Laivue kuumensi kriitikon munat.

Soljuvaa kitaramusiikkia, joka ammentaa vaikutteita menneestä.

Laivue-yhtye on Jyväskylästä. Vaikka siinä voi kuulla elementtejä indie-, post-, psyke-, proge- ja ties mistä rockista, niin lopputulemana on kuitenkin omaleimaista musiikkia, joka ei kirjavista vaikutteistaan huolimatta kuulosta väkinäiseltä.

Metsän aloittava kappale Vedestä nousee metsä lienee kunnianosoitus Kari Peitsamolle, mutta musiikillisesti kappaleella ei ole Peitsamon kanssa kauheasti tekemistä. Kappaleessa samoillaan varsin hitaassa Circle-tyylisessä jumituksessa, jonka kruunaa lopussa Neil Young -henkinen kitarasoolo. Harvemmin pidän kitarasooloista, mutta tässä kappaleessa se sopii tunnelmaltaan ja soundeiltaan hämmentävän hyvin kokonaisuuteen.

Metsä jatkuu astetta nopeammin Peitolla. Sen aikana pääsee ääneen laulaja-kitaristi-taputtaja Leevi ”Kiki” Wuolio, jonka lauluääntä on monesti Liekin Janskuun verrattu. Nyt en vertausta tee.

Biisin tekstin jälkeen tulee vielä hieman irrallisen kuuloinen jammailuosuus, joka parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla kuulosti ärsyttävältä, mutta alkoi sen jälkeen jo groovata. Rytmiryhmä on suorastaan irti! Kappaleessa kuultava soitinarsenaali on kiitettävän rikas, mistä lienee vastuussa Laivueen multi-instrumentalisti Ville Puronaho.

Kolmas kappale, Häivytys, kuultiin jo ennakkoon netissä, ja levykokonaisuuteen se istuu myös osuvasti. Mukavan soljuvaa menoa, ja etenkin laulu on hienosti miksattu osaksi kokonaisuutta. Hieman samoissa tunnelmissa, mutta rokimmin jatkaa kappale Viimeistely, josta huokuu jollain tavalla Mika Rätön läsnäolo.

Levyn viimeistelee ksi niistä poluista,. Sen väliosa lähtee suorastaan lentoon kuuden minuutin kohdalla, kun rumpali Tatu ”Kuki” Kuukkanen pistää kovempaa biittiä kehiin. Lopussa palataan vielä rauhallisempaa menoon, lausutaan viimeiset säkeet, fiilistellään hetki ja paukutellaan lopuksi kaikkia instrumentteja tovi, kunnes pelliniskusta homma loppuu kuin seinään. Toimii.

Yhtyeen basisti Matti Kortet on sanoittanut levyn Häivytystä lukuun ottamatta, jossa kynäniekkana on toiminut Wuolio. Levyn tekstit ovat omituisia, mutta siitä johtuen myös mielenkiintoisia, ja hyvin kaukana perinteisestä rock-lyriikasta.

Laivue on siirtynyt hieman pois popimmasta ilmaisusta. Levyn lyhyin biisi on Viimeistely kuuden minuutin kestollaan, kun pisin on jopa yhdeksän ja puoli minuuttia. Edellislevyn poppihitit, kuten Kurkistus pikkukaupunkiin, puuttuvat kokonaan, mutta ei niitä tähän kokonaisuuteeen kaivatakaan. Ehkä seuraavalle levylle?

Vaikka nettikeskusteluissa Laivueen levyä on kritisoitu siitä, että se on nauhoitettu keskinkertaisen kuuloisessa studiossa, niin levyn soundit ovat mielestäni poikkeuksellisen onnistuneet ja mukavan ilmavat. Albumi kaipaisi ehkä jotain pientä koukkua puoliväliinsä, mutta kokonaisuutena se on kuitenkin hyvin eheä pakkaus. Osaltaan eheyteen on syynä levyn mukavan kompakti 40 minuutin kesto.

Metsä on hyvä, mutta se voisi olla vielä hieman parempi. Jäämme munat kuumina odottelemaan seuraavaa levyä.

87 Laivue vähensi poppia, pidensi biisejä ja teki levyllisen hyvää musaa.

Tiedättekö sen painajaisen, jossa huomaa olevansa alasti julkisella paikalla?

