Joensuu 1685 oli yksi tärkeimpiä tekijöitä shoegaze-soundin paluussa suomalaiseen indieen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kuva: Tomi Palsa.

Shoegazen elämänkaari on samanlainen kuin monen muunkin musiikkityylin – innostus, unohdus ja uudelleen löytyminen.

Shoegaze ei syntynyt tyhjästä. Sen keskeisiin esikuviin kuuluvat esimerkiksi Cocteau Twins, The Jesus And Mary Chain, My Bloody Valentine ja Dinosaur Jr. Niillä kaikilla oli oma tunnistettava soundinsa. Ne kaikki olivat aika pienten diggaripiirien suosikkeja niin Suomessa kuin muuallakin.

Tyylilajin nimi viittaa tapaan, jolla yhtyeiden kitaristeilla oli tapana tuijottaa kenkiään – tai efektipedaaleitaan. Usein bändien tyypittely shoegazeksi tapahtuukin sen perusteella, miltä niiden kitarat kuulostavat. Alusta asti shoegazen ääripäiden, vaikkapa My Bloody Valentinen hurjan holokaustin ja Cocteau Twinsin hahtuvina leijailevien kaikujen, väliin on mahtunut paljon hyvin erilaista musiikkia.

Vaikka Dinosaur Jr:n varhainen Britannian-kiertue ja etenkin sen kitaristin J Mascisin holtiton tyyli olivat tärkeitä innoittajia shoegazen synnyssä, on kyseessä perienglantilainen ilmiö. Se syntyi vahvasta teestä ja sateisista iltapäivistä opiskelija-asuntoloissa.

Yhtenä uuspsykedelian muotona nähtävän shoegazen kulta-aikaa vietettiin aivan 1990-luvun alussa. Koko liikkeelle alustan valanut My Bloody Valentine ja ensimmäisen aallon tärkeimmät yhtyeet Ride ja Slowdive muodostavat tyylilajin ydinkolmikon.

My Bloody Valentine vuonna 2013. Kuva: Martin Donohoe / Wiki Commons.

Shoegazessa oli kyse ennen kaikkea siitä, miltä musiikki kuulosti. Se perustui yhteiseen estetiikan tajuun eikä sisältänyt minkäänlaista yhteiskunnallista ideologiaa. Se oli myös poikkeuksellisen tasa-arvoinen liike. Siihen ei kuulunut minkäänmoista tähtikulttia ja yhtyeissä oli paljon naismuusikkoja.

Soittajien ja seuraajien ulkonäössäkin korostui tavallisuus. Näkyvimmät heimomerkit olivat Dr. Martens -kengät ja silmillä roikkuvat hiukset. Myös kuluneita farkkuja ja raitapaitoja suosittiin. Kaunosieluisimmilla saattoi jopa olla helmet kaulassa.

Shoegaze pysyi pinnalla vain pienen hetken. Kun ensin Amerikasta työntynyt grunge ja sitten brittipop valloittivat weeklyjen kannet, shoegaze väistyi suosiolla. Tyylin keskeisistä yhtyeistä Ride siirtyi vaikutteensa 1960-luvulta napanneeseen retrorockiin ja Slowdive elektronisempaan ja hiljaisempaan ilmaisuun. My Bloody Valentine jäi pitkälle tauolle. (Nyt kaikki kolme ovat palanneet takaisin ja jopa esiintyivät Flow-festivaaleilla peräkkäisinä vuosina.)

Toki Suomessakin kuunneltiin shoegazea sen kulta-aikana, mutta levytetty musiikki tuli hiukan jälkijunassa. Haukiputaalainen Aknestik oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka julkaisi selvästi shoegazelta kuulostavia biisejä. Helsinkiläisen Wilman ensimmäinen albumi (Pölyä kuusta, 1992) viittasi shoegazeen aika varovasti, mutta esimerkiksi toisen levyn (Claudius, 1993) nimibiisin massiivisen soundin lähteestä ei voi erehtyä.

1990-luvun puolivälin jälkeen shoegaze painui maan alle. Suomessa kitaravalliyhtyeet olivat enemmän Dinosaur Jr- ja Sonic Youth -lähtöisiä – amerikkalaisempia, rokkaavampia ja usein äkkiväärempiä. Ne eivät pyrkineet kauneuteen, vaan johonkin muuhun.

Ajatus kuitenkin kyti jossain. Vähitellen shoegaze hiipi takaisin esiin, tietenkin muotoaan muuttaneena ja lukuisiksi alatyyleiksi pirstaloituneena, siis aivan kuten muuallakin.

Joensuu 1685:n musiikki on luokiteltavissa monella muullakin termillä, mutta sen jälkeen sieltä täältä rupesi putkahtamaan yhtyeitä, joissa oli kyse ennen kaikkea shoegazesta. Reginan Soita mulle -albumi (2011) teki siitä hetkeksi melkein valtavirtaista musiikkia.

Parin viime vuoden aikana jopa Suomessa on ilmestynyt paljon musiikkia, jota voi halutessaan kutsua shoegazeksi. Vielä enemmän on sellaisia yhtyeitä, joissa voi kuulla shoegaze-vaikutteita. Niistä useimmat olen unohtanut kuuntelulistalta.

#1 Aknestik – Ilmakitaroita tuulikaapissa (albumilta Valassaaret, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Kai Latvalehto (kitara): Ensimmäisestä Somaa-omakustannesinglestä (1989) lähtien Aknestik pyrki siihen, että kuulostaisi ajassa kiinni olevalta, modernilta kitarapopyhtyeeltä. Sivuaskeleita otettiin reippaastikin.

Shoegaze, tai muutamat tähän tyylisuuntaan liitetyt orkesterit, vaikutti Aknestikin soundiin hyvin paljon. Etenkin Ride. Jo Syvät veet -ep:ltä (1992) löytyy Hontelo, jossa on paljon samaa kuin Riden Like A Daydreamissä.

Vesa Kupila (kitara): Valassaaret-levyn julkaisusta tuli maaliskuussa 25 vuotta. Valassaaret on mulle rakkain AT-levy, niin musiikillisesti kuin fiilistasollakin.

