Blur, vielä vanhoissa nahoissaan.

Vuonna 1988 Seymour-nimellä aloittanut ja vuotta myöhemmin nimensä Bluriksi vaihtanut brittiyhtye saapuu tänä viikonloppuna kolmatta kertaa Suomeen.

Ensimmäinen vierailu tapahtui isoimman brittipopbuumin ollessa jo kääntymässä laskuun vuonna 1996. Blur tähditti tuolloin Ruisrockin sunnuntaita toisen brittipoplokeroon juurrutetun yhtyeen, Pulpin, sekä Red Hot Chili Peppersin kanssa. Toisen kerran bändi esiintyi vuoden 1999 Provinssirockissa. Perjantaina on siis edessä paluu rikospaikalle.

Kolmelle viimeisellä levyllään Blur loi nahkansa uudestaan menestyksekkäästi. Yhtye uusiutui toki jo shoegaze- ja Madchester-soundeilla leikitelleen Leisure-debyyttilevynsä jälkeiselle, paikoin beatlesmaisissa poptunnelmissa liikkuneelle Modern Life Is Rubbish -albumille.

Brittiläiseen elämänmenoon keskittyneen, Life-trilogiaksi kutsutun albumikolmikon (Modern Life Is Rubbish, Parklife, The Great Escape) julkaisu brittipopin hulluina vuosina oli yksi merkkipaalu ja yhden etapin päätös Blurin historiassa. The Great Escapen (1995) julkaisemisen jälkeen yhtyeen musiikilliset johtohahmot, laulaja Damon Albarn ja kitaristi Graham Coxon olivat erimielisiä bändin tulevista musiikillisista linjauksista. Albarn olisi halunnut jatkaa poplinjalla, Coxon taas halusi Blurin siirtyvän kokeellisemmille vesille.

Tuon hetken jälkeen Blur julkaisi kolme parasta albumiaan. Tässä katsaus menestyksekkään popyhtyeen nahanuudelleenluontialbumeihin.

Blur (1997)

Brittipophypeltä paossa Islannissa äänitetty albumi, jonka kaksi ensimmäistä kappaletta ovat Girls & Boysin ja Country Housen ohella ne tunnetuimmat Blur-biisit. Damon Albarnin poplinja paiskaa tällä levyllä tyylikkäästi kättä Graham Coxonin kaipaaman kokeellisuuden kanssa.

Beetlebum oli ensimmäisellä kuuntelulla yksi hämmentävimpiä musiikinkuuntelukokemuksia ikinä. Coxonin hassusti suriseva ja junnaava kitarariffi, joka tuntuu ennen rytmiryhmän (rumpali Dave Rowntree ja basisti Alex James) mukaantuloa olevan rytmillisesti eri paria Albarnin laulumelodian kanssa. Mutta kun komppi nytkähtää liikkeelle, kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Damon Albarn johdattaa kappaleen kertosäkeeseen laulamalla ”and when she lets me slip away” -lauseen ja kertosäe alkaa, tuntuu kuin säkeistön ajan huoneessa himmeästi palanut valaistus alkaisi loistaa täysillä, kuin pimeässä tunnelissa säkeistön ajan kulkenut juna pääsisi ulos tunnelista kirkkaaseen päivänvaloon. Albarnin falsetilla laulama kertosäe on kertakaikkisen hieno.

Song 2 lienee maailman tunnetuin kappale, jossa lauletaan ”woo-hoo”. Siinä missä Beetlebum on melankolinen ja kertosäkeessään ilmava, Song 2 on rankka, raaka ja meluisa. Ja myös ehkä kulunein albumin lauluista.

Video ei ole enää saatavilla

Kahden ensimmäisen biisin jälkeen Blur-albumilla riittää hienoja, ilmestymisaikanaan jännän kokeellisilta tuntuneita hetkiä. Graham Coxonin kitaraefektileikittely David Bowielta sointukulkunsa lainanneessa, hävyttömän hyvin vielä 16 vuotta julkaisunsa jälkeenkin rullaavassa M.O.R.-biisissä (jonka yllä oleva video on takaa-ajoteemoineen mainio). Albarnin letkeä puhelaulu On Your Ownissa. Coxonin laulama I’m Just a Killer For Your Love. Laulumelodialtaan aiempien Blur-levyjen tunnelmaa eniten muistuttava Look Inside America.

Blur oli luonut nahkansa ensimmäisen kerran uudelleen.

13 (1999)

Damon Albarnin ero pitkäaikaisesta tyttöystävästään, Elastica-yhtyeen Justine Frischmannista kuuluu tällä albumilla aiempaa henkilökohtaisemmissa sanoituksissa – muun muassa levyn kahdesta hittibiisistä toinen, vahvasti gospelvaikutteinen Tender, sekä No Distance Left to Run kertovat pariskunnan erosta. Albarn ja Coxon laulavat molemmat omat säkeistönsä kappaleessa.

Video ei ole enää saatavilla

No Distance Left to Run kertoo erosta karun pelkistetysti. Albarn on itse sanonut haastattelussa, että suhde Frischmannin kanssa vain päättyi, eikä asialle ollut mitään tehtävissä.

”It’s over
You don’t need to tell me
I hope you’re with someone who makes you 
feel safe in your sleeping tonight
I won’t kill myself, trying to stay in your life
I got no distance left to run”

13-levy merkitsi Blurille nahan luontia uusien vaikutteiden (psykedelinen pop, elektroninen äänimaailma) lisäksi myös tuotantopuolella. Yhtyeen hovituottajana aiemmilla levyillä toiminut Stephen Street vaihtui konemusiikkimaailmassa ansioituneeseen William Orbitiin. Bändi halusi aloittaa puhtaalta pöydältä ja valitsi siksi tuottajan, joka ei tunne yhtyettä.

Video ei ole enää saatavilla

Tenderin ja No Distance Left to Runin lisäksi albumilta julkaistiin singlenä Coffee and TV, joka kasvatti Blurin suosiota Yhdysvalloissa biisin videossa seikkailevan Milky-hahmon myötävaikutuksella. Kappaleen säkeistöt laulaa Coxon, kertosäkeet Albarn.

Nahka oli luotu jälleen.

Think Tank (2003)

13-levyn julkaisun ja sitä seuranneen maailmankiertueen jälkeen Blurin jäsenet keskittyivät omiin projekteihinsa. Graham Coxon julkaisi kolme soololevyä ja Damon Albarn käynnisti menestyksekkääksi osoittautuneen projektin nimeltä Gorillaz.

Blurin seitsemännen ja toistaiseksi viimeisen studioalbumin, Think Tankin äänitysten ollessa jo vauhdissa, alkoholiongelmista kärsinyt Coxon jätti yhtyeen. Albarn soitti suuren osan levyn kitaraosuuksista. Think Tankin äänimaailmassa kuuluu vaikutteita niin jazzista, dubista, triphopista kuin afrikkalaisista rytmeistäkin. Tuotantopuolesta vastasivat edellisellä levyllä ohjaksia pidellyt William Orbit, Norman Cook sekä Ben Hillier.

Video ei ole enää saatavilla

Levyn sanoitukset käsittelevät Albarnin lausuntojen mukaan universaalisti rakkautta ja politiikkaa. Laulaja oli albumin julkaisun aikoihin aktiivisesti mukana muun muassa erilaisissa sodanvastaisissa kampanjoissa.

Video ei ole enää saatavilla

Think Tankin julkaisusta ja Blurin viimeisestä nahan uudelleen luomisesta on kulunut kymmenen vuotta. Yhtye on julkaissut muutamia yksittäisiä kappaleita (Under the Westway, The Puritan, Fool’s Day), mutta tietoa uudesta albumista ei ole ainakaan vielä julkistettu. Nähtäväksi jää, julkaiseeko Blur enää uutta albumia. Jos julkaisee, on mielenkiintoista nähdä, onnistuuko se edelleen uusiutumaan.

Blur esiintyy Provinssirockissa Seinäjoella perjantaina 14. kesäkuuta.

Kuvitus: Antti Vanhatalo.

Taivas hämärtyi ikkunani ulkopuolella harmaan huhtikuun päivän kääntyessä kohti iltaa. Sade hakkasi vasten lasia samaan tahtiin tietokoneeni näppäimistön kanssa yrittäessäni epätoivoisesti vangita kirjoitettuun muotoon Blurin Coffee and TV -klassikkoa.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille puhelimeni soinnin repiessä minut väkivaltaisesti ajatuksistani. Kopeloin kädelläni paperikasojen keskeltä, kunnes sain luurin korvalleni. Ääni rätisevän linjan toisessa päässä kuulosti tulevan jostain kaukaa. Sen taustalla kuulin liikenteen meteliä sekä juoppojen ja katuhuorien huutoja.

“Kuulin, että kirjoitat Blurin Coffee and TV -kappaleesta”, käheä ääni sanoi enemmän todeten kuin kysyen. Selvästi Nuorgamin kirjoittajien joukossa oli myyrä, joka toimitti tietoa ulkopuolisille, mutta se oli ongelma, joka minun pitäisi hoitaa myöhemmin. Nyt ei auttanut kuin myöntää asian olevan juuri näin.

