Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

”Aurinko paistaa. Nautin. Päivällisellä täytän punaviinilasini, annan saunapuiden pitää hiljaista ritinäänsä taustalla ja laitan Lassyn Round Twon levysoittimeen.”

Nuorgam käy rohkeasti syväälle korpimetsän tummaan syleilyyn. Sukset ovat kuin jazz, jazz kuin hiihtokilpailu ja tästä tulee kirjoittaa. Paradigmamme oikeutuksen haemme suoraan taiteilijalta itseltään.

Äitee Rantanen. Helena Takalo. Perhe Kirvesniemi. Pääsiäinen, mämmi ja Juha Mieto. Paavo M. Petäjä, lääkärilaukku ja Lahden doping-skandaali. John Coltrane, Charlie Parker ja heroiini.

Ismo Alanko Joululevyllään psykedeelisesti kyselemässä: ”Taide vai jazz?”

Aikakone. Lapsuus. Viattomuus. Harrastukset. To be precise, no hash or hashtags.

Eletään 1980-luvun alkuvuosia. Vantaalaisen lähiöala-asteen opettaja on kiinnittänyt luokan ilmoitustaululle alkaneen talvikauden ikoniksi valkoiselle paperilakanalle murretulla oranssilla painetun matriisin. Taulukkoon on kullekin oppilaalle nimikoitu oma henkilökohtainen rivinsä. Rivit on jaettu sarakkeisiin, sarakkeet soluihin. Yksittäinen solu edustaa viiden kilometrin hiihtomatkaa. Henkilökohtaiset solut on lupa käydä värittämässä, kun on vapaa-ajallaan sivakoinut vähintään yhden solun osoittaman tavoitteen.

Talven edetessä kollektiivisten suorituspaineidemme tabula rasa alkaa hiljalleen täyttyä merkinnöistä. Keväällä tuijotan noin puoltatoista värjäämääni saraketta. Tunnen pientä ylpeyttä. Tosin hybrikseni jää lyhyeksi, sillä parin oppilaan kohdalla värjättyjä sarakkeita on yhtä monta kuin itselläni soluja.

Nämä sarakesankarit ovat Vantaan hiihtoseuran nuoria kykyjä, jotka valikoituvat Uudellamaalla ikäluokkansa viidenkymmenen parhaan hiihtäjän joukkoon. Luokan hiihtomestareiksi heidät kruunataan talven päätteeksi – asianmukaisine palkintoineen, totta kai.

Toinen näistä lupauksista on Timo Lassy.

Hyvä on. En siis pärjää hiihdossa, mutta onneksi jäljelle jäävät lähiyhteisön normatiiviset pakkolajit, jääkiekko ja jalkapallo. En yrityksistäni huolimatta pärjää niissäkään. Onneksi on musiikki. Ja piano. Harrastus, jonka olemme Timon kanssa aloittaneet kuusivuotiaina. Tämän lajin takaa-ajokilpailussa pysyn vielä tasavahvana väliaikamittauspisteillä, esittäessämme vuorovedoin Aaronin Pianokoulun kanonisoituja teoksia luokkamme joulujuhlissa. Yleisön joukossa antautuville tulkinnoillemme taputtaa myötätuntoisen kohteliaasti Suomen Kuvalehden tuleva päätoimittaja, nyt jo emeritus Tapani Ruokanen.

Myönnetään. En muista mentiinkö luistellen, vai vieläkö puskettiin perinteisellä. Kronologia edellä saattaa siis olla väärä, mutta jotenkin tähän tapaan lapsuutemme ladut metsässä ristesivät.

Vuodet kuluvat, sukset ja pianot jäävät, soittimet eivät.

Musiikkilukiossa wannabe-metallikitaristiminäni hengailee omissa rock-porukoissaan, tyytyen lähinnä seuraamaan sivusta pianonsoiton saksofoniin vaihtaneen orastavan jatsarin jamittelua lupaavan free jazz -rumpalin, Jukka Viikilän kanssa. Viikilä tosin yrittää porttiteoriaa ja lyö käteeni John Zornin levyn, josta en ymmärrä mitään. Sittemmin Jukka vaihtaa rummut kynään ja kirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Minä kaivan zornit esiin. Timo kiittää uravalalinnastaan Viikilän hänelle kokoamia jazz-mixtapeja ja edesmennyttä big band -pedagogi Erkki Lehtimäkeä.

Ylioppilaiksi kirjoitettuamme huomaan seisovani rynnäkkökivääri rinnallani vesilammikossa nahkaremmisitein kiinnitetyt sukset jalassani. Lammikkoa kiertää musta asfalttipelto, jonka päälle on kiusan maksimoimiseksi satanut puolen millimetrin kerros nuoskaa. Hikoilen ja palelen samanaikaisesti. Vituttaa. Hiihtänyt en ole vuosikausiin.