”I can’t get no sleep
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY”

On päivänselvää, ettei synakuvion ”sanoittaminen” ole hyvä idea. On myös päivänselvää, että Britanniassa oli 1990-luvun alussa kova huumeskene. Vähemmän yllättäen Britanniassa oli 1990-luvulla myös mielettömän kova noste elektronisella tanssimusiikilla. Ei liene sattumaa, että Faithlessin hitti Insomnia yhdistää nämä kaksi asiaa sekä musiikillisella ja epäilemättä myös käytännön tasolla.

Kappale kertoo tiettyjen substanssien aiheuttamasta unettomuudesta, johon saa apua käyttämällä vähän lisää muita substansseja. Sekakäyttö ei kuitenkaan ole ainoastaan parasta ikinä, siinä on myös huonoja puolia.

Musiikillisesti alkuperäinen albumiversio perustuu vahvasti biisin kliimaksiin, jonka ylle jo oivallisesti siteerasin. Pulputtavan ja melko unohdettavan esi-intron jälkeen vaihdetaan lajia ja päästään kappaleen varsinaiseen introon. Päihteitä, kuivunut peruna jääkaapissa ja hitto vie, unikaan ei tule, yhyy. FLASHBACK! Päässä lähtee soimaan nerokas synamelodia, muistikuvat vievät kolkkoon tehdashalliin, jossa värivalot vilkkuu ja ihmiset tanssivat hikisinä kylki kylkeä vasten. REIVEISSÄ TAAS!

Insomnian kliimaksin synamelodian nerokkuutta jaksaa ihmetellä kerrasta toiseen. Se pistää tekemään hölmöjä asioita, kuten kirjoittamaan melodiaa auki foneemeiksi ja laulamaan sitä ääneen. Tanssilattialla efekti on yhtä voimakas eikä kanssaihmisten myötähäpeän tunne varmasti yhtään vähäisempi: ”Kattokaa jäbät, pakko soittaa ilmasynaa! TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY…” Tästä, jos mistä, tunnistaa klassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ehkä alkuperäistä jopa parempi – tai ainakin tanssilattialla paremmin toimiva versio – on biisistä julkaistu Monster Mix. Kaksi kliimaksia on enempi kuin yksi!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus2!

Biisistä tehtiin myös lyyrisesti ja pituudellisesti raiskattu radioversio, josta on olemassa musiikkivideokin.

Video ei ole enää saatavilla

Propagandhi: vasemmalta alkaen Chris, Pentti Dassum -look-a-like Beaver, Todd ja Jord.

Huom! Tämä ei ole levykritiikki. Tämä on yhtyeen fanin kokemus heidän uudesta levystään. Kirjoitus on myös tarpeettoman pitkä ja yksityiskohtainen, mutta kuten täällä päin sanotaan – ”deal with it”. Pistä levy soimaan streaminä ja lue!

Olen kuunnellut Propagandhia suunnilleen heidän ensimmäisestä levystään lähtien. Ei ole toista bändiä, joka olisi onnistunut vaikuttamaan maailmankuvaani yhtä paljon. Voisin jopa väittää, että Propagandhi on merkittävästi vaikuttanut siihen, että kiinnostuin aikanaan eläinten oikeuksista, ihmisoikeuksista, politiikasta ja maailman parantamisesta noin yleensä. Toisin kuin monilla muilla punk-yhtyeillä, Propagandhilla tuntui olevan jotain oikeasti fiksua sanottavaa maailman nykytilasta.

Musiikillisesti alkuaikojen huumorilla ja politiikalla höystetystä skeittipunkista on tultu pitkälle. Vaikka yhtyeen kaksi ekaa ovat edelleen kelpolevyjä, niin pankin ja maailmani räjäytti Today’s Empires, Tomorrow’s Ashes. Levy on modernin punkin mestariteos, jossa yhdistyvät melodinen punk, hardcore, thrash-henkiset riffit, progressiivisvivahteinen(!) biisinkirjoitus sekä suvereeni soitanto. Sanoitusten puolesta bändistä oli tässä vaiheessa kehkeytynyt jo hyvin pitkälti kertosäepunkin antiteesi: sanoitukset olivat lähempänä tarinoita ja kertosäkeitä ei hirveämmin hoilailtu.

