”Alkuvuodesta uutisoitiin, että Taylor Swift oli päätynyt raastupaan kiistelemään siitä, onko Shake It Offissa plagioituja osia.”

Taylor Swift kirjoitti laulun siitä, kuinka hän pyrkii olemaan välittämättä mediassa häntä koskevasta kritiikistä ja vihasta.

”’Cause the players gonna play, play, play, play, play
And the haters gonna hate, hate, hate, hate, hate
Baby, I’m just gonna shake, shake, shake, shake, shake
I shake it off, I shake it off”

Menneenä keväänä kahvikupin äärellä ystäväni paasasi minulle siitä, kuinka kotimainen taidekenttä on muuttunut tylsäksi. Taidetta tehdään oman position ylläpitämiseksi, ja vallankumouksellisuus ja riskinotto ovat kaikonneet. Minusta hänen näkemyksensä oli ohuelti naavan peittämä, hiukan näköalaton.

Minusta tuntuu, että varsinkin rodullistetut taiteilijat ottavat valtavia riskejä ja pyrkivät saamaan äänensä kuuluviin silläkin uhalla, että heillä on vastassaan vihapuhetta ja muuta lannistavaa hälyä. Tämä on omiin havaintoihini perustuvaa pohdiskelua, enkä laisinkaan tiedä, onko se millään tavalla linjassa todellisuuden kanssa. Minä en ole taiteen tai yhtään minkään alan asiantuntija, joten tunnepohjaisia näkemyksiäni ei varmaankaan kannata noteerata.

Nämä kriittiset aatokseni ovat kuitenkin toissijaisia tässä kontekstissa. Ystäväni puheet jäivät kaivelemaan, ja lopulta Taylor Swiftin jättihitti Shake It Off vuodelta 2014 ja nämä iltapäiväkahvikeskustelut kytivät mielessäni samassa karsinassa. Syy siihen oli uutisessa.

Alkuvuodesta uutisoitiin, että Taylor Swift oli päätynyt raastupaan kiistelemään siitä, onko Shake It Offissa plagioituja osia. Lauluntekijät Sean Hall ja Nathan Butler kokivat, että kappaleen kertosäe oli varastettu heidän 3LW-yhtyeelle tekemästään laulusta Playas Gon’ Play (2001).

Pyrkimys päästä osille suurhitin tuotoista kariutui. Asiaa käsitellyt tuomari Michael W. Fitzgerald totesi kertosäkeen ajatuksen siitä, että pelaajat pelaavat ja vihaajat vihaavat banaaliksi ja vallan yleiseksi, ja sen vuoksi plagioinnista ei voida puhua. Ylen uutisessa lainattu pätkä Fitzgeraldin päätöksestä laittoi mielessäni ajatusprosessin liikkeelle.

“Käsite toimijoista toimimassa heidän olennaisen luontonsa mukaisesti ei ole lainkaan luova: se on banaali.”

Taylor Swift kirjoitti laulunsa siitä, kuinka hän pyrkii olemaan välittämättä mediassa häntä koskevasta kritiikistä ja vihasta. Minä nyt kuitenkin otan kertosäkeen alkuperäisestä kontekstistaan, että pääsen vähän pohdiskelemaan.

Mitä jos kaverini on oikeassa? Ovatko kulttuurin kentällä toimivat henkilöt taantuneet vain keskittymään ydinosaamiseensa sen sijaan, että he pyrkisivät muutoksiin ja keskusteluun yhteiskunnassamme? Taiteilijat taiteilevat, muusikot muusikoivat ja tuottajat tuottavat.

Minä en ole tarpeeksi viitseliäs todentamaan, tapahtuuko näin, mutta jos taylorswiftit vain taylorswiftaavat, se on vähän huolestuttavaa. Tai siis: ajatus henkilöstä, joka jatkaa radallaan pyrkimättä muuttamaan ympäristöään paremmaksi, on ikävä. Apatiaa vastaan ei voi taylorswiftata.

Video ei ole enää saatavilla

Uptown Funk on eittämättä kunnianosoitus 1980-luvun röyhkeille diskotyyleille, mutta kaikessa tilkkutäkkimäisydessään aivan omanlaisensa hirviö.

”I’m too hot (hot damn)
Make a dragon wanna retire man”

Muistelen, että kuulin tuottaja Mark Ronsonin kappaleen Uptown Funk ensi kertaa kotikaupunkini Mäntän Valintatalossa. Voi olla, että muisto on vääristynyt. No, joka tapauksessa kuulin sen laulun kaupassa.

Harvoin kauppareissulla kuultu sävelteos herättää niin paljon riemua ja mielenkiintoa, kuin ensimmäinen kuulokuvani Uptown Funkista. Silloin kappaleen hurjalla sykkeellä vaihtuvat osat ja ylenpalttinen juhlatunnelma löivät ällikällä. Kaikki käänteet ja uudet elementit tuntuivat yllätyksellisiltä.

Kappale oli jotakin aivan omanlaistaan julkaisuajankohtansa äänimaisemassa. Paljosta on kiittäminen vierailevaa solistia Bruno Marsia. Aiemmin lähinnä laimeutta ympärilleen viljelleen Marsin funk-elostelu on tavallaan juuri sitä, mitä sellaisen tuleekin olla.

Kappaleessa Mars latelee lauseita, jotka palvelevat tunnelmien nostattamisen päämäärää. Kyse on vain ja ainoastaan hauskanpidosta.

Ilmestyessään Uptown Funkista käyty keskustelu oli lähinnä kappaleen vaikutteiden listaamista ja sellaista Robin Thicken Blurred Linesin jälkeistä vatvomista siitä, että onko kappale pastissi vai varkaus? Vähän Gap Bandia siellä, Princeä tuolla ja Kool & the Gangia täällä.

Uptown Funk on eittämättä kunnianosoitus 1980-luvun röyhkeille diskotyyleille, mutta kaikessa tilkkutäkkimäisydessään aivan omanlaisensa hirviö. Sellainen, joka saa lohikäärmeet eläköitymään.

Video ei ole enää saatavilla

Romy Madley Croft ja Jamie xx.

The xx:n Romy Madley Croftin laulama ääniraita sille, kun mennyt ei päästä irti otteestaan.

”You go to new places
With I don’t know who
And I don’t know how
To follow you”

Poistun kantakahvilastani kadulle. Kadun risteyksessä näen menneiden aikojen rakkaani nykyisen kumppaninsa kanssa. Päästessäni risteykseen kuljen heidän perässään.

Mietin, pitäisikö minun tervehtiä pariskuntaa ja vaihtaa kuulumisia? Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä on sellaiselle toimenpiteelle täysin väärä hetki. Emme ole oikeastaan olleet enää tekemisissä, ja juoksuaskeleiden ottaminen ja nimen kutsuminen ruuhkaisella kadulla mahdollisesti kiusallisen tilanteen vuoksi tuntuu liian vaivalloiselta. Jätän asian avoimeksi.

Mietin häivähtävän hetken, onko hän muuttunut. Ainakin hän näyttää samalta kuin hieman yli kaksi vuotta sitten. Silloin hän unelmoi omistusasunnosta. Minä unelmoin rokkitähteydestä ja isommasta vuokrakämpästä, jossa minulla on oma työhuone.

En ole välttämättä se henkilö, jonka kanssa kannattaa pyrkiä kohti keskiluokkaista unelmaa. Olen tuudittautunut ajatukseen siitä, että vahvuuteni kumppanina ovat jotain tyystin muuta kuin taloudellisen vakauden ylläpitäminen, ja niissä asioissa olin tosi hyvä. En vain tiedä mitä ne asiat ovat.

Lähestyn pariskuntaa, he katselevat epäröivänä rakennuksen ovea. He katoavat sisälle ja luulen, etteivät he missään vaiheessa huomanneet läsnäoloani. Jatkan matkaa kotiin.

”Didn’t I take you to
Higher places you can’t reach without me?”

Kuunnellessani tätä tekstiä varten Jamie xx:n (Jamie Smith) singleä Loud Places vuodelta 2015, palasin ajatuksissani kuvailemaani tilanteeseen. Katkeransuloinen teksti resonoi niiden kysymysten ja ajatusten kanssa, jotka minun pitäisi oikeastaan työntää sivuun voidaakseni jatkaa eteenpäin.

Nehän olivat aivan hyviä aikoja, eikö? Olen varmasti hienompi ihminen, paremman näköinen ja parempi kokki kuin se uusi tyyppi. Mitä olisi voinut olla? Asiat olisivat saattaneet järjestyä.

Ihan turhaa haihattelua kaikki.

Suhteet päättyvät pääsääntöisesti hyvistä syistä. Siltikin sitä juuttuu helposti menneisyyteen. Vaikka elämää kohentaisi uusi rakkaus, menneet asiat kaivelevat mieltä ja uudet kokemukset peilautuvat vanhoihin asioihin, joille maalailee kultareunuksia, ettei kaikki tuska tuntuisi aivan turhalta.

Romy Madley Croft, The xx -yhtyeen toinen osapuoli, laulaa pidättyvään tapaansa tekstiä, jonka alku muistuttaa jonkinlaista introvertin rakkauselämän tiivistystä. Madley Croft kertoo menevänsä meluisiin paikkoihin, jotta löytäisi jonkun, jonka kanssa olla hiljaa.

Entisen kumppaninsa tekstin kertojanääni uskoo etsivänsä jotakuta, jonka kanssa kokemukset olisivat upeampia kuin hänen kanssaan. Sellaistahan ihmiset tekevät, keräävät viimeiset omanarvontunteensa rippeet ja uskottelevat itselleen, että ovat kaikesta huolimatta parasta, mitä menneelle rakkaalle on tapahtunut.

Toisessa säkeistössä kertoja sanoo menneen suhteensa tapahtumapaikkojen olevan hiljaisia, nyt kun hän käy niissä yksin. On erikoista päätyä paikkoihin, joihin liittyvät muistot ovat toisesta ihmisestä. Sekatavarakaupan hyllyjen välissä voi päätyä yllättävien takaumien vietäväksi.

Entinen kumppani on aivan uusissa paikoissa. Eri kahviloissa, eri sekatavarakaupoissa. Kertoja sanoo, ettei tiedä, miten seurata entistä kumppaniaan.

Mitä se tarkoittaa? Miksi pitäisi seurata? Haluaako hän samoja asioita? Miksi helvetissä?

Loud Places on upea ääniraita sille, kun mennyt ei päästä irti otteestaan. Vaikka ei kaipaisi mennyttä lainkaan, muistot seuraavat mukana minne ikinä päätyykin.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Nykäsen mäki.

Ensimmäisiä elokuvamuistojani on se, kun katsoin James Bond -elokuvaa Erittäin salainen olohuoneessamme Vilppulassa vuonna 1993 tai 1994. Elokuvan takaa-ajokohtaus talvisissa maisemissa painui mieleeni vuosikausiksi. Kun ala-asteella hurahdin Bond-elokuviin kunnolla, lapsuuden lämmin muisto siivitti Erittäin salaisen kärkikastiin omalla listallani, kun Bondeista puhuttiin.

Noin viisi vuotta myöhemmin nähtyäni Erittäin salaisen uudelleen, erityisesti yksi asia tuossa takaa-ajokohtauksessa vaikutti minuun suuresti. James Bondin hypätessä mäkihyppytornista kuului elokuvan ääniraidalla kaikuisaa pianonsoittoa. Mäkihypyn ja musiikin välille syntyi aivoissani välittömästi kytkös.

Video ei ole enää saatavilla

Joitain vuosia myöhemmin olin yläasteella. Olin löytänyt Rush-yhtyeen musiikin, ja kuuntelin paljon Moving Picturesia, jonka olin poltattanut cd-levylle kaverillani. Pyysin häntä erikseen hakemaan albumin vertaisverkosta ja polttamaan sen levylle. Muistan, kuinka tytöt ihmettelivät välitunnilla levyä, jossa oli vain seitsemän kappaletta.

Moving Picturesia kuunnellessa syntyi vahvoja mielikuvia. James Bond ja mäkihyppy veivät minut sen ajatuksen äärelle, että jos minä hyppäisin mäkihyppytornista, taustalla soisi Rush. Jykevät ja isosti soivat syntetisoijat saivat minut haukkomaan henkeä, aivan kuin olisin korkeuksissa ja katsoisin alas. Syntetisoija ei ollut sama asia kuin piano, mutta yhtä jylhän kuuloinen.

Lukioaikana, vuosina 2004–2007, taisin olla joka vuosi rippileirillä tai useammalla isosena. Jonain kesänä minut oli kutsuttu varaisoseksi päivärippikouluun. Päivärippikoulusta tehtiin retki lähetysjuhlille Jyväskylään, ja lähdin mukaan, koska kaikki isoset eivät päässeet retkelle mukaan.

Jyväskylässä meillä oli aikaa pyöriä jonkin verran kaupungin keskustassa. Suunnistin hetimiten suosikkipaikkaani, Anttilan levyosastolle. Anttiloissa oli kesäisin käynnissä kampanja, jossa myytiin kaksi cd-levyä hintaan viisitoista euroa. Ostin monta levyä tuolle kampanjalle tarkoitetuista levylaareista.

Tuona päivänä ostin muistaakseni Rushin Moving Picturesin ja John McGregorin debyyttialbumin. Keskustasta matkasimme bussilla Matti Nykäsen mäelle syömään eväitä. Siellä mieleeni tuli ajatus.

Moving Pictures. Kannettava cd-soitin. Mäkihyppytorni.

