Video ei ole enää saatavilla

Jussi Jaakonaho esitteli vuonna 1996 toisilleen Jonna Tervomaan ja Tuure Kilpeläisen. 16 vuotta myöhemmin ovat kaikki kolme piirtäneet oman vahvan jälkensä suomalaiseen pop-musiikkiin.

Suomalainen pop-yleisö yllätettiin housut kintuissa talvella 1997. Ikätovereidensa lapsitähtenä muistaman Jonna Tervomaan single Suljettu sydän lävähti vahvojen kitaravallien kanssa kuulijoiden korviin tyylillä, jota ei suomenkielisessä pop-musiikissa ollut aiemmin kuultu, etenkään naislaulajan esittämänä.

Kappaleen esittäjä oli monelle kuulijalle tuttu lapsuudesta, mutta biisin tekijät, säveltäjä Tuure Kilpeläinen ja sovittaja/tuottaja Jussi Jaakonaho, olivat vielä tuolloin varsin nimettömiä uuden polven muusikoita.

”Olin tavannut Jussi Jaakonahon jo vuonna 1994 Rumban pikkuilmoituksen kautta, jossa etsittiin muun muassa Tom Waitsia, R.E.M.:iä ja Captain Beefheartia diggailevaa laulajaa. Meillä olikin Jaakonahon kanssa Salamanteri-niminen orkesteri, jonka keikkasetissä Suljettu sydän roikkui pitkään. Olin tehnyt sen mökillä kesällä 1995 aivan vain kitaraa rämpyttämällä. Kappale oli siis silloin eräänlainen hetkensä lapsi”, Kilpeläinen muistelee vajaat 20 vuotta myöhemmin.

Jaakonaho johdatti kaksi ”junantuomaa”, forssalaisen Tervomaan ja kouvolalaisen Kilpeläisen, yhteistyöhön.

”Tapasimme Jonnan kanssa ensimmäisen kerran juuri Suljettu sydän -biisiin liittyen Café Tin Tin Tangossa. Puhuimme siellä lähinnä teksteistä. Suljetun sydämen alkuperäisestä versiosta jäi jäljelle oikeastaan vain kertosäe ja tuo ’kaikkihan sen näkee’ -hokema. Biisin alkuperäinen teksti oli jollain tapaa kevyempi, arkisempi. Jonna toi sanoitukseen yleismaailmallisempaa ja syvällisempää otetta”.

”Olin noihin aikoihin vielä musiikintekijänä varsin pihalla. En yhtään tiennyt mitä haluan, joten oli hyvä, että ne biisit kaikkine muutoksineen esitti juuri Jonna. Suljetun sydämen tavoin Likaisen miehen ja monen muunkin biisin näkökulma muuttui kiinnostavammaksi naisen laulamana”, Kilpeläinen kertoo.

Tervetullut biisi toimittajillekin

Jonna Tervomaan päätyminen yhteistyöhön juuri Kilpeläisen ja Jaakonahon (sekä levyllä soittavien Sampo Haapaniemen, Anssi Växbyn ja Mikko von Hertzenin) kaltaisten omaehtoisten muusikoiden kanssa ei ollut jälkikäteen ajateltuna mikään itsestäänselvyys. Se kuitenkin kertoo siitä, miten vahva oma näkemys Helsinkiin opiskelemaan muuttaneen Tervomaan toimintaa ohjasi. C-luokan Poptori-humppa-artistiksi tai entiseksi tenavatähdeksi ajautuminen ei ollut Tervomaan mielestä todellinen uhka.

”Olihan sedillä kaikenlaisia visioita, joo. Monenlaista vääntöä oli ja joitain kokeilujakin. Polygramilla sain vihdoin läpi ajatuksen siitä, että koko jutun voi unohtaa, jolleivät he hyväksy sitä, että teen vain sellaista, minkä tunnen omakseni. Kesti aika kauan löytää sopivat biisinkirjoituskumppanit, mutta tuskinpa itsekään olisin aiemmin ollut valmis artistiksi.”

”Suljettu sydän oli tässä kehityksessä aivan avainbiisi. Luulisin, että levy-yhtiössäkin valkeni vasta biisin myötä se, mitä halusin. Me teimme näitä biisejä varsin pimennossa, mutta kyllähän Suljettu sydän sitten heillekin kelpasi”, Tervomaa naurahtaa.

Tervomaan ja Kilpeläisen kohtaaminen oli siis täydellinen musiikillinen ”Kismet”. Suljettu sydän kolahti myös tekijöilleen itselleen.

”Muistan, kun Jussi soitti ensimmäistä kertaa sitä minulle Vanhan kuppilassa korvalappustereoilla. Olin vain että ’Wau!’. Biisi kuulosti niin raikkaalta. Kukaan ei ollut tehnyt tuollaista aiemmin tässä maassa. Biisi oli samalla myös eräänlainen virstanpylväs naisten esittämässä Suomirockissa”, Kilpeläinen tuumaa.

”Eikä vain naisten, vaan aivan kenen tahansa tekemässä suomalaisessa musiikissa! Itse muistan kuulleeni biisin ekan kerran Radiomafian Jööttiä vai Jautaa -ohjelmassa. Istuin keittön lattialla ja jännitin aivan älyttömästi! Biisi tuntui olevan kuitenkin heti hyvin tervetullut. Tuolloin elettiin kotimaisen musiikin saralla nosteaikaa ja toimittajatkin vaikuttivat olevan aina tosi fiiliksissä, kun tuli jokin uusi kotimainen albumi”, Jonna kertoo.

”Totta. Radiomafian Satu Keto oli suoraan yhteydessä minuun kertoakseen että ’tänään se tulee’. Vaikea kuvitella, että moista tapahtuisi enää nykyisin”, Kilpeläinen vahvistaa.

1990-luvun lopulla Tuure Kilpeläinen vasta etsi musiikillista identiteettiään.

”Jussi Jaakonaho -soundia” laajalla kaistalla

Suljettu sydän päätyi itseoikeutetusti Tervomaan aikuisiän uran avanneelle albumille (Jonna Tervomaa, 1998), ja on kuulunut Jonna Tervomaan keikkarepertuaariin aina ilmestymisestään lähtien.

