Kultapojat kasarilta matkalla lasarettiin.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

EDIT. Stryper lisätty juttuun 24.5.2018.

1980-luvun loppupuoliskolla, ennen grungen ja vaihtoehtorockin nostattamaa autenttisuuden ja rosoisuuden aaltoa, suuret levy-yhtiöt olivat valmiita signaamaan mitä tahansa, mikä haisi hiuslakalle, käytti tiukkoja spandex-housuja ja soitti voimaballadeja. Muutaman vuoden ajan maailma kuului tukkaheavyn jumalille.

Glam metal -buumi nostatti jokaista Mötley Crüeta, Def Leppardia, Poisonia ja Guns N’ Rosesia kohden silmiemme eteen muutaman lähes maailmanlaajuisesti breikanneen b-, c- ja d-divisioonan hard rock -bändin – sekä niitä jotka unohdettiin hyvin pian breikkaamisensa jälkeen. Jos luit 1980-luvulla Hollywoodin glam rock -skeneä esitellyttä Hit Parader -lehteä tai katsoit MTV:n Headbanger’s Ballia, tiedät aivan hyvin, mistä puhumme.

Vaikka tukkaheavy unohtui nopeasti (joku voisi jopa sanoa, että se haluttiin unohtaa nopeasti), moni aikakauden yhtye on tehnyt pitkän uran musiikilla. Guns N’ Roses on vastikään palannut alkuperäisempään kokoonpanoon kuin aikoihin, Vince Neil soittaa Mötley Crüe -hittejä maailman festareilla, Michael Monroesta on tullut Suomessa koko perheen tv-maskotti ja Ruotsissa järjestettävä Sweden Rock roudaa vuosittain jos jonkinlaisia kehäraakkeja kansan eteen ihmeteltäviksi.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

Yhtyeet on laitettu järjestykseen elintoimintojen ylläpitoasteen perusteella. Elintoimintojen ylläpitoasteeseen vaikuttavat esiintymiset kahdella tunnetulla geriatria-hevifestarilla, levyttäminen muinaisten hard rock -bändien pelastamiseen erikoistuneelle Frontiers Recordsille sekä tietenkin alkuperäisten tai kultakauden jäsenien määrä nykykokoonpanossa.

#15 Armored Saint

Mikä: Vuonna 1982 perustettu, debyyttialbuminsa March of the Saintin 1984 julkaissut amerikkalainen heavy metal -yhtye, jonka ulosannissa oli klassista metallia enemmän kuin tukkaa. Bändi ei ollut ikinä aivan american metalia, power metalia, speedia tai thrashia vaan aina enemmänkin jonkinlainen heavy metalin amerikkalainen perimmäinen ilmentymä ilman täsmennyksiä.

Mistä muistetaan: Svengaava bändi loihti ritarikantisille levyilleen tarttuvia melodioita Can U Deliverin ja Saturday Night Specialin tapaan mutta ei kohtuullisesta videoidensa MTV-rotaatiosta huolimatta koskaan murtautunut suureen globaaliin suosioon. Metallica kosiskeli useampiakin yhtyeen jäseniä – laulaja John Bushia jo varhain ja basisti Joey Veraa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen. Armored Saintin uran ensivaiheen viimeiseksi jääneen, kitaristi Dave Prichardin kuolemaan johtaneen leukemian jälkeen julkaistun Symbol of Salvationin jälkeen yhtye kuitenkin hajosi ja laulaja Bush siirtyi Anthraxin riveihin.

Mitä sitten: Bushin siirryttyä Anthraxiin basisti Joey Vera liittyi Fates Warningiin. Hän soitti myös Chroma Keyssa ja Lizzy Bordenissa, teki soololevyn A Thousand Faces (1994) ja siirtyi tuottajaksi. Armored Saint teki paluun 1999 Anthraxin ollessa tyhjäkäynnillä ja julkaisi Relevation-albumin 2000 ja kokoelman Nod to the Old School 2001. Armored Saint kuitenkin jäi telakalle Anthraxin aktivoituessa – Vera myös toimi Anthraxin basistina 2004–2005.

Mitä nyt: Kun Bushin pesti Anthraxissa loppui 2005, Armored Saint jatkoi vakavammin toimintaansa julkaisten päteviä albumeja (La Raza, 2010. ja Win Hands Down, 2015) sekä nasakan livelevyn Carpe Noctum (2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 5/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 20 %

#13 (jaettu) Winger

Mikä: Winger syntyi, kun Alice Cooperin bändissä soittanut basisti-laulaja-komistus Kip Winger ja kosketinsoittaja Paul Taylor alkoivat säveltää Cooperin kiertueiden luppohetkinä. Mukaan tulivat lukemattomissa studiosessioissa marinoituneeet virtuoosikitaristi Reb Beach sekä mm. Dixie Dregsin rumpupallilla ”häärinyt” Rod Morgenstein. Newyorkilaisbändi julkaisi nimettömän debyyttilevynsä glam metal -huuman keskellä vuonna 1988. Sen singleistä nousivat Billboardin Hot 100 -listalle Seventeen ja Headed for A Heartbreak, ja levy myi platinaa. Samoin teki vuonna 1990 kakkoslevy In the Heart of the Young, jolta muistetaan iki-ihana voimaballadi Miles Away. Kolmannella levyllään Pull (1993) yhtye yritti muuttua ajankohtaisemmaksi raskaammalla ja progressiivisemmalla soundilla sekä kantaaottavammilla teksteillä, mutta albumi nousi hädin tuskin sadan kärkeen Yhdysvalloissa. Vuonna 1994 Winger laittoi pillit pussiin.

Mistä muistetaan: Miles Away, Kip Wingerin rintakarvat, MTV:n Beavis & Buttheadin naapurin Stewartin Winger-paita, Metallican Lars Ulrich heittämässä tikkaa Kip Wingerin julistetta kohti Nothing Else Mattersin videolla, Fred Durst namedroppaamassa Wingerin Korn-yhtyeen All in the Family -biisissä.

Mitä sitten: Hajoamisen jälkeen Kip Winger on tehnyt neljä melko vähän noteerattua sooloalbumia, laulanut Alan Parsons Projectin kanssa sekä säveltänyt nykyklassista musiikkia ainakin kahteen balettiin. Näistä jälkimmäisen levytys C.F. Kip Winger: Conversations with Nijinsky oli ehdolla Best Classical Contemporary Composition -sarjassa vuoden 2017 Grammy-gaalassa. Reb Beach soitti mm. Dokkenissa, Alice Cooperin kiertuebändissä, superbändi The Mobissa (jossa on mm. Night Rangerin ja King’s X:n jäseniä) sekä vakiojäsenenä Whitesnakessa. Myös Wingerin muut soittajat päätyivät takaisin sessio- ja kiertuemuusikoiksi.

Mitä nyt: Vuonna 2001 Winger palasi vuoden studioon alkuperäiskokoonpanollaan äänittämään yhden uuden kappaleen. Seuraavana vuonna yhtye oli jo comeback-kiertueella Poisonin kanssa. Paluulevy IV ilmestyi 2006, minkä jälkeen yhtye on julkaissut albumit Karma (2009) ja Better Days Comin (2014).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2010)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (kaksi albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#13 (jaettu) Nelson

Mikä: 1950- ja 60-luvun suuren nuoriso-idolin Ricky Nelsonin kaksospojat Gunnar ja Matthew (s. 1967) opiskelivat biisinkirjoitusta, kasvattivat upeat vaaleina lainehtivat letit ja loppu oli historiaa. No, ainakin sen lyhyen hetken vuonna 1990, kun enkelinääniset veljekset nousivat After the Rain -debyytillään Billboardin albumilistan sijalle 17. Levy myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta ja vietti 64 viikkoa listalla. Single (I Can’t Live Without Your) Love and Affection nousi Hot 100 -listan ykköseksi ja myös levyn nimibiisi oli top 10 -hitti.

Mitä sitten: Suuren suosion jälkeinen krapula oli sitäkin suurempi: Nelsonit olivat 300 keikan mittaisesta rundistaan huolimatta vararikossa. Levy-yhtiö Geffen hyllytti veljesten uudet biisit ja kakkoslevy Because They Can ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1995 – ja armottomasti liian myöhään. Mitä Nelson-miehet sitten tekivät, sen tietää vain Jah yksin. Luultavasti häntäkään ei asia kiinnosta.

Mistä muistetaan: Hiukset, kuuluisa faija.

Mitä nyt: No, jos rehellisiä ollaan, Nelson jatkoi levyjen julkaisemista läpi 1990-luvun ja tälläkin vuosituhannella niitä on ilmestynyt pari kappaletta. Lisäksi veljeksillä on isänsä musiikkia soittava tribuuttibändi sekä – tietysti – joulumusiikkia soittava Christmas with the Nelsons -projekti. Gunnarilla tai Matthew’lla ei kummallakaan ole enää pitkiä blondeja kutreja. 

Photo taken in Los Angeles on 04/27/15.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#12 Enuff Z’Nuff

Mikä: Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff on 1980-luvulla aloittaneista hiuslakkabändeistä se powerpopein, mutta bändi julkaisikin debyyttinsä vasta vuonna 1989. Sävellyksinä bändin biisit debyytin ja toisen albumin aikoihin kuulostavat siltä, että ne sopisivat ihan hyvin esteettisesti 1990-lukulaisten Matthew Sweetin tai Model Rocketsin levyille. Cheap Trickin ja The Beatlesin vaikutus kuuluu selvänä. Bändille levy-yhtiön päätös markkinoida orkesteria glam metalina power popin sijaan oli pettymys. Enuff Z’Nuff ja Strength ovat molemmat hyviä levyjä.

Mistä muistetaan: Naurettavasta, mitä ilmeisimmin levy-yhtiön suunnittelemasta imagosta, joka näkyy vahvana New Thingin videolla. Musiikin ja visuaalinen välinen epäsuhta ja jännite on upea.

Mitä sitten: Enuff Z’Nuff on julkaissut levyjä ja kiertänyt kaikki nämä vuodet, vaihtelevilla, vaihtelevissa määrin alkuperäisjäseniä sisältävillä kokoonpanoilla, tehnyt tositelevisiota VH1:lle ja julkaissut syystä tai toisesta uusia levyjä, vaikka ihmiset todennäköisesti käyvät keikoilla vanhojen biisien takia.

Mitä nyt: Lisää samaa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 45 %

#9 (jaettu) Tesla

Mikä: Ennen nimen nappaamista keksijä Nikola Teslalta City Kidd -nimellä toiminut amerikkalainen, ulosanniltaan perus-puudeleita aidompi hard rock -yhtye. Laulaja Jeff Keithin rouheasta äänestä ja yleisesti juurevasta ilmaisustaan huolimatta Tesla leimattiin yleisesti aikansa tukkarockareiden joukkoon. Toki 1980-luvulla aloittaneella yhtyeellä oli hiukset pörhöllään, mutta yhtye otti asiakseen julistaa levyjensä kansipapereissa, että ei käyttänyt ”koneita” albumin äänityksessä.

Mistä muistetaan: Yhtyeen juurevuus manifestoitui rehdisti tehdyllä Five Man Acoustical Jam -levyllä (1990), jolla se esitteli sittemmin hyvinkin suosituksi tulleen unplugged-formaatin: omaa materiaalia sähköittä ja välittömän tunnelmallisesti livenä esitettynä. Tuolla levyllä yhtye ripsauttelee vapautuneeseen sävyyn kahden ensimmäisen levynsä materiaalia, mutta coveroi myös CCR:ää, Grateful Deadia, The Rolling Stonesia, The Beatlesia ja Five Man Electrical Bandia. Useimmille Tesla lienee tuttu Last Action Hero -elokuvan soundtrackilta, jolla se esitti elokuvan nimikkokappaleen.

Mitä sitten: Neljännen levynsä (Bust a Nut, 1994) jälkeen kopla lopetti yhteisen taipaleensa. Vuosikymmenen lopun jäsenet lähinnä puuhastelivat pikkubändeissä.

Mitä nyt: Tesla palasi alkuperäsikokoonpanollaan kuvioihin 2000-luvun alussa, mutta aiemminkin huumeongelmista kärsinyt kitaristi Tommy Skeotch joutui jättämään aineidenkäyttönsä takia yhtyeen vuonna 2006. Toisella kierroksellaan Tesla on julkaissut useampiakin levyjä, mukaan lukien cover-kokoelman Real to Reel (2007) ja verevän liveluennan vuoden 1986 Mechanical Resonance -debyyttilevystään (Mechanical Resonance Live, 2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Warrant

Mikä: Parikymppisten kalifornialaiskollien perustama yhtye nousi Los Angelesin glam metal -piirien puheenaiheeksi vuonna 1989 Dirty Rotten Filthy Stinking Rich -debyytillään, jonka mehukkainta antia olivat voimaballadit: USA:n listakakkoseksi noussut Heaven ja sijalle 20 noussut Sometimes She Cries. Suosiota tuskin jarrutti myöskään se, että laulaja Jani Lane oli käytännössä 1980-lukuisen Playboy-bunnyn miespuolinen vastine. Kakkoslevy Cherry Pie (1990) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä), että sen nimikappale ja ensisingle oli levy-yhtiön mieliksi tehty umpiseksistinen plagiaatti Def Leppardin Pour Some Sugar On Mestä.

Mitä sitten: 1990-luvun edetessä Warrantin suosio laski samaa käyrää, kun grungen suosio nousi, mistä seurasi klassisesti potkut major-yhtiöltä, soolourat, tyylimuutokset (kyllä, myös Warrant soitti grungea 1990-luvulla) – ja ennen kaikkea ovienpaukkumiset. Vaikka Warrantin ”past members” -lista Wikipediassa käsittää kaikkiaan 23 soittajaa, yhtye ei ole missään välissä virallisesti hajonnut. Jani Lane lähti vetämään yhtyeestä useampaan otteeseen, mutta lopullisesti ja riitojen säestämänä vuonna 2004. Nykyään mukana olevista alkuperäisjäsenistä kitaristi Joey Allen ehti olla välissä 10 vuotta Microsoftilla töissä. Jani Lane kuoli alkoholimyrkytykseen 47-vuotiaana vuonna 2011.

Mistä muistetaan: Slovareista, Jani Lanen koiranpennunkatseesta, Jani Lanen ex-vaimosta Bobbi Brownista.

Mitä nyt: Warrant kiertää edelleen kokoonpanolla, jossa ovat mukana kaikki 1980-luvun lopun menestyskokoonpanon jäsenet Jani Lanea lukuun ottamatta. Laulajana on toiminut vuodesta 2008 Robert Mason. Yhtye julkaisi vuonna 2017 kymmenennen albuminsa Louder Harder Faster vanhojen hard rock-bändien pelastamiseen omistautuneen Frontiers Recordsin kautta. Levy on yhtyeen itsensä mielestä ”truly one of our best records to date”.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (soittaa siellä tänä vuonna!)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5 (KAIKKI ELOSSA OLEVAT)

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Loverboy

Mikä: Tarinan mukaan perustaja Paul Deanin unesta nimensä saanut, vuonna 1979 perustettu kanadalainen rock-bändi, joka julkaisi eponyymin debyyttinsä vuonna 1980. Loverboy on hieno sekoitus areenahakuista hard rockia, AOR:ää ja uuden aallon synasoundeja. Levy myi miljoonia, kuten samalta pohjalta tehdyt Get Lucky (1981) ja Keep It Up (1983). Vuonna 1985 julkaistu Lovin’ Every Minute of It oli paljon heikompi levy ja viimeinen megahitti bändille. Bändi hajosi vuonna 1988 parin huonosti myyneen turauksen jälkeen. Loverboy kiersi huippuvuosinaan Pohjois-Amerikan megalatoja Cheap Trickin, ZZ Topin, Def Leppardin ja Journeyn kaltaisten bändien kanssa.

Mistä muistetaan: 1980-luvun videohiteistä Hot Girls In Love, Queen of the Broken Hearts, Lovin’ Every Minute of It ja This Could Be the Night. Bändi teki myös Yhdysvaltain vuoden 1984 olympiajoukkueen teemabiisin Nothing’s Gonna Stop You Now, jota ei löydy yhdeltäkään bändin albumilta tai kokoelmalta.

Mitä sitten: Loverboy palasi yhteen jo 1990-luvulla ja on siitä lähtien soittanut keikkoja sekä julkaissut lähes Scorpions-sfäärejä hätyyttelevän määrän kokoelmia vanhasta tuotannostaan. Vuonna 2007 Loverboy julkaisi ensimmäisen uuden levynsä sitten vuoden 1987 Wildsiden. Sitä on seurannut kaksi muuta uutta ”rieskaa” vuosina 2012 ja 2014.

Mitä nyt: Loverboy kerää eläkerahastoonsa rahaa samalla tavalla kuin muutkin oman genrensä suuruudet 1980-luvulta: soittamalla nostalgiaan keskittyvillä kiertueilla ja festareilla ja tekemällä yhteistyötä eilisen suuruuksiin keskittyvien levy-yhtiöiden kanssa. Hard rockin saralla Frontiers Records on suosittu valinta levy-yhtiöksi ja jokainen vetyperoksidia ja äänensärkijöitä yhdistellyt bändi saattoi soittaa vuoden 2017 Rockingham-festivaaleilla. Bändi on selvästi b-sarjaa eikä operoi yhtä rahakkaalla nostalgian tasolla kuin aiemmin mainitut, vanhat kiertuekumppanit.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#7 (jaettu) Stryper

Mikä: Roxx Regime -nimisenä vuonna 1983 perustettu, uudella nimellään avoimesti kristillistä sanomaa julistava amerikkalainen hard rock -yhtye, jonka ytimenä ovat Sweet-veljekset Matthew (laulu, kitara) ja Robert (rummut) sekä soolokitaristi Oz Fox. Foxia ennen Roxx Regimessä kitaraa soittivat mm. C.C DeVille (Poison) ja Doug Aldritch (mm. Dio ja Whitesnake).