Aiemmin oltiin tehty studiossa demoja, single, pari ep:tä ja yksi albumi. Meillä oli siis etäinen käsitys siitä, mitä studiossa oleminen tarkoittaa. Levy tehtiin Oulussa SM-studiolla. Niksu Nikula -vainaa oli tuottaja-äänittäjä-miksaaja.

Niksun kanssa oltiin tehty kaikki edeltävätkin studiotyöt Ojat on rajat -levyä (1991) lukuun ottamatta, joten oltiin tutulla porukalla liikkeellä. Se teki hommasta helpon. Fiilis studiolla oli turvallinen. Kaikenlaista uskalsi kokeilla.

Tuolloin elettiin muutenkin viattomuuden aikaa ja kaikki musatouhuun liittyvät jutut olivat uusia ja mahtavia. Muutenkaan ei ollut huolta maailmassa.

Latvalehto: Ilmakitaroita taisi olla työstämisvuorossa jonkin illan päätteeksi. Ihmettelin, kun kerrankin kukaan ei valittanut tai kieltänyt, kun ehdotin, että vielä voisi yhden särökitaran käydä töräyttämässä. Kitararaitoja, joissa sävellaji laajenee vapaasti, taisi olla toistakymmentä.

Kupila: Luultavasti Ilmakitaroiden synty noudatteli aika lailla perinteistä kaavaa, jolla tuohon aikaan toimittiin. Biisit tulivat (Jukka) Takalon tai Latvalehdon suunnalta. Yleensä Kaitsulla oli neliraiturilla tehty demo, josta sai pienen käsityksen, mitä säveltäjän mielessä on mahtanut liikkua. Jukka esitti biisiaihionsa akustisen kitaran kanssa ja heitteli kommentteja, mihin suuntaan biisin pitäisi mennä. ”Mieti The Churchia”, se saattoi sanoa.

Ilmakitarat on Jukan biisi eli ensitapaaminen sen kanssa oli treenikämpällä akustisen rämpytyksen kera. Yleensä kun biisin soinnut ja rakenne oli esitelty, sitä alettiin soittaa. Katsottiin, mihin päin se lähtee menemään. Toisinaan kävi niin, että biisistä tuli tyystin erilainen kuin kellään oli mielessä.

Kaitsu oli meidän indiemies. Hänellä oli laajin musiikillinen sivistys ja hän oli töissä levykaupassa. Hän myös yritti parhaansa mukaan laajentaa meidän muiden umpimielisten musiikillista spektriä.

Muistan, kun Kaitsu antoi mulle My Bloody Valentinen ja Riden levyjä kuunneltavaksi, että vähänkö surisee. Kyllähän se kelpasi, mutta oli ehkä turhan jyrkkää mun makuun. Viihdyin tuohonkin aikaan paremmin vähän kevyemmän indien, The Smithsin ja R.E.M.:n parissa.

Studiossa Kaitsu näki tilaisuutensa ja ohjasi meitä kitaravallisuuntaan. Aika varmasti Valassaarten referenssilevyjen joukossa oli myös My Bloody Valentinea.

Toisinaan sovitusvaiheessa ilmeni ryttäämistä. Termi syntyi, kun joku alkoi soittaa käsittelyssä ollutta biisiä hirmu temmolla ja väkivaltaisella otteella ja muut lähtivät leikkiin mukaan. Soiton tauottua todettiin, että ”jätkä ryttäs biisin”. Joskus ryttääminen oli tuloksellista ja biisi muuttui alkuperäisestä parempaan suuntaan.

Veikkaan, että juuri näin kävi Ilmakitaroille. Se kuulostaa biisiltä, joka on rytätty.

Ilmakitarat on aika vimmainen biisi. Muistaakseni ensin tallennettiin kaikkien soitto livenä, koska peruskaahaus saadaan paremmin toimimaan, kun kaikki soittaa yhtä aikaa samassa tilassa. Kitararaitoja lisättiin sitten ”jokunen”. Minä sahailin alle surinaa ja Kaitsu vongutti päälle.

Biisi saa kruununsa Kaitsun ulisevista kitaroista. Muistelen, että kun hän oli soittamassa äänitystilassa, tarkkaamossa oli hymyt leveällä ja ihokarvat pystyssä. Aika tymäkkää settiä tuli kaiuttimista.

Latvalehto: Miksauksessa Niksu Nikula väänsi parilla napin pyöräytyksellä Mikon (Rautalin) rumpuihin kolkon laatikkosoundin ja Jukalle terävän laulusoundin, jotta sanoista saisi kuitenkin selvää. Hyvin orgaaninen ja ripeä suoritus.

Kupila: Ilmakitaroita oli kiva soittaa livenä. Luonnollisesti se vähän köyhtyi livenä, kun kitaroita oli vain kaksi. Kerran Tampereen Yo-talolla Pietiläisen Tommi tuli soittamaan kolmatta kitaraa ja se kyllä kuului. Sen vedon olisin halunnut nähdä ja kuulla yleisön joukossa.

#2 Wilma – Claudius (albumilta Claudius, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Kuoppamäki (laulu): Claudius lähti liikkeelle Hansin (Andersson) kitaroinnista. Eteenpäin kulkevan kitaravallin päälle syntyi vähän haikea ja viipyilevä melodia. Biisin lumo on ehkä juuri tässä kontrastissa. Samalla rujoa ja kaunista.

Muistan, että Claudius-biisi syntyi jonkinlaisessa flow’ssa. Meillä molemmilla oli visio siitä, mitä halutaan sanoa. Hans ohjasi biisistä videon, joka palkittiin ensimmäisillä Oulun musiikkivideofestivaaleilla.

#3 Love Handles – Friday (Anatomy-ep:ltä, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Ilkka Mattila (kitara): Shoegaze viehätti mua siksi, että se oli sulkeutuneiden ihmisten tekemää tunteellista ja välillä aggressiivista musiikkia. Love Handlesissa shoegaze-vaikute oli varmaan ainakin My Bloody Valentinea, josta Tommi ja minä tykättiin. (Tapasin Kevin Shieldsin Berliinissä talvella 1985, kun ne oli vielä täysin tuntematon bändi. Kevinin äiti oli lähettänyt sille joulupaketin, jossa oli villasukat ja hedelmäkakkua.)

