Stray Cats, tortut aloillaan.

Rockabilly ja varhainen rock ’n’ roll ovat kenties energisintä musiikkia, jota on tehty. Niissä on iloa ja naiiviutta, mutta myös seksikäs poljento.

Tämä lista on omistettu niihin hetkiin, jolloin bileiden ei ehkä enää pitäisi jatkua, mutta ne jatkuvat silti. Jos ylimääräistä vaihdetta ei kaiveta epäilyttävillä päihteillä, niin miksei tällä. Onnistuu, lupaan. Ainakin jos laskee kuinka monta kertaa Cadillac-sana mainitaan soittolistan biiseissä.

Listalla on varhaisia klassikoita ja jo vähän unohtuneita vanhoja helmiä, mutta myös poimintoja fifitarikulttuurin uusista aalloista eri vuosikymmeniltä tähän päivään. Muutama askel otetaan myös psychobillyn suuntaan. Suomessakin skene elää edelleen, josta näytteen antavat Jussi Syren, Whistle Bait ja Agents solistinaan Topi Sorsakoski.

Ja ei jatkoja ilman yhtä hidasta. Jos sammut, niin anna Brian Setzer Orchestran usvaisen Kiss Me Deadly -kappaleen soida taustalla. Hyvää yötä, Nuorgam.

5AM Rockabilly Revival

1. The Thunderbirds – Teen Scene
2. Elvis Presley – Baby Let’s Play House
3. Whistle Bait – Don’t Knock It!
4. Stray Cats – Fishnet Stockings
5. Sonny Burgess – Red Headed Woman
6. Nekromantix – Horny In A Hearse
7. Cliff Richard – Move It
8. Fatboy – Bad News From Pretty Red Lips
9. Horrorpops – Thelma & Louise
10. Danny and Juniors – At The Hop
11. Reverend Horton Heat – Drinkin’ and Smokin’ Cigarettes
12. Jussi Syren – Rockabilly Guitar Man
13. Little Richard – Good Golly Miss Molly
14. Bix Bryant & The Raiders – Let’s Have A Party
15. Chuck Berry – Back In The U.S.A.
16. Matchbox – Rockin’ At The Ritz
17. Gene Vincent – Dance to the Bop
18. Carl Perkins – Boppin’ the Blues
19. Topi Sorsakoski & Agents – Cadillac
20. Brian Setzer Orchestra – Kiss Me Deadly

Kuuntele soittolista tästä.

Gore, Gahan, Fletcher.

Precious palautti kärsimyksen Depeche Moden musiikkiin.

”Angels with silver wings
Shouldn’t know suffering
I wish I could take the pain for You

If God has a master plan
That only He understands
I hope it’s Your eyes He’s seeing through”

Depeche Moden Martin Lee Goren elämäntehtävä on jalostaa kärsimystään säveltaiteeksi. Sitä hän on tehnyt jo yli 30 vuotta. Playing the Angel -albumi ja sen ensimmäinen single Precious palauttivat kärsimyksen Depeche Moden musiikkiin.

Tuskalle oli syynsä: Gore halusi pahoitella lapsilleen avioeronsa kauhuja. Ja sen hän teki mitä herkimmällä tavalla. Kaukana olivat neljä vuotta aiemmin ilmestyneen Exciter-albumin sliipattu minimalismi ja seestyneen rakkauden tematiikka. Nyt ryskyy taas ja kajali valuu silmäkulmista.

Gore käsittelee uskonnollisia teemoja usein etäisesti ja mystisiin vertauskuviin verhoutuen. Nyt Jumala on läsnä kolmannessa persoonassa. Se kielii tilanteen vakavuudesta. Kun pitää sanoa ”anteeksi”, ei metafyysiselle maalailulle ole sijaa.

Albumin raidoista Precious on kevyemmästä päästä, mutta siinäkin kuuluu voimakas tuotanto- ja sovitusfilosofian muutos edelliseen albumiin verrattuna. Depeche Moden maailma ei ollut enää puhdas ja täydellinen. Siitä tuli taas riivattu ja raskasmielinen. Säröpedaalit ja rutisevat analogisyntetisaattorit oli kaivettu esiin. Keikoilla esitetty riisuttu sovitus on toisaalta kertonut kappaleen ydinelementtien voimasta: medodia ja sanat kantavat luurankomaisessakin muodossa.

Videolla Gore näppäilee koskettimiaan mustassa kynsilakassa. Käsitellessään omaa suruaan Gore antaa miljoonille muille mahdollisuuden samaan. Tarkoin kielikuvin, pohjimmiltaan toivoa antaen. Kappaleen laulava Dave Gahan on hyvässä vedossa: toisin kuin bändin musiikki, on hänen äänensä muuttunut vivahteikkaammaksi iän myötä.

Precious on paras kappale, jonka Depeche Mode on tehnyt vuoden 1997 Ultra-albumin jälkeen. Vaikka bändi on uransa pituuteen nähden edelleen viriili, on sillä ollut vaikeuksia yltää 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kultakauden briljantille tasolle. Nykytuotannossa on oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää ja intohimoa. Precious on tästä poikkeus ja samalla yksi 2000-luvun kauneimpia popkappaleita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Depeche Modelta ei äänestetty muita kappaleita, mutta synapopveteraanien biiseistä noteerattiin myös muun muassa Orchestral Manoeuvres in the Darkin Dresden.

Nam nam nam. Bzzzz. Piff Paff Pow.

Yläasteikäinen tietokoneisiin viehtynyt suomalaispoika tuskin liikuttaisi varvastakaan ilman kulausta ES:ää. Tai ainakaan pelaisi CS:ää. Tai tekisi mitään muutakaan. Paitsi pohtisi, että mistäköhän saisi yhden ES:n.

ES:n koukuttavuutta ja noloutta on tarkasteltu musiikissa ironisen etäisyydenoton avulla. Vaikka ES-teini eli ”jonne” on hassu hahmo, on hänessä jotain pohjimmiltaan sympaattista. ES-aiheiset YouTube-kommenttiketjut ovat ”vihapuheen”, hekumoinnin ja häröilyn sekamelskaa.

Loisteputkien ja viinereiden sulostuttamassa neukkarissa sanottaisiin, että nyt on nuorisosegmentin brand awareness kohdallaan. Ja niin se onkin. Rakastetuinkaan tuotemerkki ei kuitenkaan yleensä inspiroi ihmisiä taiteilemaan massamitassa. Parasta Euroshopperin kidnappauksessa on se, ettei firma ole lähtenyt suitsimaan meemisekoilua.

Red Bull voi masinoida laskuvarjohypyn avaruudesta, laittaa tarran formulakuskin kypärään ja sponsoroida valkoisen kulttuurieliitin musiikkifestivaalia, mutta Tuusulan S-marketin kassalla kyse on viikkorahojen riittävyydestä. ES on halpaa. Ja addiktoiva piriste, jonka avulla laneista selviää nukkumatta.

”Jonneista” ei ole selvitty ilman moraalista panikointia: itse vankassa Saludo-koukussa tärisevät vanhemmat ovat kiertäneet lähikauppoja energiajuomakieltoa vaatien. Hampaat pilalla, keskittymiskyky pilalla! Kun vain ei olisi ES:ää, niin meidänkin Joonatan-Alexander saisi matikasta ysin.

Tuli ysi tai ei, osoittavat seuraavat harjoitelmat ainakin piinkovaa nettiviihteen osaamista.

#5 Make, Viljami ja Joni: Es pärisee

Puhesyntetisaattorit eivät ole koskaan nousseet vocoderin veroiseksi instrumentiksi, vaikka syytä olisi. Tässä laulussa puhesyntsan neutraali toteavuus on täydellinen vastinkappale jännitteiselle Eminem-kitarariffille. Sanoitukset rienaavat ajatusta rappeutuneesta nuorisosta:

”Vanhus se huokaisi:
nykynuoret, jonnet, nyymit ja pissishuorat
helvettiin menossa tää maa
kun spurdojonnet kaduilla hengata saa”

Video ei ole enää saatavilla

#4 MrTuomo: ES-Song

ES-Song on EDM:n, vanhan videopelimusiikin ja dubstepin fuusiota, joka sisältää lyriikoiden osalta vain lyhyen Minecraft-läpän. Itse sana ”ES” toistuu kuitenkin perkussiivisena elementtinä lukemattomia kertoja. Kommenttiketjuissa MrTuomoa syytetään PewDiePien plagioinnista, mutta mikäpä meemikulttuurissa olisikaan alkuperäistä?

Video ei ole enää saatavilla

#3 Gwen Beach: Vielä on ES jäljellä

Kerran kuunneltuaan Mamba-hittiä ei mielestä pois saa, eikä myöskään tätä rujoa versiointia. Sopivasti sinnepäin lauletun biisin kaiho kohdistuu ES-pärinöihin, jotka ovat juuri tuloillaan. Biisin lopusta löytyy sympaattinen ”shout-out” kovia kokeneelle Tero Vaaralle.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Casey Ryback & Katkotut Kädet: ES

Kaikki olennainen tiivistyy lyriikoihin: ”Kun koulun käytävillä yhä huutelet sä meemejä, vaikka kello välitunnilta jo sisään soi, tietokoneluokassa Viljamin veljeä, hakkerointiasioissa konsultoida voi”. Tämän viiden kappaleen kimaran osalta Casey Ryback on musiikillisesti paras. ES-kulttuurin ydinpiirteiden kiteyttäminen laulun muotoon vaatii vain minuutin.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Jesse Piipponen: ”Gangnam Style” Parody – Euroshopper style!

Gangnam Stylen ES-versiointi on täynnä terhakkaa poikaenergiaa. Myös kokonaisnäkemys videosta, koreografiasta ja biisistä on kehittyneemmällä tasolla kuin valtaosassa ES-häröilyistä. Suomalaisen peruselämän kuvastoon ES-style istuu kuin Kia Prisman parkkipaikalle: videossa liikutaan anonyymilla omakotitalo-alueella, jossain vuodenaikojen välimaastossa. Muita ihmisiä ei näy missään. Ja esikuvan tavoin saunaankin päästään.

Video ei ole enää saatavilla

Björk. Liian ihana jopa itselleen.

Björk uransa taitekohdassa.

”On the surface simplicity
Swirling black lilies totally ripe
But the darkest pit in me
It’s pagan poetry”

Björkille oli aikansa ja paikkansa. Musiikillisesti. Populaarikulttuurisena hahmona hän on toki edelleen tenhoava. Ja keikat ovat upeita.

Levyttävänä artistina eräänlaiseksi taitekohdaksi muodostui kuitenkin Vespertine-albumi, jolta löytyy myös Pagan Poetry. Sittemmin Björkin musiikki alkoi muistuttaa sellaista nykytaidetta, joka herättää lähinnä älyllistä, hymistelevää mielenkiintoa. Ja josta selviää kuohuviinitarjoilun voimin. Melodiat siirtyivät sivummalle, muodollinen nokkeluus etualalle. Tikari sydämeen vaihtui Derrida-sitaatiksi.

Avantgardismi ja itsetarkoituksellinen kokeellisuus kuitenkin vetoavat vähän enemmän, jos tekijä on naittanut niitä takuuvarmaan melodiantajuun. Tai jos hän on tehnyt jazzia. Ja näytellyt hyvin. Hämäryys on parempi ratkaisu kuin kaavoihin kulahtaminen ja ontuvan lehmän lypsäminen. Radikaali omalla ilmaisulla leikittely harvoin kukoistaa valtavirrassa. Björkille se on normi. Häneltä voi odottaa mitä tahansa.