Video ei ole enää saatavilla

Armeija jää, sukset jäävät, enkä kuule Timosta iäisyyksiin. Hiljalleen korviini alkaa kantautua tietoja Lassyn musisoinnista niin Ultra Bran, Jimi Tenorin kuin monen muunkin tunnetun suomalaisartistin kanssa. Aamun sanomalehdestä luen miten U-Street All Stars levyttää legendaariselle Blue Notelle ja valitaan Pori Jazzin Vuoden Taiteilijaksi.

Sitten tulee The Five Corners Quintet, Lassyn yli kymmenvuotinen sooloura, valtava joukko muita produktioita, aina yhtyelevytyksistä ja konserteista eri kokoonpanoissa elokuvamusiikin säveltämiseen. Mies ehti myös olla mukana perustamassa We Jazz -konseptia yhdessä Matti Niveksen kanssa.

Eräänä satunnaisena päivänä satunnaisessa kuussa satunnaisena vuonna istun musiikin tuotantokurssilla. Tällä kertaa luennon aiheena on jazz-albumien tuottaminen. Luennon pitää Teppo Mäkynen, joka esittelee työn alla olevaa uutta projektiaan. Projekti on Lassyn soolouran esikoislevy The Soul & Jazz of Timo Lassy. Kuuntelemme vielä julkaisemattomalta albumilta näytteitä, joiden päätyttyä päätän lähettää Timolle terveisiä Mäkysen välityksellä. Aina valoisaan tyyliinsä hän lupaa toimittaa terveiseni perille, varmistaen vielä erikseen kuka niitä toivoo kerrottavaksi. Arvoitukseksi jää, tavoittavatko ne vastaanottajaansa koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Eletään kevättalvea 2018. Talviolympialaiset Etelä-Koreassa ovat päättyneet. Mitalisaldo? Vaatimattomassa saaliissa niistä hiihtolajeistakin sentään muutama. Noh, unohtamatta jonkun testosteronihöyryissään kuninkuuslajiksi nimeämän matkan tuomaa lohtukultaa. Timo ei ole seurannut hiihtoa liki kolmeenkymmeneen vuoteen, taannoin nelikymmenvuotislahjaksi saamillaan suksilla sen sijaan viihtynyt erinomaisesti edelleen.

Olympialaisten aikaan seisoin maalaisjärven kevätjäällä. Sukset jalassani. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Täytän lapsuuteni häpeätaulukon sarakkeita neljässä päivässä alakoululaisen hiihtourani verran.

Aurinko paistaa. Nautin. Päivällisellä täytän punaviinilasini, annan saunapuiden pitää hiljaista ritinäänsä taustalla ja laitan Lassyn Round Twon levysoittimeen. Aurinko laskee, kultaa vastapäisen horisontin ja piirtää tumman siluetin jään päällä kelluvien saarten havupuista. Levyllä vieraileva José James laulaa. Ajattelen kesää.

Video ei ole enää saatavilla

Mutta siirrytäänpä sisustuslehtimäisestä narratiivista nykyhetkeen.

Eletään toukokuuta 2018. Lassy on huhtikuun lopulla julkaissut soolouransa kuudennen, tupla-albumin mittaiseksi paisuneen Movesin yhdessä tutun luottonelikkonsa Lötjönen–Kontrafouris-Mäkynen-Assefa kanssa. Kokonaisuus on äänitetty tiukassa aikataulussa edellisvuoden marras-joulukuussa, heti marraskuun puoliväliin päättyneiden kiertuekiireiden jatkoksi. Kappaleita Lassy on toki työstänyt koko syksyn, pöytälaatikoistakin kaivettu kimpassa muutamia vanhempia.

Saksalaisen levy-yhtiön kanssa on taitettu peistä levyn pituudesta. Lassy pitää päänsä ja saa haluamansa tuplan. Vierailijakatraassa vilahtelevat konkarinimet Eero Koivistoisesta, newyorkilaisen Joyce Elaine Yuillen kautta kaikkialla hääräävään Miettisen Karriin, jonka joku kai Paleface-nimelläkin tuntee. Suurimman roolin vierailijoista saa kuitenkin Valtteri Pöyhösen luotsaama ja Ricky-Tick-kollektiivista lohkaistu vaskipuhallinryhmä Ricky-Tick Big Band Brass.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kesän kukkivien syreenien huumaava tuoksu lähestyy vääjäämättä räntäsateen uhallakin, ei ajatus hiihdon ja jazzin metafyysisestä liitosta jätä minua rauhaan. Siispä päätän asettaa Timolle dialektisen haasteen. Pientä päänvaivaa Hegelin ja Ismon Hengessä [sic]. Sukset vai jazz? Vaiko sittenkin sukset ja jazz?

