”Pekka soitti ja pyysi levyn kanteen. Mikä minä olen sille vastaamaan?”

Timo Pennanen kokosi menestyneimmät kotimaiset listasinglet, joissa laulaja esittää yksin kokonaan tekemänsä laulun.

Suuri osa nykyhiteistä on biisileireillä kimppakirjoitettuja, useilla artisteilla kiertäneitä ja sekalaisen featuring-lauman esittämiä, mutta toistaiseksi on yhä tilaa myös moniosaamiselle ja täyssooloilulle. Tässä parhaiten listoilla pärjänneet suomalaisten levytykset, joissa laulaja esittää yksin tekemänsä laulun.

Järjestys perustuu kirjoittajan ylläpitämään vuodesta 1960 alkavaan listatietokantaan, ja jokaista artistia edustaa yksi kappale. Listan kappaleet voit kuunnella oheiselta Spotify-listalta.

#30 Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa (1973)

Kuoppamäki tunnetaan Katri Helenan ja Jari Sillanpään suurhittien kirjoittajana. Itse hän pärjäsi parhaiten biisillä, joka voitti Syksyn sävelen ja käväisi singlelistan ykkösenä.

#29 Jussi Selo / Uniklubi: Kylmää (2004)

Kylmää oli Uniklubin toinen ja toiseksi isoin hitti (single #3, radio #14). Se ensimmäinen ja isoin, Rakkautta ja piikkilankaa, tuli yhtyeen basistin Teemu Rajamäen kynästä.

#28 Jonsu / Indica: Ikuinen virta (2004)

Läpimurtohitille ominaiseen tapaan Ikuinen virta menestyi pitkään, 50 hittiä -listalla 24 viikkoa. Myöhemmin siitä julkaistiin Rory Winstonin avustuksella englanninkielinen versio Scissor Paper Rock.

#27 Maija Vilkkumaa: Ei (2003)

Vilkkumaan kolmas sooloalbumi Ei kävi kaupaksi poikkeukselliset 120 000 kertaa, mihin merkittävä osasyyllinen oli äiti-tytärdraamaa tarjoava nimikappale (single #3, radio #15).

#26 Pelle Miljoona Oy: Olen kaunis (1980)

Moni Pelle-hitti oli Ari Taskisen sävellys, mutta tämä ei. Moottoritie on kuuma -albumin eka sinkku nousi viidenneksi sekä single- että jukebox-listalla.

#25 Erin: Vanha nainen hunningolla (2011)

Nylon Beatissä Erin ja Jonna lauloivat Risto Asikaisen ja Ile Vainion hengentuotteita. Uusi soolotyyli ja uusi suosio (single #8, radio #9) löytyivät omin keinoin.

#24 Aki Sirkesalo: Naispaholainen (1995)

Sirkesalon soulnäkemys upposi 1990-luvun radiokenttään kuin pikkusormi sulaan voihin. Pari käännöshittiä poislukien kappaleet tulivat artistilta itseltään.

#23 Tero Vaara / Mamba: Vielä on kesää jäljellä (2002)

Vaara ei ole juuri kajonnut muiden tuotoksiin kuin joululevyllään. Mainittakoon, että kesärotaation toinen pakkopulla, Tomas Ledinin Sommaren är kort, on myös täyssoolo.

#22 Poju: Poika (saunoo) (2011)

Pasi Heinonen ehti omissa nimissään tehdä radiohitin Bensaa ja paperia ennen Poju-ilmiötä. Poika (saunoo) tähtäsi alkujaan JYPin SM-voittoon, mutta päätyi säestämään MM-juhlintaa.

#21 Erkki Liikanen: Evakkoreki (1975)

Jo 1960-luvun alussa teinilaulajana menestynyt Liikanen teki paluun karjalanmurteisella Buck Owens -biisillä Meiä Veera ja jatkoi samalla linjalla kahteen peräkkäiseen Syksyn sävelen voittoon.

#20 Pekka Ruuska: Rafaelin enkeli (1990)

Viisi huonosti myynyttä albumia tehnyt Ruuska kirjoitti vaikeaselkoisen tekstin ja laittoi sinkun kanteen enkelikiiltokuvan. Tuloksena radiolistan paalupaikka ja platinalevy.

#19 Jussi Hakulinen / Yö: Joutsenlaulu (1985)

Hakulinen luovutti soolouralle säästelemänsä biisin Yön materiaalipulasta kärsineelle albumille. Viisi- ja puoliminuuttinen eepos välttyi lyhentämiseltä ja eteni yhtyeen siihen asti isoimmaksi hitiksi (single #4, jukebox #6).

#18 Vesala: Tequila (2015)

PMMP:ssä sävellysvastuu oli Jori Sjöroosilla, mutta soolourallaan Vesala hoitaa homman pääosin itse. Tequila on listan uusin biisi yllettyään striimitilaston nelossijalle ja radiosoitossa ykköseksi.

#17 Jonne Aaron / Negative: The Moment of Our Love (2003)

Negativen ensimmäinen levytys nousi ykköseksi ja pysyi singlemyynnin Top 20:ssä 27 viikkoa. Saksasta napattiin sija 28. Soolohiteistä Yksin (2014) olisi myös kelvannut tähän juttuun.

#16 Nopsajalka: Lupaan olla (2014)

Vaikka Nopsajalka teki jo aiemmin listaykkösiä Elokuun laulajana, Lupaan olla pärjäsi vielä paremmin (striimi #2, lataus #1, radio #1). Tämän jälkeen suosio tyrehtyi nopeasti.

#15 Heikki Hela: Uneton yö (1994)

Keväällä 1993 Kummelissa esitetty taksikuskivideo eli niin vahvana katsojien vhs-nauhoilla, että runsas vuosi myöhemminkin kappaleen vauhti riitti singlelistan nelos- ja radiolistan ykkössijaan.

#14 Chisu: Kohtalon oma (2011)

Chisu on yksin säveltänyt, sanoittanut, sovittanut ja tuottanut kaikki hittinsä, jollei Vain elämää -versioita lasketa. Kohtalon oma oli latausykkönen kaksi ja radioykkönen yhdeksän viikkoa.