“Senkin rotta! Älä teeskentele, ettet tiedä, kuka täällä on”, ääni jatkoi sävyyn, joka olisi voinut saada ikkunalaudallani nököttävän kukan kuihtumaan, ellei se olisi jo heittänyt henkeään jatkuvan laiminlyönnin seurauksena.

Jälleen kerran linjan toisesta päästä kuuluvan äänen haltija tuntui tietävän tarkalleen, mitä ajattelin. Vaikka tuo ääni oli vuosien kovan elämän murjoma, tunnistin sen välittömästi – uskomatonta, mutta totta, juttelin Coffee and TV -videon kaltoin kohdellun tähden Milkyn kanssa. Tajusin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen kertoa tarinansa.

Nuorgam: Hyvä on Milky, tehdään sitten se haastattelu. Missä olet luuhannut kaikki nämä vuodet?

Milky: Tottavie tehdään! Kyllä minä teidän metkunne siellä Nuorgamissa tiedän – kirjoittelette niitä viheliäitä kirjoituksianne täysin omasta päästänne kysymättä mitään asianomaisilta. No, minäpä haluankin kertoa oman näkemykseni. Toisin kuin te kirotut ”journalistit” ja niin sanotut fanini luulevat, olen vielä kaukana siitä suuresta taivaan pahvinkeräyslaatikosta. Esimerkiksi viime vuodet on tehnyt soololevyäni ja uskokaa pois, se tulee palauttamaan nimeni parrasvaloihin. Puhun nyt todellisesta milkymaniasta. Älkää koskaan unohtako… [Milkyn paasaus keskeytyy äkilliseen ja pitkälliseen yskänkohtaukseen, jonka hetkeksi laannuttua pääsen lyömään väliin kysymyksen, joka palauttaa haastattelun raiteilleen.]

N: Sinua pidettiin 1990-luvulla Blurin viidentenä jäsenenä. Mitä muistat vuosikymmenen puolivälin brittipophuumasta?

M: [Kysymystä seuraava koriseva naurunpuuska on jälleen vähällä laukaista yskänkohtauksen.] Krähähähähkrööhköhköh… Mitäkö muistan?! No en kuule paljon mitään. Silloin vedettiin kaikki huumeet, mitä käsiimme saimme, ja tuoreita pikku kuohukermatölkkejä pyöri ympärillä siihen malliin, että rumimmat piti hakata kepillä kauemmaksi! Brittipop oli lakipisteessään. Mehän olimme vuonna 1995 julkaisseet The Great Escape -levyn, ja sitten oli se kuuluisa listataistelu Oasiksen kanssa. Minä ainakin vain nauroin noille lehtien keksinnöille. Ryyppäsin yhtä lailla myös Noelin ja Liamin kanssa. Juhlia toisin sanoen riitti!

N: Niin, musiikillisestikin Great Escapella homma alkoi mennä vähän överiksi…

M: Ja minä yritin tolkuttaa kavereille, että ette te mitään Country Housea halua tehdä. Se alkoi olla jo irvokasta parodiaa siitä tyylistä, jonka synnytimme Modern Life Is Rubbishilla, mutta kaverit olivat liian sekaisin, eivätkä kuunnelleet. Myönnän kyllä itsekin, että se oli sellaista pyöritystä, että aloin muistuttaa enemmän kirnupiimää kuin omaa raikasta itseäni.

Joka tapauksessa sen lätyn jälkeen piti tehdä musiikillinen täyskäännös. Graham (Coxon, Blurin kitaristi – toim. huom.) alkoi ottaa yhä tiukempaa otetta musiikista, ja olin hommassa täysillä mukana. Olinhan kaikista yhtyeen jäsenistä läheisin juuri hänen kanssaan – ei minulla turhaan ole tatuoituna kaverin kuva kylkeeni!

N: Sitten vuonna 1997 tuli nimetön Blur-levy, jolla peribrittiläinen yhtye ottikin yhtäkkiä vaikutteita amerikkalaisesta indiestä…

M: Kuuntelimme Grahamin kanssa Pavementia, Sebadohia ja muuta sellaista amerikkalaista meluisaa indierockia, jonka antiteesi Blur oli tavallaan ollut. Teimme sen levyn Islannissa – paitsi henkisesti, myös fyysisesti kaukana brittipopskenestä. Jengi sitten vähän epäili, että mitähän tuostakin tulee, mutta kun Song 2:sta ja Beetlebumista tuli hittejä, se pisti niille mulkvisteille jauhot suuhun!

N: Blur oli luonut nahkansa onnistuneesti, mutta kuinkas tuosta eteenpäin?

M: No, pojat olivat tilanteessa vähän neuvottomia, ja katseet kääntyivät tietty minuun. Olin innostunut William Orbitin tekemästä Movin’ On -kappaleeni… köh… siis kappaleemme remixistä ja ehdotin, että palkkaisimme hänet tuottamaan seuraavan levymme. Kaikki aikaisemmat juttummehan olimme tehneet Stephen Streetin kanssa, mutta todellisen taiteilijan on seurattava muusaansa…

N: No minne se muusa sitten teidät johdatti?

M: Kuten Orbitin palkkaaminen jo vihjaa, elektroninen musiikki sai yhä suurempaa jalansijaa 13-levyllä. Itse olin jo pitkään ehdotellut jätkille, että voitaisiin tehdä jotain elektronista ja unohtaa kitarat ja muut. Mutta ei se ihan niinkään mennyt, tällä albumilla kokeilimme vähän kaikkea räkäisestä garagerockista gospelkuoroihin ja psykedeliasta progeen.

N: Myös Albarnin hiljattain päättynyt suhde Elastican Justine Frischmannin kanssa taisi olla tärkeä tekijä 13:sta synnyssä?

M: No joo… Mutta ei pidä unohtaa omaa suhdettani Miss Milkyyn. Tender ja No Distance Left to Run syntyivät kummatkin minun kertomuksistani. Perkeleen Damon otti vain kunnian itselleen. Oletko huomannut, että sana demon eroaa Damonista vain yhdellä kirjaimella?

N: Öh, okei. No, mutta siirrytäänpä itse asiaan eli Coffee and TV -kappaleeseen, joka kaikesta huolimatta on se kappale, josta sinut parhaiten…

M: Kuten sanoin DEMONI!

N: …tunnetaan. Mitä muistat sen synnystä?

M: Sen kappaleen De-… anteeksi Damon ja Graham tekivät yhdessä. Minun panokseni rajoittui enemmänkin ideoiden heittelemiseen. Sanoitukset kirjoitti Graham, ja toki kappale on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän laulaa siinä leadia. Olihan hän aikaisemmin pari kappaletta laulanut – esimerkiksi You’re So Greatin Blur-levyllä – mutta Coffee and TV oli ihan sinkkubiisi.

Varmaan Graham halusi laulaa sen, koska kappale on niin henkilökohtainen. Selkeästihän biisi kertoo Grahamin alkoholismista ja estoista sosiaalisissa tilanteissa. Kuuntelepas nyt vaikka näitä säkeitä [laulaa äänellä, joka muistuttaa enemmän Tom Waitsia kuin Coxonia]:

”Sociability, it’s hard enough for me
Take me away from this big bad world
And agree to marry me
So we could start over again”

…ja…

”Your ears are full of the language
There’s wisdom there, you’re sure
’Til the words start slurring
And you can’t find the door”

N: Entäs kappaleen kertosäe: ”So, give me coffee and TV, history, I’ve seen so much, I’m goin’ blind, and I’m brain-dead virtually”? Tuosta ja koko muustakin kappaleesta voisi aistia jonkinlaista kyllästymistä koko Blur-kuvioon.

M: Varmasti… Siinä oli kaikkea hässäkkää. Graham kävi alkoholiparantolassakin, ja bändi teki sitten seuraavan levynsä, vuonna 2003 ilmestyneen Think Tankin, suurilta osin ilman häntä. Kun Graham sitten palasi studioon vuoden 2002 puolella, hänen panostaan ei enää kaivattukaan.

Minullehan kävi vähän samalla tavoin. Minulla oli paljon musiikillisia ideoita Blurin varalle, mutta Grahamin lähdettyä sain kylmästi kenkää. Olin vuodattanut koko sisukseni Bluriin, ja jätkät heittivät minut kierrätysastiaan kuin pahaisen pizzalaatikon.

Silti… En kadu mitään. 13 oli levy, johon minulla oli eniten panosta ja onhan se tietty yhtyeen uran hienoin albumi. Siinä, missä Modern Life Is Rubbish ja Parklife ovat hyvin paljon aikansa tuotteita, 13 kuulostaa kaikessa sekavuudessaan edelläkävijältä suurelle osalle sitä seurannutta indierockia.

