”Jukka Nousiainen on idealisti, mutta hän on siinä määrin pettynyt idealisti, että hänen säkeissään on kitkeryyttä ja sarkasmia, mikä palvelee sanoman muotoa laimentamatta sen sisältöä.”

Omaehtoisen lauluntekijän uusi soololevy on jopa poliittisia sävyjä saava vastalause ”nykymeiningille”. Samalla se hioo Nousiaisen musiikista maantierokkia, jossa tosin kuljetaan useammin pientareella kuin kaistalla.

Ei enää kylmää eikä pimeää alkaa tunnelmallisella, jopa juhlavalla kitarainstrumentaalilla, jonka nimi on yksinkertaisesti Alkusoittoa. Mieleen tulevat jopa jotkut David Gilmourin ajan Pink Floydin vastaavat kappaleet, joskin toki niin sanottuna luomuversiona. Viitekehys on joka tapauksessa aikuisrock, jopa ”möhismusa”. Pyrkimystä tällaiseen oli havaittavissa jo Jukka Nousiaisen edellisellä, nimettömällä levyllä, ja vielä selvemmin se on kuulunut hänen nykyisen bändinsä keikoilla. Olen itse ollut näkemistäni kovasti innoissani: Nousiainen ja kumppanit ovat tuntuneet kanavoivan jopa Jackson Brownen tai Eaglesin tyyppistä 1970-luvun maantiemusaa, mikä on vain oikein.

Onko tämä uusi soololevy siis Nousiaisen definitiivinen AOR-statement?

Siihen on vastattava kieltävästi. Musiikissa on näitä piirteitä kautta koko levyn, mutta Nousiainen menee nyt sanoma edellä. Kai hän on tavallaan aina mennyt, mutta aiemmat soolot eivät ole tuntuneet näin temaattisilta. Nousiainen on toki viehtynyt teemoihin, mutta ne ovat tätä ennen olleet eräänlaisia popkulttuurivitsejä, jollaisiksi Räjäyttäjät ja Jytämimmit voi kai luokitella, vaikka musiikki on parhaimmillaan loistavaa ollutkin.

Nimetön levy oli vakavamielisintä Nousiaista siihen asti, mutta tuntui kuvastelevan lähinnä yksilösubjektin tuntoja, tunteita ja maailmankatsomusta. Tästä on tietysti luonteva askel törmäyttää tuo maailmankatsomus ympäröivän todellisuuden kanssa, varsinkin kun näiden välinen ristiriita on ilmeinen. On toki klisee sanoa, ettei Nousiainen ole ”tästä ajasta”, mutta kliseen sanomisesta tekee helpompaa se, että hän itsekin lähtee ilman muuta tästä perspektiivistä. Ei enää kylmää eikä pimeää -levyllä hän katselee peiliä enemmän ympärilleen eikä näe juurikaan kehuttavaa.

Levyllä on muutamakin sellainen julistuksenomainen avainbiisi, jollainen Lonely Rider oli edellisellä. Jukan tehdas ei ole siinä määrin tekijänsä oman elämänpiirin kuvaus kuin nimi ja avaussäkeet voisivat vihjata, vaan kuvaus maailmasta, jossa ”säätiedotus lupaa lisää pelkoa ja vihaa sekä väkivaltaa” – ja toisaalta ”kauniissa kertosäkeessään” (luonnehdinta tulee laulun tekstistä) se manaa euforiaa ja taisteluhenkeä avukseen, ettei tarvitsisi luovuttaa.

Toinen keskeinen kappale on Suuret unelmat (ainoa, jossa Nousiaisen koko nykyinen bändi soittaa), samaan aikaan särmikäs ja meditatiivinen pienoiseepos, joka on suoraa jatkoa nimettömän levyn maailmankatsomuksellisille itsemäärittelyille. Oudolla tavalla se tuo mieleen myös musiikillisesti hyvin erilaisen, mutta kulttuurin mielleyhtymäkartalla lopulta Nousiaisen lähituntumaan asettuvan Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen, ennen kaikkea näiden samankaltaisia ajatuksia hahmottelevan Kultainen keskitie -teoksen. Kummankin laulun sanoma on valtaväylien, suorien teiden ja helppojen ratkaisujen vältteleminen, minkä on tarkoitus päteä sekä taiteelliseen toimintaan että kaikkeen muuhunkin elämään.

Suuruuden logiikka – nykyisen popmusiikin hallitseva logiikka – on Nousiaiselle mahdollisimman vierasta. Hänen ihanteensa on omaehtoinen artistiyksikkö, joka tekee omaa juttuaan eikä tavoittele ainakaan välttämätöntä elantoa kummempaa materiaa. Mutta Ei enää kylmää eikä pimeää ei ole missään määrin levy vain tästä aiheesta, joka jää enemmänkin Nousiaisen tekstien yhdeksi sivujuonteeksi. Esimerkiksi Pimeä ja kylmä planeetta -biisissä hän lähtee näennäisvitsikkään humanoiditarinan varjolla kritisoimaan rohkeasti koko ihmiskunnan läpäisevää sotimisen ja oman edun ajamisen kulttuuria. Luulenpa, ettei Suomessa olla kuultu näin universaalis-idealistista rocklyriikkaa sitten varhaisen punkin aikojen; on toki kritisoitu yksittäisiä epäkohtia, mutta Nousiaisen katsannossa sellaiset tuntuvat tavallaan liian pieniltä, kun ongelma vaikuttaa olevan aivan perustuksissa, aivan kaikessa.

Toki Nousiainen tässäkin laulussa vähän konkretisoi – nakkikioskilla vedetään muukalaista turpaan hyvin tutulta tuntuvassa Suomi 100 -hengessä – mutta vastaavia viittauksia tähän maahan ja sen asukkaisiin on lopulta hyvin vähän. Tämä ei ole tarinallisuudella tai detaljeilla samastumiskoukkuja heittelevää musiikkia, vaan haastaa kuulijan ottamaan itsekin kantaa yleiseettisiin ja ihmisenä olemisen perusperiaatteisiin nivoutuviin kysymyksiin. (Briljantteja poikkeuksiakin on: Köyhät kyykkyyn -biisin suorat viittaukset Tampereen yhdyskuntasuunnittelu- ja infrastruktuuriasioihin vetoavat kaltaiseeni ahkeraan Tampereen-kävijään kovasti, ja Nousiaisen suorastaan myrkyllinen tapa sylkeä säkeitä kuten ”Mordorin musta paskatorni nousee kaiken ylle / sinne kaikki bileisiin vaan, kaikki muu joutaa mäkeen” saa aplodeeraamaan täällä kotisohvalla.)

Tässä kohtaa arvostelua on väistämättä esitettävä kysymys: haittaako paatoksellinen perspektiivi jo kuuntelukokemusta, vaikka laulut ovatkin keskimäärin erittäin hyviä, Nousiainen on värikäs ja teräväkielinen sanoittaja ja kriitikko allekirjoittaa hänen näkemyksensä maailmanmenosta varsin suurelta osin? Tähän kysymykseen en oikeastaan ole vieläkään saanut muodostettua kantaa, ja osittain vastaus riippuu kuunteluhetkestä ja mielentilastakin. Myönnän, että olen vuosien varrella tullut vähän allergiseksi kaikenlaisille manifesteille ja viehtynyt enemmän sivustakatsojan viileämpään havainnointiin. Melkoisella varmuudella voi sanoa, etten pitäisi näitä täsmälleen samoja ajatuksia välittävistä lauluista yhtä paljon kenenkään muun kynäileminä. Vilpittömyys on popkritiikin vaarallisimpia sana-ansoja, mutta vaikea Nousiaista on olla kuvailematta tällä adjektiivilla.

Jos ylle kirjoitettu saa ajattelemaan vaikkapa nuorta Pelle Miljoonaa, niin se väärinkäsitys on syytä korjata. Nousiainen on tosin idealisti, mutta hän on siinä määrin pettynyt idealisti, että hänen säkeissään on kitkeryyttä ja sarkasmia, mikä palvelee sanoman muotoa laimentamatta sen sisältöä. Ja kuten sanottua, hän on omaperäinen, luonteva suomen kielen käyttäjä, jolla on laaja sanavarasto ja kyky tuottaa fiksua biisilyriikkaa, joka silti kuulostaa ikään kuin persoonalliselta puheelta, ei miltään kirjoihin ja kansiin painetulta. Hänen vahvuutensa kielikuvien ja välillä metaforienkin saralla on jopa helppo sivuuttaa, koska teksti kuulostaa niin vaivattomalta.

Nousiainen on siis soittanut suurimman osan levyllä kuultavasta musiikista itse. Livebändin loistavuuden huomioiden tämä voisi olla pieni pettymys, mutta totta puhuen en kuule keikoilta tutuissa biiseissä juuri laatueroa ainakaan näin muistinvaraisesti. Ja vaikka Suuret unelmat -biisissä bändisoitto kulkee upeasti, niin aivan yhtä hienoa soitantaa vaikkapa Aurinko paistaa romukasaan tai Köyhät kyykkyyn sisältävät. Musiikin peruselementtejä ovat minimalistinen svengi ja tietty melodinen laajakaarisuus, jotka täydentävät toisiaan hienosti. Tästä juuri syntyy se Nousiaisen versio aikuisrockista: kevytliikkeinen, ihmisen kokoinen ja tekijänsä kuuloinen variaatio. 

Punkia, ”särmää”, on eniten lauluosuuksissa: Nousiainenhan on erinomainen vokalisti, mutta hän päästelee tietoisesti tunteella ja käyttää edelleen aiemmasta tuotannosta tuttuja, vähän huumorinkin puolelle meneviä ”ilmeikkäitä äänenpainoja”. Vaarallinen idea, mutta hänellä se toimii, se sopii kokonaisuuteen luontevasti.

Levyn kaari on rakennettu aivan klassisesti. Intron jälkeen vähän isommat ja vähän pienemmät laatubiisit vuorottelevat ihanteellisella tavalla, kunnes lopussa kuultavat Köyhät kyykkyyn ja Ei enää kylmää eikä pimeää äityvät eeppiseen nostatukseen. Varsinkin nimibiisi on niin oppikirjakamaa, että vähän naurattaa: paskoja fiiliksiä ja aikojen synkkyyttä urakalla purkava levy päätetään niin säveleltään kuin tekstiltään haltioituneen valoisaan esitykseen, kunnon katharsikseen, jossa esitetään haavekuvalta tuntuva visio maailmasta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Toisaalta levyn saatteestakin voi päätellä, että viimekätinen optimismi on välttämätön selviytymismekanismi, ja tällainen piste sanotulle kenties välttämätön, jotta nämä laulut on yleensäkin voitu saattaa julkisuuteen.

Kokonaisuus ei kadota eheyttään missään vaiheessa. Artistiksi, joka sai aikanaan mainetta juuri sinne tänne repsottavien tilapäisäänitteiden tehtailemisesta, on Nousiainen tehnyt nyt jo kaksi hämmästyttävän linjakasta ja likimain virheetöntä laulukokoelmaa.

90 Lopulta taitaa käydä niin, että Ei enää kylmää eikä pimeää on riittävän intensiivinen ja musiikillisesti uljas julistus, ettei sen sanoman tiettyä yksioikoisuutta tee edes mieli laskea viaksi – enemmänkin kokonaisuuden orgaaniseksi osaksi. Jukka Nousiainen tekee suomenkielistä rockmusiikkia sieltä tärkeimmästä ja laadukkaimmasta päästä, ja tämä taitaa luokittua hänen toiseksi peräkkäiseksi klassikkolevykseen.

”Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.”

Lauluntekijän hyvästijättö ja moniselitteinen teologinen pohdinta samassa paketissa.

”Hineni, hineni
I’m ready, my Lord”

82-vuotiaana marraskuussa 2016 kuolleen Leonard Cohenin jäähyväisistä yleisölleen olisi houkuttelevaa etsiä yhtäläisyyksiä David Bowien vastaaviin vain vajaata vuotta aiemmin. Bowie tiesi kuolevansa syöpään Blackstar-albumiaan tehdessään, ja Coheninkin terveys oli loppuaikoina ilmeisesti niin heikko, että sopii olettaa hänen ymmärtäneen You Want It Darkerin viimeiseksi levykseen. Kumpikin teos on ladattu ainakin jonkinmoisella määrällä viitteitä edessä olevaan. Ja kumpikin albumi ehti tehdä vaikutuksen kriitikoihin ja kuulijoihin vain täpärästi ennen kuin suruviesti jo saapui.

Samankaltaisuuksia on lisää: niin Blackstarilta kuin You Want It Darkeriltakin julkaistiin ennakkoon singlenä nimikappale, ja juuri näissä molemmissa kappaleissa kuoleman aavistelu on ainakin jälkiviisaasta perspektiivistä kouriintuntuvinta.

Mutta sitten niihin eroihin.

Bowien kuolema tuli yleisölle täytenä yllätyksenä, ja vastaavasti Blackstar-biisi ilmaisee asiansa niin abstraktisti, ettei siitä osattu aluksi lukea aivan niin tummia sävyjä kuin siinä sitten osoittautui olevan. Cohen taas puhuu tässä niin suoraan kuin uskonnollisia symboleja käyttäen voi puhua. Tai no, se on ainakin osatotuus You Want It Darkerista.

Melko suoraa puhetta näyttää olevan ainakin tämä:

”If you are the dealer
I’m out of the game
If you are the healer
I’m broken and lame”

Eli vanha ja väsynyt ihminen anelemassa vapautusta tämän elämän kahleista? Säkeet on helppo tulkita näin ja jättää pohtimatta niiden moniselitteisyyttä. Ehtolauseet eivät kenties välitä vain ensimmäisenä mieleentulevaa sanomaa. Jos sinä olet parantaja. Ehkä et olekaan. Ja kuka sinä? Sekin kysymys on kysyttävä, vaikka taas vastausta voisi luulla ilmeiseksi.

Selvää toki on, että laulussa on kyse jumalasuhteesta. Selvää ei kuitenkaan ole edes se, mistä jumalasta puhutaan, sillä konteksti väreilee juutalaisuuden ja kristillisyyden välimaastossa. Teksti viittaa suoraan ristiinnaulitsemiseen, toisaalta se käyttää juutalaista uskonnollista sanastoa ja synagogakuoroa. Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.

Tulkitsen, ettei You Want It Darker sittenkään ole tunnustuksellinen laulu tai mitään niin helposti ymmärrettävää kuin kuolemaansa odottavan ihmisen monologi jumalalleen. Se on saattanut saada virikkeensä jostakin tällaisesta, mutta laajenee yleisemmäksi kuvaukseksi elämästä uskonnollisen kokemuksen läpi nähtynä – monologi, kyllä, mutta ei rukous, vaan pohdintaa siitä, mitä tuo ihmistä suurempi haluaa, mahdollistaa, sallii ja lupaa. Vaiko mitään?

Hyvien sanoittajien lauluissa kannattaa aina kiinnittää huomiota nimeen ja sen rooliin kokonaisuudessa. You want it darker; we kill the flame. Mieleenpainuva ja arvoituksellinen säe, joka tuntuu kuvastavan elämän rajallisuutta ja tämänpuoleisen maailman kärsimyksentäyteisyyttä ja sitä, että asioita nyt vain ei ole tehty meille helpoiksi. Emmekä mekään tee niitä meille helpoiksi, vaan olemme susia toisillemme ja itsellemme.

Ja se on kai tärkein syy siihen, että niin monet meistä kaipaavat jumalaa (tai kaikki, ainakin jonkinlaista). Tarkoitusta.

Kieltämättä nämä ovat asioita, joiden kuvittelisin kuoleman lähestyessä, elämästään tiliä tehdessä, saavan entistä raskaamman painon.

On ehkä yllättävää, että You Want It Darkerin säveltäjä on nipusta loistavia Madonnan kasarihittejä parhaiten tunnettu Patrick Leonard. Mutta tämä ei oikeastaan ole sävellysbiisi. Tämän tekevät teksti, Cohenin loppua kohti vain vakuuttavammin sanoja painottava puhelaulu, kuoron lähes aavemainen, tyhjiä tiloja ja ihmisen suurta yksinäisyyttä alleviivaava osuus ja taiteilijan pojan Adam Cohenin vähäeleisen dramaattinen tuotanto.

Leonard Cohenin myöhempää levytysuraa leimaa usein jopa juustoiseksi käyvä syntikka- ja taustalaulumatto, jolla on kaiketi yritetty pehmentää hänen levy levyltä epämelodisempia vokaalisuorituksiaan, mutta tässä ei olla lähdetty tilkitsemään melodista tyhjiötä, vaan alleviivaamaan sen mahdollistamaa luontaista dynamiikkaa. Se on oikea ratkaisu, kun ollaan vastauksetta jäävien kysymysten äärellä.

Video ei ole enää saatavilla

Keväällä 1918 Suomi oli jakautunut kahtia varsin konkreettisesti.

Musiikilla oli tärkeä roolinsa myös vuoden 1918 dramaattisissa tapahtumissa. Sisällissodan molempien osapuolten keskuudessa tietyt sävelmät saivat tihentyneitä merkityksiä.

Keväällä tasan sata vuotta sitten eli vasta itsenäistynyt Suomi historiansa kenties traumaattisimpia kuukausia. Se, että sisällissodasta voitiin jatkaa edes kohtalaisen onnistuneen demokratiakehityksen tielle, taas on valtiomme suurimpia onnistumisia.

Mutta se historian oppitunnista, sillä tässäkin jutussa puhutaan musiikista. Sillähän oli merkityksensä myös keväällä 1918, kuten sillä yleensäkin tuppaa olemaan. Tässä esitellään kuusi sisällissotakevääseen ja itsenäisyyden varhaisvuosiin oleellisesti liittyvää kappaletta: kolme punaista ja kolme valkoista.

Kaikki näistä eivät olleet konkreettisesti juuri kevään 1918 hittejä siinä merkityksessä, että niitä olisi vielä laulettu sotatielle lähdettäessä. Viimeistään itsenäisyyden varhaisvuosina, sotaa puolin ja toisin muisteltaessa, jokaista näistä kuitenkin laulettiin – ja jokaiseen näistä tihentyi sellaisia merkityskerrostumia, joista vain harva yksinkertainen musiikkikappale pääsee osalliseksi.

Punainen #1: Kansainvälinen

Wikipediankin mukaan ”maailman kuuluisin työväenlaulu” oli vuonna 1918 jo hyvin tunnettu ja ilman muuta punaisen puolen yhteislaulumateriaalia. Vuoden 1871 Pariisiin kommuunin ajoilta periytyvä laulu – alkuperäiseltä ranskalaiselta nimeltään L’Internationale – levisikin kiivaasti vuosisadan vaiheen tienoilla työväenliikkeen kansainvälistyessä, ja jo sen nimessä tiivistyy varhaisen työväenliikkeen kaikkein vallankumouksellisin ajatus – se, että hyljeksittyjen yhteiskuntaluokkien kaikissa maissa tulisi samastua toisiinsa ja luokka-asemaansa, eikä kunkin omaan kansallisvaltioonsa. Samaan aikaan elettiin kansallisvaltioiden kulta-aikaa ja myös demokratiakehityksen vahvaa nousukautta, joka tietysti osaltaan mahdollisti työväenliikkeen nousun – mutta samalla kansallisvaltioaate oli perimmäisessä ristiriidassa Kansainvälisessä tiivistyvän ajatusmaailman kanssa.