Mestariteosta seuranneet Potemkin City Limits ja Supporting Caste jatkoivat samassa hengessä, mutta eivät päässeet biisimateriaaliltaan aivan samalle tasolle, mutta itselleni bändi on aina ollut ns. paskimmillaankin parasta. Uusi levy Failed States kääntää vaihdetta asteen kovemmalle kutakuinkin kullakin osa-alueella. Siltä löytyvät ehkä bändin rauhallisimmat, progressiivisimmat sekä raskaimmat vedot.

”No-fly list. No-drive list. No-walk list. No-talk list.
No muckraking journalist left to take stock of
the wholesale omission of outside perspectives
How does it make you feel to know that you voted for this?”

Levyn aloittaa rauhallisesti ja pohdiskelevasti Note to Self. Hitaasti (ainakin punk-asteikolla mitattuna) rakentuvan intron jälkeen jatketaan jännityksen kasvattamista dynamiikalla kivasti pelaten. Biisin katarsis tulee, kun lopussa tokaistaan: ”The answer’s there right before your eyes, rise”. Lapiolla naamaan, tapporiffit kehiin ja satakakstoista lasiin. No mikä jottei!

Edellisen biisin vauhtilukemissa jatkaa myös digisinkkuna julkaistu Failed States. ”Perfect world. Fantasy”. Ovatko bändin sanoitukset vakavoituneet taas asteen verran ja muuttuneet synkemmäksi?

Siltä vaikuttaisi, ja samaan suuntaan viittaa myös pirun tykillä riffillä varustettu Devil’s Creek, jossa kertoja kaipailee lapsuusajan mentaaliseen turvapaikkaansa. Tekstiltään biisi vaikuttaa hämmentävänkin henkilökohtaiselta, mutta hämäräksi jää laulaako Chris Hannah omista vai jonkun muun kokemuksista.

Neljännessä kappaleessa Rattan Cane tarttuu mikkiin Todd Kowalski, jolla on ollut tapana laulaa luikauttaa bändin hardcoreimmat vedot. Ja mikäs siinä, tuollainen ääni sopii hc-vetoihin kuin luomi Lemmyn poskeen. Biisistä löytyy kuitenkin myös suvantoja, joista viimeinen aiheuttaa kylmiä väreitä kunnes loppukarjaisulla päräytetään oksat ja luulot pois. Jumalauta, että toimii!

Motörheadin vauhdilla ja hengessä jatkaa myös Hadron Collision sekä Status Update. Ensimmäisen perässä nauhalla kuuluu nauruakin – ehkä kaikki pilke ei ole kuitenkaan kadonnut poikien silmäkulmasta. Jälkimmäisessä Chris pääsee taas näyttämään, että on yksi kovimmista kitareista ikinä. Minkäs teet. Tämä kaksikko ei ehkä biiseinä pääse samalle tasolle muun levyn kanssa, mutta tarjoavat sopivaa ”hengähdystaukoa” levylle suoraviivaisudellaan.

Cognitive Suicide käsittelee seksuaalivähemmistöjen kohtelua ja on omistettu juoksija Caster Simenyalle sekä etelä-afrikkalaiselle jalkapalloilijalle Eudy Simalenelle. Ensimmäisen sukupuolta epäiltiin ja jälkimmäisen kohtalo oli tulla hakatuksi, joukkoraiskatuksi ja murhatuksi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Kylmiä väreitä ja mahtava biisi.

Things I Likessa Chris kertoo pitävänsä muun muassa Supremesin You Can’t Hurry Lovesta ja Kurt Russellista Captain Ronina. Äskeisen perään vähemmän vakavaa tekstiä, ja biisin loppupuolella joku aboriginaalien edustajakin pääsee ääneen omalla kielellään tsempaten: ”Pizaanigo nagamok, nagamog isa naa (Go ahead and sing you guys, sing you guys)!”

”All the avarice and greed
and puny human hatreds
that dare to come between two human hearts
I try not to live in fear
and I’m truly grateful
for every happy moment here
Upstairs I hear her voice
she softly singing
to him and I come undone
Something wicked this way comes

And that’s just how it goes
and everybody knows
ain’t too much can be done”

”Niin ne elämän tuulet heittelee”, sanoi kerran latteusautomaatti T. Uuttana. Samasta aiheesta kertoo myös kappale Unscripted Moments. Perusvedolta vaikuttava kappale nousee yllä siteeratussa kohdassa toiselle tasolle ja saa karvani pystyyn niissä osissa kehoa, joista niitä ei ole sheivattu. Se on aina hyvä merkki.

