Abba. Frida, Benny, Agnetha ja Björn.

Teemu Eskelinen perkaa Ruotsi-popin kuninkaallisten tuotannosta lisää heikommin tunnettuja helmiä.

Koska ensimmäinen Nuorgam-juttuni aikoinaan kertoi Abbasta, päätin Nuorgamin toisen tulemisen yhteydessä kaivella lisää maailman menestyneimmän ruotsalaisyhtyeen tuntemattomampia, mutta suurimpien hittien kanssa täysin yhdenvertaisia kappaleita.

Toinen kimmoke tähän oli viimekesäinen vierailuni Tukholman Abba-museossa, mikä sai paneutumaan ja syventymään yhtyeen musiikkiin vielä intensiivisemmin. Ymmärsin, että Bennyn ja Björnin sävel- ja sanakynät vain terävöityivät loppua kohden kokemuksen (musiikista ja elämän eri alueilta, hyvässä ja pahassa) karttuessa.

Abba-museon avaamisesta tulee tänään 7. toukokuuta kuluneeksi päivälleen viisi vuotta.

Vaikka Abban viimeinen albumi The Visitors oli selkeästi vaisumpi myyntimenestys kuin pari edeltäjäänsä, olen listannut siltä (ja albumilta lohkaistujen singlejen b-puolilta) näille kahdelle listalle yhteensä seitsemän kappaletta.

#1 Disillusion (Ring Ring, 1973)

Agnetha Fältskog, kuten kaikki muutkin Abban jäsenet, oli tehnyt jo mainittavan uran ennen Abbaa. Agnetha myös sävelsi ja sanoitti osan soololevyjensä materiaalista. Disillusion on ainoa Abban nimissä julkaistu Agnethan sävellys bändin aktiiviaikana (sanoitus on Björnin käsialaa). Ruotsinkielinen versio kappaleesta julkaistiin nimellä Mina ögon Agnethan sooloalbumilla Elva kvinnor i ett hus vuonna 1975. Tiettävästi Benny ja Björn yrittivät patistaa Agnethaa kirjoittamaan enemmänkin kappaleita Abballe, mutta tämä vetosi lastenhoitovelvoitteisiin ja siihen, etteivät hänen kappaleensa olleet hänen omasta mielestään Abballe sopivia. Toista Agnethan sävellystä I’m Still Alive (sanoitus Björnin) Abba esitti ainoastaan livenä vuoden 1979 kiertueella, ja tämän kappaleen virallinen liveversio julkaistiin vasta vuonna 2014 Live at Wembley Arena -albumilla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Suzy Hang-Around (Waterloo, 1974)

Ryhmän ulkopuolelle jättämisestä kertova kappale, jonka aiheeseen useimmat, joilla sisaruksia on, saavat varmasti jonkinmoista kosketuspintaa. Björn, vuotta vanhemman isoveljen roolissa, ei tahdo pikkusisko-Suzyn roikkuvan häntäkärpäsenä perässään ja kavereineen kehottaa häntä häipymään ja hankkimaan omia ystäviä. Ja kun Suzy-parka menee kertomaan äidille, isoveli saa äidiltä nuhteet. Mutta siinä samassa, kun äiti kääntää selkänsä, isoveli ja kaverit julmasti jatkavat kiusaamista. Kappale ei kerro, mitä Suzylle tapahtui tämän jälkeen: saiko hän omia ystäviä, vai jäikö lopulta yksin. Biisistä tavallaan puuttuu kolmas säkeistö.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hey, Hey Helen (Abba, 1975)

Toinen kipeän aiheen kappale. Kappaleen päähenkilö Helen on jättänyt miehensä ja päätynyt yksinhuoltajaksi. Biisissä pohditaan hänen ratkaisunsa oikeellisuutta, kun lapset itkevät isänsä perään. Biisi julkaistiin albumin lisäksi myöhemmin Fernando-singlen b-puolella, ja ehkä siksi se jäikin hieman varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

#4 I’ve Been Waiting for You (Abba, 1975)

Käsittämättömän kaunis kappale. Rakkaudentunnustus viimein löytyneelle rakkauden kohteelle ajalta, jolloin kaikki oli Abba-leirin parisuhteissa vielä hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

#5 One Man, One Woman (Abba – The Album, 1977)

Kappale parisuhteen voimasta ongelmien keskellä. Fridan tumma ääni pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen verran huomiota tämä kappale on aikoinaan saanut, että siitä on tehty ihan virallinen musiikkivideokin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Lovelight (single, 1979)

Tällaisen timantin Abba jätti Chiquitita-singen b-puolelle vuonna 1979. Ilmeisesti pakko, koska Voulez-Vous’lle oli tyrkyllä niin paljon hyviä kappaleita, ettei kaikkia yksinkertaisesti voinut mahduttaa albumille. Arpa osui tällä kertaa Lovelightiin.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Angeleyes (Voulez-Vous, 1979)

Yksi kappaleista, joka syrjäytti Lovelightin Voulez-Vous-albumilta. Kappaleessa törmätään ex-heilaan kulkemassa uuden naisystävän kanssa ja jäädään miettimään, olisiko naiselle pitänyt kertoa miehen petollisista enkelinsilmistä…

Video ei ole enää saatavilla

#8 Kisses of Fire (Voulez-Vous, 1979)

Diskovaikutteinen henkäilysäkeistö ja täydellinen popkertosäe. Oivallinen päätöskappale Voulez-Vous-albumille. Enempää ei tarvitse sanoa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Elaine (single, 1980)

The Winner Takes It Allin b-puoleksi päätynyt kappale heijastelee erään tulkinnan mukaan kuuluisuuden varjopuolia: kuuluisa ihminen on pakotettu olemaan kuin kala maljassa. Rauhassa kulkeminen ja yksityisyys on mennyttä, kun olet kuuluisa ja sekä manageri että fanit haluavat sinusta pienen palasen, eivätkä ymmärrä, että sinäkin olet ihminen, joka tarvitsee oman tilansa ja yksityisyytensä. Toinen tulkinta kertoo Elainen olevan epätoivoisessa tilanteessa ja yrittävän paeta epämiellyttäviä ihmissuhteita – siinä kuitenkaan onnistumatta.

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Way Old Friends Do (Super Trouper, 1980)

Ystävyyttä ylistävä yhteislaulu Auld Lang Synen tapaan. Agnetha ja Frida ovat todistettavasti laulaneet tätä yhdessä samalla lavalla viimeksi vuonna 2016, Bennyn ja Björnin ensitapaamisen 50-vuotisjuhlassa.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Should I Laugh or Cry (single, 1981)

The Visitors oli täynnä niin upeita kappaleita, että tämän biisin kohtaloksi jäi pudota siltä pois. Kenties tapahtunutta kompensoitiin sillä, että kappale valittiin sekä One of Usin että When All Is Said and Donen b-puoleksi. Sanoitus käsittelee ihmisen muuttumista aivan toisenlaiseksi kuin hän on aiemmin ollut. Tämä henkilön käytös on sellaista, ettei toinen voi kuin miettiä, pitäisikö itkeä vai nauraa… Fridan lauluosuudet ovat tässäkin kappaleessa täysin omaa luokkaansa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Soldiers (The Visitors, 1981)

Abballe epätyypillisellä poljennolla eteenpäin kulkeva kappale osoittaa, että Benny ja Björn osasivat kirjoittaa myös todella vakavista aiheista. Soldiers on kirjoitettu kylmän sodan ja kahden suurvallan asevarustelun ollessa huipussaan, eikä sen sanoma tunnu kaukaiselta nykypäivänäkään, valitettavasti. Ei-taistelevan henkilön näkökulmaa tarkastelemalla voi ymmärtää väkivallan pelon, mutta jos sota syttyy, kaikkien täytyy tehdä osansa, mitä se sitten tilanteessa tarkoittaakaan. Sotilaat laulavat eri lauluja kuin me tavalliset ihmiset, mutta kun torvensoittaja alkaa soittaa, myös meidän täytyy tanssia…

Video ei ole enää saatavilla

#13 I Let the Music Speak (The Visitors, 1981)

Abban loppuvaiheessa Frida pääsi esittelemään osaamistaan kiitettävissä määrin ja näytti usein esimerkein, kuinka moneen hänen äänensä oikein taipui. Sävellyksenä I Let the Music Speak vihjailee Bennyn ja Björnin tulevista retkistä musikaalien parissa. Sanoitus kertoo yksinkertaisesti laulajan intohimosta laulaa ja puhua musiikin kautta.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Two for the Price of One (The Visitors, 1981)

Hauska kertomus yksinäisestä, rautatieaseman laitureita siivoavasta miehestä, joka näkee paikallisessa lehdessä kiinnostavan seuranhakuilmoituksen, soittaa siinä olevaan numeroon kolmen kimppa mielessään, mutta kohtaakin kappaleen lopussa yllätyksen…

Video ei ole enää saatavilla

#15 Slipping Through My Fingers (The Visitors, 1981)

Sydäntäsärkevä tilitys vanhempien tunteista, kun lapsi kasvaa ja lipuu pikkuhiljaa otteesta. Varsinkin Agnetha tunsi pohjatonta syyllisyyttä siitä, ettei hän ja Björn olleet jatkuvien promo- ja keikkakiertueiden takia lastensa Lindan ja Christianin varhaislapsuudessa tarpeeksi läsnä. Björn kirjoitti kappaleen sanat eräänä aamuna sen jälkeen, kun oli vienyt 7-vuotiaan Lindan kouluun ja jäänyt katsomaan hänen peräänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Kansas loistonsa päivinä: Steve Walsh, Robby Steinhardt, Kerry Livgren, Rich Williams, Dave Hope ja Phil Ehart.

Kotiosavaltioltaan nimensä napannut, Topekasta kotoisin oleva Kansas on sekoittanut musiikissaan progressiivisen rockin mahtipontisuutta, aikuisrockin pehmeää tunteellisuutta sekä omia hillbillyjuuriaan jo neljän vuosikymmenen ajan. Yhtyeen suurin suosio ajoittui 1970-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan, mutta sitkeästi bändi edelleen keikkailee, ja vieläpä kohtuullisen suurille yleisöille. Ennen diskografiaan sukeltamista kerrataan hieman bändin historiaa:

Kansasin klassinen kokoonpano muodostui muutamien jäsenkokeilujen jälkeen vuonna 1973, jolloin he saivat levytysdiilin viihdemoguli Don Kirshnerin levy-yhtiöltä. Yhtyeen muodostivat Kerry Livgren (kitara ja koskettimet), Steve Walsh (laulu ja koskettimet), Robby Steinhardt (laulu ja viulu), Rich Williams (kitara), Dave Hope (basso) sekä Phil Ehart (rummut). Kappaleiden kirjoittamisesta vastasivat suurimmaksi osaksi Livgren ja Walsh. Debyytti julkaistiin seuraavan vuoden maaliskuussa, ja seuraavat kaksi albumia reilun puolentoista vuoden sisällä sen jälkeen. Samaan aikaan bändi myös keikkaili hengästyttävää tahtia, kasvattaen koko ajan mainettaan tiukkana liveaktina.

Ensimmäisen todellisen hittinsä Kansas sai vuonna 1976 Carry On Wayward Son -kappaleellaan, joka sai seuraavana vuonna jatkoa Dust In The Windistä. Nämä kaksi lienevät Kansasin tunnetuimmat kappaleet.

1970-luvun lopulla Livgren tuli uskoon, ja se alkoi näkyä myös hänen kappaleidensa sanoituksissa. Tästä vaivautuneena Steve Walsh lähti yhtyeestä vuonna 1981, ja Robby Steinhardt seuraavana vuonna. Walshin tilalle tulleen John Elefanten (joka Livgrenin ja Hopen tapaan oli ”uudestisyntynyt kristitty”) kanssa tehtiin kaksi albumia, joiden jälkeen Livgren ja Hope lähtivät ja perustivat kristillistä rockia esittävän AD-yhtyeen.

Williams, Ehart ja Elefante tekivät kolmestaan vielä yhden kappaleen vuoden 1984 The Best of Kansas -kokoelmalevylle, jonka jälkeen bändi hajosi. Elefantesta tuli sittemmin merkittävä hahmo amerikkalaisen kristillisen rockmusiikin saralla.

Kansas perustettiin uudelleen seuraavana vuonna Walshin, Ehartin ja Williamsin toimesta. Basistiksi saatiin Billy Greer Walshin 1980-luvun alussa perustamasta The Streets -yhtyeestä ja toiseen kitaraan ex-Dixie Dregs -mies Steve Morse. Tällä kokoonpanolla julkaistiin kaksi albumia 1980-luvun loppupuoliskolla, mutta suosio aiemmassa mittakaavassa oli jo taaksejäänyttä elämää. Morse erosi vuonna 1992 liittyäkseen parin vuoden kuluttua Deep Purpleen.

Viulisti David Ragsdale ja kosketinsoittaja Greg Robert liittyivät Kansasiin 1990-luvun taitteessa, ja näin yhtyeen sointiin saatiin jälleen alkuaikojen väriä. Yhtye julkaisi 1990-luvulla ainoastaan yhden studiolevyllisen uutta materiaalia, keikkailun viedessä enimmän ajan vuosikymmenestä. Suuri yllätys koettiin vuonna 2000, kun Somewhere to Elsewhere -albumilla esiintyivät kaikki klassisen kokoonpanon kuusi jäsentä, Billy Greerillä vahvistettuna. Kiertueella nähtiin vanhoista jäsenistä kuitenkin vain Steinhardt, ja hän viihtyikin bändin riveissä vuoteen 2006, jolloin Ragsdale palasi yhtyeeseen.

Elokuussa 2013 Kansas esiintyi klassikkokokoonpanossaan Pittsburghissa juhlistaakseen 40-vuotista taivaltaan. Poissa joukosta oli ainoastaan sydämen ohitusleikkauksesta toipuva Steinhardt.

Parhaat

Leftoverture (1976)

Neljännellä levyllään Kansas oli saanut tasapainotettua proge-, AOR- ja roots-elementtinsä keskenään kappaleiden sisään, kun aiemmin biisit olivat edustaneen selvästi yhtä tyyliä. Carry On Wayward Son on tietysti levyn helmi, muista mainittakoon Pink Floyd -sävyinen The Wall (vuosia ennen Pink Floydin samannimistä teosta!), Walshin ja Steinhardtin loistavasti vuoropuhelema Miracles Out Of Nowhere sekä Amerikan alkuperäisväestöstä huolissaan oleva Cheyenne Anthem. Levyn päättää nimensä mukainen, kahdeksanminuuttinen ja kuusiosainen Magnum Opus.

Video ei ole enää saatavilla

Point of Know Return (1977)

Kansasin seuraava albumi oli tavallaan jatkoa Leftoverturelle, sillä erotuksella, että kappaleet olivat aavistuksen lyhyempiä. Viime hetken lisäys levylle oli Dust In The Wind, Livgrenin sormiharjoitelmasta alkunsa saanut akustinen numero, josta tuli yllättäen bändin suurin hitti. Bluesahtava Portrait (He Knew) kertoo Albert Einsteinista, Closet Chronicles puolestaan viittaa miljardööri Howard Hughesin erakoitumiseen. Rauhallisempaa osastoa edustavat levyn loppuun sijoitetut Nobody’s Home ja Hopelessly Human. Nimikappale Point Of Know Return tuo etäisesti mieleen Yesin.

Video ei ole enää saatavilla

Masque (1975)

Kolmannella albumillaan Kansas haki epätoivoisesti hittiä, minkä johdosta noin puolet levyn materiaalista on levy-yhtiön toivomaa, suoraviivaisempaa materiaalia. Ei kuitenkaan huonoa sellaista, kuten esimerkiksi avauskappale It Takes a Woman’s Love (To Make a Man) sekä balladi All The World osoittavat. Kimurantimpaa puolta esittelevät Icarus (Born on Wings of Steel) sekä huima lopetusbiisi The Pinnacle. Näiden kahden tyylin väliin jäävät letkeästi rullaava Child of Innocence ja hengästyttävästi puuskuttava Mysteries and Mayhem.

Video ei ole enää saatavilla

Vinyl Confessions (1982)

Steve Walshin lähdettyä perustamaan The Streets -yhtyettä Kansasin uudeksi vokalistiksi valittiin John Elefante. Progressiiviset elementit olivat pikkuhiljaa karisseet Kansasin musiikista viimeisten parin vuoden aikana, ja musiikilliselta tyyliltään Vinyl Confessions muistuttaakin enemmän aikalaisiansa Foreigneria ja Journeyta. Tällä levyllä lyriikat viittaavat kaikista eniten uskonasioiden kanssa painiskelemiseen, minkä voi päätellä jo sekä albumin että kappaleiden nimistä: Fair Exchange, Chasing Shadows, Face It, Borderline… Biisit ovat kuitenkin hyviä ja tarttuvia, esimerkkinä albumin aloittava Play The Game Tonight.

Video ei ole enää saatavilla

Power (1986)

Uudelleen kootun Kansasin ensimmäinen albumin hyvyys on pitkälti Steve Morsen ansiota. Morse on Walshin kanssa tehnyt suurimman osan albumin kappaleista, ja hänen kitarointinsa kannattelee biisejä, jotka tyylillisesti osuvat 1980-luvun poprockgenreen vaivatta. Vahvimpia näyttöjä ovat Silhouettes in Disguise, nimikappale Power, We’re Not Alone Anymore, instrumentaalibiisi Musicatto sekä Tomb 19. Hempeä sinkkubiisi All I Wanted menestyi kohtalaisesti, muttei nostanut albumia Top 40:ä korkeammalle.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvät

Kansas (1974)

Debyyttialbumillaan Kansas piti vielä eri tyylit erillään, biisien koostuessa hillitömistä boogierock-revittelyistä (Belexes, The Pilgrimage sekä J.J. Cale -cover Bringing It Back) sekä mammuttimaisista progejärkäleistä (Journey from Mariabronn, Apercu ja Death of Mother Nature Suite). Ensimmäinen maistiainen kevyemmästä ilmaisusta saatin Lonely Wind -balladin muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Song for America (1975)

Kansasin toinen albumi sisälsi ainoastaan kuusi kappaletta, ollen debyyttiä enemmän progressiiviseen suuntaan kallellaan. Debyytin boogierockista muistuttavat levyn aloittava Down the Road, The Devil Game ja hidas blues Lonely Street. Vaikka albumilta löytyy lähes täydellisyyttä hipova kymmenminuuttinen nimikappale, on sillä myös turhan pompöösiä materiaalia. Päätösbiisi Incomudro – Hymn to the Atman on väkinäisine rumpusooloineen vähintäänkin rasittavaa kuunneltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Monolith (1979)

Monolithilla Kansas alkoi vähitellen karsia progressiivia elementtejä musiikistaan, sen alkaessa kuulostaa enemmän valtavirran AOR:ltä. Tällaisia esimerkkejä tarjoillaan kappaleissa On the Other Side ja People of the South Wind. Hieman progressiivisempaa ilmettä edustavat Away from You, A Glimpse of Home sekä How My Soul Cries Out for You. Livgren otti sanoituksiinsa vaikutteita sekä Amerikan intiaanien historiasta että uskonnollis-kosmologisesta Urantia-kirjasta, ennen kääntymistään kristityksi.

Video ei ole enää saatavilla

Audio-Visions (1980)

Kansasin seitsemäs albumi tuo bändin 1980-luvulle tavoillen ajanmukaista soundia. Suoraviivaisia rockbiisejä on useita, niistä parhaimmistoa ovat Relentless, Anything for You sekä Got to Rock On, kun taas Loner jää vähän päämäärättömäksi kohkaukseksi. Progressiivisia elementtejä on vielä jäljellä kappaleissa Don’t Open Your Eyes ja No One Together. Balladiosastolta mainitsemisen arvoisia ovat albumin päättävä Back Door sekä levyn ainoa hitiksi noussut kappale Hold On, Livgrenin vaimolleen osoittama uskontunnustus.

Video ei ole enää saatavilla

Somewhere to Elsewhere (2000)

Kansasin toistaiseksi viimeiselle studiolevylle oli saatu koottua mukaan koko klassinen kokoonpano, vahvistettuna vuodesta 1985 mukana olleella basisti Billy Greerillä. Alkuperäinen basisti Dave Hope soittaa tosin ainoastaan kahdella raidalla (When the World Was Young sekä Look at the Time, jolla Greer puolestaan laulaa). Albumin kaikki kappaleet on kirjoittanut Kerry Livgren, ja bändi on muutamassa kappaleessa (Icarus II, Myriad, Distant Vision) onnistunut luomaan samankaltaista tunnelmaa kuin 1970-luvun klassikkolevyillään. Valitettavasti myös pari turhanpäiväistä kappaletta (Grand Fun Alley, Disappearing Skin Tight Blues, Not Man Big) on eksynyt mukaan, ja levyllä on mittaakin reilusti yli tunti.

Video ei ole enää saatavilla

Vähemmän hyvät

Freaks of Nature (1995)

1990-luvun ainoaksi jäänyt uutta materiaalia sisältävä levy oli paluuyritys progressiivisempaan ilmaisuun, ja osittain tässä on onnistuttukin. David Ragsdalen myötä bändin sointiin takaisin palannut viulu raikastaa yleissoundia monin paikoin, mutta jollain tasolla albumin toteutus ontuu. Muutama hieno kappale on kuitenkin mukana, esimerkkeinä Desperate Times, Black Fathom 4 ja ex-jäsen Kerry Livgrenin panos levylle, Cold Grey Morning.

Video ei ole enää saatavilla

In the Spirit of Things (1988)

Konseptialbumi, joka perustuu löyhästi vuonna 1951 Neosho Fallsin kaupungissa tapahtuneeseen tulvaan. Teema jää kuitenkin epäselväksi, sillä väliin on tungettu tuottajien valitsemia, bändin ulkopuolisten lauluntekijöiden tekemiä kappaleita. Tällä tempauksella yritettiin jälleen hakea hittiä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sounditkin ovat vähän liiaksi aikaansa sidotut. Aikanaan vähälle huomiolle jääneellä albumilla on kuitenkin hetkensä. One Big Sky, Inside Of Me, One Man, One Heart ja Stand Beside Me ovat ihan kelpoja popkappaleita, ja albumin päättävä Bells of Saint James on jylhän komea.

Video ei ole enää saatavilla

Drastic Measures (1983)

Kansasin epätoivoinen yritys säilyttää fanejaan johti lopulta yhtyeen hajoamiseen. Drastic Measures oli pettymys sekä vanhoille faneille että edellislevyn myötä tulleille kristityille kuuntelijoille. Kerry Livgren taisi säästellä materiaalia tulevalle AD-bändilleen, kun häneltä ei irronnut albumille kuin kolme kappaletta. Laatutavaraa ne toki olivat; Mainstream on Livgrenin purkaus bändin uutta linjaa ja koko musiikkibisnestä kohtaan, End of the Age ja Incident on a Bridge käsittelevät jälleen uskonnollisia teemoja. Loput kappaleet ovat peräisin John Elefanten ja veljensä Dinon kynästä. Fight Fire With Fire nousi pikkuhitiksi, ja Everybody’s My Friend käsittelee kuuluisuuden ihanuutta ja kurjuutta. Don’t Take Your Love Away on ihan ok biisi, mutta Andi, Going Through the Motions ja Get Rich ovat lähinnä leikkimistä rytmikoneilla ja syntikoilla. Robby Steinhardtin viulua tulee todellakin ikävä.

Video ei ole enää saatavilla

Sibeliuksen ystävät Strawberry Switchblade.

Vielä 1980-luvulla tarjonta popmusiikissa ei ollut niin laaja ja runsas kuin nykypäivänä, ja joukosta erottuminen ja hetkeksi pinnalle ponnahtaminen saattoi olla helpompaa ihan omilla musiikillisilla ansioilla, ilman sävellys-, tuotanto- ja stailaustiimien koneistoja. No okei, joskus niilläkin oli osansa menestyksessä. Ihmisten mieliin jääminen pysyvästi tuntuu kuitenkin olleen silloin jotenkin helpompaa kuin nykypäivän ”ovesta sisään, toisesta ulos’ -tuotannoilla.