Pierre Degeyterin sävellys Eugene Pottierin tekstiin julistettiin työväestön kansainväliseksi marssiksi vuonna 1900, minkä jälkeen käännöksiä ilmestyi nopeassa tahdissa. Suomenkielinen teksti julkaistiin ensimmäisen kerran Työmies-lehdessä 28.5.1905. Siitä vastasivat opiskelijat Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola, Sulo Wuolijoki ja Pertti Uotila.

Kansainvälinen pelaa tekstin dramaattisilla vastakkaanasetteluilla ja niiden kontrastilla melodisesti jopa kohottavaan marssisävelmään, eikä sen nopeaa suosiota tarvitse liikoja ihmetellä. Suomennos on äärimmäisen tehokas: jo ensimmäinen säe ”työn orjat, sorron yöstä nouskaa” rakentaa onnistuneesti kärjistyksen, joka on resonoinut läpi vuosikymmenten.

Venäjän Lokakuun vallankumouksen jälkeen Kansainvälinen joutui ikään kuin Neuvosto-Venäjän panttivangiksi siinä missä koko kansainvälinen työväenliikekin. Internationaalia retoriikkaa viljeltiin yhä ahkerammin, mutta uusi työväenliike oli alisteinen syntyneelle työväen valtiolle, joka virallistui Neuvostoliitoksi vuonna 1922 ja otti samalla Kansainvälisen kansallislaulukseen – kipakkaa historian ironiaa tämäkin. Itse laulun symboliarvoa tämä ei ainakaan vähentänyt. Vuonna 1934 Suomen sisäasiainministeriö kielsi sen esittämisen ulkotilaisuuksissa, mikä kielii siitä, että laulun agitointivoima koettiin suoranaiseksi poliittiseksi vaaraksi.

Toinen maailmansota merkitsi niin sanotun vanhan työväenliikkeen lopullista kuoliniskua. Vuonna 1942 Neuvostoliiton kansallislauluksi otettiin ”suuri ja mahtava” -säkeestään tunnettu Neuvostoliiton hymni. Kansainvälisyysretoriikalle ei kylmän sodan polarisoituneessa maailmassa ollut enää käyttöä. Kansainvälinen laimentui retoriseksi viihteeksi, mitä kehitystä KOM-teatterin tunnettu versio 1970-luvulta ei ainakaan hidastanut.

Oheen linkitetty versio onkin varhaisin suomenkielinen Youtubesta löytämäni, Juho Koskelon ja Rosario Bourdonin orkesterin New Yorkissa vuonna 1919 levyttämä. Amerikansuomalaisen yhteisön sosialistinen henki ja vilkas levytystoiminta mahdollistivat vanhan työväenliikkeen klassikoiden taltioimisen aikana, jolloin nämä laulut olivat vielä elinvoimaisia.

Video ei ole enää saatavilla

Punainen #2: Warshavjanka eli Varsovan laulu

Puolalainen vallankumouslaulu, jonka alkuperäisteksti on Waclaw Swiecickin vuodelta 1883; säveltäjää ei tiedetä. Sävelmä levisi Venäjälle sinne karkotettujen puolalaisten vankien mukana ja sitä kautta yleisemminkin kansainväliseen työväenlaulustoon. Kappaleen status ei kuitenkaan ole ollut samalla tapaa ikoninen ja virallistettu kuin Kansainvälisen, vaan siitä on tehty lukuisia versioita vaihteleviin paikallisiin käyttötarkoituksiin. Espanjan sisällissodassa se tunnettiin anarkosyndikalistien marssina.

Warshavjankan ensimmäisen suomenkielisen sanoituksen julkaisi Santtu Piri vuonna 1908, ja tuo versio on ilmeisesti ollut riittävän tunnettu levitäkseen ainakin amerikansuomalaisiin sosialistipiireihin, minkä alle linkitetty Juho Koskelon versio jo vuodelta 1916 osoittaa. Tämä versio julkaistiin uudelleen vuonna 1918, ja on oletettavaa, että sitä on laulettu punaisissa joukoissa ainakin muiden sävelmien ohessa.

Silti Warshavjanka näyttää olleen pitkään jossain määrin työväenlauluperinteen marginaalissa. Sen nykyään tunnettu suomenkielinen teksti, jonka tekijää ei tiedetä, julkaistiin kyllä Työväen laulukirjassa jo vuonna 1923. Tämä on siis se versio, joka alkaa säkeellä ”riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa”. KOM-teatteri popularisoi tämänkin kappaleen 1970-luvulla, ja 2010-luvulla sitä on lainaillut Paleface Helsinki-Shangri-la-menestyslevynsä biisissä Riisto räppääjä.

Uhmakas taisteluhenki leimaa toki jo alkuperäistä suomennosta, mutta vuoden 1923 versiossa militantti ote korostuu. Huomiota kiinnittää esimerkiksi säe ”kauhea joskin on puhdistustyömme”, mikä assosioituu nykykuulijan mielessä väistämättä muun muassa Stalinin vainoihin. Tässä laulussa alistetut luokat eivät todellakaan käännä alistajalle toista poskeaan. Mielenkiintoinen on myös lähes ohimenevä muistuma kristillisestä retoriikasta säkeissä ”porvarit, keisarit, helvetti heille / olkoon nyt töistänsä armollinen”.

Vuoden 1923 käännös onkin niin mehevä taistelulaulu, että olisi suuri kiusaus oikoa historian mutkia ja kuvitella juuri sitä lauletun sisällissotaan marssittaessa. Näin ei siis käynyt, mutta taisteluhenkeä on toki vanhemmassa suomennoksessakin, ja sisällissodan tapahtumat ja jälkiselvittelyt heijastuvat suoraan tunnetumman version yhä jyrkempään sävyyn.

Video ei ole enää saatavilla

Punainen #3: Punakaartin marssi

Tämä on alkuperältään aitoa kansan suussa syntynyttä lauluperinnettä, eli Lokakuun vallankumouksen innoittamana syntynyt marssintahtinen laulu, jonka varsinaisia tekijöitä ei tunneta – tai heitä ei oikeastaan ole edes olemassa. Sävel pohjautuu tunnettuun ruotsalaiseen snapsilauluun Ja må han leva sekä Wikipedian mukaan myös johonkin saksalaiseen nuorisolauluun. Tekstiversioita oli useampia, ja ne alkoivat levitä punaisissa piireissä nopeasti sisällissotaa edeltävinä kuukausina.

Punakaartin marssi vaikuttaa olleen Kansainvälisen ohella sellainen kappale, jota sisällissodan punaisella puolella ollaan kaikkein todennäköisimmin ihan oikeasti laulettu. Ikoniset avaussäkeet ”köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa / kärsimysten malja jo kukkuroillaan on” tiivistävät oikeastaan koko sen mielentilan, josta vallankumouksellinen sosialismi Suomessa ammensi.

Punakaartin marssin luonnetta orgaanisesti syntyneenä kansanperinteenä alleviivaa sekin, että Väinö Linna laittoi Tuntemattomassa sotilaassa kirjan suurimman humoristin, sotamies Vanhalan, laulamaan juuri tätä laulua muutetuin sanoin. Kyse on lopulta samasta ilmiökokonaisuudesta kuin lasten laulaessa ”kevät tuli, lumi suli / lumen alta esiin tuli Batman” tai ”Muumipeikko, Pikku Myy / junan alle litistyy”. Suuret ideologiset voimainponnistukset eivät olisi mahdollisia ilman ryhmähenkeä edesauttavaa yhteistä huumoria ja meemikulttuuria, joka voi toki käsitellä vakaviakin asioita vakavaan sävyyn, kuten tässä.

Punakaartin marssista ei valitettavasti löydy kovin vanhoja versioita Youtubesta tai Spotifysta. Tämä Arja Saijonmaan melko tunnettu tulkinta karnevalisoi kappaletta kepeällä tunnelmallaan entisestään, mutta kaiketi se on vain sopivaa.

Video ei ole enää saatavilla

* * *

Valkoinen #1: Jääkärimarssi

Valkoisen puolen ikonisimmasta kappaleesta ei liene kysymystä. Jääkärimarssin syntytarinaa on mytologisoitu huolella: syksyllä 1917 Latviassa tuolloin rintamalla olleiden jääkäreiden keskuudessa järjestettiin kilpailu parhaan isänmaallisen marssisanoituksen aikaansaamiseksi, ja jääkäri Heikki Nurmion voittanut teksti sitten salakuljetettiin Suomeen ja Jean Sibeliukselle, joka sävelsi sen kolmessa päivässä, kertomansa mukaan ”syvän isänmaallisen tunteen vallassa”.

Sisällissota syttyi vain muutaman kuukauden kuluttua, ja nykytarkastelijalle jää vaikutelma, että Jääkärimarssi kirjoitettiin käytännössä kisabiisiksi; kuvio on suunnilleen sama kuin jos mietittäisiin kiekon MM-kisoihin suurin odotuksin valmistautuessa, että nyt pitäisi saada kova hitti vauhdittamaan meininkiä, mitäs jos pyydetään tota Cheekiä tekemään sellainen, eikös se ole se isoin nimi tällä hetkellä.

Jääkärimarssi runtattiin valkoiseksi tunnuslauluksi niin määrätietoisesti, ettei siinä varmaan rivimiehillä ollut juurikaan sananvaltaa. Mielenkiintoista on tekstin varhainen Suur-Suomi-uho, jossa on ironisia sävyjä saavia piirteitä. Alkuperäisessä tekstissä Suomen ulottuvuuksia määriteltiin säkeellä ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa”. Viro piti tunnetuimpaan versioon muuttaa Hämeeksi, koska huomattiin Viron olevan saksalaisten etupiiriä, eikä aseveljiä sopinut ärsyttää. Virolaisten omaa näkemystä maansa valtiollisesta asemasta kukaan ei ilmeisesti tullut kysyneeksi.

Tällaiset detaljit ankkuroivat Jääkärimarssin vahvasti vuosien 1917–1920 skeneen, jossa haaveiltiin ”kolmen kannaksen rajasta” ja yleensäkin sotilaallisesta suurvallasta, joka dominoisi kaikkea Uralilta länteen. Kappaleen vihaa uhkuva tunnelma sopii myös murroskauden yleiseen mentaliteettiin.

Onkin jopa yllättävää, että Jääkärimarssi on välttynyt anakronismiksi ajautumiselta: erilaiset perinnekuorot tekevät siitä säännöllisesti uusia versioita, linnanjuhlissa se kuullaan ensimmäisenä biisinä ja Youtube on täynnä erilaisten leijonavaakunaa oheiskuvana käyttävien hahmojen linkityksiä siitä, saatetekstinä vaikkapa ”Itsenäisen Suomen muistolle 1917–1994”.

Tässä kuitenkin Jääkärimarssista vaihteeksi instrumentaaliversio kapellimestari Robert Cajanuksen ja Helsingin filharmoonikkojen esittämänä Berliinissä vuonna 1928.

Video ei ole enää saatavilla

Valkoinen #2: Vilppulan urhojen muistolle

Pohjanmaalaisen Heikki Klemetin säveltämä ja sanoittama kappale ei raikunut keväällä 1918, vaikka syntyikin sisällissodan aikana. Ensiesityksensä se sai heinäkuussa 1918. Vilppulan urhojen muistolle viittaakin suoraan sisällissodan tapahtumiin: säepari ”Laurilan työ sekä Vilppulan vaihe / lapsien lapsille laulujen aihe” liittyy jääkärieversti Matti Laurilan voittoisiin toimiin ratkaisevan Vilppulan rintaman komentajana.

Laurila, hänen isänsä Matti Laurila vanhempi ja veljensä Ilmari Laurila tunnettiin ”Lapuan lumiaurana”, mikä lienee viittaus 1600-luvun sotapäällikköön Åke ”Lumiaura” Tottiin. Vilppulan urhojen muistolle on väkevää pohjalaisuhoa, ja sen tunnetuin säe on heti ensimmäinen: ”Kytösavun aukeilla mailla on kansa / mi aina on vaalinut vapauttansa”. Teksti asettaa muun Suomen oikeastaan Pohjanmaan siirtomaaksi: ”Utsjoki, Häme, koko Karjalan puoli / tuntevat mikä on Ilkan suku”.

Lapuan liikkeelle Vilppulan urhojen muistolle oli erityisen tärkeä kappale, ja esimerkiksi Martti Ahdin teoksessa Kaappaus? on huvittava kuvaus siitä, miten Mäntsälän kapinan johtohenkilöt laulattivat antautumisensa yhteydessä Kytösavun aukeita maita kerran toisensa jälkeen.

Kappaleesta löytyy Youtubesta monia erilaisia versioita, ilmeisesti lähinnä ns. isänmaallisen kansanosan toimesta, mutta esittäjiä on kreditoitu videoihin heikosti. Tämä hakutuloksissa ensimmäisenä vastaan tuleva, oletettavasti melko vanha tulkinta on paras, mutta esittäjää en ole onnistunut löytämään.

Video ei ole enää saatavilla

Valkoinen #3: Vöyrin marssi

Tämäkin on niitä kappaleita, joille ei voi osoittaa yhtä tekijää. Se on ilmeisesti syntynyt sisällissodan aivan alkuvaiheissa pohjalaisen, valkoisen kansanosan keskuudessa ns. orgaanisesti. Vöyrissä toimi improvisoitu sotakoulu, jossa Saksasta palanneet jääkärit kouluttivat valkoista armeijaa. Laulussa viittaillaan muihinkin pohjalaisiin paikkakuntiin, mutta kumarretaan niin syvälle Saksan suuntaan, että pieni epäilys tietystä tilaustyönomaisuudesta jää.

Vöyrin marssia on kaiketi laulettu sisällisssodassa nimenomaan pohjalaisissa joukoissa. Voinee sanoa, että yksi sen säepari – ”pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta / Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta” – on resonoinut alkuperäisen kontekstin unohduttua niinkin vahvasti, että siitä inspiroituivat ensin sotien välisen ajan Suur-Suomi-ajattelijat ja sitten sotien jälkeen kaikki ne, jotka mielellään ottaisivat revanssin.

Lopulta laulu näyttää irronneen monen mielessä synty-yhteydestään täysin. Oheen linkitetyn Youtube-videon lataajakin väittää saatteessaan suoraan, että kappale kertoisi talvisodasta. On vähän vaikea ymmärtää, miten kenellekään laulua itse asiassa kuunnelleelle voisi syntyä sellainen käsitys, mutta tässä liikutaan aihemaailmassa, jossa melko monia asioita on vaikea ymmärtää.

Lisävalaistusta aiheeseen kaipaavat voivat lukea esimerkiksi Youtube-videon kommentteja. Luonnollisesti tällekään levytykselle ei löydy minkäänlaisia esittäjäkrediittejä. Kovin vanha versio ei mahda olla kyseessä.

Video ei ole enää saatavilla

”Lykke Li pitää tummissa sävyissä piehtaroinnista. Hänen erikoisalaansa on inhimillisten vastoinkäymisten ja negatiivisten tunteiden fetisisoiminen ja mytologisoiminen.”

Ruotsalaistähden dramaattinen indiehitti valuu tuhoisan rakkauden vetistä mystiikkaa.

”Deep sea baby
I follow you”

Vedellä on ilmeinen, ikiaikainen yhteytensä tuhoisan tai tuhoavan rakkauden teemaan. Rakkauden vuoksi on hukuttauduttu ja hukutettu Aino-tarusta Nick Caven villiruusubiisiin.

Tällaisten skenaarioiden vetovoima voi piillä siinä, että hukkumiskuolemaa pidetään usein poikkeuksellisen seesteisenä tapana lähteä täältä kesken kaiken. Hukkuvan ajatellaan veteen vajotessaan uppoavan samalla hämärtyvän tajunnan pumpuliin tai sulautuvan jonkinlaiseen mystiseen alkunesteeseen, ikään kuin palaavan sinne, mistä tulikin.

Lykke Lin toiseksi paras biisi I Follow Rivers ei ole murhaballadi eikä suoranainen itsemurhalaulukaan. Sen kertojaa ajaa kuitenkin intohimo, joka tuntuisi olevan sitä tuhoisaa laatua. Hän ei silti vaikuta olevan holtiton tai sekaisin. Hän ilmaisee järkähtämättömän aikomuksensa seurata rakkautensa kutsua syvänteisiin ja syövereihin.

Kertojan kielessä rakastettu saa jokien tai syvän meren hahmon: metaforarakennelma on koottu niin tiheäksi, ettei sitä enää voi purkaa osiinsa. Mitä kertoja lopulta seuraa? Viettiminänsä, Freudin idin, käskyjäkö? Ne vievät hänet vertauskuvallisille syvänmerensukelluksille tai Pimeyden sydämen tyyliin ylävirtaan: ”Dark doom honey, I follow you.”

Lykke Li pitää tummissa sävyissä piehtaroinnista. Hänen erikoisalaansa on inhimillisten vastoinkäymisten ja negatiivisten tunteiden fetisisoiminen ja mytologisoiminen. Parhaimmillaan hän on pystynyt tekemään tätä niin tyhjentävästi, että lopputuloksessa on kansanlaulun tai arkkiviisun painokkuutta.

I Follow Rivers kuulostaa säkeistön vähäeleisen laulumelodian perusteellakin traditionaaliselta kappaleelta; kertosäkeen yksinkertainen toisteisuus taas ankkuroi kappaleen 2010-luvun musiikkimaailmaan. Harvakseltaan jyskyttävä elektroninen tuotanto lähinnä tukee biisiä sen sijaan, että esittäisiä omia kommenttejaan.

Wounded Rhymes -levyltä (2011) löytyy vielä I Follow Riversiäkin parempi kappale, Sadness Is a Blessing (mikä ei edusta Nuorgamin ”virallista” mielipidettä, sillä se sijoittui tässä äänestyksessä sijalle 201! – toim. huom.). Kokonaisuutenakin levy on oikein hyvä. Mutta joillekin artisteille käy niin, että he kadottavat yhteyden muusaansa, ja samaa tahtia hiipuu maailmankin kiinnostus.

Seitsemässä vuodessa Wounded Rhymesin jälkeen on Lykke Li julkaissut vain yhden, aika keskinkertaisen levyn. Voihan olla niinkin, että hänen surunsa tulivat surruksi, mutta muuta ei ilmaantunut tilalle.

Video ei ole enää saatavilla

Tuote-paketti sisältää kirjan ja levyn.

Joukko savonlinnalaisia vaihtoehtonuoria asui yhden kesän ja yhden syksyn hylätyssä meijerissä. Syntyi kiljua, eritteitä, musiikkia ja sisäpiirilegenda. Nyt sen koko tarina kerrotaan kaikille kiinnostuneille, muttei konventionaalisesti.

