”Reflektorilla yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä muuntautui kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi.”

Arcade Firen neljännen levyn lähtösingle on Pohjois-Amerikan indiejättiläisten ja esikuvansa David Bowien ekstaattinen kohtaaminen sekä synkän tanssi-indien manifesti.

”Will I see you on the other side?
We all got things to hide”

Iso Roobertinkadun asfalttiin oli piirretty liidulla pahaenteinen pakanahenkinen kuvio.

”Reflektor”, ympyräkuvion sisään oli raaputettu elokuussa 2013.

Arvasimme kyllä mistä oli kyse, me fanit.

Helsingin edesmennyt popkulttuurikeidas Stupido Shop oli mukana Arcade Firen neljännen albumin ja sen johtosinglen lanseerauskampanjassa. Hieman samanlaisia tempauksia oli koettu Roballa esimerkiksi Radioheadiin liittyen The Universal Sigh -sanomalehtijakelun tapauksessa.

Vastaavia Reflektor-kuvioita levisi ympäri maailmaa kuin scifi-elokuvassa. Manhattanilla seinämuraali julisti tulevaa selkeämmin: ”Arcade Fire 9pm 9/9”.

”The Reflektors -yhtyeen” kimaltelevaa kaksitoistatuumaista maksisingleä jonotettiin sitten viimeisiä päiviä Roballa auki olleesta Stupidosta syyskuun yhdeksäntenä aamuyhdeksältä.

Samana iltana iltayhdeksältä The Reflektors esiintyi karnevaaliasuihin pukeutuneena kotikaupunkinsa Montrealin Salsathèque Clubilla. Liput maksoivat yhdeksän dollaria.

Yksi 2000-luvun tärkeimmistä rockyhtyeistä oli muuntautunut kimmeltäväksi ja synkisteleväksi indiediskoruhtinaaksi. Vihiä tähän oli antanut edellislevyn, yhtyeen Helsinkiin tuoneen The Suburbs -albumin jopa italohenkinen kappale Sprawl II (Mountains Beyond Mountains).

Muistan elävästi hetken, jolloin kuulin verkkoon vuotaneen Reflektor-singlen ensi kertaa. Hämmästelin tuloksen hivelevää jylhyyttä: pahaenteisesti sykkivä, perkussioilla väritetty diskosyke, täydellinen Bowie– ja LCD Soundsystem -tyylinen yhdistelmä vintage-synteettistä, orgaanista ja elektronista sointia.

Olin lopullisesti myyty toisen säkeistön alussa, reilun viidenkymmenen sekunnin paikkeilla, kun Régine Chassagnen laulu sai rinnalleen Owen Pallettin sovittamat, laakeasti liitävät jouset.

”Entre la nuit, la nuit et l’aurore
Entre les voyants, les vivants et les morts
If this is heaven
I need something more
Just a place to be alone
’Cause you’re my home”

James Murphy oli nakitettu mukaan Arcaden Firen leiriin. LCD Soundsystemillä ja Arcade Firellä oli yhteistä historiaa muun muassa kiertueen ja seiskatuumaisen split-singlen verran.

The Next Day -albumillaan juuri pitkän hiljaisuutensa katkaissut David Bowie oli konsertoinut Arcade Firen kanssa jo vuonna 2005 esittäen Life on Marsin ja Wake Upin. Nyt Bowie pääsi ääneen Reflektor-singlen loppupuolella.

Täydellisempää manifestia Pohjois-Amerikan indierockista oli vaikea kuvitella. Sukupolvensa tärkeimmät indietähdet Arcade Fire ja LCD Soundsystem tunnetaan molemmat Bowie-vaikutteistaan, mutta nyt loistavaan kappaleeseen oli saatu kaiken kukkuraksi mukaan itse pääpiru.

Reflektor kasvaa Arcade Firelle tyypilliseen tapaan hyökyaaltomaiseen pauhuun, mutta mukana on synkkää kuolemanläheistä karnevaalia, ehkä Chassagnen sukutaustaan liittyvän Haitin voodoo-henkeä: ”Will I see you on the other side? We all got things to hide”.