Tehtiinkö siis 1980-luvulla parempaa ja mieleenpainuvampaa musiikkia? Monet ovat sitä mieltä, että se olikin viimeinen oikeasti hyvän popmusiikin vuosikymmen. Tottakai myöhemminkin on tehty hyvää musiikkia, mutta sen on ollut vaikeampi päästä esille, muun muassa samoja kappaleita päivästä ja viikosta toiseen soittavien soittolistaradioiden yleistymisen vuoksi.

Toisaalta, nykyään internet antaa lähes kenelle tahansa mahdollisuuden tuoda musiikkiaan ihmisten kuultavaksi. Kaikki riippuu siitä, miten musiikin saa markkinoitua kuulijoille ilman levy-yhtiön tukea. Sosiaalinen media ja Nuorgamin kaltaiset musadiggareiden ylläpitämät musiikkimediat ovat omiaan tuomaan esille tuntemattomampia, suurista levy-yhtiöistä riippumattomia artisteja.

Tämän listan tarkoitus on muistella muutamaa suurelta yleisöltä jo ehkä unohtunutta, mutta huomionarvoista one-hit-wonderia, joista valtaosa on jatkanut musiikin parissa, tavalla tai toisella valtavirtamenestyksen jälkeenkin.

#1 Real Life – Send Me an Angel (1983)

Australialainen Real Life jäi ensimmäisen singlensä vangiksi: vuonna 1983 julkaistulta debyyttialbumilta singleksi lohkaistu Send Me an Angel nousi listoille ympäri maailman, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkosalbumi singleineen ei herättänyt suurempaa kiinnostusta edes bändin kotimaassa. Niinpä vuonna 1989 debyyttisinglestä julkaistiin uudelleenmiksattu versio, joka menestyi USA:ssa jopa alkuperäistä paremmin. Uusia biisejä ja levyjä syntyi läpi 1990-luvun. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneen ensihitin kaltaista suosiota. Vuonna 2006 julkaistiin albumi, joka sisälsi peräti 17 erilaista versiota ja miksausta Send Me an Angelista. Kaiken huipuksi bändi äänitti kappaleen uusiksi vielä vuonna 2009, 1980-luvun synapopklassikoita sisältäneelle coveralbumilleen.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Strawberry Switchblade – Since Yesterday

Strawberry Switchbladen muodostivat Rose McDowall ja Jill Bryson, kaksi punkkarityttöä Glasgow’sta. Heidän musiikkinsa oli kuitenkin lähempänä esimerkiksi Bananaramaa kuin punkrockia. Tyttöjen toinen single, Jean Sibeliuksen viidennen sinfoniasta fanfaaria lainaava Since Yesterday on simppeli, mutta jotenkin käsittämättömän kaunis kappale. Single julkaistiin loppuvuodesta 1984, ja se nousi parhaimmillaan brittilistan sijalle 5, ja menestyi myös Irlannissa, Hollannissa ja Japanissa. Albumi ja siltä lohkaistut seuraavat singlet jäivät Japania lukuunottamatta vähemmälle huomiolle, ja tytöt lähtivät eri teille vuonna 1986. McDowall jatkoi musisoimista, ja on Strawberry Switchbladen jälkeen laulanut useassa eri yhtyeessä. Brysonista puolestaan tuli päätoiminen kuvataiteilija. Hän on palannut musiikin pariin kesällä 2013 tyttärensä Jessie Frostin kanssa yhtyeessä The Shapists.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Outfield – Your Love (1985)

Harva brittibändi on kuulostanut niin amerikkalaiselta kuin vuonna 1985 debyyttinsä julkaissut The Outfield. Bändi olikin huomattavasti suositumpi rapakon takana kuin kotimaassaan. Your Love on malliesimerkki jenkkityylisestä powerpopista, jossa tyttöjen ja poikien väliset tunteet paiskataan ilmoille mahtipontisesti viimeistään kertosäkeessä, heleillä kitara-arpeggioilla ja huikeilla taustakööreillä. Debyyttialbumi Play Deep myi Amerikassa huimasti triplaplatinaa, mutta toisen Bangin’-albumin jälkeen jenkkisuosiokin pikkuhiljaa hiipui. The Outfield on kuitenkin pysynyt elossa, soittaen välillä pubikeikkoja kotimaassaan ilman että yleisö tietää bändin myyneen miljoonia albumeja. Viimeisin levy Replay ilmestyi 2011.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Red Box – Lean on Me (1985)

Brittiläinen Red Box oli aluksi viisimiehinen, mutta kutistui Simon Toulson-Clarken ja Julian Closen muodostamaksi duoksi jo ennen ensisinglensä levytystä vuonna 1983. Albumia saatiin kuitenkin odottaa vielä lähemmäs kolme vuotta. Esimakua The Circle And The Square -albumilta saatiin syksyllä 1985, kun Lean On Me julkaistiin. Singlebiisi, kuten albumin muutkin kappaleet, sisälsivät raikkaita sovitusratkaisuja kuoro-osuuksineen ja elementtejä maailmanmusiikin puolelta. Lyriikoissa oli havaittavissa poliittista ideologiaa ja maailman tilanteesta huolehtimista. Biisin musiikkivideo oli myös erikoinen. Bändin toinen albumi julkaistiin 1990, ja kolmas kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen 2010.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Double – The Captain of Her Heart (1986)

Sveitsiläinen Double koostui kahdesta multi-instrumentalistista (Kurt Maloo ja Felix Haug), jotka irtautuivat Ping Pong -nimisestä yhtyeestä vuonna 1983. Haug oli aiemmin soittanut rumpuja Yellossa, ja Maloo oli aloittanut soolouransa 1970-luvun puolessavälissä. Ainoan ison hittinsä duona he saivat vuonna 1986, edellissyksynä ilmestyneeltä Blue-albumilta. Biisin koukkuina toimivat kertosäkeen kanssa vuorotteleva pianomelodia, sekä sieltä täältä kaikuvat sopraanosaksofonifillit. Double julkaisi vielä toisen albumin vuonna 1987, ja Maloo on sen jälkeen jatkanut soolouraansa tähän päivään saakka. Haug kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2004.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Jill Jones – Mia Bocca (1987)

Serkkunsa Teena Marien taustalaulajana uransa aloittanut Jill Jones päätyi vuonna 1982 laulamaan Princen 1999-albumille useaan kappaleeseen taustoja. Herra Nelson oli bongannut hänet pari vuotta aiemmin Teena Marien ollessa lämppäriesiintyjänä Dirty Mind -kiertueella. Sittemmin Jones esiintyi muissakin Princen projekteissa, kuten Apollonia 6:n taustalla sekä Purple Rain– ja Graffiti Bridge -elokuvissa. Ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1987, pitkälti Princen tuottamana ja säveltämänä, minkä kuunnellessa todellakin huomaa. Albumilta irroitetun Mia Bocca -singlen musiikkivideolla keikistelevä neitokainen taisi kuumentaa myös vähän vanhempienkin miesten kuin pelkästään videolla esiintyvien pikkupoikien tunteita. Jill Jones on 1990-luvulla Chicin laulajana toimimisen jälkeen jatkanut soolouraansa ja julkaissut 2000-luvulla neljä albumia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Living in a Box – Living in a Box (1987)

Tämä sheffieldiläinen, ahdasmielisyydestä kertovan hittikappaleensa mukaan nimetty bändi ehti uransa aikana tehdä kaksi albumia ennen hajoamistaan 1990-luvun alussa. Bändin ainoa hitti on nykyisin nostalgiaradioiden vakiokamaa. Merkillepantavaa on, että biisin on levyttänyt myös bändin kanssa debyyttilevyn aikoihin yhteistyötä tehnyt soullegenda Bobby Womack (kuuntele). Solisti Richard Darbyshire on myöhemmin tehnyt kappaleita muun muassa Lisa Stansfieldille, julkaissut muutaman sooloalbumin sekä pitänyt workshopeja laulujen kirjoittamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Danny Wilson – Mary’s Prayer (1987)

Nimestään huolimatta Danny Wilson oli kolmihenkinen skottibändi, joka otti nimensä Frank Sinatran elokuvasta Meet Danny Wilson. Aiemmin bändi oli nimeltään Spencer Tracy kuuluisan näyttelijän mukaan, mutta nimi muutettiin juuri ennen debyyttialbumin julkaisua oikeusjutun pelossa. Bändin ainoaksi mainstream-menestykseksi jäänyt, tiukan kevyesti eteenpäin rullaava Mary’s Prayer löytyy myös Sekaisin Marista -elokuvan (1998) soundtrackilta. Laulaja Gary Clark on myöhemmin kunnostautunut biisintekijänä ja tuottajana muiden muassa Natalie Imbruglialle, kd langille, Melanie C:lle ja Emma Buntonille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Brother Beyond – The Harder I Try (1988)

Poikabändi-imagon ja suklaasilmäisen laulaja Nathan Mooren habituksen vuoksi Brother Beyondista ei välttämättä heti uskoisi, että bändi soitti oikeita instrumentteja ja teki suurimman osan biiseistään itse (Moore ei tosin osallistunut biisintekoon, vaan keskittyi keulakuvana olemiseen). Suurimmassa hitissään bändi sai apua hittitehdas Stock-Aitken-Watermanilta sinniteltyään ensin muutaman vuoden turhaan menestystä hakien. Liekö sitten poikien sävelkynä ollut oikeasti tylsä, kun tästä SAW:n kirjoittamasta Motown-henkisestä biisistä tuli heidän ainoa Euroopan-laajuinen top 20 -hittinsä. Brother Beyond jäi lopulta kilpailijansa Brosin menestyksen jalkoihin. 1990-luvulla Moore liittyi poikabändi Worlds Apartiin, ja rumpali Steve Alexander on toiminut Duran Duranin riveissä sekä tehnyt yhteistyötä Jeff Beckin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Pat & Mick – Let’s All Chant (1988)

Sokerina pohjalla tarjoillaan brittiläisen radio-dj-kaksikon, taivaskanavien musiikkiohjelmistakin tutun takatukan Pat Sharpin sekä Mick Brownin esittämä biisi, joka aloitti hyväntekeväisyyssinglejen sarjan Help a London Child -kampanjan hyväksi. Taattua SAW-tuotantoa ollut hippabiisi oli coverversio Michael Zager Bandin kymmenen vuotta aiemmin tekemästä discoanthemista. ”Oo-o-oo-o”-huudahdukset ja ”sun ruumis-mun ruumis-joka ruumis-liikuta ruumis” -hokemat yhdistettynä hyväntuuliseen pöljäilyyn jaksavat huvittaa vielä nykyäänkin. Kukahan toisi biisin 2010-luvulle ja Suomen tanssilattioille? Tauski & Tuksu?

Video ei ole enää saatavilla

he Black Crowes – hippejä, riikinkukkoja vai kantripoikia? Vai kenties kaikkia näitä?

Chris ja Rich Robinsonin luotsaama The Black Crowes on vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa kulkenut pitkän matkan amerikkalaisen rockmusiikin soilla ja suistoilla. Alkuvuosien retrorokkailusta bändin musiikki on pikkuhiljaa kehittynyt kohti amerikkalaista bluegrass- ja roots-perinnettä.

Robinsonin veljekset ovat olleet liikkeellepaneva voima bändissä koko sen olemassaolon ajan, oven käydessä muiden soittajien osalta useaan otteeseen vuosien varrella. Ainoastaan rumpali Steve Gorman on pysynyt kokoonpanossa koko ajan, lukuun ottamatta lyhyttä periodia ensimmäisen reunionin alussa vuonna 2005.

#1

The Black Crowesin tarina sai alkunsa vuonna 1984 Mr. Crowe’s Garden –nimisenä bändinä. Vähitellen varhaiset psykedeliaelementit karisivat, ja kun The Black Crowesiksi nimensä vaihtanut bändi julkaisi debyyttialbuminsa Shake Your Money Maker vuonna 1990, tuntui se osuvan juuri oikeaan saumaan. Juuri siihen aikaan perinteisiin nojaava blues-vaikutteinen rock ei ollut järin muodikasta, eikä esimerkiksi ZZ Top ollut vielä parantunut kasaritaudistaan. Muutenkin koko genressä vaikutti olevan tyhjiö sillä hetkellä.

Shake Your Money Makerilla kasarikaiut oli laskettu minimiin, ja levyllä soittaakin nälkäinen, vahvasti 1970-lukulaiselta kuulostava orkesteri. Levyarvioissa bändiä verrattiin kyllästymiseen asti Rolling Stonesiin ja Facesiin, ja kieltämättä vaikutteet kyllä kuuluivat ja näkyivät varsinkin Chris Robinsonin laulutavassa ja lavaliikehdinnässä.

Levyn suurin hitti levyllä oli Otis Redding -laina Hard To Handle, vähän pienempiä hittejä olivat vahvasti Facesin suuntaan kumartavat Jealous Again ja Twice As Hard sekä riipaisevan kaunis, Rich Robinsonin tuntemasta huumetytöstä kertova She Talks To Angels.

Video ei ole enää saatavilla

#2

Ennen toisen albumin äänityksiä The Black Crowesissa tapahtuivat ensimmäiset kokoonpanomuutokset. Toisen kitaristin Jeff Ceasen tilalle tuli Marc Ford, ja Eddie Harsch kiinnitettiin koskettimiin. Tämä kokoonpano kesti seuraavat kuusi vuotta sekä kolme julkaistua ja kaksi julkaisematta jäänyttä albumia, ollen samalla bändin pitkäikäisin kokoonpano.

The Southern Harmony And Musical Companion julkaistiin toukokuussa 1992, ja se singahti samantien Billboardin albumilistan ykköseksi. Myös albumin neljä singleä kävivät kaikki ykköspaikalla.

Musiikillisesti albumi jatkaa debyytin linjalla, ollen kuitenkin soitannollisesti himpun verran letkeämpi. Rich Robinsonin ja Marc Fordin kitarat ovat panoroitu mielenkiintoisesti, toinen vasempaan ja toinen oikeaan kanavaan. Suosittelen kuuntelemaan kuulokkeilla! Kappaleista kiinnostavimpia ovat aloitusraita Sting Me, raastava Sometimes Salvation, keikkaelämän nuhjuisemmasta puolesta kertova Hotel Illness sekä tietenkin Remedy, jonka musiikkivideosta muistetaan etenkin Chris Robinsonin samettihousujen liehuvat lahkeet.

Video ei ole enää saatavilla

#3

Seuraavaa Amorica-albumia edelsi sessio, josta piti tulla The Black Crowesin kolmas albumi Tall. Levy kuitenkin hyllytettiin, ja se julkaistiin vasta vuonna 2006 osana The Lost Crowes -kokoelmaa. Tall sisältää useita Amoricalle päätyneiden kappaleiden varhaisversioita.

Amorica julkaistiin lopulta marraskuussa 1994 kansikuvakohun saattelemana. Albumin kansikuva oli Hustler-lehden kannesta vuodelta 1976 napattu otos amerikanlippubikinien alaosasta, josta pursuaa häpykarvoitusta. Levy-yhtiö päätyi tekemään albumista toisen painoksen kannella, jossa mustalla pohjalla näkyivät pelkät bikinit.

Kappaleet kuulostavat Tall-sessioiden varhaisiin versioihin verrattuna aggressiivisemmilta ja rosoisemmilta. Bändi on myös lähtenyt vaeltelemaan psykedeelisin ilmaisukeinoin poispäin kahden ensimmäisen albumin perinteisestä rocksoundista. Vahvimpia ja mieleenjäävimpiä teoksia levyllä ovat rankat Gone ja A Conspiracy sekä kevyemmät Nonfiction ja Wiser Time.

Video ei ole enää saatavilla

#4

Vuoden 1996 Three Snakes And One Charm -albumilla The Black Crowes syvensi palettiaan, akustisten ja sähköisten sävyjen ollessa tasapainoisesti sopusoinnussa keskenään. Yksikään kappale ei suoranaisesti nouse muiden yläpuolelle, vaikutteiden tullessa monelta suunnalta. (Only) Halfway to Everywhere voisi olla kuin suoraan Sly Stonen kynästä, Bring On, Bring On taas muistuttaa Led Zeppelinin III-albumin akustisista numeroista. Myös aloitusbiisi Under a Mountain tuo Zeppelinin mieleen. Let Me Share The Ride on brassbändeineen sähköinen gospelrykäisy, ja Nebakanezer sekä Blackberry edustavat levyn riffiosastoa.

Video ei ole enää saatavilla

#5

Vuonna 1997 yhtye äänitti Band-nimisen albumin, mutta se hyllytettiin levy-yhtiön tyytymättömyyden ja kokoonpanomuutosten vuoksi. Marc Ford sai sekoilujensa takia kenkää bändistä, ja myös jo pidemmän aikaa kyllästyneenä ollut basisti Johnny Colt näki sauman häipyä. Band ilmestyi The Lost Crowes -kokoelman toisena puolikkaana vuonna 2006. Coltin tilalle bassoon tuli Sven Pipien, ja seuraavalle By Your Side -albumille Rich Robinson päätyi soittamaan kaikki kitarat. Audley Freed liittyi levynteon loppuvaiheessa toiseksi kitaristiksi, muttei kuitenkaan soita albumilla, eikä myöskään esiinny sen kannessa.

Albumi on ”back to basics”- tyylinen ratkaisu levy-yhtiön toivottua suoraviivaisempaa materiaalia. Osa kappaleista sävellettiin studiossa, osa on aiemmin hyllytetyn albumin uudelleentyöstettyä materiaalia. Suoraviivaisemmista biiseistä mainittakoon ainakin singlet Go Faster ja Kickin’ My Heart Around sekä gospelkuorolla vahvistettu Go Tell The Gongregation. Yllättävin veto levyllä on slovari Welcome To The Goodtimes, jolla vierailee puhallinorkesteri The Dirty Dozen Brass Band. Biisiin onkin saatu rakennettua aidon kuuloista pelastusarmeijafiilistä.

By Your Side ei ollut levy-yhtiön toiveista huolimatta kovin kummoinen menestys, mikä johtikin levytyssopimuksen päättymiseen.

Video ei ole enää saatavilla

#6

Lokakuussa 1999 The Black Crowes esiintyi kahtena iltana Los Angelesin The Greek -teatterissa Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen kanssa, esittäen sekä omaa että Zeppelinin materiaalia, kuin myös joitain vanhoja (muun muassa Zeppelinin omimia) blues-standardeja. Keikoista koostetulla livealbumilla Crowesin omia biisejä ei tosin kuulla, johtuen ongelmista levy-yhtiöiden kanssa.

Albumi kuitenkin osoittaa, kuinka suvereenisti The Black Crowesilta taittuu myös Zeppelinin kaltainen materiaali. Bändi teki Pagen kanssa vielä tukun keikkoja vuonna 2000, joilla bändistä lähteneen Pipienin tilalla bassoa soitti Greg Rzab. Kaveri tosin itsekin häipyi bändistä ennen seuraavan albumin äänityksiä.

Video ei ole enää saatavilla

#7

2000-luvun ensimmäinen The Black Crowes -albumi Lions julkaistiin Virgin-moguli Richard Bransonin V2-alamerkillä toukokuussa 2001. Branson antoi bändille vapaat kädet levyn tekemiseen, mikä oli bändille helpotus edellisen levyn kädenväännön jälkeen.

Yhtye palkkasi Don Wasin tuottamaan albumin. Tuottamisen lisäksi Was jakoi bassonsoittokrediitit Rich Robinsonin kanssa, koska uutta basistia ei ollut sessioiden alkaessa vielä löytynyt. Robinson soittaa jälleen lähes kaikki kitaraosuudet, Audley Freedin esiintyessä ainoastaan kolmella kappaleella.

Arvosteluissa levyn kehuttiin (tai haukuttiin) muistuttavan Led Zeppeliniä, johtuen kenties aiemmasta yhteistyöstä Jimmy Pagen kanssa. Albumin soundi on kyllä raskas ja psykedeelinen, mutta kappalemateriaali jää jollain tapaa heikoksi. Come On, Cypress Tree, Cosmic Friend sekä Soul Singing ovat kuitenkin sellaisia kappaleita, jotka tekevät Lionsista kuuntelemisen arvoisen levyn.

Video ei ole enää saatavilla

#8

Tammikuussa 2002 rumpali Steve Gorman ilmoitti lähtevänsä bändistä, ja The Black Crowes jäi määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tauon aikana sekä Chris että Rich Robinson julkaisivat sooloalbumeita ja keikkailivat ahkerasti.

Vuonna 2005 The Black Crowes kokosi rivinsä, Robinsonin veljesten lisäksi vanhoista jäsenistä mukaan kutsuttiin Harsch, Pipien ja Ford. Rumpaliksi pestattiin Bill Dobrow Rich Robinsonin soolobändistä. Hänen pestinsä jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun Steve Gorman palasi takaisin yhtyeen riveihin. Kesän kiertueelta matkamuistoksi jäi Fillmoressa tallennettu Freak ’n’ Roll Into The Fog, joka julkaistiin seuraavana vuonna sekä kuva- että äänitallenteena.

Video ei ole enää saatavilla

#9

Juuri ennen syksyn 2006 kiertuetta bändissä tapahtui jälleen kokoonpanomuutos: Harsch ja Ford lähtivät, Ford jo toistamiseen. Kiertueelle buukattujen sessiomuusikoiden tilalle vakituisiksi jäseniksi tulivat ennen seuraavan albumin äänityksiä Adam MacDougall koskettimiin ja Luther Dickinson toiseen kitaraan. Dickinson oli ehtinyt hankkia kannuksensa North Mississippi Allstarsin riveissä, ja toi soitollaan Rich Robinsonin rinnalle hieman country- ja bluegrass-vivahteita.

Tällä kokoonpanolla ryhdyttiin rakentamaan ensimmäistä albumia seitsemään vuoteen. Uudet jäsenet toivat todella uutta puhtia bändiin, ja lopputuloksena syntyi aiempia albumeja akustisvetoisempi ja tunnelmallinen Warpaint, lähes kokonaan livenä studiossa äänitetty albumi. Vuotta myöhemmin ilmestyi tupla-albumi Warpaint Live, jonka ensimmäisellä levyllä albumi kuullaan konserttitaltiointina, ja toisella lähinnä coverbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

#10

The Black Crowesin seuraava siirto oli äänittää Before the Frost… Until the Freeze -albumi livenä studioyleisön edessä. Bändi kokoontui helmi-maaliskuun vaihteessa 2009 Levon Helmin studiolle Woodstockiin, ja jatkoi musiikillisesti Warpaintin viitoittamalla tiellä, sukeltaen yhä syvemmälle countryn ja amerikkalaisen traditionaalimusiikin pariin. Huippuhetkiä ovat muun muassa rennonletkeä A Train Still Makes a Lonely Sound, kaunis countryballadi Appaloosa, Rich Robinsonin laulama What Is Home sekä hillitön diskobiisi I Ain’t Hiding.

Albumin julkaisutapa oli erikoinen: cd-julkaisu Before the Frost… sisälsi 11 kappaletta sekä latauskoodin, joka oikeutti 9 kappaletta sisältävän bonuslevyyn …Until the Freezen lataamiseen. Albumeista julkaistiin myös tuplavinyyli, joka sisälsi kaikki 20 kappaletta. Sessioiden tunnelmia taltioitiin elokuvaan Cabin Fever.

