”Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen.”

Dan Snaith, lyömäsoittimia rakastava matematiikan tohtori Kanadasta, suuntasi postrock-psykedelian sekä sunshine pop -tutkielmien jälkeen yökerhoon ja nosti vuosikymmenen vaihteen elektrodiskopopsoundin seuraavalle tasolle.

”Takin’ the kids, drivin’ away
Turn around the life she let him siphon away”

Cariboun esiintyminen Flow-festivaalin aurinkoisella päälavalla elokuussa 2010 oli tilan haltuun ottamisen sekä artistin ja yleisön välisen etäisyyden häivyttämisen yllättävä mestarikurssi. Dan Snaith ja hänen kolme kanssamuusikkoaan olivat lavalla kuin teekkarit tekemässä puhelinkoppiin mahtumisen maailmanennätystä saaden suurieleisiäkin diivoja palvelleet puitteet vaikuttamaan ylenpalttiselta tuhlailulta.

Moneen kertaan palkitun Swim-albumin avaavan Odessa-singlen taustalla on mieli, joka haluaa tutkia, etsiä ja haastaa. Loputtomien, aamun sarastukseen päättyvien studiosessioiden päätteeksi se valitsee bassosoundin joka on kuin robotin luuranko. Äänikuvassa hytkyvät vastustamattomasti niin kellot kuin 1980-luvun alusta muistuttavat kompressoidut, läskit rummutkin.

Ja ehkä se tärkein: sample, josta kappale muistetaan. Sample, jota on mahdoton ajoittaa tai paikantaa. Se kylmää, vieraannuttaa ja juuri samoista syistä pakottaa lähelle. Erlend Øyen Röyksopp-vokaaleista muistuttava, alakulon läpitunkema ja äärimmäisen tarttuva laulumelodia on sille herkullinen vastapaino. Snaith kertoo näennäisen lakoniseen tyyliin tarinan naisesta, joka on saanut tarpeekseen, suunnittelee pakoa ja aikoo ottaa lapset mukaansa. Eikä lähdettyään katso taakseen.

Viisi vuotta Flow-keikkaa aiemmin Caribou oli elävänä vielä perkussiivinen tutkielma, selkeästi enemmän ensemble kuin yhtye. Se hääri, kokeili ja kompasteli ollen ajoittain briljantisti modernin psykedelinen. Vuoden 2007 Andorra-albumilla Dan Snaith päästi 1960-lukufanituksensa toden teolla kaapista. Levy pursuaa viittauksia amerikkalaiseen 1960-luvun loppupuolen sunshine-poppiin hieman samalla tavoin kuin Avalanchesin Wildflower myöhemmin.

Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen. Näennäisen vaivattomalta soundaavan, minimaalista teknoa sekä syvää housea sykkivän uuden Cariboun taustalla oli tekijänsä ehkäpä suurin luova kausi, jonka jäljiltä julkaisemattomia kappaleita tai niiden aihioita on seitsemänsataa.

Tätä taustaa vasten onkin paradoksaalista, että juuri tämä yksi viisiminuuttinen soitettiin vuonna 2010 täysin puhki, eikä monikaan sittemmin kyennyt tarttumaan siihen pitkään aikaan. Kappale oli vuoden ajan äärimmäistä viileyttä tavoittelevien brändien sisäänheittokatapultti.

Valtava myyntipotentiaali saa helposti unohtamaan, että Odessan upottavassa äänimaailmassa kuuluvat lopulta kuitenkin nääntymätön kokeilunhalu, säkenöivä musikaalisuus ja yksi erityisen merkittävä tekijänsä ominaisuus: kyky ymmärtää, että eri osatekijöiden välisestä ristiriidasta syntyy usein klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Röövel Ööbik.

Nuorgam tapasi Tallinnassa ug-levykauppiaan sekä maan lahjakkaimman riippumattoman musiikintekijän, ja sai muun muassa kuulla miksi meidän kaikkien on luovuttava älypuhelimesta.

Me suomalaiset alamme pikku hiljaa olla hajulla vähän muustakin Eestiin liittyvästä kuin siitä millä summalla saa lavallisen A Le Coqia SuperAlkosta. Osaamme reitin Kumuun, Depeche Mode -baariin ja Lentosataman merimuseoon.

Tänä keväänä teimme jo sujuvasti retkiä Tallinn Music Weekille kuulostelemaan mikä on kuuminta soundia Baltiassa. Samalla sumuverho veljeskansan musiikillisen perinnön edessä alkaa hälvetä…

Paluu Röövelin äärelle

Tunnelma on aavistuksen jännittynyt. Etusormi napsauttaa soimaan Röövel Ööbik -yhtyeen Popsubterranea-albumin, jota en ole kuullut sitten albumin ilmestymisvuoden 1992. Sooninen kuva ankkuroitui silloin välittömästi saarivaltakuntaan ja Swervedriverin tapaisiin surinaindiebändeihin, jotka aiheuttivat kohtuullista riippuvuutta ja ylevöityneen olon.

Silti, silloinkin, Raul Saaremetsin ja kumppaneiden intohimoisessa räimeessä oli jotain muuta. Jotain siinä juomavedessä, joka toi ihanan mystisen tunteen. Röövel Ööbikiä arvosti myös John Peel, joka keväällä 1993 kutsui yhtyeen sessioon BBC:n Maida Valen -studioille.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin analyyttinen, harmaita haivenia kasvava korva erottaa äänitteeltä vaatimattomat tuotanto-olosuhteet, mutta samainen intohimo säkenöi trendikkäiden wah wah -pedaalien ja vieraantuneen oloisen vokalisoinnin läpi yhä kirkkaana. Painetaanpa kuitenkin hetkeksi stop.

