Ilkka Kalevi Tillanen. Kuva: Henrik Mikander.

Ilkka Kalevi Tillasen tuotanto on mikkeliläisräppärin omien sanojen mukaan pienen piirin herkkua, eikä siinä ole hänestä mitään vikaa.

Ei ole lainkaan liioiteltua kuvailla mikkeliläisen Ilkka Kalevi Tillasen laajaa ja polveilevaa tuotantoa superlatiiveilla, sillä miehen täysin omalaatuinen tyyli ei matki yhtään ketään.

Samaa voi sanoa Tillasen bändistä, Rantaremmistä, joka koostuu pääasiassa mikkeliläisistä muusikoista ja tuottajista.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika millä tahansa mittareilla mitattuna (paitsi esimerkiksi kosmisessa mittakaavassa), mutta erityisen pitkä aika se on toimia aktiivisena levyttävänä artistina – marginaalissa operoiden.

Ilkka Kalevi Tillanen juhli viime vuonna 20-vuotisuraansa suosiollisissa merkeissä: juhlakiertue päättyi Turun Ilmiö-festareille, jossa erinomaiseen keikkakuosiin viritetty Tillanen Rantaremminsä kanssa täytti koko Uittamon rannan.

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi H2Ö-festivaalilla vuonna 2014. Kuva: Henrik Mikander.

Viime vuonna julkaistiin kokonaiset 20 biisiä sisältävä mixtape Älä osta niiltä mitään – yksi biisi jokaista Tillasen räppi-vuotta kohti. Kyseessä oli jo kymmenes julkaisu sarjassaan; mixtapeja Tillanen on ehtinyt tehdä tähän maailmaan neljän kappaleen verran.

Pitkäsoittoja on kertynyt jo kuusi. Edellinen levy, Ihmiskunnan viholliset, julkaistiin vuonna 2013 Roihis Musikan toimesta. Sitä ennen ilmestynyt Maailman paras maa (2012) tuli ulos silloin vielä pystyssä olleen Joku Roti Recordsin kautta. Se oli Tillasen ja Rantaremmin ensimmäinen levy-yhtiöjulkaisu.

Ihmiskunnan viholliset sai äskettäin jatkoa, sillä Typerysten aika tuli Roihis Musikan kautta ulos toukokuun 25. päivä. Kerta on ensimmäinen, kun Tillasen & Rantaremmin tuotos julkaistaan CD:n lisäksi myös vinyylinä ja kasettina.

Tillasen kanssa keskustelu on mukavaa: Ilkka miettii sanojaan ennen kuin puhuu. Useimmiten vastaus tulee naurun kanssa ulos, jopa intohimoa ja äänenvoimakkuutta nostavissa aiheissa. Näissä pienissä hetkissä on täysin mahdollista nähdä se lavalla paasaava Tillanen – juuri ennen kuin palo muuttuu nauruksi.

Kamala Public Enemy, paras Public Enemy

Mikä on varhaisin räppimuistosi?

”Se oli silloin, kun 4H-leirillä kuulin Public Enemyä yhden Ahosen kasetilta. Miusta se oli kamalaa, en tajunnut yhtään mikä siinä oli se viehätys. Silloin kuuntelin vielä Roy Orbisonia ja Bon Jovia, jonka levyjä sisko soitti usein.”

Mikä levy sai ymmärtämään räpin viehätyksen?

”Sekin oli Public Enemyä: Takes a Nation of Millions to Hold Us Back. Räppi löytyi sattumalta. Olin kova Guns N’ Roses -fani silloin varhaisteininä, ja Axl Rosella oli jollain keikkataltioinnilla Public Enemyn paita. Käytiin lainaamassa levy Mikkelin kirjastosta ja se oli hiton hyvä. Gunnarit alkoi jäädä taakse, räppi tuli tilalle.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka syntyi räppäri Ilkka Kalevi Tillanen?

”Vaivihkaa. Ostelin aikoinaan jotain räppisinkkuja, koska ei ollut rahaa ostaa kokonaisia levyjä. Niissä oli usein b-puolena instrumentaaleja, joihin aloin räpätä Wu-Tangin covereita. Olihan se vähän semmosta puuhaa. Pikkuhiljaa myöhemmin aloin tehdä omia tekstejä, kun tutustuin kavereihin, jotka osasivat käyttää Fast Trackeria.”

Minkä ikäisenä aloit kirjoittaa omia tekstejä?

”Miä olin 15- tai 16-vuotias.”

Onko niitä vielä tallessa?

”Toivottavasti ei. Kyllä me jotain kassuja tehtiin, ja luulen, että Olegilla (eräs Rantaremmin biisinikkari ja muusikko) voi niitä hyvin ollakin. Ei tosin ihan ensimmäisiä, koska ennen kuin tutustuin Olegiin, meillä ei ollut mitään nauhoitusvehkeitä. Silloin kannettiin kasettimankkaa ja räpättiin sen mikkiin, ja toisesta mankasta tuli biitti. Toivon, ettei niitä ole enää missään.”

Aina tekee mieli räpätä, kun kuulee Area

Onko jotain suomalaisia biisejä joita haluaisit samplata omiin juttuihin?

”Tunnen aika vähän suomalaista musiikkia. Enkä kuuntele suomalaista räppiäkään niin hirveästi. Mutta ei ole mitään haaveita, olen hyvin tyytyväinen tähän meidän ydinryhmään ja meidän tapaan tehdä asioita. Siihen on jo hyvin tottunut. Tekisi mieli jo päästä tekemään uutta levyä.”

Mitä suomiräppiä on tullut kuunneltua sen vähän verran?

”Näitä jotka ovat yhä aktiivisia. Aivovuoto on yksi tällainen, se on ylitse muiden. Aivovuoto on itsellä sellainen mittatikku mihin pitäisi pyrkiä laadullisesti. Vielä on vähän matkaa.

Sitten on Are, jota miä olen kuunnellut suurin piirtein siitä asti, kun kuulin sitä ensimmäisen kerran. Aren ulosanti kuulostaa niin vaivattomalta, vaikka onkin viimeisen päälle mietittyä. Aina tekee mieli räpätä, kun kuulee Area.”

Video ei ole enää saatavilla

Freestyle?

”Olen joskus kokeillut humaluspäissäni, mutta ei siitä mitään tullut. Olen jännittäjä luonteeltani ja rupee oksettamaan, kun miettii että nyt pitäis olla rento ja vaivaton. Kovasti ihailen niitä jotka sitä osaa, mutta miä en kuulu niihin.”

Onko räppitouhut teatteria?

”Sehän riippuu täysin asioista. Kyllä se teatteriakin voi olla, mutta samalla se voi olla hyvinkin henkilökohtaista. Silloin kun alottelin niin sehän oli täyttä teatteria. Nykyään pyrin siihen, että biisit kuulostaa henkilökohtaiselta. Ei mitään omaelämäkerrallista vaan pikemminkin sellaista, että biisit perustuvat jossain määrin todellisuuteen. Emmiä mitään dokumenttia halua tehdä, mutta tarkoitus olisi, että löytyisi jonkinlainen kosketuspinta.”

Missä määrin räp-artisti Ilkka Kalevi Tillanen on se Tillanen, joka istuu siinä nojatuolilla juuri nyt?

”Onhan siinä eroja. Arki-minä on paljon säyseämpi, ei niin ärhäkkä eikä vittumainenkaan – ehkä. Mutta miuhun se räppi-Ilkka perustuu.”

Aina tulee joku joka suuttuu

Käytät musiikissasi aika paljon huumoria, miten se on tullut kuvioihin mukaan?

”Ajan myötä. Aika kauan räppäsin englanniksi mitä sattuu, oikeastaan vaan sanoja peräkkäin joita yritin saada rimmaamaan. Oma tyyli alkoi nivoutua, kun vaihdoin kielen suomeen. Itse ajattelen, että pitäisi olla täysin selvää mitä ajan takaa. Valitettavasti se ei ole aina selkeää, ihmiset eivät aina tajua, vaikka miten alleviivaa. Aina tulee joku joka suuttuu täysin oudosta syystä. Ihmiset on joskus aika herkkiä loukkaantumaan. Semmoset ihan fiksun oloiset ihmiset ottaa oudosti pulttia.”

Mistä kaikesta ihmiset ovat suuttuneet?

”Yhdellä mixtapella on semmonen biisi kuin Aivolääke. Siitä joku suuttui keikalla Kuopiossa ja heitti kaljaa miun päälle, kun olin lavalla. Hän koki, että moitin mielenterveyskuntoutujia tai teen jotenkin pilaa siitä vaikeasta aiheesta. Olen aivan eri linjoilla, tarkoituksena oli lähinnä kritisoida lääketeollisuutta ja sitä, että on olemassa taikapilleri jonka lisäksi muuta apua ei tarvitsekaan. Jätetään ihminen lillumaan sinne hulluuden mereen.

Pojat ja tytöt -biisistä suuttui joku, kun olin Li Anderssonin vaalibileissä. Haukkui miut naisvihaajaksi. Täysin käsittämätöntä, koska biisi kertoo siitä, kuinka naurettavia sukupuoliroolit voi pahimmillaan olla.

Kun oli Isä Aurinkoinen & Rauhanpanssarit -hanke, niillä keikoilla ihmiset ottivat nokkiinsa. Mutta se kuuluikin asiaan, koska lähdettiin hakemaan juuri sellaisia reaktioita.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko haastaminen tarkoituksella musiikissasi?

”Joskus. On tärkeää, että kaikista asioista voi keskustella. Usein julkisessa keskustelussa olevat asiat on vähän naurettavia. Pyrin kritisoimaan niitä yksittäisten ihmisten sijaan; keskustelutapaa ja sitä miten aina on se yksi sallittu ajatusmalli, jossa pitää pysyä.”

Onko Ilkka Kalevi Tillasessa stand-up-huumorin elementtejä?

”Parhaimmillaan on. Silloin kun on rento olo, ja vuorovaikutus yleisön kanssa on luonnollista. Mutta silloin kun tulee, on siinä jotain samaa kuin stand-upissa.”

Ilkka Kalevi Tillanen & Mesikon Miika esiintymässä Turun Dynamon 19-vuotisjuhlassa. Kuva: Henrik Mikander

Merkittävästä kohtaamisesta positiiviseen kokemukseen

Miten päädyitte Joku Rotille?

”Myö ollaan tunnettu ne tyypit kauan. Hannibal tuli aikoinaan Tampereella katsomaan Isä Aurinkoisen & Rauhanpanssareiden keikkaa. Vuosi oli 2005, tai jotain. Se tykkäsi kovasti meiningistä ja vaihdeltiin yhteystietoja. Ne olivat julkaisemassa Hannibalin ja Sopan ensimmäistä levyä, eli Pahoja viinejä.