Mistä muistetaan: Ikonisesta logostaan, jonka väritys jatkui keltamustaraidallisissa ampiais-spandexeissa. Yhtyeen muistetaan myös heitelleen Raamattuja yleisöön keikoillaan. Rumpali Robert Sweetin tapa soittaa aina sivuttain yleisöön nähden on myös jonkinlainen erikoisuus – mies haluaa rumpalin sijaan itseään tituleerattavan ”visuaaliseksi ajanpitäjäksi”.

Stryperin ansioiksi voidaan lukea – söpöläis-lookin lisäksi – erinomaisen runsaat ja tarttuvat melodiat sekä jykevät riffit sekä uljaat kitarasoolot. Yhtyeen levyillä on aina todella juustoisia slovareita ja varsin pontevasti runttaavia metallibiisejä. Suurimmalta osin bändi velloo näiden välimaastossa veivaten tanakkaa ja melodisesti räväkkää, mutta hyvin melodista kevytheavya.

Bändin kirkasotsainen kristillisyys on ilahduttavan hohdokasta, vaikkase  todellakin iskee kasvoille jokaisessa kappaleessa. Ison kirjan namedroppaus on peruskuvio: rockaamisen ilo paljastuu Makes Me Wanna Sing -kappaleen kertsissä Jeesuksen ansioksi. Myös perinteisesti ”sinulle” kohdennetut äärimmäisen siirappiset hiturit – joista yhtye todellakin tunnetaan – on kohdistettu korkeammille voimille, vaikka pöyhötukkainen bändärinaaras voisikin tulkita sanat tyystin toisin.

Stryper julkaisi viisi varsin oivallista levyä ennen kuin hajosi grunge-aikojen äärellä julkaisemansa maallisemman ja keltamustaraidattoman Against the Law -levyn (1990) jälkeen vuonna 1992. Kahdella viimeisellä levyllä basisti Tim Gaines ei soittanut, vaikka yhtyeessä vielä olikin.

Mitä sitten: Stryperin loputtua Matthew Sweet julkaisi muutamia soololevyjä ja työskenteli appiukkonsa karpalonkasvastus- ja maatilamatkailuyrityksessä Maple Parkissa. Vuosina 2007–2011 hän myös lauloi AOR-yhtye Bostonissa.

Mitä nyt: Stryper kokosi alkuperäiset rivinsä 2000-luvun taitteessa ja julkaisi livelevyn 7 Weeks: Live in America (2003). Murder by Pride -levystä (2009) lähtien yhtye on julkaissut uutta ja vanhaa materiaalia ahkerasti. Stryper on myös mennyt musiikillisesti alati napakampaan suuntaan ja kuulostaa keväällä 2018 julkaistun God Damn Evil -levyn avaavalla Take It to The Cross -biisillä aivan Judas Priestiltä. Tim Gaines potkittiin bändistä 2017. Tämän sotkun selvittelyn aikana Matthew Sweet tekaisi levyllisen hard rockia Dokken- ja Lynch Mob -mies George Lynchin kanssa 2017 nimellä Sweet & Lynch.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 50 %

#7 (jaettu)BulletBoys

Mikä: Kalifornian vara-Van Halen, jonka hedonistisesti pumppaavat ensilevyt ovat esimerkillistä bilerockia. Rattissa ja King Cobrassa kannuksensa ansainneen laulaja-kitaristi Marq Torienin luotsaama kopla jauhaa edelleen, vaikka pitikin 1990-luvulla sapattia parin heikommin menestyneen levyn (Za-Za, 1993 ja Acid Monkey, 1995) jälkeen.

Mistä muistetaan: Marq Torien meni hyvästä David Lee Roth -koulukunnan rock-kukosta kultaisine kutreineen ja liehakoivine asenteineen. BulletBoysia tuskin muuten muistetaan juuri muusta kuin parin ensilevynsä hyvästä hard rock -boogiesta ja railakkaasta meiningistä. Parilla ensimmäisellä levyllään (Bulletboys, 1988 ja Freakshow, 1990) yhtye kuitenkin sanoi oleellisimman sanottavansa julistaen vankasti groovaavan ja jykevästi riffittelevän, hedonismilta käryävän hard rockin ilosanomaa. Kummallakin levyllä yhtye älysi ottaa vipua touhuunsa cover-kappaleista: debyyttiä buustasi oivasti tulkittu Tom Waits -laina Hang on St. Christopher ja Freakshow’ta O’Jaysin For the Love of Money. Omista biiseistä Smooth Up In Ya lienee tunnetuin.

Mitä sitten: Za-Za-albumin jälkeen kaikki paitsi Torien jättivät yhtyeen, mutta bändi ei biografiansa mukaan missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut vaan jatkoi kiertämistä ja levyttämistä – tosin ilmeisen pienimuotoisesti. Wikipedian mittavassa jäsenlistauksessa on vuoden 1993 kokoonpanossa kuriositeettina myös huilisti. Vuodet 2007–2008 Kix McRae -niminen hahmo soitti keytaria, kitaran lailla kaulassa roikoteltavaa kosketinsoitinta.

Mitä nyt: Ryhmä palasi ”supertähtikokoonpanoonsa” (eli osittaiseen alkuperäiskokoonpanoon) jo 1990-luvun lopulla. Mukana hääräsivät Guns N’ Roses-kytkyiset Steven Adler ja DJ Ashba. Paluunsa jälkeen yhtye on pysytellyt aktiivisena lukemattomista miehistönvaihdoksista huolimatta (tai niiden ansiosta). Yhtye myös yritti elvyttää uransa alkuaikojen menestysreseptiä levyttämällä liudan cover-ralleja Rocked & Ripped -levylle (2011) tulkiten mm. Bon Jovia, Mötley Crüeta ja Acceptia. BulletBoys julkaisi yhdeksännen albuminsa From Out of the Skiesin keväällä 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen elvytysprosentti: 50 %

#6 Night Ranger

Mikä: San Franciscossa vuonna 1979 perustettu yhtye, jonka kosketinvetoisen stadionrock-soundin, harmonisten hittikertosäkeiden ja virtuoosimaisten kitarasoolojen yhdistelmä myi 1980-luvulla miljoonia levyjä ja täytti areenoita USA:ssa. Vuonna 1982 Ranger – joka pian nimettiin uudelleen Night Rangeriksi – julkaisi debyyttialbuminsa Dawn Patrol, joka rysäytti yhtyeen nopeasti rock-asemien suosikiksi. Bändin ensimmäisillä, miljoonamyynteihin yltäneillä albumeilla (Dawn Patrol, Midnight Madness, Seven Wishes) oli yhteensä kahdeksan Hot 100 -listalle noussutta singleä, joista tunnetumpia ovat ”Broadway-henkisiksikin” kutsutut voimaballadit Sentimental Street ja Sister Christian. Solistin tehtävät jakoi naapurinpojan näköinen basisti Jack Blades ja, öhöm, Will Ferrellin näköinen rumpali Kelly Keagy, joka laulaa yhtyeen AOR-henkisimmät palat, kuten epävirallisen tunnuslaulun Sister Christianin. Erilaisten sisäisten skismojen sekä suosion laskun lannistamana Night Ranger ripusti soittopelinsä narikkaan 1989.

Mitä sitten: Jack Blades perusti Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen ”kepittäjän” Tommy Shaw’n kanssa menestyksekkään superbändi Damn Yankeesin. Night Rangerin nimi nousi kuitenkin parrasvaloihin vain kaksi vuotta alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen, kun 1991 Kelly Keagy ja Brad Gillis palkkasivat laulajaksi Three Dog Night -miehen Gary Moonin. Tämä kokoonpano sinnitteli vuoteen 1996 asti, kunnes Night Ranger kokosi alkuperäisen miehistönsä jälleen kasaan.

Mistä muistetaan: Sister Christianista (sekä kappaleen soimisesta Boogie Nights -elokuvan kuumottavassa huumediilauskohdassa), lukemattomista 1980-luvun elokuvien soundtrackien vähemmän suosituista biiseistä, kitaralehtien kansissa poseeraavista Brad Gillisista ja Jeff Watsonista, pommikoneista levynkansissa ja videoissa.

Mitä nyt: Night Ranger on julkaissut vuoden 1997 paluunsa jälkeen kuusi studioalbumia, joista viimeisin Don’t Let Up ilmestyi 2017. Livealbumeja on samassa ajassa kertynyt vyön alle vaikuttavat kahdeksan kappaletta. Tällä hetkellä yhtyeessä on kolme alkuperäisjäsentä (Kelly Keagy, Jack Blades, Brad Gillis). Jeff Watson sai kenkää vuonna 2007 ja kosketinsoittaja Alan Fitzgerald lähti lopullisesti vuonna 2003.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2012)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 56 %

#5 TNT

Mikä: Norjalainen, Ronni Le Tekrøn luotsaama bändi, jonka laulajina on eponyymin, norjaksi lauletun debyytin (1982) jälkeen aina ollut ei-norjalaisia. Uran ensimmäisen vaiheen loppuun saakka bändin laulajana toimi amerikkalainen Tony Harnell. TNT:n suurieleistä, kovaa ja korkealta laulettua hard rockia on kuvailtu ”Def Leppardiksi spiidissä”.

Mistä muistetaan: Bändin alkuaikojen videohittejä olivat Seven Seas (1984) ja 10 000 Lovers (In One) (1986), joiden turvin yhtyeestä tuli varsin suosittu kansainvälisestikin. Harnellin neljän oktaavin ääniala ei varmasti jäänyt huomaamatta keneltäkään.

Mitä sitten: Rumpali Dieel Dahl erosi yhtyeestä menestyksekkään kolmoslevyn Tell No Talesin jälkeen, ja Intuition-albumin (1989) jälkimainingeissa tämän seuraaja Kenneth Odiin poistui kuvioista. TNT kuitenkin allekirjoitti muhkean levydiilin suurtekoja odottaneen Atlantic Recordin kanssa ja julkaisi vähälle huomiolle jääneen Realized Fantasiesin ja livelevy Three Nights In Tokyon vuonna 1992 ennen kuin laittoi pillit pussiin. Taukoa kesti muutaman vuoden, ja bändi aktivoitui Le Tekrøn ja Harnellin ydinryhmällä 1996. Myös Dahl liittyi uudelleen yhtyeeseen 2000. Harnell jätti bändin 2006, jolloin hänen paikalleen tuli englantilaisen Shy-yhtyeen Tony Mills. Harnell palasi laulajaksi 2013. Tällä välin yhtye julkaisi seitsemän studioalbumia.

Mitä nyt: Vuonna 2017 TNT:n laulajaksi päätyi espanjalainen Baol Bardot Bulsara. TNT:n kolmastoista albumi XIII julkaistaan kesäkuussa 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 60 %

#4 Vixen

Mikä: Minnesotalainen Jan Kuehnemund perusti Vixenin esiasteen jo 12 vuoden herkässä iässä vuonna 1973. Kuitenkin vasta 1980-luvun  ”klassisen” kokoonpanonsa myötä siitä tuli ensimmäinen suursuosioon noussut naismuusikoista koostunut hard rock -bändi. Toki 1970-luvun jälkipuoliskolla pioneeri The Runaways niitti kulttimainetta ja brittibändi Girlschool oli noussut pinnalle kotimaassaan muutaman vuoden myöhemmin. Vuonna 1985 Los Angelesiin muuttaneen Vixenin nimetön debyyttilevy ilmestyi glam-metallin viimeisenä tulikuumana vuonna 1988 ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 41. Yhtye näytti vähintään yhtä glamoröösiltä kuin mieskollegansa, ja kappaleet olivat ammattilaistekoa. Albumin ensisinglen Edge of a Broken Heartin kirjoittivat hittiartisti Richard Marx (joka oli myös albumin apulaistuottaja) sekä uuden aallon bändin The Tubesin Fee Waybill. Tartttuva ensihitti nousi sijalle 26. ja sitä seurannut Cryin’ sijalle 22. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt, sävellyksien puolesta omavaraisempi Rev It Up ei menestynyt yhtä hyvin (vaikka siltäkin louhittiin kaksi Hot 100 -hittiä), ja EMI tiputti Vixenin listoiltaan. Vuonna 1991 yhtye hajosi – saisimmeko fanfaarit – musiikillisiin erimielisyyksiin.

Mistä muistetaan: Teini-ikäisten poikien päiväunista, Edge of a Broken Heartista, esiintymisestä omana itsenään upeassa Decline of the Western Civilization II – The Metal Years -dokumenttielokuvassa (1988), esiintymisestä Diaper Rash -nimellä Hardbodies-elokuvassa (1985), ”naarasketuiksi” kutsumisesta.

Mitä sitten: Vuonna 1997 Vixen teki reunionin rumpali Roxy Petruccin ja laulaja Janet Gardnerin sekä kahden uuden tyypin kanssa, julkaisten jopa albumin – mutta ilman perustajajäsen Jan Kuehnemundia. Seuraava paluu tapahtui Kuehnemundin kanssa, mutta loppui riitoihin jo kesken ensimmäisen kiertueen, jolloin Kuehnemund muina naisina palkkasi uudet soittajat alkuperäisten tilalle. Vuonna 2004 Vixen esiintyi tunnetuimmalla jengillään VH1-kanavan ohjelmassa Bands Reunited, muttei kuitenkaan palannut ”oikeasti” yhteen – Petrucci, Gardner ja basisti Share Pedersen perustivat JanetShareRoxyGina-bändin laulaja Britt Lightningin kanssa ja Kuehnemund jatkoi uuden Vixen-kokoonpanonsa kanssa. Vuonna 2011 Kuehnemund oli viimein valmis comebackiin, mutta vain päiviä ennen asian julkistusta hänen todettiin sairastavan syöpää. Kuehnemund kuoli 51-vuotiaana vuonna 2013.

Mitä nyt: Perustajajäsenen kuoltua muut Vixen-jäsenet ilmoittivat JanetShareRoxyGina-yhtyeensä vaihtavan nimekseen Vixenin, ”Kuehnemundin muistoa kunnioittaakseen”. Tänä kesänä Vixen esiintyy muun muassa Nummirockissa Suomessa.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KAHDESTI (2005 ja tänä vuonna)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 68 %

#3 April Wine

Mikä: Onko Kanada divaritason hard rockille mitä Brasilia jalkapallolle? Ehkä. April Wine perustettiin vuonna 1971 ja se löysi tiensä platinakantaan vuonna 1975 levyllä Stand Back. Tätä loistavaa levyä seurasi vuosikausia surkeaa rokkaamisen yritystä, kunnes vuonna 1980 bändi julkaisi Harder… Fasterin ja seuraavana vuonna Nature of the Beastin. Molemmat levyt ovat lajinsa klassikoita.

Mistä muistetaan: Juuri kukaan ei muista bändiä. Levyihin törmää kuitenkin suomalaisilla kirppareilla, ja kolme yllä mainittua kannattaa ostaa.

Mitä sitten: April Wine meni tauolle 1980-luvun lopulla. Primus motor Myles Goodwin julkaisi soololevyn, mutta bändi aktivoitui taas 1990-luvulla ja on julkaissut tasaisen huonoja levyjä kaikki nämä vuodet. Saldo on parinkymmenen tienoilla.

Mitä nyt: April Wine kiertää säännöllisesti Kanadassa ja soittaa festivaaleilla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Emme ole varmoja onko bändi soittanut Rockinghamissa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 70 %

#1 (jaettu) Quiet Riot

Mikä: Yksi 1980-luvun isoimmista glam metal -bändeistä perustettiin jo vuonna 1973 Los Angelesissa –vuosikymmen ennen buumin varsinaista alkua. Yhtyeen perustajiin kuului vain 25-vuotiaana menehtynyt kitaristilegenda, parhaiten Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Randy Rhoads, joka teki Quiet Riotin riveissä kaksi nimetöntä albumia vuosina 1977 ja 1979 – kumpikin niistä ainoastaan Japanissa julkaistuja ja siksi äärimmäisen harvinaisia sekä ilmeisen kehnoja ”lättyjä”. Rhoads lähti kuitenkin Quiet Riotista Osbournen bändiin ja aika pian tuonpuoleiseen. Vuonna 1982 Quiet Riot löysi uuden kokoonpanon: laulaja Kevin DuBrow, Rhoadsin entinen Ozzy-bändikaveri, basisti Rudy Sarzo, rumpali Frankie Banali ja kitaristi Carlos Cavazo. Läpimurto tuli viimein: major-debyytti Metal Health (1983) nousi kaikkien aikojen ensimmäisenä heavylevynä Billboardin albumilistan kärkisijalle ja albumin ensisingle, Slade-coveri Cum on Feel the Noize kiipesi Hot 100 -listan sijalle viisi. Suosio lähti kuitenkin laskuun jo pahaenteisesti nimetyllä Condition Critical -seuraajalla (1984) – siitäkin huolimatta, että myös tällä levyllä yritettiin saada hitti Slade-biisillä (Mama Weer All Crazy Now) ratsastaen. Haastettuaan riitaa suunnilleen koko Hollywoodin glam rock -skenen kanssa Quiet Riotin ainoa alkuperäisjäsen DuBrow sai kenkää omasta bändistään vuonna 1987.