En haaskannut aikaa, ja suuntasin aivan hyppyrin pään alle cd-soittimineni. Kokemus oli valtava. Katselin alas mäkimonttuun, katselin kaukaisuuteen ja tärisin siinä kuunnellessani Tom Sawyeria.

Myöhemmin olen löytänyt lisää musiikkia, jossa on jykeviä syntetisoijamattoja, jotka muistuttavat iltapäivästä Matti Nykäsen mäellä. Olen niputtanut sellaisen musiikin nimikkeen ”mäkihyppysoundi” alle.

Kokoamallani soittolistalla on kokonaisuudessaan mäkihyppysoundin ehdoton kulmakivi, Rushin Moving Pictures ja sen jälkeen 13 muuta huimausta aiheuttavaa kappaletta.

Mäkihyppysoundi

1. Rush – Tom Sawyer
2. Rush – Red Barchetta
3. Rush – YYZ
4. Rush – Limelight
5. Rush – The Camera Eye
6. Rush – Witch Hunt
7. Rush – Vital Signs
8. John Carpenter and Alan Howarth – Escape from New York [Main Title]
9. Popeda – Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) [4 x 10 km hiihtoviehtimixaus]
10. Gary Moore – Run for Cover
11. Dingo – Nahkatakkinen tyttö
12. Taiska – Ei voittajaa – Nobody Wins
13. Alphaville – Sounds Like A Melody
14. Abba – The Visitors
15. Miljoonasade – Miljoonasade
16. Simple Minds – Glittering Prize
17. Tears For Fears – Everybody Wants To Rule The World
18. A-ha – Living A Boy’s Adventure Tale
19. Steve Winwood – Valerie
20. Talk Talk – It’s My Life

Kuuntele soittolista tästä.

Se Urheiluruudun tunnari.

Vuonna 1980 suomalaisissa lompakoissa ei vielä majaillut Anders Chydeniuksen kuvia tuhannen markan seteleissä (seteli). Käytössä oli aiemmin ollut tonnin seteleitä, mutta vuosina 1963–1985 niitä ei käytännössä ollut. Leevi and the Leavingsin instrumentaalikappale Tuhannen markan seteli (biisi) albumilta Suuteleminen kielletty saa mielessäni uusia merkityksiä tämän tiedon myötä.

Tuhannen markan setelissä (biisi) on mielenkiintoinen tunnelma, jota kappaleen nimi alleviivaa oivasti. On helppoa kuvitella kappaleen diskoiloittelulle tarina, jota säestetään.

Joku tyhjentää tavarataloa ostoskoriinsa ripeään tahtiin. Hänellä on tuhannen markan seteli (seteli seteli). Eihän sellaisia ole missään, mutta nyt on. Käsissä polttelee maailman ainoa tuhannen markan seteli (no se seteli). Nyt ostetaan kaikki, nekin tavarat, joita ei ole.

Tuhannen markan seteli (biisi) kertoo epätodellisista onnen hetkistä. Kapppale kertoo siitä, kun jääkaapissa on puolentoista litran pullo muumilimsaa. Ehkäpä se kertoo siitä, kun ihastuksesi on kulman takana juuri silloin, kun toivot näkeväsi hänet.

Rummut alkavat vakaan rytmin soimisen. Kitara alkaa rapsuttaa. Basso ja toinen kitara tulevat mukaan. Jotakin hienoa on tapahtunut.

Alkaa se kitaranrimputus, joka kuulostaa kesken jääneeltä lottoarvonnan tunnusmusiikilta. Aina välillä kuuluu valtavan nautinnon täyteinen huokaus. Sellainen ääni lähtee, kun ottaa ensimmäisen huikan puolentoista litran muumilimsasta. Minä en edes pidä muumilimsasta.

Video ei ole enää saatavilla

Ringa Manner AKA The Hearing.

Pintandwefallin jäsenenä paremmin tunnettu Ringa Manner on tehnyt The Hearing -nimellä levyllisen melankolista popmusiikkia. Keikoilla The Hearing on yhden naisen yhtye Mannerin soittaessa kaikki soittimet luuppipedaalin avustamana itse. The Hearing esiintyy Lost in Music -festivaalillta Tampere-talossa torstaina 17.10. klo 19. Debyyttialbumi Dorian ilmestyy perjantaina 18.10.

Kuka, mistä?

Ringa Manner, Helsingistä.

Muita projekteja?

”Pintandwefall, useampia projekteja I Was A Teenage Satan Worshipperin Pasin kanssa ja coverbändi Las Kalmas.”

Julkaisut:

Dorian (Gaea Records, ilmestyy 18.10.2013)

Todennäköisimmin…

…soi jonkun yöllä samassa joukkoliikennevälineessä kanssasi matkustavan korvanapeissa.

Epätodennäköisimmin…

…soi saman joukkoliikennevälineen radiosta.

Levyhyllyssä The Hearing sijoittuu…

…H-kirjaimen kohdalle, Corey Hartin aurinkolasikatseen tutkailtavaksi.

Miksi The Hearing on hyvä?

The Hearing ei ole yhden naisen Pintandwefall ja hyvä niin. The Hearingin musiikki soi seesteisenä ja kuulaana, vahvoja mielikuvia luoden.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla?

”Kunnianhimoista, öistä, vaistonvaraista.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin Mustan paraatin Peilitalossa-cd:n. Soitan Las Kalmas -nimisessä coverbändissä, johon kuuluu Mustan Paraatin jäseniä. Omistan kyllä jo Peilitalossa-vinyylin, mutta lp-soittimeni on rikki.”

Video ei ole enää saatavilla

Live-esiintymisissäsi käytät paljon luuppeja. Mitä ääntä voisit kuunnella loputtomiin?

”Voisin kuunnella loputtomiin metsää, jossa on korkeita puita. Siellä on ihan erilainen akustiikka kuin kaupungissa. Pidän myös siitä, kun kävelee kaupungilla terassien ohi, ja kuulee niistä kantautuvia keskustelunpätkiä. Oman elämäni luuppaava ääni on kuitenkin ääni, joka lähtee soivasta leivänpaahtimestani leivän ponnahtaessa ylös. Minulle tulee ihan outo olo muualla leipää paahtaessa, kun sitä ääntä ei kuulukaan. En välttämättä haluaisi kuunnella sitä ääntä loputtomasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Tarkoittaako sooloprojektisi nimi The Hearing kuulemista vai kuulustelua? Ketä kuulustelet musiikillasi?

”En ole oikeastaan päättänyt kumpaa se tarkoittaa. The Hearing on mukavan monitulkintainen nimi ja siksi sen valitsin. Kyllä mä varmaan itseäni tenttaan. Dorian on levy, jolla ruodin omia motiivejani. Tosin kappaleessa Wohu Wohu kuulustelen vanhempainliittoa! Luin ’Asuuko kotonasi viinatrokari?’ -kampanjasta ja suutuin ihan hirveästi. Päätin kirjoittaa aiheesta kappaleen.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Freddie Mercuryn ja Mikko Joensuun. Kysyin itse asiassa Mikkoa laulamaan yhdelle levyn biiseistä, koska hänellä on niin ihana ääni. Emme kuitenkaan saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Käyn laulamassa karaokea usein. Sen vuoksi vaihtelen biisejä usein, jotta baarimikot eivät kyllästyisi minuun. Useimmiten laulan The Carpentersia. Suosikkikappaleeni on Close To You.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Sen on pakko olla joku kappale Queenin Greatest Hits 1 -levyltä. Kuuntelin sitä levyä jatkuvasti yläasteella. Ehkä se on Don’t Stop Me Now, koska se on ensimmäinen Queenin kappale, jonka opin ulkoa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Fleet Foxesin ensimmäinen levy. Se on minun sunnuntailevyni. Se ei ole liian kaunista. Krapulassa ei voisi kuunnella liian kaunista musiikkia, koska sellainen alkaa itkettää.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Owen Pallett on inspiroinut minua luupperin käytössä. Japanin kielen opinnot ovat tosi innostavia. Kolmas on varmaankin tulevaisuus ja kaikki mahdollisuudet mitä on tarjolla.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Näin neljä- tai viisivuotiaana Queenin I’m Going Slightly Mad -videon. Gorilla, jonka pää putoaa pois, jätti minuun kymmenen vuotta kestäneen Queen-trauman.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät Eppu Normaalista?

”Eppu Normaalilla on nerokkaita sanoituksia. Ihailen niitä, jotka kykenevät tekemään suomen kielellä jotain ennalta-arvaamatonta, sillä en itse osaa sanoittaa suomeksi.”

The Hearing Lost In Music -festivaaleilla Tampere-talon pienessä salissa 17.10. klo 19.00

Isi, mitä oli ATK?

”Teen sulle temput ja paskannan porealtaaseen
ja näillä terrori-iskuilla sut hulluksi teen
Kun säädän ATK-laitteiston epävireeseen
ja syötän koiralle NMT:n”

Vuonna 1994 tai 1995 isäni hankki kotiimme cd-soittimen. Yksi ensimmäisiä cd-levyjä taloudessamme oli perhetutulta lahjaksi saatu Leevi and the Leavingsin Suomen parhaat -niminen kokoelma. Taisin veljeni kanssa kuunnella levyä enemmän kuin isäni.

Tuon kokoelman parissa tuli tutustuttua rumiin sanoihin, ja puolivahingossa opin lausumaan päiväkotikaverini Kristianin nimen oikein kuunneltuani Leevejä. Se on kuitenkin ihan toinen tarina. Joka tapauksessa, minulla on lämpimiä muistoja tuon kokoelman kuuntelemisesta.

Yksi riemastuttavimpia kappaleita levyllä oli Tikapuut taivaaseen Nyt voitte kuvitella mielessänne kuusivuotiaan, joka hihittää stereoiden vieressä kuunnellessaan sen sanoituksia.

Kuusivuotiaan keskittymiskyky menee täysin ensimmäisen säkeistön hulvattomuuden ja käsittämättömyyden sulatteluun.

1) Paskantaminen

HAHAHAHHAHAAAAAAAAAA, PASKA, HIHIHIHIHIHIHI POREALLAS PASKA HAHAHHAHA.

2) Terrori-isku

”Äiti, mikä on terrori-isku?”

3) ATK-laitteisto

”Isä, mikä on ATK-laitteisto?”

4) NMT

”MIKÄ SE SEMMOINEN NMT ON?”

Porealtaaseen paskantaminen pyöri pienen pojan mielessä usein huvittavana heittona. Lähes 20 vuotta myöhemmin Gösta Sundqvistin temput aiheuttaisivat omalle kohdalle sattuessa kaikkea muuta kuin kimeää hihittelyä ja spontaania iloa. Vitutuksen määrää ja syvyyttä olisi vaikea kuvailla, jos joku sörkkisi tietokoneeni toimintakelvottomaksi tai hajottaisi puhelimeni.

Sundqvist on asetellut rivien väliin kysymyksen siitä, ovatko tälläiset pienet kotitalouskatastrofit laisinkaan merkittäviä ja huomionarvoisia? Mätänevät emolevyt ja matkapuhelimen rikkinäiset näppäimet vievät huomiomme pois siitä, että valinnoillamme rakennamme tuleville sukupolville ikävää elinympäristöä.

Omiin ongelmiinsa on helppoa etsiä ratkaisuja. Maapallon pelastaminen on huomattavasti vaikeampaa.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois
kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois
Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään
Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Video ei ole enää saatavilla

Kirja, jota Samae Koskinen ei ole lukenut.

Tänään 8. syyskuuta vietetään kansainvälistä lukutaidon päivää. Unescon johdolla lukemisen auvoa on juhlistettu jo vuodesta 1966 lähtien. Päivän tarkoituksena on muistuttaa siitä, että lukutaito on ihmisoikeus ja yksi oppimisen tärkeimmistä lähtökohdista.

Nuorgam liittyy juhlistamaan lukutaitoa tällä soittolistalla. Tämä kappaleiden kimara keskittyy teoksiin, joissa lauletaan lukemisesta ja kaunokirjallisuuden kuluttamisesta muutenkin. Kitaravetoinen musiikkimatka lukuhetkien ihmeelliseen maailmaan tuo kuultavaksi niin Yölintua kuin Hüsker Dü’ta.

Kirja on ystäväni!

1. The Teardrop Explodes – Books
2. Talking Heads – The Book I Read – 2005 Remastered
3. M.A. Numminen – Kirja On Ystäväni
4. Eppu Normaali – Science Fiction
5. Joe Jackson – Sunday Papers
6. Belle & Sebastian – Wrapped Up In Books
7. Camera Obscura – Books Written For Girls
8. Nick Lowe – I Read A Lot
9. Samae Koskinen – Spoon River
10. Yölintu – Päätalo ja Huovinen
11. Hüsker Dü – Books About UFOs
12. X – Adult Books
13. Stars – My Favourite Book
14. J. Karjalainen & Mustat Lasit – Runo
15. Ultra Bra – Lähettäkää minulle kirjoja
16. The Divine Comedy – The Booklovers
17. The Magnetic Fields – The Book Of Love

Kuuntele soittolista tästä.

Annien syke hukkuu biittiin – tai jotain.

Rakkautta ensisilmäyksellä.

”Feel my heartbeat
Drowning to the beat”

Olen kuullut Annien Heartbeat-kappaleen kertosäkeen aina tuolla tavoin. Kaivoin kappaleen sanoitukset joltakin internetin lyriikkasivustolta ja huomasin kuulevani Annien laulusuorituksen eri tavalla kuin lyriikkasivujen tyypit. Löysin sivustoilta neljä erilaista tulkintaa siitä, mitä kappaleen kertosäkeessä lauletaan.