Tuote-niminen hylätty meijeri on ollut jo vuosia ainakin Paavoharjun ja Joose Keskitalon fanien tuntema merkitsin, suorastaan kevyesti myyttinen paikka. Keskitalo on viittaillut siellä kokemiinsa asioihin levytetyn tuotantonsa alusta asti, ehkä ilmeisimmin Vyötä kupeesi ja tule! -levyn videobiisillä Kärpäset. Lauri Ainalalle – ”Tuotteen Bossille”, koko talonvaltauksen alullepanijalle ja organisaattorille – autiotaloaika on ollut niin keskeistä elämän ja taiteilijuuden sisältöä, että hän koosti tuolloin kuvatusta materiaalista jo elokuvan Unien Savonlinna (2010).

Tätä kirjaa Ainala on kertonut valmistelleensa yli kymmenen vuotta, siis oikeastaan varsinaisesta tapahtuma-ajasta asti. Sen syntyprosessia on voinut seurata ainakin Paavoharjun Facebook-sivulla. Ainalan toimittamassa kirjassa on eniten hänen omaa tekstiään, välejä tilkitään muiden Tuote-hahmojen muisteluksilla ja lainauksilla lehtijutuista ja vastaavista. Tässä on nyt siis ”Tuotteen koko tarina” – tai sitten ei.

Pääkohdat tulevat kyllä selviksi ja ovat itsessään hämmästyttäviä. Niiden suhteen kaikkien asianosaisten muistitieto on siksi yhtäpitävää, ettei sitä tarvinne epäillä. Osuuskunta Tuotteen autioksi jätetty meijeri oli kiinnostanut Savonlinnan nuorisoa jo kauan ennen vuotta 2004, joten Ainala kavereineen oli vain viimeinen linkki valtaajasukupolvien ketjussa. Heidän projektinsa teki haastavaksi kuitenkin se, että teollisuusrakennuksen sisäänkäynnit oli hitsattu umpeen juurikin sen jälkeen, kun paikalla alustavasti hengaillut Ainalan kaveriporukka oli löytänyt eräästä huoneesta hirttäytyneen miehen. Tästä tuntemattomasta tulee eräänlainen Tuotteen suojeluspyhimys, sillä rakennuksen sinetöiminen pitää muun maailman ulkopuolella, mutta Ainala löytää lastauslaiturin alta yhden rikkoutuneen ikkunan, jonka kautta meijerin valtaaminen onnistuu.

Siellä asutaan yksi kesä ja syksy. Kiljua tehdään ja juodaan. Kustaan, paskannetaan ja oksennetaan. Heilutaan kännissä pitkin öistä Savonlinnaa harjoittamassa poikamaisia kepposia vanhatestamentillisellä twistillä. Kaikessa sekoilussa on koko ajan oudon uskonnollinen sivumaku, ja eräs teoksen keskeinen teema on Tuotteen porukan vihollissuussuhde Savonlinnassa syntyneeseen herätyskristilliseen liikkeeseen, jonka alku on samassa seurakuntanuoriskenessä kuin näiden varjoisampaan maahan kylvettyjen siementenkin.

Meijerirakennustakin aletaan mytologisoida heti sinne asetuttua. Sen huoneilla on sellaisia nimiä kuin Kaikkein pyhin (arkistomappihyllyillä taitavasti eristetty päämaja) tai Kuolleiden sali (joka sai nimensä hirttäytyneen miehen kunniaksi). Mutta teoksessa mytologisoidaan sujuvasti myös koko Savonlinna, joka näyttäytyy tässä nimenomaan autioituneiden murjujen, tyhjien öisten katujen ja juoppojen nukkumapaikkojen Savonlinnana. Jotakin turistivetonaulaa, Olavinlinnaa, ei mainita kirjassa kai kertaakaan.

Tarina on siis vähintään kiinnostava. Toteutus on ongelmallisempi. Eihän tätä olisi voinut eikä kannattanut toteuttaa suorana muistelmaproosana, mutta erilaisten puhujien ja tyylilajien kakofonia on haastava ratkaisu, eikä Ainala kumppaneineen ole mikään tekstintekemisen ammattilainen. Murrepuheen, 2000-luvun alun nörttislangin ja korkealentoisen metaforatykittelyn yhdistelmä on hirveän raskasta luettavaa, paikoin melkein mahdotonta. Toisaalta tästä syntyy kenties juuri sellainen ekslusiivinen vaikutelma, jollaista Ainala on tavoitellutkin. Tämähän on aina ollut sisäpiirijuttu. Tuote-kirja on vain viimeisin osa Ainalan sarjassa näennäisiä kädenojennuksia, jotka eivät tosiasiassa avaa mitään portteja hänen sisäiseen maailmaansa.

Jossain näkemässäni some-kommentissa oltiin huolissaan siitä, että kirja riisuisi liiaksikin mytologiaa Tuote-ajan ja Paavoharjun varhaisvaiheiden ympäriltä. Tavallaan näin onkin: loputtomat kuvaukset kiljun ryystämisestä ja paskomisesta sinne tänne ovat ainakin kaikkea muuta kuin subliimia, jollaiseksi joku on kai voinut Paavoharjun (ja Joosenkin) musiikin kokea. Mutta epäilemättä tämä kirja on mahdollista kokea myös myytin vahvistamiseksi entisestään. Tässä kuvatut asiat ovat paitsi nuorisolaisten sekoilua, myös poikkeuksellisen vahvaa dokumenttia yrityksestä elää oikeasti yhteiskunnan ulkopuolella – tai ehkä pikemminkin sen loisina, mitä sähköjen vetäminen meijerille läheisen Hesburgerin jätekatoksesta konkretisoi.

Näiden erikoislaatuisten tapahtumien merkitystä Ainalalle vahvistaa epäilemättä se, että samaan aikaan Paavoharjun musiikki alkoi ”nousta siivilleen” – ja näyttääpä hän tavanneen puolisonsakin Tuotteen meiningeissä, vaikka tämän seikan saa luonnollisesti lukea rivien välistä. Onhan siinä kotitekoista myyttimaailmaa yhden elämän tarpeiksi.

Kirjan mukana tulee kymmenen biisin (ja yhden piiloraidan) levy, jonka kuunteleminen lukukokemuksen soundtrackina on ehdottoman suositeltavaa. Varhaisen Paavoharjun kolkko ambient ja nuoren Joose Keskitalon askeettiset, elämäntuskaa ilmentävät laulelmat syventävät kirjaa yllättävänkin paljon kaiken paskomisen alkaessa tuntua vähän liialliselta. Musiikki tuntuu kuvastavan kaikkea sitä, mitä tekstintekijänä romantiikkaa välttävä Ainala ei halua sanoin sanoa. Isoja, tyhjiä tiloja, jotka ovat yhtä lailla meijerirakennuksen kuin sen asuttajien sielunelämienkin ominaisuuksia.

Ja Keskitalon usein keikoilla kuultu, mutta vasta nyt levylle saatu sisällissotalaulu Unohdetaan jo se taivas ansaitsee klassikon aseman.

Epätäydellinen, turhauttava, rasittava kirja – mutta todennäköisesti ainoa mahdollinen kirja tästä aiheesta ja sellaisena ilman muuta julkaisunsa arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

”Diskoinnovaattori Giorgio Moroder oli 72-vuotias ja jossain määrin unohdettu, kun Daft Punk kutsui hänet kertomaan tarinansa.”

Tarina Giovanni Giorgiosta, jota kaikki kutsuvat Giorgioksi – ja elektronisen tanssimusiikin synnystä.

”Nobody told me what to do and
there was no preconception of what to do”

Vanhahko mies pitää monologia saksalaiskorosteisella englannilla, kertoo elämästään. Retrodiskobiitti pumppaa leppoisasti taustalla. Kahden minuutin kohdalla tullaan diskomusiikin keksimiseen.

Ihmisääni luovuttaa tilan suosiolla kuplivalle, yksinkertaiselle syntikkamelodialle ja edelleen leppoisalle biitille. Päälle improvisoidaan kitaralikkejä ja jazzahtavia kosketinkuvioita. Varioidaan ja toistetaan parin minuutin ajan.

Ääni palaa kertomaan täydellisestä vapauden ja yksinolon tunteesta studiossa, kartoittamattomien polkujen avautuessa. Musiikki äityy yhä riehakkaammaksi, corollabiitti vaihtuu jonkinlaiseen progerumpalointiin ja siitä saumattomasti breakbeatiin. Sama syntikkamelodia pitää kokonaisuutta kasassa samalla, kun kaaoksen, musiikillisen vapauden sokeat voimat yrittävät hajottaa sitä.

Kakofonia kasvaa, kitara ja hälytyssireeniä muistuttava soundi ujeltavat. Sitten nopea fade out sähköiseen tyhjyyteen.

Tähän kaikkeen on kulunut yhdeksän minuuttia ja kolmetoista sekuntia. Giorgio by Moroder on epäilemättä ilahduttava ja musiikillisesti mielenkiintoinen progediskobiisi, mutta oikeastaan se ei ole listalla näiden ominaisuuksiensa takia. Se tuntuu suhteellisen kunnianhimoiselta yritykseltä mallintaa yhteen biisiin kaikki se, mitä seurasi puheosuudessa kuvattujen tapahtumien jälkeen: elektronisen tanssimusiikin historia.

Diskoinnovaattori Giorgio Moroder oli 72-vuotias ja jossain määrin unohdettu, kun Daft Punk kutsui hänet kertomaan tarinansa ranskalaisduon voittoisalla Random Access Memories -paluulevyllä. Myös Daft Punk edusti tässä vaiheessa jo tanssimusiikin veteraanisarjaa, ja niinpä albumi kokonaisuudessaan on eräänlaista elektronista AOR:ää, mitä duo alleviivasi vierailijoidensa valinnalla. Myös vaikkapa Nile Rodgersin läsnäolo edustaa samanlaista tanssimusiikin historialle kumartamista.

Moroderille lankeaa kuitenkin tässä hankkeessa suoranainen luojajumalan rooli. Giorgio by Moroder pyrkii kuvittelemaan myyttisen alkupisteen, jossa Giorgio studiossaan keksii Biitin ja lahjoittaa sen sitten kaikille jälkeen tulleille toistettavaksi ja varioitavaksi. Kappaleen musiikillisessa toteutuksessa Daft Punk ikään kuin esittää taustamusiikkia montaasikohtaukselle kaikesta noiden neljän vuosikymmenen mittaan tapahtuneesta.

Se on suuruudenhullua, hieman naurettavaa ja ehdottoman toimiva idea.

Video ei ole enää saatavilla

”Litku Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää.”

Vastataanpa heti tuohon ingressin kysymykseen vaikkapa näin: vain, jos haluat sen puhkeavan. Jos taas tykästyit Litku Klemetin musiikkiin siksi, että löysit siitä jotain itseäsi henkilökohtaisesti puhuttelevaa, on todennäköistä, että löydät sitä Taika tapahtuu -levyltäkin.

Toki Klemetin suosiossa tuntuisi olevan paljon ilmaa, hetkellistä hypeä. Sillä on tapana haihtua omia teitään, ja hänen taiteilijanuransa kannalta se voi lopulta olla otollistakin. Hän katsoo kuitenkin enimmäkseen sisäänpäin.

Tämä uusi levy tuntuu olevan eräänlainen teema-albumi luovuudesta, oman fantasiamaailman rakentamisesta ja siitä täyttymyksestä, minkä näissä onnistuminen tuottaa. En nyt tarkoita, että nämä olisivat lauluja laulujen tekemisestä. Enemmänkin lauluja siitä vaikeasti määriteltävästä tunnetilasta, joka yhdistää hyvän taiteen tekijää ja kokijaa.

Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää. Kyse on mahdottoman tavoittelusta, mikä on erittäin hyvä poplaulun aihe. Onhan hyvä poplaulu aina matkalla jonnekin, eikä kuitenkaan pääse sinne koskaan.

Klemettiä voi syyttää metatasoilla liikkumisesta, mutta silloin jää havaitsematta, että elämä tapahtuu joka tapauksessa metatasoilla. 

Konseptialbumin vaikutelman rakentaa se, miten levyn ensimmäinen kappale Taikaa määrittelee yllä hahmottelemani pyrkimykset yölliseksi pyöräilymatkaksi keskustasta kotiin, jonka aikana näitä omia tavoitteitaan ehtii miettiä rauhassa. Heti sen jälkeen kuultava lyhyt välihälinä Mömmön laulu viitannee Mana Mana -legendaan, mutta vetää samalla myös kivaan popiskelmäfiilikseen tuudittautuneen kuulijan alta jalat ja ilmoittaa suoraan, että nyt ollaan kuuntelemassa kasari- tai ysärilapsuuden äänikirjaa, jossa sivua käännetään juontajan niin kehottaessa.

Niin, tämähän tosiaan on fantasiamaailma. Mutta olisi väärin luulla Klemetin rakentavan jonkinlaista 1970-lukularppia. Oudonkin usein olen törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan hänen musiikkinsa edustaisi ”uutta maalaisuutta”, ikään kuin paluuta suomirockin perusarvoihin. Nehän ovat vain Klemetin maailman rakennuspalikoita muiden ohessa.

Taika tapahtuu on täynnä viittauksia introvertteihin soittajapoikiin, joille voi hyvin kuvitella 1970-lukulaisen hiuspehkon ja viikset (Urkuri, Pikku Beethoven, Sytkäri), mutta kestää hetken kauemmin huomata, että nämä fiktiohahmot liikkuvat järjestään niin sanottujen populaari- ja taidemusiikkien rajapinnoilla ja peilaavat mitään teini-ihastusta syvemmin taiteilijaidentiteetin etsintää.

Klemetin kirjoittajaperspektiivi on aina moniselitteinen. Hänen minänsä ja sinänsä eivät ole rakkauslaulun minä ja sinä. Hän voi laulaa itselleen, kuulijalle, inspiraatiolleen tai kaikille näistä. Ehkä jollain rivillä fiktion rakastetullekin, mutta sitä emme voi tietää, eikä se ole kiinnostavaa.

Levyn kruunaava biisi ja todellinen klassikko on jo aiemmin julkaistu Yöt on unta varten, jonka kaltaista kappaletta en kai ole koskaan oikeastaan kuullut. Tässä Klemetti käyttää intohimon ja inspiraation motiiveja unenpuutteen ja -kaipuun kontekstissa aivan mielettömän omalaatuisella ja osuvalla tavalla.

Biisistä kirjoittaessa ovat sanat loppua kesken: onko se himokkain koskaan kuulemani rakkauslaulu nukkumiselle? Kertooko se innoituksen, ajatusten, tulemisesta aivan väärään aikaan: juuri silloin kolmelta aamulla, kun todellakin pitäisi jo saada uni? 

Sitä paitsi Klemetin loistava bändikin on juuri tässä laulussa parhaimmillaan. Tulenpalava rautalankapop välittää kaiken sen tunteen, jota tekstikin ilmaisee.

Noin muuten Taika tapahtuu on ehkä vähän yllättäenkin musiikillisesti kiinnostavin lopun progetyyppisissä fiilistelyissä. Love Recordsin perintöä on viime vuosina kierrätetty kyllästymiseen asti, mutta ei ehkä koskaan ennen näin luontevasti. Sytkäri-biisin baari-iltatarina on Klemetin lyriikkaa arkisimmillaan ja aivan tunnistettava sisäsuomalainen todellisuusnäkymä, mutta juuri sellainen kannattaa paisutella moniosaiseksi rockiskelmäoperetiksi.

83 Luulen, että Litku Klemetti on vasta lähestymässä ideamaailmansa rajoja. Voi olla, että häneltä vie paljon kauemmin saavuttaa ne kuin monelta muulta. Tämä kunnianhimoinen ja hieman epätasainen levy tarjoaa joitakin täydellisen euforian hetkiä ja vankistaa sitä käsitystäni, että Klemetin tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Risto söi tähtisädetikun.

Otsikko vihjaa, että tästä alkaa Riston toinen vaihe. Näin asia tosiaan onkin: olkaa valmiina vaikuttumaan.

Riston kolmannessa levyssä Sähköhäiriöön (2009) oli ennen kaikkea se ongelma, että lievässä väsähtäneisyydessään se alkoi hiljalleen kaivaa maata kahden ensimmäisen klassikkoalbuminkin alta. Yhtäkkiä tuntui siltä, että herra Ylihärsilän mielenterveyspop noudattaa toistettavissa olevaa kaavaa: tragediaa, julmuutta, empatiaa, kirosanoja ja vinoa huumoria sopivassa sekoitussuhteessa. Näin saadaan aikaan lauluja, jotka ”naurattavat, hirvittävät ja koskettavat”. Lainausmerkit siksi, ettei tuo tunnereaktio enää kolmen albumin jälkeen irronnut kuin kovalla psyykkauksella.

Tämä on epäoikeudenmukaista, sillä kyllä Risto ja Aurinko aurinko plaa plaa plaa ovat edelleen kiistatta mestariteoksia. Niiden sisältämä musiikki ei juuri muistuta mitään Suomessa tai muuallakaan niitä ennen luotua, vaikka ristiriitaisten sävyjen harmoniassa onkin tunnetusti paljon samaa Gösta Sundqvistin tekemisten kanssa.

Vaan ei ole enää. Yli neljän vuoden levytystauko on tehnyt Ristolle pelkästään hyvää. Oikeastaan aivan hämmentävän hyvää. Tässä on kyse jostain ihan muusta kuin viime vuosikymmenellä, mutta ääni on silti tunnistettavasti Ylihärsilän. Tällaiseen uuden vaihteen löytämiseen ylivoimainen valtaosa lahjakkaistakaan artisteista ei pysty koskaan.

Kuluneena vuonna on ilmestynyt melkoinen liuta kotimaisia tulevia klassikkolevyjä, jotka uivat todella synkissä vesissä. II liittyy joukon jatkoksi. Nyt huumori pilkahtelee enää ylihärsilämäisen suorasukaisissa lauseenparsissa, mutta sisältö on kauttaaltaan pikimustaa.

Koska kuolema on ihmiselämän synkin mahdollinen aihe, ei ole yllättävää, että tällainen levy käsittelee paljolti juuri sitä. Ilmeisiä tulokulmia Ylihärsilä kuitenkin karttaa. Hyvästä esimerkistä käy metallinkylmänä dub-balladina soiva Vanhus. Minimalistinen teksti on riisuttu kaikista sävyistä ja pakottaa kuulijan tarkastelemaan kuolinvuoteellaan makaavan ikäihmisen viimeisiä hetkiä ulkopuolelta – mutta läsnä on toinenkin tarkkailija.

”Paikalla on kuoleman enkeli
paikalla on kuoleman enkeli
tuossa
tuossa
tuossa”

Ylihärsilä laulaa mietteliään toteavasti kuin Joose Keskitalo, joka viihtyy vanhojen hautausmaiden sijaan 16-kerroksisten sairaalarakennusten ruumishuoneilla.