Video ei ole enää saatavilla

#11

Elokuussa 2010 The Black Crowes julkaisi kokoelmalevyn Croweology, joka sisältää 20 akustista versiota bändin kappaleista vuosien varrelta. Kiertueen jälkeen bändi ilmoitti jälleen jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle, joka tosin kesti vain reilut kaksi vuotta. The Black Crowes palasi konserttilavoille maaliskuussa 2013, jälleen muuttuneella kokoonpanolla. Luther Dickinsonin tilalla on nyt Jackie Greene. Samoihin aikoihin bändiltä julkaistiin myös vuoden 2010 keikoilla äänitetty livelevy Wiser for The Time.

Video ei ole enää saatavilla

#12

The Black Crowesin merkitystä amerikkalaisessa musiikissa voi katsoa eri kanteilta: joidenkin mielestä he ovat vain imitaattoreita, toisten mielestä tyylitietoisia kameleontteja, jotka vaikutteita sekoittamalla vievät perinnettä eteenpäin. Niin tai näin, pirun hyvää musiikkia he ovat aina tehneet.

Neil Peart (rummut), Geddy Lee (laulu, basso, koskettimet), Alex Lifeson (kitara). Vienoa musiikillista myhäilyä jo yli 40 vuotta.

”Jostain syystä he eivät koskaan olleet niin suosittuja, että olisivat mahtuneet yleisesti hyväksyttyjen suurten bändien listalle. Monet muut bändit ovat ylianalysoituja, kuten Led Zeppelin ja The Beatles. Se ei kerro koko tarinaa. Voi kysyä, miksi Rush marginalisoitiin, mutta sillä ei ole väliä. He ovat joka tapauksessa suuria, ja jossain vaiheessa jonkun täytyy selittää, miksi”, sanoo Smashing Pumpkins -legenda Billy Corgan Rush-dokumentissa Beyond the Lighted Stage. Ja on oikeassa.

Rush on jäänyt uskottavuuttaan taiten vaalivissa rock- ja popdiggaripiireissä jotenkin epäreiluun asemaan. Löytyyhän siltä miljoonia faneja akselilla Rovaniemi–Rio de Janeiro, mutta silti ovat kaikenlaiset laatuauktoriteetit tahtoneet nähdä bändin olevan aina jollakin tavalla väärässä paikassa väärään aikaan. Se on tuntunut olevan liian progea poppareille ja liian poppia progehämyille.

On ylipäätään yksitoikkoista mieltää Torontossa vuonna 1968 perustettu Rush pelkäksi progebändiksi. Eihän se ole sellainen ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tai äh, hittoakos tässä turhia kategorisoimaan. Rush on luonut virtuoottisen koneistonsa läpi ja lukuisten tuottajien avustuksella sitä kiusallisen kuuluisaa ”omaa juttuaan”, milloin progen pateettisuudesta, milloin new waven kirjavuudesta, synapopin kepeydestä tai grungen äänekkyydestä innolla kaivertaen.

Geddy Leellä, Alex Lifesonilla ja Neil Peartilla (jonka sukunimi – tehtäköön tämä nyt selväksi – lausutaan aina ”piert”, eikä koskaan ”pöört”, kuten useat onnettomat tekevät!) on ollut seikkailunhalua ja teknistä kykyä piipahtaa toisinaan 4/4-tahtilajin ulkopuolella, mutta tämä ei tee heidän musiikistaan vähemmän ymmärrettävää tai johdonmukaista. Maailmasta löytyy loputon määrä bändejä, jotka onnistuvat moisessa toimenpiteessä huomattavasti heikommin, ja tämän takia on älytöntä moittia juuri Rushia itsetarkoituksellisesta teknisyydestä.

Rushin ura on ollut melkoinen rocktähdeyden antiteesi. Huume-deliriumeita, nihilististä käteisenpolttoa tai takahuonetarinoita vauhdikkaasta sukupuolielämästä bändin historiikista ei löydy. Kiertäessään Rushin kanssa 1970-luvulla Kissin Gene Simmons ihmetteli, miksi ihmeessä torontolaiset katsoivat hotellihuoneissaan lähinnä televisiota tai lukivat kirjoja, kun olisivat hänen tapaansa voineet hoidella illassa niin monta bändäriä kuin kunto salli.

Ehkä Rush on epäsovinnaisen musiikkityylinsä lisäksi ollut liian seksitön, kiltti, nörtti, ja älykäs, jotta se olisi mahtunut rock-kaanonin suurten nimien vierelle. Tämähän tietenkin kertoo vain rock-maailman ahdasmielisyydestä, eikä Rushin musiikillisesta epäkelpoudesta. Siitä ovat todisteena uskonnollisen lojaali fanikunta sekä hätkähdyttävän laadukas tuotanto. Meillä ei näet ole esitettäväksi oikeastaan yhtään huonoa Rush-levyä. On vain hyviä ja melkein yhtä hyviä.

LIMELIGHT – ALOITA NÄILLÄ

Moving Pictures (1981)

Moving Pictures on Rushin kahdeksas pitkäsoitto, joten sen ilmestyessä bändi oli ehtinyt operoida tyyliään uusiksi jo monesti. Vuotta aiemmin ilmestynyt Permanent Waves loikkasi selkeästi 1970-luvun progekuvastosta eteenpäin, mutta Moving Pictures oli liki kymmenen vuotta kestäneen hiomisen lopullinen lakipiste, sekä taiteellisessa että kaupallisessa mielessä.

Nelinkertaista platinaa myynyt levy paketoi 40 minuuttiinsa bändin historian Led Zeppelinille nyökkäilevistä jytäriffeistä progekoukkuihin ja synakuvioihin, mutta tämä tapahtuu sofistikoituneen new wave -minimalismin hengessä: levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa soi pienieleisesti, jättäen tilaa bändin vahvalle trio-dynamiikalle. Luottomies Terry Brownin tuotanto on kestänyt aikaa komeasti.

Levyn avausraidan Tom Sawyerin puuttuminen Nuorgamin popklassikoista on yhä valtava vääryys. Sehän on maailman epätodennäköisin radiohitti, sisältäen omituisia synamelodioita, levottomia tahtilajeja ja retrofuturistisen tarinan väärinymmärretystä individualistista yhteiskunnan kahleissa. Samalla se on Rush-katalogin yliarvostetuin kappale, mutta toimii silti oivana julkisivuna bändin tuotannolle; Tom Sawyer välittänee kaikin tavoin bändin eetoksen rockin toisinajattelijoina.

Temaattisesti albumilla on vivahteita tulevien levyjen pessimismistä. Enimmäkseen se toki edustaa luottotekstittäjä Peartille ominaisia teemoja, eli Tom Sawyerin sekulaarihumanismia ja The Camera Eyen Lontoosta ja New Yorkista poimittuja omaelämäkerrallisia anekdootteja, mutta loppupuolella soundimaailma käy tarinoiden ohella tummaksi. Peart loi kehyskertomuksen kolmiosaisesta Fear-laulusarjasta, jonka ydinajatuksen mukaan ihmisen toimintaa ajaa pelko. Osan avaus, sameasti soiva Witch Hunt on painostavuudessaan suorastaan yllättävän kolkko.

Alakulon vastineeksi nousevat kuitenkin Limelightin ja Red Barchettan kaltaiset hilpeästi soivat klassikot (vaikka ensinmainittu onkin Peartin henkilökohtainen tilitys julkisuuden kiroista), unohtamatta Tom Sawyerin rinnalla Rushin toisena bravuurina tunnettua YYZ-instrumentaalia. Se ikuistaa Toronton lentokenttäkoodin maanisesti nakuttavaksi morsekoodiksi sekä letkeäksi riffien matalalennoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hemispheres (1978)

Kannessa alaston hahmo osoittaa kaihoisasti oikealta, taiteellisemmalta aivopuoliskolta, kohti rationaalisella puolella seisovaa, asiallisesti pukeutunutta ja kurinalaisesti seisovaa herrasmiestä. Levyllä sosialistiset vaahterat ja kapitalistiset tammet pitää kurissa saha, ja jumalten välisen taiston voittajaksi nousee ihminen. Eiköhän kuudennen levyn teema kaikenlaisten vastakohtien kosmisesta mittelöstä tullut selväksi.

Kieltämättä kylmä hiki nousee otsalle, kun kuulee 18-minuuttisesta, Kreikan tarustoa lainaavasta nimieepoksesta, jossa rationaalisen Apollon ja hedonistisen Dionysoksen välistä mittelöä saapuu selvittämään edellislevyllä seikkaillut avaruuslentäjä. Silti allusiivisen satusedän viitta istuu Peartin päälle. Nämä ovat symbolisia fantasioita, joiden keskeinen ajatus lienee luottamus jokaisen ihmisen suvereeniin kykyyn löytää dualistisesta maailmasta lopullinen tasapaino.

Kappaleena Hemispheres on Rushin levypuoliskon mittaisista eepoksista yhtenäisin. Kaari laajenee upeasti yhdestä teemasta sivupoluilleen sen sijaan, että hyppisi kahden aiemman teoksen tapaan motiivista toiseen. Alex Lifesonin uneen perustuva instrumentaali La Villa Strangiato puolestaan vyöryttää yhdeksässä minuutissa hysteerisen määrän informaatiota, ihmeellisesti säilyttäen zeniläisen tasapainon monimutkaisuuden ja suoraviivaisuuden välillä ja uskaltaa alaotsikossaan (An Exercise in Self-indulgence) virnuilla jo itselleen. Levyllä nimenomaan hämmästyttää poskettomien konseptien vaivaton esittely.

Hemispheresin jälkeen Rush tajusi latkineensa progemaljastaan viimeisenkin tipan, joten suurten fantasioiden galleria sulkeutui vuosikymmenen vaihteen myötä. Levy oli kuitenkin bändin siihenastisen taipaleen huippuhetki ja samalla genreään kaikkein uskottavimmin edustava kokonaisuus, mikäli kappaleiden määrää (neljä) ja polveilevuutta katsoo. Tukahduttavan sijaan tunnelma on raikas, suorastaan lempeä. Ehkä pastoraalisella ympäristöllä oli vaikutuksensa, sillä albumi äänitettiin Walesin maaseudulla.

Video ei ole enää saatavilla

Permanent Waves (1980)

Progejärkäle Hemispheresin jälkeen Rushin kaverit olivat sitä mieltä, että yksi tie on nyt kuljettu loppuun. Seuraava albumi Permanent Waves esittelikin jo hieman helpompaa ja radioystävällisempää materiaalia, joskin pari pidempää teosta on vielä mukana. Näistä Jacob’s Ladder on seitsemän ja puoli minuuttia kestävä lyyrinen ja musikaalinen kuvaus yksinkertaisesta luonnonilmiöstä. Musiikillisesti kappale on selkeästi peruja aiemmasta, tunnelmia maalaillesta progressiivisesta kaudesta. Myös Natural Science muistuttaa kolmella osallaan ja yli yhdeksän minuutin kestollaan menneestä. Tylsyydestä ei kuitenkaan voi näiden kappaleiden kohdalla missään nimessä puhua.

Torontolaisradioasema CFNY:lle kunnianosoitukseksi tehty The Spirit of Radio oli Rushin suurin singlemenestys siihen astisella uralla. Biisin lopussa leikitellään reggaerytmien kanssa, ja myös Simon & Garfunkel -viittaus lyriikoissa on kekseliäs. Myös Freewill sai radiosoittoa, siitäkin huolimatta, että biisi on täynnä tahtilajivaihdoksia, ja Lifesonin soolo on lievästi sanottuna sekopäinen. Tähän väliin täytyy ottaa mielenkiintoinen huomio: Yleensäkin Lifeson tarjoaa sooloillaan Leelle ja Peartille huomattavat mahdollisuudet pistää parastaan luomalla sooloille pohjaa. Freewillin soolo on täydellinen esimerkki tästä. Sanoitus käsittelee valinnan vapautta ja sen merkitystä: jos päätät olla päättämättä, olet siltikin tehnyt valinnan. Different Strings, jolla kansitaiteilija Hugh Syme vierailee pianon ääressä, sekä Entre Nous, joka sai ensiesityksensä livenä vasta Snakes And Arrows -kiertueella 2007, täydentävät levyn antia herkillä pohdinnoillaan ihmisten välisistä suhteista.

Albumi on Rushin lyhimpiä, kestoltaan vajaat 36 minuuttia, ja ehkäpä siksi siinä ei juuri heikkoa hetkeä ole. Kappaleitakin on vain kuusi, joista neljä on korkeintaan viisi ja puoliminuuttisia. Permanent Waves petasi hyvän pedin seuraavana vuonna ilmestyneelle Moving Picturesille, joka nosti Rushin suosion seuraavalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Signals (1982)

Haluaisin mielelläni kuulla jonkun sosiologin selityksen sille, minkälaisen jäljen länsimaisen ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan 1970-luvun vaihtuminen 1980-lukuun teki. Myös Rush ajautui muutamassa vuodessa edustamaan jotain aivan muuta kuin edellisellä vuosikymmenellä. Bändi astui fantasiamaailmoistaan keskelle geometrisesti jaettua urbaania universumia, kuulostaen suurin piirtein The Policelta jammailemassa Kraftwerkin luona.

Jos Rush olisi ollut yhtään kokemattomampi, olisi lopputulos luultavasti uponnut mitäänsanomattomuuden suohon. Mutta Signalsin aikoihin se hallitsi tyylilajinmuutokset yhtä etevästi kuin torontolainen Blue Jays baseballinpeluun. Muistammehan etenkin Leen mieltymyksen kyseiseen lajiin. Ja sen, että Blue Jaysin mestaruuteen menisi vielä kymmenen vuotta. Mutta itseltään trio Signalsillakin joka tapauksessa kuulostaa!

Levyn kärkeen asetettu hitti Subdivisions on uudenlaisen melankolian ja ulkopuolisuuden kyllästämä, ja sen eleginen synamelodia sykähdyttää surumielisyydessään yhä. Peart kertoo varmasti monelle Rushiakin teininä kuunnelleelle tutun kasvutarinan, sijoittaen sen tällä kertaa konkreettisille koulun käytäville ja ostareiden kaikuviin halleihin. Leen laulukin kaikuu kuin marketin ämyristä konsanaan.

Signals syvensi Moving Picturesilla aloitettua moderniuden problematiikkaa muun muassa rakentamalla vastakohtia, kuten unelmoivan The Analog Kidin ja juppiesteettisen Digital Manin otsikotkin jo kertovat. Näiden joukkoon lisättäköön myös Ernest Hemingwayn ahdistuneesta vanhuudesta vaikuttunut Losing It. Nämä kolme kappaletta luovat Subdivisionsin lisäksi levyn tarinallisen rungon, joka kiteytyy Analog Kidissä:

”When I leave I don’t know what I’m hoping to find
when I leave I don’t know what I’m leaving behind”

Sanojen ympäröidessä Lifesonin raivoisaa sooloa, tulee pohtineeksi, näyttäytyikö 1980-luvun henkinen maisema bändin näkökulmasta tosiaan näin synkkänä?

Video ei ole enää saatavilla

Power Windows (1985)

1980-luvun puolivälissä syntetisaattorit nousivat Rushin soundissa jo premissiksi. Ne ryöstävät tilan hyperaktiivisilla purkauksillaan jo The Big Moneyn ensimmäisen viiden sekunnin aikana. Synakimppujen holtiton räjähtely saa taustatukea Lifesonin salamoivalta kitaroinnilta ja Peartin metalliset sähkörummut kaikuvat areenan seinistä painostavasti. Välillä suurten äänten virrasta erottuu Leen pörisevä basso. Tuottajaksi oli vaihtunut Peter Collins, joka sai bändin kuulostamaan pilvenpiirtäjän kokoiselta ja kiiltämään kuin lasitalosta heijastuva suurkaupungin valomeri.

Valtasuhteiden rakennusaineita, kuten rahaa ja sotaa, erinäisten lasisten okulaarien läpi laboroiva yhdestoista albumi on kieltämättä jäätävä sekä soundeiltaan että aiheiltaan, mutta etäiseksi se ei jää missään vaiheessa. Edes bändin Duran Duran -look ei erityisemmin häiritse.

Kokonaisuuden läpi nousee ydinkärjen lailla bändin huikeassa terässä oleva biisintekotaito, joka lähinnä hyödyntää ajan hengen kikkoja nokkelasti omiin tarkoituksiinsa. Bändi käänsi tummat laulunaiheensa duureja juhliviksi pop-fanfaareiksi, eikä edes Hiroshiman pommitusten taustaa avaava Manhattan Project kuulosta kornilta eksploitaatiolta, toisin kuin edellislevyltä löytyvä holokaustiaiheinen discobiisi Red Sector A.

Ainoa häivähdys sisäisestä melankoliasta löytyy Middletown Dreamsista, joka on Subdvisionsin kaltainen katsaus nukkumalähiöiden elämään. Muita hienoja kappaleita ovat laajakangasrummuttelu Territories ja jylhän eteerisellä tavalla levyn päättävä Mystic Rhythms.

Video ei ole enää saatavilla

Clockwork Angels (2012)

Rushin viimeisestä pitkästä teemateoksesta (Cygnus-X1 Book II: Hemispheres) oli vuonna 2012 kulunut jo 34 vuotta, ja tuskin kukaan kuvitteli bändin kykenevän tekemään enää mitään lähellekään vastaavanlaista, varsinkin kun viimeisen 25 vuoden aikana albumit olivat olleet lähinnä kokoelmia lauluja jonkin yleisen lyyrisen teeman ympäriltä. Kuitenkin Rush laajensi tällä kertaa konseptiteoksensa koko albumin mittaiseksi.

Musiikillisia teemoja ei albumin kappaleissa niinkään toisteta, eikä esimerkiksi 2112:n tai Hemispheresin tapaan minkäänlaista teemoja esittelevää instrumentaalijohdantoa ole lainkaan. Kappaleet ovat yksittäisiä ja itsenäisiä, ja levyä kannattelee Peartin lyriikoiden kertoma tarina itseään etsivästä nuorukaisesta – väritettynä viittauksilla useista maailmankirjallisuuden merkkiteosten, ja muinaisten mytologioiden sekä uskontojen teemoista kultaisine kaupunkeineen ja kaikkeuden kelloseppineen.

Soitto ja melodiat toimivat kohtalaisen hyvin, vaikkakin turhan usein bändi sortuu viime vuosien tyyliinsä rakentaa raskaan kitarariffin päälle melko mitäänsanomaton laulumelodia. Hauskana piirteenä sävellyksissä on se, että viimein Rush vaikuttaisi olevan sinut musiikillisen historiansa kanssa, eikä yritä joka välissä kuulostaa uudenlaiselta. Albumilla voikin tuon tuosta havaita pieniä pastissinomaisia viittauksia yhtyeen lähes 40-vuotiseen back-katalogiin, milloin riffinpätkän, milloin rumpufillin tai bassokuvion muodossa. Ainakin Headlong Flightissa alkupuolen Bastille Day -henkinen riffi ja tuplabasari-iskut sekä By-Tor & The Snow Dog -tyylinen soolo-osa ovat selkeästi tunnistettavissa.

Scifi-kirjailija Kevin J. Anderson kirjoitti Peartin kanssa yhteistyössä tarinasta romaaniversion, joka laajentaa teemaa ja auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin kuin pelkkä lyriikkavihko. Romaanissa vilisee viittauksia Peartin aikaisemmin Rushille kirjoittaneisiin lyriikoihin, mikä on Rushinsa tunteville musiikkireferenssien lisäksi viihdyttävää bongausta.

Clockwork Angels osoittaa, miten elinvoimainen ja tiukasti yhteensoittava kokoonpano Rush on vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Seuraavan albumin joskus (toivottavasti) ilmestyessä ei todellakaan tiedä, mitä siltä voisi odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

AFTERIMAGE – JATKA NÄILLÄ

Grace Under Pressure (1984)

Signalsin jälkeen Rush oli uuden valinnan edessä: lähes kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö Terry Brownin kanssa oli tullut päätökseen, ja seuraavalle levylle piti löytää tuottaja. Bändi haastatteli useaakin eri tuottajaa, ja muun muassa U2:ta ja Big Countrya tuottanut Steve Lillywhite ehti jo hommaan lupautuakin, kunnes sai tarjouksen Simple Mindsilta ja vetäytyi viime hetkellä projektista. Rush oli tiukassa tilanteessa. Studioaika oli jo varattu ja osa kappaleista vielä viimeistelemättä tai kokonaan tekemättä. Bändi turvautui melko tuntemattomaan Peter Hendersoniin, jonka tunnetuimpia tuottajantöitä olivat siihen mennessä olleet pari Supertrampin albumia 70–80-lukujen taitteessa.

Itse albumi on jatkumoa Signalsilla aloitetulle syntetisaattori-invaasiolle, joskin vielä suuremmassa määrin. Myös Peart alkoi käyttää rumpusetissään akustisten rumpujen lisäksi sähköpadeja. Runsas syntetisaattorien käyttö vaikutti myös kappaleiden rakenteisiin, mutta positiivisessa mielessä. Niistä löytyy aiempaa enemmän syvyyttä ja kerroksia, ja useat hallitsevat melodiat ja teemat onkin soitettu syntikoilla. Useissa kappaleissa on myös tietynlainen maalaileva suvanto-osio. Lifesonin rooli kitaristina muuttui albumin myötä entistä enemmän. Soolojen lisäksi hänen tehtävänään on riffittelyn sijaan enimmäkseen soittaa melodianpätkiä ja iskeä sointuja sinne tänne aksentoimaan.

Kappaleista vahvimmiksi nousevat ydinsotauhkaa heijasteleva Distant Early Warning, Leen vanhempien keskitysleirikokemusten pohjalta kirjoitettu Red Sector A, sekä eräänlainen ’rush-reggae’ The Enemy Within. Albumin päättää lähes kuusiminuuttinen Between The Wheels, jonka riipivä kitarasoolo saa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen. Albumin huippukohta, ja eräs Rushin parhaista kappaleista, on kuitenkin Afterimage, kaihoisa muistelo yllättäen menetetystä ystävästä. Peart viitannee tekstissä bändin pitkäaikaiseen ystävään ja studioassistenttiin Robbie Whelaniin, jonka muistolle koko albumi on omistettu.

Grace Under Pressure on nimensäkin mukaisesti vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen albumi, joka jalosti syntetisaattoripohjaista soundia kohti kahden seuraavan albumin samplejen ja sekvensserien kyllästämää maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Caress of Steel (1975)

Rushin kolmas albumi oli ensimmäinen irtiotto kahden ensimmäisen levyn hardrock-tyylisestä ilmaisusta enemmän progressiivisen rockin ja pidempien teosten suuntaan. Albumi alkaa kuitenkin kolmella lyhyemmällä rokkaavalla raidalla, joista Bastille Day käsittelee Bastillen linnoituksen valtaamista Ranskan vallankumouksen aikaan. I Think I’m Going Baldin nimi-idea väännettiin ilmeisesti Rushin kanssa samoihin aikoihin kiertäneen Kissin kappaleesta Goin’ Blind, ja Lakeside Park on Peartin muistelo nuoruusvuosiltaan Ontarion St. Catharinesissa.

A-puolen päättää 12- ja puoliminuuttinen The Necromancer, joka ammentaa lyyrisen antinsa osittain J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmasta. Se, ja koko B-puolen täyttävä, kuusiosainen, juuri ja juuri alle 20-minuuttinen The Fountain Of Lamneth eivät kumpikaan täysin toimi pitkinä teoksina. Teosten yksittäisistä osista löytyy toki monia kiinnostavia asioita, ja esimerkiksi Bacchus Plateau on yksinäänkin yksi koko albumin huippuhetkistä.

Yhtyeen soundi ei kolmanteen levyyn mennessä ollut juurikaan kehittynyt, kitara–basso–rummut-kokoonpanon ollessa vielä hallitseva. Lifesonillakaan ei ollut vielä käytössään kuin ehkä se yksi ja ainoa kitarasoundi, jolla sekä kompataan ja sooloillaan. Levy oli myynti- ja arvostelupettymys, ja kiertuekin nimettiin jälkeenpäin ”Down The Tubes” -kiertueeksi. Levy-yhtiö alkoi painostaa bändiä tekemään radioystävällisempää materiaalia. Bändi ei totellut. Syntyi 2112.

