Of Montreal – 1960-luvun kamaripoppia, elektroa, soulia, funkia ja kaupan päälle kabareeta.

Yhdysvaltalainen of Montreal saapuu Tavastialle 16. huhtikuuta. Yhtyeen psykedeelinen tanssipop on kieritetty monessa musiikkityylissä, jopa afrobeatissa ja krautrockissa. Monille riittäisi muutamakin räikeä piirre – Onko of Montrealilla jo liikaakin persoonallisuutta?

#1 Kamaripoppia, elektroa, soulia, funkia ja kaupan päälle kabareeta

Yhtyeen johtohahmo Kevin Barnes kuului 1990-luvun puolivälissä Elephant 6 -kollektiiviin. Kollektiivin jäsenet ovat kasettijulkaisujen ohella kehitelleet muun muassa uusia sävelasteikkoja ja ajatuksella ohjattavia syntetisaattoreita. On helppo uskoa, että Barnes on ollut kotonaan sekavassa ja haastavassa ryhmittymässä.

Kun of Montreal perustettiin Athensissa, Georgiassa vuonna 1996, se soitti lo-fi-soundista barokkipoppia. Ensimmäinen levy Cherry Peel julkaistiin vuonna 1997. Aikaa myöten Barnes kasvoi ulos Elephant 6:n tiukoista säännöistä. Barnes muuttui esiintyjänä rohkeammaksi glam-hahmoksi ja samalla musiikki sähköistyi.

Nykyinen tunnistettava linja tiivistyi vuoden 2004 Satanic Panic At The Attic -levyllä. Barnesin musiikissa on kuultavissa vaikutteita Sparksin falsettimelodioista, David Bowien dramaattisesta jylhyydestä ja Princen avaruusfunkista. Omaperäisyyden varmistaa Barnesin kiihkeä laulusoundi. Freddie Mercurysta muistuttava kabaree-henkisyys on kuultavissa muun muassa Sunlandic Twins -albumin (2004) Wraith Pinned to the Mist -biisin keskivaiheella.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Tuskalla huurretut ja psykedialla kevennetyt sanoitukset

Jos yhtyeen musiikki hämmentää monimuotoisuudellaan ja rakenteiden kerrostumilla, niin helpolla ei kuulijaa päästetä biisien sanoituksissakaan. Sanat ovat apaattisen tuskaisia, katkeran suloisia ja runsaalla psykedelialla kevennettyjä. Oireista kertonevat jotain sellaiset biisien nimet kuin A Sentence of Sorts in Kongsvinger, Faberge Falls for Shuggie tai Women’s Studies Victims.

Yhtye sai nimensä Kevin Barnesin epäonnisesta romanssista montrealilaisen naisen kanssa. Barnesilla oli vielä epätoivoisempi suhde norjalaiseen vaimoonsa. Eron tuhkasta nousi yhtyeen menestynein ja tähän mennessä onnistunein Hissing Fauna, Are You The Destroyer? -albumi (2007). Levyn pääteemoja ovat ero, yksinäisyys ja kuolema.

Yksi levyn avainraidoista, Heimdalsgate Like A Promethean Curse, on ylistyslaulu kemikaaleille. Sen ironia uppoaa helposti päihdelaulujen kanssa varttuneeseen suomalaiseen. Milläköhän tuo biisin aloitussoundi on tehty?

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hei, lavalla tapahtuu oikeasti jotain!

Yhtyeen levyt Skeletal Lamping (2008) ja False Priest (2010) olivat kaaoksessaan tasapainoisia, mutta ehkä jo hieman yllätyksettömiä äänitteitä Sunlandic Twinsin ja Hissing Faunan kaltaisten täysosumien jälkeen. Mutta silloinkin kun of Montreal esittää kohokohdattoman laulun, saattaa lavalla tapahtua jotakin kiinnostavaa.