Mitä sitten: Vuonna 1988 Quiet Riot teki jämämies Paul Shortinon kanssa Led Zeppeliniä blatantisti apinoivan pop-heavy-albumin (tuollainen oli suurta muotia siihen aikaan!), kunnes Kevin DuBrow keskeytti moisen pelleilyn voitettuaan oikeuden bändin nimen käyttöön. Hän kokosi uuden Quiet Riot -nimisen bändin ja alkoi tehdä albumia nimeltä Terrified. Se ilmestyi lopulta vuonna 1993, jolloin mukaan oli saatu kultakauden soittajat Cavazo ja Banali. Kokoonpano pysytteli (jotakuinkin) kasassa vuodet 1993–2007, julkaisten viisi albumia, jotka kiinnostivat todennäköisesti mm. kiviä. Bändin taru loppui kuitenkin traagisesti, kun Kevin DuBrow kuoli vuonna 2007 kokaiinin yliannostukseen kotonaan Las Vegasissa. Frankie Banali ilmoitti, että yhtye ei tule enää palaamaan.

Mitä nyt: No eipä vissiin juu. Vuonna 2010 Quiet Riot palasi lavoille kokoonpanolla, jossa ei ollut Banalin lisäksi juuri ketään mistään yhteydestä tunnettua ihmistä ja jossa on ovi laulanut kuin Persujen eduskuntaryhmässä aikoinaan. Quiet Riotissa on ”viihtynyt” mm. viisi eri laulajaa kuluvan vuosikymmenen aikana.

Mistä muistetaan: Kevin DuBrow’n egosta, raidallisista spandex-housuista, Slade-covereista, kykenemättömyydestä nimetä albumeja järkevästi (bändi on julkaissut mm. levyt nimeltä Quiet Riot, Quiet Riot II, QR III, QR sekä Quiet Riot 10).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2007)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (yksi albumi)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 %

#1 (jaettu) Great White

Mikä: Vuonna 1981 tähän nimeen päätynyt tunkkainen ja turpea hardrock-bändi, jonka ytimen muodostivat kitaristi Mark Kendall ja laulaja Jack Russell. Vuonna 1987 bändi julkaisi ensimmäisen hittilevynsä Once Bitten… ja sitä seurasi vuonna 1989 …Twice Shy. 1980- ja 1990-lukujen vaihde Headbanger’s Balleineen ja heavy-lehtineen oli Great Whiten kulta-aikaa, mutta kuten niin moni muukin aikansa hiuspehko-rockari, Great Whitekin koki nöyryyttävän alamäen 1990-luvun aikana. Orkesteri sinnitteli vuoteen 2000.

Mistä muistetaan: 1980-luvun lopun MTV:lle kiusallisen ihottuman lailla pesiintyneestä Ian Hunter -coverista Once Bitten Twice Shy.

Mitä sitten: Uudella vuosituhannella Great White on saanut huomiota lähinnä vuoden 2003 Rhode Islandin traagisen yökerhotulipalon takia. Tulipalossa kuoli 100 ihmistä, mukaan lukien bändin kitaristi Ty Longley. Sittemmin Great White on viettänyt aikaa lakituvassa ja päätynyt jatkamaan elämää kahtena eri versiona (Great White ja Jack Russell’s Great White) lisenssointisopimuksen seurauksena. Seuraavaksi ehkä franchising-liiketoimintaan?

Mitä nyt: Great White on julkaissut 2000-luvulla neljä levyä. Jack Russell’s Great White julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2017. Molemmat versiot konsertoivat, tekevät kulta-aikojen biiseistään akustisia versioita tai rahastavat jollain muulla tavalla ja kiertävät festareita, joiden pääesiintyjä on esimerkiksi Mick Jones (of Foreigner). Wikipediassa on erillinen List of Great White Members -sivu!

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana:1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 % (laskelmaan käytettiin Jack Russell’s Great Whitea, koska hän on on alkuperäinen laulaja)

”The Guardianin arvion mukaan Rihanna olisi voinut lausua Harrisin biitin päälle varapääministeri Nick Cleggin konferenssipuhetta samalta viikolta ja We Found Lovesta olisi silti tullut hitti.”

EDM:n kultavuonna 2011 oli ilmiselvää, että Rihanna tekee massiivisen EDM-hitin. Mutta kuka olisi arvannut, että tuosta kappaleesta tulisi myös yksi Rihannan uran parhaista kappaleista.

”We found love in a hopeless place”

Rihanna oli tehnyt dance- ja house-vetoisia kappaleita ennenkin: Don’t Stop the Music (2008) flirttaili elektronisen tanssimusiikin kanssa ja Only Girl in the World (2010) oli gratinoitu paksulla EDM-kuorrutuksella. Tätä seuraava vuosi oli EDM-musiikin kaupallinen piikki, ja oli selvää, että myös Rihannan pitää tehdä jotain isoa genren sisällä. Ja se, mitä piti tehdä, oli skottituottaja Calvin Harrisin säveltämä We Found Love.

We Found Love on yksinkertaisuuden ja tiivistämisen sinfoniaa, aivan konkreettisesti. Seitsemän sanan mittainen kertosäe-mantra toistuu kolmen ja puolen minuutin kappaleen aikana 16 kertaa. Muutenkaan sanoja ei tuhlailla: laulun kahdessa ensisäkeistössä on yhteensä kahdeksan lausetta:

”Yellow diamonds in the light
I was standing side by side
As your shadow crosses mine
What it takes to come alive”

”Shine a light through an open door
Love and life I will divide
Turn away ’cause I need you more
Feel the heartbeat in my mind”

Jos We Found Loven sanoissa ei ollutkaan suuresti pureskeltavaa – tai edes tolkkua – se ei haitannut. The Guardianin arvion mukaan Rihanna olisi voinut lausua Harrisin biitin päälle pääministeri Nick Cleggin konferenssipuhetta samalta viikolta ja kappaleesta olisi silti tullut hitti.

We Found Lovesta tuli Rihannan yhdestoista listaykkönen Yhdysvalloissa, jossa se pysyi listaykkösenä kymmenen viikkoa. Siitä tuli myös Calvin Harrisin toistaiseksi ainoa Billboardin Hot 100 -singlelistan ykkönen. Se myös sinetöi Harrisin aseman EDM:n jättinimenä vuosiksi.

We Found Love on puhdasta euforiaa popkappaleen muodossa. Sen alkukantaista, suorastaan lapsellista vetovoimaa on aivan turha yrittää pukea sanoiksi. Yksi aivan naurettava urkuriffi, neljä sointua, 128 biittiä minuutissa. Mutta jos serotoniiniarvot kehossani mitattaisiin We Found Loven kuuntelun jälkeen, mittari menisi rikki.

Tämän päivän biisileirikulttuurin keskellä on miltei uskomatonta, että We Found Loven säveltäjäksi on merkitty vain Calvin Harris. Esimerkkinä: ainuttakaan Harrisin uusimman Funk Wav Bounces Vol. 1 -levyn (2017) singleä ei ole tehty alle neljän kirjoittajan voimin.

Vaikka epäonnistuneen Motion-albumin (2014) jälkeen Harris pääsikin jaloilleen luopumalla EDM-soundista, voidaan sanoa, ettei Harris ole tehnyt urallaan toista We Found Loven veroista kappaletta. Eikä luultavasti teekään, sillä tällainen täydellisyys osuu harvoin useampaa kertaa saman biisintekijän kohdalle.

Rihanna ei puolestaan ole tehnyt toista We Found Loven tasoista EDM-kappaletta: tyyliä kokeiltiin melko onnistuneesti Talk That Talk -albumin (2011) Where Have You Been -kappaleella ja vähemmän onnistuneesti Unapologetic-levyn (2012) Right Now -singlellä. Vuoden 2016 Anti-albumilla Rihanna jätti EDM:n vakavamman r&b:n tieltä, ja niin tuntuu tehneen muukin maailma hänen perässään.

Mutta aina kun We Found Love soi, on taas vuosi 2012 ja tekee mieli hyppiä ilmaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ’vihaajistaan’.”

Surkean vuoden 2009 jälkeen Kanye West keksi vittuuntuneen voimaannutuslaulun ja pelasti uransa.

”I guess every superhero need his theme music”

Kanye Westillä on usein tapana julkaista albuminsa ensimmäisenä singlenä stadioninkokoinen ja pompöösi biisi. Sellainen, joka sopisi yhtä hyvin supersankarielokuvan traileriin, räiskintävideopeliin tai urheilujoukkueen sisääntulomusiikiksi.

Diamonds from Sierra Leone käytti hyväkseen tunnettua James Bond -tunnaria, Black Skinhead jytisi ainakin Suicide Squadissa, Strongeria (juu tiedän, oli vasta toinen single Graduation-levyltä) on käyttänyt ainakin kymmenen eri lajien urheiluseuraa areenalle astuessaan. (Famous sopisi samaan kategoriaan, mutta äärimmäisen epäilyttävän sanoituksensa takia sitä ei ole kai kukaan uskaltanut käyttää.)

My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin ensimmäinen single Power on eeppisyydessään kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Listaus Powerin lisensoimisesta eri medioihin on vaikuttava: se on soinut yli 20 leffassa, televisiosarjassa, trailerissa ja mainoksessa aina Sofia Coppolan The Bling Ringistä Power Rangersin traileriin ja Xboxin tv-mainokseen.

Power ilmestyi kriittisellä hetkellä Kanyen uran kannalta. Sitä edelsi masentunut autotune-eepos 808s and Heartbreak (2008). Lisäksi Kanye oli saanut paljon kuraa niskaansa muun muassa törkeästä käytöksestään Taylor Swiftiä kohtaan Grammy-gaalassa, mikä sai suuren yleisön pohtimaan hänen hyvinvointiaan. Voi turvallisesti sanoa, ettei vuosi 2009 ollut Westin parhaita. Näin ollen Power oli paitsi odotettu, myös poikkeuksellisen suopeasti vastaanotettu single Westin diskografiassa.

Poweria pidettiin Kanyen paluuna vanhaan tyyliinsä: raivokas mutta musikaalinen biitti, näppärät (ainakin Kanyen mittapuulla) ja hyökkäävät punchline-riimit sekä yleisesti ihanan kaoottinen ja synkkä meininki.

Apokalyptisen tunnelman takasi sample brittiprogebändi King Crimsonin kappaleesta 21st Century Schizoid Man (1969), joka särölauluineen on melkeinpä protometallia. (King Crimsonin laulaja-basisti Greg Lake, 69, on muuten soittanut soolokeikoillaan aloitusnauhana Poweria!) Mahtipontinen kuoro messuaa muistuttaen Kanyen vihaisesta Jesus Walks -kappaleesta (2004). 2000-luvun alun neo-soul-kultapoika Dwele laulaa välillä hunajaisia harmonioita.

Kuulostaa paperilla helvetinmoiselta sekamelskalta – ja niinhän se kuulostaa tavallaan myös levyllä. Mutta aivan upealta sekamelskalta.

Kappaleen kirjoittajaksi on merkitty 17 nimeä, joista valtaosa on toki samplattujen biisien tekijöitä: King Crimsonin ohella biisissä sampalataan ranskalaisen diskobändin Continent Number 6:n Afromericaa, jota kuullaan intron käsientaputuksessa ja mainitussa kuoromessussa, sekä funkbändi Cold Gritsin It’s Your Thingiä, josta on napattu kappaleen rummut. Mutta tuottajiakin on viisi ja mukana on myös paljon muuta sakkia. Enemmän on enemmän, kuten Kanyen oppikirjassa lukee.

Kanye West on kertonut käyttäneensä Powerin kirjoittamiseen 5 000 tuntia. Se on yllättävää, sillä lopputulos kuulostaa – varmasti tarkoituksellisesti – spontaanilta kiukunpurkaukselta ja Kanyen massiivisen egon pullistelulta. Kanye hyppii aiheesta toiseen kuin räppäisi freestyle-sessiossa, mutta pitää sosiaalisen kommentoinnin koko ajan mukana.

Silti Kanye päätyy enimmäkseen kommentoimaan häntä itseään koskevia huhuja ja kritiikkiä. Itkuraivarien välissä hän ammentaa voimaa ”vihaajistaan”. Kanye esimerkiksi kunnostautuu Taylor Swift -episodista huumoria repineen Saturday Night Liven mollaamisessa jo vuosia ennen Donald Trumpia:

”Fuck SNL and the whole cast
Tell them Yeezy said they can kiss my whole ass
More specifically they can kiss my asshole
I’m an asshole? You niggas got jokes”

Vuonna 2010 Kanye West oli saanut julkisuudessa niin pahasti turpaan, että hänellä oli pelkkää voitettavaa. Ehkä hieman yllättäen hän sai tuon voiton – vieläpä ottamalla kantaa kaikkiin asioihin, joista häntä oli kritisoitu ja joiden takia hänelle oli naurettu. Voi ajatella, että Power esittelikin aivan uuden konseptin popmusiikissa: vittuuntuneen voimaannutuslaulun. Laulun täynnä egoa, sekopäisyyttä, paskaa asennetta ja jumalaista vihaa.

”All of his various guises – King of the Assholes, drama queen, Red Bull’d 12-year-old, Next Chappelle, strangely relatable Megaman – are mashed up in this proudly schizoid roll call”, kirjoitti Powerin vuoden 2010 kuudenneksi parhaaksi kappaleeksi nimenneen Pitchforkin Ryan Dombal arviossaan.

Power oli fanien ja kriitikkojen suosikki – samoin kuin My Beautiful Dark Twisted Fantasy, yleisesti Westin parhaana pidetty albumi. Silti Power ei noussut Billboardin Hot 100 -listalla 22. sijaa korkeammalle ja jäi albuminsa heikoimmin menestyneeksi singleksi, mutta ”supersankarien teemabiisi” muistetaan epäilemättä ikuisesti yhtenä Kanye Westin raivokkaimmista ja sekopäisimmistä kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

”Usherin laulu on säästeliästä ja hiljaista, jopa pinnistelevää, kunnes yhtäkkiä ei enää ole.”

Vuoden 2012 paras slovari kuvastaa yhtä lailla rakkaustarinan loppua kuin 2000-luvun alun kovimman r&b-miestähden viimeistä huippua.

”Can’t take it back, it’s too late
we’ve reached the climax”

R&b-tähti Usherin levytysura alkoi vuonna 1994 vain 16-vuotiaana. Hän on ehtinyt julkaista järkyttävän määrän huippusinglejä aina You Make Me Wanna -läpimurtohitistä (1997) lähtien.

Usherin suosio ja taiteellinen taso saivat huippunsa vuosituhannen alkupään albumeilla 8701 (2001) ja Confessions (2004). Suomessa muistetaan parhaiten varmaankin Confessions-levyn megahitti Yeah! Sen jälkeenkin täysosumia riitti vielä muutamaksi vuodeksi, mutta tämän vuosikymmenen puolella Usherin tahti on hidastunut: uusin albumi Hard II Love (2016) oli 15 vuoteen laulajan ensimmäinen, jonka singleistä yksikään ei yltänyt Billboard Hot 100 -listan kymmenen kärkeen.

Looking 4 Myself -albumin (2012) singleistä parhaiten menestyi Hot 100:n yhdeksännelle sijalle noussut Scream. Max Martinin ja Shellbackin kynäilemä geneerinen jyystö jatkoi Usherin pyrkimyksiä lyödä läpi EDM-markkinoilla. Ottaen huomioon, että Usher on nopeatempoisista hiteistään huolimatta loistanut laulajana kirkkaimmin järjestään slovareissa, on melko selvää, ettei Scream kuulu niihin kappaleisiin, joista Usher tullaan vuosikymmenien päästä muistamaan.

Sen sijaan albumin debyyttisingle Climax saattaa kuulua. Climax on nimensä mukaisesti Usherin uran kliimaksi: se on hittilaulajan viimeinen, intensiivinen purkaus, jonka jälkeen tarjonta on ollut harmillisen laihaa.

Climax onnistui vetoamaan yhtä aikaa Usherin alkuperäiseen r&b-yleisöön sekä toisaalta kokeellisempaan elektroniseen popsoundiin mieltyneeseen indiekansaan. Se ei ollut suunnaton listahitti. Korkeimmillaan Billboardin Hot 100 -listan 17. sijalle yltänyt kappale keräsi kuitenkin kriitikkojen ylistystä ja Grammy-palkinnon kategoriassa Best R&B Performance.

Tanssimusiikin puolelta poptuottajan stereotyypiksi kasvaneen Diplon tuottama slovari hiipii korvien väliin pitämättä suurta meteliä itsestään – päinvastoin kuin valtaosa Diplon 2010-luvun hiteistä. Sen viehätys on pidättelyssä ja minimalismissa, riipaisevan kaunista r&b-balladia säestävissä elektronisissa efekteissä ja dub-henkisissä kaiuissa.

Diplon tarinan mukaan biisiä tuotettiin kaksi kuukautta, mikä kyllä kuuluu harkinnassa ja tyylitajussa: pelkästään neljä ensimmäistä sekuntia ovat kiinnostavampaa musiikkia kuin Usherin tai Diplon viime vuosien kaikki singlet yhteensä. Voi kunpa Major Lazerinkin kappaleita tehtäisiin yhtä kauan!

Climaxin seesteisimmät osuudet ovat kertosäkeistöt (jolla kappale myös lähtee käyntiin). Niiden ympärillä kuohuu. Usherin laulu on säästeliästä ja hiljaista, jopa pinnistelevää, kunnes yhtäkkiä ei enää ole. Dynamiikka tuo jännitettä ja yllätyksiä, kun vajaassa neljässä minuutissa mennään hiljaisuudesta pauhuun ja takaisin useamman kerran.

”Quiet storm gets a freaky sci-fi makeover”, kirjoitti Rolling Stonen Jody Rosen. Pitchfork antoi kappaleelle Best New Track -statuksen (sekä valitsi sen vuoden 2012 kolmanneksi parhaaksi biisiksi) saatteella ”a doubly satisfying departure from their respective strains of club-ready fare” viitaten Usherin ja Diplon edeltävien aikojen musiikilliseen kehitykseen.