Dark Matters vaipuu valitettavasti vähän perusvedoksi. Sitä seuraava Lotus Gait on yksi levyn helmiä. Chris on oikeasti pirun hyvä punk-laulaja ja siitä todisteena olkoon biisin alun rauhallinen lapsuudentraumojen muistelu. Pirun kovia melodioita ja mahtavasti rakennettu biisi.

Propagandhi on aina taitanut levyn lopettamisen tyylillä, Purina Hall of Fame toki parhaana esimerkkinä. Samalla linjalla jatkaa myös uusin levy ja sen lopetusbiisi Duplicate Keys Icaro (An Interim Report). Kappale alkaa ja loppuu jonkinlaisella ihmissuhinalla (eli suhinaa, jonka on tuottanut ihminen). Biisi on malliesimerkki siitä, kuinka bändi osaa pelata dynamiikalla, rakentaa jännitteitä ja kirjoittaa timanttisia riffejä. Kappale loppuu toivoa antaviin sanoihin; ”A haunting certainty that the unifying principle of the universe is love”. Hippitouhuiksi lopulta meni, mutta parempi sekin kuin kyynisyys.

Syyskuun Suessa Ilkka Lappi kertoo Billy Talentin tarraavan vahvasti Kanadan parhaan punkrock-bändin valtikkaan. Paskat, sanon minä. Valtikka on ja pysyy edelleen Propagandhilla.

90 Failed States osoittaa sen, ettei minun tarvitse hävetä fanboy-leimaani tippaakaan. Propagandhi ei ole kadottanut kunnianhimoaan saati biisinkirjoitustaitojaan.

Video ei ole enää saatavilla

Janne Laurila lopetti Office Buildingin neljän albumin jälkeen. (Kuva: Tomi Palsa)

Janne Laurilan tulkinta saa tunteet liikkeelle.

”To see only shadows
is the basic situation”

Minulla on pitkä ja hitaasti kasvanut suhde Office Building -yhtyeeseen. Muistan nähneeni orkesterin livenä aikoinaan Lutakossa. Pidin keikasta. Sen jälkeen yhtye hetkeksi unohtui. Seuraava muistikuvani orkesterista tulee ex-tyttöystäväni kautta, joka piti heidän ”hevoslevystään” (Violent Heart). Taisimme kuunnella levyn joskus, mutta se ei jättänyt jälkeensä vahvoja muistoja.

Sen jälkeen suhteessamme oli useiden vuosien tauko. Suhde alkoi lämmetä uudelleen, kun bongasin heidän debyyttilevynsä pilkkahintaan If Societyn levykaupan poistomyynnistä (RIP). Ostin pois pyörimästä. Albumi osoittautui merkittävästi paremmaksi kuin varhaiset muistot yhtyeestä.

Tämän jälkeen välimme ovat pysyneet lämpimänä. Eräs ikimuistoisimmista hetkistä Office Buildingin kanssa on eräs kerta, jolloin harrastin ns. yhdyntää erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Taustalla soi yksi heidän kappaleensa ja ikään kuin Janne Laurila olisi juuri sillä hetkellä toistanut sitä, mitä en itse osannut sanoiksi pukea. Olin liikuttua kyyneliin asti, mutta en sitä tehnyt. Kesken panemisen itkevä mies ei ole cool.

Sen jälkeen – ja sitä ennen – eräs heidän kappaleensa on toistunut useasti kotimatkalla yötöistä päästyäni, To See Only Shadows. Se on bändin debyyttilevyn avausraita, jossa soi viulu, kitara, saha (?) ja ties mitä. Kaikki soittimet kuitenkin päätyvät taka-alalle siinä vaiheessa, kun Janne Laurila avaa suunsa. Miten jonkun laulu voikin kuulostaa niin aidolta? Miten jonkun lauluääni voi välittää tunnetta niin tehokkaasti? Ihan sama mikä on senhetkinen tunnetilani; kun To See Only Shadows lähtee soimaan, tunnetila kääntyy välittömästi melankolian puolelle.