Kuuntele lukiessasi: NRGM Eesti-indie!

Eestin itsenäistymisestä on kulunut sata vuotta. Todella kovia kokenut maa on koko tämän ajan ollut ihan tuossa vieressä. Enimmän aikaa vähän kaukana, mutta viimeiset lähes kolmekymmentä vuotta todella lähellä.

Ja mikäs tässä on olla, vaikkapa eestiläisen taiteen äärellä: Arvo Pärtin Für Alina -pianoteoksen hiljaisuudentäyteiseen minimalismiin on ollut hyvä tuudittautua. Animaatioissa ja kuvituksissa, joita Priit Pärn on tuottanut, on taidokkaan absurdi meininki. Nuoren Kadri Voorandin ihan oikeasti moderni jazz on virkistävintä pitkään aikaan. Eestin maalaus- ja teatteritaide pulppuavat kiinnostavia juttuja. Ja jos osaa virittäytyä sopivalle taajuudelle, huomaa maan indiepopin ja -rockin olevan äärimmäisen kiinnostavaa.

Kyllästyneitä teolliseen?

Valtakuntamme päälehti esitti taannoin laajassa, Eestin kulttuuria käsittelevässä virallis-juhlallisessa jutussaan väitteen, joka pomppasi esiin: eestiläiset ovat kyllästyneet teolliseen popmusiikkiin. Siksi he hakeutuvat suurin joukoin erilaisen, taiteellisemman ja folk-vaikutteisenkin musiikin ääreen.

Nuorgam kysyi tästä Biit.Me-levykaupan Madis Nestorilta, joka istahti alas Must Puudel -ravintolassa Tallinnan vanhankaupungin sydämessä.

”Tallinnaan pätee yksi todellisuus, ja muihin osiin maata toinen. Toki täällä on muitakin kaupunkeja, mutta ihmiset Tallinnan vaikutuspiirin ulkopuolella eivät ehkä ihan yhtä paljon seuraa tällaisia asioita. Eipä ole pahemmin levykauppojakaan, joista tehdä löytöjä”, Nestor sanoo.

”Toiseksi: folkmusiikki on ollut täällä aina iso juttu, mikä lähtee Laulufestivaalin perinteestä. Se ei ole todellakaan mitään uutta. Kun vielä ajatellaan kuinka suosittu aika normaalia, hyvin tuotettua kitararockia soittava Miljardid-yhtye (Estonian Music Awards 2018 -palkinnot albumille Kunagi Läänes: vuoden debyyttialbumi, vuoden rockalbumi, vuoden albumi) tällä hetkellä on, en ehkä ihan osta tuota väittämää.”

Madis Nestor.

Palatkaamme indieen, ja Röövel Ööbikin debyytin jälkimaininkeihin. Tuntuu, että hyvän aikaa oli melko hiljaista, vaikka joitakin bändejä olikin. Vaiko Eplik kommentoi epäsuorasti.

”EU:hun liittyminen (Eestistä tuli EU:n jäsen 1. toukokuuta 2004) potkaisi touhun isosti liikkeelle. Samaan aikaan maan talous kasvoi älytöntä vauhtia, oli joulu vuoden ympäri. Ihmisillä oli rahaa ostaa levyjä sekä käydä keikoilla, ja viina oli yhä todella halpaa. Artistin oli helppoa perustaa bisnes”, Eplik kertoo.

”Toisekseen, tekijänoikeuslainsäädäntö selkeytyi koko Baltiassa olennaisesti. Vuoden 2003 tietämillä liikkui huhuja, joiden mukaan Latvia ja Liettua eivät olleet koskaan maksaneet penniäkään rojalteja Madonnalle. Tämä kaikki muuttui. Siihen asti järjestelmämme oli sekava ja hyvin suljettu, ja on sitä tietyiltä osin vieläkin.”

Vaiko Eplik on pääasiallinen syy siihen, miksi Nuorgam matkusti Tallinnaan. Tämä 36-vuotias, äärimmäisen kiinnostava ja usein jollain oudolla tavalla kosmiselta kuulostava laulaja-lauluntekijä edustaa tietynlaista ikuista ideaalia: hän tekee taidettaan täysin omaehtoisesti, mutta on samaan aikaan suosittu ja vaikutusvaltainen.

Pelkästään Eplikin soolodiskografia käsittää kymmenen albumia. Hänen meriittilistaltaan löytyy muun muassa British Councilin vuonna 2008 myöntämä International Young Music Entrepreneur of the Year -tunnustus, jonka perusteluissa hänen mainittiin olevan ”erittäin luova ja vangitseva yksilö, joka suhtautuu musiikkiinsa selvästi intohimoisesti”.

”Eplik vaikuttaa olevan Eestin musiikkiteollisuudessa varsin vaikutusvaltainen tekijä. Tuomaristo arvostaa hänen tinkimättömyyttään ja läpeensä harkittua taiteellista lähestymistapaansa. Hän on määritellyt ajatuksiaan ja odotuksiaan heijastavan bisnesmallinsa. Tämä antaa hänen olla omassa rauhassaan erilainen.”