En silloin tajunnut, kuinka merkittävä kohtaaminen se olikaan. Sittemmin ollaan oltu samoilla keikoilla ja tutustuttu. Joskus ne sitten ehdottivat, että voisivat julkaista meidän levyn. Maailman paras maa tuli niiden kautta ulos. Se oli tosi positiivinen kokemus ja olisi mielellään jatkettu siellä, mutta päättivät pistää koko levy-yhtiön pakettiin. Monsp ilmeisesti osti Joku Rotin, eli ollaan teknisesti myös Monspin artisteja. Tosin Roihis Musika on ollut sen jälkeen meidän koti. Ollaan saatu touhuta just niin kuin tykätään.”

Video ei ole enää saatavilla

Asut Turussa. Kuka on kiinnostavin paikallinen räppi tällä hetkellä?

”Isimasan tuotantoa tulee kuunneltua, ja Isimasan uutta bändiä. Siinä on Mikkelin kontakteja, sillä mikkeliläinen Kahen keikka ja Isimasa yhdistyivät, ja siitä tuli Nimi muutettu. Sitä ollaan seurattu, vaikkei se varsinaisesti ole turkulaista räppiä, koska siinä on mikkeliläisiä. Totta kai Ritarikunnan jutut kiinnostaa, Vihree pantteri on sekin aika kiinnostava. Helvetin hyviä freestyle-ukkojahan täältä löytyy kanssa, koska Turussa on hyvin eläväinen räppiskene.

Ronskibiitti on sellainen joka kiinnostaa aina. Niihinkin ollaan tutustuttu kauan sitten.”

Valju ja falski kansankosiskelumusa on pahinta

Mikä musiikki ärsyttää eniten?

”Suuren yleisön musa. Valjut suomirokkibiisit ärsyttää vielä enemmän kuin suomalainen bodausräppi. Se on täysin oma maailmansa se sellainen räppi. Pahinta on semmoinen falski kansankosiskelumusa. Mutta mitäänsanomattomuus on listamusiikin vaatimus, koska ei haluta loukata ketään. Semmoinen ei miuta oikein miellytä. Ehkä se on musiikkiversio pikaruualle, jota vaan kulutetaan ja unohdetaan ensi kesään mennessä.”

Pelkäätkö että omalle musiikille voi käydä niin?

”En usko, koska hyvin vähän siitä kukaan puhuu nytkään. Tuskin tulee mitään arvon alenemista, koska ei meidän musiikki ole mitenkään kovin korkealle päässytkään.”

Mikä on oma ajatuksesi siitä, ettei musiikistasi puhuta?

”Oma kokemus on, että Mikkelissä keikoilla on samat naamat ja palaute välitöntä. Me ollaan aika näkymätön bändi sillä tavalla, ettei isot mediat juuri ole meistä kiinnostuneita. Ei olla radioiden tehosoitossa, tai edes soittolistoillakaan. Ja jos ollaan, niin joku pimittää miun Teosto-rahoja.

Me ollaan tosi pienen piirin herkku ja me nautitaan tästä. Ollaan riittävän tunnettuja siinä mielessä, että saadaan julkaistua levyjä. Todennäköisesti löytyy julkaisija seuraavallekin projektille, ja päästään keikoillekin silloin tällöin.”

Onko teillä keikkamyyjää?

”Ei.”

Ilkka Kalevi Tillanen, Isoi-E ja Mesikon Miika. Kuva: Henrik Mikander.

Moni räppiä inhoava on tykästynyt väkevästi sinun musiikkiisi.

”Kai myö pudotaan johonkin sellaiseen väliin, ettei olla ’liian räp’. Myö pyritään siihen, että räpeissä olisi sisältöä, ettei se ole vaan jotain kikkailua. En ole tekninen räppääjä, joten ei ole varaa kikkailla sillä välineellä. Joten on pakko olla sanallista sisältöä, aihe mistä puhutaan, mutta ei mitään liian vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Toisaalta miä en ole liian syvällinen, tai mikään liian pohdiskeleva älykköräppäri – termi joka on tosi ärsyttävä, kun en itse ymmärrä siitä älykköräpistä mitään.”

Ihmiskunnan vihollisista typerysten aikaan, mutta valoa kohti

Kerro Typerysten ajasta.

”Se on meidän tuorein levy, joka haki muotoaan useita vuosia. Myö ei olla ikinä tehty mitään näin kauan. Tätä alettiin suunnitella jo silloin, kun edellinen levy Ihmiskunnan viholliset tuli vuonna 2013. Tarkoituksena oli laittaa saman tien seuraava tulille, mutta ei se mennytkään niin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sen aiheutti?

”Ei löytynyt mitään suurta ideaa. Aluksi tein sitä nimellä Rockabilly Rebel, miusta se on nerokas idea. Olin miettinyt kansitaiteenkin valmiiksi, eli Tapani Kansan tyyliä. Tosi mauttomat nahkarotsit ja semmonen, noh, rebel meininki. Mutta ei siitä nimestä kukaan innostunut, ja siitä alkoikin kadota se punainen lanka hiljalleen. Ränkättiin biisejä mutta ei niistä mikään tuntunut sopivan yhteen, eikä demojenkaan äänitys johtanut mihinkään.”

Minkä takia juuri nyt on”typerysten aika”?

”Onhan tämä aika selvä juttu. Edellisten eduskuntavaalien jälkeen levy alkoi hakea lopullista muotoaan. Kun kolme ässää (Soini, Sipilä, Stubb) alkoivat tehdä fistbumppeja niin alkoi tuntua, että tämä koko aika on aivan mielisairas. Tätä aikaa saa hävetä jälkikäteen, että vittu mikä meno.”

Eikö ole aika optimistisesti ajateltu, että typerysten aika jossain vaiheessa loppuisi?

”Uskon historiaan. Välillä näyttää, että tulevaisuus on vähän kirkkaampi – esimerkiksi 2000-luvun alussa asiat näytti ihan kivoilta. Tarja Halonen valittiin kahdesti presidentiksi ja jopa Mikkelissä oli Setan bileitä. Näytti siltä, että suvaitsevaisuus ja tasa-arvo edistyvät ja että humaanimmat arvot olisivat nousussa. Nyt on menossa jonkinlainen vastaisku, ja kaikenlaiset röllit nousee maan alta väittäen olevansa sorrettuja ja kokevansa asemansa ahtaaksi. Lisäksi niille annetaan hirveästi tilaa.”

Mistä se tilan antaminen johtuu?

”Äänekkyyden takia. Siitä tulee harha, että se ihmisryhmä on jotenkin iso. Lisäksi tasapuolisuuden nimissä epätodelle annataan sama painoarvo kuin faktoille. Jostain syystä ajatellaan, että mielipiteet on saman arvoisia kuin faktat. Tämä on uutta kulttuuria, joka varmaan liittyy olennaisesti nettiin ja mediaan laajemmin. Toimittajilla ei ole enää aikaa tehdä taustatutkimuksia, seurauksena julkaistaan tiedotteita semmoisenaan. Annetaan ääliöiden puhua, koska se on helpompaa, nopeampaa ja halvempaa.

Mutta ei typerysten aika pelkästään hallituspolitiikkaa tarkoita, tai uusnatseja ja lihaa syöviä heteromiehiä, vaan se levynä käsittelee paljon muitakin teemoja. Kuten kuntoiluvimmaa, joka on miun mielestä tätä aikaa kuvaavaa typeryyttä. Uskon, ettei typerysten aika voi kestää ikuisesti. Tieteenvastaisuus ja rokotekielteisyys, jotka on hulluutta. Ja ihmiset tulevat kyllästymään hulluuteen.”

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Typerysten aika.

Päävihollisina uusnatsit, internet ja politiikan typeryys

Mikä biisi uudelta levyltä kuvaa parhaiten Typerysten aikaa?

”Varmaan se nimibiisi, se on kaikista selkein. Siinä on levyn pääviholliset, eli uusnatsit ja internet, aika hyvin edustettuina. Ja myös politiikan typeryys.

Miun lempibiisi on ehkä Temppeliritarit. Se kuvaa fitnesshulluutta.”

Kerrohan Temppeliritareista.

”Kuulin mielenkiintoisesta artikkelista, jossa kerrotaan miten tämä nykyaikainen kuntoiluinnostus liittyy oman elämän kaaottisuuteen. Kaikkien pitää olla fitissä kunnossa. Kun ei jaksa miettiä maailmaa, on helppoa keskittyä itseensä. Eräänlaista käpertymistä siis. Jotain mitä voi hallita. Lopulta siitä tulee elämäntapa, jossa ei ole väliä millään muulla kuin sillä miltä näytät ja mitä syöt.

Siinä puhutaan kovin kärjistäen, kuten miun biiseissä on tapana, hulluuteen asti menevästä bodailusta. Ja siitä miten otetaan itsestä kuvia nettiä varten, mietitään vaan sitä lisäravinnetta samaan aikaan, kun maailma palaa ympärillä. Hyvin kärjistävä ja yksinkertaistava, mutta näin miä tykkään miun pointteja esittää.”

Kantaaottavuus? Auttamatta marginaalissa

Miten paljon koet, että kantaaottavaa musiikkia vielä tehdään tässä maassa?

”Sitä tehdäänm mutta marginaaliin se jää auttamatta. Tosin se ei ole aina niin selvää. Räpissä sitä on aika paljonkin, vaikkei sitä aina miellä yhteiskuntakriittiseksi. DJ Kridlokkilla on aika moniakin hyvin yhteiskuntakriittisiä biisejä, ne on vaan verhottu viihteeseen. Aivovuodolla on samoin vahvoja käsityksiä maailmasta ja siitä mihin se on menossa, toki kyynisellä näkemyksellä, mutta yhtä lailla yhteiskuntakriittistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko itselläsi mielestäsi kyyninen näkemys maailmaan?

”Tavallaan, ainakin biiseissä maailma esitellään aika kyynisessä valossa, mutta ei se pelkästään sitä ole. Se on ikuinen kusipäiden mantra, että jos ei ole valmiita ratkaisuja, ei saisi puhua mistään. Siihen en usko, vaan asioista pitää keskustella ja tuoda esiin erilaisia ongelmia, vaikka niihin ei mitään valmiita ratkaisuja olisikaan. Eikä tarvitse olla ongelmia, tykkään paasata myös siitä miten muut ihmiset elää elämänsä väärin.”

Miten typerysten ajasta voi selvitä?

”Ettei lähde mukaan kaikkiin hullutuksiin. Tekemällä omaa juttuaan. Perussäännöt on ikuisia, ja kun niistä pitää kiinni niin hyvinhän tämä menee. Tarkoitan sitä miten ihmisten kanssa ollaan ja mikä elämässä on tärkeää. Ei se mihinkään muutu, oli ympäröivä maailma millainen tahansa. On oma valinta hankkiiko älypuhelimen ja onko siinä koko ajan kiinni vai ei.”