Puhumme Timon kanssa pitkän tauon jälkeen puhelimessa. Jokin aika puhelumme jälkeen sähköpostini muistuttaa uudesta viestistä palvelumuotoillulla merkkiäänellä. Viesti on Timolta. Kaukaa haetun tehtävänannon hajanaiset palaset ovat asettamassani Tetriksessä taittuneet toistensa lomiin ja synteesi Lassyn mielessä saanut muodon, muoto tuekseen sisällön. Värjätyn matriisin, jonka symbolisissa soluissa ja allegorisissa sarakkeissa hiihtokilpailut ovat representoituneet musiikiksi.

Täkyiksi fonistille annostelemistani olympiamatkoista on viimein tullut jazzia, jotka Timo Lassyn kommentoimina ja omin käsin Nuorgamin lukijoille poimimina valintoina tarjoillaan tässä.

#1 Maastohiihto, miesten ja naisten sprintti

Jazzina: Charlie Parker, koko tuotanto

”Pippurisesti poreileva funky bebob pitää tempon kiihtyvänä loppuun asti. Piristystä kaivataan, Go Yarbird!”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Maastohiihto, naisten 10 km (v) väliaikalähtökilpailu

Jazzina: Miles Davis – Milestones

”Kepeästi svengaavalla vahvalla otteella eteenpäin, vain voittajia äänessä.”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Maastohiihto, miesten 4 x 10 km (p+p+v+v) viestikilpailu

Jazzina: John Coltrane – A Love Supreme

”Kaikille osuuksille löytyy karaktääriä keskittyneeseen vahvaan joukkuesuoritukseen.”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Ampumahiihto, naisten 10 km takaa-ajokilpailu

Jazzina: Stan Getz – The Bossa Nova Albums

”Pitää olla tarvittaessa keskittyneeseen tähtäykseen rauhoittavaa, mutta samalla myös lempeän iskevää hiihtotempoa tukevaa meininkiä. Myös sakkoringille.”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Maastohiihto, miesten 50 km

Jazzina Pharoah Sanders – mm. albumit Thembi ja Karma

”Pitkää kaarta ja hereillä pitävää spirituaalista sykettä kaivataan tähän kestosuoritukseen.”

Video ei ole enää saatavilla

Näin sitä ollaan! Ozzy Osbourne eksistoi.

Antti Hurskainen hamuaa Ozzytekstillään totunnaisuuksien ja itsestäänselvyyksien tuolle puolen ja tulee luoneeksi varsin toimivaa kirjallista esseistiikkaa.

”Ozzyteksti on kirjallisuuden laji.” Näin lukee Antti Hurskaisen alkusyksystä ilmestyneen esikoisteoksen takakannessa. Kuudesta itsenäisestä, keskenään moninaisesti risteävästä esseestä muodostuvan kokoelman tavoite on kunnianhimoinen. Se haluaa kaivautua syvälle – läpi tavanomaisen rock-biografian, ohi musiikkitieteellisen tietokirjan, yli paljaan kritiikkitekstin; kulkea kohti kaunokirjallisia päämääriä subjektin kokemuksen kautta – lyhyemmin: olla kokonaista, pohdiskelevaa esseistiikkaa.

Tätä pyrkimystä vasten aihevalintaa voidaan kaiketi pitää rohkeana. Eikö jotenkin kunniakkaampaa olisi syventyä vaikkapa Baudelairen runouteen tai esimerkiksi analysoida nyky-Venäjän demokratiakehitystä suhteessa kotimaiseen maahanmuuttokriittisyyteen? Miksi valita esseekokoelman aiheeksi moninkertaisesti banalisoitu rock-reliikki, heavymetallin esi-isä, entinen konservatiivisen arvomaailman ”vaarantaja”, sittemmin maailmanlaajuiseksi ”mattinykäseksi” muotoutunut ja kristillis-republikaanisen presidenttivaalikampanjan maskottihahmoksi päätynyt tosi-tv-zombie?