#13 Kari Kuuva: Tango Pelargonia (1965)

1960-luvun ainoa edustaja julkaistiin aluksi taustalaulajat huomioivalla esittäjänimellä Kari, Raili ja Riitta. Tangoparodian jälkeen Kuuva palasi singlelistan kärkeen chileläissävelmällä Pikku Nina.

#12 Hector: Olen hautausmaa (1973)

Neljä kuukautta ykkösenä jyränneen Herra Mirandos -albumin lohkaisu oli listakolmonen b-puolenaan Asfalttiprinssi. Levyautomaattipainoksen b-puoli Lumi teki enkelin eteiseen ei ollut singlehitti ennen Mikael Gabrielin versiota.

#11 J. Karjalainen ja Mustat lasit: Doris (1985)

Neljännen studioalbumin nimiraidasta tuli Karjalaisen eka suuri menestys, mutta ei suurin. Missä se Väinö on (1996) jää tässä noteeraamatta, koska sen toinen laulaja ja sanoittaja on Malang Cissokho.

#10 Juha Tapio: Kaksi puuta (2008)

Radiosoittoa aiemmin ja myöhemmin rohmunnut Tapio nousi poikkeuksellisesti singlelistankin kolmoseksi kappaleella, jota hän itse piti liian iskelmällisenä menestyäkseen.

#9 Pave Maijanen: Lähtisitkö (1985)

Maijanen olisi yltänyt tälle samalle sijalle Pidä huolta -biisillä, mutta Lähtisitkö (single #2, jukebox #2) on pisteissä hieman edellä. Siitä on tehty myös suositumpia covereita – kuka muistaa Hausmyllyn version?

#8 Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki: Valo yössä (1979)

Love Recordsin viimeinen single- ja jukebox-ykkönen. Kohdusta hautaan -albumi tehtiin Johanna-yhtiölle, ja siinä kuultiin hitistä twist-versio. Myöhemmin Nurmio levytti kappaleen myös tangona.

#7 Anssi Kela: Milla (2001)

Ensimmäiseen Nummela-albumin jälkeiseen julkaisuun kohdistui suuri huomio, ja se hypähti kevyesti single- ja radioykköseksi. Vasta tv-projektit Vain elämää (2015) ja Isot biisit (2017) saivat Kelan levyttämään muutakin kuin omia sävellyksiä.

#6 Toni Wirtanen / Apulanta: Teit meistä kauniin (1998)

Levy-yhtiön kohutuista kymmenen markan sinkuista menestynein: Top 20 -listaviikkoja kertyi 35, joista 19 kärjessä. Radiohiteiksi Wirtasen biisit alkoivat kelvata vasta uudella vuosituhannella Irinalle tehtyjen myötä.

#5 Juice Leskinen & Coitus Int: Marilyn (1974)

Jälleen ensilevytys, jonka saavutuksia ei koskaan ylitetty: kolme kuukautta singlelistan ykkösenä. Leskisen englanninkielisellä Deep Sea Diver -minialbumilla (1983) on reggaeversio Marilynistä.

#4 Ville Valo / HIM: Join Me (2000)

Join Me otettiin meillä lämpimästi vastaan jo ennen tietoa ulkomaanvalloituksista, mutta kansallinen ylpeys auttoi singleä pysymään 37 viikkoa Top 20:ssä. Valo kirjoitti käytännössä kaikki HIMin hitit.

#3 Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Pauhaava sydän (2007)

Tuhannen riemua ja Nightwishin samansyksyinen Dark Passion Play olivat viimeiset Suomessa yli 100 000 kpl myyneet bändialbumit. Tähkän poistuttua Elonkerjuu musisoi Kimpale kultaa -singlen kynäilleen kitaristi Simo Rallin johdolla.

#2 Mr. Lordi / Lordi: Hard Rock Hallelujah 2006)

Would You Love a Monsterman? olisi sekin tuonut Tomi Putaansuulle hyvän sijan, mutta viisuvoitto on viisuvoitto. Hard Rock Hallelujah meni sinkkuykköseksi jo ennen finaalia, radiosoitto ja albumimyynti huipentuivat sen jälkeen.

#1 Neumann / Dingo: Autiotalo (1985)

Dingon nimissä on julkaistu vain muutama kappale, jotkä eivät ole ”säv. san. Neumann”. Vaikka Autiotalo oli ennätysmyyjä Kerjäläisten valtakunnan eka single, se pääsi ykköseksi vasta kolmannella listakuukaudellaan. Kukapa muukaan olisi levyttänyt sen englanniksi (The House) vuonna 2008, jollei Lordi.

Hyvää syntymäpäivää, Maarit ja Vicky!

Tänään on kahden merkittävän artistin syntymäpäivä: Maarit Hurmerinta täyttää 60 ja Virve Rosti 55 vuotta. Tämän kunniaksi päivän soittolistalla esittäytyvät 1970-luvun suomalaiset naispopparit. Osa heistä on kenties unohtunut ja osa tunnetaan iskelmällisemmästä urastaan. Erityisesti Lea Laven ehti seikkailla tyylilajista toiseen ennen kuin löysi sisäisen Rotunaisensa.

Valtaosa biiseistä on arvatenkin käännöksiä, mutta tulkittavaksi on päätynyt monenlaisia nimiä, kuten David Bowie, 10cc, Joni Mitchell, Free ja The Beatles. Bay City Rollersin Rock ’n’ Roll Love Letter muuntui Anna Babitzinin suussa fanivuodatukseksi Serenadi Beijareille. Ainoa esittäjänsä oma sävellys on Carita Holmströmin upea Joki vuodelta 1973.

Hei hei suomineitonen hei

1. Maarit Hurmerinta – Hän lähtee pois
2. Virve Rosti – Pistin pennit jonoon
3. Anki – Kaupungin aamu
4. Tiitta Spout – Sataa & 22
5. Irina Milan – En saa laulaa
6. Annika – Lauantai
7. Marion – Paha Oot
8. Muska – Hei, on meillä bailut
9. Raya – Mies joka myi maailman
10. Taiska – Ihmemaa
11. Ami Aspelund – Kuinka voi nyt hän
12. Carita Holmström – Joki
13. Marjo-Riitta Kervinen – Dynamiitti
14. Lea Laven – Epitafi
15. Carola – Herrojen kanssa pellon laidassa
16. Päivi Paunu – Kun lauloin uudestaan
17. Anna Babitzin – Serenadi Beijareille
18. Mona Carita – Suoraan taivaalta
19. Maarit – Anna tukan valuu vaan
20. Virve Rosti – Äiti, laita avain paikkaan entiseen

Kuuntele soittolista tästä.