N: Jutellaanpas lopuksi vielä hetki siitä kuuluisasta videosta…

M: Sehän oli toki paras juttu, mitä Blur koskaan teki. Ei tietenkään pelkästään sen takia, että näyttelin siinä, mutta olihan karismani Blurin salainen ase, jota ei ollut jostain syystä vielä videoissa käytetty. Aikaisemmin olin vaikuttanut vain kulissien takana, mutta viimein pääsin parrasvaloihin. Etenkin Damon tietty alkoi heti kadehtia minua. Se juippi tajusi, että hänen päivänsä Blurin nokkamiehenä olivat luetut…

N: Myös tyttöystäväsi Miss Milky on mukana videolla. Aikaisemmin kerroit, että suhteenne oli päättymässä. Vaikuttiko tämä videoon?

M: Kuvaukset olivat vaikeat, koska meidän piti näytellä yhä rakastavaisia, vaikka se eukko oli vain viikkoa aikaisemmin heittänyt minut pihalle kämpästämme. Mistä lienee saanut ne kuvat käsiinsä… Sitä paitsi se tölkki ei millään voinut olla alaikäinen… [epäselvää muminaa] Joka tapauksessa ammattilainen hoitaa hommat, oli tilanne mikä tahansa. Enkä halua kehua, mutta lopputulos on silkkaa Oscar-materiaalia. Jos sellaisen olisi voinut saada musiikkivideosta, olisi urani ollut varmasti kovin erilainen. Joka tapauksessa voitin siitä pätkästä NME:n ja MTV:n musiikkivideopalkinnot.

N: Kuten aikaisemmin kerroitkin, sait lähtöpassit Blurista samaan aikaan kuin Graham Coxon. Mitä potkujesi jälkeen tapahtui?

M: Minulla oli paljon ideoita, mutta kateellisten paskojen takia kaikki meni myttyyn. Keksin Blurin jälkeen idean bändistä, jossa taustayhtyeenäni olisi joukko apinoita. Sössötin sitten ideastani kännissä Jamie Hewlettille ja niin… Loppu onkin sitten historiaa.

Tulihan sitä toki sitten juhlittua vähän liikaa. Selkääntaputtelijoita, kaikenmaailman loisia ja muuta roskasakkia piisasi… Kunnes rahat loppuivat.

Mutta – ja saat kuule lainata tätä sinne hikiselle viiksihipsterisivustollesi – Milky on vielä kaukana viimeisestä myyntipäivästään!

* * *

Säästän rakkaat lukijani Milkyn useita tunteja jatkuneelta raivokkaalta monologilta, jonka sylkipärskeet lähestulkoon lensivät läpi puhelinlinjojen ja ulos luurista korvaani asti. Lopulta suljin puhelimeni toki säälien, mutta myös arvostaen tätä maailman kolhimaa ja sivuraiteille ajautunutta monitaiteellista visionääriä.

Jossain vaiheessa puhelun aikana sadekin oli lakannut. Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja laitoin vielä kerran sen kuuluisan videon pyörimään. Nostin maljan (toki valkovenäläistä) Milkylle, tuolle maitotölkeistä suurimmalle, ja samalla laulun säkeet palasivat mieleeni:

”Your ears are full but you’re empty
Holding out your heart
To people who never really
Care how you are”

Video ei ole enää saatavilla

”Beetlebum, bumtsi-bum-bum”, tuumaavat Blurin pojat.

Vaikka olin otollisessa iässä, en koskaan todella päässyt sisään brittipoppiin. Jotain jäi puuttumaan. Kaikkine nostalgian kaikuineen liike oli selvästi täynnä hyviä aikeita, mutta siihen sisältyi aina tuo epäilyttävä ja luotaan työntävä popsahdus: se tuntui liian kaupalliselta, liian riskittömältä.

Yritin toki hetken Brettin kanssa. Trashin ja jopa vielä Electricityn aikoihin yritin ihan tosissani. Mutta lopulta se oli vain iso haukotus.

Brett vei minua katsomaan eurooppalaisia taide-elokuvia ja sen jälkeen kvasieksoottisiin ravintoloihin tai puolivillaisen dekadentteihin kuppiloihin, joissa se sitten laukoi ulkoa opeteltuja mielipiteitään niistä leffoista ja homeisista kirjastonkirjoistaan. Hyypiö-Brett oli kaikista maailman rocktähtikliseistä laimennettu dieettikokisversio.

Ja ne Oasis-veljekset! En ikinä oppinut tunnistamaan kumpi niistä nuijista oli kumpi, koska molemmat olivat aina yhtä kännissä.

Kaikkein pahinta oli silti kun Jarvis tuli hakemaan minua ulos. Sillä oli kauhtunut villaliivi ja vakosamettihousut ja sitten mentiin ironisesti treffeille johonkin vitun bingohalliin. Syötiin ranskiksia ja dippiä. Se jauhoi purutupakkaa ja oli vaan että common people baby yeah, voisitko mitenkään vippaa ten quids? En tiennyt itsekään halusinko rakastajan vai isähahmon, mutta etovalla tavalla Jarvis oli halukas näyttelemään näitä molempia yhtä aikaa.

Mutta sitten oli suoraselkäinen ja hurmaava Damon. Damon, jossa oli kaikki kohdallaan, mutta miten sitä pystyisi lähestymään niiden typerien Girls & Boys– ja Country House -rallatusten soidessa? Ja ne verkkarit…

Kunnes jokin yhtäkkisesti muuttui siinä vuoden 1997 paikkeilla. Ehkä se lopulta oli juonikas Graham Damonin selän takana, joka meidät järjesti yhteen. Punoihan hän siihen kappaleeseen sen hypnoottisen kitarariffin, joka on edelleen yksi parhaita koskaan kuulemiani. Sen riffin vuoksi näin uudessa valossa myös Damonin, joka ensin lausuu varoen, mutta kertosäkeessä puhkeaa haikeaan kahden riimin mantraan:

”And when she lets me slip away
She turns me on all my violence is gone
Nothing is wrong
I just slip away and I am gone
Nothing is wrong
She turns me on
I just slip away and I am gone”

Ja sen jälkeen kateelliset puhuvat. Vaikkapa että säe kertoi heroiinista, jota Damon tykkäsi pellittää Justinen kanssa. Mutta se ei tee tästä kappaleesta yhtään vähemmän upeaa. Blur on edelleen ainoa brittipopyhtye, johon minulla on edes etäisesti romanttinen suhde.

Vuoden 1997 Blur oli musiikkia teini-ikään, heräämiseen. Pohjalla keveän ilottelupopin huolettomuus, sävyä antamassa uusi, kuolemaa uhkuvan vakavahko väri. Se maalasi mielikuvituksen valkokankaalle sellaisia fantastisen kauniita ja silti kömpelöitä romansseja, joita olisi toivonut oikeasti kokeneensa, jotta olisi myöhemmin osannut paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Maailmanvalloitukseen Beetlebum oli liian outo, mutta Song 2 antoi lopulta Blurille toivottua näkyvyyttä Yhdysvalloissa – jopa siinä määrin, että ryhmän harmiksi Yhdysvaltain ilmavoimat ihastui kappaleeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Jonathan Glazerin ohjaama, Kellopeliappelsiini-vaikutteinen Universal-video kuuluu Blurin ikonisimpiin.

Harvassa lienevät ne, joiden mielestä eteerinen The Universal ei yksiselitteisesti kuulu Blur-yhtyeen uran parhaisiin kappaleisiin. Etenkin The Great Escape -albumin epätasaisen biisikatraan joukossa se säihkyy silkkana timanttina.

The Universal -singlen ilmestyessä marraskuussa 1995 Iso-Britanniassa ja miksei muuallakin Euroopassa oli vietetty niin sanottua brittipopin kuumaa syksyä. Blurin ja Oasiksen suuri yhteenotto mediassa oli sattunut vain kolmea kuukautta ja yhtä singleä aiemmin. Elokuussa singlelistan ykköseksi oli noussut Blurin Country House, joka peittosi niukasti Oasiksen Roll With Itin. Blur-fanit riemuitsivat, mutta rahvaanomaisempi veljesbändi veti sittenkin pidemmän korren. Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? myi lopulta järjettömästi The Great Escapea enemmän ja onnistui myös paaluttamaan itsensä vankemmin rockhistoriaan.

Julkisuustempuksi rakennettu bändien taisto tuskin olisi voinut vähempää kiinnostaa 27-vuotiasta Damon Albarnia, joka intoutui Blurin neljännellä levyllä tarkkailemaan sarkastisella otteella ylemmän keskiluokan elämänmenoa. Albarn piirsi terävällä kynällään levyllisen perin alakuloisia ja onnettomia henkilöhahmoja. Kilpakumppani Oasis taas ei laulanut oikein mistään, mutta bändin uhmakas ja brittirockin perinteitä kunnioittava kitararock vetosi ilmiömäisin seurauksin työväenluokkaan ja oikeastaan kaikkialle muuallekin.