Seuraavasta vierailusta David Lettermanin ohjelmassa selviää nopeasti of Montrealin performanssitouhuilu. David Barnesin fetisseihin kuulunevat naamiomiehet, karvapäällystetyt irtojäsenet sekä luonnollisesti pinkit asut ja sukkahousut.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sitä levynkantta en halua avata uudestaan

David ja Nina Barnes ovat vastuussa yhtyeen kansitaiteesta ja keikkojen taustaprojisoinneista. Levyjen kannet ovat huikeata katseltavaa. Liveshow’sta tuttu eläimellinen, alastomia unelmia pursuava grafiikka ihastuttaa kansia avattaessa. Kolmiulotteisia kansia on kuitenkin melkein mahdotonta saada pakattua siististi takaisin kuoriinsa. Kannet ovat yhtyeen kiistattoman ylisuoriutumisen häkellyttävin esimerkki. Niinpä of Montrealin levyt tekee mieli ladata oikopäätä mp3-soittimeen. Kansia voi esitellä kerran vuodessa ihmisille, joita käytännön pilat naurattavat.

Olikin yllätys, että yhtyeen uusin levy Paralytic Stalks (2012) julkaistiin helpossa ja simppelissä kuoressa. Musiikillisesti levy on kipeän henkilökohtainen ja vaikeasti lähestyttävä. Siltä puuttuvat edellisten levyjen tarttuvat rytmit ja kertosäkeet. Kevin Barnes tavoitti edellisellä neljällä albumillaan yhtyeen elektrofunk-vaiheen huipun. Levy lienee uuden vaiheen alku, harppaus syvemmälle kokeellisuuteen. Osa lauluista palkitsee kuuntelijansa, kuten sinkkubiisi Dour Percentage.

http://vimeo.com/36483639

#5 Keikan biisilista: tuntematon

Keikalle kannattaa valmistautua kuuntelemalla koko tuotantoa, sillä yhtye on viime vuosina esittänyt levottoman monipuolisesti kappaleita kaikilta 2000-luvun levyiltään. Viime keväänä Barcelonassa Primavera Sound -festivaaleilla of Montreal soitti kiihkeän hittisetin. Settejä kuitenkin vaihdellaan. Käy miten tahansa, on vaikea kuvitella tulevan Suomen-keikan olevan ainakaan tylsä. Sen höysteenä voidaan kuulla yllättäviä covereita. Ainakin seuraava Solange Knowlesin kanssa esitetty Jackson 5 -versiointi olisi ollut hienoa kokea.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mies murtuu Famine Affairin videossa. Muumimuki-videon aateloima kappale on tulevan keikan toivelistalla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Oletko ostamassa lippua keikalle? Hae lippusi Stupido Shopista, saat kaupanpäälle mahtavan Nuorgam-t-paidan! Lippu jo hallussa toisaalta, mutta ei paitaa? Ei hätää, ota lippusi mukaan, näytä sitä Stupidon tiskillä, niin saat paidan! Ole nopea, paitoja tarjolla rajoitettu erä.

Jane Asher, Martha ja Paul McCartney kilpailevat toistensa huomiosta.

Paul McCartneyn tuotanto hämmentää. Mies teki täydellisen uran The Beatlesin biisintekijänä, mutta tipahti soolourallaan mukavuusalueelle. Ehkä kaikki on ollut miehen elämässä liian hyvin Beatlesin hajottua. Maailman parhaan basistin tuotanto on nimittäin täynnä todisteita siitä, että parhaat kappaleensa hän ammensi vaikeimmista ihmissuhteistaan ja tunne-elämän ristiriidoista.

McCartneyn läheisistä ihmisistä vaikein oli tietenkin John Lennon. Monessa tulkinnassa hippien Gandhiksi ylennetty Lennon oli kulissien takana väkivaltainen misogynisti, joka käänsi herkkyytensä usein kovuudeksi. Musiikillisesti Lennon toi pimeät puolensa esille sopivan hiomattomina ja karkeina lauluina, jotka muodostivat täydellisen vastaparin McCartneyn silotelluille ja muodoltaan virheettömille pop-kaunokeille. Vaikka vuorovaikutussuhteen hedelmällisyys perustui vastakohdille, löytyi kummankin musiikin pohjalta sama herkkä taustavire.

Siksi onkin aika avata McCartneyn musiikkia samasta näkökulmasta, josta Lennonin taidetta on tulkittu maailman sivu. Miehen parhaita lauluja kannattaa tarkastella traumojen, sanoin tavoittamattomien sydänsurujen ja olemisen ristiriitaisuuden ilmentyminä.

