Pistokeikka Ilomantsissa? Totta kai!

”Suomen kokoisessa maassa vain harva elää musiikilla”, kuulee sanottavan tuon tuosta, ja varmasti aivan perustellusti. Silti muusikot eivät maastamme lopu. Aina tulee uusi sukupolvi, joka on valmis koluamaan Suomi-neitoa päästä varpaisiin soittaakseen musiikkia muille. Mutta miltä tuo myyttinen ja kaikessa kuluttavuudessaankin palkitseva elämä näyttää sitä elävien näkökulmasta? Antakaamme puheenvuoro alan asiantuntijoille: muusikoille.

#1 ALUSSA OLI MUSIIKKI

”Markalla ostan maailman, levyautomaatista kitaran”

Esikuvat ovat kautta aikojen synnyttäneet seuraajia, joista on puolestaan myöhemmin kasvanut uusia esikuvia. Niinpä myös populaarimusiikin historia on täynnä hienoja osoituksia esimerkin uutta luovasta voimasta. Eppujen nuoruusvuosina kipinä saattoi syttyä jukeboxista, radiosta tai vinyylilevyiltä. Myöhemmät polvet kopioivat kasetteja kaveriporukoissa ja hakivat levynsä kirjastosta tai Mustamäen torilta. Jossain välissä musiikkihinajaa imutettiin verkosta ja kopioi joku cd-levyjäkin, kunnes internet-yhteydestä tuli musiikinkuunteluharrastuksen kannalta vähintään yhtä tärkeä väline kuin levysoittimesta.

Mutta yhtä kaikki, oleellisintahan on, että joka päivä musiikista innostuvat nuoret ja vanhemmatkin kuuntelijat. Jotkut jopa siinä määrin, että sisällä syttyy palo soittaa ja tehdä sitä myös itse.

Eppu Normaali – Kitara, taivas ja tähdet (säv. Pantse Syrjä & san. Martti Syrjä)

Video ei ole enää saatavilla

#2 ORASTAVAN KEIKKAELÄMÄN AUTUUS

”Come on, come on, come on, come on
mä taas niin kännissä oon
etten vireeseen saa edes mun sähköskittaa, ei voi mitään”

Kun on aikansa paiskinut hommia kellarissa, autotallissa, makuuhuoneessa tai missä sitä musiikkia nyt ikinä tehdäänkään, on jossain vaiheessa päästävä soittamaan sitä myös muille. Treeniksellä tai tietokoneen ääressä muhineiden fantasioiden päästessä viimein purkautumaan, ei jälki ole aina kaunista. Unelmien ja realismin kohdatessa toisen on usein annettava tietä. Joillekin tämä tarkoittaa ilmaiskeikkojen ja tyhjille saleille soittamisen hyväksymistä osana muusikon pitkää polkua, toisille taas sukeltamista entistä syvemmälle omaan fantasiamaailmaan.

Leevi and the Leavings – Hey Come On (Ei voi mitään) (säv. & san. Gösta Sundqvist)

Video ei ole enää saatavilla

#3 MATKALLA VAANIVAT HOUKUTUKSET

”Mä kirjoitin sulle kirjeen
jossa kerron ne kaikki virheet, himotyöt”

Usein muusikot kertovat kiertue-elämän parhaimpiin puoliin kuuluvan uusiin ihmisiin tutustumisen. Toisaalta varjopuolena on usein pitkäksi venyvä poissaolo kotoa ja läheisten luota. Ja kun takahuoneisiin alkaa ensimmäistä kertaa todella pyrkiä selkääntaputtelijoita ja vilkkusilmiä, on monen vaikea vastustaa kiusausta. Ihmisiähän hekin ovat, muusikot.

Ville Leinonen & Valumo – Tähtityttö ( säv. & san. Ville Leinonen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 TOINEN PERHE

”Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan”

Kun ihmiset viettävät riittävän kauan tiiviitä ajanjaksoja samoissa autoissa, majapaikoissa ja takahuoneissa, syntyy heidän välilleen väistämättä omalaatuinen ja kiinteä suhde. Arkisen elinpiirin jäädessä kauas kotiin, tulee soittotovereista usein ne läheisimmät ihmiset.

Samalla näistä alkaa löytyä uusia puolia, joita ei ennen ehkä huomannutkaan: bändin humoristilla onkin myös synkempi ja syvällisempi puoli, luottoroudari on suuri kulinaristi ja viiniharrastaja jo kolmannessa polvessa, solisti pelkää pimeää ja kosketinsoittajan juomattomuudella on synkkä historia.

Keikkaelämän erityisyys sekä yhdessä jaetut ilot ja surut syventävät ihmisten suhdetta parhaimmillaan niin, että pienestä joukosta erilaisia ihmisiä muodostuu perheen kaltainen tiivis yhteisö, jossa jokainen hyväksytään sellaisenaan.

PMMP – Matkalaulu (säv. Jori Sjöroos, san. Paula Vesala, Mira Luoti)

Video ei ole enää saatavilla

#5 ON TAOTTAVA KUN RAUTA ON KUUMA

”Enhän mä valvo lauluni myötä muuta
kun viikossa seitsemän yötä”

Musiikkia työkseen esittävä ei voi kai milloinkaa olla täysin varma, miten kauan mahdollinen suosio kestää. Siksi keikkakalenterin täyttyessä, on jaksettava painaa duunia. Alkuhuuman myötä suhtautuminen kiertämiseen myös varmasti muuttuu. Esiintymisestä muodostuu arjen todellisuus. On kestävä humalaista yleisöä, vaikeaa yleisöä, vittumaista yleisöä, nihkeää henkilökuntaa, pitkäksi venyviä päiviä ja öitä, jatkuvaa tien päällä olemista.

Tapio Rautavaara – Penkillä pelimannin (säv. Tapio Kullervo Lahtinen, san. Helena Eeva)

Video ei ole enää saatavilla

#6 YLEISÖN ODOTUKSET

”Janatuisen kauhistus on tää kansan vaatimus
Soita, soita tango, onhan juhannus”

Kukapa vähänkin pidempään esiintynyt artisti ei olisi ollut tilanteessa, jossa yleisön toiveet ja oma maku eivät kohtaa? Kilometrien ja vuosien kertyessä tietyistä kappaleista muodostuu yleisön suosikkeja, joita ilman keikkaa ei voi soittaa, mikä on puolestaan luonnollisesti pois uudemmasta ja esiintyjän näkökulmasta kiinnostavammasta ohjelmistosta.

Tässä punnitaan ainakin yleisön palvelijaksi itsensä laskevan muusikon työmoraali. Onko se yhtä korkealla kuin armoitetulla jazz-mies J. Janatuisella, joka soittaa ensin yleisölle ja vasta sitten itselleen?

Juha Vainio – Juhannustanssit (säv. Erik Lindström, san. Juha Vainio)

Video ei ole enää saatavilla

#7 KUN KIERTOLAISELÄMÄ ALKAA SYÖDÄ SIELUA

”Rovaniemi, Pori, Hanko, Seinäjoki, Salla, aina vähän haavi auki
meil on pari kunnon fania ja kuusysi-Scania ja kamala ammattitauti”

Valitettava tosiasia on, ettei Suomen kokoisessa maassa riitä kovin pitkään uusia esiintymispaikkoja muusikoiden valloitettavaksi. Ennen pitkää sitä löytää itsensä jälleen ties monetta kertaa samalta paikkakunnalta. Ensiviehätys keikkailusta on kadonnut jo aikaa sitten jonnekin maantien pölyyn. Juhlasta rutiiniksi muuttunut arki, vuodesta toiseen toistuvat kuviot sekä keikkabussin kokoiseksi kutistunut elämänpiiri käyvät varmasti monen voimille. On selvää, että kyseessä on kutsumusammatti.

Edu Kettunen – 69 Scania (säv. & san. Edu Kettunen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 KOTIINPALUU

Aina silloin tällöin suomalaismuusikot pääsevät koittamaan siipiään myös ulkomailla. Silloin kotimaan yleisö ja media odottavat henkeään pidätellen, miten ”omat pojat ja tytöt” pärjäävät. Ja kun läpimurto ei onnistukaan kohtuuttomien odotusten mukaisesti, on vastaanotto kotopuolessa usein kuin tuhlaajapojalla. Luovuttaa ei kuitenkaan voi, vaan on tartuttava uudelleen härkää sarvista. Katse horisonttiin ja soitto soimaan!

Carola – Humu-Pekka (säv. Matti Jurva, san. Tatu Pekkarinen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 KUN SOITTO LOPPUU

”Ennen mua riemulla juhlittiin
kävi kulku kuin taivaisiin”

Muusikot elävät ankarassa todellisuudessa, jossa aika saattaa ajaa ohi hetkessä. Yleisön kiinnostus siirtyy toisaalle, eikä puhelin enää soi. On pyrittävä tavalla tai toisella pysymään ajankohtaisena. Toisaalta, naamaansa ei voi kuluttaa kuitenkaan liikaa. Silti on rohkaisevaa huomata, kuinka pitkän uran tehneitä ja pienten suvantovaiheidenkin jälkeen yhä porskuttavia taitelijoita Suomenkin kokoinen musiikkimaa on pullollaan.

Kauko Käyhkö – Soittajan kaipuu (säv. Viljo Vesterinen, san. Aune Haarla)

Video ei ole enää saatavilla

#10 TILINPÄÄTÖS

”Taas syttyy tähdet
Minne lähdet?
Minne lähdet laulumies?”

Edellä mainittujen kappaleiden perusteella muusikon polku voi olla kivinen, mutta samalla se voi myös tuoda kävijälleen sellaista tyydytystä, josta vain muut voivat haaveilla. Se on kutsumus, jota harvemmin valitaan – se valitsee itse kantajansa. Se on yhtä aikaa voimia nielevä ja voimaannuttava elämäntapa, jota voi todella ymmärtää vain toinen saman tien kulkija.

J. Karjalainen – Laulumies (säv. & san. J. Karjalainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jatkot meillä! Kuka tulee?

Tervetuloa, käykäähän peremmälle. Ensin kuitenkin varoituksen sana. Eilisen syntymäpäiväni ja Nuorgamin lopettamisuutisen jälkimainingeissa olen ajautunut perimmäisten kysymysten äärelle. Näillä äärimmäisen vakavahenkisiksi äityvillä jatkoilla vonkaamisen ja sekoilun sijaan antaudumme pohtimaan ajan olemusta ja sen kulumisen väistämätöntä tragediaa omassa elämässämme. Kulmat kurttuun ja OPM!

Ajan edessä me kaikki olemme tasa-arvoisia. Koska ajan kuluminen on kiinteä osa ihmisen elämää, on aikaa myös käsitelty miljoonin eri tavoin musiikissa. Itse asiassa aika on läsnä sielläkin, missä sitä ei ensikuulemalla välttämättä huomaa. Mennyt, nykyhetki, tulevaisuus – määritämme kaiken suhteessa aikaan. Musiikki saattaa myös itsessään toimia aikakoneena, ovena menneisyyteen ja muistoihin.

Kirjavan soittolistani kappaleissa aikaa käsitellään monin eri tavoin: vanhemisena, menetyksinä, ikääntymisen pelkona, menneisyyden kaipuuna, naiivina nostalgiana, mutta myös taaksepäin tuijottamisen kriittisempänä tarkasteluna, ajan kulumisen yleisenä ihmettelynä, sen hyväksymisenä sekä elämän ainutkertaisuuden arvostamisena. Luonnollisesti lukemattomia kappaleita jäi suppean soittolistan ulkopuolelle. Mutta mitä kappaleita sinä lisäisit samaan listaan, jos aikaa olisi rajattomasti?

Eilen kun mä tiennyt en

1. Tapio Heinonen – Eilen kun mä tiennyt en
2. Atmosphere – Yesterday
3. Ultramariini – Väistämättömyys
4. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
5. Leevi and the leavings – 1963: viisitoista vuotta myöhemmin
6. Iron And Wine – Each Coming Night
7. Tapio Rautavaara – Väliaikainen
8. Teenage Fanclub – Time Stops
9. Eppu Normaali – Kaikki häipyy, on vain nyt
10. The Deep Dark Woods – All the Money I Had Is Gone
11. Ritva Oksanen – Kuolleet lehdet
12. Carpenters – Yesterday Once More
13. Hector – Nostalgia, osa 1
14. The Highwaymen – Against the Wind
15. Topi Sorsakoski & Agents – Tuuli tuo tuuli vie
16. Editors – The Phone Book
17. Georg Ots – Muuttuvat laulut
18. Tom Waits – Time
19. Carola – Penkki, puu ja puistotie
20. Sage Francis – The Best of Times

Kuuntele soittolista tästä.

Se voit olla myös sinä.

”Eikö elämässä riitä mikään?
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre?”

Kuten Antti Lähde juttusarjan avanneessa kirjoituksessaan osoitti, on Gösta Sundqvist nimennyt huomattavan määrän laulujensa hahmoista. Tässä mielessä Sundqvist on siis samoilla linjoilla Tom Waitsin kanssa, jonka mukaan onnistunut kappale sisältää usein ihmisen (tai kaupungin) nimen. Laulussa nimen saanut hahmo muuttuu lihaksi ja vereksi, eläväksi olennoksi, jonka tarinaan voimme paremmin samaistua. Nimet lauluissa yhdistyvät nimiin omissa todellisuuksissamme. Tunnenhan minäkin Annikan, Elinan, Lauran ja jopa yhden Marjo-Riitankin. Nämä laulujen ihmiset voisivat siis olla keitä tahansa.

Häntä koipien välissä -albumilla (1988) ilmestynyt Elina, mitä mä teen poikkeaa useimmista Leevi and the Leavings -kappaleista siinä, että siitä on hyvin vaikea löytää pienintäkään humoristista juonnetta. Ellei sellaiseksi sitten halua jollain kierolla tavalla lukea sen säkeistö säkeistöltä syvenevää tragediaa, joka vetää epäreilussa lohduttomuudessaan vertoja jopa Lars von Trierin Dancer in the Dark -elokuvalle.

Tuota tragediaa keritään kertojan toimesta auki kierros kerrallaan, kunnes päästään nykyhetkeen. Samalla syiden, seurausten ja sattumien ketju kiertyy tarinan henkilöiden ympärille yhä tiukemmin. Olosuhteet saavat kertojan vangikseen, eikä ulospääsyä enää löydy. Arki muuttuu jatkuvaksi paineeksi: huoleksi toimeentulosta, omasta ja lapsien tulevaisuudesta, kasvavaksi arvottomuuden tunteeksi. Se on kierre, joka tuppaa imaisemaan mukanaan vahvimmatkin meistä.

Mutta vaikka Elina, mitä mä teen ei kuulu Leevi and the Leavingsin humoristisimpaan tuotantoon, on se silti linjassa Gösta Sundqvistin lauluissaan hahmottelemien tarinoiden kanssa. Näissä lauluissa ääneen pääsevät usein ihmiset, joille harvemmin tarjotaan puheenvuoroa. Ihmiset, joiden tarinoita harva välittää omassa arkipäiväisessä todellisuudessaan kuulla. Näiden laulujen tarinat voisivat olla elävästä elämästä. Ne kuiskivat takaraivossamme ikävästi muistuttaen, millainen on se upea vapauden nimeen vannova maailma, jossa jokainen on pian oman onnensa varassa.

Elinan kaltaiset kappaleet ovat muistutuksia elämän arvaamattomuudesta, siitä, miten positiivisuus ja sitkeä yrittäminen ei välttämättä aina riitä. Onnekkaita ovat ne, jotka saavuttavat elämässään haluamansa. Silti joukossamme on aina myös vähemmän onnekkaita. Näinä irtisanomisten ja yhteiskunnan turva- ja tukiverkostoihin kohdistuvien hyökkäysten aikoina nämä kappaleet toimivat omatuntonamme. Elinan tärkeä viesti onkin, että näin voisi käydä (lähes) kenelle tahansa meistä tavallisista tallaajista.

”Kuinka nopeasti kaikkoaakaan rahat ja maine”

Näköalattomuudestaan ja pohjattomasta murheellisuudestaan huolimatta Elina, mitä mä teen on oudon terapeuttinen kappale. Göstan hellä ja empaattinen ääni on kuin olkapäälle laskettu käsi. Se ei ehkä ratkaise ongelmia, mutta muistuttaa edes hetken siitä, ettei ole yksin.

Sitten on vielä kappaleen kaunein hetki, joka on säästetty aivan viimeisille sekunneille. On lohdullista ajatella, että kappaleen outro on valonpilkahdus tunnelin päässä. Ehkä se on pimeää talvea seuraava kevään kajo. Tai ehkä se on Elinan vastaus.

”Elina, mitä mä teen?”

Video ei ole enää saatavilla

Onko se James Brown? Ei, se on Charles Bradley.

Brooklynissä päämajaansa pitävästä Daptone Recordsista on kahdentoista toimintavuotensa aikana kehittynyt yksi tärkeimmistä souliin, funkiin, afrobeatiin ja niiden sukulaisiin erikoistuneista levy-yhtiöistä. Torstaina Daptonen hedelmistä saadaan nauttia myös Helsingissä, kun Charles Bradley & The Extraordinaries nousee Tavastian lavalle.

Daptone Recordsin juuret ulottuvat viime vuosituhannen puolelle Gabriel Rothin pyörittämään Desco Recordsiin, jonka tuhkasta Daptone nousi vuonna 2001. Julkaisu julkaisulta sen nimestä on muodostunut tietynlainen laadun tae, merkki korkealaatuisesta ja tyylillä tehdystä musiikista. Daptonen levyille ominaisen, samanaikaisesti perinteiseltä ja tuoreelta kuulostavan soundin ydin on yhtiön oma studio, analogitekniikan nimeen vannova The House of Soul. Lisäksi yhtiöllä on alamerkit Dunham, jolle levyttää muun muassa Charles Bradley, sekä Ever-Soul, joka on erikoistunut tuntemattomampien soulklassikoiden uudelleenjulkaisuun.

Daptone ei kuitenkaan ole vain levy-yhtiö, vaan ennen kaikkea muusikoista koostuva tiivis yhteisö. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että yhtiön perustajat Neal Sugarman ja Gabriel ”Bosco Man” Roth ovat luonnollisesti mukana myös sen julkaisemilla levyillä – niin tuotantopuolella kuin muusikoina. He kuuluvat monien muiden tavoin talon omaan kalustoon kummankin soittaessa Dap-Kingsin riveissä ja Sugarmanin johtaessa vielä yhtiölle levyttävää Sugarman 3 -kokoonpanoaan. Rothin ja Sugarmanin johdolla Daptone on koonnut kattonsa alle suuren joukon perinnetietoisen rytmimusiikin ystäviä.

#1 Charles Bradley

Torstaina Tavastian lavalle nouseva Charles Bradley on yksi Daptonen kirkkaimmista tähdistä ja elävä esimerkki siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Monen mutkan kautta yhtiön suojiin päätynyt Bradley tuli musiikkibisnekseen varttuneemmalla iällä, esiinnyttyään pitkään muun muassa James Brown -imitaattorina yökerhoissa. Niinpä keväällä ilmestynyt Victim of Love on 65-vuotiaalle Bradleylle vasta toinen albumi. Elämän nurjan puolen kokeneella ja välillä kodittomana eläneellä Bradleylla on taustallaan vahva selviytymistarina, jota levy-yhtiön on varmasti helppo myydä. Vielä vahvempia ovat kuitenkin suurisydämisen ja karismaattisen soul-kurkun väkevät albumit, jotka ovat Daptonenkin mittapuulla erinomaisia. Usein Wilson Pickettiin ja James Browniin verrattu Charles Bradley vieraili edellisen kerran Suomessa Flow’ssa vuonna 2012.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sharon Jones

Pariin otteeseen Suomessa esiintynyt Sharon Jones on elimillinen osa Daptone Recordsia – olihan Daptonen historian ensimmäinen julkaisu Dap Dippin’ with Sharon Jones and the Dap-Kings -albumi. Jonesin ja Daptonen historia ulottuu myös pidemmälle, sillä hän levytti aikaisemmin juuri Daptonea edeltäneellä Descolla. Jones on ollut mukana nostamassa levy-yhtiötä sen nykyiseen maineeseen neljällä studioalbumillaan taustallaan uskollinen housebändi Dap-Kings, jonka jäseniä kuullaan myös muiden Daptone-kiinnitysten riveissä. Lisäksi yhtye säesti muun muassa Amy Winehousea tämän palkitulla albumilla Back to Black (2006). Sharon Jones & Dap-Kingsin viidennen albumin Give People What They Want oli määrä ilmestyä vielä tämän vuoden aikana, mutta Jonesilla todettu syöpä laittoi suunnitelmat uusiksi. Nyt soulmaman kerrotaan olevan paremmassa kunnossa ja uusi albumi ilmestyy vuoden 2014 tammikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Budos Band

Afro-soulia, funkia ja psykedeliaa yhdistävä The Budos Band edustaa karismaattisista laulajista tunnetun Daptonen kiihkeää instrumentaalipuolta. Parhaimmillaan yli kymmenjäsenisen kokoonpanon riveissä on Daptonelle tyypillisesti myös muissa yhtiön kokoonpanoissa vaikuttavia soittajia, kuten vaikkapa The Menahan Street Bandissa kitaroiva ja Dunham Recordsia johtava Thomas ”Tommy TNT” Brenneck. Hypnoottisista live-esiintymisistään tunnettu yhtye valmistelee parhaillaan neljättä studioalbumiaan. Suomessa The Budos Band nähtiin viimeksi Flow-festivaalin telttalavalla vuonna 2011.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Menahan Street Band

Myös Daptone-perheen vakiomuusikoista koostuva The Menahan Street Band on ansioitunut muun muasssa Charles Bradleyn taustabändinä. Kokoonpano on kuitenkin julkaissut myös kaksi omaa albumia, joista debyyttialbumi Make the Road by Walkingia ovat samplanneet useat nykyräppärit Jay Z:stä Kendrick Lamariin.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Sugarman 3

The Sugarman 3 levytti Sharon Jonesin tavoin Daptonea edeltäneelle Desco Recordsille. Trioa johtaa Daptones-pomo Neal Sugarman, jonka saksofoninsoittoa kuullaan myös muun muassa Dap-Kingsissa. The Sugarman 3:n albumeilla on hyvin paljon samaa imua kuin vaikkapa Booker T & MG’sin instrumentaalifunkissa. Yhtyeen albumeilla on kuitenkin kuultu myös vierailevia solisteja, kuten Lee Fieldsiä ja Charles Bradleya.