Ilkka Kalevi Tillanen, Isoi-E ja Mesikon Miika tekemässä omaa juttuaan.

Joko olet siirtynyt älypuhelinaikaan?

”En vielä. En näe mitään tarvetta semmoiselle. En oikein tajua miksi kaikilla on semmoiset ja minkä takia se on niin välttämätön juttu. Erilaisten lippujen ostaminen on varmasti tosi näppärää, mutta en halua liittyä siihen kulttiin.”

Auttaako typerysten ajasta selviämiseen se, että puhuu siitä levyllä?

”Kyllä se miulle auttaa.”

Ilkka Kalevi Tillasen diskografia:

Isä Aurinkoinen ja Rauhanpanssarit: Maailmansota 3 – The Revenge (2005)
Ilkka Kalevi Tillanen: Mitä järkee ees yrittää (2006)
Seittemänminuuttinen kitarasoolo -mixtape (2008)
Ilkka Kalevi Tillanen & Bambu-ansa: Viidakon valkoinen pongo (2009)
Et oo itekään kovin kummonen -Mixtape (2012)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Maailman paras maa – Världens bästa land (Joku Roti 2012)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Vs. ihmiskunnan viholliset (Roihis Musica 2013)
Voi Vittu Muistan Kaiken: Mixtape (2014)
Uncle Herbie Presents Ilkka Kalevi Tillanen: Se Unkarin tapaus (2015)
Ilkka Kalevi Tillanen & Dj Mesikon Miika: Elä osta niiltä mitään -Mixtape (2017)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Typerysten aika (Roihis Musica 2018)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi keikoilla: 25.5. Tavastia, Helsinki, 26.5 Brinkkalan pihalla Turussa Freshcode Unity jam -tapahtumassa, 2.6. Bar Ö, Turku, 15.6 Torvi, Lahti ja 16.6 Keskus-Baari, Mikkeli.

”Olen miettinyt jo pitkään, että NIN:n on aika kadota joksikin aikaa”, kirjoitti Trent Reznor Nine Inch Nailsin nettisivuille vuonna 2009. Elettiin eräänlaista NIN-julkaisujen huippukautta: edellisenä vuonna ilmestyi pitkäsoitto The Slip sekä The Ghosts I-IV, neliosainen instrumentaalikokoelma. Jälkimmäinen herätti ajatuksen siitä, että jos muuta ei enää löydy julkaistavaksi kuin aiemmin julkaisukelvottomiksi todettuja instrumentaalimaalailuja, niin Halo-julkaisut taitavat olla lopussa. Ehkä oli jo korkea aika laittaa pillit pussiin ja lähteä kattavalle jäähyväiskiertueelle.

Se, mihin allekirjoittaneen tikapuuhermosto ei vähemmän yllättäen riittänyt, oli NIN:n telakoitumisen ja Ghosts-julkaisujen rooli Reznorin käyntikorttina Hollywoodiin. David Fincher tarttui syöttiin huomatessaan tarvitsevansa musiikkia vuoden 2010 The Social Network -elokuvaan. Keskinkertaisen elokuvan tyylikäs ambient-musiikki toi sekä Reznorille että tämän ääniraitakumppanille Atticus Rossille Oscarin parhaasta elokuvamusiikista.

Kaikille, jotka muistivat Nine Inch Nailsin jo klassikoksi muodostuneen Woodstock-keikan herran vuodelta 1994, tämä tuli yllätyksenä. Itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuli  salonkikelpoinen Oscar-voittaja.

Video ei ole enää saatavilla

Viime maanantaina Trent Reznor ilmoitti Pitchfork-musiikkimedian kautta Nine Inch Nailsin tekevän kauan odotetun paluun. Luvassa on pitkälle ensi vuoteen kestävä maailmankiertue, joka alkaa tänä kesänä. 47-vuotias Reznor kertoo tiedotteessa luoneensa Nine Inch Nailsin uudelleen. NIN:n uusi kiertuekokoonpano koostuu King Crimsonin kitaristilegenda Adrian Belew’sta, aiemmilta kiertueilta tutusta Alessandro Cortinista ja Ilan Rubinista (Lostprophets, Paramore) sekä Josh Eustistä (Telefon Tel Aviv) ja Jane’s Addictionissa bassoa soittaneesta Eric Averystä.

Vain massiivinen kiertue on vahvistettu, mutta myös uusi levy on todennäköisesti luvassa. Viime vuoden lopulla uutisoitiin Reznorin paljastaneen uuden Nine Inch Nails -materiaalin olevan työn alla.

Reznor ei ole ilmoittanut uudesta NIN-levystä muuta kuin sen, että sitä työstetään, mutta se voi putkahtaa ilmoille milloin tahansa – luultavimmin ennen kiertuetta, josta on tätä kirjoittaessa paljastettu kaksi kesäfestivaalikeikkaa. Levyyn voi liittyä yearzeromaista mystiikkaa tai ehkä törmäämme varoittamatta uuden levyn latauslinkkiin joku kaunis aamu. Luultavasti levy on jo kokonaisuudessaan valmis. Jos pitää paikkansa, että Reznor on miettinyt koko Nine Inch Nailsin uudestaan, sisältöä emme voi kuin arvailla. Dubstepiä? Räppiä? Teollisuusbluegrassia?

Arvaillessa on hyvää aikaa katsastaa Nine Inch Nailsin levytyshistoriaan ja keskittyä neljään Reznorin merkkiteokseen, joiden tasolle tulevan NIN-materiaalin on yllettävä ollakseen merkkiteos.

Hennosti entistäkin syvemmälle

Ensimmäinen NIN-pitkäsoitto julkaistiin jo vuonna 1989, ja julkaisutahti on ollut sittemmin kiivas:  Halo-numerointeja on tähän mennessä kertynyt jo 27 kappaletta. Lisäksi muutamia julkaisuja on julkaistu Halo-merkin ulkopuolella. Myös Reznorin elokuvamusiikki on julkaistu erilaisella numeroinnilla.

Sekä Social Networkin ja sitä seuranneen The Girl With the Dragon Tattoon elokuvamusiikki että Reznorin vaimonsa kanssa perustama How to Destroy Angels nähtiin merkkinä Reznorin aikuistumisena. Aikuistumisesta puhuessa tarkoitetaan yleensä sitä, että artisti rauhoittuu, lopettaa aggressiivisen ja kovaäänisen rock-musiikin tekemisen ja keskittyy kauniiden popmelodioiden rakentamiseen. Tiivistäen: sekoilu seestyy, jopa tylsistyy.

Popmelodiat ovat olleeu alusta saakka tärkeä osa Nine Inch Nailsia, mutta kaikkein selkeimmin niitä kohti Reznor suuntasi  vuonna 1999 The Fragile -tuplalevyllä. Brokenilta ja Downward Spiralilta tutusti räiskyvä rikkinäinen raivo oli hiekkapuhallettu jokseenkin raa’an hienostuneeksi ja ytimekkääksi ahdistukseksi.

Kun The Fragilea edeltävä albumi Downward Spiral julkaistiin vuonna 1994, kiertueelle lähtenyt NIN oli Reznorin sanojen mukaan vielä suhteellisen pieni bändi. Kiertue kesti kaksi ja puoli vuotta. Sen päättyessä kaikki oli toisin.

”Minulla oli rahaa ja kaikki olivat nuolemassa persettäni. Minulla oli ystäviä, joita en edes tuntenut. Huomasin kuinka muutuin kiertueella. Pystyin käyttäytymään ihmisiä kohtaan todella paskasti ja sain silti kaiken mitä halusin. Se mitä minulta puuttui oli henkinen täyttymys”, kertoi Reznor vuoden 1999 lokakuussa Rolling Stonelle.

Kun nämä asiat alkoivat painaa mieltä, sukelsi mies täyttä häkää kohti uusia projekteja, kuten esimerkiksi Marilyn Mansonin uran käynnistäneen Antichrist Superstar -albumin tuottamiseen. Levyn tuottaminen oli kuin jatkuvalla kiertueella olemista ilman liikkumista minnekään. Ja kun Mansonin jengi jatkoi matkaa, Reznor huomasi olevansa tyhjän päällä. Tie vei psykiatrille, mutta ei pitkäksi aikaa.

”En halunnut, että joku jatkuvasti muistuttaa minua asioista, joista en pidä, kuten lääkityksen aloittamisesta. Mutta koko prosessi sai minut huomaamaan, että en enää pitänyt itsestäni ja minun oli selvitettävä itseni kanssa asioita.”

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, on kuultavissa The Fragilen molemmilta levyiltä. Reznor päätti matkata Big Suriin, Kalifornian rannikolle, jossa monet amerikkalaisen kulttuurin edelläkävijät Henry Milleristä Hunter S. Thompsoniin ja Jack Kerouaciin ovat asuneet. Tarkoitus oli elää Big Surin jyrkänteellä mökissä ja työstää The Fragilea. Pieleen meni. Tumma tuuli alkoi puhaltaa vimmalla ja Reznorille tuli jatkuvasti kasvavan ahdistuksen lisäksi – tai juuri sen vuoksi – kirjoitusblokki: musiikkia ei syntynyt. Oli aika kohdata demonit.

”Päätin, että jos haluan tappaa itseni, teen sen nyt ja säästän kaikki turhalta vaivalta, tai hoidan itseni kuntoon”, kuvaa Reznor ajatuksiaan jyrkänteeltä.

Kaikeksi onneksi Reznor päätti hoitaa päänsä kuntoon, tai ainakin yrittää sitä. Päihteily oli silti apina Reznorin harteilla. NIN-mies kävi läpi vieroitushoidon äänittäessään The Downward Spiralia, mutta The Fragilea tehtäessä kupittamisen houkutus kävi liian kovaksi. Se oli esimakua tulevasta: The Fragilen kiertueella Reznor lähes kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 2000.

Levynteko sai jatkua Nothing-studiolla New Orleansissa, tällä kertaa muun muassa The Smashing Pumpkinsia tuottaneen Alan Moulderin kanssa. Lähestymistapa oli kokeellinen: sääntönä oli, että kaikkea kokeillaan.

Kahdessa vuodessa The Fragile kasvoi hajanaisista instrumentaalipalasista kaksituntiseksi matkaksi meren äärellä. Sen kokeileva introverttius ja orgaaninen, kasvava ahdistus oli jotain aivan uutta NIN-yleisölle eikä tuplalevy käynyt yhtä hyvin kaupaksi kuin sen edeltäjä. Hauskana yksityiskohtana levystä mainittakoon, että Dr. Dre mainitaan The Fragilen krediiteissä apulaismiksaajana.

Nimiraita The Fragile toimii osuvana ajankuvana Nine Inch Nailsista uran puolivälissä vuonna 1999.