Toisaalta me myös soitettiin keikoilla The Beatlesin Tomorrow Never Knowsia, joka on tietysti psykedeliasurinaa. Tommi on aina tajunnut Beatlesin päälle. Mä taas soittelen aina jotain jumitusta enkä muista kappaleiden rakenteita.

Tommi Pietiläinen (kitara ja laulu): En koskaan ajatellut Love Handlesin olevan shoegaze-bändi, vaikka My Bloody Valentinesta kovasti tykkäsinkin. Mulle tärkeitä bändejä tuohon aikaan olivat muun muassa The Flaming Lips, Afghan Whigs ja Teenage Fanclub, ja onhan tuossa vähän Ramonesiakin. Tärkeintä oli soittaa kovaa kitaralla ja kehitellä jotain biisejä siihen ympärille, että pääsi soittamaan niitä kitaroita.

Halusin tehdä sellaista musiikkia, jota itse olisin halunnut kuunnella. Klisee, mutta näin kuitenkin.

Mattila: Friday oli ekoja biisejä, joita Love Handlesissa soitettiin. Pari muutakin aika tarttuvaa rallia tuli myöhemmin, mutta niitä ei saatu tallennettua, kun yhtye hyydähti. Kaikilla oli kiireitä ja basistirekrytointikin kävi työlääksi. Tommin kanssa on joskus soiteltu niitä levyttämättä jääneitä kappaleita ruoanlaiton lomassa.

Pietiläinen: Fridayssa on sellainen aika perinteinen Lennon-sointukierto sus/add9-sointuineen ja räväkkä oktaaviriffi. Hyvä A-osa ja vähän laimea kertsi, jota yritin stemmoilla pelastaa. C-osa on edelleen mielestäni mainio.

Tekstiin väsäilin sellaisen romanttisen fiilistelyn siitä, miten mukavaa on viikonlopun alkamisen ja parhaan mahdollisen seuran kihelmöivä odottelu. Biisin nimi on myös kuin tämän henkilön nimi Robinson Crusoen hengessä.

Love Handlesin Friday paperilla.

Mattila: Keskeisin periaate Love Handlesissa oli, että kitarat oli ihan järjettömän kovalla. Kummallakin oli kaksi vahvistinta, myös kaikkein pienimmissä keikkaläävissä, kuten esimerkiksi Turun Tinatuopissa. Järjetöntä, mutta hauskaa.

Pietiläinen: Love Handlesin aikana siirryin jonkinlaisesta musiikin tekijästä opiskelemaan nykyiseen ammattiini eli käytännössä aikuistumaan. Sellaista jatkettua nuoruutta alkoi olla riittävästi takana. Alussa oli kova into tehdä bändiä tosissaan, mutta oman vaatimattoman taitotason laulajana ja muiden realiteettien takia rajat tulivat äkkiä vastaan.

Bändi oli mulle kuitenkin tärkeä henkireikä, koska asuin silloin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Se antoi tekosyyn käydä harrastamassa alakulttuuria Helsingissä ja pyöriä omanhenkisten ihmisten seurassa. Tämän bändin ydinryhmän kanssa ollaan edelleen tiiviisti yhteyksissä. Se on hieno asia.

#4 Coo – Fiat 600 (Heavenly Blue -ep:ltä, 1996)

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Ristikaarto (kitara): Fiat 600:n kertosäkeen kitarakuvio (se diuii-diuii-riffi) oli Curve-yhtyeen inspiroima. En muista, minkä niiden biisin, mutta joka tapauksessa adaptoin omaan muotoon niiltä pöllityn idean. Kukaan ei ole koskaan maininnut asiasta, joten ilmeisesti se on tarpeeksi erilainen.

Biisi rakentui käytännössä kyseisen riffin ympärille. Alla kulkevat soinnut ovat murrettuja puolibarresointuja, joissa yläkielet soivat koko ajan vapaana.

Laser-Studiolla Ulvilassa haettiin äänittäjä Jussi Saivon avustuksella Virtasen Sakun kanssa sointukitaroihin mahdollisimman isoa ja julkeaa säröä. Siinä oli monta erilaista säröpurkkia peräkkäin, jonkun mielestä ehkä shoegazen hengessä. Tuossa vaiheessa emme enää pitäneet itseämme shoegaze-bändinä — vaikka alkuperäinen inspiraatio bändiin sieltä tulikin — vaan olimme jo jollain omalla kiertoradalla tavoittelemassa jotain vähän muutakin.

Rumpujen soundi on jotenkin käsittämätön mutta kuitenkin toimiva. Saivon Jussi laittoi Alénin Antin soittamaan kannut ahtaaseen, täysin kaiuttomaan koppiin. Siksi niiden perussoundi on rutikuiva.

Turo Kuninkaan bassottelu kuulostaa edelleen maagiselta. Hänelle ei kukaan koskaan kertonut, miten bassolinjojen pitäisi mennä. Sieltä ne tulivat kudelmina jostain.

Tietäväisen Antin lauluja tuplattiin John Lennon -hengessä. Se kuulosti meistä silloin ihan sairaan hyvältä.

Ehkä koko ep:n omintakeinen soundimaailma johtuu osittain siitä, että kuuntelimme studioiltoina raakamiksauksia ihan tolkuttomassa pilvessä, ja päädyimme viemään yleissoundin aika jännään suuntaan.

En muista yhtään, miksi biisin nimi on Fiat 600. Se oli varmaan jotain bändin sisäpiirihuumoria. Biisien työnimet olivat aina tosi sakeita, ja osa niistä jäi lopullisiksi. Ehkä tämä oli yksi niistä.

#5 Joensuu 1685 – Nothingness (albumilta Joensuu 1685, 2008)

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Joensuu (kitara ja laulu): Joensuu 1685:n aika oli todella inspiroitunutta aikaa tutustua erilaisiin uusiin äänimaisemiin ja soittimiin. Olin saanut siskolta lainaan sähköviulun, josta sai irti kaikkea mukavaa, kun sitä ajoi pedaalien ja muljuttimien läpi.

Soitettiin ja jamiteltiin tuohon aikaan noin kuutena päivänä viikossa, noin kuusi tuntia päivässä. Kuten suurin osa muistakin kappaleista, jonkun huuruisen jamin tulos tämäkin kappale oli, mutta mitään muistikuvaa kappaleen säveltämisestä ei enää kylläkään ole.