Video ei ole enää saatavilla

#6 The Como Mamas

Ester Mae Smithin, Angela Taylorin ja Della Danielsin muodostama The Como Mamas on virkistävä poikkeus Daptonen listoilla, mutta samalla täysin linjassa yhtiön perinteitä kunnioittavan musiikillisen suunnan kanssa. Gospelia a cappellana esittävä kolmikko oli alkujaan mukana Daptonen Como Now -kokoelmalla (2008), mutta levytti myöhemmin kokonaisen albumillisen harmonioitaan. Get an Understanding ilmestyi Daptonen julkaisemana alkuvuodesta 2013.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Naomi Shelton

Daptonen vahvaäänisten solistien sarjaa täydentää ikänsä vuorotellen kirkoissa ja yökerhoissa esiintynyt Naomi Shelton, jonka gospel-standardeja ja uusia soul-sävellyksiä sisältänyt What Have You Done, My Brother -albumi ilmestyi 2009. Naomi Shelton & The Gospel Queens on sittemmin kiertänyt usein esimerkiksi Sharon Jones & Dap-Kingsin kanssa. Naomi Shelton on Bradleyn, Jonesin ja The Como Mamasin tavoin riemastuttava esimerkki Daptonen avarakatseisuudesta, jossa ikäsyrjinnällä ei ole sijaa. Soulissa kilometrit eivät ole koskaan pahaksi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Antibalas

Ninja Tunen kautta Daptonelle kotiutunut Antibalas vahvistaa Daptonen afrobeat-puolta. Kokoonpano on paljon velkaa Fela Kutille ja onpa se myös soittanut yhdessä Kutin poikien Femin ja Seunin sekä toisen afrobeat-pioneerin, Tony Allenin kanssa. Kaksitoistahenkinen orkesteri on esiintynyt myös Fela Kutin elämään perustuvassa  Broadway-musikaalissa Kuti!

Video ei ole enää saatavilla

Charles Bradley & The Extraordinaries, The Soul Investigators ja Dj:t Didier ja Tupla-Jukka Tavastialla torstaina 17.10. Liput ennakkoon 30 euroa, ovelta 31 euroa.

Härski, hauska, inhimillinen ja yhtä kertosäettä – aivan kuten Leevi and the Leavings ja elämä parhaimmillaan.

”Olen kiertänyt runsaasti maailmaa ja nähnyt ne kaikki nakurannat
joissa mieskin saa rennosti riiputtaa tietämättä mihin kätensä panna
Siellä isketään naisia ja toisin päin, siellä todella on mistä ottaa
ja se kaikki mitä maailmalla itse näin, se on elämässä unelmaa ja totta”

Omassa mielessäni Leevi and the Leavingsin kappaleissa kuvatut hahmot ja ihmiskohtalot nivoutuvat usein yhteen niin ikään Gösta Sundqvistin pyörittämän Koe-eläinpuisto-radio-ohjelmasarjan kanssa. En varmastikaan ole ajatusteni kanssa yksin. Kummassakin on huumori keskeisessä osassa – Koe-eläinpuistossa se on tosin, kröhöm, hieman alleviivatummin esillä.

Molemmissa myös pöllytetään jatkuvasti niin sanottuja perinteisiä sukupuolirooleja miehekkäiden naisten, naismaisten miesten sekä kaikenlaisen ristiinpukeutumisen ja peitonheilutuksen merkeissä. Siispä vuoden 1989 Musiikkiluokka-albumilla ilmestynyt Pikku prinsessa voisi hyvin olla puolihuolimaton yksityiskohta vaikkapa isännöitsijä Kulli-Olli Granströmin rehvakkaissa kertomuksissa tai ronskin merikapteeni Monica Aaltosen seikkailuissa maailman merillä.

Vaikka Pikku prinsessa ei tekstiltään kenties ylläkään Sundqvistin parhaimpiin, eikä se varsinaisesti sisällä hienovaraisesti rakennettua ja kipeästi osuvilla huomioilla varustettua tarinaa, on se ytimekkyydessään yksi hauskimmista. Jo riimiparin ding dong – King Kong kekseliäs käyttö naurattaa kerrasta toiseen:

”Kieli tytön suussa niin kuin käkikello ding ding dong
mutta jokin meni pieleen
pakaroista puristin ja hieltä se haisikin, King Kong
siitä tuli mieleen”

Kaikesta rasvaisuudestaan huolimatta kappale on Sundqvistin lauluille tyypillisesti täynnä myös alakuloa ja (toteutumattomia) haaveita. Juuri ne tuovat humoristisimpaankin ralliin sen kiinnostavan inhimillisen sävyn ja syvyyden. Pikku prinsessassa tämä tarkoittaa rakkaudelle itseensä alttiiksi asettavan ja sen eteen uhrautuvan kertojan hämmennyksensekaista kaipuuta tämän löytäessä itsensä hieman toisenlaisesta asetelmasta, kuin mistä oli alunperin kenties haaveillut. Elämä on totisesti yhdistelmä unelmaa ja totta.

”Sinä halusti olla se aurinko, joka minua lämmittäisi
mulle olisi riittänyt jo kuutamo
ja se että sut luoksein saisin taas”

Luultavasti kirjoitussarjamme aikana tulee monesti esiin myös Leevi and the Leavingsin kappaleiden musiikillinen monipuolisuus ja kerroksellisuus, jossa ei melodioita ja yksityiskohtia säästellä. Pikku prinsessa on erinomainen esimerkki tästä. Kappaleesta on oikeastaan hyvin vaikea erottaa suoraan popmusiikille ominaista säkeistö-kertosäe-jakoa, sillä se rakentuu useasta toinen toistaan riemukkaammasta melodiakokonaisuudesta. Pikku prinsessa onkin jonkinlainen popkappaleen vastine vuoristoradalle: edellisen huiman kierteen päättyessä syöksytään täyttä vauhtia jo uuteen silmukkaan.

Toisaalta, samanlaista melodiahurjastelua koetaan myös monissa, monissa muissa Leevi and the Leavings -kappaleissa.

”Saavuthan matkan takaa taas, pikku prinsessa
tanssimme taivaanrannan taa, haavemaailmaan”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jotain Gösta Sundqvistin tuotteliaisuudesta ja säveltäjänlahjoista kertoo myös Pikku prinsessa -singlen b-puolella julkaistu Pikku prinsessa ja puoli valtakuntaa, joka yhdistää edellä mainittuun tyylikästä italo-jytkettä.

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys, ajalta ennen Facebookia.

Katuhuoran ja parittajan riippuvuussuhde ei ole ehkä kaunista katseltavaa, mutta Arctic Monkeys puki sen siitä huolimatta listaykkösen vaatteisiin.

”They say it changes when the sun goes down
around here”

”Are you guys on MySpace”, kysyy Joe Lo Truglion esittämä epätasapainoisen oloinen heppu Jonah Hillin ja Michael Ceran näyttelemiltä Sethiltä ja Evanilta vuoden 2007 elokuvassa Superbad. Hillin ilme on paljon puhuva. Kuka helvetti oli vuonna 2007 enää MySpacessa?

Toista se oli vain pari vuotta aikaisemmin, kun suurelle yleisölle tuntematon, vuonna 2002 perustettu brittiyhtye Arctic Monkeys saavutti laajaa huomiota pitkälti juuri netin ja fanien luomien MySpace-profiilien avulla. Sana vielä kiinnittämättömän sheffieldiläisyhtyeen keikoista ja demoista levisi tehokkaasti ajan viileimmän verkkoyhteisöpalvelun kautta. Vuonna 2005 yhtye solmikin levytyssopimuksen Domino Recordsin kanssa.

Yhtye osui oikeaan saumaan, sillä se oli sopivan mielenkiintoinen yhdistelmä 2000-luvun post-punk -lämmittelyä, The Kinksiä, The Jamia, modia ja katukundia. Kaduille vei myös yhtyeen debyyttialbumin kakkossingle When the Sun Goes Down, jolla vokalisti Alex Turner kuvailee ympärillään näkemäänsä rumuutta: kaupungin kadut muuttuvat illan pimetessä betoniviidakoksi, jossa vahvat käyttävät heikompiaan hyväksi. Eikä katuhuoran ja parittajan riippuvuussuhde ole kaunista katseltavaa.

When the Sun Goes Down jatkoi Arctic Monkeysin nousukiitoa. Se oli single, joka toi lisää sävyjä debyyttialbumilta lohkaistun ykkössinglen I Bet You Look Good on the Dancefloorin esittelemään rymistelyyn. Se ylsi edeltäjänsä tavoin Iso-Britannian singlelistan ykköseksi ja oli omiaan siivittämään debyyttialbumin hurjiin myyntilukuihin: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Notista tuli kaikkien aikojen nopeimmin myynyt debyyttialbumi Iso-Britanniassa. Albumi toi yhtyeelle myös Mercury Prizen.

Joskus siis rumatkin kappaleet saadaan puetuksi listaykkösen vaatteisiin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Arctic Monkeysilta äänestettiin myös kappaletta I Bet You Look Good on the Dancefloor.

Vesa-Matti Loiri – joskus nauraa kuutamoon, joskus ei.

Suomen kulttuurielämää vuosikymmeniä rikastuttanut Vesa-Matti Loiri on kotimaisten taiteilijoiden piirissä ainoa laatuaan. Näyttelijänä ja muusikkona populaarin ja korkeakulttuurin rajalla suvereenisti hämmentävä Loiri on instituutio, jonka maneerit ja tyyli ovat tuttuja kaikille, piti niistä tai ei. Teatterilavojen, elokuvien, televisio-ohjelmien, konserttien ja äänilevyjen myötä taiteilija on piirtynyt suomalaisten mieliin niin kiinteästi, että lopulta hänen töistään on vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria.

Tulevana sunnuntaina Vesa-Matti Loiri nousee Kirjuriluoto Arenan lavalle yhdessä Loiri All Starsin kanssa päättäen tämän vuoden Pori Jazzin. Tutun kokoonpanonsa kanssa Loiri esittää tuotantoaan mittavan ja vaiheikkaan uransa varrelta. Viime vuonna 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettänyt maestro onkin ehtinyt uransa aikana yhtä jos toista. Siinä missä monet muut ovat vasta aloittaneet tai jo hiipuneet pois, on Loiri yhä täydessä vauhdissa.

Kuinka Pori Jazzin muut esiintyvät pärjäävät Loirille? Antaa infografiikan kertoa! Teksti Tuomo Yrttiahon, grafiikka Sami Niemisen.

70-vuotias reggaepioneeri Ewart Beckford alias U-Roy edustaa Pori Jazzin esiintyjien ikähaitarin yläpäätä.

Pori Jazz on tunnetusti festivaali, joka kattaa monta eri ikäluokkaa niin yleisönsä kuin esiintyjiensäkin puolesta. Yhteisenä nimittäjänä eri ikäisille ihmisille toimii rakkaus rytmimusiikkiin sen kaikissa muodoissa. Tänäkin vuonna Porissa kuullaan siis perinteisen jazzin ja bluesin ohella laaja kattaus rajoja venyttävää musiikkia, jossa kaikessa tavalla tai toisella kuuluu myös jazz.

Kokosimme soittolistan, jolla genrerajojen lisäksi venyy ja paukkuu myös ikähaitari. Mukana on kaikkiaan viidellä eri vuosikymmenellä syntyneitä artisteja 1940-luvun kaiken kokeneista tekijöistä 1980-luvulla syntyneiden nuorisoketjuun. Vielä enemmän hajontaa saadaan, kun mukaan lisätään yhtyeet. Ne ovat sijoitettuina listalle perustamisvuotensa mukaan. Ja kuten sukujuhlien noutopöydässä tai rappukäytävän ovella, antakaamme ensin vuoro varttuneemmille.

Pori Jazz 2013

1. U-Roy – Natty Rebel
2. Bobby Womack – Across the 110th Street
3. Vesa-Matti Loiri – Ei ole Kööpenhamina kuin ennen
4. Eero Koivistoinen Quartet – Yksi ruusu on kasvanut laaksossa
5. Steve Winwood – Different Light
6. Bonnie Raitt – Mighty Tight Woman
7. Lee Fields & The Expressions – Faithful Man
8. The Robert Cray Band – Too Many Cooks
9. Önder Focan – 245
10. Antti Sarpila – Prisoner of Love
11. Jukka Perko & Hurmio-Orkesteri – Punatukkaiselle tytölleni
12. Cody ChesnuTT – Don’t Wanna Go the Other Way
13. Earth, Wind & Fire – September
14. The Fabulous Thunderbirds – Runnin’ from the Blues
15. Jukka Eskola – El Aedaps
16. John Legend – She Don’t Have To Know
17. Level 42 – Love Games
18. Amadou & Mariam – Sonike Lomou
19. Olly Murs – Runaway
20. Michael Kiwanuka – Bones
21. Kendrick Lamar – The Art of Peer Pressure
22. Jazzanova – I Human (feat. Paul Randolph)
23. The Heavy – Cause For Alarm
24. Dalindéo – Musta kissa
25. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana – Kilsoi takana

Kuuntele soittolista tästä.

Kukapa voisi vastustaa Karri Koiran kutsua?

Jo 44. kertaa järjestettävä Ruisrock on yksi kotimaisen festivaalikesän keskeisimmistä tapahtumista. Turun Ruissalossa vietetään viikonloppua jälleen suurfestarille tyypillisesti hyvin sekalaisessa seurassa. Uusille tuulille ja marginaalinimille on jätetty sopivasti tilaa, mutta luonnollisesti mukana on myös liuta koko kansan suosikkeja ja nostalgiakierroksella mukaan hyppääviä nimiä.

Perjantaina jo paikkansa vakiinnuttaneiden nimien joukossa on mukavasti hajontaa, kun samana päivänä lavalle nousevat niin Editors, Band of Horses, Michael Monroe kuin Håkan Hellströmkin. Virkistävämmät tuulahdukset puhaltavat Ruissalon rantaan Tiiu Helinän, Black Lizardin ja iltapäivälehtien julkaisukynnyksenkin ylittäneen Pää kii -yhtyeen suunnalta. Mielenkiintoista kontrastia luovat uusi brittiläinen popkuningatar Jessie Ware ja viistoista vuotta sitten viimeisimmän albuminsa julkaissut, Naantalissa perustettu Xysma.

Lauantaina koko kansaa saa nauttia mm. PMMP:n pitkistä jäähyväisistä ja HIMin tuoreesta keikkakunnosta. Mikäli korvat eivät kestä Crystal Castlesia tai Dizzee Rascalin molotusta, Kaija Koo tarjoaa jo jonkinlaisella nostalgiakertoimella varustettua iskelmäjytää. Kotimainen hiphop on myös vahvasti edustettuna, kun lavalle nousevat Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana, Ruger Hauer, Notkea Rotta ja SMC Lähiörotat sekä Jätkäjätkät.

Sunnuntaina J. Karjalaisen ja Kotiteollisuuden suomirockille haasteen heittävät korkealaatuista soulia tarjoilevat Erykah Badu sekä Nicole Willis & the Soul Investigators, joita puolestaan täydentää Gary Clark Jr:n perinteikäs mutta 2010-luvulle päivitetty bluesrock. Brittiläisen popmusiikin kehityskulkuja muutaman vuosikymmenen aikana voi vertailla seuraamalla Charli XCX:n ja Pet Shop Boysin show’t. Suomalaisen vastineen briteille esittää Sin Cos Tan. Kotimaisia vientitoivoja edustaa niin ikään Satellite Stories, jonka energinen ja etelän median karsastama indierock uppoaa ainakin muualla Euroopassa. Macklemore & Ryan Lewisin näyttäessä esimerkkiä jenkki-hiphopin diversiteetistä oman suolansa sunnuntaihin tuo myös jännitys siitä, nähdäänkö Cheekiltä jälleen tv:stä tuttu liikutusirvistys?

NRGM Ruisrock 2013

1. Pää kii – Kalifornia Dreaming
2. Tiiu Helinä – Susi
3. Karri Koira – Lähe mun kaa
4. Håkan Hellström – Ramlar
5. Black Lizard – Love Is a Lie
6. Band of Horses – The Funeral
7. Xysma – King
8. Graveyard – Seven Seven
9. Jessie Ware – Wildest Moments
10. Editors – Munich
11. Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana – Se on jatsii
12. Icona Pop – I Love It (feat. Charli XCX)
13. Ruger Hauer – Mä haluun kuolla ennen Bonoo
14. Dizzee Rascal – Excuse Me Please
15. Kerkko Koskinen Kollektiivi – Korintin ruusut
16. Crystal Castles – Sad Eyes
17. Minä ja Ville Ahonen – Sammutetaan valot
18. PMMP – Oo siellä jossain mun
19. La Roux – I’m Not Your Toy
20. HIM – Our Diabolikal Rapture
21. The Soul Investigators – Feeling Free
22. Sin Cos Tan – Bittersweet
23. Satellite Stories – Kids Aren’t Safe in the Metro
24. Charli XCX – Stay Away
25. Erykah Badu – Didn’t Cha Know
26. J. Karjalainen – Juonitaan ja jeesustellaan
27. Gary Clark Jr. – When My Train Pulls In
28. Pet Shop Boys – West End Girls
29. Macklemore & Ryan Lewis – Starting Over (feat. Ben Bridwell of Band of Horses)
30. Biffy Clyro – Wave Upon Wave Upon Wave

Kuuntele soittolista tästä.

Editors, ryppyotsaisen indierockin airut, esiintyy perjantaina Ruisrockissa.

Viime vuosikymmenen puoliväli oli hedelmällistä aikaa indierockille. Vuosina 2004–2006 esiin murtautui joukko yhtyeitä, joista muodostui 2000-lukulaisen indierockin eturintama. Noina vuosina nämä yhtyeet julkaisivat albumeja, jotka vaikuttivat keskeisesti paitsi hahmottoman genren kehitykseen tulevina vuosina, myös sen aseman vahvistumiseen.

2000-luvulla indierockista tuli myös tietynlainen standardi, joka tahrasi lähes kaiken ympärillään olevan niin, että lopulta käsitteen siististä purkamisesta on tullut lähes mahdotonta. Viimeistään 2000-luvulla indierockin määritelmästä suodattuivat pois myös tuotantovälineiden, marginaalin ja vaihtoehtoisuuden kautta syntyvät merkitykset. Indierock imaistiin osaksi populaarikulttuuria ja populaarikulttuuriteollisuutta. Kulttuuri- ja markkina-arvoltaan huimaa vauhtia kasvava genre hyötyi muun muassa saamastaan ajasta tv-sarjojen, elokuvien, mainosten ja pelien taustaraidoilla, vaikkei ollutkaan vaihtoikaupassa ainoa voittaja. Yleisölle selvin merkki tästä kaikesta oli kuitenkin se, että indierock alkoi kuulua ja näkyä aiempaa voimakkaammin.

Ruissalossa esiintyy perjantaina myös takametsien indierocksuuruus Band of Horses.

Tähän mainittuun eturintamaan on laskettava myös perjantaina Ruisrockissa esiintyvät yhdysvaltalainen Band of Horses ja brittiläinen Editors, sillä yhtyeiden debyyttialbumit ilmestyivät kyseisenä ajanjaksona ja peräkkäisinä vuosina enteillen kummankin kokoonpanon nousemista aikansa indierock-eliittiin. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen näistä yhtyeistä vankisti asemiaan valtavirran kuohuissa ja osa vajosi uusien aaltojen työntäminä pinnan alle kadotettuaan ajankohtaisuutensa popmusiikin trendien nopeatempoisessa vaihtelussa.

Siispä myös Band of Horses ja Editors ovat kummatkin neljällä albumillaan joutuneet reagoimaan virtaussuunnan muutoksiin tahoillaan.

Editors – Back Room (2005)

Tummanpuhuvalla debyyttialbumillaan brittiläinen Editors oli helppo nähdä yhtenä vuosikymmenen monista post-punk -johdannaisista, joihin se on luettu hienoisesta muuntautumisestaan huolimatta myös Back Roomia seuranneiden albumien myötä. Musiikkinsa ohella erityisesti vokalisti Tom Smithin matala baritoni herätti vertailuja aikalaisista erityisesti Interpoliin, jonka brittiläisenä vastineena Editorsia on usein mielikuvituksettomasti pidetty. Se oli kuitenkin soundi, joka osui oikeaan hetkeen. Parhaimmillaan brittilistan kakkoseksi yltäneen ja Mercury-ehdokkaana olleen albumin tuotti Jim Abbiss, joka on myöhemmin tuottanut muun muassa Arctic Monkeysin debyytin sekä kappaleita Adelen albumeille 19 ja 21.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2005 ilmestyivät myös mm. Death Cab For Cutie – Plans, Franz Ferdinand – You Could have It So Much Better, Bloc Party – Silent Alarm, My Morning Jacket – Z, Wolf Parade – Apologies to the Queen Mary.

Band of Horses – Everything All the Time (2006)

Amerikkalaisen indien valtavirtaistamisessa 1980- ja 1990-luvuilla kunnostautunut Sub Pop alkoi jälleen 2000-luvulla profiloitua uusien vaihtoehtonimien esiinnostajana. The Shinsin ja Wolf Paraden kaltaisten yhtyeiden myötä pohjoisamerikkalainen indierock löysi itsestään kerroksia, joissa amerikkalaisen rockin perinteet kohtasivat uusia ja kokeilevampia sävyjä. 2000-luvun Seattle-soundia edusti Benjamin Bridwellin johtama Band of Horses, jonka tyyli oli yhtä aikaa moderni ja perinteisen amerikkalainen. Albumin ykkössingle Funeralista muodostui yhtyeelle elintärkeä marginaalihitti, joka levitti sanaa yhtyeestä muun muassa tv-sarjojen taustoilla. Samalla siitä tuli kappale, joka on monille yhä yhtä kuin Band of Horses.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2006 ilmestyivät myös mm. Arctic Monkeys – Whatever People Say I Am That Is What I Am Not, The Decemberists – The Crane Wife, The Killers – Sam’s town, TV on the Radio – Return to Cookie Mountain, Yo La Tengo – I’m Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass.