“No matter what I call you,
I know that it’s an understatement”

En väitä olevani hyvä tulkitsemaan laulujen sanoja. Itselleni laulujen sanat ovat useimmiten vain irrallisia lauseita sieltä täältä. Niitä tulkitsen laulun tunnelman kautta ilman, että tulkinta välttämättä olisi pätevä, jos tekstiä katsoo kokonaisuutena. Se ei haittaa minua. Yllä oleva sitaatti merkitsee minulle jotain. Se on kappaleesta se kohta, joka jää toistumaan päähäni joka kerta, kun kappaleen kuulen. Aina eivät sanat riitä kuvaamaan tunteita, ja juuri sen asian ilmaisemissa tuo kyseinen lainaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

”And I want to see
my treasure at the end of the rainbow”

Melankolisesta ilmeestään ja suorastaan yltiöpessimistisistä avaussanoistaan huolimatta kappaleesta on välittynyt minulle aina toivonpilkahduksia kaiken alakuloisuuden keskeltä. Ehkäpä juuri siitä syystä kappaleen kuunteleminen on tietyssä mielessä myös katarttinen kokemus eikä vedä mukanaan syvempiin vesiin. Tästä ja kappaleen erinomaisuudesta johtuen se tulee varmasti olemaan oman elämäni pikkutuntien soundtrackinä jatkossakin. Suhteeni Office Buildingin kanssa jatkukoon.

”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on”, lauloiko Pepe sittenkin Jannesta?

P.S. Se eräs taustalla soinut biisi oli muuten It All Comes Down On You, kuitenkin jäitte miettimään asiaa.

Bonus!

En tiedä missä määrin Janne Laurila on kuunnellut Low-orkesteria, mutta itselleni Office Buildingin ensimmäisestä levystä tulee tunnelmien puolesta vahvasti mieleen tuon mainion yhtyeen varhaistuotanto. Tässä tyylinäyte, Drag.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Pekko Käppi sekä Office Buildingin esikoislevyllä soittanut Ville Leinonen esittivät 2000-luvun puolivälissä lopettaneen yhtyeen tuotantoa vuoden 2009 Monsters of Popissa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

25. toukokuuta 2000 – Israel vetäytyi Libanonista 22 vuoden miehityksen jälkeen.

Deep Turtle soittaa niin kuin ei saa soittaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Vain Deep Turtlella on kyky tehdä jazzpunkista poppia.

“Gracias por haver perdido
tanto tiempo junto a mi
toma ponte este abrigo
porque ya te tienes que ir”

En oikeastaan tiedä kunnolla, mitä äskeisessä lainauksessa sanotaan. Se ei ole kuitenkaan koskaan ollut esteenä sille, ettenkö voisi pitää Deep Turtlea yhtenä Suomen parhaista bändeistä ja Perdidoa heidän parhaana biisinään.

Pentin, Tapion ja Mikon muodostama punkia ja jazzia yhdistävä trio tunnettiin muun muassa porilaisuudestaan, visiitistään John Peelin luona sekä erikoisesta laulukielivalinnastaan. Espanjaksi laulava orkesteri ehti olla aktiivinen 1990-luvulla ja kuuden vuoden tauon jälkeen myös 2000-luvulla. Ensin kerättiin hitonmoinen maine ja sitten tultiin vielä näyttämään tauon jälkeen, että kyse ei ollut mistään huhupuheista. Itse ehdin nähdä orkesterin kahdesti ja voin vannoa vasemman kivekseni nimeen, että bändin maine ei ollut tippaakaan liioiteltu.

Deep Turtlen toinen tuleminen 2000-luvulla jätti jälkeensä muutaman äänitteen: kaksi mini-cd:tä sekä Valse Tristen kanssa tehdyn split-EP:n. Turkele-nimellä kulkevalta mini-cd:ltä löytyy seitsemän täyden kympin biisiä, joista mieleen jäävin on kesäisen letkeä Perdido. Rytmikkään rennosti starttaava biisi on pop-timantti, jossa kaikki ei kuitenkaan mene konventioiden mukaisesti, vaan kertosäkeessä runtataan ilmoille eeppistä surinaa.

Muistan, kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin Turkeletta ja yritin samalla pöytärummuttaa biisien tahdissa. En ollut silloin varustettu kummoisella rytmitajulla – enkä ole vieläkään. Perdidon kohdalla rummutus kuitenkin onnistui yllättävän hyvin. “Kappas, tämähän on aika poppia”, ajattelin. Tai ainakin nyt väitän ajatelleeni. Kuitenkin myös Perdidon rytmiikassa on asioita, joista sisäinen 4/4 -tutkani menee sekaisin: ”Hei, eihän noin saa soittaa”. Ja hehän soittivat.