”Kyllähän se miltei joka keikalla vedetään. Se on hyvä biisi siinäkin mielessä, että sen voi esittää niin monella tapaa. Koskaan sen esittäminen ei tunnu yhdentekevältä. Siinä on myös hyvä osallistumistempo, levyversio kuulostaakin tänä päivänä todella hitaalta.”, Jonna kertoo.

”Sen biisin teossa ovat olleet tähdet kohdillaan. Yhäkin kun laittaa biisin soimaan kovalla volyymillä, niin sieltä vyöryy sellainen harvinaislaatuinen raikas energia, joka imaisee kuin kärpäspaperi. Totta kai siinä on hieman jo nostalgialisääkin, mutta onhan biisi kestänyt hyvin aikaa”, Kilpeläinen täydentää.

Kaksikko korostaa Jussi Jaakonahon panosta kappaleen lopullisessa ulospanossa ja muotokielessä.

”Suljettu sydän lanseerasi tämän ’Jussi Jaakonaho -soundin’ laajalla kaistalla. Ei siihen aikaan ‒ levyttävistä bändeistä ainakaan ‒ kukaan soittanut kitaraa samalla tapaa. Jussihan oli meistä myös ainoa, joka oli opiskellut äänittämistä edes jonkin verran. Hänessä oli sellaista ihastuttavaa nörttiyttä; jos tarvittiin jokin hörpötin, niin Jussi kaivoi sen kyllä esiin. Ja jos Jussi olisi tässä, hän varmaankin manaisi nyt biisiin laitettua kalkatusta ja konepuksutusta. Oliko se sitten se ’rahiseva luuppi’”, Jonna ja Tuure nauravat.

Biisistä tehty video näki julkisuuden valon vasta huomattavasti myöhemmin, vuonna 2008 julkaistun Lemmikit-kokoelmalevyn myötä. Tervomaa ei ole vieläkään videosta kovin innoissaan, vaikkei lopputulos sentään aivan kelvoton ole.

”Se oli todella surullinen sessio. Olisihan siitä biisistä voinut tehdä hieman paremmin aikaa kestävän videon. Ajatuksena oli tehdä se yhdellä otolla, mutta mukana ollut cd-soitin pomppi ja pätki koko ajan, joten huulisynkasta ei ollut tietoakaan. Lisäksi ohjaajalla oli kauhea kiire lentokentälle. Olin myös artistina silloin nuori, kokematon ja epävarma ‒ oli kauheita paineita jo sellaisestakin, että paljonko saa näkyä ihoa paidan ja housun välistä”, Tervomaa huokailee.

Menestyksen tuuli alkoi tuivertaa Jonna Tervomaan hiuksia heti Suljetun sydämen ilmestyttyä.

Musiikin vuoksi, elämän ehdoilla

Suljetun sydämen julkaisun jälkeen Tervomaan ja Kilpeläisen urat ovat edenneet varsin erilaisia latuja. Tervomaa jatkoi uraansa monilla taiteellisesti ja kaupallisestikin menestyneillä albumeilla, kun taas Kilpeläinen oli pitkään kaukana parrasvaloista. Tervomaan viimeisin levy (Parempi loppu) on kuitenkin jo vuodelta 2007. Keikkojakin Tervomaa on heittänyt viime vuosina harvakseltaan.

”Minähän en ole ikinä tehnyt hirveästi keikkoja. Olen varonut polttamasta itseäni loppuun. Olen aina halunnut, ettei lavalle nouseminen ole yhdentekevä asia. Olen tajunnut, etten tule elämässäni tekemään varmasti mitään muuta tällä samalla intensiteetillä. Musiikin tekeminen ja sen esittäminen on mun ’se juttu’ ja sitä on suojeltava.”

”Viime vuodet olenkin puuhannut muita asioita ‒ muun muassa kasvattanut yhden ihanan tyttären kolmevuotiaaksi. En ole pystynyt enkä halunnutkaan riuhtaista itseäni nykyisestä elämänkuviosta, johon suhtaudun myös antaumuksella. Putsasin jokunen vuosi sitten pöydän aivan tietoisesti kaikesta, tauko vain venyi aiottua pidemmäksi. Nyt asiat ovat kuitenkin jälleen etenemässä. Mitään julkistettavaa ei vielä ole, mutta erityisesti tärkeät tuottaja-asiat alkavat hiljalleen hahmottua,” Jonna kertoo.

Kilpeläinen pääsi puolestaan usean matalan profiilin levyn jälkeen todelliseen cross over -suosioon Linnan juhlien esiintymisen ja Kaihon Karavaani -yhtyeensä myötä. Kilpeläinen takookin nyt, kun rauta on kuumaa, ja uusin, epäilemättä myös melkoisia kaupallisia odotuksia mukanaan kantava Afrikan tähti -levy on juuri ilmestynyt.

”Oma tekeminen on vasta viime vuosina kiteytynyt. On löytynyt ne tekemisen tavat, jolloin on itsensä ytimessä. Nyt se koko valtava musiikillinen aava meri on edessä” Kilpeläinen maalailee.

Jussi Jaakonaho on edelleen läheinen työtoveri Kilpeläiselle, sillä hän on äänittänyt kaikki miehen albumit.

”Jussi on oikeastaan bändin seitsemäs jäsen. On hirveän tärkeää, kuka nappuloissa on. Olemme myös yhdessä koko ajan tien päällä ja bändin kanssa tarkoituksellakin matkustetaan pienellä Ford Transitilla, jolloin kaikkien päät surraa kosketusetäisyydellä toisistaan. Tilanne on nyt ihanteellinen ja auki moneen suuntaan. Pääsemme tekemään musaa, joka on lähellä ihmistä ‒ mennään soittamaan sitten yökerhoihin, rokkiklubille tai vaikka Särkän lavalle. Meihinhän on laitettu jotain ’uuden iskelmän’ leimaa tai ansiomerkkiä, aivan miten vaan. Itse koen vain hienoksi, että olemme nyt hieman tällaisissa Agents-ympyröissä”, Kilpeläinen hymyilee.

