John Grant ei peittele itseään – paitsi pipolla ja parralla.

Tanskan kuningattaren matka lämpimästä folkrokista kylmään elektroon ja takaisin.

Edesmenneen The Czarsin nokkamies John Grant jatkaa toisella soolollaan avoimen henkilökohtaisella linjalla. Muunmuassa homoseksuaalisuudestaan ja päihdeongelmistaan laulanut mies ei peittele itseään kohdanneita tragedioita uudellakaan levyllä. Nyt Grant käsittelee nuorena aikuisena olemisen vaikeutta. Vuosi sitten Grant sai diagnoosin HIV:stä. Näiden kolmen pelottavan kirjaimen varjo levittyy Pale Green Ghostin ylle. Mies ei kuitenkaan ole vaipunut murheen alhoon, vaan pieni huumorin pilke säilyy silti. Kokonaisuutena levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä tummasävyisempi.

Kolmisen vuotta sitten Queen of Denmark -levyllä Grantin musiikki ilmeni 1970-lukulaisena orgaanisena folkrockina. Taustayhtyeenä miehellä toimikin Midlake. Nyt Grant on ottanut vuosikymmenen mittaisen askeleen eteenpäin. Soundimaailmaltaan tähän päivään päivitetty 1980-lukulainen melankolinen elektro on levyn selkäranka. Islantilaisen GusGus-miehen Biggi Veiran avustuksella luotu äänimaailma on silti uniikki yhdistelmä välillä jopa industrial-henkistä kylmää elektroa ja välillä lämmintä lohtua huokuvaa pop-balladia.

Singleksikin valittu levyn avaava nimiraita saattoi aluksi säikäyttääkin Queen of Denmarkin orgaaniseen soundiin totuttautuneet kuuntelijat. Näennäisen kylmän elektronisen ja eeppisenkin äänimaailman alta paljastuu useamman kuuntelukerran jälkeen äärimmäisen koukuttava pophelmi. Edellisen levyn fanit pääsevät ehkä helpommin sisään perinteisen bändisoiton säestämien folkballadien kautta. Näiden kahden hyvin erilaisen biisityypin välille muotoutuvaan symbioosiin levyn voima pohjautuukin. Välillä äärimmäisyyksiin viety kylmyys ja minimalistinenkin elektro antavat säännöllisesti tilaa rennon kauniille folk-hetkille. Tasapaino säilyy, vaikka painavampi jalka onkin elektronisella puolella. Oman silauksensa kolmeen biisiin antaa Sinead O’Connor viileine taustalauluineen.

Ehkä lähimmäksi edellisen levyn lämmintä henkeä päästään kappaleessa GMF, jossa Grant laulaa väärinymmärretyksi tulemisestaan: ”I am the greatest motherfucker that you’ll ever gonna meet”. Samassa kappaleessa hän summaa elämänsä suurimman paradigman sanoihin:

”I should have practiced my scales
I should not be attracted to males
But you said that I should learn to love myself
Make up your mind Dr. Frankenstein”

Kaikista haikein ja kaunein hetki koetaan kappaleessa It Doesn’t Matter to Him. Akustisen kitaran kuljettamassa lohdullisen kaunissa balladissa Grant kertoo saaneensa voimia ja vahvistuneensa jokaisesta kaatumisestaan. Nykyään parempi ja kauniimpi mies ei kuitenkaan voi enää saavuttaa vanhaa rakkauttaan. Vuoden kaunein toivottoman rakkauden laulu.

Kauniit hetket jatkuvat elektronisena Why Don’t You Love Me Anymoressa. Sineadin taustalaulut ja Silent Shout -aikaisen The Knifen äänimaailmaa tavoittelevat soundit muodostavat yhdessä Grantin lämpimän lauluäänen kanssa katkeransuloisen yhdistelmän, jota ei voi vastustaa.

Aivan toista äärilaitaa levyllä edustaa Sensitive New Age Guy, jonka taustat ovat kumarrus New Orderin Blue Mondaylle. Indiediskojen perssiinheiluttaja-ainesta.