Editors – An End Has a Start (2007)

An End has a Startin kohdalla Editors oli samassa tilanteessa kuin monet muut kollegansa: edellinen albumi oli herättänyt kasvavaa kiinnostusta ja kiertueet muiden indierock-yhtyeiden kanssa vahvistivat genren kansainvälistä läpimurtoa. Kakkosalbumillaan Editors ottikin tietoisen askeleen kohti suurempaa myös musiikissaan. Platinamyyntiin yltäneen albumin suurin hitti Smokers Outside the Hospital Doors edusti stadionmittasuhteissaan jo jotain täysin erilaista kuin debyytin kulmikkaat ja post-punkin jälkilöylyjä hehkuvat raidat, mutta enimmäkseen peruselementit säilyivät samoina.

Video ei ole enää saatavilla

Band of Horses – Cease To Begin (2007)

Vuonna 2007 suuri yleisö alkoi olla kypsä myös Band of Horsesille. Debyyttialbumin jälkeen kokoonpanomuutoksia läpikäyneen yhtyeen kakkosalbumi Cease to Begin ylsi parhaimmillaan Billboardin sijalle 35. Toiseksi singleksi valittu No One’s Gonna Love You edusti selkeintä jatkumoa debyyttialbumin ja uuden albumin välillä, ja se seurasi The Funeralia myös suuria yleisöjä tavoittavana hittinä.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2007 ilmestyivät myös mm. Arcade Fire – Neon Bible, MGMT – Oracular Spectacular, The National – Boxer, The Shins – Wincing the Night Away, Spoon – Ga Ga Ga Ga Ga.

Editors – In This Light and on This Evening (2009)

Liekö Editors kuunnellut aikalaiskriitikoiden epäileviä sanoja tummanpuhuvan kitaraindien kaavoihin kangistumisesta vai kaipasivatko herrat itsekin taiteellista uusiutumista, mutta kolmosalbumillaan yhtye yllätti varmasti monet edellisen albumin myötä mukaan hypänneet kuulijat. Toistaalta Floodin (Depeche Mode, New Order) tuottama elektoronisempi In This Light on This Evening oli ikään kuin linjassa jatkuvasti yhä monipuolisemmaksi ja ristiriitaisemmaksi kehkeytyvän indierock-kentän kanssa. Samalla se laajensi kertaheitolla näkemyksiä siitä, millainen yhtye Editors oikein on.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2009 ilmestyivät myös mm. Girls – Album, Grizzly Bear – Veckatimest, The Pains of Being Pure at heart – s/t, Wild Beasts – Two Dancers, The Xx – s/t.

Band of Horses – Infinite Arms (2010)

Cease to Beginin suosiota seuranneiden kiertueiden myötä Band of Horsesin seuraavaa albumia saatiin odottaa edeltäjäänsä pidempään. Kolmosalbumi Infinite Arms oli Band of Horsesin ensimmäinen monikansallisella levy-yhtiöllä. Albumin Band of Horses siirtyi lähemmäs kantrirockvaikutteita – Bridwellin ulkoista, hampuusimaista olemusta myöten. Hengenheimolaiset löytyivät nyt entistä selvemmin Iron & Wine ja Fleet Foxesin kaltaisista nimistä. Yhtye jatkoi Grammy-ehdokkuuden saaneella Infinite Armsilla vielä yhteistyötä aiemmat albumit tuottaneen Phil Ekin kanssa, mutta musiikillinen suunta enteili tulevia muutoksia myös tuotantopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2010 ilmestyivät myös mm. Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Before Today, The Black Keys – Brothers, Twin Shadow – Forget, Vampire Weekend – Contra.

Band of Horses – Mirage Rock (2012)

Neljännellä albumillaan Band of Horses osoitti, kuinka selkeä muutos yhtyeen musiikin painotuksissa on kuudessa vuodessa tapahtunut. Yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kohdalla usein mainittu ”takametsien indierock” muuttui Glyn Johnsin (The Rolling Stones, The Who) tuottamalla Mirage Rockilla entistä enemmän ”amerikkalaiseksi” keskitien rockiksi, jossa ainoastaan Bridwellin kirkkaana säilynyt ääni muistuttaa debyytin tuoreudesta. Myös kiertuekumppanit löytyivät yhä enemmän tältä suunnalta, kuten vaikkapa syksyn 2012 (sitemmin tosin peruuntunut) kiertue Willie Neslonin kanssa osoittaa. Toisaalta, Band of Horses on ollut neljällä albumillaan mukana ujuttamassa kantria ja folkia takaisin pohjoisamerikkalaiseen indierockiin sekä kansainvälisen yleisön musiikkimakuun, joten yhtyeen kehitys lienee tässä mielessä looginen. Samalla se on selkeä esimerkki 2000-luvun pohjoisamerikkalaisen indierockin suuntauksista, jossa monet perinteistä ammentavat tekijät ovat mielellään nähneet itsensä kulkemassa The Byrdsin, Gram Parsonsin ja Neil Youngin viitoittamaa tietä, muuttuen hitaasti yhdeksi lenkiksi arvokkaassa ketjussa.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2012 ilmestyivät myös mm. Cloud Nothings – Attack on Memory, Japandroids – Celebration Rock, Swans – The Seer, Two Door Cinema Club – Beacon, Wild Nothing – Nocturne.

Editors – The Weight of Your Love (2013)

Neljän vuoden levytystauko saattaa olla kohtalokas yhtyeelle, joka elää ajankohtaisuudestaan. Toisaalta, Editorsin edellisen albumin sekoitettua pakkaa, oli vaikea sanoa ennakkoon, millainen yhtyeen neljäs albumi tulisi olemaan. Ainakin sen syntyminen edellytti kokoonpanomuutoksia: yhtyeen kitaristi Chris Urbanowitz jättäytyi pois, syynä ”erimielisyydet yhtyeen musiikin tulevasta linjasta”, ja tilalle tuli peräti kaksi uutta jäsentä. Tätä ja edellisen albumin irtiottoa silmällä pitäen Editorsilla oli mahdollisuus avata kokonaan uusi luku tarinassaan neljännen albuminsa myötä. Jacquire Kingin (Tom Waits, Kings of Leon) tuottama The Weight of Your Love edustaa tietyssä mielessä jonkinlaista yhdistelmää kahdesta edeltäjästään: se on yhtyeelle tyypillisesti vakava ja paikoitellen eeppisiin mittasuhteisiin kasvava albumi, mutta silti se jatkaa myös kolmosalbumin soundikokeiluja muistuttaen entistä enemmän vaikkapa Echo & The Bunnymenin ja varhaisemman U2:n touhuista. Ainakin se osoittaa, että Editors on pyrkinyt perustelemaan myös itselleen olemassaoloaan uudella vuosikymmenellä, vaikka sitten kurottamalla vuosikymmenten taakse.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2013 ovat ilmestyneet myös mm. Caveman – Caveman, Deerhunter – Monomania, The Men – New Moon, Unknown Mortal Orchestra – II.

Editors ja Band of Horses Ruisrockissa perjantaina 5.7.

The Shins -napakympissä voi valita myös Herra D:n.

Vahvin ehdokas Viime vuosikymmenen nerokkain melodia -palkinnon voittajaksi on tässä.

”Uu u-u-uu u u-u-uu uuu
uuu uu uu uuu uu uuu”

1980- ja 1990-luvulla hetken musiikkimaailman suunnannäyttäjänä toiminut Sub Pop nousi uudella vuosituhannella jälleen keskeiseksi tekijäksi amerikkalaisen indierockin valtavirtaistamisessa. Oleellinen osa tätä prosessia oli 1990-luvun puolivälin jälkeen Albuquerquessa perustettu The Shins.

Alkujaan solisti James Mercerin sivuprojektina käynnistynyt yhtye sai tarvittavaa vetoapua jo isommissa ympyröissä kunnostautuneelta Modest Mouselta, ja niin vuosituhannen taitteessa Mercerin ja kumppaneiden eteen tyrkättiin levytyssopimus. The Shinsin debyyttialbumi Oh, Inverted World ilmestyi Sub Popin julkaisemana vuonna 2001. Se oli albumi, joka ykkössingle New Slangin vahvistamana tuli osaltaan vaikuttaneeksi siihen, millaisena 2000-luvun Sub Pop nykyisin tunnetaan. Samalla se viitoitti tietä folkin kanssa flirttailevalle indierockille ja sai pian seuraa kasvavasta joukosta uusia yhtyeitä ja artisteja.

”Gold teeth and a curse for this town
were all in my mouth
only I don’t know how
they got out dear”

Tekijänsä mukaan New Slang on haistatus kappaleen kirjoitusajankohtana vallinneille olosuhteille: tympeälle elämänpiirille epämääräisine tai olemattomine tulevaisuudenkuvineen. Sen enempää biografismiin sortumatta sanojen taakse on helppo kuvitella hanttihommissa ja pätkätöissä turhautunut kolmekymppinen Mercer, joka kappaletta kirjoittaessaan tuskin osasi aavistaa, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

”I’m looking in on the good life
I might be doomed never to find”

Sillä niin vain aurinko alkoi paistaa Mercerinkin risukasaan. Albumin ilmestymistä seuranneina vuosina New Slang soi tv-sarjoissa, mainoksissa ja elokuvissa. Viimeistään Zach Braffin ja Natalie Portmanin tähdittämän Garden State –elokuvan (2004) myötä kappale ja The Shins nousivat kultakantaan suurien massojen lemmikiksi. Saavutettu menestys ei kuitenkaan vähentänyt yhtyeen arvostusta kriitikkojen silmissä. Päinvastoin, se sinetöi Mercerin ja The Shinsin aseman myös indierockälykköjen ytimessä.

Silti New Slangin suurin älykkyys piilee sen yksinkertaisessa melodiassa, jonka uskallan väittää olevan eräs viime vuosikymmenen nerokkaimmista. Kuka tahansa voi ottaa nuotiokitaran käteensä ja aloittaa hyräilyn:

”Uu u-u-uu u u-u-uu uuu
uuu uu uu uuu uu uuu”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Shinsiltä äänestettiin myös kappaletta Phantom Limb.

Greg Dulli – polttaa kynttilää molemmista, mutta tupakkaa vain toisesta päästä.

Populaarimusiikin lyhyt historia on täynnä kuvauksia vapaudenkaipuusta, palosta lähteä. Harvassa ovat kuitenkin ne, jotka onnistuvat vangitsemaan tunteen niin kuin Teenage Wristband.

“She said: You wanna go for a ride?
I’ve got sixteen hours to burn and I’m gonna stay up all night”

Vuosituhannen vaihde oli hankalaa aikaa 1990-luvulla Afghan Whigsin kanssa maineensa luoneelle Greg Dullille. Whigsin tarinan tullessa silloiseen päätepisteeseensä mies oli hieman tuuliajolla niin uransa kuin elämänsä suhteen. Rock’n’roll oli siirtynyt rengistä isännän paikalle. Luomisvoimaansa Dulli ei kuitenkaan ollut menettänyt. Sivuprojektina alkaneen The Twilight Singersin puitteissa hän ryhtyi viemään musiikkiaan entistä syvempiin vesiin. Samalla maestro löysi oikean foorumin elämänsä synkempien puolien käsittelyyn.

The Twilight Singersin vuonna 2003 ilmestynyt kakkosalbumi Blackberry Belle kiteytti Dullin uuden vision pimeyden ja valon rajankäynnistä. Albumin ehdoton helmi Teenage Wristband taiteilee juuri tuolla rajalla. Se on albumin tunnelmaan nähden jopa optimistinen hehkuen silti Dullille ominaista tummuutta. Albumille alun perin kaavailluista kappaleista Teenage Wristband oli lopulta ainoa, joka säästyi varsinaiselle levylle saakka. Kappale oli myös Dullin hyvän ystävän, vuonna 2002 kuolleen elokuvaohjaajan Ted Demmen suosikkikappale. Lopulta koko albumi omistettiin Demmen muistolle.

Jotain kuumalla liekillä palaneen ystävän muistosta voi kuvitella päätyneen myös Teenage Wristbandille. Harvoin tulee vastaan kappaletta, jossa elämän ja vapauden palo on yhtä vahvasti vangittu. Vaikka onhan näitä vapaudenkaipuuta pursuavia kappaleita popmusiikin historian saatossa kuultu ennenkin. On fastcarit, borntorunit, satumaat, albatrossit ja repetjalissut… näkökulma ja tarina vaihtelee, mutta polte on sama.

Ja samasta säiliöstä tankkaa myös Teenage Wristband, jossa ei tekijänsä mukaan ole todella kyse muusta kuin siitä itsestään – lähtemisestä. Siitä vapauden tunteesta, joka valtaa ihmisen, kun tämä kaasuttaa kohti auringonlaskua nuorikko vierellään. Tai siitä tunteesta, joka syntyy, kun haaveilee tekevänsä niin.

Yksinkertaista, toteaa joku. Naiivia teiniunelmaa, sanoo toinen. Ehkä, mutta johonkin hermoon ikuisesti pimeyden rajamailta kähisevä Dulli Teenage Wristbandilla osuu. Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, jälleen entistä kipeämmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Twilight Singersiltä äänestettiin myös kappaletta Martin Eden.

Steven Paul Smith kuoli 21.10.2003.

Nuorgamin Small talk -juttusarjassa artisteille esitetään kysymyksiä, joista jotkut toistuvat haastattelusta toiseen. Joskus vastauksia purkaessa näitä kysymyksiä tulee pohdiskeltua itsekin.

”Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua?”

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, mutta säilyttää samalla etäisyyden kunnioittamiinsa artisteihin. Sama pätee myös muihin kiinnostuksenkohteisiini. Niinpä en voi sanoa, että kenenkään muusikon tai muun arvostamani henkilön poismeno olisi koskaan koskettanut minua erityisen syvästi. Tarkoitan siis ihmistä, jota en ole tuntenut, vaikka hänen elämäntyönsä olisikin ollut minulle läpikotaisin tuttu tai parhaassa tapauksessa jopa tärkeä osa omaa elämääni.

No, jos ollaan aivan tarkkoja, muistan kuitenkin kaksi ympäri maailmaa kiirinyttä suru-uutista poikkeuksellisen selvästi.

Kun Ayrton Sennan auto suistui Imolassa radalta vuonna 1994, seurasin tapahtumia ensin televisiosta, sitten radiosta. Seisoin tuolilla keittiössä ja kurkottelin käsilläni kattoon, kun toimittaja kertoi brasilialaiskilpa-autoilijan menehtymisestä.

Niin ikään olin radion ääressä, kun tieto Elliott Smithin kuolemasta lokakuussa 2003 saavutti minut. Lueskelin myöhään illalla sängyssä ja satuin avaamaan radion juuri Ylen pop-uutisten uusinnan aikaan. Vaikka kuulin uutistenlukijan sanovan ainoastaan ”… kuollessaan 34-vuotias”, tiesin heti, että nyt puhuttiin Smithistä.

Sattumat eivät kuitenkaan jää tähän. Juuri ennen radion avaamista olin kuunnellut Figure 8 -albumia, minkä jälkeen olin vaihtanut soittimeen ystäväni minulle polttaman Smith-kokoelman, jonka helmi oli viitisen vuotta aiemmin ilmestyneen XO-albumin Waltz #2.

Ja nyt menee todella oudoksi. Muistan tarkasti, kuinka kuunnellessani tuolloin lokakuisena iltana muutaman kerran peräkkäin pohjattoman surumielisyydestä, mutta silti puhdistavaa ja voimaannuttavaa Waltz #2:ta mietin, millaisin silmin näillä tuskaisilla kappaleillaan muiden taipaletta tasoittava muusikko mahtaa nähdä oman elämänsä. Ja näitä ajatuksia puolihuolimattomasti pyöritellessäni sammutin levysoittimen ja avasin radion.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Elliott Smith esitti aikoinaan Waltz #2:n akustisesti Ruotsin televisiossa avaten samalla lyhyesti ajatuksiaan laulunkirjoittamisesta.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=kgU1oskpEkI

Smashing Pumpkins: kuulapää turisee.

Harvoin tulee mietittyä, kuinka popmusiikin parissa ahertavat kunnianhimoiset muusikot ovat usein pakotettuja keksimään itsensä ja musiikkinsa uudestaan lopulta kovin lyhyen ajan sisällä, ja kuinka haastavaa ja uuvuttavaa prosessin täytyy olla. Joskus tyylikokeiluihin ja visioiden toteuttamiseen on aikaa vain pari hassua vuotta, eikä koskaan voi olla varma, milloin oma liekki tai yleisön kiinnostus alkaa hiipua.

Olen varma, että ajatus käväisi Billy Corganinkin mielessä viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Potin räjäyttäneen Mellon Collie and Infinite Sadnessin jälkeen aika tuntui jostain syystä juoksevan entistä nopeampaa myös Corganin ja The Smashing Pumpkinsin kellossa bändin sisäisten sotkujen ja yksityiselämän mutkien vauhdittaessa ajan kulumista entisestään. Nahka oli luotava uudestaan ja pian.

Yhtyeen vuonna 1998 ilmestynyt nelosalbumi Adore ja sen ensisingleksi valikoitu Ava Adore tuntuivatkin yllättävän useimmat vuosikymmenen kiehtovimman rockyhtyeen tekemisistä kiinnostuneet. Kenties elektronisesta musiikista lainattujen elementtien tarjoamat vaihtoehdot vielä tuolloin järkyttivät vaihtoehtorockpuritaaneja. Silti Adorella pelkkää soundia tai kappalemateriaalia keskeisempää olivat yhtyeen ottamat askeleet kohti uutta ja yhtenäistä esteettistä elämystä nimeltä The Smashing Pumpkins. Elämystä, jota kesti täydellisimmillään lopulta vain hetken kunnes aika oli kypsä taas uusille visioille.

Ava Adorella ei ole olemassa yhtä ilman toista. Sähköisenä mäjähtelevän rumpu-basso-rytmin varassa kulkeva tummanpuhuva kappale on saumattomasti linjassa Corganin luonnosteleman amerikkalaisen gotiikan idean kanssa. Se oli samalla tärkeä lippulaiva, jolla tyylin päivitys ujutettiin myös laajemmalle yleisölle. Yhdistettynä goottikertoimilla keulivaan musiikkivideoonsa Ava Adore antoi äänen ja kasvot uudelle The Smashing Pumpkinsille, joka oli kuitenkin jo niin taitavasti rakennettu kokonaisuus, ettei se massiivisen ja epäsuhtaisen edeltäjänsä jälkeen tuntunutkaan aivan niin merkittävältä.

Toisaalta, Adoren myötä yleisölle esitelty Smashing Pumpkinsin uudistunut soundi tuntui 1990-luvun lopulla dramaattisemmalta kuin mitä se nyt jälkikäteen tarkasteltuna varsinaisesti olikaan. Ehkäpä tyylikokeilut vain veivät huomiota siitä rikkaasta ja monipuolisesta kitararockista, jota Ava Adore ja koko albumi edusti. Lopulta useimmat muistanevatkin tuolta ajalta vain päivä päivältä enemmän Nosferatua muistuttavan Corganin. Ja se on luonnollisesti Ava Adoren ansiota.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Monipuolinen Adore kätkee sisäänsä monta hienoa Pumpkins-raitaa, kauneimpana Corganin kuolleelle äidilleen omistama For Martha.

Video ei ole enää saatavilla

Katson sinua surullisesti, koska levyni jäi jälleen liian vähälle huomiolle.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Tuomo Yrttiaho.

Sera Cahoone – Deer Creek Canyon

Harvoilla nykyisistä aktiivisesti musiikkia tekevistä laulaja-lauluntekijöistä on ääni, joka soi kuin Sera Cahoonella. Deer Creek Canyonilla tuo ääni on jälleen yhtä sitä ympäröivän musiikin kanssa – sopivasti surumielistä, elämänmakuista ja aseistariisuvaa. Cahoone on valinnut aiempien levyjensä tavoin sen hittirenkutuksia pidemmän polun kuuntelijansa sydämeen. Toki albumin hieno  aloituskolmikko on omiaan tasoittamaan tietä. Ensikuulemalla jopa hieman liiankin tasaiselta ja ilmeiseltä vaikuttanut Deer Creek Canyon on niitä levyjä, joita ei klassikkolistauksissa muisteta, mutta joihin huomaa palaavansa kerta toisensa jälkeen.

Tarjoiluehdotus: Kiireetön ja kuulas viikonloppuaamu, hampaat haastava ruisleipä ja pannullinen mustaa kahvia.

Video ei ole enää saatavilla

Japandroids – Celebration Rock

Suhtauduin Brian Kingin ja David Prowsen kitara-rummut -rymistelyyn vielä kanadalaiskaksikon debyytin jälkeen varauksella, mutta parivaljakon kakkosalbumi sai minutkin puolelleen. Suoraa ja suodattamatonta tunnetta uhkuva Celebration Rock on jatkuvaa tasapainoilua innostavan elämän ylistyksen sekä naiivin ja kiusaannuttavan kirkasotsaisuuden välillä. Riittävän säästeliäästi kuunneltuna Celebration Rock tarjoaa joka kerta takuuvarman adrenaliinipiikin. Näin tarttuvaa albumia voi tosin olla vaikea kuunnella ”riittävän säästeliäästi”.

Tarjoiluehdotus: Mahdollisimman kovaa.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Jack Tatumin dreampop-viritys on toisella albumillaan saanut mukavasti lihaa luidensa ympärille. Kiehtovimmillaan sen utuisesta, mutta ei unettavasta äänimaisemasta nousee esiin toinen toistaan hienompia selkeälinjaisia popkappaleita, joiden tahtiin voisi harkita jopa tanssivansa, jos tietäisi miten tanssitaan. Nocturnen pehmeässä ja huumaavassa soinnissa on nimensä mukaisesti öistä tunnelmaa. Miljoonasade kutsuisi sitä tummaksi valoksi.