Vaiko Eplik.

Hienoltahan tuo kuulostaa. Nuorgam tapasi Eplikin hänen kotikulmillaan Tallinnan Telliskiven F-Hooneella, ja vaikutelma selkiytyi entisestään.

”Ajoitukseni oli täydellinen soolodebyyttini ilmestyessä vuonna 2004. Olin ensimmäisiä sukupolveni muusikoita, jotka päättivät laulaa eestiksi. Tuntui erittäin palkitsevalta, että myös omaa sukupolveani oleva yleisö otti minut heti avosylin vastaan”, Eplik kertoo.

”Olin tehnyt levyjä jo vuosituhannen vaihteesta lähtien erilaisten englanninkielisten bändien kanssa, kunnes sain käänteentekevän kokemuksen kuullessani ystävieni yhtyeen Ans.Andurin albumin Asfaldilapsed. He olivat tehneet vaikutuksen eestinkielisellä musiikillaan aiemminkin, mutta nyt tuntui että pojat, tämä on hyvä. Minun on parasta pysyä tahdissa!”

”Samaan aikaan muutkin kuin minä olivat tajunneet, että musiikkia on mahdollista tehdä kotona. Miksi maksaa studiosta kolmesataa kroonia päivältä, jos voit työskennellä kotona omassa tahdissasi?”

Mistä kaikki sitten lähti liikkeelle? Millaisia olivat ensikosketuksesi musiikkiin?

”Kasvoin Raplassa, syvällä maaseudulla. Vanhempani olivat töissä kolhoosissa, ja he olivat aika lailla iäkkäämpiä kuin kaverieni vanhemmat. Näin ollen meillä ei kuunneltu The Beatlesiä vaan Elvistä. Karsastin Beatlesiä, koska he äänsivät englantia väärällä tavalla.”

”Myöhemmin kun aloin ostaa levyjä, olivat kioskit väärällään puolalaisia piraattikasetteja. Muistan, että ensimmäinen omistamani Metallican äänite oli juuri tuollainen polski-piraatti, nimeltään Metal Ballads! Onneksi oli sentään Queenin Greatest Hits. Kioskeihin saattoi viedä oman tyhjän kasettinsa, johon sitten kopioitiin toivottu levy.

Radiomafiaa ja brittipophuumaa

Radiomafia oli monille eestiläisille musiikkifaneille tärkeä juttu, niin myös Eplikille.

”Pidin antennista kaksin käsin kiinni, jotta saisin nauhoitettua musiikin stereona. Sitten aloimme katsoa musiikkivideoita Viva Zwei -kanavalta. Crampsin Like a Bad Girl Should, Jon Spencer Blues Explosion… Ajattelin: okei, tuolla maailmassa tapahtuu jotain mistä minulla ei ole aavistustakaan.”

”Eestin kansallinen televisio äänitti Music TV:ltä videoita ja esitti niitä parituntisina ”Best of MTV” -blokkeina. Taistelu ruutuajasta saippuaoopperoita rakastavan siskoni ja minun välilläni oli rajua. Muistan, että siskoni löi minua kerran tuolilla päähän.”

Brittipop kuuluu musiikissasi, siitä ei pääse mihinkään. Bowie, The Beatles, XTC, ne 1990-luvun hullut vuodet…?

”Se hieman hävettää nykyään, tuo 1990-luvun brittipopin massiivinen vaikutus. Britit ovat vaan niin… typeriä. Eikä sieltä ole tullut aikoihin kovaa juttua, ei sitten Franz Ferdinandin debyytin. Se homma on huonossa jamassa”, Eplik sanoo.

”Meillä oli täällä silloin 1990-luvun puolovälissä bändi nimeltä Dallas, joka kuulosti vähän Stereolabilta. Niillä tienoin oma kiinnostukseni indiemusaan heräsi. Sitten halusinkin pitkän aikaa vain olla britti, enkä löytänyt mitään täältä Eestistä. Tai ainakin suljin korvani täysin.”

”Näin jälkikäteen se tuntuu hölmöltä, mutta hyvää tuossa aikakaudessa oli, että kirjoitin todella, todella paljon. Oli niin helppoa tehdä kaiken maailman pastisseja ja sitä kautta kehittyä biisintekijänä. Miettiä, miten Brett Anderson tai Jarvis Cocker tämän tai tuon tekisi… hyvä puoli 1990-luvun brittipopissa oli, että he varastivat klassisesta laulunkirjoituskaanonista 1960- ja 1970-luvuilta.

”Sooloartisti minusta tuli kai aika tavallisella tavalla: tuskastuin muusikoihin bändeissä. Heillä oli aina niin tiukat mielipiteet tyylistä. Samalla opetin päivätyökseni kitaransoittoa noin 40 oppilaalle. Suurimmalla osalla heistä oli tapana skipata tuntinsa, ja vietin siksi paljon aikaa yksin opetushuoneessa. Aloin itseäni viihdyttääkseni soittaa rumpuja ja muita instrumentteja. Päätös kypsyi siinä.”