”Tuossa”-sanan mantramainen toisto kylmää ydinluuhun asti. Tulee tarve kääntyä katsomaan olkansa yli, että onko se siinä, musta varjo, joka vie jonnekin.

Vanhus on levyn selvimmin yhden ihmisen kuolemaa käsittelevä laulu; siitä käsin teemat laajenevat vain entistä suurempiin ja vaikeammin haltuun otettaviin: uskonto, ihmiskunnan kohtalo, pelastuksen mahdollisuus, maailmanloppu, kärsimys, väkivalta.

Turvaluola-avaus implikoi, että maailmassa voi tuntea olonsa turvalliseksi vain tottumalla ”kidutukseen ja kuolemaan”. Ne ovat tosiasioita joka tapauksessa; niiden kokeminen poikkeuksellisiksi asioiksi on se, mikä saa meidät ahdistumaan. Mikä estää meitä olemasta ihan kaikki? esittää jo otsikossaan varsin perustavanlaatuisen kysymyksen. Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento mahtuu ehkä parhaiten paljon puhutun scifi-teeman alle, mutta nähdäkseni se esittää vienon toiveen, että yhteiskunnan väistämättömästä romahduksesta seuraisi sittenkin välivaiheen jälkeen jotain uutta ja kestävämpää. Tälläkin ajatuksella on tietysti paitsi yleinen, myös yksityinen ulottuvuus. Kuolema on henkilökohtainen maailmanloppu ja subjektiivisen kaikkeuden sortumista; elämä jatkuu – toistaiseksi – jälkipolvissa.

Sitten on tietysti kaikissa näkemissäni arvosteluissa ansaitusti erityisasemaan nostettu Uskotko Jeesukseen Kristukseen? Se tulee jäämään klassikoksi ihan kertosäemantransakin takia:

”Uskotko Jeesuksen Kristukseen
Jumalan ainoaan poikaan, meidän herraamme
ota se minkä voit hänestä sydämeen
sillä kuolema tulee nyt”

Kukaan tuon kerran kuullut tuskin pystyy enää sitä unohtamaan. Tekstin tarina väkivaltaisesta ja humalaunenhoureisesta kohtaamisesta Vantaalla personoi kuoleman meihin kaikkiin: meillä on kyky tuottaa sitä, ja varsinkin kokea se. Risto on rakentanut tässä mestarillisen pienoisnovellin, jonka jokainen yksityiskohta on piirretty huikealla tarkkuudella. Tarinankertojana hän on ollut hyvä ennenkin, mutta kuvallinen puoli on vasta nyt saatu täysillä mukaan. Tämä on varmaankin paras tänä vuonna julkaistu lauluteksti, eikä huikeisiin korkeuksiin kasvava ja musertavana kuulijan päälle romahtava sovitus asioita huononna.

Musiikillinen oivalluskyky on toki muutenkin olennainen osa II:n vaikuttavuutta. Jos Risto on aiemmin taipunut diskoilusta ja elektropopista garagerokkaukseen, niin nyt linjaa on yhtenäistetty ja samalla viety rohkealla kädellä takavasemmalle. Loppukesästä ilmestynyt Tiedän millainen on ihminen -sinkku herätti tuolloin kummastusta vocoder-vokaaleineen ja minimalistisine elektrotaustoineen, mutta albumilla koneistetut ja akustiset elementit yhdistyvät loogiseksi kokonaisuudeksi. II ei rokkaa, edes huutoetäisyydelle moisesta se tulee vain Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento -biisin robottimaisessa rautalankakitarariffissä. Mistään syntikkapoppailustakaan ei silti todellakaan ole kyse. Elektronisista taustoista tulee eniten mieleen Kraftwerk (mikä on todellakin kehu), mutta päälle kasataan akustista kitaraa, puupuhaltimia, ihmisnero Pekko Käpin upean häiritsevää jouhikkoa ja pisteenä iin päällä muutamassakin biisissä maailmanlopun kuorolaulua, joka soi pakahduttavan mahtipontisena, mutta rajan takana.

Nyt ollaan kuulkaa todella syvällä ytimessä. Kun taide tarttuu isoimpiin mahdollisiin asioihin, nousee niiden tasolle, pelottaa ja rohkaisee ja mykistää samaan aikaan ja tekee tämän kaiken täysin omaäänisesti, silloin taide tekee itsestään Merkittävää isolla kirjaimella, etenkin yhteiskunnassa, jota II-levyn aiheiden pohtiminen ei keskimäärin voisi vähempää kiinnostaa.

Tämän levyn myötä Risto Ylihärsilä pitäisi julistaa kansallistaiteilijaksi, kuten tietysti Joose Keskitalo, Pekko Käppi, Jaakko Laitinen, Asa, Yona ja moni, moni muu – niin moni, että taas kerran niin sanottu populaarimusiikki vaikuttaa rohkeimmin ja parhaiten ihmistä, yhteiskuntaa, elämää ja kuolemaa käsittelevältä taidemuodolta tämän päivän Suomessa.

96 Tämä on viimeinen Nuorgamiin kirjoittama levyarvosteluni. II on varmasti yksi parhaista tänne arvostelemistani levyistä. Pistemäärät ovat aina olleet ohjeellisia, ja nyt tekee mieli olla avokätinen. II on sen ansainnut: tämä levy tulee pysyttelemään kanssani kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä silta ei sijaitse Tartossa, vaan Jyväskylässä. Molemmat ovat sisämaan yliopistokaupunkeja, ja molemmissa on mahdollista miettiä laskuhumalassa kuolevaisuutta ja sen innoittamia soittolistoja.

Kun meille Nuorgamin kirjoittajille esiteltiin skenaario jokaisena marraskuun päivänä julkaistavasta henkilökohtaisesti latautuneesta soittolistasta, meille vihjaistiin myös, että oman julkaisuajankohtansa voisi valita jonkin itselle tärkeän päivämäärän mukaan.

Puhumme marraskuusta. Ase ohimolle: sen kuin laukaiset, vihaan harvoja asioita niin paljon kuin marraskuuta. Mitä tahansa marraskuun päivää. Paitsi tätä päivää, tämän soittolistan julkaisupäivää.

Nimittäin tänä päivänä minä olen jo matkalla pidennetylle viikonloppureissulle kaikkien aikojen suosikkikaupunkiini, Tartoon.

On ehkä vaikea perustella kaakkoisvirolaisen joki- ja opiskelijakaupungin paremmuutta kaikkiin muihin matkan varrelle osuneisiin kaupunkeihin nähden. Semmoinen rakkaus liittyy väistämättä asioihin, joista en voi tässä kirjoittaa. Mutta eikö subjektiivisessa rakkaudessa juuri tiettyihin musiikkiesityksiin ole kyse jostakin melko samankaltaisesta?

Elämä on kommunikaation etsimistä, kuolema on kommunikaation mahdollisuuden tuhoutumista. Sitä kuolema on eikä mitään muuta. Näin olen ajatellut. Sen tiedän myös, että ihmiselämän yksinäisin hetki on viideltä aamuyöllä jatkovieraiden poistuttua. Matkustaminen lähieurooppalaiseen kohteeseen on tapa karttaa sitä hetkeä. Mutta kyse on muutaman vuorokauden mittaisesta fantasiasta. Kun palaan Tartosta, olen kokemuksia rikkaampi, mutta edelleen yksinäinen. Katson ikkunasta ulos ja toivon, että tuulen viemä lehti osaisi laskeutua säntillisesti sisäpihalle.

Tämä soittolista koostuu kappaleista, joita kuuntelen silloin, karkottaakseni ajatuksen kuolemasta. (Itse kuolemaahan ei voi karkottaa. Ja osasta näitä lauluja välittyy ehkä sekin ajatus, että asiat voitetaan syleilemällä niitä, mutta valhetta, valhetta sekin vain on.)

Emajoki ja elämä

1. Lefty Frizzell – Saginaw, Michigan
2. Tom Waits – I Hope That I Don’t Fall In Love With You
3. Stone Poneys – Different Drum
4. Fairport Convention – Fotheringay
5. Hector – Jatkuvuus
6. Dave Lindholm – Pieni & hento ote
7. Yona – Pilvet liikkuu, minä en
8. Townes Van Zandt – Flyin’ Shoes
9. Pink Floyd – Comfortably Numb
10. Marillion – Afraid Of Sunlight
11. Pet Shop Boys – King’s Cross
12. Suede – Europe Is Our Playground
13. Nick Cave & The Bad Seeds – Loom of the Land
14. Sisters Of Mercy – Some Kind Of Stranger
15. Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla
16. Lau Nau – Kuoleman tappajan kuolema
17. Marc Almond – Beautiful Losers
18. Ismo Alanko – Aika kuolla
19. Radiopuhelimet – Yö kun saatiin päätökseen
20. The Cure – Where The Birds Always Sing

Kuuntele soittolista tästä.

Sanni, niin puhdas.

Levy, jossa kiteytyy nuoruus Helsingin kaltaisessa kaupungissa vuonna 2013.

Joskus kevään puhjetessa kesäksi aloin kuulla julkisilla paikoilla soivissa hittiradioissa kahta kappaletta. Erinin Ei taida tietää tyttö ärsytti minua välittömästi. Kyse oli tietysti omasta ylitulkinnastanikin, mutta en digannut siitä, miten yliolkaisesti ja suoranaisen pilkallisesti biisin kertoja suhtautuu nuoriin naisiin. Vaikka kyse on toki rooliin kirjoitetusta mustasukkaisuuslaulusta, se tuntui halveksivan kaikkea tuolle ihmisryhmälle ominaisena pidettyä pukeutumisesta puhetyyliin. Mietin, että nuoret naiset ovatkin varmaan ainoa sukupuolen ja iän mukaan määritelty porukka, jota saa huoletta ivata. Kaikkihan tietävät, että ne ovat ärsyttäviä ja että niillä on huono maku.

Se toinen radioissa soinut kappale oli erään nuoren naisen, Sanni Kurkisuon, ensisingle Prinsessoja ja astronautteja. Siitä ei ihan alkuun jäänyt mieleen muuta kuin tuo “Ei löytynyt onnea Onnelasta”. Ilmeistä pissispoppia, siis. Biisi jäi kuitenkin mieleen pyörimään. Ja kun sen lopulta kuuli kunnon soundeilla ja keskittyneenä, sen tiesi olevan yksi vuoden parhaista. Aika lähellä semmoista, mitä voisi aavistella tulevaksi klassikoksi. Täysin omanlaisensa, täysin vilpitön, täysin tätä päivää.

Minä en ole muuten koskaan käynyt yhdessäkään Suomen lukuisista Onneloista. Niitä ei ollut silloin, kun olin parikymppinen ja vietin viimeksi öitäni sellaisissa paikoissa, joissa tanssitaan, koska puhuminen on mahdotonta – joissa valomerkin ja niin sanotun ”isojaon” jälkeen tapaa seurata joko pettymys tai virhearvio.

Kaksikymppinen on ylidramaattinen ja elää itse keksityistä tunnemyrskyistä. Sannin kertoja saa mekkonsa riekaleiksi ja alkaa laskuhumalassa hellyttävästi miettiä tahriintunutta viattomuuttaan. Biisin keskeisessä kohdassa Sanni puhkeaa räppäämään vanhenemisesta ja ulkonäköpaineista ja siitä, miten vuonna ’96 hiekkalaatikolla äiti tuli puhaltamaan, jos sattui. ”Kuka puhaltaa nyt?” hän huokaa. Se viiltää niin syvältä, että sydän on särkyä.

Olennaista on olla rehellinen. Nuori ihminen toipuu nopeasti useimmista iskuista, mutta iskuja ne ovat silti. Kuinkahan paljon Prinsessoja ja astronautteja -biisiä on kuunneltu viime kesänä soluhuoneissa puoli kuuden aikaan aamulla? Se on monen ihmisen elämän soundtrackia, ehkä pysyvästi. Se on riittävän hyvä siihenkin.

Olennaista on sekin, että Sotke mut -levyn kakkostähden, tuottaja Hank Solon laahaava biitti on nerokas ja aivan erilainen kuin suomalaisilla poplevyillä yleensä kuultavat jutut. (Hank Solo on hämmentävästi toiminut aiemmin nuorisoheviyhtye Smakin kitaristina, mutta se taas on lopulta yhdentekevää.)

Prinsessoja ja astronautteja aloittaa levyn ja määrittelee sen tavallaan teema-albumiksi nuoren naisen elämästä. Sen teksteissä ensimmäiset parisuhteet päättyvät, jätetään paskaduuni hampurilaispaikassa, sekoillaan ulkomailla ja podetaan identiteettikriisiä. Kulttuuriset viittaukset, erisnimet ja puheenparret, joista läheskään kaikkia en edes ymmärrä, ankkuroivat sen ilmestymisaikaansa. Sillähän ei ole merkitystä, miltä levy kuulostaa edes kymmenen vuoden kuluttua. Voi kuulostaa oikein hyvältäkin. Enemmän epäilyttää, onko minulla vedenpitäviä syitä kuunnella tätä edes nyt. Tulee vähän tirkistelijämäinen olo, ja Facebookissa levyä hehkuttaessaan tietää antautuvansa nolatuksi tulemisen vaaralle. Toisaalta ihmisten pitäisi rohkeammin hypätä mukaan sellaisiinkin tarinoihin, jotka eivät voi olla heidän omiaan. Vain siten voi ymmärtää edes pienen osan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Levyn muutkin hittisinglet ovat erinomaisia. Jos mä oon oikee on periaatteessa keskitempoinen suomipop-kappale, jossa on jälleen herttainen rap-väliosa. Tarttuvan biisin tekee kiinnostavaksi teema ja sen käsittely: tällaisissa ei yleensä lauleta siitä, miten tuntee itsensä kummitukseksi, jonka läpi ihmiset kävelevät kadulla. Siinä kiteytyy urbaani kokemus tavalla, joka ei oikeastaan ole edes kovin ikäkausisidonnaista. Helsingin keskusta on mitä hienoin paikka identiteetin romahtamiselle.

Me ei olla enää me taas on hirvittävän vakava laulu, jonka melodraamaa jyskyvä biitti alleviivaa hienosti. Se ei oikeastaan kerro rakkauden päättymisestä, josta lauletaankin aivan tarpeeksi. Se kuvaa päättyneen parisuhteen jälkeistä muovautumista uusiin rooleihin, ja nimenomaan tämän tapahtumista ensimmäistä kertaa, ensimmäisen oikean suhteen jälkeen. Siksi kertoja joutuu selittämään itselleen kaiken tapahtuvan: mitä se on, miksi näin on. Hän kohtaa entisensä ehkä ensimmäistä kertaa eron jälkeen, ja koko tilanne tiivistyy yhteen loistavasti hahmoteltuun pikkukohtaukseen:

”Marraskuun viima vasten puhaltaa
Helsingin kadut tulvii roskaa
Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat
mutta et tarjoo sun takkia
koska me ei olla enää me”

Tämäkin on identiteettikriisi, mutta ei niin syvällekäyvä. ”Tyttöystävä” ja ”poikaystävä” ovat rooliasuja, jotka voi riisua siinä kuin pukeakin. En ole kuitenkaan varma, olenko koskaan aiemmin kuullut juuri tästä näkökulmasta kirjoitettua poplaulua.

Singlejen ohella levyn parasta antia taitaa olla äärimmäisen vetävään tanssibiittiin sovitettu Dementia, jonka teksti on melko tavanomainen juttu epäröinnistä rakastumisen kynnyksellä. Enpähän vain keksi montaa tänä vuonna kuulemaani kappaletta, joka toimisi paremmin peilipallon alla. Get Lucky ehkä, mutta tämä on ihan erilainen homma, ei rento vaan aika militantti. Tämä varmaankin soisi siellä Onnelassa, kun kaljaa kumotaan ja toisten cooliuspanssareita koetellaan verenmaku suussa.

Kaikki kappaleet eivät ole timanttia, mutta kiitettävän erilaisia keskenään ne ovat, eikä varsinaisia hutejakaan löydy. Kiitos ja anteeksi -esityksestä en ole ihan varma. Levyn ainoa kokonaan räpätty biisi jää kyllä mieleen. Se on äärisarkastista vittuilua jollekin vanhan koulukunnan levy-yhtiösedälle, joka ei ole vissiin ihan ymmärtänyt Sannin musiikillista visiota. Teksti on osuva ja sisältää suorastaan hersyvää kuittailua muun muassa Juha Tapiolle, mutta tunneherkän materiaalin keskellä tämä tuntuu jo turhankin eripariselta. Ja vaikka Sannin melko kotikutoinen räppäys on pienempinä annoksina pelkästään sympaattista ja yksi levyn persoonallisuuden takaavista piirteistä, en ole varma, haluanko kuunnella sitä kokonaisen kappaleen verran.

Millaista kaupunkilaisen nuoren naisen elämä Sotke mut -albumin perusteella sitten on? Ristiriitaista ainakin. Täytyy keksiä oma tapansa olla aikuinen. Täytyy keksiä, miten tulla toimeen sen kanssa, että välillä tekee mieli olla täysin epävakaa ja villi ja välillä mieli olla sylissä. Täytyy kestää kaikenlaista paskaa vähätteleviltä ja tytötteleviltä mulkuilta, mutta toisaalta on mahdollisuus haistattaa mäkkäriduunille paskat, sylkeä takapuolta puristelevien asiakkaiden hampurilaisiin ja lähteä iloisesti leipäjonoon hippeilemään. (No, ainakin on mahdollisuus fantasioida siitä.) On mahdollisuus kokeilla rajojaan, kuten nimibiisin kevytsadomasokistisessa tekstissä, mutta joutuu ehkä oppimaan, että se voi sattuakin.

Tällä levyllä on kyse tästä kaikesta. Omanlaisensa teema-albumi, kuten sanottua. Suurempi kuin osiensa summa.

Ja Henri Salosen tuotantojälkeä ei voi tarpeeksi kiitellä. Suomessa tehdään nykyään hyvää elektronista soundia todella laajalla skaalalla. Salonen on maksimalisti, jonka lähestymistapa on periaatteessa sitä cut & paste -hommaa kuin kaikki trendikäs tällainen nykyään, mutta joka karttaa tyhjän valkoisen huoneen ideaa ja tekee mieluummin isoa musiikkia. Biisien emotionaalista vereslihaa uskalletaan alleviivata muun muassa dramaattisilla kosketinintroilla ja -välikkeillä, joissa kenties kuuluu hyvällä tavalla tuottajan metallimenneisyys.

80 Aika harvoin tulee vastaan popalbumeita, joilla on haluttu ja osattu sanoa jotain. Joilla on persoona eikä vain kohderyhmää. Tämä on sellainen.

Video ei ole enää saatavilla

Paavoharju, ilkeitä unia.

Hankitko tämän levyn? Toivottavasti sinulla on myös resepti hyviin rauhoittaviin ja paikka, jossa ei tarvitse nukkua yksin.

”Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala, uneksuen ilkeitä unia.”

Runoilija Edith Södergran kuoli keuhkotautiin 31-vuotiaana vuonna 1923. Tämä Paavoharjun kolmas levy alkaa näillä hänen hilpeillä sanoillaan, kauhuelokuvan kertojalta kuulostavan muokatun miesäänen lausumina, taustalla vääristynyttä äänimaisemaa. Raidan nimi on Metsän hämärä, mutta tämä on metsä, jossa kasvaa metallisia puita ja kirskuu ja rahisee kivipölystä siinneiden siivekkäiden laulu.

Paavoharju ei ole entisensä. Kärpässienimetsän maahistentanssit ovat vaihtuneet teolliseksi rusikoituun painajaismusiikkiin, Lauri Ainalan tärkein aisapari Olli-veljestä jokaisella varsinaisella raidalla kuultavaan rap-artisti Henri Pulkkiseen (Ruger Hauerin Paperi T). Pulkkisen tekstien myötä Paavoharju altistuu ensimmäistä kertaa tulkittavaksi, mutta se on kyllä edelleen parasta tehdä absintin, kärpässienten tai Lasolin voimalla. Selvin päin saattaisi pelottaa liikaa.

Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne. Joko sinä vajoat helvettiin tai minä kapuan multaa suussa takaisin maan päälle. Levyllä liikutaan elollisen ja kuolleen rajapinnoilla. Ihminen tuntuu olevan jossain orgaanisen luonnon ja rakentamiensa ruostuvien tehtaiden ja murenevien muistomerkkien välissä. Fiksaatio monumentaalisuuteen on yritys tavoitella ikuisuutta, mutta Patsaatkin kuolevat.

Yksi kuva palaa aina tätä kuunnellessa: Kruunuvuoren rauniohuvila-alue aikoinaan kunniakkaine paremman väen kesäpaikkoineen. Nyt ne ovat kulmistaan luhistuneet, sisältä täynnä jätettä ja homeista disintegraatiota: ne ovat muuttumassa osaksi maata. Niistä tulee yhden elämäntavan hautoja metsän keskelle ja kallioiden päälle, tietysti vain siihen asti, että kaivinkone jyrää ne uusien asuinalueiden tieltä, rakentaakseen elementeistä keinotekoisia rakennelmia, jotka jaetaan kuutioiksi elävien ja hengittävien ihmisten asua.

Mutta erään Kruunuvuoren huvilan pihalla on ainakin vielä toistaiseksi nähtävissä vuonna 1901 nelivuotiaana kuolleen Makki-koiran hautakivi.

Joko sinä tulet tänne alas täyttyy hyvin orgaanisista omalla haudalla makaamisen, kuolemanjunan nukkumavaunussa matkustamisen, ”Jehovan anuslehdossa” kuhisevien kihomatojen, Tattarisuon ruumiinosakabareen kuvista. Ei tunnu sattumalta, että niitä säestävä musiikki rikkoo kaiken isoilla tehdasvasaroilla ja säästää vain muutamia akustisen kauneuden sirpaleita. Sen verran jokaisesta ihmiselämästä hetken aikaa muistetaan. Sen verran jokaisesta sivilisaatiosta hetken aikaa muistetaan.

Kuka enää muutaman sukupolven kuluttua erottaa haudattuja luita teollisen jätteen seasta?

Levyn tärkein hetki kuullaan loppupuolella, kun Paavoharjun perinteinen vierailija Joose Keskitalo saa laulaa pari haikeankaunista säettä:

”Mistä se johtuu että unet joita nään
päättyvät aina sinun syliin
vaikka loppujen lopuksi ei siihen ole lupaa
ja minä kyllä pääsen sen yli
Kulta, olet maailman syli”

Sitten hellittämätön kuolemantuuli tarttuu hänen ääneensä ja hajottaa sen tuonpuoleiseen, johon se hukkuu nanosekunnissa. Jäljelle jää koneellinen ääni toistelemaan fraasia”maailman syli”.

Kauaa se ei meitä keinuta.

87 Paavoharjun kolmas levy tarttuu kuulijan mielenrauhaan ja pahoinpitelee sitä kuvaamattomilla tavoilla. Yö voi olla vaikea, mutta aamulla tätä musiikkia on saatava lisää. Huumetrippi vai karujen tosiasioiden ytimekäs kuvaus? Näkökulmakysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Jenni kutsuu, kuuleeko Maaäiti?

Kolme ja puoli vuotta 150 000 kappaletta myyneestä Seilistä. Tätä levyä on odotettu. Sellaisissa tilanteissa pätee usein, että kaikki antikliimaksin aineksetkin ovat käsillä.

Melko tarkkaan 15 vuotta sitten Aikakone julkaisi kolmannen albuminsa Maa. Se ei suinkaan ollut Aikakone-albumiksi mikään rimanalitus, vaan sisälsi useita päteviä hittejä, kuten mainiot Tulisitko ja Perhosten yö. Tripla- ja tuplaplatinaa myyneisiin edeltäjiinsä verrattuna levy oli silti eräänlainen floppi, ja Aikakoneen alamäki yhtyeenä alkoi siitä.

Nyt Jenni Vartiainen julkaisee niin ikään kolmannen (soolo)albuminsa kahden huippumenestyksen jatkoksi. Se kantaa nimeä Terra, mikä on tietysti ”maa” latinaksi. ”Terra” lienee myös yksi niitä latinan sanoja, joiden merkityksen kuka tahansa tallaaja varmimmin tuntee. Otsikoinnin tarkoitus taitaa olla syvällisyyden mallintaminen ottamatta sitä riskiä, että kukaan hämmentyisi.

Kun albumin nimeää Terraksi, asettuu pintapopin yläpuolelle ja viittaa eräänlaiseen yleispätevämpään perspektiiviin, josta käsin olemistamme tämän maan päällä nyt tarkastellaan. Kansiteksteissä Vartiainen kertoo, että ”Terran matka alkoi Norjan Lofooteilta kesäkuussa 2012”, mutta että sen jälkeen lauluja ja levyä tehtiin myös muun muassa Lontoossa, Santorinilla, Koh Yaolla, Bostonissa, Islannissa ja ”kaikkialla näiden välissä”. No, 150 000 levyä myyneen Seilin tuotoilla on ollut mahdollisuus etsiä yhteyttä maaäitiin vähän perusteellisemminkin.

Kokonaiskuva ”albumista ja elämästä yleensä” kirkastui silti Etelä-Suomessa, Pohjassa. Siellä artisti joutui myös vaaranpaikkaan. ”Moni laulu tehtiin peltojen keskellä susia peläten, niitä kun oli nähty, pidin puukkoa mukana”, Vartiainen kertoo.

Suden tiedetään hyökänneen ihmisen kimppuun Suomessa viimeksi 1800-luvulla, mutta vastustan kiusausta vetää tästä itseäni suuresti huvittaneesta sivumaininnasta mitään itse levyyn liittyviä johtopäätöksiä. Tai enpäs vastusta: banaalien asioiden ylidramatisointi on myös Terran sisältämän musiikin helmasynti ja oikeastaan Vartiaisen koko artistipersoonan ytimessä.

Supertähden levyt ovat tuotantotavaltaan antiteesi amerikkalaistyylisille listapop-albumeille: näitä tehdään suljetussa piirissä, johon ovat tälläkin kertaa kuuluneet Jennin itsensä lisäksi lähinnä tuottaja-säveltäjä Jukka Immonen ja sanoittajat Mariska ja Teemu Brunila. Työnjako on selvä: Mariska kirjoittaa latteita mukasyvällisyyksiä, Brunila suunnattoman vaivaannuttavia ihmissuhdebanaliteetteja ja Immonen konstruoi ammattilaisen varmuudella kylmänkalseaa, eteeriseksi tarkoitettua ja jossain määrin vanhentuneelta kuulostavaa synteettistä mattoa.

Sattumaahan Vartiaisen suosio ei ole, eikä se perustu myöskään ulkomusiikillisiin tekijöihin, koska sellaisia ei oikeastaan ole, tai ainakaan haluta olevan. Se perustuu kyllä ihan tämän saman porukan tekemiin loistaviin biiseihin, joista ikoninen Ihmisten edessä käynnisti koko lumivyöryn ja epätasaisen Seilin parhaat esitykset, kuten Duran Duran ja ikivihreäksi kai jo laskettava Missä muruseni on voittivat lopullisesti kaikki mahdolliset kuuntelijaryhmät puolelleen. Täysosumien joukossa on silti aina ollut hutejakin, pahimpana tietysti karmaiseva Nettiin.

Nyt tilanne on valitettavasti se, ettei pitkään ja hartaasti väännetyllä Terralla ole oikein ainoatakaan pelastavaa tekijää. Kaikki asianosaiset ovat panneet itseään hämmästyttävän halvalla.

Levyn mahdollista temaattisuutta väläytellään pahaenteisesti intronomaisella Muistan kirkkauden -avausraidalla, jonka Mariska-tekstissä Vartiainen kertoo menneistä elämistään ja asettuu jonkinlaisen tähdistä tulleen messiaan rooliin. Aiemmilla kerroilla hän on mokannut, mutta aikoo tällä kertaa tasata tilit karman kanssa kunnolla. Kuulijan selkärankaa pitkin alkaa juosta kylmäjalkaisia liskoja tässä vaiheessa.

Onneksi Terra pitäytyy tämän jälkeen edes vähän paremmin maan kamaralla. Mariskan kynästäkin on irronnut lähinnä ympäripyöreyksiä vuorenkorkuisista tunteista. Tiedättekin jo Junat ja naiset -hitin, joka on siinä mielessä levyn parempaa laitaa, että siinä on sekä melodinen koukku että yksi sanoitusidea: miehet pysyvät paikallaan, mutta junat ja naiset on luotuja kulkemaan. Tuohon näkemykseen on vaikea sanoa mitään, mutta useimmissa teksteissä ei ole edes yhtä ideaa, tai sitten on sellainen idea, johon tekee mieli huutaa äänekkäästi vastaan.

Mariskan tekeleistä tätä jälkimmäistä osastoa edustaa ennen kaikkea Minä sinua vaan, joka rakentuu kiinnostavan paradoksaaliselle idealle: kertoja uskoo ”rakkaus”-sanan voimaan ja kieltäytyy mainitsemasta sitä turhissa yhteyksissä, mutta kuitenkin teksti, jossa tuon sanan mainitsemista jääräpäisesti kartetaan, kertoo nimenomaan siitä elämän suurimmasta rakkaudesta, joka kestää nälän ja pelon ja rinnastuu omistautuvista suhteista äärimmäisimmäksi miellettyyn, karhuemon suhteeseen pentuihinsa. Kertoja lupaa myös, että vaikka tekstin sinä lakkaisi vastaamasta tunteisiin, hän on joka tapauksessa päättänyt itse rakastaa tätä pakkomielteisesti koko loppuelämänsä.

Ovatkohan sanoittaja ja laulaja itse ymmärtäneet, kuinka kuumottavaa tekstiä tällainen on? Vai eikö sillä ole väliä, kun vokalistina on kaunis naispoptähti?

No, Mariska selviää silti melko puhtain paperein verrattuna Brunilaan. Hänen tehtävänsä tässä kuviossa on kirjoittaa typeryyksiä nykypäivän kielellä. Aavistelen, että levyn seuraaviksi hiteiksi on kaivattu hänelle, Vartiaiselle ja Immoselle yhteisesti kreditoituja tarttuvia lauluja Selvästi päihtynyt ja Tyttövuodet. Näistä ensimmäinen olisi huvittava, ellei se soisi päässä niin, että olo alkaa parin kuuntelun jälkeen olla kuin juurihoitopotilaalla. Teksti kertoo ilmeisesti kännissä tavanneesta pariskunnasta, joka löytää tipattoman tammikuun myötä uudet ilot jatkuvasta nussimisesta. Vartiainen laulaa säkeet ”Lauantaina kolmatta kertaa nähdään kaikki kahtena / koiranpennun lailla kun leikkii, ei vaan ehdi nukkua” samalla eleettömällä eteerisyydellä kuin kaiken muunkin.

Levyn ainoa menevä tanssiraita Tyttövuodet sitä vastoin ansaitsisi tuplasti kaikki ne närkästyneet blogikirjoitukset, jotka taannoisen kesäkumibiisin kohdalla olivat hieman ylimitoitettuja. Tekstin maailmankuva on vastenmielinen. Vartiainen asettuu siinä hömppäviihteestä tutun stereotyypin, Sitä Oikeaa odottavan naisen, asemaan. Hän on nähnyt ”monenlaista larppaajaa laidasta laitaan”, mutta alkaa olla jo kyllästynyt ”turhiin tuttavuuksiin”. Toivelistalla olisi siis prinssi, joka veisi hänet pois sosiaalisesta elämästä ja uusia ihmisiä tapaamasta. Arvaan kyllä, millaiseen elämään. Sen asunnon sisustamisessa olisi hyödynnetty ruotsalaisia design-lehtiä, siellä istuttaisiin pseudovintagesohvalla katsomassa laadukkaamman laidan tosi-tv-ohjelmia tai kokattaisiin yhdessä ruokia, joiden nimiä ei Kontulassa osata lausua. Miksi edes menisi koskaan mihinkään tapaamaan ketään, kun Alkostakin saa nykyään luomupunaviinejä?

Tuhannesti ei tällaiselle maailmankuvalle. Porvarilliseen idylliin käpertyminen tappaa sielun niin mieheltä kuin naiselta, mutta Tyttövuodet-otsikko asemoi tämän konstruktion tietysti sukupuolipoliittiseksi lausunnoksi. Nimenomaan ”tytöt” on pelastettava baareista ja irtosuhteista ”naiseuteen”, eli sinne vintage-sohvalle sen oikean miehen viereen.

Häpeä, Teemu Brunila.

Mielestäni tällainen syväluotaus on aivan ansaittua silloin, kun artisti itse saatetekstissä likimain määrittelee levyn vuosia rakennetuksi suurtyöksi ja harkituksi lausunnoksi jostain. Olisi paljon helpompaa ajatella Terran olevan vain hömppää, jonka teemoihin ei tarvitse lukea sen enempää kuin Gimmelin vastaaviin. Ehkäpä useimmat kuulijat suhtautuvatkin levyyn niin.

Minusta Terra on ytimeltään mätä ajallemme ominaisella tavalla. Paketointinsa ylellisyydessä se muistuttaa kalliimpia naistenlehtiä, jotain Gloriaa tai Oliviaa, joiden sisältä löytyy sama alistava ja ylhäältä asetettuihin pysyväisyyden normeihin tyytyvä maailmankuva kuin 1950-lukuisista kotirouvaoppaista, jotka nykyään kiertävät hauskoina nettilinkkeinä. Tästä puuttuu oikeastaan vain se monikansallisen kosmetiikkayrityksen kustantama, toimitukselliseksi sisällöksi naamioitu liite.

Kun hyviä biisejä ei ole, ehtii ajatella liikaa kaikenlaista.

30 Eräät kansivihkon kuvat Vartiaisesta tuovat mieleen tarinat kirjailija Olavi Paavolaisen nuorena ja ylidramaattisuuteen taipuvaisena tulenkantajana järjestämistä pseudoitämaisista naamiaisista. Vartiainen on kuitenkin jo yli kolmenkymmenen. Paavolainen taas oli 28-vuotias kirjoittaessaan Suursiivous-pamfletin, jossa hän teurasti kaiken oman aikansa kirjallisuudessa falskina pitämänsä nautittavaan tyyliin. Kirjoitan tätä suomalaisen kirjallisuuden päivänä ja mietin, mitä Paavolainen olisi ajatellut Terrasta.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvin ei kaikki mene tässäkään.

”Ja kun katsoin silmiesi syvyyteen
oli katkeraa huomata kaiken taas päättyneen väärin”

Vuoden 1982 Kadonnut laakso -albumilla Gösta Sundqvist todisti olevansa paremmin ajan tasalla kuin kukaan toinen popsäveltäjä Suomessa: En tahdo sinua enää ja Uni joka pääty ei edustivat lakonis-melankolista syntikkapoppia, joka oli vasta edellisenä vuonna noussut Britanniassa popin ykköstrendiksi, eikä varsinkaan ensin mainitun tarvinnut antaa millään osa-alueella tasoitusta kovimmillekaan kansainvälisille nimille.

Mutta Sundqvistin kunnianhimo ei pysähtynyt tähän. Elektroninen pop jäi pysyväksi sivujuonteeksi miehen tuotannossa, ja jo seuraavana vuonna hän pisti syntikat aivan toisenlaiseen hyötykäyttöön tässä Kyllikki-singlen b-puolelle kätketyssä, mutta sittemmin ansaitusti useille kokoelmalevyille päätyneessä mestariteoksessa. Jos taivaalta sataisi rahaa ei ole viileää futupoppia, vaan härskiä eurodiskoa katkeransuloisen Sundqvist-filtterin läpi vedettynä. Otsikko voisi johdattaa ajatukset Duran Duran -tyyliseen juppihedonismiin, mutta onhan siinä se ”jos”.

Hyvin ei kaikki mene tässäkään.

Göstan ja naistaustalaulajan duetoksi sovitettu kappale ei sinänsä ole tekstiltään Leavings-tuotannon merkittävimpiä: kaksi ihmistä antaa lupauksia ja pettyy toisiinsa. Mies on ollut jossain, ilmeisesti etsimässä niitä finansiaalisia ja 1980-lukulaisia pikavoittoja, joihin nimen konditionaalinen haave viittaa. Kunhan sitä rahaa vain alkaa tulla, hän kyllä palaa takaisin ja vie tyttönsä maailman ääriin. Mutta reissun päällä kestää liian kauan, niin kuin tällaisissa lauluissa on tapana. Ei ole enää rakkautta, mihin palata.

Lopulta epäselväksi jää sekin, alkoiko sieltä taivaalta sataa sitä rahaa. Ehkä sillä ei ole väliäkään, eihän raha lämmitä.

Sundqvistilla oli mielenkiintoinen ja kunnioitusta herättävä kyky ennakoida maailmankatsomuksellisia ja yhteiskunnallisia trendejä. Vuonna 1983 Suomessa oli jupeista tuskin kuultukaan, mutta hän oli jo huomauttamassa keinottelemalla ansaitun rahan merkityksettömyydestä tärkeiden asioiden rinnalla. Viisi vuotta myöhemmin, hyvissä ajoin ennen nousukausikuplan puhkeamista, hän ennusti lama-ajan sellaisissa klassikoissa kuin Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen. 1990-luvun alussa oli vuorossa uuden ympäristöliikkeen ja ekokatastrofitietoisuuden käsittely vuosikausia ennen aiheen todellista tapetille nousua.

Tätä kaikkea voi miettiä Jos taivaalta sataisi rahaa -biisin soidessa, mutta ennen kaikkea huomaan ihmetteleväni sitä nerokkaiden syntikkamelodioiden määrää, jonka Sundqvist on tähänkin kolme- ja puoliminuuttiseen tuhlannut. Biisi on yhtä analogis-elektronista kultapölymyrskyä. Nykypäivänä sen soundimaailma kuulostaa sekä viehättävän retrolta että täysin ajanmukaiselta.