Tarjoiluehdotus: Nocturne on parhaimmillaan aina siitä hetkestä eteenpäin kun katuvalot syttyvät.

Video ei ole enää saatavilla

Jack, katso kameraan! En katso. Katso nyt. En katso. Katso nyt! En varmana.

Elokuussa toisen albuminsa Nocturnen julkaissut Wild Nothing on parissa vuodessa noussut yhdeksi vakuuttavimmista dreampop-nimistä. Tärkein syy tälle lienee se, ettei Jack Tatumin yhden miehen projektista täydeksi live-kokoonpanoksikin muuntuva Wild Nothing ole tyytynyt uusintamaan 1980-lukulaisia suosikkejaan, kuten monet muut, vaan on pyrkinyt jatkuvasti kirkastamaan omaa näkemystään täydellisestä popmusiikista.

Nuorgam tavoitti Tatumin sopivasti Wild Nothingin hartaudella odotetun ensimmäisen Suomen-konsertin alla.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Vaikea sanoa. Ehkäpä The Smithsin Louder Than Bombs -kokoelmaa. Ei se välttämättä ole lempialbumini, mutta jostain syystä olen vain kuunnellut sitä paljon. Jossain vaiheessa se oli ainoa kasetti autossani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta pyydät todennäköisimmin dj:ltä ollessasi todella, todella humalassa?

”Luultavasti jotain Princeä. I Wanna Be Your Lover.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tekisit, jos et olisi muusikko?

”Olisin täysin hukassa, sillä en osaa kuvitella elämää ilman musiikkia. Ehkä voisin koettaa kirjoittamista tai elokuvaa… joka tapauksessa tekisin jotakin luovaa. Eihän se tosin olisi sama asia kuin olla muusikko, mutta toisaalta silloin en myöskään tietäisi, mistä jäisin paitsi.”

Mikä kappale saa olosi nostalgiseksi?

”Oikeastaan ei ole olemassa kappaletta, jota en littäisi tiettyyn vaiheeseen tai tapahtumaan elämässäni. Muistan kuunnelleeni 15-vuotiaana lähes pakkomielteisesti New Orderin The Perfect Kissiä. Ystäväni pitivät minua varmasti mielipuolena.”

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing henkilöityy sinuun. Miten kuvaisit muusikkoidentiteettiäsi? Oletko enemmän kitaristi, lauluntekijä vai tuottaja?

”Pidän itseäni enemmän laulunkirjoittajana sekä tietyssä mielessä myös tuottajana, sillä olen levyttänyt niin paljon omaa materiaaliani. Muusikkoidentiteettini liittyy siis selkeämmin juuri levytyspuoleen kuin esiintymiseen, vaikka tietysti nautin kummastakin. En kuitenkaan ole ihan sitä Jagger-tyyppiä.”

Musiikistasi puhuttaessa mainitaan usein 1980-luvun vaikutteet. Mikä on mielestäsi parasta mitä 1980-luku on popmusiikin maailmalle tarjonnut?

”Isot rumpusoundit.”

Mitä artistia kaikki kiertuebussissanne suostuvat kuuntelemaan?

”Me kuuntelemme paljon erilaista musiikkia, mutta yleensä kaikki kuuntelevat sitä omilla kuulokkeillaan. Mutta mietitäänpäs… ehkä Arthur Russellia? Chris Cohenia. Ja tietysti Fleetwood Macia, aina ja ikuisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on lempisäkeesi poplyriikassa?

”Olen aina pitänyt Jonathan Richmanin säkeestä…

’That summer feeling
is gonna haunt you the rest of your life’

…siinä vain on sitä jotain. Hän on niin aidosti ylitösentimentaalinen laulunkirjoittaja.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä edesmenneen tai lopettaneen yhtyeen tai artistin olisit halunnut nähdä?

”Tietysti The Smithsin, pidän sille vieläkin peukkuja. Olisin halunnut nähdä myös Canin, Nick Draken ja Cocteau Twinsin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Fleetwood Macia. Se on parasta, ja lähes kaikista karaokemestoista löytyy Fleetwood Macia. Sitä on myös helpompi vetää kuin Princeä. Huomasin sen erään kerran mokatessani oikein kunnolla.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä soitinta toivoisti osaavasti soittaa?

”Vaskipuhaltimia. Toistaalta, toivoisin että osaisin soittaa paremmin rumpuja – ihan käytännöin syistä. Hallitsen oikeastaan vain peruskompit.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Juuri nyt suosittelisin yhtyettä nimeltä The Three O’Clock, sillä olen kuunnellut sitä viime aikoina. Se oli niitä 1980-luvun Paisley Underground -bändejä, joiden soundissa kuului vahvasti 1960-luku. Puhdasta popmusiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Keräilen niin vinyylejä kuin kasettejakin, joten kumpikin käy. Vinyyli kuulostaa toki kaikkein parhaimmalta. Olen kuitenkin myös mp3-sukupolvea, joten sitäkään formaattia ei voi välttää.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta?

”Enpä usko. Olen ennemminkin liian rehellinen ja avoin musiikkimaustani. Hall and Oates, Madonna, mikä tahansa lapsuuteni pop punk -bändeistä… jos miettisin asiaa tuolta kannalta, nuo kaikki tuntuisivat varmasti noloilta. Mutta minäpä en välitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Vanhempieni mukaan se oli R.E.M:in Losing My Religion. Luulin tosin, että sen nimi oli ’Me and the Spot’. Muistan myös katsoneeni lapsena valtavat määrät Michael Jacksonin musiikkivideoita. Minulla oli Bad nauhalla. Rakastin niin itse biisiä kuin sen musiikkivideotakin. Ajattelin, että nämä ne ovat kovia kundeja!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tiedät suomalaisesta musiikista?

”Aika vähän… Toivoisin tietäväni enemmän.”

Milloin tehtiin toistaiseksi parasta popmusiikkia?

”Sanoisin, että 1960-luvulla. Motown on parasta mitä popmusiikissa on tapahtunut.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on levykokoelmasi noloin levy?

”Minä en tosiaankaan häpeile musiikkimakuani. Mutta ehkäpä The Force MD’s. Vaikka eihän se ole edes mitenkään nolo, sillä minusta se on aika kova. Yhden roska on toisen aarre, eikös?”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hän ei hetkauta minua juurikaan, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Doors ei juuri uppoa minuun, joten en voi kutsua häntä ainakaan neroksi.”

Wild Nothing Helsingin Kuudennella linjalla sunnuntaina 11.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Ruudolf, pehmo-mc Herttoniemen getosta.

Rap-evankelista saarnaa kaikista hyvän elämän aineksista: epäterveellisestä ruoasta, piereskelystä ja hauskanpidosta. Selvää klassikkoainesta!

”Se on Ruudolf, fresh outta poikamiesboksi
ruff’n’tuff niinku nahkarotsi
gettoevankeliumii ja munii ja pekonii ja laardii
for every soul and everybody”

Rudy Kulmala oli jo ennen vuoden 2004 Doupeimmat jumala seivaa -albumiaan ehtinyt muun muassa julkaista omakustanteita, voittaa ensimmäisen räpin suomenmestaruutensa sekä hyöriä muutenkin hyvän aikaa kotimaan hiphop-kuvioissa.

Tätä taustaa vasten ei siis pitäisi olla lainkaan tavatonta, että Ruudolfina parhaiten tunnetun Kulmalan levy-yhtiödebyytistä tuli paitsi räppärin avain valtakunnalliseen suosioon, myös eräs Monspin myydyimmistä levytyksistä sekä yksi viime vuosikymmenen kovimmista kotimaisista popalbumeista.

Mutta kun ottaa huomioon, että Ruudolf räppää albumilla ja sen suurimmalla hitillä muun muassa uskostaan ja jumalasta, tuntuu levyn suosio jopa pieneltä ihmeeltä. Siinä missä moni valtavirran liepeilläkin porskuttava artisti takuulla empisi uskonnosta puhumista, tai ainakin tarkastelisi sitä turvallisesti ja hyväksyttävästi kriittisestä näkökulmasta, ei Ruudolf häpeile vakaumustaan. Niin kotimaisessa räpissä kuin laajemminkin ”kunhan ei tuu mulle tuputtaa” -mentaliteettia pursuavassa yhteiskunnassa Doupeimmat jumala seivaa on yhä raikas poikkeus.

Koska keskiverto suomalainen tempaisisi ovensa kiinni alta aikayksikön puheen kääntyessä uskoon, hyvän mielen apostoli Ruudolf tietää, että tärkeintä on tapa, jolla sanoma tuodaan sitä tarvitseville. Siksi Kulmala valmisti Rolf Santana -aliaksensa suojissa A Taste of Honeyn usein sämplätystä vuoden 1980 discohitti Rescue Mesta polveutuvan biitin, joka on niin vakuuttava, ettei paatuneinkaan ateisti voi sitä vastustaa.

Saarnansa Ruudolf ja mukana komppaava Kemmurustakin tuttu Aksim ovat valmistelleet yhtä huolellisesti. Se on juuri sitä, mitä me kaikki eksyneet lampaat vakaumukseen ja uskontokuntaan katsomatta kaipaamme: spontaania, elinvoimaista ja huumoria pursuavaa ilosanomaa elämän hyvistä puolista.

”Ruudolf, fresh outta poikamiesboksi
jumalan rintamapappi ja gettokokki
ja sana leviää ku streptokokki, mitä mä meinaan?
Elävä todiste, et doupeimmat jumala seivaa”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Rudy Kulmala on toistaiseksi voittanut räpin SM-kisat kahdesti: vuosina 2001 ja 2005. Vuoden 2005 finaalissa kaatui Kajo, joka kruunattiin vuorostaan mestariksi myöhemmin 2009 ja 2011.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Joskus sanat eivät riitä. Silloin Asfalttisoturi on valmis astumaan toisenlaiseen kehään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 3!

Rudy Kulmala kertoo uskoontulostaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

7. tammikuuta 2004 – Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio erosi tehtävästään ja samalla puolueesta. Taustalla oli Raution pettymys puolueen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen harjoittamaan politiikkaan.

Adam Granduciel. Antakaa joku tälle miehelle saksofoni!

Flow Festivalissa esiintyvä philadelphialainen The War On Drugs kapuaa lavalle festivaalin viimeisenä päivänä, sunnuntaina 12. elokuuta. Viime vuonna komean Slave Ambient -albumin julkaisseen yhtyeen tuotannossa klassinen americana dylanien ja springsteenien tapaan päivittyy nykyaikaan utuiseksi kitararockiksi. Yhtyeen johtohahmo vastaili Nuorgamin small talk -kysymyksiin krapulaisen ytimekkäästi.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Luultavasti (Bob Dylanin) Tangled Up in Blueta. Kun kuulin kappaleen, tiesin heti sen muuttaneen elämäni. Olen kuunnellut sekä albumi- että New York Sessions -versiota varmaan tuhansia” kertoja.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä ollessasi todella, todella humalassa?

”Ai niin kuin viime yönä? Yleensä Roy Orbisonia. Blue Bayou tai I Drove All Night.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tekisit työksesi, ellet olisi muusikko?

”Olisin puutarhuri. Rakastan puutarhanhoitoa.”

Millainen on muusikkoidentiteettisi?

”Pidän itseäni eniten tuottajana ja kitaristina.”

Mitä musiikkia kaikki suostuvat kuuntelemaan keikkabussissanne?

”Jotain näistä: The Rolling Stones, Neu! tai Brian Eno.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa viisarisi värähtämään?

”Roy Orbison.”

Minkä jo edesmenneen artistin tai yhtyeen olisit halunnut nähdä?

”The Whon.”

http://www.youtube.com/watch?feature=fvwrel&NR=1&v=30ktWPrWPDc

Mitä soitinta haluaisit osata soittaa?

”Saksofonia.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Damien Juradoa, tietysti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd-levy vai mp3?

”Kaikki. Kasetit kuulostavat mahtavalta, ostan itse paljon vinyylejä, ja toisaalta omia suosikkeja tai uusia löytöjä voi kuunnella digitaalisessa muodossa kätevästi kaikkialla. Cd-levyt ovat taas loistavia autossa, sillä levyjen vaihtaminen on paljon mukavampaa kuin jokin tylsä iPodin soittolista.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Valitettavasti en tiedä musiikistanne juuri mitään.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Haha, vähän molempia!”

The War On Drugs esiintyy Flow Festivalin sunnuntaina 12.8.

Video ei ole enää saatavilla

Mary? River? Nebraska? Kuka Bruce Springsteen, kysyy Richard Marx.

“My mother came to Hazard when I was just seven
Even then the folks in town said with prejudiced eyes
That boy’s not right”

Hazard on mielenkiintoinen poikkeus siirappisen aikuisrockin saralla kunnostautuneen Richard Marxin suurimpien hittien joukossa. Vaikka takatukan kolmannella studioalbumilla Rush Street ilmestynyt kappale muistuttaa muodoltaan Right Here Waitingin ja Now And Foreverin kaltaisia imelyyksiä, on se varsinaiselta teemaltaan jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Hazard on kiehtova yhdistelmä rakkausballadia ja murhamysteeriä.

“Three years ago when I came to know Mary
First time that someone looked
beyond the rumors and the lies
and saw the man inside”

Hazard kertoo tarinan ulkopuolisuudesta, rakkauden kaipuusta ja rikoksesta. Surumielisen kappaleen kertojaminä on kaupungin outolintu, jonka ainoa elämänlanka tuntuu olevan suhde naiseen nimeltä Mary. Kun Mary löydetään kuolleena, joutuu kertoja syytetyksi murhasta. Marx jättää taitavasti kuuntelijan tehtäväksi arvioida, onko menneisyytensä riivaaman miehen vakuuttelut syyttömyydestään täysin vilpittömiä.

“I swear I left her by the river
I swear I left her safe and sound
I need to make it to the river
And leave this old Nebraska town”

Oikeassa elämässä Hazard-niminen paikkakunta sijaitsee kuin sijaitseekin Nebraskan osavaltiossa. Erään version mukaan Marx oli pyöritellyt sanoituksen kohtaa ”leave this old Nebraska town” pidemmän aikaa, kunnes otti yhteyttä osavaltion viranomaisiin saadakseen listan nebraskalaisista paikkakunnista. Faxi lauloi ja pian Marx sai kappaleeseensa täydellisesti istuvan nimen. Noin sadan asukkaan pikkukylä on ilmeisen ylpeä tultuaan ikuistetuksi kansainvälisesti tunnettuun popklassikkoon.

Varsinaiseen loistoonsa tämä hieno kappale herää saadessaan rinnalleen kuvan. Hazard on tässä mielessä oivallinen esimerkki musiikkivideoaikakauden pophitistä, jolle liikkuvan kuvan ja musiikin liitto on avain kuolemattomuuteen. Michael Haussmanin taitavasti ohjaama video syventää kappaleen tarinaa jättäen siihen paitsi vihjeitä, myös riittävästi aukkoja ja umpikujia. Estetiikaltaan 1990-luvun ”vaarallinen” ja ”intohimo” sanoja otsikoissaan hyödyntäneet tv-elokuvat mieleen tuovasta musiikkivideosta tehtiin vieläpä kaksi hieman erilaista versiota, jotta kappaletta ympäröivä salaperäisyys olisi täydellinen.

Kuten maailmanhistorian suurimmat arvoitukset tai vaikkapa niin ikään samoihin aikoihin populaarikulttuurin puolella kohauttanut Laura Palmerin murha, myös Richard Marxin Hazard ruokkii jatkuvasti uusia tulkintoja ja selityksiä. Vielä parin kymmenen vuodenkin jälkeen meitä kiehtoo yksi ja sama arvoitus: kuka murhasi Maryn?

Videon ensimmäinen versio.

Video ei ole enää saatavilla

Videon toinen versio.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Musiikkibisnes osasi luonnollisesti ottaa kaiken irti Hazardin moniulotteisuudesta. Musiikkivideoiden saavuttaman suosion myötä markkinointikoneisto alkoi pallotella ideaa kappaleen ympärille rakentuvasta elokuvasta, mutta aikeista luovuttiin. Elokuvaprojektin jälkiä on kuitenkin nähtävissä Hazardin sisältäneen Rush Street -albumin mainospätkissä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Hasardihommista lauloi aikoinaan myös Keskustan oma takatukka Mikko Alatalo.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Petty pitää asiat yksinkertaisina.

Tom Petty & The Heartbreakersin kahdeksas studioalbumi Into The Great Wide Open oli ilmestyessään suuri menestys, ja onpa se yhä parinkymmenen vuoden jälkeen eräs Pettyn ja kumppaneiden muistetuimmista levytyksistä. Albumin kuolemattomuudelle on kaksi selkeää syytä: nimikappale Into The Great Wide Open sekä Learning To Fly. Näistä jälkimmäinen takaisi jo yksin albumille klassikkostatuksen.

Yksinkertaiselle sointukierrolle perustuva Learning To Fly on yksi Pettyn uran suurimmista hiteistä sekä Pettyn 1990-luvulla vankistuneen maineen kulmakivi. Samalla se on myös oiva esimerkki Pettyn ja albumilla tämän laulunkirjoituskumppanina toimineen tuottaja-multi-instrumentalisti Jeff Lynnen ammattimaisesta yhteistyöstä.

Learning To Fly on sovitustaan myöten kuin suoraan aikuisrockin oppikirjasta. Studiossa tämä ammattilaisuus on vain entisestään korostunut, sillä pelkistettyyn kokonaisuuteen on upotettu pienen pieniä hienouksia, jotka lisäävät kappaleen viehättävää tavallisuutta.

Jos Petty ei laskisi melodiaa toisen säkeistön ”may not return” -kohdassa, jos Mike Cambell ei antaisi kitaransa naukua alimittaista sooloa, tai jos Stan Lynch ei kolistelisi kappaleen loppupuolella fillejään hetken kuin Muppettien Animal, olisi Learning To Fly huomattavasti helpompi unohtaa. Juuri nämä pienet yksityiskohdat tekevät kappaleesta niin poikkeuksellisen.

Yleisemmällä tasolla tämä Juha Vainion Kotkan poikii ilman siipii -klassikon optimistisen amerikanserkun saavuttama suosio kumpuaa ennen kaikkea sen mutkattomasta elämänmyönteisyydestä, joka puhuttelee niin elämässä ensi kertaa omia siipiään kokeilevan kuin jo monet kerrat maanpinnalle rysähtäneen sisintä.

“I’m learning to fly, but I ain’t got wings
Coming down is the hardest thing”

http://www.youtube.com/watch?NR=1&feature=endscreen&v=s5BJXwNeKsQ

Ceebrolistics, kun Hyvistä jutuista oli jo aikaa.

Yksi kotimaisen rapin arvostetuimmista klassikoista on myös puistofilosofoinnin malliesimerkki.

”Täydellistä päivää eletään
ei murheita kenelläkään
katuja rennosti edetään
Kun täydellistä päivää eletään
iltamyöhään hyviä juttuja tehdään”

Kun suomenkielinen rap iski vuosituhannen vaihteen kieppeillä marginaalista valtavirtaan, tuntuivat musiikkibisneksen portinvartijat menevän hetkeksi sekaisin huupertaessaan jos jonkinlaisten riimittelijöiden perässä. Osa tuolloin läpi lyöneistä artisteista jatkaa uraansa edelleen levyttäen tasaisesti samalla konseptilla, osalle nuo vuosikymmenentakaiset työt ovat jääneet projekteiksi muiden joukossa.

1990-luvun puolivälissä perustettu Ceebrolistics oli eräs suurten levy-yhtiöiden huomion kiinnittäneistä kokoonpanoista, jonka saavutti varmasti osan nykypäiviin asti hehkuneesta loistostaan juuri tietyn hetkellisyytensä ansiosta. Omalla tavallaan EMI tekikin tietämättään tietynlaisen kulttuuriteon kiinnittäessään RoopeK:n, Pijallin ja Matti P:n muodostaman kolmikon, sillä Ceebrojen singlenä julkaistu Hyviä juttuja venytti hetkessä käsityksiä suomenkielisestä hiphopista.

Verrattuna useimpiin muihin aikalaiskokoonpanojen tekemiin kappaleisiin Hyviä juttuja välittyi hieman outona ja ehkä taiteellisesti kunnianhimoisempana, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Kuitenkin kappaleen vaikeastilähestyttävyys on ennen kaikkea kekseliään biitin ja omintakeisen flown ansiota. Sisällöltään Hyviä juttuja on kesälle ja ilonpidolle osoitettu kappale, siinä missä monet muut herutusviisut.

Puistofilosofoinnilla käyvä Hyviä juttuja on kuin Pussikaljaromaanin keppanahuurusta siivottu kuuma ja hikinen päivä, jossa elämä kaupungissa on yhtä seikkailua ja sattumien summaa. Epämääräiset ja laiskasti lipuvat räpit uivat utuisen biitin yllä kuin auringonpaahtamat ajatukset täynnä puolihuolimattomia havaintoja elämästä ja ennen kaikkea nykyhetkestä. Hetkellisyyden tuntu onkin vahva niin kappaleessa kuin Ceebrojen omalla uralla. Hyviä juttuja jäi niukasti levyttäneen kokoonpanon selkeimmäksi testamentiksi kotimaiselle hip hopille.

Lopun Muumi-sample Elina Salon satumaisella äänellä asettaa kappaleen omaan fantasiaa hehkuvaan viitekehykseensä. Hyviä juttuja on täydellinen biisi, jota muistellaan vielä vuosikymmenten jälkeen, aivan kuin sitä täydellistä kesäpäivää.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. maaliskuuta 2000 – Hans Blix astui UNMOVIC-asetarkastajien johtoon.

Lapko, Harjavallan lahja suomi-indielle. (Kuva: Tomi Palsa)

Lapkon pillifarkuntiukan yhteensoiton kiteytymä nosti yhtyeen kotimaisen rockin avauskentälliseen, arvaamattoman ja omia polkujaan tallaavan piilokärjen paikalle.