Merkkipaalu #1: The Fragile

Video ei ole enää saatavilla

Kun pysähtyminen ei ole enää vaihtoehto

Vuoden 1994 The Downward Spiralilla on kuultavissa monia samoja teemoja kuin sitä seuranneella The Fragilella, ja laajemmin sanottuna kaikissa NIN-julkaisuissa: pelkoa ja ahdistusta, mutta ennen kaikkea pyhää vihaa lähentelevää raivoa. Alaspäin mennään, ja kovaa. Äänite on itsetuhon tiivistymä, jonka rupisen uhkaava mekaanisen epätoivon äänimaisema on karu ja lohduton. Se on Nine Inch Nailsin suurin kaupallinen menestys ja myi Yhdysvalloissa yli neljä miljoonaa. Itsetuho myy.

Albumi äänitettiin Los Angelesissa vuonna 1993 Reznorin etsiessä kaupungista sopivaa taloa studiolleen. Kaikkein mielenkiintoisin talo oli rakennus, jossa Charles Manson LSD-kultteineen murhasi näyttelijä Sharon Taten vuonna 1969. Reznorin mukaan kyse oli yhteensattumasta, eikä hän tiennyt talon historiasta tehdessään kauppoja. Kaikesta huolimatta studio rakennettiin taloon, joka sai nimekseen Le Pig. Manson oli maalannut tekstin ”Le Pig” talon oveen Taten verellä.

Reznor kertoi Rolling Stonelle vuonna 1997 kohtaamisesta Sharon Taten siskon kanssa. Jostain syystä hän ymmärsi vasta silloin, että hänen talossaan on murhattu ihminen erityisen raa’alla tavalla.

”Ajattelin, että vitut Charles Mansonista. Sinä iltana, kun menin kotiin, itkin. Koko tapaus sai minut ymmärtämään asian toisen puolen”, Reznor kertoi.

Samassa osoitteessa äänitettiin osittain myös vuonna 1992 julkaistu Broken, joka on lyhyt, raskas ja väkivaltainen johdatus The Downward Spiraliin. Kuuluisa talo on nähtävissä Gave Up -biisin amatöörimaisessa, mutta sitäkin sympaattisemmassa  musiikkivideossa.

Video ei ole enää saatavilla

Reznorin muuttaessa talosta 18 kuukautta myöhemmin, Downward Spiralin äänitysten valmistuttua, hän vei mukanaan talon etuoven. Se asennettiin miehen New Orleansin studion etuoveksi, jossa se on tälläkin hetkellä.

The Downward Spiral on kattava konseptilevy pullollaan monipuolisia teoksia, joista esimerkiksi Closerista ja Hurtista voi käyttää nimitystä moderni klassikko. Closer on Reznorin härski versiointi kutulaulusta ja Hurt, jonka alkuperäinen versio on kaikessa avoimuudessaan todella koskettava, elää omaa elämäänsä Johnny Cashin versiomana.

Video ei ole enää saatavilla

Näistä hienoista lauluista huolimatta pitkäsoiton raastavaa lohduttomuutta kuvaa ehkä onnistuneimmin sen loppupäästä löytyvä Reptile, joka on laahaavassa ja konepainotteisessa raskaudessaan kenties kaikkein toimivin Reznorin teollisuuslokeroon osuva Nine Inch Nails -laulu.

Merkkipaalu #2: Reptile

Video ei ole enää saatavilla

Clevelandin vihaisimmasta siivoojasta rocktähdeksi

Ennen The Fragilea, The Downward Spiralia ja Brokenia julkaistiin vuoden 1989
Pretty Hate Machine. Trent Reznor asui vielä lapsuusmaisemissaan Clevelandissa, Ohiossa, ja työskenteli öisin huoltomiehenä ja siivoajana eräällä studiolla. Kun studio ei ollut käytössä, sai Reznor tilaisuuden äänittää demoa, jonka nimeksi tuli Purest Feeling. Reznor soitti suurimman osan demon materiaalista (koskettimet, rumpukoneet, kitarat ja samplerit) itse. Sekvensointi tehtiin sekä demon että siitä kummunneen Pretty Hate Machinen osalta kokonaan MacIntosh Plus -tietokoneella, eli tällä:

Reznor kertoo tuolloin käyttäneensä myös Commodore 64:ää MIDI-sekvenssien ohjaamiseen.

Purest Feeling päätyi TVT Recordsille, joka antoi Reznorille mahdollisuuden alkaa työstää Pretty Hate Machinen materiaalia. Tälläkin kertaa Reznor äänitti lähes kaiken levyn musiikista itse, apunaan itse valitsemiaan tuottajia. Tästä tuli toimiva tapa, ja Nine Inch Nails muotoutui lähes kokonaan Reznorin ympärille.

Levystä tuli yksi ensimmäisistä indie-julkaisuista, joka ylitti platinamyynnin rajan. Vuonna 2003 se oli myynyt Yhdysvalloissa jo tripla-platinaa.

Pretty Hate Machine on kestänyt aikaa todella hyvin, vaikka sen ajan studiotekniikka ei ollut lähelläkään tasoa, jolla Reznor myöhemmin tottui luomaan musiikkia. Siitä huolimatta biisien konemaisemat syntetisaattoreineen voisivat aivan hyvin olla eilen julkaistulta levyltä. Siinä on kuultavissa vankkoja vaikutteita Reznoria inspiroineen amerikkalaisen teollisuusrockin pioneerin Ministryn debyyttilevystä. Kuten Pretty Hate Machine, myös Ministryn With Sympathy koostuu enimmäkseen synapopista – ei tosin yhtä tummasävyisestä ja kitaroilla ryyditetystä sellaisesta.

Pretty Hate Machinen avausraita Head like a Hole on hyvä esimerkki ja antaa vahvaa ennakkoa Trent Reznorin loisteliaasta melodiantajusta.

Merkkipaalu #3: Head Like a Hole

Video ei ole enää saatavilla

Kiinnostaako Nine Inch Nails enää ketään?

The Fragilen jälkeen uutta Nine Inch Nails -julkaisua saatiin odottaa kuuden vuoden ajan. Ongelmainen Reznor käytti tuon ajan selättääkseen pahimman ongelmansa. Alkoholismi oli viemässä häneltä hengen, joten kurssia piti muuttaa pysyvästi. Viina ja kaikki mielialoihin vaikuttavat aineet vaihtuivat proteiinipirtelöihin ja kuntoiluun.

Pian Reznor törmäsi uuteen ongelmaan: mitä jos hän ei osaa säveltää selvin päin? Ja jos hän on ollut liian kauan poissa, kiinnostaako Nine Inch Nails enää ketään? Kun oli aika kohdata pelot, kävi ilmi, että uusin pitkäsoitto oli jo lähes valmiina Reznorin päässä. Levy rakentui kuudessa kuukaudessa. Tahti oli kova, sillä tavoitteena oli tehdä kaksi biisiä kymmenessä päivässä ja äänittää ne nopeasti.

”Levy ei taistellut vastaan missään vaiheessa prosessia. Se valmistui nopeammin kuin mikään muu mitä olen äänittänyt”, kertoi Reznor haastattelussa vuonna 2005 . Levyn nimeksi tuli With Teeth, ja se julkaistiin vuonna 2005. Ja kuten lähes aina ennenkin, Reznor soitti itse kaiken muut paitsi rummut. Niissä tuli auttamaan Dave Grohl.

With Teeth on Nine Inch Nailsin tietyllä tapaa popein levy, eikä Reznor vanhana popmusiikin vihaajana näe siinä mitään ongelmallista. Tavoitteena oli koko ajan tehdä helposti sulatettava levy.

”Ajattelin ennen, että pop on ruma sana. Todellisuus on, että kasvoin keskellä ei-mitään ja 18 vuoden ajan popmusiikkia pumpattiin päähäni. Arvostan kertosäkeistöjä ja koukkuja”, mainitsee Reznor samaisessa haastattelussa.

With Teeth on pullollaan kauniita kertosäkeistöjä ja syvälle uppoavia koukkuja. Se osoittaa, ettei Reznorin lahjakkuus ollut pullosta kiinni. Lisäksi albumi todistaa Reznorin lahjat laulajana.

Nine Inch Nails oli selvin päin, ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen. Kun With Teethin kiertue oli takana, oli aika palata jälleen levyn tekemisen pariin. Tällä kertaa oli luvassa aivan jotain muuta. Reznor koki maansa poliittisen ilmapiirin uhkaavaksi, olihan George W. Bush yhä Valkoisessa talossa. Aiemmin Reznoriin itseensä kohdistuneelle raivolle ei ollut enää tilausta, joten oli helppo löytää raivosta syväksi vitutukseksi muuntuneelle tunteelle kohde.

Year Zerosta muodostui Reznorin lähes kokonaan läppärillä työstämä monitahoinen teos, joka oli vain osa isompaa kuviota. Year Zero oli konsepti, ääniraita elokuvalle jota ei ole, kuten Reznor itse sen määritteli. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva monimutkainen peöi oli osa konseptia. NIN:n yleisö löysi kiertueareenoiden vessoista USB-tikkuja, joista löytyi kappaleita vielä julkaisemattomalta levyltä, erilaisia vihjeitä kummallisille nettisivustoille, kuten http://www.iamtryingtobelieve.com/ ja http://uswiretap.com/case_number_required/.

Ryhmä innokkaimpia mysteerinratkojia lastattiin busseihin ja kuljetettiin tyhjillään olevaan teollisuushalliin. Se, mitä seurasi, on nähtävissä tässä:

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillisesti Year Zero on erilaisuutensa ansiosta ona lukunsa NIN-kaanonissa. Siinä missä With Teeth oli varsin kepeästi liihoitteleva rocklevy miedoilla kone-elementeillä ja hienoilla koukuilla, on Year Zero puolestaan lähes puhtaasti digitaalisesti tuotettu rujo ja karski pitkäsoitto. Sen toistuvana teemana ovat perinteiseen NIN-malliin rakentuvat kappaleet, jotka loppua kohden muuttuvat bittien murskaavaksi korinaksi.

Helppo hairahdus

The Slip julkaistiin jo seuraavana vuonna digitaalisesti Nine Inch Nailsin nettisivuilla, täysin ilmaiseksi ilman promootiota tai varoitusta. Tämän mahdollisti Nine Inch Nailsin sopimuksen päättyminen Interscope Recordsilla.

The Slipin tuotantotahti oli häkellyttävän nopea: se äänitettiin ja julkaistiin kolmessa viikossa. Reznor lähetti itse levyn ainoan singlen Disciplinen radiokanaville vuorokauden sisään siitä, kun se oli masteroitu.