Björk lonkeropäisenä hattivattina Flow Festivalilla vuonna 2012. (Kuva: Tomi Palsa)

Majesteettisesti ryskyvän Homogenic-albumin ja emotionaalisesti repivän Dancer in the Dark -elokuvan jälkeen Björkin ote oli Vespertinellä intiimimpi. Musiikki on kuuntelijaa lähellä, vaikka Björkille ominainen eteerisyys onkin sovituksissa läsnä. Levy henkii fyysistä ja henkistä rakkautta.

Pagan Poetryn muoto on näkemyksellinen. Riisuttu syntetisaattorimaailma luo tasaisen pulssin, jonka päällä harpisti Zeena Parkinsin soitto polveilee. Kappaleen maailmassa on samaa mystistä kiehtovuutta kuin parhaiden satukirjojen luontokuvissa. Björk käyttää ääntään koko rekisterin mitalta: murtuvasta huudosta tyttömäisiin ”I love him” -kuiskauksiin. Silti kokonaisuus kuulostaa koherentilta.

Björk simpukkaprinsessana Turun Ruisrockissa vuonna 1998. (Kuva: Tomi Palsa)

Vaikka Björk olisikin nykyään tekotaiteellinen, on hänestä vaikea olla pitämättä. Kovin moni tuskin aidosti välitti esimerkiksi Vespertineä seuranneesta, lähes pelkkiin ihmisääniin nojanneesta Medúlla-albumista. Levy-yhtiön edustajat todennäköisesti kaikkein vähiten. Silti hänen oli pakko tehdä se. Omia äärirajojaan hakemalla hän tyydyttää kunnianhimonsa.

On kiinnostavaa pohtia, voisiko Björk tehdä vielä suoraviivaisen pop-levyn. Tai edes vähän vähemmän vaikeasti lähestyttävän taidelevyn. Olisiko lopputulos samanlainen ekstaattinen kokeilijan kotiinpaluu kuin J. Karjalaisen Mennyt mies? Vai tinkimättömän avantgardistin lässähdys?

Tuskin mitään näistä, vaan jotain ihan muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Björkiltä äänestettiin myös kappaletta It’s Not Up to You.

Junior Boys: Matt Didemus ja Jeremy Greenspan.

Onko kitsch-esineillä sielu?

”So this is goodbye
No need to lie
This creature of pain
Has found me again”

Junior Boysin kappaleet ovat kuin niitä pieniä koriste-esineitä, joilla tytöt ja nuoret naiset täyttävät huoneensa. Ulkomuodoltaan harmittomia, hellyyttävän nättejä ja ennen kaikkea omistajalleen merkityksellisiä. Tai ainakin on kivaa, että niitä on ympärillä.

Se, onko näillä kitsch-tavaroilla syvällinen sielu, on minulle arvoitus. Junior Boysin tapauksessa ei tarvitse kuitenkaan arvuutella. Laulaja Jeremy Greenspan kuiskaa ajatuksensa lähietäisyydeltä, sanat ovat täynnä merkityksiä. Intiimien kappaleiden maailmassa jokin on hieman nyrjähtänyt, jokin kivi hiertää kengässä.

Moniin kanadalaisiin indiekollegoihinsa verrattuna Junior Boys on kovin levollinen, paikoitellen jopa setämäisen seestynyt. Ja täysin elektroninen. Yksi rumpukone ja pari syntikkaa: muoto tuo mieleen 1980-luvun alun konepopparit ja varhaisen Chicago-housen kaiut viime vuosikymmeniltä. Junior Boys lähestyy kuulijaansa vähäeleisesti ja ujosti: me nyt vain teemme tällaista musiikkia, ehkä joku pitää siitä.

So This Is Goodbye on nimikkokappale Juniorin Boysin toiselta ja toistaiseksi parhaalta albumilta, jolla debyyttilevyn luonnosmaisuus ja varovaisuus oli jalostunut omaksi, varmaotteiseksi tyyliksi. Kappale on hillitty, melankolisen eteerinen ja pulssiltaan tasainen. Se poikkeaa levyn muutoin kirkassävyisemmästä, paikoin energisestäkin yleislinjasta.

Jäähyväiset, tuska ja epätoivo. Aihe on klassinen, tuhansin tavoin kerrottu. Junior Boysin ansio on esittää menetetty rakkautensa vertauskuvin, muutamalla soinnulla ja yhdellä rytmillä.

Tällöin ollaan pelkistämisen, kiteyttämisen ja hienovaraisen tyylitajun ytimessä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Junior Boysilta äänestettiin myös kappaletta Count Souvenirs.

Maximilian Lenz – teknoutopioita maalaileva ja kokkelia nuuhkiva miljonääri.

Saksalaisen rave-kulttuurin setämafiasta kajahtaa.

Saksalainen aikakauslehti Der Spiegel kertoi taannoin, että tekno on musiikkina ja kulttuurina pitkälti ”passé”. Väite on hämmästyttävän virheellinen. Elektroninen musiikki kukoistaa paitsi kaupallisesti myös taiteellisesti ennennäkemättömällä tavalla.

Lähempänä totuutta olemme, jos ”tekno” on yhtä kuin saksalaisen rave-kulttuurin setämafia, josta elinvoimaisimpana on pysynyt kenties Frankfurtin maestro Sven Väth.

Legenda on kuitenkin legenda. Maximilian Lenz eli Westbam on sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos saksalaisen dj- ja teknokulttuurin synty 1980-luvun lopulla pitäisi tiivistää yhteen henkilöön, niin se olisi todennäköisesti Westbam.

1990-luvulla Westbamin masinoimat tapahtumat Love Parade ja Mayday turposivat kuin pullataikina. Ne tekivät Westbamista teknoutopioita maalailevan ja kokkelia nuuhkivan miljonäärin. Kuin viimeisenä kuolinkorahduksena 1990-luvun massahedonismille 21 ihmistä rusentui kuoliaaksi vuoden 2010 Love Paradessa.

Kenties tietystä auringonlaskun tunnelmasta johtuu se, että Westbamin uusi albumi tulee jokseenkin puun takaa. Vielä suurempi yllätys on se, että levy on hyvä. Paikoitellen todella hyvä.

Jos Daft Punk marssitti joukon merkkihenkilöitä tuoreelle albumilleen, niin Westbam tekee saman potenssiin kymmenen: solisteina ovat Kanye West, Iggy Pop, Psychedelic Fursin Richard Butler, Placebon Brian Molko, Lil Wayne, New Orderin Bernard Sumner ja muutama muu.

Mikä pompöösi viritys, ajattelin aluksi. Kuuntelu kuitenkin tyrmäsi ennakkoluulon. Nimekkäät hahmot eivät ole epätoivoinen markkinointitempaus tai osoitus Westbamin omien ideoiden ehtymisestä, vaan vierailijoiden ääniä käytetään tyylikkäästi. Ne ovat paljaita, karkeita, epävireisiä. Tulkinta on aitoa, ei vain ammattimaista.

Westbamin ohjelmoimat konetaustat ovat pelkistettyjä. Yksittäiset rakennuspalikat on kuitenkin taiten valittu. Kappaleiden dynaamiset vaihtelut ovat hienovaraisia, ja kenties juuri siksi niin vetäviä. Solistit pääsevät loistamaan, kun heitä ei hukuteta jättiläismäiseen äänikollaasiin. Inhimillinen ja koneellinen tukevat ihanteellisesti toisiaan.

Kohokohta tarjoillaan heti kättelyssä. Richard Butler vangitsee You Need The Drugs -kappaleessa täsmällisesti sen olotilan, joka vallitsee aivan liian pitkäksi venyneissä klubi-illoissa ja Berliinin harmaissa sunnuntai-iltapäivissä. Biisi tullee soimaan sekä puhtaan toteavana että sarkastisena huomiona lukemattomissa dj-seteissä tämän vuoden aikana.

Vakuuttavaa jälkeä tekevät myös Iggy Pop ja Bernard Sumner, molemmat luonteelleen ominaisissa kappaleissa Kuulaina soivat naissolistit keventävät maskuliinisesti junttaavaa kokonaisuutta oivallisesti. Pintapuolisiksi jäävät puolestaan Brian Molko ja Kanye West. Molkon tapauksessa ei innosta sen enempää maneerimainen laulusuoritus kuin Westbamin teatraalinen taustakaan. The Stranglersista tuttu Westbamin lapsuudenidoli Hugh Cornwell päättää vokalistivierailut vaisussa A Night To Remember -biisissä.

75 Götterstrasse on paikoin loistava, paikoin lattea. Uskomaton vierailijalista ei petä, vaikka aivan kaikki eivät paikkaansa löydäkään. Westbamin paluu, jos hän edes poissa olikaan, on kaikesta huolimatta merkittävä.

Video ei ole enää saatavilla

HIM. Ville Valo – nero vai pölvästi?

Maailma ei muutu, ei myöskään HIM.

Bändi on olemassa, jos se on julkisuudessa. Toisekseen se on olemassa, jos se tekee jotain. HIMin olemassaolo on ollut arvoitus muutaman vuoden ajan, mutta nyt yhtye on palannut.

Maailma ei liioin muutu, ei myöskään HIM. Ville Valo on aina vain Suomen Jim Morrison. Lahjakas komistus, joka dokasi itsensä siihen pisteeseen, että sisuskalut vuotivat verta. Ei vain sydän. Sitten Valo oppi, ja lankesi.

Häneen huomio kiinnittyy, vaikka bändi taitavista muusikoista koostuukin. Tilannetta vain korostaa se, että joihinkin haastatteluihin raahattu basisti Mige keskittyy yleensä lähinnä omituisten keikkabussivitsien laukomiseen.

Onko Valo oivaltava mainosmies vai vilpitön taiteilija? Luultavasti molempia, ja juuri siinä piilee menestyksen salaisuus. Heartagrammi-logo on nerokkuutta, jota ei tapaa brändikonsulttien breinstormauksissa. Ikoni syntyy todennäköisemmin, kun nuorimies potee sydänsuruja krapulapaskalla istuessaan. Bisnesäly ja esteettinen näkemys eivät sulje toisiaan pois.

HIM on yhdistelyä. Vähän Black Sabbathia, Duran Durania, David Lynchiä ja Agentsia. Niin nytkin. Vain sekoitussuhteet vaihtelevat. Diskografiassa mureaa doom-flirttailua seuraa turboahdettu pop-paketti. Ja toisinpäin. Bändi on aina samasta puusta veistetty, mutta samalla ydinilmaisuaan varioiva. Tässä mielessä HIM muistuttaa McDonald’sin kausituotteita. Uutta majoneesia vanhoissa kääreissä säännöllisin väliajoin.

Tuoreella Tears On Tape -albumilla HIM on raskas, mutta myös tutun melodinen ja katkeransuloinen. Intron jälkeen levyn avaava All Lips Go Blue lävistää tärykalvon kivitalon kokoisella kitarariffillä, jota seuraa melankolisen lohdullinen säkeistö. Tutut elementit esitellään välittömästi, valtakunnassa kaikki hyvin.

Edelliseen Screamworks: Love In Theory And Practice -albumiin verrattuna ote on rujompi. Ja samalla melodiat ovat parempia, kertosäkeet tarttuvampia. Kirkkaita ilmentymiä terävöityneestä materiaalista ovat esimerkiksi I Will Be The End Of You ja Into The Night. Jälkimmäinen ei ole cover tai mukaelma Julee Cruisen samannimisestä kappaleesta, vaikka Twin Peaksin usvainen jännite onkin aina ollut osa bändin DNA:ta.