”Taviskansalle” ehkäpä liiankin näppärän The Great Escapen toinen single The Universal on eräänlainen vastaveto ykkössinkku Country Housen vallattomaan pöhköilyyn. Ironisen näsäviisas duuripop on The Universalilla vaihtunut jousilla ja torvilla koristeltuun vanhan ajan lounge-poppiin. Kappale olisi sopinut hienosti vaikkapa Walker Brothersin suuhun, eikä kaukana olla The Divine Comedynkaan harjoittamasta estetiikasta.

Eronteko visualisoitiin kärkevästi myös biisien musiikkivideoihin: kun Country House kumarteli hassunhauskasti muun muassa Benny Hillille, napattiin The Universalin kehyksiksi Stanley Kubrickin kulttiklassikko Kellopeliappelsiini (1971). The Universalin toismaailmallisen steriilistä videosta tuli yksi Blurin vaikuttavimmista, vaikka bändin silloiseen suuntaan kypsynyttä kitaristi Graham Coxonia ei aina napannut ilmaantua kuvauksiin asti.

”No one here is alone, satellites in every home
Yes the universal’s here, here for everyone
Every paper that you read
Says tomorrow is your lucky day
Well, here’s your lucky day”

Turtuneisuudesta taidetta tekevä The Universal taipuu monitulkintaiseksi dystopiaksi. Kappaleen voi kokea kauhukuvaksi masennuslääkkeiden avulla elämästä ilon irti repivästä Prozac-sukupolvesta. Biisin tekstissä sivutaan myös teknologian lamaannuttavaa ylivaltaa ihmisestä. The Great Escape -pääotsikon hengessä kappaleeseen kiteytyy myös ihmisen keinotekoisesti tuottamaa toivoa ja todellisuuspakoa. Jotkut taas ovat tulkinneet kappaleen kertovan lottoamisesta: ”it really, really, really could happen”. Niin tai näin, Albarn ei välttämättä ollut tulevaisuuden visioissaan kovin väärässä.

Ysärinostalgiseen olotilaan heti ensisävelillään johdattavassa The Universalissa piisaa tiettyä ulkopuolisuuden tuntua myös Blurin muuhun tuotantoon verrattaessa. Samalla biisi asettui epäluonnollisen luonnollisesti merkittäväksi vedenjakajaksi yhtyeen uralla. The Great Escape -albumin jättämän laimean olon jälkeen Blur päästi irti omaan mahdottomuuteensa kaatuneesta, kuolonkrapulaisesta brittipopista ja siirtyi ammentamaan amerikkalaisesta vaihtoehtorockista kiitettävin tuloksin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Edellisestä Blur-albumista on aikaa peräti yhdeksän vuotta, mutta fanien riemuksi bändi on aktivoitunut uudestaan. Näin tunteikkaasti eteni The Universal Lontoon olympiakisojen päätösbileissä Hyde Parkissa. Damon Albarnin ilme sanoo biisin lopussa aika paljon. Ensi kesänä nämä popparit nähdään sitten Provinssirockissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – girls not included.

“Girls who are boys
Who like boys to be girls
Who do boys like they´re girls
Who do girls like they´re boys”

Ja otetaanpa sama myös kotimaisella: Tyttöjä, jotka ovat poikia, jotka haluavat poikien olevan tyttöjä, jotka duunaavat poikia niin kuin ne olisivat tyttöjä, jotka duunaavat tyttöjä niin kuin ne olisivat poikia.

Sekaisin? Se oli varmasti Damon Albarnin tarkoituskin, sillä väittähän Girls & Boys siitä, kuinka rakkaudesta oli tullut peräti vainoharhaista ja ilmeisen mutkikasta.

Mutta loppujen lopuksi kappale antaa kuitenkin hyväntuulisen synninpäästön: ei sen niin väliä, ketä rakastaa, kunhan rakastaa.

”Always should be one you really love”

Kaunis ajatus. Hieno laulu.

Ei ihme, että jopa Thom Yorke on ilmaissut kateellisuutensa siitä, ettei kirjoittanut tätä elämäniloa pulppuavaa pophelmeä.

Itselleni se on Blurin uran huippuhetki, kappale jonka kuullessaan ei voi hymyilemättä. Eikä muistelematta sitä, kuinka rakkaus todella oli 1990-luvulla pirun mutkikasta.

Video ei ole enää saatavilla

Blur kainostelee sillee söpösti: Damon, Alex, Graham ja Dave.

John Harrisin upean The Last Party -kirjan ansiosta tiedämme tarkkaan, millaisissa olosuhteissa For Tomorrow, tietyssä mielessä brittipopin ensimmäinen ikoninen singlebiisi, syntyi. Joulupäivänä 1992, krapulassa, turhautumisen pohjamudissa.

Blur oli ajautunut yhä pahemmin sivuraiteelle sen jälkeen, kun yhtyeen myöhäsyntyinen yritys hypätä baggy-kelkkaan oli tuottanut sen ensimmäisen hitin, pari kuukautta sitten tässä sarjassa ruoditun There’s No Other Wayn. Tyylipoliisit olivat naureskelleet bändille alun alkaenkin, pian sen hylkäsivät myös pop-nuoret. Esikoisalbumi oli puolivillainen, velkojen maksamiseksi järjestetty Amerikan-kiertue katastrofi. Vieraan mantereen hotellihuoneissa Damon Albarn alkoi kaivata – englantilaisuutta. Mitä tahansa englantilaista BBC:n aamuohjelmista huonoihin lämmitysratkaisuihin. Mutta kun siipirikot lopulta pääsivät kotimaahan, se olikin grunge-kuumeen vallassa. Hapsupartaiset amerikkalaiset tunkivat iholle täälläkin!

Albarnin mielessä alkoi hahmottua pop-manifesti, joka olisi äärimmäisen ja uhmakkaan englantilainen ja tekisi kunniaa saarivaltakunnan populaarikulttuurin koko historialle. Siis brittipop. Mutta Blurin levy-yhtiöpomot Food Recordsilla eivät olleet lainkaan innoissaan näin itsetarkoituksellisesta muotia vastaan asettumisesta. Yhtye sai työn ja tuskan kautta valmiiksi toisen albumin, vain kuullakseen Foodin Dave Balfen nillittävän, ettei levyä voisi sellaisenaan julkaista, vähintään yksi hittisingle puuttui yhä.

Albarn meni jouluksi kotilomille vanhempiensa luo, veti aattona kunnon kännit, heräsi seuraavana aamuna darrassa ja asettui porukoiden flyygelin ääreen. Näin hehkeissä olosuhteissa syntyi euforinen kappale nimeltä For Tomorrow.

Kun brittipopin nousua ja rappiota tarkastellaan nyt vuosien päästä sillä tavoin jälkiviisaasti kuin historian suuria tarinoita yleensä tarkastellaan, on helppo erehtyä näkemään siisti draaman kaari siellä, missä oikeasti oli sattumanvaraisesti hyppelehtivää todellisuutta. Tässä draamallisesti hiotussa versiossa For Tomorrow on sarastus ja suuri lähtölaukaus, viattomuuden ja optimismin ruumiillistuma, merkki paremmista ajoista. Katsokaa sen kirkasotsainen ja nerokas video: Albarn roikkuu double decker -bussin ovenkahvassa, pulut lennähtävät ilmaan Trafalgar Squarella, eri-ikäiset ja -näköiset lontoolaiset laulavat hurmioitunutta la-la-la-kertosäettä, kaupunki on mustavalkoinen ja kaunis. Lopussa laulusolisti kierii Primrose Hillin nurmea alas kietoutuneena söpöön 1960-luvun polkkatukkatyttöön.

Todellisuudessa tämä kaikki oli epätoivon manaamista toivolla, turhautumisen manaamista voitonriemulla, Amerikan manaamista Englannilla, epäonnistumisten manaamista säkenöivällä musiikillisella onnistumisella. Jos For Tomorrow’n tekstiä alkaa kuunnella biisin yleisen valoisuuden ja vaivattoman yhteislaulatuksen alta, löytää säkeistöistä lievästi paniikinomaisen kuvauksen viimeisiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja lopullisen tuhon täpärästä välttelystä. Vasta kertosäkeissä se taittuu uskoksi parempaan.

Eikä se kaikinpuolisessa hienoudessaankaan pystynyt aloittamaan brittipop-huumaa. Se menestyi listoilla huonosti, kuten manifestin laajempi versio, Modern Life Is Rubbish -albumikin. Vasta vuotta myöhemmin tähdet olivat Blurille oikeassa asennossa.

Vaan väliäkö näillä, kun koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.

Tällaiset kappaleet kun ovat aina totta viimeistään siinä vaiheessa, kun huhtikuu kallistuu loppupuolelleen ja me voimme itse kukin palata omalle Primrose Hillillemme, missä se sitten onkaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tässä audioversiona kappaleen pidempi “Visit To Primrose Hill Extended” -versio, joka sisältää vastustamattoman instrumentaalilopukkeen.

Video ei ole enää saatavilla

There’s No Other Way oli tyyliaan hakevan Blurin tulkinta Madchester-soundista.