Suljettu sydän toi Tuure Kilpeläisen ja Jonna Tervomaan yhteen myös syksyllä 2012. Kuva: Sami Perttilä.

Jonna Tervomaa & Tuure Kilpeläinen

Jonna Tervomaa on syntynyt 7. Tammikuuta 1973 Forssassa, Tuure Kilpeläinen 29. kesäkuuta 1970 Uudessakaupungissa.

Tervomaa tuli alkujaan tutuksi lapsi- ja teinitähtenä, jolloin hän levytti kolme albumia. Aikuisiän ura on tuottanut toistaiseksi viisi pitkäsoittoa ja kokoelman.

Tuure Kilpeläinen on julkaissut kuusi soololevyä, joista vuonna 2011 julkaistu Erämaa on myynyt platinaa. Lisäksi Kilpeläinen on kirjoittanut musiikkia lukuisille artisteille.

Millaista musiikkia Jonna Tervomaa kuunteli vuonna 1996: ”Noihin aikoihin tuntuu tulleen todellinen musiikkiryöppy ulkomailta ja totta kai se vaikutti omaankin musiikkiin. Silloin ostin levyjä ja kävin keikoilla huimaan tahtiin. Neil Young, Tom Waits, R.E.M., The Band ‒ ja Captain Beefheart erityisesti Jussin vaikutuksesta. Itselleni olivat tärkeitä myös naispuoliset singer/songwriterit, kuten Aimee Mann, Julianna Hatfield ja Sheryl Crow.

Toivebiisit:

Kilpeläinen: ”Ashimban Wakukaya. Olen kuunnellut viime aikoina todella paljon afrikkalaista musiikkia. Jussi Jaakonaho on tälläkin levyllä mukana. Meillähän on eräänlainen 20-vuotistaiteilijajuhla parin vuoden päästä Jussin kanssa. Sellainen visio on nyt, että sen kunniaksi voisi tehdä jotain maailmanmusiikkiin liittyvää yhdessä.”

http://soundcloud.com/jaakonaho/ashimba-wakukaya/s-VqCNv

Tervomaa: ”Caetano Veloson Cucurrucu Paloma.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Suomenkielisen brittipopin kirkkain helmi näki päivänvalon Haukiputaalla.

Aknestik ei ollut enää mikään Vuoden Uusi Tulokas ryhtyessään äänittämään Aallonmurtaja-albumiaan loppuvuodesta 1997. Jälkikäteen on helppo nähdä yhtyeen olleen viidennellä levyllään uransa primessa niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin – löytyihän levyltä tekijöilleen mukavat Gramex-korvaukset tuleviksi vuosikymmeniksi taannut Suomirokkia-hitti sekä monia jyhkeän komeita Suomipop-helmiä.

Missä on mun sinitaivas? on eräs noista Aknestikin kultakauden biiseistä, jotka ovat vain kasvaneet korkoa matkan varrella. Kappaleen moniselitteinen sanoitus, aikalaistensa läpi suodatettu melodinen kitaravalli ja edelleen tyylikkäältä näyttävä video saavat palaamaan laulun pariin vielä lähes 15 vuotta sen ilmestymisen jälkeenkin.

Aknestikin laulaja-basisti Jukka Takalo muistaa laulun syntyajat hyvin, sillä Aknestikin ura oli tuolloin eräänlaisella vedenjakajalla.

”Meillä oli tuohon aikaan – ainakin omasta mielestämme – jotenkin väärä imago. Me koimme ihmisten näkevän meidät joinain villasukkapoppareina, jotka laulavat kaloista kertovia lauluja! Ajeltiin taas joltain keikkareissulta farmariautolla takaisin kohti pohjoista ja komppikitaristimme Vesa Kupila taisi ensimmäisenä todeta, että asialle täytyy tehdä jotakin.”

”Mietimme eri vaihtoehtoja, mutta totesimme lopulta, että meistä itsestämmehän se lähtee. Aallonmurtaja-levyn tekoon oli hyvät lähtökohdat, sillä Janne Huotari, joka oli oululaisen Soundmix-studion isäntänä tuolloin, suorastaan vaati saada tuottaa ja äänittää levyn ’kun sillä on niin mahtavia biisejä’. Meille varattiin studioaikaa pari viikkoa, mutta käytännössä teimme levyä kolme kuukautta. Huotarihan oli ollut mukana jo aiemmalla Säätiedotuksia merenkulkijoille -levyllämme (1996), jonka tuottaja Niksu Nikula oli menehtynyt odottamatta. Janne tuli näiden sessioiden myötä Aknestikiin myös toviksi basistiksi ja siirryin itse solistiksi.”

1990-luvun loppupuolen musiikillinen ilmapiiri kuuluu Aallonmurtajalla selvästi. Kuulaimmin aikakauden brittipop-vaikutteet kaikuvat juuri Missä on mun sinitaivas? -kappaleessa.

”Oasista ja Kentiä oli kuunneltu joo. Ja jo aiemmin The Curea ja The Smithsiä. Kai Latvalehto (kitaristi ja toinen säveltäjä) oli puolestaan kova U2-fani. Kyllähän meillä oli varsin samanlaiset musiikilliset juuret kuin Oasiksella, joten oli luontevaakin riisua ne villasukat ja siirtyä stadionrockiin, kun ainakin osa biiseistä oli sellaisia jo valmiiksi.”

”Missä on mun sinitaivas? onnistuu tässä hyvin. Oasikselta löytyy vähintään kolmesta biisistä samat sointukulut, Whateverista ja Don’t Look Back in Angerista nyt ainakin. Itsekin olimme jo tätä levyä edeltäneen kokoelmalevyn (Hittejä, piisejä ja hittipiisejä, 1997) bonusbiisillä Neptunuksella hakeneet jonkinlaista Oasis-tunnelmointia.”

Merten kiharapäät uransa vedenjakajalla.

Lohdullista lohduttomuutta

Aknestikin sanoituksista vastasi aina Takalo, mutta sävellystyön muodot Latvalehdon kanssa vaihtelivat suurestikin.