#6 Scarlet Youth – Gleaming Endless Ocean (Breaking The Patterns -ep:ltä, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Kalle Pyyhtinen (kitara ja syntetisaattori): Gleaming Endless Ocean -biisin lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Puolivahingossa mukaan löytyneen Markus Baltesin ääni sopi biiseihin erinomaisesti. Samaten biisin lopussa oleva Marko Soukan E-Bow:lla soittama kitaramelodia nosti kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Marko soitti sen aika lailla puskista ja suoraan biisissä olevalla soundilla. Se aiheuttaa yhä kylmät väreet. Muistan yhä hetken, kun oltiin sitä kahdestaan taltioimassa.

Jaani Peuhun ja Riku Mattilan yhteistyö rytmiosastolla toimi erittäin hyvin, ehkä jo herrojen aiemman yhteisen soittokokemuksen takia.

Shoegazen löysin aikoinaan Slowdiven kautta. Myöhemmin kiinnostus genreen vahvistui My Bloody Valentinen Lovelessin myötä. Ensin en juuri välittänyt Lovelessista, mutta sitten se vaan kolahti totaalisesti. Siihen saattoi vaikuttaa Lost In Translation -leffa.

Genressä viehätti marginaalisuus ja kulkeminen tietyllä tapaa valtavirtaa vastaan. Tai ehkä ennemminkin oman jutun tekeminen valtavirrasta ja sen ahtaista toimintamalleista välittämättä. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa.

Voimakas efektien ja kaikujen käyttö kiinnosti myös. Sellainen ääniseinämä, mikä Lovelessilla esiintyy monessa biisissä, on erittäin kiehtova. Joidenkin mielestä sitä saattaa olla ahdistava kuunnella, mutta itse koen sen kauniina. Samaten tykkään niistä pitch bendeistä, joissa sävelkorkeutta muutetaan kesken sävelen”vääräksi” ja takaisin alkuperäiseen. Äänimaailma ikään kuin vääntyy tai murtuu hetkellisesti.

Scarlet Youth lähti liikkeelle lähinnä kokeilumielessä. Halusin tehdä erilaisia biisejä kuin aiemmin ja leikkiä efekteillä. Tavallaan se alkoi oman henkilökohtaisen diktatuurin leikkikenttänä demokraattisemman ShamRain-yhtyeen jälkeen.

Lisäilin syntikkaan älyttömästi delayta ja säröä, tein erilaisia biisirakenteita ja sovituksia. Gleaming Endless Ocean -biisissäkin on kertsin syntetisaattoreissa aika paljon säröä, joka luo ehkä sellaisen Sigur Rós -tyyppisen fiiliksen, vaikkei se ollutkaan hakusessa.

Koko ensimmäinen ep oli eräänlainen kunnianosoitus 1990-luvun shoegazelle. Bändillä ei varsinaisesti ollut jatkosuunnitelmia sitä tehdessä. Homma kuitenkin toimi niin hyvin, että jatkoa seurasi parin levyn, yhden ep:n sekä Slowdive-tribuutille tehdyn coverin verran. Bändi ei ole ollut aktiivinen neljään, viiteen vuoteen.

#7 Delay Trees – Gold (albumilta Delay Trees, 2010)

Video ei ole enää saatavilla

Rami Vierula (kitara ja laulu): Gold syntyi jostain masentuneen mielen syvyydestä rukouksena ja toiveena valosta. Kun äänitimme sitä Porvoon Mankku-studiolla kesällä 2010, kappale oli jo läpeensä mietitty ja saatoimme keskittyä yksinomaan tunnelman tavoittamiseen. Otimme useita ottoja, kunnes pääsimme kappaleelle otolliseen tilaan tai kunnes rumpufillit osuivat yhteen muun tunnelatauksen kanssa. Onni (Oikari) nimittäin soitti rumpuja joka otolla hieman eri tavalla. Se oli lopulta ainoa ”suuri haaste” äänityksissä.

Muistan sessioiden olleen innostuneet ja levolliset, paikoin jopa hartaat. Se hartaus kuuluu myös kauttaaltaan levyllä erityisenä läsnäolona.

Delay Trees liittyi tyylillisesti shoegazeen, mutta ei jämähtänyt siihen. Musiikistamme pystyi kuulemaan brittipopin, slowcoren, postrockin tai 1960-luvun kitarapopin vaikutuksen aivan yhtä vahvana. Toisaalta efektipedaalit, kaikuisa laulu ja helisevä Rickenbacker liittivät soundimme shoegazeen.

Emme kuitenkaan ikinä pyrkineet osaksi mitään tiettyä genreä tai trendiä. Päämääränä oli yksinkertaisesti harmoninen ja kaunis musiikki, jota esitettiin kitaravetoisesti. Se, että monet vaikutteemme olivat dream popissa ja shoegazessa, kuului toki luontaisesti läpi.

Shoegaze on itselleni nykyisin etäinen genre, mutta kyllä se joskus innostaa edelleen. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestynyt sinikantinen My Bloody Valentine -levy on upea teos, jota kuuntelin aivan hiljattain. Samoin Slowdiven Pygmalion ei tunnu tyhjentyvän mihinkään hienoudessaan.

Myös Cocteau Twins antaa edelleen samoja säväreitä kuin ensikuulemalta. Sitä en tosin uskalla leimata shoegazeksi. Cocteau Twins jos joku ansaitsee oman genrensä tai täyden vapauden moisista.

#8 Regina – Jos et sä soita (albumilta Soita mulle, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Iisa Pajula (laulu): Jos et sä soita -biisi ja koko Soita mulle -levy olivat konkreettinen seuraus siitä, kun kolmen elektronisen Regina-levyn jälkeen meille tuli fiilis, että olisipa virkistävää nollata pöytä ja tehdä kitaralevy. Siinä kohtaa se elektroninen maailma tuntui aika tunkkaiselta, ja me haluttiin ottaa siihen kunnolla pesäeroa. Ensimmäinen ajatus oli silti, että eihän tätä pakkaa voi pistää kokonaan uusiksi. Toinen ajatus olikin jo, että niin juuri tulee toimia.