Tämä oli aikaa ennen suuria konsepteja: Blurin uran alkuvaiheita leimasi lievä opportunismi ja nimenkin kuvastama epämääräisyys. Tuon nimen bändi otti vastaan levy-yhtiöpomoltaan, joka vihasi alkuperäistä Seymour-nimikettä ja asetti sen muuttamisen levytyssopimuksen ehdoksi. Jätkät tottelivat. Reilun parinkymmenen vuoden ikäisenä Damon Albarnilla ei ollut juurikaan suurisuuntaisia ideoita, mutta kyllä kova halu päästä poptähdeksi.

Aseet tässä pyrkimyksessä eivät olleet kummoiset: tehdään epämääräisesti ajanmukaiselta kuulostavaa kitarapoppia, Albarn näyttää videoissa ja kuvissa hyvältä. Ajan henki oli “madchester” ja “shoegaze”, jossain näiden ilmiöiden liepeillä Blurkin alkoi siis huseerata. Britannian maineikkaat viikoittaiset musiikkilehdet tarvitsivat aina sivuntäytettä, joten tästäkin yhtyeestä saatiin nopeasti syntymään pienimuotoinen ilmiö – sen verran pienimuotoinen, että ensisingle She’s So High ylsi singlelistan sijalle 48. Sen jälkeen Blur olikin tovin hukassa uransa kanssa. Toinen pikkukiekko ilmestyi vasta puoli vuotta myöhemmin. Sen kanssa pelattiin kovilla panoksilla: tuottajaksi hoidettiin Smiths-levyjen parissa legendaarista hohdetta ympärilleen hankkinut Stephen Street.

There’s No Other Way näyttikin sitten hetken ajan muuttavan kaiken. Tanssittava komppi, kesäisen päiväunelmoiva ja hyvin tarttuva kitarariffi ja simppeli kertosäe omasivat kaikki hitin ainekset. Tavallista popkansaa ei kiinnostanut, että tämäntyyppinen tanssilattiaystävällinen kitaramusiikki oli tyylipoliisien mielestä jo mennyt pois muodista. Single julkaistiin strategiseen aikaan huhtikuussa: sen hieman haaveellisessa kepeydessä on loistavasti loppukevään pitkiltä tuntuviin iltapäiviin sopivaa fiilistä. Se ylsi singlelistan seiskaksi ja nousi pikkuhitiksi jopa jenkeissä.

Mielenkiintoista tässä sinänsä mutkattomassa pophelmessä on se, miten Damon Albarn tuntuu yrittävän silittää kuulijaa vastakarvaan onnistumatta siinä. Kappaleen hyvin niukka sanoitus kanavoi jonkinlaista epämääräistä uhmaa ja ärtymystä tarkentumatonta puhuteltavaa kohtaan:

”You’re taking the fun out of everything
You’re making it clear when I don’t want to think
You’re taking me up
when I don’t want to go up anymore
I’m just watching it all”

Videossa Albarn esittää porvarillisessa ja melko ahdistavan tuntuisessa ruokapöydässä istuvaa nuorta kapinallista, moppitukkansa alta muka intensiivisesti mulkoilevaa eksistentialistia. Alkuperäinen Seymour-bändinimihän oli lainattu Siepparista ruispellossa. Mutta jos myöhäismurrosikäinen maailmantuska antoi periksi levy-yhtiösedän ystävällisen neuvon edessä, ei myöskään hittikappaleen vastahankaisuus välity sen musiikilliseen ilmiasuun asti. Albarn tekee keväisesti pukeutuneelta kauniilta pojalta kuulostavan laulusuorituksen, ja sävellys suorastaan kuplii toukokuista nuorta energiaa. Näiden ominaisuuksien takia There’s No Other Waysta tykättiin, ei suinkaan siksi, että sen tahdissa olisi voinut kuvitella aloittavansa vallankumouksen tai menevänsä taidekouluun opiskelemaan vastoin isäukon tahtoa.

Vuoden 1991 Blurilta tämä oli kertaosuma. Leisure-debyyttialbumi hapuilee ja haahuilee ja kuulostaa pitkälti ihan kivalta, mutta ei kertaakaan lainkaan samanlaiselta tai läheskään yhtä hyvältä kuin There’s No Other Way. Yhtyeen piti kokea kunnon mahalasku trendiperusteisen suosion huipulta ennen kuin se keksi itsensä ensimmäistä (eikä suinkaan viimeistä) kertaa vuonna 1993.

Video ei ole enää saatavilla

Johanna Kustannus julkaisee syyskuun alussa jatko-osan Kotiteollisuuden neljän vuoden takaiselle Sotakoira-cover-albumille. Mikko Karmilan tuottaman ja miksaaman levyn ensimmäinen single on tämä Appendix-laina.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala – Apocalypse Dreams

Kevin Parkeriin henkilöityvä australialainen indiepsykedeliatulokas herätti innostusta kahden vuoden takaisella Innerspeaker-esikoisellaan, jonka julkaisi muun muassa Cut Copyn ja Ladyhawken levy-yhtiönä tunnettu Modular Recordings. Todd Rundgren -vaikutteinen kakkosalbumi Lonerism ilmestyy lokakuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – Under the Westway

Albumin viimeksi vuonna 2003 julkaissut Blur jatkaa asteittaista paluutaan. Brittipoplegenda julkaisi heinäkuun alussa singleinä kaksi uutta kappaletta, The Puritanin ja Under the Westwayn, jotka on kirjoitettu Lontoon olympialaisten päättäjäisiä varten. Tässä niistä jälkimmäinen.

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt – Settle Down

Ska-popin suursuosikki palaa peräti yhdentoista vuoden mittaiseksi venähtäneeltä tauolta, jonka aikana laulaja Gwen Stefani ehti pyöräyttää kaksi sooloalbumia – ja kaksi lasta. Syyskuun lopussa ilmestyvän Push and Shoven ovat tuottaneet Mark ”Spike” Stent ja Diplo.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nowhere

Jack Tatumiin henkilöityvä yhdysvaltalainen dreampopyhtye löi komeasti läpi vuoden 2010 esikoisalbumillaan Geminillä. Nowhere on ensimmäinen single elokuun lopussa ilmestyvältä Nocturnelta, jonka julkaisee Captured Tracks. Suomeen Wild Nothing saapuu 11. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Paavo ei katso taaksepäin vihaisena. Hän katsoo vakana sinua.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat joutuvat vastaamaan kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

”Piinapenkkiin” istuu tällä kertaa Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Vastaukset asettaa poliittiseen kontekstiinsa Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Todennäköisesti Oasiksen Dont Look Back in Angeria.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Työturvallisuussyistä ja ympäristöviranomaisten suosituksista olen jättänyt karaoken laulamisen muille.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Tämän vuoden parhaat fiilikset ovat tulleet SMC Lähiörottien ja Noel Gallagher’s High Flying Birdsin levyistä.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”George Harrissonissa on jotain mystistä kiinnostavuutta.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Satoja ja satoja levyjä. Tosin valtaosa niistä on tällä hetkellä pahvilaatikoissa, kun olen ladannut niitä iPadille ja kuuntelen sen kautta.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Linnan juhlia seurasi tälläkin kertaa reilusti yli kaksi miljoonaa katsojaa. Varmaan he haluavat alkuun aika perinteistä sisääntulomusiikkia. Myöhemmin illalla varmaan sitten monipuolisempaa musiikkia.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta tavoittaa edelleen jotain hyvin suomalaista meininkiä, vaikka on tehty jo yli 20 vuotta sitten.”

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”Kai jokainen nuori kundi on joskus haaveillut bändissä soittamisesta?”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Blurin Song 2:ssa olisi ainakin hyvä tilaisuuksiinsisäänastelutunnelma.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Tietenkin!”

”Woo-Hoo! Sisään ei astella, sisään hypätään! Seinän kautta! Poliitikolle on tärkeää jämähtää nuoruuteensa – parikymppisenä kerätyt traumat hävityistä äänestyksistä ja hukatuista tilaisuuksista ovat myöhemmän politiikan polttoainetta. Ei ihme, että Paavo Arhinmäki huokuu ysäriä ja brittipoppia. Hänen iPadissaan on niin paljon luimistelevia nahkatakkisia englantilaismiehiä, että siitä on tullut iLad.

Karaoke on juntti-iskelmää, mutta Arhinmäki ei sano sitä, vaan venkoilee. Hän on maailman ainoa populistihipsteri.”

Damon. Kova.

2000-luvun musiikkineroja valitessamme olemme olleet ankaria niitä taiteilijoita kohtaan, joiden merkittävät saavutukset ovat ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Sen vuoksi Thom Yorke rojahti jumalaisista Kid A:sta (2000) ja In Rainbowsista (2007) huolimatta sijalle 87.

Damon Albarn nousi listallamme komeasti kärkikymmenikköön, aina sijaille viisi. Edellisen kappaleen valossa asiaa voi tietenkin pitää outona, ovathan Albarnin suurimmat saavutukset Blurissa – Modern Life Is Rubbish, Parklife ja The Great Escape – kaukaa 1990-luvun puolelta.