Kokonaisuutena levy muodostaa mielenkiintoisen yhdistelmän kylmää ja lämmintä, koneita ja akustisuutta, surua ja lohtua. Vaikka Grant käsitteleekin levyllään henkilökohtaisia ja raskaitakin asioita, hän ei sorru surkuttelemaan ja rypemään itsesäälissä. Vaikeimmistakin hetkistä Grant löytää sen pienen valonpilkahduksen. Teksteissä vilahteleva huumori on edellistä levyä hienovaraisempaa ja tarttuu kuulijalle korvaan ehkä vasta kunnolla sanoituksiin syvennyttyään.

Vaikka levy on Queen of Denmarkia kaksijakoisempi, on se myös ristiriitaisesti sitä yhtenäisempi. Elektronisten palojen väliin tiputellut akustiset vedot eivät tunnu irrallisilta vaan luovat yhtenäisen hengittävän kokonaisuuden. Grantista on kuoriutunut elektronisen folkin synkkä ritari. Ritari on ottanut rajusti turpiinsa taisteluissa. Sotaa hän ei kuitenkaan koskaan tule luovuttamaan, vaan hän saa arvistaan uutta voimaa.

86 Pale Green Ghosts on yhtä aikaa 1980-lukua, 1970-lukua ja tämän ajan sykkivää, valtimoverta raivoisasti imevää indiepoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Pyyhkikää perseenne, toivoo Risto. Kuva: Tomi Palsa

Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän alterego Risto piirtää vinksahtaneen huuruisen kuvan kolmikymppisen fiktiivisen henkilön arjesta. Risto on esittänyt Ristoa niin tehokkaasti, että välillä tämän maailman Riston ja rinnakkaistodellisuuden Riston persoonallisuudet tuntuvat sekoittuvan mielenkiintoisella tavalla keskenään.

Ensimmäiset kokemukset Risto-yhtyeestä ajoittuvat vuonna 2004 ilmestyneen nimeämättömän albumin tienoille. Räävittömyyden ja psykedelisyyden koukuttava cocktail iski täysillä.

”Levy-yhtiön jätkät roudaa tänne kaikenlaista paskaa
Minä en pistä nimee vittu mihinkään teidän papereihin
Pyyhkikää perseenne niihin
Pyyhkikää perseenne, saatanan apinat, oujee!”

”Minä lennän Meksikoon ja oon siellä kauan
lentoemot ei anna ees puristella
ja kapteeni näyttää ihan hirveeltä runkkarilta
kohta vedän turpiin kaikkia
ja pyyhin perseen teiän naamaan
minä lukihen itteni vessaan
ja oon sielä niin kauan että vittu kuolette”

Terävimpänä muistikuvana mielessäni elää nousemiseni Riston keikalla lavalle vuoden 2008 Ylioppilasteatterifestivaalin päätöstapahtumassa Tampereen Tulliklubilla. Tein Pervormanssiryhmä Häiriköiden kanssa kantaaottavaa performanssia ”Free Tibet” -hengessä. Yhtye oli heti juonessa mukana. Henkilökohtainen rakkaus Riston musiikkin hitsattiin viimeistään tuolloin sieluuni.

Ylihärsilä on onnistunut luomaan oman musiikillisen universuminsa Kari Peitsamon, Leevi & The Leevingsin ja tuhdin psykedelia-annoksen saaneen vinoutuneen popin ja rockin laskimoverestä. Ristosta tekee mielenkiintoisen hänen kursailematon ja arvaamaton tapansa tehdä musiikkia. Arkipersoonallisuuden ja fiktiopersoonallisuuden häilyväisyys tekee Ristosta vaarallisen. Siitähän rock-musiikissa on nimenomaan kyse. Jännitteen luomisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillisesti Risto liikkuu virtuoosimaisen taitavasti diskorockista rokkiräminän kautta vinksahtaneisiin, mutta hentoihin poplauluihin. Välillä hyvinkin kokeellisen musiikin värittää ja elävöittää kuitenkin aina miehen ydinosaaminen – mielisairaat sanoitukset. Riston taito rakentaa rooliansa näiden tekstien kautta varmistaa sen, ettei häntä voida sulkea pois mietittäessä tämän vuosituhannen omaperäisimpiä suomalaisartisteja.