Mikko Pykäri (kitara, basso, kosketinsoittimet): Mulla on sellainen kuva, että Jos et sä soita -biisi yllätti ihmiset aika isosti. Se biisi syntyi suunnilleen takki päällä studiosta lähtiessä. Ajattelin silloin, että saako näin tehdä. Että onko tämä liian yksinkertaista ja helppoa.

Kun levyä ruvettiin tekemään, mulla oli olo kuin demobändissä. Kaikki piti aloittaa ikään kuin nollista. Siinä oli paljon opettelua, mikä tuntui aika turhauttavalta aluksi.

Suurin idea oli ehkä riisua musiikista kaikki muodolla kikkailu. Haluttiin lukita se muoto ja mietittiin, mikä olisi yksinkertaisin mahdollinen muoto, mikä se voisi olla.

Koko jutun ytimessä oli se, että me haluttiin saada talteen oman nuoruuden tunne sellaisena kuin se tuntuu sitten, kun se nuoruus ei enää koskaan palaa. Haluttiin keskittyä tiettyyn tunnetilaan.

Olin kiinnostunut levystä, joka vaan velloisi jossain tunteessa. Koko levy olisi kuin yksi iso tunnetila.

Pajula: Muistan kun Oskari Onninen haastatteli meitä levyn ilmestymisen jälkeen ja tenttasi shoegaze-knoppologiaa samaan malliin kuin ensimmäisen albumin jälkeen Samuli Knuuti grillasi synaduo(!)-genrestä. Me ei koskaan oikein kehdattu sanoa, että ei me olla minkään genren suhteen tehty senkaltaista taustatutkimusta, kun ei se juttu milloinkaan perustunut suoraan vaikutteiden imemiseen yhtään mistään. Ennemminkin mentiin aina vähän epävarmuusalueelle ja intuitiolla uutta kohden.

Pykäri: Ehkä shoegazessa vetosi silloin tietty ajattomuus. Kun levy tehtiin, se ei ollut ajankohtaista tai päivän trendi. Toisaalta tiedän, että se oli just sen ajan asia. Juuri silloin rupesi tulemaan muitakin sen tyyppisiä bändejä.

1990-luvun alussa olin kiinnostunut esimerkiksi Smashing Pumpkinsista ja The Cardigansin tapaisesta chamber popista. Mun mielestä Soita mulle -levyn jotkut jutut on fiilikseltään hyvin samanlaisia kuin jotkut Smashing Pumpkinsin jutut. Se on suorin linkki mun omaan nuoruuteen.

Särövalli ei ollut mun oma juttu 1990-luvun alussa. Soita mulle -levylläkään ei kopioitu 1990-luvun alun shoegaze-juttua, vaan pikemminkin ajateltiin, mitä se olisi voinut olla. Se on oma, muistinvarainen versio siitä ajasta.

Pajula: Jos et sä soita -biisistä on pelkästään hyviä muistoja. Jengi otti sen omakseen ja sitä oli aina ihana soittaa livenä.

Pykäri: Soita mulle ja meidän edellinenkin levy (Puutarhatrilogia, 2010) arvioitiin Pitchforkissa. Se oli aika käsittämätön ja epätodennäköinen juttu. Kyllä me sitä itsekin ihmeteltiin. En tiedä, miten ne sinne päätyivät. Ainakaan itse en niitä lähettänyt.

#9 Tyynyt – Pusuudelleen (albumilta Ystävät hämärän jälkeen, 2015)

Video ei ole enää saatavilla

Jari Oisalo (soittimet ja laulu): Pusuudelleen oli ensimmäinen Tyynyt-biisi, jonka tein valmiiksi. Yhteistyö Solinan kanssa alkoi sen biisin demon kautta.

Ei mulla ollut mitään sellaista, että otan tyylilajiksi shoegazen ja rupean tekemään sellaista musaa. Jotenkin vaan päädyin äänittelemään biisejä, joista huomasin, että nämä taitavat mennä semmoisen kategorian alle. Ei siinä sen suurempaa suunnitelmaa ollut.

Kun kesällä 2014 sain Pusuudelleen-biisin valmiiksi, se tapahtui yllättävänkin helposti. Mietin parikin kertaa, että viitsinkö tätä mihinkään lähettää. Välillä tulee sellainen fiilis, että biisin eteen pitää vähän taistella. Siinä ei ollut mitään taistelua. Se vaan tuli.

Tietenkin mulla oli levystä äänivisio päässä. Pyrin välttämään sellaista, mikä omaan korvaan kuulosti selkeältä My Bloody Valentine -meiningiltä. Moni on silti anonut, että siltähän levy paikoin kuulostaa. Ei mun mielestä. Sen verran tarkka ja vainoharhainen olen tämmöisissä asioissa, että jos tulee vahingossa ripattua jotain suoraan alitajunnasta, niin yleensä korjaan tai pistän biisille lisää puuteria naamaan. Että ei varmasti kukaan tunnista, mitä on tullut tehtyä.

Kun tein levyä, putkahteli pinnalle paljon uusia shoegaze-bändejä. Taisi olla jopa pienoinen buumi. Silloin kuuntelin niitä sen verran, minkä ehdin. Tavallaan yllätyin, että jostain tuli niin paljon nuorempia kavereita, jotka olivat selvästi kuunnelleet My Bloody Valentinea, Wilmaa ja muita.

Sitä ennen olin miettinyt, että olenko tässä lähestulkoon yksin. En ollut hirveästi seurannut, mitä muut tekevät ja missä mennään.

Kitaristina mua viehättää shoegazessa lupa käyttää efektejä niin paljon kuin kehtaa. Shoegaze on mahtava formaatti läträtä niiden kanssa. Tietenkin jossain vaiheessa äänityksiä iski kauhu, että eihän tätä saa millään kuulostamaan samalta keikalla. Mutta edes melkein.

#10 Oranssi Pazuzu – Saturaatio (albumilta Värähtelijä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Jun-His (laulu ja kitara): En ole bändin kovin shoegaze-jäbä, mutta Slowdivea ja My Bloody Valentinea on tullut joskus kuunneltua hyvinkin paljon. Ja niiden johdannaisia myös.

Löysin shoegazen bändikaverien kautta, jotka niitä levyjä paljon pyörittelivät. Mulle harvoin tyylisuuntaukset pelkkänä sanana edustavat hirveästi. Asiat ovat usein mielenkiintoisempia, kun ei sitouduta yhteen juttuun.