Albarnin tämän vuosituhannen aktiivista ja paikoin loisteliasta otetta ei silti voi ohittaa, vaikka Blur on viettänyt vuoden 2003 epätasaisen ja kädenlämpöisen Think Tank -albumin jälkeen hiljaiseloa levykauppapäivän 2010 Fool’s Day -singleä ja paluukiertuetta lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Albarnin 2000-luvusta nousee esiin kaksi asiaa. Tärkeimpänä se, että hän on edelleen yksi aikamme parhaista popsäveltäjistä, jonka erikoisalaa ovat erityisesti haikean aseistariisuvat, etäistä onnea ja toiveikkuutta hehkuvat raukean melodiset laulut.

Esimerkiksi Blurin ainoa tämän vuosituhannen albumi Think Tank ansaitsisi olemassaolonsa, jos ei muuten, niin musertavan upean Out of Time -klassikon johdosta. Siihen on mahdoton kyllästyä.

On pakko nostaa esiin myös kappaleen upea video. Meinaan purskahtaa joka kerta itkuun kohdassa, jossa naissotilas seisoo aamu- tai iltaruskossa lentotukialuksen kannella suuren valtameren edessä biisin marokkolaistyylisen väliosan soidessa. ”Two days after I get home he leaves. It’s just too hard. I used to love him. But you can’t love someone you don’t know anymore...”, ajatukset ilmestyvät ruutuun. ”And you’ve been so busy lately that you haven’t found the time, to open up your mind. And watch the world spinning, gently out of time. Tell me I’m not dreaming, but are we out of time. We’re out of time. Out of time”, Albarn jatkaa ja saa todennäköisesti monen kaltaiseni länsimaalaisen tuntemaan piston rinnassa.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen Albarnin 2000-lukuun liittyvä merkittävä piirre on, että hän on jatkuvasti kulkenut eteenpäin kartoittaen mahdollisuuksiaan erilaisissa projekteissa. Tämä uteliaisuus on saattanut olla tappio Blur-faneille, mutta kunnioitettavaa yhtä kaikki.

Albarnin 2000-luku tiivistyy parhaiten miljoonia levyjä myyneeseen virtuaaliyhtye Gorillaziin, jonka laulajana ja biisinkirjoittajana Albarn on toiminut.

Albarnin  ja Tank Girl -sarjakuvan isän Jamie Hewlettin suunnitteleman, viiden piirroshahmogorillan ilmentämän projektin vuoden 2000 ensialbumi oli kovin yhdentekevää jamittelua, mutta tuottajan ja toisen mahlaneromme Danger Mousen kanssa syntynyt kakkoslevy Demon Days teki Gorillazista hetkessä kiinnostavan. Feel Good Inc. oli ilmestymisvuotensa kappale. Dirty Harry ja El Mañana eivät jääneet kauas.

Muutamien kehuttujen spektaakkelikonserttien jälkeen yhtye palasi studioalbumien kantaan Plastic Beach -levyllä 2010. Demon Daysin tavoin levy esitteli melkoisen määrän tähtivierailijoita Snoop Doggista Lou Reediin, Mos Defiin, Bobby Womackiin, De La Souliin, Hypnotic Brass Ensembleen ja Little Dragoniin. Albumin upeita hetkiä edustivat tiukasti jytännyt Stylo, valloittava poplaulu On Melancholy Hill  ja Albarnille tavaramerkkimäisen haikean kauniisti tuikkiva syntikkatunnelmointi Empire Ants.

Kesällä 2010 Hypnotic Brass Ensemblen puhaltajilla, merimieshenkisellä naisjousiyhtyeellä, The Clashin Paul Simononilla ja Mick Jonesilla sekä esimerkiksi Womackilla vahvistettu Gorillaz valloitti Roskilden ja Glastonburyn päälavat.

Ansioista huolimatta Gorillaz on tuntunut Bluriin verrattuna liikaa MTV-projektilta, kertakäyttöhyödykkeeltä ja välityöltä. Albarnin sävellyskynä ja tyylitaju ovat kuitenkin loistaneet gorillojen kohelluksen seasta kultaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten Albarnin 2000-luvun muut projektit, joita riittää.

Viimeksi kuluvalla viikolla uutisoitiin Albarnin, XL Recordings -pomo Richard Russellin sekä muutaman muun muusikon DRC Music -kokoonpanon Kinshasa One Two -albumista, jonka Warp julkaisee lokakuussa.

Siinä missä kirkkaita värejä ja yliaktiivisuutta vilissyt Gorillaz tuoksui kalliille teinilenkkareille, Albarnin toinen superkokoonpano The Good, the Bad and the Queen huokui elämänkokemusta, kauhtunutta charmia, maanläheisyyttä ja seesteisyyttä.  Hienoja biisejä: Northern Whale, Kingdom of Doom, Herculean (voisi olla Gorillazia), A Soldier’s Tale… Ja mainitaan vielä superyhtyeen jäsenetkin: Albarnin lisäksi Simonon, The Verven ja Gorillazin kitaristi Simon Tong sekä rumpali Tony Allen. Levyn tuottajana toimi jälleen Danger Mouse.

Irakin sotaa julkisesti vastustaneen Albarnin 2000-lukua on leimannut kiinnostus afrikkalaiseen musiikkiin, johon myös tuleva DRC Musicin albumi liittyy. Think Tankin Marokko-vaikutteiden lisäksi Albarnin Afrikka-innostus kuului vuoden 2002 Mali Music -levyllä. Vuosituhannnen vaihteessa Albarn äänitti musiikkia Tony Allenin kanssa. Myöhemmin hän tuotti Gorillazista muistuttavaan synteettiseen tyyliin malilaisen Amadou & Mariamin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Meg: "Ilmestyisipä uusi My Vitriol -albumi jo huomenna." Jack: "Mm..."

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua.

Alla toiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Cody ChesnuTT – 9 vuotta

Mitä silloin?

Kun flopanneessa The Crosswalk -yhtyeessä vaikuttanut Cody ChesnuTT tarjoili maailmalle rönsyilevän esikoisalbuminsa Headphone Masterpiecen lokakuussa 2002, vaikutti päivänselvältä, että atlantalaisartisti tulisi vuosikymmen myöhemmin komeilemaan Nuorgamin Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot -listan kärkikymmenikössä. Kävikin niin, että 36 biisin (joista The Seedistä kehkeytyi mannertenvälinen megahitti The Rootsin kanssa tehdyn uusioversion ansiosta) tuplapläjäys imi ChessnuTTin luovuuden kuiviin.

Mitä sen jälkeen?

Eipä juuri mitään. Ensimmäiset ajat Headphone Masterpiecen jälkeen ChesnuTT keikkaili ahkerasti, kunnes muutti Floridaan ja ryhtyi downshiftaamaan oikein olan takaa, perheeseensä ja hengen asioihin paneutuen. Joitakin singleja ja irtobiisejä on laulajalta julkaistu (muun muassa Barack Obamalle omistettu Afrobama), mutta korkean profiilin comebackia yhä odotellaan. Joulukuussa 2010 ChesnuTT ilmaantui yllättäen keikalle Helsingin YK-klubille ja palaa maamme kamaralle viikonlopun Ilosaarirockissa.

Mitä nyt?

Aina yhtä optimistinen Wikipedia ilmoittaa ChesnuTTin tulevan Landing on a Hundred -albumin julkaisuvuodeksi 2011, kuten laulaja The Faderin haastattelussa viime joulukuussa lupasi, mutta kiveen tietoa tuskin kannattaa ryhtyä hakkaamaan. Tuoreen Thank You So Much -kappaleen voi käydä kuuntelemassa Codyn Bandcampissa.

Ilmestymistodennäköisyys: 68 %

Jos juuri nyt pitäisi arvata, niin Landing on a Hundred ilmestyy – kenties vuonna 2012. Tosin me kaikki emme ole uskossa yhtä vahvoja kuin Cody. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Blur – 8 vuotta

Mitä silloin?

Brittipop-ikonin edellinen ja seitsemäs studioalbumi Think Tank oli yhdistelmä aiempaa seesteisempiä ja ”aikuisempia” lauluja sekä kummallisia rykäisyjä. Levyn julkaisun aikaan Blur oli jo supistunut trioksi. Graham Coxonin soittoa kuultiin vielä levyn päätöskappaleessa Battery in Your Leg. Osin Marokkossa äänitetyn albumin Lähi-itä-vaikutteisessa musiikissa kuultiin viittauksia Irakin sotaan, jota Damon Albarn näyttävästi vastusti.

Mitä sen jälkeen?

Blur palasi yhteen vasta vuoden 2009 ylistetyllä paluukiertueella – mukanaan Coxon. Vuonna 2010 Blur julkaisi 1 000 kappaleen pikkuvinyylin Fool’s Day. Blurin jäsenet ovat keskittyneet 2000-luvulla muihin projekteihinsa: Damon Albarn ja Coxon muistetaan parhaiten musiikista, Alex James muun muassa juustojen valmistamisesta, omakohtaisesta Blur-kirjasta ja kokaiinidokumentista, Dave Rowntree puolestaan politiikasta.

Mitä nyt?