Istuin iltaa Eerikinkadulla sijaitsevassa räkälässä ja kuuntelin luureilla albumia, join muutaman tuopin kaljaa. Naputin.

”Mustan peilipallon katveessa”, otsikoin levyarvioni Rumbaan. Kehuin albumia alkuun varovaisesti kolmen ja puolen tähden arvoisesti, mutta lisäsin loppuun, että levy kasvaa hyvin mahdollisesti suuriin mittoihin.

Niin kävi. Loistava tupla-albumi on nykyisin helppo nostaa debyytin ja The Suburbsin rinnalle Arcade Firen merkkiteokseksi.

Pääsin kokemaan Arcade Firen seuraavana kesänä Berliinin Wuhlheide-puistossa ja Lontoon Hyde Parkissa. Etenkin ensimmäinen pani pääni täysin onnesta sekaisin. Eeppistä diskoa, synkkää vuolasta rockia, kauneutta ja hurmiota, yhtye kykyjensä huipulla.

Ilta päättyi – paitsi Michelberger-hotellin sisäpihalla kuultuun yhtyeen jäsenten salaiseen punk-keikkaan – versioon John Lennonin Mind Gamesista, jolla Win Butler laulatti berliiniläisyleisöä varsinaisen keikan jälkeen.

Lauloin nyrkit pystyssä, The Reflektors -paita ylläni.

Video ei ole enää saatavilla

Antaudu pöhölle! Arcade Fire ja James Murphy.

Onko Haiti haitten äiti? Mitä kaksi 2000-luvun valovoimaisimmista projekteista saa aikaan yhteisvoimin tuplalevymitassa? Vatsapöhöä?

Ensimmäisen levyn avaava piiloraita mukaan lukien 85 minuuttia – eikö tämä nyt mene jo vähän yli näinkin suurieleiseltä bändiltä? Ei sovi toki unohtaa, että kolmen vuoden takainen The Suburbs oli sekin helposti yli tunnin mittainen, mutta pakollinen paluu kultakantaan Neon Biblen arveluttavien ylilyöntien jälkeen. Sekään ei ollut yhtenä palana kovin helppoa sulattaa.

Mutta taasko vaahterasiirappia on terästetty aivan väärillä aineilla? Ennen nimikkokappaletta kuulija saa yrittää selvitä kymmenen minuutin haukotussessiosta, kun piiloraita käy läpi erilaisia tylsistyttäviä takaperin soitettuja nauhakeloja.

Sen kymmenen minuutin jälkeen toki päästään heti levyn parhaimpaan osaan: nimikkokappaleen synkkään, vuorovesiaallon lailla vellovaan laajakangasdiskoon polyrytmeineen. Se toimii sekä tuottajan että bändin vahvuuksien mukaisesti ja kasvattaa odotuksia hurjasti.

Lopputulos on eritoten miksauksensa ansiosta tyrmäävimpiä asioita tämän yhtyeen tuotannossa. Butlerin toistaessa ”Just a reflection!” -iskulausetta kaoottisen täyteen ahdetun taustan yllä on helppoa muistaa, miksi Arcade Fire iski alun perinkin kovaa. Mutta ei se tältä ole koskaan ennen kuulostanut – Reflektorin bassotaajuudet aiheuttavat tälläkin hetkellä ongelmia lähimmälle mannerlaattojen liitoskohdalle.

Ensimmäinen levy jatkaa korkealla tasolla vielä jonkin aikaa. Nyrkkisääntönä pidettäköön sitä, että mitä uskaliaampia ideoita yritetään, sen parempia tulokset ovat. We Existin groove ja nyökyttelyä aiheuttava väliosa sekä Flashbulb Eyesin ylikaiutettu dub-reggae, jonka en ikinä olisi uskonut toimivan, vangitsevat luovuudellaan. Lopputulokset ovat jotain niin arvaamatonta ja hienoa kuin olisi voinut toivoa.

Poikkeuksiakin löytyy yksi: Here Comes the Night Time I:n viettämä Karibian-loma kuluu osittain vaivaannuttavasti saarnatuolissa, enkä vieläkään osaa suhtautua lopun rytmirynnäköintiin kovin positiivisella tavalla.