PS. Nuorgamin maanmainio Tommi Forsström on vaatinut minua tästä Leevi-klassikosta kirjoittavan henkilön ominaisuudessa mainitsemaan erikseen sen seikan, että kyseessä on maailman tv-resistoriaanisin biisi, ja että TV-Resistorin tulisi tehdä comeback edes siksi aikaa, että saisivat versioitua kappaleen. Nyt olen tämän sitten maininnut. Toivon, että minulle tarjotaan olutta tästä hyvästä.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP poikineen.

Siltä varalta, että määrittelemättömän mittaisen tauon aikana pääsisi unohtumaan PMMP:n olevan monipuolinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen yhtye.

Onhan tämä varsin tyylikäs tapa jättää jäähyväiset (ainakin toistaiseksi). Ei perushittikokoelmaa pakollisella uudella biisillä, vaan itsenäisenä albumina toimiva liuta täysin uusiksi rakennettuja versioita vanhoista kappaleista. Uuden näkökulman takaamiseksi vieläpä ensimmäistä kertaa jonkun muun tuottajan kuin Jori Sjöroosin kanssa.

Samuli Kosminen tuntuukin Paulan ja Miran ohella levyn keskeiseltä tekijältä, vaikka ennakkoon puhuttiinkin enemmän siitä, että naisten pitkäaikainen livebändi on päästetty Matkalaululla lopulta myös studioon. Ehkä tässä johdettiin tahallaan harhaan. Albumin nimikin sai olettamaan, että tulossa olisi rempseällä keikkameiningillä vedettyä rokkia. No, ei tullut. Varmasti herrat musikantit ovat olleet miehiä paikallaan studiossa, mutta Matkalaulu kuulostaa kaikkea muuta kuin bändilevyltä. Itse asiassa se on luonteeltaan enemmänkin remix-levy (tosin sellaisilta löytyy harvoin oikeaa vaihtoehtoista näkemystä käsiteltävään musiikkiin).

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että kyse olisi tanssilevystä, vaikka lopputulos onkin erittäin elektroninen. Minkäänlainen biletys alkaa tuntua mahdottomalta jo kuunnellessa Matkalaulun avavaa seitsemän ja puoli -minuuttista, äärimmilleen pelkistettyä tulkintaa alkuperäisenäkin superapeasta Heliumpallosta. Sitä seuraava otsikkoraita on nujerrettu hilpeänsympaattisesta hauskanpidosta erikoislaatuisen herkäksi elegiaksi koetuille hetkille. Suurin osa biiseistä on kuitenkin valittu tuotannon siitä päästä, johon valo ei ole koskaan paistanutkaan. Korkeasaari (lamauttava depressio), Kovemmat kädet (lapsenmurha), Lautturi (kuolemankaipuu), Päiväkoti ja Kiitos (eromelankolia)…

Haluaako PMMP siis pelikentältä poistuessaan jättää itsestään kuvan raastavia aiheita käsitelleinä synkistelijöinä? Mielestäni ei. Pikemminkin Matkalaulun viesti tuntuisi olevan tämä: PMMP oli taidemusiikkia, rohkeita kokeiluja, ennakkoluulotonta tanssia popin ja avantgarden välimaastossa. Arvaan, että tämä on ennen kaikkea Paula Vesalan näkemys, jonka toteuttamisessa Samuli Kosminen lienee ollut elintärkeä apuvoima.

Yhtyeen historiaa katsottaessa se näkemys on jossain määrin revisionistinen, mutta toisaalta, eipä mihinkään ole kirjoitettu, etteikö Matkalaulu saisi välittää PMMP:stä erilaista kuvaa kuin niin sanotut varsinaiset albumit. Itse asiassa se olisi kappaleiden alkuperästä huolimatta paras ottaa nimenomaan yhtenä varsinaisena albumina muiden joukossa. Mielipiteitä se tulee todennäköisesti jakamaan edeltäjiään enemmän, näyttää jo jakaneenkin.

Oma suhtautumiseni on parin viikon kuuntelun aikana muotoutunut kahtalaiseksi. Toisaalta levyssä riittää löydettävää, se ei tyhjenny helposti. Pahaenteiseksi industrialiksi hidastettu Kovemmat kädet on kenties jopa hyytävämpi ja parempi kuin alkuperäinen, joka on aina kuulunut suurimpiin PMMP-suosikkeihini. Loistavat nyyhkyballadit Lautturi ja Päiväkoti on sovitettu erittäin onnistuneesti taiteellisempaan kuosiin ilman, että niiden sielua olisi kadotettu.

Toisaalta Matkalaulun materiaalista melkoinen osa on siinä rajalla, että sitä voisi jo kutsua tekotaiteelliseksi. Esimerkiksi Matkalaulu ja Oo siellä jossain mun tuntuvat nimenomaan menettävän sen, mikä niissä alun perin vetosi tunteisiin. Ne on ikään kuin alistettu musiikilliselle suorittamiselle ja kunnianhimon todistelulle.

Albumin erikoisimpia vetoja ovat hilpeän naivistiset elektroniset rokkaukset, jollaisia on sovitettu lohduttomasta Korkeasaaresta ja euforisesta Kesäkavereista. Ensin mainitulle tällainen kuosi ei istu luontevasti, ja jälkimmäinen on originaaliversiona ylittämätön. Näiden rooli taitaa olla kokonaisuuden piristäminen, mutta se ei tee ratkaisuista erityisen toimivia.

Tämä on kaiken kaikkiaan erikoinen levy, niin sisältämänsä musiikin kuin ilmestymisolosuhteidensa puolesta. Jännittävää nähdä, millaiseksi sen paikka PMMP-diskografiassa muodostuu. Mitä tahansa muuta sanotaankin, on varauksetta hyvä asia, etteivät kaikki hoitele hommia niin kuin ”bisneksessä on tapana”.

72 Ristiriitaisia tunteita herättävä Matkalaulu kärsii lopulta liikaa yliyrittämisestä ollakseen se tyhjentävä loppulausunto, joka se kenties pyrkii olemaan. Se todistaa kuitenkin PMMP:n olevan reilusti muiden samassa suosiokategoriassa painivien orkestereiden odotushorisonttien yläpuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Jokainen on mäyrä nussiessaan.

”Moni poika sua mielessään tulisesti lempi
Minä satamaasi suoraan uin
Moni sänkysi laidalla istui ja empi
Mä jo eteisessä innostuin
Minä mäyränä melskasin mekkosi alla
olin lipevä ja liukas kyy
sinä säälistä annoit ja painostamalla
sinuun tehosi myös huonompi syy”

Kuten tiedetään, seksi oli Gösta Sundqvistille läheinen aihe. Karnevalististen panojuttujen viljely näyttää olleen yksi hänen missioistaan. Joskus, varsinkin myöhempinä vuosina, tuloksena saattoi olla vähän autopilotilla kirjoitetun oloisia härskiyksiä, mutta miehen parhaissa seksibiiseissä oveluus ja kansanomaisuus lyövät kättä tavalla, joka ei kaipaa selittelyjä.

Mäyrä majailee Leavingsin tunnustetusti ikonisimmalla albumilla Häntä koipien välissä ja edustaa toisen rasvaisen klassikon Sopivasti lihava ohella sen kepeintä antia. Näistä kahdesta valitsen itse Mäyrän. Sitä kuljettaa hilpeä mandoliiniriffi, se on kauttaaltaan järkyttävän tarttuva ja sen teksti briljeeraa kaikilla sanoittajan käytössä olevilla teknisillä keinoilla: alkusoinnuilla, loppusoinnuilla, kielikuvilla ja kontrasteilla. Se on eräänlainen lauluntekijän mestarinäyte.

Mitään kovin kummallista siinä ei sanota: iloisen nussimisen litinän alle tosin kätkeytyy jonkin verran valtapelitematiikkaa. Kuka iskee ja kenet? Kertojalla on ehkä hieman liian suuret luulot casanovan kyvyistään. Eläinvertaukset tuntuvat ironisoivan sitkeästi elävää käsitystä miehisestä seksuaalisuudesta kontrolloimattomana voimana.

Ehkä Mäyrä on ennen kaikkea äijäporukassa kerrottu rehvastelujuttu hieman Juha Seppälän klassisen Super Market -teoksen limaisten tarinoiden tapaan. Pitäisin sitä silti myös vilpittömänä petipuuhien ylistyksenä. Göstan maailmassa seksi ei tarkoita ahdistusta ja hammastenkiristystä. Se tarkoittaa aikuisten leikkiä, jonka hauskuus ei siitä vähene, että joltakulta joskus viedään hiekkalapio.

Video ei ole enää saatavilla

”Sinä tuulessa tärisevä pihlaja värisevä
sait mut nimeäs toistamaan
kun on joskus lähdettävä
taivaan tähdet jäävät öisin pimeään loistamaan”

Täsmällisesti riimitelty Pihlajankukka on Gösta Sundqvistin iskelmällisimpiä mestariteoksia, ja varmasti pinnalta katsoen söpöimmästä päästä hänen laajaa tuotantoaan. Ehkä siksi se tahtoo jäädä Leevi-klassikoita arvotettaessa niiden särmikkäämpien jalkoihin. Oma subjektiivinen rakkauteni kappaletta kohtaan on suunnaton. Henkilökohtaista Leevi-listaa kasatessani sijoitin sen peräti kakkoseksi.

Tein sen pitkälti siksi, että kappale on suunnattoman kaunis, mutta tarkempi kuulija huomaa tässäkin sen vastaan sotivan elementin – missä Gösta-helmessä sitä ei olisi? Pihlajankukassa sekin on tavallaan romanttinen klisee, sillä rakastaan välimatkan päästä lohduttava kertoja on tarkemmin määrittelemättömästä syystä vankilassa. Göstamaista neroutta osoittaa tämän keskeisen tosiseikan mainitseminen vain yhdessä sivulauseessa. Toinen särö kauniiseen kuvaan tulee kokonaisesta säkeistöstä, jossa kertoja arvioi tyttöään samaan aikaan hellästi että vähemmän mairittelevin sanankääntein:

”Vaikka sadan markan seteleitä kasvaisi puussa
ja koskissa virtaisi viini
niin sinä olet sellainen homsantuusa
sinua en saisi mä kiinni”

”Homsantuusa” on juuri sellainen nerokkaan epätodennäköinen sanavalinta, jollaisilla Sundqvist tatuoi laulunsa kuulijan alitajuntaan. Sopii epäillä, mahtaako naispäähenkilö odottaa pahaa poikaa siviilissä niin itkuisin silmin kuin tämä avaussäkeissä olettaa. Ristiriitaista tekstiä tulee saman kertojan suusta, tämä on siis itsekin kahden vaiheilla.

Siksi ohimennen heitetty vankilamotiivi. Useimmissa muissa paikoissa ei etäsuhteessa olevankaan tarvitse elää vastaavan kiduttavan epävarmuuden ja täydellisen uutispimennon oloissa. Vankila on voimattomuuden ja kontrollin menettämisen symboli, ja sellaiset tunteet tekevät ihmissuhteista piinaa.

Kyse onkin vääriä valintoja tekevistä, rikkinäisistä ihmisistä, vaikka heidän välillään onkin rakkautta, tai on ainakin kertojan käsityksen mukaan ollut.

Mitäs muuten pihlajanmarjoista sanotaankaan?

Ja silti ja toiston uhalla: Pihlajankukka on ennen kaikkea suunnattoman kaunis ja surullinen laulu. Sen yksinkertaisuudessaan upea kertosäe soi sitä kohtalokkaan ylevää tosiasiaa, joka kertosäkeessä sanotaan suoraankin.

Maailmankaikkeus on suunnaton, käsittämätön ja sisältää niin kauneutta kuin kuolemaa. Usein samassa paketissakin. Siihen verrattuna me emme ihmissuhdehuolinemme ole mitään.

”Kun on joskus lähdettävä
taivaan tähdet jäävät öisin pimeään loistamaan”

Vasta nyt tajuan, että Pihlajankukka päättyy hautajaiskellojen kumahduksiin.

Video ei ole enää saatavilla

Radiopuhelimet, ilman sähköä.

Äänekkyydestään tunnettu kulttibändi julkaisee akustisen levyn.

Radiopuhelimien fanikuntaa ei ehkä lasketa kymmenissä tuhansissa, mutta vihkiytyneissä piireissä yhtye on kiistatta instituutio. Sen arktis-hysteerinen metallifunk-soundi, vokalisti J.A. Mäen pitkänhuiskea, ankara lavakarisma (ja muusikoiden vähäeleinen asiallisuus), Mäen ja kitaristi Jarno Mällisen tarkkanäköisesti ihmistä ja yhteiskuntaa purkavat tekstit…

Radiopuhelimet-fani tietää, mistä osatekijöistä bändin nerous muodostuu. Se on aina tuntunut alkemialta. Näennäisesti yhteismitattomat tekijät – kova meteli ja pohjoinen zen, tyly tiukkailmeisyys ja syvällekäyvä humanismi – lyövät kättä ja synnyttävät harmonisen kokonaisuuden. Radiopuhelimien kuuntelu on riitti, ja onnistuneiden riittien tapaan siihen sisältyy myös melkoinen annos turvallisuushakuisuutta ja muutosvastarintaa.

Niinpä yhtyeen siirtyminen akustisen ilmaisun pariin – ensin keikoilla ja nyt levyllä – tuntuu ehkä suuremmalta muutokselta kuin mitä sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Miksei bändi voisi kokeilla erilaisia juttuja eri vaiheissa uraansa? No, jonkin muun orkesterin tapauksessa en olisikaan kokenut tätä ongelmaksi, mutta akustisiin Radiopuhelimiin myönnän suhtautuneeni alun alkaen hieman skeptisesti.

Ei kenenkään maan ensipyöräytys ei vapauttanut ennakkoluuloista ainakaan kokonaan. Kyllähän musiikki oli tunnistettavasti Radiopuhelimia, mutta akustisilla kitaroilla soitettuina tutunoloiset riffit tuottivat häiritsevän MTV Unplugged -vaikutelman. Tuon ohjelmakonseptinhan muistaa lähinnä siitä, että useimmat siinä esiintyneet tuntuivat vain vetävän biisinsä läpi rämpyttelyversioina.

Jatkoin kuuntelua. Ensimmäisenä kolahti Kilju. Se on ilmeisesti yksi niistä biiseistä, jotka tehtiin alun perin yhtyeen ja Juha Hurmeen Tommi-näytelmään (jota en ole nähnyt). Pasi Lappalaisen teksti – toistolle ja tietylle naivismille perustuva hirtehishumoristinen kuvaus tuon klassisen janojuoman nauttimisesta luvatta paukkupakkasella – on sovitettu lähes 7-minuuttiseksi teokseksi, joka saa puolestavälistä alkaen yhä maanisempia ulottuvuuksia. Pekka ja Veera Tuomen saksofonit freejazzailevat taustalle samaa kognitiivistä dissonanssia, jonka ärhäkkään kiljuhumalaan hankkiutuva teinipoika kokee. Biisi saa paniikinomaisen kliimaksin lossivahdin yllättäessä oksennuskuntoon päätyneen porukan. Hälyisä loppu on uskottava musiikillinen kuva joka suuntaan säntäillen pakenevista, pahoinvoivista sankareistamme.

Tajuan: ei tämä saatana mitään unplugged-Radiopuhelimia ole. Tässä on keksitty aivan uusia ilmaisukeinoja, joskin ne perustuvat sellaisiin, joita on aiemmin kuultu Hailuodon kaltaisilla tunnelmallisemmilla Puhelimet-helmillä. Nyt vimma ja vapaamuotoinen kokeilevuus vain on ympätty samaan kappaleeseen. Radiopuhelimet alkaa yhtäkkiä tuntua poikkeuksellisen kiinnostavalta progebändiltä.

Kiljusta tulee avainkokemus, jonka kautta muukin levy aukeaa. Useimmat sen kappaleet eivät tavoittele mitään niin uskallettua, mutta sovituksista alkaa paljastua juttuja, jotka alkuennakkoluulojen kourissa jäivät niiden akustisten kitaroiden alle. Lyömäsoitintaiteilija Jyrki Raatikainen on yhtä hyvä etnisiä sävyjä hyödyntävänä perkussionistina kuin hulluna piiskamiehenä. Saksofonit valtaavat paljon sähkökitaralta jäävää tilaa, ja jonkin kumman ajatuskäännöksen kautta ne akustisetkin alkavat kuulostaa hypnoottisen hakkaavilta rämpytyksen sijaan. Kiistatta ne ovat levyn instrumentaatiossa hallitsevassa osassa, joten ratkaisevinta on, miten niihin suhtautuu.

Tekstithän ovat kautta linjan erinomaisia Radiopuhelimet-tekstejä. Kiljun selvä vastinpari on levyn aloittava Tommin pornolehdet, joka kuvaa toista useille koulupoikasukupolville tuttua kulttuuri-ilmiötä samantapaisella härskillä huumorilla. Senkin on sanoittanut ulkopuolinen tekijä, Jarno Valli.

Mäki ja Mällinen taas varioivat niitä aihekokonaisuuksia, jotka heitä ovat myöhemmillä Puhelimet-levyillä muutenkin kiinnostaneet. Ihmisen luontosuhde, sarkastinen ote yhteiskunnan outouksiin, viiston humoristinen syrjäseutujen ja elämän marginaalien kuvaus; näiden parissa herrat loistavat, ja tälläkin kertaa esimerkiksi nimibiisi ja Kuolemaa karkuun tarjoavat mitä painavinta pohdittavaa meitä riivaavan höttöisen kulttuurisilpun keskelle.

Kiljun ohella levyn parhaat biisit on asemoitu sen loppupuolelle. Tämän yhtyeen mittareilla hätkähdyttävän melodinen Juhlatalossa on hilpeänjulma allegoria, joka voisi melkein olla Jarkko Martikaisen kynästä. Siinä kuulen aitoa kykyä uudistua.

Kaikkein kirkkain kruununjalokivi on kuitenkin albumin yli 8-minuuttisena päättävä Yö kun saatiin päätökseen. Siinä on synkimmän deltabluesin ja sysisuomalaisen kansanballadin musiikilliset ainekset ja moniselitteinen, apokalyptinen teksti, joka tuntuu puhuvan niin isoista asioista, ettei niin sanotun rocklyriikan oikeastaan pitäisi pystyä moiseen.

Niin kuin paha ryyppyputki tuntuu loputtomalta, vasta kuolemaan päättyvältä, niin tuntuu pohjoinen pimeä talvikin loputtomalta, vasta kuolemaan päättyvältä. Ja niin tuntuu itseään ja elinympäristöään tuhoavan ihmiskunnan yö loputtomalta, vasta maailmanloppuun päättyvältä.