Selvistely tuntuu sopivan Reznorille, sillä The Slip kuulostaa siltä kuin vasta With Teethin kautta löytynyt popsuoni olisi saatu kunnolla naitettua siihen repaleisen rujoon rockmusiikkiin, jossa Nine Inch Nailsin juuret ovat. Se on selkeä irtiotto Year Zeroon, sillä se on lähes klassisen tyylikäs rocklevy. Sen vahvuus piilee siinä kuinka kiihkeitä rockrevityksiä tahditetaan diskomaisella Disciplinellä, kauniilla piano-tulkinnalla Lights In The Sky tai  The Four Of Us Are Dying -instrumentaalilla, jossa likaisten syntetisaattoreiden ja kitaroiden harmoniat yhdistyvät vahvasti.

Vaikka The Slipiltä löytyy lukuisia kandidaatteja neljännelle ylittämättömälle merkkipaalulle, löytyy vastaus vuonna 2009 julkaistulta NINJA 2009 -kesäkiertue-EP:ltä, joka sekin julkaistiin ilmaiseksi NIN:n nettisivuilla. EP:ltä löytyy aiemmin julkaisematon, lähinnä kiertueilta tuttu Non-Entity, jonka Trent Reznor esitti väkevästi televisiossa pianon ja mankan kanssa vuonna 2005.

Merkkipaalu #4: Non-Entity

Video ei ole enää saatavilla

Here we are now, entertain us

Uusin Tomahawk on niin teräväksi hiottu, että se leikkaa adamantiumia kuin kuuma veitsi voita.

Mike Pattonin suurin pelko lienee omaksi karikatyyrikseen muuttuminen. Mieheksi, joka on joutunut nauttimaan karsastamansa valtavirran suosiota niin paljon, että ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt marginaaliin sukeltaminen moninaisten eri projektien kanssa; noisea, äärimmäisen teknistä HC-revittelyä, räppiä, italialaista pop-musiikkia sekä aina ajankohtaista flirttailua avantgarden kanssa. Mitä tahansa, kunhan se on tarpeeksi erikoista eikä sitä varmasti soiteta MTV:llä tai radiossa.

Mutta hetkinen, otetaanpa hieman pakkia. On epäreilua Tomahawkin muita jäseniä kohtaan aloittaa bändistä puhuminen mainitsemalla Patton, sillä joukkoon mahtuu kolme muuta yhtä nerokasta muusikkoa: The Jesus Lizardin kitaristi Duane Denison, Helmetistä ja nyttemmin Battlesista tuttu rumpali John Stanier. Keikkailun maailmanmestari Trevor Dunn (mm. Mr. Bungle, Fantômas) löytyy tätä nykyä Tomahawkin basson varresta. Dunn soitti taannoin osana Melvinsiä bändin ’51 States in 51 Days’ -kiertueella.

Latteasti ilmaistuna kyseessä on siis eräänlainen vaihtoehtorokin superbändi.

Oddfellowsilla ei kaikeksi onneksi kuulla mitään yhtyeen edelliseen pitkäsoittoon, vuoden 2007 Anonymousiin verrattavaa. Konseptilevy kun koostui Amerikan alkuperäiskansojen perinteisistä lauluista, jotka oli sovitettu pattomaiseen muottiin. Omalla tavallaan kiehtovaa, mutta ei oikein muuta.

Eipä levy sen suhteen vertaudu mitenkään helposti bändin kahteen ensimmäiseen (Tomahawk – 2001, Mit Gas – 2003) levyyn, joista molemmat ovat yhä vaihtoehtorokin merkkiteoksia.

Oddfellowsin sinkkubiisiksi valittu Stone Letter lupailee hienoja popmelodioita, mutta niitä ei sinkkuraidan jälkeen enää juuri tarjoilla. Sen sijaan ikäviä, lähes melvinsmäisiä riffejä ja kiehtovia rytmityksiä esitellään sitäkin enemmän, eikä soitanta missään vaiheessa huku Pattonin ilveilyn alle.

Soppaan on sekoitettu myös aimo annos vaikutteita elokuvasäveltäjiltä. Rise Up Dirty Waters on hyvin badalamentilainen jazz-kappale, jonka uhkaavuus on tasoa Twin Peaks. Eteerinen Choke Neck kulkee samoilla linjoilla ja sätkii kuin pirinistin rigor mortis. Baby Let’s Play _____ puolestaan on suoraan Morriconen oppikirjasta.

Oddfellows pitää silti jämäkästi otteessaan, sillä mainittujen jatsahteluiden perään täräytetään aina sooninen sähköshokki, joka muistuttaa mistä tässä musiikissa on kyse: arvaamattomuudesta ja vaaran tunnusta, siitä mitä rokkimusiikki oli ennen sarkasmiviruksen yleistymistä. Tästä mahtavana esimerkkinä mainittakoon The Quiet Few, joka rakentaa kauhuaan piinallisen hitaasti, päätyen välillä varomattomasti komeille pop-vesille ennen härskiä loppukiihdyttelyä, jonka tahtiin moshaaminen olisi kiehtovaa katseltavaa. Biisi on myös mahtava osoitus Stanierin ja Dunnin umpitiukasta työskentelystä.

85 Oddfellows on nimensä mukainen teos: neljän erittäin lahjakkaan (marginaali)muusikon vedos siitä, mitä populaari rokkimusiikki voi parhaimmillaan olla.

Video ei ole enää saatavilla

Edu Kehäkettunen, Setä Koponen ja Davo Isotaaki.

Taakibörsta huumasi suomalaisen räppiyleisön, käytti sitä törkeästi seksuaalisesti hyväkseen ja varasti bonuksena lompakot ja kännykät paikalta poistuessaan.

”On parempi olla vakavast p.a. ku Timo T.A.
Börstat on kusipäitä luonnostaan sitä ei tartte treenaa
Mut kaikest huolimatta pelimestoil on aina väkee
Börsta osaa asiansa, sen kuulee ja näkee”

Vuonna 2001 Suomen virallisella listalla keikkuivat Eminemin ja HIMin lisäksi The Rasmus ja muut vastaavat rasvattomat kulutustuotteet. Kolmen viikon ajan samaisella listalla nähtiin yllättäen myös MC Taakibörstan raisuli oodi lossaukselle, täysin räävitön PA 2001. Raidalla kolme olarilaista sälliä kertoo arjestaan niin ainutlaatuisesti karrikoiden, että ei voi kuin ihailla herrasmiesten härskiyttä.

Ja kuten asiaan niin luonnollisesti kuuluu, MC Taakibörstan persaukinen arki pyörii erilaisten vedätysten, kupin ottamisen ja kronarin ympärillä. Eikä lossaamista, tuota pummina olemisen ylistämistä, juuri hävetä. Kaikkea muuta: siitä kerrotaan leuka pystyssä, silmiin katsoen ja suu vaahdossa.

PA 2001 on eräs suomiräpin merkittävimmistä teoksista. Jos se julkaistaisiin huomenna, se olisi samanlainen hitti kuin vuonna 2001. Hitto, milloin rappioromantiikka ei olisi ajankohtaista?

Niin mainio kuin PA 2001 onkin, muodostaa jokainen sen kuuntelukerta ajatushautomoon tietyn ajatuksen: Missä helvetissä se levy oikein viipyy, Davo?

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

20. tammikuuta 2001 – George W. Bush seurasi Bill Clintonia Yhdysvaltain presidenttinä.

Kake Puhuu puhuu. (Kuva: Tomi Palsa)

Suomalaisen avantgarden kulmakivi levytti vuosituhannen alussa uransa lyyrisimmän teoksen, Helsingin jätevedet, äänitteelle Peruskivi Francon betonia.

“Illallisten odotukset, aamiaiset kiireiset
Helsingin jätevedet kertovat miljoona tarinaa
puhdistamossa ne lukea saan
ja kerätä kuivumaan”

Pomarkkulaisen Keuhkot-installaation pitkäsoitto Peruskivi Francon betonia ottaa tuttuun malliin tarkasteluun erinäisiä hupaisan mielenkiintoisia yksityiskohtia elämästä ja maailmasta. Julistusta rytmittää se vanha kunnon kakemainen kolina, kilinä ja ihanasti vinoutuneet kielisoittimet.

Helsingin jätevesissä sukelletaan sameisiin vesiin, joissa ei luokkarajoja tunneta. Jokaisen tarina päättyy samaan puhdistamoon, jossa sekoittuvat elämän kaikki vedet. Hääjuhlat ja hautajaiset.

Keuhkojen äänitteiden kuuntelu on kuin katselisi inhorealistista dokumenttielokuvaa ilman ääntä – kyseessä on performanssiteoksen sooninen puoli ilman visuaalista otetta. Siitä huolimatta Helsingin jätevedet on äärimmäisen väkevä, kekseliäs ja onnistunut laulu, joka piristää päivää kuin päivää.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

1. tammikuuta 2002 – Yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön käteisvaluuttana 12:ssa Euroopan unionin maassa.

Tiivissanainen Kool Keith hakee inspiraatiota muun muassa vaatteista.

Hienosta Ultramagnetic Mcs -jengistä tuttu ja sittemmin moninaisiin soolotuotantoihin keskittynyt jenkkiräppäri Kool Keith tulee pian meikäläiselle lavalle DJ KutMasta Kurtin kanssa. Vanhan koulukunnan miehille ei dubstep uppoa, sillä nykymusiikki on aivan liian wäkkiä.

Missä kuosissa hip hop on tänä päivänä?

Keith: ”Se ei ole enää kilpailupohjaista, vaan pikemminkin typerää hassuttelua.”

Kurt: ”Hip hop on todella kaupallistunut. Nykyään jopa enemmän kuin silloin, kun MC Hammer tanssi paistetun kanan perään!”

Mikä oli ensimmäinen hip hop -biisi, josta muistat pitäneesi?

Keith: ”Se oli Grand Mixer D.ST:n materiaalia, diggasin synasaundeista.”

Kurt: ”Planet Rock. Se soi aikoinaan aivan kaikkialla. Se oli varsinainen hip hop hymni!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on kaikkien aikojen paras räppiriimi?

Keith: ”Gang Starrin Betrayal, koska se on yhtä dominoivan tiukkaa säkeistöä.”

Kurt: ”Ultramagnetic MC:n Poppa Large. Riimit ei siitä parane, Keith on niin sairaan hyvä siinä biisissä.”

Mikä ryhmä tai artisti tekee tärkeintä nykymusiikkia?

Keith: ”Ombamaband. Aivan uuden tason poliittista musiikkia.”

Kurt: ”En tosiaankaan tiedä. Kuuntelen pääasiassa klassista ja old schoolia, koska suurin osa nykymusiikista on niin wäkkiä!”

Mitkä ovat parhaat Ultramagnetic MCs -muistonne?

Keith: ”Kaikki keikkamme Latin Quarters -yökerhossa New Yorkissa.”

Kurt: ”Viime lokakuun festarikeikka New Jerseyssä, johon minua pyydettiin DJ:ksi, sekä se, kun Ultramagnetic MCs oli mukana juontamassa radio-ohjelmaani Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä vuonna 1993.”