Juuri siksi. Siksi, että valitsemalla aiheekseen Ozzy Osbournen Hurskainen paitsi porautuu kohteeseensa odottamattomista tarkastelukulmista, monitahoisesti haastaen ja polemisoiden, asettaa hän samalla itsensä subjektina kiinteäksi osaksi tulkinnallista ja tarinallista kaarta. Ennen kaikkea kuitenkin osoittaakseen kuin tiedostamattaan sen, että sisältökohteen valinnalliset perusteet ovat lopulta epärelevantteja kysymyksiä esseistiikan onnistumisen tai epäonnistumisen kannalta. Tämän hän kertoo aihevalintansa ohella myös metatasolla kohdealueensa sisällöllisten käsittelytapojen kautta. Ja kuitenkin: valitulla aihepiirillä on mitä suurin merkitys kirjoittajalle itselleen – merkitys, jonka hän puun juuriston eri haarojen kautta kokoaa lukijalleen yhtenäiseksi, ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tuon samaisen puun kuoren – eräänlaisen pintatason sisällöllisen aineksen – muodostavat pohdinnat musiikista, lyriikasta, henkilöhahmoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja kirjoittajasta kokevana subjektina. Puun monipolvisessa oksistossa täsmentyvät edellä mainittujen ylätason nimittäjien haarautuminen kielen, kirjallisuuden, kulttuurin, antropologian, semioottiseen koodiston, filosofian, estetiikan, kritiikin ja miksei psykologiankin käsittelytavoille alisteisiksi. Edeltävät tiivistyvät lopulta puun ytimessä, Hurskaisen antautuessa parhaimmillaan jopa ontologisiin ja eksistentiaalisiin pohdintoihin, sekä hänen pyrkiessään kuin varkain – joko tiedostamattomasti tai asiasta hyvinkin tietoisena – kohti itsetulkitun intersubjektiiviseksi julistamista. Ja kaiken tämän keskellä: kirjoittaja kastelee puutaan vailla minkäänlaisen pakkoakateemisen, käsite- ja kapulakielisyyksiin sortuvan teoretisoinnin suoja-asua.

Kokoelman yhtenäisyyden kannalta sisällön tekstuaalis-kuvallisen ja historiallisen käsittelykaaren voi tiivistää sanaparin Black Sabbath alle. Pitkin matkaa palataan vähintäänkin viittaustasolla tuohon monia superlatiivisia määreitä itseensä populaarimediakontekstissa sisällyttäneeseen yhtyenimeen, mutta Hurskaisen teksteissä viittaussuhteiden relevanssi on aina perusteltu ja alisteinen syvemmälle tulkinnalliselle ja arvoarvostelmia sisältävälle käsittelytavalle. Keskeistä on joka tapauksessa se, että kirjoittaja pyrkii tarkastelemaan kohdettaan sekä totunnaisesta poikkeavalla tavalla että ennen kaikkea pyrkimään ilmiöiden ja kanonisoitujen kuvastojen taakse – taiteen ja olennoimisen ontologisiin ytimiin.

Pyrkimyksessään Hurskainen osoittaa lähes nietzscheläisen ehdotonta ankaruutta ja toisaalta olemisen syvimmän olemuksen ja ajassa olemisen suhteiden paljastamisen halua. Näin on erityisesti avausesseessä Black Sabbathin gospel, jossa kirjoittaja-kokija haastaa; asettaen dialektikon tapaan teesikseen väittämän Black Sabbathin näkemisestä ensisijaisesti totutusta, historiallis-yhteiskunnallisessa julkikuvassaan aluksi pahaksi tulkitusta, sittemmin populaarikulttuurisesti pahan kuvaston viihteellistäjän roolistaan poikkeavasti, ankarana kristillisyyden ilmentäjänä. Yhtyeenä, jonka lyyristä sanomaa on luettava raa’alla, aukottoman kirjaimellisen tulkinnan otteella. Vasta siten tekstin, musiikin ja visuaalisuuden on lupa ilmentyä aidosti paljaana ja kokonaisena. Vasta siten on lupa ymmärtää yhtyeen sanomaa taiteen, yksilön ja yhteiskunnan kannalta. Vasta siten on lupa antautua filosofiselle entiteetille Ozzy Osbourne mielikuvien, henkilöhahmojen ja ilmiöiden takana. Vasta siten on lupa luoda ”ozzykerronnallista” eheyttä narratiiville, joka huipentuu esseessä Mustan renessanssi.

Video ei ole enää saatavilla

Ankara Hurskainen on myös konkreettisemmalla, populaarimmalla tasolla, ruoskiessaan näkymätön kriitikon viitta harteillaan kohteidensa, sekä niihin liittyvien oheisilmiöiden epäonnistumisia. Heikoimpina hetkinään hän onkin vaarassa luisua kohti parjaamiansa geneerisen rock-kirjallisuuden muotokielisiä ilmaisutapoja, mutta onnistuu aina lopulta johtamaan sekä perustelunsa että kertomuksellisuutensa kohti teoksen kokonaisuuden kannalta oleellista kirjallista ja sanomallista ydintä. Eikä näitä vaaranpaikkoja mahdu matkalle onneksi kovin monta.