Mutta ehkä sittenkin tulee se aamu, kun pää selviää. Se ensimmäinen kevätpäivä, kun aurinko viiltää silmiä ja heijastaa lumilakeuksien kaiken kirkkauden.

Se tajuamisen hetki, josta käänne parempaan voi, hitaasti, alkaa.

Ei kappaleen sanoittanut J.A. Mäki nähdäkseni väitä tietävänsä, että niin käy. Mutta tämä levy päättyy vihjaukseen, että niin voisi käydä. Sen soitua loppuun ei voi kuin jäädä joksikin aikaa hiljaisuuteen miettimään – maailmaakin, mutta ennen kaikkea taiteen voimaa sen kuvaajana.

Niin on käynyt tämän orkesterin parissa monesti ennenkin.

83 Akustinen konsepti vaatii totuttelua, eikä kaikki levyn materiaali ole niin vahvaa, etteikö sähköisten Radiopuhelimien raivokasta energiaa jäisi kaipaamaan. Lopulta yhtye pystyy kuitenkin tälläkin levyllä parhaimmillaan sellaisiin saavutuksiin, joista tusinatasolla popmusiikkia tekevät hahmot eivät osaa edes uneksia. Olisiko jo aika myöntää näille miehille erinäisiä niin sanotun korkeakulttuurin alan palkintoja?

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey, Hectorin kaveri.

Kun vanha kärttypää jaksoi vielä kerran olla leikkisä.

”You have never been in love
until you’ve seen the sunlight thrown
over smashed human bones”

Seisoin Kaapelitehtaan täpötäyden suppilon eturivissä, kun Morrissey lauloi nämä säkeet ja tehosti vaikutelmaa suorittamalla ”smashed human bones” -sanojen kohdalla maailman dandymaisimman karatepotku-imitaation. Tilanteeseen toi oman pikantin lisänsä se, että olin melko vastikään ollut polvileikkauksessa ja tunsin kampurajalkoineni oloni melko epämukavaksi. Dandymaisinkin potku polvilumpioon olisi varmaankin rampauttanut minut lopullisesti. Täpötäyden Kaapelitehtaan eturivistä ei kuitenkaan pääse helposti pois, vaikka olisi täysin liikekuntoinenkin.

Oli alkuvuosi 2006. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa näkemäni Morrissey-keikka oli juuri alkanut. Tällaisten asioiden takia voi joutua vaarantamaan terveytensäkin. Avausbiisinä miehen jämäkän maskuliininen taustabändi soitti parhaan biisin hänen edelliseltä levyltään, tuolloin voittoisalta paluulta tuntuneelta You Are The Quarrylta. Kaikki Morrissey-maailmassa oli vaikeiden vuosien jälkeen taas hyvin.

Se piti paikkansa vain ohikiitävän hetken ajan. Jo Kaapelitehtaalla promottu Ringleader Of The Tormentors -levy oli epätasaisempi, ja sen jälkeen kärttyisä herrasmiehemme on julkaissut vain yhden levyn, umpipaskan Years Of Refusalin. Enemmän häntä näkee popmedioiden otsikoissa typerien ja perusteettoman vihamielisten lausuntojen tiimoilta. En tähän hätään muista, mitä ne ovat tarkemmin koskeneet, sillä olen yrittänyt unohtaa ne mahdollisimman pian.

Heippa hei, Morrissey. En usko, että tulet enää koskaan tekemään mitään kiinnostavaa. Ehkä jokaisessa nerossa on vain määräänsä asti neroutta, ja sinun maljasi tyhjentyi kesken, kun tuhlailit sitä hunajaa niin mielin määrin jo Smiths-aikoina.

Nyt oli ilmeisesti kuitenkin tarkoitus kirjoittaa First Of The Gang To Diesta, joka on ehkä viimeinen todellinen Morrissey-klassikko. Korkea sijoitus tällä listalla puhuu puolestaan. Harva kirjoittajistamme on äänestänyt jotain muuta biisiä Morrisseyn 2000-luvun tuotannosta.

Kappaleen klassikkouden kivijalka on tietysti vaivattoman tarttuva sävellys, joka sisältää kaikki oppikirjan mukaiset pophitin ainekset: mukaansa tempaavan säkeistön, kännissä hoilattavan kertosäkeen ja loppunostatuksena toimivan c-osan. Sellaisen sävellyksen päälle voi laittaa jousisovituksen ilman, että kukaan viitsisi siitä nillittää, ja niin tässä on tietysti tajuttu tehdäkin. Kaiken kaikkiaan: puhdasta, kepeää, löysin rantein mutta tiukalla otteella huuhdottua pop-kultaa.

Tämä riittää pitkälle, mutta ei perille asti. Mikään todella merkittävä Morrisseyn laulama biisi ei ole merkittävä ensisijaisesti sävellyksenä. Niiden olennaisuus kumpuaa artistin ristiriitaisesta ja loputtoman monitasoisesta persoonasta, joka on tietysti vuosien varrella muuttunutkin: Smiths-aikojen pateettisesta romantikosta tuli keski-ikäisenä itsevarma sarkasmin mestari, kunnes sekin sitten haalistui väsyttäväksi kätinäksi.

Tässä biisissä satiirikko on vielä kukoistuksessaan. Intentiona on parodioida niitä romanttisia oletuksia, jotka hyvinvoivilla, turvallisissa ympäristöissä elävillä ihmisillä on tapana kohdistaa levottomiin, väkivallan leimaamiin alueisiin ja niiden nuoriin, miespuolisiin asukkaisiin: ghettoihin, slummeihin, high-rise-helvetteihin, Comptoniin, Itä-Lontooseen, Itä-Helsinkiin, mitä näitä fantasiamaailmoja nyt on.

Kannattaa ehkä huomata, että tämä romantisointi on todennäköisesti Morrisseyn oma helmasynti: Smithsin tuotanto sisältää lukuisia viitteitä pahojen poikien ihannointiin, jossa on tietysti vahva seksuaalinen pohjavire.

Vanhempi Morrissey repii omat illuusionsa armotta kappaleiksi ja nauraa hyväntuulisesti päälle. First Of The Gang To Dien kerronta tapahtuu anonyymissä me-monikossa: fiktiiviset katujen romanttiset soturit siinä irvivät keskiluokalle, joka haluaa kokea betoniviidakon todellisuutta. Kyllä, törkeän pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen on juuri sitä romantiikkaa. Ennen sitä kokemusta et ole elänyt täysillä!

Keskiössä on se, joka on poissa – ”Hector” (tarkoituksellisen älytön nimi alaluokkaiselle pikkurikolliselle ja viite siihen, miten Morrisseyn kaltaiset henkilöt värittävät kuvansa alaluokasta omien hyvinvointikokemustensa läpi), katujen sankari, joka saavutti sankaruutensa olemalla jenginsä ensimmäinen kaikessa: ensimmäinen ase kädessä, ensimmäinen vankilassa, ensimmäinen haudassa.

Siinä se romanttinen kohtalo, jota kannattaa tavoitella.

Ja sinä, vasemmistolainen, joka luulet ghettonuorten käyvän urheaa sotaa kapitalismin koneistoa vastaan. Sinulle Morrisseylla on asiaa c-osan toistuvassa laulatuksessa:

”And he stole from the rich and the poor
and the not-very-rich and the very poor
and he stole our hearts away”

Selviytymistaistelun keskellä on vaikea ajatella muuta kuin omaa etua. Luokkasodalla on suuri vaara typistyä porvariston fantasiaksi.

Hectoria ei ole olemassa. Ei koskaan ollutkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Morrisseyltä äänestettiin myös kappaleita Irish Blood English Heart ja Let Me Kiss You.

Mites ois hiukka samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa?

Yllättävän soolomenestyksen jälkeinen odotettu uutuus suomalaisen rockin elinvoimaisimmalta showmieheltä. Biisintekovastuun painopiste on muuttunut, mutta sekös meiningissä kuuluisi.

Legendojen comebackit ovat olleet 2010-luvun mittaan tiheässä, mutta Michael Monroen tärähtäminen takaisin parrasvaloihin kahden ja puolen vuoden takaisella Sensory Overdrivella tuntui vähän kaavasta poikkeavalta jutulta. Monroehan ei ole missään vaiheessa uraansa pysynyt kauaa poissa studiosta tai lavoilta, ja vaikka hänen 1990-lukunsa kului enimmäkseen marginaalissa, Suuren Comebackin vuoro näytti tulevan jo seuraavan vuosikymmenen alussa Hanoi Rocksin uudelleenlämmityksen myötä.

Näin asia tietysti olikin. Hanoin kolmesta paluulevystä vain ensimmäinen, Twelve Shots On The Rocks, herätti suurempaa innostusta tai poiki oikeita hittejä, mutta yhtyeen väsymätön keikkailu teki sen tutuksi kokonaan uudelle fanisukupolvelle – varmasti kaikkein eniten Monroen hyperenergisen lavapersoonan ansiosta. Nyt on helppo nähdä, miten jo tuolloin laadittiin pohjatyö tämänhetkisen nimikkobändin suosiolle. Tarvittiin silti muutakin nostamaan Sensory Overdrive Suomen listaykköseksi ja myönteisen kansainvälisen huomion kohteeksi, ennen muuta tietysti tarttuvia biisejä ja hyvin yhteen pelaava yhtye. Näillä kotimaan kentillä Voice Of Finland -näkyvyys oli sitten se lopullinen sinetti, joka toi niin pikkupoikia kuin äitiäkin Monroen fanikuntaan. Television vaikutusta musabisnekseen ei Vain elämää -aikakaudella sovi todellakaan väheksyä.

Niin tv-viihdyttäjä kuin onkin, Monroe on valinnut linjakseen pysyä muusikkona tinkimättömän rokintuuttauksen parissa. Hän todisti jo Hanoin kultakaudella olevansa loistava balladilaulaja, mutta nyt balladit eivät kiinnosta, vaikka radio sellaisia varmasti mielellään soittaisikin. Kyse voi olla ihan siitä, ettei rinnalla ole Andy McCoyn tasoista slovareiden ja popbiisien säveltäjää.

Monroehan ei sanottavasti sävellä itse. Sensory Overdriven vahvan materiaalin taustalla oli enimmäkseen kitaristi David ”Ginger” Walls. Häntä ei ryhmässä ole enää vähään aikaan nähty. Ongelmallinen tilanne siis, mutta ratkaisu siihen on kuitenkin löydetty. Ilmeisesti Horns and Halosin sävellyksellinen päävastuu on toisella kitaristilla Steve Contella, mikä on varmaan hyvä juttu ottaen huomioon, millaista tuubaa sen toisen kitaristin, Dregenin, Backyard Babies -yhtye on maailmaan syytänyt.

Näillä eväillä Monroe ja kumppanit pärjäävät aivan riittävän hyvin. Tuskinpa kukaan tulee moittimaan Horns and Halosia oleellisesti edeltäjäänsä huonommaksi. Korkeintaan siinä on lievää toiston makua, mutta toisaalta, kuinka monella tavalla tällaista ”korkeaoktaanista”, perinnetietoista mutta modernilta soundaavaa punkahtavaa hardrockia voi tehdä? Levy ei juuri poikkea valitsemaltaan tieltä, mutta jää tunne, että sitä tehtäessä on hyödynnetty käytössä olevat vahvuudet tarkkaan harkiten.

Avausraita TNT Diet piiskataan alta pois parissa minuutissa kuin todisteeksi siitä, että meno on rankkaa ja taustaa löytyy punkhommistakin. Ballad Of The Lower East Side ei malta pysyä balladina, vaan muistelee mennyttä dekadenttia New Yorkia tarttuvana ja levyn melodisimpana hardrockina. Sen jälkeen saadaan muun muassa Eighteen Angelsin ja nimibiisin tarttuvaa ja vauhdikasta huudatusta, kunnes kone meinaa hyytyä parin turhemman biisin ajaksi. Näistä Soul Surrenderin yritys vaihtaa välillä valkoisten englantilaispoikien reggaeksi kuulostaa aika nololta.

Loppusuoralla Half The Way on taas selvästi parempi, Ritual tarjoaa synkempine Lords Of The New Church -tunnelmineen levyn ainoan onnistuneen poikkeaman normista ja Hands Are Tied vie levyn kunniallisesti maaliin perusrytyytyksen merkeissä.

Levyä kuunnellessa tajuaa, että Michael Monroe on rocklaulajaksi merkittävä tulkitsija. Hän hoitaa punkpaahdon hyvin, mutta herättää todellista kunnioitusta päästessään Ritualissa vähän revittelemään. Mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä selvemmin juuri tämä biisi erottuu kohokohdaksi. Joku saisi kyllä hoitaa hänelle monipuolisempaa materiaalia. Tästä 36-minuuttisesta jää sittenkin lievä lahjojen hukkaamisen tuntu. Miten olisi Monroe–Yaffa-biisinkirjoitustiimi? Juuri nämä kaksi on merkitty Ritualin säveltäjiksi Conten ohella.

Levyn yksipuisuus ei siitä ainakaan korjaannu, että soundillisesti ja sovituksellisesti mennään indeksit punaisella koko-vitun-ajan. Se on uuvuttavaa, vaikka ilmeisesti 2000-luvun suuri rockyleisö ei ymmärrä mitään muunlaista lähestymistapaa.

Ballad Of The Lower East Siden tekstiin viitaten – on vaikea uskoa, että vuoden 2013 Michael Monroe ikävöisi nuoruutensa nistikämppiä, vaikka sujuvasti Conten tekstiin eläytyykin. Kenenkään ei tietysti soisikaan joutuvan sellaista kaipaamaan. Sellaisista kämpistä tosin kumpusivat Hanoi Rocksin romanttiset ja vereslihaiset klassikot, mutta kysehän on vain yhdestä rockin stereotyyppisestä narratiivista. Monroe vuonna 2013 on hommansa hyvin tekevä viihdetaiteilija, joka tarjoilee, erästä aivan toisen musiikinlajin klassikkoa lainatakseni, ”samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa”.

Ei siinä mitään vikaa ole.

71 Aivan hyvä, parhaimmillaan hieno rocklevy, joka tulee miellyttämään niitä, jotka sitä ovat innolla odottaneet.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – tikapuita pitkin taivaaseen.

Virheellisesti alisuorittajina pidetty brittiyhtye näytti epäilijöille tekemällä 2000-luvun Stairway To Heavenin, tosin alkuperäistä paremman.

”So throw those curtains wide
one day like this a year could see me right”

Aloitetaan jonkinasteisella tunnustuksella. Minun perustunnetilani on tyytymättömyys, ja minun polttoaineeni, syyni jatkaa elämistä vaikka hampaat irvessä, on illuusio tyytyväisyydestä. Se lopullinen rentoutumisen ja täyttymyksen hetki on aina jossain nurkan takana, yhden taianomaisen baari-illan tai pahimmillaan yhden vaihdetun katseen päässä.

Kun kuulin viisi vuotta sitten tuoreeltaan Elbow-yhtyeen ylisanoja pakenevan mestariteoksen One Day Like This, tajusin sen pukevan sanoiksi tämän maailmankokemuksen. Biisin kertojahan tuntuu tyytymättömältä mieheltä, joka on lopulta saavuttanut tyytyväisyyden. Se olen minä, sitten kun kaikki on viimein hyvin. Se olen minä, joka herää salaa rakastamansa saavuttamattoman naisen vierestä, lievästi kankkusessa, tajuamatta mitä oikein tapahtui. Se olen minä, joka vetää verhot auki, räpyttelee silmiään aurinkoon, päättää hakea loiventavan jääkaapista ja mennä parvekkeelle tilannetta pohtimaan.

Keksin konkreettisia skenaarioita, jotka huipentuivat siihen, että näin tapahtuu. Kuuntelin One Day Like Thisia ja haaveilin siitä aamusta, jolloin voisin oikeasti kuunnella sitä, kuunnella sitä niin kuin sitä on tarkoitettu kuunneltavan.

On oireellista, että kaikista näistä skenaarioista muut ihmiset oli häivytetty näkymättömiin, vaikka niiden toteutuminen riippui juuri muista ihmisistä. Mihin se unelmien nainen jäi, kun minä menin parvekekaljalle? Kai se jäi nukkumaan. Ei se varmaan olisi tykännyt Elbow’sta kuitenkaan.

Niin, tällaiselle toiminnalle on olemassa nimikin. Sitä voisi kutsua vaikka henkiseksi masturbaatioksi.

Sitten jotain tapahtui. Ehkä se oli jonkinlaista viisastumista, mene tiedä. Se tapahtui varmasti vähitellen, mutta tietoisuuteeni se iski aivan varoittamatta – yöllä, ei aamulla. Silloin tulin soittaneeksi One Day Like Thisin juuri oikealla hetkellä. Se vain oli aivan erilainen hetki kuin kuvittelemani.

Olin Korjaamon Folks-klubilla soittelemassa levyjä. Valomerkki lähestyi, bändit olivat lopettaneet aikaa sitten, pari paikalla ollutta kaveriani oli lähtenyt kotiin nukkumaan. Minäkin olisin halunnut, mutta keikasta maksettiin pikkurahaa ja kaljaa, ja niiden voimalla jaksoin valikoida musaa sille ainoalle, suomalaisista ja ulkomaalaisista koostuvalle seurueelle, joka vielä oli paikalla. Lopulta päätin, että tämä saa olla tässä, laitetaan pitkä lopetusbiisi, jonka aikana ehdin pakata kamani. Siis One Day Like This.

Suomalais-ulkomaalainen seurue oli ilmeisesti kuullut kappaleen aiemminkin, koska siellä sähköistyttiin välittömästi. Vaikutti siltä, että pöydässä oli tuoreita pariskuntia tai vasta sellaisiksi pyrkiviä. Siellä oltiin nautittu rohkaisujuomia jo usean tunnin ajan, ja nyt siellä rohkaistuttiin. Siellä hihkuttiin, halailtiin ja suudeltiin, ja voisin veikata, että siellä itkettiinkin, vaikka olin liian kaukana nähdäkseni. Oli selvää, että olin soittanut heille illan Sen Biisin. Joku brittiaksentilla puhuva jantteri kävi oikein erikseen tästä kiittämässäkin.

Loppufeidauksen jälkeen heitin levykassin olalleni ja poistuin hiljaa syysyöhön. Halusin säilyttää mielessäni äsken näkemäni kuvan ihmisistä, joille tapahtuu reaaliajassa jotain merkittävää.

Kävelin hiljakseen jäähallin ohi, junaradan ali ja Alppipuiston mustanpuhuvien puiden varjoja myötäillen kotikulmille. Mietin: olin nähnyt juuri merkityksellisen hetken monen ihmisen elämässä, vaikka minulle itselleni kyse oli puisevasta rutiinista. Sen tarkkailemisessa ulkopuolelta oli jotain suurta. Se ylevöitti. Syksyinen kantakaupunki oli hiljainen ja kaunis. Kissa, oletettavasti karannut, juoksi Viipurinkadun poikki aivan edestäni. Minä olin siinä.

