”La belle epoquen kertosäkeessä Joakim Berg todentaa ihmisen itsekkyyttä. Kaikki taistelevat vain omissa riveissään.”

Kantaaottava La belle epoque on Kentin loppu-uran kiistaton klassikko. Kappale ei maalaa ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta kaikkein ruusuisinta kuvaa.

”Jag är handen som håller flaggan
Jag är ficktjuven på Centralen
Jag är bomben på terminalerna
I väskan som lämnats kvar”

Ruotsalaisen rocksuuruuden loppu-uran uusi nousu kulminoituu rohkeaan ja jopa uhkaavaan La belle epoque -singleen. Kappale löytyy Kentin toiseksi viimeiseltä albumilta Tigerdrottningen (2014). Pari vuotta myöhemmin yhtye päätti tarinansa menestyksekkääseen jäähyväiskiertueeseen.

La belle epoque on huiman tehokas kappale: synkkäsävyisesti sahaavat jouset nappaavat kuulijan heti tiukasti mukaansa. Lisäksi solisti Jocke Berg sylkee suustaan tekstiä sen verran uhmakkaalla otteella, että hänen sanomalleen on pakko lotkauttaa korvaa.

Kappaleen puhujahahmo metaforisoi itsensä osaksi kansankodin kritiikkiä. Kielikuvien sinkoilun keskeltä nouseva pääviesti tuntuu olevan se, että vanhat hyvät ajat ovat takana, eikä Ruotsi ole enää monessakaan mielessä entisellään. Ongelmien ytimessä on muun muassa muiden syyttely.

”Jag är den misstänksamma grannen
Jävla finnar, norrmän, danskar
Jag är kniven i innerfickan
Jag är alla vapen vi exporterat
Jag är soldaterna vid byarna
Jag är minorna

Jag röstar inte längre i valet
Jag är Melodifestivalen
Jag är dom som går in i väggen
Jag är dom som går igenom rutan”

Kappaleen kertosäe pauhaa uljaasti. Siinä Berg todentaa ihmisen itsekkyyttä. Kaikki taistelevat vain omissa riveissään.

”Alla för alla och en för en
Alla för alla och en för en

Alla för alla och en för en
Så börjar vi om igen”

Vahvan jäljen jättävä La belle epoque sai minut innostumaan Kentistä uudelleen. Samoin taisi käydä monille muillekin: se on Spotifyssa Kentin toiseksi striimatuin kappale yli 22 miljoonalla kuuntelulla.

Olen iloinen, että sain kuulla stadioneillekin sopivan La belle epoquen myös livenä. Tämä tapahtui Tukholman Gärdetissä järjestetyssä Kentfestissä vuonna 2014. Illan setti täyttyi bändin tuoreemmasta materiaalista, eikä keikan jälkeen ollut epäselvää, mikä uusista lauluista oli paras ja vaikuttavin.

Pakko se on tunnustaa, että Skandinavian suurinta yhtyettä on ikävä.

Video ei ole enää saatavilla

”Justin Vernonin laulu voi olla joidenkin mielestä rasittavaa ulinaa, mutta ainakin miehellä on oma persoonallinen äänensä.”

Heath Ledgerin inspiroima laulu on hyvä osoitus siitä, kuinka paljon merkitystä muutamalla olennaiseen paikkaan isketyllä nuotilla voi olla.

”Iʼm tearing up, across your face
Move dust through the light
To find your name
It’s something faint
This is not a place
Not yet awake, I’m raised of wake”

Justin Vernonin johtama Bon Iver -yhtye tarjoili vuoden 2007 For Emma, Forever Ago -esikoisellaan niin sanottua mökki-indietä, joka saavutti nopeasti musiikkinörttien yleisen hyväksynnän.

Surumielisen eteerinen indie folk -yhtye nousi lopullisesti amerikkalaisen vaihtoehtomusiikin isoimpien nimien joukkoon mainiolla kakkoslevyllään. Bändivetoisemmalle Bon Iver -albumille (2011) sateli tunnustuksia: sille myönnettiin muun muassa Grammy-palkinto sarjoissa Best Alternative Music Album ja Best New Artist.

Albumin käynnistävä Perth on popklassikko, joka ei välttämättä ole kovin pop. Mutta kappale onnistuu luomaan omanlaisensa tunnelman ja tilan, millä on valtava merkitys etenkin tässä tyylilajissa.

Perthin tunnelma on suorastaan pakahduttava. Ja miten Bon Iver sen synnyttää? Oikeastaan vain muutamalla tarkkaan valitulla efektoidun sähkökitaran nuotilla. Tässä nähdään, kuinka suuri merkitys tietyillä yksittäisillä äänillä voi musiikkikappaleessa olla. Perthin utuinen alkuriffi lamauttaa kuulijan hyvällä tavalla paikoilleen, asettaa tunnelmaan ja antaa odottaa jotain suurta tapahtuvaksi.

Kappale etenee Bon Iverille tyypillisesti pohjattoman surumielisyyden vallassa. Vernonin laulu voi olla joidenkin mielestä rasittavaa ulinaa, mutta ainakin miehellä on oma persoonallinen äänensä. Kokonaisuuteen saadaan ryhtiä ja tehoa marssirummuilla. Lopun torviosuus bändinostatuksineen on kerta toisensa jälkeen yhtä vavahduttava.

Perth on saanut inspiraationsa nuorena kuolleesta näyttelijätähdestä Heath Ledgeristä. Perth on Ledgerin Australiassa sijaitseva syntymäkaupunki. Kappaleen syntyyn vaikutti myös se, että Vernon sattui olemaan suunnittelemassa ohjaaja Matt Amaton kanssa musiikkivideota Wolves (Act I & II) -kappaleeseen, kun he kuulivat Ledgerin kuolemasta. Tilanne oli pysäyttävä, sillä Amato oli Ledgerin hyvä ystävä. Kun yhdistää mielessään Ledgerin kohtalon ja Perthin melankoliavyöryn, alkaa kurkkua miltei kuristaa.

Bon Iverin raukean harras Perth on paitsi yksi 2010-luvun omintakeisimmista popklassikoista, myös parhaita tällä vuosikymmenellä tehtyjä albumin avausraitoja.

Video ei ole enää saatavilla

Sådant är livet.

Väistämättömän vanhenemisen teemaa on pohdittu poplauluissa aina. Ikäbiiseissä riittää haikea pohjavirettä – usein lauluissa kaivataan kadotettua nuoruutta tai muistellaan parempia aikoja. Keski-iästä ylöspäin hoilataan harvemmin, kun taas myyttinen ja läpeensä herkkä teini-ikä on popissa ikuisesti muodissa. 16-vuotias (tyttö) on ollut kaikenlaisen ihmettelyn, kuten myös suojelun, himon ja palvonnan kohde rock’n’rollin alkuhämäristä saakka.

Rakkaimpia ikäbiisejä tulee peilattua omaa elämää vasten. Itselleni Frank Sinatran It Was a Very Good Year on juuri tällainen kappale. Siinä muistellaan 17-, 21- ja 35-vuotiaana elettyä hyviä vuosia. Olen edennyt vanhan sinisilmän mukana jo kolmanteen säkeistöön.

Kasaamassani soittolistassa ihmisen elinkaari jännittyy alle minuutin ikäisen vauvelin (Isn’t She Lovely) ja 144 pitkää vuotta eläneen fantasiahahmon (Still Aging) välille. Pop-lyyrikoiden rakastamalle kuudelletoista ikävuodelle olen omistanut kolme kappaletta. Ikävuosien 20 ja 26 välille taas löytyi ilahduttavan luonteva jatkumo. 24 vuoden kohdalla nuoren Neil Youngin katse kohdistuu vanhaan tilallisherraan, mutta laulajalle itselleen maailma on 1970-luvun alussa vielä avoinna: ”Twenty-four and there’s so much more”.

Jay-Z räppää ironisesti kypsymisestään (”30’s the new twenty!”), kun taas Bruce Springsteen peilaa elämäänsä lapsuudesta varhaiskeski-ikään perheen ja kotikaupungin kautta: ”Im thirty-five, we got a boy of our own now / Last night I sat him up behind the wheel and said son take a good look around / This is your hometown”. Junnu Vainio puolestaan katsoo nelikymppisen empaattisin silmin 16-vuotiasta huolenkantajaa.

R.E.M. kyselee, elätkö 83-vuotiaaksi. Olisihan se komea suoritus.

P.S. The Beatlesin ilmiselvä When I’m Sixty-Four jäi pois listasta, koska kappale on rasittava eikä sitä löydy Spotifysta.

Poppia ikä kaikki

1. Stevie Wonder: Isn’t She Lovely
2. Big Star: Thirteen
3. Kiss: Christine Sixteen
4. Billy Idol: Sweet Sixteen
5. Whiskeytown: Jacksonville Skyline
6. Frank Sinatra: It Was A Very Good Year
7. Ladytron: Seventeen
8. Tegan & Sara: Nineteen
9. Samae Koskinen: 5 + 2
10. The Eagles: Twenty-One
11. Norah Jones: She’s 22
12. Blink-182: What’s My Age Again?
13. Neil Young: Old Man
14. Denison Witmer: 24 Turned to 25
15. Tuomo: 26
16. Jay-Z: 30 Something
17. Bruce Springsteen: My Hometown
18. Juha Vainio: Sellaista elämä on
19. R.E.M.: E-Bow the Letter
20. The Soundtrack Of Our Lives: Still Aging

Kuuntele soittolista tästä.

Sam Beam, a fat house cat.

Tämä hauras folk-kaunokainen on teksasilaisen Iron & Winen tuotannon mojovin kultakimpale. Sam Beamin moderni ikivihreä päätyi Twilight-leffojen ansiosta miljoonien teinikorvienkin ulottuville.

”Have I found you?
Flightless bird, jealous, weeping
Or lost you?
American mouth
Big pill looming”

Flightless Bird, American Mouth on niitä kappaleita, jotka tuntuvat olleen olemassa aina. Niin klassinen on sävellyksen ja toteutuksen muotokieli. Valssiksi rustattu folk-herkistely on Iron & Winen kiistatta hienoin kappale ja lähes käsinkosketeltavan hauras vähäeleisyyden ylistys.

Iron & Wine on yhtä kuin parrakas teksasilaisherra Sam Beam. Hänen vuonna 2007 julkaisemansa The Shepherd’s Dog -albumi toimi siltana alku-uran folk-vetoisen laulaja-lauluntekijyyden ja uudemmilla levyilla annostellun, orkestroidumman soft rock -ilmeen välillä. The Shepherd’s Dogin päättää nimeään myöten runollinen Flightless Bird, American Mouth, joka jätti levyyn ensi kertoja tutustuessa hämmentyneen olon: ”Mitä, satuinko juuri kuulemaan mitä kauneimman melodiaihmeen, joka on kuin maailmalta huomaamatta jäänyt, kadonnut ikivihreä? Pyöräytetäänpä koko levy vielä uudestaan ja katsotaan, josko moisia löytyisi täältä lisää.”