“Why do all the best girls have a loaded gun
Immortal group of killers ready for landing”

Pienellä Jukeboss-levymerkillä vuonna 2004 julkaistun debyyttialbuminsa jälkeen satakuntalaislähtöinen Lapko kiinnitettiin hyvässä nosteessa olleelle Fullsteamille. Vuonna 2006 ilmestynyt Scandal osoitti, että trio sopi mainiosti levy-yhtiön rosteriin muun muassa Disco Ensemblen kaltaisten yhtyeiden rinnalle.

Scandal olikin tietyllä tapaa myös tärkeä Fullsteamin soundia ja brändiä muovaava merkkipaalu. Ennen kaikkea albumi oli kuitenkin Lapkon uran kannalta äärimmisen tärkeä levytys, sillä se sisälsi yhtyeen pillifarkuntiukan yhteensoiton jalostuneimman kiteymän, All The Best Girlsin.

Ville Malja, vaatteet päällä. (Kuva: Tomi Palsa)

Dynaaminen ja kiivas All The Best Girls saa suurimman voimansa juuri kiinteästä kolmikosta. Soittajien vuosikymmenen mittainen yhteistyö kuuluu kappaleen virheettömässä virtaviivaisuudessa, jossa kaikki nyanssit ovat selkeinä kohdillaan. On Heikkosen kireä rummutus, Nordbergin ikoninen bassoriffi sekä Maljan kirskuva kitara ja kirkas ääni, jolle yhtye on viisaasti antanut tilaa.

Edes kappaleen tuhnuista treenikämppähuumoria henkivä nimi ei heikennä sen tehoa. Päinvastoin, Bogart Co:n kasarihittiin viittaava nimi tuo mukaan virnettä, joka kirkastaa vakavana sykkivän kappaleen sädekehää entisestään.

Jo debyytillään sekä Scandalia seuranneilla albumeillaan Lapko jatkoi vastaavaa kappaleiden nimillä leikittelyä. Vaikka yhtye on samalla laajentanut kiitettävästi tonttiaan, samanlaista täysosumaa se ei ole toistaiseksi onnistunut levyttämään.

Toisaalta, jo All The Best Girlsissä on äärettömän paljon enemmän kuolemattomuutta kuin monien menestyneiden yhtyeiden koko uran mittaisissa aikaansaannoksissa.

Video ei ole enää saatavilla

Tuomo Prättälä neuvoo ottamaan löysin rantein. (Kuva: Tomi Palsa)

Vuonna 2007 maailman parasta soulmusiikkia levytti alle kolmekymppinen helsinkiläismies.

”Don’t take it too hard
There’s a future for you I promise
It’s not the end of your world
’Cause we’ve all got our problems
We can get by, oh yes we can”

Kuluva vuosituhat on toistaiseksi ollut kotimaiselle soulista ja jazzista ammentavalle rytmimusiikille mitä hienointa aikaa. On kuitenkin merkillepantavaa, että viimeisen kahdentoista vuoden aikana monissa kehutuimmissa kokoonpanoissa ja kiitellyimmillä levytyksillä vilahtelee tuon tuosta samoja tutuksi käyneitä nimiä. Se kertoo varmasti osaltaan pienen maan pienehköistä piireistä, mutta ennen kaikkea se kertoo tiettyjen muusikkoympyröiden lahjakkuudesta sekä palosta tehdä asioita. Luova ympäristö kun ruokkii tunnetusti luovuutta.

Niinpä levyttäessään ensimmäistä sooloalbumiaan Tuomo-nimellä, myös Tuomo Prättälä oli jo ehtinyt tehdä nimeään tunnetuksi hieman marginaaliyleisöä laajemmin muun muassa Quintessencen ja Ilmiliekki Quartetin riveissä. Silti juuri vuonna 2007 ilmestynyt My Thing ja sen kirkkain tähti, singlenäkin ilmestynyt Don’t Take It Too Hard nostivat Prättälän suuren kuulijakunnan tietoisuuteen.

Suomen lisäksi myös ulkomaat kutsuivat uutta kotimaisen soulin komeettaa. Kuten jo viime vuoden mahlanjuoksuttajat-artikkelisarjassamme tuli mainituksi, Don’t Take It Too Hard kiinnitti muun muassa arvostetun Gilles Petersonin huomion, minkä avittamana Suomi-soul soi pian aina Japania myöten. Tuomon soundissa oli kiistatta tiettyä kansainvälisyyttä, mutta samalla jotain mutkattoman suomalaista.

Seuranaan koko joukko muita 2000-luvun myötä maamme eturivin artisteiksi kehittyneitä muusikoita Tuomo vangitsi Don’t Take It Too Hardille elinvoimaa ja optimismia, jollaista kotimaisessa popmusiikissa yhä liian harvoin kuulee. Kappaleessa tiivistyvät Chicago-soulin melodisuus, Motownin popkoukutus sekä uuden vuosituhannen viileästi tanssittava Helsinki joksikin universaaliksi ja vastustamattomaksi.

”Young man you know you’re not alone
Young girl you know you’ve got your home
Young people around the world
Get together, every boy and girl
And share your sweet consolation
when you think you can’t make it through”

Aseistariisuvan groovensa ohella Don’t Take It Too Hardissa vetoaa sen viisas huolettomuus. Se tarjoaa mieltä ylentävää ja erityisesti keventävää vertaistukea murheiden murtamalle, aivan kuten monet perinteiset soulklassikot. Silti kappale lyö juuri sympaattisuudessaan laudalta useat kanonisoidut hitit. Don’t Take It Too Hardilla alle kolmekymppinen helsinkiläismies laskee kätensä toverillisesti kuuntelijan olkapäälle.

Kuten Otis, Aretha ja monet muut, myös Tuomo vaatii kunnioitusta – ennen kaikkea itsekunnioitusta. Pää pystyyn, kyllä sitä pärjätään.

”’Cause we’ve all got our problems
We can get by, yes we can
Let me show you how, come on!”

Ja totta se on. Lopun Rhodes-soolon kääntyessä kohti viimeistä suoraa olo on kevyempi ja mieli uhkuu uutta puhtia. Sellaista on musiikin voima.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. toukokuuta 2007 – Helsingin Hartwall Areenalla järjestetyn Euroviisujen vuoden 2007 laulukilpailun finaalin voitti Serbian Marija Šerifović kappaleella Molitva. Kyseessä oli Serbian ensimmäinen osallistumiskerta itsenäisenä valtiona.

Japandroids: David Prowse ja Brian King, smoking hot.

Kanadalaisduo on kakkosalbumillaan debyyttinsä tavoin kiihkeä, äänekäs ja vereslihalla. Joillekin se voi olla liikaa.

Rumpali David Prowsen ja laulaja-kitaristi Brian Kingin muodostaman Japandroidsin vuonna 2009 ilmestynyt debyyttialbumi Post-Nothing esitteli pienestä koostaan huolimatta äänekkään yhtyeen, jonka musiikki tuntui oleva yhtä kontrolloimatonta purkausta. Dynamiittiduon toiseen albumiin on asetettu esikoista huomattavasti suurempia odotuksia.

Ilotulituksella käynnistyvän Celebration Rockin kitara–rummut-kokoonpanolle perustuvat kappaleet eivät monipuolisuudellaan juhli, mutta Japandroidsin musiikissa kyse onkin jostain muusta. Jesse Ganderin tuottamalla albumilla tärkeintä on hetkellinen energian vangitseminen ja sen välittäminen kuuntelijalle. Musiikin affektiivinen, tunteisiin vetoava luonne on keskeisesti esillä. Nopeatempoisuus yhdistettynä melodisuuteen ja Kingin heittäytyvään lauluun muistuttavat vuosituhannen vaihteen melodisempaa punkia edustaneista yhtyeistä kuten H20:sta ja toisaalta romanttisuudessaan vaikkapa viime vuosien Gaslight Anthemista. Onpa levyllä myös pieniä viitteitä eräästä 2000-lukulaisen pohjoisamerikkalaisen indierockin newjerseyläisestä päähänpinttymästä.

Celebration Rockilla Kingin rooli korostuu aiempaa enemmän, sillä tämän lauluosuudet ovat levyn tunnelatauksen kannalta oleellisia. Hienoja melodiakulkuja sisältävät vokaalit kulkevat linjassa tekstien aiheiden kanssa. Palavia sydämiä, pitkäksi venyneitä öitä, ystävyyttä ja ajan kulumista tulvillaan olevat tekstit puhuttelevat kuulijaa varmasti, mutta välillä jopa liian suoraan ja ilmeisin keinoin. Esimerkiksi jo 2010 singlenä julkaistua Younger Usia kuunnellessa ei ole varma onko se jonkinlaista nostalgian kriittistä tarkastelua vaiko vain puhdasta nostalgiaa:

”Remember when we had them all on the run
and the night we saw midnight sun
Remember saying things like ’we’ll sleep when we’re dead’
and thinking this feeling was never gonna end
Remember that night you were already in bed
said ’fuck it’ got up to drink with me instead!”

Huomaan pohdiskelevani vastaavaa pitkin albumia, sillä sama yksiulotteisuus uhkaa tuon tuosta latistaa albumin voimakkaimmat tunnekuohut.

Toisaalta tietty yksinkertaistaminen ja suoruus sekä tekstin että musiikin tasolla on selkeä tyylillinen valinta. Kyse ei ole kuitenkaan naivismista vaan ytimekkyydestä, joka pukee Japandroidsin ja Celebration Rockin edustamaa tyylilajia. Siksi on valitettavaa, että useimmat albumin kappaleista tuntuvat varsinaiseen sisältöönsä verrattuna aavistuksen ylipitkiltä.

Muutaman kappaleen kohdalla kaksikko on kuitenkin saavuttanut täydellisen tasapainon, minkä ansiosta albumin vilpittömyyttä on vaikea vastustaa. Erinomaiset The House That Heaven Built, Fire’s Highway ja Adrenaline Nightshift säilyttävät kiihkeytensä pituudestaan huolimatta.

Ilmeisesti enimmäkseen livenä äänitettyä albumia tehtäessä on todennäköisesti pidetty mielessä materiaalin toimivuus myös keikoilla, mistä kertoo jo yhteislalujen ja pontentiaalisten yleisönhuudatuskohtien määrä. Levyllä tuo kaikki tuntuu hetkittäin silti turhan alleviivaavalta.

82 Jatkuva vereslihalla oleminen on lopulta Celebration Rockin problemaattisin piirre. Se vie väistämättä tilan pois muunlaiselta ilmaisulta, jollaista albumi aikaa kestääkseen kiistatta tarvitsisi. Toisaalta Celebration Rock ei voisi kiihkeydessään olla muutakaan.

Video ei ole enää saatavilla

Womack ja toinen – "minun nimi on nimessun".

1980-luvun alusta 1990-luvun alkuun aktiivisesti levyttäneessä Womack & Womackissa ne Womackit olivat Cecil sekä vaimonsa Linda. Cecil on tietysti Bobby Womackin velipoika ja Linda taas traagisesti kuolleen soullegendan Sam Cooken tytär. Bobby-veli puolestaan vei vihille Cooken lesken, joka on siis Lindan äiti, mutta se on toinen tarina. (Lisää suvun kiinnostavista vaiheista Bobby Womackin muistelmateoksessa Midnight Mover, suosittelen.)

Bobby-veljensä varjoon jäänyt Cecil julkaisi Linda-vaimonsa kanssa viitisen Womack & Womack -albumia, joista Teardropsin sisältänyt Conscience (1988) on selvästi menestynein. Ja tämän albumin tekijäluettelosta löytyy tietysti liuta Womackeja lisää.

Pienet ne ovat piirit soulmusiikissakin.

Yhtä aikaa surullinen ja vastustamattomasti groovaava Teardrops jäi myös Womack & Womackin suurimmaksi hitiksi. Cecilin ja Lindan yhdessä kirjoittama kappale junnaa paikallaan ja nykii edestakaisin kuin muistoissaan rimpuileva menneisyytensä vanki. Kuten niin monet maailman hienoimmista popkappaleista, se saa polttoaineensa menetetystä onnesta ja menetystä seuraavasta katumuksesta. Harvassa ovat ne pophitit, jotka onnistuvat kiteyttämään aiheensa ytimen yhtä sydäntäsärkevän tarkasti kuin Teardrops kuvatessaan, kuinka omaa yksinäisyyttä ei pääse pakoon edes keskelle täyttä tanssilattiaa:

”And the music don’t feel like it did when I felt it with you,
Nothing that I do or feel ever feels like I felt it with you”

Vaikka tarina on haikea, voi studiossa silti olla hyvä meininki. Jos bändin groove tarttuu näin hyvin myös tarkkaamon puolelle, on kyseessä varma hitti ja popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Xx teki Teardropsista hyvin itseltään kuulostavan version. Synkistelyssä kadotettiin kuitenkin jotain kappaleen kannalta olennaista.

Video ei ole enää saatavilla

Pasta? Italialaiset tekee sen paremmin. Pizza? Italialaiset tekee sen paremmin. Disko?

Pitkään viivästynyt Chromatics-albumi avaa portin aavemaiseen pimeyteen.

Chromaticsin nelosalbumin alun perin tammikuulle kaavailtu julkaisupäivä siirtyi pitkin kevättä erinäisistä syistä – milloin syy oli miksauksessa, milloin masteroinnissa. Olipa viivästyminen sitten täysin tahatonta tai tahallista, se tuntui joka tapauksessa pelaavan yhtyeen pussiin. Odotusten ja hypen kasvua on saanut todistaa niin musiikkimedian kuin sosiaalisen median parissa jo hyvän aikaa.

Odotuksille on kyllä olemassa omat syynsä. Selvin niistä lienee yhtyeen edellinen albumi, vuoden 2007 arvostelumenestys Night Drive. Se on myös albumi, jolla yhtye herätti mielenkiintoa jo selvästi yli genrerajojen. Jotkut viehättyivät sen tummanpuhuvasta ja kohtalokkaasta italoflirttailusta, toiset taas pitivät sen keskivertoa synapopalbumia poikkeavammasta, kokonaisuutta korostavasta rakenteesta.

Ennen kaikkea yhtye tuntui olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan: popmusiikin nopeissa sykleissä se oli vielä riittävän epämuodikasta tullakseen seuraavalla kierroksella juuri yhdeksi viileimmistä trendeistä. Siksi onkin kiinnostavaa, että yhtyeen seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta. Se on popmusiikissa pitkä aika.

Toisaalta esimerkiksi Drive-elokuvan myötä saatu huomio on tuonut yhtyeen ja samalla koko genren aivan toisella tavalla valtavirran kiinnostuksen ulottuville. Uuteen albumiin on siis asetettu varmasti hyvin erilaisia toiveita monilta eri tahoilta.

Niinpä odotetun Kill for Loven ilmestymisen pitkittyessä entisestään Johnny Jewel ja kumppanit päättivät julkaista albumin kappaleita internetissä yksi kerrallaan Alberto Rossinin ohjaamien videoiden kera aina albumin todelliseen julkaisupäivään saakka. Tämän vuoksi Kill for Love ehti tulla monille tutuksi jo viiden kappaleen verran ennen kuin siihen oli mahdollista uppoutua kokonaisuudessaan.

Kappaleiden julkaiseminen ennakkoon saattoi kuitenkin johdattaa hieman harhaan, sillä Kill for Loven todellinen luonne paljastuu vasta näiden sirpaleiden asettuessa osaksi laajaa puolitoistatuntista kokonaisuutta. Sekin on popmusiikissa melko pitkä aika.

Albumin avaa ennakkojulkaisunsa saanut Into the Black, joka jatkaa Chromaticsin uudelleentulkintojen sarjaa. Aikaisemmilla levytyksillään muun muassa Kate Bushia ja Bruce Springsteenia coveroinut yhtye upottaa tällä kertaa Neil Youngin osaksi hidastempoista ja aavemaista elektroaan. Kuten aiempien covereiden kohdalla, myös nyt yhtye osoittaa kyllä makunsa popklassikkojen suhteen, mutta mitään varsinaisesti uutta näkemystä se ei kuulijalle esittele.

Chromatics on luonut itselleen ominaissoundin, johon se voisi taivuttaa periaatteessa minkä tahansa arvokkaasti vanhentuneen klassikon ja vastaanotto olisi aina suopeaa. Se viestii lahjakkuudesta, mutta toisaalta sitä voi pitää myös merkkinä tietynlaisesta laskelmoinnista. Silti Into the Blackilla on toki tärkeä roolinsa avausraitana, porttina albumin pimeyteen.

Kill for Loven tunnelma säilyy sen alkupuolella nimikappaletta lukuun ottamatta ehjänä, ikään kuin tästä pimeydestä irtautuisi vuorotellen erilaisia sävyjä ja muotoja kuuntelijan havaittavaksi. Mutta mitä pidemmälle albumi ehtii, sitä tarkempana on oltava, jotta nuo sävyt yhä erottuvat toisistaan. Se ei tarkoita, että paisuessaan kappaleet menettäisivät varsinaisesti kiinnostavuutensa. Päinvastoin, albumin kiehtovimmat hetket ilmaantuvat hittimittaan tehtyjen Back from the Graven ja The Pagen lisäksi keskellä Broken Mirrorsin tapaisia hitaasti kehittyviä kappaleita.

Puolitoistatuntisen aikana laulaja Ruth Radeletin hennot ja kohtalokkaat osuudet ovat kuitenkin ne selkeimmät kiinnekohdat, joihin popmusiikissa uitetun korvan on helpoin tarttua. Tällä kertaa kuullaan myös miesääntä, tosin mielipiteitä jakavan vocal harmonizerin muovaamana. Pidemmät instrumentaaliosuudet saavat puolestaan rauhassa syventää albumin tunnelmaa, mikä onkin Chromaticsin tapauksessa lopulta se keskeisin asia. Nyt myös kitarat ovat syntetisaattorien rinnalla entistä selvemmin tukevoittamassa soundia.

P itkän albumin ääripäät tuntuvat toisaalta syövän toistensa tehoja. Selvästi kokonaiskuvaa yksittäisten kappaleiden sijaan korostava Kill for Love on lievässä epätasapainossa, sillä etenkin alun virtaviivaisemmat kappaleet vievät väistämättä huomiota niitä ympäröiviltä hitaammin aukeavilta, mutta kokonaisuutta yhteensitovilta osilta.

Kill for Lovea kuunnellessa onkin tärkeää miettiä, miltä kantilta albumia lähestyy. Jos sitä pitää ainoastaan elektronisena popmusiikkina, asettuu se ainakin osittain virheelliseen kontekstiin, sillä kyse on paljon muustakin. Chromatics haastaa albumilla itsensä lisksi myös kuuntelijan pohtimaan nykypopmusiikin lainalaisuuksia ja mahdollisuuksia.

Kill for Love tuntuu laajenevan jokaiseen suuntaan säilyttäen Night Drivella tutuksi tulleen pimeydessä sykkivän elokuvallisuuden. Järkälemäinen albumi on kuitenkin edeltäjäänsä epätasaisempi. Vaarana on, ettei kuuntelijakaan pääse aivan albumin loppuun asti, vaan viehättyy enemmän neljäminuuttisista hiteistä kokonaisuuden sijaan.

77 Chromatics haistattaa pitkät popmusiikin kaavoille sukeltamalla kunnianhimoisesti oman näkemyksensä perässä, mutta ei mene aivan loppuun asti.

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac, uransa viimeisellä huipulla.

Fleetwood Macin Rumoursin (1977) jättimenestyksen jälkeen ilmestyneiden albumien Tuskin (1979) ja Miragen (1982) hyvä vastaanotto ei ehkä tuntunut ihan niin hyvältä bändin sisällä kuin olisi ollut syytä – levy-yhtiöstä puhumattakaan. Tarvittiin lisää hittejä, tai paremminkin tarvittiin lisää niitä Dreamsin kaltaisia elämää suurempia klassikkohittejä, jotka pystyisivät yksin myymään kokonaisen albumin miljooniin koteihin ympäri maailmaa.

Tango in the Night -albumilta näitä klassikkohittejä löytyy. Kokeilevamman Tuskin jälkeen tehty paluu pehmoisen aikuisrockin leveälle tielle tuntui Tango in the Nightilla entistä oikeammalta ratkaisulta.

Levyn kolmantena singlenä julkaistu Little Lies on varmasti tärkeimpiä syitä siihen, miksi Tango in the Nightista tuli lähes Rumoursin kaltainen menestysalbumi. Samalle se jäi kultaisen kokoonpanon viimeiseksi yhteiseksi albumiksi Lindsey Buckinghamin lähdettyä yhtyeestä albumin julkaisun jälkeen.

Christine McVien yhdessä aviomiehensä Eddie Quintelan kanssa tekemä Little Lies on 1980-luvun Fleetwood Macia parhaimmillaan. Aivan kuten muutkin yhtyeen suurimmista ja kauneimmista hiteistä, se saa popklassikon tekemisen kuulostamaan niin tavattoman vaivattomalta.

Sen kolmeen ja puoleen minuuttiin kiteytyy itsepetoksen huumaava ihanuus ja hetkellisyys.

”If I could turn the page
in time then I’d rearrange
just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn’t find a way
So I’ll settle for one day
to believe in you
Tell me, tell me, tell me lies”

Kaiken alla sykkii rumpali Mick Fleetwoodin ja basisti John McVien eleettömyydessään tunnistettava yhteissoitto, pulssi, joka pitää katkeransuloisen valheen elossa vielä hetken.

“ Tell me lies, tell me sweet little lies”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tämä popklassikko pistää esiin myös Girl Talkin Night Ripper -albumin (2006) Overtime-kollaasista.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Tango in the Night -albumi sisälsi myös muita hittejä, kuten melkein Little Liesin tasolle yltävän Everywheren.

Video ei ole enää saatavilla

Richard Terfry saa puhaltaa kakustaan neljäkymmentä kynttilää.