”Jos Kaitsu oli jonkin biisin isä, minun piti kuunnella tarkemmalla korvalla hänen kommenttejaan sanoituksista. Jos biisi oli lähtöisin lähinnä omasta kynästäni, olivat käteni vapaammat. Missä on mun sinitaivas? on sävellyksenä enemmän tätä minun omaa Dylan-osastoani, mutta sanat tein vasta sen jälkeen, kun kappaleeseen oli tullut tuo Kaitsun nostattava kitarajylhyys. Se on siis ehkä puhtain esimerkki meidän yhteistyössä tekemästämme kappaleesta.”

Sanoituksensa puolesta Missä on mun sinitaivas? edustaa korkealentoisempaa Takaloa. Suomirokkia, Muistatko Elina? ja vaikkapa Toukokuussa ovat huomattavasti yksiselitteisempiä pop-sanoituksia kuin maailmankaikkeuteen uppoava Missä on mun sinitaivas?

”Me ollaan pölypallo maailmankaikkeudessa
tai bakteereita Jumalan suussa
Me ollaan lentohiekkaa, me ollaan matkalla
ei tiedetä minne, silti mennään

Missä on mun sinitaivas, missä myrskyinen sää
minne uivat pilvilaivastot, mihin johtaa matka tää

Meidät on kadotettu, hukattu maailmasta
Eikä kukaan kerro mikä on oikein
Meidät on unohdettu, unohdettu ikuisesti
laivaan, jota ei kukaan ohjaa”

”Latvalehdon jylhät kitarat antoivat mahdollisuuden tehdä tuollaisen fiilissanoituksen, jossa on hyvin vähän konkretiaa ja joka antaa kuulijalle valtaa päättää, mistä biisissä lauletaan.”

”Mielikuvista ja tunnelmistahan siinä on kyse. Se on lähinnä kai jokin visio, yksittäinen kuva jostain maailmankaikkeus-ajatuksesta. Joskus sopivalla hetkellä tuntuu, että avaralle taivaalle katsoessa pilvet uivat laivastona kaikki samaan suuntaan. Onhan nuo sanat tarkempaa katsottuna aika ateistisia, mutta niistä pystyy varmasti löytämään jonkinlaista ’lohdullista lohduttomuutta’ – erään levymme työnimenä olikin ’Lohtu’. Minkäänlainen maailmanlopun ja tuhon ajatus ei ollut koskaan sitä, mitä halusimme musiikissamme korostaa. Musiikki voi olla olkapää johon nojata.”

Musiikki tarjosi lohtua ja lupauksen suuresta maailmasta näillekin pohjois-pohjanmaalaisille nuorille.

Aknestikilla oli taipumus täydentää musiikkiaan kuvallisella ilmaisulla. Monet yhtyeen kappaleista saivatkin kylkiäisikseen komeita musiikkivideoita, eikä jo itsessään varsin visuaalinen Missä on mun sinitaivas? tehnyt poikkeusta. Videoiden budjetit eivät päitä huimanneet, mutta tyylikkään ulospanon takana oli runsaasti harrastuneisuutta.

”Video on kuvattu samassa paikassa kuin monet muutkin Aknestik-videot, eli Kiiminkijoen suulla Perämerellä Martinniemen edustalla. Robbie Williamsin Angels-video oli ilmestynyt hieman aiemmin ja tähän haluttiin samanlaista meininkiä. Angelsissahan tyyppi kävelee autiomaassa leuhkan näköisenä. Sävytimme siis kuvaa hieman ruskeaksi, jotta saatiin Kiiminkijokikin näyttämään autiomaalta.”

”Olin jättänyt kirjallisuuden opinnot ja opiskelin 1990-luvulla videontekoa. Ohjasin ja leikkasin Aknestikin videot ja oli kiehtovaa jatkaa sävellys- ja sanoitustyötä vielä kuvassakin – olihan musiikkivideo vielä 1990-luvulla ’se’ juttu. Aknestikin videoissa en ikinä pyrkinyt kuvittamaan sanoitusta tai tekemään videosta biisin mainosta. Luulen, että siksi ne videot ovat säilyttäneet niin hyvin katsottavuutensa. Missä on mun sinitaivas? -videossa piti esitellä se villasukat hyljännyt jylhä rokkimeininki, tietenkin kotimaisemissa. Videota kuvattiin myös Oulussa, koska Haukiputaalla ei ole – ja hyvä niin – riittävän isoja kerrostaloja.”

Video ei ole enää saatavilla

Yön Ollikin tykkäsi

Missä on mun sinitaivas? äänitettiin Aallonmurtaja-albumin ensimmäisissä sessioissa.

”Samoissa sessioissa tehtiin Suomirokkia ja joku kolmaskin biisi. Juha Torvinen oli tuolloin Pokon A&R-henkilönä ja muistan, ettei hän ollut kovin innoissaan Suomirokista; ’Noh, tällaisia biisejä aina välillä syntyy’. Häntä kai hieman ahdisti kun siinä puhuttiin Suomirokista. Mutta Sinitaivaasta hän piti hulluna. Epe Helenius taas diggasi kovasti molemmista ja olikin aivan innoissaan; ’Nyt lähteekin mahtava levy bändiltä! Kaksi kovaa hittibiisiä heti ekassa sessiossa’.”

”Myöhemmin myös Olli Lindholm innostui Sinitaivaasta, ja hän pyysi minua tekemään sanoitukset pariin Yön kappaleeseen. Yö ei tuohon aikaan ollut lähelläkään huippua. Sanoitustarjouksiani ei lopulta käytetty, kun sanoittajaksi jo aiemmin pyydetty Juice Leskinen saikin ryyppyputkensa poikki.”

Sinitaivaan lisäksi Aallonmurtajalta ovat jääneet elämään erityisesti kappaleet Jäänmurtaja, Muistatko Elina? – sekä tietysti Suomirokkia.