The Shepherd’s Dog on pätevä levy, mutta siinä on vain yksi totaalisen unohtumaton raita. Flightless Bird, American Mouth täyttyy hauraan romanttisesta ja syvälle upottavasta folk-pumpulista. Jos sen teksti olisi satuttu naputtelemaan imelän lemmenlorun muotoon, ajautuisi homma helposti banaaleille raiteille. Mutta kyseessä ei ole rakkauslaulu. Sen sijaan Beam runoilee ihan tosissaan ja käyttää absurdejakin kielikuvia. Kertojaminät vaihtuvat säkeistöissä. Ensimmäisessä äänessä on poika, joka on sukeltanut kolikoiden perässä liian syvälle. Toisessa säkeistössä Beam on lihava kotikissa.

”Now I’m a fat house cat
Nursing my sore blunt tongue
Watching the warm poison rats
Curl through the wide fence cracks
Pissing on magazine photos
Those fishing lures thrown in the cold and clean
Blood of Christ mountain stream”

Tekstiä on ehditty selitellä vaikka miten päin. Tulkintoihin mahtuu niin tragediaa, politiikkaa kuin sodanvastaisuutta. Joka tapauksessa lyriikan arvoituksellisuus on osa kappaleen viehätystä. Flightless Bird, American Mouth huokuu kiehtovan ajatonta mystiikkaa. Se on 2000-lukuinen biisi, joka ei toteutuksessaan hengitä 2000-lukua.

Näyttelijä Kristen Stewart osoitti hyvää makua (ja edisti samalla roimasti Beamin uraa) valitessaan Flightless Bird, American Mouthin soimaan Twilight-teinileffojen taustalle. Iron & Winen balladi on sulostuttanut sinänsä kammottavia vampyyrirainoja sen romanttisimmissa hetkissä, ensin vanhojen tanssien taustalla ja myöhemmin korniuden synonyymistä käyvässä hääkohtauksessa. Nyt miljoonat teinitkin tuntevat Iron & Winen, tai ainakin yhden sen kauneimmista biiseistä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Iron & Wineltä äänestettiin myös kappaleita Upward Over the Mountain ja Woman King.

Jeff Tweedyn (edessä) on helppo hymyillä.

Aloin ymmärtää Wilcon päälle luettuani Soundi-lehdestä viiden tähden arvion yhtyeen Summerteeth-levystä. Tuolloin levyarviot vaikuttivat merkittävästi ostopäätöksiini ja päätinkin hankkia albumin viipymättä.

Summerteeth tulvi raikasta klassista poppia ja folkrockia, johon oli helppo hurahtaa. Maaliskuussa 1999 julkaistusta Summerteethistä tuli kesälevyni, jota luukutin nuoruuden innolla juhannuksenakin. Wilcon tuolloin niin tuoreet vauhtibiisit, kuten Can’t Stand It, ELT, I’m Always in Love ja A Shot In the Arm soivat rinta rinnan Don Henleyn The Boys of Summerin kanssa.

Jeff Tweedy ja vuonna 2009 edesmennyt multi-instrumentalisti Jay Bennett iskivät ”kesähampaita” kasaan kikkailemalla studiolla Pro Toolsin kanssa ja tekemällä paljon päällekkäisäänityksiä. Tämä metodi ei ehkä tule ensinnä mieleen maanläheiseksi mielletyn Wilcon kohdalla. Aiemmat levynsä chicagolaisbändi olikin vetänyt suurin piirtein kertalaakista livenä purkkiin.

Yhtyeen kolmas levy oli siis pitkälti Tweedyn ja Bennettin luomus. Basisti John Stirratin ja silloisen rumpali Ken Coomerin roolit lähentelivät vaarallisen paljon tavallista sessiosoittajaa. Bennett hoiteli rytmiryhmänkin osuuksia silloin, kun miehet eivät sattuneet olemaan paikalla. ”Ei se oikeastaan ollut bändi, vaan kaksi jätkää, jotka sekosivat studioon”, totesi Coomer myöhemmin.

Wilcon albumi oli poikkeuksellinen muillakin tavoin. Bändin harmonisen kevytpsykedeelisissä poplauluissa kajahteli niin The Beatles kuin Brian Wilson. Toisaalta rohkeasti hyödynnetyt kosketinsoundit ja efektit henkivät Amerikkaan siirrettyä 1990-luvun lopun OK Computer -aikaa. Esimerkiksi R.E.M. napsi Up-levylleen (1998) vaikutteita samasta pulputtavasta lähteestä.

Modernia perinteiseen hienosti sulauttanut albumi sai kriitikoilta ansaittua suitsutusta, mutta sen myynti jäi vaisuhkoksi. Myöhemmät surullisenkuuluisat levy-yhtiötekniset kuviot Reprise Recordsin kanssa ovatkin aivan oma lukunsa Wilcon tarinassa.

Summerteethin ydinbiiseihin kuuluu suoraviivaisesti sykkivä A Shot in the Arm, jonka sävellyskrediitit menevät Bennettin ja Tweedyn ohella myös Stirratille. Kappale kertoo näppärin sanakääntein unettomista öistä, heroiiniaddiktiosta ja turhauttavasta taistelusta sitä vastaan. Tweedy itse oli biisien kirjoittamisen aikoihin koukussa kipulääkkeisiin sekä Henry Millerin ja William H. Gassin kaltaisiin amerikkalaiskirjailijoihin.

”The ashtray says
You were up all night
When you went to bed
With your darkest mind

Your pillow wept
And covered your eyes
And you finally slept
While the sun caught fire

You’ve changed”

Ulkopuolisena tarkkailijana toimivan Tweedyn laulama kakkossäkeistö tuo tarinaan toisen osapuolen ja harmittoman kuuloisia musiikillisia viittauksia, kuten sen, että rakkaus syttyi C:n sävellajissa. Kappaleen keskivaiheilla Tweedy alkaa toistaa ”maybe all I need is a shot in the arm” -mantraa, joka huipentuu pakonomaiseen hokemaan ”something in my veins, bloodier than blood”. Loppu on kuitenkin toiveikas. Kappaleen toimija on valmis muutokseen.

”What you once were isn’t what you want to be any more”

Rankka aihe saa vastapainokseen reilun neljän minuutin kirkasotsaisen pop-pyrskähdyksen. Yksinkertaisuudellaan hurmaavan kappaleen rakennuspalikoina toimii helkkyvä piano, tasaisen reipas rumpukomppi ja taloudellisesti käytetyt sointuvaihdokset. Pirteä nostattavuus maksimoidaan patarummun iskuilla. Bennettin sopivan mielivaltainen syntikalla ja jousilla häröily tuo kokonaisuuteen oman pikantin mausteensa.

A Shot in the Arm ei ehkä ole kahdeksan studiolevyä julkaisseen Wilcon paras biisi, mutta jotenkin siihen ei vain pysty ikinä kyllästymään. Samat sanat pätevät koko Summerteeth-albumiin, joka toiminee allekirjoittaneen kesäisenä ääniraitana tänäkin vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wilcon livesettien vakiokalustoon kuuluvasta A Shot in the Armista on päästy nauttimaan muutamaan otteeseen Suomessakin. Näin railakkaasti biisi kulkee lavaolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Hivenen rujompi ja enemmän bändisoittoon luottava versio A Shot in the Armista on ujutettu Summerteeth-levyn loppuun piiloraidaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Jonathan Glazerin ohjaama, Kellopeliappelsiini-vaikutteinen Universal-video kuuluu Blurin ikonisimpiin.

Harvassa lienevät ne, joiden mielestä eteerinen The Universal ei yksiselitteisesti kuulu Blur-yhtyeen uran parhaisiin kappaleisiin. Etenkin The Great Escape -albumin epätasaisen biisikatraan joukossa se säihkyy silkkana timanttina.

The Universal -singlen ilmestyessä marraskuussa 1995 Iso-Britanniassa ja miksei muuallakin Euroopassa oli vietetty niin sanottua brittipopin kuumaa syksyä. Blurin ja Oasiksen suuri yhteenotto mediassa oli sattunut vain kolmea kuukautta ja yhtä singleä aiemmin. Elokuussa singlelistan ykköseksi oli noussut Blurin Country House, joka peittosi niukasti Oasiksen Roll With Itin. Blur-fanit riemuitsivat, mutta rahvaanomaisempi veljesbändi veti sittenkin pidemmän korren. Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? myi lopulta järjettömästi The Great Escapea enemmän ja onnistui myös paaluttamaan itsensä vankemmin rockhistoriaan.

Julkisuustempuksi rakennettu bändien taisto tuskin olisi voinut vähempää kiinnostaa 27-vuotiasta Damon Albarnia, joka intoutui Blurin neljännellä levyllä tarkkailemaan sarkastisella otteella ylemmän keskiluokan elämänmenoa. Albarn piirsi terävällä kynällään levyllisen perin alakuloisia ja onnettomia henkilöhahmoja. Kilpakumppani Oasis taas ei laulanut oikein mistään, mutta bändin uhmakas ja brittirockin perinteitä kunnioittava kitararock vetosi ilmiömäisin seurauksin työväenluokkaan ja oikeastaan kaikkialle muuallekin.

”Taviskansalle” ehkäpä liiankin näppärän The Great Escapen toinen single The Universal on eräänlainen vastaveto ykkössinkku Country Housen vallattomaan pöhköilyyn. Ironisen näsäviisas duuripop on The Universalilla vaihtunut jousilla ja torvilla koristeltuun vanhan ajan lounge-poppiin. Kappale olisi sopinut hienosti vaikkapa Walker Brothersin suuhun, eikä kaukana olla The Divine Comedynkaan harjoittamasta estetiikasta.

Eronteko visualisoitiin kärkevästi myös biisien musiikkivideoihin: kun Country House kumarteli hassunhauskasti muun muassa Benny Hillille, napattiin The Universalin kehyksiksi Stanley Kubrickin kulttiklassikko Kellopeliappelsiini (1971). The Universalin toismaailmallisen steriilistä videosta tuli yksi Blurin vaikuttavimmista, vaikka bändin silloiseen suuntaan kypsynyttä kitaristi Graham Coxonia ei aina napannut ilmaantua kuvauksiin asti.

”No one here is alone, satellites in every home
Yes the universal’s here, here for everyone
Every paper that you read
Says tomorrow is your lucky day
Well, here’s your lucky day”

Turtuneisuudesta taidetta tekevä The Universal taipuu monitulkintaiseksi dystopiaksi. Kappaleen voi kokea kauhukuvaksi masennuslääkkeiden avulla elämästä ilon irti repivästä Prozac-sukupolvesta. Biisin tekstissä sivutaan myös teknologian lamaannuttavaa ylivaltaa ihmisestä. The Great Escape -pääotsikon hengessä kappaleeseen kiteytyy myös ihmisen keinotekoisesti tuottamaa toivoa ja todellisuuspakoa. Jotkut taas ovat tulkinneet kappaleen kertovan lottoamisesta: ”it really, really, really could happen”. Niin tai näin, Albarn ei välttämättä ollut tulevaisuuden visioissaan kovin väärässä.