48 sanaa, joita on puntaroitu jo 27 vuotta.

Onpa kaunista musiikkia, akustisuutta sähköisimmillään, jonka kotikutoinen eteerisyys tuo ajoittain mieleen jopa Cocteau Twinsin. Sävellys kelpaisi vallan hyvin pelkkänä instrumentaalina tai Liz Fraserin tapaan siansaksaksi laulettuna, mutta onneksemme Gösta Sundqvist kirjoitti siihen myös sanoja.

”Vieraiden lähdettyä ulos vielä hetkeksi jäin
sammutin savukkeen kun pimeässä jotakin näin”

Hups. Tajuatteko, että tuossa tuli jo neljäsosa biisin lyriikasta! Tekstin niukkuudesta ja ilmaisun ironiattomuudesta huolimatta Nainen toiselta planeetalta herättää niin monta tulkintaa, että olo on kuin etsivä Kokilla Bruno Rygseckin murhamysteerikarttaa piirtäessä. Eri teoriansa Kokki (Leo Jokela) ketjutti lauseella ”Tai sit voi olla”.

Päähenkilö siis kohtasi hymyilevän ja hyväilevän alien-naisen, mutta yleisen tulkinnan mukaan toinen säkeistö vetää maton kohtaamisen alta vaimon kertomuksilla: laskuhumalainen päähenkilö käyttäytyi oudosti ja keskusteli kissan kanssa, mitään naista tavannut. Jos päähenkilö itse muistaa alienin mutta ei kissaa, kyse voi olla eri näkökulmista samaan tilanteeseen.

(Etsivä Kokin äänellä) Tai sit voi olla… että koska kohtaamista kuvaava kertosäe tulee uudestaan, se tarkoittaa toista kohtaamista. Nyt ”se oli nainen toisen planeetan” voi viitata myös edellä mainittuun vaimoon. Tai toistuvuus päähenkilön toistuvaan taipumukseen kokea tietyssä mielentilassa intergalaktista yhteenkuuluvuutta.

Tai sit voi olla… että päähenkilön kertomus on niin vilpitön ja vakuuttava ja sen musiikillinen dramatisointi kumpuaa niin aidosta kokemuksesta, että skeptisyys käy mahdottomaksi. Sivuutamme ilonpilaajavaimon väitteet tai oikeastaan koko vaimon fiktiona. Kissasta puhumattakaan. Kuuletko hiljaisena suuren valtameren pauhun?

Video ei ole enää saatavilla

”Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo
Omin hartiavoimin voitan kaikki vaikeudet ja viivytykset”

Olen ikäni asunut kerrostaloissa talkkarien ja huoltofirmojen paapottavana. Luultavasti lähimmäs Vasara ja nauloja -kappaleen tilannekuvaa päädyin viime kesänä kuullessani ystävällisen niksin, että uudehkon kesämajan kattopinnan saumoihin ei pidä päästää kasvamaan sammalta. Mitä, joudunko huoltamaan asumustani?

Vaan eipä Gösta Sundqvistkaan tuota julistusta kovin jykeviin raameihin pingota. Se muuttuu biisin edetessä myllynkivimantraksi, jonka suoranaisesta säälittävyydestäkin esitetään vihjeitä.

”Vasara ja nauloja koko rahalla”

Jos koko rahalla ostetaan nauloja, varallisuus ei liene huikea. Ja miksi vasara, mitä vanhalle tapahtui?

Värssyä riittää silti lähes viisi minuuttia ilman sooloja tai muita taukoja. Miksi? Ehkä pääosassa ovatkin asenne ja sen tuoma autuus. Jolkottavan tasaisen musiikin ja toisteisen mutta tarttuvan melodian mukana pieni ja takapakkinenkin edistys on edistystä niin kauan kuin mörskä ei putoa niskaan. Biisiä voisi soittaa tauotta Sagrada Familian rakentajille.

Sundqvistin tekstien ja melodian synergiaa kestää toki kuunnella. Lyriikassa solahtavat oikeille paikoilleen hankalatkin kirjainjonot kuten tarveainelaskelmilla – tosin mineriittiseinän-sanaan painotus ei osunut täysin optimaalisesti. Sovitus helkkyy kuin 1990-luvulle päivitetty Rin Tin Tin.

Plussaa vielä ”epäkorrektista”, mutta empaattisen osuvasta neekeri-sanan käytöstä. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia siinä, kenen erheestä syntyy helvetin haloo ja kenen ei.

Video ei ole enää saatavilla

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/29-ce-ce-peniston-finally/ Thu, 02 Aug 2012 06:30:25 +0000 http://www.nrgm.fi/?p=31015

Ce Ce Penistonin hassu nimi huvittaa jopa häntä itseään.

Elokuva auttaa joskus kuulemaan vanhan kappaleen uusin korvin. Miellyin David Bowien Queen Bitchiin (1972) vasta nähtyäni leffan Steve Zissoun vedenalainen maailma (2004). 24 Hour Party People (2002) puhalsi henkeä Happy Mondaysin samannimiseen biisiin (1987), ja jopa Queenin tympeä Fat Bottomed Girls (1978) puhkesi kieroon kukkaan roskaruokadokumentti Super Size Men (2004) avulla.

Tehokkain raina tässä suhteessa on kuitenkin ollut Priscilla, aavikon kuningatar (1994). Osuvasti valitut hitintapaiset saivat paksun empatiakuorrutteen siitä, kuinka epäreilun viileästi yleisö vastaanotti Australian halki reissaavan drag-kolmikon pölhön vilpittömät esitykset – paitsi kun lopussa turvauduttiin Abbaan.

Filmin kohokohdaksi nousi Oscar-palkittu pukufantasia, jossa soi Ce Ce Penistonin Finally.