Video ei ole enää saatavilla

2112 (1976)

Rushin ensimmäistä suurteokseksi tunnustettua tekelettä edelsi suosiollinen aallonpohja sekä Mercury-lafkan kanssa käyty mittelö siitä, saavatko bändin levyt sisältää kunnianhimoisia proge-eepoksia. Edellisvuonna ilmestyneen Caress of Steelin mammutit saivat kiinnostuksen kaikkoamaan niin faneilta kuin pr-väeltäkin, vaikka bändi itse lopputuloksesta pitikin. He pitivät myös 2112:n suhteen tinkimättömästä linjastaan kiinni, tarkoituksenaan ainakin upota tyylillä. Toisin kävi: levy oli myyntimenestys ja tae Rushin uran jatkumiselle. Yksikään levy-yhtiö ei ole kuuleman mukaan kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin linjaan sen koommin.

Ikuisuuksiin pysähtyvältä metrolta kuulostavalla syntetisaattoriulinalla ja Lifesonin meteoreiden lailla putoilevilla voimasoinnuilla käynnistyvä parikymmenminuuttinen nimibiisi edustaa juuri sitä, mitä Mercurylla kavahdettiin. Onnistunut hard rock -operetti lainaa Tšaikovskin Alkusoitto 1812:a, aiheenaan kyyninen dystopia vuodesta 2112. Tarina massojen ylivaltaa kohtaan kapinoivasta yksilöstä on havainnollistettu takakannessa, jossa komeilee ikoninen ”Starman”: alaston mieshahmo vasten punaista tähteä. Hahmo on sittemmin esiintynyt Rushin kuvastossa useasti.

Kuitenkin Peartin tarinankerronta hieman kompastelee, ja kyseenalaisesti hän on omistanut koko komeuden Ayn Randille, tuolle äärimmäisen kapitalismin kansikuvatytölle. Ironista kyllä, tarinan lopussa itsemurhan tekevä päähenkilö uhraa samalla itsensä yhteiselle hyvälle. Peart on jälkikäteen selittänyt, että epämääräisiin kuulutuksiin ja tšaikovskilaisiin kanuunanräjähdyksiin päättyvä teos saa onnellisen lopun, kun kansa vapautuu ”Solar Federationin” ikeestä. Peart on myöskin uudemmissa haastatteluissaan tehnyt eroa Randin ajatusmaailmaan.

Nimiraidan konseptuaalisuus jättää B-puolen varjoonsa. Silti rocklyriikan huumevihjailuja ironisoiva A Passage to Bangkok, Hämärän rajamailla -sarjalle omistettu The Twilight Zone ja hieman A-puolen vapausfilosofiaan palaava Something for Nothing ovatkin erinomaisia ”pienempiä” teoksia. Slovari Tears on puolestaan kokonaan Leen käsialaa, rokkaavampi Lessons taas Lifesonin kynästä. 2112:lla Rushin taival lopulliseen suuruuteensa oli alkanut, ja Led Zeppelin -riffittelyt alkoivat väistyä omaleimaisemman ilmaisun tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

A Farewell to Kings (1977)

Jos 2112 on alkuaikojen Rushin tilinpäätös, kuulostaa A Farewell to Kings yhä raikkaammalta ja seikkailunhaluisemmalta. Koskettimet lipuivat hienovaraisesti trion arsenaaliin, Lifeson laajensi soittotatsiaan ja Peart maustoi soittoaan putkikelloilla sun muilla kilkuttimilla. Esimerkiksi Xanadulla bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin: 11-minuuttinen kappale aaltoilee stadion-kitaroineen ja hienovaraisine synasivelyineen kirkkaasti kuin kappaleessa kerrotun mystisen paratiisin ”hunajakaste”.

Xanadun Samuel Taylor Coleridge -vaikutteinen teksti ei ole alkuunkaan niin yliampuva kuin levyn päättävä, toinen päälle kymmenminuuttinen Cygnus X-1. Siinä avaruuslentäjä kiitelee halki kosmoksen ajautuen lopulta mustaan aukkoon, päätyen seuraavalla levyllä seikkailemaan kreikkalaisen jumaltarustoon. Sävellyksenäkin se on melko hajanainen, mutta kuriositeettina mainittakoon biisin päättävä Leen kiljahdus, jota voisin analysoida jollakin miehiseen sukukypsyyteen liittyvällä hassuttelulla, mutta jätetään asia nyt sikseen. Joka tapauksessa, tuskin moista livenä ainakaan enää kuullaan.

Kieltämättä Robert Christgaun kaltaiset pop-nihkeilijät löivät Rushia välillä täysin syystä. Punk- ja discoaikana näin pompöösien konseptien rakentelu oli suorastaan tietoista provokaatiota. Yleisön rakkaus sillä silti lunastettiin: A Farewell to Kings myi Yhdysvalloissa kultalevyn verran. Suosionsa ja nimensä perusteella levyn voisi nähdä ilkikurisena huiskutuksena vuosikymmenen alun progekuninkaille, jotka olivat tähän mennessä tavalla tai toisella eksyneet tahtilajiviidakkoonsa, ilmaisunsa kepeämpään vaihtaen. Rush sentään osoitti, että mutkikkaallakin musiikilla voi edelleen olla kaupallisesti relevantti.

Joka tapauksessa, kaihoisalla kitaraintrolla käynnistyvä avaus- ja nimiraita sekä keikkaklassikko Closer to the Heart ovat Xanadun ohella levyn huippuhetkiä. Ensinmainittu tiivistää progeilunsa napakkaan kuuteen minuuttiin, ja jälkimmäinen on jo tyylipuhdas popkappale, jonka otsikko lienee bändin repertuaarin livehoilattavin. Leen sanoittama Cinderella Man jää hieman tavanomaiseksi Rush-biisiksi ja Madrigal jokseenkin päämäärättömäksi mutta ihan nätiksi hengähdystauoksi ennen Cygnus X-1:n törkeää scifipullistelua.

Video ei ole enää saatavilla

Hold Your Fire (1987)

Hold Your Fire on Rushin syntetisaattorikauden teknologinen huipentuma. Power Windowsin tuottanut Peter Collins jatkoi yhteistyötä bändin kanssa myös tällä albumilla. Syntetisaattorit ovat jälleen selkeästi pääosassa, ja Akain S900-sampleri on ollut kovassa käytössä. Kappaleet itsessään muistuttavat rakenteeltaan perinteisiä popsävelmiä, ajan henkeen sekvenssereillä ja sampleilla kuorrutettuna. Sovituksellisesti albumi onkin Power Windowsin ohella bändin kekseliäin ja idearikkain. Pieniä yksityiskohtia vilisee joka kappaleessa, ja tarkasti kuuntelemalla uutta löytyy joka kuuntelukerralla pitkäksi aikaa.

Tarttuvia melodioita Hold Your Fire sisältää runsaassa määrin, esimerkkinä vaikkapa Lock And Key, jonka laulumelodiat sekä säkeistössä että kertosäkeessä ovat simppeleitä, mutta erittäin mieleenpainuvia. Prime Moverissa samaa melodiaa vuorottelevat kitara säkeistössä ja basso kertosäkeessä. Albumin lyriikat käsittelevät etupäässä ajan nopeaa kulumista ja huolta siitä, kuinka ihmiset eivät malta pysähtyä katsomaan kaikkea sitä, mitä heidän ympärillään on. Tällaisia ajatuksia tarjoavat muun muassa aloitusraita Force Ten, Turn The Page sekä albumin tunnetuin kappale Time Stand Still, jossa vierailee ’Til Tuesday -yhtyeen Aimee Mann. Hänen taustalauluaan kuullaan myös Open Secretsissä sekä pieni naurunpyrskähdys Force Tenin alussa.

Hold Your Firen heikoimmat hetket kuullaan albumin lopussa. Peartin vuorikiipeilyaiheinen Tai Shan noloine synapanhuiluineen sekä tylsä jumputus High Water latistavat yleistunnelmaa monta piirua alaspäin. Ensiksi mainitun kappaleen mukaan ottamista on Leekin jälkeenpäin katunut.

Kiertueen jälkeen, alkuvuodesta 1989 julkaistiin mainio livealbumi A Show Of Hands, joka esittelee läpileikkauksen Power Windows– ja Hold Your Fire -kiertueiden ohjelmistosta ja bändin 80-luvun tuotannosta. Samalla se päätti Rushin synakauden, sillä seuraavilla albumeilla syntetisaattorit saivat väistyä taka-alalle kitaran ottaessa jälleen enemmän tilaa.

Video ei ole enää saatavilla

Presto (1989)

Syntetisaattorien ja sekvensserien käyttö 80-luvun albumeilla alkoi olla varsinkin Leelle jo todellinen haaste keikkatilanteessa. Yhtye on aina pitänyt kiinni periaatteestaan, jonka mukaan kaikki mitä kaiuttimista yleisöön kuuluu, on bändin jäsenten itse aikaansaamaa. Niinpä kaikki bändin jäsenet laukaisivat myös sekvenssejä käyntiin, soittajasta riippuen joko jaloillaan tai rumpukapuloillaan, eikä ulkopuolisten apuun turvauduttu lavalla. Leen täytyi basso- ja kosketinosuuksien soittamisen lisäksi vielä laulaakin, ja tietynlaisen koreografian noudattaminen illasta toiseen alkoi viedä iloa koko hommasta.

Seuraavalla albumilla syntetisaattorit toimivatkin lähinnä taustainstrumentin roolissa. Lifesonin kitara soi etupäässä heleän puhtaasti, ja Peartin virvelirummun napsaus on tiukkaakin tiukempi. Myös Leen bassomelodiat erottuvat joukosta edukseen.

Itse kappaleet noudattavat entistä enemmän perinteisen poplaulun kaavaa. Instrumentaalivälikkeitä on vähennetty, ja Lee onkin todennut sovitusten tukevan eniten laulajaa ja sitä, mitä hän laulaa, Peartin sanoitusten ollessa kokemuspohjaisia ja elämänmakuisia. Kappaleista The Pass nousee esiin nuorison itsemurhia käsittelevillä sanoillaan sekä herkällä ja tunteikkaalla sävellyksellään.

Yrityksiä riffipainotteiseen rockiin on muutamia (Show Don’t Tell, Superconductor), mutta yleiseltä soinniltaan Presto jää aikalailla ohuen kuuloiseksi. Etsikkoaika jatkui myös Roll The Bonesilla kaksi vuotta myöhemmin. Vasta vuoden 1993 Counterpartsilla bändi sai uudelleen kunnon otteen raskaammasta ilmaisusta.

Video ei ole enää saatavilla

Counterparts (1994)

Counterparts on erikoinen levy. Se oli yhä selkeämpi irtiotto syntetisaattoreiden pulputuksesta kohti perinteisempää triosoundia, mutta samalla se viittaa varsin vähän bändin aiempaan tuotantoon. Suoraviivaisesti nakuttavaa ja poikkeuksellisen raskaana vellovaa levyä voisi haukkua äkkiseltään tasapaksuksi, mutta sellaiseksi se on lopulta liian kekseliäs. Nelikymppiset perheenisät ymmärsivät mitä on grunge ja tekivät siitä itsensä näköistä. Lopputulos voisi vaivaannuttaa, mutta trion vain harvoin pettävä tyylitaju sai lopputuloksen kuulostamaan kadehdittavan luontevalta.

Kuten levyn nimi kansineenkin jo vihjaa (ei naureskella siellä takarivissä!), käsittelee Counterparts enimmälti ihmissuhteiden – tai ihan vain ihmisyyden – moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Juuri tekstiensä puolesta se on Rushin vahvimpia Peartin käsitellessä tavanomaista aihetta poikkeuksellisella kypsyydellä ja älykkyydellä. Teema laajentuu vielä kirjavaan kansitaiteeseen, joka muistuttaa hänen toistuvasta filosofiastaan: kahden maailman välistä löytyy myös kolmas ja tasapainottava tai muuten vain kokonaisuutta hämmentävä tekijä. Jonkinlaista ykseyttä tässäkin tavoitellaan.

Ehkä koko vuosikymmenen paras Rush-biisi, hienovaraisten jousten avulla draamansa kasvattava Nobody’s Hero on yksi Peartin henkilökohtaisimpia tekstejä, joka kertoo hänen aidsiin kuolleesta homoystävästään sekä hänen kotikaupungissaan tapahtuneesta murhasta. Keskeisenä kappaleessa jää kaikumaan ristiriitainen syyllisyydentunne:

”As the years went by, we drifted apart
When I heard that he was gone
I felt a shadow cross my heart”

Monoliittisen alitajunnan voimalla etenevä Animate lainaa Jungia, ja pieniä viittauksia kasari-Rushin suuntaan heittelevä Alien Shore problematisoi rodullista, seksuaalista ja sukupuolista erottelua. ”Nykyäänkin ajankohtainen”, etten sanoisi.

Video ei ole enää saatavilla

Snakes & Arrows (2007)

Kahdekastoista kokopitkä Snakes & Arrows kärsii pienoisesta elefanttiitaudista, mutta rakentaa värikkään palettinsa Rushille hyväksi havaituista sävyistä. Rönsyilevä levy sahaa tikkaita ylös ja laskettelee käärmeen selässä alas, kuten ikivanhaa intialaista lautapeliä lainaavassa levynkannessa enteilläänkin.

Levyltä löytyy kolme instrumentaalia, eikä Lifeson osaa päättää, etenisikö akustisesti vaiko kokopuisen kirjahyllyn verran painavien riffien avulla. Ratkaisuksi tuottaja Nick Raskulinecz laittoi molemmat soimaan päällekäin, mikä kieltämättä värittää soundimaailmaa, mutta haiskahtaa hieman pöhöttyneeltä studiomaksimalismilta. Valtavaa mekkalaa kolmikosta nimittäin lähtee, kun edellisen Vapor Trails -albumin myötä karkoitetut koskettimetkin ovat palanneet areenalle. Leen äänessä sentään on tuttua, kirkasotsaista eloisuutta, vaikka kokonaisuus ankkuroituukin Peartin kitkerän melankolisiin teksteihin uskonnosta ja uskosta.

Hengen asiat ovat pistäytyneet Rushin levyillä jo kakkoslevystä saakka, mutta aihepiirin albuminmittaista käsittelyä bändi päätti kypsytellä viimeiseen saakka. Armor and Sword ja Faithless-nimet kertovat varmasti olennaisen. Antagonistisen julistuksen sijaan asioita tarkastellaan henkilökohtaisemmin ja metafyysisemmin, mikä onkin kuuskuuskuudelle tervetullut vastapaino.

Yli tunnin mittaisen kokonaisuuden runsas soundi tuottaa ähkyä, mutta palkitsevia yksityiskohtia löytyy halki levyn. Turhia hetkiä löytyy korkeintaan instrumentaaleista, joista paras saattaa olla täysin akustinen Hope, koska se toimii tervetulleena taukona suurten lohkareiden välissä. Hienoja biisejä ovat myös sinkku Far Cry, sekä Workin’ Them Angels ja Bravest Face. Parasta Rushia sitten Counterpartsin.

Video ei ole enää saatavilla

EXIT… STAGE LEFT – LAAJENNA NÄIHIN

Roll the Bones (1991)

Eksistentiaalisen hirtehisesti nimetystä neljännestätoista pitkäsoitosta jäänee päällimmäisenä mieleen nimikappaleen räppiosio, jossa Leen madallettu ääni kuulostaa aikapoimussa kohdanneilta Yellolta ja Barry Whitelta. Peart on kertonut noihin aikoihin innostuneensa puhemusiikin rytmikkäästä riimittelystä sekä Public Enemy/Anthraxin kaltaisista kollaboraatioista, päättäen soveltaa moista reseptiä pelottomasti myös oman bändinsä musiikkiin. Sillä erotuksella, että ulkoisen vierailijan (jollaiseksi esitettiin muun muassa Monty Pythonista tuttua John Cleesea) sijaan sylkemisen hoiti Toronton heleä-ääninen kotipoika. Lopputulos häilyy typerän ja nerokkaan rajamailla, ja tätä mieltä bändi itsekin oli jo kappaleen synnyn aikoihin. Muuten napakan biisin pelastavat viimeistään hillittömät lätkäurut.

Albumina Roll the Bones ponkii sitä edeltäneen Preston tavoin yhä kauemmas 1980-luvun synamerestä, jonka vellontaa Lifeson oli toisinaan hädissään katsonut. Kasarirock-tuottajana tunnettu Rupert Hine vastasi molempien pitkäsoittojen soundimaailmasta, joten myös hän oli vastuussa koskettimien painamisesta alemmas mattomaisiksi tunnelmanluojiksi. Kieltämättä Lifesonin stadionsoundi ottaakin tilansa keskittyen napakoihin ja jylhiin areenariffeihin sekä eriomaisiin sooloihin Bravadon ja Ghost of a Chancen tapaan.

Hivenen popahtava tuotanto hioi kappaleista turhat mutkittelut pois, joten luut pyörähtelevät hyvin suoraviivaisesti, jos kohta loppua myöten väkinäisesti. Onhan esimerkiksi Dreamlinen steampunk-Eaglesilta kuulostava moottoritiefantasia erinomainen popbiisi, ja sitä seuraava Bravado yksinkertaisesti kaunis. Mutta The Big Wheel on ainoastaan laiska, eikä Heresyn maailmanpoliittinen katsaus afrovaikutteisine rumpukomppeineen ole alkuunkaan samaa luokkaa kuin Power Windowsin Territoriesilla. Ja siinä missä nimibiisin ”why are we here? / because we’re here”-tautologia toimii lakonisuudessaan, kuulostaa esimerkiksi Neurotican kertosäe hymistelyineen vain raastavalta. Vaikka Roll the Bones ei olekaan teemalevy, tahtoo se toistella elämän sattumanvaraisuutta biiseissään turhankin alleviivaavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Test for Echo (1996)

Test for Echo on jäänyt jokseenkin näkymättömän väliinputoajan rooliin. Yhtenä syynä ovat Peartia kohdanneet tragediat: sekä hänen vaimonsa että tyttärensä kuolivat alle vuoden sisällä piakkoin levyn ilmestymisen jälkeen. Bändi ajautui vuosien tauolle, jonka aikana Peart teki surutyötään kiertelemällä Amerikan manteretta moottoripyörällään. Irvokkaan enteellisesti levyn kannessakin komeilee inuiittiperimää oleva Inuksuk, jota on käytetty muun muassa kuolleiden muistomerkkinä.

Kieltämättä levy ei ole Rushia vahvimmillaan, mutta se linjaa bändin tulevaa soundia vahvasti: siinä missä ilmaisu oli tähän asti vaihtunut enemmän tai vähemmän tiuhaan levy levyltä, on yllättävää, miten paljon soundillista yhteyttä sillä on yli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneiden Snakes & Arrowsin ja Clockwork Angelsin kanssa. Runsaita kitaralouhintoja, monitoimikoneen lailla ruksuttavia rumpukuvioita sekä kolisevaa bassoa. Välillä synamatot välkkyvät komeuden alta ja sähkökitararakennelmien laitamilla kilisevät akustiset kielet.

Nimikkoraidan lisäksi onnistuneita ja mieluusti suurempaa muistettavuutta ansaitsevia biisejä ovat notkeasti mutkitteleva Driven, mandoliinilla maustettu Half the World sekä komeaksi voimaslovariksi nouseva Resist. Sen sijaan vain hölmöjä ovat koiran elämää syvääluotava Dog Years ja Virtuality, jonka ”net boy, net girl”-teksti tuo lähinnä mieleen tämän giffin. Sävellyksinä ne eivät onneksi ole hassumpia.

Video ei ole enää saatavilla

Vapor Trails (2002)

Rushin pisin tauko studioalbumien välillä venähti kuuden vuoden mittaiseksi Peartin toipuessa kohdalleen osuneista tragedioista. Tyttärensä hautajaisissa Peart oli todennut bänditovereilleen, että he voivat nyt pitää häntä eläköityneenä. Aikansa surutyötä moottoripyörän selässä tehtyään rumpali alkoi kuitenkin päästä tuskastaan, ja ajan myötä mies koki olevansa valmis myös aloittamaan uudelleen musiikin tekemisen.

Vapor Trailsin äänittäminen ja säveltäminen kesti 14 kuukautta. Tämä on pisin levytysaika Rushin historiassa. Osa kappaleista syntyi keskinäisestä jamittelusta nauhan pyöriessä taukoamatta, ja kappaleita on kursittu kokoon eri pätkistä tietokonetekniikan avulla. Esimerkiksi Peaceable Kingdomin ja Ceiling Unlimitedin levylle päätyneiden versioiden pohjaraidat on koostettu tällaisista jameista.

Albumin aloittaa myös sen ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu One Little Victory, joka on tuplabassorummuin raivoisasti takova, surfkitaralla ryyditetty kappale. Rankkaa riffittelyä kuullaan myös muun muassa kappaleissa Earthshine, Secret Touch ja Nocturne. Runsaasta särökitaran käytöstä johtuen albumin ongelmaksi muodostuu sen masterointi, joka nostaa varsinkin särökitarat sekä myös yleisen äänentason häiritsevän särkevälle tasolle, dynamiikan hävitessä lähes kokonaan. Tämä tekee levyn erityisen raskaaksi kuunnella, minkä lisäksi se on aavistuksen verran liian pitkä.

Levyltä voi kuitenkin aistia, että bändillä on ollut hauskaa pitkästä aikaa studioon kokoonnuttuaan. Jamittelun tuloksena esimerkiksi Leen bassottelu on paikoin erittäin maukasta kuultavaa. Lisäksi Lee on päällesoittovaiheessa soittanut biiseihin bassolla sointuja, mikä osaltaan saa albumin soinnin raskaammaksi. Vapor Trails on myös ensimmäinen albumi sitten vuoden 1975 Caress Of Steelin, jolla ei kuulla pihaustakaan syntikoista tai muista elektronisista vimpaimista. Sen sijaan runsaat lauluharmoniat nousevat levyllä tukemaan hienosti sävellyksiä.

Sanoitukset käsittelevät etupäässä luonnollisesti Peartin tuntemuksia hänen toipuessa tragedioistaan. Peart kirjoitti kokemuksistaan myös kirjan Ghost Rider – Travels on a Healing Road (suomennettu laitos Ghost Rider – Taipaleita toipumisen tiellä, suom. Asko Alanen). Samanniminen kappale löytyy myös albumilta, ja on ehdottamasti yksi sen mieleenpainuvimmista.

Vapor Trails on Rushin rosoinen paluualbumi, joka ei ole täydellinen, mutta mahdollisti bändin toiminnan jatkumisen vielä 2000-luvullakin. Kiertueellaan Rush suuntasi ensimmäistä kertaa myös Etelä-Amerikkaan, mistä hienona taltiointina toimii Rush In Rio -dvd. Kiertueen viimeisellä keikalla kuvattu konserttielokuva sekä bonus-dvd:llä nähtävä dokumentti The Boys In Brazil kuvaavat osuvasti eteläamerikkalaista omistautumista, josta bändi itse oli autuaan tietämätön: kymmenet tuhannet fanit laulavat sateen piestessä vasten heidän kasvojaan joka ikisen kappaleen ulkoa, jopa YYZ-instrumentaalin…

Video ei ole enää saatavilla

Rush (1974)

Lukuisista yrityksistä huolimatta Rush ei vuoden 1973 loppuun mennessä ollut saanut solmittua levytyssopimusta, ja tämän johdosta bändi perusti oman Moon Records -levy-yhtiönsä. Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin maaliskuun ensimmäinen päivä 1974. Kiinnostus oli jäädä paikalliseksi, kunnes clevelandilaisen radioasema WMMS:n DJ Donna Halper otti albumin päätöskappale Working Manin soittoon. Puhelutulva alkoi aina, kun biisiä soitettiin. Soittajat kyselivät esimerkiksi, mistä bändin levyä voisi ostaa. Lisäksi Working Mania luultiin toisinaan erheellisesti Led Zeppelinin uudeksi biisiksi.