Blurin mahdollinen paluu on ollut brittiläisen popmedian kestoaihe, mitä yhtyeen jäsenten kommentit ovat pönkittäneet. Helmikuussa Coxon sanoi NME:lle, että Blur äänittää uutta materiaalia, jota ei kannata odottaa julki aivan heti. ”I suppose it might turn into an LP in six years or something”, Coxon sanoi.

Ilmestymistodennäköisyys: 61 %

Riittääkö britpop-papoilla intoa ja kärsivällisyyttä rakentaa hienon menneisyyden arvoista uutta albumia? Ehkä jossain vaiheessa. (AK)

Video ei ole enää saatavilla

Deltron 3030 – 11 vuotta

Mitä silloin?

Deltron 3030 oli hiphopin superkokoonpano virtahevon kokoisella s-kirjaimella. Dan ”The Automator” Nakamura tunnettiin tuotannoistaan Dr. Octagonille ja Handsome Boy Modeling Schoolin puolikkaana, teinisensaatio Teren ”Del tha Funkee Homosapienin” Jones oli juuri tehnyt palannut parrasvalojen liepeille Hieroglyphics-kokoonpanon myötä ja Eric ”Kid Koala” San oli Ninja Tunen kuumin kyky. Trion nimetön esikoisalbumi (2000) hämmensi 3000-luvulle sijoittuvalla scifi-konseptillaan ja hämmästytti futuristisilla äänimaisemillaan, jotka upposivat erityisen hyvin indie- ja rockyleisöön.

Mitä sen jälkeen?

Deltron 3030:n voittokulku jatkui seuraavana vuonna ilmestyneellä Gorillazin esikoisalbumilla, jolla koko trio oli mukana. Sen jälkeen Dan the Automator jatkoi aherrustaan vaihtelevalla menestyksellä milloin omien projektiensa (Lovage), milloin tuottajatöiden (Head Automatica, Kasabian) parissa. Del teki toisen Hieroglyphics-albumin, kunnes vaipui jälleen puolen vuosikymmenen horrokseen. Kid Koala jatkoi turntablismin evankeliumin levittämistä maailmankiertueillaan ja julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin.

Mitä nyt?

Työ Deltron Event II -albumin parissa alkoi jo vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Del kertoi, että Dan ja Kid olivat jo omat osuutensa hoitaneet; levy olisi valmis, kun hän vain saisi lyriikat paperille ja räpit nauhalle. Uusin tilannepäivitys saatiin kesäkuussa, jolloin Del kertoi äänitysten olevan hyvässä loppusuoralla ja lupasi levyn ilmestyvän vielä vuoden 2011 aikana.

Ilmestymistodennäköisyys: 58 %

Eiköhän se sieltä tule. Ainakaan se ei ole kiinni Delin työinnosta: hän on intoutunut viime aikoina todelliseen julkaisuvyöryyn ja tehtaillut reilun kolmen vuoden aikana peräti viisi sooloalbumia. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Suede – 9 vuotta

Mitä silloin?

Syyskuussa 2002 julkaistu A New Morning oli nimestään huolimatta Sueden uran ehtoo. Crackheroiinikoukusta selvinnyt Brett Anderson sävelsi albumin rungon yksin eristäytyneenä maaseudulle, jossa elämä oli hänen omien sanojensa mukaan kuin J.G. Ballardin Concrete Islandista. Tämä ei kuitenkaan välittynyt levylle asti, ikävä kyllä. Huhujen mukaan yli miljoona puntaa maksanut ja moneen otteeseen äänitetty/tislattu albumi oli Obsessionsia lukuun ottamatta kuin irvikuva Sueden uran huippuhetkistä. Maanläheinen, teeskentelemätön ja turvallinen, toisin sanoen tylsä albumi, joka on kuin krapulan jälkeinen ripittäytyminen pieleen menneestä viikonlopusta.

Mitä sen jälkeen?

Albumia seuranneen kiertueen jälkeen yhtye julkaisi vielä singlekokoelman ja ilmoitti hajoamispäätöksestään. Mahdoton tapahtui: Brett Anderson ja helppona ihmisenä mainetta niittänyt ex-kitaristi Bernard Butler saivat fanien iloksi sovittua riitansa, mutta lopputuloksena oli vain laimeahko The Tears -terapiaprojekti. Yhtye hajosi muutaman vuoden sisällä, minkä jälkeen Anderson on keskittynyt soolouraansa. Simon Gilbert muutti Thaimaahan ja liittyi monikansalliseen Futon-elektropunkbändiin (jolla on valitettavan vähän tekemistä musiikkitoimittaja Tomi Nordlundin 2000-luvun alun samannimisen yhtyeen kanssa – toim. huom.).

Mitä nyt?

Suede on palannut jälleen esiintymislavoille sekä antanut muutamia toiveikkaita lausuntoja uudesta albumista. Brett Anderson julkaisee syksyn aikana neljännen sooloalbuminsa, jonka pitäisi lausuntojen mukaan olla tällä kertaa ehkä ihan hyvä, ja Richard Oakeskin on saamassa uuden Artmagic-bändinsä kanssa materiaalia ulos. Sueden koko tuotanto julkaistiin uudelleen laajennettuina painoksina alkukesästä 2011.

Ilmestymistodennäköisyys: 57 %

Suede on jo aikoja sitten todennut A New Morningin olleen yhtyeen uran pahin virheliike. Hyvää tehneen tauon aikana bändin jäsenet saivat nuoltua pahimmat haavat. Yllättävää kyllä, Suede saattaa olla paremmassa keikkakunnossa kuin koskaan – toivottavasti sama välittyy myös mahdolliselle uudelle albumille asti. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

Mirwaïs Ahmadzaï – 11 vuotta

Mitä silloin?

Madonnan huomion herättänyt ranskalainen tuottajalahjakkuus julkaisi vuonna 2000 toisen ja toistaiseksi viimeisen studioalbuminsa Production, jonka singlet Naïve Song ja Disco Science herättivät huomiota myös Suomessa. Rumba antoi levylle täydet kymmenen pistettä.

Mitä sen jälkeen?

Arabijuuristaan ylpeä Ahmadzaï työskenteli Madonnan kanssa Music-albumilla sekä tuotti muutaman kappaleen American Lifelle (2003) ja Confessions on a Dance Floorille (2005). Hän muodosti yhdessä Yasmin Hamdanin kanssa Y.A.S.-nimisen yhtyeen, jonka esikoisalbumi Arabology julkaistiin Ranskassa pari vuotta sitten. Disco Sciencea on käytetty mainoksissa ja elokuvissa. Mikan We Are Golden (2009) sai remix-kohtelun.

Mitä nyt?

Kahden edellisenkin studioalbumin väli venyi vuosikymmenen mittaiseksi, joten ranskalaisnero ei pidä kummoista kiirettä. Eikä hän ole niin iso tähti, että uuden Mirwaïs-albumin ilmestyminen edes olisi itsestään selvää. Miehen nettisivuja ei ole päivitetty muutamaan vuoteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 50 %

Ihan fifty-fifty. Jotain tullee joka tapauksessa, mutta millä nimellä ja milloin? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Dre – 12 vuotta

Mitä silloin?

Kuusinkertaista platinaa myynyt 2001-albumi vuodelta – kuinkas muutenkaan – 1999 syntyi keskellä lähes ylittämätöntä voittoputkea vielä nuorehkon hiphop-legendan uralla. Albumi määritti pitkälti 2000-luvun alun räppisoundia.

Mitä sen jälkeen?

Eminemin esikoislevyn lisäksi Dre pyöräytti vuosituhannen vaihteessa sellaisia historiaan jääviä jättihittejä kuin Mary J. Bligen Family Affairin, Even ja Gwen Stefanin Let Me Blow Ya Mindin ja 50 Centin In da Clubin. Tämän lisäksi hän ehti polkukäynnistää muun muassa 50 Centin ja The Gamen urat saatellen räppärien debyytit arvostelu- ja myyntimenestykseen. Dr. Dren viime vuosikymmenen tuotantolista näyttää ”Rapin kuka kukin on” -lyhennelmältä.

Mitä nyt?

Hiphopin kaikkien aikojen iisakinkirkoksi muodostunut Detox on ollut valmisteilla pian vuosikymmenen, ja sen ensimmäinen julkaisupäivä lyötiin lukkoon jo vuonna 2005. Lukemattomien varaslähtöjen, turhien lupausten, hämärien nettivuotojen ja peruutusten jälkeen myyttisen albumin pitäisi ilmestyä joskus tänä vuonna. Mutta tiedättekö mitä? Niin sen piti ilmestyä myös viime vuoden lopulla.

Ilmestymistodennäköisyys: 45 %

Oletettavasti Detox putkahtaa ulos jossakin vaiheessa ja tuottaa Chinese Democracyn tapaan kaikille pettymyksen, mutta en alkaisi pidättää henkeäni ihan vielä. (SR)

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – 8 vuotta

Mitä silloin?