Kävelen tietä, jonka varrella kasvaa villejä rubiineja.

En itse asiassa vieläkään tiedä, miten sanoitukset oikeasti menevät. Tuon kaltaiset pienet kulmat lisäävät kappaleen viehätysvoimaa. Röyksoppin tuottama kappale on kyllästetty yksityiskohdilla, joita saattaisi luulla jopa virheiksi.

Kappale lähtee ensimmäisen kertosäkeen jälkeen käyntiin nykien. Kappaleen sanoitusta on alleviivattu rytmihäiriöillä. Kuulostaa siltä, kuin vakaasti hakkaava rumpukomppi kiilaisi koko kappaleen keston ajan muun soiton edelle.

Minun on vaikea sanoa, onko Heartbeat iloinen vai surullinen kappale. Sanoitukset olisivat monitulkintaiset jo ilman Annien paikoin epäselvää laulusuoritusta. En tiedä muisteleeko laulun kertoja menneitä yksin, vai rakkaansa kanssa.

Alkuperäisversiotakin vaikeampi on tulkita Heartbeatin simlish-mielikuvituskielellä tehtyä versiota, jonka Annie levytti The Sims 2 -pelin Nightlife-lisäosan Tanskan ja Norjan lokalisoitua julkaisua varten.

Oli kappale sitten yksinpuhelu tai dialogin puolikas, on se vahvoja mielikuvia herättävä kuvaus rakkaudesta ensisilmäyksellä. Kappaleen tarinaan lemmestä tanssilattialla on helppo heittäytyä. Annien teksti kuvaa perjantai-illan kulkua siten, että tarinaan voisi kuka tahansa samaistua.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Annielta äänestettiin myös kappaletta Chewing Gum.

MGMT, nuo elektroindien liukkaat ankeriaat.

Jännitettä.

”Bläm bläm tom tum
tum tum tum töm
Bläm bläm tom tum
tum tum tum töm”

Yritin yksinkertaistaa MGMT:n Electric Feelin hakkaavan rytmin onomatopoeettiseksi mölinäksi mielessäni. Siirtäessäni noita äänteitä tekstinkäsittelyohjelmaan huomasin, että nyt jotakin jää puuttumaan.

Siispä laitoin blämien ja tumien väliin muutaman sarkaimenpainalluksen. Ehkäpä tyhjä tila iskujen välillä toimittaa hyvin sen jännitteen virkaa, jonka Electric Feelissä voi aistia. Tuo jännite on mielestäni ainutlaatuista sorttia.

Oikeastaan, kappaleen rytmi on se jännite. Rytmi on väkevä, mutta väljä. Tömähdyksien välissä on tilaa, johon kuulijana voin sijoitella niitä tuntemuksia, joita musiikki välittää. Ääniä ei ole liikaa, vaan juuri sen verran, että voin muodostaa kappaleesta oman tarinani.

Rumpujen ja basson marssiva tamppaus yhdistyy unenomaiseen tunnelmaan. Electric Feel soi tiukkana, mutta siltikin hiukan viipyilevänä. Kitarat ja syntetisoijat ja kaiutettu laulu muodostavat harson.

Tuo harsoinen äänimaisema saa laulun kuulostamaan siltä, kuin se ei soisi tässä hetkessä. Laulu on muistuma nukutuista hetkistä. Valveilla ollessani uni puskee läpi todellisuuteeni ja tekstin alkuun kirjatun tumtumin päälle putoaa keskeneräisiä lauseita.

”I said ooh girl
Shock me like an electric eel
Baby girl
Turn me on with your electric feel”

Merestä tuleva tyttö diilaa yössä kyntävälle hämylle ekstaattisia tuntemuksia. Tuo tarina on kehys niille tulkinnoille, jotka luovat kokemani jännitteen kappaleessa. Mitä tuo jännite sitten on?

Onko tämä laulussa esitetty Ahdin tytär laulun kertojalle pakkomielle? Palaako tarinan kokija ilta illan jälkeen tämän meritytön luokse aistiakseen uudelleen tuon maailmansa mullistavan sähköisen tunteen? Tuo pakko saa miehen marssimaan naisen luokse.

“BLÄM BLÄM TOM TUM, TUM TUM TUM TÖM”

Koko kaupunki tietää miehen olevan taas liikkeellä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

MGMT:ltä äänestettiin myös kappaleita It’s Working, Kids ja Time to Pretend.

Hyvä päivä julkaistiin maaliskuun lopussa. Miksi arvioimme sen vasta nyt? Älä kysy! (Kuva: Tomi Palsa)

Hyvä päivä -levy esittelee Samae Koskisen tasokkaimmillaan laulunkirjoittajana.

Minulla on ristiriitainen suhde Samae Koskisen albumeihin. Levyillä on ollut upeita kappaleita, mutta kokonaisuuksina ne ovat olleet aina hyvin raskaita. Tekstipainotteiset ja musiikillisilta ansioiltaan vaatimattomat kappaleet ovat horjuttaneet pitkäsoittoja.

Ennen keväällä julkaistua Hyvä päivä -albumia Koskinen on onnistunut parhaiten 2009 julkaistulla Elossa-pitkäsoitolla. Elossa on mielenkiintoinen ja otteessaan pitävä kokonaisuus. Albumia ei kylläkään tule kuunneltua kovinkaan usein. Teemalevyn traaginen tarina vie suurten kysymysten äärelle, joita mukavuudenhaluisena en halua turhan usein pohdiskella.

Samae Koskinen mainitsi jossain Elossa-levyn tiimoilta tehdyssä haastattelussa, että levyn esikuvana on ollut Edgar Lee Mastersin kirja Spoon River antologia. Koskisella lienee läheinen suhde tuohon teokseen, sillä levyn yksi avainraidoista on Spoon River. Mastersin kirja on kuitenkin tässä ihastumisesta kertovassa kappaleessa vain sivuroolissa. Spoon River on vahva näyttö siitä, että Koskinen on kehittynyt laulunkirjoittajana. Kappale soi nostalgisena, mutta tunnelmassa ei ole häivähdystäkään ummehtunutta ullakon tuoksua. Teksti on yksi levyn vahvimpia.

”Mä kuuntelen kun kerrot miten kaikkeen ihastut
Sun äänes nousee kun innostut
Sä puhut musiikista ja sun lempikirjoista
Yks on Spoon River antologia
En ollu lukenu sitä, en lue paljo muutenkaan
Mut oot niin upee etten kehtaa tunnustaa”

Yksi syy Spoon Riverin tekstin vahvuudelle on kuitenkin se, että tekstittäjänä Koskinen on hiukan jämähtänyt. Edellisellä Kuuluuko, kuuntelen -albumilla mies löysi suosikkiaiheensa. Vilpittömyys ja arjen pienet ilot ovat läpitunkeva teema myös uudella levyllä. Koskisen pakahduttava rehellisyys ja vilpittömyys on suomalaisen rockin viitekehyksessä todella omalaatuista ja ilahduttavaa. Elämän ihanuuden lapioiminen korvaan käy kuitenkin raskaaksi ja kiusalliseksi. Levyn nimikappaleen kaltaiset otteet onnellisuuspäiväkirjasta tuntuvat turvallisilta ja löysiltä valinnoilta, koska näitä teemoja Koskinen on jo aiemminkin käsitellyt.

Vaikka levyn tekstit käyvät ärsyttämään, täytyy sanoa, että musiikillisesti Samae Koskinen on uudella levyllä tasokkaimmillaan. Tyylillinen kirjo on sekavanlainen soppa, mutta aivan hyvin toimiva sellainen.

Ensi kuuntelulla levyn aloituskappaleen Konsertin vuorenhuipulla liitävä proge sai suuni vääntymään erittäin leveään hymyyn hoeskellessani samaan aikaan riemuissani sanaparia “ei vittu”. Hiukan hitaammin aukeava tyylikokeilu on levyn keskivaiheille sijoitettu syntetisoijatunnelmointi Olit kaikki. Aivan ensi kerroilla biisi jätti todella kylmäksi, mutta myöhemmin kappale on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi kappaleeksi. Useamman kuuntelukerran jälkeen etäiseltä kuulostanut konesointi on alkanut hohkaamaan lumoavaa lämpöä.

On ilmiselvää, että Koskinen on halunnut tehdä helposti lähestyttävän pop-levyn. Sen huomaa myös siinä, että aiempia levyjä vaivanneet tylsänpulskeuden puuskat ovat kaikonneet ja niiden paikan ovat ottaneet muotovaliot popkappaleet. Avauskappaletta lukuunottamatta kaikilla levyn kappaleilla on erittäin vahva hyräilypotentiaali.

Hyvä päivä on ihan yhtä ristiriitainen levy kuin Samae Koskisen aiemmatkin tuotokset. Kappaleet ovat aivan hyviä ja levyllä on potentiaalisia hittiviisuja yllin kyllin, mutta siltikään en oikein osaa käydä suuriin riemunkiljahduksiin. Olisin odottanut viime vuonna ilmestyneen Läski mulkku -singlen perusteella suurempia irtiottoja. Levy tuntuu vain terien teroittamiselta ja välityöltä sävellysten kulkiessa popmaiseen suuntaan ja tekstitysten löntystellessä jo tutuilla urilla.

70  Samae Koskinen on kirjoittanut uudelle levylleen uransa tarttuvimmat kappaleet ja laiskimmat tekstit. Suurin osa kappaleista osuu maaliinsa varsin vaivatta, mutta kokonaisuus jättää siltikin kylmäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Boris Dlugoschin remix antoi Róisín Murphyn Molokolle sen ensimmäisen ison hitin.

Tehtäköön aluksi selväksi, että käsittelen tässä tekstissä Boris Dlugoschin tekemää remixiä Molokon kappaleesta Sing It Back. Kappaleen alkuperäinen albumiversiokin on pätevä teos, mutta Dlugoschin remix jättää Róisín Murphyn ja Mark Brydonin originaalivedoksen varjoonsa. Täytyy myöntää, että olen kuunnellut albumiversion vain muutamia kertoja. Remiksauksen diskojumppa tutisuttaa punttia paljon väkevämmin.

Boris Dlugoschin uudelleentyöstö kappaleesta julkaistiin vuonna 1999. Sing It Back on kuitenkin niitä kappaleita, joilla ei omissa muistoissani ole varsinaista julkaisuvuotta. Tiedättehän ne kappaleet, jotka vaikuttavat olleen olemassa aina? Tarkoitan niitä erinomaisia kappaleita, jotka vain tulevat jostain ja kulkevat siitä lähtien mukana aina. Tätä on hiukan vaikea selittää, ja tuntuu, etteivät ilmaisulliset kykyni siihen riitä, mutta tuossa edellä se lukee.

Sing It Back tuli tutuksi television kautta. Kappaleen diskomeiningissä oli jotain hyvin vetävää. Róisín Murphy on edelleenkin yksi hienoimmista naistulkitsijoista, joita tiedän. Murphyn laulussa kuuluu menneiden aikojen naislaulajien vaikutus, mutta siltikään hän ei kuulosta keneltäkään muulta.

Kappaleen mieleenpainuvuutta lienee auttanut myös musiikkivideo, joka oli aikoinaan erikoinen näky. Diskopalloksi puettu nainen tanssii ja laulaa videolla, joka näyttää 1970-luvulla tehdyltä. Se oli tosi hauskaa ja mielenkiintoista tuon aikaisten musiikkivideoiden seassa.

Olen kuunnellut Sing It Backia vuosien varrella erittäin paljon ja varmasti muuallakin kuin tietokoneella luurit päässä istuessani. Minulla on kappaleesta kuitenkin vain yksi muisto, autoreissu varhaisnuoruudestani. Kappale soi radiosta ja isäni mielestä se oli yksioikoista jumputusta. Olin vahvasti eri mieltä, mutta en sanonut mitään.

Video ei ole enää saatavilla

Travis-tavis Fran Healy.

Olen aina vähän häpeillyt teinivuosieni suosikkiyhtyeitäni. Yläasteella en pitänyt hirveästi ääntä Travis-diggailustani. Kovia juttuja minua kovempien jannujen keskuudessa olivat muun muassa Children of Bodom ja Sepultura. Uusmetalliyhtyeet olivat myös hyväksyttyä musiikkia. Olisi ollut noloa joutua pilkatuksi nynnypop-mieltymysteni vuoksi.

Travis kuitenkin puhutteli minua paljon enemmän kuin metallimusiikki. Olin tykännyt bändistä hirvittävän paljon siitä lähtien, kun viidennellä tai kuudennella luokalla leirikoulussa näin MTV:ltä Why Does It Always Rain On Me -videon. Ei se ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen.

Muistan pyytäneeni television kaukosäädintä hallinnoinutta tyttöä jättämään kanavan vaihtamatta. Saatoin ehkä vähän lauleskellakin kappaletta. Muistikuvani ovat hämärät, mutta muistan olleeni todella vakuuttunut.

Asia nyt vaan oli niin, että metallimusiikki ei puhutellut minua yhtään samalla tavalla kuin popmusiikki. En minä sitä oikeastaan osaa selittää, miksi Travis oli ainakin maailman kolmanneksi paras bändi, jollei parempi. Bändin kappaleet ovat hirveän kivoja, se riitti.

Siinähän se ongelma tulikin. ”Travis on tavis”, letkautti joku minulle jollain IRC-kanavalla. Travis soittaa mukavia kappaleita mukavalla tyylillä. Se alkoi jossain vaiheessa kyllästyttää, ja Travis muuttui maailman kivoimmasta maailman tylsimmäksi. Siksi minua nykyään vähän ujostuttaa kertoa teinivuosieni suosikkibändistä.