Välillä Hurskainen tosin tekee yleistyksiä, joista paljastuu kirjoittajansa ääni sukupolvensa edustajana. Näin on esimerkiksi hänen tulkitessaan ja arvottaessaan hieman yksisilmäisesti 1980-lukulaista musiikkikehitystä. Paikoin myös harmittaa Hurskaisen ehdottomuus nähdä tiettyjen referenssiartistien taiteellisessa olemassaolossa ainoastaan negatiivista – tässä näkökulmaa ei haluta kääntää. Jälkimmäisen antaa kuitenkin anteeksi, paitsi kattavan perustelutasonsa vuoksi, ennen kaikkea siksi, että kyse on koko teoksen kannalta myös tyylillisestä, kerrontaa ohjaavasta seikasta.

Sen sijaan omaa 1990-lukulaista nuoruuttaan pienen paikkakunnan asukkaana – juuri ennen globaalisti digitalisoituneen viestin- ja medianvälityksen murtautumista koko kansan itsestäänselvyydeksi – Hurskainen kuvaa suorastaan hersyvän tarkasti havainnoiden. Näin erityisesti esseessä Elävänä huoneessa, jossa kirjoittaja-kokija onnistuu tiivistämään synteesinomaisesti edustuksellisuutensa yhtenä erään populaarimusiikillisten sukupolvien ketjun viimeisistä edustajista, juuri ennen kaiken kuviteltavissa olevan saavutettavuutta modernien kommunikaatiovälineiden avulla.

Kuvatessaan aikaa, joka tarjosi tilaa mielikuvitukselle, saavuttamattomilta tuntuville haaveille, äänilevyjen ja julisteiden fetissiluonteille ja kaikelle sille kokonaisvaltaiselle kokemukselle, josta jokainen tuleva sukupolvi kirjoittajan teinivuosien jälkeen on lopullisesti, tai ainakin osittain pysyvästi irtirepäisty. Aikana, jolloin kaikki on saavutettavissa ilman erillispyrkimystä. Erityisen onnistuneeksi ja universaaliksi itseanalyysin tekee lopulta se, ettei Hurskainen edellä kuvatusta romanttisesta suhtautumisestaan huolimatta suostu liittymään nostalgikkojen ja retrokkien menneitä aikoja haikailevaan valituskuoroon, vaan näkee historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden mahdollisuuksina – variaatioina kokemuksen eri puoliin.

Kuin pisteenä iin päälle, onnistuu Hurskainen aution saaren levyvalikoiman tematiikkaa ruotivassa lopetusesseessään Into the Void ja autio saari vetämään yhteen kokoelmansa sisällöllisen ydinluonteen, pohtiessaan musiikillisen kokonaistaideteoksen transsendentaalia luonnetta ja onnistuneimmiksi kokemiensa teosten metatasollisia piirteitä. Samalla hän tuntuu tavoittavan myös jotakin yleisempää: piirtämään havainnekuvan yhtäältä niin merkityksellisten taideteosten luonteesta kuin onnistuneiden taide-elämysten perusteistakin.

”Musiikin taika on kuitenkin sula mysteeri, ei maailmamme kaltaiseksi pelkistyvä toinen maailma.” (Antti Hurskainen: Ozzyteksti. Savukeidas, 2013. Sivu 180).

Video ei ole enää saatavilla

Ei Kate tai Tori vaan Astrid.

Astrid Swan osoittaa jälleen kykynsä sekä uusiutumiseen että oman julkaisuhistoriallisen identiteettinsä säilyttämiseen.

Astrid Swan on kaiketi kyllästymiseen asti kuullut vertailuja, joissa vilahtelevat artistit Kate Bushista Tori Amosiin. Tämä ei tietenkään ole Swanin vika, sillä tuskin yksikään pianovoittoista, monia musiikkityylejä taitavasti pop- ja rock-kartalta sekoitteleva ja vahvasti tulkitseva naisvokalisti pystyy tältä ensiassosiatiiviselta tulkinnalta välttymään. Ja huom! En puhu tässä nyt sellaisista hölmöistä sukupuoliorientoituneista käsitteistä kuten ”nais-” ja ”mies”-artistit, vaan yksinkertaisesti niistä julkituoduista soundimaailmallisista ja sävelkielellisistä mielikuvista, joita Swanin musiikillinen esillepano nostattaa. Vähän saman kohtalonhan lienee kokenut yksi jos toinenkin baritoniäänialalla varustettu suomalainen miesrokkari, tullessaan järjestään vertailluksi Ismo Alankoon.