Ainoa selkeästi balladimainen kappale on Stefan Lindforsin ohjaamana videonakin julkaistu Tears On Tape. Heleine pianoineen se muistuttaa Dark Light -albumin nimikkokappaletta ajoilta, jolloin HIM murtautui toden teolla Yhdysvaltain markkinoille. W.L.S.T.D (”When love starts to die”) on myös hidas, mutta enemmän doom-jurnuttamiseen kallellaan.

Levyn intro, outro sekä väliosat Trapped In Autumn ja Lucifer’s Chorale ansaitsevat kiitosta siitä, että niillä on aidosti luontevat paikkansa levyn jatkumossa. Ne eivät ole yhdentekevää ambient-himmailua, vaan sisältävät kiinnostavia oivalluksia. Yleisilmeeltään Hiili Hiilesmaan äänittämä ja Tim Palmerin miksaama levy soi raa’an tymäkästi, mutta ilmavasti. Laulu on jätetty yllättävänkin hiljaiseksi, kitara puolestaan moukaroi matalavireisiä riffejä etualalla.

HIM kuulostaa ajoittain siltä, että se haluaisi tehdä suurempiakin irtiottoja. Viedä väliosat vähän pidemälle, antaa kappaleiden kasvaa ulos radioformaatista. Esimerkkejä löytyy menneisyydestä: Venus Doom -albumin kymmenminuuttinen Sleepwalking Past Hope sisältää jopa bassosoolon. Screamworks-albumin päättävä, elektroninen The Foreboding Sense Of Impending Happiness kuulostaa puolestaan Depeche Modelta kokeellisimmillaan. Bändi venyy vaikka mihin, mutta samalla se rakastaa maneereitaan.

77 Olen aina pitänyt HIMin musiikista. Pidän edelleen. Bändi ei ehkä enää koskaan tule varsinaisesti räjähtämään kansainväliseen tietoisuuteen, mutta se on löytänyt oman ekologisen lokeronsa, jossa sen on hyvä olla.

Video ei ole enää saatavilla

Advanced Art vei suomalaisen teollisuusryskeen aina Music Television taajuuksille asti.

Kauneus on pimeydessä, väkivallassa ja ihmiskunnan häiriötiloissa. Elektroninen industrial-musiikki on ollut Suomessa harvojen laji, mutta kulttuurin tekijöistä sitkeimmät loistavat sitäkin kirkkaammin.

Industrial, EBM ja niiden sisartyylit ovat asemoituneet osaksi goottialakulttuuria. Suomessa erilaiset suuntaukset ovat skenen pienuuden vuoksi eläneet myös rinnakkain: goottirokkarit eivät ole karsastaneet futuristisia koneartisteja, kauhuromantiikka on kohdannut tieteisfiktion androidit ja teollisen metallin ruhjovat riffit. Kulttuurin vahva kaupunki on ollut Tampere, mutta klubeja ja tapahtumia on järjestetty säännöllisesti myös Helsingissä.

Toisaalta etäisyys massojen metallimusiikkiin on jäänyt pitkäksi. Myyntilistojen kärkiä kansoittavan hevisynkistelyn suosio ei ole sanottavasti heijastunut maanalaiseen industrial-skeneen, vaikka maailmoilla paljon yhtäläisyyksiä onkin. Alakulttuuri on pitänyt myös hajurakoa The 69 Eyesin kaltaisiin valtavirran goottipoppareihin.

1980-luvulla postpunk, goottirock, androgyyninen mustahuulipop ja esimerkiksi krautrock näkyivät jo pieninä ilmiöinä Suomessa. Musta Paraati, Psyyke, Hefty Load, Mana Mana ja Syyskuu loivat uudenlaisia, usein kylmän ahdistuneita äänikuvia, jotka nojasivat kuitenkin valtaosin perinteisiin bändi-instrumentteihin.

Samoja henkisiä tiloja luotaava elektroninen industrial löysi vaikutteensa Blade Runner– ja Mad Max -elokuvien, H.R. Gigerin biomekaanisen taiteen ja William Gibsonin Neurovelho-romaanin kaltaisista visioista: teollistunut ja koneellistunut maailma oli matkalla kohti vääjäämätöntä epäonnistumista. Musiikillista inspiraatiota mielenmaisemiin toivat maailmalta Einstürzende Neubautenin ja Throbbing Gristlen kaltaiset avantgardistit, mutta myös suoraviivaisemmat dystoopikot, kuten Front 242, Skinny Puppy ja Front Line Assembly.

Kyberpunk- ja scifi-aineksiin ovat sekoittuneet viktoriaaninen goottiromantiikka, Nosferatun kaltainen varhainen kauhukuvasto, Tim Burtonin fantasiamaailmat sekä esimerkiksi vanhan koulukunnan EBM-musiikin homoeroottisuutta lähentelevä äijäily ja sotilaallisuus. Kovaotteisella konemusiikilla on ollut vahva asema myös fetissipiireissä. Goottien voimakkaasti estetisoitu seksikkyys on usein ulkopuolisten näkökulmasta tulkittu virheellisesti huorahtavaksi vilautteluksi.

Tällaisessa kulttuurisessa sulatusuunissa syntyvä musiikki on kiinnostavaa. Aiemmista Kone-Suomi-listoista poiketen artisteja on nyt vain seitsemän: syy on tarjonnan niukkuus, mutta luku assosioituu myös osuvasti kuolemansynteihin. Seuraavat seitsemän dekadenttia hengentuotetta johdattelevat kotimaisen konemusiikin pimeimmille kujille.

#7 Oldschool Union: Pohjoinen Taivas (V2.0) (EK Product, 2012)

Jos Jouni Hynynen ja Impaled Nazarene joutuisivat tekemään musiikkinsa syntetisaattoreilla, olisi lopputulos todennäköisesti jotain sellaista kuin Oldschool Union. Kyseessä on alkukantainen ja riisuttu EBM-musiikki, joka käsittelee modernin elämän mädännäisyyttä ja arjen latteutta lievästi humoristisella otteella. Oldschool Unionin muhkeat bassolinjat ovat silkkaa turpaanvetoa, jonka päälle räitään punk-henkistä huutoa. Oldschool Unionin Seppo Ahlstedt tunnetaan myös englanninkielisestä Machine Park -projektistaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Neuroactive: Put Your Trust In Me (Cyberware Productions, 1999)

Jo 1990-luvun alussa aloittanut tamperelainen Neuroactive on pehmein ja popahtavin tämän listan artisteista. Advanced Art -yhtyeestäkin tutun Jarkko Tuohimaan ja laulaja Kimmo Karjalaisen melodiat helmeilevät 1980-lukulaisen uusromanttisesti. Neuroactiven futurepop on levinnyt maailmalle etenkin amerikkalaisen A Different Drum -levymerkin ja Suomessa 1990-luvulla ansiokkaan katalogin rakentaneen Cyberware-firman toimesta. Edellisen levynsä Tuohimaan sooloprojektiksi supistunut Neuroactive julkaisi vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kuroshio Current: Hollow Man (Single Cut) (UHOtrax, 2007)

Helsinkiläinen Kuroshio Current alkoi aQin eli Aki Sallisen sooloprojektina. Hiljalleen bändiin liittyivät syntikkaohjelmoija tQ ja kitaristi ErilaZ. Kuroshio Currentin maailmassa tukahdutettu aggressio, kyberpunkin tulevaisuuskuvat ja aQin kolkon käskevä lauluääni ovat nivoutuneet tiukaksi paketiksi. Bändin hajottua sen jäsenet ovat tehneet musiikkia sekä itsenäisesti että erilaisissa yhteenliittymissä: aQi jatkaa riisutusti Kuroshiona, ErilaZ on sooloprojektissaan keskittynyt metallis-kokeelliseen industrialiin, kun taas tQ on vihkiytynyt vintage-syntetisaattoreiden maailmaan. UHOtrax-levymerkki julkaisi Hollow Manin ammattimaisena tuotantona, mutta vähintään yhtä väkevä versio kappaleesta löytyy omakustanteena ilmestyneeltä Innerspace Trauma EP:ltä. 

Video ei ole enää saatavilla

#4 Chaingun Operate: Monuments of Flesh (Cyberware Productions, 1996)

Chaingun Operaten Monuments of Flesh naittaa raakalaismaisen huutolaulun kohtalokkaisiin syntetisaattorimaisemiin. Valtaosan urastaan kolmihenkisenä toiminut tamperelaisbändi oli aktiivinen vuosina 1991–1997. Monuments of Flesh on poiminta vuonna 1996 ilmestyneeltä Binary Idol -albumilta. Voimakkaina vaikutteina kuuluvat Front 242:n ja Leaether Stripin kaltaiset klassikot.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beati Mortui: Let the Funeral Begin (Danse Macabre, 2010)

1990-luvun lopulta alkaen klubitrancen tehokeinot ovat tulleet rytinällä industrial-musiikkiin. Uuden tyylin suosion nopean kasvun myötä on syntynyt taiteellinen inflaatio: etenkin lukemattomien saksalaisartistien levyt ovat olleet aistielämyksinä yhtä yllättäviä kuin Big Mac. Messiaaniset trance-melodiat ja kähistyt särövokaalit ovat läsnä helsinkiläisen Beati Mortuinkin musiikissa, mutta ulosannissa on myös raikasta intohimoa ja sävellyksellistä kekseliäisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pimentola: Psychopompos (Cold Meat Industry, 2007)

Neoklassismi, elokuvallinen kauhu, Nick Caven varhaistuotannon tunnelma ja synkkä ambient ovat kulmakiviä Pimentolan eli Risto-Matti Salon tuotannossa, jonka huippukohta on toistaiseksi ollut tyylitajuinen ja vaikutteiltaan rikas Misantropolis-albumi. Levyn julkaisi ruotsalainen Cold Meat Industry, joka on historiallisesti ollut yksi alansa tärkeimmistä toimijoista. Misantropolis on kiehtova, paikoin hämmentäväkin matka pimeyden labyrintteihin. Albumin kappaleista Psychopompos edustaa Pimentolan teollisempaa puolta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Advanced Art: Wake Up (Poko Records, 1993)

Advanced Artin pioneerityö alkoi jo vuonna 1985. Wake Up on poiminta bändin vuonna 1993 ilmestyneeltä Product-albumilta. Hienossa kappaleessa Nitzer Ebb -henkinen raaka EBM kohtaa syntikkapopin tarttuvat kertosäkeet. Vuonna 1995 kuopatun bändin jäsenet ovat jatkaneet musisointia aktiivisesti. Jarkko Tuohimaan Neuroactive on julkaissut läpi 2000-luvun, P.W:n ja Vincen tuore avaus on puolestaan suoraviivaista futurepoppia tekevä Impakt!-yhtye. Kuten videosta voi havaita, soi Advanced Artin kehittynyt säveltaide aikoinaan myös MTV:llä.

Video ei ole enää saatavilla

Fanu työskentelee.

Drum’n’bass on ollut aina leimallisesti brittiläistä musiikkia. Ja syntyperältään mustien musiikkia. Myös joukko kalpeita skandinaaveja on löytänyt taiteellisen kotinsa rullaavien breakbeatien ja mouruavien bassolinjojen katveesta.

Elektronisen musiikin alalajeista drum’n’bass, jungle ja niiden rinnakkaistyylit ovat olleet lähimpänä hiphop-maailmaa ja lähiöiden katukulttuuria. Niissä on ollut rujoa, spliffinkäryistä uskottavuutta. Junglistin estetiikka poikkeaa tyystin esimerkiksi trancen neonvärisestä muovisuudesta ja teknon akateemisesta tosikkomaisuudesta.