Joulukuun 12. päivä Helsingissä pyyhitään hikeä silmäkulmista, kun McCartney päättää keikkansa todennäköisimmin Abbey Roadin klassiseen loppukaneettiin:

”…and in the end
the love you take
is equal to the love you make”

Sitä ennen yleisö on saanut rautaisannoksen todistusaineistoa siitä, että Paul McCartney on menettänyt, saanut ja antanut elämässään paljon rakkautta, ja käyttänyt sitä tahtomattaan ja tahallaan vaihdon välineenä.

Vastikään Eurooppaan rantautuneen maailmankiertueen kunniaksi Nuorgam esittelee McCartneyn ihmissuhteista hankalimmat kunnianosoituksena niille hienoille lauluille, joita nuo ihmissuhteet ovat poikineet.

ÄITI ‒ MARY McCARTNEY

Kuullessaan äitinsä kuolleen syöpään McCartneyn väitetään kysyneen ensimmäiseksi  ”mistä me nyt saamme rahaa”. Kommenttia on käytetty todisteena McCartneyn kovasta luonteesta ja pyrkyryydestä.

On kohtuutonta vaatia ihmistä vastuuseen 14-vuotiaana koulupoikana mahdollisesti tekemistään möläytyksistä. Monet ovat kuitenkin tulkinneet, että kommentti jäi kaivelemaan taiteilijaa itseään ja että Yesterdayn avainrivi ”I said something wrong / now I long for yesterday” kuvastaisi tätä katumusta. Yhtä perusteltua on pohtia, kertooko Let It Be McCartneyn äidistä riveillään, joilla lauletaan lohduttavasta Mother Marystä.

Myös Lennonin äiti kuoli ennenaikaisesti Lennonin ollessa hyvin nuori. Lennon teki äidilleen laulun Julia, jonka sanoma on suora ja peittelemätön. McCartneyn suru on kätketympää. Olisi hienoa saada muistelmateokseen Many Years From Now (1997; suom. Eilinen) kriittinen päivitys McCartneylta itseltään. Kertoisiko Yesterday todellakin kaipuusta eiliseen, jolloin hänen äitinsä oli vielä elossa?

Tätä taustaa vasten tuntuisi erityisen piikikkäältä tapa, jolla George Harrison puukottaa McCartneyta selkään Yesterdayn lavaversion alussa:

Video ei ole enää saatavilla

NUORTA RAKKAUTTA ‒ JANE ASHER JA MARTHA

McCartneyllä oli ongelmia sitoutua nuoruuden tyttöystäväänsä Jane Asheriin. Asher ei suostunut olemaan kotirouva ja sylikoira, vaan eli itsenäistä elämää näyttelijänä. McCartney olisi halunnut kotiinsa uskollisen naisen, mutta raahasi sinne tämän poissa ollessa naisfaneja bailaamaan. McCartney kävi suhteen ongelmia läpi ristiriitaisen kateellisena Beatlesin biiseissä For No One ja I’m Looking Through You.

Samaan aikaan, kun rakkaus Asheriin rakoili, mies teki The White Albumille (1968) aliarvostetun pophölkän Martha My Dear, jossa hän toivoo ja vannoo uskollisuutta Martha-koiralleen. Rakkauslaulun voi laulaa kenelle tai mille vain, varsinkin koiralle. Tällainen objektin siirto saattaa johtaa rakkauslaulussa harvinaiseen vilpittömyyteen ja tuoreeseen näkökulmaan.

1970-luvulla eläinrakas McCartney saattoi tilata lemmikkieläimilleen lentokonekyydin lääkäriin, mutta maksoi samaan aikaan Wings-yhtyeen jäsenille suhteellisen pientä palkkaa Amerikan-kiertueella. Ehkä Martha My Dear tarjoaakin olennaisen näkökulman McCartneyn tärkeisiin suhteisiin: kaikki menee hyvin niin kauan, kun olet uskollinen minulle.

Video ei ole enää saatavilla

EROJA ‒ YOKO ONO JA JULIAN LENNON

Beatles soitti viimeisen kerran yhdessä julkisesti Applen studion Saville Row’n katolla tammikuussa 1969. Kun he soittivat Get Backia, tuntui kuin McCartney olisi osoittanut komentonsa suoraan Yoko Onolle, joka katsoi yhtyeen esitystä savupiipun juurella.