”Paras Eesti 100 -ohjelma on epävirallista”

Palataanpa hetkeksi Eesti 100 -tunnelmiin. Kuten Suomi 100 -ohjelmakin, Eestin vastaava on tavallaan käsikirjoitettu fasadi, jota esitellään ylensyöneelle kotimaiselle ja kansainväliselle kulttuurimedialle suuren huomion toivossa. Toki sillä pyritään myös tuomaan sekä maan omien kansalaisten että ulkomaisten vieraiden mieliin oikeastikin tärkeitä tekijöitä ja teoksia, joita on kaikki syyt juhlia.

Vaiko Eplikillä on tästä oma näkemyksensä.

”Mielestäni täällä on epäonnistuttu laadittaessa vuoden suurta juhlaohjelmaa. Tuntuu, että hakemusten laadulla ja määrällä on ollut aivan liian suuri merkitys siinä kuinka näkyvimmät projektit ovat valikoituneet. Parhaat tähän mennessä kohtaamani jutut ovatkin tulleet virallisen ohjelman ulkopuolelta. Taiteilija Jaan Pehk julkaisi albumin nimeltä Sünnipäev. Hän käytti Garageband-ohjelman valmiita demotaustoja ja lauloi niiden päälle. Jaan on postmoderni nero.”

”Onneksi meillä on kesällä taas tulossa Laulufestivaali, ja se varmasti potkaisee juhlinnan rennommin käyntiin. Luulen kuitenkin, että juhlavuoden vaikutus tulee näkymään isommin vasta vuosien viiveellä. Tällä hetkellä Eesti on vielä jonkinlaisessa konfliktin kaltaisessa tilassa, eikä tätä laajaa sadan vuoden kulttuuriperinnettä oikein vielä pystytä käsittelemään. Suuressa satavuotisjuhlassa Vapaudenaukiolla soitettiin vanhoja hittejä lähinnä neuvostoajalta – ironista sinänsä – ja kansallishymni unohdettiin soittaa tyystin.”

Vaiko Eplikin tapaisen retroilevan artistin kohdalla kiinnostaa aina miten hän suhtautuu moderniin, uusimmalla tekniikalla toteutettuun popmusiikkiin, joka seuraa valtatrendejä. Onko uitava loputtomasti vastavirtaan vai voiko ajatella, että täysin modernin popmusiikin tekeminen olisikin lahjakkaalle tekijälle haaste, joka avaa mahdollisesti uusia uria?

”Itse asiassa olen viimeistelemässä albumia, jota pidän kokeiluna tuohon suuntaan. Olen tehnyt rumpukoneilla rytmejä ja editoinut niin kuin kuvittelisin robotin tekevän. Olihan se alussa hankalaa, koska päätin hylätä totutut kitarat ja pianot säveltämisen perustana. Mutta olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen tuloksiin.”

”Inspiraationa tähän seikkailuun oli kappale nimeltä Mr. Shadow, toinen kahdesta ensimmäisestä keinoälyn säveltämästä kappaleesta maailmassa. Sony-yhtiön laboratorion tutkijat Pariisissa syöttivät keinoälylle lukemattoman määrän olemassa olevaa musiikkia, ja se hämmensi niistä todella kiehtovan sopan. Kuultuani sen tuntui että minun täytyy kiirehtiä!”

Video ei ole enää saatavilla

”Lähtökohtaisesti minulla on isoja ongelmia nykyisen teollisen listapopin kanssa. Ensiksikin: musiikista tulee helposti hahmotonta, koska sillä tuntuu olevan ensisijaisesti jonkinlaisesta ulkopuolisesta tarpeesta kumpuava funktio (esimerkkinä streamauspalveluiden fiilis-listat – toim. huom.). Tuntuu myös, että on olemassa enää yksi relevantti ja tavoiteltavissa oleva musiikkigenre ja se on clickbait. Musiikkituotteen ulkoasu on ottanut myös mielestäni liian suuren roolin. Katsonkin usein musavideoita ilman ääntä, koska ääni on paketissa usein heikoin lenkki.”

”Samalla on vain reilua, että nykymeno on sellaista kuin se on. Teknologian nopeaa kehitystä on kuitenkin kiittäminen siitä, että minäkin sain aloittaa täysin itsenäisen musiikinteon. Ja aina on muistettava pitää mieli avoimena. Koska jos huomaat, ettet enää hyväksy maailman muuttumista, sinusta on tullut oman elämäsi kulttuurifasisti! Toivon ja odotan, että vielä tulisi joku täysin uniikki tekijä, joka pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Sellainen hahmo kuin vaikkapa M.A. Numminen tai Gösta Sundqvist. Neroja molemmat.”

Asiakkaat Helsingistä arvostavat

Entä millaista on yrittää myydä äänilevyjä Eestissä aikana, jolloin koko maailma on pieni kylä, jossa kaikilla on samaan aikaan pääsy samoihin levyihin samaan aikaan kaikista maailmankolkista? Annetaan Madis Nestorin vastata.

”Ei se ihan helppoa ole. Myyn vinyyliä, ja täällä levyjen ostajat tuntuvat olevan enimmäkseen hiukan kapeakatseisia. Heitä on hankala saada kiinnostumaan jutuista, jotka eivät ole heille entuudestaan tuttuja. Heitä on helppo verrata esimerkiksi Helsingistä tuleviin asiakkaisiin, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneita aivan kaikesta ja arvostavat valikoimaani nimenomaan sen kohtalaisen laajuuden vuoksi. Onneksi minulla on aika hyvä vainu sellaisten juttujen suhteen, jotka tulevat katoamaan kaupan hyllyiltä nopeasti. Mutta samalla yritän olla myymättä samalle asiakkaalle enempää kuin yhden kappaleen samaa levyä. Hamstraaminen rakettimaisesti nousevan hinnan toivossa on Discogs-markkinoilla todella yleistä.”