Kuuntelin Why Does It Always Rain On Men ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juuri hetki sitten. Elämäni on ihan hyvällä mallilla, mutta kyllä asiat ovat paljon enemmän päin vittua verrattuna vuoteen 2003. Siksi vähän ihmettelen reaktiotani.

Why Does It Always Rain On Me? on sellainen hyvän mielen itsesääli-kappale. Ei minulle tullut mieleenikään kieriskellä itsesäälissä. Murrosikäisenä otin asiat aika vakavasti, ja siksi olin pään sisälläni hiljaa sitä mieltä, että tämä kappale on tunnussäveleni. Ei ole mitenkään yllättävää, että Travis herättää minussa nykyään lähinnä lämpimiä nostalgian tunteita.

Video ei ole enää saatavilla

Jay Kay, hattujen ja nopeiden autojen asialla.

Liikkuva lattia. Mietin, mitä asioita Jamiroquain Virtual Insanitysta minulle tulee mieleen ja ajattelin kappaleen musiikkivideossa pääroolin vievää liikkuvaa lattiaa.

Minulla on hyllyssäni useita Jamiroquain levyjä. Olen vuosia sitten tykännyt yhtyeen musiikista paljon. Nykyään Jamiroquai kuulostaa yhdentekevältä. Ei Jamiroquain musiikissa mitään vikaa ole, ja se onkin suurin ongelma.

Virtual Insanity on hitti. Hitiksi se on kuitenkin aivan liian miellyttävä. Kaikki palaset ovat juuri siellä missä niiden pitääkin olla. Lopussa yhtyeen silloinen basisti Stuart Zender esittelee peukkubassotaitojaan. Basson peukalolla läpsyttelyn pitäisi aina olla härskiyden huipentuma. Jalkovälille tuoksuvaa kuritusta ja näyttämistä, spontaani egotrippi soittotaidon äärirajoilla. Zender laittaa ilmoille todella turvallista nypyttelyä, ilman vaaran häivääkään.

”Futures made of virtual insanity now
Always seem to, be governed by this love we have
For useless, twisting, our new technology
Oh, now there is no sound for we all live underground”

Jay Kay sanoo kappaleessa paljon, mutta hänen viestinsä jää liki täydellisen laulusuorituksen varjoon. Laulaminen kuulostaa niin hyvältä, että se voisi olla vaikka merisään lukemista, ja kappale olisi siltikin hitti. Miehen viesti siitä, että ihmisten pitäisi vetää johto seinästä ennenkö me eristymme toisistamme kokonaan on nykypäivänä vielä tärkeämpi kuin vuonna 1996.

On harmi, että mieleeni tulevat ensimmäisenä musiikkivideon visuaaliset kikat ja musiikin yltiöpäinen löysyys. Virtual Insanityn teksti nimittäin on pohtimisen arvoinen. Itse en osaa ajatuksiani tekstistä kovin hyvin sanoiksi pukea, joten selostus jää nyt hiukan torsoksi.

Kannattaa kuitenkin pitää silmällä liikkuvia lattioita ja muita illuusioita. Ne voivat käynnistää mielenkiintoisia ajatusprosesseja.

Video ei ole enää saatavilla

Weezer, kipulääkepöllyjen inspiroima.

Muistan hämärästi Maija Vilkkumaan haastattelun, jossa hän kertoi lapsena samaistuneensa vahvasti Dingon Nahkatakkisen tytön tekstin päähenkilöön, äitiin, joka on käyttänyt aineita spiidistä tinneriin. Pointti taisi olla sen kummastelemisessa, kuinka lapset ja nuoret kokevat hyvin henkilökohtaisesti popkappaleita, joiden tekstin käsittelemiin aiheisiin heillä ei ole juuri kosketuspintaa.

Olen myöhemmin hyvin usein miettinyt tuota Vilkkumaan televisiossa kertomaa anekdoottia, vaikka en edes muista kontekstia, jossa hän tarinan kertoi saati ohjelmaa tai televisiokanavaa. Itse voisin luetella useita varhaisnuoruuden ja murrosiän henkilökohtaisia suosikkikappaleitani, joiden teksti oli minulle suuri henkireikä, vaikka kappaleet käsittelivät esimerkiksi vainoharhoja, huumekokeiluja, menneiden haikailua ja rakkautta. Sellaisista asioista en tiennyt seitsemäsluokkalaisena tai edes vielä paria vuotta myöhemmin mitään.

Olin nuorempana paljon tekstiorientoituneempi popmusiikin kuluttaja kuin nykyään. Etsin palasia itsestäni kansivihkoon pikkupräntillä kirjoitetuista lyriikoista. Jos teksti muutoin puhutteli, mutta tarina ei välttämättä vastannut 15-vuotiaan herkän nuoren todellisuutta, muuttui teksti tulevaisuudenkuvaksi, fantasiaksi siitä mitä aikuisuus on.

”Broken, beaten down can’t even get around
Without an old-man cane I fall and hit the ground
Shivering in the cold, I’m bitter and alone”

Toki on vähän hassua, että yksi tälläisistä nuoreen itseeni koskettaneista kappaleista oli Weezerin The Good Life. Ilmeisesti Rivers Cuomo kirjoitti kappaleen sanoitukset ollessaan jatkuvasti kipulääkepöllyissä jalkansa operoinnin jäljiltä. Tietämättä tälläisistä yksityiskohdista teksti aukesi minulle vanhenemisen pelkojen käsittelemisenä. Ajattelin, että varmasti minullekin tulee vielä sellaisia hetkiä, kun märisen kotonani ja mietin, miksen ole kylillä humppaamassa?

Hieno tulevaisuudenkuva.

Tietäen, että kappaleen taustalla ovat ihan oikeat kokemukset kävelykeppiin turvautumisesta ja puolikuntoisena olemisesta, teksti tuntuu ennemminkin sairaskertomukselta. Mökkihöperöyden rajamailla keikkuva rampa huutelee nojatuolinsa pohjalta ja kaipaa vähän eloa ja toimintaa. Voi olla, että pillereiden popsiminenkin muuttuu kotiin kahlittuna inhottavan arkiseksi.

Toistaiseksi The Good Life ei ole muuttunut kuvaksi omasta elämästäni, vaikka 10 vuotta sitten tälläisiä kuvia tapahtumahorisonttiini maalailinkin. Se on oikeastaan aika kivaa. Elämässäni on vielä perseenkeikutusta ja rakkautta. Kop, kop.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Apulanta levytti vuonna 1997 Kolme-albumilleen piiloraidaksi hävyttömän Weezer-pastissin Ota minut mukaan. Kappaleen säkeistöt ovat apinoitu Pink Trianglesta ja kertosäkeistössä on häivähdys The Good Lifeä.

Video ei ole enää saatavilla

Tietääkö Tauski, miksi Aranin ukko kävelee ympyrää?

1980-luvulla suomalaisten käännösiskelmän määrä alkoi vähentyä. Uusista hiteistä ei enää tehty käännöksiä välittömästi. Vuosikymmenen syntikkapopklassikoista tehtiin kuitenkin kotimaisia versioita 1990-luvullakin.

Tässä artikkelissa esitellyt alkuperäiskappaleet ovat siis muhineet kymmenisen vuotta ennen kuin niitä on lähdetty suomeksi kääntämään. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta sovitukset ovat melko kilttejä ja uskollisia alkuperäiselle teokselle.

Ennen puhuttiin siitä, kuinka Suomi oli aina muuta maailmaa monta vuotta myöhässä, kun jotakin lähdettiin tekemään. Ehkäpä 1990-luvulla tehdyt, 1980-luvulle kurkottelevat käännökset kertovat omaa tarinaansa ajan musiikillisesta ilmastosta.

#1 Juha Ahlgren – Eläinten vallankumous (Souvenir)

”Mun anarkisti
poskisolisti
Mä rakastun
ja uskon satuihin”

Alun perin: Orchestral Manoeuvres in the Darkin single vuodelta 1981 on yksi yhtyeen hienoimmista kappaleista. Vähin eväin soiva kaunokki kuuluu myös syntikkapopin kultakauden kauneimpien kappaleiden joukkoon.

Suomeksi: Vuoden 1991 Mr. Finland, porilainen Juha Ahlgren, kokeili siipiään laulajana 1990-luvun alkupuolella. Souvenirin katkeransuloinen kimmellys on porilaiskäsittelyssä latistunut halvan kuuloiseksi syntikkapulputteluksi. Suuremman kysymysmerkin pään yläpuolelle piirtää kuitenkin Eläinten vallankumouksen teksti. Nimeä Emmanuelle Cunt käyttävä sanataiteilija on kynäillyt vaikeaselkoisen tekstin. Cuntin kappaleeseen kirjoittamat säkeistöt tuovat mieleen Twitter-novellikokoelman. Nämä eivät tosin ole hirveän hyviä novelleja, eikä kokonaisuus oikein toimi. Laiskojen loppusointujen ja sekavuuteen kompastuvan näennäiskantaaottavuuden sävyttämä teksti muuttuu tahattomaksi huumoriksi Ahlgrenin tulkinnan ollessa samaan aikaan siirappinen ja viaton.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Paavo & Zephyr – Unelmaa (Only You)

”Keskiyöllä huomasin sen
kun laukkus avatun näin
saa siis riittää”

Alun perin: Vince Clarken ja Alison Moyetin muodostaman Yazoon suurimpiin hitteihin kuuluva balladi vuodelta 1982. Seuraavana vuonna kappale niitti lisää menestystä The Flying Picketsin acapella-tulkintana.

Suomeksi: Only You oli jo tulkittu 1980-luvulla muutamaan otteeseen (esittäjien joukossa muun muassa Leena Vanamo) ja 1990-luvulla kertaalleen Rapatti-yhtyeen taltioimana, kun Paavo & Zephyr levytti kappaleen vuonna 1998. Agentsin viitoittamaa polkua tallonut iskelmäyhtye käytti tulkinnassaan samaa, nimimerkin Antza kirjoittamaa tekstiä kuin Rapatti. Paavo joukkoineen jätti kuitenkin alkuperäistekstin ylitsevuotavimman angstin pois. Ihan järkevästi tehty. Vaikka tekstiä varten on kaiveltu kliseelaatikon pohjaa oikein urakalla, täytyy kehua Antzaa siitä, että hän sisällytti tekstiin kohtuullisen onnistuneesti alkuperäissanoituksen kaukokaipuun, eron ja yksinäisyyden tematiikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Tauski Peltonen – Kadotettu Sydän (The Riddle)

”Sä kerroit mulle sen
tahtoisit pitää mut luonasi
etkä koskaan päästäis pois
vaik ois vaikeaa
se oisi vain niin haikeaa
niin tahtois et”

Alun perin: Nik Kershaw’n hitti vuodelta 1984 on tunnettu hölynpölyisästä tekstistään. Kappaleen lyriikat eivät Kershaw’n mukaan tarkoita mitään, vaan niiden tarkoitus on ollut vain olla ohjeena varsinaisen sanoituksen tekemistä varten. Demoteksti jäi kuitenkin levylle, eikä kukaan vieläkään tiedä miksi Aranin ukko kävelee ympyrää.

Suomeksi: Tauno “Tauski” Peltonen käänsi tekstin Kershaw’n kappaleeseen itse ja jätti arvoituksellisuuden omaan arvoonsa. Tauskin teksti on tarina mielitietyn kultaisen sydämen kadottamisesta ja löytämisestä. Sanoitus tuo mieleen Tauskin omat, varsin katkonaiset parisuhteet. Kun Peltonen laulaa “se oisi vain niin haikeaa”, tulkinnassa on niin teatraalinen ote, että uskottavuus karisee hetimiten. Taitaa Tauno vähän huijata.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Hausmylly – Rakkauden lukko (The Look of Love)

”Mikä lukko?
En tiedä numerosarjaa
Jäljitelmä?
Sanoisin jos tietäisin
Missä avain?
Etsin parasta aikaa
Lukon avaan vaikka väkisin”

Alun perin: ABC:n vuonna 1982 julkaisema The Look of Love on syntikkapoppia suureellisimmillaan. Trevor Hornin tuottama kappale on yksi yhtyeen tunnetuimmista.

Suomeksi: Vuonna 1994 Hausmylly julkaisi albumin Peilipallo, joka koostui pääasiassa lainakappaleista. ABC:n The Look of Loven lisäksi levyllä on käännöksiä muun muassa Duran Duranin, Nik Kershaw’n ja Kim Wilden kappaleista. Hannu “Enzo” Pulkkisen tekemässä tekstissä on ainoana tästä viisikosta uskaltauduttu kurkistamaan foneettisen kääntämisen maailmaan. Aika ujo seikkailu tämä kuitenkin on, sillä alkuperäiseen englanninkieliseen tekstiin viittaa vain sana lukko. Vuonna 2012 kappaleesta tulee välittömästi mieleen Tampereen lemmenlukko-skandaali. Ei Enzolle tullut mieleen, että lukon voisi myös sulattaa?

Video ei ole enää saatavilla

#5 Hannu Palo – Rakastunut oon (Take My Breath Away)

”Kuiskata sun korvaan
’Sua tahdon rakastaa'”

Alun perin: Giorgio Moroderin Top Gun -elokuvaan säveltämästä balladista tuli Berlinin uran suurin hitti.