Tuo fuusio toimii viehättävän odottamattomilla tavoilla, mutta ei tarjoa yhtä helppoa sisäänpääsyä. Sekä Arcade Firen että LCD Soundsystemin kappaleet ovat lähtökohtaisesti tuntuneet tähtäävän jo ensikuuntelun tuomaan tyytymykseen, mutta Reflektorin usvainen ja erilainen äänimaailma ei salli tuota helppoa temppua.

Jos kuuntelisi instrumentaaliversion tästä kaikesta, olisi haastavaa tunnistaa tekijöitä. Rytmit ovat moniosaisia ja korostetumpia, syntetisaattorit humisevat kaikkialla, ja pienimmätkin hetket kastetaan kaikuefekteihin. Se kuulostaa pehmeältä ja loputtoman moniulotteiselta.

Ei sillä, että Arcade Fire olisi kuulostanut DFA:n lippulaivayhtyeenä tällaiselta – jos pitäisi nostaa yksi nykylevy tämän rinnalle, se on pakostakin Panda Bearin Person Pitch, jonka dub-vaikutteinen narkoosi tuotti samankaltaisen pohjattoman kaivon. Lisätään tähän valikoituja elementtejä Remain in Lightilta ja Disco Not Discolta ja lopputulos kantaa melkoisen transformatiivista viittaa, vaikka biisimateriaali ei kauttaltaan olekaan samalla tasolla kuin ennen. Ensimmäisen levyn tarjonnasta löytyy loistoa, mutta puoliväliin päästyään Reflektor alkaa hieman ontua.

Parhaimmillaan musiikki kuulostaa kuitenkin aivan loistavalta. Aluksi Ready to Startin, Keep the Car Runningin tai Neighborhood #3:n tempoisen energialatauksen puuttuminen voi hidastaa Reflektoria, mutta tämä äänimaailma palvelee uutta materiaalia paremmin – nyt ei haeta yksinkertaisia ja halpoja kicksejä. Välillä äänimaailma aiheuttaa jossitteluakin, sillä mennessään täysillä tanssipuolelle (Afterlifen) se on vastustamaton; kymmenenkin kuuntelun jälkeen huomaa uusia yksityiskohtia.

Keskitempoisuutta palvovan järkäleen ensimmäiset kuuntelut kuluvat musiikin avaamiseen, eikä Win ei tunnu olevan sanoittajana kiinnostunut tuomaan mitään uutta peliin. Päinvastoin, teksteistä löydettävät monet töppäykset viittaavat, että laiskasta itseriittoisuudesta on siirrytty jo taantumukseen. Butle on yhä selkeä keulakuvahahmo aina hieman ärsyttävine, ylidramatisoituneine elkeineen. Regine Chassagne on tiputettu pitkälti taustalaulajaksi, eivätkä hänen useimmiten ranskaksi laulamansa osuudet tuo levylle muuta kuin noloja ja – tässä kohtaa sanavalinta on juuri oikea – tekotaiteellisia hetkiä.

Reflektoria on helppo suomia lannistavan banaalien sanoituksiensa takia, mutta mitä enemmän musiikillinen anti pääsee ihon alle, sitä enemmän yläasteen riimittelyopastakin voi sietää. Tämä on jälleen yksi Murphyn suurista kontribuutioista, sillä en vihaa yhtä ainoaa levyn kappaleista. Useat tylsistyttävät, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Bono-vertauksilta ei Butlerin kohdalla voi vieläkään välttyä, ja lopulta noiden kahden solistin vahvuudet ja heikkoudet ovat identtisiä. Taustalla soittava bändi joutuu osavastuuseen niin tähtihetkistä kuin rimanalituksistakin – suurieleisyys voi olla varsin anteeksiantamatonta, jos kokonaisuus ei toimi. Onnistuessaan musiikki vetää Butlerin useimmiten takaisin maan kamaralle… tai ainakin pois kanttorinpenkiltä Black Arkin syövereihin nauttimaan nauhanpuhdistusnestettä, jonka vuosikerta vaikuttaisi oikein hyvältä.