”Eestiläisiä levyjä tulee nykyään ilahduttavan paljon. Vielä vähän aikaa sitten yhteen laatikkoon mahtui koko vuoden kaikki kotimaiset julkaisut. Tällä hetkellä määrä on lähes kolminkertainen. Kysyntääkin on, mikä näkyy kauppani myydyimpien levyjen listauksesta, jossa kärkipaikkoja pitävät yleensä kotimaiset levyt. Ihmiset julkaisisivat varmasti vielä paljon enemmänkin vinyyliä, jos sen painattaminen olisi hieman halvempaa.”

Miten levykauppias näkee Eestin riippumattoman musiikkiskenen voivan tällä hetkellä?

”Skenejen kehittyminen on ollut aika pitkälti kiinni yksittäisten levyjen vaikutuksesta. Kun Vaiko Eplik aloitti soolouransa, hän sai nopeasti seuraajia. Oli paljon nuoria tyyppejä, jotka lainasivat suoraan häneltä. Nyttemmin hyviä asioita tapahtuu vaikkapa progen puolella. Bändit, kuten Põhja Konn sekä Progress, vetävät keikoilleen paljon sekä todella nuorta että iäkästä väkeä, ja se on minusta hieno juttu.”

”Seksound on hieno ja tuottelias label, joka on saanut Pia Frausin sekä muiden pääasiassa kitaravetoista indiepoppia tekevien artistiensa avulla jalan oven väliin Japanin-markkinoille. Se on upeaa. Tuonkaltainen musiikki on täysin universaalia. Se toimii jossain määrin lähes joka paikassa.

Pia Fraus.

Eestiläisessä indie-kitarapopissa on usein jännä tunnelma, ilmava ja kepeä. Mielenkiintoinen yhdistelmä alakuloa ja euforisuutta. Samankaltaista tunnelmaa saattoi aiemmin aistia 1990-luvun puolivälissä, ruotsalaisen indiepopin kultakaudella. Voiko tällaista yleistystä tehdä, ja jos voi, mistä ihmeestä se tunnelma mahtaa suodattua musiikkiin?

”Tuossa saattaa hyvin olla vinha perä. Luulen, että monissa laululiikkeen myötä tunnetuksi tulleissa kappaleissa on tuo sama fiilis. Laulufestivaalin perinne on täällä varsin syvä, ja nykyiset kitarabändit ovat varttuneet sen vaikutuspiirissä etenkin bändien jäsenten omien vanhempien kautta, jotka ottivat laululiikkeeseen osaa sen merkityksen ollessa suurimmillaan.”

”Ennen täysin pimennossa olleen venäjänkielisen vähemmistömmekin suunnalta on alkanut kuulua edes jotakin. Narvan skene on yhä suuri tuntematon meille, mutta artisteista Misha Panfilov on noussut jazzfunkillaan esille.”

”Konemusiikissa alkoi täälläkin tapahtua isommin Soundcloudin lyötyä läpi. Olen kirjoittanut tallinnalaiseen Müürileht-kulttuurijulkaisuun Uus Eesti Biit -nimistä kolumnia. Viimeisimmän jutun aiheena oli itse asiassa suomalais-eestiläinen hiphop-duo nimeltä Automaattinen Tunteidenkäsittely.”

Se onkin kiintoisa aihe: Miksi Suomen ja Eestin välillä tuntuu tapahtuvan riippumattoman popmusiikin saralla edelleen niin vähän? Luulisi, että olisi maailman helpointa kärrätä artisteja, tuottajia ja bändejä pienen lahden yli.

Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tavallaan ymmärrettävää. Olemmehan me lähes aina katsoneet katkeran ihailevasti läntiseen naapuriimme sekä Britanniaan ja tietenkin lähettäneet kaihoisan Coca Cola -röyhtäyksen Rapakon taakse. Muihin suuntiin ei täältä perinteisesti ole pahemmin vilkuiltu.

”Yksi tekijä tuossa saattaa olla meidän näkökulmastamme, ettemme enää yksinkertaisesti pysy kärryillä siitä mitä Suomessa tapahtuu. Radiomafian aikoihin tiesimme kaikki mahdolliset 22-pistepirkot, sielunveljet sun muut. Stupido Twins on julkaissut paljon täkäläistä indierockia ja punkia, mutta motiivi siihen saattaa olla muu kuin kulttuurivaihto.”

”Tallinn Music Week on onneksi muuttanut tilannetta paremmaksi. Sen ansiosta eestiläisillä lupaavilla artisteilla on edes jonkinlainen mahdollisuus tehdä Suomessa keikka tai pieni rundi.”

Palataan vielä Vaiko Eplikin luo, sillä eräs asia jäi vielä askarruttamaan: Sinä, Vaiko, et räplännyt kännykkääsi kertaakaan haastattelun aikana. Puhelin ei tainnut käväistä edes esillä. Miten tämä voi olla mahdollista?