”Suomirokkia-biisistä olin tehnyt jo kolme vuotta aiemmin eräänlaisen diskoversion entiseltä Stalker-mieheltä Ilkon Kakelta Raahesta ostamallani syntikalla. Se oli suorastaan Pet Shop Boysia, joka oli juuri tehnyt U2:n kanssa jostain biisistä remix-version. Pyörittelimme näitä biisejä Kaitsun, Haukiputaan The Edgen kanssa ja Huotarin Janne sai lopulta tuottajana käännettyä sen tähän muotoon. Biisissähän pyrin jotenkin ironisoimaan koko Suomirokkia, sillä elettiin aikakautta jolloin Hausmyllyt soivat joka paikassa ja oikea Suomirokki oli mielestäni kadonnut. Suomirokkia oli meille itsellemme lopulta varsin ristiriitainen kappale; yritimme ironisoida Suomirokkia, mutta meistä itsestämme tuli laulun myötä osa sitä.”

”Joitakin biisejä tehtäessä riideltiin kovastikin. Esimerkiksi Elinan toisessa a-osassa halusin välttämättä esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, ja tyttö esittelee kuinka tamppoonia käytetään. Tuottaja ja kitarasankari olivat vaan, että ei vittu, ei tamppoonia voi laittaa pop-kappaleeseen! Itsehän olin vaan, että voi saatanan lestadiolaiset, mikä teihin on tullut? Jouduin kirjoittamaan sen sitten uusiksi, ja kyllähän se kieltämättä parani. Se ei ollut siis levy-yhtiön sensuuria, vaan lestadiolaisten bändikavereiden.”

Aallonmurtaja nosti Aknestikin panoksia Suomirockin pelilaudalla, mutta aivan ykköskategoriaan ei bändi koskaan noussut.

”Biisit alkoivat soida radiossa yhä runsaammin ja rupesimme kulkemaan keikoillakin jo ison PA:n kanssa. Oltiin Ilosaarirockin päälavalla ja kierrettiin juuri näitä Tuiskulan kaltaisia legendaarisia keikkapaikkoja. Ihmiset tiesi biisejä ja oltiin ’taattuja suomirokkareita’, mutta eihän meistä koskaan mitään Eppu Normaalia tullut. Aallonmurtajan tuoma suosio potkaisi hieman jälkijunassa, sillä seuraava Tulevaisuus on myöhemmin -levy myi suoraan paremmin kuin Aallonmurtaja, ja vasta vuonna 2000 julkaistu kokoelmalevy (Hitit – Suomirokkia ja suuria tunteita) myi yli 10 000 kappaletta ja nousi TOP-10:een.”

Suosionsa huipulle kavutessaan Aknestik pääsi puhumaan Suomirokista muun muassa Jyrkiin.

Keikkaelämään hiljalleen väsähtänyt Aknestik laittoi itsensä telakalle seitsemännen levynsä, Vedenpaisumuksen, jälkeen vuonna 2002.

”Aknestik oli perustettu ja toimi kaveripohjalta, miehistönvaihdokset eivät olisi tulleet kysymykseen. Halusin jatkaa aktiivisesti keikkailevana lauluntekijänä, joten oli parempi, että bändi siirtyi aktiiviuralta passiiviuralle ja rupesin itse sooloilemaan.”

Pienimuotoisia keikkoja yhtye on heittänyt tuon jälkeenkin.

”Sinitaivasta emme ole noilla keikoilla soittaneet. Ei kylläkään ole mitään syytä, miksi ei.”

JUKKA TAKALO

Syntynyt vuonna 1967 Skinnsgattebergissä, Ruotsissa.

Kotipaikka: Martinniemi, Haukipudas

Aknestikin laulaja ja basisti vuosina 1984–2002. Yhtyeen muut jäsenet olivat: Kai Latvalehto (kitara), Vesa Kupila (kitara), Mikko Rautalin (rummut), Maako Härönen (basso 1998–2002).

Julkaissut kolme sooloalbumia: Jukka Takalo (2005), Vastarannan laulut (2011), Kahden hengen disko (2012)

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1998? ”Suedea ainakin. Ja Finnhitsejä olen kuunnellut aina. Yleensä kuitenkin aina enemmän yksittäisiä biisejä kuin albumikokonaisuuksia.”

Toivebiisi: ”Jeanetten Porque te vas. Levytettiin se aikoinaan myös Satu ja Vaahtopäät -yhtyeen kanssa nimellä Veit sydämen.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Rajaton studioaika sai Pienet Miehet kuvittelemaan itsestään suuria.

Pienet Miehet ei ollut millään muotoa ”ajassa kiinni” julkaistessaan omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1989. Tietyissä piireissä bändin hippi-imagolle hieman naureskeltiin, mutta samalla 5 laiskaa auringossa -pikkuhitti sulatti sydämiä laajalti. Lopullisesti yhtyeen ilmaisu kristallisoitui kakkosalbumilla Painoton maa. Rajattoman studioajan ja näkemyksellisten muusikoiden summana syntyi suomalaisen popin klassikko, joka on kestänyt hyvin aikaa.

Pienten Miesten varhaistuotanto on suomalaisen pop-historian varjelluimpia salaisuuksia; esikoislevyä ei koskaan julkaistu CD:llä – ja julkaisematta myös jäänee – ja Painottoman maan CD-versiota on liki mahdoton saada käsiinsä.

Levyjä tai niiden kappaleita ei juuri löydy internetinkään syövereistä, Spotifysta tai YouTubesta. Siksi tämänkertaiseksi valkoiseksi helmeksi julistetaan poikkeuksellisesti kokonainen albumi sen sijasta, että katse kohdistettaisiin yksittäiseen kappaleeseen. Tämän artikkelin myötä monet bändin innokkaatkin fanit pääsevät ensimmäistä kertaa näkemään orkesterin aikoinaan tekemiä videoita.

Unelmat todeksi kolmessa päivässä

Kun sukunimi on Järnefelt, voi odottaa jonkinmoisen luovuuden kulkevan jo verenperintönä. Pienten Miesten laulaja–rumpali Jäky Järnefelt sanoo kuitenkin kuuluvansa maineikkaan taiteilijasuvun keskiluokkaisempaan haaraan.

”Espoolaisesta, sinänsä tavallisesta, mutta ehkä hieman boheemista opettajaperheestä olen kotoisin. Isoisäni oli Reino Rauanheimo, WSOY:n kustannustoimittaja ja kirjailija ja musiikin soittamiseen suhtauduttiinkin ymmärtäväisesti. Käänteentekevä juttu oli, kun joskus kymmenen vanhana kuulin ensimmäisen kerran Sweetiä. Se räjäytti tajunnan ja oli niin pysäyttävä hetki, että sen jälkeen tiesin tekeväni joskus laulun, joka soi radiossa.”

