Passages on Jesus Jonesin ensimmäinen albumi yli 16 vuoteen.

Eilispäivän tulevaisuusvisioille on vaikea löytää käyttöä enää tänään.

Kukaan ei ehkä enää muista, mutta 1990-luvun alussa, joskus Doubt-levyn (1991) parin hittibiisin ja Perverse-albumin (1993) aikoihin, brittiläinen Jesus Jones tuntui edustavan tulevaisuuden musiikkia. Tämä johtui ennen muuta siitä, että yhtye tykkäsi pitää julkisuudessa kovaa meteliä omasta edelläkävijyydestään, mutta etenkin Perversellä on myös ansionsa. Nykypäivänä toki levy luultavasti kuulostaisi neitseellisiin korviin hirveältä digitaalirätinältä, mutta levyyn jo aikoinaan ysärille tutustuneelle albumi kuulostaa edelleen kiehtovalta, jos kohta hivenen huvittavalta teknologiarockilta. Tekstien hölmöt iskulauseet, kuten ”zeroes and ones will take us there” tai ”this time the revolution will be computerized”, tuntuivat istuvan modernia teknologiaa rohkeasti hyväkseen käyttävälle levylle hyvin.

Ei Jesus Jones tietenkään mitenkään väärässä teknologiauskossaan ollutkaan. Nollat ja ykköset vievät koko ajan meitä eteenpäin, muuten lukisit tätä arvosteluakin perinteisestä printtilehdestä, ja maailma muuttuu koko ajan tietokoneiden avulla tavoin, joista ei 25 vuotta sitten nähty uniakaan. Tämä kaikki on kuitenkin onnistunut mainiosti ilman Jesus Jonesin apuakin, ja bändi on jäänyt pelkäksi alaviitteeksi modernin rockmusiikin historiankirjoituksessa.

Tästä Jesus Jones saa syyttää vain itseään. Perversen jälkeen yhtye julkaisi pari laimeaa ja laimean vastaanoton saanutta albumia ja vaipui horrokseen. Jesus Jonesin kuudes albumi Passages ilmestyy seitsemäntoista vuotta yhtyeen edellisen albumin Londonin jälkeen, eikä maailma todellakaan odota levyä henkeään pidätellen.

Kaikesta Passagesilla kuulee, että bändi tietää tämän itsekin. Ehkä nykypäivän Jesus Jones tyytyy vain olemaan ihan tavallinen bändi, jossa on kiva soitella jätkien kanssa. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta bändin musiikista on enää äärimmäisen hankala innostua. Edelleen/taas alkuperäiskokoonpanossaan toimivalle Jesus Jonesille nostaisi mielellään sitkeydestä hattua, mutta Passages laittaa miettimään, olisiko miesten sittenkin kannattanut miettiä parempaa käyttöä ajalleen. Ainakin kuulijalta se onnistuu vaivattomasti.

Jesusjonesmaisen naiivi One Day at a Time on vähintäänkin kelvollinen biisi, ja jokunen muukin inspiroitunut hetki levyltä löytyy, mutta muuten Passages on tavattoman hengetöntä ja laiskaa musiikkia. Sinkkulohkaisu Suck It Up on sentään melkoisen ärsyttävä renkutus, mutta valtaosa albumista ei onnistu edes ärsyttämään.

32 Jesus Jones ei tunnu oikein itsekään tietävän, edustaako se vuonna 2018 menneisyyttä, nykyisyyttä vai tulevaisuutta. Ikään kuin yhtye haluaisi marssia ylväänä modernin rockin kärkijoukoissa mutta syvällä sisimmässään tietäisi kuuluvansa museoon.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers eli Sean Moore (vas.), Nicky Wire ja James Dean Bradfield.

Keski-ikäinen walesiläisyhtye osaa edelleen koskettaa syvältä.