Indieyleisön arvostus ei ollut sattumaa: Diplon ohella kappaletta oli kirjoittamassa Ariel Rechtshaid, jonka nimi löytyy esimerkiksi Vampire Weekendin, HAIMin ja Charli XCX:n kappaleiden krediittilistoilta. Vielä yllättävämpi krediitti menee nykyklassisen musiikin nuorelle nerolle Nico Muhlylle, joka on sovittanut kappaleen dramaattiset jousiosuudet, jotka yltyvät loppupuoliskon myrskyisässä c-osassa ikiomaan kliimaksiinsa.

Climax kertoo Usherin mukaan vaikeasta rakkaussuhteesta, joka on tullut käännekohtaan. Tavallaan se voisi kertoa myös Usherin urasta: ”Can’t take it back, it’s too late, we’ve reached the climax.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuvassa muun muassa arielpinkmäistä tanskaindietä, australialaista banger-elektroa ja kokeellista taidepoppia Kanadasta.

Kokosimme listan artisteista ja yhtyeistä, joiden nimet ovat hauskoja ainoastaan suomalaisten mielestä.

Mitä luulet saavasi, kun festivaalin esiintyjälistalla lukee Bisse? Entä pitääkö pokka, kun lavalle nousee raptrio nimeltä MOLO? Saako amerikkalainen r&b-artisti huutamaan riemuissasi ”voihan Berhana”?

Kokosimme listan artisteja ja yhtyeistä, joiden nimet ovat hauskoja ainoastaan suomalaisten mielestä. Artistit on rankattu tieteellisesti pätevän hauskuusprosentin mukaan.

#18 Loma

Video ei ole enää saatavilla

Indie-suuruus Shearwaterin pomon Jonathan Meiburgin ja Cross Record -nimellä levyttävän avioparin (Emily Cross ja Dan Duszynski) projektiluontoinen bändi julkaisi nimettömän debyyttilevynsä helmikuussa Sub Popin kautta. Esimerkiksi Pitchfork palkitsi laadukkaan dreampop- ja slowcore-henkisen tulokkaan 7.8 pisteen arviolla.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Loma tuo ensimmäiseksi mieleen aivan kamalan suomipop-viritelmän tai vaihtoehtoisesti jonkun makukivennäisveden tuoksuisen tropical house -laimeuden. Jos Loma-yhtyeen musiikki olisi loma, se olisi varmastikin sellainen, jolla matkataan yksin johonkin maailman unohtamaan rantakylään Etelä-Ranskassa, juodaan valkoviiniä ja luetaan vanhoja, melankolisia romaaneja.

Hauskuusprosentti 45 %

#17 Jengi

Video ei ole enää saatavilla

Hollantilainen vuonna 1996 syntynyt Jan Berendsen tuottaa sisäsiistiä future beats -genretägillä mainostettua klubimusiikkia.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Todella huonostihan se kuvaa. Nimenä Jengi saa odottamaan lavalle riehakasta nuorisojoukkoa esimerkiksi Brockhamptonin tai nuoren Wu-Tang Clanin hengessä. Pettymys voi olla suuri, kun sen sijaan lavalle käveleekin eliittilukiolaisen näköinen poika läppärin kanssa.

Hauskuusprosentti 49 %

#16 Rampa

Video ei ole enää saatavilla

Saksalainen deep house -mies tekee pitkiä, vähäeleisen dramaattisia ja melodisia biisejä John Talabotin, DJ Kozen tai Floating Pointsin hengessä.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Omissa mielikuvissani rampaa tanssimusiikkia voisi olla esimerkiksi eri suuntiin kompuroiva broken beat tai jotkut Madlibin rikkinäiset hiphop-luupit, mutta Rampan biiteillä on jalat aika tukevasti maanpinnalla.

Hauskuusprosentti 51 %

#15 Roska

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen house-dj ja -tuottaja Roska on tehnyt uraa jo vuosikymmenen alusta. Rinse FM -piireissä hänet tunnetaan hyvin, mutta tinkimättömän ja minimalistisen musiikin suosio ei ole levinnyt juuri undergroundin ulkopuolelle.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Roska-estetiikkaa Roska ei kummemmin viljele, tuotannon taso on teknisesti korkea ja tasalaatuinen. Suomenkielinen sana roska on huonosti perusteltavissa Roskan nimeksi, mutta moni voisi sanoa hänen musiikkinsa olevan ”hyvää paskaa”.

Hauskuusprosentti 59 %

#14 Puput

Video ei ole enää saatavilla

Viisihenkinen espanjalainen indieyhtye julkaisi helmikuussa 2018 kolmannen albuminsa Purga. Kielivalinta on eksoottisesti espanja, mutta sillä ei peitetä sitä tosiasiaa, että slowdivet ja ridet on aika huolellisesti kuunneltu.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Aivan upeasti! Jos olisin perustamassa suomalaista nössöpop-bändiä, olisi Puput siinäkin tapauksessa aivan hieno nimi – samassa kategoriassa kuin vaikka Tyynyt tai Kynnet. Mutta vielä paremmaksi se muuttuu, kun selviää että, puput tarkoittaa ranskaksi harjalintua!

Hauskuusprosentti 61 %

#13 Muna

Video ei ole enää saatavilla

Kalifornialainen pop-trio, jonka albumi About U oli yksi viime vuoden ehdottomasti parhaita debyyttilevyjä. Yhdysvalloissa bändi lähentelee jo keskiraskasta sarjaa, kiitos esimerkiksi Harry Stylesin kiertueen lämmittely-slotin ja isojen festivaalikeikkojen.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Muna on pyöreä, kaunis ja virtaviivainen objekti – kaikki adjektiivit sopivat myös MUNA-yhtyeeseen. Lisäksi on enemmän kuin luontevaa, että kolmen naisen (olkoonkin LGBTQ-naisen) muodostaman yhtyeen nimi on äidillinen MUNA. Muna-sanan slangikonnotaatioita yhtye ei kuitenkaan kuvaa välttämättä kovin hyvin.

Hauskuusprosentti 62 %

#12 Muki

Video ei ole enää saatavilla

Saisiko olla ”mukillinen” PC Musicin eksentristä purkkapoppia, M.I.A.:n kreisibailuelektroa sekä Charli XCX:n voimaannutus-bängereitä kanavoivaa elektroa Australiasta?

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Aivan upeasti! Kyllä Mukin tahdissa kelpaisi nostella mukia, louhia ruukkua ja sekä mahdollisesti jopa ryystää peltijogurttia.

Hauskuusprosentti 65 %

#11 Niska

Video ei ole enää saatavilla

Kovassa nosteessa oleva ranskalaisräppäri nojaa aggressiiviseen mylvintään ja esimerkiksi britti-grimesta ammentaviin biiitteihin. Huhtikuun lopussa ilmestyneellä Réseaux-singlellä vierailee Migos-tähti Quavo ja brittisuosikki Stefflon Don.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Boom bap -rytmissä rullaavaa ysäriräppiä on kutsuttu leikkimielisesti niskajumpaksi, mutta yhtä hyvin termi voisi sopia Niskan musiikkiin: kyllä tämä tahdissa nyökyttää päätä aivan sujuvasti. Sitä paitsi promokuvien perusteella Niska ei taida olla mikään kynäniska!

Hauskuusprosentti 66 %

#10 Hella

Video ei ole enää saatavilla

Kimuranttia, meluisaa ja hermostuttavasti poukkoilevaa matikkarockia soittava kitaristi-rumpali-duo Yhdysvaltain Sacramentosta.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Hellan instrumentaalinen noiserock tuo kyllä mieleen jonkun pillastuneen kodinkoneen, mutta keittiön vähäeleinen työmyyrä hella ei välttämättä ole tuo laite (paitsi ehkä silloin, kun keitokset kiehuvat oikein kunnolla yli). Kuivausrumpu voisi olla kuvaavampi!

Hauskuusprosentti 72 %

#9 Leuca

Video ei ole enää saatavilla

Pitkillä kiharoilla ja kauniilla äänellä varustettu amerikkalainen r&b-poppari julkaisi miellyttävän kuuloisen Soul[O]-nimisen omakustanne-debyyttinsä viime vuonna.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Jos Suomen suosituimman räppärin nimi voi olla Cheek, ei voi olla aivan väärin, että Yhdysvalloissa on r&b-laulaja nimeltä Leuca. Leuka ruumiinosana edustaisi kenties paremmin jotain rujompaa – jopa vääräleukaisempaa – musiikkia, mutta kenties se on juuri tuo c-kirjain, joka tekee Leucasta sofistikoituneen.

Hauskuusprosentti 74 %

#8 Bisse

Video ei ole enää saatavilla

Elektronisesti sävytettyä indietä, kunnianhimoisia sovituksia, mutta helposti pureskeltavia popbiisejä tekevä Bisse on mahdollisesti Tanskan Ariel Pink, tai ainakin jotain sinne päin.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Bissen musiikista tulee halvan lagerin sijasta mieleen pikemminkin luomu-punaviini tai instagram-kelpoisista raaka-aineista valmistettu gin tonic. Jos Bissen on pakko olla bisse, se on siinä tapauksessa kallis ja laadukas pintahiivainen artesaanituote.

Hauskuusprosentti 79 %

#7 Manse

Video ei ole enää saatavilla

Ruotsalais-dj Michael Hansen – uskomattoman hienolta taiteilijanimeltään Manse – tekee laimeaa, Spotify-soittolistakelpoista EDM-makkaraa.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

No eipä kauheasti. Toisaalta Swedish House Mafiaa muistuttavaa Last Night of Our Lives -rallia (4,5 milj. Spotify-toistoa) voisi ehkä jorata vaikkapa Hotelli Ilveksen yökerhossa kossubattery kädessä.

Hauskuusprosentti 84 %

#6 Kellarissa

Video ei ole enää saatavilla

Larissa Loyva on soittanut Destroyerin ja How to Dress Wellin kiertuekokoonpanoissa ja tehnyt kokeellisempaa musiikkia muun muassa Fake Tearsin, The Choir Practicen, P-anon (tässä myös hyvää Suomi-vibaa!) ja tietysti Kellarissan nimissä.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Kellarissa henkii kyllä huomattavasti kellarissa tekemisen tunnelmaa, siitäkin huolimatta, että Loyvan uusimmalla Ocean Electro -levyllä (2018) on merellinen teema. Ilkeämpi voisi sanoa, että kellarissa hän saattaa pysyäkin, mutta en minä.

Hauskuusprosentti 86 %

#5 MOLO

Video ei ole enää saatavilla

”Kun Benny Jamz, Gilli ja MellemFingaMuzik menevät yhdessä studioon, he muodostavat yhtyeen MOLO”, lukee tanskalaisen rap-kollektiivin biografiasivulla. Julkaisuista päätelleen nelikko on ollut kasassa noin kaksi vuotta.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

MOLOn musiikki on juuri niin maskuliinisen kuuloista, että ainakin sanoituksia ymmärtämättä nimi tuntuu pukevan nelikkoa erinomaisesti. Trap-ilmaisussa ei ole herkkyyden häivääkään vaan MOLO puskee eteenpäin ylpeästi pystyssä!

Hauskuusprosentti 88 %

#4 DJ Pillu

25-vuotias maltalainen dj Paul Calleja (oispa ”callejaa” – edit. huom.) on päätynyt jo nuorella iällä soittamaan kotimaansa isoimpiin klubeihin, lämmittelemään muun muassa Todd Terryä sekä Ministry of Sound -festivaalille. Omaa musiikkia hän ei ole kuitenkaan julkaissut ainakaan vielä.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Nimen kuvaavuutta on vaikea todeta DJ Pillun dj-settiä kuulematta. Mutta siitä voidaan olla melko varmoja, että Pillun buukkaus suomalaisille klubeille ei ole aivan oven takana. Ja jos niin milloinkaan käy, ei tapahtuman promoottorilla tule olemaan kauhean helppoa.

Hauskuusprosentti 89 %

#3 Perse

Video ei ole enää saatavilla

Madridista kotoisin oleva trubaduuri Pablo Gomez on soittanut tunteikkaita kahvila-indie-laulujaan Perse-nimellä jo kymmenisen vuotta. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin vielä uransa alussa: Spotifyssä vain yksi Perse-tuotos on ylittänyt 1 000 kuuntelun rajapyykin.

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Vaikka nimi istuisi kenties paremmin jollekin booty bass -musiikkiin erikoistuneelle dj:lle, ei se ole täysin toivoton myöskään katusoittaja-romanttiselle laulajalle. Trubaduurin touhu on vahvasti DIY-henkistä, joten voidaan olettaa Perseen olevan jatkuvasti auki – jollei jopa ruvella – varsinkin näillä streamausmäärillä.

Hauskuusprosentti 91 %

#2 Berhana

Video ei ole enää saatavilla

Berhana on nosteessa olevan R&B-pop-laulaja ja biisintekijä Los Angelesista. Tulevana kesänä Berhanan hitit kuten Grey Luh (25 miljoonaa Spotify-kuuntelua!) soivat muun muassa Pitchfork Music Festivalilla

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Kuin Ned Flandersin huonona päivänä nimeämä Berhana on sanotuksissaan nimeään suorasukaisempi. Vaikka Berhanan ulosanti onkin d’angelomaisen pehmeää, hänen kaltaisensa miehen pitäisi uskaltaa sanoa rehellisesti että ”berkele”.

Hauskuusprosentti 92 %

#1 Nakki

Video ei ole enää saatavilla

Ei yhtä tunnettu kuin suomalaisten rakastama ”nakkivene”, ja muutenkin tämä Nakki osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi: yhtyeestä löytyy olemattomasti tietoa googlen kautta. Hyväntuulista maailmanmusiikkia soittava yhtye on ilmeisesti kotoisin Barcelonasta, ja sen vuonna 1991 ilmestynyt ainokainen albumi Bória Avall löytyy Spotifystä!

Kuinka hyvin suomenkielen sana kuvaa artistia?

Mmmm, napakka kuori, pehmeää sisältä, höyryävän rasvainen maku. Kyllä, vaikkapa Dansa de Vilanova -kappaleen hilpeä tunnelma sopisi mitä upeimmin Atrian nakkimainokseen – ja toisaalta aivan hyvin nakin paistamisen tai syömisen taustalle!

Hauskuusprosentti 95 %

Shizzle ma nizzle, tiätsä.

Jokaisella kovalla räppärillä on oma hokema tai tunnuslause, joillakin on jopa kymmenen sellaista. Mutta emme ole kiinnostuneita määrästä vaan laadusta, meille kelpaa vain paras. Siksipä laitoimme 15 hyvin tunnettua rap-hokemaa parhaimmuusjärjestykseen! Balliiin!

#15 DJ Khaled: ”Deejay Khaled”

45 Miamin rap-hahmo DJ Khaled ei ole räppäri, eikä ehkä kaikkein loistavin dj tai edes tuottaja, mutta silti hänellä on kova tarve huutaa omaa nimeään. Siksi lähes jokainen DJ Khaled -biisi (joita on ilmestynyt seitsemän vuoden sisään jo seitsemän albumillisen verran) alkaa suhteellisen maanisella ”Deejay Khaled” -huudolla. Usein sen perää kuullaan vielä ”we the best” -vakuuttelu.

Periaatteessa rääkäisyn voi tajuta DJ Khaledin hstorian varjolla: hän on toiminut radiossa dj:nä, jossa on aina tärkeää tehdä selväksi, kuka on äänessä. Oman nimen huutelun tapa on pesiytynyt myös mixtape-kulttuuriin, joka on myös Khaledille tuttu maailma. Mutta kun albumin kannessa lukee jo DJ Khaled, tuntuu nimen huutelu lopulta pelkästään rasittavalta ja turhalta eleeltä. Vähän kuin uusimpien levyjen kansissa tapahtuva Khaledin omien kasvojen koskettelu. Khaled, tässä ystävän neuvo: älä pinnistä liikaa, kaikki menee ihan hyvin. Sinusta pidetään sellaisen kuin olet!

Video ei ole enää saatavilla

#14 Akon: ” Konvict” / ” Konvict Muzik”

51 Akon on ollut linnassa ja myös sinun pitää tietää se. Siitä tulee taiteilijanimi (”A convict”) ja levymerkki Konvict Muzik. Tietenkään sitten debyyttilevy Troublen (2005) Akonin musiikissa ei ole ollut juuri mitään kovin vaarallista. Mutta kerran linnakundi on aina linnakundi, vaikka Akon onkin nykyään yksi Afrikan rikkaimmista ihmisistä, timanttikaivosta laakereilla lepäillen pyörittävä miljonääri.

Mutta kakkoslevy Konvictedistä lähtien Akonin kappaleet – niin omat kuin erityisesti muille tehdyt – ovat alkaneet linnan kaltereiden kolahduksella ja Akonin lausumalla ”convict”-sanalla. Jossain kohtaa äänilogo sai toisen version lauletusta ”Konvict Muzik” -sanaparista. Jokainen on kuullut ”konvictin”, ainakin Lady Gagan Just Dancen kellottaessa 0:10.

Akonin biisien brändäys on samaa kastia DJ Khaledin oman nimen huutelun kanssa: pelkkä äänilogo tavaramerkin turvaamiseksi. Siinä ei ole paljoa omaleimaisuutta, vaikka tunniste onkin ammattitaidolla toteutettu.

Joihinkin biiseihin (kuten Gwen Stefanin varsin ihanaan The Sweet Escapeen) logo sopii yhtä hyvin kuin parfyymi kaurapuuroon. Joten Akon, jos luet tätä ja aiot vielä joskus jatkaa musiikki-uraasi, niin VÄHÄN RAJAA SEN LOGOTTAMISEN KANSSA KIITOS.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Elephant Man: ”Shizzle ma nizzle”

60 Jamaikalainen Elephant Man on melko sekavan tuntuinen mies. Energy god -nimellä kutsuttu Elephant Man värjää tukkansa oranssiksi, pukee naamalleen laskettelulasit ja tekee lavalla temppuja, joista Michael Monroe näkee kosteita päiväunia. Ajanvietto hänen kanssaan olisi varmaan verrattavissa Red Bull -järveen pudonneen Charlie Sheenin kanssa hengailuun.