Viittaus jää monitulkintaiseksi, sillä laulussa mainitaan hahmo nimeltä Jojo, joka on kotoisin Tucsonista Arizonasta, kuten McCartneyn kainaloon päätyneen Linda Eastmanin hankala ex-puolisokin. Laulussa otetaan kantaa maahanmuuttopolitiikkaan ja rasismiin, mutta ehkä McCartney halusi yhtä lailla Beatlesia häirinneiden sivullisten häipyvän helvettiin.

Suoremmin McCartney viittasi Lennonin perhe-elämään Hey Judella. Laululla hän halusi lohduttaa Julian Lennonia, joka kävi noihin aikoihin läpi vanhempiensa John ja Cynthia Lennonin eroa. Kappale tuo lohdullisten sanojen lisäksi esiin McCartneyn perusdilemman: koskettavuuteen ja sentimentaalisuuteen ehdoin tahdoin tuotannossaan pyrkineen muusikon tunne välittyy vähiten juuri siellä, missä hän yrittää olla tahallisen herkkä.

Lennonin mielestä McCartney ylsi Hey Judella parhaaseen lyyriseen suoritukseensa. Erityisesti Lennonia miellytti puolivahingossa mukaan jäänyt, työsanoiksi tarkoitettu rivi ”the movement you need is on your shoulder”. Tämä vahinkolaukaus tuokin kappaleeseen kiehtovan inhimillisen roson väittäessään muun sanoman vastaisesti, että vaikeasta tilanteesta pääsee pois olkaansa kohauttamalla.

Hey Juden loppuhoilotus jäi surullisen laihaksi McCartneyn Olympiastadionin keikalla vuonna 2004. Onneksi kohta mahdollisuus panna paremmaksi:

Video ei ole enää saatavilla

STAATTISTA SÄHKÖÄ ‒ LINDA EASTMAN JA HEATHER MILLS

Miehet ovat hallinneet rock-journalismia. Yoko Onoa on syytetty Beatlesin tuhoamisesta ja Linda McCartneyn kerrotaan tukkineen McCartneyn poppikoneen siirapilla. Tosiasiassa beatlesit tyrivät uransa aivan itse. Olisikin mielenkiintoista kuulla yhtyeen jäsenten tarina puolisojen näkökulmasta. Pienet kolhut eivät vielä horjuttaisi myyttejä, jos joku haluaa uskoa niihin.

Yksi asia varmasti vaikutti McCartneyn Beatlesin jälkeiseen musiikkiin: Linda McCartney oli Wingsin jäsen kotona, studiossa ja kiertueella. Perheyritykseksi muodostunut yhtye ei kuitenkaan ollut tasavertainen bändi. McCartney hallitsi kaikkea. Linda-aiheisissa kappaleissa korostuu Lindan rooli kuuliaisena kumppanina ja uskollisena puudelina, joksi Jane Asher ei suostunut. Lindaa kohtaan tehdyt rakkauslaulut kertovat siitä, miten asiat ovat vihdoin McCartneyn kontrollissa. Samalla sydänalasta kummunneet laulut rakastamisen vaikeudesta vähenivät.

McCartneyn toisen avioliiton päättänyt riitaisa ero Heather Millsistä vuonna 2008 onnistui poikimaan enää laimean Gratituden. Laulussa ontolta vaikuttanut ihmisuhde kuitataan kiitollisuudella kuin firman tehokkaalle työntekijälle läksiäisissä.

Onneksi edes Wingsin muusikot ymmärsivät roson merkityksen. Yhtyeen kitaristi Henry McGullough hakee tarpeellista ristiriitaa Paulin pumpulinpehmeään My Love -balladiin:

Video ei ole enää saatavilla

PARAS YSTÄVÄ ‒ JOHN LENNON

Paul McCartney ja John Lennon olivat sitkeissä riidoissa Beatlesin hajoamisen jälkeen. Lennon pilkkasi McCartneyta How Do You Sleep -biisillä sen jälkeen, kun McCartney oli haastanut muut beatlet rahasotkujen takia oikeuteen. Vaikka McCartney oli aavistanut oikein Allen Kleinin huijauksen ja tehnyt palveluksen Beatlesille, muut yhtyeen jäsenet olivat katkeria ‒ varsinkin kun McCartney tuntui rikastuvan tuolloin kaikkein vauhdikkaimmin. McCartneyn Wings-yhtye oli taloudellisesti menestynein post-Beatles-ilmiö.