Eikä miehen sävel- ja sanoitussuoni osoita ehtymisen merkkejä. Viimeksi Ristosta on kuultu 176-671 (Ensimmäiset askeleet) -kokoelmalta löytyvän Lyö-kappaleen muodossa. Se osoittaa, että Risto on valmis uuteen hyökkäyseen. Ote todellisuudesta vieraantumiseen on entistä vahvempi.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillinen itsevarmuus ja usko omaan tekemiseen huokuvat uudesta materiaalista. Riston ei tarvitse enää osoittaa sormella. Hänen sanoitukselliset vivahteensa ovat entistä hienovaraisempia.

Kaiken suitsutuksen lisäksi ei sovi unohtaa yhtyeen intensiviteettiä livenä. Koko bändillä keikkaillessaan Risto imaisee innokkuudellaan mukaansa. Riston soolokeikoilla taas kappaleet muotoutuvat pianon takana istuvan miehen käsissä ihan uusiin sfääreihin. Samoista lauluista hän saa elävänä rakennettua täysin erilaisia tunnelmia kantavat kokonaisuudet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Risto Fonal-levy-yhtiön kontekstissa näyttää edustavan sen popimpaa laitaa, yhtye on hienovaraisemmin äkkiväärä kuin kollegansa. Riston linssien läpi paljastuu karulla tavalla nyky-yhteiskunnan taittovirhe. Tietystä kulmasta lähestyttessä Ylihärsilän sanoituksissa voi kuulla myös ympärilläolevan maailman kieroutuneisuuden kommentointia.

Vai onko kaikki sittenkin pelkästään Risto-hahmolle rakennettua roolia? Mene ja tiedä.

Folklaulajatar uudistuu navigoi aiempaa koneellisempiin maisemiin.

Helsingin Pop-ja jazz-konservatorion kasvatti Sansa julkaisi keväällä kolmannen albuminsa. Savior on ollut paljolti esillä ja saanut radiosoittoa lähinnä Sabrinan Boys-kasarihitistä tehdyn coverin ansiosta.

Sansan kekseliäissä käsissä kappale on muuttunut italodiskosta hennoksi folk-balladiksi. Boys onkin levyn parhaimmistoa jättäen Sansan omat kappaleet varjoonsa.

Saviour on kokonaisuutena, Boysia lukuun ottamatta, Sansan aikaisempia levyjä koneellisempi. Hento folktatsi on silti säilynyt, eivätkä kylmät koneet jyrää laulaja-lauluntekijän lämpöä taakseen. Sansa ei kuitenkaan ole elektronisessa äänimaailmassa yhtä kotonaan kuin luomummassa soundissa.

Faults in My Armor nousee levyn vetävimpien numeroiden joukkoon tuoden osittain mieleen jopa Lily Allenin. Black & Whitessa taas leijutaan köyhän miehen Massive Attack -hengessä. Levyn nimikappaleessa Sansa jaksaa liikkua omalla maaperällään omien ilmaisuunsa myös kantrivaikutteita. The Night on komea folkballadi, jossa laulaja pelaa parhaiten vahvuuksillaan, eikä konemaailma pääse liikaa valloilleen.

Sansan sävellyskynän terävyydestä ei silti ole epäselvyyttä. Hänen kitarastaan helponoloisesti irtoavat hennot folkpop-kappaleet sekä naisen kuulas lauluääni raikaavat musiikinystävien korissa vielä pitkään.

70Savior on hieno navigointiyritys musiikilliseen uudelleensyntymiseen. Maltillisempi konerytmien käyttö olisi tehnyt levystä tasaisemman ja linjakkaamman.

SANSA – Boys (Summertime Love) by Texicalli Records