Clevelandiin lähetettiin nopeasti erä levyjä, jotka myytiin samantien loppuun. Mercury Records kiinnostui bändistä ja tarjoutui julkaisemaan albumin suuremmalla mittakaavalla. Tässä vaiheessa Rushin manageri Ray Danniels palkkasi tuottaja Terry Brownin miksaamaan albumin uudelleen parantaakseen sen äänenlaatua. Mercury Recordsin versio albumista julkaistiin heinäkuun ensimmäinen päivä. Bändin yhteistyö Brownin kanssa jatkui vielä lähes kymmenen vuotta, päättyen vuoden 1982 Signals-albumiin.

Itse albumi on musiikillisesti eniten kallellaan Rushin nuoruuden idolien, kuten Creamin, Led Zeppelinin tai The Whon kaltaisten yhtyeiden suuntaan. Progressiivisia elementtejä oli luvassa vasta tulevilla albumeilla. Working Man ja Finding My Way ovat albumin tunnetuimmat kappaleet, mutta löytyy albumilta muutama muukin mielenkiintoinen biisi. Ainakin What You’re Doing sekä In The Mood säilyivät keikkaohjelmistossa aina 80-loppuun asti. Here Again edustaa albumilla hieman rauhallisempaa puolta.

Albumi on Rushin ainoa, jolla soittaa bändin alkuperäinen rumpali John Rutsey. Hän jää soittajana auttamatta Neil Peartin varjoon, mutta energiaa hänellä tuntui kyllä piisaavan. Rutsey sairasti diabetesta, ja keikkailun lisääntyminen johti lopulta hänen lähtöönsä bändistä, osittain terveydellisistä syistä. Rutsey oli myös kirjoittanut sanoituksia albumin kappaleisiin, mutta hävitti ne jostain syystä juuri ennen studioon menoa. Leen oli näin ollen kirjoitettava hätäisesti lyriikat albumin kahdeksaan kappaleeseen, ja sen kyllä huomaa. Debyyttilevyn sanoitukset eivät todellakaan ole mitään lyyrikkomestarin aikaansaannoksia, ja tavanomaisia ”ooh yeah – hey baby” tyylisiä huudahduksia on viljelty sinne tänne.

Rushin debyytti jää bändin diskografiassa lähinnä kuriositeetiksi, mutta on bändin alkuvaiheiden ymmärtämisen kannalta kuitenkin tutustumisen arvoinen albumi.

Video ei ole enää saatavilla

Fly by Night (1975)

Lähes välittömästi debyyttialbumin julkaisun jälkeen Rush oli rumpalinvaihdon edessä Rutseyn lähdettyä yhtyeestä. Lee ja Lifeson järjestivät koesoittotilaisuuden, jonne ilmaantui myös Peart, joka oli juuri palannut epäonniselta matkaltaan Englannista, missä hän oli tuloksetta yrittänyt aloittaa uraa ammattimuusikkona. Peartin outo pukeutumistyyli ja roskatynnyreihin pakatut rummut herättivät hilpeää huomiota Leessä ja Lifesonissa, mutta hänen myrskyisä soittotyylinsä oli lopulta se, mikä ratkaisi asian niin, että Peartista tuli Rushin uusi rumpali.

Kävi ilmi, että Peart oli kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta, ja Leen ollessa haluton kirjoittamaan bändille lyriikoita Peart otti tehtävän vastaan. Englannissa ollessaan hän oli tutustunut Ayn Randin kirjoituksiin, ja Fly By Night -albumin aloitusraita Anthem (ja myöhemmin 2112-albumin nimiteos) on saanut innoituksensa Randin teksteistä. Musiikillisesti biisi toi jo hieman progressiivisempaa ilmettä bändin soittoon, samoin kuin myös By-Tor and the Snow Dog, jonka fantasiatyyliset lyriikat loivat pohjaa tulevien levyjen sanoitusten aiheille. Debyyttilevystä muistuttavia kappaleita ovat Best I Can, Beneath, Between and Behind sekä osittain myös In The End. Ensinmainittua bändi oli ehtinyt soittaa jo Rutseyn kanssa.

Akustisia sävyjä albumille tuovat Making Memories sekä Leen klassisella kitaralla itseään säestämä Rivendell. Albumin melodinen nimikappale Fly By Night on kiekon kenties mieleenjäävin kappale. Peartin omaelämäkerrallinen sanoitus kertoo nuoren rumpalin tuntemuksista hänen lähtiessään Kanadasta kohti Englantia. Tarinan mukaan Peart oli kirjoittanut tekstin Heathrow’n lentoasemalla saavuttuaan Englantiin.

Fly By Night esittelee varovasti kaikkia niitä puolia, joita Rushin 70-luvun levytykset tulivat sisältämään. Varsinainen kukkaan puhkeaminen oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Feedback (2004)

Mitä tekee juhlavuonnaan 30 vuotta samalla kokoonpanolla soittanut bändi, joka on juuri edellisvuonna soittanut suurimmalle yleisölleen koskaan? No, ei ainakaan julkaise kokoelmalevyä suurimmista hiteistään tai kaikenkattavaa cd-boksia. Sen sijaan Rush meni takaisin alkulähteilleen ja julkaisi Feedback-nimisen minialbumin, joka sisältää coverversioita bändiläisten nuoruuden suosikeista. Juuri nämä olivat niitä biisejä, joita he 60-luvun loppupuolella kuuntelivat, diggailivat ja opettelivat soittamaan ensimmäisissä bändiviritelmissään.

Eddie Cochranin Summertime Blues kuullaan eräänlaisena Blue Cheer/The Who-versiointien metamorfoosina. Robert Johnsonin Crossroads puolestaan saa Cream-tyylisen käsittelyn. Levyn muutkin kappaleet ovat sovituksiltaan melko uskollisia niiden alkuperäisversioille. Kunniaa tehdään Buffalo Springfieldille (For What It’s Worth, Mr. Soul), The Yardbirdsille (Heart Full Of Soul, Shapes Of Things), The Wholle (The Seeker) ja Lovelle (Seven And Seven Is).

Feedback on ihan mukiinmenevä dokumentti kolmesta, hieman jo ikääntyneestä kaveruksesta pitämässä hauskaa ja jammailemassa nuoruuden esikuviensa äärellä. Täysipainoinen Rush-levy se ei kuitenkaan millään muotoa ole. Niinpä monia faneja harmitti R30-kiertueella se, että Feedback oli bändin omien klassikoiden sijaan jopa neljällä kappaleella edustettuna keikkojen biisilistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Olen David Coverdale ja haluan ihan heti kauhean paljon harrastaa seksiä sun kaa-aa-aa…

Whitesnaken nokkamies David Coverdale tunnetaan aikamoisena naistenmiehenä, jonka housuihin moni nainen ja mies (näkökulmasta riippuen) haluaisi päästä. Juttumme otsikko on sikäli harhaanjohtava, että vaikka Coverdale lyriikoissaan viljelee seksuaalisia vihjauksia pilvin pimein, hän tekee sen niin taidokkaasti, ettei juurikaan sorru mauttomuuksiin. Coverdale pukee ehdotuksensa tyylikkääseen asuun, eikä siksi olekaan ihme, että naista on tiettävästi kaatunut vuosikymmenten varrella runsaassa määrin.

Mieheltä taittuvat toki myös Is This Loven kaltaiset romanttiset liehittelyt, mutta tällä kertaa jätämme romantiikan sikseen ja keskitymme itse asiaan, luikerrellen sanoituksissa valkolieron lailla kesymmistä ehdotuksista kohti suorempia ilmauksia. Teksteissä on sanottu lähes kaikki, mitä tarvitsee sanoa, joten liikaa niitä ei ole lähdetty analysoimaan.

10# MEDICINE MAN (LOVEHUNTER, 1979)

Rakkauden tohtoriksi ovat itseään kutsuneet Coverdalen lisäksi muun muassa Kissin Gene Simmons sekä Motörheadin Lemmy Kilmister. Poppamiehen roolin tässä kappaleessa ottanut David varoittelee aluksi tulella leikkimisestä ja neuvoo kuinka toimia sen jälkeen, kun sormet ovat palaneet:

”When you’re playing with fire
You get your fingers burned
There ain’t no use in crying
Baby don’t delay
You can call your doctor
I’ll be there right away”

Sitten kaivetaan rohdot esiin ja kerrotaan, että tohtori on saapunut paikalle:

”I’m the medicine man, your doctor of love
When there’s a feeling inside
That just can’t be denied
I will be your medicine man”

Jos kuume nousee, tohtoria ei käy huijaaminen. Hän tietää varmasti, mitä tarvitset:

“There ain’t no use denying
When you need it deep inside
You’ve got your witch doctor
To keep you satisfied”

Video ei ole enää saatavilla

9# LOVE MAN (READY AN’ WILLING, 1980)

Tässä bluesissa David on seurannut nuoren tytön kasvua naiseksi ja palaa nyt halusta kertoa tälle vähän asioita luonnosta:

”I’ve spend close on sixteen years
Watching your pretty flower grow
Little girl, little girl, now tell me
Everything you know
About the oceans and the skies
The mountains and the trees
And then I’m gonna tell you about
The birds and the honey bees”

Samalla hän tulee paljastaneeksi oman luontonsa lainaillen vähän vanhoilta bluesmiehiltä:

”Cos’ I’m a love man, yeah, yeah, yeah
I am a love man
I’m a hootchie cootchie man
And I’m doing all I can
I just love to tease
I would do anything to please you, baby”

Varsin raamatulliseksi David heittäytyy kertoessaan tytölle tarinan lankeemuksesta:

“So come a little closer
Let me whisper in your ear
How the Good Lord in His Wisdom
Made you so, and put you here
He played a little game
Called ’The Apple and the Snake’
When the lady took her first sweet bite
The Snake made no mistake
He was a love man”

Video ei ole enää saatavilla

8# WOULD I LIE TO YOU (COME AN’ GET IT, 1981)

David on mestari vonkaamisessa, sitä ei käy kieltäminen. Tällä kertaa hän aloittaa varovasti flirttaillen, jättäen silti kysymyksen pikkutuhmasti avoimeksi:

”Hey girl, if you want me come an’ get me
Don’t hang around or we could spend the night sleeping alone
If you could change your style for a while an’ look in my direction
Tell me do I look the kind of guy who takes advantage of a woman like you
(Or is that what you want?)”

Seuraavaksi jatketaan vähän suorasukaisemmin, paljastamatta silti ihan kaikkea:

”Hey girl, if you need some love an’ affection
I’ll whisper all the sweet, sweet nothings I know you little girls like to hear
If you would change your mind we could find a night of satin sheet action
I promise I won’t do anything baby, unless you wanted me to
(And that’s a fact)”

Uskoisitko silti miestä, joka vakuuttaa näin viattomasti:

”Would I lie to you, would I lie to you?
I would do anything that you want me to
But, would I lie to, would I lie to, should I lie to you?
(Just to get in your pants)”

Video ei ole enää saatavilla

7# LOVE AN’ AFFECTION (SAINTS & SINNERS, 1982)

Tämä ei ole enempää tai vähempää kuin ylistys naiselle, johon mies on ns. suuresti kiintynyt:

”Well, I love the way you walk with your skin tight stride
You got my eyes wide open and my loose tongue tied
A French kiss mouth and a smile so bad
You’re the finest woman that I ever had

Nobody had to tell you how to make a man’s heart bleed
Your mama always knew you was born to succeed
I can see the honey juice drippin’ off your lips
Girl you got the Midas touch it’s in your fingertips”

Ja kun keskiyö saapuu, tiedämme, mitä tapahtuu:

”’Cos after midnight I’ll be alright ridin’ on cupid’s train
You give me lovin’ like I’ve never had before, I’m back in the saddle again
So give me love an’ affection
A little love an’ affection sure ’nuff goes a long long way”

Video ei ole enää saatavilla

6# CHEAP AN’ NASTY (SLIP OF THE TONGUE, 1989)

Toinen ylistys naiselle, tällä kertaa kuitenkin ehkä enemmän hämmennyksen vallassa tehty. David taitaa myös vertaukset automaailmaan:

”You’re fully loaded with cruise control
My four wheels rock with your back seat roll
I get so excited, babe, when I’m invited
To ride in your limousine
You drive it every day, burn it every night
I wonder how you keep it so clean
Smooth accelerator, you get me so loose
You keep your motor running till I run out of juice”

Niin, kovinkin mies väsyy joskus. Siksi välillä täytyy huilata:

”I never knew it could be this way
An’ I never thought I’d ever complain
But, gimme a second just to catch my breath
Babe, before you do it again”

Video ei ole enää saatavilla

5# TAKE ME WITH YOU (TROUBLE, 1978)

Tämän sanoituksen merkitystä olen pohtinut pitkään ja hartaasti. Take Me With Youn alkutilanteessa kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, mutta miksi Davidin pitää yrittää enemmän saadakseen tyydytyksen? Ja kenelle hän tuntojaan tilittää? Ei ainakaan sille, joka kotona odottaa…

”Every time I see my baby home
I wanna kiss a little better so I get stoned
Gonna spread her pretty legs so I can see
Sweet lip honey be the death of me”

Ymmärtääkö hän haaveksivansa salaa jostakusta toisesta, ja kertoo tämän nyt hänelle?

”And I will discover
you’ll be my midnight lover
Oh babe, bring it on home to me”

Joskus alamaissa ollessaan hän on ajautunut punaisten lyhtyjen alueelle lohduttautumaan. Olisiko laulun kohdehenkilö siellä?

“Sometimes when I’m feeling low
I go looking for a lover where the bad girls go
Sorry little girl, If you can’t stay
Your red light mama gonna show the way
And then a certain madness
Will ’crease my heart with sadness
Oh babe, bring it on home to me

Take me with you, I will give you
Anything a woman needs, oh…”

Lopuksi hän vielä kertoo määritelmänsä rakkaudesta, mikä ei suoranaisesti muuhun tekstiin liity:

“I know love and what it means
It’s a skinny little girl in tight ass jeans
I love to hear ’em moan and cry
’Cos God made men to satisfy”

Tässä versio livelevyltä Live… In the Heart of the City (1980), joka mielestäni peittoaa suvereenisti Troublen alkuperäisen studioversion.

Video ei ole enää saatavilla

4# KITTENS GOT CLAWS (SLIP OF THE TONGUE, 1989)

Aluksi David jälleen imartelee ja ylistää naista, hänen avujaan ja ominaisuuksiaan:

“You got the world in your pocket
My manhood in your purse

It’s just that you wear those skin-tight dresses
With your G-string tuned to ’A’

Heaven sent, you’re an angel dressed in black
Cool, stiletto strut, you’re a drop jaw cardiac
You’re the genuine, feline, prettiest girl I’ve ever seen
With your thief of hearts smile you’re a certified pleasure machine

Sweet, sweet, child of the street
Dressed to kill in diamonds and fur
You get what you want
With your pussy cat purr”

Mutta söpöimmälläkin kissalla on myös kynnet, joilla raapia ja satuttaa:

“But, the kitten’s got claws
She’ll tear your heart out
The kitten’s got claws
She’ll scratch your back
The kitten’s got claws
She’ll tease an’ please you
The kitten’s got claws
She’s a heart attack”

Tässä liveveto Doningtonista vuodelta 1990:

Video ei ole enää saatavilla

3# WHIPPING BOY BLUES (FOREVERMORE, 2011)

Listan yllättäjä tulee Whitesnaken uusimmalta levyltä. Se osoittanee sen, että David Coverdale on vanhoilla päivillään yhä viriilissä kunnossa, ainakin jos sanoituksiin on uskominen. Se ainainen dilemma, riippuvuussuhde naiseen, on edelleen läsnä:

“You keep me riding all night long
Till I can’t ride no more

I’m going to need a doctor
When you get through with me
I’m crazy ’bout you, baby
Though your heart’s as black as coal
I feel the burning deep inside
Your fire down below

I gave you all my sugar
You got such a sweet tooth
Over, under, sideways, down
Till I’m crawling on the floor

You locked me deep inside your heart
And you threw away the key”

Mutta onko David viimein luovuttamassa? Irtisanomisilmoitus on ainakin jätetty:

“I may be crazy ’bout you, baby
It’s you that I adore
I’m crazy ’bout the things you do
But I won’t be your whipping boy no more
Your whipping boy no more”

Video ei ole enää saatavilla

2# SLIDE IT IN (SLIDE IT IN, 1984)

Nyt Davidilla on kierrossa vähän hankalampi nainen, josta on vaikea ottaa selvää. Vaikkei nainen suoraan sanokaan, mitä on vailla, sankarimme näyttää tietävän sen kyllä:

“You talk too much
Never saying what’s on your mind
It’s written on your face
An’ in the words you hide behind
I know what you want
I can see what you’re looking for
I know what you want from me
An’ I’m gonna give you more

Sometimes you seem
Just like a stranger to me
But, all the games you play
Make it so easy to see
You’re looking for love
Tho’ you try to deny
The things you put me through
Tell me what I’ve got to do to you”

Niinpä David näkee vain yhden ratkaisun, jolla lopettaa naisen oikuttelu:

“I’m gonna slide it in
Right to the top
Slide it in
I ain’t never gonna stop”

Video ei ole enää saatavilla

1# SPIT IT OUT (SLIDE IT IN, 1984)

Listan ykköseksi päätyi runollinen, mutta melko suorasukainen kuvaus toimituksesta, josta amerikkalaiset käyttävät lyhennettä BJ.

“I never knew what a kiss could mean
Until the first time I kissed you
You took my love in the palm of your hand
An’ showed me what a woman could do
Now I don’t want sugar coated loving
Just silver tongue tenderness
You gotta give me a certain satisfaction
The kind of love you seal with a kiss”

Mukana on luonnollisesti myös neuvo siitä, mitä lopputuotokselle voi tehdä:

”Spit it out, spit it out, spit it out
If you don’t like it”

Video ei ole enää saatavilla

Whitesnake esiintyy Espoon Kivenlahti Rockissa perjantaina 7.6.2013.

Mika ja Ninni, juuri musiikki kiinnostaa, juurimusiikki, nimittäin.

Ehdoton must juurimusiikista kiinnostuneille.

Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen ovat suomalaisille juurimusiikin ystäville tuttuja muun muasssa Hoedownista tai J. Karjalaisen Lännen-Jukka-projektista. Pariskunnan toinen yhteinen levy syntyi yhteistyössä australialaisen Terry McArthurin kanssa. McArthur kirjoitti tekstejä, joihin Kuokkanen sävelsi musiikin. Samanlaista yhteistyötä kuultiin muutaman kappaleen verran jo Hoedownin Black and White -albumilla vuonna 2010 sekä pariskunnan aiemmalla Powderburn-albumilla vuonna 2011. Tällä kertaa kaikki kappaleet ovat Kuokkasen ja McArthurin käsialaa.

Albumi äänitettiin pääosin Australiassa paikallisten huippumuusikoiden (kitaristi Bill Chambers, perkussionisti David Jones ja kontrabasisti Shankara Ashley Turner) säestyksellä. Lisäksi Joan Baezin bändissä soittava Dirk Powell soittaa banjoa yhdessä kappaleessa. Kotimaista osaamista levylle tuovat Hoedown-miehet Olli Haavisto dobroineen sekä kitaristi Esa Kaartamo ja rumpali Topi Kurki. Kuokkanen itse soittaa enimmäkseen akustista kitaraa, ja Poijärvi värittää kokonaisuutta viulullaan. Yhteissoitto on rentoa ja ilmavaa, ja antaa laulajille tarpeeksi tilaa.

Kuokkasen ja Poijärven tulkinnat McArthurin teksteistä ovat vahvoja ja elämänmakuisia, käsitellen ikiaikaisia aiheita, kuten sydänsuruja ja pettymyksiä rakkaudessa. Kitaristi Chambers duetoi Kuokkasen kanssa sotaveteraaniaiheisessa A Quarter Past Foreverissä. Biisi tuo jollain tapaa mieleen Tom Waitsin tuotokset, viimeistään siinä vaiheessa, kun Chambers avaa suunsa.

Muista yksittäisistä kappaleista esiin nostettakoon nimikappale Vagabond Moon, kaipuuta tihkuva, kaunis Dream-Catcher, Gravity’s Angels sekä Poijärven laulamat I’m Not Hurt ja Love Will Come Around. Poijärven herkkää lauluääntä kuulisi mielellään enemmänkin soolo-osuuksissa.

Levy lumoaa kuulijansa rauhoittumaan ja keskittymään, eikä ajan kulua huomaa, vaikka levy kestää 50 minuuttia. Vagabond Moon on juurimusiikista kiinnostuneille ehdoton must, mutta suosittelen tutustumaan, vaikkei genre olisikaan ennestään tuttua. Ja moni onkin jo tutustunut, sillä albumi nousi Suomen virallisella albumilistalla sijalle 25 sekä Rumban albumilistalla sijalle 7.

86 Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen ovat yhteistyökumppaneineen tehneet tunnelmallisen levyn, joka osoittaa, että amerikkalaistyylinen rootsmusiikki elää ja voi hyvin Suomessa.

Video ei ole enää saatavilla

This band ain’t big enough for the both of us – Brian Eno (toinen vasemmalta) ja Bryan Ferry (edessä) mahtuivat samaan bändiin vain kahden albumin ajan.

Roxy Music oli aikanaan, ja on edelleen, outolintu brittiläisessä popmusiikissa. Yhtyettä on ollut aina vaikea kategorisoida mihinkään lokeroon. Sen musiikki on sisältänyt elementtejä niin glamrockista, countrysta, elektronisesta musiikista kuin sofistikoituneesta popistakin. ”Taiderock” onkin ehkä yleisin termi, mitä on käytetty Roxy Musicista puhuttaessa. Bändi on myös mainittu useassa yhteydessä varsinkin 80-luvun menestyneiden popyhtyeiden tärkeänä vaikuttajana. Muun muassa Duran Duran, The Human League, Simple Minds, Depeche Mode, Siouxsie & the Banshees sekä Spandau Ballet ovat vannoneet Roxyn nimeen.

Englannissa vuonna 1971 perustetun Roxy Musicin ydinkokoonpanon muodostavat Bryan Ferry (laulu ja koskettimet), Phil Manzanera (kitara), Andy MacKay (saksofoni ja oboe) sekä Paul Thompson (rummut). Brian Eno oli mukana yhtyeen alkuvaiheissa ja kahdella ensimmäisellä levyllä luoden elektronisia äänimaisemia yhtyeen sointiin. Eno ja Ferry kuitenkin halusivat viedä bändiä eri suuntiin, eivätkä kaksi suurta egoa mahtuneet samaan bändiin. Tämä johti Enon lähtöön vuonna 1973, For Your Pleasure -albumin jälkeen.

Enon tilalle tuli nuori multi-instrumentalisti Eddie Jobson, joka otti hiljalleen haltuun myös Ferryn kosketinosuudet, kun tämä keskittyi laulajan ja keulakuvan rooliin. Tällä kokoonpanolla Roxy Music teki kolme menestyksekästä levyä vuosina 1973–1975, jonka jälkeen yhtye vetäytyi useamman vuoden tauolle.

Roxy Music palasi vuonna 1979 albumilla Manifesto, kuitenkin ilman Jobsonia. Yhtyeen musiikki oli muuttunut sliipatummaksi popiksi, mikä ei ollut bändiä aiemmin ylistäneiden kriitikoiden mieleen. Levy upposi kuitenkin ostavaan yleisöön, kuten myös seuraavana vuonna julkaistu Flesh + Blood. Rumpali Thompson oli tässä vaiheessa jättäytynyt yhtyeestä, ja levyllä soittaakin eri studiorumpaleita.