Toisaalta, tiettyä oikeutustakin Bush-Amos-vertailulle Swanin soolouran varrelta löytyy. Näin ainakin, mikäli tartumme laiskuuksissamme vain vuonna 2005 julkaistuun Poverina-esikoisalbumiin, joka esitteli paitsi taitavan lauluntekijän, hyvän tulkitsijan ja komeita sovituksia, myös nosti Swanin Nick Trianin Treeball-yhtyetoveruudesta suuremman yleisön tietoisuuteen.

Poverinan popahtavaa pianoballadivetoista esikoista kolme vuotta myöhemmin seurannut Spartan Picnic esitteli jo huomattavasti moniulotteisemman ja paikoin myös rouheista soundeista, kimuranteista rytmivaihdoksista ja entistä monipuolisemmasta ilmaisukartastosta ammentaneen tekijän, jonka ilmaisu täydentyi entisestään vuoden 2009 bändilevyllä Better Than Wages, jonka esittäjäyksikkö kantoi tuolloin nimeä Astrid Swan & The Drunk Lovers. (Albumilla, jota Swan ei ilmeisesti laske varsinaisten soolojulkaisujensa joukkoon.)

Sen jälkeen ei Swan ennen uutukaistaan ole omaa materiaaliaan julkaissut. Mutta hetkinen! Pari vuotta sitten ilmestynyttä ja sulkeistaen lempeän sarkastisesti nimettyä Hits (Pavement for Girls) -albumina voitaneen pitää ainakin puoliksi aitona Swan-albumina. Tällä erinomaisella, pääasiassa musiikkinörttipoikien diggailun kohteeksi päätyneen amerikkalaisen kitarapopyhtye Pavementin musiikkia coveroineella albumilla Swan väänsi sovituksellisesti ja soundillisesti tulkinnat sellaisiin persoonallisiin kulmiin, ettei ainakaan kukaan Pavementiä hieman huonommin tuntenut voinut tietää, oliko kyse Swanin omasta materiaalista, vai jostain ihan muusta. Samalla artisti esitti melkoisen antiteesin väittämälle, ettei versiointi voisi koskaan olla aidosti taiteellisesti kunnianhimoista tai tavoittaa alkuperäisteoksen tavoin omaa syvällistä intensiteettiään. Kun Swan oli käytännössä myös tehnyt albuminsa alusta loppuun itse, ei voinut kuin ihailla tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja samalla kysyä ihmetellen, mihin tämä monipuolinen tekijä mahtaakaan matkata seuraavaksi.

Tässä se nyt sitten on, yksinkertaisesti Astrid4:ksi nimettynä, Trianin mukaansa niin levy-yhtiöllisesti kuin äänivelhollisesti mukaansa kaapanneena – ja hyvä niin! Swan ja Triani ovat nimittäin luoneet äänimaiseman, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti orgaaninen, pakoton ja luonteva, mutta antamaan silti tilaa jokaisen tyylikkäästi soitetun instrumentin tulla tykö ja silti istua osaksi yhtenäistä kokonaisuutta. Tätä äänimaisemaa tukemaan – tai oikeammin sitä merkityksellisemmäksi – nousevat kuitenkin kappaleiden hienosti toteutetut sovitukset ja paikoin varsin komea orkestrointi.

Sovituksellisilla ratkaisuilla sekä tunnelmalliselta dynamiikaltaan moniulotteiseksi taipuvalla laulutulkinnallaan Swan onnistuu kannattelemaan jopa kaikkein pelkistetyimpiä, tai lähemmäs suoraviivaista pop-ilmaisua taipuvia sävellyksiään. Swanin omien sovituskykyjen ohella täytyy myös erikseen nostaa esiin Johannes Salomaan puhallinsovitusten rooli, joka osaltaan kuljettaa Swanin kappalekielioppia ennen tutkimattomille laduille, herättämällä ainakin viitteellisiä mielikuvakaikuja 60–70-lukulaisten soul- ja bluesdiivojen maailmasta.

Välillä Swan onnistuu kääntämään purtensa esimerkiksi Suzanne Vegan kaltaisen laulaja-lauluntekijän seilaamiin uomiin, ammentaen taas toisaalla populaarimusiikin historian sammioista post-Ziggyn aikaisen David Bowien tyyliin. Juuri Bowie, hieman samaan tapaan kuin alussa mainittu Ismo Alankokin, ovat samalla hyviä vertailukohdallisia esimerkkejä Swanin tekemisen eetokselle. Vaikutteita haetaan ja niiden annetaan rehellisesti kuulua, mutta niistä ei tehdä päämäärää; ennemminkin ne toimivat siemeninä artistinsa persoonallisuudelle. Astrid4:llä Swan siis kuulostaa Swanilta – ei pastissilta, muttei myöskään itsetarkoitukselliselta vaikuttimiensa murhaajalta. Juuri tämä tekee tulkinnasta luontevaa ja originellia.