Popmusiikin kyseenalaistamaton timantti(koira) julkaisi toistaiseksi tuoreimman studioalbuminsa, hienoa paluuta povanneen Realityn vuonna 2003. Vaikka albumi oli kaikkea muuta kuin täydellinen, se oli kuitenkin samalla jonkinasteinen lupaus tulevasta renessanssista. Tyyllisesti Reality oli vainoharhaista radiopoppia muutamalla kammottavalla covervalinnalla – albumi, joka vilisi viittauksia Bowien menneisyyteen.

Mitä sen jälkeen?

Bowien koko uran suurimmaksi ajateltu maailmankiertue vei veronsa, ja mies sai sydänkohtauksen kesken keikan Hurricane-festivaaleilla Saksassa. Siitä lähtien Bowie on viettänyt hiljaiseloa, keskittyen lähinnä perhe-elämään ja vaihtelevantasoisiin musiikki- ja elokuvacameoihin. Omaan tuotantoonsa hän on kuitenkin paneutunut harmillisen vähän. Viime vuosien kohokohtiin kuuluvat yhteistyöt TV on the Radion, Scarlett Johanssonin ja Arcade Firen kanssa.

Mitä nyt?

Jonkinasteista kuhinaa on ilmassa. Bowien sopimus EMIn kanssa päättyy keväällä 2012, ja alle vuoden sisällä julkaistavaksi huhutaan ainakin yhden uuden biisin sisältävää kokoelmaa, mitä sopii kyllä epäillä. Tavallaan Bowie on hiukan samassa tilanteessa kuin Scary Monstersin julkaisun jälkeen 31 vuotta sitten, jolloin hän tyynesti odotti vanhan sopimuksensa umpeutumista levykiintiön tultua täyteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 43 %

Lähes vuosikymmenen kestänyt tauko on Bowien uran pisin, eikä hänellä omien sanojensa mukaan ole enää kiinnostusta perinteiseen popmusiikkiin. Kuinka yllättävää. Viime aikoina nousseista bändeistä kuitenkin huokuu Bowien koko uran laaja kirjo, mikä tekee hänestä – jälleen kerran – ajankohtaisemman kuin koskaan. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

My Vitriol – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vaihtoehtorockin ja shoegazingin (eli Nirvanan ja My Bloody Valentinen) synteesinä – ”nu gazena” – pidetyn lontoolaisbändin debyyttilevy Finelines tuotti suurta iloa äänekkäästi leijuttelevan rockin ystäville. Kotimaassaan yhtye saavutti useammallakin singellä Top 40 -listasijoituksen. Tiiviin kiertämisen ja Between the Lines -bonuslevyllä höystetyn debyyttinsä kansainvälisen version avulla yhtye sai jalansijaa myös Aasiassa, Etelä-Amerikassa sekä Yhdysvalloissa.

Mitä sen jälkeen?

My Vitriol ilmoitti jäävänsä keikkatauolle 2002 ja kirjoittavansa uutta materiaalia. Tästä saatiin esimakua vasta vuoden 2006 puolivirallisella livelevyllä Cast in Amber, jonka mukana tuli kuusiminuuttinen tulevan levyn demosampleri. Studio-olosuhteissa taltioitua uutta My Vitriolia kuultiin vuonna 2007, jolloin yhtye julkaisi A Secret Society -salanimellä This Time -singlen ja omalla nimellään A Pyrrhic Victory -ep:n.

Mitä nyt?

Netissä My Vitriolin elämä ei vaikuta kummoiselta, kun tuorein jalanjälki on MySpace-sivuille kirjautuminen toukokuussa 2010. Bändi on kuitenkin esiintynyt viime vuosina menestyksekkäästi festivaaleilla eri maissa ja kiertänyt kotimaassaan viimeksi 2009. ”Yli 30 kappaleen valikoimasta” koostettua, jo vuodelle 2008 (ja sittemmin vuodelle 2009) lupailtua tupla-albumia – tai edes tavallista – ei ole kuulunut, vaikka studiossa on työstetty vaikka mitä.

Ilmestymistodennäköisyys: 40 %

Liki valmista materiaalia on ilmeisesti kosolti, suosiotakin kymmenen vuoden julkaisutaukoon nähden melkoisesti. Uuden levyn tiimoilta yhtye on nyt jahkaillut reilut viisi vuotta, ja arpominen tuntuu loputtomalta. Toivottavasti debyytin 10-vuotisjuhla olisi houkutteleva kannustin kakkoslevyn pihalle laittamiseen. (KKK)

Video ei ole enää saatavilla

The Jesus and Mary Chain – 13 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 1998 The Jesus and Mary Chainin päihderikas sekoilu oli kääntynyt jonkinlaiseksi hirviöinniksi, ja Reidin riitaantuneet veljekset olivat valmiita liki tappamaan toisensa. Yhtye julkaisi merkitystyhjästi, mutta ruotsalaiseen vaatekauppaketjuun ”hauskalla tavalla” assosioivasti nimetyn Munkin. Albumi myi huonosti eikä menestynyt arvosteluissa. Los Angelesin loppuunmyydyllä keikalla William Reid hortoili ulos lavalta viidentoista minuutin soiton jälkeen. The Jesus and Mary Chain päätti jättää pettymyksen tuottaneen keikkaerheen viimeisekseen ja hajotutti itsensä not with a bang but a whimper.

Mitä sen jälkeen?

The Jesus and Mary Chainin hajaannuttua Reidit keskittyivät välittömästi omiin soolopohjaisiin projekteihinsa. Williamin Lazycame ja Jimin Freeheat eivät nostattaneet kuulijoissa kiinnostuksenhäiväystäkään – voiko noin väljyjä mielleyhtymiä herättävien nimien perusteella muuta odottaakaan – ja unohtuivat nopeasti. Vuonna 2005 Reidit osallistuivat Sister Vanillan kenkiintuijottelumusiikin työstämiseen, ja yhteiselo alkoi jälleen sujua. Psychocandyn, Darklandsin, Automaticin, Honey’s Deadin ja Stoned & Dethronedin uudelleenjulkaisut alkoivat enteillä The Jesus and Mary Chainin paluuta.

Mitä nyt?

Vuonna 2007 yhtye kokosi itsensä muutamaa comeback-keikkaa varten. Scarlett Johansson vieraili Coachellassa laulamassa Lost in Translationin soundtrackilla uudelleenhittiytynyttä Just Like Honeya. Vuotta myöhemmin The Jesus and Mary Chain keikkaili lisää, soitti livenä uuttakin materiaalia ja julkaisi uuden All Things Must Pass -kappaleen Heroes-sarjan soundtrackilla. Jim Reid paljasti uuden albumin olevan työn alla – ja työn alle uusi materiaali on toistaiseksi jäänytkin.

Ilmestymistodennäköisyys: 39 %

Reidien välejä aidoittanut syväjää on ehkä jo sulanut, mutta uuden levyn luomiseen tarvittavaa yhteismusisoinnin vimmaa saattaa olla vuosien etäännytyksen jälkeen vaikea saavuttaa. (ISH)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – 9 vuotta

Mitä silloin?

Uuden ja ympäristöystävällisen Pulpin pitkään odotettu We Love Life -albumi sai kriitikot huutamaan hoosiannaa, mutta kuoroon ei yhtynyt ostava yleisö, joka olisi halunnut Jarvis Cockerin yhä laulavan luokkavihaa hohkaavia kostotarinoita ja traagisia vinjettejä siitä millaista on, kun jää ilman. Mittavalla televisiokampanjalla tuetun Hits-kokoelman (2002) piti korjata tilanne, mutta albumilistan tuomio oli tyly: korkein sijoitus oli 71. Pulp otti tappion vastaan brittityyliin ylähuuli jäykkänä ja ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Mitä sen jälkeen?

Jarvis on pönkittänyt mainettaan linssiluteena piipahtamalla brittitelevisiossa niin usein, että hänen kuuluisi saada kuukausipalkkaa BBC:ltä. Siinä ohessa hän on vieraillut laulamassa ranskalaisten tanssiaktien levyillä ja saanut levytetyksi kaksi sooloalbumia sekä kiekollisen materiaalia hämmentävältä Relaxed Muscle -elektroduolta. Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa, mitä Pulpin muut jäsenet ovat tehneet, olkaa hyvä, internet on käytettävissänne.

Mitä nyt?

Yhtye on palannut keikkalavoille tavalla, jota musiikkilehdistöllä on tapana kutsua ”triumfinomaiseksi”. Jatko riippuu ihan siitä, haluaako Cocker jatkaa kevytkenkäistä sekataiteellisuuttaan toisenkin vuosikymmenen vai haluaako hän vielä kerran jahdata Sitä Suurta Popunelmaa, johon hän jo kerran ehti kyllästyä.

Ilmestymistodennäköisyys: 34 %

Yhtye luultavasti testaa varpaallaan listavesiä julkaisemalla ensin uuden kokoelman, uusilla biiseillä tai ilman. Pääsy Top 70:een lienee suotavaa uuden materiaalin mahdollistamiseksi. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan viimeinen osa ilmestyy huomenna. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.