Ysärinostalgiseen olotilaan heti ensisävelillään johdattavassa The Universalissa piisaa tiettyä ulkopuolisuuden tuntua myös Blurin muuhun tuotantoon verrattaessa. Samalla biisi asettui epäluonnollisen luonnollisesti merkittäväksi vedenjakajaksi yhtyeen uralla. The Great Escape -albumin jättämän laimean olon jälkeen Blur päästi irti omaan mahdottomuuteensa kaatuneesta, kuolonkrapulaisesta brittipopista ja siirtyi ammentamaan amerikkalaisesta vaihtoehtorockista kiitettävin tuloksin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Edellisestä Blur-albumista on aikaa peräti yhdeksän vuotta, mutta fanien riemuksi bändi on aktivoitunut uudestaan. Näin tunteikkaasti eteni The Universal Lontoon olympiakisojen päätösbileissä Hyde Parkissa. Damon Albarnin ilme sanoo biisin lopussa aika paljon. Ensi kesänä nämä popparit nähdään sitten Provinssirockissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Vanessa, hammasrakoeksotiikan airut.

Ranskalainen näyttelijä-laulaja Vanessa Paradis on kieppunut viime aikoina otsikoissa, koska hänen 14-vuotinen suhteensa Hollywood-tähti Johnny Deppin kanssa tuli päätökseensä. 20 vuotta sitten Paradis’n yhteydessä kohuttiin aivan toisesta herrasta.

Tuo mies oli 1990-luvun alussa kulta-aikaansa elänyt Lenny Kravitz, joka vastasi Paradis’n toisesta ja viimeiseksi jääneestä kansainvälisestä hitistä Be My Baby. Vajaata paria vuotta aiemmin Kravitzilla oli ollut sormensa pelissä myös Madonnan Justify My Lovessa. Hittejä siis syntyi, ja kauniita popmimmejä pörräsi nuoren retrorokkarin ympärillä.

Paradis sai ensimmäisen listaykkösensä Ranskassa jo 14-vuotiaana kappaleellaan Joe le taxi (1988). Koulun hän päätti jättää kesken 16-vuotiaana keskittyäkseen uraansa. Tie vei sitten tietysti Amerikkaan ja yhteistyöhön tuottaja Kravitzin kanssa, jonka käsialaa naisen kolmas albumi Vanessa Paradis (1992) pitkälti on. Tokihan he myös deittailivat samaan aikaan.

Tamperelaisissa dj-kopeissa hääriessä on tullut todettua monesti se, että Be My Baby on mitä parhaimpia ”siltabiisejä”. Sen kautta on hyvin vaivatonta kulkea melodisesta ysäripopista 1960- ja 1970-luvun helkkyville retrolaitumille tai toisin päin.

Sävellyshän on silkka sokerinen pastissi The Supremesin kaltaisesta 1960-luvun tyttöpopista ranskalaisella hammasrakoeksotiikalla kuorrutettuna. Jo kappaleen nimikin kävi suorasta viittauksesta Ronettesin jumalaiseen Be My Babyyn. Lolitamaisen teinitähden lapsenomainen tulkinta antoi lopulliset pisteet hitti-sanan i-kirjainten päälle.

Paradis’n ensimmäinen englanninkielinen single oli ajalle sen verran epätyypillinen laulu, että siitä huokui melkeinpä tiettyä toismaailmallisuutta. Tosin Kravitz oli selvästi ammentanut kappaleeseen samasta samettisten jousien ja romanttisen retropopin lähteestä, josta hänen vuoden takainen oma hittinsä It Ain’t Over ’til It’s Over kumpusi.

Be My Babyn tyhjänpäiväisen pumpulimaista rakkaushöttöä tarjonnut teksti oli myös omalla sarallaan nappisuoritus. Kertosäkeen porrasmaisesti nouseva popmelodia hiipii väistämättä mieleen näitä rivejä lukiessa.

”All I’m asking you for
when you walk out the door
Is to be my baby, baby
I just want to be sure
that forever and more
You would be my baby”

Seuraavana vuonna Suomessakin intoiltiin sitten jo aivan eri ranskattaresta, nimittäin aikuisemmalla otteella tulkinneesta Patricia Kaasista ja hänen Je te dis vous -levystään. Paradis’lla puolestaan kului peräti kahdeksan vuotta seuraavan sooloalbumin julkaisemiseen. Eihän se kiuas tietenkään enää sihahtanut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Säveltäjä Teemu Brunila on tykännyt sekoitella lauluissaan englantia ja ranskaa. Näin häneltä sujui Vanessa Paradis’in ensimmäinen hitti Joe le taxi.

Video ei ole enää saatavilla

Grant Lee Phillips (keskellä) ja kaksi tonokkia.

Kalifornialainen Grant Lee Buffalo edusti muinaisella 1990-luvulla tietynlaista myyttistä americanaa, jonka pauloihin oli helpottavaa kietoutua. Tietysti yhtye piti ensin onnistua jollain ilveellä löytämään. Googlesta ei vielä tuolloin ollut kuultu.

Kuten käsittääkseni aika moni muukin, satuin bongaamaan Grant Lee Buffalon Michael Stipen kehujen kautta vuonna 1995. R.E.M.-solisti äityi Monster-kiertueen aikoihin hehkuttamaan folkrock-tulokasta maailman parhaaksi yhtyeeksi. Pitihän moisesta parhaudesta tietysti ottaa selvää.

Laulaja-kitaristi Grant-Lee Phillipsin, basisti Paul Kimblen ja rumpali Joey Petersin muodostama ”kantrirockin Nirvana” julkaisi uransa aikana neljä albumia ja kiersi muun muassa R.E.M.:n, The Smashing Pumpkinsin, Pearl Jamin ja The Cranberriesin kaltaisten isojen nimien kanssa. Yhtyeen itsensä suosio jäi kuitenkin kulttitasolle. Oivalliselta jäähyväislevy Jubileelta (1998) löytynyt Truly, Truly sentään nousi Yhdysvalloissa pienimuotoiseksi radiohitiksi.

Grant Lee Buffalo kantoi suuren ja mahtavan Fleetwood Macin malliin primus motorinsa nimeä, eikä suotta. Yhtye henkilöityi Grant-Lee Phillipsiin, mieheen, joka sävelsi ja sanoitti biisit, lauloi, soitti taidokkaasti 12-kielistä akustista kitaraa sekä edusti yhtyettä kummallisella habituksellaan esikoislevyn kansikuvaa myöten. Perushumanistisen näköisessä rillipäässä kyti erikoislaatuista karismaa.

Samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Fuzzy laittoi pyörät pyörimään. Kappale julkaistiin alun perin Bob Mouldin Single Only -levymerkillä vuonna 1992, minkä seurauksena kriitikot kilahtivat ihastuksesta. Yleishulina johti siihen, että vuotta aiemmin Shiva Burlesque -yhtyeen raunioille perustettu Grant Lee Buffalo nappasi levydiilin punkisti rockahtaneelta Slash Recordsilta.

Grant Lee Buffalosta tuli suhteellisen nopeasti valmis bändi. Se yhdisteli omaperäisessti college rockin rohkean nuorekkaita ja suoraviivaisia linjoja Neil Youngin viitoittamiin, maukkaan kaurapuuromaisiin folkrock-oppeihin. Lopputulos oli parhaimmillaan hyvin herkullinen.

Edellä mainittujen elementtien lisäksi Fuzzy-singlessä kaikuu tietty grunge-ajan alakulo. Säkeistön lakonisen toteava välinpitämättömyys on kaiken pohja. Laiska säkeistö taas saa kaivatun vastaparin Phillipsin käsittämättömän upeasta ulvonnasta. Kertosäkeen punch line – eli naukuen suusta päästetty ”fuzzy” – lähentelee jo komediaa. Harva kykenee hoilaamaan kertosäkeen mukana nauramatta.

Toisen kertosäkeen jälkeinen kitarasoolo tapailee ja hyväilee laulumelodiaa antaumuksellisesti akustisen kitaran helkkyessä taustalla. Viimeistään tässä kohtaa iskee sellainen hyvän olon tunne, jonka mahtavat kappaleet usein teettävät. Korviin soljuu totaalisen simppeliä ja samalla täysin tuolilta pudottavaa amerikkalaista vaihtoehtomusiikkia.

Fuzzyn teksti velloo epämääräisessä ihmissuhdeproblematiikassa. Kertojaminälle on valehdeltu, minkä seurauksena hän tietysti liikkuu samean sekavissa olotiloissa. Vaikka melankolia edellä mennään, riittää Fuzzyssa myös omanlaista takkatulen äärelle saattelevaa lämmintä tunnelmaansa. Kappaleen yksinkertaiseen nerokkuuteen palaa mielellään vielä 19 vuodenkin jälkeen.

Grant Lee Buffalon ura kesti kuutisen vuotta. Loppuvaiheessaan duoksi kutistunut yhtye ei nähnyt albumimuodossa uutta vuosituhatta, mutta päämies Phillips on ehtinyt julkaista 2000-luvun mittaan peräti kuusi soololevyä. Toki niitäkin paremman puutteessa kuuntelee.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grant Lee Buffalo teki faniensa iloksi ja ihmetykseksi paluun lavoille viime vuonna. Viime kesänä bändi pistäytyi pistokeikoilla Saksassa, Belgiassa ja Englannissa. Eiköhän Suomestakin löytyisi vähintään Tavastian verran uskollisia faneja. Olkaatte tervetulleet!

Näin komeasti kajahti Fuzzy heinäkuussa Belgiassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Grant Lee Phillips esitti suomalaistenkin suosimassa Gilmoren tytöt -jaarittelusarjassa kaupungin trubaduuria. Phillipsin kaikki sarjassa nähdyt katusoitantasessiot 12-kielisen Takaminen kanssa on ympätty kahdeksaan minuuttiin. Videon upottaminen on valitettavasti estetty, mutta voit katsoa sen tästä.

Von Hertzenin veljekset näyttävät maailmansyleilemisen mallia. (Kuva: Tomi Palsa)

Kiss a Wish on Von Hertzen Brothersin uran alkutaipaleen kultakimpale. Se tarjoaa yhdeksän ja puolen minuutin verran nostattavaa maailmojen syleilyä.

”Yet another grin, a secret, a weakness
A kiss, a wish, a smile, which so kindles
A cry, a dive, an another approach and
a kiss, a wish, a smile and that’s it”

Von Hertzen Brothers ei ollut vielä kakkoslevynsä Approachin (2006) aikaan alkuunkaan yhtä iso nimi kuin nykyään. Mutta tietysti kriitikot olivat sen jo ehtineet löytää – ja miltei hehkuttaa puhki. Approach nappasi viiden tähden arvioita suurin piirtein joka toisesta lehdestä, taitavan veljestrion progeneroutta jaksettiin ylistää loputtoman tuntuisesti.

”Suomalaisen rockin santalaatikko ei ole oikea vertailukehikko tälle värikylläiselle mysteerimatkalle, vaan veljesten pelotonta vyörytystä kannattaa kuunnella kaiken maailman psykedeelisesti värittynyttä rockia vasten”, intoili Soundin Pekka Laine täysien pisteiden levyarviossaan.

Arviot täyttyivät vertauksista niin Pink Floydiin, Led Zeppeliniin kuin varsin ymmärrettävistä Kingston Walliin. Kaikki hehkutus aiheutti itsessäni jonkinlaisen vastareaktion. Mielessäni kuvittelin yhtyeen musiikin olevan vain taitavasti tehtyä, mutta lopulta melko tympeää kriitikkoprogea, jolle ei levyhyllyssäni olisi sijaa. Kaikki muuttui, kun kuulin sattumalta albumin ehkä uljaimman kappaleen Kiss a Wishin.