Rikottujen biittien kirjo on valtava. Tämän artikkelin kattokäsite on drum’n’bass, joka terminä valaisee hyvin mistä on kyse: rumpuihin ja bassolinjoihin nojaavasta musiikista, joka ei tosin melodioitakaan karsasta. Jazz-, soul- ja funk -samplet ovat tehneet tyylistä myös verrattain orgaanisen.

Sivupolut ovat loputtomat: ragga-jungle hakee inspiraationsa Jamaikailta, sliipattu liquid-soundi puolestaan istuu akvaariokahviloiden taustamusiikiksi. Murhaavimmillaan drum’n’bass lähentelee äärimetallin tehoja. Kylmiä industrial-sävyjä on maalailtu esimerkiksi futuristisessa neurofunkissa. Täysin palasiksi rytmit ovat menneet Amon Tobinin ja Photekin kaltaisten samplerivirtuoosien teoksissa. Rikas perinne kaikuu kauttaaltaan myös suomalaisissa tuotoksissa.

Dubstep on tuotu tässä tekstissä osaksi rikottujen biittien traditiota, vaikka rajusti popularisoitunut ja lukuisia alalajeja synnyttänyt genre saattaisi ansaita itsenäisenkin käsittelyn. Jatkuvia muodonmuutoksia kokevan dubstepin historia on toisaalta vielä niin nuori, että täysmittaiselle klassikkoartikkelille aika lienee otollisempi hieman myöhemmin.

Yksi drum’n’bassin tahattomista kantaisistä on soul-yhtye The Winstons ja sen vuonna 1969 julkaistu ”Amen Brother” -ralli, jolta sämplätty rumpusoolo kuuluu tuhansissa ja taas tuhansissa julkaisuissa. Muutamien muiden vanhojen funk-looppien ohella Amen-breakbeatia voi pitää jopa koko genren musiikilisena perustana. Koliseva ja epäluonnollisen kuuloinen rytmi on löytänyt paikkansa niin Ninja Tune -henkisestä downtempo-taiteilusta kuin suoraviivaisen piiskaavistakin raidoista. Ja esimerkiksi N.W.A:n definitiivisestä Straight Outta Compton -rapklassikosta. Kaikkialta.

Suomessa drum’n’bass on soinut niin megareiveissä kuin kellariklubeilla. Kansainvälisistä kärkinimistä käytännössä jokainen on rahdannut testipressejä lentolaukuissaan Euroopan takamaille: Roni Size, LTJ Bukem, Goldie, Grooverider, Dillinja, Fabio, E-Z Rollers, London Elektricity… Kulttuurin kenties elinvoimaisimpana aikana on allekirjoittaneen mieleen piirtynyt 2000-luvun alkupuoli, jolloin esimerkiksi Stealth Unit -illat energisoivat VR:n edesmenneet makasiinit ennennäkemättömällä tavalla. Alan ihmisiä kokoava stealthunit.net -sivusto on musiikillisen intohimonsa ja originellin huumorinsa osalta yksi Suomen kiinnostavimmista keskustelupalstoista.

Menestyneitä klubi- ja tapahtumabrändejä on ollut toki lukuisia muitakin, kuten Beatformers ja Pressure Tampereella. Oman hämmentävän alaviitteensä ansaitsevat myös DJ:t Alimo ja Control, jotka vuosituhannen taitteessa muuntautuivat drum’n’bass -promoottereista hivenen koomisiksi pophahmoiksi. 1990-luvun jälkipuoliskolla levylautasia hallitsivat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Dizzy, Boke, Mekaanikko ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Pirkka eli Adder. Näkyvän ja pitkäjänteisen DJ-uran on tehnyt myös esimerkiksi Genki.

Ennen Bassoradion aikaa viidakkorumpuja kolistelivat FM-aalloilla etenkin Dizzy ja tamperelaiskaksikko Skillsters, joilla oli viikottainen ohjelma Radiomafian ja sen seuraajan YleX:n legendaarisessa Tiistain tanssi-illassa.

Onneksi tätä perin marginaalisena pysynyttä musiikkia kuulee radion lisäksi verkossa. Seuraavassa kymmenen maistiaista suomalaisen drum’n’bass-, jungle- ja dubstep-kulttuurin lyhyestä, mutta monimuotoisesta historiasta.

#10 Dharma & Dice: Soul Warrior (Audio Couture, 1999)

Täpärästi 1990-luvun puolelle mahtuva Soul Warrior nojaa kauttaaltaan bändi-instrumentteihin. Terävästä bassolinjasta, vetkuttavasta kitarasta ja muun muassa uruista rakentuu eräänlaista hyperaktiivista funkia. Dharma & Dice -kaksikon muodostaneet Jouni Helminen ja Jani Niiranen olivat vuosituhannen vaihteessa aktiivisia myös Breakwater Crew -ryhmässä. Soul Warriorin julkaisi tunnetun brittiläisen Moving Shadow -levyfirman Audio Couture -alamerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Resound: Carbon Soul (Horizons Music, 2009)

Resoundin eli Ilpo Kärkkäisen Carbon Soul on tunnelmaltaan kolea, yksinäinen ja dystooppinen, kuin ääniraita Alienin kaltaisesta scifiä ja kauhua sekoittavasta elokuvasta. Määrätietoisesti eteenpäin puskeva rytmi ei missään vaiheessa varsinaisesti räjähdä, vaan tyytyy hienovaraiseen variointiin: Carbon Soulin kiinnostavuus vaanii pienissä yksityiskohdissa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bluez & Bronco: Take No More (Defunked, 2002)

Niko Niemisen ja Juha Tuukkasen Take No More on tyylipuhdasta liquid-rullausta, jossa kuminen bassolinja kerrostetaan soul-vokaaleilla ja kuulailla atmosfäärisoundeilla. Biisin julkaisi brittiläinen Defunked-levymerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Desto: Gremlinz (Noppa Recordings, 2010)

Risto Roman eli Desto on suomalaisen dubstep-skenen näkyvimpiä tekijöitä, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Jimi Tenorin kanssa. Järkälemäisen Gremlinzin pohja rakentuu mouruavasta bassosta, jonka päällä liikkuu helmeileviä, videopelimäisiä ylä-ääniä. Gremlinz on A-puolen avausraita Tes La Rokin Noppa Recordingsin julkaisemalla Desto EP:llä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Physics & Kaleb: Disconaught (Phuturistic Bluez, 2003)

Paljon itsenäisestikin julkaisseiden Physicsin ja Kalebin Disconaught on Dharman & Dicen ohella jazz-henkisin tämän listan biiseistä. Glenn Gripin ja Kalle Wahlbergin näpeissä wah-kitaroista, puhaltimista ja vokaalisampleista rakentuu pehmeä ja tyylikäs raita, joka ei kuitenkaan jää kädenlämpöisen äänitapetin asteelle.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rico Tubbs: Gangsters (Menu Music, 2008)

Tamperelainen Riku Pentti tunnetaan paitsi Rico Tubbsina myös Infektona. Pentti on myös Skillsters-kaksikon toinen osapuoli. Tuotanto-ansioidensa ohella Pentti on yksi Suomen karismaattisimmista tiskijukista, jonka keikoilla levysoittimet saavat kyytiä kuin kitarat Pete Townshendin käsittelyssä. Gangsters on rave-henkinen, läskeillä bassolla ja muljuttavalla rytmiikalla varustettu bailuraita, jonka julkaisi brittiläinen Menu Music.

Video ei ole enää saatavilla

#4 L.A.O.S: Panda Style (Hospital Records, 2007)

Tuottajakollektiivi Large Amount of Soulin Panda Style kulkee ärsyttävyyden rajoilla. Ja on kenties juuri siksi pirun koukuttava. Se pyörittää tanssilattiaa varmaotteisesti ja epäsuomalaisen hyväntuulisesti. Hittibiisin julkaisi maineikas brittiläinen Hospital-merkki.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Tes La Rok: Ritual Murdah (NarcoHz, 2007)

Tes La Rok eli Jani Niiranen on ollut yksi dubstepin 2000-luvun puolivälin jälkeisen kasvuvaiheen merkittävimmistä artisteista kansainvälisestikin. Myös Dice-aliaksella tällä listalla esiintyvän Niirasen Ritual Murdah on puhdasveristä dubstep-ilmaisua, jonka pelkistetystä wobble-muljuttelusta ja kaikuvista vokaalisampleista rakentuu juuri sopivan häijy pahapoika-fiilis.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Fanu: From Afterlife She Speaks (Lightless Recordings, 2007)

Fanu eli Janne Hatula paloittelee breikkinsä kirurgin ottein. Fanun synkissä atmosfääreissä rullaava drumfunk on raivannut itselleen myös vahvan kansainvälisen jalansijan. Remixejä tuottelias Hatula on tehnyt muun muassa ilmeiselle oppi-isälleen Amon Tobinille ja rap-komeetta Graciakselle. Yhdessä Bill Laswellin kanssa Fanu on muokannut myös industrial-tähti Nine Inch Nailsia. Tähän kokoomaan valittu From Afterlife She Speaks henkii kaunista, eteeristä mystiikkaa. Kuten monet muutkin, on Fanu kanavoinut suuren osan tuotannostaan omalle levymerkilleen.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Muffler: Showdown (SighCo Recordings, 2005)

Tuotantonsa laajuuden, tasokkuuden ja monipuolisuuden osalta Muffler eli Konsta Mikkonen on selkeästi Suomen johtava drum’n’bass-hahmo. Demoskene-taustainen Muffler alkoi saada huomiota jungle-piireissä 2000-luvun alussa ja julkaisutahti kiihtyi hurjaksi etenkin vuosikymmenen puolivälissä, jolloin alkunsa sai myös oma levyfirma SighCo Recordings. Showdown edustaa Mikkosen synkempää puolta, jossa trillerimäinen tunnelma yhdistyy hyökyaallon lailla vyöryvään bassoriffiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tämä kukkasen mukaan nimetty transsittaja?

Suomalaisen trancen sukupuu on kärjistetysti kaksihaarainen. Toisella puolella on kansainvälisestä populaarista klubikulttuurista inspiroitunut melodinen trance, toisella puolestaan introvertti ja omalaatuinen psykedeelisen trancen maailma.

Kaksijakoisen historian säikeet ovat kulttuurisesti kaukana toisistaan, mutta musiikillisia rajankäyntejä on useita. Maailmojen välistä kuilua on aika ajoin silottanut myös lempeä progressiivinen trance. Lievästi runnoen tämä artikkeli punoo sukupuun yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo ennen kaikkea suomalaisen trancen monipuolisuudesta.

Jättiklubien ja hallibileiden melodinen trance on popmusiikkia, josta puhutaan nykyään myös osana EDM-ilmiötä. Suomessakin trance on ollut suurimpien klubien ja rave-tapahtumien johtava musiikillinen linja 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Klubi- ja tapahtumabrändit, kuten Unity, Hallmark, Illusions, Labyrinth ja Pacifique, ovat keränneet tuhansia ihmisiä tanssimaan ilmaa pyyhkivien lasersäteiden ja glowstickien sekaan.

Suomalainen psykedeelinen trance on elänyt suositun isoveljensä varjossa, kehittyen globaalistikin tarkastellen ainutlaatuiseksi musiikilliseksi alakulttuuriksi. Psytrancen kulttuurinen mosaiikki oli etenkin alkuaikoina merkillinen yhdistelmä avaruusajan teknologiaa, uushippiyttä, orientalismia ja luontomytologiaa.