Bändin omaperäisyys ei ole vähentynyt ajan saatossa lainkaan. Mistään maailmankolkasta ei tunnu edelleenkään löytyvän bändiä, joka kuulostaisi lähimainkaan samalta kuin Deep Turtle. Musadiggarien harmiksi orkesterin äänitteitä on nykyään lähes mahdoton löytää edes käytettyinä. Onnekseni onnistuin nappaamaan aikanaan keikalta 2000-luvun parhaan suomijulkaisun mukaani.

Deep Turtle, gracias por haver perdido eli ”kiitos kun sain Perdidon” (vapaa suomennos)!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi biisi Deep Turtlea on liian vähän. Tässä toinen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

15. huhtikuuta 2003 – Anneli Jäätteenmäki valittiin Suomen pääministeriksi.

Abduktio Zuge Laajakallion muistokonsertissa Tampereen Klubilla. (Kuva: Tomi Palsa)

Abduktion Jäänsärkijä on modernin hardcoren huipentuma sekä levyn avaajana todellinen “ice-breaker”.

“Julista ulkonaliikkumiskielto, aseista jokainen aivosolu
Sillä korviesi välissä on sota käynnissä
On aika voittaa hiljaisuuden lumous
Aloita operaatio vallankumous”

Pirkanmaalta ponnistava ehti lyhyen uransa aikana tehdä parasta hardcorea, mitä Suomessa on julkaistu tällä vuosituhannella. Yhtyeen tyyli löytyi kunnolla vasta Perustuu tositapahtumiin -mini-cd:llä. Sillä bändi jatkaa sellaisten pohjoismaisten poppoiden kuin Outlastin, Endstandin ja Section 8:n perinnettä sekoittaen hardcoreen hieman poukkoilevampaa ja metallisempaa soundia.

Tyyli muotoutui huippuunsa kuitenkin vasta yhtyeen ensimmäisellä albumilla, Tuli kulje kanssani. Sen avausraita, osuvasti nimetty Jäänsärkijä, iskee kuulijaa lapiolla naamaan, kysymättä.

Se käynnistyy konekiväärisarjojen lailla hakkaavilla rummuilla ja rakentuu pitkälti yhden simppelin, mutta täydellisen melodianpätkän varaan. 50-sekuntiseen biisiin ei mahdu turhaa tyhjäkäyntiä, mutta noin 30 sekunnin kohdalle on ujutettu kymmenen sekunnin suvantovaihe, joka purkautuu lopussa laulaja Mikko Suikkasen huutaessa äänensä käheäksi. “This is hardcore”, kuten Jarvis Cocker aikanaan totesi.

This is hardcore, sanoi Jarvis Cockerkin aikoinaan. (Kuva: Tomi Palsa)

Jäänsärkijä ei ole missään nimessä Abduktion monipuolisin biisi, mutta se on täydellinen esimerkki hardcore-kappaleen pelkistetystä muodosta 2000-luvun sovituksena. Kappaleen lyhyehköt lyriikat edustavat hyvällä tavalla vallankumousromantiikkaa, jolla tässä tapauksessa viitataan ihmisen päänsisäiseen maailmaan. On aika ottaa aivot käyttöön ja lopettaa niiden hiljaisuus. Tämän voisi sanoa olevan kehoituksena universaalisti validi!

Yhtyeen taival loppui viime vuoden joulukuussa säveltäjä-kitaristi Jukka “Zuge” Laajakallion kuolemaan. Tämä artikkeli on omistettu hänen muistolleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska Abduktio siteeraa ruotsalaista Outlast-yhtyettä kansilehdykässään, niin tässä teille kompaktit 25 sekuntia heidän musiikkiaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. huhtikuuta 2005 – Walesin prinssi Charles ja Camilla Parker Bowles avioituivat. Häitä siirrettiin vuorokaudella, sillä prinssi Charlesin oli osallistuttava paavi Johannes Paavali II:n hautajaisiin suunniteltuna hääpäivänä.

Al-sedän biisinkirjoitustaidot ovat parhaillaan ruosteessa.

Annos melko yhdentekevää industrial-metallia.