”En omista älypuhelinta. Olen seurannut monien taiteilijaystävieni laiskistuvan ja heidän tuotteliaisuutensa lakastuvan älypuhelimen myötä. Älypuhelimen seurassa ihmisellä ei ole koskaan tylsää. Mistä monien upeiden bändien luovuus on lähtenyt liikkeelle? Kyllä, tylsyydestä. Sitä paitsi puhelimet tuottavat liikaa melua. Arvo Pärtin sanoin: ’There has to be silence so that there can be music’.”

Vaiko Eplik Top 5

Nuorgam pyysi Vaiko Eplikiä listaamaan tuotannostaan viisi kappaletta, joiden hän kokee olevan erityisen merkityksellisiä.

#1 Vaiko Eplik – Someday I Will Be Rockstar

”Minä siskoni kanssa hulluttelemassa. Olin kolmetoistavuotias…”

https://soundcloud.com/vaiko-eplik/someday-i-will-be-rockstar

#2 Claire’s Birthday – Venus

”Brittipop-vuodet. Pulp-vaikutteet ovat tässä selkeät. Tämä oli yhtyeemme Claire’s Birthdayn isoin hitti, vuodelta 2000.”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vaiko Eplik ja Eliit – Armastus päästab maailma

”Indie-kauden alku. Toiselta sooloalbumiltani.”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Vaiko Eplik – Homne päev

”Varielu-albumiltani. Tätä pidetään yhtenä parhaista tuotoksistani. Nautin yhä tämän soittamisesta livenä.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Vaiko Eplik – Motetes Morudais

”Elektronisempi soundi alkaa luikerrella sisään. Tuleva levyni tulee olemaan vaikuttunut valkoisesta soulista. Kuten tämäkin biisi.”

https://soundcloud.com/vaiko-eplik/mo-tetes-m-rudais

The Divinyls, Mark McEnTree ja Christia Amphlett.

Vuonna 1993 täytin kahdeksantoista ja sain lahjaksi Marlin Helmeilevää Omenaviiniä. Saatoin myös alkaa saapastella sisään Tampereen Ylioppilastalon ovista ilman pelkoa illan tyssäämisestä alkuunsa. Perustin bändin, joka vielä pitkään haki omaa suuntaansa, paljolti siitäkin syystä, että tuohon aikaan yhä muodikas shoegaze-soundi oli minulle käytännössä pakkomielle.

My Bloody Valentinen, Riden, Slowdiven ja Chapterhousen tapaisten bändien utuisen säröinen ja toisaalta romanttinen äänimaisema muokkasi maansiirtokoneen herkkyydellä käsitystäni hyvästä musiikista. Ei ollut siksi ihme, että kun dj Mara (tai ehkäpä Tero, nimittäin Jani se ei ainakaan ollut) silloin tällöin laittoi Talon levylautaselle kiiltävää listapoppia minut löysi hyvin äkkiä baarista tuhahtelemasta äänekkäästi.

En ollut ainoa. Indien ja teollisen popin välillä vallitseva juopa oli vielä tuohon aikaan kanjoninlevyinen. Täysi-ikäistyneen mieleni musiikillisessa maailmankuvassa ei ollut liiemmin harmaan sävyjä, vain mustaa ja valkoista. Siksi oli sangen ärsyttävää, kun niin usein klubilta kotiin tallustellessani korvissani soi listamenestykseltä löyhkäävä popkappale, australialaisen The Divinylsin I Touch Myself. En moneen vuoteen vaivautunut edes ottamaan selvää siitä mikä artisti biisin esitti. Niin paljon minua korpesi.

Jokaisella aikakaudella on oma soundinsa ja esteettinen ihanteensa. I Touch Myself on monestakin syystä aikansa lapsi: tanakkaa backbeatiä verkkaisesti takovat rummut ja ikävästi lätisevä basso hallitsevat, kitara pihisee kuin digitaalikauden alkupuolella kuuluukin ja laulussa kuuluu yhä hyvin 1980-lukulainen paatos. Silti mikään ei voi peittää sitä tosiasiaa, jonka minäkin olen kypsyttyäni saanut todeta: kappale on muotovalio ja todellinen helmi.

Esittäjänsä ylivoimaisesti suurimman hitin taustalta paljastuu tavallaan aika tyypillinen tarina: Seksipommi Christina Amphlettin laulama pakkomielteisen rakkauden kuvaus ei ole omakohtainen vaan lähes kokonaan hittinikkari Billy Steinbergin kynästä. Pehmopornofilmiä muistuttava video romuttaa harkitusti viimeisetkin siveelliset tulkintayritykset tekstistä: polvillaan rukoilu muuttuu väkisin suihinotoksi ja vertaus rakkauden kohteen suojaavasta ylemmyydestä lähetyssaarnaaja-asennoksi. Kamera viipyy Amphlettin rinnoissa ja muistuttaa levy-yhtiön hänelle ehdottamasta hampaiden korjaamisesta. No, moinen on nykyään jo tavallista.

Amphlett ja yhtyeen toinen puolisko Mark McEntee kirjoittivat viidennen Divinyls-albumin osittain yhdessä Steinbergin ja Tom Kellyn kanssa. Megahittejä tehtailleen kaksikon värvääminen viilaamaan singleä kannatti: I Touch Myself oli suuri hitti Australian lisäksi Yhdysvalloissa että Britanniassa. Se sisältääkin useita popklassikon tunnusmerkkejä: sävellyksellisen jännitteen ja muodon, jossa voimakas säkeistö johtaa vielä vahvempaan kertosäkeeseen, tunteella täysladatun mutta samalla pidätellyn ja sopivasti tutunoloisen laulun sekä tasaisen tamppaavan rytmin.