”Meeting Mr. Right, the man of my dreams
The one who shows me true love or at least it seems”

Nuori neiti Peniston tuskin arvasi rustatessaan noita sanoja collegen kemiantunnilla, millaiseen yhteyteen ne päätyisivät. Laulun aloittava transseksuaali Bernadette oli vanhoilla päivillään rakastumassa nuhjuiseen maalaisvässykkä-Bobiin. Niisk!

”Finally you’ve come along
The way I feel about you it just can’t be wrong”

Priscilla auttoi sementoimaan pophistorian viralliseksi Finally-versioksi sen parhaan, Choice Mixin. Kahta muutakin miksausta tupattiin tuolloin julkisuuteen (kaikki Felipe Delgadon käsialaa), mutta Choice Mixin ilmava piano-handclap-tausta tukee oivallisimmin sitä tärkeintä, Ce Ce Penistonin leikkisän heittäytyvää tulkintaa.

Penistonin ad libit äityvät loppupuolella suorastaan koomisiksi – Miss Black Arizona 1989 ei todellakaan tunnu suhtautuvan kauneuskuningattaren maineeseensa turhan vakavasti. Noita määkimisiä hyödynnettiin myös Priscilla-kohtauksessa, kun Australian uniikkiuksia esitellessä tuli sinikielisten kaulusliskojen vuoro.

Kun 22-vuotias Peniston julkaisi Finallyn jatkoksi yhtä hehkeän hömppähousehitin We Got a Love Thang, hänen oli syytä olettaa kasvavan näkyvämmäksikin pophahmoksi kuin mitä olemme saaneet. Musiikkiura kuitenkin jatkuu, ja Paul Oakenfoldin kanssa tehdyt tuoreimmat Finally-remixit ilmestyivät viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kansalliskukkia, emuja, kaulusliskoja ja Sydneyn oopperatalo. Priscilla, aavikon kuningattaren Finally-esitys, olkaa hyvä.

Video ei ole enää saatavilla

Mantronix tarvitsee rakkautesi.

Harva asia popmaailmassa saa fanit ja median pillastumaan niin kuin se, että piintynyt kulttisuosikki ryhtyy tietoisesti työstämään hittejä. Kiihko ei juuri korreloi sen kanssa, tuliko hiteistä hyviä tai säilyttikö artisti ominaispiirteensä. Ketä se olisi lopulta hyödyttänyt, jos vaikka Genesis olisi loppuiäkseen umpioitunut taideprogeensa tai Juha Tapio lällygospeliinsa?

Tehtyään kolme albumillista kokeellista electro-hiphopia ja menetettyään vokalistinsa MC Teen USA:n ilmavoimille myös Kurtis Mantronik halusi musiikkinsa radioaalloille. Monikansalliset juuret ja kolme asuinmaata auttoivat tajuamaan, että markkinoiden ei tarvitse sijaita New Yorkissa tai edes Amerikassa. Mies ei siis alkanut hapuilla new jack swingin tai rokkariyhteistyön suuntaan.

”Every time I close my eyes
I can clearly see the image of your smile
Shine through my darkest dreams”

Wondress Hutchinsonin dramaattisesti veisaama tanssiraita Got to Have Your Love käväisi vain lyhyesti USA:n Hot 100:ssa, mutta eteni brittien singlelistan neljänneksi. Vaikka varsinainen poptähteys tyrehtyi pian, Mantronik muutti Britanniaan tuottaja-miksaajahommiin. Vuonna 2002 kykykisaryhmä Liberty X:n cover menestyi alkuperäistäkin paremmin, ja remixistä vastasi Kurtis Mantronik.

Mantronix herätti huomioni Music Boxissa vuonna 1985, ja Bassline-videon rapea electrosoundi piti ehdottomasti taltioida vhs-nauhalle. Tyylinmuutoksesta huolimatta sama klangi kaikuu myös Got to Have Your Lovessa ja nostaa sen esille klubimassasta. House-pianoa ja torviriffejä käytetään harkitusti, sovitus on taloudellisen tyylikäs ja melodinen anti yllättävänkin vahva hiphopparin aikaansaannokseksi.

Tiesikö Mantronik jo Basslinen aikaan, mitä neljä vuotta myöhemmin saisi aikaan? Popklassikoksihan Got to Have Your Loven kohottaa ilman muuta bassokuvio. Kuvitelkaa, kuinka paljon paremmassa maailmassa eläisimme, jos Anssi Vanjoki ja Lauri Kivinen olisivat vuonna 1993 valinneet tämän sävelkulun Nokian soittoääneksi!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ajan standardien mukaisesti biisistä julkaistiin myös Funky Drummer -biitillä vesitetty Club Mix. Sen videossa esiintyvät sentään Wondress ja Mantronikin uusi biisintekokumppani Bryce Wilson. Peruspromon kansoittivat vetreät mallitytöt ja -pojat, muun muassa hyvin nuori Naomi Campbell.

Video ei ole enää saatavilla

France Gall, euroviisuvoittaja.

Kun Lordi vuonna 2028 palaa kansainväliseen suosioon, muistelkaamme France Gallia. 17-kesäinen ranskalaisneito voitti vuoden 1965 euroviisut Luxemburgin piikkiin, ja epäonnisten filmihankkeiden (joista yksi kariutui Walt Disneyn kuolemaan) jälkeen musiikkiurakin hiipui. Uuden nousun käynnisti 1970-luvun lopulla yhteistyö ja avioliitto laulaja-säveltäjä-tuottaja Michel Bergerin kanssa.

Tribuuttibiisin lajityyppi oli 1980-luvulla jo tuttu: mielellään kuollutta kohdetta muistettiin mielellään musiikillisia vaikutteita alleviivaten tai jopa imitoiden, kuten Danny Mirrorin hitissä I Remember Elvis Presley. Gall ja Berger eivät toimineet noin.

Ella elle l’a on valkoista kasaripoppia, jonka teksti vain satuttiin kirjoittamaan oodiksi tuolloin yhä aktiivisesti esiintyneelle jazzlegenda Ella Fitzgeraldille. Lyriikan mukaan tämän äänessä soivat Amerikan mustien kokemat ilot ja surut. Videoon kerättiin mustavalko-otoksia muistakin afroamerikkalaisista merkkihenkilöistä.