On siis sanomattakin selvä, että Elephant Manilla on pakko olla iso liuta maailman tyhmimpiä sloganeita. Niin onkin. Ja voi pojat niitä on paljon. Ja ne ovat tyhmiä. Vai miltä kuulostaa ”tweeta faneeta”, ”shelbow me elbow” tai “ma bliver my liver”?

Näitä edelsi kuitenkin ”Shizzle ma nizzle”. Snoop Doggin lanseerattua tuon sloganin 2000-luvun alussa, meni noin nanosekunti ennen kuin Elephant Man varasti sen. Erona Snoopiin oli vain se, että Elephant Man ei lopettanut hokeman käyttöä edes vuosia sen jälkeen kun Snoop – ja koko muu maailma – oli shizzlensä unohtanut. Aivan kuin se ratkiriemukas enosi, joka huutelee edelleen sukujuhlissa, että ”saletisti natsaa”.

Rasite kääntyi kuitenkin Elephant Manin voitoksi. Väsytystekniikalla reggae-kansa tottui ”shizzle ma nizzleen”, kuin vanhaan koulukaveriin, joka ärsyttää, mutta jota ilman voisi vaikea kuvitella elämää. Mutta silloin oli liian myöhäistä, Elephant Man oli mennyt eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Mike Jones: ”Mike Jones”

62 Jos olet aloitteleva räppäri, jolla on vieläpä hyvin tavanomainen nimi, mikä voisi olla paras tapa saada tuo nimi jäämään ihmisten mieleen? Noh, ehkäpä se, että kiekuu sitä nimeä jokaisen biisin alkuun niin monta kertaa, että valtaosalta kuulijoista kärähtää käämit? Ja väliin vielä muutaman kerran ”Who?”

Teksasilaiselle Mike Jonesille resepti ainakin toimii. Tai siis toimi jonkin aikaa – kevään 2005 jättihtti Still Tippinistä alkaen noin kaksi vuotta eteenpäin. Tuntemattomuuden tematiikkaa Jones hyödynti debyyttilevnsä Who Is Mike Jonesin nimessä. Sen jälkeen kukaan ei enää halunnut kuullakaan tuota poikamaisen korkealta luikautettua mutta silti jotenkin flegmaattista kutsuhuutoa. Kukaan ei taida edes tietää, missä Mike Jones nykyään on, koska hänen tuoreimman mixtapensa nimi onkin Where is Mike Jones? Jos jollain on hänestä havaintoja, ilmoittakaa Nuorgamin toimitukseen.

Bonuksena: Mike Jones tuli tunnetuksi myös puhelinnumeronsa kertomisesta useimmissa alkuaikojensa kappaleissa. Ai mikä se oli? No 281-330-8004 tietenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Young Jeezy: ”Yeeeaaah”

69 Kun raspikurkkuinen ja karismaattinen Atlantan räppäri Young Jeezy astui rap-kentälle vuonna 2005, tuli hän välittömäsi tunnetuksi tavaramerkkisistä ad-libeistään (3AM-kappaleellaan Young Jeezy toteaa: ”a adlib here and a adlib there / fuck it, adlibs everywhere)”. Jo Young Jeezyn varsinaisella debyyttilevyllä Let’s Get It: Thug Motivation 101:lla erilaisia päälle äänitettyjä huutoja kuultiin miltei enemmän kuin itse räppäystä. Niistä moni iskeytyi suoraan yleisön sydämiin: ”ha haaaa”, ”dayyymn”, ”heyyyyy”, ”let’s get it” ja ”that’s right” raikuivat yötä jä päivää klubeilla ja autoissa viime vuosikymmenen puolivälissä. Yksi oli kuitenkin yli muiden: ”Yeeaaah”.

Jeezyn tavaramerkki ei pröystäile omaperäisyydellä, vaan sen voimavarat ovat toisaalla. Kaikessa yksinkertaisuudessa se on käsittämättömän arrogantti, yli-maskuliininen, omahyväinen ja röyhkeä örähdys. Tuo ”yeeaaah” on kuitenkin usein venytetty suorastaan absurdin pitkäksi ja hitaasti alanevaksi nuotiksi, joka laiskistuu loppua kohden, niin että kuulija alkaa jo jännittää, mahtaako Jeezyn rosoinen ääni kestää äänteen loppuun saakka. Epäluonnollista tunnelmaa korostetaan lisäämällä huudahdukseen saavikaupalla kaikuefektiä.

Yeeaahin voit kuulla melkein millä vain Young Jeezyn kappaleella. Tässä erinomainen näyte esikoislevyltä sanan viljelystä.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Birdman: ”Purrrrrrr”

73 Cash Money Recodsin perustaja ja Big Tymers -yhtyeen jäsen, tänä vuonna Forbesin mukaan 150 miljoonaa taalaa tienannut Brian ”Birdman” Williams on keksinyt itselleen ”äänilogon”, joka on kuin suoraan ”tyhmimmät imagonrakennuskikat” -kirjasta reväisty. ”Purrrrrrr”. Pulun ääni. Hiljaa, pehmeästi ja korkealta. Mitä hittoa nyt oikeasti?

Okei, liittyyhän lintuäänien päästeleminen Birdman-nimeen ja on se tavallaan aika suloista ja ehdottoman omaperäistä. Mutta ihan kauhean kovista se ei suoraan sanoen ole.

Mutta kaikelle on selitys. Kuten tiedämme, Birdman on tärkeä taustahahmo New Orleansin rap-skenessä, mutta räppärinä hän ei koskaan ole ollut mikään suojattinsa Lil Waynen kaltainen virtuoosi. Siksi Birdman tarvitsee gimmickejä. Ja mikä olisikaan parempi gimmick kuin älyvapaa tunnusääni?

Birdmanin uravalinnat ovat muutenkin eksentristä kamaa, aina itsensä vauvaksi nimittämisestä (”Baby” oli Williamsin lempinimi vuosien ajan) Lil Waynen viralliseen adoptoimiseen, outoihin öljybisneksiin ja naamatatuointeihin. Niin, ja jos menet naamiaisjuhliin Birdmaniksi pukeutuneena, muista myös käsien hierominen.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Jim Jones: ”Balliiin”

75 Siinä missä Cam’ron oli ”tappaja” mikrofonin ääressä (ks. kohta 3.), Jim Jones oli pidemmän aikaa The Diplomatsin ”surullinen hahmo”. Jones ei ollut ihan yhtä hyvä räppäri kuin kaverinsa Cam’ron tai Juelz Santana, hänen äänensä ei ollut kovin karismaattinen, eikä hän ollut edes yhtä coolin näköinen kuin muut. Mutta hän oli Dipsetin perustajia ja kantavia voimia, joten minkäs teit.

Eräänä päivänä kaikki muuttui. Jim Jones heräsi aamulla ja päästi suustaan sanan ”Ballin”. Mutta hän ei sanonut sitä niin kuin muut sen sanovat. Kyse ei ollut mistään hiton pesäpallosta. Kyse oli massin herutuksesta. Siinä se oli: Jonesin uusi catchphrase ”Balliiin”. Tuon jälkeen mikään ei ollut enää entisellään Jim Jonesin elämässä. Nyt kaikki halusivat palasen Jim Jonesia ja ”pallottelua”. Pian oli jo ilmestynyt joulubiisi Ballin’ on X-Mas, ja naapurissasi asuva eläkeläistätikin huuteli bingoon kävellessään: ”Balliiin!”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Pharrell: ”Yezzurr”

80 Neptunesista tutun Pharrell Williamsinin tunnuslause on hienostunut, vilpitön ja poikamainen. Pharrellin pehmeällä äänenpainolla ja toteavasti lausuttu ”yezzurr” ei jää turhaan viipymään, vaan toteaa juuri sen, mitä lauseen sisältökin: ”Kyllä, herra”. Alkuosan ryhdikkään tulkinnan jälkeen lopun r-äänne palkitsee: se on pitkä ja makusteleva.

Tuo ”yezzurr” on viesti siitä, että Pharrell on tullut tekemään hommansa ja se hoidetaan mutkattomasti: tuotetaan biisi ja mahdollisesti lauletaan tai räpätään siinä. ”Yezzurr” ei turhan briljeeraa, vaan antaa kuulijalle lupauksen onnistuneesta lopputuloksesta – se on kuin Pharrellin oma avainlippu kappaleeseen leimattuna: laadun tae.

Fun fact: Pharrellin ainoa soololevy In My Mind (2006) on julkaistu epävirallisesti Roots-rumpali ?uestloven ja tuottaja James Poyserin tekemänä orgaanisena remix-versiona. Tuolla levyllä kokoonpanon nimi on Pharrell & The Yessirs.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Jay-Z: ”Chu-boyy”

81 Vaikka kenties itsestäänselvä valinta, ei Jay-Z:tä voi jättää pois hokemakisasta. Shawn Carter on uransa varrella lanseerannut niitä enemmän kuin moni edes jaksaisi muistaa. Siksi valinnan vaikeus oli käsillä. Niitä on niin monia ”hov”, ”young”, ”jyah”, ”jigga” ja ”uh-huh-huh”. Roc-a-fella -levymerkin ilosanomaa hän on julistanut ”r-o-c”, ”it’s the roc” ja ”roc is in the building” -huudoilla.

Henkilökohtaiseksi suosikikseni nousee kuitenkin vanh kunnon ”chu-boyy”, jonka Jay-Z lanseerasi joskus 2003 tienoilla. Yleensä korkealta, liki falsetissa vedetyn lausahduksen on tarkoitus kaiketi sanoa ”it’s your boy”, mutta Carter nielaisee suurimman osan tavuista jättäen jäljelle vain olennaisimman. ”Chu-boyy” onkin taloudellisuuden ja tiivistämisen taidetta. Se herättää kuulijan muistamaan, kenen levystä on kyse – ikään kuin muistutusta tarvittaisi.

Se, että päälle nelikymppinen räppäri yhä viittaa itseensä poikana, on tietysti hippusen lapsellista, mutta toisaalta keski-ikäistynyt Jigga on muutenkin keskittynyt viime aikoina keräämään enemmän symppispisteitä kuin katu-uskottavuutta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Pusha T: ”Eghck”

85 Clipse-rapkaksikosta tutun ja vastikään soolodebyyttinsä julkaisseen ”kokaiinirapin kuninkaan” Pusha T:n tunniste on likaisimmasta päästä. Pahaa-aavistamattomalle kuulijalle se saattaa jopa olla epämiellyttävä: ”Eghck!”

Pushan fani kuitenkin osaa jo odottaa tätä tylyä elettä. Pushan eghck-äänne (suomeksi suunnilleen ”yhhh”) kuvastaa räppärin omaa inhotusta. Haastattelun mukaan hän aloittikin sen käytön huomattuaan, että kirjoittamansa rap-säkeet inhottivat häntä itseäänkin.

Jonkun mielestä ”eghck” voi kuulostaa sylkäisyä edeltävältä liman keräämiseltä tai kurkun selvittämiseltä ääntä saadakseen. Pusha T:n sitä käyttäessä ajoitus on erinomaisen tärkeä: ”eghck” tulee pienellä viiveellä riimiparin jälkeen, ikään kuin alleviivaamaan juuri äsken kuullun asian karmeutta. Tarkkaavaiselle kuulijalle kuulija ei voi mitenkään jäädä epäselväksi, mihin ”eghck” viittaa. Se saattaa inhottaa, mutta ei jätä kylmäksi ketään.

Pusha T osaa tarvittaessa säännöstellä eghckin käyttöä, mutta toisaalta samannimisellä kappaleella (DJ Clinton Sparksin Get Familiar #8 -mixtapelta vuodelta 2003) se nostetaan kertosäkeen hokemaksi asti. Siinä eghck-fani voi nauttia hokemasta kaikkiaan 19 kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Bounty Killer: ”Lawdamercy”

86 Matalaääninen jamaikalainen, joka sanoo ”lawdamercy” jollain ysäri-dancehall-hiteillä? Shabba Ranks? Shaggy?

Ei, olet väärässä. Alkuperäinen ”lawdamercy” – tai ”lord have mercy” – kuuluu Bounty Killerille. Kuuntele Bountyn alkuvaiheen levyjä, niin huomaat, että on vaikea löytää biisiä, jossa hokemaa ei tulisi.

”Lawdamercy” kiteyttää dancehall-lausahduksen ytimen. Matala ääni vie ajatukset heti introssa toastaukseen – ja sitä Bountyn levyillä yleensä piisaa. Lupaus siis pitää. ”Lawdamercyssä” hienointa ja kiehtovinta on rytmitys, jolla Bounty sen sanoo. Kolmisanainen litania luetaan yhtenä plöräyksenä ja nopeasti, mutta silti äänteitä maistellen. Äänen korkeus nousee mercy-sanan alun kohdalla ja se tuo nuottia kokonaisuuteen.

Bounty Killerin ”lawdamercystä” tulee itse asiassa mieleen pastori, joka jakelee jumalan armoa ympärillään oleville seurakuntalaisille. Siinä on jotain samaa ainakin ortodoksipappien laulun kanssa.

”Lawdamercy” ei suinkaan ole Bountyn ainoa tavaramerkkilause, joskin varmasti tunnetuin. Uudemmilla biiseillään hän on viljellyt myös ”That’s riiight” ja ”chu knoww” -tokaisuja!

Video ei ole enää saatavilla

#4 DMX: ”Woof”

88 Vaikka moniongelmainen rap-tähti on sittemmin jopa tuomittu koiriensa rääkkäyksestä, ihmisen paras ystävä on ollut isossa roolissa DMX:n uralla. Jopa siihen pisteeseen saakka, että uransa alkuvaiheessa DMX selvästi halusi olla koira. Siihen viittaavat jo ne kymmenisen biisiä DMX:n levyillä, joiden nimissä mainitaan koira tai kennel. Mutta koiruudet eivät jää siihen.

DMX:n ääni on riittävän raflaava jo sellaisenaan, mutta rajuutta korostaakseen hän omaksui jo aikaisessa vaiheessa tavaramerkikseen koiranäänet. ”Grrrr” ja ”mrrr” (sekä tietysti ei-niin-koiramainen ”what what” -kiekaisu) olivat upeita, mutta äännähdysten kruunu oli korkealta ja aggressiivisesti vetäisty ”woof woof”.

Räksytys koristaa monia kultakauden DMX-kappaleita. Tunnetuimpia niistä ovat esimerkiksi Get at Me Dog (1998) ja What’s My Name (1999) sekä Aaliyahin Come Back In One Piece, jolla DMX käy haukahtelemassa – ja räppäämässä.

DMX:n ”woof” on nuoren, elinvoimaisen ja sekopäisen räppärin julistus maailmalle. Se sanoo ”minä teen mitä minua huvittaa”. Vaikka se olisi sitten koiran tavoin haukkumista. Eläinten äänien hokeminen voi olla leikki-ikäisille kaikkein luontevinta toimintaa, mutta DMX osoitti, että myös rap-skene tarvitsee oman karvaturrinsa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 50 Cent & G-Unit: ”G-g-g-g-g-g-unit!”

93 Vuonna 2003 ei ollut mitään muuta kuin 50 Cent ja G-Unit. Nykiräpin uudet valtiaat 50 Cent, Lloyd Banks, Tony Yayo ja Young Buck (joka tosin oli kotoisin Nashvillestä) olivat väkivaltaisia ja misogynistisia, tylyjä, aggressiivisia ja armottomia. Heillä oli heimohuuto, jotta viholliset osasivat tunnistaa heidät jo etäisyyden päästä.

”G-g-g-g-g-g-unit”, se kuului. Siinä on kuusi kappaletta g-kirjaimia. Laske ne: kuusi. Lausumistapaan kuului sellainen nopeus, että g-kirjaimet saivat sössööntyä keskenään. Välillä – lausujasta riippuen – briljeerattiin heittämällä osa g-kirjaimista korkeammalta, jolloin ”G-g-g-g-g-g-unit!” muodosti melodian. ”Unit”-osa puolestaan kuului ohjekirjan mukaan sanoa u:ta matalasti venyttäen ja nit-osan terävän korkealta sanoen: ”jyyyNITT”. Tämä ohje päti myös silloin, kun ”G-Unit”-huuto toteutettiin ilman kuutta g:tä. Tärkeää oli huutaa kumpaa tahansa variaatiota riittävän usein.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan G-Unitin tunnuslause oli niin upea, että oikeastaan heidän koko valtakautensa (2003–2008) Itärannikon rapin huipulla perustui vain tuohon huutoon. Toki myös militantilla lookilla (”G” yhtyeen nimessä tulee sanasta guerrilla, sissi), aseiden heiluttelulla ja muutamalla murhaavan kovalla hitillä saattoi olla vaikutusta asiaan.

Vuoden 2008 jälkeen ”G-g-g-g-g-g-unit!” -huutoa ei ole tiettävästi lausuttu kertaakaan ääneen koko maailmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Cam’ron: ”Killa”

95 Diplomatsin Cam’ron on ylivoimainen räppäri. Itse asiassa tuo oli aliarviointia. Cam’ron syö muut räppärit aamupalaksi. ”Killa”.

Se, että hänen vähäeleisen toteava ”killa”-tokaisua rakastetaan rap-päiden keskuudessa Assyriasta Zürichiin, ei se tarkoita, etteikö hänellä olisi lyyristä substanssia. Sillä sitä Cam’ronilla piisaa. ”Killa”. Itse asiassa se fakta, että Cam’ronista ei ole tehty Nuorgamiin tätä ennen yhtään juttua, on yksistään riittävän hyvä syy lopettaa Nuorgam. ”Killa”.