Nuorena kuuntelin enimmäkseen hevihommaa ja vähän myöhemmin tuli grungepuoli tutuksi. Sitä kautta menin koko ajan enemmän ja enemmän äärimetalliin. Jos ajattelen nykyistä spektriä, niin kuuntelen kaikkea, mikä säväyttää emotionaalisella tasolla jollakin tavalla. Voin ihan hyvin kuunnella peräkkäin vaikka Suedea ja Cannibal Corpsea.

Pazuzua ajattelen kahden asian yhdistelmänä. Ajattelen, että se voi toimia porttina molempiin suuntiin – metallista poppiin ja popimmasta metalliin.

Joku on nimennyt meidän tyylin blackgazeksi, mutta en oikein osaa sanoa, mitä sillä haetaan. Se on enemmän muiden kuin mun tehtävä. Kategorisointi on välillä avuliasta, välillä pelkästään hämmentävää. Ymmärrän toki, miksi sitä tehdään.

Meillä sointukierrot voivat olla synkempiä ja ahdistavampia kuin jollain muilla. Siellä on kuitenkin se upottava, orgaaninen pyörre, mihin meidän tapauksessa yhdistyy metalli ja synteettisempi homma.

Saturaatiossa yritettiin laittaa kaikki peliin ja sitten tavallaan aloittaa levy uudestaan.

Sävellyspuolella ajatuksena oli tehdä mantramainen, toistuva, vähän itämainen kuvio kitaralla. Sitten ruvettiin rakentamaan päälle sellaista pyörivää äänimaailmaa. Sellaista, missä on eri vaiheita, missä heitetään sekaan noisea ja pötkytystä päälle. Välillä se kiinteytyy hetkeksi järkälemäiseen riffiin, mutta sitten taas leviää eetteriin.

Voisi ajatella, että olisi semmoisessa virrassa, joka menee niin lujaa, että kaikenmoisia kärpäsiä ja mitä tahansa tavaraa lätkähtää siihen linssille. Ajatuksena on, että päällä on sellainen hyperajo. Siltä sen pitäisi kuulostaa.

Loppupuolella se pyörre pysähtyy. Tai alkaa pyöriä toiseen suuntaan, kun siinä tulee kolossaalisempi riffi. Viimeinen osa on sellainen, että kun tajunta on riekaleina kaikesta pyörityksestä, niin jäljelle jää ainoastaan katatoninen olo ja tuijotus. Kaikki on annettu.

#11 On Volcano – True Lies (albumilta Hide & Seek, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Lassi Peltoniemi (basso ja kosketinsoittimet): Me kutsuttiin True Liesia bändin kesken ”kantribiisiksi”. Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja simppeli kappale. Sitä oli kiva soittaa keikoilla ja levytetty versiokin kuulostaa kivalta.

Mazzy Star ja Mojave 3 edustavat mulle sellaista utuista shoegaze-americanaa, jota ehkä tässäkin vähän haettiin. Shoegaze-soundi on viehättänyt mua aina. Ehkä syy on se jännä ristiriita, mikä siinä musassa on: välillä herkkää ja kaunista, välillä taas aggressiivista mekastusta.

Slowdive on mulle ehdottomasti tärkein shoegaze-bändi. Vuoden 2017 comeback-levy oli tosi hieno. Toki kävin bändin tarkastamassa myös Flow-festareilla.

#12 Mumrunner – Shawshank (Gentle Slopes -ep:ltä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Sauli Hämäläinen (kitara): Ekan Full Blossom -ep:n (2015) jälkeen halusin tehdä entistä enemmän biisejä, missä kaksi kitaraa soittaa kumpikin melodioita ja jättää sointurämpytysrallatuksia vähemmälle. Shawshankin melodiat oli kytenyt päässä pidemmän aikaa ja silloinen toinen kitaristimme Jukka (Lahtinen) täydensi ideoillaan parit puuttuvat jutut sinne. Näin ollen biisi alkoi olla sävellyksien puolesta bueno.

Haluttiin pitää melodiat keskiössä ja laulut suoraviivaisina niin lyriikoiden kuin myös niiden esille tuonnin kanssa. Laulut loppuukin suht aikaisessa vaiheessa, jonka jälkeen biisi onnistuu kasvamaan nätisti ja luonnollisesti mukaan tulevilla pikkubuustauksilla siten, että se pysyy poppina eikä muutu miksikään postrock-jyystöksi.

Shawshank taipuu kivasti livenä ns. tarpeen mukaan. Jos ollaan oltu jonkun indiebändin kanssa keikalla, ollaan saatettu vetää vähän kevyemmällä otteella, kun taas esimerkiksi saksalaisen postrock-bändin kanssa kiertäessä vedeltiin hieman raskaammalla kädellä ja lisäiltiin tavaraa sinne loppuun.

Sauli Hämäläinen katsoo kenkiin.

Tekeillä olevalla Mumrunnerin debyyttialbumilla ei tulla juurikaan särökitaravalleja kuulemaan. Kyllä siellä edelleen kenkiä tuijotellaan, mutta se saattaa johtua ennemminkin siitä, että joku on astunut koiranpaskaan, sotkeutunut kitarapiuhoihinsa tai yrittää selvitellä minkä pedaalin välipiuha on tällä kertaa simahtanut.

Omassa tekemisessä kuuluu toki edelleen myös harcdcore-, punk- ja postrock-menneisyys, mutta voimaa biiseihin ollaan haettu tällä kertaa muualta kuin Big Muffista. Muiden efektien kirjo on aiempaa laajempaa.

Itselleni tärkein shoegaze-genren alle menevä bändi on symppiksen kalifornialaisen rekkakuskin Jason Martinin luotsaama Starflyer 59. Erityisesti The Fashion Focus -levy vuodelta 1998 teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Vasta myöhemmin mukaan tulivat Slowdive, My Bloody Valentine, Cocteau Twins sun muut.

#13 Cats of Transnistria – Candy Man (albumilta Opium, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Henna Emilia Hietamäki (laulu): Muistan, miten suuri kokemus oli, kun kuuntelin Seinäjoella teini-ikäisenä isoveljeni – joka nykyään soittaa bassoa blackgaze-termillä kuvaillussa Oranssi Pazuzu -yhtyeessä – My Bloody Valentinen Loveless-levyä ensimmäistä kertaa. Miten musiikki voi kuulostaa yhtä aikaa taivaallisen kauniilta ja siltä, että joku sirkkelöi?