Musiikintekijyytensä lisäksi, osaa Swan myös tekstin tekemisen taidon. Lyriikoiden pintatasollinen ensivaikutelma nostaa mielikuvien valkokankaalle risteämiä esimerkiksi ihmissuhdedynamiikan, yksilön persoonallisten piirteiden ja sukupuolisuuden teemoista, mutta metaforallista kuvastoa käytetään siinä määrin taiten, että halutessaan melkein tekstin kuin tekstin voi tulkita myös allegoriaksi mitä erilaisimmasta subjektiivisen kokemusmaailman ilmentymästä.

Biisitasolla tuntuisi hieman hölmöltä nostaa Astrid4:ltä esiin erillisiä onnistumisia tai epäonnistumisia, sillä jopa niihin lähestymiskulmaltaan tautologisimmilta kuulostaviin musiikillisiin valintoihinsa on Swan onnistunut aina upottamaan jonkin yllättävän käänteen, koukun tai tunnelmallisen jännitteen, joka onnistuu kääntämään kappaleen sittenkin kiinnostavaksi. Parasta Astrid4:ssä onkin sen universaali luokseenkutsuvuus. Se on eräänlainen Poverinan ja Spartan Picnicin synteesi: samanaikaisesti yllätyksellisyyttä ja haasteita vaativalle musiikinkuluttajalle tarjoava, onnistuen silti olemaan vieraannuttamatta niitä, jotka haikailevat selkeiden ja kauniiden popkappaleiden äärelle.

Pikkunäppäränä kuriositeettina loppuun todettakoon vielä, että ainakin joku kirjoittajan näsäviisastelevaksi hengenheimolaiseksi ilmoittautuva saattaisi löytää poeettista metalyriikkaa pelkän kolmen ensimmäisen kappaleen nimeämiskäytänteiden perusteella: Nature Calling / Four Months To Kill / Yearning To Hold Still. Tästäkin huolimatta – tai ehkä juuri tämän vuoksi: hieno levy!

90 Viimeistään tällä levyllä Astrid Swan betonoi itsensä kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden eliittiin.

Video ei ole enää saatavilla

Karvaiset ja kiharaiset kuolonhaukat.

Death Hawks loi esikoisellaan onnistuneen synteesin. Se kaivoi kaanonin sammioista, vatkasi ja loi oman näköisensä metamorfoosin, luoden samalla melkoiset ennakko-olettamat tulevaisuuden luomisvoimalleen. Mitä bändi saa aikaan toisella albumillaan?

Tätä kirjoittaessani istun näppäimistöni takana mustaan kauluspaitaan pukeutuneena. Paitaan, jonka ainoan kuvituksen muodostavat pienenpienet valkoiset pääkallot. Valinta ei ole tietoinen, enkä liiemmälti usko intuitiivisiin astrologialta löyhkääviin etiäisiinkään. Miksi tämä on siis merkityksellistä? Kenties siksi, että nyt puhutaan Death Hawksista. Tuosta Teemu Markkulan ympärille kasautuneesta ryhmittymästä, jonka Death and Decay -esikoinen kaappasi syvän etelän synkeimmistä suonsilmäkkeistä kumpuavalla kalmankatkuisella bluestripillään lahkoonsa yhden jos toisenkin kotimaisen musiikkikriitikon, muusikoista ja vähänkään syvällisemmin rock-musiikkia harrastavista intoilijoista puhumattakaan.

Näin kävi itsellenikin, vaikka retrospektiivisesti tarkasteltuna voi aina kysyä, kuinka paljon tällaisissa ilmiöissä on kyse varkain syntyneeseen trolliin lankeamisesta – eräänlaisesta ”go with the flow” -asenteesta. Yhtye kun soi kuin reinkarnoitu Doors – niin, tai Black Sabbath, tai Captain Beefheart, tai Hawkwind, tai, tai, tai….

Kuitenkin juuri tästä Death and Decayssa oli kysymys. Sen kyvystä herättää meissä, kenties heikkoina hetkinämme sittenkin nostalgikoiksi tunnustautuvissa, tunne paluusta jonnekin mystifioituun ”wanhaan hyvään aikaan”. Ja silti: tuntua kaikista pastissiviittauksistaan huolimatta tuoreelta ja raikkaalta – sanalla sanoen originellilta. Sen kyvystä soida symbioottisesti itseensä imeneenä esikuviensa muotokielistä sanomaa, sen omailmeisekseen suodattaneena. Sen kyvystä olla samanaikaisesti orgaaninen ja huolellisesti sovitettu, dissonoiva ja melodiantajuinen; pöristä, rosoilla ja jumittaa, olla tästäkin huolimatta läsnä taiten. Samalla se tuli tahtomattaan asettaneeksi standardin – rajapyykin, joka pisti kysymään, oliko kaikki nyt tässä? Miten ylittää jo tehty, miten uudistua ja säilyttää silti identiteettinsä?