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko Kutmasta Kurtin ja Kool Keithin jutustelu voinut kuulostaa tältä?

Mikä yhteistyöprojekti muiden ryhmien tai artistien kanssa on ollut kaikkein hauskin?

Keith: ”Motion Manin kanssa Masters of Illusion -levyn työstäminen oli tosi siistiä. Myös The Prodigyn tyypit olivat aika cooleja.”

Kurt: ”Beastie Boysin remiksaus oli siisteintä, sillä Grand Royal Records teki paljon hienoja juttua. RIP Grand Royal & MCA!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tiedätte suomalaisista hip hop -piireistä?

Keith: ”En valitettavasti juuri mitään.”

Kurt: ”En tiedä hirveästi suomalaisesta musiikista, mutta odotan sen kuulemista innolla! Olen duunaillut projekteja esimerkiksi italialaisten, saksalaisten, tsekkien, meksikolaisten ja japanilaisten kanssa, joten olen avoin kaikenlaiselle musiikille.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat teitä tällä hetkellä?

Keith: ”Värit, musiikki ja vaatteet.”

Kurt: ”Hyvä ruoka, kamujen kanssa hengailu ja hyvä sää.”

Mikä on kaikkein inhottavin musiikkilaji johon olette törmänneet?

Keith: ”Ooppera. Minun korvaani se kuulostaa aivan liian surulliselta ja kummalliselta.”

Kurt: ”Kaikki brittiläinen elektroninen musiikki. Ensi viikolla sille on keksitty jälleen joku uusi nimi, ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli edellinen todella hyvä biisi jonka olette kuulleet?

Keith: ”Ei mikään.”

Kurt: ”Vaikea sanoa…”

Millä tavoin on parasta kuluttaa aikaa?

Keith: ”Mestoilla kävely ja tilusten tsekkailu.”

Kurt: ”Facebookissa ja YouTubessa notkuminen ja sen sellainen.”

Video ei ole enää saatavilla

WildLife Helsinki Tavastialla 25. ja 26. toukokuuta 2012. Kool Keithin ja KutMasta Kurtin lisäksi lavalla nähdään muun muassa Soom T, Eevil Stöö, Ras Henry & Finjam Reggae Band, Dead O, Vilhelm, Max Romeo ja Jukka Poika.

David Cliffordin (oikealla) varpusparvi raahautuu Ilosaarirockiin sunnuntaina.

Amerikkalainen Red Sparowes on onnistunut siinä missä niin kovin moni muu on alati muodikkaan jälkipolttoisen rockin maailmassa epäonnistunut. Yhtye panostaa pitkiin, monitasoisiin instrumentaalikappaleisiin kompastelematta, eikä juutu toistoon toiston vuoksi. Sunnuntaina yhtyeen musiikin tahtiin voi nyökytellä muihin Ilosaarirockin festivaalikävijöihin nojaillen. Red Sparowesin rumpali David Clifford vastaili Nuorgamin kysymyksiin kotoaan käsin Los Angelesista.

Tervetuloa Suomeen! Red Sparowesia ei ole Pohjolassa näkynyt, mutta mikä on tilanne vanhojen bändienne suhteen – ovatko tilukset missään määrin tutut?

”Olen soittanut Suomessa entisen bändini Pleasure Foreverin kanssa. Se oli mahtavaa. Soitimme Helsingissä ja Kotkassa. Meillä piti olla keikka Pietarissa, Venäjän puolella, mutta jouduimme käännytetyksi rajalta viisumisäädön vuoksi, joten päädyimme muutamaksi päiväksi takaisin Helsinkiin. Majailimme paikallisen keikkapromoottorin asunnossa. Hän näytti meille kaupunkia ja opetti minulle Remun musiikin salat – kuuntelen yhä usein Helsingistä hankkimaani Remun äänitettä.”

Esiinnytte Ilosaarirockissa, joka on vapaaehtoisvoimin järjestettävä hyvän tuulen festivaali, jossa on vallattoman mainio tunnelma. Ihmiset ovat toki täysin pleksit, mutta hyvällä tapaa. Eli kaikki tappelu ja muu vastaava perinteinen suomalainen ajanvietto jäävät festivaalin rajojen ulkopuolelle. Miltä kuulostaa?

”Mahtavalta! Odotan festivaalilla esiintymistä suurella innolla. Se tulee olemaan myös hyvin outoa, sillä juuri ennen meitä samalla lavalla soittaa The Exploited.”

Mikä Red Sparowesissa tuo ihmisiä yhteen esimerkiksi Ilosaareen?

”Emme ole koskaan aiemmin saaneet mahdollisuutta soittaa Red Sparowesin kanssa Suomessa. Joten toivon pelkästään ensimmäisen paikallisen keikkamme tuovan mahdollisimman paljon väkeä paikalle. Lisäksi toivon, että musiikki ja livetilanteemme visuaalinen ilme luo oman totaalisen ympäristönsä, jossa yleisö voi upottautua noin tunnin ajaksi matkalle luomiimme uniikkeihin musiikillisiin maisemiin.”

Tiesitkö, että esiinnytte samaan aikaan kuin Aphex Twin? Joudun luultavasti jättämään Aphex Twinin väliin teidän takianne. Eli tattista vaan!

”Olemme kovin pahoillamme siitä. Toivottavasti settimme tulee olemaan sen arvoinen. Yritämme parhaamme.”

Missä muuten olet tällä hetkellä?

”Olen tällä hetkellä kotikaupungissamme Los Angelesissa. Soitimme juuri muutamat hyvin nautinnolliset kotikylän keikat, joita meillä on vielä jokunen jäljellä ennen kuin hyppäämme Eurooppaan suuntaavaan lentokoneeseen. Tästä kiertueesta tulee hyvin lyhyt – se kestää alle kaksi viikkoa. Mutta olen varma, että siitä tulee hyvin miellyttävä. Festivaaleilla on aina hauska soittaa.”

Puhutaanpa hetki postrockista. Mihin suuntaan näet tyylilajin olevan menossa Red Sparowesin siivittämänä?

”Pyrimme jatkuvasti kehittymään ja kokeilemaan uusia ideoita musiikissamme. Olemme tehneet kokeiluja rakenteellisten lauluosioiden kanssa sekä yrittäneet lähestyä laulujen tekemistä aivan uusilla lähestymistavoilla. Luulen, että kaikkein turhauttavinta mille tahansa yhtyeelle on pysyä alati samanlaisena. Red Sparowes on heti alusta saakka käsittänyt monia äänellisiä elementtejä ja vaikutuksia. Siksi jotkut kappaleemme eivät ole jollekin kyllin metallia, joku toinen taas voi pitää joitain lauluja liian psykedeelisinä. Itse toivon, että ihmiset olisivat tarpeeksi pitkämielisiä, jotta bändeillä olisi mahdollisuus laajentua alkuperäisen ideansa ulkopuolelle. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, kun yhtye työskentelee väkevästi välttääkseen ylilyöntejä ja omahyväisyyttä.”

Mittavien ja moniosaisten rallien esittäminen keikkatilanteessa tuo taatusti omat haasteensa?

”Kaikkein haastavinta on pitää kappalerakenteet tuoreina ilman, että tuhoamme laulun luonnolliset elementit. Jos olemme tehneet biisejä, jotka rakentuvat tai muuttuvat tietyllä tapaa, on helppoa olla toistamatta itseään ja ideoita. Joskus päädymme tekemään osia, jotka ovat aivan liian mutkikkaita tai niistä vain yksinkertaisesti puuttuu se olennaisin flow. Jatkamme uuden levyn kehittämistä, ja asiat ovat menossa sen suhteen todella moniin erilaisiin suuntiin. Se on hyvin mukavaa.”

Mitä kaikkea Los Angelesissa asuminen tuo musiikkiinne? Kuuluuko kotikaupunkinne Red Sparowesin musiikissa – vai onko suorastaan naiivia ajatella elinympäristön vaikuttavan luovaan prosessiin erityisen vankasti?

”L.A. on hyvin epätavallinen paikka. Auringonpaiste ja miellyttävät lämpötilat tekevät täällä asumisesta luonnollisestikin mukavaa, mutta samaan aikaan tämä on hyvin haastava kaupunki. Kasvoin aivan eri ympäristössä, Denverissä, enkä ikinä ajatellut päätyväni asumaan tänne. Aluksi vihasin kaupunkia. Nyt olen asunut täällä seitsemisen vuotta, ja rakastan sitä. Ympäristö vaikuttaa aina luomaasi musiikkiin, se on selvä, ja olettaisin kollektiivisten kokemustemme tuoneen omat piirteensä bändin soundiin. En pidä Los Angelesia surullisena ja epätoivoisena kaupunkina, vaan pikemminkin monimutkaisena ja ristiriitaisena paikkana. Kaupunki perustuu Hollywoodin luomaan utopiaan tähteydestä ja sen vastakohtaan eli kylmään todellisuuteen. Tämä kaupunki on armoton niille, jotka eivät ole valmiita kovaan työhön saavuttaakseen päämääränsä.”

Onko Red Sparowesille selvää, että toimivan yhtyeen sisäisten kemioiden tulee olla täydellisesti kunnossa, jos tarkoituksena on saavuttaa jotain konkreettista?

”Se on äärimmäisen tärkeää. Bändin sisäinen kemia, jokaisen yksilön persoonallisuudesta soittotyyleihin saakka, on todella merkityksellinen asia bändin soundille. Meidän bändimme on kokenut monia muutoksia vuosien varrella, mutta oikea yhdistelmä erilaisten musiikillisten näkökulmien välillä pitää meidät jatkuvassa luovassa muutostilassa.”

Uusimmalla levyllänne (The Fear Is Excruciating, But Therein Lies the Answer, 2010) teillä oli jälleen kerran studiossa mukana Toshi Kasai. Missä tuotannollisissa seikoissa Kasai on parempi kuin kukaan muu? Mikä on hänen salainen supermutanttikykynsä?

”Toshilla on muusikon korvat. Hän on viilannut täydellisyyteen saakka taidon vangita bändin oma soundi. Toshi on hauska mies, jonka kanssa on helppo työskennellä. Hänen supermutanttikykynsä on tapa, jolla hän pystyy muuttamaan hyvin kovaäänisen, lukuisia soittimia sisältävän bändin voimakkaaksi ja tasapainoiseksi sekoitukseksi ilman, että lopputulos on yhtä puuroa.”

Puhuin kitaristinne Bryantin kanssa, kun tämän Isis-yhtye soitti Suomessa Tuska-festivaalilla vuonna 2006. Hän kertoi pitävänsä Godspeed You! Black Emperoria koko jälkipolttoisen rockin isoäitinä. Inspiroiko tämä yhtye sinua millään tavalla?

