Muistoissamme. Kuva: Tommi Forsström

Omien sankareiden muistokirjoitukset muuttuvat melkein poikkeuksetta kertomuksiksi omasta elämästä. Ja terapiaksi. Suokaa siis anteeksi, jos kynä meinaa lipsua, mutta noin tunti Adam ”MCA” Yauchin kuolinuutisesta pää on sekä raskas että kevyt, ja silmissä vilisee loputon määrä Beastie Boysin säestämiä hetkiä oman elämän varrelta.

Heräsin Beastie Boysin – ja sen karheakurkkuisen sielun – nerokkuuteen melko myöhään, vasta Ill Communication -albumin myötä. Herääminen oli kuitenkin vahvaa sorttia. Vietin 17-vuotiaana vuoden vaihto-oppilaana Etelä-Kalifornian Irvinessä (1994–1995), ja Ill Communication soi soundtrackinä käytännössä koko tuolle vuodelle.

1980-luvun puolella esimerkiksi (You Gotta) Fight for Your Right (to Party!) oli jäänyt De La Soulin, Public Enemyn ja Run-D.M.C.:n isoimpien hittien tavoin lähinnä kuriositeetiksi, kun oma musiikkimakuni ei ollut vielä asettunut pysyvästi hiphop-taajuudelle. Siihen asettumiseen tarvittiin tasan kahta yhtyettä: The Rootsia ja Beastie Boysia.

Vietin AFS-vuoteni Goldmanin yksinhuoltajaperheessä, ja parhaimpia kavereitani olivat Loren-veljeni lisäksi herrat nimeltä Nudleman ja Pearl. Näiden Kalifornian juutalaisteinien kanssa huudatimme ja huusimme broidini vuoden ’82 punaruskeassa Volvossa Sure Shotia ja Root Downia c-kassulta siihen malliin, että ruotsalainen jousitus oli kovilla.

Video ei ole enää saatavilla

Ill Communication on ollut minulle aina läheisin ja tärkein Beastie-levy. Aiemmat löysin vasta sen jälkeen; ja vaikka myöhemmät tuottivat riemua, eivät ne silti koskaan yltäneet ekan kerran tasolle. Edes silloin, kun päätin 1998 kesällä uskaltautua pikkuvanhana 21-vuotiaana elämäni ensimmäisille rokkifestareille Ruissaloon, Björkin ja Beastie Boysin takia.

Muistan Ruisrockin keikasta loppujen lopuksi aika vähän. Enemmän siitä, miten polttavan kuuma päivä oli, ja miten keikan jälkeen festaribussissa yksi paikallisista esikuvistani, Giant Robotin Tuomas Toivonen, imitoi tohkeissaan Intergalacticin vokaaliefektejä. Muistan myös olleeni uskomattoman onnellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Paljon selvemmin on jäänyt mieleen viikko ennen joulua 2004 tekemäni matka Milanoon, jonka ainoa syy oli Beastie Boysin keikka. En ole koskaan matkannut yhtä kauas pelkän konsertin takia. Talib Kweli lämppäsi, mutta vasta Beastiet saivat hallin sekaisin. Tuntui uskomattomalta ajatella, että kaverit puskivat neljänkympin korvilla. Energiaa oli yhä kuin 16-vuotiailla.

Välillä räpättiin, välillä soiteltiin lungisti puvuissa instrumentaaligroovea (hellyttävästi vähän miten sattuu) ja välillä annettiin Mix Master Miken raapia halli hyppysiinsä. Juuri tuolta samalta kiertueelta on bändin mahtava Awesome; I Fuckin’ Shot That! -konserttielokuva.

Ja vaikkei To the Five Boroughs ehkä bändin suurimpiin klassikkolevyihin kuuluisikaan, Ch-Check It Out ja rakkaudentunnustus New Yorkille An Open Letter to NYC soivat keikan jälkeen korvissa koko joulun. Jälkimmäisestä on ikuisesti piirtynyt muistiin myös MTV Europe Music Awardsin liveversio marraskuulta 2004, jonka alussa MCA todistaa olevansa maailman siistein jätkä skeittaamalla puku päällä lavalle!

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boysin diggailuun löytyi aina lisää sävyjä – jokaisen levyn, jokaisen livevedon, jokaisen haastattelun myötä. Ja löytyy varmasti myös tästä eteenpäin. Oli kyse sitten BeasTLY Brothersin ja BeasTLY Boysin Lee Scratch Perry -kollaboraatiosta Dr. Lee PhD tai MCA:n sekoiluista alter ego Nathanial Hörnblowérin ominaisuudessa.

Hämmästyttävällä tavalla bändi – MCA:n johdolla – onnistui myös toteuttamaan Tiibetin vapauskonsertit sekä poliittisen aktivisminsa tavalla, josta ei koskaan tullut vaivautunut olo. Ehkä juuri siksi, ettei edes bändin vakavailmeisin jäsen MCA tuntunut koskaan ottavan itseään turhan vakavasti.

Sillä miten voisi olla rakastamatta bändiä, joka sämplää samalla levyllä Sure Shotin alkuun ”I love you!” ulisevaa koiraa sekä Mantan Morelandin ”Shit, if this is gonna be that kind of party, I’m gonna stick my dick in the mashed potatoes!” -repliikkiä B-Boys makin’ with the Freak Freak -biisiin – ja ryhtyy sen jälkeen puolustamaan Tiibetin itsenäisyyttä massiivisella tukikonsertilla. Toki buddhalaiseksi kääntyneelle Yauchille kyse oli varmasti sydämen asiasta, mutta turha patetia ja lässytys loistivat poissaolollaan Beastie Boysin parantaessa maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Adam Yauch vaikutti aina äärimmäisen sympaattiselta tyypiltä, mutta ihan puhtaasti räppärinä MCA ei koskaan ollut lempparibeastieni. Jotenkin mies tuntui – varsinkin myöhemmillä levyillä – Ad-Rockin ja Mike D:n rinnalla karvan verran tylsältä ja pappamaiselta. Beastie Boys ei olisi kuitenkaan ollut Beastie Boys ilman rauhallista, loputtomiin harmaantuvaa isähahmoaan (”I’ve Got More Rhymes Than I’ve Got Grey Hairs and That’s a Lot Because I’ve Got My Share”). Ja vaikka on ehkä turha arvuutella tulevia, tuntuu mahdottomalta kuvitella bändin jatkavan kahden beastien voimin.

Viimeistään To the Five Boroughsin aikoihin ihmettelin myös, miten paljon käheämmäksi MCA:n ääni voi muuttua ennen kuin siitä ei kuulu enää pihaustakaan. Kohtalon ivalta tuntuu, että juuri tuon äänen naapurista, sylkirauhasista, lähti liikkeelle miehen tappanut syöpä. Tuo inhottava perkele, jolle edes Adam Yauch, MCA ja Nathanial Hörnblowér kolmistaan eivät pärjänneet.

Fucked Up -yhtyeen nokkamies Damian Abraham taisi twiitata sen parhaiten: ”RIP Adam Yauch. One of the only people in this music world worthy of hero worship.”

Tänä iltana kuuntelen The In Sound from Way Out! -levyn instruja, koska yksi äänistä on vaiennut. Ja kun Ricky’s Theme soi, MCA notkuu pystybasson varressa pilven reunalla.

Kiitti, kun kävit täällä, Adam. Itkettää ja ikävä tulee.

Video ei ole enää saatavilla