Kappaleessa Mikko von Hertzenin sisäiset pohdiskelut kohtaavat musiikillisen kunnianhimon. Oikeastaan biisi ehtii jo sanomaan sanottavansa klassisessa popmitassa eli kahden ja puolen minuutin paikkeilla, mutta veljekset luovat biisille lisäarvoa vielä seitsemän kiintoisan minuutin verran.

On mahtavan uskaliasta, että usean minuutin progeilujakso alkaa Sonny Heinilän soittamalla Ney-huilusoololla. Se on riskinotto, joka kannattaa. Myös Kie von Hertzenin kitarasoolon käynnistyessä iskee positiivisen hämmästynyt monttu auki -tunnelma: onpa massiivista!

Tomi Nordlund aistii VHB:n soitossa Monttu auki -tunnelmaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Eeppistä progeilua ja haikeita popmelodioita hienosti yhdistelevä kappale huipentuu euforisen nostattavaan kertosäkeeseensä. Lopussa Kiss a Wish kohoaa taivaisiin juuri niin kuin Mikko, Kie ja Jonne von Hertzen varmasti halusivatkin.

2000-luvun suomalaista progerockia ei voi edes yrittää käsitteellistää tai puida ilman tätä veljeskolmikkoa. Kiss a Wish on yhtyeen uran alkupään kiistaton helmi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kappaleen sinkku- ja videoeditissä on napsaistu mitasta puolet pois, mikä ei todellakaan tee teokselle oikeutta. Livenä bändi toki vetää kappaleensa täysimittaisena. Tässä näyte bändin viimesyksyiseltä Prahan-keikalta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

22. toukokuuta 2006 – USAn ilmavoimien isku kylään Etelä-Afganistanissa tappoi 80 ’epäiltyä kapinallista’.[18] Tarkkailijoiden mukaan iskussa kuoli myös yli 30 siviiliä, neljä Afganistanin sotilasta ja poliisimies.[19]

Ossi Alisaari (vasemmalla) liittyi Pennilessiin vuonna 1997 ja on ollut 2000-luvulla yhtyeen biisintekijä ja pääasiallinen laulaja. (Kuva: Tomi Palsa)

Alisaarien veljeskatraan kuopus otti vuonna 2001 Penniless-yhtyeen keulamiehen paikan piirakantuoksuisin tuloksin.

”I was found lying on the ground, life was pretty round
I saw you, took me by the hand, I had to get by
I tasted like no other one
Flavour of the month
Adam’s apple pie”

Alisaaren veljestrion nuorimmainen jäsen Ossi liittyi Pennilessiin vuonna 1997 ja soitteli kitaraa jo Joe-levyllä (1999). Vastuun nakkilalaisbändin tekemisistä ja aiempaa popahtavasta linjasta hän otti kuitenkin vuoden 2001 Anola-levyllä, joka on edelleen orkesterin uran hienoimpia saavutuksia. Ossi otti haltuun sekä sävellys- että lauluhommat ja on jatkanut samoilla linjoilla näihin päiviin asti.

Armoitetun rockäänen omaava isoveli Pekka on vuosien varrella vetäytynyt sivummalle ja astuu laulajantontille nykyään harmillisen harvoin. Yhtyeen uran kannalta oli kuitenkin tärkeää, että se sai uudelle vuosituhannelle uutta, luomisvimmaista Alisaari-verta. Olihan Penniless ollut vuonna 2001 kasassa jo huikeat 13 vuotta. Ossin popsäveltäjän lahjat kulminoituivat vastustamattomaan ylistyslauluun Aatamin omenapiirakasta.

Väsymättömän Penniless-viisikon kohdalla on aina harmiteltu sitä, ettei se jostain syystä onnistu saamaan ansaitsemaansa arvostusta. Adam’s Apple Pie -singlen kohdalla tuntui kuitenkin hetken aikaa siltä, että nyt lähtee. Kappale komeili 13 viikkoa Radiomafian soittolistalla ja oli vuoden 2001 kovimpia pieniä suuria rockhittejä varmasti monien muidenkin kuin allekirjoittaneen korvissa. Se kuuluu edelleen bändin livesetin kivijalkoihin.

Penniless – piirakantuoksua Nakkilasta. (Kuva: Tomi Palsa)

Adam’s Apple Pie yhdistää valloittavalla tavalla simppelin kauniin popmelodian ja kiireettömän säröisen bändisoiton. Pennilessin kaverit tunnettiin melkoisina kaahaajina, mutta tässä vaiheessa oli aika hieman himmata. Kappale ei kaivannut sen kummempia kommervenkkejä tai ajalle ominaisia efektipulputuksia. Adam’s Apple Pie säröpoppaa aidosti ja luomusti. Kappaleen jokaisessa grungen makuisessa kitarariffissä on jonkinlainen kantava idea.

Biisin kruunaa laulun ja kitaran kannattelema, räjähdystä ennakoiva loppuosa, joka huipentuu uljaaseen ”PIE!”-rääkäisyyn. Siihen ei yksinkertaisesti kyllästy koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. huhtikuuta 2001 – Neljä iltalomalla ollutta varusmiestä hukkui Turun satamassa heidän henkilöautonsa syöksyttyä satama-altaaseen. Yksi autossa olleista onnistui pelastautumaan rikkomalla auton takalasin. Varusmiehet palvelivat Varsinais-Suomen ilmatorjuntarykmentissä.

Jackie Harrisilla on virtaa.

Snap!-yhtyeen The Power toimii vähän joka tilanteessa. Vielä nykyäänkin se on omiaan tsemppaamaan vaikkapa rankasti juhlitun viikonlopun jälkeisenä maanantaiaamuna, kun olo on totaalisen nuukahtanut ja poissaoleva.

Toisaalta se onnistuu tykittämään voimiensa tunnossa olevalle mielelle ja keholle vielä entisestään energiaa. The Power on kuin mikäkin parantava yrtti kaukaa vuosien takaa. Ei ihme, että uhmaa ja päättäväisyyttä huokuva kappale on päätynyt soimaan monenmoisten urheilumittelöiden taustalle. Yhtä hyvin sen voisi kuvitella toimivan vaikka energiajuoman mainoksessa.

Projektityyppisen yhtyeen muodostivat frankfurtilaislähtöiset tuottajat Michael Münzig ja Luca Anzilotti. Itselleni tuli aikoinaan yllätyksenä, että Snap! oli kotoisin Saksasta. 12-vuotiaan koltiasien korviin se kuulosti perin amerikkalaiselta pumpulta. Tätä selitti tietysti biisissä räpänneen jenkkisuunsoittaja Turbo B:n läsnäolo. Entisen armeijasällin tekstintuuppaus oli niin lapsellisen uhoavaa ja korostetun amerikkalaista, että se vetosi poikaseen heti.

Tuhdinlaisen räppärin rinnalle napattiin muhkeaääninen laulaja Jackie Harris, jonka ”mulla on voima!” -huuto alleviivasi kaiken sen, minkä Turbo B säkeistöissä suustaan ulos sylki. Jotain vetoavaa oli biisin päätössäkeistössä, jonka uhkaava loppukaneetti kuuluu 1990-lukuisen tanssipopin klassikkolaineihin.

”Quality I possess something I’m fresh
When my voice goes through the rest
Of the microphone that I am holdin’
Copywritten lyrics so they can’t be stolen
If they are snap

Don’t need the police to try to save them
Your voice will seize so please stay off my back
Or I will attack and you don’t want that”

The Powerin pitelemättömyys perustui osaltaan myös tehokkaasti valittuihin ja toteutettuihin taustoihin. Kappale on melkoinen sample-tilkkutäkki: voimahitti koostuu paloista Chaka Chanin Some Lovea, Chill Rob G:n Let the Words Flow’ta, Jocelyn Brownin Love’s Gonna Get Youta ja Mantronixin King of the Beatsia.

Snap!-yhtyeen kahdesta studioalbumista ensimmäisen, World Powerin, ykkössinkku oli levyn selvästi parasta antia. Sitä seurannut Cult of Snap oli jo paljon väsähtäneempi ja naurettavampi esitys. Mutta The Powerissa piisaa edelleen voimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Snap! sai toisen jättihittinsä entistä enemmän eurodancen suuntaan hypänneestä Rhythm Is a Danceristä. Tämän jälkeen ura alkoikin sitten lopahtaa. Myös Turbo B esiintyi tässä kesän 1992 humppaklassikkossa. Hän tehtaili biisiin ikimuistoisen iskulauseen. ”I’m serious as cancer when I say rhythm is a dancer”, turbomies kuittaa pakollisen rap-osuutensa päätteeksi. Säettä on parjattu yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista poplyriikan pätkistä.

Video ei ole enää saatavilla

Justify My Loven videossa esiintyy kihnutusta kuin keskimääräisessä Omena-hotellissa konsanaan.

Vuoden 1990 joulumarkkinoille julkaistu Immaculate Collection kiteytti Madonnan hurmoksellisen 1980-luvun. Hittikokoelmalle mahtui myös kaksi uutta biisiä, joista toinen oli Rescue Me ja toinen polemiikkiriittoinen Justify My Love.

Madonnan syntisen seksi-anthemin juuret johtavat aina James Brownin Funky Drummeriin asti. Public Enemy nappasi kappaleessa kuultavan rumpukompin omaan Security of the First World -instrumentaaliinsa vuonna 1988. Vain pari vuotta myöhemmin Madonna julkaisi Justify My Lovensa, jonka kantava rumpulooppi oli samplattu suoraan Public Enemyn biisistä. Asialla oli biisin Madonnalle ”säveltänyt” ja tuottanut Lenny Kravitz.

Madonnan epätasaisen 1990-luvun käynnistänyt kohubiisi ei ole jäänyt historiaan musiikillisten ansioidensa tai edes hieman halpamaisen oloisen kierrätyksensä takia. Yksinkertainen kappalehan perustuu saman biitin loputtomaan kiertoon ja muutamaa ääntä maalaaviin syntikkajousiin. Mutta harvaa popkappaletta on onnistuttu lataamaan yhtä huumaavalla hekuman tunteella – Justify My Love toimii eroottisen latauksen ja viettelyn audiomuotoisena synonyyminä. Kappale kuulosti muinoin 22 vuotta sitten suorastaan vaaralliselta, vaikkakin nykyään jo hivenen lapselliselta.

Madonna puhuu, kuiskailee ja voihkii, muttei oikeastaan laula koko kappaleessa alkuunkaan, mikä lienee joidenkin mielestä vain hyvä asia. Biisin teksti pohjautuu Ingrid Chavesin kirjoittamaan runoon. Hän joutui myöhemmin taistelemaan kappaleesta itselleen rojaltit oikeusteitse.

Puhuttu avaussäkeistö ja yksittäisten sanojen pudotteluun perustuva kertosäe tiivistävät eroottisen pelin hengen. Eksoottiseen Eurooppaan suuntautuva seksifantasia odottaa toteutumistaan.

”I wanna kiss you in Paris
I wanna hold your hand in Rome
I wanna run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country
You put this in me
So now what, so now what?