Suomeksi: Lappeenrannan suunnalta tuleva iskelmälaulaja Hannu Palo levytti 1994 Berlinin jättihitin. Take My Breath Away on kutumusiikkia ja oikein hyvää sellaista. Kappale on viekoitteleva, mutta ei rietas. Hannu Palon tulkinta on toista maata. Käännöstekstissä ei sinänsä ole mitään erityisen härskiä, mutta Palon jättimäinen ääni vie sanoituksen ihan omalle tasolleen. Miehen tanssilavasoundi tekee tekstistä melko hikisen. Palo laulaa hellästä kosketuksesta, mutta jotenkin mieli menee jonnekin ihan muualle.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Aivan 1990-luvun kynnyksellä Timo T.A. Mikkonen esitti tulkintansa Whamin Last Christmasista.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Kuuntele Jori Hulkkosen tulkinta Pet Shop Boysin West End Girlsistä!

Video ei ole enää saatavilla

Confetti kertoo Evan Dandon (vasemmalla) vanhempien avioerosta.

Vuonna 2009 vietin yhden elämäni apeimmista kesistä. Olihan minulla helvetin hauskaakin sinä kesänä, mutta aika paljon märisin yksinäni. Yksi olojani helpottaneista levyistä oli The Lemonheadsin It’s a Shame About Ray.

Kuuntelin tuona kesänä mainittua levyä uudestaan ja uudestaan. Äkkiä suosikkikappaleekseni levyltä nousi kakkosbiisi Confetti. Kappaleen kompakti toisteisuus imaisi mukaansa kerta toisensa jälkeen. Sinänsä kappale oli poikkeus levyllä, jonka lyriikat upposivat minuun melko kovasti ja joita oli helppo ymmärtää.

Confetti nimittäin viehätti minua siksi, että siinä oli helposti omaksuttavaa, vähän hölynpölyn omaista tekstiä, joka yksinkertaisesti kuulosti hyvältä. Kertosäkeen siistiltä kuulostavat englanninkieliset sanat toivat mieleeni Hurriganes-tyyppiset tekstit, jossa hyvältä kuulostavia sanoja oli paiskottu länään jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Confettin teksti tosin ei ole hyväntuulista tuttifruttia, vaikka se siltä tuntuikin.

“He kinda shoulda sorta woulda loved her if he could’ve”

En itse asiassa edes ole pohtinut Confettin sanoituksia sen syvällisemmin koskaan. Sen verran olen ymmärtänyt, että rakkauden loppumisesta kappaleessa puhutaan. Jos olisin viitsinyt lukea lyriikoita, olisin varmaan ankkuroinut lyyrisen sisällön vähän tulkiten omiin kokemuksiini ja tunnekuohuissani kuunnellut kappaleen täysin loppuun.

Teoksen varsin hilpeä ja rivakka poljento on vain jättänyt sanoitukset varjoonsa. Kappaleen näennäiseen tuttifruttiin on helppo eksyä ja vain hymyillä typerästi, kun pojilla on levyllä niin mahtava meininki.

Evan Dando on haastattelussa kertonut, että Confetti kertoo hänen vanhempiensa avioerosta. Vähin sanoin Dando on saanut tiivistettyä kappaleeseen kovin tutun tarinan lemmen lopusta.

”She just wanted him to love her but he didn’t
He took to the woods and wandered in it
Walked along and on until they couldn’t
Stole himself to tell her that he wouldn’t”

Kappaleessa miespuolinen tekijä antaa rakkautensa hiipua sen kummemmin taistelematta. Hänen olisi tavallaan pitänyt suunnilleen voida rakastaa, mutta hän ei enää sellaiseen kyennyt. Eikä hän ilmeisesti myöskään kyennyt puhumaan asiasta, joten ajatukset asian suhteen jäivät lojumaan mielen sisäiseen metsään. Kun kaikki puhuttava on kadonnut matkan varrelle, ei voi kuin sanoa hyvästi.

Aika kitkerän makuista tuttifruttia.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead teki läpimurtohittinsä The Policen jalanjäljissä.

Thom Yorke on kertonut, että Radioheadin maailmanmaineeseen vuonna 1992 johdattanut kappale Creep kertoo miehestä, joka seurailee ihastustaan, mutta ei uskalla kohdata häntä. Kappale yhdistyy tämän lausunnon myötä toiseen väijyntää käsittelevään popklassikkoon. The Policen yhdeksän vuotta aiemmin julkaisema maaninen Every Breath You Take on kuin sisarteos epätoivoiselle Creepille.

“When you were here before
Couldn’t look you in the eye”

Creepin teksti on kuin laskuhumalaisen masentunutta mutinaa, ja sellaiseksi se lieneekin tarkoitettu. Viimeinen mandariini paskameressä on syöty ja ne vähäisetkin mahdollisuudet tyttöön, joka hymyili kirjastossa ja katsoi suoraan kohti, ovat menneet. Vittuako tässä viitsii edes unelmoida, jos ei pysty edes silmiin katsomaan, sanoo hän.

Tekstin henkilö kokee olevansa vähäpätöisin ihminen koko maailmassa, pölyhiukkasen kokoinen vikakappale, jonka huuto ei kuulu olutlasin pohjalta. Helpompaa olisi olla kuin omien tunteidensa kohde. Kaunis, täydellinen ja so fucking special.

Herra Creep on ihan normaali jätkä, mitä nyt raadollisen rehellinen vikojensa ja itsetunto-ongelmiensa kanssa verrattuna Stingin hahmottelemaan salakatselijaan. Yorken hahmo käpertyy itseensä nähdessään tunteidensa kohteen ja haluaa kadota pois. Sting taas on luonut perverssin, joka potkisi vaikka vessan oven sisään nähdäkseen pakkomielteensä.

Voisivatko nämä kaksi lemmenkipeätä hahmoa olla yksi ja sama henkilö? Laulujen herra oli vuonna 1983 nuori ja vetreä kaveri. The Policen kappaleessa hän vakuutti valvovansa tyttöään elonsa loppuun saakka. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut, kun hän ilmestyi ääniaaltoina vuonna 1992 kertomaan Radioheadin Creepin sävelin kertomaan, ettei pystynyt pitämään lupaustaan.

Hän ei ollut se järkähtämätön uros, joka hän väitti olevansa. Hän ei ollut so fucking special.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Cruise ja Top Gun.

Toissa sunnuntaina elokuvaohjaaja Tony Scott hyppäsi alas Vincent Thomas -sillalta Los Angelesissa ja kuoli. Scottin uran huippukohtiin kuului Tom Cruisen tähdittämä Top Gun vuodelta 1986, joka muistetaan myös musiikistaan. Siispä muistelemme Tony Scottia sikermällä toiminnallista 1980-luvun elokuvamusiikkia.

Top Gunin Don Simpsonin kanssa tuottanut Jerry Bruckheimer oli jo vuosikymmenen alussa ymmärtänyt hittikappaleiden voiman elokuvien markkinoinnissa. Bruckheimerin tuottaman American Gigolon ääniraitaa rikasti Giorgio Moroderin ja Blondien yhteistyönä syntynyt Call Me.

Top Gunin menestystä eivät kuitenkaan vauhdittaneet diskosävelet vaan Kenny Logginsin Danger Zonen synteettinen hardrock, tosin sekin Moroderin näpeistä lähtöisin. Toki elokuvan soundtrackilla kuullaan myös Berlinin Take My Breath Away, mutta Danger Zone edustaa 1980-luvun hittielokuville tyypillistä radiokelpoisen rockin tyyliä.

Syntetisoijat kilkuttelevat helposti muistettavia melodioita ja kitarat soivat isosti, mutta eivät liian rankasti. Laulusolisti muistuttaa voiton ja parhaimpaan pyrkimisen tärkeydestä. Tsemppaamisen henki on vahva. Puntit nousevat ja hauis kasvaa.

1980-luvun toiminnallisen elokuvamusiikin top 20

1. King Kobra – Iron Eagle (Never Say Die)
2. Glenn Frey – The Heat Is On
3. Kenny Loggins – Danger Zone
4. Wang Chung – To Live And Die In L.A.
5. Cheap Trick – Mighty Wings
6. Queen – Who Wants To Live Forever
7. Joe ”Bean” Esposito – You’re The Best
8. Robert Tepper – Angel Of The City
9. Stan Bush – The Touch (1997 Remix)
10. Sammy Hagar – Winner Takes It All
11. Bad English – Best Of What I Got
12. John Parr – Restless Heart
13. Vince DiCola – Training Montage
14. Barry Vorzon – Theme From The Warriors
15. Survivor – Eye Of The Tiger
16. Harold Faltermeyer – Axel F
17. Michael Sembello – Maniac
18. Frank Stallone – Far From Over
19. Night Ranger – The Secret Of My Success
20. Huey Lewis & The News – The Power Of Love

Kuuntele soittolista tästä.

Sam Sparron mielestä kaikkien aikojen idioottimaisin nero on R. Kelly.

Perjantaina Pori Jazzeilla esiintyvä sinisilmäsoulin spesialisti Sam Sparro tarinoi Nuorgamille Kylli-tädin kiharoista ja tunteikkaista hetkistä hammaslääkärin huomassa.

Tulet uskonnollisesta perheestä. Millaista musiikkia soisi sinun taivaassasi?

”Paljon soulia, discoa, funkia, housea ja jazzia. Artisteista voisin ainakin mainita Marvin Gayen, Princen, Erykah Badun, Aretha Franklinin, Trevor Hornin ja Stevie Wonderin.”

Video ei ole enää saatavilla

Entäs helvettisi?

”Emmin minkään tietyn artistin mainitsemista. Ainankin modernia rockia, death metallia, countrya ja nykyistä tanssimusiikkia.”

Esiinnyt jazzfestivaalilla skotlantilaisen jazzkokoonpanon The Hidden Orchestran ja suomalaisen indierockbändin Rubikin välissä. Mikä on oudoin paikka, jossa olet esiintynyt?

”Olin Moskovassa esiintymässä uuden savukebrändin lanseeraustilaisuudessa. Kaikki polttivat tupakkaa ja olin menettää ääneni kokonaan.”

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Se on varmaankin Kylie Minoguen I Should Be So Lucky. Olin silloin 4–5-vuotias enkä oikein osaa sanoa mistä siinä pidin. Kylie Minoguen albumi oli kuitenkin ensimmäinen kasettini. Onhan kappale toisteinen ja tarttuva. Ehkä kuitenkin ihastuin ennen kaikkea Kylien kiharaisiin hiuksiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Yleensä laulan Chaka Khanin ja Princen Feel for Youn. Kappale menee minun ääntäni ajatellen oikeassa sävelessä ja osaan sen sanat ulkona. Karaokea ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Viimeksi lauloin karaokessa Lisa Loebin Stayn.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Michael Jacksonin kuolema sai minut todella kiihtyneeksi. Rakastan Jacksonin musiikkia valtavasti ja se oli päivä, jona lapsuuteni loppui. Olin hammaslääkärissä, kun kuulin hänen kuolemastaan radiosta. Tunsin itseni todella oudoksi, kun itkin siinä hammaslääkärin tuolissa.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Adele on mielestäni todella tärkeä artisti tällä hetkellä, koska hän on tuonut musiikkiin takaisin lauluäänen merkityksen ja vahvan tarinankerronnan.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Kendrick Lamarin levyn Section.80. Hän on neo-soul-filosofi ja runoilija. Hänen musiikkinsa on erittäin poliittista ja mielenkiintoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Mielestäni se on erittäin tärkeä käsite. Jotta ihmisellä on hyvä maku, hänellä täytyy olla myös huono maku. Joskus täytyy laittaa Nicki Minaj’ta soimaan ja alkaa tanssimaan.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En osaa mainita yhtäkään suomalaista artistia nimeltä. (toim. huom.: seuraava pienen muistin virkistämisen jälkeen) Ostin kyllä aikoinaan Bomfunk MC’sin albumin. Mielestäni Bomfunk MC’s on nimenomaan kielletty nautinto.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”George Harrison. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja mukava filosofia. Arvostan myös suuresti John Lennonia, sillä hän oli isäni suosikkibeatle.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Voidaanko puhua ajan tuhlauksesta, jos siitä nauttii? Joka tapauksessa, rakastan television katselemista. Suosikkisarjojani ovat muun muassa RuPaul’s Drag Race ja Family Guy.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Mielestäni hän on ehkä vähän molempia. Kaikkien aikojen idioottimaisin nero on kuitenkin R. Kelly.”

Video ei ole enää saatavilla

Sam Sparro Pori Jazzissa LP47!-lavalla perjantaina 20.7. Esiintymässä myös The Hidden Orchestra ja Rubik. K18. Liput 30 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Pimeys, fläppitaulubändi.

2000-luvun indierock, 1990-luvun vinkeä suomirock ja 1970-luvun proge sulautuvat yhteen Pimeys-yhtyeen käsittelyssä. Lopputulos on ”lunastamatonta blogihypeä kesäöihin” ja kenties kevään puhutuin kotimainen debytantti.

Yhtyeeseen kuuluvat:
Joel Mäkinen – laulu, koskettimet
Pekka Nisu – laulu, kitarat
Jukkis Virtanen – basso
Tuomo Laakso – rummut

Tähän haastatteluun vastaavat Joel Mäkinen ja Pekka Nisu.

Perustettu:

Joel: ”Nick Arse & The Arsenicksin jäätyä tauolle halusin jatkaa musiikin tekemistä. Olin käynyt Rex Willer -yhtyeessä tuuraavana kiipparistina, ja sitä kautta tutustuin Nisun Pekkaan. Uusia kappaleita alkoi syntyä, ja keväällä kasasimme yhtyeen musiikkimme ympärille. Syntyi Pimeys.”