Mikä sitten tekee tästä popklassikon? Varmaankin juuri se, ettei syytä voi selittää. Ella elle l’assa on omailmeistä, kielirajat ylittävää verkkaista koukuttavuutta, joka sai sen nousemaan muun muassa Saksan ykköseksi ja Ruotsin neloseksi. Seuraavana kesänä biisi palautti Gallin myös Suomen listalle 23 vuoden tauolta.

France Gallin oikea etunimi on Isabelle ja vuonna 1992 kuolleen Bergerin sukunimi Hamburger, joten Ella elle l’an esittäjäksi olisi voitu merkitä Isabelle Hamburger, tai sitten ei. Ella Fitzgerald käytti aina alkuperäistä nimeään. En tiedä, josko nimi jopa juontuisi ranskan ilmauksesta elle l’a, hänessä on se jokin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Irina Björklundia ei lasketa, ainoat 2000-luvulla Suomen albumitilastoon murtautuneet ranskaksi esiintyvät naiset lienevät Alizée, Kate Ryan ja Hélène Ségara. Sattumoisin jokainen heistä on versioinut Ella elle l’ata, Ryan jopa useiden maiden listoille kiiveten. Tässä kuitenkin Ségaran näkemys viime vuodelta.

Video ei ole enää saatavilla

Cameon Larry Blackmon ja maailman maineikkain codpiece.

Se, että funkbändi Cameon kahdestoista albumi Word Up! humahti niin suureksi valtavirtamenestykseksi, ei ollut yksinomaan Larry Blackmonin mustien trikoiden päälle puetun punaisen alasuojan ansiota. Levy sisälsi kolme vahvaa singleä (nimiraita, Candy ja Back and Forth), joilla kelpasi hyödyntää ajalle ominaisen r&b-pohjaisen eklektisen tulospopin nostetta.

Henkilöstövähennysten myötä yhä tiukemman diktaattoriroolin ottanut Blackmon väisti viisaasti syntikoiden ja rumpukoneiden korneimmat karikot, ja etenkin Candyllä ja Word Upilla juhliva virvelisoundi sai matkijoita. Candy möyrii ja kilkattaa yhä viriilisti, kun monien kollegoiden käsitys modernista r&b:stä vanheni käsiin pian ilmestyttyään.

Candy on rakenteeltaan muutaman toistuvan synkoopin jatkumo, josta ei erotu varsinaista kertosäettä. Keskitemposta huolimatta biisiin mahtuu monenmoista välikettä kitara- ja saksofonisooloineen ilman, että neliminuuttinen tuntuu mitenkään ahtaalta. Karkkimäärän annostelu on vaikea taiteenlaji.

”Strawberry! Raspberry!
All those good things!
Violets and gumdrops
That’s what you’re saying to me”

Musiikin väkevyydestäkö johtuu, että lyriikan ”tyttö kuin karamelli” -symboliikka ei riittänyt kaikille, vaan siitä keksittiin pian viittauksia huumeisiin ja nimenomaan kokaiiniin. Jopa niin, että BBC pisti Candyn soittokieltoon.

”This stuff is starting now
This stuff is starting now
This stuff is starting now”

Symbolisin perustein harjoitettava sensurointi – tai ajatus siitä, että yhdellä tulkinnalla on valta kumota toinen – on kiinnostava, koska se usein paljastaa enemmän tulkinnan tekijästä kuin kohteesta. Likainen mieli löytää kyllä likaa mistä vain. Joko esimerkiksi kuulitte siitä ”oivalluksesta”, että Frontside Ollie kertoo suuseksistä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Candyä on kierrätetty ahkerasti, ja hupaisin tapaus liittyy Mariah Careyn Loverboy-singleen (2001). Kun ex-aviomies ja ex-levy-yhtiön pomo Tommy Mottola sai vihiä, että tulevan Glitter-albumin ensisingle samplaa Yellow Magic Orchestran Firecrackeriä, hän nappasi saman taustan kuukautta aikaisemmin ilmestyvälle Jennifer Lopezin levylle. Carey rukkasi omansa kiireesti uusiksi Candyn varaan ja sai Blackmonin mukaan videolle. Lopezin I’m Real nousi Billboard Hot 100:n ykköseksi, Loverboy kakkoseksi – eivät sentään yhtä aikaa.

Video ei ole enää saatavilla

John ja Jarvis heittävät haasteen Steppenwolfille.

Auto- ja reissuromantiikka eivät uppoa minuun. Yleissääntönä musiikki on sitä parempaa, mitä vähemmän siitä tulee mieleen Born to Be Wild. Autostereoita on toki kiva huudattaa, mutta jos niissä joku laulaa minulle autoilusta, se tuntuu yhtä mielekkäältä kuin jos parturissa joku laulaisi minulle hiustenleikkuusta.

Driving Away from Home on poikkeus.

“King of the road, knight of the road
It’s all the same to me
I mean, after all
It’s just a road”

Driving Away from Homen musiikillinen teema ei ole vauhti, ei seikkailu, ei pako jostakin tai pyrky johonkin, vaan ohiajaminen. Siihen puhalletuista, rämpytetyistä, lyödyistä ja näppäillyistä äänistä osa viipyilee kuin kaukainen maisema, osa vilahtaa sivuitse kuin tienpientareen kilometripylväät. Se on useita 1980-90-lukujen brittihuippuja tuottaneen Dave Bascomben onnistuneimpia levytyksiä, vivahteikas mutta ehjä ja rento.

Eipäs viedä kunniaa itse duolta, aiemmin Yachts-vokalistina tunnetulta John Campbelliltä ja multi-instrumentalisti Jarvis Whiteheadiltä. Olkoon väärän genren termi, mutta yhdistäessään puhetta ja laulua Campbell yltää hienoon flow’hun. Monenpainoisia mietelauseita pudotellessaan mies maistelee omaa ääntään kuin viiniä ja paljastaa lopussa osaavansa veisata myös tunteikkaasti korkealta.