Näiden kysymysten piinaamana olin kieltämättä varautunut, polkaistessani – yhä kriittisesti erilaisiin transsendentteihin ennusmerkkeihin suhtautuvana – yhtyeen eponyymin ristimänimen osakseen saaneen kakkoslapsen käyntiin. Kakkoslapsen, joka avausraidan nimeämiskäytännöltään ei kaiketi olisi kohdallani voinut olla mikään muu kuin Night Children! Se nimen täytyi olla! Luonnollisesti! Makasinhan yhä alkuyön tuntien pimentämässä huoneessa omaa toista lastani nukuttaen.

Ja miten polkaisivatkaan yön lapsoset mieleni lentoon, todistaen – tai oikeammin julistaen – että tässä sitä nyt ollaan! Uudistuneina! Monipuolisina! Dynaamisina! Ja kuitenkin: omaa persoonallista identiteettiään hylkäämättöminä! Esikoisen doomahtava bluesjumitus taivutettuna uusiin muotoihin ja sfääreihin. Matkalla Black Sabbathista kohti Pink Floydia, Howlin Wolfista kohti Ennio Morriconea tai Piirpauketta, hylkäämättä silti ainuttakaan edeltäjistään. Ennemminkin tuoden jo hyväksi havaitun rinnalle uutta ja taivuttaen sitä itselleen sopiviin suunnikkaisiin ja tutkimattomiin avaruudellisiin ulottuvuuksiin. Kuin vahvisteeksi ja sideaineeksi avauksen julistukselleen, kuin todistaakseen uudistuneen olemassaolonsa lopullisen oikeutuksen, viheltäen pelin tämän jatkuvaksi seuraavaksi esitellyllä Cain Go Home (2. Session) -kortilla.

Death Hawks astui jo Death and Decayllä siihen samaan pakanalliseen jälkikuusikymmenlukulaiseen kehään, joiden johdannaisina nyky-yhtyeet Hexvesselin ja Jess And The Ancient Onen okkultistisista folk- ja rock-tunnelmoinneista Dark Buddha Risingin totaliteettiin olivat siinneet. Ensiksi mainitun tummanpuhuvan sävyllisyyden sisarpuoleksi voikin nostaa eittämättä kolmosraita Blind Daughter of Deathin, joka todistaa samalla viimein sen, miksi Hexvesselin Mat McNerney on maininnut Death Hawksin erääksi kiinnostavimmista suomalaisista psykedeliayhtyeistä.

Albumin musiikillisesti helpoimmin avautuvaa tarjontaa edustanee Grim-Eyed Goat, vaikka silläkin oma hetkensä psykedelian aallonharjalla kappaleen keskivaiheilla onkin. Nelosraidan tasoittelun jälkeen ohjautuu aavelaiva kuitenkin hiljalleen kohti astraalitunnelmointeja, koukaten Quiet Sunin hellän jumittelun ja Cain Go Homen ykkössession kautta kohti lopullista, yli yhdeksän minuuttista Black Acid -kliimaksia, joka nosti mielikuvieni syövereistä esiin jopa vanhan kunnon Gongin. Ei hassumpaa, ei todellakaan hassumpaa!

Filosofi Morris Weitz esitti aikanaan, ettei taidetta kaikista ponnisteluista huolimatta ole mahdollista määritellä käsitteellisesti. Se pakenee määrittelyjä, jääden lopulta avoimeksi käsiteesi. Death Hawks määritteli oman estetiikkansa Death & Decayllä, asetti sen kakkosalbumillaan uuteen tarkastelukulmaan ja jätti jälleen ilmoille saman kysymyksen kuin aiemminkin – voiko matkaa enää jatkaa ja jos voi, mihin suuntaan? Tämän avoimen kysymyksen vangiksi jäämme toistaiseksi, mutta nauttikaamme väliaika meille tarjoillusta kosmisesta epätietoisuudesta.

91 Toisella albumillaan Death Hawks kasvoi juuri siihen suuntaan, kuten olin toivonutkin. Se uskalsi irrottautua liiasta jumittelustaan, muttei silti hylännyt sielunsa syvintä olemusta.

Video ei ole enää saatavilla