Bryan Ferry otti entistä enemmän komentoa yhtyeessä, joka alkoi kuulostaa enemmän Ferryn taustabändiltä useine vierailevine soittajineen kuin ”oikealta” yhtyeeltä. Roxy Musicin viimeinen albumi Avalon julkaistiin vuonna 1982, jota seuranneen kiertueen jälkeen Ferry päätti laittaa pisteen bändille ja keskittyä soolouraansa.

Roxy Music on palannut keikkalavoille vuonna 2001, mutta uutta studiomateriaalia ei ole kuulunut, eikä näillä näkymin kai kuulukaan. Huhuja uuden levyn julkaisemisesta on liikkunut jo vuosia, mutta tavalla tai toisella ne on aina kumottu.

Suomessa Roxy Music esiintyi ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran kesäkuussa 2010, Kaisaniemi Pop -festivaalilla Helsingissä.

Jos kuuntelee Roxy Musicin ensimmäisen ja viimeisen levyn peräkkäin, bändiä ei ehkä tunnista samaksi, niin kauas se erkani kymmenessä vuodessa alkuperäisestä ideastaan ja soundistaan. Lähes ainoa yhdistävä tekijä on Bryan Ferryn lauluääni.

Kaikkia levytyksiä leimaa kuitenkin jonkinoloinen vinksahtaneisuus: sinänsä pätevien poplaulujen joku elementti on aina jotenkin kiehtovalla tavalla häiritsevä. Jotkut pitävät Roxy Musicin parhaina albumeina ensimmäisiä, Brian Enon kanssa tehtyjä levyjä, toiset taas pitävät enemmän myöhäisemmästä kaudesta. Minä suosittelen aloittamaan keskeltä, sillä näillä levyillä yhdistyvät Roxy Musicin parhaat puolet, yllätyksellisyys ja tanssittavuus. Siitä voi sitten lähteä tutustumaan kumpaan suuntaan tahansa.

Ehdottomat

Stranded (1973)

Brian Enon lähdön jälkeen bändin ote vähän rentoutui, ja Bryan Ferry alkoi löytää enemmän itseään laulajana. Ferryn lisäksi myös Manzanera ja MacKay osallistuivat tällä kertaa biisintekoon. Street Life ja Just Like You aloittavatkin bändin kolmannen albumin raikkaasti, ensimmäinen kutsuvan tanssivasti ja jälkimmäinen herkällä melodiallaan. Amazonassa Manzaneran funky kitarointi on pääroolissa, ja Psalm on kahdeksanminuuttinen, koko ajan kasvava ”saarna”.

B-puolen aloittaa springsteenmainen Serenade, jota seuraa Ferryn herkkä mutta mahtipontinen muistelo A Song for Europe, jonka voi tulkita myös irvailuksi Britannian euroviisukarsintoja kohtaan. Mother of Pearl alkaa hurjalla revittelyllä muuttuakseen kauniiksi pianoballadiksi, ja Sunset on kaunis ja hiljainen päätöskappale hienolle levylle, joka antoi suuria lupauksia tulevasta.

Brian Eno on myöhemmin kehunut Strandedia Roxy Musicin parhaaksi levyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Country Life (1974)

Vaikka Roxy Musicin levyillä vaikutteita on otettu milloin mistäkin, silti ne onnistuvat yleensä kuulostamaan suhteellisen ehjiltä kokonaisuuksilta. Tällä levyllä Brian Enon tilalle tulleen Eddie Jobsonin panos näkyy muun muassa The Thrill of It Allin ja A Really Good Timen hienoissa jousisovituksissa ja Casanovan klavinettiosuuksissa, puhumattakaan Out of the Bluen viulusoolosta. Manzaneran kitaroissa on jotain outoa, jyräävää voimaa, mistä esimerkkeinä käyvät All I Want Is You ja Bitter-Sweet.

Kantrivaikutteita on otettu biiseihin Three and Nine sekä If It Takes All Night. Triptych taas on barokkihenkinen, moniäänistä laulua sisältävä teos. Levyn päättää svengaava Prairie Rose, jonka on on huhuttu olevan oodi Ferryn silloiselle naisystävälle Jerry Hallille, joka tulisi poseeraamaan Country Lifea seuraavan Siren-levyn kannessa.

Video ei ole enää saatavilla

Siren (1975)

Siren kilpailee minun korvissani Country Lifen kanssa Roxyn parhaan levyn tittelistä. Levyn aloittava Love is the Drug on Roxy-klassikko, joka näyttää missä mennään: groovaavalla ja funkyllä linjalla. End of the Line on hieman kepeämpi pala, ja Sentimental Foolissa palataan alkuaikojen tunnelmiin alun äänikollaasissa, jonka jälkeen biisi sitten haikeaksi balladiksi.

Whirlwind ja She Sells ovat kumpikin pianovetoisia, energisiä menobiisejä, ja Both Ends Burning edustaa levyn tanssittavinta osastoa. Vuosina 1973–75 yhtyeen studiolevyillä soittanut John Gustafson on rumpali Paul Thompsonille mitä oivallisin aisapari. Nightingalen kitarariffi on hieno ja melodinen, ja Just Another High on oiva päätös bändin ehdottomasti svengaavimmalle ja groovyimmalle levylle. Kiertueen jälkeen bändi piti taukoa nelisen vuotta. Sinä aikana Ferry keskittyi soolouraansa, joka oli alkanut jo samoihin aikoihin Roxyn perustamisen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Avalon (1982)

Roxy Musicin toistaiseksi viimeinen studiolevy on enemmänkin Bryan Ferryn soololevy kuin bändilevy, niin vähäisessä roolissa Manzanera ja MacKay ovat ja niin paljon vierailevia studiomuusikkoja on käytetty. Hyviä biisejä silti riittää kosolti: More Than This, The Space Between, Avalon, While My Heart Is Still Beating, Take a Chance With Me… Levy on Roxy Musicin poppikauden ehdoton huipentuma.

Avalon viitoitti tietä Ferryn 1980-luvun soololevytyksille, sekä tuotannollisesti että biisimateriaaliltaan. Albumin jälkeisen kiertueen jälkeen saatiinkin odottaa lähes kaksi vuosikymmentä, että Roxy Music -nimen alla lähdettäisiin seuraavan kerran keikkailemaan.

More Than Thisin musiikkivideossa Ferry kuvataan lähes messiaanisena olentona, ja muut bändiläiset ovat vain varjoja hänen rinnallaan. Lopuksi hän jää vielä katselemaan itseään:

Video ei ole enää saatavilla

Olennaiset

Roxy Music (1972)

Roxy Musicin debyyttilevy on hämmentävä kokonaisuus. A-puoli on kyllä täyttä timanttia: Re-Make/Re-Model avaa pelin kakofonisella mätöllään, ja Ladytron on yksinkertaisesti hieno biisi, joka alussa hiipii salakavalasti MacKayn oboen säestämänä. If There Is Something on kantrihenkinen pläjäys, joka yllättää alun kahden vimmaisen vedon jälkeen. Menevä Virginia Plain julkaistiin alunperin singlenä, eikä siis sisältynyt alkuperäiseen UK-painokseen, mutta se lisättiin jälkeenpäin albumin myöhempiin painoksiin.

Mielenkiintoinen on myös 2HB, kunnianosoitus Humphrey Bogartille. Tällaisesta lyhenteestä tulee väistämättä mieleen Prince (biisistä ei niinkään), tosin herra Nelson itse alkoi käyttää sellaisia vasta noin vuosikymmen myöhemmin. B-puolella bändi hyppii ehkä liikaa tyylistä toiseen, eikä levy kanna loppuun asti niin hyvin. A-puolen hienouksien vuoksi kelpo debyytti kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

For Your Pleasure (1973)

”There’s a new sensation, a fabulous creation”

Siinäpä hyvin kuvaavat aloitusrivit Roxy Musicin kakkoslevylle. Ensimmäinen biisi Do the Strand noudattaa jännitys–rentoutus-kaavaa ja sitä seuraava Beauty Queen viittaa lyriikoissaan yhteen Ferryn lukuisista tyttöystävistä, näyttelijä Valerie Leoniin. Niiden jälkeen herkkä Strictly Confidential ja rennosti rokkaava Editions of You, jolla kuullaan sekä MacKayn, Enon että Manzaneran loistavaa sooloilua. A-puolen päättää karu kuvaus pumpattavan nuken suomasta lohdusta, In Every Dream Home a Heartache.

B-puolen aloittaa 9-minuuttinen krautrock-junnaus The Bogus Man, joka jaksaa ihme kyllä pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Grey Lagoons, svengaava, välillä rokkaavakin pala, oli olemassa jo debyyttilevyn aikoihin, mutta se jätettiin silloin levyttämättä kokonaisuuteen sopimattomana. Albumin päättää hypnoottinen nimikappale, jonka häiriintynyt äänimaailma on pitkälti Enon aikaansaannosta.

Video ei ole enää saatavilla

Flesh + Blood (1980)

Roxy Music supistui virallisesti trioksi Paul Thompsonin lähdettyä yhtyeestä moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Rumpuja levyllä soittaa Allan Schwartzberg, ja muutamassa kappaleessa Andy Newmark. Flesh + Blood on askel parempaan suuntaan Manifeston tylsän jumputuksen jälkeen. Bändi alkoi kunnolla sisäistää musiikissaan ajan henkeä uuden aallon puskiessa kovaa vauhtia musiikkimarkkinoille.

Wilson Pickett -laina In the Midnight Hour on hauska aloitus levylle, ja Oh Yeah! (On the Radio) sisältää yhden bändin hienoimmista kertosäkeistä. Same Old Scene säksättää hienosti eteenpäin sekvensserin ja delay-efektin avulla. My Only Love on hyvä esimerkki siitä, miten muutamasta soinnusta saa kuorruttamalla aikaan kasvavan kokonaisuuden. Rain Rain Rain sisältää aavistuksen reggaerytmejä, ja lopetusballadi Running Wild kuuluu Roxyn uran ehdottomiin kohokohtiin.

Video ei ole enää saatavilla

Välttämätön paha

Manifesto (1979)

Neljän vuoden levytystauko ja musiikkivirtausten muuttuminen oli muuttanut Roxyn musiikkia radikaalisti popin ja discon suuntaan. Tältä levyltä ei tahdo löytyä oikein minkäänmoista positiivista tarttumapintaa, esimerkiksi nimikappale ei tunnu etenevän yhtään mihinkään. Trash ja Angel Eyes ovat jonninjoutavia ja turhanpäiväisiä renkutuksia. Still Falls the Rain tuo jonkinmoisia muistumia takavuosien pianoballadeista, ja Dance Away on melkein ainoa positiivissävyinen kappale levyllä, vaikka sydänsuruista kertookin. Näiden kahden kappaleen ansiosta levy on ylipäänsä kuuntelukelpoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jealous Guy (single, 1981)

John Lennonin murhan jälkeen Roxy Music otti Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa ja julkaisi sen singlenä maaliskuussa 1981. Siitä tulikin bändin ainoa listaykkönen Britanniassa. Biisi löytyy lähes jokaiselta Roxy-kokoelmalta.

Video ei ole enää saatavilla

Pilkullinen ori – rinnallaan kaksi hevosta.

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuulet nimen Rod Stewart? Kenties tiukoissa trikoissa hyppivä diskohile kyselemässä ”oonks mä mielestäs seksikäs”? Vai kaveri sliipatussa puvussa, punaisissa tennareissa ja tukka pystyssä ihmettelemässä, miksi joillain tyypeillä vain on sitä tuuria? Tai ehkä baarijakkaralla istuva hupsu romantikko miettimässä, onko viime aikoina sanonut rakastavansa sinua?

Niin tai näin, millaista musiikkia tahansa Roderick David Stewart on noin 50-vuotisen uransa aikana tehnytkään, hänen viskinkarhea ja sielukas äänensä on se, mikä on tehnyt juustoisimmistakin kappaleista kuuntelemisen arvoisia, jopa 2000-luvun The Great American Songbook -albumisarjan versiointeja myöten.

Monelle Rod Stewartin alkuvaiheet eivät sano paljon mitään, mutta juuri vuodet 1968–1975 ovat miehen uralla ne kaikkein mielenkiintoisimmat. Silloin mies rakensi pohjan tulevalle jättimenestykselleen. Nuorgam esittelee kymmenen vaikuttavaa näytettä ”Rod the Modin” taipaleelta ennen Atlantin ylitystä.

#1 MORNING DEW (THE JEFF BECK GROUP: TRUTH, 1968)

Rod Stewartin laulajanura alkoi jo 1960-luvun alkupuolella teini-iässä, ja ensimmäisen singlensä hän levytti 19-vuotiaana (Good Morning Little Schoolgirl, 1964). Keikkailtuaan vuosikaudet erinäisissä kokoonpanoissa Rod liittyi vuonna 1967 The Yardbirdsin raunioille perustettuun The Jeff Beck Groupiin, jonka debyyttilevy Truth julkaistiin elokuussa 1968. Se oli Stewartin uran ensimmäinen ponnahduslauta kohti suurempaa menestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 BLIND PRAYER (AN OLD RAINCOAT WON’T EVER LET YOU DOWN, 1969)

The Jeff Beck Groupin ensimmäinen kokoonpano hajosi toisen albuminsa Beck-Olan jälkeen kesällä 1969. Rod Stewart sai mahdollisuuden sooloalbumin tekemiseen, kun Mercury Recordsin Lou Reizner oli nähnyt hänet Beckin kanssa keikalla vuotta aiemmin. Sopimus tehtiin jo tuolloin, mutta sopimusteknisistä syistä levyn tekeminen onnistui vasta nyt.

Ensimmäisellä sooloalbumillaan Stewart naulasi varhaisten levytystensä teesit: sydänverellä tehty akustissävyinen keitos, joka koostui bluesista, countrysta ja folkrockista. Suurin osa kappaleista on peräisin Stewartin kynästä, kuten tämä sydäntäraastava Blind Prayer, mutta jo tuolloin Rod tarttui myös muiden tekemiin biiseihin ja teki niistä täysin omannäköisiään. Esimerkiksi The Rolling Stonesin Street Fighting Man ja Ewan MacCollin kansanmusiikkiklassikko Dirty Old Town pääsivät albumilla Rodin käsittelyyn.

Video ei ole enää saatavilla

#3 WICKED MESSENGER (FACES: FIRST STEP, 1970)

Samoihin aikoihin, kun The Jeff Beck Group hajosi, Steve Marriott lähti Small Facesista perustamaan Humble Pie -bändiä. Small Facesin jäljelle jääneet jäsenet pyysivät Stewartia ja niinikään The Jeff Beck Groupissa soittanutta Ronnie Woodia liittymään bändiin. Koska Stewart ja Wood olivat huomattavasti Small Faces -miehiä pidempiä, bändi tiputti Small-etuliitteen nimestään pois. Levy-yhtiön vaatimuksesta ensimmäinen albumi First Step tosin julkaistiin Amerikassa Small Facesin nimellä. Levyn vahvimpia esityksiä on aloitusraitana kuultava Bob Dylan -cover Wicked Messenger.

Video ei ole enää saatavilla

#4 COUNTRY COMFORT (GASOLINE ALLEY, 1970)

Stewart vuorotteli koko 1970-luvun alkupuolen soolouransa ja Facesin välillä. Facesin muusikot soittivat hänen sooloalbumeillaan, samoin kuin Facesin keikoilla soitettiin myös Stewartin soolomateriaalia. Toinen sooloalbumi Gasoline Alley jatkoi debyytin linjoilla enimmäkseen akustispainotteisen ilmaisun keinoin. Se sisälsi sekä omia että lainakappaleita. Albumin kappaleista mieleenpainuvimpia ovat nimikappaleen lisäksi Bob Dylanin Only a Hobo sekä Elton Johnin Country Comfort, joka sopii Rodin äänelle huomattavasti paremmin kuin kappaleen tekijälle itselleen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 MAYBE I’M AMAZED (FACES: LONG PLAYER, 1971)

Myös Faces otti toisinaan käsittelyynsä muiden tekemiä kappaleita. Ronnie Lanen ja Rod Stewartin duettona laulama tulkinta Paul McCartneyn Maybe I’m Amazedista julkaistiin ensin singlenä. Long Player -albumille päätyi kuitenkin herkkä mutta väkevä liveversio aiheesta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 EVERY PICTURE TELLS A STORY (EVERY PICTURE TELLS A STORY, 1971)

Rod Stewartin julkaisutahti 1970-luvun alkuvuosina oli hengästyttävän nopea. Facesin albumit mukaan lukien mies julkaisi vuosien 1969–1974 välillä yhdeksän albumia, ja näistä kolme pelkästään vuoden 1971 aikana.

Kesällä julkaistiin Rodin kolmas soololevy. Siltä nousi hitiksi Maggie May, Rodin omakohtainen kuvaus nuoren miehen suhteesta vanhempaan naiseen. Huippuhetkiin lukeutuvat myös Arthur ”Bigboy” Crudupin vanha rock’n’roll-standardi That’s All Right yhdistettynä traditionaaliseen Amazing Grace -negrospirituaaliin, Tim Hardinin alun perin tekemä Reason to Believe (jonka singlejulkaisun b-puolelta Maggie May aikanaan singahti hitiksi) sekä heti albumin alkumetreillä luulot pois ottava, Stewartin ja Woodin yhdessä kynäilemä nimikappale.

Video ei ole enää saatavilla

#7 STAY WITH ME (FACES: A NOD IS AS GOOD AS A WINK… TO A BLIND HORSE, 1971)

Facesin kolmas albumi julkaistiin marraskuussa 1971, vain yhdeksän kuukautta edeltäjänsä jälkeen. Välissä oli ehtinyt ilmestyä vielä Stewartin Every Picture Tells A Story. Humoristisesta nimestään huolimatta albumia on pidetty Facesin mestariteoksena, ja löytyyhän siltä bändin kaikkein suurin hitti, Stay With Me. Kontrastia Stewartin kohkaukselle tuo Ronnie Lanen pehmeällä äänellään laulama ja Rodin taustalaulama Debris. Tällekin albumille tiensä on löytänyt yksi lainakappale, Chuck Berryn Memphis, Tennessee.

Video ei ole enää saatavilla

#8 YOU WEAR IT WELL (NEVER A DULL MOMENT, 1972)

Stewartin neljäs soololevy vain syventää sitä, mitä kolmella aiemmalla albumilla oli kuultu. Lainakappaleista ehkä yllättävin on Jimi Hendrixin vain vuotta aiemmin Cry of Love -albumille tekemä Angel, joka voisi hyvin olla Rodin itsensä kirjoittama. Sam Cookelle tehdään kunniaa hänen Twisting the Night Away -kappaleellaan. Yksi Dylanin biisikin on jälleen mukana (Mama, You Been On My Mind). Varsin katkeransuloiseksi Rod äityy tulkitessaan soulklassikon I’d Rather Go Blind. Originaalikappaleista esiin nousevat True Blue sekä tässä kuultava You Wear It Well, joka käväisi brittilistan ykkösenä syyskuussa 1972.

Video ei ole enää saatavilla

#9 BORSTAL BOYS (FACES: OOH LA LA, 1973)

1970-luvun puoltaväliä lähestyttäessä Rod Stewart keskittyi entistä enemmän soolouraansa. Facesin viimeiseksi jäänyt levy Ooh La La onkin enemmän Ronnie Lanen albumi, mutta muutama rouhea veto Rod Stewartilta sille kuitenkin saatiin. Ronnie Lanen laulaman nimikappaleen Stewart tulkitsi vuonna 1998 albumilleen When We Were The New Boys.

Video ei ole enää saatavilla

#10 FAREWELL (SMILER, 1974)

Smileria on yleensä pidetty Rod Stewartin väliinputoaja-albumina, ja sitä se kieltämättä onkin. Albumin kahdestatoista kappaleesta vain kolme on omaa tuotantoa, ja covervalinnatkin ovat hieman yllätyksettömiä (Sam Cooke, Bob Dylan, Chuck Berry). Soittopuoli kuulostaa jotenkin ponnettomalta, ja välillä tuntuu, että torvi- ja jousisovitukset olisi liimattu tökerösti musiikin päälle. Olisiko kyse sitten ollut vain levytyssopimuksen täyttämisestä, sillä Smiler oli Stewartin viimeinen Mercury Recordsille tekemä albumi. Huonon maineensa takia levyltä on jäänyt unholaan muutama loistava kappale, esimerkkinä Farewell.

Video ei ole enää saatavilla

YLI ATLANTIN!

Ero Stewartin alkuaikojen soololevytysten ja Facesin välillä oli lähinnä se, että Faces oli Rolling Stones -tyyppinen rock’n’roll-bändi, kun taas Rodin soolotuotanto nojasi enemmän akustiseen ilmaisuun ja traditionaalisessa musiikissa käytettävien instrumenttien, kuten viulun ja mandoliinin käyttöön. Facesiltä julkaistiin vuonna 2012 kahden cd:n kokoelma Stay With Me: The Faces Anthology, joka kattaa bändin koko uran lähes täydellisesti. Rod Stewartin alkuaikojen soololevytyksistä on julkaistu kolmen cd:n boksi Reason to Believe: The Complete Mercury Recordings, joka sisältää kaikkien viiden studioalbumin lisäksi muutamia albumeilla julkaisemattomia bonusraitoja.

Stewart keikkaili Facesin kanssa vielä vuonna 1975, kunnes yhtye hajosi Ronnie Woodin siirryttyä Rolling Stonesin kitaristiksi ja Stewartin muutettua Englannista veropakolaiseksi Yhdysvaltoihin.

Muutosta kuvaa Rodin seuraavan albumin nimi ja kansikuva. Atlantic Crossingin kansimaalauksessa Rod astuu suurieleisesti valtameren yli Amerikan mantereelle. Myös levy-yhtiö vaihtui Warneriksi.

Itse albumi on hienoinen suunnanmuutos kaupallisempaan tyyliin. Hiteiksi nousivat Crazy Horsen kitaristin Danny Whittenin kirjoittama, riipaisevan kaunis I Don’t Want To Talk About It sekä Stewartin ehkä kaikkien aikojen tunnetuin esitys Sailing. Sittemmin Rod Stewart on musiikissaan poukkoillut tyylistä toiseen vaihtelevalla menestyksellä, mutta kuten kaikkien suurten tulkitsijoiden kohdalla, lauluääni on kannatellut miestä uralla läpi vuosien, oli kyse sitten valkoisesta soulista, new wave -vaikutteisesta popista tai 1940- ja 1950-lukujen viihdesävelmien lämmittelystä.

Video ei ole enää saatavilla

Big Country vuonna 2013: Bruce Watson, Jamie Watson, Mike Peters, Derek Forbes ja Mark Brzezicki.

Big Country kutsuu matkalle – ilman edesmennyttä kippariaan Stuart Adamsonia.

Täytyy myöntää, että suhtauduin Big Countryn paluuseen ilman keulakuva Stuart Adamsonia (1958–2001) aluksi suurella varauksella. Kun bändi loppuvuodesta 2010 ilmoitti aloittavansa keikkailun The Alarmista tuttu Mike Peters uutena laulajanaan sekä kitaristi Bruce Watsonin poika Jamie toisena kitaristinaan, ajattelin, että tehdäänkö tässä nyt hallaa Stuart Adamsonin muistolle. Yhtye kuitenkin vaikutti olevan vilpittömällä asialla, vaikkei se kaikkia vanhoja faneja miellyttänytkään.