Wanting, needing, waiting
For you to justify my love”

Eritoten Justify My Love muistetaan shokeeraavasta mustavalkoisesta musiikkivideostaan, joka tavoitteli 1960-luvun eurooppalaisen taide-elokuvan henkeä. Vielä vuonna 1990 Madonna piti tiukasti kiinni edelläkävijän roolistaan. Popin kuningatar oli osaltaan tekemässä valtavirran musiikkivideoista pornahtavampia, mutta samalla estoista vapaampia ja taiteellisesti rohkeampia.

Justify My Loven video sisälsi niin sadomasokismia, tirkistelyä kuin biseksualisuutta, mikä oli vielä vuonna 1990 ilmiselvä kohun paikka. Uskalias artisti kiteytti sanomansa videon lopussa nähtävään tekstiin: ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”.

Videossa Madonna kiehnaa muun muassa silloisen poikaystävänsä, malli Tony Wardin kanssa. Hän suutelee myös naista. Se, mikä on nykyään jopa varsin tavallista kuvastoa, oli 1990-luvun ensitahtien aikaan hätkähdyttävää. MTV jopa kielsi videon esittämisen ja monet näyttivät siitä vain sensuroitua versiota. Näin myös Suomessa. Tapahtumaketju eteni siihen, että biisistä työstettiin kaikkien aikojen ensimmäinen VHS-videosingle, josta tuli tietysti valtaisa menestys. Sillä seksihän myy ja niin edelleen.

Justify My Love on kaikista edellä mainituista omintakeisista syistä johtuen yksi Madonnan kiintoisimmista kappaleista. Uran taitekohtaa edustanut single viitoitti tietä myös Madonnan seuraavalle, mielipiteet jakaneelle Erotica-albumille. Kuinka paljon voimaa ja merkitystä yhdellä yksittäisellä kappaleella voikaan olla!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Madonna on esittänyt himokkaan kappaleensa livenä vain kerran. Tämä tapahtui Girlie Tourilla vuonna 1993. Uudella MDNA Tourilla biisi sentään on tuutattu ämyreistä ulos välisoiton omaisena William Orbit -remiksinä.

Video ei ole enää saatavilla

Suzanne Vega, hyvinvointipoppia ikävistä asioista.

Yhdysvaltalainen lauluntekijä Suzanne Vega kirjoitti kappaleen lasten pahoinpitelystä pikkupojan suulla. Raskaasta teemastaan ja poikkeuksellisesta tulokulmastaan huolimatta Lukasta tuli Vegan isoin ja pidetyin hitti.

Kaltaiselleni porilaispojalle Luka oli aikoinaan yksi peruskiva autoradiobiisi muiden joukossa. Lukan tahtiin oli kiva hyräillä leppoisasti. Kun selvisi, kuinka ikävistä asioista siinä lauletaan, oli koko kappaletta lähestyttävä aivan uudessa valossa.

Lukassa pieneen poikaan kohdistuva väkivalta on selviö, mutta muut mahdolliset alistamistoimet jäävät kuulijan mielikuvituksen varaan. Aihe saattoi olla 1980-luvun hyvinvointipopissa tabu, mutta rockin puolella ei ole pelätty käsitellä esimerkiksi insestiä tai alaikäisiin kohdistuvaa himoa. Soittolistalle mahtuu kappaleita, kuten Motörheadin Don’t Let Daddy Kiss Me, Pixiesin Broken Face ja The Mothers of Inventionin Brown Shoe Don’t Make It.

Vega sai inspiraation lempeästi soivaan Lukaansa tarkkailtuaan kotinsa edustalla leikkineitä lapsia. Yksi heistä ei jotenkin tuntunut kuuluvan joukkoon.

Kappaleessa lauletaan omituisista yöllisistä äänistä, joista ei sitten puhuta. Iskujen kohdetta käy väistämättä sääliksi.

”If you hear something late at night
Some kind of trouble, some kind of fight
Just don’t ask me what it was
Just don’t ask me what it was
Just don’t ask me what it was”

Pikkupojan mustelmiin löytyy tietysti käypä selitys.

”Yes I think I’m okay
I walked into the door again
Well, if you ask that’s what I’ll say
And it’s not your business anyway”

Musiikillisesti Luka on heleän kevytpopin muotovalio. Kappale etenee vaivattoman tuntuisesti Vegan tulkitessa sävellyksensä hunajaisen pehmeästi. Arvostettavaa on myös se, ettei laulelmallisen popbiisin kertosäkeestä ole kasattu huikentelevaista kakunkuorrutusta, vaan kappaleen eri osat sulautuvat saumattomasti yhteen. Varsin rakastettava on myös kahdesti kertosäkeen jälkeen toistuva, pilvien korkeudella kulkeva kitarariffi.

Kappaleen kauneus ja ilmavuus toimivat omanlaisenaan vastapainona synkälle tekstille. Musiikki tavallaan kiistää ne ikävyydet, jotka Lukan karusta arjesta on vahingossa päässyt paljastumaan. Kukapa haluaisi päästää noin kammottavia kokemuksia päivänvaloon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

1990-luvun nukkavieruihin popsankareihin kuuluva The Lemonheads osasi vetää oikeista naruista cover-valintojen suhteen: bändin Luka-kaahauksesta tuli college radio -hitti vuonna 1989. Kolmea vuotta myöhemmin Lemonheads lainaili Mrs. Robinsonia vielä menestyksekkäämmin.

Video ei ole enää saatavilla

Berlin kelpaso elokuviin ja automainoksiin.

Amerikkalaisen Berlin-yhtyeen eteerisesti keinuvasta Take My Breath Awaystä tuskin olisi tullut yhtä isoa hittiä ilman ihanan kauheaa ja kauhean ihanaa Top Gun -elokuvaa. Kappale porautui miljoonien nuorten korvien väliin osana Tom Cruisen ja Kelly McGillisin välistä rakastelukohtausta.

Hunajainen soundtrack-balladi toimi oivana auditiivisena siltana Tompasta unelmoiville teinitytöille. Kutkuttavan outoja tunteita se herätteli varmasti myös pojissa – viimeistään koulun diskon viimeisten hitaiden koittaessa.

Take My Breath Away tihkuu samaa levollisen intohimoista kasariromantiikkaa kuin vaikkapa The Carsin Drive. Ei ihme, että kumpainenkin on vuosikausia kuulunut kaikenlaisten nyyhkykokoelmien vakiokalustoon.

Kappaleen ensimmäinen säkeistö kiteyttää oleellisen. Terri Nunn laulaa kahden rakastavaisen häpeästä vapaasta täyttymyksestä. Kaikki on kuin hidastettua ja tietysti henkeäsalpaavaa. Lyriikassa on vahvaa hellän panemisen tunnelmaa.

”Watching every motion in my foolish lover’s game
On this endless ocean finally lovers know no shame
Turning and returning to some secret place inside
Watching in slow motion as you turn around and say
Take my breath away”

Kappaleen käynnistävästä teemariffistä vastasi vibratolla varustettu synabasso. Tosin Commodores teki saman soundin tunnetuksi jo edellisvuotisella r&b-balladillaan Nightshift.

Rakastettu Take My Breath Away voitti vuonna 1986 sekä parhaan kappaleen Oscarin että Golden Globen. Kappaleen menestys ei silti vaikuttanut aivan toivotulla tavalla Berlinin uraan, sillä yhtye hajosi seuraavana vuonna. Hitin sisältänyt Count Three & Play -levy ei sittenkään myynyt toivotusti.

Vuonna 1998 Nunn keräsi kasaan uudet soittokaverit ja palasi kuvioihin Berlin-nimellä. 2000-luvulla yhtye on julkaissut kaksi unohduksiin painunutta albumia. Take My Breath Away pysyykin edelleen ainoana Berlin-biisinä, jonka useimmat meistä ovat tietoisesti kuulleet.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Haloo Helsinki! -yhtyeen hittibiisin kertosäe muistuttaa kummasti Take My Breath Awayn säkeistön melodiaa. Plagiointisyytöksiin ei silti ole syytä lähteä.

Video ei ole enää saatavilla

Kanadan kevyt-Springsteen Bryan Adams julkaisi kovimman hittibiisinsä samana vuonna, jolloin Pomon Born in the U.S.A. -albumi ilmestyi.

Run to You olisi voinut tarttuvuusarvonsa puolesta jopa mahtua Brucen menestyslevylle. Tuolloin 34-vuotias Springsteen silti olisi tuskin väsännyt yhtä nuorisovetoista ja moraalisesti arveluttavaa tekstiä kuin kymmenen vuotta nuorempi Adams. Toki Springsteenkin koki esimerkiksi I’m on Firessaan intohimoa, mutta selvästi kypsemmin ja hienovaraisemmin.

Eittämättä Run to You olisi kelvannut Bon Jovillekin. Sen sijaan amerikkalaiselle Blue Öyster Cult -yhtyeelle biisi ei maistunut, vaikka Adams ja hänen biisinikkaripartnerinsa Jim Vallance kuinka yrittivät tyrkyttää.

Run to Youn teksti täyttyy kielletystä himosta ja toisen naisen syliin juoksemisesta heti kun silmä välttää eli ensimmäisestä säkeistöstä lähtien.

”She says her love for me could never die
But that’d change if she ever found out about you and I
Oh, but her love is cold
It wouldn’t hurt her if she didn’t know, ’cause…

When it gets too much
I need to feel your touch
I’m gonna run to you”

Reckless-levyn ykkössingleksi ja myöhemmin Adamsin jokaiselle kokoelmalevylle päätynyt laulu nojaa yksinkertaiseen mutta toimivaan säkeistön kitaranäppäilyyn sekä perin klassiseen mutta iskevään neljän soinnun kertosäekiertoon.

Rokonarpisen pikkumiehen raspitulkinta on kaikessa nuoruudenuhmakkuudessaan huumaava. Hän valmistaa viettelevässä säkeistössä kuulijan kertosäkeen suureen ”aktiin”. Teksti ja musiikki pelaavat komeaa yhteispeliä.

Kun kuuntelin Run to Youta lapsena, en ottanut sanoista toisen luokse juoksemisesta tarkempaa tolkkua. Kohdan ”when it gets too much I need to feel your touch” kuulin muodossa ”when we kiss too much I need to feel your touch”.

Silti sähäkän intohimoinen biisi puski suoraan kasvoille viimeistään sen edettyä yhteen kasarirockin iskevimmistä kertosäkeistä. Nykyään Adamsin rokkaavinta radiohittiä kuuntelee mieluiten täysillä autossa, mutta myös mikä tahansa baari kelpaa. Eikä edes hävetä.

Jos Adams olisi jatkanut uraansa enemmän Run to Youn linjoilla, hänen nimensä olisi nykyään muutakin kuin synonyymi tympeälle pehmorockille. Ryan Adamsiin liitettävä vitsi hän olisi varmasti joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mash-upit ovat omiaan kiusaamaan korvien väliä, mutta pakkohan tämä on jakaa. Sen verran kivasti Metallican Enter Sandman istuu Run to Youn päälle. Parempaa kuin Loutallica.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. silloin joskus: Peter Buck (vas.), Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

Pitkäaikainen R.E.M.-fani Tomi Nordlund kävi läpi traumaattisen kriisin vaiheet kuultuaan yhtyeen lopettamispäätöksestä. Nyt hän työstää suruaan muistelemalla vuonna 1992 käynnistynyttä R.E.M.-suhdettaan. Varautukaa valtaisan pitkään vuodatukseen.