Tummanpuhuvan synapopin kautta industrial-räimeeksi kehittynyt Ministry on tehnyt pitkän ja tuottoisan uran. Yhtyeen kulta-aikaa oli 1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku, mutta myös tämän vuosituhannen puolella ilmestynyt ”George W. Bush” -trilogia on sisältänyt monia päräyttäviä thrash-metalliin kallellaan olevia industrial-biisejä.

Al Jourgensenin luotsaama orkesteri teki jo jäähyväiskiertueen muutama vuosi sitten, mutta päätti viime vuonna ottaa pillit takaisin pussista.

Edellisiltä levyiltä tuttua kaavaa jatkaa Ministryn uusin albumi, joka kantaa nimeä Relapse. Levy sisältää sahaavia, Slayer-henkisiä riffejä, koneen nopeudella hakkaavaa rummutusta ja Jourgensenin kähisevää paatosta siitä, miten perseestä USA ja sen ulkopolitiikka on. Levyn alussa tulevat Ghouldiggers ja Double Tap rokkaavat kohtuullisen hyvin, vaikka edellisten levyjen huippuhetkiin eivät ylläkään.

Kohtalaisen hyvin alkaneen alun jälkeen levy lässähtää varsin tasapaksuksi ja tylsäksi. Paahtoa löytyy, mutta biiseistä tuntuu puuttuvan koukut ja punainen lanka. Tuntuu siltä kuin levyn loppupuoli olisi edellisiltä levyiltä (syystäkin) pois jääneitä jämäbiisejä. Jämiä tai ei, niin levyn taso tippuu keskivaiheilla varsin yhdentekeväksi eikä parilla ihan kivalla rallilla levyä pelasteta.

Jourgensen on aina ollut tuottoisa kaveri ja projekteja on riittänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että hänen täytyi vain julkaista jotakin Ministryn nimellä, vaikka ideoita ei selkeästikään täyspitkään levyyn riittänyt.

Taiteilija kaipaa muusaansa, ja nyt, kun Bush nuorempi on jo siirtynyt syrjään, niin ehkä Jourgensenilta puuttuu sitä raivoa, jota tarvitaan hyvän industrialmetallilevyn tekemiseen. Täytyy toivoa, että Obaman tilalle valitaan joku äärikonservatiivinen sotahullu republikaani, jotta Al löytää taas kohteen vihalleen ja alkaa kirjoittaa hyviä biisejä. Sitä odotellessa.

65 Al Jourgensen tarvitsee uutta raivoa ja inspiraatiota pikimmiten, nyt jäi käteen keskinkertaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Jerome Reuterin biisikynästä ei muste lopu.

Rome tarjoaa vapautta ja vastarintaa huokuvaa neofolkkiaan triplalevyllisen verran.

Luxemburgilainen neolfolk-yhtye Rome on ollut lyhyen uransa aikana hämmentävän tuottoisa. Jerome Reuterin masinoima, vuonna 2005 perustettu yhtye on kerennyt julkaisemaan jo kuusi albumia sekä kolme EP:tä. Viime vuonna julkaistu kuudes tekele Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit alleviivaa Reuterin ehtymätöntä luomisvimmaa olemalla triplakonseptialbumi(!), joita ei ihan liiaksi asti julkaista.

Levyn osat kulkevat nimillä Aufbruch: A Cross of Wheat, Aufruhr: A Cross of Fire ja Aufgabe: A Cross of Flowers. Koko paketti julkaistiin rajoitettuna painoksena marraskuussa ja tämän vuoden tammikuussa kaiken kansan iloksi yksittäisinä levyinä. Julkaisutahti ei silti tuntuisi ainakaan laatuun vaikuttavan; Reuter ei ilmeisesti vain osaa kirjoittaa huonoja kappaleita.

Mistä Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheitissä (helppo nimi, vai mitä?) ja Romessa on sitten kysymys? Matalaääninen mies laulaa akustisen musiikin päälle mahtavalla äänellään jostain tosi eeppisistä asioista. Miehen ääntä on verrattu milloin Dead Can Dancen Brendan Perryyn, milloin itse Leonard Coheniin. Totuus lienee jotain siltä väliltä. Bändin musiikin voisi sanoa jatkavan neofolkin epämääräistä perinnettä omalla tuoreella otteellaan.