”People get tired, people get old, people get forgotten”, laulaa James Dean Bradfield uuden Manic Street Preachers -albumin Resistance Is Futile avausraidalla People Give In. Vanhenemista ei toki kukaan meistä pääse pakoon, mutta Manicsilla on tämän albumin perusteella vielä pitkä matka väsymiseen tai unohdukseen.

Jokin on toki silti vuosien varrella muuttunut. Manic Street Preachers oli 1990-luvun lopulla osapuilleen maailman tärkein yhtye, mutta Know Your Enemy -albumin (2001) jälkeen uudet Manics-levyt on vanha fani katsastanut enemmänkin velvollisuudesta kuin siksi, että odottaisi niiltä valtavia musiikillisia elämyksiä.

Tavallisesti yhtyeen levyt kuitenkin ovat osoittautuneet vähintäänkin kelvollisiksi, jos niille vain on antanut aikaa. Aikaa, jota ei nykypäivän hektisessä elämänrytmissä ja louptttomien musiikillisten valinnanmahdollisuuksien maailmassa olisi missään tapauksessa valmis antamaan yhtyeelle, johon ei ole syvän henkilökohtaista suhdetta. Nykyaika ei totisesti ole helppo albumeille, jotka vaativat aikaa avautuakseen.

Yhtyeen kolmastoista albumi Resistance Is Futilekin tuntuu sekin ensimmäisillä kuuntelukerroilla varsin yhdentekevältä levyltä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa loputtomiin,ennen kuin esiin tulee merkkejä vanhasta loistosta. Resistence Is Futile saattaakin olla tasapainoisin ja tasokkain Manics-albumi, jonka tuottelias yhtye on vuosiin julkaissut.

Hämmentävää kyllä, Resistence Is Futile kuulostaa ennen kaikkea hyvin onnelliselta levyltä. On kuin albumin jokainen kappale yrittäisi olla euforinen anthem, ja moni siinä onnistuukin. Distant Colours alkaa petollisen rauhallisesti ennen kuin kertosäkeessä vedetään palkeet auki. Dylan and Caitlin, jolla Bradfield duetoi The Anchoressin kanssa, on jylhä popsinfonia, ja tiettävästi basisti Nicky Wiren yksinään kirjoittama Liverpool Revisited osoittaa tällä tavallisesti sanoituksiin keskittyvällä miehellä olevan paljon annettavaa myös sävellyspuolella.

Albumin paras kappale on silti Hold Me Like a Heaven, jonka eeppinen kertosäe on kuin luotu stadionkonsertin yhteislauluun. James Dean Brafieldin laulu on harvoin kuulostanut yhtä latautuneelta.

Jokunen vähemmän iskevä biisi levyltä löytyy myös, mutta nekin yhtye onnistuu viemään maaliin tyylillä. Walesilaisyhtye tuntee selkeästi omat vahvuutensa ja saa sävellyksinä köykäisemmätkin kappaleet kuulostamaan arvokkailta.

Eihän tässä haasteta 1990-luvun parhaita Manics-levyjä, eikä yksikään kappaleista ole mikään uusi Motorcycle Emptiness. Mutta vaikkei Resistence Is Futile välttämättä ole albumi, jonka Manics olisi voinut Generation Terrorists -debyyttinsä (1992) aikaisina nuorina kapinallisena kuvitella tekevänsä tai josta olisin voinut Everything Must Gon (1996) aikaisena parikymppisenä Manics-fanina kuvitella pitäväni, juuri nyt se kuulostaa levyltä, joka on täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bradfield, Wire ja rumpali Sean Moore voivat olla keski-ikäisiä perheenisiä, mutta tämä ei selvästikään tarkoita, että musiikista olisi tullut heille yhdentekevää.

74 Pitkäaikaiselle fanille Manic Street Preachers on tänä päivänä kuin vanha ystävä, josta voi löytää vielä yli parinkymmenen vuoden jälkeen ne ominaisuudet, joiden vuoksi tästä alun perin piti.

Video ei ole enää saatavilla