Nämä osatekijät saattavat minutkin helposti tanssilattialle ja sen jälkeen baariin hankkimaan lisää virvokkeita.

Video ei ole enää saatavilla

Odessey & Oracle, sellaisen sadan pisteen levy.

”Good morning to you
I hope you’re feeling better, baby”

Näillä empaattisen toiveikkailla sanoilla alkaa The Zombiesin vuonna 1968 julkaistu toinen ja myös heidän viimeisekseen jäänyt albuminsa. Avauskappale Care of Cell 44 on positiivisuudessaan poikkeus muuten katkeransuloisella ja melankolisella levyllä. Kuunnellessa Odessey & Oraclea tuntuu kuin tämän pitkähkön ajan kuluessa sävelletyn levyn kirjoittajat olisivat aina tienneet heittävänsä hanskat pian tiskiin.

Albumiprojekti, joka sai alkunsa arvostetun yhtyeen aikaansa nähden yltiöpäisenä suunnitelmana luoda vihdoin täysin ulkopuolisesta tuotantoavusta vapaa teos, päättyi katkeriin tunnelmiin ja budjetin pettämisestä sekä henkilökohtaisista paineista syntyneisiin riitoihin.

Odessey & Oraclen tunnettu syntytarina ei hälvennä sitä tosiasiaa, että kyseinen albumi on täydellinen kiteytys upeasta ajasta ja paikasta popin historiassa. Barokin säveltäjien ja jopa jazzin vaikutus, kosketinsoittaja Rod Argentin sekä basisti Chris Whiten toisiaan täydentävät sävellykset ja sanoitukset, Colin Blunstonen täydellinen lauluääni ja yhtyeen kevyen svengaava soitto erottavat Zombiesin totaalisesti muista Englannissa 1960-luvun puolenvälin tienoilla läpi lyöneistä yhtyeistä. On kuin 1600-luvun kamarimusiikkiyhtye soittaisi poppia, tai toisin päin.

Video ei ole enää saatavilla

Tätä reseptiä käyttivät samoihin aikoihin toki monet muutkin – The Rolling Stonesin Lady Jane on yksi hienoimmista yksittäisistä täysosumista – mutta Zombiesin herkkyyden ja svengaavuuden kohtaaminen on omaa luokkaansa. Siinä missä The Beatlesilla oli omalla tasollaan mahdollisuus hioa musiikkinsa viimeistäkin piirtoa myöten täydelliseksi, joutui Zombies kamppailemaan tavoittaakseen kunnianhimoisen visionsa ja saadakseen rahat riittämään. Tuloksena on silti tunnustetusti nerokasta, perienglantilaista musiikkia.

The Zombiesin tulevan lauantain Korjaamon-keikalla mukana ovat alkuperäisestä kokoonpanosta Blunstone ja Argent. Väistämättömän Time of the Season -hitin lisäksi keikalle kuullaan varmasti muitakin kappaleita Odessey & Oraclelta sekä aiempia hittejä, kuten Tell Her No ja She’s Not There.

Keikan kynnyksellä on hyvä syy kuunnella myös muita kamaripopin (tai barokkipopin, mitä nimeä nyt haluaakin käyttää) jalokiviä. Tässä viisi poimintaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta.

#1 Colin Blunstone – Caroline Goodbye (One Year, 1971)

Video ei ole enää saatavilla

Upeaääninen Blunstone piti The Zombiesin hajoamisen jälkeen pitkän tauon ja se kannatti. Soolodebyytti on yksinkertaisesti mestariteos.

#2 Billy Nicholls – Portobello Road (Would You Believe, 1968)

Video ei ole enää saatavilla

Immediate-levymerkin Andrew Loog Oldham vaikuttui juuri julkaistusta Beach Boysin Pet Soundsista niin, että palkkasi nuoren Nichollsin kirjoittamaan ”Britannian vastauksen” Brian Wilsonin luomukselle. Would You Believe -albumilla kuullaan Englannin studiomuusikoiden kermaa ja hienoja kappaleita. Small Facesin Steve Marriott laulaa usealla kappaleella.

#3 Bergen White – What Would You Do In My Place (For Women Only, 1970)

Video ei ole enää saatavilla

Tuottajana paremmin tunnettu Bergen White on vastuussa yhdestä maailman harhaanjohtavimmista albuminkansista. For Women Only -albumin on varmasti moni tuominnut vain yhdeksi cocktail-musiikkia sisältäväksi roskakokoelmaksi. Oikeasti levy on pohjattoman syksyisen melankolinen, orkestroitu helmi.

#4 Duncan Browne – Babe Rainbow (s/t, 1973)

Video ei ole enää saatavilla

Duncan Browne oli taiturimainen kitaristi, mutta Nick Draken tapaan vetäytyvä persoona. Hänen huvittavan viattomia tekstejä sisältävät sooloalbuminsa ovat silti upeita. Tämän, henkilökohtaisen suosikkini lisäksi maininnan arvoinen on etenkin haluttu keräilyharvinaisuus Give Me, Take You vuodelta 1968.