Tänään, maaliskuun 4. päivänä kanadalaisräppäri, turntablisti, dj ja radiotoimittaja Richard Terfry, alias Buck 65, täyttää pyöreät 40 vuotta. Ensilevytyksensä 1990-luvun alkuhämärissä julkaissut Terfry on juoksuttanut mahlaa valtavirran ulottumattomissa jo kolmella vuosikymmenellä. Kotimaassaan arvostettu, mutta kansainvälisesti marginaalissa puuhaava räppäri on saanut rauhassa tampata omaa polkuaan popmusiikin ryteiköissä listaykköspaineista piittaamatta. Samalla on syntynyt valtavirtaräppärit varjoonsa jättäviä sekä toinen toistaan omaperäisempiä luentoja hiphopista.

Terfryn syntymäpäivien kunniaksi on syytä kohottaa malja ja luoda pikainen katsaus tämän aliarvostetun päivänsankarin uran helmiin.

#1 BLUES PT. 1

Nuorison on hyvä olla kiinnostunut muustakin kuin iänikuisesta häsläämisestä tai pajauttelusta. Vertex-albumin (1998) Blues Pt. 1-3:lla Buck räppää vielä nuoren miehen oravamaisella äänellä suurimmasta intohimostaan, baseballista. Ei ihme, olihan hän alle parikymppisenä New York Yankeesin kykyjenetsijöiden kiikarissa ennen kuin olkapäävamma auttoi päätymään uravalinnassa musiikkiin. Baseball-viittaukset muodostavatkin tärkeän juonteen Buckin tuotannossa.

Tarkasteltaessa yleisesti Buck 65:n 1990-luvun levytyksiä, on huomattavissa selvä kehityskaari, joka alkoi tuottaa kunnolla hedelmää 2000-luvun vaihteessa. Vielä viime vuosituhannella mies operoi biittivetoisemman ja hieman perinteisemmän hiphopin parissa pyrkien kuitenkin kehittämään tyyliään omaperäisempään suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 CRIES A GIRL

Buck 65 on siunattu tarinankertojalle välttämättömillä avuilla: vangitsevalla äänellä ja poikkeuksellisella draaman tajulla. 1990-luvun levytyksiin verrattuna 2000-luvulla räppäävä Buck 65 on selvästi kehittänyt itsessään juuri tätä puolta. Vaikka Buckin tuotannossa musiikki kiinnittää usein ensimmäiseksi huomion, muodostavat sanat, niiden rytmi ja Buckin ääni lopulta kappaleiden selkärangan. Taustat ovat kuin kappaleen lavasteet, jotka johdattavat tunnelmaan, mutta kuten alun perin Square-albumilla (2002) ilmestynyt Cries a Girl osoittaa, varsinainen illuusio syntyy Buckin avatessa suunsa.

“I was raised on a dirt road ghost town
Stray dogs, whole nine the gold mine closed down
I knew the woods like the back of my hand
and I would shoot the breeze with the roots of trees
Or go down by the river, watch the way the devil danced
but never took his hand even though I did have several chances
Everybody slept when the morning dew turned to frost
Darkness moved in and somebody burned a cross”

Video ei ole enää saatavilla

#3 ROSES AND BLUEJAYS

Palkitulla Talkin’ Honky Blues -albumilla (2003) ilmestynyt Roses and Bluejays on esimerkki Buck 65:n tavasta kätkeä elämän jokapäiväisyyksien ja vinon huumorin taakse monitasoisia ja sattuvia huomioita ympäröivästä maailmasta. Isästään riimittelevän artistin yksityiskohtaisesta jutustelusta rakentuu suurempi kertomus, jossa on samanaikaisesti lämpöä, surua sekä runsaasti inhimillisyyttä.

”Son of a gun
The old man is something else
In addition to being a bull-fighter and magician
He’s a lazy river, slow moving train
Future hall-of-famer, playing through the pain
He’s a grizzly bear”

Video ei ole enää saatavilla

#4 OUT OF FOCUS

Huumorin rinnalla Buck 65:n levytyksillä on usein läsnä tietty surumielisyys. Nova Scotian kuuluisimman MC:n suhteessa melankoliaan on jotain, joka puhuttelee erityisesti suomalaista kuuntelijaa. Aiempaa uraa yhteen niputtaneella, mutta myös uutta esitelleellä This Right Here Is -albumilla (2004) ilmestynyt, pohjamudissa kieriskelevä Out of Focus on osoitus Buckin kyvyistä loihtia rumasta jotain oudolla tavalla kaunista.

“I’m quick to throw the towel in, too stubborn to apologize
the future is bleak and my memories are wallet-sized
I’m out of ideas, it feels like I’m choking
All of my mirrors and promises are broken
I’m lousy and threadbare, too low to get down
Almost out of gas but can’t stand to sit down”

Video ei ole enää saatavilla

#5 BLOOD OF A YOUNG WOLF

Tämän vuosituhannen puolella Buck 65 on etsinyt levytyksillään entistä voimakkaammin hiphopiksi kutsutun musiikin rajoja, mikä on kovin mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että juuri 2000-luvulla hänet kiinnitettiin monikansalliselle Warnerille. Albumikolmikko Talkin’ Honky Blues (2003), Secret House Against the World (2005) ja Situation (2007) teki folk-, blues- ja kantrivaikutteista keskeisen osan miehen tuotantoa. Pitkään jatkunut ystävyys ja yhteistyö Graeme Campbellin ja Charles Austinin kanssa on vienyt Buckin tekemisiä jatkuvasti mielenkiintoisempaan suuntaan. Kaksikon vahva panos kuuluu albumien hienostuneessa musiikissa ja tuotannossa.

Secret House Against the World -albumilla takametsistä kaikuva Blood of a Young Wolf edustaa yhteistyötä Campbellin ja Austinin kanssa parhaimmillaan. Periferiasta maailmaa tarkasteleva artisti ei kuitenkaan suhtaudu itseensä liian vakavasti. Tämä Kanadan MTV:n Cribs-ohjelmassakin vuokramurjuaan esitellyt räppäri tietää kyllä oman paikkansa:

“It doesn’t happen over night though – never
Still I’m filled with wonder
Lonely like the tight rope walker
hitchhiker, long distance runner
…
Really boring modern music, really boring modern girl
Get me out of here I’m drowning, I don’t like this modern world
Anti-intellect & marketing. Pretty-pretty. Who needs talent?
Crying eyes we’re so out-numbered, fight for the right to remain silent
But what do I know? Who am I? My two left feet my big dumb face
I’d do the same if I had the chance, cheat the system, rig the race”

Video ei ole enää saatavilla

#6 THE FLOOR

Sinfoniaorkesterin ja populaarimusiikin yhdistämisen tuloksena voi joskus syntyä jotain muutakin kuin luotaantyöntävää mahtipontisuutta, vaikka populaarimusiikin historia ei varsinaisesti sen puolesta juuri puhukaan. Näin kuitenkin kävi vuonna 2008, kun Buck 65 esiintyi yhdessä kotiseutunsa Nova Scotian sinfoniaorkesterin kanssa. Secret House Against the World -albumilla (2005) julkaistu The Floor on mukaelma Charles Bukowskin mustelmaisesta A Smile to Remember -runosta.

Video ei ole enää saatavilla

#7 INDESTRUCTIBLE SAM

Läjän virallisia ja epävirallisia albumeja, lyhytsoittoja, remixejä ja mixtapejä julkaissut Buck 65 on ammentanut laulunaiheita lähes kaikkialta. Vuoden 2006 Dirtywork-ep:llä aihetta laululle tarjosi muun muassa Yhdysvaltojen historia. Mullanmakuinen bluegrass-tamppaus Indestructible Sam hyödyntää sisällissodan ajalta peräisin olevaa myyttiä haudankaivaja Sam Dombeysta, ahkerasta ja rehellisestä työmiehestä, joka ei suostunut kuolemaan. Kenties tarina lämmitti erityisesti marginaaliräppärin mieltä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Outskirts

Lyömättömällä tyylitajulla varustettu Buck 65 on uuden luomisen ohella lainannut hiphopille tyypillisesti laidasta laitaan myös muilta ja jopa coveroinut sellaisia artisteja kuin Leonard Cohen, Kraftwerk, Tom Waits ja Woody Guthrie. Niinpä myös 1800-luvulta peräisin oleva espanjalainen romanssi tarjosi oivallisen pohjan Buckin riimitelylle. Sama sävelmä tunnetaan hyvin myös Suomessa, sillä muun muassa Carola levytti sen aikanaan nimellä Kielletyt leikit. The Outskirts ilmestyi vuoteen 1957 kiinnittyvällä teemalevyllä Situation vuonna 2007.

Video ei ole enää saatavilla

#9 ALWAYS I WILL MISS YOU. ALWAYS YOU.

Selkein piirre Buck 65:n tuotannossa on se, ettei siinä varsinaisesti ole yhtä selkeintä piirrettä. Juuri tuotannon monipuolisuudesta onkin lopulta muodostunut olellisin osa kanukkiräppärin tyyliä. Genrejaottelua pakenevat levytykset ovat olleet merkittävä syy pitkän uran jatkumiselle, sillä ne ovat omalta osaltaan mahdollistaneet uusiutumisen ja jatkuvan kehittymisen. Vuonna 2009 ilmestynyt More Heart Than Brains -albumi julkaistiin Bike for Three! -nimen alla, jonka takaa paljastuivat Buck 65 ja musiikista vastannut Greetings from Tuskan. Albumi on jälleen osoitus Buck 65:n muuntautumiskyvystä, sillä niin saumattomasti tipahtelevat hiphop-kameleontin riimit myös sähköisempään pulssiin.

Video ei ole enää saatavilla

#10 PAPER AIRPLANES

Useammasta ep:stä koostetun, sinne tänne tempoilevan 20 Odd Years -albumin (2011) helmi Paper Airplanes paljastaa Buck 65:n herkemmän ja samalla popimman puolen. Siitä huolimatta tyylitajusta ei tingitä pätkääkään. Jenn Grantin kanssa duetoitu kappale on helposti lähestyttävä, mutta mahdoton unohtaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kaksi tapaa aloittaa biisi. Tarkoittaako vangitseva keikka välttämättä hulppeita puitteita tai spektakelisointia? Päätä itse!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Claudie Fritsch-Mentrop!

Ranskalainen Claudie Fritsch-Mentrop onnistui vuonna 1986 ujuttamaan eurooppalaisille singlelistoille jotakin poikkeuksellista. Koska englannista oli jo muutaman vuosikymmenen aikana muodostunut kansaivälisen popmusiikin virallinen kieli, oli täysin ranskankielinen Voyage Voyage harvinaislaatuinen pophitti.

Liekö syynä ollut kieltä osaamattomankin näkökulmasta helposti hoilattava kertosäe, mutta Desireless-nimellä esiintynyt ranskatar singahti yhtäkkiä listojen kärkeen useilla eri kielialueilla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta: muun muassa laulajattaren omassa kotimaassa listaykkönen jäi haaveeksi. Iso-Britanniassa kappale ylsi Top 10:een vasta uudelleen julkaistuna vuonna 1988, mikä kuitenkin luettakoon mainioksi suoritukseksi ranskankieliseltä kappaleelta.

Ennen levytysuraansa muun muassa muodin parissa työskennellyt Desireless vastasi täsmälleen mielikuvia tyylikkäästä ranskalaispoptähdestä. Futuristisella kampauksella viimeistelty 1980-lukulainen viileys oli kuitenkin vain osa tämän klassikon aineksista. Jean-Michele Rivatin säveltämä ja Dominique Dubois’n kanssa sanoittama Voyage Voyage on elegantti yhdistelmä 1980-luvun syntikkapoppia ja italodiscoa.

Voyage Voyagen menestyksen myötä Desireless julkaisi vuonna 1989 debyyttialbuminsa François, jolta kappale myös löytyy. Hänen levytysuransa jatkuu edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Eleganssi oli kaukana, kun niin ikään 1980-luvulla aloittanut brittiläinen Bananarama yritti Voyage Voyagen ja tuulikoneiden avulla saada uralleen uutta nostetta vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Kyllä nuorempikin polvi osaa. Belgialainen poptähti Kate Ryan vaihtoi Voyage Voyagen italon puhtaaseen eurohumppaan. Mutta vielä kyseenalaisempaa on neidon touhu videolla: ensin dokataan ja sitten hypätään rattiin!

Video ei ole enää saatavilla

Ihanasti aktivoitunut Kate Bush julkaisi viime vuonna kaksi uutta albumia.

Kate Bushin vuonna 1985 ilmestyneen viidennen studioalbumin Hounds of Loven ensisinglenä julkaistu Running Up That Hill ei ollut Bushin levy-yhtiön kärkiehdokas albumin sinkkuvalintoja kaavailtaessa. EMIn valinta olisi ollut sittemmin albumin kakkossinglenä julkaistu Cloudbusting, mutta artisti piti päänsä.

Silti myös Bush joutui tekämään myönnytyksiä, sillä kappaleen alkuperäinen nimi, A Deal With God, ei sekään miellyttänyt levy-yhtiötä.

Merkilliseen logiikkaan nojaten EMIllä arveltiin, että jumalan mainitseminen kappaleen nimessä saattaisi johtaa ongelmiin tietyissä maissa, mikä tosin olisi luultavasti ollut – myönnettäköön – jopa todennäköistä. Kompromissina albumilla kappaleen uuden nimen perään lisättiin kuitenkin myös alkuperäinen, varmuuden vuoksi sulkujen sisään.

Running Up That Hill vie kuuntelijansa ihmiselämän peruskysymysten äärelle. Voiko ihminen koskaan ymmärtää täydellisesti toista ihmistä? Olisiko maailma parempi paikka, jos voisimme asettua toistemme nahkoihin? Omien sanojensa mukaan Bush pohti kappaletta tehdessään erityisesti naisen ja miehen erilaisuutta, kuilua, jota ei ihmissuhteissa koskaan voi kuroa umpeen. Arvoitusta, joka on niin mahtava, ettei sen ratkaisemisessa auta edes länsimaisessa tarinaperinteessä tuttu tiedonhankinnan keino, paholaisen kanssa kaveeraaminen. On käännyttävä kaiken luojan puoleen ja solmittava sopimus hänen kanssaan.

Mutta mitä kaikkivaltias saa tässä vaihtokaupassa auttaessaan ihmisiä ymmärtämään toisiaan? Hän saa vajaan viisiminuuttisen Bushin jumalaista ääntä, toisesta maailmasta soivia syntetisaattoreita sekä elämää suuremman c-osan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tästäkin klassikosta on luonnollisesti tehty lukemattomia cover- ja remix-versioita. Yksi onnistuineimmista lienee The Chromaticsin uudelleentulkinta, joka päätyi myös portlandilaisyhtyeen erinomaiselle Night Drive -albumille (2007).

Versio on uskollinen alkuperäiselle, mutta samalla se liittyy saumattomasti osaksi yhtyteen omaa yön pimeydestä sykkivää soundia. Ja minkä Ruth Radelet laulun kirkkaudessa Bushille häviää, hän sen yleisessä ihanuudessa voittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Steven Seagal on kansainvälinen esimerkki ”laulavasta” ”näyttelijästä”.

Tuomo Yrttiaho listaa kymmenen parasta suomalaisen näyttelijän laulamaa albumikokonaisuutta. Listan ykkösenä on taiteilija, jota vaatimattomuus pukee: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

#10 Taneli Mäkelä: Askelees kuulu ei (Warner, 1988)

Nuori teatteriopiskelija Taneli Mäkelä tienasi opiskelurahojaan ja toteutti esiintyjän kutsumustaan katumuusikkona 1980-luvulla, ja Helsingin kaduilta kävi hänen tiensä äänitysstudioon Timo Kojon johdolla. Kojo oli tiettävästi kiinnittänyt huomiota erityisesti nuoren miehen kappalevalintoihin, jotka olivat enimmäkseen 1950- ja 1960-lukujen taitteen jazziskelmiä ja tangoja.

Mäkelän debyyttialbumi Askelees kuulu ei koottiinkin pitkälti näistä samoista kappaleista, joita mies esitti ohikulkijoille lantteja vastaan. Näyttelijälle poikkeuksellisen värittömällä lauluäänellä esitetyt sävelmät sekä 1980-luvun lopun kotimaiselle iskelmälle ominainen kliininen tuotanto synnyttävät albumille melankolian, jota huoltoasemien levylaarit eivät ole monien muiden tavoin vuosienkaan jälkeen hylänneet. Ja hyvä niin.

Kuuntele Askelees kuulu ei Spotifyn kautta tästä.

#9 Olavi Uusivirta: Preeria (Universal, 2010)

Olavi Uusivirta on näyttelemisen ohella tehnyt kenties huomattavamman juuri muusikkona. Niin tai näin, hän on nuoremman polven esimerkki lahjakkuudesta, jolle muusikkous näyttää olevan vain yksi itseilmaisun keinoista, siinä missä näytteleminenkin.

Söpöstä ja radioystävällisestä suomirockista kohti omaperäisempää ääntä ja ilmaisua levy levyltä kehittynyt Uusivirta onnistui neljännellä albumillaan yhdistämään aikaisempien tekemistensä parhaat puolet: 1980-luvun kotimaisen uuden aallon etäisimmillä aalloilla lipuva levy on edeltäjiään kunnianhimoisempi sortumatta silti tarkoitushakuiseen vaikeaselkoisuuteen. Samalla Preeria toi uutta ryhtiä suomenkielisen rockin eturiviin. Ei hassummin, näyttelijältä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa (Sateenkaari, 1985)

Liian aikaisin keskuudestamme poistunut Matti Pellonpää muistetaan toki parhaiten näyttelijänä ja yhteistyöstään Aki Kaurismäen kanssa, mutta tämä vuoden 1993 paras eurooppalainen miesnäyttelijä ehti 44 elinvuotensa aikana paljon muutakin. Pellonpäällä oli paljon ystäviä muusikkopiireissä, joiden imussa mies keikkaili ja teki itsekin musiikkia eri kokoonpanoissa.

Aikuisyleisönsä lisäksi Pellonpää valloitti myös lasten sydämet. Jurztantaalla Pellonpää ja joukko muita hämyjä onnistuivat tekemään ajattoman lastenlevyn, joka ei kuulosta millään tapaa teennäiseltä. Se pesee mennen tullen suurimman osan kotimaisista lastenlevyistä olemalla yhtä aikaa omituinen, rock ja ennen kaikkea ratkiriemukas. Muun muassa Juice Leskisen tekemissä kappaleissa hersyvät sanoitukset sekä jatkuva kohellus välihuuteluineen ja pieruäänineen naurattavat älyttömyydessään varttuneempaakin kuuntelijaa, vaikkei sitä aina kehtaisikaan myöntää.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Susanna Haavisto: Miksi? (Flamingo, 1992)

Vuoden 1985 Huomenna sinä tulet -debyyttiä seuranneen lastenlaulualbumin jälkeen Susanna Haavisto palasi aikuisrockin pariin. Miksi?-albumilla vierailevat tuolloin vielä aktiivisesti uutta musiikkia tehneet Mikko Kuustonen ja Hector. Jälkimmäisen kanssa tehty duetto Kanssasi on niin hyvä olla edustaa albumin lyyrisempää puolta, jonka vastapuolena on sopivassa suhteessa nimikappaleen kaltaisia 1990-lukulaisia makeiluja.

Albumin viehättävyys syntyy kuitenkin perusasioista: Haaviston tavasta käyttää kaunista ääntään, taitavasta fraseerauksesta ja miellyttävästä artikuloinnista. Hänen kokemuksensa draamasta kuuluu läpi levyn. Erityisesti kappaleessa Odotusta Pariisissa on selviä viitteitä myöhemmin teatterin puolelta kipinänsä saaneeseen albumilliseen Edith Piaf -käännöksiä (Pakko saada laulaa, 2009), jolla kappale julkaistiinkin uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Edelmann: Ihana valo (Sony, 1994)

Samuli Edelmannin nelosalbumi on aikamatka vuosiin, jolloin Suomi riutui lamassa ja jakaus sopi vielä keskelle päätä. Samalla se on matka aikaan ennen siloposkisen taiteilijanalun vakavoitumista. Ihana valo myi platinaa ja vankisti entisestään nuoren miehen asemaa maan kuumimpana nuorena julkkiksena. Tämä elämästä nautiskeleva albumi sisältää tukun hittejä, jollaisia Edelmannin toivoisi vielä nykyäänkin levyttävän studioon poiketessaan. Ihanan valon paiste tuntuu edelleen yhtä lämpimältä ja toiveita herättävältä kuin 1990-luvun näköalattomuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ritva Oksanen: Voiko naista näin käsitellä (EMI, 1972)

Jos kotimaisten näyttelijöiden keskuudesta pitäisi valita täydellisin lauluääni, yksi todennäköisimmistä ehdokkaista olisi Ritva Oksanen. Niin teatterissa, radiossa, televisiossa kuin elokuvissakin vuosikymmenet ääntään käyttänyt Oksanen julkaisi ensimmäisen levytyksensä vuonna 1968 ja on siitä lähtien rakentanut arvostettua uraa myös laulajana.

