Näillä sormilla mä sen painoin.

Phuturen Acid Tracks on lähes 12-minuuttinen kimpale säkenöivää kultaa. Tosin aika väkivaltaista ja kolkkoa kultaa. Ja sellaista kultaa, jonka tahtiin on käytetty hillitön määrä huumeita.

Chicagosta kotoisin oleva DJ Pierre (Nathaniel Pierre Jones) painoi nappulaa Roland 303 –rumpukoneestaan -bassosyntikastaan ja aloitti samalla musiikillisen ja juhlinnallisen vallankumouksen. Tästä napinpainalluksesta syntyi acid house ja vuosi oli 1987.

1980-luvun Chicago oli vielä aiemman vuosikymmenen köyhyyden, työttömyyden ja näistä johtuvan jengiytymisen runtelema. Pierre ja muut bändin jäsenet olivat Chicagon lähiöiden kasvatteja, ja tuon elämän synkkyys ja kovuus kuuluu myös tällä levytyksellä, vaikka se onkin puhtaasti juhlimiseen tarkoitettu.

Acid Tracks ei olekaan mikään kesähitti eikä feel good -jamittelu. Pienempiä lapsia se voisi jopa hieman itkettää. Ja vanhemmathan eivät ymmärtäisi tästä yhtään mitään, jos vahingossa sattuisivat kuulemaan. Äitinikin piti minua aikoinaan hieman outona, kun kuuntelin jotain tällaista (varmasti ainoa syy – edit. huom.).

Acid Tracks ei ole ainoa biisi, jonka hartioille on soviteltu acid-musiikin synnyttäjän viittaa. Se on niistä kuitenkin ehdottomasti tunnetuin, suurin ja merkittävin. Ja luonnollisesti paras. Väittelystä huolimatta koko acid-skene nimettiin tämän kappaleen mukaan, jos perinnetietoon on luottaminen.

Soitin tätä biisiä useissa teknobileissä, kun olin vielä alaikäinen. Laitoin aina silmät kiinni, nyökytin päätäni ja irvistin. Jotenkin tuo primaarireaktio tuntui luonnolliselta ja kuvastaa vieläkin hyvin sitä tunnetilaa, jonka tämä acid-vääntö synnyttää. Ainakin, jos sen kuulee isosta PA:sta isossa varastohallissa, joka on täynnä savua ja strobon hypnoottista, päät sekoittavaa välkettä.

Video ei ole enää saatavilla