”En ole koskaan nähnyt GY!BE:ä livenä, mutta bändin sivuprojektin näin kerran keikalla. Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut erityisen inspiroitunut yhtyeen musiikista, vaikka sen merkitys postrockin maailmassa on ilman muuta valtava. Olen aina ollut suuri Swans-yhtyeen fani, ja heidän myöhäisempi, paisuvaan droneen pohjautuva materiaali on jättänyt pysyvät jäljet soittooni. Kun kuulin GY!BE:ä, arvostin sitä mitä he tekivät, mutta mielestäni Swans oli jo tehnyt kaiken sen – kaiken lisäksi vielä paremmin.”

Löytyykö maailmasta ensimmäistäkään yhtyettä, jonka keikalle päästäksesi olisit valmis myymään munuaisesi?

”En myisi munuaista tai mitään muutakaan ruumiinosaani nähdäkseni jonkun bändin keikan. Puollan terveyttä livekeikan katoavan jännityksen sijaan. Parhaita keikkakokemuksia minulle ovat tarjonneet Nick Cave & The Bad Seeds, Laughing Hyenas, Adebisi Shank, Angels of Light, Antioch Arrow, Nirvana, Jesus Lizard ja monet muut.”

Red Sparowes esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 17.7.

Video ei ole enää saatavilla

Yhdysvaltain Portlandissa kyntensä teroittanut Red Fang yllättää positiivisesti myös toisella albumillaan. Jo bändin nimetön esikoinen (2009), joka antoi muodikkaalle rokettirollille pitkät, pantiin merkille.

Levyn hienoutta kuvasi parhaiten tapa, jolla levyä yritettiin epätoivoisesti saada sopimaan eri lokeroihin. Joidenkin mielestä Red Fang soitti metallia, toisten mielestä maanista aavikkorockia – kuin vesikauhuisen puuman puremana.

Murder the Mountains ei tee markkinointi-ihmisten työtä yhtään helpommaksi, ja hyvä niin. Levy vie Red Fangin sointia entistä railakkaammin uuteen suuntaan; sen jokainen kappale on tunnelmaltaan ja soundeiltaan umpiraskas ja haastaa kuulijan, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Murder the Mountains ei ole mukava tai edes miellyttävä albumi. Erityisen hatunnoston arvoinen teko on levyn ehkä vähiten iloisen ja tarttuvan kipaleen Malverden laittaminen aloitusraidaksi. Heti tulee selväksi, ettei enää olla Mikkelissä vaan mielenkiintoisilla ja paikoin epämiellyttävillä vesillä.

Tällä kertaa Red Fang ei laula ulkoavaruudesta tulevista esihistoriallista koirista, jotka ovat tulleet tuhoamaan ihmiskunnan. Hilpeä kaljahevi on jätetty kokonaan syrjään. Tummuus ja ahdinko löytyvät arkisista ihmissuhdekuvioista.

Vaikka kyse on tuhdista musiikista, lauluista välittyy herkkyyttä ja epätoivoa. Siitä puhuu omaa kieltään Number Thirteen, joka on albumin ehdotonta parhaimmistoa.

Aiemmin Red Fangin lauluvelvollisuudet hoiti basisti Aaron Beam, mutta Murder the Mountainsilla kuullaan myös kitaristi Bryan Gilesin vähemmän siloista ääntä. Kahden lähtökohtaisesti erilaisen laulutyylin sovittaminen samaan kappaleeseen toimii hyvin.

Debyyttialbumin tapaan myös Murder the Mountainilta löytyy kappaleita muutaman minuutin punk-repäisyistä yli kuusiminuuttisiin kestäviin eepoksiin. Vähemmistössä olevia lyhyitä ralleja kuvaavat hyvin ilmeettömän äkäiset Hank Is Dead ja Painted Parade. Pidemmän kaavan louhintateoksia ovat esimerkiksi Throw Up sekä Wires, joissa ei mennä perille suorimman reitin mukaan.

Kokonaisuutena Murder the Mountainsin biisit kuulostavat lähes melvinsmäisen ilkeiltä, mutta samalla välinpitämättömiltä, lähes toteavilta. Yksityiskohtana mainittakoon Tool-henkisiin sävyihin syventyvä ja sen mukaan nimetty The Undertow.

93 Uusi, aikuisempi Red Fang murhaa vuorien lisäksi onnistuneesti myös kuuntelijan mielenrauhan.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Agen miehet saivat seurakseen aavikon kuningattaren.

On olemassa kaupunkeja, ja on olemassa erityisen vilkkaasta kulttuurielämästä tunnettuja kaupunkeja, kuten esimerkiksi kotimainen Järvi-Suomen helmi nimeltä Mikkeli.

Myös Pohjois-Amerikalla on omat kulttuurin kehtonsa, jotka ovat jättäneet tuoreet jätöksensä valtavirran lietteen sekaan.

Eräs näistä kiehtovista ytimistä on Kalifornian osavaltiossa sijaitseva Palm Desertin kaupunki, jonka reilun 40 000 asukkaan joukosta on lähtöisin vankka joukkio hyvin erityisen musiikkityylin pioneereja. Tällä soinniltaan paksulla ja murealla, usein blues-kaavan toistoon nojaavalla genrellä on monta eri nimeä, joista stoner rock on typerin ja desert rock puolestaan kuvaavin.

Suurimmaksi genren yhtyeistä on kasvanut Queens of the Stone Age, joka on monella tapaa ajankohtainen juuri nyt. Kuudetta albumiaan työstävä yhtye on julkaissut tänä keväänä uusintapainoksena vuonna 1998 ilmestyneen esikoislevynsä, ja bändi kiertää parhaillaan Yhdysvaltoja debyyttiin keskittyvien keikkojen merkeissä.

Koska kaikki maallinen on tuskallisen katoavaista (kysy vaikka MC Hammerilta), on Unescon nimettävä Palm Desert mitä pikimmiten maailmanperintökohteeksi tulevia sukupolvia ajatellen. Tässä viisi syytä sille.

5. Eagles of Death Metal

Vuonna 1998 Kyussin ja Queens of the Stone Agen päämiehen Josh Hommen hupailuprojektina sykkimään lähtenyt Eagles of Death Metal on kaikesta arveluttavasta vitsikkyydestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) eräs Palm Desertin nykybändeistä menestynein.

Syytä kunniaan ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä bändin autotallinkatkuinen bluesrock saa paatuneimmankin indiepopparin lanteisiin ja suupieliin liikettä. Eikä juuri haittaa, ettei bändin nokkamies Jesse Hughes ota itseään musiikkinsa ohella liian vakavasti.

Desert Sessions -levyjen tunnetuksi tekemissä jamisessioissa muotoutunut bändi on pysynyt tarkoituksella loitolla sen rumpalin toisen yhtyeen, Queens of The Stone Agen, varjosta.

Näin QOTSA:n nokkamies Homme kertoi rumpalin paikastaan Eagles of Death Metalissa vuonna 2008:

”Ei tämä ole minulle mikään sivuprojekti. Olen kahdessa eri bändissä. Minulla on musiikillinen skitsofrenia.”

Eagles of Death Metalin saaga on edennyt jo kolmanteen levyyn saakka, ja neljäs pitkäsoitto häämöttää horisontissa. Bändin tuotanto on vuosien varrella muotoutunut osittain pois hassuttelumusiikista, ja siinä voi nykyään paikoin kuulla jo syvempiä, jopa tummia sävyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Eagles of Death Metal – Wannabe in L.A. (2008)

4. Desert Sessions

On tietoista harhaanjohtamista sanoa Desert Sessionsia bändiksi, sillä se on kaikkea muuta. Kyseessä on pikemminkin Joshua Hommen vuonna 1997 aloittama rykelmä soitto- ja äänityssessioita.

Sen jokainen uusi osa vie aavikolla syntynyttä genreä aivan uusille vesille, pidemmälle kuin mikään yksittäinen yhtye.

Aivan alkujaan sessioissa oli kyse taikasienien syömisestä massiivisessa mittakaavassa ja rockin soittamisesta vuorokausien ajan samaan syöttöön. Myöhemmin Aavikkosessioista tuli eri bändeissä vaikuttavien ihmisten viikon kestävä musiikkileiri, jonka aikana lauluja rakennellaan täysin spontaanisti kellon ympäri.

Sessioissa on ollut mukana paljon Palm Desertistä lähtöisin olevia ihmisiä, kuten Brant Bjork ja Nick Oliveri, mutta myös kosolti muita tekijöitä PJ Harveysta basistinero Jeordie Whiteen.

Sessioiden tukikohtana on Joshua Treessä sijaitseva maineikas Rancho De La Luna, joka on pullollaan eksoottisia soittimia ja studiolaitteistoa. Suuri osa Queens of The Stone Agen varhaisimmista kappaleista on saanut alkunsa juuri tällä maatilalla.

Tuorein aavikkosessio julkaistiin vuonna 2003 digitaalisesti sekä kahdessa 10”-vinyylipainoserässä, kuten aiemmatkin Desert Sessionit. Jatkoa on kuulemma luvassa, kunhan asiat ja aikataulut loksahtavat kohdilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Desert Sessions featuring PJ Harvey – Crawl Home (2003)

3. Masters of Reality

Chris Goss on hahmo, jonka varaan koko aavikkorock rakentuu. Goss muodosti Black Sabbath -viittauksella murjotun Masters of Reality -yhtyeensä vuonna 1981

Ensimmäinen julkaisu pullahti ilmoille vuonna 1988, ja äänitteitä on julkaistu siitä lähtien harvaan, mutta tasaiseen tahtiin. Tuorein niistä on vuonna 2009 julkaistu Pine/Cross Dover, jolla yhtye todisti olevansa edelleen relevantti.

Gossin falsettimaisessa laulutavassa voi kuulla yhteneväisyyksiä Josh Hommen ilmaisuun, eikä ihme. Homme käytännössä asui nuorempana Gossin levyhyllyjen luona ja imi vaikutteita sekä äänilevyiltä että myös itse oppi-isältään.

Kaikesta päätellen Gossin nerouden suurin salaisuus on parhaat huumeet.

Chris Goss on lisäksi vastuussa aavikkorock-genren popularisoineen Kyuss-yhtyeen soinnista, sillä mies oli tuottamassa Kyussin kolmea levyä. Onnistunut studiotyöskentely avasi Gossille ovet laajempaan tuotantotyöhön, ja Masters of Reality sai jäädä telakalle.

Goss on tuottanut esimerkiksi Screaming Treesiä, Desert Sessions -levyjä, Ian Astburya, U.N.K.L.E.-kollektiivia sekä monia muita. Kaiken kukkuraksi Goss on keksinyt Queens of the Stone Age -nimen.