Pienten Miesten historia bändinä ulottuu aina 1980-luvun alkuvuosien koulubändi- ja bilekeikkakokemuksiin saakka. Bändin ensimmäiset levytykset näkivät kuitenkin päivänvalon vasta vuonna 1987.

”Me olimme aina varsin hidas yhtye. Opimme hitaasti ylipäänsä soittamaan ja kaikkeen muuhunkin meni vuosia.”

”Pitkään me vain treenattiin, käytiin keikoilla ja unelmoitiin. Lähetettiin varmaan sata demoa eri levy-yhtiöihin ja muistan vieläkin ne Pedro Hietasen kohteliaat ’ihan kiva, mutta…’ -kirjeet. Ensimmäinen sytyke oli, kun Kimmo Helistö valitsi meidät kuukauden demobändiksi Radio Cityssä. Palkintona oli neljä tuntia studioaikaa, jolloin tehtiin 5 laiskaa auringossa. Kun se rupesi pyörimään radiossa, niin teimme samasta biisistä omakustanteen, jota jaettiin jalkaisin suoraan joka ainoalle radioasemalle.”

”Sattui aivan tsägällä olemaan kesäkuun alku ja kaikki radioasemat alkoivat soittaa sitä ihan simona! Kolme päivää sinkun julkaisun jälkeen soitettiin kolmesta eri levy-yhtiöstä, että miten olisi? Jokainen voi arvata, mikä silloin oli fiilis – lapsuuden haave radiossa soivasta biisistä oli vasta toteutunut, kun tarjottiin jo mahdollisuutta päättää, mikä levy-yhtiöistä me otetaan! Bändin linjaa noudattaen valitsimme yhtiöistä pienimmän ja tuntemattomimman, eli Lasse Norreksen Bang Traxin. Tiesimme vain, että Norres on ollut aiemmin Dingon kelkassa.”

Esikoislevy soundaa varsin demomaiselta, ja tämä oli Järnefeltin mukaan tarkoituskin.

”Me emme missään nimessä halunneet soundata modernilta, ajankohtaiselta tai edes hyvältä. Se kuului asiaan, vaikka ei me mitään punkkia soitettukaan. Musiikki vain ei saanut kuulosta siltä kasari-imelyydeltä ja oli aivan tiedostettu kunnia-asia, ettei ainuttakaan efektiä ollut käytössä. Ekalla levyllä ei saanut olla mitään sokeria, eikä sitä sitten myöskään tullut, sillä mehän emme suostuneet tuottajan käyttöön.”

”Muistan kuinka kauhuissaan Norres oli kuultuaan ensimmäisiä biisejä. Kaiken huipuksi teetätin mainostoimistossa kansikuvan, joka maksoi 4 000 markkaa – se oli silloin helvetinmoinen summa yhdestä kuvasta. Norres huusi mulle naama punaisena, että ’jumalauta, mä luotin suhun jätkä ja sä menet ja teet tälläsen laskun, tän teidän levyn on nyt parempi myydä!’.”

Video ei ole enää saatavilla

Yöpöllössuunistusta ja jäsenten välisiä vääntöjä

Pienten Miesten esikoinen ei suoranaisesti räjäyttänyt pankkia, ja bändin kakkoslevyn Painoton maa julkaisikin Final Mix. Uuden levy-yhtiön taustalla vaikuttivat bändin mukana jo pitkään olleet Sepi Myllyrinne ja Tipi Tuovinen. Kaksikko omisti  huippuluokan Soundtrack-studion, jonne suosikkipojilla oli rajaton pääsy. Tuovinen toimi myös levyn tuottajana.

”Meillä oli aina hirveän voimakkaat visiot siitä mitä me haluttiin, mutta toteutuksesta ei välttämättä ollut hajuakaan. On vaarallista jos saa kokeilla jotain pikkujuttua vaikka kuinka monta kertaa ja överiksihän se sitten meni. Studiossa käytiin kauheita vääntöjä aivan mitättömistä asioista – tämä koskee erityisesti minua ja kitaristi Miikkaa (Paatelainen). Juha (Huhtanen) ja Ykä (Vähäkallio) lähtivätkin usein ovesta ulos harrastamaan ’yöpöllösuunnistusta’, kun eivät jaksaneet kuunnella meidän vääntöä jostain basarisoundista.”

”Painottoman maan teko oli siis aivan Beatles-touhua. Me oltiin muutenkin jo vakavoiduttu, oltiin vaarallisen lähellä progetaiteellista sisäänpäinlämpiävyyttä, kun kiihko ja kunnianhimo löivät yli. Jonkin Satamalaulun ekaa versioita tehtiin kaksi viikkoa ja heitettiin sitten roskikseen. Aika moni Painottoman maan biiseistä syntyi myös studiossa. Paljon bailubiisejä jäi levyltä myös ulos, koska levytetyn materiaalin piti mielestämme ylittää jokin tietty taiteellinen kunnianhimon taso. Ainakin sellaiset biisit kuin Kaljaa ja suolapähkinöitä ja Mua panettaa jäivät rannalle, vaikka olivat erittäin hyviä biisejä.”

”Onneksi soittotaitomme oli hyvällä tapaa rajallinen, joten musiikissa oli aina myös vähän löytämistä ja lopputulos kuulostaa varmaankin aina sinänsä pakottamattomalta. Ainakaan se ei kuulosta leipääntyneeltä.”

Levy-yhtiön ruhtinaalliset resurssit olivat Pienille Miehille yhtä juhlaa. Kuvassa vasemmalta Tom Nyman (basso), Miikka Paatelainen (kitara), Jäky Järnefelt (laulu), Yrjö Vähäkallio (kitara), Tapio Järnefelt (rummut), Juha Huhtanen (kitara).