Uusi single Another Country julkaistiin elokuussa 2011. Se vaikutti olevan ihan ok, ja toi vähän vanhoja kaikuja mieleen. Katselin tuolloin internetistä uusia livepätkiä ja tutustuin Dreams Stay With You -livealbumiin. En kuitenkaan ollut oikein vakuuttunut. Mike Petersin lauluääni on eri rekisterissä kuin Adamsonin, joten hänen tulkintansa Big Countryn klassikkobiiseistä olivat jollain tapaa liian erilaisia. Tiedostin, että tietenkään Peters ei yrittänyt kuulostaa Adamsonilta, mutta kun bändin soitto tuntui muutenkin jotenkin tökkivältä ja haparoivalta. Osittain kai siksi, että Adamson oli myös kitaristina niin hallitseva osa Big Countrya, että isä- ja poika-Watsonilla oli täysi työ hoitaa kahdestaan hänen tonttinsa, saati isä-Brucen vielä omansakin.

Reilu vuosi Another Countryn julkaisun jälkeen uutta albumia ei ollut lupauksista huolimatta kuulunut. Kenties bändillä oli vaikeuksia biisien kirjoittamisessa, ajattelin, olihan Adamson ollut bändin pääasiallinen lauluntekijäkin aikanaan. Joulukuussa basisti Tony Butlerin ilmoitettiin vetäytyneen kokonaan musiikkibisneksestä, ja Big Countryn uudeksi basistiksi valittiin entinen Simple Minds -mies Derek Forbes.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Big Countrysta oli tulossa surullinen tribuuttiversio itsestään. Vain uuden musiikin tekeminen voisi pelastaa bändin joutumasta siihen entisten suuruuksien joukkoon, jotka kiertävät muutaman alkuperäisjäsenen voimin veivaamazza vuodesta toiseen puolivillaisesti vanhoja hittejään. Bruce Watsonin lisäksi Big Countryn klassisesta kokoonpanosta oli jäljellä vain rumpali Mark Brzezicki, joka hänkin oli poissa bändin riveistä vuodet 1989–1994. Toisin sanoen mukana oli vain yksi jäsen, joka oli ollut bändissä koko sen olemassaolon ajan.

Samoihin aikoihin Forbesin kiinnityksen kanssa Big Country kuitenkin julkaisi yllättäen uudet nettisivunsa, jotka julistivat: ”The journey starts here!” Sivuilta paljastui, että bändi on menossa studioon ja uusi albumi julkaistaisiin keväällä 2013.

Olin iloinen, että bändi jatkoi ja teki uutta materiaalia. Olin myös tietoinen siitä, että Mike Peters oli elävä esimerkki Stuart Adamsonin ”Stay alive” -sloganista voitettuaan syövän kahteen otteeseen – ja muutenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto täyttämään Adamsonin saappaat keulahahmona. Derek Forbes on myös yksi omista basistisuosikeistani. Miksi en siis innostunut tämän enempää?

Asenteeni muuttui, kun kuulin netissä raakamiksausversion tulevan albumin nimikappaleesta. Vaikka soundit olivatkin tuhnuiset, aistin uudenlaista innokkuutta, jota en aiemmissa livetallenteissa ollut havainnut. Soittokin tuntui rullaavan kevyesti. Ehkä tämä oli juuri sitä, mitä Big Country oli kaivannut: uutta verta, uutta luomista, uutta matkaa. Päätin noudattaa Mike Petersin kutsua lähteä mukaan tälle matkalle: ”Don’t be afraid to make this journey, here with me.”

Kun levyn julkaisupäivä varmistui huhtikuulle, päätin tilata sen ennakkoon heti, kun se olisi mahdollista. Kaksitoista päivää ennen levyn julkaisua Big Countryn YouTube-kanavalle alkoi ilmestyä videoita, joissa bändin jäsenet kertoivat albumin synnystä, biisi per päivä -tahdilla. Pätkissä kuultiin myös lyhyitä näytteitä kappaleista. Innostukseni alkoi kasvaa koko ajan suuremmaksi kuullessani näitä pieniä musiikin sirpaleita. Viimein sain levyn postissa, kolme päivää virallisen brittijulkaisun jälkeen. Levy soittimeen, volume-napin hienoinen vääntö oikealle ja painallus play-napista.

Heti In a Broken Promised Landin ensimmäiset tahdit saavat hymyn huulilleni. Bruce Watsonin rouhea kitara, joka saa kohta seurakseen Mark Brzezickin omintakeisen, tomeissa ja symbaaleissa vaeltelevan rumpukompin. Mike Petersin ääntä on miellyttävämpi kuunnella uuden materiaalin yhteydessä, eikä se tunnu häiritsevän enää juuri yhtään. Nimikappale The Journeyn kuulen nyt koko komeudessaan, kunnolla miksattuna. After the Flood kalkattaa eteenpäin kuin höyryveturi Forbesin nauhattoman basson mourutessa taustalla.

Albumin ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu Hurt ei kuulosta tyypilliseltä Big Countryn biisiltä, vaikka bändi onkin sanonut hakeneensa siihen Chancen kaltaista herkkää tunnelmaa. Ennemminkin Mike Peters on lainannut siihen The Alarmin Terms and Conditionsin kertosäettä. Kappale on siitä huolimatta tarttuva ja koskettava ja sen pohdiskelevat lyriikat viittaavat Stuart Adamsoniin. Myös Angels and Promises on rauhallisempi ja tunteikas kappale, joka tuo jostain syystä mieleen U2:n. Petersin lauluääni kieltämättä kuulostaa paikoin Bonolta, myös joillain muilla kappaleilla.

Strong (All Through This Land) herättää rautalankakitaroillaan: missä Big Countryn aiemmassa biisissä olikaan tämänkaltaista? Aivan, totta kai, The Teacherissä. Reippaammat rykäisyt Last Ship Sails sekä Home of the Brave ovat puolestaan kumarruksia Adamsonin aiempaa bändiä, The Skidsiä kohtaan. Jamie Watson jopa kertoi napanneensa ensin mainitun alussa kuultavat neljä napautusta kitaralla suoraan The Skidsin Charles-kappaleesta.

Another Countryn päivitetty versio potkii paremmin kuin Tony Butlerin kanssa tehty aiempi single. Se jäi mielestäni silloin vähän viimeistelemättömäksi, vaikka sen tuotti bändin kaksi ensimmäistä albumia 1980-luvulla tuottanut Steve Lillywhite. Biisi onkin uuden käsittelyn jälkeen oikeutettu saamaan BC-klassikon statuksen. Toinen saman statuksen ansaitseva biisi levyllä on Return. Se on kuin suoraan Adamsonin kynästä, kuin One Great Thingin vastalöydetty pikkuveli. Winter Fire on albumin ainoa biisi, joka ei ensikuulemalta heti säväytä. Ehkä sekin kasvaa ajan myötä kiinni kuuntelijaan.

Kiitos ja kunnia albumin äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista kuuluu Andrea Wrightille ja Mike Cavelle, jotka ovat onnistuneet saamaan lähes täydellisesti esiin kaiken sen, mitä klassinen Big Country -soundi edustaa. Tärkeimpänä tietenkin ne säkkipilleiltä kuulostavat kitaramelodiat. Brzezickin rumpusetinkin jokaikinen kolahdus ja kilahdus erottuu, eikä huku muun musiikin sekaan, kuten tasapaksuksi pötköksi kompressoiduilla nykyäänitteillä. Samaa voi sanoa myös Forbesin bassosta ja Watsonien kitaroista.

Voin vilpittömästi todeta, että pitkään aikaan en ole nauttinut näin paljon uuden levyn kuuntelemisesta nimenomaan siitä syystä, että pystyn kuulemaan selvästi kaiken, mitä on äänitetty. The Journey tuo tuulahduksen 30 vuoden takaisesta Big Countrysta, mutta mistään pastisseista tai pelkästä nostalgiasta ei ole kyse. Uusiakin latuja on lähdetty varovasti aukomaan.

Jos jotain negatiivista täytyy The Journeysta sanoa, on sen ulkoasu hieman halvan oloisesti toteutettu. Kolmisivuiseen kansilehtihaitariin ei ole painettu laulujen sanoituksia, pahvikanteen jokaisesta biisistä vain pari riviä. Kansissa käytetyt fontit näyttävät siltä, että ne on valittu sen enempää miettimättä. Toisaalta, pääasiaan eli itse musiikkiin käytetty raha ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

The Journeyn kappaleet on merkitty koko bändin kirjoittamiksi. Noin kolmasosa biiseistä on tosin kirjoitettu aikana, jolloin Tony Butler vielä oli bändissä, ja hän saa niistä ansaitsemansa krediitit. Derek Forbes on ollut mukana neljän biisin tekemisessä. Mike Petersin lyriikoissa viitataan useasti Stuart Adamsoniin ja hänen sanoituksiinsa. Selvimmin tämä ilmenee Angels and Promises -kappaleen lopussa kuultavassa lyriikkapätkässä, joka on alun perin vuoden 1983 Chancesta:

”Oh Lord, where did the feeling go
Oh Lord, I never felt so low”

Ylipäätään kaikesta huokuu tunne, että levy on tehty rakkaudella ja Stuart Adamsonin muistoa vaalien. Keikallakin bändi on jättänyt tyhjän paikan lavalla sille kohdalle, missä Adamson aikanaan seisoi. Stuart Adamsonia ei kukaan voi korvata, ja bändi tietää sen, samoin fanit. Mutta kuten The Journey -kappaleessa todetaan:

”Time to move on, to let it bleed
What will be… will be”

Suruaika on nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen viimein ohi, ja Big Country on ottanut valtavan rohkean askeleen halutessaan pitkän tauon jälkeen jatkaa bändin ja Stuart Adamsonin perintöä säilyttäen osan vanhasta, mutta uusien jäsenten myötä myös urheasti eteenpäin katsoen. Bändi on parissa vuodessa hitsautunut soittamaan paremmin yhteen, ja Derek Forbes on ottanut paikkansa Tony Butlerin tilalla basson varressa.

Kun Hail and Farewell -päätöskappaleen viimeiset kaiut ovat vaienneet, olen onnellinen ja tyytyväinen siitä, että päätin lähteä uudistuneen Big Countryn kanssa tälle matkalle. Ja painan play-painiketta uudelleen…

83 Big Countryn comeback-albumi on bändin kunnianosoitus Stuart Adamsonin elämäntyölle, mutta myös hieno alku uudelle matkalle, jonka soisi jatkuvan vielä pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

America karvaisella 1970-luvulla: Gerry Beckley, Dewey Bunnell ja Dan Peek.

Amerikkalaisen folkia ja countrya poppiin sekoittaneen American syntytarina on vähintäänkin mielenkiintoinen: klme parikymppistä kaveria, joiden amerikkalaisisät olivat naimisissa brittinaisten kanssa ja palveluksessa Yhdysvaltain armeijan ilmatukikohdassa Englannissa, West Ruislipissa lähellä Lontoota 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.

Nämä kolme poikaa, Dan Peek, Gerry Beckley ja Dewey Bunnell, päätyivät kaikki lukion jälkeen työskentelemään tukikohdan varastolle. Heitä yhdisti kiinnostus musiikkiin, joka oli syventynyt teini-iän jälkeen intohimoksi. Idea yhteisen bändin perustamisesta syntyi, ja nimeksi yhtyeelleen he valitsivat American, osittain kunnioittaakseen kotimaataan.

Kaikki kolme tekivät kappaleita itse, sekä soittivat useita instrumentteja. Heti alussa he myös huomasivat toistensa vahvuudet soittajina ja biisintekijöinä: Beckleyn leipälaji oli hempeät balladit, Peek toi mukanaan kantrivaikutteita ja Bunnellin tyyli oli jotain rockahtavaa, vähän rosoisempaa. Bunnell ja etenkin Beckley olivat myös kiinnostuneita kappaleiden rakenteista ja sovittamisesta. He olivat kitaransoittajina enemmän komppaajamiehiä, Peekin hoidellessa enimmät sooloilut. Kolmikko opetteli myös laulamaan yhdessä moniäänisiä stemmoja.

American kultakausi kesti lähes koko 1970-luvun, kuihtuen pikkuhiljaa Dan Peekin tultua uskoon, erottua bändistä ja jatkettua uraansa hengellisen musiikin parissa vuonna 1977. Beckley ja Bunnell päättivät jatkaa duona, ja ovat levyttäneet sekä konsertoineet America-nimen alla tähän päivään saakka. Dan Peek menehtyi äkilliseen sydänlihaksen tulehdukseen heinäkuussa 2011.

#1 RIVERSIDE (AMERICA, 1971)

American debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1971, eikä se aluksi saavuttanut juurikaan suosiota. Vasta A Horse With No Name -singlen hitiksi nousemisen jälkeen alkuvuodesta 1972 albumi lopulta myi platinaa ja nousi Billboardin listalla sijalle 1. Levyn musiikki on pääsääntöisesti akustista folkpoppia, eikä läheskään kaikissa kappaleissa kuulla edes rumpuja, ainostaan joitain kevyitä perkussiosoittimia. Keskustelut West Ruislipin tukikohdassa Vietnamista palaavien sotilaiden kanssa synnyttivät myös yhden debyyttilevyn kappaleista, Sandmanin. Se kertoo sotilaiden nukahtamisvaikeuksista vihollisen hyökkäyksen pelossa. Levyn aloituskappale Riverside taas tuo heti esille sen, mikä Americassa kiehtoo vielä nykyäänkin: täydelliset lauluharmoniat.

Video ei ole enää saatavilla

#2 A HORSE WITH NO NAME (SINGLE, 1972)

Kun American debyyttilevy ei lähtenyt heti myymään, bändi yritti laittaa markkinoille sellaisen kappaleen, josta voisi tulla suosittu molemmilla puolilla Atlanttia. A Horse With No Namesta tulikin jättimenestys, ja se on edelleen American tunnetuimpia kappaleita. Singlen b-puolena kuultiin Dan Peekin kynäilemä Everyone I Meet Is from California. Debyyttilevystä otettiin samantien uusi painos, johon single oli lisätty, ja biisi onkin ollut mukana albumin kaikissa painoksissa sen jälkeen. A Horse With No Namea on usein luultu Neil Youngin kappaleeksi, ja ironista onkin, että se syrjäytti Youngin Heart of Goldin ykköspaikalta Billboardin Hot 100 -listalla maaliskuussa 1972.

Video ei ole enää saatavilla

#3 VENTURA HIGHWAY (HOMECOMING, 1972)

Debyyttialbuminsa menestyksen jälkeen American jäsenet palasivat takaisin kotimaahansa ja ottivat asemapaikakseen Los Angelesin. Seuraava albumi, bändin itsensä tuottama Homecoming, jatkoi debyytin menestystä ja muutti yhtyeen suuntaa akustisesta ilmaisusta hienoisesti sähköisempään. Albumin ensimmäinen kappale Ventura Highway on myös yksi bändin tunnetuimmista. Anekdoottina kerrottakoon, että vuonna 2001 tuottajakaksikko Jimmy Jam ja Terry Lewis sämpläsi biisin tarttuvaa kitarakuviota menestyksekkäästi Janet Jacksonin biisiin Someone to Call My Lover.

Video ei ole enää saatavilla

#4 DON’T CROSS THE RIVER (HOMECOMING, 1972)

Homecoming laajensi American repertuaaria myös tyylilajillisesti. Don’t Cross the River on Dan Peekin kirjoittama kantrihenkinen rakkauslaulu tulevalle vaimolleen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 MOON SONG (HOMECOMING, 1972)

Gerry Beckleyn ollessa American herkkien rakkauslaulujen rustaaja, Dewey Bunnell taas osasi tehdä tiettyyn tunnelmaan sopivia kappaleita, kuten tämä täysikuun loisteessa fiilistelyyn sopiva biisi osoittaa. Kuu, keissi olutta ja ystävä, mitä muuta tarvitset?

Video ei ole enää saatavilla

#6 SATURN NIGHTS (HOMECOMING, 1972)

Homecomingia pidetään yleisesti ottaen American klassikkoalbumina. Tässä esiteltävien kappaleiden lisäksi ei pidä unohtaa Gerry Beckleyn kauniita ja herkkiä kappaleita To Each His Own, Only in Your Heart sekä Till the Sun Comes Up Again, eikä Dewey Bunnellin psykedeelistä Cornwall Blankia. Myös A Horse With No Name -singlen kääntöpuolen uudelleenäänitetty versio California Revisited sekä John Martyn -cover Head & Heart sähköpianosäestyksineen ovat mainitsemisen arvoisia kappaleita levyllä. Arvoisensa päätöksen Homecoming sai Dan Peekin majesteettisesta Saturn Nightsista.

Video ei ole enää saatavilla

#7 WIND WAVE (HAT TRICK, 1973)

Kolmannella albumillaan America uskaltautui kokeilemaan taiteellisia rajojaan vielä enemmän, mikä näkyi hetkellisenä myyntilukujen notkahduksena. Aikaisempien levyjen folk-ote oli saanut väistyä kokeellisempien ratkaisujen tieltä. Ainoa kappale, joka albumilta nousi pikkuhitiksi, oli rauhallinen Muskrat Love, laulaja-lauluntekijä Willis Alan Ramseyn tekemä kappale. Itse albumi ei myynyt edes kultaa, kahden edeltäjänsä yltäessä platinamyyntiin. Siitä huolimatta Hat Trickiltä löytyy aimo rypäs mielenkiintoisia kappaleita. Wind Wave on yksi niistä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 HAT TRICK (HAT TRICK,1973)

Hat Trickin nimikappale on monella tapaa erityinen. Se on American ainoa kappale, joka on kreditoitu kaikille kolmelle jäsenelle. Se selittänee sen, että kappale on itse asiassa kolmen lyhyemmän kappaleen yhteensulautuma. Kahdeksan ja puolen minuutin kestollaan Hat Trick on myös American pisin levytetty kappale. Lisäksi kappaleessa kuullaan muun muassa Carl Wilsonin (Beach Boys) taustalaulua sekä miimikko Lorene Yarnellin steppausta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 RAINBOW SONG (HAT TRICK, 1973)

Hat Trickin kappaleissa koskettimet saivat lisää tilaa, ja bändi uskaltautui sähköpianon lisäksi kokeilemaan myös suureellisempia jousisovituksia. Keikkatilanteessa jousiosuudet hoidettiin kätevästi mellotronilla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 TIN MAN (HOLIDAY, 1974)

Hat Trickin myyntipettymyksen jälkeen America haki tuottajaa, joka nostaisi bändin uran uuteen nousuun. The Beatlesin hovituottaja George Martin oli käytettävissä, ja American kaverit olivat haltioissaan. Martinin kädenjälki kuuluu selkeästi Holidayn kappaleiden tuotannossa, ja levy oli myös myyntimenestys. Dewey Bunnell kirjoitti levylle Ihmemaa Oz- viitteitä sisältävän Tin Manin. Yhteistyö Martinin kanssa jatkui vielä usean vuoden ajan, päättyen vuoden 1979 Silent Letter -albumiin.

Video ei ole enää saatavilla

#11 LONELY PEOPLE (HOLIDAY, 1974)

Holidayn aikoihin naimisiin mennyt Dan Peek kirjoitti yhdessä vaimonsa Catherinen kanssa tämän yksinäisiä ihmisiä lohduttavan kappaleen. Peek koki itse olleensa ennen yksinäinen, ja tunsi nyt naimisiin päästyään voittaneensa. Samalla hän kuitenkin oli surullinen niiden ihmisten puolesta, joilla ei ollut ketään, koska hän tiesi, millaista se oli.

Video ei ole enää saatavilla

#12 SISTER GOLDEN HAIR (HEARTS, 1975)

American viides albumi jatkoi Holidayn viitoittamalla tiellä, ja siltä irtosi muutama singlehittikin. Beckleyn Sister Golden Hair sai hieman sanoitusapua Jackson Brownelta. Bändi oli Brownen kanssa yhtä aikaa kiertueella, ja takahuoneessa soiteltiin biisiaihioita puolin ja toisin. Beckleyn laulaessa kertosäettä ”will you meet me in the middle, will you meet me in VA”, tarkoittaen lyhenteellä Virginian osavaltiota, Browne kuuli, että Beckley laulaa ”will you meet me in the air”. Beckleyn mielestä se kuulosti paremmalta, ja päätti muuttaa sanoitusta.

Video ei ole enää saatavilla

#13 COMPANY (HEARTS, 1975)

Hearts sisältää monta tunnelmallista kappaletta George Martinin sovituksellisella näkemyksellä, esimerkkeinä vaikkapa Midnight, Daisy Jane, Bell Tree ja Seasons. Levylle sisältyy myös hauska reggaehenkinen kokeilu Woman Tonight. Ehdottomiin huippuhetkiin kuuluu mielestäni Dewey Bunnellin kirjoittama Company.

Kuuntele kappale Spotifyssa:

#14 AMBER CASCADES (HIDEAWAY, 1976)

Seuraava albumi Hideaway oli edeltäjiensä tapaan menestys, sisältäen singlehitit Today’s The Day ja Amber Cascades. Tuttujen elementtien lisäksi bändi kokeili parilla kappaleella (Don’t Let It Get You Down, She’s a Liar) hieman rokimpaa otetta. Martinin sovitusten toteuttaminen livenä alkoi jo tuottaa yhtyeelle hankaluuksia, ja siksi heidän oli palkattava lisäsoittajia välttyäkseen instrumenttien vaihtamiselta kesken kappaleen.

Video ei ole enää saatavilla

#15 GOD OF THE SUN (HARBOR, 1977)

Dan Peekin viimeiseksi America-albumiksi jäänyt Harbor äänitettiin Havaijilla, Kauain saarella. Albumin ulkoasun positiivisuudesta huolimatta sen sisältö oli jollain tapaa synkempää, eikä se menestynyt lainkaan yhtä hyvin kuin American aiemmat albumit. Dan Peek erosi yhtyeestä vain pari kuukautta albumin julkaisun jälkeen. Muutama valopilkku albumilla kuitenkin on, kuten tämä Gerry Beckleyn beatlesmäinen God of the Sun.

Video ei ole enää saatavilla

#16 YOU CAN DO MAGIC (VIEW FROM THE GROUND, 1982)

Dan Peekin lähdön jälkeen America ei ollut enää entisensä. Jäljelle jääneen duon seuraavat albumit Silent Letter (1979) ja Alibi (1980) eivät menestyneet edes kohtalaisesti. Musiikillisesti America alkoi liukua entistä enemmän kohti kevyttä aikuisrockia. Myös muiden kuin Beckleyn ja Bunnellin itse tekemät kappaleet kelpasivat levytettäviksi. Vuonna 1982 bändi sai yllätyshitin: monille hittibiisejä rustanneen Russ Ballardin kirjoittama You Can Do Magic nousi kahdeksanneksi Billboardin singlelistalla, nostaen myös View from the Ground –albumin sijalle 41.

Video ei ole enää saatavilla

#17 THE BORDER (YOUR MOVE, 1983)

Seuraavana vuonna America esiintyi The Last Unicorn -animaatioelokuvan soundtrackilla. Yhteistyö Russ Ballardin kanssa puolestaan jatkui Your Move -albumilla. Studiosessiot eivät kuitenkaan sujuneet suunnitelmien mukaan. Ballard teki albumille lähes kaikki kappaleet yksin, soittaen myös useimmat instrumentit. Beckleyn ja Bunnellin tehtäväksi jäi ainoastaan laulaa Ballardin tekemien taustojen päälle. Dewey Bunnell teki uudet sanat Ballardin kirjoittamaan The Borderiin, josta tulikin American viimeinen top 40 -hitti.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä sen jälkeen…?

American seuraava siirto oli tehdä vuonna 1984 ajan hengen mukaisesti syntetisaattoreihin ja rumpukoneeseen nojaava albumi, joka sai nimekseen Perspective. Seuraavaa studioalbumia saatiin odottaa kymmenen vuotta, Hourglass julkaistiin vuonna 1994. Sen jälkeen America on julkaissut albumeja 4–5 vuoden välein. Uusimmalla levyllä Back Pagesilla (2011) kuullaan tulkintoja muiden tunnetuiksi tekemistä kappaleista. America on keikkaillut ahkerasti jo yli neljäkymmentä vuotta, eikä loppua näytä olevan näkyvissä.