Vaikka nuoren James Stewartin mieleen tuova olemuskin enteili Campbellistä indiepopin merkkihenkilöä, ei hänestä tai It’s Immaterialista mitään kehkeytynyt. Kuusi vuotta ensisinkun jälkeen saavutettu pikku listamenestys avasi lopultakin portin esikois-lp:lle Life’s Hard and Then You Die, mutta sen kehno menekki lannisti kaksikon pitkäksi ajaksi. Vuonna 1990 ilmestyi vielä toinen albumi, introvertin linjakas Song.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Videolla huuliharppua soittava Henry Priestman oli mukana Yachtsissa ja It’s Immaterialissa, mutta näihin aikoihin jo lähtenyt perustamaan varsin suosittua The Christians -yhtyettä. Tuottajahommien jälkeen vuonna 2008 mies julkaisi lopulta ensimmäisen soololevynsä The Chronicles of Modern Lifen 53-vuotiaana.

Video ei ole enää saatavilla

Boy Georgea innoittanut Pete Burns otti lopulta sen, mikä hänelle kuului.

1980-luvun puolivälissä BBC:n torstai-instituutio Top of the Pops oli muuttumassa tylsäksi. Musiikkivideoiden kulta-aikana harva artisti tai katsoja jaksoi enää syttyä lava-playback-esityksistä, joiden nostaminen videomielikuvan tasolle edellytti popparilta poikkeuksellista karismaa.

14. helmikuuta 1985 estradille kuitenkin astui nälkäinen nelikko, jonka video oli tehty miltei viikkorahabudjetilla ja single kiivennyt jo kolme kuukautta saavuttaakseen ohjelmaanpääsyyn oikeuttavan listasijoituksen. Pete Burnsin hyökättyä brittien olohuoneisiin You Spin Me Round harppoi parissa viikossa listakärkeen, ja bändi sai toistaa esityksensä monta kertaa – YouTube tarjoaa tallenteen ainakin neljästä eri TOTP-visiitistä.

”Open up your loving arms, watch out, here I come”

Boy Georgen omaelämänkerran mukaan Pete Burnsin ensimmäiset hänelle osoitetut sanat olivat ”You ripped me off, you cunt!” George myönsi ottaneensa kavereineen vaikutteita Burnsin androgyyni-imagosta jo 1970-luvun lopulla, mutta media ja suuri yleisö mielsivät kuvion päinvastaiseksi. Kun Culture Club huuhtoi itsensä viemäriin kamalalla The War Songilla, tarttui Burns lopulta siihen, mikä hänelle kuului.

Dead or Alive kiinnitti huomionsa Hazell Deanin ja Divinen sekvensserivetoisiin hi-NRG-hitteihin ja halusi yhteistyöhön tuoreen tuottajatrion Stock-Aitken-Watermanin kanssa. Hyperaktiivinen säkätys sopiikin oivallisesti Burnsin kailotuksen taakse, mutta biisin tärkein elementti on kertosäkeen foneettinen nerokkuus. Sävelkuuroimmatkin tempautuvat mukaan hokemaan ”you spin me right round baby right round like a record baby right round round round”.

You Spin Me Round on hieman harhaanjohtavasti nostettu historiankirjoihin Stock-Aitken-Watermanin voittokulun aloittaneena ykkössinglenä, koska heillähän kesti vielä pari vuotta käynnistää varsinainen tähden- ja hitintekokoneistonsa. Eikä SAW ikinä yltänyt samaan tasoon omine sätkynukkeineen – ainoina edes vertailuetäisyydelle pääsivät Mel & Kim.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pete Burnsin myöhemmistä vaiheista ei sen enempää, mutta vuonna 2009 You Spin Me Round eteni lopulta Yhdysvaltojenkin ykköseksi osana Flo Ridan ja Keshan kappaletta Right Round. Myös Suomen listoilla tämä versio menestyi paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Green Gartside – ja ei kun turpaan.

Scritti Polittin ensimmäinen albumi Songs to Remember (Rough Trade, 1982) oli vielä tyypillinen indieäänite, jossa hittimelodioiden siemenet tuli hukata disharmoniaan, haahuiluun ja filosofi Jacques Derridan liehakointiin. Levyn tärkein viesti oli se, että lauluntekijä Green Gartside on erittäin fiksu ja löysässä poolokauluksessaan aika turpiinvedettävän näköinen brittihäiskä.

Popkulttuurin suola ovat onnistuneet transitiot, joissa artisti siirtyy tyylistä, asemasta tai ilmaisumuodosta toiseen hukkaamatta itseään. Kun Scritti Politti kirjautui Virgin-yhtiölle, indiepuuhailu sai tehdä tilaa fokukselle, tulosvastuulle ja tahtotilalle – aikana, jolloin moisilla käsitteillä oli vielä mahdollista luoda myönteisiä mielikuvia, koska niitä ei ollut olemassa.

”There’s nothing I wouldn’t take
Oh, even intravenous
There’s nothing I wouldn’t take
To get to be approved”

Gartside innostui Amerikan soul- ja dancekuvioista ja pestasi Wood Beez -singlen tuottajaksi viisikymppisen Arif Mardinin, joka – kyllä – toimi useiden Aretha Franklinin klassikkolevytysten taustalla. Kiinnostavampi oli kuitenkin yhteys Bee Geesiin, jonka discoinkarnaatio keksittiin rakentaa Barry Gibbin falsetin varaan juuri Mardinin ansiosta. Gartsiden vieno ääni taisi iskeä samaan hermoon tuottajan kuuloluissa.

Wood Beez oli kuitenkin hyvin moderni ja suuntaanäyttävä musiikkiesitys. Viisi vuotta aiemmin kitaran ja basson tyylittelevään vuoropuheluun perustuvia Chic-hittejä kutsuttiin kuivaksi funkiksi. Scritti Politti otti tuon soundin, desinfioi siitä viimeisenkin hikipisaran ja kieritteli sen vauvatalkissa ja puuterissa. Tanssittavuus ei kuitenkaan kadonnut mihinkään.