Oksasen kakkosalbumi Voiko naista näin käsitellä on 1970-luvun viihdemusiikkia parhaimmillaan, asetti sen sitten kotimaisten tai ulkomaalaisten levytysten rinnalle. Oksasen kohtalokasta ääntä kuultiin 1970-luvulla myös monissa laulukilpailuissa. Voiko naista näin käsitellä -albumille päätyikin kaksi Oksasen kilpailukappaletta: Syksyn Sävelessä esitetyt Tuli mies (1971) sekä Aikeet arvaan (1972).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa (Love Records, 1971)

Kristiina Halkolan laulajanuran toistaiseksi ainoaksi jäänyt kokonainen albumi Täytyy uskaltaa on yksi tunnetuimmista Love-tuotannoista. Toki Halkola esitti yksittäisiä kappaleita myös muutamalla muulla Loven levyllä. Alle kolmekymppinen Halkola oli jo ennen albumin julkaisemista tullut tutuksi Mikko Niskasen elokuvista Käpy selän alla (1966) ja Lapualaismorsian (1967), joista ensimmäisessä kuultiin Halkolan esittämä klassikko Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Pääosin Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen sävellyksiä sisältävä, poliittista laulua rakkauslauluihin yhdistävä albumi on vasemmistolaisen laululiikkeen perusteoksia. Muun muassa Matti Rossin, Pentti Saaritsan ja Pentti Saarikosken tekstejä tulkitsevan Halkolan tavaramerkki – kirkas, voimakas ja aavistuksen epävireinen ääni – julistaa ja vakuuttaa, että rakkaus niin ihmiseen kuin aatteeseenkin voi olla yhtä runollista ja palavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut I & II (Warner, 2003 & 2004)

Näyttelemisen ja laulamisen parissa pitkän uran tehneen Vesa-Matti Loirin taiteilijakuvalle on ominaista, että monista hänen töistään on lopulta vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria – oli kyseessä sitten näyttelijän työ tai musiikki. Arvostelijoiden mielestä Loirin ura on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilija voi olla maneeriensa ja maineensa vanki. Puolustuspuheenvuoroissa taas puhutaan Loirin näkemyksestä ja tyylistä sekä tavasta toteuttaa niitä, ei niinkään paikalleen jämähtämisestä. Pitkään levytysuraan mahtuu mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja albumeja, joista osa on loirimaisen leikkisiä, osa vakavampia ja osa taas yhdistelmiä molemmista.

Juha Vainion (1938–1990) lauluja sisältävä aliarvostettu albumikaksikko edustaa tyyliltään jälkimmäisiä. Vainion lauluissaan viljelemä huumorin ja surumielisyyden taitava vaihtelu sopii Veskun rönsyilevään tulkintaan, jossa ei koskaan ole vältelty ylilyönnin vaaroja. Juuri tekstit erottavat Vainio-levytykset esimerkiksi niitä seuranneesta suomirock-trilogiasta, puhkikulutetusta Leino-sarjasta tai viime aikoina uudelleen löydetyistä höyryilyistä.

Junnun kappaleet ovat kuin erinomainen käsikirjoitus: näyttelijän on helppo sujahtaa rooliinsa tarinan, sanojen ja tunnetilojen ollessa oikeilla paikoillaan. Loiri voi itse lisätä sekaan parhaaksi katsomansa määrän huumoria, paatosta, uunoilua ja vakavuutta. Tuotannoltaan melko värittömillä albumeilla on jätetty riittävästi tilaa lauluntekijän ja laulajan kohtaamiselle. Kummankin työnjäljessä kuuluvat niin ammattilaisen rutiini kuin taiteilijan sielukin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli, 2004)

Lempeän akustinen Aamukahviasetelma hehkuu sellaista lämpöä, jollaiseen Texicallin julkaisuilla aina silloin tällöin törmää. Jukka Leppilammen sävellykset ovat kallellaan bossa novaan ja perinteiseen laulelmaan. Hienostuneissa sovituksissa on jätetty tilaa jokaiselle soittimelle, eikä yksikään kitara, kontrabasso tai lyömäsoitin ole väärässä paikassa – saati yritä loistaa muiden kustannuksella. Pienet yksityiskohdat rakentavat yhdessä kiireettömästi keinahtelevan ja kauniin kokonaisuuden kovin vaivattomasti.

Sitten on Jonna Järnefeltin yhtäaikaa notkea ja hauras ääni, joka on juuri sellainen, jota sitä ympäröivät soittimet kaipaavat keskuuteensa. Vaikka Heimo Hatakan intiimit kuvaukset aikuisesta rakastumisesta, haluista ja muistoista ovat paikoin jopa hieman korneja, tuntuvat kaikki sanavalinnat Järnefeltin suussa oikeilta ja luonnollisilta. Järnefeltin laulamana ne tuovat Aamukahviasetelmaan tiettyä haavoittuvuutta, joka vain lisää albumin viehätysvoimaa.

”Muistan vaan sen aamukahviasetelman
pöydän jalan, kaasuhellan
tiskivuoren, pikakahvin
leivät jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista joka heräsi vastapäätä sinua”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Tauno Palo: Kulkurin kannel (Love Records, 1973)

Tauno Suuri (1908–1982) teki mittavan elokuva- ja teatteriuransa ohella merkittävän työn laulajana. Kahteen osaan jaettavissa olevan levytysuran helmi on vuonna 1973 Love Recordsin julkaisema Kulkurin kannel, jolla Palo laulaa muun muassa Larin-Kyöstin, Saima Harmajan ja Aale Tynnin runoja. Sävellyksistä vastaavat niin kotimaisen jazzin, jazziskelmän kuin poliittisen laulunkin parissa ansioituneet Henrik Otto Donner, Erkki Melakoski ja Eero Ojanen.

Alun perin radio-ohjelmaa varten tilatuista lauluista kipinänsä saanut albumi on eittämättä hienoimpia kotimaisen näyttelijän tekemiä levytyksiä, ellei jopa hienoin. Runojen, sävellysten, sovitusten ja Palon tulkinnan risteyskohdassa syntyy täydellinen laulelma-albumi, jossa paperilla toisistaan poikkeavat elementit sulautuvat yhdeksi ja samaksi.

Tyylitajuinen ja ajan hermolla kulkeva Love-tuotanto operoi perinteisemmän orkestroidun sekä jazzista ja progressiivisesta rockistakin ammentavan laulelman välillä. Eturivun muusikoiden ammattitaito kuuluu kaikkialla, mutta kaikkein vaikuttavin on silti Palo itse. Pienillä äänen- ja rytminvaihteluilla hän kietoo säkeet ja musiikin vaivattomasti soljuvaksi kokonaisuudeksi, joka pulppuaa raikkaana kuin kulkijaa virkistävä tunturipuro.

Jo seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan tulkinnassa löytyy rajattomasti sävyjä: mitä suurinta riemua seuraa samassa hetkessä pohjaton alakulo, joka pian vaihtuu elämän ylistykseksi. Laulaja on todella sisäistänyt tulkitsemansa tekstin, jos siinä on edes puolet siitä elämänvoimasta, jolla Tauno Palo aloittaa albumin ja Larin-Kyöstin tekstiin sävelletyn nimikappaleen:

”Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni
soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni”

Palon kerrotaan itse suhtautuneen laulajanuraansa jopa hieman vähättelevästi: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Puuttuuko listalta mielestäsi jotain olennaista? Jotain muutakin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine? Kommentoi alle!

Ihana Sade.

Heinäkuussa 1984 julkaistu debyyttialbumi Diamond Life esitteli yleisölle nigerialaissyntyisen Sade Adun keulakuvittaman brittiyhtyeen sielukkaan ja hienostuneen näkemyksen popmusiikista. Albumin avaava ja yhtyeen tähänastisen uran tunnetuin kappale Smooth Operator julkaistiin ensin saman vuoden syyskuussa singlenä Iso-Britanniassa ja seuraavana vuonna Yhdysvaltojen markkinoilla, mikä vaikutti merkittävästi yhtyeen myöhemmin tekemään maailmanlaajuiseen läpimurtoon.

Itse kappale sävellettiin kuitenkin jo Sade’ta edeltäneen Pride-yhtyeen käyttöön pari vuotta aiemmin, ja siitä tehty demoversio kiinnittikin levy-yhtiöiden huomion. Kappaleen tekijätietoihin on merkitty Adun lisäksi Pridessa soittanut Ray St. John, mutta miljoonia myyneen hitin alkuperästä on sittemmin taisteltu myös lakituvassa. Priden riveissä niin ikään soittanut rumpali Paul Cook on muun muassa korostanut omaa ja Sade-basisti Paul Denmanin roolia kappaleen tekoprosessissa väittäen samalla Adun panosta olemattomaksi.

Niin tai näin, mainetta ja mammonaa koskevat riidat sopivat poikkeuksellisen hyvin tämän silkinpehmeän, mutta petollisen popklassikon luonteeseen. Kappaleen albumiversiolla Adun henkäilemä esinäytös johdattaa kuulijan sen kylmään maailmaan:

“He’s laughing with another girl / and playing with another heart
placing high stakes / making hearts ache
He’s loved in seven languages
Diamond nights and ruby lights / high in the sky
Heaven help him when he falls”

Eletään 1980-lukua, juppien, materialismin ja hedonismin leimaamaa vuosikymmentä ylikuumenevan talouden ja toisaalta rajujen säästökuurien ristiaallokoissa.

”Diamond life, lover boy
we move in space with minimum waste and maximum joy”

Rumpu- ja bassorytmi yhdessä ajalle tyypillisen saksofoninotkistelun kanssa muodostavat kappaleen viettelevän pohjavireen. Kaiken yllä Adun viileä ääni laulaa lohdutonta tarinaa miehestä, jolle rakkaus on vain kaupankäyntiä. Silti miehen sydämettömyys näyttäytyy kaikessa ilmeisessä turmiollisuudessaan jopa oudon kiehtovalta.

“No place for beginners or sensitive hearts
When sentiment is left to chance
No place to be ending but somewhere to start
No need to ask, he’s a smooth operator”

Smooth Operatorissa petollisuuden teemaa käsitellään kuitenkin perinteistä poplaulua raadollisemmin. Se on kuvaus hyväskikäytöstä, maailmasta, jossa ihmissuhteet ovat kulutustavaraa. Tässä maailmassa säännöt laatii se, jolla on valtaa ja rahaa.

Smooth Operator tuntuu parinkymmenen vuoden jälkeenkin yhä ajankohtaiselta. Itsekkyys ja ahneus eivät jääneet viime vuosituhannelle, eivätkä ne varmasti katoa vuoden 2011 jälkeenkään.

Siispä myös Smooth Operator jää ilman loppuratkaisua. Yhtye jatkaa loputonta tarinaa kunnes viimeinenkin ääni haihtuu hiljaisuuteen:

”Smooth operator, smooth operator
smooth operator, smooth operator…”

Kaikki roistot eivät jää kiinni, oli kyse sitten rahasta tai rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Uskaltaisitko lainata laulun tämän näköiseltä mieheltä?

Pikkuhiljaa 40. vuottaan levyttävänä artistina lähestyvä Tom Waits jos kuka on saanut uransa aikana osakseen palvontaa ja ihailua niin yleisöltä kuin kollegoiltakin. Muusikkopiirien tyypillisin osoitus arvostuksesta lienee cover-version levyttäminen – ja Waitsin tuotannossa on todella varaa mistä valita. Niinpä hänen kappaleitaan ovat esittäneet lukemattomat artistit ja yhtyeet tyylilajin vaihdellessa jazzista punkiin ja bluesista indiepopiin.

On selvää, että vilpittömästä ihailusta huolimatta monen Waitsin lauluihin tarttuneen motiivina on ollut saada oma osansa mestarin sädekehästä. Siksi onkin syytä todeta, että Waitsin kaltaisen artistin tuotantoa käsiteltäessä on oltava poikkeuksellisen tarkkana. Yksikin puolivillainen versio saattaa saada asialle vaihkiytyneet fanit takajaloilleen, maestrosta puhumattakaan.

Toisaalta Waits on kertonut suhtautuvansa kaikkiin covereihin periaatteessa imarteluna, olivatpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä.

Waitsin lauluisa tehtyjen covereiden määrä on melkoinen. Seuraavassa kuusi esimerkkiä uudelleentulkinnoista, joissa laulun alkuperäinen ja uusi versio elävät virheettömässä sopusoinnussa.

BOOKER T. JONES & DRIVE-BY TRUCKERS – GET BEHIND THE MULE

Stax-yhtiön hovimuusikkona maineensa luonut Booker T. Jones tarttui Potato Hole -albumillaan (2009) Mule Variationsilla (1999) ilmestyneeseen Get Behind the Mule -kappaleeseen. Legendojen kohtaamisessa ei ollut kyse irtopisteiden kalastelusta tai hiipuvan uran lämmittelystä, vaan vilpittömästä ihailun osoittamisesta Waitsin musiikkia kohtaan.

Alkuperäinen, maantiepölyssä kieritelty blues muuntui hieman rehevämmäksi instrumentaaliksi, jossa Booker T:n tavaramerkkisooloilua tukee Drive-By Truckersin tunkkainen southern rock. Kuriositeettina mainittakoon, että vanha inisijä Neil Young soittaa kappaleella kitaraosuuksia.

Booker T:n johtama versio ei lyö alkuperäistä laudalta, mutta sen hitaasti eteenpäin lönköttelevässä groovessa on imua. Joskus on hyvä pysyä perusasioissa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MILJOONASADE – ROKKIBÄNDI WOUNDED KNEE

Parhaimmillaan cover ei ole vain uudelleenluenta vaan ennen kaikkea uudelleentulkinta. Onnistuessaan se saattaa jopa hämärtää alkuperäisen ja uuden version rajaa niin, että sen ytimessä yhdistyy kummankin musiikillinen sielu.

Kestää aikansa ennen kuin Rokkibändi Wounded Kneestä kuoriutuu kuulijan korvassa Tom Waits, sillä se on hengeltään niin tyypillistä Miljoonasadetta. Vain nopeat elävät -albumilla (1989) ilmestyneen kappaleen krediitteihin kirjattiin kuitenkin Waitsin Jockey Full of Bourbon (Rain Dogs, 1985), ja onhan kappaleen tunnelma sointukiertoa myöten alkuperäiseen kallellaan.

Sovitus sekä ennen kaikkea Heikki Salon teksti sitovat kappalen tiukasti osaksi Miljoonasateen maailmaa. Kuitenkin siinä on myös jotain waitsmaisen vinksahtanutta:

” Meit oli Käpä ja Antsu, Nykä ja mä /
ja se hullu kauppiaan poika /
se kirkonpoltosta sittemmin satimeen jäi /
kun se paistoi siellä perunoita”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

AMY LaVERE – GREEN GRASS

Pystybassoa lätkyttävän Amy LaVeren lauluääni ei voisi olla kauempana Tom Waitsin äänestä. Silti LaVeren lausuessa Green Grassin ensisäkeitä käy selväksi, että hän on Died of Love -EP:lle (2009) päätyneessä versiossaan sisäistänyt täydellisesti sen rajan takaa kaikuvan rakastetun kutsun, joka tekee kappaleesta yhtä aikaa lohduttavan ja hyytävän.

Se on kaivattu vastaus Waitsin Real Gone -albumin (2004) mullastakumpuavalle alkuperäisversiolle.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JOHN HAMMOND JR. – WICKED GRIN

Laajaa arvostusta sekä intohimoista palvontaa nauttivan mestarin tekemisiin kajoava ottaa aina suuren riskin. Pitkän linjan bluesmies John Hammond Jr. otti Wicked Grin -albumillaan (2001) tämän riskin useaan kertaan. Se kannatti, sillä tuloksena on upea kokoelma Waits-covereita.

Vaikka joitain saattaa närästää, että levyn kappaleista on karsittu lähes kaikki waitsmainen outoilu pois, niiden omaperäinen nerokkuus ei ole kadonnut mihinkään. Kun Hammond taivuttaa kappaleet tasaisemmaksi bluesiksi, niistä itse asiassa paljastuu toisenlaisia ulottuvuuksia. Jokainen albumille päätynyt versiointi kelpaisi onnistuneiden listalle.

Hammondin työtä helpotti, että albumilla oli Waitsin täysi tuki. Tämä oli vahvasti mukana albumin tekoprosessissa tuottajana ja taustamuusikkona.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

HOLLY COLE – TEMPTATION

Myös kanadalainen jazzlaulaja Holly Cole osoitti ihailuaan Waitsin monipuolista tuotantoa kohtaan levyttämällä kokonaisen albumillisen tämän musiikkia.

Temptation (1995) on Hammondin Wicked Grinin ohella yksi onnistuneimmista kokoelmista Waits-covereita. Cole taivuttaa albumillaan peräti seitsemäntoista Waits-kappaletta viehkosti jatsaaviksi tulkinnoiksi, joissa pääosaa näyttelevät Colen notkea ääni, piano ja kontrabasso. Tästä olisi Scarlett Johanssoninkin ollut hyvä ottaa oppia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

ILMILIEKKI QUARTET – TAKE IT WITH ME

Romuluisen bluesin ja kieron kabareen ohella Tom Waitsin musiikissa on aina ollut mukana rauhallinen, jazzista ammentava juonne. Ilmiliekki Quartet hyödyntää tätä ulottuvuutta rohkeasti pidemmälle.

Vaikka Mule Variationsilla (1999) ilmestynyt Take It With Me edustaa levollisinta Waitsia, on Ilmiliekki Quartetin vuoden 2006 albumin nimikappale vielä alkuperäistäkin seesteisempi.

Vaikka sanoitusten merkitys Waitsin kappaleissa onkin suuri, Ilmiliekki Quartetin instrumentaaliversio vangitsee kappaleen pohdiskelevan hengen, tavoittaa sen ytimen. Verneri Pohjolan trumpetti pudottelee harvakseltaan Waitsin sanoja:

”…always for you
and forever yours
it felt just like the old days…”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUSKIERROS!

Neljä Waits-coveria, joita et halua levyhyllyysi

TIM BUCKLEY – MARTHA

Waitsin Closing Time -debyytin (1973) Martha lienee varhaisimpia osoituksia tuolloin vain vähän yli parikymppisen artistin kyvyistä kirjoittaa kappaleita kuin elettyä elämää olisi takana jo useita vuosikymmeniä, eri ihmisten nahoissa. Toki tämä Waitsin Mitä kuuluu Marja-Leena on jo aiheensa puolesta vaarassa livahtaa sentimentaalisuuden puolelle, mutta kuten ei Gösta, ei Tomkaan sorru korostettuun tunteellisuuteen.

Martha on rehellinen, karhea ja kaunis kuvaus menetetyn nuoruuden, rakkauden ja mahdollisuuksien kalvamasta miehestä.

Mutta mitä tekee Tim Buckley? Huumeiden yliannostukseen vuonna 1975 kuollut laulaja levytti oman näkemyksensä Marthasta pari kuukautta Closing Timen jälkeen ilmestyneelle Sefronia-albumilleen. Versio on kuin uusi Hollywood-tuotanto alun perin pienen budjetin laatuelokuvasta: täynnä imelyyttä, kompromisseja, yleisön kosiskelua ja alkuperäisdean sivuuttamista.

Vaikka kappale on selvästi sama, Buckley on ladannut oman tulkintansa täyteen alleviivaavia jousisovituksia ja kiekumista, joka on lyödä ylitulkinnassaan Meat Loafinkin laudalta.

Buckleyn puolustukseksi on toki sanottava, että tuolloin Waitsia tunnetumman artistin versio toi Closing Time –albumin myös suuremman yleisön tietoisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MEAT LOAF – MARTHA

Mutta ehkä Pappa-Buckley sittenkin kohtasi voittajansa Meat Loafin Welcome to the Neighbourhood -albumilla (1995). Vai mitä olette mieltä?

Video ei ole enää saatavilla

BABLO – TAIVAS SINIVALKOINEN

Heartattack and Vine -albumilla (1980) ilmestynyt Jersey Girl on yksi suosituimmista Waits-covereista. Se kuuluu muun muassa Bruce Springsteenin vakio-ohjelmistoon.

Laulaja-lauluntekijä Bablo levytti kappaleen nimellä Taivas sinivalkoinen vuonna 2001 ilmestyneelle samannimiselle albumilleen. Niin ikään samoin nimetty tv-sarja otti Bablon version tunnussävelmäkseen, ja kappaleesta tulikin yksi artistin siihenastisen uran suurimmista hiteistä.

Myönnettäköön, että Jersey Girl on Waitsin mittapuulla poikkeuksellisen romanttinen kappale shalalalalaineen ja jousineen, mutta mouruava Waits tuo kontrastia ja särmää hempeyden keskelle. Bablon käsittelyssä kujakollin vilpitön rakkaudentunnustus kuitenkin muuttuu tympeäksi iskelmäriimittelyksi, jonka kliseitä vilisevässä kuvastossa on sinistä ja valkoista, kesäyötä, sydämiä ja sitä oikeaa.

Riivaavasta haitari–mandoliini-melodiastako se ajatus sitten lähti, että varataan kirkko ja työväentalo ensi kesäksi ja kutsutaan tv-kamerat todistajiksi?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JANE BIRKIN – ALICE

Tom Waitsin Alice-albumi (2002) on synkkää ja lyyristä Waitsia parhaimmillaan. Kuten kielletyn rakkauden teemaan kietoutuva albumi, myös sen avaava nimikappale on haikea ja kaunis, mutta pinnan alla elää jotain muutakin. Laulun surumielisyydessä on ripaus uhkaavuutta, joka muuttaa viattoman kaipuun pakkomielteeksi.

Waits ja vaimonsa Kathleen Brennan tekivät kappaleen alun perin Richard Wilsonin näytemään, joka käsitteli Liisa Ihmemaassa -teoksen kirjoittajaa Lewis Carrollia ja Liisan esikuvana pidetyn Alice-tytön kiisteltyä suhdetta. Kirjailijan sanotaan olleen poikkeuksellisen kiintynyt ystäväperheensä tyttäreen.

Tätä taustaa vasten Alicen voisi ajatella sopivan juuri Birkinille, tulihan tämä aikoinaan tunnetuksi paitsi näyttelijänä ja laulajana myös itseään parikymmentä vuotta vanhemman Serge Gainsbourgin muusana ja rakastajattarena, jonka imago oli yhdistelmä seksisymbolia ja lolitaa.

Sinänsä kelvollisella Fictions-albumillaan (2006) Birkin pelaa kuitenkin varman päälle ja tekee Alicesta tyypilliseen tyylikkyyteensä kangistuvan chanson-hönkäilyn, jossa vesitetään lähes kaikki waitsmainen pakkomielteisyys ja syyllisyyden kyllästämä kaipuu.

Video ei ole enää saatavilla

Birkinin versiota ei voi kuitenkaan pitää samalla tavalla epäonnistuneena kuin edellä mainittuja esimerkkejä. Tässä tapauksessa se pikemminkin kiteyttää covereihin liittyvän ikuisuuskysymyksen: onko olemassa kappaleita, joihin ei saisi kajota?