Painottomalla maalla myös Järnefeltin sanoitukset harppasivat entistä pidemmälle, yhä moniselitteisempiin ja kaunokirjallisempiin muotoihin. Siinä missä esikoislevyllä nuori mies vielä kirosi pikkukylää, jossa ”on kaksi tyttöä, joista molemmat on kauniita, mut toinen on tyhmä”, Painottomalla maalla uitiin tummemmissa vesissä.

”Ei oltu enää ihan nuoria ja se kuuluu sanoituksissa: ’Tän vanhan turvonneen seurueen / voi uida käärme yltäkylläiseen tylsyyteen / mitään ei koskaan ehkä tapahtunutkaan / mut niinkuin ennen tuskin milloinkaan purjehditaan / pitkään aikaan’. Tämä kertoo vain siitä, ettei kaikki ollutkaan enää kivaa. Erinäiset päihteetkään eivät saaneet kaikkea tuntumaan samanlaiselta kuin 17-vuotiaana.”

”Nuoruushippeilyn rajallisuuden tajuaminen kesti minulta ihan helkatin kauan. Porukka alkoi kiinnostua muistakin asioista ja mä halusin tietysti pitää vanhasta kaksi käsin kiinni. Jo levyn teon aikana Ykälle ja Juhalle alkoi tulla erilaisia terapiabändejä, jotka pystyi helposti näkemään henkireikinä, kun meidän touhu oli mennyt liian vakavaksi.”

Traumaattisistakin muistoista huolimatta Painoton maa on Järnefeltin mielestä kestänyt aikaa hyvin.

”En ollut aikoihin kuunnellut sitä, ja oikein nyt hämmästyin, kun yhdestä biisistä löytyi enemmän ideoita, päällesoittoa, erilaisia ääniä ja stemmakitaroita kuin neljästä 13 nuolen (vuonna 2006 ilmestynyt paluualbumi) biisistä yhteensä.”

Sitarin soittoa ja sanoituksia unista

Biisimateriaaliltaan Painoton maa on tasaisen vahva. Varsinaista hittibiisiä ei levyllä ollut, mutta Satamalaulu ja kevyesti rullaava, levylläkin vierailevan J. Karjalaisen mieleen tuova Pian unohdan irrotettiin singleiksi.

”Pian unohdan biisissä on kieltämättä vaikutteita Karjalaiselta. Siinähän on todella tärkeä se tsäkätys, jonka Tapio (Järnefelt) vetää rytmimunalla. Se taisi olla Tipin ideoita. Biisin äänittäminen sujui helposti ja se soundasi heti hyvältä.”

”Koko levyn tekoa kuvaa, kun Miikka sanoi Pian unohdan -biisiä äänittäessä yhtäkkiä, että hän haluaa vetää sitarilla siihen yhden kohdan. Miikkahan pystyy suvereenisti soittamaan mitä tahansa, mutta mä olin tietysti, että ’sä pilaat koko homman, et tää on ihan paketissa tää biisi ja sun pitää saada vetää jollain sitarilla pilalle koko homma!’. Lopulta laitettiin nauha pyörimään ja Miikka veti sinne sitarilla pari kertaa’droing’. Mutta tällaista se siis oli. Jos jollain oli sellainen näkemys, niin sitten haettiin jostain sitar. Meidän myynnin mittakaavassahan moinen on jopa huvittavaa, mutta tokihan näin tehtiin kun kerran oli mahdollisuus.”

Levyn avaava Mäen päällä on pysäyttävä kertomus jo aikuiseksi ehtineen pojan ja alkoholisoituneen isän kohtaamisesta.

”Mäen päällä -biisin sanoituksen näin aivan oikeasti unessa! Biisissä on tämä sykähdyttävä tunne, kun kertojaminä näkee toisen ensimmäistä kertaa ihmisenä eikä vain jonain pettymyksenä, ’vitun äijänä’. Kertoja tajuaa, että ’sä olet vanha heikko ihminen ja mä ymmärrän sua; tässä mä itse kieriskelen aamuyön krapulassa, joten mitä varaa mulla on syyttää sua yhtään mistään’. Sitten tehdään ekaa kertaa yhdessä joku juttu, käydään kirkolla polkupyörällä, ja mäen päältä vain katsotaan sitä maisemaa. Kyseessä on siis eräänlainen anteeksianto.”

”Joskus hieron sanoituksia kaksikin kuukautta, mutta Mäen päällä -biisin kirjoitin kolmessa minuutissa ennen kuin olen kunnolla edes herännyt. Se oli siinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Pienet Miehet teki uransa alussa neljä videota. 5 laiskaa auringossa kuvattiin bändille läheisissä Elimäen maisemissa ja Lättylaulu sisältää kosolti kasari-estetiikkaa. Painottomalta maalta kuvallisen ilmaisun saivat Pian unohdan ja Levyraatia varten kuvattu Kun levy loppuu.

”Videot ja levynkannet ovat aina olleet tärkeitä asioita minulle. Muut eivät ehkä ole aina niin jaksaneetkaan minun koohotustani niiden kanssa. Niinpä hoidin valtaosan käytännön toteutuksesta.”

Videoista valtaosassa oli mukana Harri Räty, jonka ansiota on myös Pian unohdan -kappaleen livahtaminen osaksi Jarmo Lampelan mainiota Joki-elokuvan soundtrackia. Räty oli mukana myös, kun yhtye teki paluulevyn Odotellessa-kappaleen videon. Video onkin eräänlainen ”15 vuotta myöhemmin” -kooste alkuvuosien videoista.

”Levyraati halusi jostain syystä juuri Kun levy loppuu –kappaleen. Isäni soitti heti ohjelman jälkeen: ’Jestas, että sai hävetä! Poika menee tuolla lailla pelleilemään televisioon!’”

Video ei ole enää saatavilla

Painottoman maan tekovaiheessa näkyi jo lopun merkkejä. Alusta saakka rumpujensa takana viihtynyt Järnefelt ei koskaan sopeutunut olemaan eturivissä pelkkänä laulajana ja Pienet Miehet heittivät lopulta varsin rajallisen määrän keikkoja. Ilmiselvästä kaupallisestakin potentiaalista huolimatta kansan syvät rivit jäivät valloittamatta.