Ei kadonnut myöskään Green Gartsiden turpiinvedettävyys. On vaikea olla ärsyyntymättä hänen videoilveilyistään, jos niille tai niiden mukana ei osaa nauraa. Wood Beezissä on kaikkea sopivasti, myös itseironiaa. Joku voi pitää sen seuraajaa Absolutea tai jopa Miles Davisin coveroimaa Perfect Way -jenkkihittiä melodisesti parempana, mutta minun suosikkini on Wood Beez. Se sisältää transition.

http://www.dailymotion.com/video/xzv81_scritti-politti-wood-beez_music

Bonus!

Wood Beez -videossa viitataan vuoden 1968 olympiakisojen kuuluisaan protestiin, jossa 200 metrin juoksijat Tommie Smith ja John Carlos nostivat palkintokorokkeella nyrkkinsä Black Power -tervehdykseen. Green Gartsiden ”esittämä” australialainen hopeamitalisti Peter Norman kannatti protestia, ja hänen veljenpoikansa Matt Norman teki tapauksesta palkitun dokumentin Salute (2008).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Scritti Politti ei koskaan päässyt juhlimaan Suomen listoilla, mutta The Audio Thievesin remix-näkemys (Pray Like) Aretha Franklin kävi singlelistamme kuudentena tammikuussa 2007.

Video ei ole enää saatavilla

Spasticus Autisticus jäi Ian Duryn uran viimeiseksi Top 40 -hitiksi.

Ian Dury & the Blockheadsin lyhyehkö menestyskausi huipentui tammikuun 1979 brittiykkössingleen Hit Me With Your Rhythm Stick, jonka jälkeen moni asia lähti sivuluisuun. Pieni Stiff-yhtiö pystyi hoitamaan vain yhden ison tähden asioita kerrallaan, ja hassut Madness-nuorukaiset veivät nopeasti prioriteettipaikan puolta iäkkäämmältä Durylta.

Kun mies siirtyi suurelle Polydorille vuonna 1981 ja suurimmat hitit säveltänyt Chaz Jankel palasi biisintekopartneriksi, ura tuntui saavan uuden startin. Meneillään oli kuitenkin kansainvälinen vammaisten vuosi, jonka toteutus ei miellyttänyt lapsena polion rampauttamaa Durya. Hänen ensimmäinen Polydor-singlensä oli hyökkäys teemavuoden sievistelyä ja hyssyttelyä vastaan – ja samalla kaupallinen itsemurha.

”I’m spasticus, I’m spasticus
I’m spasticus autisticus
I wiggle when I piddle
’Cos my middle is a riddle”

Kyllä, Durylla on sana hallussaan, mutta pitääkö hänen valjastaa se avuttomien pilkkaamiseen? Tätä kauhistelivat etenkin ne, jotka eivät tienneet artistin omasta vammasta ja laitosmenneisyydestä.

Kyllä, jotkut vammaiset kuolaavat, kompuroivat ja päästävät outoja ääniä, mutta he ansaitsevat silti saman kunnioituksen kuin muutkin. Tällaiset omakohtaiset pointit eivät saa häiritä vammaisten vuotta, joten single laitettiin radiosoittokieltoon ja vedettiin pois markkinoilta.

”Hello to you out there in Normal Land
You may not comprehend my tale or understand
As I crawl past your window give me lucky looks
You can read my body but you’ll never read my books”

Video ei ole enää saatavilla

Oheisella videolla esiintyvä The Blockheads ei ole mukana varsinaisella ääniraidalla, sillä Polydor halusi vain Duryn ja Jankelin ja patisti heidät levyntekoon Nassauhun Sly Dunbarin ja Robbie Shakespearen ohjauksessa. Lord Upminster -albumi koottiin niin vähäisestä biisimateriaalista, että siitä ei ollut Spasticus-skandaalin hälventäjäksi. Ian Dury ei koko loppuikänään saanut yhtään Top 40 -hittiä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Spasticus Autisticus osuu yhä hersyvän pisteliäästi, minkä voi lukea YouTube-kommenteistakin: ”I am disabled and so is my sister. We just laughed our arses off at this, it’s epic!”

Allaolevassa dokumentissa vammainen näyttelijä-kirjailija Nabil Shaban sanoo: ”I think it’s a song that’s still waiting to get to number one.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tämä kohtaus Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus (1960) oli Spasticus Autisticus -nimen inspiraatio.

Video ei ole enää saatavilla

5. Neil Tennant, s. 1954

Viisi vuotta kumppaniaan nuorempi Chris Lowe on toki tärkeä Pet Shop Boysin puolikas, mutta julkisessa työnjaossa Tennant yleensä messuaa duon pop-estetiikkaa vuolaine analyyseineen Lowen tyytyessä irtoläppä-sidekickin rooliin. Tennantin luontainen aristokraattisuus ja vähäeleisyys vihjasivat jo varhain, että tässä meillä on arvokkaaseen vanhenemiseen kykenevä poppari.

Kaukonäköisyydestä kieli sekin, että Pet Shop Boys tunsi tehtäväkseen elvyttää hetkiseksi ikääntyneiden laulajien Dusty Springfieldin ja Liza Minnellin karriäärit. Hallitussa imagossa oli myös sijaa yllätyksille, kuten Very-albumin puolidigitaalisille pellehahmoille vuonna 1993 ja esiintymiselle Glastonburyn rockfestareilla vuonna 2000.

Popnäkökulmasta takaiskuksi on kuitenkin katsottava se, että Tennantin täytettyä 40 vuotta Pet Shop Boysin suosio on notkahtanut ulos hittiliigasta ja saanut kulttipiirteitä. Juuri alkaneen Take Thatin kohukiertueen lämmittelypestin seuraukset ovat kiinnostavia – osittain siksikin, että vaiheikkaasta urasta huolimatta nelikymppisen poptähteyden haasteet ovat Take Thatillä vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

4. Madonna, s. 1958

Vaikka Madonna on käynyt raakaa taistelua parasta ennen -leimaa vastaan paljolti ennalta-arvattavin keinoin, taistelun tarmokkuus ja tuloksellisuus herättävät ihailua. Luulisi olevan armeliaampiakin tapoja pysyä parrasvaloissa kuin asettua lihallisena projektiona samalle viivalle yli puolta nuorempien rihannojen kanssa. Ilman Madonnan esimerkkiä kenties Jennifer Lopezkaan ei nauttisi 41-vuotiaana uransa suurimmasta hitistä.