Muuta huonolle puolellekin kallistutaan usein, ja arviolta vain puolet levystä selviää hyvin arvosanoin. Mitä enemmän nojataan jo katettuun maastoon, sitä kehnommin käy. Ärsyttävän triptyykin muodostavat Normal Person, You Already Know ja Joan of Arc piinaavat ensimmäisen levyn loppua. Ensin mainitut ovat täynnä feikkilive-ääniefektejä ja viimeksi mainittu on Arcade Firea automattiohjauksella. Jo nimensäkin puolesta itseparodian puolelle tipahtava yritys kuihtuu, kun pari askelta liian laahaava rytmi ja Chassagnen turhat osiot vievät sen ensimmäisenä puhtaasti miinusten puolelle.

Toiseen levyyn päästäessä tunnelma hiljenee ja haasteellisuus kasvaa. Valitettavasti uusien kiintoisien soundienkin koristelemana tylsät biisit ovat vain tylsiä biisejä. Pornon minimalistinen tausta jättää laulajan melko yksin sanojensa kanssa, ja kuten niin usein ennenkin, Butler upottaa sen syvälle suohon voivotellessaan. Pikkupoikien pornonkatselu ei vain ole teema, jonka varaan kukaan voisi rakentaa omaa weltschmerziään.

Myös ylipitkä Awful Sound kaatuu typerryttävän yksinkertaiseen sanoitukseen. Vaikka ärsytyskynnys ei ylity, Here Comes the Night Time II on mitäänsanomaton, eikä It’s Never Over ei tunnu riittävään inspiroituneelta käyttääkseen seitsemää minuuttia kokonaiskestosta.

Mutta juuri niiden vähäisempien hetkien takia Afterlife saa tilanteestaan kaiken irti, pompaten Arcade Firen koko tuotannon helmien joukkoon. Se on levyn tanssittavin kappale, täynnä suoria koukkuja, ja erittäin todennäköinen fanisuosikki. Supersymmetry taas on noin viiden minuutin kaunis balladi, jonka loppuun on syystä tai toisesta haluttu liittää yli kuusi minuuttia nauhankelausääntä. Se ei myöskään toimi soitettuna yhteenlevyn aloittavan piilobiisin kanssa, joten Reflektor ei ole paras teemalevy sitten The Wallin.

Alun ilotulitus jäi siis pitkälti sattumaksi. Jos heikkoja hetkiä olisi karsittu hieman rankemmalla kädellä ja paljon puhutuista ”viidestäkymmenestä kappaleesta,” jotka bändi oli nauhoittanut levyä varten, olisi poimittu muutama hiotumpi veto, Reflektor voisi nousta paljon korkeampiin sfääreihin – nyt se on eritoten alkuvaiheissaan parhaimmillaan tyrmäävä, mutta yhtä usein myös vaivaannuttava tai turha. Uusia suuntia aukeaa, mutta järkevä editointi olisi tuonut lisää aidosti vangitsevampia hetkiä ylipitkälle levylle. James Murphy ansaitsee toki tuotantokoppinsa puolelle jälleen kerran lisää ylistystä, mutta vain Reflektor, Flashbulb Eyes ja Afterlife saavat kappaleina samaa.

64 Reflektor on ajoittain onnistunut mutta turhauttavan epätasainen yritys muuttaa Arcade Firen tyyliä. Sen huippuhetket pystynevät pehmentämään bändiä hylkivien ihmisten mielipiteitä, sillä parhaimmillaan tämä on jotain aivan muuta ja paljon kekseliämpää kuin mikään mitä bändiltä on aiemmin kuultu. Puoli tuntia vähemmän olisi kuitenkin riittänyt ja heikompi materiaali lyö levylle leiman, jossa lukee menetetty tilaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Fire kapinoi nukkumista vastaan – luomet lurpsahdellen.

Kanadan indie-jättiläisten suurhitti Rebellion (Lies) on täynnä vanhemmille vastaanväittämisen villiä riemua. Ja muistuttaa se vanhempiakin toisin näkemisen tärkeydestä.