Brittein saarten ja Manner-Euroopan lisäksi kulttuurin vahvaksi sillanpääasemaksi nousi jo varhain Israel, jolle ominaista energistä ja melodista psytrancea on tehty Suomessa perin vähän. Talvisin vaikutteita haettiin Intian Goalta, josta tuodut DAT-nauhat soivat kesäisin pohjolan metsissä. Luonnonläheiseen teknohippien kulttuuriin vihkiytyi muun muassa aikansa tunnettu eksentrikko Ior Bock.

Psytrance-klubeja järjestettiin Helsingissä myös Sodan kaltaisissa trendipaikoissa. Legendaarisia olivat niin ikään Hui-High-iltamat Tokoinrannan vanhassa Piritassa. Pieniä mikroskenejä syntyi esimerkiksi Lohjalle ja Porvooseen. 2000-luvulla tapahtuminen koko on kasvanut ja luonne muuttunut, kun Konemetsä ja Metsäfestiwal ovat esitelleet trancen lisäksi paljon muidenkin genrejen artisteja. Oma ekologinen lokero ”suomisaundille” on löytynyt myös muun muassa Australiasta, Japanista ja Venäjältä.

Elektroniseen musiikkiin läheisesti, jopa elimellisesti liittyvät nautintoaineet ovat aiheuttaneet suurimmat kohunsa paitsi metsäbileiden myös suurten hallireivien yhteydessä. Valtavirtamediat ovat tarttuneet ärhäkästi poliisin tekemiin ratsioihin ja metsissä tapahtuneisiin traagisiin onnettomuuksiin. Tunnelma julkisessa keskustelussa on ajoittain lähennellyt niin sanottua moraalipaniikkia: paisuteltua huolta siitä, että uusi juhlimiskulttuuri mädättää nuorten mielen ja kehon.

Lieveilmiöt sikseen. Seuraava kavalkadi osoittaa, miten ekstaasi, psykedelia ja muut mielen matkat äärialueille luodaan yksinomaan musiikillisia tehokeinoja käyttäen.

#10 Apollo 3-D: Nature Song (Blue Room Released, 1997)

Blue Room Released oli yksi merkittävimpiä psytrance-julkaisijoita 1990-luvulla. Blue Roomin katalogista löytyy liuta kirkkaimpia klassikkoartisteja, kuten Juno Reactor, X-Dream, Koxbox ja Total Eclipse. Blue Room innostui hetkellisesti myös suomalaisista tuotoksista julkaisten Apollo 3-D:n Nature Songin ja O-Menin Funfarin Made on Earth -kokoelmalla. Apollo 3-D:n eli Mika Kallion ja Mikael Kohlbeckerin Nature Song on scifi-tunnelmaltaan puhdasverinen Blue Room -julkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Troll Scientists: Disco Doctor (Exogenic Records, 2009)

Staffan Strömin ja Jani Inkeroisen Troll Scientists -projektinimi kiteyttää psytrancen kaksi puolta: metsäläisyyden ja tieteellisen tarkan äänenkäsittelyn. Disco Doctor on Sir Eel -albumin avausraita, joka pumppaa määrätietoisen progressiivisesti. Ihanteellista musiikkia ulkoilmabileiden hetkiin, jolloin yö alkaa taittua aamuksi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Kiwa: Trans-Electronic (Surreal Audio, 2002)

Kiwan eli Markku Louhion ja Matti Elsisen debyyttialbumi Dreamtime Enhancer osoitti, miten psytrance fuusioidaan breakbeatiin, tribaalisiin aineksiin ja jatkuvasti eläviin rakenteisiin. Albumilta löytyvä Trans-Electronic on vain yksi esimerkki siitä, miten suvereenia Kiwan rytmiikka on. Kiwa-kaksikosta Louhio on ansioitunut muissakin projekteissa, joista esimerkkeinä breakbeat-projekti Headphonics ja yhdessä UX:stä tutun Kris Kylvenin kanssa tehty Faithealers.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Darude: Sandstorm (16 Inch Records, 1999)

Daruden läsnäolo tällä listalla ei ole vitsi. Ville Virtasen tiki-tiki-tii oli omanlaisensa neronleimaus, jonka kätilönä toimi 2000-luvun vaihteen kultasormi Jaakko Salovaara. Se, että Sandstormia taottiin planeetan kansalaisten tajuntaan ärsyttävyyteen asti, oli vain prosessin sivutuote. Sandstorm oli kuin Robert Milesin Children: virus, joka tartutti ensin klubien levylautaset, mutta pian myös subwooferit Joroisten Esson parkkipaikalla. Yhdysvalloissa uraansa jatkavan Daruden Sandstorm oli maailman myydyin 12-tuumainen levy vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Texas Faggott: Back To Mad (Exogenic Records, 2000)

Tim Thickin ja Pentti Slayerin Texas Faggottia oli etenkin ennen jäljittelijöiden ilmaantumista vaikea verrata mihinkään muuhun, niin omalaatuista sen musiikki on ollut. Jos englanninkielinen adjektiivi ”hilarious” kääntyisi luontevasti suomeksi, niin Texas Faggott olisi juuri sitä. Hilariöösi. ”Fägäreiden” vuoristoratamaisella ajelulla kyytiä saavat niin sähkökitarat, Backstreet Boys -samplet kuin psytrance-elementitkin, mistä Back To Mad ja sen nerokas video ovat mitä havainnollisin esimerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Slusnik Luna: Sun (Unity Records, 2000)

Niko Nymanin ja Nicklas Renqvistin Slusnik Luna toimi eräänlaisena ”talonbändinä” DJ Orkidean Unity-illoissa. Slusnik Luna julkaisi muutaman 12-tuumaisen, joista Sun on kiistatta tunnetuin. Energinen ja kirkas Sun toimii edelleen kuin injektioruiskullinen D-vitamiinia. Biisin julkaisi ensimmäisenä Unity-porukan oma levymerkki, mutta se lisensoitiin pian myös lukuisille ulkomaisille firmoille.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Highpersonic Whomen: Des Pudels Kern (Thirteen Productions, 2002)

Tommi Sirkiän ja Jürgen Sachaun perustama Highpersonic Whomen edustaa tämän sikermän progressiivisinta osastoa. Sirkiällä ja Sachaulla on ollut näppinsä pelissä lukuisissa muissakin projekteissa, joista mainittakoon metsäläiseen tranceen kalleellaan oleva Haltya sekä miesten sooloprojektit Outolintu ja Pelinpala. 10-minuuttinen Des Pudels Kern rakentuu verkkaisesti uusia elementtejä hiljalleen esitellen. Julkaisuajankohtanaan Highpersonic Whomen kuulosti tuotannoltaan niin hillityn tyylitajuiselta, että se istui luontevammin ruotsalaisen trancen perinteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Midiliitto: Homegrown (Exogenic Records, 1997)

Midiliitto oli tuottajakollektiivi ja myös rekisteröity yhdistys, johon kuului muusikoita projekteista kuten GAD, Flippin’ Bixies, O*men ja Praktika. Yksittäisten henkilöiden esiin nostamista vältellyt Midiliitto kokoontui viikottaisissa sessioissa, joiden tuloksena on syntynyt myös Homegrown. Ajalle ominaista avaruusmystiikkaa ja ganja-viittauksia henkivä Homegrown on suomalaisen psytrancen varhaisten vuosien ehdottomia helmiä, joka julkaistiin kauttaaltaan mainiolla Blisspoint-kokoelmalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Super8 & Tab feat. Anton Sonin: Black Is The New Yellow (Anjunabeats, 2010)

Super8 & Tab on julkaissut liudan upeita biisejä brittiläisellä Anjunabeatsilla. Duon muodostavat Miika Eloranta ja Janne Mansnerus. Pop-triviatiedosta kiinnostuneita ilahduttanee se, että Eloranta oli myös yksi XL5:n alkuperäisjäsenistä. Mansnerus eli DJ Tab on puolestaan tehnyt pitkän uran levylautasten äärellä. Vuonna 2010 ilmestynyt Empire-albumi on kaksikon uran kohokohta, jonka onnistuneet laulajavierailut ja hitaammat tempot osoittavat tuottajakaksikon monipuolisuuden.

Albumin kärkilohkaisuja oli Black Is The New Yellow -biisi, jonka tuotantotiimiin on kreditoitu myös nuori klubikomeetta Anton Sonin. Kyseessä on suoraviivainen ja muodoltaan tavanomainen trance-raita, jossa on silti jotain tavattoman vetävää. Kappaleen kauniita suvantovaiheita seuraava liikkeellelähtö antaa ekstaattisen tunteen siitä, että kaikki on mahdollista, tässä ja nyt.

Video ei ole enää saatavilla

#1 DJ Orkidea: Unity (Steel Fish Blue, 1999)

Tapio Hakanen eli DJ Orkidea ja hänen Unity-klubinsa ovat instituutioita. Unity-nimeä kantaa myös Orkidea esikoisjulkaisu. Häikäilemättömän Dead Can Dance -lainan varaan rakentuva Unity on täydellinen setin aloituskappale, joka luo kylmiä väreitä edelleen. Musiikillisesti kyseessä on tyypillinen 1990-luvun jälkipuoliskon trance, joka muistuttaa etenkin brittiläisen Platipus-levymerkin klassisia julkaisuja. DJ- ja tuottajatoimiensa ohella aktiivinen Orkidea on tehnyt uraa Nokian äänitiimin vetäjänä.

Video ei ole enää saatavilla

Sasu Ripatti on milloin Vladislav Delay, milloin Luomo, milloin Uusitalo.

Kone-Suomi on juttusarja, joka käsittelee suomalaisia elektronisen musiikin klassikoita. Genreistä ensimmäisenä vuorossa on tekno.

Konemusiikin alalajeista tekno on muodoltaan kolkoin, monotonisin ja pelkistetyin, mutta samalla yksi kestävimmistä: se pitää pintansa kuin musta väri vaatemuodissa. Tekno ja sen variaatiot ovat säilyttäneet paljon piirteitä 1980-luvun varhaisajoilta, samalla kuitenkin jatkuvasti kehittyen. Ilmaisua alusta asti määrittäneet instrumentit, kuten Rolandin TR-909-rumpukone ja luovasti väärinkäytetty TB-303-bassosyntetisaattori, ovat edelleen monen artistin studion kulmakiviä.

Suomalainen teknoskene on ollut piskuinen, sitkeä ja omalaatuinen. Levymerkeistä etenkin Sähkö Recordings on ansainnut paikkansa elektronisen musiikin historiassa. Globaaliin tietoisuuteen on noussut artisteja, kuten Pan Sonic, Jori Hulkkonen ja Vladislav Delay.

Uusi kulttuurimuoto löysi aluksi sijansa etelän kaupungeista. Varhaishistoria sijoitetaan yleensä 1980-luvun lopun Turkuun, mutta samoina vuosina acid house alkoi soida myös Helsingin klubeilla. Hiljalleen strobojen välke ja savukoneiden sihinä yleistyi varastohalleissa ympäri Suomen. Useimmille artisteille yleisö, levy-yhtiöt ja agentuurit ovat kuitenkin löytyneet ensisijaisesti ulkomailta.