Kun Lennon ammuttiin kotinsa edustalle 8. joulukuuta 1980, McCartneyn kommenttia lehdistölle pidettiin typeränä. Hän totesi AIR-studioon mennessään murhan olleen ”tylsä homma”. Surutyönään studioon linnoittautuneen McCartneyn oli vaikea kommentoida tuoreeltaan parhaan kaverinsa kuolemaa, varsinkin kun hän oli yrittänyt saada Beatlesia palaamaan yhteen.

Vuonna 1982 ilmestyi George Martinin tuottama Tug of War -levy. Sen Here Today -kappaleessa McCartney sai korjattua ontuvaa kommenttiaan. Siinä mies myöntää, ettei voi enää pidättää kyyneliään.

Laulussa McCartney muistelee miten he kilpailivat Lennonin kanssa laulun tekemisessä. Abbalta ja myöhempien aikojen XTC:ltä kuulostava raita ei jakele imeliä kohteliaisuuksia, vaan kertoo ystävysten ja samalla kaikkien ihmisten välisistä suhteista ja kilpailusta. McCartney kuvaa laulussa, kuinka haluaisi nousta kuomansa kanssa vuoren huipulle heiluttamaan lippua sodan päättyessä. ”We expected more” on pysäyttävä ilmaisu tilanteessa, jossa McCartneyn ihmissuhteista inspiroivin oli päättynyt lopullisesti.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! TÄRPPEJÄ TULEVALLE KEIKALLE!

Paul McCartneyn keikka Hartwall-areenalla lähestyy. Luvassa on aikamoista Beatles-juhlaa, sillä nykyinen bändi hallitsee 1960-luvun klassikot tiukalla otteella. Mutta mihin soolouran biiseihin kannattaa tutustua ennen keikkaa, jos ne ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle?

Ainakin Band on uhe Run -levy (1973) kannattaa poimia soittimeen. Jet-biisin lisäksi muun muassa Mr. Vanderbilt on tutustumisen arvoinen hassuttelu. Lisäksi kannattaa ottaa haltuun uusimpien levyjen parhaimmistoon kuuluva Memory Almost Full (2007), jolta kuullaan todennäköisesti tehokas Only Mama Knows:

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartneyn kiertue saapuu Eurooppaan 26.11. Keikka Hartwall Areenalla 12.12.

Xysma, kyllä, tässäkin kuvassa he olivat edellä aikaansa. Kuva voisi olla vuodelta 1999, mutta se on 1996. Kuva: Tomi Palsa

Grindin-sukuisesta metallista aloittanut ja stoner rockiin taipunut Xysma soittaa comeback-keikan Turun Klubilla 19. marraskuuta.

Yhtye kokoontuu juhlimaan Deluxe (1994) ja Lotto (1996) -albumien uusintajulkaisua. Levyt saapuvat kauppoihin ensimmäistä kertaa vinyylinä, kun First & Magical -albumin (1992) julkaisi Svart Records LP-levynä jo viime vuonna. Seuraavaksi neljä perustelua, miksi kaikkien sähkökitaralla soitetun rockin ystävien kannattaa saapua paikalle.

1. Xysma oli uudisraivaaja monessa eri genressä

1988 Naantalissa perustettu Xysma oli Suomen ensimmäinen grindcore -yhtye. Sen suurena vaikuttajana on kuultavissa Black Sabbath ja sen maukkaan junnaavat riffit. Olikin loogista, että yhtyeen musiikki kehittyi stoner rockiksi 1990-luvulla.

Laulaja Janitor Muurisen laulu oli alussa tiukkaa matalaa örinää. Levy levyltä Muurisen laulu muuttui kuulaammaksi. Yhtye hyppäsi äkkiväärästi kohti brittipop- ja soulsävyjä.

Tässä Xysma uransa keskivaiheessa, olennainen ydin on kuultavissa selkeästi. Turning-kappaleella yhtye on raivokas ja leikkii sujuvasti monen genren laidoilla.

Video ei ole enää saatavilla

Xysma – Turning

2. Xysman riffit olivat Suomen parhaat (Hurriganesin jälkeen)

Xysman suurimmat ässät pöytään lyötäessä ovat yhtyeen soulahtavat, koko yhtyeen yhteisellä svengillä soitetut kitarariffit.