”Sleeping is giving in, no matter what the time is
Sleeping is giving in, so lift those heavy eyelids
People say that you’ll die faster than without water
But we know it´s just a lie, scare your sons and scare your daughter”

Ilmestyessään vuonna 2004 oli Arcade Firen debyyttialbumi Funeral kuin tuulahdus jostain toisesta maailmasta. Eikä ajaton levy lähes kymmenen vuotta myöhemmin tunnu vanhentuneen päivääkään. Se on yhä dramaattinen, taianomainen, mustasävyinen mutta samalla lohdullinen.

Albumilla aviopari Win Butlerin ja Régine Chassagnen johtama yhtye saattaa kuulijan pohjoisamerikkalaisen kaupungin lähiöön, joka on pelottavalla tavalla yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Freudilainen termi unheimlich hiipii väistämättä mieleen.

Funeral tuntuu kuvaavan nuoren kasvukipuja maagisen realismin keinoin .Laulujen henkilöt kohtaavat niin rakkauden kuin kuolemankin ja kaiken siltä väliltä. Isoja aiheita, mutta käsiteltynä aseistariisuvalla vilpittömyydellä.

Sattumalta albumin äänitysten aikana usean bändijäsenen lähipiiristä siirtyi maan poveen ikääntyneitä sukulaisia. Siitä nimi Funeral, hautajaiset. Silti levy tuntuu lupaavan, että elämä jatkuu.

Haikean pohjavireen keskellä hittibiisi Rebellion (Lies) on menevimmästä päästä. Ei se minusta välttämättä ole se albumin kaikkein hienoin kappale, mutta on helppo ymmärtää miksi juuri Rebellion pomppasi albumin menestyneimmäksi singleksi.

Biisi on kannustuslaulu kaikenlaiseen kapinointiin vanhempia ja auktoriteetteja vastaan. Se voisi olla vihainen tai vähintään kiukkuinen, ellei kappale rullaisi eteenpäin niin vaivattomasti, lähes rennosti.

NME:n haastattelussa Win Butler kertoi tuntevansa itsensä kappaletta laulaessaan Hammelnin Pillipiipariksi, joka laulullaan johdattelee nuorison peräänsä ja katua alas jokeen. Ihanasti vaeltavien viulujen ja menevän pianoriffin mukaan on pakko lähteä, kapinamarssille valheita vastaan. Kaikki messiin, vaikka kuinka silmäluomet painaisivat.

Vaikka biisi hilpeästi väittää nukkumisen tarpeen olevan vain yksi vanhempien lapsilleen syöttämistä valheista, löytyy vapaus lopulta uneksimisesta: ”Come on baby in our dreams / We can live our misbehaviours.” Ehkäpä rohkeus unelmoida on tehokkain ase ahdistelevia auktoriteetteja vastaan.

Kappaleen viesti – nuorille ja varmasti myös meille hieman vanhemmille, jotka olemme jo unohtaneet miten asettua vastahankaan – tuntuu yksinkertaisesti olevan: uskalla nähdä toisin, unelmoi. Ajattele itse, omilla aivoillasi.

Naiviia? Ehkä. Totta? Ehdottomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Arcade Fireltä äänestettiin myös kappaleita In the Backseat, Keep the Car Running, Neighborhood #1 (Tunnels), Neighborhood #2 (Laïka), Ocean of Noise, The Suburbs, Wake Up ja No Cars Go.

Win Butler, käsi sydämellään.

Jos seitsenhenkinen ihmisryhmä onnistuu olemaan moninkertaisesti osiensa summa, se nostaa myös oman primus motorinsa tehon toiseen potenssiin. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Arcade Firen keulakuvan ja lauluntekijän Win Butlerin on lähes mahdoton kuvitella lähtevän soolouralle.

Toinen syy on tietysti se, että tätä nykyä Arcade Fire on Butlerille varsin perheenomainen ryhmä. Bändin multi-instrumentalistisiipeen kun kuuluvat niin Winin kanssa vuonna 2003 avioitunut Régine Chassagne kuin pikkuveli Williamkin.

Butlerin vaikutus ja lahjakkuus 2000-luvun suurimmaksi kasvaneen indiebändin biisintekijänä ja johtohahmona on ollut täysin kiistatonta. Vaikkei Arcade Firen diskografiaan mahdu montaa keskinkertaista biisiä, olisi vaikea kuvitella Winin yltävän yksin läheskään yhtä maagisiin suorituksiin.

