Lähtee: än yy tee – nyt.

Näppäriä kirjapölyn hajuisia singlejä 1990-luvulla julkaissut Broadcast levytti ensimmäisen kerran kunnolla vuonna 2000 Warpille. The Noise Made By People on täynnä niin täydellisesti 1960-luvun psykepopista imitoituja rumpu- ja bassosoundeja, että ne tuntuvat autenttisilta eivätkä vuonna 2013 kuulosta miltään muulta kuin Broadcastilta. Paitsi hieman päänsäryltä, josta ei oikeastaan halua eroon, koska senkään sointumodulaatioita ei voi olla seuraamatta.

Vapaimpina hetkinään Broadcast pakeni jo ensilevyllään alitajuntaan ja muodottomuuteen. Tavallaan se ennakoi kymmenen vuotta myöhemmin puhjenneen metatasohyppelypop-buumin, josta voimme syyttää angloamerikkalaisten taideyliopistoalumnien reality bites -valaistumisia. Broadcastissa tuntui jo vuonna 2000 soivan aina menneiden, nykyisten ja tulevien radiolähetysten kohina ja ohjelma samaan aikaan.

Come On Let’s Go jopa kirjaimellisesti flirttailee 1960-lukulaisen tyttöpopin suuntaan – sen jossa tanssitaan rivissä jalkapohjat paikoillaan, heilutetaan käsiä ympäri ja yritetään näyttää tikkarilta ja leivokselta samaan aikaan. Erotuksena on vain se, että Come On Let’s Gossa on kyse ihan oikeasta rakkaudesta, johon ei tarvita mitään muuta:

”If you want I’ll compensate
If you over estimate
So there’s nothing left to fear
You won’t be alone
You know who to turn to”

Kertoja on paras ystävä, joka osaa vartti juhliin tulon jälkeen kenenkään muun huomaamatta, vain sinulle, nielaista kaikilta jo unohtuneen tarinansa lopuksi:

”What’s the point in wasting time
On people that you’ll never know
Come on let’s go”

Hän tietää paremmin ja haluaa pelkkää hyvää ja muualle, ehkä vähäksi aikaa lukemaan hiljaa jotakin. Ja pitää naamansa ilmeen vastakohtana aivan kuin Trish Keenan kappaleen videolla. En osannut katsoa sitä kuin parikymmentä sekuntia. Syyn voi halutessaan lukea täältä.

Video ei ole enää saatavilla

Trish Keenan hyvästelee vielä kerran.

Kunpa Broadcast kummittelisi enää itselleen.

Broadcast oli koko viime vuosikymmenen aina muka aallonharjalla, muttei koskaan cool. Sen soundi oli mahtavan sekaisin ja ympäriinsä, mutta siitä ei kovin moni koskaan todella innostunut. Se oli masentunut ja päänsärkyinen, muttei koskaan lannistunut vaan pursusi ideoita, joita se ei välittänyt selittää muille, vain toteuttaa ne. Koskaan se ei riehaantunut tai halunnut miellyttää. Se oli yhtye, jota oli kivaa rakastaa salaa.

Kutisevassa villapaidassaan kiemurtelevaa psykepoppia Broadcast ainakin oli, suodattimien ja vimpaimien läpi kirnuttuna. Trish Keenan ei koskaan sätkinyt ja haraillut laulullaan, kuten kaikki muu sen ympärillä, vaan lausui kirjoittamansa sanat pedantisti ja niin hellästi kuin paapomatta vain voi. Se kuulosti tylsältä ja koppavaltakin: ihmiseltä, joka hymyilee vain kirjoilleen. Keenanin ääntä oli kivaa rakastaa salaa.

Vuonna 2009 yhtye teki The Focus Group -nimellä alter-egoilevan monitaiteilija Julian Housen kanssa Investigate Witch Cults of the Radio Age -levyn, joka oli tasan nimensä veroinen. Siinä nyrjähti paikoilleen kaikki, mitä viime vuosikymmenen lopulla yritettiin hypnagogialla ja hauntologialla musiikissa tarkoittaa: alitajuisia muistoja lapsuudessa selkärankaan menneestä pop-saasteesta ja mahdottomuutta tehdä uutta mitenkään muuten kuin kaikesta menneestä sekoamalla.

Vuoden 2011 tammikuussa Trish Keenan kuoli 42-vuotiaana, sikainfluenssan jälkeisenä iskeneeseen keuhkokuumeeseen. Broadcastista oli jäljellä enää basisti, Keenanin leski James Cargill. Seuraava projekti, soundtrack Peter Stricklandin Berberian Sound Studio -elokuvaan, jäi kesken.

Elokuvassa työhönsä pimahtava äänitehostemies yrittää saada aikaan veret lennättäviä splurtteja ja spräksejä 1970-lukulaiseen giallo-mysteeriin The Equestrian Vortex. Broadcastin levy on molempien ääniraita. Kahden maailman välissä se myös tehtiin: James Cargill koosti levyn fragmenteista, joita hän ehti Keenanin kanssa äänittää. Syntikat pyörivät ympäriinsä, naiset kirkuvat, liha loiskuu, peikot örisevät; leikkaa, liimaa, haista liimaa.

Kun Teresa’s Song (Sorrow) -pätkässä Keenanin ääni huhuilee sanattomia vokaaleja, huomaan heti, etten pysty tähän. Enkä halua. Ja ennen kaikkea en kehtaa.

Broadcastille on mahdotonta kirjoittaa arvoistaan nekrologia; Berberian Sound Studio tekee tyhjäkäynnillään ja turhauttavalla funktionaalisuudellaan sen ainoalla mielekkäällä tavalla.

Jokainen levyn hieman yli tai alle minuutin mittainen idea loppuu kesken, ja ne ovat kaikki yksin, varten vain jotain tiettyjä mielikuvia, joita jokaisella joko on tai ei ole valmiina jostain italokauhu-vhs:stään, Morriconella kuorrutetusta jännityksestä tai jostain muusta sataan kertaan nähdystä karmeudesta. Mitään uutta Berberian Sound Studion haamut eivät synnytä. Ne ovat vain jumissa ja odottavat. Toistavat samaa haikeaa melodianraatoa, jota eivät elossa ehtineet kirjoittaa loppuun.

Stricklandin trillerin ja metaelokuvan sekoituksessa Broadcastin hiipuilulla on varmasti saumaton paikkansa. Broadcast-albumina se vain jatkuvasti, 39 kertaa, muistuttaa kaikesta siitä, mitä Keenanin ja Cargillin piti saada vielä aikaan. Keksiä psykedelia uudelleen. Tehdä vielä kymmenen outoa crossover-hittiä, joista ei koskaan tule crossover-hittejä. Paeta tuulta haistelevia termejä, jotka eivät koskaan saa selitettyä sitä, mitä yrittävät selittää.

Nyt Broadcastin musiikki on lukittu paikkaan, josta se ei pääse pois – ja jonne se toivottavasti unohtuu. Haluaisin vain edelleen muistella ja rakastaa kaikkia muita Broadcast-levyjä ilman tätä surullista limboa, jonka se meni itselleen manaamaan.

James Cargillilla on kuulemma tallella demonauhoja Keenanin ennen sairastumistaan laulamista, viimeisistä Broadcast-kappaleista. Niin kovasti toivoisin, etten kuule niitä koskaan.

42 Broadcastia ei enää ole. Muistammehan sen sellaisena kuin se oli?

Video ei ole enää saatavilla

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]>