”Killa” on Cam’ronin rapin alkuunpaneva voima. ”Killa” tarkoittaa, että Cam’ron on nyt täällä ja kohta hän sylkee tulta niin että perskarvasi leimuavat valaisten koko naapuruston. ”Killa”.

Tavallaan ”killa” on samaa kastia kuin Pharrellin ”Yessur” tai Jay-Z:n ”Jyeah”. Leima, joka isketään jo biisin alussa. Sen voi iskeä myös säkeistöjen välissä niin usein kuin huvittaa. ”Killa”. Teho on aina tappava.

Itse asiassa, jos sattuu olemaan Cam’ron, ”killan” voi sanoa vaikka ruokakaupan kassalla, ja ruokaostokset ovat ilmaiset loppuelämän. Ja kassaneiti on nelinkontin lattialla. ”Killa”.

”Killaa” on viljellyt myös atlantalainen Killer Mike. Toivottavasti Cam’ron ei ole kuullut tätä, sillä olisi ikävä todistaa lahjakkaan räppärin julkinen häpäisy. ”Killa”.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Jadakiss: ”Ah-haaaaw”

98 Maailma on täynnä räppäreitä ja heillä kottikärrykaupalla hokemia, sloganeita ja tunnuslauseita.

Mutta on olemassa vain yksi Jadakiss ja ”Ah-haaaaw”.

Tuo ääni ei ole tästä maailmasta. Alienit laskeutuivat lentävällä lautasella Yonkersiin, abduktoivat Jadakissin ja asensivat tuon äänen hänen kurkkuunsa. Niin sairas se on.

Jadan kurkusta kuuluvaa ääntä on vaikea kuvailla. Se on periaatteessa nauru, mutta eihän kukaan oikeasti naura tuolla tavalla. Ei kukaan. Ei noin korkealta. ”Ah-haaaaw”. Joku on luullut sitä myös karheaksi yskäisyksi, mutta sellaiseksi ”ah-haaaaw” on aivan liian pirteä ja riemukas. Muppet Show’n Gonzo the Great flunssan kourissa on ehkä lähin vertailukohta.

Jadakiss ”logottaa” biisejään myös ihan rehellisellä naurulla, mutta tuo lyhyt terävä kurkkuääni ”ah-haaaaw” on paljon tunnistettavampi ja – paremman termin puutteessa – kreisimpi. Sen käyttöä ei oikein määritellä, Jadakiss vaan roiskii sitä ympäriinsä biisien alkuihin ja muihinkin kohtiin.

Itse ymmärrän sen tarkoittavan suunnilleen ”räppääminen on aivan saakelin hauskaa ja mä olen siinä parempi kuin kaikki muut yhteensä ja näin tämä biisi nyt lähtee”. Ja sitten Jada pistää menemään. ”Ah-haaaaw”. Mind blown.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Liki puolentoista minuutin miksaus ”ah-haaaaw”-kohtia Jadakissin tuotannosta!

Video ei ole enää saatavilla

Teemu Soininen, joka soitti ennen muun muassa Superissa, ja Janne Kuusela, joka opittiin tuntemaan Karkkiautomaatista. (Kuva: Tomi Palsa)

Pienokainen tiivistää Janne Kuuselan ilmaisun Liekin puitteissa paremmin kuin muut yhtyeen kappaleet.

“Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, tyttöni pois”

Liekin Janne ”Jansku” Kuusela kykenee parhaana päivänään todelliseen nerouteen, mutta harmillisen usein tyytyy paljon vähempään. Se nähtiin jo Karkkiautomaatissa, mutta etenkin Liekin myöhempien aikojen levyillä. Pienokainen on Karkkiautomaatin Suudelmilla-levyn ohella oivin esimerkki siitä, millaista jälkeä säveltäjältä syntyy parhaana päivänään.

Liekin todelliselta magnum opukselta, vuoden 2003 Korppi-albumilta löytyvä Pienokainen tiivistää Kuuselan ilmaisun Liekin puitteissa paremmin kuin muut yhtyeen kappaleet.

Liekki syntyi vuonna 1999 vuotta aiemmin hajonneen Karkkiautomaatin raunioille. Kun Karkkiautomaatti oli vain viisivuotisen taipaleensa aikana harpannut ison matkan naivistisesta punkpopista, öh, naivistiseen indiepoppiin, Liekki oli ainoastaan loogista jatkumoa sille. Janskun sävellysten muuttuessa yhä polveilevimmiksi ja monimutkaisemmiksi tarvittiin niiden toteuttamiseen taiturimaisempia muusikoita ja sovittajia. Sellaiseen kelpasi hyvin esimerkiksi yksi harvoista kyseenalaisen ”kosketinvelho”-termin Suomessa ansaitsevista miehistä, Okke Komulainen. Komulaisen ammattimainen soitto otti melkoisen kaulan verrattuna Karkkiautomaatin kahden sormen urkumelodioihin.

Liekin debyyttilevy Magio (2001) keskittyi esittelemään uuden bändin soundin – ja ennen kaikkea Janskun uuden lauluäänen. Raakilemaisuudestaan ja ilmeisestä karkkiautomaattimaisuudestaan huolimatta levyllä oli hienoja kappaleita, kuten Sulka, Aave ja Tähtien. Kaksi vuotta myöhemmin yhtye oli kuitenkin hitsautunut soundiltaan lähes täydelliseksi ja Kuuselan sävellykset harpanneet lähes kauttaaltaan mestarilliselle tasolle.

Mutta ennen kaikkea Liekillä oli nyt käsissään jotain kultaakin arvokkaampaa: oikea hittilaulu. Toki Karkkiautomaatilla oli ollut pikkuhittejä, mutta yhtye oli jäänyt vahvasti kulttistatuksensa vangiksi.

Liekin ensimmäinen hitti Pienokainen on edelleen yhtyeen suurin. Keväällä – kesällä 2003 se soi radioissa kaiken aikaa – tai ainakin siltä se tuolloin tuntui. Se riitti myös nostamaan Korppi-albumin peräti listaviitoseksi – huikea suoritus vuonna, jolloin suomalaiset ostivat kahmalokaupalla Yötä, Pizza Enricoa, Pikku G:tä, Gimmeliä ja Nightwishiä.

Pienokaiseen on puristettu Liekin olennaisimmat elinmehut: melankolia, kaiho, mystiikka ja öisen metsälammen tyyneys. Tätä kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla kuin Manulle illallista, vaan hyvyyttä ripotellaan säästeliäästi.

Kuusiminuuttinen Pienokainen alkaa odottavasti kuulaalla pianomelodialla ja helisevillä kitaroilla. Pikkukivan kitaranäppäilyn kautta se etenee puolivillaista melodiantynkää tapailevaan huiluriffiin. Vajaan minuutin kohdalla Jansku alkaa laulaa hieman pitkäpiimäistä säkeistöä, joka ei vielä lupaa kovin suuria.

”Kylmä huoneessain
kylmä huulillain
kauan kuulla sain
kauan”

Kappaleen kortit isketään pöytään vasta tämän säkeen puolivälin kohdalla: melodia kehittyy ja alkaa kasvattaa tunnelmaa isommalle. Koskettimet viiltävät taustalla.

”Kauan
En palata voi, en voi
Kauan
En palata voi”

Liekiltä on julkaistu kuusi albumia, joista Korppi ja sitä seurannut Rajan piirsin taa (2005) ylsivät Suomen albumilistalla top 5:een. (Kuva: Tomi Palsa)

Jo ensimmäinen säkeistö sisältää sanan ”kauan” neljä kertaa – tämän onkin oltava Kuuselan suosikkisana. Löytyyhän yhtyeeltä myös laulu nimeltä Kauan, kauan sitten. Sama, kaihoisan tunteikkaasti lausuttu ”kauan” toistuu muuten kappaleen aikana vielä neljä kertaa.

Säkeen jälkeen tulee sanojensa ja tunnelmansa puolesta korkealle ilmoihin nouseva kertosäe. Tätä kannatti odottaa yhden minuutin ja 32 sekuntia!

”Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, pois
Pois, hei lennä pois, tyttöni pois”

Maailma on jälleen pelastettu, ainakin muutaman minuutin ajaksi.

Kuten Liekin kappaleissa usein, sanoista on hyvin vaikeaa muodostaa mitään erityisen selkeää tarinaa – lähinnä ne tuntuvat musiikin sekaan hyvin sopivalta, kryptiseltä ja mystiikkaa huokuvalta sanahelinältä. Mutta kun sävellys on riittävän hieno, sekin riittää.

Kuuselaa olisi lisäksi helppo epäillä äärimmäisen laiskaksi sanoittajaksi, sillä seuraava säkeistö poikkeaa edeltäjästään vain vähän.

“Taivas reunallain
taivas unessain
kauan tietää sain
kauan

Kauan,
en salata voi, en voi
Kauan,
en salata voi”

Laulun sanoitusta voi toisaalta pitää myös jonkinlaisena minimalismina, vastakohtana Liekin maksimalistiselle progepopille – mikä antaa jo paljon mairittelevamman kuvan Kuuselasta sanoittajana.

Liekistä ei tullut yhden hitin ihmettä, vaan yhtye on pysynyt taiteellisesti suhteellisen kunnianhimoisena ja relevanttina näihin päivin asti – itse asiassa yhtyeen tuorein levy, kahden vuoden takainen Paimen oli sen paras vuosikausiin. Mutta ikävä kyllä silläkään ei ollut uutta Pienokaista.

No, eipä Marsiinkaan laskeuduta ihan joka vuosi.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. helmikuuta 2003 – Yhdysvaltain presidentti George W. Bush kertoi puheessaan suunnitelmastaan tehdä Irakista demokratian mallimaa arabimaailmassa

Uusi Fantasia rynni 2000-luvun alussa puskista suomalaisen tanssimusiikin eturiviin.

Mitä oli ennen?

Ennen Freemania. Ennen heimokaapuja ja hippivaatteita. Ennen Pave Maijas -covereita ja Jaffa-mainoksia.

Ennen Stig Doggia, Anna Abreuta ja Laura Närheä. Ennen Tuottajalevyä ja Op:l Bastardsin paluuta.

Ennen kymmenien tähtivierailijoiden täyttämiä albumeja. Ennen jazz-sooloja. Ennen seitsemänhenkistä livebändiä. Ennen kuin Ercola oli edes virallisesti Uusi Fantasian jäsen.

Oli vain kaksi huuruista miestä. Oli 10-tuumainen vinyylinpala, jossa oli ruma kansi. Siinä diskosämple, vähän kitaraa ja syntikoita.

Ja se tappoi tanssilattioita.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2003 – Valtion liikuntaneuvosto ehdotti Suomen Hiihtoliiton saaman valtionavun jyrkkää pudottamista suomalaisten hiihtäjien dopingin käytön vuoksi. Useat sponsorit olivat jo vetäneet tukensa pois Hiihtoliitolta.

Shine 2009, Suomen ruotsalaisin yhtye kautta aikojen.

Kun Sami Suova ja Mikko Pykäri tekivät punakynillään merkintöjä popin sääntökirjaan.

“Get ready for the new rules
Get ready for the new rules”

19.1.2010 Shine 2009 -yhtye määritti popmusiikin uudet säännöt. Uudet säännöt astuivat voimaan välittömästi. Niihin kuuluvat muiden muassa seuraavat kohdat:

• Veimme Ruotsilta jo sauvakävelyn, nyt on aika viedä baleaarinen indiepop
• Bändin nimi saa olla kuinka hölmö ja vammainen hyvänsä, kunhan se jää mieleen
• Pehmeä on uusi kova, laiska on uusi energinen
• Tyylikkyys ei ole kilpaurheilulaji, vaan hienovarainen asia
• Studiosoundi ei voi koskaan olla liian siloteltu
• Se, mikä vielä eilen kuulosti aikansa eläneeltä, banaalilta ja kornilta, kuulostaa nyt raikkaalta ja luontevalta
• Laulu on enemmän asenteesta kuin taidoista kiinni, vaikkei soitettaisikaan punkia
• Funk on valkoisen miehen laji
• Kitara saa kuulostaa syntikalta, ja toisin päin
• Itsevarmuus ei ole sama kuin kukkoilu tai päteminen
• Kursailemattomuus on hyve, kaikkea pitää kokeilla
• Vaikka musiikkityyli olisi pinnallinen, kappaleessa saa silti pyrkiä tuoreen ajatuksen esittämiseen
• Kepeys ja tummasävyisyys eivät sulje toisiaan ulos
• Studio on instrumentti, oli se kuinka vaatimaton hyvänsä
• Tanssipopissa paino saa olla myös jälkimmäisessä määreessä, eikä sen tarvitse olla kovin tanssittavaa
• Jos epäröit lainkaan, klassikkobreikki toimii aina
• Kaikki on mennyt juuri oikein, jos kappaleesi noteerataan Pitchforkissa nopeammin kuin kotimaisissa musiikkiblogeissa

Shine 2009 sanelee lisää uusia sääntöjä loppuvuodesta 2012, kun nimensä on jo kolme vuotta liian vanhan kuuloinen.

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. toukokuuta 2010 – David Cameronista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri.

Sasu Ripatti on tehnyt musiikkia myös muun muassa Vladislav Delayna, Uusitalona ja Sistolina.

Suomalaisessa house-musiikissa todelliset klassikkobiisit ovat melko harvassa.

“Baby it’s okay
We’ll make it better
Baby, I, I’ll survive
Without these women in my life”

Siihen, että todelliset klassikkobiisit ovat suomalaisessa house-musiikissa harvassa, lienee syynä genren Luxemburgin kokoinen maantiede. Sellaiseksi en silti epäröisi hetkeäkään kutsua Sasu Ripatin Luomo-aliaksellaan vuonna 2001 tekemää Tessio-kappaletta.

Tessio on yhdeksän minuutin kestostaan huolimatta ”helpointa” Ripattia – ainakin jos sitä menee vertaamaan hänen Vladislav Delay -nimellä julkaisemaansa musiikkiin. Tessiota leimaa lämpöinen melodisuus. Sen äänimaailma kätkee sisälleen hellästi kuplivaa analogisoundia, rantaveteen huuhtovien aaltojen lailla kuohuvia syntsamattoja ja huolettomia akustisia kitaroita. Lauluosuudet on dub-hengessä pätkitty levälleen ja upotettu delay-efekteihin.

Tession kiinnekohta on silti sen vastustamaton pop-koukku – jonka esittävän naissolistin henkilöllisyys on jäänyt mysteeriksi. Hyväilevän melankolinen melodia yhdistettynä hieman 2-step-hengessä svengaavaan houserytmiin saattaa tuoda etäisesti mieleen Everything But the Girlin 1990-luvun hitit, joilla folkpop-pariskunta Tracey Thorn ja Ben Watt meni biitistä sekaisin.

Vaikka Tessio on ensisijaisesti tanssikappale, sen sanoitus herättää kysymyksiä. Laulu on oman tulkintani mukaan uskottoman miehensä jättäneen naisen tunnustus entiselle heilalleen. Miehelle, jolle ei yksi nainen riittänyt, ja joka hurmasi jokaisen muunkin, lähes vahingossa.

Nainen ei kuitenkaan jää ruikuttamaan rannalle. Laulun sävy ei ole onneton tai edes surullinen, vaan pikemminkin nainen kiittää miestä niistä onnellisista hetkistä, joita sai hänen kanssaan jakaa.

“I guess you turn me on
When you’re gone
For me it didn’t go wrong
we just made another song”

Kuten tanssihiteistä usein, myös Tessiosta on lukuisia versioita. Alkuperäisellä Force Tracksin julkaisemalla Tessio-ep:llä sekä The Present Lover -albumilla (2003) kuultava yhdeksän ja puolen minuutin versio on itselleni läheisin – siis paras.

Tuorein versio, vuonna 2009 julkaistu remix-ep sisältää myös ”Original Remasterediksi” nimetyn, deep house -tyylisen versioinnin, joka ei ole kuitenkaan tuo alkuperäinen, eikä lähellekään sen veroinen. Vanhemman version ihana naisääni on tuskin edes kuultavissa, ainakaan se ei kuulu riittävän selvästi.

En osaa sanoa, kuinka suuri klubihitti Tessio aikanaan tarkkaan ottaen oli, mutta yksi asia on melko varmaa: se ei takuulla ollut niin suuri hitti kuin sen olisi pitänyt. Pari tuoretta coverversiota ja Luomon omat uusintajulkaisut silti viittaavat siihen, että Tessiolle on edelleen kysyntää. Ihmiskunnalla on siis yhä toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. tammikuuta 2003 – Yhdysvaltain Department of Homeland Security aloitti toimintansa. Siihen yhdistettiin tulli, salainen palvelu ja liittovaltion poliisin koulutus.

Daryl Hall ja John Oates, kuumat putkimiehet.

Kuten jokainen kunnon toimittaja, aloitan siteeraamalla itseäni. Toukokuun 12. päiväna Nuorgamissa julkaistussa jutussa Musiikin salarakkaat: AOR ja hiphop kirjoitin Hall & Oatesista seuraavasti:

”Hall & Oates on sellaisia AOR:n suurvisiirejä. Ne on varmaan saaneet jotain eliksiiriä 1980-luvun lopulla, kun kumpikaan ei näytä vanhenneen sen jälkeen vuottakaan. Äijät ovat soittaneet 1960-luvun lopulta saakka ja näyttävät edelleen noin nelikymppisiltä. Joltain kuumilta putkimiehiltä. Veikkaan, että keikan jälkeen kiemurtelee jonollinen jakkupukuja takahuoneeseen.”