1. Shokkivaihe

Shokkivaihe alkaa heti kriisin laukaisseen tilanteen jälkeen ja kestää lyhyestä hetkestä joihinkin vuorokausiin. Shokkivaiheen aikana ihminen ei kykene vielä käsittämään kriisin aiheuttanutta tapahtumaa ja saattaa jopa kieltää sen. Osa shokkivaihetta elävistä lamaantuu täydellisesti.

Keskiviikkona 21. syyskuuta se tapahtui. R.E.M. ilmoitti lopettavansa 31 vuotta kestäneen uransa. Järkytyin uutisesta niin, etten ollut aluksi edes uskoa lukemaani. Sitten mielen valtasi tyhjyyden tunne. R.E.M. on ollut minulle olemassa ”aina”.

Olen varttunut yhtyeen levyjen parissa varhaisteinistä päälle kolmekymppiseksi aikuiseksi. R.E.M. oli yhtye, jonka ansiosta ylipäänsä innostuin popmusiikista.

Siksi Michael Stipen, Peter Buckin ja Mike Millsin yllättävä lopettamispäätös pyöri päässäni koko harmaan keskiviikkoillan. Unta oli vaikea särkyneeltä sydämeltä saada.

Kuunnellaanpa tämän aasinsillan kautta yhtyeen viimeinen (studioalbumilta irrotettu) single.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Oh My Heart

Perjantaina baarissa kaverit kyselivät, miten olen jaksellut. Oikein osanottojakin tuli. Vitsillähän näitä toki viljeltiin, mutta jotain kuvaavaa kommenteissa oli. Onneksi alkushokista ei tarvinnut kärsiä yksin. Facebookissa oli viikon mittaan päällä melkoiset surutalkoot R.E.M.:n nimeen vannovien tuttujen ja tuntemattomien kesken. Vertaistuki on paras tuki.

Samalla tajusin, että kyseessä on minulle paljon enemmän kuin pelkkä bändi.

2. Reaktiovaihe

Reaktiovaiheessa ihminen alkaa vähitellen kohdata muuttuneen todellisuuden ja yrittää muodostaa käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.

Seuraavina päivinä ja viikkoina aloin työstää menetystä muistelemalla suhdettani yhtyeeseen. Kaikki alkoi jouluna 1992 Porin Pietniemessä, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman.

Rakkaussuhteeni bändiin käynnistyi sillä sekunnilla, kun maaginen avausraita Carnival of Sorts (Box Cars) lähti soimaan. Tässä bändin poikkeuksellisen hienolta Chronic Town -ep:ltä (1982) löytyvän kappaleen liveversio, joka otsikon väittämän vastaisesti on vuodelta 1983. Kuuluisassa oikeudenmukaisessa maailmassa kappale olisi ollut hitti, mutta R.E.M. sai odotella todellista napakymppiä vielä vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Carnival of Sorts (Box Cars)

Muutama päivä taianomaisen ensikosketuksen jälkeen ostin R.E.M.:n sittemmin kanonisoidun klassikkolevyn Automatic for the Peoplen C-kasettina porilaisesta Musiikki Belisasta.

Hullaannuin yhtyeestä entistä enemmän. Muistan tosin kaivanneeni ensimmäisillä kuuntelukerroilla levylle ”enemmän rumpuja”. En ollut 13-vuotiaana sentään niin pikkuvanha, että olisin allekirjoittanut yhtyeen aikuishissuttelut täysin mukisematta.

Silti, kun muut kuuntelivat Nirvanaa, minä luukutin näitä kuolemasta kertovia, varsin hiljaisia lauluja. Kaikkien kavereideni kaaliin se ei tainnut mennä, mutta omasta mielestäni olin tavallaan yhtä punk kuin R.E.M. itse tuolloin: olihan yhtye vaihtanut sähkökitarat mandoliiniin kirskuvan grunge-buumin keskellä.

Minä taas en kuunnellut samaa musiikkia kuin muut Länsi-Porin yläasteen oppilaat. Olin ylpeä siitä, että olin löytänyt ihan ”oman” bändin.

Vieläkin huvittaa muistella, miten arvuuttelin Automaticin kansivihkon kuvien perusteella, kuka kukin on. Oletin aluksi Michael Stipen olevan bändin rumpali ja Bill Berryn laulaja, koska hän näytti kuvissa kaikkein viileimmältä. Umpinörtiltä matematiikan opiskelijalta näyttänyttä Mike Millsiäkin ehdin myös luulla laulajaksi. Pitkätukkaisen Peter Buckin suhteen olin sentään oikeassa: mies ei voinut olla muuta kuin kitaristi.

Automaticista tuli suosikkilevyni, ja se on sitä edelleen, niin paljon kuin muista R.E.M.-albumeista pidänkin. Sen kappaleisiin liittyy monenlaisia nuoruuden muistoja: Man on the Moonissa oli hienoin tunnelma, kertosäe ja kitarariffit ikinä. Mitään Driven kaltaista en ollut ennen kuullut. Hitaiden tanssiminen Everybody Hurtsin tahtiin oli unelmani.

Olin myös ylpeä tajutessani, millaisella poliittisella agendalla Stipe oli levyn ainoassa kunnon rockbiisissä Ignoreland. Lisäksi päätin teininä, että haluan lohduttoman kauniin Sweetness Followsin soivan hautajaisissani. Kornia mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Sweetness Follows

Vuosina 1993 ja 1994 olin niin tohkeissani bändin kyvystä tehdä tunteisiin vetoavaa, laadukasta popmusiikkia, että halusin kuulla lisää. Out of Timen (1991) ja Greenin (1988) sain käsiini helposti, mutta Porista ei löytynyt bändin I.R.S.-ajan albumeita sitten millään. Kaverini roudasi niitä minulle Helsingistä 120 markan hintaan. Kun koko sarja oli saatu kerättyä, tulivat levyt tietysti Porin Anttiloihin alennettuun hintaan. Olipahan taas tuuria.

Mutta osin juuri tämän takia vaivalla hankitut R.E.M.-levyni olivat minulle entistäkin arvokkaampia aarteita. Vaikeasti tavoitetun I.R.S.-kauden suosikkini taitaa olla Stipen kryptisellä mutinalla kuorrutettu esikoisalbumi Murmur (1983). Tämä kappale kuului levyn popahtavampiin suosikkeihini.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Shaking Through

Yhdessä vaiheessa R.E.M.-huumani oli niin kuumaa, että kuuntelin bändiä lähes jatkuvalla syötöllä. Jossain vaiheessa isäni hermostui: ”Kuka helvetti siellä sun huoneessa koko ajan määkyy?”

Kun R.E.M.-levyksi vaarallisen ja seksikkään oloinen Monster sitten ilmestyi syyskuussa 1994, olin täysillä mukana vastaanottamassa sitä. Halusin ottaa levystä irti kaiken mahdollisen.

Muistan vielä albumin uusiopaperikansien tuoksun ja sen kihelmöivän tunteen, kun asetin cd:n ensimmäistä kertaa soittimeeni. Bändin rockimpi ilme hämmensi aluksi, mutta niin vain Monster osoittautui hienoksi, joskin harmillisen aliarvostetuksi albumiksi. What’s the Frequency, Kenneth? oli toki erinomainen avaussingle, mutta tämä tunnelmapala taisi kolahtaa vielä kovemmin

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Bang and Blame (live)

Tässä vaiheessa idolisoin jo voimakkaasti bändin jäseniä, jotka onneksi eivät olleet osoittautuneet näkemissäni tv-haastatteluissa kusipäiksi, vaan ihan sympaattisiksi tyypeiksi. Harmi vain, ettei porilaisista rättikaupoista löytynyt samanlaisia kledjuja kuin über-coolilla Michael Stipella. Jäin siis ilman tähtipaitaa.

Vaikka vimmatusti fanitinkin, kaljuksi en sentään uskaltanut päätäni ajella. Vihasin muuten tuolloin tovin Manic Street Preachersin Nicky Wirea, joka sanoi toivovansa Stipen kuolevan AIDS:iin.

Kitaraa opettelin soittamaan heleistä arpeggionäppäilystään tunnetun Peter Buckin mukana. Tämän 1980-lukuisen R.E.M.-hitin opin soittamaan aika varhaisessa vaiheessa. Silloin vedettiin akustisella Yamahalla – nykyään omistan jo Rickenbackerin.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – The One I Love

R.E.M.:n kautta löytyi muutakin musaa. Herrojen soundcheck-tulkinta Glen Campbellin Wichita Linemanista puhutteli 17 vuotta sitten, mutta nyt se vaikuttaa aika laiskalta häröilyltä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wichita Lineman

Sen sijaan E-Bow the Letter -singlen b-puolena julkaistu cover Richard ja Linda Thompsonin kantriklassikko Wall of Deathistä toimii edelleen. Kova on myös Dead Letter Office -kokoelmalta (1987) löytyvä versio The Velvet Undergroundin Pale Blue Eyesista.

Grant Lee Buffalo -yhtyeen otin haltuun ihan vain siksi, että Stipe kehui sitä 1990-luvun puolivälissä maailman parhaaksi bändiksi. Vic Chesnuttistakin piti ottaa selvää, sillä olihan Stipe löytänyt pyörätuolimiehen kotikulmiltaan ja tuottanut tämän esikoislevyn.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wall of Death

Tuohon aikaan keräilin myös bändin cd- ja vinyylisinkkuja. Kaikki muukin R.E.M.-aiheinen tavara julisteista avaimenperiin ja kirjoihin kelpasi. Kannoin ylpeänä Monster-aiheista bändipaitaa ja olin tovin taivaassa, kun kuulin R.E.M.:n saapuvan Suomeen maaliskuussa 1995.

Kyllä vitutti, kun keikka peruttiin Bill Berryn kiertueella saaman aivoaneurysman takia. Ja kaverit tietysti vittuilivat epäonnestani porilaiseen tyyliinsä. Sain odottaa vielä kahdeksan vuotta ennen kuin näin sankarini livenä. Onneksi yhtyeen vuonna 1997 jättäneelle Berrylle ei käynyt lopulta pahemmin.

Sittemmin yhtyeen levyt New Adventures in Hi-Fistä (1996) viimeiseksi jääneeseen Collapse into Now’hun ovat olleet kovassa kuuntelussa. Kiihkein fanitus on 2000-luvun mittaan toki hiipunut ja asenne bändiä kohtaan muuttunut kriittisemmäksi. Silti koen yhtyeen kytkeytyvän suorastaan pelottavan vahvasti henkilöhistoriaani ja osin identiteettiinikin.

Ja pitihän minun tietysti sekoittaa suosikkibändini opiskeluihinkin. Vuonna 2002 tarkastelin tiedotusopin proseminaarissani sukupuolirajojen ja maskuliinisuuden esittämistä R.E.M.:n musiikkivideoissa. En todellakaan uskalla lukea tuota tutkimusta enää, mutta muistan käsitelleeni siinä Losing My Religionin ohella ainakin tätä tyylikästä videota.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Orange Crush

3. Käsittelyvaihe

Käsittelyvaiheen aikana kriisin aiheuttanut tapahtuma aletaan hyväksyä. Mieli ei enää kiellä tapahtunutta, vaan alkaa ymmärtää sen olevan muutoksineen ja menetyksineen totta.