Tässä koosteessa on pyritty pysymään mahdollisimman tiukasti teknon maailmassa, vaikka sivupolkuja esimerkiksi housen ja elektron suuntaan onkin. Monet listatuista tuottajista ovat ansioituneet myös muissa genreissä. Tyylillisesti edustettuna on esimerkiksi Sähkön minimalismia, Detroit-kaikuja, saksalaishenkistä puritanismia, pehmeitä house-sävyjä ja 2000-luvun Berliini-henkisiä versoja.

Konemusiikille tyypillistä onkin, että kattogenret pirstoutuvat lukemattomiin alalajeihin. Listalla on myös nostettu levymerkkejä vahvasti esiin, koska niiden rooli on elektronisessa musiikissa usein yhtä keskeinen kuin artistienkin. Seuraavassa 10 kotimaista teknoklassikoa viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä.

#10 Jussi-Pekka: Dancing Queen (Poker Flat Recordings, 2003)

2000-luvun puolivälin tienoilla Jussi-Pekka Parikka nousi hetkellisesti eurooppalaisten klubien vakiokasvoksi. Parikka julkaisi paljon ja keikkaili etenkin Keski-Euroopassa viikonlopusta toiseen. Parikan tuotanto on pääosin kuulasta teknon ja housen fuusiota, josta Dancing Queen edustaa napakampaa ja särmikkäämpää laitaa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Future Beat Investigators: Lotus (Sonar Kollektiv, 2007)

Future Beat Investigators on pienimuotoinen dream team, johon kuuluvat pitkään Helsingin klubiympyröissä vaikuttaneet Toni ”Lil’ Tony” Rantanen, Kimmo Oksanen ja viime vuonna fantastisen Dawn-albumin julkaissut Roberto Rodriguez. FBI:n tyyli on analogisen lämmin, tummasävyinen ja Chicagon suuntaan kumartava. Syviin kaikuihin nojaava Lotus poikkeaa hieman FBI:n minimalistisesta yleislinjasta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sami Koivikko: Grunis (Shitkatapult, 2002)

Sami Koivikon omalaatuinen musiikki sai 2000-luvun alussa huomiota etenkin Shitkatapult-levymerkin julkaisujen myötä. Koivikko seikkailee teknon ja housen maastossa, ollen kuitenkin rakenteellisesti useimpia kollegoitaan monipuolisempi ja yllättävämpi. Tähän kokoomaan nostettu Grunis edustaa Koivikkoa Detroit-henkisimmillään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Leo Laker: Cannon Steps (Tresor Records, 1998)

Leo Järveläisen eli Leo Lakerin ensijulkaisu ikonisella saksalaisella Tresor-levymerkillä oli suomalaisittain tapaus. Myös legendaarisena klubina tunnettu Tresor lähestyy teknoa monista kulmista, joista Laker edustaa kylmää, kovaa ja kurinalaista schranz-henkistä suuntausta. Laker on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka julkaisten muutaman vinyylimaksin vuodessa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Kemppi: Metal Space (Komisch, 2009)

Samuli Kempin Deep Space Helsinki on sekä klubi-ilta, radio-ohjelma että levymerkki. Nimi on osuva: Kempin tekno on avaruudellista, vieraantunutta ja minimalistista. Ja se myös rullaa vastustamattomasti. Kempin tyylilliset hengenheimolaiset löytyvät Saksasta, jossa hän on esiintynyt muun muassa teknomaailman kiistattomassa keskipisteessä, Berghain-klubilla Berliinissä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sasse: The Time Together (Moodmusic Records, 1996)

Turusta kotoisin oleva, Frankfurtin kautta Berliiniin emigroitunut Sasse eli Klas Lindblad on tehnyt pitkän uran sekä muusikkona, dj:nä että levy-yhtiömiehenä. Sassen Moodmusic on julkaissut reippaasti yli 100 nimikettä, joista The Time Together kantaa kunniallista esikoistunnistetta MOOD-001. Tyylillisesti perinnetietoinen Sasse on julkaissut paljon myös Freestyle Man -nimellä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jori Hulkkonen: Heights (F-Communications, 1996)

Kemin suuri mies, nykyään Turussa asuva Jori Hulkkonen on viime aikoina ollut esillä Sin Cos Tan -bändinsä yhteydessä. Syntikkapopin ohella Hulkkosen juuret ovat etenkin Detroit-teknossa ja muissa klubikulttuurin varhaisvaiheen suuntauksissa. Hulkkosen tuotannossa ja dj-seteissä synteettinen tekno, elegantti house, pop-vaikutteet ja esimerkiksi acid-pulputus ovat historian saatossa vaihdelleet kausittain. Heights on maalailevasti soljuva raita Hulkkosen debyyttialbumilta Selkäsaari Tracks. Olemukseltaan vakava Hulkkonen on myös verraton humoristi, josta kertovat projektinimet, kuten ”Eternal Boyman” ja ”Jori Hulkkonen Kemistä” (ks. esim. EP Rokataan täysillä).

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vladislav Delay: Huone (Chain Reaction, 1999)

Sasu Ripatti eli Vladislav Delay on aina ollut eräänlainen ulkopuolinen omassa maailmassaan. Jazz-rumpalista konemuusikoksi siirtynyt Ripatti ei ole viihtynyt klubeilla eikä skenepiireissä, vaikka hänen Luomo– ja Uusitalo-projektinsa ovat tanssibiittiä hienoimmillaan. Ripatti ei ole juuri piitannut remixien tehtailusta, vaikka Massive Attackille suostuikin sellaisen tekemään. Taannoin Ripatti muutti klubikulttuurin keskuksesta Berliinistä Ouluun Hailuodon saarelle. Ripatin lukuisista pseudonyymeistä Vladislav Delay on ollut hänelle itselleen aina tärkein. Tyypillinen Delay-äänikuva koostuu tummista tekstuureista, satunnaisuuksista ja niiden pohjalla kytevästä dub-teknosta.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Ø: Muuntaja (Sähkö Recordings, 1994)

Mika Vainio eli Ø tunnetaan ennen kaikkea vuonna 2009 lopettaneesta Pan Sonicista. Hänen soolotuotantonsa muodostaa Sähkö Recordings -levymerkin taiteellisen kivijalan. Vainion raa’an minimalistinen, kaikesta orgaanisuudesta ja inhimillisyydestä riisuttu, matalimmilla bassotaajuuksilla humiseva musiikki on ajatonta. Jos Muuntaja julkaistaisiin tänään, kuulostaisi se edelleen tuoreelta ja oivaltavalta. Metri-albumilta löytyvää biisiä on ollut tekemässä myös Pan Sonic -aisapari Ilpo Väisänen. Vainio jatkaa edelleen uraansa eri projektien parissa Berliinissä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Mono Junk: Holy Detroit (Dum Records, 1992)

Mono Junk eli Kimmo Rapatti on kiistaton suomalaisen teknon pioneeri. Rapatti on julkaissut paljon omalla Dum-merkillään, mutta Mono Junk ja Rapatin lukuisat muut artistinimet saavuttivat 1990-luvulla myös kansainvälistä jalansijaa ulkomaisilla levyfirmoilla. Beyond the Darkness -EP:ltä löytyvä Holy Detroit on primitiivistä ja pahaenteistä autokaupungin sykettä parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Daft Punk – kun roboteilla oli vielä kasvot.

Daft Punkin suosio jaksaa hämmästyttää. Hämmästyksen syy ei ole se, että Daft Punk ei tekisi hyvää musiikkia. He tekevät kerrassaan fantastista musiikkia. Hämmästyksen syy on se, että musiikki on hyvin lähellä niitä pienten painosmäärien 12-tuumaisia, jotka jäävät yleensä dj-piirien kuriositeeteiksi. Vuoden 1996 popklassikoksi nostamamme (ja kyllä, pienellä Soma-levymerkillä jo edellisenä vuonna ensimmäisen kerran julkaistu) Da Funk on single Daft Punkin debyyttialbumilta Homework.

Daft Punk ei toisaalta koskaan rajoittunut ranskalaisen filtterihousen kaavoihin, vaikka trendiä sivusikin. Daft Punk valitsi koukkunsa taiten, toisti niitä ärsyttävyyteen asti ja naitti ne matalalta pumppaavaan klubibiittiin. Menestysreseptin kruunasi lofi-estetiikan kekseliäs käyttö. Da Funk rakentuu pitkälti yhden melodiakierron varaan, jota nousee lopussa tukemaan säröinen acid-kuvio. Rytmi sykkii määrätietoisesti kuin Queenin Another One Bites The Dust.

Da Funkia tukee Spike Jonzen hurmaava video. Öinen New York näyttäytyy rauhallisissa katumaisemissa, joissa eksyneen oloinen koiramies vaeltaa Da Funkia tuuttaavan ghettoblasterin kanssa. Video jättää musiikin monin paikoin taustalle ja nostaa esiin koiran satunnaisia kohtaamisia ja niihin liittyviä keskusteluja. Video päättyy pimenevässä kuvassa kaikuvaan vihellettyyn melodiaan, joka kertoo täsmällisesti miksi Daft Punk poikkeaa klubimusiikin harmaasta massasta: sen yksinkertaisen oivaltavia biisejä voi vihellellä.

Maskien taakse mielellään jättäytyvät Daft Punk -miehet Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo eivät ole varsinaisia rave-natiiveja, vaan heidän Daft Punkia edeltänyt kitarabändinsä oli vahvasti inspiroitunut muun muassa The Beach Boysista. Daft Punk on myös aina ollut Gesamtkunstwerk siinä missä Kraftwerk: sen äänen, kuvien ja esiintymisten luoma kokonaisuus on oma maailmansa. Siinä missä Kraftwerk oli kurinalaisen minimalistinen, on Daft Punk pikemminkin kimalteleva ja vivahteikas kollaasi.

Konemusiikin hektiset syklit ja tuotantovälineiden kehitys vanhentavat monien artistien soundin nopeasti. Da Funk kuulostaa kuitenkin yhä täysin ajattomalta. Videon kera Da Funkista muodostui saumattoman tyylikäs kokonaistaideteos, joka on merkkipaalu paitsi Daft Punkin uralla myös 1990-luvun populaarikulttuurissa laajemmin.

Video ei ole enää saatavilla

The Prodigy ja pyromaanin riemu.

The Prodigyn nerokkuus piilee pohjimmiltaan siinä, että se pystyy kanavoimaan koko maailman liike-energian hetkellisesti rytmiseen vöyrytykseensä. Ykkösiskuille latautuva voima pudottaa kanveesiin kuin Robert Heleniuksen oikea suora. Kuuntelija havahtuu kokoamaan itsensä, vain huomatakseen olevansa osa hikeä valuvien tanssijoiden riehuvaa massaa.

Firestarter on single The Prodigyn kolme albumia kestäneen kultakauden päättäneeltä The Fat of the Land -levyltä. Tanssijasta laulajaksi siirtyneen Keith Flintin punk-kähinä yllätti Firestarterin ilmestyessä monet – myönteisesti ja kielteisesti. Oli selvää, että The Prodigy oli ajautunut jo kauas rave-juuriltaan. Jo edellisellä Music for the Jilted Generation -albumilla läsnä olleet tummat sävyt olivat syventyneet puhtaaksi, päälle käyväksi aggressioksi.

Kuten The Prodigyn kappaleista useimmat, nojaa myös Firestarter muutamaan melodiseen riffiin ja breakbeatiin. Dynamiikka on kaksijakoista: suvantokohdat kiusaavat ja odotuttavat kuuntelijaa, jonka jälkeen teurastus rummuilla jatkuu. Keith Flintin vokaalit ovat oiva mauste, josta ei kuitenkaan tullut vakituista osaa bändin repertuaarissa. Ne olivat lopulta vain osatekijä Liam Howlettin visiossa, sample muiden joukossa.