Ehkei Jane tiennyt sitä, mutta valitettavasti Tom Waitsin Alice on juuri sellainen kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Philadelphialainen War on Drugs tuo americanan 2010-luvulle.

Kun yhtye on joka julkaisullaan ylittänyt riman kerta kerralta korkeammalta, herää kysymys, milloin on ensimmäisen pudotuksen vuoro.

Mitä The War On Drugsiin tulee, epäonnistumisen vaaraa ei ole näkyvissä. Yhtye nousee uudella albumillaan jo mitalikorkeuksiin.

The War On Drugsin viimevuotinen Future Weather EP viritti philadelphialaisyhtyettä kohtaan tuntemani kiinnostuksen huippuunsa. Jo Wagonwheel Blues -debyytillään bändi oli esitellyt kiinnostavan tulkinnan americanasta, joka Future Weatherilla vietiin onnistuneesti hieman pidemmälle. Slave Ambient -albumilla yhtyeen näkemys vaikuttaa kirkastuneen vielä entisestään.

Slave Ambient on uudistettu painos klassisesta amerikkalaisesta kitararockista, jossa hienoimmillaan yhdistyy Springsteenin ja Pettyn kaltaisten nestorien perintö sekä juureva, mutta vahvasti efektoitu ja syntetisaattorein maustettu äänimaisema. Albumin miellyttävä ja kaikkialle ulottuva utuisuus syntyy juuri runsaasta efektien käytöstä, joka ei kuitenkaan mene liiallisuuksiin. Pääosa on varattu musiikille.

Lempeä Best Night soi kuin kaikuna Springsteenin makuukammarista. Se on unenomainen johdatus albumin maailmaan ja perusesimerkki The War On Drugsin tavasta naittaa keskenään uutta ja vanhaa. Kiireettömästi kypsyvä kuusiminuuttinen on sinänsä melko perinteistä americanaa, joka kuitenkin muuttuu joksikin muuksi yhä pidemmälle edetessään. Adam Granducielin ääni on upotettu osaksi tasaisesti eteenpäin vellovaa äänimaisemaa, ja tuon tuosta esiin poimitaan pieniä yksityiskohtia ympäröivästä kitara–kosketin-kudelmasta.

Albumin ehdotonta kärkeä edustavat kaksi Future Weatherilta poimittua kappaletta. Päivitetty versio Brothersista sekä niin ikään kireäfarmarisen Pomon mieleen tuova Baby Missiles ovat The War On Drugsia hurmoksellisimmillaan. Näitä piikkejä Slave Ambient kaipaakin, sillä ne rikkovat sopivasti albumin muuten niin tasaista äänimaisemaa. Kokonaisuuden kannalta ne tuovat mukanaan myös oikean määrän tarttuvuutta ja selkeyttä muodostaen mielenkiintoisen vastaparin albumin vapaasti virtaaville intrumentaaliosioille. Samalla tavalla yhtyeen tyylitajusta kertoo albumin viimeiseksi sijoitettu Black Water Falls, jonka aikana kaikki humina hetkeksi lakkaa ja ympäröivä utuisuus tuntuu kaikkoavan vain palatakseen jälleen takaisin kuin huomaamatta.

The War On Drugsin riveissä aiemmin kitaroinut Kurt Vile sai kehuja alkuvuodesta julkaistulla albumillaan, jossa on kieltämättä yhtymäkohtia The War On Drugsin musiikkiin. Ei ole sattumaa, että Granduciel on puolestaan ollut mukana Kurt Vile & The Violatorsin riveissä. Kumpaakin tuntuu kiinnostavan amerikkalaisen kitararockin ohella monipuoliset soundikokeilut sekä hämyiset äänimaailmat. Ja onhan molemmilla vieläpä hyvin samankaltainen, hieman laahaava ja laiskahkosti kaikuva ulosanti.

Mutta vaikka lähtökohdat ovatkin kovin samanlaiset, ovat lopputulokset erilaiset. Siinä missä Vilen hieno albumi hetkittäin nukahti omaan hypnoottisuuteensa ja sävellysten samankaltaisuuteen, The War On Drugsin tavoitteet säilyvät kirkkaina mielessä.

82 Kaiken tietoisen epämääräisyytensä ja kokeilevuutensa alla Slave Ambient on albumillinen tarkkaan sävellettyä ja ajatonta kitararockia, joka tuo americanan 2010-luvulle. Se on uskollinen klassikoille, mutta luottaa myös omaan näkemykseensä.

Video ei ole enää saatavilla

Ken Stringfellow pitää PMMP:n intensiivisyydestä.

Vuosien varrella suomalaisten sydämiin itsensä soittanut Ken Stringfellow palaa heinäkuun lopussa Suomeen, kun The Posies nousee estradille Oulun Qstockissa 30. heinäkuuta. Keikoilla itseään säästelemättä esiintyvä Stringfellow on tunnettu työmoraalistaan myös lavojen ulkopuolella. Nuorgam tavoitti tämän mukavan miehen tällä kertaa Amsterdamista, studion hämäristä – kuinkas muutenkaan.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“En tiedä olenko kuunnellut näitä välttämättä omasta tahdostani. Esimerkiksi Michael Jacksonin Thriller soi koko ajan ja joka paikassa, erityisesti MJ:n kuolinpäivän jälkeisinä kuukausina. Tai sitten Coldplayn Talk. Se on soinut viimeisen kuuden vuoden aikana radiossa kaikkialla, missä olen ollut. Ne ovat kyllä hyviä kappaleita, mutta joskus kappaleet saattavat tulla jo liiankin tutuiksi.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“Voi, ehkä lakimies tai jotain vastaavaa. Miten tähän kysymykseen voi edes vastata? En osaa sanoa… Tietäisinkö silloin, että haluaisin silti olla muusikko? Olisinko tiennyt omista mahdollisuuksistani musiikin parissa vai olisiko kaikki vain tietämättömyyteni tulosta?
En osaa kuvitella itselleni mitään muuta elämää.
”

Mikä on mielestäsi kaikkein ärsyttävin musiikkigenre?

“Maailmanmusiikki. Minulla ei ole mitään itse musiikkia vastaan, vaan pikemminkin sitä röyhkeää ja kapeakatseista kategorisointia, joka liittyy kyseiseen genreen. Siihen on käytännössä niputettu mielivaltaisesti kaikki se musiikki, joka tulee länsimaisen taidemusiikin tai rockin ja rhythm’n’bluesin perinteen ulkopuolelta. Mielestäni tuollainen on suorastaan vihamielistä.”

Kenen artistin kuolema on koskettanut sinua viimeksi?

“Tämä lienee aika selvä. Bändikaverini Big Starissa, Alex Chilton, menehtyi äkillisesti viime vuonna vain muutama päivä ennen kuin meidän oli määrä soittaa SXSW-festivaalilla. Heräsin torstaiaamuna ja näin Twitterissä pahaenteisiä viestejä. Kun avasin puhelimeni, vastaajassa odotti viesti Jody Stephensiltä, Big Starin rumpalilta. Ja sitten alkoivatkin jo toimittajat soitella. Lopulta soitimme kyseisen keikan kunnianosoituksena Alexille ja hänen musiikilleen.Vaikka konsertti olikin kaunis, tuntui se samaan aikaan aivan hirveältä ja raskaalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale saa mielesi nostalgiseksi? Miksi?

“American Sister Golden Hair. Se muistuttaa minua leiriohjaajasta, johon olin ihastunut 10-vuotiaana.”

Video ei ole enää saatavilla

Millainen on musikaalinen identiteettisi?

“Näen itseni laulajana ja jonakuna, jolla on ideoita. Käytän eri keinoja – soittimia, miksausta, säveltämistä, kommunikointia – saadakseni ideani kuultaviksi.”

Mitä musiikkia kiertuebussissasi kaikki suostuvat kuuntelemaan?

“Hahhah, eipä paljon mitään… eikä sitäkään kovinkaan kauaa!
”

Kenen lauluääni saa ihosi kananlihalle?

”Hmm… Olen saanut viime aikoina hyviä väristyksiä Sonja Van Hamelin äänestä. Monissa kauhuelokuvissa on sen sijaan ääniä, joita en haluaisi kuunnella yksin yöllä. Esimerkiksi jotkin äänet ja kuvat Ringu-elokuvassa ovat todella karmeita. Katsoin elokuvan pimeässä hotellihuoneessa yksin ja kuulokkeet korvilla: virhe.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisanoituksesi popmusiikissa?

“The Beach Boysin God Only Knows. Se on vain yksinkertaisesti niin aito. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.”

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“Trafficin Dear Mr. Fantasy. Melkoista hölynpölyä.
”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä edesmenneen artistin tai bändin haluaisit nähdä livenä?

“En usko, että nauttisin kuolleiden ja mädäntyneiden ihmisten esiintymisestä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

“Eniten myynyt albumini ilmestyi ollessani 24-vuotias. Sen jälkeen olen oppinut ja kasvanut niin paljon, että nykyisin olen sekä musiikillisesti että ihmisenä valovuosien päässä siitä mitä olin silloin. Silloin tällöin luen kuitenkin juttuja, joissa toimittajat vertaavat nykyisiä puuhiani 1990-luvun tekemisiini, ja voin vannoa, ettei heillä ole mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea olen tehnyt 1990-luvun jälkeen. He vain ajattelvat, että koska muutamat levyistäni myivät silloin melko hyvin, minun pitäisi nyt olla jotain suurta ja mahtavaa, jotta olisin saavuttanut jotain. Mielestäni sellainen ajattelutapa on todella outo. Tiedän, että taide on subjektiivista, mutta tiedän myös, että kaikki se opiskelu ja oppiminen ei ole ollut turhaa.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Yleensä valitsen Commodoresin Still-kappaleen tai minkä tahansa Eaglesin biisin. Kerran vetäisin Led Zeppelinin Black Dogin ruotsinlaivalla!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?

“Selloa, sillä se on kaikista jousisoittimista kenties ilmeikkäin. Se muistuttaa ihmisen ääntä ja äänialaa. Tällä hetkellä työn alla on kuitenkin guitaret, epätavallinen, mutta erittäin kaunis soitin.”

Mitä bändiä tai artistia suosittelisit todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle? Miksi?

“Pyytäisin häntä suosittelemaan minulle jotain.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

“Olen aivan liian käytännöllinen pystyäkseni valitsemaan. En toki rakasta mp3-tiedostoja, mutta tarvitsen niitä matkustaessani. Minulla on aina suuret määrät demoja ja muuta materiaalia kuunneltavana kiertueilla.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

“Minun musiikkimaullani…? Miksi valehtelisin?”

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi? Mikä siinä viehätti?

“Vanhemmillani oli Beatles-levyjä. Rakastin niiden leikkisyyttä, sillä ‘vakavaksi’ musiikiksi ne todella vetoavat myös lapsen mieleen. Sgt. Pepper oli lapsena mitä hauskin matka musiikkiin. Mikä tahansa kappale siltä saattoi olla minun oveni popmusiikin maailmaan.”

Mikä on todennäköisin syy ettet pidä jostain kappaleesta?

“Lauluääni. On olemassa ääniä, joiden kuuntelemisesta en vain pidä. Kappale saattaa olla hyvä ja saatan ymmärtää artistin pyrkimyksen ja jopa arvostaa sitä, mutta jos en pidä laulajan äänestä, mitään ei ole tehtävissä.”

Kuinka hyvin tunnet suomlaista musiikia? Onko sinulla joitain suosikkeja?

“Minulla on muutamia ystäviä suomalaisten muusikoiden joukossa. Olen tuntenut Lemonatorit ja Latebirdsit jo vuosia. Pidän Jonna Tervomaasta, hänetkin olen tuntenut jo pitkään. Pidän myös PMMP:n intensiivisyydestä. Myös Nieminen & Litmanen on todella hyvä. Näin heidät keikalla muutama vuosi sitten jossain omituisessa varastotilassa, se oli aivan mahtavaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on viimeisin todella hyvä kappale jonka olet kuullut?

“Olen miksannut tänään kappaletta nimeltä No Procedure That Fits. Se on hollantilaisen Avant La Lettre -yhtyeen hieno kappale. Olen tällä hetkellä amsterdamilaisessa studiossa miksaamassa heidän musiikkiaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Missä tehdään parasta popmusiikkia?

“Ruohonjuuritasolla. Olen nähnyt, kuinka loistavat bändit pilataan ‘kunnon’ tuotannolla. Maine ja mammona ovat lähes poikkeuksetta hyvän taiteen vastakohta. Kun on päässyt huipulle, kuvaan ilmestyvät odotukset. Ja kun alkaa tuntua, että odotuksiin tulisi jollain tavalla vastata, on kaikki spontanius vaarassa kadota. Pitää olla todella vakaa ja keskittynyt tyyppi, jotta voi olla välittämättä odotuksista ja paineista.”

Mikä on noloin asia levyhyllyssäsi?

“Se tosiasia, että minulla ei tällä hetkellä ole levysoitinta.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

“Voiko ketään arvostella vain heidän parhaiden tai huonoimpien hetkiensä perusteella? Ansaitseeko kukaan edes tulla tungetuksi johonkin tiettyyn kategoriaan? Nerous on nykyisin yliarvostettua. Pölvästiys taas on ollut aina yliarvostettua. Ihmisen persoonallisuudessa on kuitenkin niin monia eri puolia ja sävyjä. Jos ihmisiä kategorisoi, tulee samalla päättäneeksi etukäteen miten he toimivat ja ajattelevat. Silloinhan elämästä katoaa kaikki yllätyksellisyys.”

The Posies Oulun Qstockissa 30. heinäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Tuomojen kuningas Tuomo I. Kuva: Tomi Palsa

Muistan, miten joskus pikkupoikina väänsimme kavereiden kanssa siitä, kenellä oli menestyneimmät etunimikaimat. Tuolloin ei mäkihyppääjä Ylipullilla ja painija Karilalla juuri pisteitä herunut, kun vastassa oli kuuluisia jääkiekkoilijoita ja rallikuskeja. 2000-luvun lapsena olisin ollut vahvoilla.

Tuomo Prättälän kaltaisia lahjakkuuksia ei kuitenkaan riitä joka vuosikymmenelle. On hätkähdyttävää, miten monella viime vuosien kehutuimmista levyistä tämä 32-vuotias muusikko on ehtinyt olla mukana. Tiivis yhteistyö muiden lahjakkuuksien kanssa on omalta osaltaan vaikuttanut myös siihen, että 2000-luvun Suomessa kiinnostavinta musiikkia on tehty juuri rytmimusiikin saralla. Samalla yhä suurempi yleisö on löytänyt kotimaisen soulin ja jazzin.

Ensikosketukseni Prättälään oli Quintessencen hienostunut debyyttialbumi Talk Less Listen More (2002). Sen jälkeen mies onkin vakuuttanut yhä useammat niin muusikkona, säveltäjänä kuin tuottajana. Kuullessamme ensikertaa soolodebyytti My Thingin (2007) minä ja Gilles Peterson ymmärsimme, että maailman parasta soulia voi tehdä myös 2000-luvun Suomessa. Toisaalta vaikkapa Q-Continuumin tai Ilmiliekki Quartetin tuotannoista käy ilmi Prättälän herkkyys hyvinkin erilaisille ilmaisutavoille. Monipuolisuutensa vuoksi Prättälä-nimestä levyn tekijäluettelossa onkin muodostunut tietynlainen laatutakuu. Se viestii paitsi taidolla ja tyylitajulla, myös ajatuksella ja tunteella tehdystä musiikista.

Pitäkää tämä mielessä, leikkipuistojen Tuomot.

Video ei ole enää saatavilla

Four Tet on meitsi.

On olemassa niin monenlaista hyvää musiikkia.

Joskus hyvä musiikki synnyttää halun tanssia, joskus se pysäyttää vain kuuntelemaan. Joskus se voi olla täydellisimmillään taustatapettina, joskus se taas saa ajatukset liikkeelle. Toisinaan se vahvistaa tunnetta siitä, että musiikki tavoittaa ympäröivästä maailmasta jotain sellaista, johon sanat tai kuvat eivät pysty.

Kaikki nämä ulottuvuudet yhdistyvät Kieran Hebdenin musiikissa uniikilla tavalla. Four Tet -nimellä suurimmat ja kauneimmat työnsä tehnyt kolmekymppinen brittimuusikko on juuri tästä syystä poikkeuksellinen lahjakkuus elektronisen musiikin saralla. Monipuoliset instrumentaatiot, kekseliäästi käytetyt samplet, sähköisen ja mullanmakuisemman sykkeen vuorottelut sekä melodian taju synnyttävät jatkuvasti toinen toistaan upeampia teoksia. Rajoja venyttävästä ja ylittävästä folktronicasta on muodostunut Hebdenin tavaramerkki – kukaan muu ei voisi kuulostaa tältä.

Myös kollegat arvostavat Hebdenin näkemystä. Four Tet on työstänyt liudan erilaisia remixejä ja versioita monien 2000-luvun merkittävien artistien kappaleista (mm. Radiohead, The XX, Kings of Convenience). Silti jokaikisessä uudelleenmiksauksessa kuuluu erityisesti Hebdenin oma ja selkeä visio.

Video ei ole enää saatavilla

Saman selkeän vision ajamana Kieran Hebden on vanginnut parhaille levytyksilleen taianomaisia hetkiä, jotka tuntuvat jo ensimmäisellä kuuntelukerralla oudon tutuilta. Tarkkaan rakentuvat rytmit yhdessä etäisen hälyn ja pehmeiden melodioiden kanssa kaikuvat kuin unen rajamailta, kohdun suojasta. Sanojen ja kuvien ulottumattomista.

Kaunista ja inspiroivaa musiikkia, kerta kaikkiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Neljä vuotta sitten Booker T. Jones, 66, palkittin elämäntyöstään Grammy-palkinnolla.

Legendaarinen taustamuusikko sooloilee ja komppaa, kun etelän soul kohtaa pohjoisen.

Aina silloin tällöin saattaa käydä niin, että taustamuusikot nousevat valokeilaan haastamaan varsinaista tähteä. Booker T. Jonesin The Road from Memphisillä käy hetkittäin juuri näin.

En kuitenkaan usko herra Jonesin olevan siitä lainkaan pahoillaan, sillä tuskin on sattumaa, että taustalle on valikoitunut eräs viime vuosien tiukimmista rytmiryhmistä sekä kiinnostava otos arvostettuja vierailijoita. Eihän Stax-legendan rinnalle tumpeloita sopisikaan.

Tämä ”taustabändi” on tietysti Philadelphian lahja maailmalle, The Roots, jonka rinnalla muutamalla kappaleella kuullaan muun muassa Motownin legendaarisessa The Funk Brothers -housebändissä kitaroinutta Dennis Coffeya. Etelän soul kohtaa siis pohjoisen.

Valinnat ovat onnistuneita, vaikkei lopputulema ehkä olekaan se kaikkein omaperäisin. Siinä missä edellisellä Potato Hole -albumilla (2009) Drive-By Truckersin rehevä southern rock tuki kekseliäästi kosketinmaestroa, The Road from Memphisillä pysytään turvallisesti soulin ja funkin parissa.

Levyn suurimpia vahvuuksia onkin se saumaton yhteissoitto, joka pitää albumin jatkuvassa liikkeessä ja tasapainossa. Muusikot tuntuvat todella puhuvan samaa kieltä. Vaikka Booker T. on enimmäkseen solistin ominaisuudessa, albumi ei äidy missään vaiheessa yksitoikkoiseksi, sillä mies osaa taitavasti vuorotella dominoivan ja tukevan soiton välillä. Kappaleiden ilmavat sovitukset sitovat soittimet sulavasti groovaavaksi kokonaisuudeksi, minkä esimerkiksi levy ehdoton täysosuma Rent Party osoittaa.

The Road from Memphis poikkeaa edeltäjästään myös siltä osin, että nyt mukana on lauluosuuksia. Vierailevien vokalistien lista on mielenkiintoinen, sillä mukaan on saatu joukko keskenään hyvinkin erilaisia artisteja.

Yksi albumin virkistävimmistä hetkistä on Sharon Jonesin ja The Nationalin Matt Berningerin yllättävä duetto Representing Memphis. Alakuloinen newyorkilainen selviää Memphisin edustamisesta taitavan aisaparinsa siivittämänä hyvin ja tyylilleen uskollisesti. Myös My Morning Jacketin Jim James esiintyy edukseen piristävällä Progressilla. Hienon kolmikon täydentää Lou Reedin kähisemä runollinen The Bronx.

Vaikuttaa siltä, että Booker T. ja The Roots ovat tehneet laulajien tehtävän melko helpoksi. Kerran toki astutaan hieman harhaan, mutta se menköön inhimillisyyden piikkiin: räppäri Biz Markie nimittäin raakkuu 1980-luvun lopulla levyttämänsä Just a Friend -hitin siihen malliin, että Jonesin ja Berningerin taustalaulutkin jäävät kuin jyrän alle.

Yleensä tiiviisti urkujensa takana viihtyvä Booker T. käväisee mikin varressa albumin avainkappaleella Down in Memphis, jolla palataan miehen pitkän taipaleen ensiaskeliin:

”Doin’ it in the heat, learning how to walk the beat /
laying it down again, taking it on the train”

Ainoastaan muutaman kerran albumin tyylikäs ote lipsuu. Gnarls Barkleyn tympeän Crazyn läpiluku tuo pahimmillaan mieleen viheltäjävirtuoosi Roger Whittakerin pippelöinnin, mutta tyylitajuisen taustabändin avulla pahimmat karikot pysyvät riittävän etäällä. Lauryn Hill -laina Everything Is Everything on sen sijaan jälleen yksi oivallinen osoitus hammondiaan sauhuttavan Booker T.:n näkemyksellisestä soitosta.

85 ?uestloven ja Rob Schnarpfin tuottamalla albumilla pääosaa esittävät niin Booker T.:n kaikenkokeneet sormet kuin The Rootsin maukas ammattitaito. Vaikka takana on jo pitkä matka, kuuluu Booker T.:n musiikissa yhä Memphis.

Video ei ole enää saatavilla