Olin hyvin ahdistunut nuori ja kaikenlaisista meluvalleista tuli kotoinen ja hyvä olo. Sisäinen kaaos ja ulkoinen maailma resonoivat samalla taajuudella.

My Bloody Valentinen jälkeen innostuin myös Slowdivesta ja Ridesta, jotka yhdessä muodostavat shoegazen pyhän kolminaisuuden. My Bloody Valentinen comeback oli mielestäni upea: m b v -albumi (2013) on oikeastaan yhtä hyvä kuin yhtyeen klassikkoteokset ja Primaverassa sekä Flow’ssa näkemäni keikat olivat elämäni hienoimpia keikkakokemuksia. Myös Slowdiven paluukeikka oli hieno, vaikka uusi levy olikin tylsä. Riden paluukeikka sen sijaan oli niin vaivaannuttavan ukkoutunut, että sieltä täytyi lähteä kesken pois.

Klassisista shoegaze-bändeistä Cats Of Transnistriaa verrataan useimmin Slowdiveen, joka on myös hidasta ja pehmeää. Muita meihin yhdistettyjä genreluokkia ovat olleet dream pop ja slowcore. Itse olemme puhuneet myös doom popista.

Vaikka vaikutteita on toki saatu monesta suunnasta, emme ole kiinnostuneita minkään tietyn genren sisällä toimimisesta ja valmiin jutun imitoinnista.

On ihana säveltää biisejä Tuomaksen (Alatalo) kanssa. Hänellä on sama kiinnostus herkkyyden ja väkivaltaisen melun yhdistämiseen. Hän on yksi Suomen kiinnostavimmista kitaristeista. Meidän molempien musiikillinen ilmaisu on tunteellista ja synkän puoleista.

Tuomas on ammatiltaan äänisuunnittelija. Hän on luonut Cats Of Transnistriassa laajoja, upottavia äänimaisemia. Opium-levyllä on paljon kohinaa, väärinpäin laulavia lintuja ja flyygelin kaikua.

Candy Man on yksi ”massiivisimpia” kappaleitamme: se on alusta alkaen täysi ja laaja. Kertosäkeissä pelataan enemmän tyhjyydellä, joka on kai jonkinlainen tavaramerkkimme.

Sen musiikkivideo on leikattu 1930-luvun kauhuleffasta, jossa Rasputin-henkinen hahmo hypnotisoi neidon valtaansa.

#14 Vuoret – Kaivokset (single, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Aalto (kitara): Riden Going Blank Again, Lushin Split ja My Bloody Valentinen Isn’t Anything ovat semmoisia levyjä, joita kuuntelin teini-iässä hirmuisen paljon. Myös Mazzy Star oli merkittävä yhtye, mutta en tiedä, voiko sitä lukea shoegazeksi. Sieltä mun harrastus lähti.

Shoegaze oli jännää ja vähän toismaailmallista musiikkia. Soundit oli jänniä ja melodiat miellyttäviä. Sen estetiikka vetosi jollain määrittelemättömällä tavalla.

Myöhemmin olen teoretisoinut aihetta enemmänkin meidän toisen kitaristin Samin (Nissinen) kanssa. Shoegaze on hirveän viehättävää musaa sen takia, että se on niin sukupuoletonta. Tai se ei ainakaan ole ylettömän maskuliinista. Sen tekijöissäkin on ollut paljon naisia. Siitä puuttuu kaikenlainen machismo, vaikka musiikki on välillä hirvittävän rajua.

Tykkään siitä, että musiikissa on jotain mysteeriä. Että kaikki olennainen ei ole heti siinä pintatasolla. Jos miettii vaikka tyypillistä suomirockia, niin siinä kaikki on vaan sitä pintaa. Shoegazessa sen takana tuntuu olevan jotain selittämätöntä, minkä takia siihen pystyy uppoutumaan uudelleen ja uudelleen.

Monet shoegaze-levyt kestävät hirveästi kuuntelua. Niistä jää semmoinen olo, että koskaan ei pääse ihan perille.

Kitaristina tykkään siitä, että käytetään paljon efektipedaaleja. Kitarat eivät enää kuulosta kitaroilta, vaan joltain kelloilta tai ukkosen jyrinältä tai syntetisaattorimatoilta. Shoegaze on semmoinen genre, missä kitaroita on käytetty ehkä kekseliäämmin kuin missään muussa rockmusiikin genressä.

Me ei olla missään vaiheessa ajateltu, että edustettaisiin jotain tiettyä genreä. Me ollaan kovaääninen kitarabändi. Shoegaze tulee mukaan osittain mun sävellyksistä ja hyvin paljon Samin kitaroinnista. Kun Sami laitetaan soittamaan rockbiisiin kitaraa, niin sieltä tulee shoegaze läpi. Sami käyttää paljon pedaaleja.

Meillä molemmilla on taipumus käyttää paljon kaikua ja delayta. Semmoisia efektejä ja semmoista soittotyyliä, joka vie meidän musiikkia shoegazen suuntaan. Me kumpikin ollaan nuorena myrkytetty itsemme shoegazella niin pahasti, että vaikka tehtäisiin mitä, niin se tulisi jostain vähän läpi.

Kaivokset oli ensimmäinen single tulevalta levyltä. Siinä on just sitä hirveän kaikuisaa shoegaze-äänimaailmaa ja toisaalta hyvin toisteinen, jopa krautrock-henkinen rytmijuttu.

Kaivokset on semmoinen biisi, jolla on usein aloitettu treenit tai laitettu se keikkasetin ensimmäiseksi. Sen soittaminen on aina tuntunut hyvin luontevalta. Musta tuntuu, että se jotenkin käynnistää meidät. Se laittaa meidät sellaisille kierroksille, että muidenkin kappaleiden soittaminen onnistuu.

Teksti on mulle aika epätyypillinen. Yritän yleensä kirjoittaa enemmän sellaisesta näkökulmasta, mikä vastaa mun omaa maailmankuvaa, mutta Kaivosten päähenkilö on ihminen, joka tekee jotain pahaa. Se tuhoaa ympäristöään. Se tuhoaa maailmaa ja siinä samassa itseään. Se tiedostaa sen, mutta silti jatkaa.