Post-neofolkkia? Death in June pompsahtaa ensimmäisenä mieleen, mutta kokonaisuuden aikana kuullaan monenlaisia tyylejä. Niistää kuuluu läpi monet folk-muusikot, mutta välillä kantrikin. Kaikki tämä kuljetetaan läpi albumin vahvalla teemalla, josta huokuu jokaisen levyn omintakeinen tunnelma: lähtö (aufbruch), kapinointi (aufruhr) ja velvollisuus (aufgabe).

Ensimmäisen levyn aloittaa kaksiraitainen intro, joihin on molempiin samplattu saksalaisia horinoita. Näitä saksankielisiä sampleja käytetään läpi albumin kappaleita yhdistävissä väliosissa. Toisella raidalla (Angry Brigade) mekastavat tykit jo siihen malliin, että äkkipikaisimmat vetävät johtopäätöksen ”jaha, taas neofolkkarit flirttailevat natsiromantiikan kanssa”. Siitä ei ole kuitenkaan kysymys. Levyn nimi on itsessään viittaus Peter Weissin antifasisteista kertovaan romaaniin sekä sosiologi Max Weberin termiin herrschaft. Levyn nimen vapaa suomennos olisi jotakin suuntaan ”Hallinnasta vapaana olemisen estetiikka”. Vastarinnan tematiikka kuuluukin vahvana läpi koko paketin ja Euroopan sotahistoriasta ammennetaan paljon elementtejä.

Päteminen sikseen, puhutaan musiikista. Nämä vastarinnan laulut pääsevät ensimmäiseen huippukohtaansa kappaleen To Teach Obedience kohdalla. Isot pehmeät tomirummut aloittavat pauhaamisen, jonka päälle lähtee akustinen kitara muiden soittimien kera. Rakenteeltaan hyvin simppeli, jopa popahtava biisi jää heti soimaan päähän.

Tappiomielialaa huokuva In Cruel Fire on sekin ensimmäisen levyn huippuhetkiä, jonka aikana päähän syöpyy mielikuva haavoittuneista sotilaista nuotion äärellä soittamassa akustisella kitaralla alakuloista musiikkia. Ensimmäisen levyn voisikin kuvata hyvin sanoilla ”tappio” ja ”katkeruus”.

Toisen levyn aloittaa ambient-henkinen intro, jonka jälkeen on aika kylvää vapautuksen siemenet (Seeds of Liberation). Parin kappaleen jälkeen ne ovat kasvaneet tuleksi vastarintataistelijan sydämessä (Sons of Aeeth). Lopussa lauleskellaankin jo kantrihtavaan tyyliin omille pikkukapinallisille (Little Rebel Mine), että tulkaapa taistelemaan. Levyn musiikista välittyy hyvin sen teema: vastarinnan nousu.

Kolmannen levyn tunnelma on melko erilainen kahteen ekaan nähden. Taistelut on taisteltu, on aika pohtia, mitä nyt. Viimeisen levyn huippuhetkeksi kohoaa ehdottomasti Automation kappaleen sykkivän rokahtava bassokuvio, sekä kappaleen kylmiä väreitä aiheuttava väliosa. Kolmas osio onkin jossain mielessä kaikkein pohdiskelevin yleisilmeeltään.

Triplalevyn arvioiminen ei ole turhan helppoa, sillä sulateltavaa on paljon. Levyt sisältävät erittäin mainioita kappaleita, mutta niitä sitovat saksankieliset väliosat varmasti jakavat mielipiteitä. Aluksi ne tuntuivat turhilta, koska niistä ei ymmärrä mitään. Kun eri osioiden tematiikkaan pääsi paremmin sisään, myös väliosien tunnelma välittyi huomattavasti tehokkaammin. Siltikin, näin saksaa osaamattomana ihmisenä väliosat jäävät levyn heikoimmaksi anniksi, mutta toisaalta, jos se herättää halun opiskella saksaa, on jotain tehty oikein.

92 Vahvalla tunnelma ja teemalla varustettu neofolk-paketti, joka ei ole helppoa sulateltavaa, mutta palkitsee kärsivällisen kuuntelijan tunnelmallisella musiikkielämyksellä. Mielenkiinnolla jään odottamaan säilyykö Reuterin luomisvimma yhtä vahvana ja laadukkaana jatkossakin.

Video ei ole enää saatavilla