Pekka: ”Keväällä 2011 oli ekat Pimeyden bänditreenit. Molemmila meillä oli silloin bändit tauolla ja olin vastikään päässyt suomeksi tekstittämisen makuun. Asiaa sitten oli.”

Julkaisut:
– Elämä kiinnostaa -single (julk. 18.6. M.dulor)
– Debyyttipitkäsoitto ”tekeillä”

Todennäköisimmin Pimeys…
…avaa rokkipoliisin käsivarret tiukasta rististä huimiin aplodeihin vaihtoehtohenkisillä rockfestivaaleilla jossain maakunnassa.

Epätodennäköisimmin Pimeys…
…lähtee hiihtokeskuskiertueelle.

Miksi Pimeys on hyvä?

Kahdella liikkeelle lasketulla kappaleellaan (Elämä kiinnostaa ja Näin sinut unessa) Pimeys osoittaa hallitsevansa tyylilajin jos toisenkin vallan mainiosti. Elämä kiinnostaa on hieno  suomenkielinen powerpop-sävellys, joka onnistuu välttämään suomirockin puisevimmat piirteet. Näin sinut unessa taas jatkaa luontevasti yhtyeen laulaja-kosketinsoittaja Joel Mäkisen ja basisti Jukkis Virtasen toisen yhtyeen Nick Arse & The Arsenicksin viitoittamalla linjalla. Vaikutteet 2000-luvun indierockista, 1990-luvun suomalaisen rockin äkkiväärimmistä kokoonpanoista ja 1970-luvun progesta muodostavat vavisuttavan kokonaisuuden.

Pimeys kolmella sanalla yhtyeen itsensä mielestä:

Joel: ”Potentiaali, poika, saunoo.”
Pekka: ”Lunastamatonta blogihypeä kesäöihin.”

Pimein yhtye tai artisti, jonka tiedätte?

Pekka: ”Yö.”

Joel: ”Absoluuttisen nollapisteen sivuprojekti Ahkerat simpanssit. Etenkin Uskis on mun bestis -kappale on vaikuttanut muhun syvästi. Siteeraan sitä säännöllisesti. Pimeimmät jätkät on Sydän, sydän -yhtyeessä.”

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Aki Kaurismäen mukaan kaikkien elokuvaohjaajien ensimmäinen elokuvakokemus on muutaman alkoholiannoksen jälkeen Citizen Kane, ja muusikkona pitäisi varmasti sanoa Beatlesin A Day in the Life. Tosiasiassa se on Jethro Tullin Songs from the Wood. Esitin sitä vieraille, eikä paikalta saanut poistua ennen kuin LP oli kahdelta puolin kuunneltu. Viisivuotiaana mies ja huilu edustivat minulle rockia, kiihkeyttä ja seksuaalisuutta. Ja totta puhuen ne edustavat sitä vieläkin.”

Pekka: ”Sleepy Sleepersin Nykäsen Matti. Muistan sen etenkin serkkupojan laulamana, renkaissa roikkuen. Siitä se sitten tarttui.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissanne suostuvat kuuntelemaan?

Joel: ”Tämä on hankala. Voisiko olla Stam1na? Rumpalillemme Laakson Tuomolle se voi olla pikkasen liian raskasta. Tai ehkä Jethro Tull ja King Crimson tai Chick Corea? Uskon, että jollekin tulisi kuitenkin paha mieli.”

Pekka:” Sanoisin itsekin puskista Stam1na. Pidän siitä ja voimme fiilistellä sieltä Pajakkalan Markuksen saksofoniosuuksia, jotka ovat pääsääntöisesti suomirockin tämän vuosikymmenen helminauhaa. Oikeastaan voisin sanoa Suvi Koivu, koska sitä ei ole vielä tullut kuunneltua, mutta kaikkia varmasti kiinnostaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeenne popmusiikissa?

Pekka: ”J. Karjalaisen Telepatiaa-biisin.”

”Tähtilampun alla, siinä sängyn laidalla
kun me kerran suudeltiin, oi mä uskoin ihmeisiin”

”Siinä on aivan mahtava toiveiden täyttymisen tunnelmaa. Soipi kauniisti. Puhumattakaan siitä koko biisin tunnelmasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Suurin osa Flow-festivaalin kiinnityksistä. Kukaan ei muista niitä ensi vuonna.”

Pekka: ”Jatkuva ironisuus. Siis se, kun kaikki pitää vesittää sellaisella hehheh-meiningillä. Jengi ei tykkää mistään täysiä ja siten kaikki väljähtää. Onko se pelkoa siitä, että joku, mikä on nyt just kuumaa, on kohta aivan out? Rohkeutta, Suomen nuoriso! Pitää uskaltaa olla nolo.”

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Ärsyttävin ja paras on aikuisrock. Jotain semmosta Pori Jazz -nypyttelyä mä vihaan, mutta Phil Collinsin hitit saa mut syttymään.”

Pekka: ”Dubstep. Ja nu-metal. Sanomattakin selvää, että Kornin ja Skrillexin yhteisbiisi osui todella vyön alle, niin kutsuttuun kultasuoneen.”

Video ei ole enää saatavilla

Pekka: ”YUP:n Rakkaus on pesti hulluuteen. Sitä on ajan hammas soundien puolesta vähän kolhinut sillä tavalla, että siitä kuulee, että se on omasta menneisyydestä. Ostin Lauluja metsästä -levyn siinä urpossa puuboksissa, missä tuli myös wunderbaumi mukana.”

(Huomaa ”urpo puuboksi” heti videon alussa!)

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Ostin isälle Chopinin pianomusiikkia vinyylinä. Sitä ennen ostin The Shinsin kiipparistin Richard Swiftin levyn, joka on erinomainen. Vähän sellasta Tin Pan Alley -soundia.”

Pekka: ”Ostin U2:n Joshua Treen lahjaksi kirjan ja ruusun päivänä. Itselleni taisin ostaa viimeksi Matti Johannes Koivun albumin Toisen maailman nimi. Joel, voisit palauttaa sen.”

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Riippuu taas viitekehyksestä. Eivät larppaajatkaan pidä itseään noloina. Voisin sanoa, että Sonata Arctican ensimmäinen levy.”

Pekka: ”Varmaankin Return to Foreverin Romantic Warrior. Nimi on jo todella nolo. Välillä kun siihen palaa, niin kyllä sitä miettii, että mikä tässä aikanaan puhutteli. Miinus 4 Äetsästä -osastoo.”

Video ei ole enää saatavilla

Joel: ”Sinä, minä, hän ja se. Tuottajana toimisi joku Apulannan jäsenistä.”

Pekka: ”Huumori pois. Jukka Gustavson kiippareissa, Esa Pulliainen kitarassa, Dennis Wilson rummuissa, Paul McCartney bassossa ja kaikki laulaisivat. Brian Wilson tuottaisi ja laulaisi myös. Nuorena.”

Blue Nile, vaivaannuttavan hyvä.

Blue Nilen debyyttialbumilta A Walk Across the Rooftops lohkaistu single, Tinseltown in the Rain, on yksi elämäni kappaleista. Maailman parhaasta on paha kirjoittaa oikein mitään. Siksi kirjoitin tämän kappaleen edelle aluksi kolme kappaletta tarinointia stereoistani ja siitä kuinka saatuani ne aivan ensiksi kuuntelin The Blue Nileä. Ihan vain lämmitelläkseni.

Aika epäolennaista se kuitenkin on.

Jossain loihettiin lausumaan, että hän, jota Tinseltown in the Rain ei liikuta, voisi yhtä hyvin olla kuollut. Itse en kykene sanomaan kappaleesta mitään yhtä hienoa, tyydyn vain komppaamaan. Paul Buchananin nuoren miehen kähinä on raakaa tunnetta.

”Do I love you / Yes I love you”

Se on yksinkertainen mutta tehokas lausepari. Kun Buchanan nämä sanat lausuu, alkaa itkettää.

Minun on hirveän vaikea kirjoittaa tästä nimenomaisesta kappaleesta oikein mitään. Edellä oleva kuvailu on melkoisen punnertamisen tulos. Kuulostan typerältä, mutta ette te kuitenkaan ymmärrä. Tai siis, tämä on varmaan ihan yleispätevä ilmiö. Soitat jonkun itsellesi erittäin tärkeän kappaleen muille, ja olo on lähinnä vaivaantunut.

Soitin noin kuukausi sitten tämän kappaleen eräillä jatkoilla. Se oli ihan väärä paikka. Olin ihan innoissani, kun rakastamani kitaranrämpytyskohta alkoi kohdassa 2.53. Muilta juhlijoilta koko kappale tuntui kuitenkin menevän ihan ohi, ja minun on vaikea selittää, miksi tuo aiemmin mainitsemani kitara on niin hieno.

Siinä minä vain humalassa heiluttelin käsiäni ja huusin ”nyt tulee tää paras kohta” ja ajattelin, että eivät nuo muut tajua mistään mitään.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Keba esittää suurimmat hittinsä Piilopaikan ja Kesä Espalla Tampereen Yo-talolla vuonna 1987.

Herkkä betonimylläri

Keban suurin hitti, vuonna 1987 levytetty Kesä Espalla, kuulostaa siltä kuin koko yhtye hakkaisi nyrkkeilysäkkiä neljäsosarytmiin tai soittaisi kappaletta juoksumatolla. Kappale on kuulijan maitohapoille saava intervalliharjoitus. Soitto on äärimmäisen tiukkaa, kappale on hyvällä tavalla jännittynyt.

– Olimme valmistautuneet hyvin. Harjoittelimme kuusi kertaa viikossa viisi tuntia kerrallaan, puolentoista vuoden ajan, kertoo Keban laulaja-kitaristi Ali Alikoski Koko ajan go-go -albumin levytyssessioista.

En itse ole liiemmin aikaani Esplanadilla kuluttanut, muutamaa läpikävelyä lukuun ottamatta, mutta mieleeni syntyy vahvoja kuvia kuunnellessani kappaletta. Alikosken tekstissä kuvaama levoton nuorimies piirtyy verkkokalvoilleni erittäin vahvana.

– Tuntui luontevalta kirjoittaa teksti nuorenparin kautta niin, että pääosassa on kuitenkin tuo Esplanadin puisto, valottaa Alikoski tekstinsä näkökulmaa.

Kaiken takana on nainen

Keba vuonna 1987, Ali Alikoski toisena vasemmalta.

Alikoski sanoo, että kappaleen menestys ei tullut yllätyksenä. Palikat ja tunne ovat kohdallaan, kuvaa herkkä betonimylläri mestariteoksensa vahvuuksia. Klassikon perustusten raaka-aineet vaativat kuitenkin ylimääräisen sekoituskierroksen ennen valamista. Muu bändi nimittäin hylkäsi kappaleen ensimmäisen version raakileena.

– Meidän tyttöystävillä oli myös bändi. Kerran heidän kitaristinsa ei päässyt treeneihin, joten menin paikkaamaan häntä. Lopuksi halusin kokeilla tyttöjen kanssa tätä Kesä Espalla -stygeä.

Alikoski otti lainakäyttöön kitaristi Asko Kallosen efektilaitteen ja alkoi veivata kappaletta väliaikaiskokoonpanon kanssa. Kappale lähti toimimaan niin hyvin, että sitä lopulta soitettiin toista tuntia. Jonkin ajan kuluttua Alikoski toi kappaleen uudelleen treeneihin, keskelle tyhjää hetkeä.

– Asko kysyi, että onko mulla yhtään biisiä? Vastasin, että on mulla yksi. Lainasin Askon efektilaitteita ja pyysin (rumpali Pete) Parkkosta komppaamaan. Jätkät olivat aivan innoissaan.

Lopulta kappale saatiin toimimaan. Studioon mennessä kappale ei muuttunut lähes laisinkaan. Alikoski kertoo tuottaja TT Oksalan luottaneen kappaleeseen sellaisenaan. Kokonaisuuteen lisättiin vain kertosäkeen melodiaa tukevat laulustemmat.

Tänään lavalla

– Kesä Espalla on keikkasettiä ajatellen ikään kuin kliimaksi. Usein päätämme keikkamme siihen. Se on biisi, josta meidät parhaiten tunnetaan. Se on meidän tunnuslaulumme.

Keballa riittää vetovoimaa edelleen, vaikka yhtye usein jääkin varjoon keskusteltaessa suomirockista. Bändi soitti juuri muutaman keikan osana Albumiklassikot-sarjaa ja Stupido Records julkaisi juuri yhtyeen koko tuotannon Koko uran Go-Go -nimisenä tuplakokoelmana, joka Nuorgamissakin jo arvioitiin.

Keba vuonna 2011. Alikoski vasemmalla.

Alikoski on ollut paluukeikkoihin enemmän kuin tyytyväinen.

– Soittaminen yhdessä hyvin pitkän tauon jälkeen tuntui hemmetin hyvältä. Koko bändi omistautui asialle kiitettävästi. Tunne oli arvokas. Kesä Espalla oli keikkasetin päätösbiisi. Kliimaksi, johon tavallaan koko biisilista ja se yhteinen työ huipentui.

Keba sai alkunsa Alikosken ja Asko Kallosen katusoittoduona. Nuorten miesten illat ja viikonloput kuluivat Espalla soittaessa. Myöhemmin katusoitto tuli osaksi yhtyeen liveshow’ta. Keikat alkoivat akustisesti ja lennossa soitto muuttui sähköiseksi. Käytäntö jatkui myös syyskuun paluukeikoilla.