Niin välttämättömässä roolissa ovat olleet muun Arcade Firen taianomaiset kyvyt saada mikä tahansa kappale kuulostamaan hurmioituneelta.

Selkeimmillään Butlerin ja hänen konkkaronkastaan nerous kuuluu Arcade Firen vuoden 2004 Funeral-debyytillä. Sen hurjistunut poljento ja hallitsematon, stereotyyppiseen Kanada-soundiin leimallisesti juurtunut orkestraalisuus määrittelivät puhtaimman Arcade Fire -soundin, jonka kaoottista intensiteettiä on ollut mahdoton kopioida.

Ikään kuin bändi olisi astunut liian suuriin biiseihin ja taistellut henkihievereissään pitääkseen ne kasassa. Jo Funeralin avausbiisin Neighborhoods #1 (Tunnels):n kiihtyminen loppuaan kohti tuntuu enemmän Arcade Firen vahinkoinnostumiselta studiossa kuin harkitulta suunnitelmalta.

Tässä taistossa Butler oli se johtaja, joka kiskoi kaaokseen asti latautuneen bändin siimoja pitäen yhtyeen juuri ja juuri kasassa. Ja samalla huudahteli sydän juuri niin karrella kuin sukulaistensa hautajaisissa studiokuukaudet juossut 24-vuotias mies vain voi huudahdella.

Video ei ole enää saatavilla

Ja mikä hienointa: Arcade Firen statuksen kertaheitolla luoneen Pitchforkin Funeral-arvion (9,7/10) täyttämä jättikupla ei ole vieläkään puhjennut.

Neon Bible ja The Suburbs -levyillä Arcade Fire on saanut musiikkinsa kuulostamaan yhtenäiseltä ja kypsältä, muttei ole hukannut tippaakaan vastustamattomasta tenhostaan. The Suburbsilla soitti jo aikuinen, mutta yhä niin lapsenmielisen innostunut yhtye, että sen oli helppo kuvitella uppoavan yhtä hyvin keski-ikäiseen Bruce-fanaatikkoon kuin hänen pillifarkkupoikaansa.

Merge Recordsille levyttävä kollektiivi on kasvanut monessa suhteessa mitaten maailman suurimmaksi indiebändiksi. Siitä saa kiittää eniten viime talven Grammy-palkintoa (Album of the Year), joka sai jenkit tolaltaan.

Grammy-voiton antaman lisäpotkun huomasin käydessäni raamattuvyöhykkeen Yhdysvalloissa Georgiassa menneenä keväänä. Kuulin Arcade Firen soivan niin automarkethelvetin seitsemännellä piirillä Walmartissa kuin useassa läpeensä ankeassa pikaruokaravintolassa.

Aika hyvin kriitikoiden rakastamalta 2000-lukulaiselta indiebändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Tänä vuonna Pohjois-Amerikan suurimman musiikkipalkintotapahtuman merkittävimmän kategorian vei kuitenkin yhtye, jota keskiverto amerikkalainen ei reaktioista päätellen tunne.

Kun ehdolla olivat hiphop- ja poptähdet Eminem, Katy Perry ja Lady Gaga sekä (uskokaa tai älkää, erittäin suosittu) countryfolkyhtye Lady Antebellum, niin moni ihmetteli, miten palkinnon voi voittaa ”joku Arcade Fire”. Joka on kaiken pahan lisäksi kanadalainen.

Arcade Firen The Suburbs on kuudestoista indielevymerkin julkaisema albumi, joka on noussut Yhdysvaltain listaykköseksi. Nyt luku on jo yhdeksäntoista, kun listaykkösiksi ovat yltäneet sen jälkeen myös Taylor Swiftin, Caken ja The Decemberistsin albumit.

Mutta mitäpä albumilistan ykkössijasta:  ”Mikä vitun Arcade Fire” -statusten ja -tweetien tulva paisui Grammy-gaalan jälkeen niin suureksi, että ilmiölle perustettiin jopa oma tumblr-bloginsa.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Fire – The Suburbs