Jani Muurinen aloitti Black Sabbathin hengessä tekemään riffejä yhtyeen grindcore-aikoina. Olli Nurminen viimeisteli riffisammon synnyn. Nurminen sai vaikutteita Otra Romppaiselta Psychoplasma-aikoinaan.

Yhtye jätti perinteisen virityksen Naantaliin ja soitti loppu-uransa kaikki kappaleet pudotetulla D-vireellä. Toni Stranius keksi monta loistavaa avaruus-riffiä, ja bändillä oli Suomen oloissa poikkeuksellinen yhteinen boogie.

Suomalaiset metallibändit lainasivat Rick Rubinin tuotantonäkemyksestä vain tarkan, jämptin soundin. Mikko Karmila tuotti ja teki monen yhtyeen kanssa hyvää jälkeä, mutta klikki määritti svengin määrän.

Jani Lankinen tuotti Xysman levyjä rohkeasti 1970-luvun soundeilla. Tuotanto eksentrisyydessään liimasi yhtyeen indiesarjaan. Mainstreamiin olisi ehkä kaivattu helpommin omaksuttavaa äänimaailmaa.

Lahjakkaita riffintekijöitä kopioidaan. Kuuntele näyte Xysman I Feel Like Lou Reedistä (1993) ja Apulannan 003-kappaleesta (1999).

Video ei ole enää saatavilla

Xysma – I Feel Like Lou Reed

Video ei ole enää saatavilla

Apulanta – 003

3. Xysmalla oli pokkaa ja iloa keikoilla

Keväällä 1993 Xysma oli juuri saanut Deluxe-levynsä valmiiksi. Yhtyeellä oli juuri sopivan suuri uho, kun se saapui TVO:n lavalle levynjulkistamiskeikalle. Kun levyn aloitusbiisi jyrähti käyntiin, tuntui faktalta, että lavalla soitti juuri se Suomen Nirvana, odotettu suunnanmäärittäjä ja auktoriteetti.

Bändillä oli oikeaa asennetta ja aivan hirveän pitävä pokka. Laulaja Janitor oli keskipisteenä kuin Elvis. Ollin, Tepon, Tonin ja Kallen leppoisista olemuksista viesti perille, että lavalla ollaan tekemässä maailman tärkeintä asiaa. Yhtyeestä välittyi Suomen oloissa poikkeuksellisen nautittava soittamisen ilo.

YouTubesta löytyy harmillisen vähän klippejä, joista kävisi ilmi Xysma-yhtyeen jäsenten persoonallisuudet. Keskenjääneen dvd:n traileri raottaa ovea heidän preesensiinsä.

Video ei ole enää saatavilla

 Xysma dvd – preview

4. Xysma sekoitti tyylejä reippaalla kädellä

1990-luvun alun metalliskenessä oli nähtävissä tyylien sekaantuminen. Puritanistinen heavy metal oli murentumassa Yhdysvalloissa muun muassa Faith No Moren, Helmetin ja Kyussin toimesta. Suomessa taas Waltari ja Sub Urban Tribe ottivat askelia modernimpaan ilmaisuun.

Erityisesti Xysmalle siirtyminen värikkääseen alternative- ja indierokkaamiseen oli luontevaa. Vaikka yhtyeen soinnissa oli tunnistettavissa rytmejä ja kitaransuristelua Sonic Youthin ja Dinosaur Jr:n tapaan, yhtye kehitti aivan omanlaisen svengaavan stoner-tyylinsä.

Kuuntele ensin Teppo Pullin lennokasta svengiä Above the Mind of Morbidity -ep:ltä…

Video ei ole enää saatavilla

Xysma – Foetal Mush

……ja sitten basisti Kalle Taivaisen tulkitsema Bob Mould -henkinen The King, joka julkaistiin kahdeksan vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Xysma – The King

Loppusanat: Xysman jälkeen

Yhtyeen jäsenet versoutuivat erilaisiin yhteyksiin. Olli Nurminen oli perustamassa Shake-yhtyettä ja soittaa nykyään Samae Koskisen Taikabändissä.

Magenta Skycoden basistinakin nähty Kalle Taivainen soitti Ollin kanssa Spectre Quartetissa ja perusti oman Moto-yhtyeensä.

Teppo Pulli soittaa Trouble Bound Gospelissa.