Se on jopa kiusallisen ajankohtainen kappale. Olen tehnyt sen ennen kuin Talvivaara oli mitenkään erityisesti esillä. Siinä vaiheessa, kun niitä uutisia rupesi tulemaan enemmän, mulle tuli semmoinen olo, että olen valitettavasti kirjoittanut jotain, joka tuntuu aika relevantilta ja resonoi tässä ajassa.

Kaivosten tekstissä on siis vähintään poliittinen pohjavire. Siinä mielessä se on aika epätyypillinen kappale shoegaze-kontekstissa.

#15 Jani Matti Juhani – A (demo, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Jani Matti Juhani (laulu ja soittimet): Herttainen menobiisi syksyllä ilmestyvältä albumilta. Tuottaja sanoi, että tämä kuulostaa shoegazelta ja pyysi laittamaan lisää säröä ja häröä. Tein työtä käskettyä. Pienillä kammen liikkeillä saa aikaiseksi viehättävää dissonanssia.

”Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.”

Neljän vuoden julkaisutauko on tehnyt hyvää Iceagelle. Beyondless tuntuu sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.

Richard Hellin mukaan tanskalaisen Iceagen hardcore on paljon paremmin soitettua, miksattua ja äänitettyä kuin useimpien muiden.

Iggy Popin mukaan Iceage on ainoa nykyinen punkbändi, joka kuulostaa todella vaaralliselta.

Luulen heidän tietävän jotain tämmöisistä asioista.

Kahdella ensimmäisellä albumilla (New Brigade, 2011, ja You’re Nothing, 2013) Iceage puristi teiniangstin itsestään kuin ylikypsän finnin. Silloin yhtyeen musiikin olennaisina juurina toimivat postpunk ja hardcore.

Kolhon mekkalan vilpittömyyttä oli mahdoton kyseenalaistaa. Toisaalta kyseisiä levyjä ei juurikaan tehnyt mieli kuunnella, vaikka ne herättivät hämmästyksen sekaista kunnioitusta ja olivat sopivan lyhyitä. Kaipasin keski-ikäni ääniraidaksi jotain muuta.

Kolmannella albumilla (Plowing Into the Field of Love, 2014) Iceage muuttui. Se hortoili sivukaduille, mahdollisesti Birthday Partyn sekakäyttörockin ja varhaisen Sonic Youthin kutsumana. Pidin levystä aluksi, mutta unohdin sen pian. En vieläkään saanut pitävää otetta Iceagesta.

Plowing Into the Field of Loven ilmestymisestä on pian neljä vuotta. Pitkä tauko ei tietenkään takaa mitään, päinvastoin. Sinä aikana on helppo hukata itsensä.

Onneksi Iceagen musiikissa on paras tallella. Beyondless kuulostaa levyltä, jonka tekijät ovat tosissaan ja omistautuneita. Se kuulostaa sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.

Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.

Emotionaalisesti Beyondlessissa on kyse pitkälti samasta asiasta kuin aiemminkin – tekijöiden omasta olemisesta ja ahdistuksesta tämän kaiken keskellä. Laulaja Elias Bender Rønnenfeltin tekstit ovat välillä suoria, välillä vaikeaselkoisten kirjallisten viittausten verkkoja. Levyn nimen Rønnenfelt löysi Samuel Beckettin proosatekstistä.

Beyondless-levyn ensimmäisen kappaleen kertosäkeessä Elias Bender Rønnenfelt messuaa: ”We can’t stop killing / And we’ll never stop killing / And we shouldn’t stop killing / Hurrah!” Oikeastaan albumi alkaa vasta Hurrah’n kiivaan ja puhdistavan kaaoksen jälkeen.

Beyondlessin kappaleet muistuttavat toisiaan, mutta ovat riittävän erilaisia. Pain Killerissä, jonka Rønnenfelt laulaa tyttöystävänsä Sky Ferreiran kanssa, on sellainen imu, mihin Primal Scream ei ole yltänyt viimeisen 15 vuoden aikana kuin vahingossa. Siitä – ja parista muustakin biisistä – tulee mieleen jopa The Rolling Stones kuumimmillaan ja turmiollisimmillaan. Torvet tööttäävät yksinkertaista soulriffiä ja kitaristi Johan Surrballe Wieth lirauttelee väliin omiaan.

Under the Sun on herttaista hippihuuruilua, vetelehtivää psykedeliaa ja vähän myös vittumaista dronea. Raskaasti eteenpäin lampsiva Catch It katkaistaan puolen minuutin noise-osuudella. Showtime alkaa likaisena yökerhojatsina ja hoippuu loppuunsa kännisenä kabareena.

Toisin kuin vielä Plowing Into the Field of Lovella, nyt kaikki on tiukasti hanskassa. Levy jopa kuulostaa mahtavan hyvältä. Sen ruokkoamaton, vuotava soundi ei hukkaa pisaraakaan Iceagen elinvoimasta.

Kaikkiaan Iceage operoi ihanan irrallaan kaikesta moderniin musiikkiteollisuuteen liittyvästä sonnasta. Yhtye on samaan aikaan sekä sisäsyntyisen vieraantunut että tarkoituksellisen ulkopuolinen. Rønnenfelt, Wieth, basisti Jakob Tvilling Pless ja rumpali Dan Kjær Nielsen eivät halua miellyttää, vaan ilmaista itseään.

Nuorten miesten kiima ja epätoivo ovat yhtä aitoja asioita riippumatta siitä, kumpuavatko ne romahtamaisillaan olevasta Lontoon lähiöstä vai pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskiluokasta.

Beyondless on sinua varten, jos pidät dramaattisesta rockista, jossa on enemmän pureskeltavaa kuin keitetyssä porkkanassa.

95 Iceagen neljännen albumin vaikutepaletti on lavea, mutta tiukasti hanskassa. Yhtye kuulostaa yhä epätoivoiselta, mutta osaa ilmaista tunteensa hankaamatta niitä kuulijan naamaan. Beyondless on maailman parasta rockia juuri nyt – missä hyvänsä kategoriassa.

Video ei ole enää saatavilla