Pakkohan se on hyväksyä: uusia R.E.M.-levyjä ei enää julkaista eivätkä Buck, Mills ja Stipe astu enää yhdessä lavalle. Vetäytymisen merkit olivat ilmassa viime keväänä julkaistun 15. studioalbumin Collapse into Now’n aikaan, mutta niitä ei ehkä vain halunnut noteerata.

Ensinnäkin, musiikillisesti levy sulkee ympyrän. Albumin kappaleissa bändi kierrättää häpeilemättä omaa historiaansa tehden sen onneksi tyylillä ja varsin raikkaasti.

Drive-kappaleen hengessä etenevä Überlin on tästä hyvä esimerkki. Se palauttelee mieliin yhtyeen 1990-luvun alun loiston päivät. Biisi on puhtaan klassista melodista R.E.M.:iä. Tosin kappaleen video on mielestäni yksi bändin ärsyttävimmistä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Überlin

Sekin oli paha merkki, ettei R.E.M. aikonut kiertää uuden levynsä tiimoilta. Lopettamispäätös oli tehty jo ennen albumin ilmestymistä. Kaiken lisäksi Stipe vieläpä heiluttaa albumin kannessa ikään kuin hyvästiksi. Aika selvää pässinlihaa. Sentään sedät saivat vierailevien ohjaajien avulla vielä aikaiseksi musiikkivideon levyn jokaisesta laulusta.

Ehkä parempi näin. Vaikka yhtyeen luova käyrä 2000-luvulla hieman notkahtikin, olisin silti toivonut, että kolmikko olisi jaksanut tehdä vielä muutaman levyn. Mutta ainakin bändi voi nyt poistua estradilta arvokkaasti. Näin uran päättymistä kommentoi Stipe:

”Eräs viisas mies sanoi kerran: juhliin osallistumisen taito on siinä, että tietää milloin lähteä kotiin. Me rakensimme jotain todella ainutlaatuista yhdessä. Me teimme sen, ja nyt me jätämme sen.”

4. Uudelleen suuntautumisen vaihe

Kriisi alkaa hiljalleen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta identiteetistä. Kriisin aiheuttanut tapahtuma ei unohdu koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään.

Eipä tässä muuta voi kuin hyväksyä tilanne ja kiittää yhtyettä kaikesta. Yhtyeen marginaalista valtavirtaan edennyt ura oli harvinaislaatuinen monellakin tapaa. 31 yhteistä vuotta, 15 studioalbumia ja yli 50 miljoonaa myytyä levyä on uskomaton suoritus. R.E.M. oli vaihtoehtorockin pieni suuri yhtye, jonka merkitystä ei voi väheksyä.

Entä mitä muuta minulle jäi fanittamisesta käteen kuin hyllyssä lojuvat cd:t, vinyylit, dvd:t ja vanhat VHS-nauhat? Paljonkin. Sainpahan esimerkiksi nähdä yhtyeen elävänä kolme kertaa, vuosina 2003, 2005 ja 2008.

R.E.M.-neitsyyteni menetin Oslossa. Voitin kaverini kanssa YleX:n skabasta liput vanhassa tehdashallissa järjestetylle spesiaalikeikalle. Voitte kuvitella, kuinka innoissaan olimme.

Voittoon riitti tieto siitä, että Radio Free Europe on bändin eka sinkku ja että John Paul Jones vastasi Automatic for the Peoplen jousisovituksista. Ja tulihan siellä Oslossa vähän vollotettua Nightswimmingin kajahdettua kuuluviin.

Olimme muuten samassa viiden tähden hotellissa ja vieläpä samassa kerroksessa bändin kanssa, mutta tietenkään en onnistunut törmäämään herroihin. Tosin matkakumppanini kyllä yritti kännissä rynniä Mike Millsin ja hänen hemaisevan blondinsa kanssa aamuyöstä samaan hissiin, mutta basisti ei liiemmin ideasta innostunut.

”Ei tosiaan innostunut. Kohteliaana nörttinä tunnettu tosielämän kokainisti sadatteli vihaisesti f-sanojen voimin, ja hotellin portieeri repi mut hissistä, kun toisen jalan olin saanut jo sisäpuolelle”, kaverini muistelee vieläkin hieman katkerana.

Se kieltämättä harmittaa, etten päässyt koskaan haastattelemaan bändiä. Mutta ehkä suurimpia henkilökohtaisia sankareita ei välttämättä kannatakaan kohdata.

R.E.M. on vaikuttanut vahvasti myös omaan tapaani tehdä biisejä ja laulaa. Vaikutteet kuulunevat esimerkiksi Cry Bar -yhtyeeni loppukesästä julkaistulta We Built This Ship -esikoislevyltä.

Ja pitäähän ikifanilla myös oma tribuuttibändi olla. Tamperelainen Men on the Moon plays R.E.M. on nyt ollut toiminnassa puolisentoista vuotta. Yhtye täyttyy kaltaisistani R.E.M.-hulluista poppareista, ja kattaukseemme mahtuu helmiä bändin jokaiselta levyltä.

On mahtavaa vetää livenä Radio Free Europen, Harborcoatin, Welcome to the Occupationin ja Imitation of Lifen kaltaisia kappaleita. Näin R.E.M. soi yhä livenä ainakin meidän suullamme.

Yhtyeestä diggaavien kavereiden kesken on vielä tarkoitus järjestää hautajaiset, joissa kuunnellaan pelkkää R.E.M.:n musiikkia ja korotetaan amerikkalaisen vaihtoehtorockin veteraanille malja jos toinenkin. Sitten lupaan puhua vaihteeksi muustakin ja hyväksyä lopullisesti sen, ettei elämäni tärkeintä bändiä ole enää olemassa.

Katkeransuloinen muistelo on hyvä lopettaa yhteen orkesterin kauniimmista kappaleista. Kiitos, jos jaksoit lukea läpi koko vuodatuksen. Ja etenkin, kiitos R.E.M. 1980–2011.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Find the River

Bonus!

Jotta hommasta ei jäisi liika vetistelyn maku, niin pläjäytetään vielä loppukaneetiksi kiroilun täytteinen karaokeversio Losing My Religionista.

Video ei ole enää saatavilla

Tourette Karaoke – Losing My Religion

R.E.M.:n uran kattava kokoelma Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 julkaistaan 15.11. Kuuntele levyltä löytyvä uusi kappale We All Go Back to Where We Belong Spotifysta.

R.E.M., jo yli 30 vuotta hölynpölyä.

Korvani altistuivat ensimmäistä kertaa tietoisesti R.E.M.-yhtyeelle jouluna 1991, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman. Levyn avannut Carnival of Sorts (Box Cars) sai 13-vuotiaan meikäläisen suorastaan hihkumaan ja vähän tanssimaankin. Lähes yhtä paljon innostuin kokoelman kummallisesta mutta tarttuvasta kakkoskappaleesta Radio Free Europe.

Biisi on Athensin poikien nuoruuden innolla etenevä osoitus siitä, että Amerikassakin kyettiin tekemään punkia, uutta aaltoa ja nörttipoikamaista collegerockia omintakeisesti sekoitellutta musiikkia. Kaikki, joiden mielessä R.E.M. näkyy vain 2000-luvun väsähtäneenä setäbändinä, kannattaa tarkistaa yhtyeen huikea varhaistuotanto.

Vuonna 1980 perustettu vaihtoehtorockyhtye lisäsi Radio Free Europen keikkasettiinsä seuraavan vuoden toukokuussa ja äänitti sen heinäkuussa. Hellyttävän demomaiselta kuulostavan debyyttisinglen julkaisi samana vuonna atlantalainen pikkufirma Hib-Tone. Myöhemmin samainen kappale toi bändille diilin I.R.S.-yhtiöltä. Vuonna 1983 Radio Free Europe äänitettiin uudelleen ja se päätyi esikoislevy Murmurin avausraidaksi. Tässä kuitenkin alkuperäinen versio:

Video ei ole enää saatavilla

Radio Free Europe ei ehkä yllä kaikkien aikojen hienoimpien R.E.M.-biisien listassa ihan kärkisijoille, mutta se oli osaltaan luomassa pohjaa bändin kiehtovan omituiselle 1980-luvun olemukselle ja tuleville tekemisille. Napakka kappale kokoaa yhteen alkuaikojen tunnusomaiset elementit: Bill Berryn vakaa peruskomppi, Mike Millsin napakan melodiset bassokuljetukset ja Peter Buckin Rickenbackeristaan loihtimat helkkyvät arpeggiot tekivät pohjan klassiselle R.E.M.-soundille.

Olennaisin osa varhaisen R.E.M.:n ilmettä oli kuitenkin tuolloin 21-vuotiaan laulaja Michael Stipen ujoudesta kummunnut mumina ja kryptiset lyriikat. Hän on myöhemmin todennut, ettei tarkoittanut Radio Free Europen sanoitusta ymmärrettäväksi – teksti on kokonaisuudessaan täyttä hölynpölyä. Oikeastaan vain biisin nimessä on järkeä.

”Keep me out of country in the word
Deal the porch is leading us absurd
Push that, push that, push that to the hull
That this isn’t nothing at all
Straight off the boat, where to go?
Calling on in transit, calling on in transit
Radio Free Europe”

Kappaleen nostattava kertosäe antaa odottaa itseään aina kellonlyömään 1:39, mutta se on sen arvoista. Myös kiintoisan käänteen tekevä c-osa kielii periaatteessa keskivertojen muusikoiden poikkeuksellisesta lahjakkuudesta säveltäjinä.

Yhtyeen jäsenet eivät olleet täysin tyytyväisiä ensisinkkunsa hidastempoisempaan I.R.S.-versioon. Tutuin monille on silti juuri tämä vuoden 1983 näkemys:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M. teki kansallisen televisiodebyyttinsä David Lettermanin ohjelmassa vuonna 1983 ja esitti minkäpä muukaan kuin Radio Free Europen. Lähes 30 vuoden saatossa Michael Stipeltä on lähtenyt tukka. Vanha kunnon Letterman porskuttaa edelleen, tosin entistä harmaampana.

Video ei ole enää saatavilla

Matthew Wardilla on korvaa klassiselle popille.

Amerikkalainen Matthew Ward on julkaissut vuodesta 1999 lähtien kuuden soololevyn verran omaperäistä americanaa, mutta hänet tunnetaan muistakin yhteyksistä. Pari vuotta sitten mies oli mukana ”superyhtye” Monsters of Folkissa. Viime vuonna hän julkaisi levyn Tired Pony -nimisen yhtyeen kanssa. Mukana bändissä olivat Editors-laulaja Tom Smith ja näyttelijä Zooey Deschanel.

M. Ward on myös She & Him -duon vähemmän kauniimpi puolisko. Suurimman osan huomiosta on luonnollisesti varastanut indiepoikien päiväuni Deschanel, jonka hunajaista tulkintaa on saatu kuulla duon kahdella levyllä. Uutta sooloalbumia ahkera muusikko lupailee ensi vuodelle.