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö jakkupukujen määrä tanssilattialla tekisi eksponentiaalista hyppyä I Can’t Go for Thatin alkaessa soida. Sen lempeä groove on vastustamaton jo ensimmäisestä iskusta alkaen. Ja mikä isku se onkaan! Korgin CR78-rytmikoneen (jota ovat menestyksekkäästi käyttäneet myös muun muassa Phil Collins ja Peter Gabriel) käpyinen, mutta silti niin ihana preset-rock-kompin louskutus saa päälleen pehmeän bassolinjan, joka muistuttaa Lipps Incin vuotta aiemmin ilmestyneestä Funkytown-hitistä. Pian mukana onkin jo iso arsenaali ilmavia syntsajousia, rhodespianoa ja naksuvaa kitaraa valmistelemassa tulevaan.

Näin lähtee käytiin yksi kaikkien aikojen svengaavimmista popbiiseistä. Kymmenessä minuutissa sävelletty mestariteos toimi inspiraationa Michael Jacksonin Billie Jeanille ja samplattiin lukemattomiin hiphop-biiseihin (kuten tähän ja tähän). Biisi oli toki alun perinkin crossover-hitti, joka nousi listaykköseksi niin Billboardin Hot 100- kuin R&B-listalla. Vaikka Hall & Oatesin hittilista on nälkävuoden mittainen, I Can’t Go for That on epäilemättä luettelon tunnetuin kappale.

I Can’t Go for Thatin sanoma vääristettiin brittilehdistössä heti sen ilmestyessä, kun kappaleen väitettiin käsittelevän sitomisleikkejä. Kappaleen nimi ja kertosäe tulivat todellisuudessa Daryl Hallin käyttämästä lentävästä lauseesta, kun yleisö halusi yhtyeen tekevän jotain, mikä hänelle ei sopinut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

I Can’t Go for Thatin teksti on Hallin ja hänen tuonaikaisen tyttöystävänsä Sara Allenin kirjoittama. Allenilla oli joidenkin mielestä liikaakin tekemistä Hall & Oatesin lyriikoiden kanssa, kuten kaikki tämän Yacht Rock -jakson nähneet tietävät.

Video ei ole enää saatavilla

2006 vaatteetkin kutistuivat. Siitä esimerkkinä Shawwna.

2000-luvun alkupuoli oli hyvää aikaa amerikkalaiselle rap-musiikille. Korjaan: loistavaa aikaa. Oikeastaan koko vuosituhannen ensimmäiset viisi vuotta pedattiin paikkaa yhdelle täydelliselle rapvuodelle. Tämä vuosi oli 2006. Ei voi väittää, etteikö esimerkiksi vuonna 2004 tai 2005 olisi ollut yhtä kovia klubi- ja listahittejä kuin vuonna 2006. Mutta vuonna 2006 niitä hittejä oli enemmän.

Kesä 2006 oli kaiken kulminaatio. Vuosituhannen kuumin klubirap-kesä. Sinä kesänä räppiä kuuntelivat kaikki. Jopa ihmiset jotka eivät normaalisti listahitteihin kajonneet osasivat Make It Rainin, What You Know’n, Hustlinin  ja jopa Laffy Taffyn kertosäkeet ulkoa. Ne soivat yökerhoissa, radio-ohjelmissa, MTV:llä ja mixtapeilla. Niistä sauhuttiin levykauppojen laarien ääressä ja internetin keskustelupalstoilla. Etelän rap – vanhemmille diggareille dirty south, nuoremmille crunk – oli hallitseva soundi: kaikki Atlantan, Memphisin, Louisianan ja Miamin paikallisetkin hitit adoptoitiin silmänräpäyksessä myös Helsinkiin. Ja niitä hoilattiin mukana. Mutta myös Itärannikko oli saanut uutta haippia Jay-Z:n, Roc-A-Fellan, State Propertyn ja Diplomatsin kautta. Kanyekin kävi ensi kertaa Suomessa. Lyhytikäiseksi jäänyt Bay Arean hyphy-liike oli kovimmassa nosteessaan juuri kesällä 2006. Rohkeimmat hefet luukuttivat jenkkiräpin joukossa myös Lontoon grime-musaa.

Miesten vaatekoko kasvoi parilla nykäyksellä. Naisten kutistui. Tätä tyyppiä räppi kiinnosti, tuo oli taas aivan räppipäissään. Sen perään hörpättiin lonkeroa, siis harmaata. Ja laitettiin stunna shadesit silmille.

Vuoden 2006 jälkeen kaikki muuttui. Samanlaista vuotta ei enää tullut. Kun levymyynti lähti globaaliin laskuun, hip hop kääntyi vielä nopeampaan laskusuhdanteeseen. Välillä se näytti jopa hiipuvan hitaaseen kuolemaan. Uusia räppibiisejä kyllä tuli, mutta kukaan ei hoilannut niitä enää klubilla. Ei tietenkään, eihän kukaan ollut edes kuullut niitä. Kaikilla oli liian kova kiire kuunnella baltimore club –musaa ja baile funkia.

Oli 2000-luvun klubiräpin kuoliniskuna sitten kreisibailumusa, maailmanlaajuinen taantuma tai will.i.amin  tyhmännäköinen hattu, on se edelleen tärkeä osa 2000-luvun alun pop-ajanlaskua. Tämän 50 + 1 biisin mittaisen soittolistan avulla voit singota itsesi takaisin kesään 2006. Iisisti sen harmaan kanssa.

Disclaimer: kaikki listan kappaleet eivät ole ilmestyneet albumeilla vuonna 2006 – osa on edeltävän vuoden levyjen sinkkuja ja osa julkaistiin albumilla vasta seuraavan vuonna. Olennaisinta on kuitenkin että kaikki niistä soi raskaassa rotaatiossa vuonna 2006.

• Fat Joe – Make It Rain (Remix) (Edited) (Feat. R. Kelly, T.I., Lil Wayne, Baby, Rick Ross and Ace Mac)
• T.I. – What You Know – Explicit Album Version
• Yung Joc – It’s Goin’ Down – Feat. Nitti Explicit Album Version
• D4L – Laffy Taffy – Explicit Album Version w/sample/APPROVED-FINAL
• Lil Scrappy – Money In The Bank – Remix feat. Young Buck
• Jim Jones – We Fly High
• Chamillionaire – Ridin’
• Field Mob – Georgia
• Outkast Featuring Scar & Sleepy Brown. – Morris Brown – Main Version – Explicit
• Sleepy Brown – Margarita
• Juvenile – Rodeo – Explicit Album Version
• Lupe Fiasco – Kick, Push
• The Game – It’s Okay (One Blood)
• Nas – Hip Hop Is Dead
• Busta Rhymes – New York Shit – Album Version (Explicit w/o Shoutouts)
• Jay-Z – Show Me What You Got – Album Version (Edited)
• Kanye West – Touch The Sky
• Ghostface Killah – Back Like That
• Snoop Dogg – That’s That Shit
• Young Jeezy – Go Getta
• Nelly – Grillz – Dirty
• Chingy – Dem Jeans (Explicit) (Feat. Jermaine Dupri)
• Dem Franchize Boyz – Lean Wit It, Rock Wit It
• Birdman & Lil Wayne – Stuntin’ Like My Daddy
• Young Buck – 4 Kings
• Pimp C – I’m Free
• 8Ball & MJG – Ridin’ High – Explicit Album Version
• Shawnna – Gettin’ Some Remix
• Clipse – Mr. Me Too
• Pharrell – Can I Have It Like That
• The Pack – Vans
• E-40 – Tell Me When To Go – Featuring Keak Da Sneak Amended Album Version
• DJ Shadow – 3 Freaks
• Federation – 18 Dummy
• The Team – Hyphy Juice
• Keak Da Sneak – Super Hyphy – Original
• Rich Boy – Throw Some D’s
• Young Dro (Featuring T.I.) – Shoulder Lean – Featuring T.I. Explicit Album Version
• Trae – Swang Remix
• UGK (Underground Kingz) – The Game Belongs To Me – Explicit Version
• Three 6 Mafia – Poppin’ My Collar – Explicit Album Version
• Slim Thug – Diamonds
• Paul Wall – They Don’t Know – Featuring Mike Jones Explicit Album Version
• Crime Mob – Rock Yo Hips
• Jibbs – Chain Hang Low
• Ying Yang Twins – Jigglin
• Trick Daddy – Tuck Ya Ice – feat. Baby Explicit Album Version
• Pitbull – Born N Raised
• Ludacris – Grew Up A Screw Up
• Lil Wayne – Hustler Musik
• Rick Ross – Hustlin’ – Album Version (Edited)

Kuuntele The year that rap broke

Stevie Nicks, eeppistä sen olla pitää.

Stevie Nicksin koko sooloura perustuu siihen, että asiat paisutetaan eeppisiin mittasuhteisiin. 1970–80-luvun Fleetwood Macin kykenevyyttä grandiositeettiin lainkaan väheksymättä, Nicksin soololevyillä kaikki sävellyksistä elämää suurempiin laulumaneereihin, kitarasoundeihin ja Stevien tukkaan on niin massiivista, että Taj Mahal tuntee niiden rinnalla alemmuuskompleksia.

Edge of Seventeen on oivallinen esimerkki tästä. Kappaleessa on vain kolme sointua, mutta Nicks onnistuu kasvattamaan niistä sinfonian.

Soinnut esitellään jo introssa, Waddy Wachtelin soittamassa tavaramerkki-kitaranakutuksessa, jonka Destiny’s Child sämpläsi Bootylicious-hittiinsä vuonna 2001. Sen päälle Nicks alkaa laulaa kertosäettä.

”Just like the white winged dove
Sings a song, sounds like she’s singing
Ooo, ooo, ooo”

Sävellyksellisessä ei tapahdu tuon alun jälkeen oikeastaan yhtään mitään, jopa säkeistöt ja kertosäe noudattavat samaa kaavaa läpi laulun. Dramatiikka rakennetaan turboahtamalla lisää intensiteettiä jokaiseen uuteen osaan ja laskemalla sitä parissa osassa. Vajaan viiden ja puolen minuutin jälkeen ääni feidataan väkivaltaisesti pois ja kaikki on ohi. Kappaleen loppuessa toivoo, että se olisi jatkunut vielä vähintään toiset viisi minuuttia.

”Well, I went today
Maybe I will go again tomorrow
Yea yea, well, the music there
Well, it was hauntingly familiar”

Nicksin oman väitteen mukaan Edge of Seventeenin lyriikka on seurausta yhdestä surullisesta viikosta joulukuussa 1980, jolloin hänen setänsä kuoli syöpään ja John Lennon murhattiin. Sanoma on kuitenkin upotettu keskelle sanahelinän, pseudo-mystiikan ja symboliikan syvää suota. Kuulijalle jää käteen lähinnä se, että laulajaa riivaa joku asia – ja vahvasti.

Nicksin ystävän, Tom Pettyn silloisen vaimon Jane Benyon lausahduksesta keksitty kappaleen nimi – jonka Nicks kuuli väärin tämän sanoista ”age of seventeen” – mainitaan vain yhden kerran, toisen säkeistön lopussa.

Kertosäkeen muistettavin pätkä on ”just like the white winged dove” -hokema, joka on singlepainoksessa myös lisätty ajalleen tyypillisesti kappaleen nimen perään sulkeisiin. Se viittaa Nicksin kertoman mukaan siihen, kun henki irtaantuu ruumiista ihmisen kuollessa.

”The clouds, never expect it
When it rains
But the sea changes color
But the sea does not change”

Irrallisen oloisia merisäähän, ikääntymiseen tai yölinnun kutsuun liittyviä vertauksia ei ole kenties yhtä helppoa koodata auki, mutta niillä on tuskin edes niin väliä. Edge of Seventeenin teksti, kuten valtaosa Nicksin sanoituksista, on puutaheinää, mutta kuulostaa Jumalan lähettämältä rakkauskirjeeltä, kun Nicks sen laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Samplaa mua.

Taana Gardnerin Heartbeatin intron boogierytmi on ollut lähteenä niin monelle hiphop-kappaleelle, ettei alkuperäistä laulua tarvitse tuntea tunnistaakseen rytmin. Tuo laiskasti kompurova rumpu-basso-groove on niin vastustamaton, ettei sen päälle tehdyllä sävellyksellä ole oikeastaan edes niin väliä.

Pitkälti tuntemattomaksi jääneen suuruuden Kenton Nixin tekemä sävellys jää toki rytmiryhmän sovituksen ja tuotannon vahvan tunnelman varjoon, muttei kalpene aikakautensa muille boogie-kulmakiville. Jos hidastempoinen ja synteettinen boogie oli soulin, funkin ja diskon jälkeisessä mustan musiikin maailmassa samaa kuin AOR oli rockin historialle – aikuistuneelle yleisölle tehtyä pompöösiä ja pintakiiltoista lifestyle-musiikkia – Heartbeat on genrensä oma Africa tai What a Fool Believes.

Kappale nousi aikanaan Billboardin singlelistalla ainoastaan kymmenenneksi, mutta suuri osa Heartbeatin gloriasta onkin syntynyt vasta sen julkaisun jälkeisenä vuosikymmenenä. Sen laahustava biitti on löytänyt tiensä ainakin pariinkymmeneen hiphop-biisiin, joista tunnetuin on jamaikalaisen reggaemiehen Ini Kamozen megahitti Here Comes the Hotstepper (1994).

Samaa rytmiä kierrätti menestyksekkäästi jo viisi vuotta aikaisemmin De La Soul, debyyttilevynsä 3 Feet High And Risingin sinkulla Buddy. Hieman vaatimattomammalla menestyksellä Heartbeatia ovat sämplänneet ainakin DMX, Black Moon, Mack 10, The Treacherous Three, Heavy D, Above The Law, SWV, KRS-One ja Snoop Dogg.

Heartbeatin suositeltava versio on tietysti diskoguru Larry Levanin aiheesta tekemä liki kymmenminuuttinen club mix, joka nostaa panokset huomattavasti lyhyttä sinkkuversiota korkeammalle.

Video ei ole enää saatavilla

IBM:n insinöörien pikkujouluissa ei ollut koskaan ollut yhtä hauskaa.

Piano soittaa melankoliset, John Lennonin 1970-luvun soololevyiltä tutut mollisoinnut. Puhdas ja viaton miesääni laulaa ”Change your heart, look around you, change your heart, it will astound you” vain edetäkseen riipaisevan kaihoisaan ”I need your loving, like the sunshine” -vuodatukseen.

Joo, tuttu biisi. Klassikko. Ihan mahtava. Kuka tää olikaan? 10cc vai America? Pakko olla Chicago tai Tubes? Oliks se Foreigneria?

Ei, se oli The Korgis. Anteeksi kuka?

The Korgisin ainoa hitti, kakkoslevyltään Dumb Waitersiltä löytyvä syntetisaattoriballadi Everybody’s Gotta Learn Sometime on tunnetumpi kuin Korgis milloinkaan. Lyön vetoa, että vain paatunein soft rock -friikki tunnistaisi rillipäiset James Warrenin ja Andy Davisin kuvasta – kaikki muut luulisivat heitä IBM:n insinööreiksi. Klassisena yhden hitin ihmeenä pidetty brittibändi hajosikin kolmannen levynsä jälkeen, kun uusia hittejä ei kuulunut ja duo oli jo kutistunut yhden Andy Davisin verran pienemmäksi.

Paljon tunnetummaksi yhtyettä ei tehnyt heidän comebackinsa vuonna 2005. Korgis on edelleen yhtä kuin Everybody’s Gotta Learn Sometime; yksi 1980-luvun alun popin suurista tuntemattomista, jona se tulee pysymäänkin. Mutta yksi ei muutu: Everybody’s Gotta Learn Sometimen jouset saavat edelleen kylmät väreet selkäpiihin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pikaisen vilkaisun mukaan Everybody’s Gotta Learn Sometime on lisensoitu liki sadalle eri kokoelmalevylle. Sitä on sämplännyt 1990-luvun rave-sensaatio Baby D (I Need Your Lovin’) ja sen ovat versioineet muun muassa Army of Lovers, Beck, Glasvegas, Sharon Corr, Yazz, The Dream Academy sekä Zucchero ja Vanessa Carlton. Kukaan heistä ei yllä alkuperäisesityksen magiaan, ei edes Beck.

Video ei ole enää saatavilla

Joskus se on ihan hyvä juttu. Ei kaikkien suhteiden tarvitse olla niin julkisia. Jussi Parviainen voisi esimerkiksi miettiä tätä joskus… Joskus suhteet voivat olla julkisia salaisuuksia, niin kuin varmasti suuri osa poliittisesta korruptiosta Suomessa.

Vaikea sanoa mihin tässä jatkumossa hiphopin ja AOR:n välinen suhde kuuluu. Siitä ei kauheasti puhuta julkisesti, mutta kaikki siitä tietävät. Siihen kuuluu tehovoimaltaan ydinräjähdyksen tasoa lähentelevien korvamatojen kanssa sekoileminen.

Siinä missä sämplääminen on omalta osaltaan auttanut monia muita musiikkilajeja, kuten soulia ja jazzia, kasvattamaan suosiotaan aallonpohjasta ylös, ei sen taipumuksella käväistä AOR-keksipurkilla napsimassa musiikillisia namupaloja ole ollut vastaavaa vaikutusta.

Tämä 25 vuotta sitten niin korskea, isoja virveliniskujaan stadionilta toiselle lennättänyt musiikinlaji on yhä harvojen herkkua ja yksi niitä harvoja menneiden vuosikymmenten ilmiöitä, joiden on vaikea nähdä tulevan takaisin. Onko sillä, että Kanada oli aina AOR:n suurvalta, kannabiksen ja rauhanturvaamisen lisäksi, vaikutusta asiaan? Keskustelkaa.

Mikään ei kuitenkaan muuta sitä asiaa, että tämä on aivan mahtavaa musiikkia kaukaa kaikkien arkirealiteettien tuolta puolen.

