Maaliskuu on omistettu vuoden 1998 kuumimmille pophelmille.
Mellon Collie and Infinite Sadnessin jälkeen aika tuntui juoksevan entistä nopeammin The Smashing Pumpkinsin kellossa. Nahka oli luotava ja pian.
Jon Spencer ei soita bluesia vaan rock’n’rollia.
Uskotko kolmanteen mahdollisuuteen?
Gospelia sanan parhaassa merkityksessä, ylistyslaulu elämän kiertokululle, orchestra hit -iskujen tahdittama lohdutuksen sana.
Monday Morning 5:19 on orkestraalisine sovituksineen ja kaikessa paatoksessaan kaavamainen, mutta hieno biisi. Ihmiset ovat joskus juuri niin naurettavia kuin kappaleen kertoja.
Rabbit In Your Headlights oli vuonna 1998 enne tulevasta ja menneestä. Sen aloittavaa pianoa, neulansuhinaa ja Yorken itsepäisesti omalla asteikollaan vaikertavaa laulua on nyt mahdoton kuunnella ajattelematta Pyramid Songia tai koko Kid A/Amnesiac -nyrjähdystä.
Kalifornialaisessa rantaparatiisissa huoleet ja murheet haihtuvat ja tie avautuu itsetuhon alhosta seesteisempään elämään.
Erase/Rewindilla Nina Persson lauloi mielen muuttumisesta ja halusta tyhjentää eletyn elämän VHS-nauha (kyllä, vuonna 1998 elettiin vielä VHS-aikakautta), kelata se alkuun ja aloittaa alusta. Ei mitään rakettitiedettä, mutta toimivaa.
Cross Bones Style on itsensä löytäneen ja muutaman vuoden päästä lähes tuhonneen artistin nuiva kiteytys siitä, mitä laulunkirjoittamisen ja -esittämisen pitäisi hänen mielestään olla.
“Neljäs beastie boy” tarjoilee sekametelisoppaa, jonka ainesosat kattavat laajan tyylilajikirjon rockia, popia, hiphopia, soulia ja funkia myöten.
Turbonegro pähkinänkuoressa: sanoinkuvaamattoman naurettavaa ja samanaikaisesti aivan mahtavaa.