M. Ward saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen sunnuntaina. Lontoosta puhelimitse tavoitettu herra kuvailee keikkasettinsä sisältöä vanhalla hääsanonnalla ”something old and something new, something borrowed and something blue.”

Vaikka M. Wardin omassa musiikissa on välillä kieroutuneen oloiset puolensa, hän tunnustautuu parantumattomaksi klassisen popin ja etenkin The Beatlesin ystäväksi. Alla aiheesta lisää.

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”The Beatlesin This Boy. Yksi ensimmäisiä kuulemiani levyjä oli Beatles-kokoelma Love Songs, ja biisi oli mukana sillä. Musiikillisesti This Boy on surullinen mutta samalla etenevä kappale. En ollut ennen kuullut komppikitaraa soitettavan sillä tavalla. Kappaleessa on upeat harmoniat ja upea tuotanto. Kerrassaan kaunis laulu.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä artistin musiikki saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Pakko vastata tähänkin The Beatles. Erityisesti White Album saa nostalgiatiloihin, sillä se innosti minua opettelemaan kaikki Beatlesin kappaleet. Sain 15-vuotiaana joululahjaksi kirjan, josta löytyi kitarasoinnut yhtyeen koko tuotantoon. Kävin läpi jokaisen biisin ja sitä kautta opin soittamaan kitaraa. Beatles-biiseissä haastavimpia opeteltavia ovat ehkä lauluosuudet ja lead-kitarat. Mielestäni komppikitaran soittaminen Lennonin ja Harrisonin tyyliin on kenen tahansa omaksuttavissa, kunhan vain paneutuu asiaan.”

Minkä biisin yleensä vetäiset karaokebaarissa?

”John Lennonin (Just Like) Starting Overin. Se on vaikea, mutta juuri siksi sopivan haastava karaokebiisi. Satun jopa silloin tällöin osumaan useimpiin nuotteihin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä biisiä pyydät dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Niin ei tietenkään ole ikinä käynyt, mutta pyytäisin minkä tahansa kappaleen Michael Jacksonin Off the Wall -albumilta. Pidän siitä levystä kovasti. Quincy Jonesin tuotanto on yleisesti ottaenkin nerokasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai yhtyeen olisit halunnut nähdä keikalla?

”Louis Armstrongin. Hänellä oli yksi kaikkien hienoimmista äänistä. Oloni tulee aina paremmaksi, kun kuuntelen hänen levyjään. Armstrongin nähdäkseni olisin voinut matkustaa vaikka maapallon toiselle puolelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketä nykymuusikkoa pidät erityisen merkittävänä?

”Jos minun pitäisi esimerkiksi nimetä tämän hetken suosikkikitaristini, se olisi Yeah Yeah Yeahsin Nick Zinner. Hän on nuorin tuntemani kitaristi, joka osaa tehdä instrumentillaan uusia ja todella kiinnostavia asioita (Zinner on 36-vuotias. – toim. huom.)”

Olet työskennellyt monien hienojen naisartistien kanssa. Työkavereitasi ovat olleet ainakin Lucinda Williams, Neko Case, Beth Orton ja tietysti She & Him -duon toinen osapuoli Zooey Dechanel. Keiden naisten kanssa haluaisit työskennellä tulevaisuudessa?

”Heh, naislautaseni tuntuu olevan tällä hetkellä niin täysi, ettei tule ketään mieleen.”

Entä mitä kuuluu She & Himille? Oletteko jo puuhailleet uutta levyä?

”Itse asiassa meiltä tulee tänä syksynä joululevy, jolla tulkitsemme rakkaimpia joululaulujamme. Levystä tulee todella riisuttu. Luotamme akustisiin ja sähköisiin kitaroihin sekä tietysti Zooeyn tenhoavaan ääneen.”

Mikä on suosikkisi Zooey Dechanelin tekemistä elokuvista?

”Hmm, katsotaanpa. Varmaankin Elf. Se leffa saa minut nauramaan joka katsomiskerralla.”

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward soolona Helsingin Tavastia-klubilla sunnuntaina 11. syyskuuta. Lämmittelijä tamperelainen Cry Bar.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS – M. WARD KILPAILU!

Vastaa ja voita:
Kenen suomalaisnaisartistin kanssa M. Wardin pitäisi sinun mielestäsi tehdä yhteistyötä?

Kaksikymmentä nopeinta kommentoijaa voittaa lipun M. Wardin sunnuntain Tavastian keikalle!

Mark Olson, vaihtoehtocountryn Lennon & McCartney.

Minnesotalainen The Jayhawks oli yksi niistä yhtyeistä, joka teki harmonialaulusta taidetta 1990-luvulla. Sopivasti niin The Beatlesistä kuin Buffalo Springfieldistä ammentanutta folk rock -yhtyettä johti kaksi suurenmoisella melodiatajulla varustettua herraa. Sähkökitaraa soittanut Gary Louris lauloi yleensä ylätaajuuksilla, kun akustista kuusikielistä käsitellyt Mark Olson otti haltuun alemmat rekisterit. Kun mukaan vielä lisättiin bändin muiden jäsenten stemmat, tallentui nauhalle kerrassaan hienoja harmonioita.

Ydin oli kuitenkin Lourisin ja Olsonin yhteispelissä. Orkesterin alkuaikojen kappaleet olivatkin lähes poikkeuksetta parivaljakon säveltämiä. ”Vaihtoehtokantrin Lennonin ja McCartneyn” yhteinen taival tyssäsi valitettavasti jo vuoden 1995 Tomorrow the Green Grass -albumiin, kun Olson päätti erota yhtyeestä. Virallinen selitys lähtöön oli, että mies halusi viettää enemmän laatuaikaa tuoreen vaimonsa kanssa. Samalla Olson ja Louris riitautuivat. Kaksikon yhteinen folk-taival jäi kymmenen vuoden ja neljän levyn mittaiseksi.

Louris ei kuitenkaan luovuttanut vaan teki muiden Jayhawks-jäsenten kanssa kolme enemmän tai vähemmän mainiota albumia. Vuonna 1997 julkaistiin katkerankaunis erolevy Sound of Lies, joka ei sentään kertonut Jayhawks-miesten välirikosta, vaan Lourisin avioerosta. Sitä seurasivat Smile (2000) ja Rainy Day Music (2003).

Lourisin ja Olsonin puhevälit palautuivat kuuleman mukaan jo vuonna 2001, mutta minkään sortin paluusta entiseen ei ollut aluksi tietoakaan. Viimeisimmän tynkä-Jayhawks-levyn jälkeen yhtyeestä ei edes kuulunut vuosiin mitään, kunnes vuonna 2009 yhtye esiintyi monien hämmästykseksi alkuperäiskokoonpanossaan Espanjan Primavera Sound -festivaalilla. Orastavia toiveita The Jayhawksin paluusta oli tosin jo viritellyt Lourisin ja Olsonin yhteislevy Ready for the Flood (2008).

Tänä keväänä kaksikko ilmoitti syyskuussa julkaistavasta comeback-levystä Mockingbird Time. Nyt viisihenkinen yhtye saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen klassisessa kokoonpanossaan. Aiemmin The Jayhawks on vieraillut Suomessa kolmesti.

Nuorgam poimi tulevien Suomen-keikkojen kunniaksi kahdeksan liikuttavan harmonista hetkeä Lourisin ja Olsonin yhteisen polun varrelta. Olsonin omituinen kantrinasaali ja Lourisin kurkusta kantautuva täsmällinen popheleys muodostavat edelleen ainutlaatuisen liiton.

Let the Critics Wonder (1986)

Harvinaisessa Jayhawks-videotaltioinnissa 26 vuoden takaa Mark Olson hoilaa kriitikkokappaleensa yksin Gary Lourisin seuratessa kitaroineen vierestä. Rempseä biisi, mutta jotain vielä puuttuu. Yksin Olsonin äänivarojen kannattelemana The Jayhawks -soundista on kasassa vasta puolet.

Video ei ole enää saatavilla

Take Me With You When You Go (1992)

No nyt alkaa lyyti kirjoittaa! Kaksi nuotissa pysyvää ja koko kappaleen yhdessä tulkitsevaa lead-laulajaa on aina ilo korvalle. The Jayhawks kuulosti 1990-luvun alussa kuin kadonneelta 1960-luvun folk-bändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Crowded in the Wings (1992)

Hollywood Town Hall -levyn (1992) haikealla kakkosraidalla parivaljakon yhteislaulu osuu yksiin täydellisesti. Eikä se pahalta kuulosta tällä tänä vuonna taltioidulla keikkavideollakaan, vaikka äänenlaatu onkin heikko. Ei voi mitään, kahden miesäänen sulautuminen yhteen on välillä maailman hienoin asia.

Video ei ole enää saatavilla

Blue (1995)

Pikkuhitiksi noussut melodiakaunokki Blue käynnisti upean Tomorrow the Green Grass -albumin. Ja taas Louris ja Olson hoilaavat hurmaavasti läpi kappaleen. Sykähdyttävintä antia tarjoilee biisin väliosa, jossa kaverukset laulavat hieman kaanoninomaisesti eri säkeitä. Homma ei mene sekoiluksi, vaan juuri tässä kohdassa koko kappale saa kruununsa. Ehta Jayhawks-klassikko Beatles-mausteilla.

Video ei ole enää saatavilla

Two Hearts (1995)

Louris alustaa klassisen Jayhawks-balladin vaikeroimalla: ”Sometimes it’s so real to be alone”. Kun Olson yhtyy mukaan säkeessä ”I’ll survive it’s true, but when I get close to June / Alright, okay / It’s just two hearts that make us pay”, alkaa tippa jo herahtaa silmäkulmaan. Ja mikä itkettävintä, laulun loputtoman yksinäisyyden kiteyttävä kohokohta on vasta tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Turn Your Pretty Name Around (2008)

Tämä biisi ei ole Jayhawksia, vaan näyte Lourisin ja Olsonin yhteislevyltä Ready for the Flood (2008). Kappale on nätti, mutta hellyttävintä on katsella kahta vanhaa kaverusta pitkästä aikaa samalla lavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Nothing Left to Borrow (2009)

Taltiointi ensimmäiseltä Yhdysvalloissa soitetulta Jayhawks-keikalta sitten Mark Olsonin paluun. Kohdassa 0:38 käynnistyvä parin vuoden takainen liveveto antaa pätevän näytteen Lourisin kitaransoittotaidoista. Kappaleena Tomorrow the Green Grass -levyltä löytyvä Nothing Left to Borrow on melkoista melodisen folkpopin riemukulkua.

Video ei ole enää saatavilla

She Walks in So Many Ways (2011)

Taidot näyttävät olevan tallella. Mockingbird Time -uutuuslevyn ensimmäinen single on helkkyvä kitarapoppis, jossa vanhat ystävät tekevät asiat niin kuin silloin ennenkin: Olson laulaa alempaa, Louris ylempää. Ja kyllä toimii. Tämä kappale kuullaan varmasti Tavastiallakin.

Video ei ole enää saatavilla

The Jayhawks Helsingin Tavastia-klubilla sunnuntaina 14. ja maanantaina 15.8. Sunnuntain konsertti on loppuunmyyty.