Perustajajäsen Nick Oliveri kertoi vuonna 2000 seuraavaa:

”Kun vuonna 1992 olimme tekemässä Kyussin kanssa levyä, tuottajamme Chris Goss tokaisi meidän kuulostavan ihan ’Queens of the Stone Agelta’. Bändin nimen piti alkujaan olla Gamma Ray, mutta se piti vaihtaa, kun kävi ilmi, että sen niminen bändi on jo olemassa. Joten me olemme Queens of the Stone Age.”

Video ei ole enää saatavilla

Tässä kappaleessa voi kuulla aavikkorockin siemenen: Masters of Reality – The Blue Garden

2. Kyuss

Aavikkorockista – tai etenkin stonerista – puhuttaessa puhutaan yleensä bändistä nimeltä Kyuss.  Vuonna 1990 perustettu yhtye pysyi pystyssä viiden vuoden ajan, tuotti yhteensä neljä albumia ja jätti jälkeensä lukemattomia imitaattoreita.

Lisäksi sen raunioista muodostui valtava kasa bändejä, jotka lähinnä jatkavat Kyussin kehittäneen raskaan tyylin vahvistamista sen eteenpäin viemisen sijaan.

Omana aikanaan surullisen vähälle huomiolle jäänyt Kyuss on yhä ajankohtainen, sillä valtaosa sen alkuperäisjäsenistä on tuomassa tien päälle Kyuss Lives -nimistä karavaania. Lisäksi luvassa on aivan uusi Kyuss-albumi.

Aivan alkuaikoina Kyussin keikkailu tapahtui Palm Desertin aavikolla, missä vahvistimiin hankittiin virtaa perinteisellä tavalla: dieselgeneraattoreilla. Koska minkäänlaisia musiikkiklubeja ei Palm Desertistä tuohon aikaan löytynyt, oli aavikkokeikkailu ainoa tapa esiintyä.

Myöhemmin Kyuss pääsi soittamaan suuremman luokan areenoille, sillä vuoden 1992 Blues for the Red Sun -albumin myötä Metallica kutsui aavikkokansan lämmittelemään Australian-kiertuettaan. Pääesiintyjän bassovahvistimet saivat tuolla yhdeksän päivän kiertueella kovaa kyytiä Hommen soitettua tapansa mukaan kitaraansa niiden kautta ällistyttävällä äänenvoimakkuudella.

Lisäksi Kyuss-basisti Scott Reeder voidaan nähdä myötähäpeää aiheuttavassa Some Kind of Monster -dokumenttielokuvassa eräänä Metallican basistin virkaa hakevana henkilönä.

Reeder muistetaan myös erityisen omaperäisestä soittotyylistä. Vasenkätisenä bassotaiteilijana mies vain käänsi oikeakätiselle tarkoitetun basson toisin päin ilman turhaa kielten vaihtamista ja alkoi rokata.

Video ei ole enää saatavilla

Kyuss – Green Machine (1992)

1. Queens of the Stone Age

Kun Kyuss kaatui omaan mahdottomuuteensa vuonna 1996, lähtivät bändin jäsenet muodostamaan jotain omaa. Näin teki Myös Josh Homme.

Queens of the Stone Age on eräs ainoista aavikkoporukan yhtyeistä, joka on onnistunut viemään musiikkiaan aavikolta vehreämmille poluille. Sen ensimmäinen, bändin nimeä kantava, pitkäsoitto on edelleen genren puhdas ilmentymä. Homme on myöhemmin tunnustanut yksinkertaisesti vain kokeilleensa, kuinka pitkälle yhden riffin toistamisella oikein pääsee.

Vuoden 2000 Rated R -pitkäsoitto laukaisi QOTSA:n Kyussia suurempaan valokeilaan. Mukana oli huomattavasti debyyttiä enemmän koukuttavia melodioita, ja The Lost Art of Keeping a Secret -kappaleen musiikkivideo pyöri ahkerasti radiossa ja televisiossa.

Levy oli askel uuteen suuntaan, jossa pääpaino ei ole raskailla soundeilla. Vitsikkyyttä sen sijaan levyllä riitti The Feel Good Hit of the Summer -rallattelulla, jolla hoetaan erilaisten päihteiden nimeä. Toistoa levyllä kuullaan lähes yhtä railakkaasti kuin QOTSA:n ensimmäisellä levyllä.

Näin Homme kertoi vuonna 2000:

”Pitkäsoitoillamme on robottimaisia elementtejä, kuten riffien toistamista. Sen lisäksi halusimme tehdä äänitteen, jossa on laaja dynaaminen skaala. Tämä bändi on rakennettu sitä varten, että voimme soittaa millaista musiikkia tahansa. Emme tahdo sitoutua liikaa tietynlaiseen musiikkiin. Jos jollain meistä on hyvä biisi, tyylistä piittaamatta, meidän pitää pystyä soittamaan se.”

Vuoden 2003 Songs for the Deaf räjäytti QOTSA:n pankin. Levystä tuli valtaisa hitti sen äärimmäisen tyylikkäiden pop-vetoisten biisien ansiosta, eikä suotta. Hommelle itselleen suosio tuli yllätyksenä.

”Levyn piti kuulostaa omituiselta – kuin salamalta pullossa. Olimme lisäksi aika sekaisin tehdessämme Songs for the Deafia. Ja siltä se minulle kuulostaakin, kuin joltain mielipuolelta. Levyä rytmittävät radiolähetykset kuvaavat ajomatkaa Los Angelesista Joshua Treelle, matkaa joka saa tuntemaan kuin päästäisi irti jostain. Se on kilometri kilometriltä enemmän David Lynch -henkinen.”

Jatkuva kiertue-elämä näytti rumat kasvonsa vuonna 2004, jolloin bändi oli kiertämässä Australiassa. Hommen lisäksi QOTSA:n toinen kestojäsen, Kyussissakin bassoa soittanut Nick Oliveri sai silloin lähteä bändistä. Syistä keskustellaan vieläkin, mutta ilmeisesti tärkeä tekijä oli Oliverin fyysinen tapa kohdella naisystäväänsä.

Q-lehdelle tänä vuonna antamassaan haastattelussa Homme kertoi, että aavikkorockin myrskyt yhdessä kokenut kaksikko on ollut hyvissä väleissä jo vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – The Lost Art of Keeping a Secret (2000)

Jos et vielä tämän artikkelin perusteella ole valmis vetoamaan Irina Bokovaan, kuuntele soittolistamme Aavikkorockin alkeet.

Brittiläinen Darren Foreman on saanut ensimmäisen albuminsa valmiiksi. Paremmin Beardymanina tunnetun suunsoittajan levy on tismalleen niin posketon ja viihdyttävä kuin pitääkin.

BBC:n radiodorkailun ympärille sopivan typerästi rakennettu albumi osoittaa, kuinka vaikea laji vitsikkyys oikeasti onkaan.

Mistään Trio Erectuksesta ei ole Beardymanilla kyse; I Done a Albumilta löytyy rutkasti mainioita ralleja, jotka poikkeavat toisistaan hämmentävän rohkeasti. Vaikka seassa on afrobeatia ja iki-ihanasta ranskalaisesta elektrohousesta ammentavaa materiaalia, levyn musiikillinen pääpaino on Aphex Twinin viitoittamassa rytmihulluttelussa.

Muhkeaa biittiä väännetään, käännetään ja murskataan niin skitsofreenisen muikeasti, että ei voi kuin haaveilla Beardyman-keikan kokemisesta.

Beardyman tekee suuren osan soundeistaan suullaan – myös keikkatilanteessa. Kyse on miehestä, joka on voittanut Ison-Britannian beatbox-mestaruuden niin monta kertaa, ettei häntä enää hyväksytä kilpailuun kuin tuomariksi.

Vampire Skank on mahtava osoitus Beardymanin boksauskyvyistä ja Kaoss Padin kanssa kikkailussa. Kappaleessa aina vain muodikas baltialainen musiikki kohtaa ronskin biittitemppuilun.

Aivan toisenlaista materiaalia esittelee Smell the Vibe, jossa Beardyman näyttää mielettömät räppikykynsä kuvitteellisella jazzklubilla. Mullet Bwoy vie hupaisiin kasaritunnelmointiin, kunnes tiskiin lyödään päätöntä ja murskaavaa rytmittelyä: Where Does Your Mind Go soi varmasti joka kylän yökerhon tanssilattialla.

Video ei ole enää saatavilla

I Made a Album on kaikessa erinomaisuudessaan niin haastavaa kuunneltavaa, että levyä rytmittävät radiojuonnot ovat enemmän kuin paikallaan. Sitä paitsi: kukapa ei haluaisi tietää miltä kuulostaa, kun Simon Cowell makaa omasta verestään muodostuneessa lammikossa – tai kun Justin Bieber revitään kappaleiksi villikoirien toimesta?

95Beardymanin nerokas debyytti on mestarillinen osoitus siitä, kuinka hurjan pitkälle beatboksauksella voi päästä.

Tyttöys, tuo toisille maailman pelottavin ja toisille maailman mahtavin juttu, kiteytyy turkulaisen Iida Umpikujan raikkaassa musiikissa, joka on viimeinkin päätynyt pitkäsoitoksi.

Iidan laulut kertovat suurimmaksi osaksi ihanan naivistisesti ja arkisesti sydämen asioista, mutta mukaan mahtuu kappaleita esimerkiksi polkupyörästä ja työhönsä kehnosti keskittyvästä bussikuskista.

Levyllä tämän kepeän haikean musiikin esittämiseen osallistuu myös keikoilta tuttu hahmo nimeltä Mikko Mies, jonka soitinarsenaalista löytyy esimerkiksi haitari ja kellopeli. Musiikin pääpaino sijoittuu Iidan mielenkiintoisesti hauraalla tavalla voimakkaaseen ääneen, joka onnistuu nostamaan tummatkin laulut kauas korkealle pilvien yläpuolelle, jossa aurinko paistaa ikuisesti. Jopa silloinkin, kun sataa.

Iida Umpikujan levyn laulut ovat tasaisesti korkealaatuisia, mutta muutama niistä ansaitsee eritysmaininnan. Esimerkiksi Polkupyörälaulun kitararallattelu on niin sympaattista, että se on helppo kuvitella vaikkapa amerikkalaistyyppisen romanttisen komedian taustamusiikkiksi. Levyn lopettava, Luke Skywalkerista kertova Luke on puolestaan nerokkaan hauska oodi miehelle, jonka sydän on kultaa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Ainoa levyltä puuttuva tekijä on se kiukku, jolla Iida parhaimmillaan esittää ilmavia sävellyksiään. Mutta ehkäpä taiteilija on päättänyt jättää kiukkunsa vain ja ainoastaan lavoille.

87Iida Umpikujan lempeä naivismi saa hymyn huulille, sulattaa lumen ja lämmittää kyynikon sydäntä parhaimmillaan kuin kirkas kevätpäivä.

Video ei ole enää saatavilla

Iida Umpikuja Turun Kirjakahvilassa 4.6.2009.