”Kaikki eivät meistä diganneet. Oltiin varmaan helvetin ärsyttäviä, sisäänpäin lämpiäviä, itsetyytyväisiä ja omassa maailmassamme olevia hippejä. Meissä oli myös tiettyä stadilaista nokkavuutta, jonka voin kuvitella herättäneen vastustusta.”

”Ensimmäisen levyn jälkeen me oltiin jopa ohjelmatoimistolla ja tehtiin rockin Suomen mestaruuden voittaneen Kultakuumeen kanssa pieni kiertue. Froikkareiden lämppäreinä heitettiin keikkoja myös – ne olikin melkoista sakkia! Arto Pajukallio soitti muuten tuossa viime syksynä tarkistaakseen jotain kirjaa varten huhun, jonka mukaan Pienet Miehet olisivat Aitoossa juoneet Froikkarit pöydän alle. Tämä oli väärä tieto. Täysin mahdoton tehtävä.”

”Ilosaarirock ja Down By The Laituri olivat suurimpia keikkoja. Silloin soitin vielä rumpuja, mutta soittamisen ilo meni kun siirryin pelkäksi laulajaksi. Mä en pystynyt menemään selvin päin keikoille enää ollenkaan, vaan mun piti aina vetää pikkupullo Minttulikööriä rohkaisuksi.”

Tinnitus päätti jo alkaneet lopun ajat

Lopullisesti Pienten Miesten uran katkaisi Järnefeltin paha tinnitus.

”Se teki sen selväksi. En tiedä, miten touhu olisi muutoin jatkunut, sillä meillähän oli varsin hyvä tilanne; keikkaa olisi ollut, samoin mahdollisuus tehdä lisää levyjä. Olimme sinänsä tyytyväisiä siihen pieneen julkisuuteen, jota oltiin saatu.”

”Tinnituksen vaikutuksen näki ensimmäiseksi siinä, että rupesin lintsaamaan treeneistä. Ryhdyin äkkiä pelkäämään aivan suunnattomasti sitä oloa, mikä minulla oli.”

”Olin ymmälläni, kauhuissani ja kävin lopulta Kuulokeskuksessa, jossa otettiin magneettikuvat. Ensin epäiltiin että päässäni on kasvain. Se olisi hoidettu leikkaamalla kuulohermot pois – olisin siis kuuroutunut. Muistan kun tästä kuultuani laitoin Princen Cream-biisin soimaan aivan täysiä ja ajattelin että tämä on viimeinen kerta kun kuuntelen musaa!”

”Lopulta kävi ilmi, että minulla on tinnitus. Kävin Tapani Jauhiaisen, Kuulokeskuksen huippulääkärin puheilla asenteella ’hyvä että autosta löytyi vika, milloin on korjausaika ja mitkä lääkkeet’. Oli pakko päästä eteenpäin, sillä ainut unelmani oli musatouhu. Lääkäri oli viisi sekuntia hiljaa ja totesi ’Niin, eihän se lopu’. Se oli kuin olisi laittanut käden poikki. Kävin myös tukiryhmässä, jossa muut oli vanhoja pappoja. Papat vaan naureskelivat, että ’meillä on enää kymmenen vuotta aikaa jäljellä, mutta sulla ainakin viisikymmentä’.”

”Oli se silloin karua. Pantiin pillit pussiin ja mä lähdin Portugaliin synkistelemään ja rypemään itsesäälissä. Hevonen oli ammuttu alta, niin paljon identiteettini oli kiinni musiikkitouhussa. Ontto olo kesti pari vuotta. Meinasin tulla hulluksi. Mitä enemmän keskityin siihen vinkunaan, sitä painajaismaisemmaksi se muuttui. Onneksi tapasin nykyisen vaimoni, jota ennen minulla ei ollut kiinteitä suhteita juuri ollutkaan. Sen myötä rupesin ajattelemaan muitakin kuin itseäni.”

Nykyisin Järnfelt pystyy elämään tinnituksen kanssa.

”Tinnitukseen itseensä olen sinänsä tottunut – tuossahan se ulvoo, mutta ei se mua kiinnosta. Siinä ei ole mitään dramatiikka, mutta melu on horroria ja jokainen virvelin isku pahinta yhä tänäkin päivänä. Tai jos joku lapsista vaikka kilauttaa haarukan lautasen päälle, niin faija pomppaa kymmenen senttiä tuolista. Tällainenhan sairastuttaa helposti koko perheen, kun kaikkien pitää varoa kovia ääniä.”

Musiikkitouhujen loputtua Järnefelt asui jonkin aikaa Uudessa-Seelannissa. Vuonna 2006 mies uskaltautui jälleen studioon.

”Vasta pitkän, pitkän tauon jälkeen tein pari biisiä ja tapasimme jätkien kanssa. Nykytekniikalla on vain järjestelykysymys, ettei minun tarvitse olla samassa meluisassa tilassa muun bändin kanssa. 13 nuolen tekeminen oli minulle ja varmasti kaikille muillekin tärkeä asia. Kaikki ovat ylpeitä siitä – ja onhan se hyvä levy.”

Musiikkia syntyy Järnefeltin kynästä edelleen.

”46-vuotiaana voi jo onneksi tehdä ihan mitä vaan. Metsästän yhä täydellistä biisiä, kolmen minuutin teosta, joka on jollain tapaa ehjä ja oma juttunsa. Toissa päivänä tuli yksi laulu, joka oli kuin Pekka Strengille tehty. Mistähän sekin tuli?”

Yliset notkuivat Pienten Miesten paluun kunniaksi vuonna 2006.

JÄKY JÄRNEFELT

Syntynyt vuonna 1964 Leppävirralla

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1990? ”Neil Youngia, Neil Youngia, Neil Youngia… ja Grateful Deadia.”

Kuvaile Pieniä Miehiä viidellä sanalla: ”Kiihkeää sohimista hämärässä isolla intohimolla.”

Toivebiisi: ”Neil Youngin Sugar Mountain. Kuuntele tätä sävelkieltä! Voiko nätimmin enää laittaa nuotteja peräkkäin? Youngin ehdoton latomeininki ja käsittelemätön soittimien ääni on rakasta meillekin.”

Video ei ole enää saatavilla