Vähän ennen 40-vuotissynttäreitään popkuningatar julkaisi kehutuimman albuminsa Ray of Lightin, ja Suomen näkökulmasta ura on jatkunut triumfista toiseen huipentuen toissa kesänä ensimmäiseen täkäläiseen konserttiin. USA:ssa kulkee hieman vaisummin, sillä viimeisen 13 vuoden aikana Madonnalle on kertynyt ”vain” viisi Top 10 -hittiä Billboard Hot 100:ssa.

Madonna on ehkä menestynein keski-ikäinen poppari, mutta onko hänen menestyksessään muita aspekteja kuin selviytymiskyky? Onko hän nyt jollain tasolla parempi poptähti kuin 1980-luvulla? Jatkuva tuloksenteko voi kieliä myös unohtumisen pelosta. Esimerkiksi American Life -projektin (2003) olisi aivan hyvin voinut jättää kokonaan väliin.

http://www.dailymotion.com/video/xcxang_madonna-music-4-44_music
Madonna – Music (2000)

3. David Guetta, s. 1967

Ranskalainen Guetta väänsi uraputket mutkalle nousemalla mainstream-poptähdeksi vasta yli 40-vuotiaana – rajapyykkinä voinee pitää brittilistan ykköstä, Kelly Rowlandin laulamaa When Love Takes Over -singleä (2009). Sen jälkeen mies on hytkynyt tauotta latauslistavideoilla dj-deskinsä takana ja läiminyt ylävitosia milloin kenenkin suosikkivokalistin kanssa.

Koska Guetta on julkkiksena tuore, olemukseltaan melko iätön ja imagoltaan huomaamattoman nörtähtävä, harva lienee edes tietoinen hänelle kertyneistä vuosirenkaista. Vuonna 1971 syntynyt tuottajastara Timbaland vaikuttaa paljon setämäisemmältä – ehkä hänenkin pitäisi vähän potkia nyrkkeilysäkkiä avaruusaluksen ohjaamisen lomassa, kuten Guetta tekee Rihanna-yhteistyövideolla Who’s That Chick.

Miehen liikehdintää Kelly Rowlandin Commander-promolla voisi melkein kutsua koreografiaksi, joten tiedä mihin taiteilijakuva tästä vielä laajenee. 34-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut artisti ei taatusti ole kartoittanut kaikkia hänelle avautuneita mahdollisuuksia. Tuottajan virkojakin on muun muassa U2:n seuraavalla levyllä.

http://www.dailymotion.com/video/xdeeg0_david-guetta-ft-kid-cudi-memories_music
David Guetta feat. Kid Cudi – Memories (2010)

2. Tina Turner, s. 1939

Turnerin tuhkimotarina on kelvannut jopa Hollywood-leffaksi, mutta kerrottiinko siinä nousun todelliset taustat? Vaikka australialaisen managerin Roger Daviesin rooli huomioitiin, musiikillinen käynnistys jäi vähän avoimeksi. Brittiläinen Heaven 17 -kaksikko Ian Craig Marsh ja Martyn Warehan kutsui unohtuneen Tinan coverlevylleen ja tuotti hänen comeback-hittinsä, Let’s Stay Togetherin.

Tuo comeback hakee pophistoriassa vertaistaan: narkkarimiehensä Ike Turnerin nyrkin ikeestä liki tyhjin käsin karannut 44-vuotias kehäraakki kohosi 23 vuotta ensimmäisen (A Fool in Love) ja 10 vuotta edellisen (Nutbush City Limits) hittinsä jälkeen platina-artistiksi lähes koko maailmassa – myös hänen aiemmasta tuotannostaan viis veisanneessa Suomessa.

Vaikka Turner sai sympatiaa myös nuorisolehdiltä ja soittoaikaa MTV:ltä, jotkut kiinnittivät liikaakin huomiota hänen ikävuosiinsa. Titteli ”rockin isoäiti” iskostui median käyttöön jo ennen kuin Turner yksityiselämässään sai lapsenlapsia. Mutta leffarooleineen kaikkineen hän oli ehta poptähti – katsokaa vaikka tätä We Don’t Need Another Hero -videon hillitöntä Mad Max -lookia.

http://www.dailymotion.com/video/x2176m_tina-turner-we-don-t-need-another-h_music
Tina Turner – We Don’t Need Another Hero

1. Cliff Richard, s. 1940

Okei, Cliff Richardin ura euroviisutraumoineen, selibaatti-imagoineen ja häikäilemättömine jouluykkösten metsästyksineen ei ehkä kokonaisuutena ole järin pioneerihenkinen, mutta 40 vuoden täyttäminen hoitui mieheltä hienosti. Jo 1950-luvulla läpilyöneenä hän edusti pre-Beatles-sukupolvea, joka on koko elämänsä saanut koetella niitä rajoja, mikä on minkäkin ikäiselle soveliasta.

1970-luvun irrallisten nynnyhittien ja gospel-levyjen jälkeen ilmestyi single We Don’t Talk Anymore, jolla esiintyi 39-vuotias, itsevarma, luonteva ja jopa verrattain seksikäs Cliff Richard. Täyttäessään 40 vuotta hän oli USA:n ja Britannian Top 10:ssä singlellä Dreamin’.

Richard kukoisti poptähtenä samaan aikaan kuin hänen ikätovereistaan Tom Jones yritti hätäpäissään country-uraa ja John Lennon julkaisi yliseestyneen Double Fantasy -albumin.

Yksi tuon ajan parhaista Cliff-sinkuista on Wired for Sound (1981), jonka video julisti kasetti-walkmanin ja rullaluistelun riemuja aidon ajankohtaisesti. Vielä 1987 julkaistun Some Peoplen videossakin on nähtävissä edelläkävijyyttä – ainakin jos heti perään katsoo Daft Punk -klassikon Around the World.

Viisi- tai kuusikymppisten poptähtien kärkiviisikkoon Cliff Richard ei kelpaa, mutta ehkä taas seitsemänkymppisten?

http://www.dailymotion.com/video/xcsttb_cliff-richard-wired-for-sound_music
Cliff Richard – Wired for Sound (1981)