– Oli luontevaa liittää katusoittokuvio reunion-keikkoihin. Akustinen Keba oli aikoinaan selkeästi yksi vahvuusalueistamme; koko hommahan oli lähtenyt kehittymään juuri siitä.

Ali Alikoski

Syntynyt 7.9.1959 Helsingissä

Levyttänyt Keban lisäksi Ali ja Rosvot -kokoonpanolla neljä albumia ja kolme soololevyä.

Kirjoittanut paljon materiaalia myös muille artisteille. Kappaleista tunnetuin on Aikakoneen Alla vaahterapuun.

Harrastaa liikuntaa, lukemista, elokuvia ja ruuanlaittoa.

Kesä Espalla viidellä sanalla: ”Kesä, katusoitto, Helsinki, nuoruus, rakkaus.”

Mitä kuuntelin vuonna 1987: ”Kuuntelin, kuten koko bändimme, paljon U2:n Joshua Tree -albumia ja Hurriganesin Roadrunneria. Kuuntelin myös paljon ambient-musiikkia. Brian Eno on ollut mulle tärkeä niistä ajoista lähtien.”

Toivekappaleeni: ”U2:n With or Without You. Siinä on kaikki kohdallaan. Tunne, bändin soundi, biisin rakenne, toivo.”

Video ei ole enää saatavilla

Psychedelic Furs ei pannut pahakseen, vaikka elokuvaohjaaja John Hughes tulkitsikin bändin pikkuhitin sanoitusta varsin vapaasti.

The Psychedelic Fursin Pretty in Pink oli julkaisuvuonnaan 1981 melko tyydyttävästi menestynyt single. Lohkaisu Talk Talk Talk -albumilta oli Englannin singlelistalla korkeimmillaan sijalla 43. Singleen oli ihastunut tarinan mukaan muun muassa yhdysvaltalaisnäyttelijä Molly Ringwald.

Elokuvat Sixteen Candles ja Breakfast Club olivat olleet menestyksiä ja tehneet Ringwaldista nuorisoelokuvien tähden. Tähtihän voi jo osallistua elokuviensa toteutukseen, muutenkin kuin kankaalla patsastelun osalta, ja näin Ringwald tekikin. Hän kiikutti Pretty in Pink -singlen yhteistyökumppaninsa John Hughesin kuultavaksi.

Hughes innostui kappaleesta siinä määrin, että kirjotti lyriikoiden ympärille kokonaisen elokuvan, joka kantoi samaa nimeä kuin sen inspiroinut kappalekin. Hughes tulkitsi kappaleen lyriikoita oman mielensä mukaan ja tarina kevytkenkäisestä ja traagisesta tytöstä muuttui kertomukseksi rumasta ankanpoikasesta.

Vaikka The Psychedelic Fursin laulaja Richard Butler kertoo yhtyeen tajunneen Hughesin tulkinneen lyriikoita varsin vapaasti, levyttivät he kappaleen uusiksi Pretty in Pink -elokuvan soundtrackia varten vuonna 1986. Alkuperäinen levytys soi varsin rentona uusioversion ollessa kireämpi ja mauttomalla saksofonilurittelulla koristeltu.

Kappale sopii hyvin Hughesin elokuvan nukkavieruun tunnelmaan kuvittamaan Molly Ringwaldin esittämän päähenkilön aamutoimia. Siltikin vähän hämmentää katsoa teinitytön sukkahousujen pukemista, kun mielen perukoilla kuuluu Richard Butlerin ääni, joka kysyy: ”Wasn’t she easy?”

Video ei ole enää saatavilla

Golden Brown, huumeista ja rakkaudesta kertova valssi siinä missä Sealin Kiss from a Rosekin.

Viini, laulu ja naiset. Seksi, huumeet ja rock’n’roll. The Stranglersin uran suurin hitti, vuonna 1981 ilmestynyt Golden Brown sulkee sisälleen nämä kliseiset pahetriot mallikkaasti. Aaltoilevan cembalonsoiton ympärille muodostuva kappale asettaa kuulijan tilanteeseen, jossa ei enää tiedä mitä on kuunnellut.

Voisi kuvitella, että kappaleella on oma universuminsa. Golden Brownin melodia pyörii siellä aina vain uudestaan ja uudestaan, ja The Stranglers on saapunut tuon maailman lähettiläänä kertomaan terveisiä. Hienostunut kitarasoolo on kuin sadetta kevätillassa ja rumpalin iskut ovat ihmisten askelia.

Cembalo soi kappaleessa ainutlaatuisella tavalla. Ei voi puhua pumppaavuudesta, mutta tämä valssi eittämättä sykähtelee vienosti. Äänekäs rockyhtye heittäytyy herrasmiesmäisen tyylikkäästi hauraan cembalon armoille ja soittaa antaen sille kohteliaasti tilaa.

Kappaleen tekstiä on tulkittu monin tavoin niin bändin kuin yleisönkin toimesta. Stranglersin jäsenet olivat ilmeisesti haluttomia paljastamaan kappaleen todellista merkitystä yleisölleen. Siksi kappaleen sanottiin käsittelevän muun muassa paahtoleipää, Marmitea, aavikoitumista ja imperialismia.

”Lays me down with my mind she runs”

Ylläoleva tekstinpätkä on vaikeuttanut toisten kuulijoiden tulkintaa vielä enemmän. Rivin kolme viimeistä sanaa kuullaan usein väärin. Eräällä väärinkuultuja laulunsanoja keräävällä sivustolla kerrotaan tuon kohdan menneen jonkun kuulijan korvissa muotoon ”Lays me down
with my M*A*S*H re-runs”. Jos kappaleen teksti aiheuttaa jo oikein kuultuna vahvoja mielikuvia, niin mitä tapahtuu, kun mieli muuttaa tekstin miksi vain tahtoo?

Laulaja-kitaristi Hugh Cornwell kertoi kuitenkin myöhemmin Golden Brownin käsittelevän sekä naisia että heroiinia. Tämä on se tulkinta, jota on yleisenä, tosin vahvistamattomana totuutena pidetty. Kappaletta on yhtyeen jäsenten toimesta kuvattu myös auraaliseksi Rorschachin testiksi. Kuulija kuulee juuri sen mitä haluaa kuulla.

Golden Brownin hälvetessä loppua kohden cembalo jatkaa soimistaan siellä jossain.

Video ei ole enää saatavilla

”You know, I was, I was wonderin’
if you could keep on because the force
its got a lot of power
you make me feel like
you make me feel like…
whoo!”

Miihkali, erikoismies ja nero.

Michael Jackson sanoi äidilleen, että kappale Don’t Stop Til You Get Enough ei käsittele seksiä, vaan ihan mitä tahansa kuulija sen haluaa tarkoittavan. Rehellisyyden nimissä, en itse ainakaan osaa tulkita kappaleen hölynpölyistä tekstiä muutoin kuin silkkana seksin kuvauksena. Kieli tiukasti poskessa voi toki ajatella, että kappale kertoo henkilöstä, joka harrastaa seksiä jediritarin kanssa, sillä kappaleessa mainitaan Voima useampaan otteeseen.

Tarkoitti Jackson kappaleellaan mitä tahansa, voi sanoa, että Jacksonin tavaramerkkifalsetillaan laulamat iskulauseet kiimaisuudessaan alleviivaavat tätä ilmeisintä tulkintaa. Jacksonin laulusuorituksen tenho syntyy sen kahtalaisuudesta. Toisaalta korkealta laulamista voisi haukkua tyttömäiseksi ininäksi, mutta Jacksonin ulosanti kuitenkin on hyvinkin viriiliä.

Quincy Jonesin hiottu tuotanto vie kappaleen vie kappaleen vielä korkeammalle. Myös soiton osalta kappaleen viehätys on vastakkaisten elementtien kohtaamisessa. Jouset soivat juhlavina ja suureellisina bändin ja torvisektion ollessa huomattavasti leikkisämpi. Hulinoiden huippukohta saavutetaan hiukan jo ennen kolmannen minuutin alkua.

Lyhyt, ytimekäs ja kuin puskista tuleva kosketinsoolo vangitsee huomion niin vahvasti, että voisi ajatella ensimmäisen puoliskon olleen vain paineen kasvatusta tulevaa varten. Mantramaiset kertosäkeistöt ovat kuin ylistyslauluja sormien liukkaille liikkeille koskettimistolla. Nykypopin kontekstiin asetettuna härskin kuuloinen soolonluritus ei ole mikään suvantokohta, vaan huippu, joka kohottaa kappaleen jo ennestään korkeaa tunnelmaa uusiin sfääreihin.

Kun tämä kiihkeä kuusiminuuttinen lopulta saavuttaa vähitellen hiipuen päätepisteensä, tuntuu vähän samalta kuin hyvän seksin jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

The Knack, sakkolihan ystävät.

”Come a little closer huh, ah will ya huh
 /
Close enough to look in my eyes, Sharona /
Keeping it a mystery gets to me /
Running down the length of my thighs, Sharona ”

Joskus 2000-luvun alkupuolella Koffilla oli mainos, jossa soi erityisen vetävä kitarariffi. Mainoksen sisältö on jo unohtunut, mutta tuo riffi The Knackin kappaleesta My Sharona pyörii edelleen päässäni. Tuo ”dägä-dägä-däk-kä” lienee yksi tarttuvimmista riffeistä ikinä.

The Knackin kitaristin Berton Averren jo ennen yhtyeeseen liittymistä kirjoittama riffi miellytti yhtyeen keulahahmoa Doug Fiegeriä niin paljon, että hän päätti kirjoittaa sen ympärille kappaleen. Fieger on kertonut käyttäneensä tuntemiansa tyttöjä laulunaiheina jo ennen My Sharonaa, mutta tämä kappale vei niin esittäjänsä kuin laulun aiheenkin hetkeksi koko maailman huulille.

Doug Fieger kuuli Berton Averren riffin päässään aina ajatellessaan Sharona Alperinia, häntä kahdeksan vuotta nuorempaa lukiolaistyttöä. Lopputulosta voi sanoa melko riettaaksi. Fieger kuulostaa siltä mitä hän tuolloin varmasti olikin eli kiimaiselta nuorelta mieheltä. Lyyriseltä anniltaan varsin suorasukaisessa kappaleessa nuorimies ilmaisee kiinnostuksensa sakkolihaan.

”Such a dirty mind /
Always get it up for the /
touch
of the younger kind”

Omat ajatukseni lähinnä ilmakitaroinnin ja kaljanjuonnin äärelle vievä teos on yhä tehokas. Kappale perustuu lähinnä idioottivarmaan riffiinsä, ja siksi onkin hauskaa, että kappaleessa on kaksi kitarasooloa. Ajatus tuntuu oudolta, mutta kuunnellessa esimerkiksi Tommi Läntisen johtaman Boycottin vuonna 1987 levyttämää tulkintaa, alkaa puuttuvaa kitarasooloa tulla ikävä – ja The Knackia muutenkin. Soolonvinguttelut luovat yksinkertaiselle kappaleelle draaman kaarta.

Mutta mitä kuuluu Sharonalle? Nykyään Sharona Alperin myy asuntoja julkimoille Los Angelesissa ja kertoo hänestä kertovan laulun olleen hänen liiketoiminnalleen hyväksi. Ei lienekään yllätys, mitä tapahtuu ensimmäisenä, jos Alperinin kotisivuilla sattuu vierailemaan.

Video ei ole enää saatavilla

Steve Terebecki, James Petralli, Austin Jenkins ja Josh Block – eikä, siis kelatkaa, heistä kenelläkään ole jalassaan valkoisia farkkuja!

Neljännellä levyllään White Denim lähtee purjehtimaan progen, psykedelian ja jazzin Bermudan kolmion ytimeen – ja palaa hengissä takaisin.

”I felt like I was a sea nymph on acid scaling a wall in the sunshine.”

Tämä Huippumalli haussa -sarjan amerikkalaispainoksessa kuulemani lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni. Austinilaiskvartetti White Denimin neljättä albumia D:tä kuunnellessani koin yhtyeden yhtyeen psykedeliassa uitetun indierockin ja mallikokelaan tunnelmoinnin välillä.

White Denim on koonnut D:lle yhtenäisen kokoelman taiten sävellettyjä rockkappaleita, joissa klassisesta rockista vaikutteita imenyt tuuhea riffittely yhdistyy ilmavaan psykedeelishenkiseen maalailuun. Albumin jippoisissa sovituksissa kuulee myös myös annoksen rehtiä progeilua.

Pitkäsoitolla yhtye etääntyy selkeästi kahden ensimmäisen levynsä raa’asta autotallirock-estetiikasta. Yhtyeen viime vuonna D:n työstämisen keskellä levyttämän ja internetissä ilmaiseksi julkaiseman Last Day of Summer -pitkäsoiton keveistä jazziin ja poppiin viittaavista sävyistä on edetty takaisin rockimpaan soundiin. Autotallisointia ei albumilla kuitenkaan kuulla.

Yksi syy otteen hienostumiseen lienee yhtyeen triosta kvartetiksi laajentanut kitaristi Austin Jenkins. Jenkins ja laulaja-kitaristi James Petralli muodostavat D:n soundin ytimen. Miehet päästelevät kitaroistaan juurevia riffejä, jazzahtavaa pyörittelyä ja helinäpurkauksia, jotka aikansa kuulijaa ilostutettuaan katoavat äänimassaan kuin ilotulitteet taivaalle.

D:n jazzinsekainen rock tuo mieleen Jeff Buckleyn Gracen ja sen vapaana vellovat kitaraosuudet, vaikka tunnelmiltaan julkaisut ovat kuin yö ja päivä.

