Huhtikuu on omistettu vuoden 1999 kimaltelevimmille pophelmille.
Kaikella, mitä teemme, on seurauksensa. Ihmiskunnan on itse päätettävä, millaisen tulevaisuuden se haluaa luoda.
No Scrubsin kitarat kuulostavat huonoilta sampleilta, mutta Arttu Tolonen pitää biisiä silti vastaansanomattomana.
Addiktin taisto lohikäärmettä vastaan ei pääty koskaan. Tämä loputon jännite tekee taistelusta kiinnostavan, aivan kuten Othersidestäkin.
Instant Streetin käynnistävä yksinkertainen banjomelodia on avoin, vilpitön ja pyyteetön kuin vanhan palveluskoiran tai viimeiselle matkalleen valmistautuvan suomenhevosen katse.
Ihmisiä on julistettu neroiksi vähemmästäkin kuin 52 sekuntia ja yhden sävelen käsittävistä kitarasooloista.
Travisin kappaleet ovat hirveän kivoja ja se riitti.
Supergrass oli 1900-luvun viimeisenä vuotena ykkösluokan vaihtoehto sydämensä niin brittipopille kuin 1970-luvun musiikille menettäneelle musadiggarille.
Eli mantramainen ruminaatio kangaskappaleesta, joka toisten mielestä ei ole vaate lainkaan, ja jonka keksimisestä toiset soisivat myönnettävän Nobelin fysiikanpalkinnon.
Kaupunkiangstia! Yksinäisyyttä! Muodotonta tyhjyyttä ja kalvavaa yksinäisyyttä!
Hefner on brittiläistä slacker-indietä ja lavuaaridraamaa kaksvitosille taideopiskelijoille.
Nuorgamin lähipoliisi jututti The Fallin Mark E. Smithiä tämän popklassikon syntyaikoihin.