Jani Muurinen on laulanut Mannhain jälkeen Helge Kontio Populärissä.

Toni Stranius soitti Kalsaripaidassa ja Mothers Against Sex Associationissa. Hän menehtyi Irlannissa vuonna 2006. Yhtye teki saman vuoden syksynä muistokeikan Turun Päiväkodissa. Keikalla häntä tuurasi Juha Nousiainen.

Nousiainen paikkasi Irlantiin muuttanutta Straniusta jo kevään Tour De Luxe -kiertueella, jolla soittivat kaikki Xysmasta versonneet uudet kokoonpanot Xysman ohella. Tämän vuoden comeback-keikalla Toni Straniuksen kaksoisolennoksi muuttuu yhtyeen ikifani Samae Koskinen.

Xysma oli bändi, jolla oli kaikki todellisen kulttibändin ainekset, oma soundi ja hyviä biisejä. Brian De Palma käytti yhtyeen musiikkia Snake Eyes -elokuvassa. Yhtye teki kiertueen Saksassa, ja Xysmaa kuunneltiin ympäri maailmaa.

Lopullinen suosio saattoi jäädä saavuttamatta, koska yhtye vaihtoi tyyliä jokaisella levyllä. Heavymusiikkissa tällainen kiinnostava pyrkimys evoluutioon horjuttaa usein fanien vastaanottokykyä. Myös bändin jäsenten työ-, taide-, ja koulutusprojektit häiritsivät keskittymistä todelliseen tähteyteen. Toivottavasti pojat jättävätkin joskus lapset ja vaimot kotiin itkemään ja lähtevät tosissaan valloittamaan maailman.

Jani Muurisen laulua grindcore-uran jälkeen:

Video ei ole enää saatavilla

Multimediakonsultit – Kun päättyy työ

Bonus: musiikkia hyvin kuvaava nimi!

Xysma tarkoittaa suomeksi ripuliulosteista limakalvon muodostelmaa. Ihmebantu-tv-sarjassa yksi sketsi käsitteli pelkästään tätä ilmiötä. Jollei ihmisen suolistossa olisi Xysma-ainetta, kakka ei pysyisi yhtenäisenä pökäleenä. Yhtyeen nimi onkin loppujen lopuksi ollut hyvä enne: tämä tavara on tiukasti paketissaan, hyvää shittiä!

Video ei ole enää saatavilla

Xysma – Why am I?

Xysma esiintyy Turun Klubilla 19.11.

Mä olen Ian ja tässä on mirrini Bhaj.

Musiikkibisneksessä on mahdoton arvioida, mikä musiikin tyylisuunta tulee kiertokulussa uudestaan muotiin. Seuraavassa silti viisi perustetta, miksi Jethro Tull ei tulevaisuudessa tule olemaan trendien määrittäjä, vaikka risuparta on ”in” vuonna 2011.

1. Poukkoilevat melodiat ja katkonainen laulutyyli

Rakastan Ian Andersonin polveilevia ja kekseliäitä melodioita. Monille Andersonin arvaamaton, katkonainen ja kujeileva laulutyyli kuulostaa kuitenkin tunkeilevalta ja näsäviisaalta.

Kannattaa kuitenkin yrittää päästä ennakkovaikutelman ohitse ja tutustua yhtyeen musiikkiin. Hullu huilumies on säveltänyt mielettömän määrän nerokasta musiikkia. Parhaimmillaan Jethro Tull on akustisissa balladeissa, joissa on herkkä tunnelma.

Jos minun pitäisi valita yksi ainoa laulu Jethro Tullin uralta esiteltäväksi, se olisi Aqualung-levyn hiipivä ja melodialtaan sujuvasti etenevä Wond’rin Aloud.

Video ei ole enää saatavilla

2. Rytmillinen nyrjähtäneisyys

Lähdin kesän päätyessä lenkille. Valitsin temmon ryhdittäjäksi Thick as a Brick -albumin. Meinaisin kaatua pöpelikköön jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Tahtilajista toiseen hyppivä Thick as a Brick ei todellakaan ole luotettavaa hölkkämusiikkia, vaan 40 minuutin polveileva progeteos.

Sen sävellykset on paahdettu täyteen hankalia rytmilajeja, poukkoilevia ja huomiota hakevia korostuksia. Ideani keski-ikäisten miesten proge-aerobicista pitääkin vihdoin toteuttaa, tästä liikkeet!