The Prodigy on ollut aina show. Lukemattomista muista elektronisen musiikin artisteista poiketen se ei ole nojannut yhteen etäiseen, anonyymiin ohjelmoijaan. Vaikka Liam Howlett on vastannut musiikista, ei Flintin, Maximin ja vuonna 2000 bändistä eronneen Leeroy Thornhillin roolia ole syytä vähätellä. He ovat tehneet kokonaisuudesta äärimmäisen viihdyttävän ja helposti lähestyttävän. Keikoilla he ovat nauttineet bileistä yleisön ja Howlettin syntikkakioskin välissä. Firestarterin video heijastelee tätä erikoislaatuisen toimivaa asetelmaa: maanisesti ilveilevä Flint ottaa tähden roolin, Howlett elehtii sisäänpäin kääntyneesti, kun taas Maxim ja Thornhill ovat vapaassa liikkeessä.

Kriittisesti tarkasteltuna The Prodigyn tyylillinen kehityskaari hilpeistä tikutaku-vokaaleista ja rave-pianoista kohti ilkeämpää vääntöä oli joka tapauksessa menestys. Kurjaa on se, että uudistuminen päättyi The Fat of the Landiin. Vaikka bändi on edelleen rautainen esiintyjä eivätkä uudetkaan albumit aivan surkeita ole, ovat ne kuitenkin 1990-lukulaisen nostalgian varassa. Innovaattori väsyi ja sen katse jämähti peräpeiliin.

Video ei ole enää saatavilla

Kvantitatiivinen tutkimus aeolilaisten kadenssien esiintymisfrekvenssistä tuvalaisessa kurkkulauluperinteessä? Kolmas rivi, neljäs hylly, alin rivi, kuudes vasemmalta.

Tutkijat ovat harvoin kykeneviä tai edes halukkaita popularisoimaan työtänsä. Kyseessä ei ole välinpitämättömyys muuta maailmaa kohtaan, vaan enemminkin ajan- ja rahanpuute sekä tutkimuspiirien varauksellinen suhtautuminen tiedejulkkiksia kohtaan. Liikkuminen erilaisten kielellisten maailmojen välillä ei myöskään ole aivan mutkatonta: artikkeli tiedejulkaisussa vääntyy kivuliaasti nasevaksi kolumniksi. Tämä kaikki on harmillista, koska akateemisissa instituutioissa ja muissa hautomoissa tehdään kiinnostavia asioita.

Toisaalta populaarikulttuuria ja musiikkia käsitteleviä väitöskirjoja julkaistaan laajemmillekin markkinoille silloin tällöin. Välillä työt julkaistaan sellaisenaan, välillä kevennettyinä ja virtaviivaistettuina. Tässä listauksessa Tricia Rosen ja Daniel Cavicchin teokset on stilisoitu, loput ovat puolestaan itse asiaa. Tutkijat haravoivat populaarikulttuurin maastoa monista kulmista, kuten sikermä tulee osoittamaan. Merkille pantavaa on myös se, että kaikkien töiden taustalla on aiheen parissa elettyä henkilöhistoriaa, ei vain kirjallista oppineisuutta.

Väitöskirjojen valintakriteerinä on ollut ennen kaikkea se, että niitä pystyy lukemaan tuntematta kyseistä tieteenalaa. Osa teoksista toki sisältää metodi- ja teorialukuja sekä paikoin koukeroista käsitteistöä, mutta jargon ei missään tapauksessa dominoi kokonaiskuvaa. Seuraavassa viisi väitöskirjaa, jotka tavallinenkin ihminen jaksaa lukea.

#5 Tricia Rose – Black Noise: Rap Music and Black Culture in Contemporary America (Wesleyan University Press, 1994)

Wu-Tang Clan.

Kirjan ilmestymishetkellä rap-maailmassa elettiin mielenkiintoisia aikoja. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt merkkiteoksia, kuten Snoop Doggy Doggin Doggystyle ja Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers). Listoilla oli puolestaan keikkunut sellaisia artisteja kuin Vanilla Ice, Beastie Boys ja MC Hammer. Kirjoittaja Rosen kotikaupungissa New Yorkissa 1970-luvulla syntynyt rapin alkuräjähdys oli hajaantunut jo 1980-luvulla lukemattomiin erilaisiin tyyleihin. Kirjan kokonaisvaltainen otsikko on siis kunnianhimoinen.

Rose ei peittele sitä, että hän on luokkatietoinen ja feministinen vasemmistoälykkö. Rose käsittelee rap-musiikkia jälkiteollisen ajan pohjimmiltaan marginaalisena äänenä, vaikka rap murtautuikin valtavirtaan paitsi mustien myös valkoisten artistien toimesta. Feminististä kontekstia puolestaan hämmentää räikeästi miespuolisten rap-artistien roisi naiskuva. Rose tiedostaa ristiriidat ja käsittelee niitä kirjan eri vaiheissa. Poliittisten asetelmien lisäksi Rose pureutuu syvällisesti myös puhtaasti musiikillisiin seikkoihin, kuten samplereihin rapille ominaisena instrumenttina.

Hyvä (ala)kulttuuritutkija pystyy samaistumaan tutkimansa skenen fiilikseen, kuitenkin kriittisen etäisyyden säilyttäen. Tässä ja myös tavoittelemansa kokonaiskuvan rakentamisessa Rose onnistuu hyvin.

#4 Atte Oksanen – Haavautuva minuus: Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa (Tampere University Press, 2006)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

”Kuolemasta tulee sanoituksissa absoluuttinen raja, jota vasten mies rakentaa elämäänsä. Juuri kuolema kytkee tien ja totuuden toisiinsa.”

Oksasen teos ei käsittele yksinomaan musiikkia. Se on enemminkin taiteesta, musiikista ja populaarikulttuurista ammentava kuvaus nyky-yhteiskunnan patologioista. Oksasen lähestymistapa on kuitenkin niin omaperäinen ja monin paikoin musiikkia sivuava, että Haavautuva minuus ansaitsi paikkansa tällä listalla. Harvassa lienevät myös väitöskirjat, joiden esipuheen päättää Type O Negative.

Oksasen mukaan elämme äärimmäisyyksien aikaa. Äärimmäisyyksiä hän lähestyy esimerkiksi Nine Inch Nailsin, Timo Rautiaisen, Mana Manan ja Viikatteen musiikin avulla. Musiikkia ja muita kulttuurisia artefakteja Oksanen pitää eräänlaisina sosiaalisen todellisuuden diagnooseina.

Raskaan suomenkielisen rockin kuva miehuudesta on lohduton: panssaroituneen miehen yksinäisyys on lähes kosmista. Samaa häpeää ja lukittumista Oksanen havaitsee myös Nine Inch Nailsin tuotannossa, jota hän kuvailee: ”Minuus värisee repaleisena tuulessa, jota puhaltavat koneajan demonit, iholla parveilevat kärpäset ja putkistosta päähän pulppuava paska.”

Väitöskirja luettavissa PDF:nä täällä.

#3 Petri Kuljuntausta – First Wave: A Microhistory of Early Finnish Electronic Music (Like, 2008)

Erkki Kurenniemi.

Varhainen suomalainen elektroninen musiikki, musique concrète ja avantgarde ovat saaneet 2000-luvulla uutta näkyvyyttä Petri Kuljuntaustan teosten myötä. Järkälemäisen lähdemateriaalin turvin Kuljuntausta kartoittaa niin anekdootinomaisia tapauksia kuin laajempia kehityskulkuja, joiden myötä Suomessa syntyi pikkuriikkinen, mutta viriili avantgarde-maailma 1950- ja 1960-luvuilla.

Viime vuosisadan puolivälissä välineitä elektronisen musiikin tekemiseen oli lähinnä Yleisradion ja yliopistojen studioissa. Suomessa syntyi kuitenkin useita merkillepantavia julkaisuja, joista huomiota on edelleen herättänyt esimerkiksi Erkki Kurenniemen tuotanto.

Myös modernit klassiset säveltäjät, kuten Joonas Kokkonen ja Erik Bergman, ilmaisivat kiinnostuksensa tuoreisiin äänimaailmoihin. Suomessa vieraili alan merkkihenkilöitä, joista Karlheinz Stockhausen harkitsi jopa oman mökkisaaren ostoa Suomesta. Tekniikan Maailma julkaisi oppaita elektronimusiikin tekoon, ja M.A. Numminen järkytti kansainvälistä yleisöä esiityessään Sähkökvartetti-syntetisaattorin kanssa.

#2 Daniel Cavicchi – Tramps Like Us: Music and Meaning Among Springsteen Fans (Oxford University Press, 1998)

Bruce Springsteen.

Daniel Cavicchin teos käsittelee ennen kaikkea faniuden olemusta. Faniuteen on aikojen saatossa suhtauduttu monin tavoin: kriittiset äänet ovat nähneet sen pakonomaisena ja alistuvana fanaattisuutena, toiset puolestaan ovat nähneet faniyhteisöt ja niiden merkitysmaailmat elämää rikastuttavina kokemuksina. Kirjoittaja Cavicchi kuuluu jälkimmäiseen ryhmään: musiikkifanius on tuonut hänelle tärkeitä ihmissuhteita ja auttanut vaikeiden aikojen yli. Cavicchille fanius on enemmän uskontoa kuin politiikkaa. Tämä käsitys kumpusi myös Cavicchin haastattelemin fanien kokemuksista: Springsteenin keikkoja kuvailtiin usein uskonnollisen terminologian avulla.

Bruce Springsteen on faniuden kohteena poikkeuksellinen megatähti, koska hän ei edusta eskapismia ja glamouria perinteisessä mielessä. Cavicchi näkee, että Springsteen haastaa jaottelut esittäjän ja yleisön sekä tuottajan ja kuluttajan välillä. Tilanteessa on hassua nurinkurisuutta: Springsteen yrittää olla arkinen katujätkä, kun fanit puolestaan pysyvät sellaisina kuin ovat – idolinsa matkimisen sijaan. Springsteenin onnistumista ei ole kuitenkaan syytä epäillä: hänen ilmaisunsa koskettaa ihmisiä yhä hämmästyttävän henkilökohtaisella ja elämänmakuisella tavalla.

#1 Ahti Nikkonen – Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho (Suomen Etnomusikologinen Seura, 2004)

Rampe ja Naukkis.

”Tutkiminen ja säveltäminen ovat luomisprosesseja, joilla on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä. Tämän olen itse kokenut viime vuosien aikana harrastaessani iskelmien säveltämistä ja tutkimusta rinnakkain.”

Iskelmälaulajien palkkasoturit, cover-bändit, freelance-soittajat ja ravintolamuusikot eivät paistattele musiikkimaailman parrasvaloissa, mutta he edustavat joka tapauksessa musiikillisen viihdyttämisen kovaa ydintä: he ovat tunnollisia ja rautaisen ammattimaisia yleisön palvelijoita. Nämä muusikot elävät epävarmaa ja liikkuvaa elämää, johon reagoidaan erilaisin elämäntapavalinnoin. He olivat pätkä- ja silpputyöläisiä jo kauan ennen nykyisen portfoliokulttuurin syntyä. Väitöskirjan tekijä Ahti Nikkonen on itsekin taustaltaan muusikko, joka tuntee ravintolat myös baarimikon näkökulmasta.