Big Country. Oman käden kautta vuonna 2001 kuollut laulaja-kitaristi Stuart Adamson toisena oikealla.

Skottilainen Big Country on pysytellyt tavalla tai toisella hengissä jo yli 30 vuoden ajan. 1980-luvun alkupuolella saavutettu suosio oli vuosikymmenen loppuun mennessä himmennyt ja bändi kävi lähellä hajoamista, mutta jatkoi kuitenkin toimintaansa läpi 1990-luvun uskollisen ja omistautuneen fanijoukon kannustamana.

Keulakuvansa Stuart Adamsonin traagisen kuoleman (2001) jälkeen bändi on viettänyt hiljaiseloa, mutta on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut enemmän toiminnassa kuin aikoihin. Kuinka elinvoimainen bändi tänä päivänä on, siitä voidaan olla montaa mieltä. Jäljellä kun on enää kaksi yhtyeessä 1980-luvulla soittanutta jäsentä, joista vain toinen on ollut bändissä koko sen uran ajan.

Lähes koko 2000-luvun Big Country pysyi fanien tietoisuudessa harvinaisuus- ja livejulkaisujen kautta. Vuonna 2007 kitaristi Bruce Watson, basisti Tony Butler (hoitaen tällä kertaa myös laulajan pestin) ja rumpali Mark Brzezicki tekivät triona lyhyen kiertueen juhlistaakseen bändin 25-vuotista taivalta. Kolme vuotta myöhemmin Big Country aktivoitui jälleen: laulajaksi oli pestattu bändin hyvä ystävä, The Alarm -yhtyeen Mike Peters ja toiseen kitaraan Bruce Watsonin poika Jamie. Tällä kokoonpanolla tehtiin pari menestyksekästä kiertuetta Britanniassa ja muutama keikka Saksassa sekä uusi single Another Country, kunnes loppuvuodesta 2012 Tony Butler ilmoitti eläköityvänsä musiikkibisneksestä ja näin ollen myös Big Countrysta. Myös bändin pitkäaikainen suhde manageri Ian Grantin kanssa tuli tiensä päähän.

Big Country on kaikesta huolimatta ilmoittanut jatkavansa: basson varteen on tarttunut tuttu mies skottipiireistä, ex-Simple Minds -basisti Derek Forbes. Uusi levykin on valmisteilla ja ilmestynee tänä vuonna. Tänä vuonna on myös kulunut 30 vuotta yhtyeen ensialbumin julkaisusta.

Nämä seuraavat kappaleet kertovat Big Countryn musiikillisesta kehityksestä alkuvuosien säkkipillikitaroista tavanomaisemman rockin kautta Adamsonin kantrivaikutteisiin.

#1 FIELDS OF FIRE (THE CROSSING, 1983)

Big Country perustettiin vuonna 1981 Dunfermlinessä, Skotlannissa kitaristi-laulaja Stuart Adamsonin (ex-Skids) sekä kitaristi Bruce Watsonin toimesta. Muutamien miehistökokeilujen jälkeen kokoonpano vakiintui basisti Tony Butlerin ja rumpali Mark Brzezickin astuessa remmiin. Bändi kehitti parin vuoden kuluessa omalaatuisen, säkkipilleiltä, viuluilta ja muilta kansanmusiikki-instrumenteilta kuulostavan kitarasoundinsa tuottaja Steve Lillywhiten avustuksella. Ensimmäinen albumi The Crossing oli menestys ympäri maailman, myös Amerikassa, ja se nosti Big Countryn hetkeksi maailman suosituimpien bändien joukkoon. Big Countrylle uransa alkuvaiheessa niin tunnusomaiset ”säkkipillikitarat” ovat tässä biisissä hyvin hallitsevassa osassa. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa bändi joutuu sotilaiksi sonnustautuneina keskelle pikkupojan junarataleikkejä…

http://vimeo.com/53115963

#2 IN A BIG COUNTRY (THE CROSSING, 1983)

Esikoisalbumi The Crossingin avauskappaleesta, jossa kehotetaan seuraamaan unelmiaan ja pysymään elossa, muodostui varsin pian yhtyeen ”tunnusbiisi”. Biisi onkin säilynyt alusta saakka yhtyeen keikkaohjelmistossa, yleensä keikan lopetuskappaleena.

Video ei ole enää saatavilla

#3 CHANCE (THE CROSSING, 1983)

Stuart Adamson oli lyriikoissaan parhaimmillaan tiivistämisen mestari. Chance-kappaleessa on vain kahdeksan riviä tekstiä (kertosäe mukaan luettuna), mutta ollessaan täynnä tunnelatausta se riittää. Tällä kertaa kitaroista on loihdittu säkkipillien lisäksi myös steelpan-soundeja.

Video ei ole enää saatavilla

#4 WONDERLAND (SINGLE, 1984)

Yksi Big Countryn suurimmista hiteistä, vaikkei koskaan päätynytkään millekään albumille. Silti kokoelmalevyjen ja keikkojen vakiokalustoa. Adamsonin optimismi on tässäkin kappaleessa vahvasti läsnä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 FLAME OF THE WEST (STEELTOWN, 1985)

Stuart Adamson kirjoitti tämän kappaleen Ronald Reaganin ensimmäisen Britannian-vierailun jälkeen. Sen on arveltu olevan kannanotto siihen, kuinka Yhdysvallat aina onnistuu sekaantumaan asioihin, jotka eivät maalle kuulu. Keikoilla biisiä ei ole kuultu kuin muutaman kerran.

Video ei ole enää saatavilla

#6 JUST A SHADOW (STEELTOWN, 1984)

Steeltownin päätöskappaleessa Adamson on huolissaan siitä, että vaikutamme olevan vain varjoja siitä, mitä meidän pitäisi olla. Emme käytä täyttä potentiaaliamme, vaan olemme ”kuin puutarha metsässä, jota maailma ei milloinkaan tule näkemään”.

Video ei ole enää saatavilla

#7 RESTLESS NATIVES (SOUNDTRACK, 1985)

Vuonna 1985 Big Country teki ääniraidan Restless Natives -nimiseen (Klovni ja susimies) skottikomediaan. Ääniraita käsitti lähinnä äänimaisemia, mutta joukosta erottuu yksi bändin uran hienoimpia kappaleita. Koko ääniraita julkaistiin cd:llä vasta vuonna 1998, harvinaisuuskokoelmalla Restless Natives and Rarities.

Video ei ole enää saatavilla

#8 THE SEER (THE SEER, 1986)

Vuonna 1986 julkaistu The Seer jatkoi The Crossingin ja Steeltownin viitoittamaa menestystä. Vierailipa Big Country tällöin myös Suomessakin (Provinssirock 1986). Kolmannella albumillaan yhtye etääntyi hieman juuristaan, mutta säilytti silti osan skottitraditiostaan. Esimerkkinä albumin nimikappale, jolla vierailevana laulajana itse Kate Bush.

Video ei ole enää saatavilla

#9 THE TEACHER (THE SEER, 1986)

Kappale opettajaansa tukeutuvasta, tiedonjanoisesta nuorukaisesta. Musiikissa kuullaan tuttujen sävyjen lisäksi hiukan fiftarityylistä kitaraa. Tässä vaiheessa yhtyeen ulkoinen look oli jo vaihtunut ylös asti napitetuista ruutupaidoista pastelliväreihin ja Miami Vice -tyylisiin, olkatoppauksilla varustettuihin pukuihin. Tämän playback-esityksen lopussa vilahtaa myös samankaltaisiin pukuihin mieltynyt Genesis, joka on ilmeisesti esiintymisvuorossa seuraavana.

Video ei ole enää saatavilla

#10 BROKEN HEART (THIRTEEN VALLEYS) (PEACE IN OUR TIME, 1988)

Neljännellä albumillaan Big Country alkoi muistuttaa soinniltaan enemmän keskitien rockbändiä kuin omaperäistä yhtyettä. Tuottaja Peter Wolf yritti saada bändin kuulostamaan sopivammalta amerikkalaisyleisölle lisäten levylle muun muassa kosketinosuuksia. Lopputulos kuulostaa kuitenkin aika ohuelta, eikä levy menestynyt sen paremmin Amerikassa kuin Euroopassa, jossa listasijoitukset jäivät kahdenkymmenen huonommalle puolelle Britanniaa lukuun ottamatta (sija 9.).

Broken Heart (Thirteen Valleys) oli kansanlaulumaisuudessaan niitä harvoja kappaleita, jotka muistuttivat enemmän yhtyeen aiempaa tyyliä. Näihin aikoihin Big Country esiintyi Euroopan lisäksi (tämän vuoden Suomen-keikka oli Saapasjalkarockissa) ensimmäistä kertaa rautaesiripun toisella puolella, muun muassa Itä-Berliinissä ja Moskovassa, mistä oheinen taltiointi on peräisin. Klipissä Adamson yhtäkkiä tajuaa, ettei yleisö taida ymmärtää, mitä hän oikeastaan sanoo. Eikä se johdu pelkästään paksusta skottiaksentista.

Video ei ole enää saatavilla

#11 THE HOSTAGE SPEAKS (NO PLACE LIKE HOME, 1991)

Peace in our time -kiertueen jälkeen rumpali Mark Brzezicki jätti yhtyeen siirtyäkseen sessiomuusikoksi, jollaisena hän soitti muun muassa Procol Harumin ja Pete Townshendin albumeilla. Big Country jatkoi virallisesti kolmimiehisenä, vaikka Brzezicki soittikin bändin vuoden 1991 albumilla No Place Like Home.

Albumin sillisalaattimainen materiaali osoittaa, kuinka hukassa Big Country oli uutta suuntaa etsiessään. Levyllä kuullaan muun muassa kapakkajatsikappale Beautiful People, kevyitä popkappaleita, kuten Keep on Dreaming, You Me and the Truth sekä pelkän pianon säestämä Ships. Keskitempoinen The Hostage Speaks kertoo yhden näkökulman Persianlahden sodasta ja on ajankohtainen myös tämän päivän kontekstiin sijoitettuna. Albumi oli lähes täydellinen kaupallinen floppi, eikä sitä julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#12 WINDING WIND (THE BUFFALO SKINNERS, 1993)

Big Country jatkoi kolmimiehisenä vielä seuraavalla albumillaan, jolla rummut soitti muun muassa Totosta tuttu Simon Phillips. Bändi oli selkeästi löytänyt uuden suunnan, joka oli hieman keskitien rockia raskaampaa, melodista rockia. Tällä albumilla Big Country olisi voinut nousta uuteen suosioon, mutta osittain olemattoman markkinoinnin tajua albumi ei noussut listoille Brittein saarten ulkopuolella, ja sielläkin korkein sijoitus oli 25.

Video ei ole enää saatavilla

#13 SHIPS (THE BUFFALO SKINNERS, 1993)

The Buffalo Skinnersille Big Country teki uudelleen kaksi No Place Like Homen kappaletta. Toinen niistä oli jo edellä mainittu Ships, joka sai osakseen bändikäsittelyn. Biisissä voi kuulla vaikutteita Stuart Adamsonin kiinnostuksesta countrymusiikkiin. Mark Brzezicki palasi lopullisesti yhtyeeseen albumin promokiertueella.

Video ei ole enää saatavilla

#14 YOU DREAMER (WHY THE LONG FACE, 1995)

1990-luvun puolessavälissä Big Country ei enää saanut aikaiseksi omia isoja kiertueita, mutta oli kysytty lämmittelyakti (ja mukana muun muassa Rolling Stonesin Voodoo Lounge -kiertueella). Vuoden 1995 albumi Why the Long Face jatkoi tavallaan siitä, mihin The Buffalo Skinners jäi, tosin hieman heikommin eväin.

1990-luvun puolivälissä Stuart Adamson erosi vaimostaan ja muutti Amerikkaan. Siellä hän meni uusiin naimisiin, kiinnostui entistä enemmän countrysta ja muusta paikallisesta perinnemusiikista ja perusti Marcus Hummonin kanssa The Raphaels -yhtyeen.

Video ei ole enää saatavilla

#15 FRAGILE THING (DRIVING TO DAMASCUS, 1999)

Adamson palasi Big Countryn pariin kokoonpanon viimeiseksi jääneellä albumilla Driving to Damascus (1999). Albumi poikkeaa hieman bändin yleisestä linjasta muun muassa Adamsonin kantrivaikutteiden johdosta, mutta on ainakin allekirjoittaneen mielestä kokonaisuutena vahvin Big Country -levy 1990-luvulla.

Fragile Thing sai taustalaulutukea Fairground Attractionin Eddi Readerilta, joka esiintyy myös kappaleen musiikkivideolla. Albumi ei menestynyt odotusten mukaisesti, mikä vei Adamsonin vielä syvempään masennukseen ja alkoholismiin, joiden uuvuttamana hän päätti elämänsä hirttäytymällä 16.12.2001 Honolulussa Havaijilla.

Stuart Adamsonin laulut olivat usein olleet elämänmyönteisiä, mutta laulaja ei kuitenkaan lopulta itse pystynyt pitämään yllä laulujensa positiivista elämänasennetta. Toisaalta hänen kappaleensa käsittelivät myös vakavampia aiheita, kuten yksinäisyyttä ja poliittisia teemoja.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Big Countrylta julkaistiin vuonna 2001 Under Cover -niminen albumi, jolle oli koottu lainakappaleista. Osa kappaleista oli julkaistu aiemmin esimerkiksi singlejen b-puolilla. Käsittelyyn pääsivät muun muassa Fleetwood Mac (Oh Well), CCR (Down on the Corner), Blue Öyster Cult (Don’t Fear the Reaper), Neil Young (Hey Hey, My My), Black Sabbath (Paranoid) sekä Roxy Music, jonka tässä kuultava Prairie Rose julkaistiin alun perin vuonna 1984 East of Eden -singlen kääntöpuolella.

Video ei ole enää saatavilla

BIG COUNTRY 30 VUOTTA – Staying Alive

Abba: Björn, Ann-Frid, Agnetha, Benny.

Kaikkihan tietävät Abbalta ainakin yhden kappaleen, oli se sitten Dancing Queen, Waterloo, Money Money Money, Mamma Mia tai The Winner Takes It All. Aika monelta meistä myös löytyy joku Abban kokoelmalevy hyllystä (myöntäkää pois); ruotsalaispoppoon musiikki on useimpien mielestä vähintään ”ihan kivaa”.

Mutta mikä tekee Abbasta yhden kaikkien aikojen popyhtyeistä? Syitä on useita, päällimmäisinä tietenkin Benny Andersson ja Björn Ulvaeus sekä heidän uskomaton sävelkynänsä ja melodiavaistonsa sekä Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin keskenään erisävyiset mutta yhdessä niin hyvin soivat lauluäänet. Yksi tärkeä tekijä voi olla se, että vaikka Abba henkilöityi neljään jäseneen, sen kaikilla levyillä soittaa lähes sama joukko studiomuusikoita, muun muassa rumpalit Ola Brunkert ja Roger Palm, basisti Rutger Gunnarsson sekä kitaristit Janne Schaffer ja Lasse Wellander. Heidän sovituksellista panostansa ja musiikillisia näkemyksiään ei voi Bennyn ja Björnin ”virallisista” sovituksista huolimatta kiistää.

Seuraavat viisitoista kappaletta eivät edusta Abban kaikkein suurimpia hittejä, vaikka muutama niistä löytyykin esimerkiksi More Abba Gold -kokoelmalta. Niiden tarkoitus on kuvastaa, mihin kaikkeen Abban musiikki taipui ja kuinka monipuolista se olikaan. Ennen kaikkea Abba oli kuitenkin hyväntuulinen, mieleenjääviä ja koskettavia popmelodioita tuottanut joukkio.

#1 HE IS YOUR BROTHER (RING RING, 1973)

Ennen kuin manageri Stig Anderson keksi nimetä bändin sen jäsenten alkukirjaimien mukaan, bändi käytti vielä nimenään jäsentensä etunimiä (Björn & Benny, Agnetha & Frida). Tällä nimellä julkaistiin ensilevy Ring Ring, jolta sekä tämä että toinenkin kanssaihmisiä tukemaan kannustava laulu People Need Love ovat peräisin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 DANCE (WHILE THE MUSIC STILL GOES ON) (WATERLOO, 1974)

Euroviisuvoiton jälkeen julkaistu Waterloo-albumi nosti Abban (jonka nimen perässä mainittiin vielä tässä vaiheessa myös jäsenten nimet) pikkuhiljaa kansainväliseen tietoisuuteen. Tämä Björnin ja Agnethan laulama erobiisi kertoo siitä, kun suhde on jo loppusuoralla ja tiet erkanemassa, mutta tanssitaan nyt vielä yksi tanssi viimeisiksi jäähyväisiksi. Ketään ei käy syyttäminen, kaikki on edelleen hyvin ja maailma pyörii, vaikkemme enää olekaan yhdessä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 SITTING IN THE PALMTREE (WATERLOO, 1974)

Abba kokeili uransa varrella monenlaisia tyylilajeja, etenkin ensimmäisillä levyillään. Uran loppu taas meni pääasiassa tanakan diskokompin säestyksellä. Kolme ensimmäistä levyä olivat tyylillisesti eniten lähinnä ajan hengen mukaista glamrockia ja kevyttä poppia. Mukaan mahtui kuitenkin muun muassa tämä reggaetyylittely, jossa Björn haikailee palmun latvassa rakkaansa perään. Seuraavalla levyllä mentiin vielä syvemmälle musiikkityyliin Tropical Lovelandin myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 INTERMEZZO NO. 1 (ABBA, 1975)

Benny Anderssonin kunnianhimoinen instrumentaalisävellys löysi tiensä Abban kolmannelle albumille. Se on Abban kahdesta instrumentaalikappaleesta ensimmäinen. Toinen on Arrivalin nimikappale.

Video ei ole enää saatavilla

#5 BANG-A-BOOMERANG (ABBA, 1975)

Bang-a-Boomerang oli alun perin Bennyn ja Björnin Ruotsin 1975 ”euroviisukarsintoihin” (Melodifestivalen) säveltämä kappale, jonka esitti duo Svenne & Lotta. Kappale sijoittui kolmanneksi ja menestyi kohtuullisesti Ruotsin radiosoittolistalla, jolla se viihtyi yhteensä 7 viikkoa ja nousi parhaimmillaan sijalle 2. Yllättäen myös Abba päätti levyttää kappaleen sen alkuperäisillä englanninkielisillä sanoilla (Svenne & Lotta esittivät biisin ruotsiksi). Biisin sanoma on nerokas: jos antaa rakkautta, se tulee bumerangin lailla antajalleen takaisin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 DUM DUM DIDDLE (ARRIVAL, 1976)

Ärsyttävä hokema kertosäkeessä pilaa joskus koko kappaleen, vaikka sävellys olisikin huippuluokkaa. Dum Dum Diddlen pelastaa sen epätoivoisuutta tihkuva aihe: tyttö ihastuu viulunsoittajaan, joka vain harjoittelee ja harjoittelee, eikä huomaa tyttöä lainkaan. Siksi tämä toivookin olevansa soittajan viulu, jotta pääsisi lähemmäksi ihastustaan. Biisi sisältää loistavan riimin: “And you’re only smilin’ / when you play your violin’”.

Video ei ole enää saatavilla

#7 MY LOVE, MY LIFE (ARRIVAL, 1976)

Erobiisien tekijänä Abba oli ykkösluokkaa, ja muutamaan kappaleeseen se sai mukaan omakohtaisiakin kokemuksia. Suotta The Winner Takes It Allin varjoon on jäänyt vuoden 1976 My Love, My Life, jossa on siinäkin nerokas riimi: “But I know I don’t possess you / so go away, God bless you”.

Video ei ole enää saatavilla

#8 I’M A MARIONETTE (ABBA – THE ALBUM, 1977)

Vuonna 1977 Abbalta ilmestyi sekä uusi studioalbumi että elokuva, jotka nimettiin viisaasti The Albumiksi ja The Movieksi. Suosio oli kasvanut jo sen verran suureksi, että bändi otti riskin ja käytti kiertueella osan konserttiajasta esittääkseen neljän kappaleen mittaisen minimusikaalin The Girl With Golden Hair, joka kertoi laulavan maalaistytön matkasta showbisneksen sätkynukeksi. Agnetha ja Frida esittivät molemmat pääosaa yhdessä ja erikseen, samanlaisiin asuihin ja peruukkeihin sonnustautuneina. Minimusikaali sisältyi myös The Albumille lukuun ottamatta sen viimeistä osaa Get on the Carouselia, joka nähdään kuitenkin The Moviessa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 HOLE IN YOUR SOUL (ABBA – THE ALBUM, 1977)

Get on the Carouselin sijaan The Albumille valittiin viime hetkellä hyvin samankaltainen Hole in Your Soul, johon totta puhuen siirrettiin suoraan joitain elementtejä poisjääneestä kappaleesta. Levyllä biisi kuullaan juuri ennen minimusikaalin kolmea ”kohtausta”.

Video ei ole enää saatavilla

#10 AS GOOD AS NEW (VOULEZ-VOUS, 1979)

Voulez-Vous on eittämättä Abban diskovaikutteisin albumi huolimatta siitä, että se sisälsi myös balladit Chiquitita ja I Have a Dream. Levyn aloituskappaleessa As Good As New’ssä bändi innostuu melko funkikkaaksi, unohtamatta silti popsensibiliteettiä.

Video ei ole enää saatavilla

#11 THE KING HAS LOST HIS CROWN (VOULEZ-VOUS, 1979)

Tässä kappaleessa irvaillaan vahingoniloisesti kaverille, jonka uusi tyttöystävä on tylysti dumpannut. Ja kuten Björn kappaleen esittelyssä toteaa, tarinalla ei ole mitään tekemistä Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 ME AND I (SUPER TROUPER, 1980)

Erittäin tarttuva pohdiskelu ihmisen kaksijakoisuudesta. Kappaletta ei julkaistu koskaan singlenä, minkä takia se kenties jäi Super Trouperin isojen hittien varjoon. Tässä tv-performanssi Dick Cavett Show’sta vuodelta 1981.

Video ei ole enää saatavilla

#13 WHEN ALL IS SAID AND DONE (THE VISITORS, 1981)

Vuoteen 1981 tultaessa Abba oli kokenut lähes kaiken, mitä yhtye voi popurallaan saavuttaa, parisuhteiden hajoamista myöten. Jos The Winner Takes It All kertoi Agnethan ja Björnin erosta, When All Is Said And Done on viittaus Bennyn ja Fridan eroon. Fridan omakohtainen tulkinta tekstistä oli studiossa niin jäätävä, että kappaleen taustat piti äänittää uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#14 HEAD OVER HEELS (THE VISITORS, 1981)

Head Over Heels (työnimi ”Tango” viitannee sävellyksen tunnelmaan) on kuvaus itsetietoisesta ja vahvasta naisesta, joka haluaa päsmäröidä ja olla aina esillä. Onnettoman miehensä, joka haluaisi joskus toteuttaa itseään, hän raahaa mukanaan ja vaientaa sanoin: ”That’s all very fine / Exert that will of your own / When you’re alone / Now we’d better hurry”. Julma nainen.

Video ei ole enää saatavilla

#15 THE DAY BEFORE YOU CAME (SINGLE, 1982)

The Visitorsin jälkeen Abba ei julkaissut enää kuin muutaman singlen ennen hajoamistaan. Tämä on niistä se klassikoksi muodostunut. Kuvaus naisen tavanomaisen tylsästä päivästä juuri ennen kuin hänen elämäänsä astuu ”sinä”. Suosikkisarja Dallas mainittu!

Video ei ole enää saatavilla

15 VÄHÄN TUNTEMATTOMAMPAA ABBA-KLASSIKKOA