Tässä todella synkkää lunastusta, baby. Sikermässä 40 minuuttia on ahdettu 11 minuuttiin. Thick as a brick!

Video ei ole enää saatavilla

3. Seksistiset videot

Kaikki tyttöystäväni ovat vihanneet Jethro Tullin musiikkia. Keikoilla yleisö on miesvoittoista. Syynä eivät ole pelkästään yhtyeen soittotaidon ylitsevuotava esillepano tai heavy rockiin kallellaan olevat kaksiääniset kitarariffit. Jethro Tullin syntilistalle laskettakoon myös myhäilevän seksistiset videot, jotka saavat Benny Hill Shown vaikuttamaan feministin sukupuolineutraalilta päiväunelta.

Tämä on parempi biisi ilman videota: Too Old To Rock And Roll And Too Young To Die.

Video ei ole enää saatavilla

4. Naavan peittämät laulujen aiheet

Kun yhtye ottaa nimensä hevosen kengityslaitteen kehittäjästä ja esiintyy harmaissa parroissa jo esikoisalbuminsa kannessa, se ei tule koskaan olemaan muodin huipulla. Yhtyeen sanoitukset viljelevät haikeutta entiseen maailmaan. Miettikääpä biisin nimiä: New Day Yesterday, Living in The Past, Cross-Eyed Mary, Minstrel In The Gallery, Songs From The Wood, Jack-In-The-Green. Oh, mitä agraariankeutta!

Lieventävä asianhaara maaseuturomantiikalle voisi löytyä hippeilystä, mutta nuorena poliisiksi halunneen Andersonin sanoitukset kritisoivat vapaata hippiaatetta ja sosiaalihuoltoa. Jossain vaiheessa Andersonin huhuttiin jopa sympatisoivan konservatiiveja. Onneksi 9/11-iskujen jälkimainingeissa on selvinnyt, että Ian Andersonilla on sydän paikallaan ja mies on ottanut kantaa Britannian maahanmuuttopolitiikkaan. Roger Whittakeria muistuttavista silmänmuljautteluista huolimatta Anderson on aika karismaattinen hahmo.

Jos maaseutu tuoksuu lannalle, niin minkälaisia odööreja levittääkään Aqualung-albumin kannessa pälyilevä luotaantyöntävä synkkä kulkuri?

Video ei ole enää saatavilla

5. Epätoivoinen pyrkimys ajan hermolla olemiseen

Monelle 1970-luvun dinosaurukselle kävi kurjasti 1980-luvulla. Moni pyrki modernisoimaan sointiaan syntetisaattoreilla ja sähkörummuilla. Mahtavan musiikin teko koneilla ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Siinä missä musiikin muutos 1970-luvulta 1980-luvulle sopi Van Halenille, ZZ Topille ja Yesille, Jethro Tullin 1980-luku oli kankean musiikin aikaa. Synkeimpänä todisteena siitä on ehkä Under Wraps -albumi.

Yhtye on parhaimmillaan polveilevassa naavanpeittämässä progessaan. Uusia levyjä ei kaivata! Let’s go living in the past?

Ainakin yksi poikkeus yhtyeen 1980-luvulla kuitenkin on. Dire Straits -pastissilta kuulostava Budapest on hieno. Onko tuo soinnutus Dire Straitsin Romeo & Julietista?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: epilogi!

Olin laiturin pätkällä Ruisrockin jatkoilla. Paikalla oli myös Elbow-yhtyeen laulaja Guy Garvey. Juttelimme puolisen tuntia progressiivisesta rockista. Jossain vaiheessa minun oli pakko tunnustaa, että yksi kaikkien aikojen progesuosikeistani on Jethro Tull. Guy Garvey totesi siihen äkkiä, että nyt hänen onkin jo pakko lähteä nukkumaan…

Tätä juttua kirjoittaessa Aqualung-biisin clippiä oli katsottu YouTubessa 6 160 543 kertaa. 13 957 katsojaa oli ilmoittanut pitävänsä kappaleesta ja 355 ei. Moni tykkää ja moni vihaa.

Ian Anderson plays orchestral Jethro Tull. Maanantai
 10.10.
Logomo, Turku
, tiistai 11.10. Finlandiatalo, Helsinki
.