#5 Left Banke – Desiree (Left Banke Too, 1968)

Video ei ole enää saatavilla

Zombiesin tapaan vastikään reunion-kelkkaan hypännyt Left Banke on tullut taannoisten vinyyli-remasterointien kautta monille tutuksi. Yhtyeen uralle mahtuu hittien Walk Away Reneen sekä Pretty Ballerinan lisäksi muutamia hutejakin, mutta Desireen kaltaiset orkestroidut helmet antavat kaiken anteeksi.

The Zombies Korjaamolla 31. maaliskuuta.

Marcos Valle: "Ymmärrän olevani jälleen erittäin cool."

On ilo todeta, että tämän viikon lauantaina Helsingin Juhlaviikkojen Huvilatelttaan saapuva brassipoplegenda Marcos Valle on julkaissut jälleen upean albumin. Viime vuonna ilmestynyt Estática on selvästi levy, jonka tekijä, lukemattomien ”Brazilian Chill Out” -kokoelmien tähti, on ymmärtänyt olevansa nuoren eurooppalaisen, retroilevan ja alkukantaista puhtautta tavoittelevan musadiggarisukupolven keskuudessa erittäin cool.

Rytmit ovat electronica-kokeilujen jälkeen taas täyttä luomua ja oikea piano on Vallen lämpimän äänen ohella soundin keskiössä. Moog-syntikasta huolimatta Estática tuo vahvasti mieleen Vallen 1960-luvun lopun levyt, kuten Mustang côr de Sanguen ja Samba ’68:n.

Parisen vuotta edellä mainittujen jälkeen, tarkalleen vuonna 1971, tämä brassimusiikin suurmies levytti kuitenkin varsin erilaisen albumin. Noin 35 vuotta myöhemmin levy, Garra, tuli ja räjäytti ihmeellisellä, psykedelisellä ja jopa barokkisella easy listening -soundillaan oman tajuntani täysin. Jos Garraa vertaa vaikkapa Tropicalia-liikkeen tuotoksiin, se saattaa vaikuttaa hyväosaisten tekemältä musiikilta, joka viis veisaa diktatuurihallinnon aiheuttamasta tuskasta ja houkuttelee vain sekoittamaan pään.

Todellisuudessa Garralla on kuitenkin suuri ja rohkea sielu. Kappaleet kuten Wanda Vidal, Black Is Beautiful sekä nimikappale Garra säteilevät täysin uniikkia näkemystä, joka on innoittanut Madlibin kaltaisia nuoren polven kulttihahmoja. Tämän albumin kohdalla musiikin historiassa aika ja paikka synkkaavat täydellisellä tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Garran innoittamana tarjoan Nuorgamin lukijoille viisi muutakin brasilialaista albumiklassikkoa, jotka ovat kaikki kiehtovia, tyylikkäitä ja ennen kaikkea todella laadukkaita. Ainakin jos minulta kysytään.

Ville Särmän brassiklassikot

João Gilberto – Chega de Saudade (1959)

Albumillinen vanhempia samboja, jotka kitaristi- ja säveltäjävirtuoosi Gilberto esitti kehittämällään tyylillä, joka tunnettiin pian ympäri maailman nimellä bossa nova. Täydellinen levy, josta aloittaa, mikäli haluaa ottaa bossa novan niin sanotusti haltuun.

Video ei ole enää saatavilla

Os Mutantes – Os Mutantes (1968)

Yksi poliittisuutta, Beatles-vaikutteita ja äärimmäistä omintakeisuutta yhdistävän Tropicalia-liikkeen keskeisimpiä albumeita. Itse tehtyjä, todella vaaralliselta soundaavia fuzz-pedaaleita, hallitun hallitsematonta häröilyä ja lapsekkaan tarttuvia melodioita.

Video ei ole enää saatavilla

Rogério Duprat – A Banda Tropicalista do Duprat (1968)

Sukellus tavallaan vielä Os Mutantesiakin syvempiin vesiin. Monta Tropicalia-albumia tuottanut ja ”Brasilian Brian Wilsoniksikin” tituleerattu Duprat kokeili soololevyllään, miltä kuulostaa yhdistää psykedelia klassiseen musiikkiin ja karnevaalitunnelmaan. Tuloksena on sataprosenttista todellisuuspakoa.

Video ei ole enää saatavilla

Tamba Trio – Tamba Trio (1962)

Trio, joka hallitsi suvereenisti sekä sambasvengin että jazzin. Tamba Trio soitti useiden Brasilian merkittävimpien solistien taustalla. Debyyttialbumi on täynnä vastustamatonta, kevyttä groovea, jossa kiteytyy brasilialainen rytminen pirskahtelevuus. Tätä albumia kuunnellessa elämä tuntuu todella kevyeltä.

Video ei ole enää saatavilla

Quarteto Em Cy – Quarteto Em Cy (1972)

Yksi monista Brasilian naispuolisista lauluyhtyeistä, ilmeisesti edelleen toimiva Quarteto Em Cy (kaikkien jäsenten etunimet alkoivat kirjaimilla Cy) levytti vuonna 1972 albumillisen upeasti orkestroitua ja funkyä bossa-folkpoppia. Muiden muassa Lo Borgesin säveltämät kappaleet ovat samalla melankolisia ja kepeän svengaavia, ehdottomana huippuna Tudo que você podia ser.

Video ei ole enää saatavilla

Marcos Valle Helsingin Juhlaviikoilla Huvilateltassa lauantaina 20. elokuuta.