Vaikka White Denim tapaa välttää kappaleissaan tavallisia poplaulujen kaavoja, on levyyn tarttuminen helppoa. Julkaisu on luonteeltaan kesäinen ja varsin huolettomasti rullaava.

Yhtyeen ilmaisu tuntuu kaiken kaikkiaan vaivattomalta sukkuloidessaan erilaisten tyylien välillä. Lainatakseni Jukka Tilsan jazz-aiheista sarjakuvatarinaa ulkomuistista: ”Soittajat syöttelevät toisilleen musiikillisia fütbolleja!” Homma toimii.

Suosikkikappaleikseni levyltä nousivat kakkosbiisi Burnishedin jatkeena käynnistyvä progeisa instrumentaalikieputus Back at the Farm ja lihaksikkaalla hard rock -kertosäkeellä siunattu Is and Is and Is.

Levyn keskelle sijoitettu sielukas Street Joy ja levyn päättävä, kuin vehnäntähkä huulessa soitettu folk-biisi Keys ovat rauhallisuudessaan hienoja hengähdystaukoja albumille, joka muutoin säntäilee paikasta toiseen kuin pikajuoksija modafiniilinousuissa.

Pystyn nimeämään suosikkikappaleeni levyltä helposti, mutta silti D:lle päätyneet kappaleet ovat keskenään tasalaatuisia. Varsinaista hittibiisiä levyltä ei löydy, mutta monta erittäin hienoa hetkeä. Levy on ilahduttavan monimuotoinen ja alle 40 minuutin mittaan kellottuvana tiivis kokoinaisuus, jonka kuuntelee mielellään useampaankin kertaan.

84 Pienten yksityiskohtien ja suurten koukkujen sävyttämä D on kesän hienoimpia julkaisuja. Se osoittaa White Denimin olevan poikkeuksellisen taitava rockyhtye, jolla on omaleimaisten rockbiisien kirjoittaminen hallussa.

Video ei ole enää saatavilla

”l love the sound of breaking glass /
Especially when I’m lonely /
l need the noises of destruction /
When there’s nothing new”

Soolouransa alkutaipaleella Nick Lowe kunnostautui erityisesti vallalla oleville popkulttuurin trendeille irvimisessä. Lowe ”kosti” David Bowielle sukunimensä leikkelyn julkaisemalla Low-albumin vastaiskuksi EP:n nimeltään Bowi, kun hän teki Jesus of Cool -albumilleen kappaleen (I Love the Sound Of) Breaking Glass.

Kappaleen otsikossa itsessään on jo viittaus Bowien Low-albumin kappaleeseen Breaking Glass, ja musiikillisesti Lowe oli ammentanut siihen Sound and Visionista. Peräkkäin kuunneltuna Lowen ja Bowien kappaleet ovatkin hämmentävää kuultavaa.

Lowen mukailee kappaleen esikuvaa suorastaan nerokkaasti. Kappaleiden välinen yhteys selviää kuuntelijalle heti, mutta plagioinnista ei voi puhua. (I Love the Sound Of) Breaking Glass ei ole alisteinen Bowien Sound and Visionille, vaan omilla vahvuuksillaan valloittava pop-sävellys.

Poukkoilevan pianon ja basson varaan rakentuva teos saa seurakseen Lowen pidättäytyneen laulun. Kappale on alusta loppuun hymyn korviin tuovien ääniaaltojen täyttämä. Erityisen riemukas on pianistin soolo, joka muistuttaa ruotsinlaivoista, joissa saattaa kohdata maireasti hymyilevän herrasmiehen valkoisen flyygelin ääressä.

Kappale kuulostaa irtonaiselta, ja sen hiukan taiteellisemman popin puolelle kurottava muotokieli on hauska poikkeus Lowen tuotannossa, joka muutoin luottaa rockin perusasioihin. Ehkä kappale onkin Lowen vitsi, joka menee täysin allekirjoittaneelta ohitse. En ole täysin hahmottanut, miksi Lowe on käynyt Bowielle kuittailemaan, mutta (I Love the Sound Of) Breaking Glass on mestariteos myös minulle vieraaksi jäävän kontekstinsa ulkopuolella.

Kappale nousi Iso-Britannian singlelistalla seitsemänneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Turkulaisen Yournalist-yhtyeen ensijulkaisun nimi Slippery & Infected osuu hyvin yhteen ensimmäisten kuuntelujen tuottaman reaktion kanssa.

Mielleyhtymiä muihin artisteihi tulee yhtenään, mutta oikein ei meinaa ymmärtää, mistä yhtyeen musiikissa on kyse. Kaikenlaisten vaikutteiden ennakkoluuloton yhdistely tekee levystä liukkaan, kappaleista ei ensin tahdo saada otetta.

Yhtye ilmoittaa soittavansa progressiivista pop-rockia. Itselleni tästä lokeroinnista tulee mieleen lähinnä Wigwamin levytykset Nuclear Nightclubista eteenpäin ja Mew’n kaltainen maalailu. Mistään ajattelemani kaltaisesta ei kuitenkaan ole Yournalistin musiikissa kyse. Progressiivisuuden lienee tarkoitus viitata Arctic Monkeysin ja The Wombatsin mieleen tuovan indierockin hämmentämiseen pyytämättä ja yllättäen tulevilla suvantokohdilla ja moneen suuntaan kurkottavaan biisimateriaaliin.

EP, jonka viiden kappaleen aikana muun muassa pullistellaan James Bond -tunnareiden hengessä (No Time to Kill You), yhdistellään Vampire Weekend -vaikutteita ja mahtipontista vaihtoehtorockia (Nigerian Girl) ja soitetaan nättiä folkpoppia (Hi-Fi Tourist), voisi olla kuuntelukelvotonta rimpuilua. Kappaleiden tunnelmanvaihdokset ovat kuitenkin toimivia, eikä yhtyettä voi syyttää itsetarkoituksellisesta kikkailusta. Jopa jääkiekon maailmanmestaruuden ja muut tunteikkaat urheilumuistot mieleen tuova imelä kitarasoolo päätöskappaleessa Powercock Fantasia istuu kokonaisuuteen hienosti.

”So when your’re born to be mild, improvise /
No you don’t need a Volvo /
to get the kids to a floorball practice /
ballet or some other gay pastime”

Irtiotto on levyn selkeä lyyrinen teema. Oskari Ruohonen laulaa sanottavansa koruttomin säkein. Itse pidän lyriikoiden kuivan humoristisesta otteesta, mutta kaikille Ruohosen tyyli ei välttämättä toimi. Välillä sorrutaan Tutti Fruttin tuolla puolen liitelevään rock’n’roll-hölyynpölyyn. Itse olen kuitenkin valmis antamaan tukun huonoja rivejä anteeksi muutoin koukukkaiden ja hyvin rullaavien biisien vuoksi.

Vaikka levyn materiaali on kautta linjan tarttuvaa ja taiten tehtyä, kolmoskappale No Time to Kill You erottuu selkeästi joukosta. Kappale henkii James Bond -tunnussävelten mahtipontisuutta ja tekee sen tuoreella tavalla. Cheap Trickiä muistuttava paisuttelu ja kitaravalleilla saartaminen tekee vaikutuksen. Agenttibiisiltä vaadittava jännite säilyy kevyempien säkeistöjen ja irvistys kasvoilla runttaavien kertosäkeiden välissä ja päättyy härskiin, Tom Morellolle kumartavaan kitarasooloon.

Slippery & Infected on kokonaisuudessaan hieno työnäyte muutaman vuoden ikäseltä Yournalistilta. Vaikka bändin karsinoitumista välttelevä tyyli tuntuukin aluksi vieraalta, sen vino pop tekee vaikutuksen omaleimaisuudellaan. Yhtyeellä on vielä matkaa täydellisyyteen, mutta ainakin lähtöruudussa ollaan jo omalla tontilla.

77 Turkulaisen Yournalistin ensimmäinen EP on omaperäinen yhdistelmä vahvoja popkappaleita ja ennalta-arvaamattomia tyylikokeiluja. Se asettaa yhtyeen esikoisalbumille korkeat odotukset.

”Oh when we walk it always feels so nice /
and when we talk it seems like paradise”

Blondie rykäisi itsensä kansainvälisille popmarkkinoille pop-helmellä Denis. Kappale nousi Iso-Britannian singlelistan toiseksi ja niitti menestystä myös Saksassa ja Australiassa. Yhdysvalloissa kappale ei kuitenkaan menestynyt. Tuskin kahden ja puolen minuutin mittaan ehtivä kappale on laina doowop-yhtye Randy & The Rainbowsilta.

Billboard-listan kymmenenneksi vuonna 1963 kivunnut alkuperäisteos kulkee nimellä Denise. Debbie Harry yhtyeineen teki laulun otsikon henkilölle sukupuolenvaihdoksen ja pudotti nimestä e-kirjaimen pois. Blondie ei jättänyt vanhan hitin tohtorointia tähän, vaan sisällytti kappaleeseen alkuperäisestä poiketen myös ranskankielisen säkeistön.

Debbie Harryn improvisoima pop-kielikylpy viittaa kintaalla kieliopille. Levy-yhtiö vaatikin yhtyettä levyttämään version, jossa ranskankieliset osat olisivat oikein. Yhtye ja tuottajansa Richard Gottehrer olivat kuitenkin mieltyneitä Harryn hölynpöly-ranskaan, joten säkeistö jäi alkuperäiseen kuosiinsa.

Reippaasti kitaroiden vauhdittamana kulkeva popjuoksutus voisi lähtökohtansa huomioon ottaen olla hermoja repivää hömppää. Lähes esanssinen melodia on kuorrutettu Jimmy Destrin hattaranohuilla syntetisaattorikilkutuksilla, ja meininki on muutenkin niin makeaa, että yhtään pidempänä kappale varmaankin aiheuttaisi lähinnä ketutusta. Blondie kuitenkin hoitaa homman kotiin niin vetoavasti, ettei kappaleen hölmöstä tunnelmasta voi olla pitämättä.

Kymmenen vuotta myöhemmin kappaleesta julkaistiin kasaripop-henkinen tamppaus-remix, joka ei yllä Blondien alkuperäisen levytyksen tasolle. Kappaleen ajaton charmi katoaa ähinä-sampleihin ja levottomiin purkka-taustoihin.

Blondie sai myöhemmin kaksi muutakin suurta hittiä cover-versioilla: Denisin jälkeen listoille nousivat näkemykset The Nervesin Hanging on the Telephonesta (1978) ja The Paragonsin The Tide Is Highsta (1980).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Alkuperäisen Denisen kirjoitti vuonna 1963 Neil Levenson ja sen siis levytti Blondien tavoin newyorkilainen doowop-yhtye Randy & The Rainbows.

Video ei ole enää saatavilla

”I’d go the whole wide world /
I’d go the whole wide world / just to find her”

Sain joskus 12-vuotiaana joululahjaksi nylonkielisen kitaran. En ole koskaan soittanut tätä Don Juan Alvarez -nimistä kitaraani, koska en koskaan opetellut soittamaan sitä. Tämä, jos ei lasketa niitä muutamia kertoja, kun olen yrittänyt opetella soittamaan.

Noin vuosi sitten sain idean, että nyt hankin uudet kielet kitaraani, ja opettelen soittamaan. Minulla oli ensimmäinen treenikappalekin mielessä, Wreckless Ericin (I’d Go The) Whole Wide World. Olin lukenut, että kappaleessa oli vain kaksi sointua, joten se olisi varmasti helppo nakki.

Whole Wide World oli mielestäni tosi hyvä valinta, koska kappaleen oli levyttänyt myös Eppu Normaali, nimellä Nuori poika singlensä Jee jee b-puolella. Vuosi myöhemmin idea tuntuu edelleenkin mukavalta, koska onhan kappaleen tuottaja yksi suosikkiartisteistani, brittiläisen pubirock-skenen voimahahmo Nick Lowe.

Kappaleessa on myös hieno ja yksinkertainen teksti. Ajattelin, että jos treenaisin tarpeeksi, voisin julistaa tätä runopoikaromantiikan ilosanomaa vaikkapa nuotion äärellä kitaralla säestäen. Toisille englanniksi ja toisille suomeksi:

”There’s only one girl in the world for you
/
And she probably lives in Tahiti”

…tai…

”Ehkä siellä on tyttö tässä maailmassa sinua varten /
ja hän mitä todennäköisimmin asuu Tahitilla”

Lopulta hankin kitaraani kielet. E-kieliä hankin yhteensä kolme, koska sen paikoilleen laittaminen katkaisematta oli jotenkin vaikeaa. Olin hankkinut virittimiä ja plektrankin, jotta pääsisin soittamaan tätä punk-klassikkoa.

Kun noin kahden viikon kieltenvaihtamisen ja puuduttavan virittämisen jälkeen olin valmis kokeilemaan kitaran soittamista. Etsin jostain kitaran otetaulukon. Painoin mieleeni, mistä lähtee E ja mistä A, nehän olivat kaikki mitä tarvitsin.

Laitoin Whole Wide Worldin soimaan ja yritin pysyä mukana. Eihän siitä tullut mitään. Olen sen verran kädetön, ettei käsieni koordinaatio riittänyt edes tämän kahden soinnun neronleimauksen soittamiseen. En edes pysynyt edes tahdissa.

Luovutin, siinäpä se. Kuitenkaan Whole Wide Worldista ei jäänyt minulle traumoja. Kyseessä on todella hieno kappale, en osaa sitä mitenkään muuten muotoilla.

Video ei ole enää saatavilla