Nuorgamin Hall & Oates, Fiilin & Tolonen,  ylpeänä esittelevät 13 hiphopin ja AOR:n salarakkaussuhdetta.

1. Toto: Georgy Porgy vs. Devin The Dude: Georgy

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu Tolonen: Georgy Porgy on vanha englantilainen lastenloru. Se kertoo lapsesta, joka tykkää pussata tyttöjä, mutta ei uskalla leikkiä poikien rajuja leikkejä. On vihjailtu, että se kertoisi oikeasti kolmesta eri aatelisesta: kuningas Kaarle II:sta, Yrjö I:stä ja George Villiersistä, Buckinghamin ensimmäisestä kreivistä. Todisteita ei ole suuntaan tai toiseen.

Teemu Fiilin: Toto ei halua soittaa Georgy Porgya enää keikoilla, koska arvatenkin häpeää näitä muutamia discohittejään (Georgy Porgy on tiettävästi Toton ainoa Billboardin r&b-listalle noussut single, korkein sija oli 18.). Naislaulaja on muuten diskomuija Cheryl Lynn, jolle Toton David Paich teki hitin Got to Be Real – jota on myös sämplätty noin neljään tuhanteen biisiin.

2. Toto: Africa vs. Xzibit: Heart of Man

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: En tiennyt, että Chris de Burgh on versioinut tämän kappaleen. Ei kuunnella sitä, jooko? Mulle jäi vuonna 2004 ikuinen The Lady in Red –trauma Itä-Afrikkaan suuntautuneelta matkalta. Pelkkä ajatus miehen äänestä saa mut ihan aivovaurioon…

Teemu: African sanoitus on kovinta dadaa kautta miesmuistin. Toton edesmennyt rumpali Jeff Porcaro selitti, että sanoituksen ideana on se, että valkoinen poika yrittää kirjoittaa laulun Afrikasta, mutta koska ei ole ikinä käynyt siellä, voi vain kertoa, mitä on nähnyt televisiosta. Kuulostaa selittelyltä. Kukaan ei selvin päin kirjoita:

”Sure as Kilimanjaro rises like Olympus above the Serengeti”

3. Starship: We Built This City vs. The Diplomats: We Built This City

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Alkuperäisesityksen sanat rustasi Elton Johnin lyyrikkona tunnettu Bernie Taupin. Yksi säveltäjistä on J. Geils Bandistä tuttu Peter Wolf. Starship-laulaja Grace Slick väitti aina biisin kertovan 1970-luvun Los Angelesista, mutta lyriikoissa viitataan San Franciscoon useaan otteeseen.

Teemu: Muutama vuosi sitten amerikkalainen Blender-lehti valitsi We Built This Cityn 50 Most Awesomely Bad Songs Ever -listallaan kaikkien aikojen huonoimmaksi kappaleeksi. Nuff said?

4. Player: Baby Come Back vs. Biz Markie: Things Get a Little Easier

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Biz Markie on kansallisaarre. Tai ylikansallisaarre. ”Word to granny’s panties!”

Teemu: Playerin basisti, siis se punapaitainen jäbä videolla, on Ronn Moss. Siis Kauniiden ja rohkeiden Ridge Forrester. Revi siitä. Jätkä on renessanssinero.

5. Foreigner: Street Thunder vs. EPMD: Chill

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Tämä on klassista crate digging -meininkiä menneiltä vuosilta. Suhteellisen tuntematon Foreigner-sinkun b-puoli muuttuu räppiklassikoksi. EPMD oli skrewed ennen muita, ja Foreignerin puolihuolimattomasta heitosta on imetty viimeinenkin etukenon tunne.

Teemu: Mä oon aika huolissani, että Foreignerilla oli joku biisi, jota en tuntenut. Tai siis, ennen vuotta 1985 ilmestynyt biisi, jota en tuntenut. Tää on I Want to Know What Love Is –sinkun (jota sinäkin lauloit viime viikonloppuna karaokessa, tai ainakin kuulit jonkun laulaneen) b-puoli. Tän albumin jälkeen tullut Foreigner on pääasiallisesti aika kakkaa. EPMD:n Erick Sermonilla on vihreät silmät, mikä on kohtalaisen harvinaista tummaihoiselle miehelle.

6. Hall & Oates: I Can’t Go For That (No Can Do) vs. Above The Law: V.S.O.P.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Erään longislandilaisen hippiretkueen versio tämän Hall & Oates -raidan sämpläämisestä on tietty laajemmalti tunnettu, mutta Above the Law on saanut kyseisen loopin kuulostamaan uhkaavammalta. ATL on muutenkin tutustumisen arvoinen porukka.

Teemu: Hall & Oates on sellaisia AOR:n suurvisiirejä. Ne on varmaan saaneet jotain eliksiiriä 1980-luvun lopulla, kun kumpikaan ei näytä vanhenneen sen jälkeen vuottakaan. Äijät ovat soittaneet 1960-luvun lopulta saakka ja näyttävät edelleen noin nelikymppisiltä. Joltain kuumilta putkimiehiltä. Veikkaan, että keikan jälkeen kiemurtelee jonollinen jakkupukuja takahuoneeseen.

7. Styx: Castle Walls vs. Raekwon: Surgical Gloves

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Raekwonin Cuban Linx -jatko-osalta löytyy tämä toimivasti saksittu pätkä Styxin tuotannon progemmalta laidalta. Biisin c-osassa riittää vielä ”pöllittävää”, noin ajasta 2.10 eteenpäin.

Teemu: Ja se Styxin toinen laita taas tuotiin tässä pätkässä aika hyvin esille, myös nuoremmille sukupolville. Samoin kuin Isaac Hayesin roolihahmon nimi South Parkissa, myös Raekwonin lempinimi on The Chef. En silti usko, että Raekwon kokkaa kovin usein koululaisille lihapullia, ainakaan tämän kuvan perusteella.

8. Boz Scaggs: Lowdown vs. Leaders of the New School: The International Zone Coaster

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Bozin patologinen, vuosikymmenen huomioon ottaen mahdollisesti Qualuude-nimisen pillerin edesauttama rentous yhdistettynä Busta Rhymesin totaaliseen hektisyyteen toimii. Video on täynnä tanssiliikkeitä, joilla voi niin sanotusti kleimata speissiä diskossa. Klipin esittelemä hattumuoti kannattaa myös noteerata ja miettiä sitä omaa tyyliä.

Teemu: Boz oli alun perin Steve Miller Bandin kitaristi. Viime kesänä Boz teki kiertueen The Doobie Brothersin Michael McDonaldin ja Steely Danin Donald Fagenin kanssa, minkä lisäksi se hoitelee jotain viinitilaa Kaliforniassa. Life is hard. Bozin pojista toinen on kyllä kuollut heroiinin yliannostukseen ja toinen on musiikkitoimittaja. En tiedä kumpi on huonompi valinta.

9. Bruce Hornsby & The Range: The Way It Is vs. E-40: Things’ll Never Change

http://www.dailymotion.com/video/x1tn79_bruce-hornsby-the-way-it-is_music

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Tässä kaksi kappaletta, joissa kummassakin saavutetaan totaalinen liikutuksen taso, vähän niin kuin Jare & VilleGallen biisissä Faija. Kannattaa kuunnella kaikki kolme putkeen. Alkaa takuulla itkettää.

Teemu: Vielä tunnetumpi The Way It Is -sämple on 2Pacin biisissä Changes. The Way It Is on ehkä paras piano rock -kappale ikinä. Liikuttavaa, baleaarista AOR:ää, jossa arvostellaan rotuerottelua ja puhutaan siviilioikeuksien puolesta. Parasta. Ostin tänään divarista seitsemällä eurolla muinoin radiopromona julkaistun Bruce Hornsby and The Range -LP:n Live – The Way It Is Tour 1986–87, jossa on tästä biisistä 6 minuuttia ja 25 sekuntia pitkä versio. Sekä 7 minuutin ja 7 sekunnin pianointro – mikä oli todellinen syyni ostaa levy. Maksoin pianosoolosta euron per minuutti. Olen sairas.

10. Kenny Loggins: This Is It vs. Nas: We Will Survive

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Kenny Loggins kirjoitti biisin kuolevalle isälleen. Nas kirjoitti räppinsä jo kuolleelle Notorious B.I.G:lle.

Teemu: Tää biisipari on musta melkein yhtä liikuttava kuin edellinen. Mun oli pakko saada tämä Loggins haltuuni sillä hetkellä, kun bongasin sämplen Nasin levyn sisäpussista. Jotenkin Loggins ei ole päässyt ihan kaikilla biiseillään (esimerkiksi leffahitit Footloose ja Top Gunissa soineet Playing With the Boys ja Danger Zone) ihan samanlaiseen koskettavuuden tasoon. Kenny Logginsin parta on tosin yksi maailman siisteimpiä. Sillä on ollut se parta kaikenlaisten eri hiusmallien kanssa ja aina on toiminut. Parasta oli Kennyn kuohkea, blondattu ja permanentattu kasarikiharapehko parran kanssa. Priceless.

11. Foreigner: Cold as Ice vs. M.O.P.: Cold as Ice

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Loistavan romuluinen tulkinta kuuluisammasta Foreigner-raidasta. Foreigner luottaa karmaan ja uskoo, että ihminen, jolle laulua lauletaan, saa ansionsa mukaan. Mash Up Posse luottaa käsiaseisiin ja rehentelyyn. Tai ainakin käsiaseista puhumiseen.

Teemu: Kuulin tän Foreignerin originaalibiisin joskus kolmetoistavuotiaana, vuonna 1988, serkun joltain jenkkiläiseltä AOR-radioasemalta äänittämältä kassulta. Kolahti saman tien. M.O.P.:n version kuulin New Yorkissa varmaan suunnilleen samalla viikolla, kun se oli ilmestynyt, vuonna 2001. Kolahti saman tien. Kävelin lähimpään levykauppaan (sattui olemaan Rock And Soul 7th Avenuella) ja ostin maksin. B-puolella on Ante Up Remix, joka on yhtä hyvä biisi. Tää on yksi vuosituhannen eniten kuuntelemistani räppisinkuista.

12. Avalanche: Overnight Sensation vs. Kool G Rap & DJ Polo: Butcher Shop

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Avalanchen Overnight Sensation on aika todennäköisesti dorkin hittibiisihakuisuudesta kertova metapoppis. Butcher Shop on pelkkää kovuutta.

Teemu: Kanye ja Twista teki samasta aiheesta biisin Overnight Celebrity. Mutta kumpikaan niistä ei ole yhtä kova kuin Kool G. Rap. Ei lähelläkään. Kool G. on jumala. Ilman Kool G. Rapia ei olisi East Coast -räppiä sellaisena kuin se tunnetaan. Ei olisi Nasia, Biggietä, Jay-Z:tä, Eminemiä, N.O.R.E.:a, Fat Joeta, Big Punia, Mobb Deepiä, M.O.P.:tä. Ei edes Wu-Tangia. Kelaa sitä.

13. Warren G: Regulate feat. Nate Dogg vs. Michael McDonald: I Keep Forgettin’

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Teemu: Kuluneita tai ei, näihin kahteen kappaleeseen kiteytyy suurin piirtein kaikki mikä musiikissa on hyvää. Voisin perustaa oman uskonlahkon, joka pohjaa oppinsa McDonaldin Fender Rhodes -sointuihin tuossa biisissä. Muut soittimet hoitaakin Toto, mikä yllätys. Joku kommentoi kappaletta Youtubessa: ”This song is meant to make a man and a woman fuck”. Kuinka oikeassa voi ollakaan.

Arttu: Ajatella. Lukemisen ja muistamisen arvoinen YouTube-kommentti. Tajutonta. Kaikista maailman lauletuista räppikertseistä Nate Doggin on hienoin, ei vähiten jätkän todella miellyttävän äänen ansiosta. RIP Nate Dogg. Jos pitäisi valita biisi, jota olen kuunnellut elämässäni eniten, se olisi tämä tai Cat Stevensin Morning Has Broken. Thanks, mom!

Eikä siinä todellakaan ollut kaikki! Seuraavaksi herrojen rakkaudella laatiman AOR-soittolistan kimppuun, josta löytyy kuunteltavaa edistyneemmillekin AOR-nisteille!

105 biisin soittolista, jossa on vain yksi meidän kappale? Toto ei tykkää.

AORGAM-listan tavoite ei ole kattaa kaikkia AOR-musan tärkeimpiä kulmakiviä, eikä varsinkaan niitä kulutetuimpia standardeja. Se ei myöskään pyri määrittelemään, mitä on oikea AOR.

Tämän vuoksi listalla on yhtä lailla 1970-luvun soft- ja yacht-rockia sekä 1980-luvun hiusmetallia liippaavia kappaleita. Ennen kaikkea listalle on koottu hienoja kappaleita amerikkalaisten Album Oriented Rock -radioasemien kulta-ajalta.

Soittolista on niin pitkä, kattava ja mahtava, ettemme jaksaneet näpytellä sitä tähän.
Arttu näpytteli taitavilla muusikon käsillään sen:

1. Hamilton : Fallin’ In Love
2. Ambrosia : You’re The Only Woman – You & I Album Version
3. Linda Ronstadt : Hurt So Bad – LP Version re-mastered
4. Tom Petty And The Heartbreakers : Breakdown
5. The Doobie Brothers : Real Love
6. Gary Wright : Dream Weaver
7. Gerry Rafferty : Baker Street
8. Al Stewart : Year Of The Cat
9. Supertramp : Breakfast In America
10. Alessi Brothers : Seabird
11. Bobby Caldwell : Open Your Eyes
12. Ace : How Long
13. Boz Scaggs : JoJo
14. Nicolette Larson : Lotta Love
15. Bad Company : Untie The Knot
16. Chris Rea : Josephine
17. Kenny Loggins : This Is It
18. Lee Ritenour : Is It You?
19. Jackson Browne : Somebody’s Baby
20. Chicago : Mama Mama
21. Bee Gees : Love You Inside Out
22. Steely Dan : Peg
23. Pages : You Need A Hero
24. Michael McDonald : Playin’ By The Rules
25. Joe Walsh : In The City – The Warriors/Soundtrack Version
26. Exile : Kiss You All Over
27. Sniff ’n’ The Tears : Rodeo Drive
28. Russ Ballard : Voices
29. The Alan Parsons Project : Games People Play
30. Steve Winwood : Valerie
31. America : You Can Do Magic
32. Fleetwood Mac : Family Man
33. Robert Palmer : I Didn’t Mean To Turn You On
34. Kim Carnes : Draw Of The Cards
35. Robert Plant : Heaven Knows – 2006 Remastered LP Version
36. Don Henley : Sunset Grill
37. Mike & The Mechanics : Over My Shoulder
38. Daryl Hall & John Oates : Adult Education
39. Phil Collins : I Missed Again
40. Dan Hartman : I Can Dream About You
41. Roachford : Cuddly Toy
42. The Greg Kihn band : Jeopardy
43. Lindsey Buckingham : Trouble
44. Kiki Dee : One Jump Ahead Of The Storm
45. 10cc : The Wall Street Shuffle
46. Styx : The Best Of Times
47. Christopher Cross : All Right
48. Eddie Money : Two Tickets To Paradise
49. Kenny Loggins & Steve Perry : Don’t Fight It
50. Montrose : Rich Man
51. The Babys : Turn And Walk Away
52. Desmond Child : Last Of An Ancient Breed – The Warriors/Soundtrack Version
53. Toto : I’ll Supply The Love
54. Kansas : Fight Fire With Fire
55. Yes : Love Will Find A Way
56. Rush : Manhattan Project
57. Asia : Only Time Will Tell
58. Night Ranger : Four In The Morning
59. 38 Special : Hold On Loosely
60. Aldo Nova : Foolin’ Yourself
61. Mr. Mister : Is It Love
62. The Outfield : Your Love
63. Cutting Crew : One For The Mockingbird
64. Loverboy : Turn Me Loose
65. REO Speedwagon : Ridin’ The Storm Out
66. Journey : Wheel In The Sky
67. Blue Oyster Cult : Burnin’ For You
68. April Wine : Sign Of The Gypsy Queen
69. Foreigner : Feels Like The First Time
70. Boston : Peace Of Mind
71. Barry Goudreau : Dreams
72. Steve Perry : Oh Sherrie
73. Survivor : High On You
74. Michael Bolton : Fools Game
75. Prism : Don’t Let Him Know
76. Lou Gramm : Midnight Blue – Remastered LP Version
77. Y&T : Summertime Girls
78. FM : Let Love Be The Leader
79. Bryan Adams : Lonely Nights
80. Giant : I’m A Believer
81. Peter Cetera : I Can Feel It
82. Rick Springfield : Rock Of Life
83. John Parr : Naughty Naughty
84. Billy Squier : Rock Me Tonite
85. Frida : I Know There’s Something Going On
86. Scandal featuring Patty Smyth : The Warrior
87. Heart : How Can I Refuse
88. Stevie Nicks : Talk To Me
89. Pat Benatar : Love Is A Battlefield
90. Starship : Sara
91. Robin Beck : First Time
92. John Waite : Missing You (Single Version)
93. Richard Marx : Endless Summer Nights
94. Corey Hart : Never Surrender
95. Bad English : Don’t Walk Away
96. Glass Tiger : Diamond Sun (Single Version)
97. Bruce Hornsby : The Way It Is
98. The Hooters : All You Zombies
99. Poco : Call It Love
100. Marc Cohn : Walking In Memphis
101. Rickie Lee Jones The Horses
102. Carly Simon : Coming Around Again
103. Seals and Crofts Ð Summer Breeze
104. Bread Ð Make It With You
105. Player Ð Baby Come Back

Mitä siinä vielä odotatte. Klikatkaa alta olevasta linkistä.

Nautinnollista AOR-kesää!

Kuuntele soittolista AORGAM.