Nikkonen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi. Hän tarkastelee laajasti sekä alkoholipolitiikan, työn että elämänpolitiikan muutoksia. Aiheeseen sopien kirjan luvut on nimetty musiikkikappaleen etenemistä mukaillen: introsta teeman kehittelyyn, kertosäkeeseen ja loppusoittoon. Väitöskirjassa antoisinta on sen antama historiallinen perspektiivi, joka valaisee esimerkiksi suomalaisen kevyen musiikin siirtymiä jazzin, iskelmän ja rockin välillä.

Väitöskirja luettavissa PDF:nä täällä.

Bonus! Janne Rintala ja Mikko Ropponen – Uuden, musiikkialalle pyrkivän artistin kohdalla tehtävä imagon rakennus: case Arttu Wiskari (Laurea-ammattikorkeakoulun liiketalouden koulutusohjelma, 2009)

Tuntematon tutkimuskohde.

Myös Arttu Wiskari on ollut tieteellisen tutkimuksen aiheena. Ei nyt kuitenkaan väitöskirjan, mutta kyllä Laurea-ammattikorkeakouluun tehdyt liiketalouden opinnäytetyötkin ovat tiedettä.

Toinen opinnäytetyön tekijöistä on Wiskarin yhtyetoveri Janne Rintala, jonka kanssa hän on tehnyt esimerkiksi Mökkitie-hittinsä. Tutkimuksessa todetaan muun muassa seuraavaa: ”Lähtökohtana ollut idea Arttu Wiskarin positioimiseksi koko kansan reissumieheksi, joka kiertää ympäri Suomea laulamassa tarinoitaan näyttää siis toimivan. Artisti koettiin ammattilaisten silmissä uskottavana ja elämää nähnyt ulkoasu Wiskarin tarinaa tukevana.” Opinnäytetyö on tehty vuonna 2009 ennen Wiskarin radiohittejä.

Opinnäytetyö luettavissa PDF:nä täällä.

Pää Kii, harrastuksena mojovat kurapierut.

Kun on helppoa, on hauskaa.

Lukuisat tahot ovat jo julistaneet punkbändi Pää Kiin esikoisen yhdeksi vuoden levyistä. Kuoroon on helppo yhtyä: tämä kiekko on veistetty timantista. Albumi kuulostaa siltä, että sen tekeminen on ollut helppoa ja hauskaa. Silti siinä kuuluvat myös näkemys, kokemus ja kivulias itseilmaisun pakko. Teemu Bergmanin sävelkynä terävöityy bändi bändiltä: nyt melodinen mahla valuu kuin kalja Lepakkomiehen hanoista.

Pää Kii on räkäinen, mutta tuotettu. Soiton svengi rullaa vastustamattomasti. Koukkuja tukevat lapsekkaat naisäänet ja muut voimapop-jipot. Välillä melodisia oivalluksia on piilotettu herkullisesti keinuviin bassolinjoihin: kuuntelija huomaa hyräilevänsä neljäkielisen tahdissa. Reikäpäisen kaahauksen tempo rauhoittuu juuri oikeissa väleissä.

Laulut kertovat sekakäytöstä, pahasta olosta, ihmissuhteista ja ajan ilmiöistä. Osa ralleista on silkkaa humoristista rienaamista ja jätkämeininkiä. Vakavammat tekstit ovat ilmeisen henkilökohtaisia, ne tulevat iholle ja tekevät kipeää. Pienen ruskeasilmäisen tytön kohtalo on käsinkosketeltava Kalifornia Dreaming -kappaleessa. On komediaa, on tragediaa, on tragikoomisuutta.

”Kuuden vuoden vitutus” on levyn päivänpoliittisin kappale. Sauli Niinistön suurimpia oivalluksia on uudenlaisen kielen politiikan tuominen suomalaiseen kampanjointiin. ”Työväen presidentti” -slogan hämärsi valtasuhteet, kaappasi duunarit puolelleen ja verhosi vaikeat aiheet siloteltuun ympäripyöreyteen. Pää Kii nauraa mainostoimistoretoriikalle ja töräyttää päälle mojovan kurapierun.

Merkillinen yksityiskohta levyllä on Otto Grundströmin piipahdus kahdessa kappaleessa. Bergmanin ansiokkaan määkimisen rinnalla Oton perinteisempi rocksoundi tuntuu vähän irralliselta. Toisaalta puolikuurokin huomaa, että kyseessä on yksi Suomen parhaista laulajista, jonka draivi etenkin Kun tänään lähden -biisissä on sekä aggressiivinen että seksikäs.

90 Pää Kiin päänavaus on syyskauden tapaus, joka on mitä terapeuttisinta viihdettä kilpailukyky-liturgian ja masennuslääkkeiden uuvuttamassa Suomessa.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode, auliisti käpälöitävissä.

Depeche Mode on maailman remiksatuimpia bändejä – ellei remiksatuin. Muokkaustalkoisiin bändi on palkannut levy levyltä aikansa kiinnostavimpia elektronisen musiikin tuottajia, joista monet ovat osin menestyksensä velkaa Depeche Moden pioneerityölle synteettisen ilmaisun saralla. Bändin omat tuotantoihanteet ovat myös vaihdelleet voimakkaasti: 1980-luvun stadionpopin kaikukammioista 1990-luvun usvaiseen konerockiin ja 2000-luvun alun digitaalisesta minimalismista nykypäivän rouheaan industrial-poppiin.

Remix-tehtailua lienee lietsonut myös bändin pääasiallinen biisintekijä Martin Gore, jonka viehtymys marginaaliseen konemusiikkiin ja tanssikulttuuriin on tullut selväksi esimerkiksi hänen dj-seteissään. Taannoin Gore julkaisikin yhdessä Vince Clarken kanssa varsin kiinnostavan teknolevyn VCMG-nimellä. Vanha bändikaveri Clarke oli biisintekovastuussa vielä Depeche Moden ensimmäisellä albumilla, mutta poistui pian riveistä ja tuli paremmin tunnetuksi muun muassa Yazoosta ja Erasuresta.

Artistilla kuin artistilla remixit ovat usein hengettömiä tilaustöitä alkuperäisversioihin verrattuna. Depeche Moden kohdalla pooli on kuitenkin niin valtava, että puhtaita täysosumiakin on joukossa useita. Seuraavassa kymmenessä remixissä on onnistuttu luomaan jopa jotain alkuperäistä hienompaa.

#10 The Darkest Star (Monolake Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Monolake eli Robert Henke on saksalainen teknotuottaja. Remixillään hän kääntää alkuperäisen kolean industrial-balladin vainoharhaiseksi alkuillan teknoksi. Yksi kiinnostavimmista elementeistä Monolaken kolkossa ilmaisussa on suhisevan puhesyntetisaattorin käyttö, joka voimistaa jo ennestään toismaailmallista tunnelmaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#9 Puppets (Röyksopp Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Moden varhaisvaiheen naivistinen pop on varsin ärsyttävää musiikkia, etenkin jos bändiin tykästyi sen goottilaisimman ilmaisun kautta. Röyksoppin versiossakin rallatteleva tunnelma on läsnä, mutta samalla siinä on 2000-lukulaista raikkautta. Röyksoppin tapauksessa poikkeavaa Depeche Mode -uudelleenmiksausten valtavirtaan nähden on se, että vahvasti käsitelty laulu ei juuri kunnioita alkuperäistä vokaaliraitaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Speak and Spell -levyltä (1981) tästä.

#8 Lie to Me (Dominatrix Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1984 julkaistulla Lie to Me -biisillä Martin Goren mollivetoinen, ihmiselämän varjoja valaiseva ilmaisu oli jo löytänyt uomansa. Dominatrix eli saksalainen Andy Motke teki kappaleesta vuonna 2009 majesteettisiin syntikkasoundeihin nojaavan versionsa, joka siirtää alkuperäiskappaleen lakonista dramatiikkaa kohti tehdashallireivien tunnelmaa. Remix lienee jonkin sortin bootleg, koska minkäänlaisia julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Kuuntele alkuperäinen versio Some Great Reward -levyltä (1984) tästä.

#7 Enjoy the Silence (The Quad – Final Mix, 1990)

Video ei ole enää saatavilla

Enjoy the Silence lienee Depeche Moden tunnetuin kappale, jolla sing along -stadionekstaasi saavutti kliimaksinsa. Klassikon alkuperäinen noin neljän minuutin radiopituus ansaitsee kuitenkin lihaa luiden ympärille. The Quad -versio on kreditoitu yhteensä kuuden hengen tuotantotiimille, ja pitkitettyä autuutta riittääkin massiiviset viisitoista ja puoli minuuttia.

Kuuntele alkuperäinen versio Violator-levyltä (1990) tästä.

#6 Little 15 (Ulrich Schnauss Remix, 2004)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss kuorruttaa Music for the Masses -albumin barokkisen Little 15 -kappaleen tunnusomaisella vellovalla ambientillaan. Schnaussin versio ei varsinaisesti yllätä millään tavalla, mutta se yhdistää kaksi erilaista visiota silti ihailtavan saumattomasti ja onnistuu olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Kuuntele alkuperäinen versio Music for the Masses -levyltä (1987) tästä.

#5 In Chains (Tigerskin’s No Sleep Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

#4 In Chains (Alan Wilder Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

In Chains on Depeche Moden viimeisimmän albumin introraita, joka ei sellaisenaan jaksa aivan kantaa. Alkuperäistekele onkin selätetty ainakin kahdesti. Alex Krügerin eli Tigerskinin elegantisti rullaava versio tuo biisin sadomasokistiseen flirttailuun roimasti ryhtiä. Biisistä on tehnyt voimakkaan remixin myös Depeche Moden kultakauden soundinikkari Alan Wilder, joka erosi bändistä sen kaoottisimmassa vaiheesa vuonna 1995. Wilderin remix alleviivaa karusti sen faktan, että Depeche Mode menetti hänen lähdössään paljon.

Kuuntele alkuperäinen versio Sounds of the Universe -levyltä (2009) tästä.

#3 The Sinner in Me (Ricardo Villalobos Conclave Remix, 2006)

Video ei ole enää saatavilla

Chileläis-saksalainen Ricardo Villalobos on yksi minimalistisen teknon suurimmista tähdistä. The Sinner In Me -versiossa Villalobos on uskollinen riisutulle tyylilleen, luoden hienovaraisilla perkussioilla äärimmäisen vetävän grooven. Kolmentoista minuutin remix rakentuu verkkaisesti ja saavuttaa parhaan tehonsa noin 110 desibelin äänenvoimakkuudella.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#2 Precious (Sasha’s Spooky Mix, 2005)

Video ei ole enää saatavilla

Precious on kenties kaunein Depeche Moden 2000-luvun tuotoksista. Kuulin brittiläisen trancetuottaja Sashan tekemän version ensimmäisen kerran pietarilaisella Tunnel-klubilla 2000-luvun puolivälin tienoilla. Eteerisesti pumppaava Spooky Mix on edelleen niin sanottua kananlihakamaa – ilman vodkapaukkujakin.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#1 I Feel Loved (Danny Tenaglia’s Labor of Love Mix, 2001)

Video ei ole enää saatavilla

I Feel Loved oli Depeche Moden seestyneen ja olemukseltaan etäisen Exciter-albumin sinkkuleka, josta puuttui kuitenkin yksi asia: napakka bassorumpu. House-legenda Danny Tenaglian miksaus vie biisin rytmiikan täysin uudelle tasolle, ja syntisesti junttaava lopputulos onkin yksi aikansa upeimpia klubiraitoja.

Kuuntele alkuperäinen versio Exciter-levyltä (2001) tästä.