En herännyt aamulla unelmieni naisen vierestä, en ollut järin krapulassakaan, en ottanut loiventavaa eikä minulla edes ole parveketta. Soitin silti ensimmäisenä tekonani One Day Like Thisin.

Ajattelin, että ainoa tapa kukistaa oma tyytymättömyytensä on rusikoida se muodottomaksi ja tiristää siitä kaikki se vähä, josta voi jalostaa tarttumapintaa hetkiin. Ohikiitäviin, täydellisiin.

”Oh anyway,
it’s looking like a beautiful day”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Elbow’lta äänestettiin myös kappaleita An Audience With the Pope, Any Day Now, Lippy Kids ja Red.

Kristalli hajoaa helposti, New Order vaati vähän enemmän vääntöä.

New Orderin viimeinen suuri klassikkosingle.

”We’re like crystal
we break easy”

New Orderissa ei ole koskaan ollut kyse Suurista Ajatuksista. Otetaan nyt vaikka Crystal: Bernard Sumner tuntuu höpisevän ensimmäisiä mieleensä tulevia sanoja, jotka liittyvät ongelmalliseen parisuhdetilanteeseen. Ilmeisesti mimmi on jättämässä kertojan, mutta Pop-Sanakirjasta satunnaisperiaatteella poimituista säkeistä ei ota selvää, mikä tämä kuvio nyt on. Vihaa ja katkeruutta tuntuisi olevan ilmassa.

Sitten tämä puetaan euforiseksi tanssirockbiisiksi, jonka sävellyksellinen ilmiasu tuo enemmänkin mieleen kuusitoistakesäisen ensimmäisen tosirakkauden kirvoittamat euforian tunteet. 6 minuuttinsa ja 50 sekuntinsa loppupuolella Crystal hylkääkin sanat kokonaan ja keskittyy nostattamaan hyvän olon hyökyaaltoa aina vain korkeammalle. Ja siinähän New Order on aina ollut hyvä. Se on kyennyt esittämään epämääräisen apeaa ja jyräämään maailman tanssilattiat alleen siinä sivussa.

Vuonna 2001, tällä biisillä, se kykeni siihen viimeistä kertaa.

Alla oli kahdeksan vuoden levytystauko melko yhdentekevine sivuprojekteineen. Paluusingle julkaistiin maailmaan, joka oli juuri julistamassa The Strokesin ja The White Stripesin kuumimmiksi jutuiksi tyyliin ever. Tässä ympäristössä New Orderilla ei ollut juuri mahdollisuuksia kuulostaa ajanmukaiselta, joten järkevä valinta oli pyrkiä ajattomuuteen. Crystal päivittääkin yhtyeen 1980-luvun hittien pitkiä versioita ja 90-luvun alun Ibiza-vaihetta sopivan huomaamattomasti uuteen aikaan. Soundi on aiempaa jykevämpi, kitarat ovat aiempaa äänekkäämpiä. Mutta syntikat soivat kuulaina ja kaiken ytimessä on klassinen pop-anthem ajalta, jolloin hittilistoilla menestyminen vaati vielä melodioita.

Ikonisten comebackien ainesta: helvetin hyvä biisi, jossa on riittävästi vanhaa ja ripaus uutta. Joka saa ensi kuulemalla hyppimään tasajalkaa ja muistamaan, miksi juuri tätä bändiä tuli rakastettua.

Niin se näytti olevan menossa, mutta ei sitten kuitenkaan. Singleä seurannut Get Ready -albumi jäi ihan kivan asteelle, ja vuoden 2005 Waiting For The Siren’s Callia en oikeastaan enää muista. Viime vuosien riitaisa sekasotku ja eri osapuolien tahoillaan toteuttamat rahastuskiertueet tuntuvat lähinnä parodialta popin historiankirjan surkuhupaisimmista luvuista.

Ehkä siksi Crystal – minun New Orderini joutsenlaulu – soi kaikessa ekstaattisuudessaan sittenkin oudon surumielisenä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

New Orderilta äänestettiin myös kappaletta Krafty.

Maailman paras popduo.

Kaikkien aikojen popduo ei lopettanutkaan, vaan julkaisee täysiverisen ja euforisen tanssialbumin vain vajaa vuosi edellisen täyspitkänsä jälkeen.

Muotien haisteleminen on turhaa, popmaailmassa mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Esimerkiksi viimeisen parin vuoden ajan kaikki ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ”EDM” (mitä se sitten onkaan, nuorison suosimaa sätkimis- ja pumppausmusaa kai) on aikamme suurin poptrendi ja tulee valloittamaan maailman. Suosittuahan tuo musiikki on ollutkin, mutta tänä vuonna maailman valloitti silti Daft Punk tekemällä tanssimusasta AOR:ää. Nelikymppiset ranskalaiset antoivat lukemattomille kolme–nelikymppisille jotain, mikä tuntuu riittävän chilliltä, mutta jonka tahdissa voi silti heiluttaa miedosti persettä.

Nyt parikin pop-sukupolvea vanhemmat Neil Tennant ja Chris Lowe ilmaantuvat takavasemmalta levyllä, joka on kaikkea muuta kuin AOR:ää – hedonistista jyskettä ja biittiä, joka toiminee parhaiten sopivan peilipallon alla (en ole vielä kokeillut), mutta soveltuu kotikuunteluunkin. Sehän pätee totta puhuen kaikkeen oikeasti hyvään tanssimusiikkiin, sanoo kriitikko, joka tosiasiassa pysyttelee mieluiten kantabaarin nurkkapöydässä jupisemassa siitä, miten Pet Shop Boys on paras popduo kautta aikojen.

Herrojen edellinen levy Elysium oli silti pettymys, kuten itsekin tällä sivustolla totesin. Siinä maistui tietty luovuttamisen aromi, ja tekstuaaliset teematkin houkuttelivat pitämään sitä suorastaan sankareidemme hyvästijättönä popmusiikille. Tämä tuntui ymmärrettävältäkin: eihän varsinainen popkansa ollut enää aikoihin PSB:stä juuri piitannut. Musikaaleja, mykkäelokuvasoundtrackeja ja muuta luovuuden syrjässä kiinni pitävää – sellaisena erehdyin Tennantin ja Lowen tulevaisuuden näkemään.

Kuinka hauskaa sitä joskus onkaan olla väärässä.

Jo keväällä ilmoitettiin, että Pet Shop Boysilta olisi pikimmiten tulossa levyllinen tanssimusiikkia, ensimmäistä kertaa oman levy-yhtiön kautta. Tuolloin julkaistiin myös Axis-näytepala, jonka lähes instrumentaalinen, mahtipontinen tamppaus hämmensi ja kiinnosti. Electricin avausraitana se lopulta löytää täsmälleen oikean paikkansa ja tuntuu rakentavan nostetta aaltona aallon perään, yhä hurmiollisemmaksi yltyen. Ei pophitti, mutta sydänjuurissa asti hyvältä tuntuva tanssiinkutsu. Kyllä, näissä bileissä minäkin olen mukana!

Eivätkä ne bileet taukoa tosiaan hetkeksikään. Kerran toisensa jälkeen käyntiin polkaistaan määrätietoinen biitti, joka sopisi corollaan kuin corollaan. Mutta koska kyse on maksimalismista, sen päälle kasataan milloin millaistakin syntikkamattoa, sämplättyä kuoroa, piipitystä ja soundillista kivaa.

Ja sitten on tietenkin Neil Tennant, joka on tällä levyllä äänessä varmaan vähemmän kuin yhdelläkään aiemmalla studiokiekolla. Silti vain hän voisi antaa voitonriemuiselle tanssihymnille otsikon Love Is a Bourgeois Construct. Eikä Electriciä kaikesta huolimatta olisi ilman hänen elegantin viileää artikulaatiotaan, joka varmistaa, että kyseessä on nimenomaan Pet Shop Boys -levy.

Samaan hengenvetoon on todettava, että se on myös tuottaja Stuart Pricen levy. Uskaltaisinko uumoilla, ettei ulkopuolisen tuottajan panos ole ollut näin keskeinen yhdelläkään aiemmista albumeista? 1990-luvun lopussa läpi lyöneellä ja kasarihassuttelunkin parissa omissa projekteissaan viihtyneellä Pricellä on selvästi sellaista historiantajua, jota tarvitaan ajattoman tanssilevyn tekemiseen. Electric on 2000-lukua, mutta ei trendeissä kiinni.

Olennaista taitaa olla, että kaikkien kolmen tekijän panokset sulautuvat kokonaisvisioksi; kaikki ovat olleet tekemässä samaa levyä.

Tällainen albumi ei välttämättä kaipaa vuorenkorkuista kuningasraitaa; niitä sitä paitsi löytyy PSB:n tuotannosta jo useampi kymmenen, kuunnelkaa hitinnälkäänne niitä. Varsin lähelle pääsee kuitenkin vaikkapa jo mainittu Love Is a Bourgeois Construct. Samoin The Last To Die, jonka juhlava melodisuus ja oudon ahdistunut teksti hämmensivät ensin, kunnes havahduin tajuamaan, että se tosiaan on versio obskuurista 2000-luvun Springsteen-biisistä! No, sekavasti tuotetun ja aika yhdentekevän alkuperäisen kuunneltuani voin todeta, ettei sillä ole tämän tulkinnan kanssa paljoakaan tekemistä – ja teksti alkaa vasta Tennantin käsittelyssä kuulostaa niin painokkaalta kuin oli tarkoitus.

Levyn listapotentiaalisin veto ja luultavasti oma suosikkini on kuitenkin Thursday, jonka kruunaa kosiskeleva kertosäe ja kotimaassaan platinaa myyvän brittiräppäri Examplen vierailu. Vain mestarit osaavat tehdä näin härskiä poppia täysin luontevasti. Lopulta trance-pumppauksen ja Tennantin seesteisen laulusuorituksen naittava Vocal-single vie proseduurit ylevään päätökseen.

Olen lähes liikutukseen asti vaikuttunut – ja haluan tanssilattialle. Vai haluanko? Olen itse asiassa jo onnistunut tekemään yksiöstäni tanssilattian, tässä kirjoittamisen sivussa. Olen kuunnellut tätä levyä kovalla ja ikkuna auki, koska haluan naapureidenkin tanssivan.

85 Electric ei tietenkään ole paras Pet Shop Boys -levy, mutta pettymyksen tuottaneen Elysiumin jälkeen se on pikainen ja huikean onnistunut täyskäännös juuri oikeaan suuntaan. Kylmä fakta taitaa olla, että 55–60-vuotiaat brittiherrasmiehet ovat tehneet vuoden parhaan bilelevyn.

Video ei ole enää saatavilla

Editors. Se soi kuin stadion, vaikka niin snadi on.

Stadionbändi ilman stadioneita palaa näyttämölle miehistönvaihdosten jälkeen. Mutta kiinnostaako ketään enää?

Jälkikäteen ajatellen Editorsin niputtaminen osaksi vuoden 2005 paikkeilla riehunutta post post punk -skeneä tuntuu arviointivirheeltä, joka johtui kai lähinnä Tom Smithin miedosti curtismaisesta äänenväristä. Yhtä hyvin bändiä olisi voinut kutsua apeaksi versioksi Coldplaysta tai 2000-lukulaiseksi vastineeksi niille Echo & The Bunnymenin tapaisille laajakangasbändeille, jotka eivät koskaan kasvaneet aivan niin suuriksi kuin niiden melodiankehittelyistä olisi voinut päätellä.

Editorsin pyrkimys stadioneille kulminoitui kakkoslevy An End Has a Startiin (2007), joka oli muutaman kuukauden ajan suosikkikuunneltavaani. Se levy on Iso. Sen kappaleet huokuvat pyrkimystä päästä stadioneille yleisömassojen eteen – vain jotta väkijoukoille voisi kertoa rakkauden kuolevan ja elämän olevan aika lannistavaa.

No, pari vuotta myöhemmin näin Editorsin livenä Provinssirockissa ihan kohtalaisen kokoisen yleisön edessä ja ymmärsin, miksei sitä suurta läpimurtoa tullutkaan. Lavalla seisoi ryhmä anonyymejä kenkiintuijottelijoita, joiden hyvät biisit eivät jaksaneet tuossa tilanteessa kompensoida karisman puutetta. Editors-fanius alkoi tuntua mahdottomalta.

Pian tämän jälkeen bändi julkaisi epätasaisen, mutta suurelta osin aivan hyvän In This Light And On This Evening -albumin, joka tuntui kaupallisessa mielessä sivuaskeleelta. Sitten se ajautui luovaan umpikujaan ja sisäisiin ristiriitoihin, joiden ratkaisemiseksi kitaristi Chris Urbanowiczin oli poistuttava riveistä.

Kun Editors nyt palaa albumilla, joka tuntuisi monin paikoin sovituksillaan ja sävellyksillään taas tavoittelevan rockmaailman vuorenhuippuja, on aika lailla selvää, ettei niitä miljoonamyyntejä enää tule. Emme me elä sellaisessa maailmassa. Niin sanotusti “meni jo”.

Mutta otetaanpa levy levynä.

Kaikki alkaa hyvin. The Weight ja Sugar ovat persoonattomista otsikoistaan ja aika geneerisestä melodraamatyylittelystään huolimatta erinomaisia biisejä. Varsinkin jälkimmäinen tavoittaa ”it breaks my heart to love you” -säkeineen sellaisen näennäisen vereslihaisen kohtalokkuuden, jota Editorsilta odottaakin. Nämä lievästi elokuvalliset mielikuvat miehestä kävelemässä alkusyksyisessä vesisateessa kaupungin illassa, vaikeaa ihmissuhdetta loputtomiin vatvoen… eivät ne välitä mitään tosielämästä, mutta aina niillä on paikkansa melankoliaan koukuttuneen kuulijan elämässä. Vielä yksi fiksi ylevää itsesääliä, kiitos.

A Ton of Love -single vaihtaa moodia. Sen terhakassa kitarariffissä on mainittua Bunnymenia enemmän kuin laki sallii, ja fiilis kääntyy murjotuksesta tuon yhtyeen tehokkaasti viljelemään, näppärien kriitikoiden ”elementaaliseksi” kutsumaan elämänhaluun. Smith hinkuu kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia tunteita, rakkauden ja himon ohella vihaakin. On uskallettava elää! Tämä epäeditorsmainen sanoma tulee puun takaa ja tuntuu virkistävältä, mutta ihan ulkoisten mittasuhteidensa veroinen biisi A Ton of Love ei ole.

Epätietoinen What Is This Thing Called Love? -hidastelu kuitenkin rikkoo levyn rytmin, ja tematiikkakin alkaa toistaa itseään. Sitten alkaa tuntua siltä, että Editors kalastelee kuulijan huomiota monenlaisilla tempuilla, joita se ei osaa aivan tarpeeksi hyvin. Pelkkien jousten säestämä Nothing voisi vuoden 1994 Sueden käsittelyssä olla huikean romanttinen neonvalojen ja raastavien tunteiden merkkiteos; nyt se tuntuu vain ihan kivalta. Paremmin toimii tiukasti yhtyeen omalla mukavuusalueella pysyttelevä Formaldehyde.

Yksi onnistunut kokeilukin albumin loppupuolelta löytyy: varovaisella kantrikompilla etenevä itkuinen The Phone Book kykenee pelaamaan niin yhtyeen vahvuuksilla kuin uusilla ideoillakin. Oivallus ei ehkä ole niin epätodennäköinen kuin äkkiseltään voisi luulla. Editorsin tavassa puhua sydänsuruista tiukan muotokielen puitteissa on jotain samaa kuin kantrimusiikissa. Erot selittyvät lähinnä maantieteeseen liittyvillä tekijöillä, vaikka tietysti tämä albumi äänitettiin Nashvillessä, mikä on ehkä antanut brittijätkille ajatuksen tai pari.

Siinä se sitten suunnilleen on. The Weight Of Your Love on vähän sitä sun tätä: peruskamaa ja lievää uskaliaisuutta, hyviä biisejä ja huonompia, isoa soundia ja introverttiyttä.

73 Lievä alisuorittamisen maku levystä jää, niin kuin koko bändin urasta vuoden 2007 jälkeen. Toisaalta se on riittävän hyvä kuunneltavaksi ainakin silloin tällöin tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeenkin. Ihan jees bändi, Editors.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman. Vanhoja, likaisia, puutteessa.

Nick Cave perusti vanhojen likaisten äijien sivuprojektibändin ja teki definitiivisen biisin tuloksettomasta pillunvonkauksesta.

”She just didn’t want to”

Vanhenevat miehet haluavat edelleen nuoria naisia. Ehkä se ei ole universaali laki, mutta kuitenkin riittävän yleinen ilmiö, jotta jokainen sen tuntee. Aihe on kiusallinen paristakin syystä: nuorten tyttöjen kuolaaminen tuntuisi loukkaavan sivistyneiden ihmisten käsityksiä sukupuolten tasa-arvosta, ja toisaalta äijät herättävät ympäristössään myötähäpeää yleensä sillä hetkellä, kun siirtyvät ajatuksista sanoihin, teoista puhumattakaan.

On tuskallista katsella keväisin vaatetustaan vähentäviä parikymppisiä ja tiedostaa, että on jättänyt peruuttamattomasti taakseen ne ajat, kun näiden ihanuuksien kanssa pystyi edes teoriassa pelaamaan samalla pelikentällä. Tosiasioiden tunnustamista kartteleva ihminen on kuitenkin surullinen näky. Vaikka joku keski-ikäinen – esimerkiksi maailmanlaajuista mainetta nauttiva karismaattinen rockmessias – saisikin kaadettua yli puolet nuorempia mimmejä sänkyyn, häntä katseltaisiin silti syrjäsilmällä. Tuskin joku Ron Woodkaan aamuisin virtsaamisvaikeuksista kärsiessään uskoo itsekään olevansa kova sonni, jonka hamejahdissa ei ole mitään irvokasta.

Kun kuuntelen No Pussy Bluesia, olen aika varma siitä, että Nick Cave on tuntenut tämän dilemman syvästi. Cave on kuitenkin ollut läpi keski-ikänsä onnistuneelta vaikuttavassa avioliitossa itseään vain kohtuudella nuoremman Susie Bickin kanssa, eikä ainakaan näihin korviin ole kantautunut tietoja suhteista teini-ikäisten supermallien kanssa.

Ehkä salaisuus on tässä biisissä. Ehkä se piti kirjoittaa viidenkympin kriisin kirvoittamien turhautumien pois manaamiseksi. En sitten tiedä, onnistuisiko moinen keneltäkään muulta kuin Cavelta: vain hän pystyy sekoittamaan aidon, hakkaan-päätäni-seinään-vitutuksen pirulliseen huumoriin ja itseironiaan näin mehukkaasti. Katharsis syntyy juuri siitä: että tunnustaa primitiivisten tuntemustensa aitouden, mutta muistuttaa silti itseään siitä, että näille asioille saa nauraakin.

Yleensähän juuri kyky nauraa itselleen on se, mikä keski-ikäiseltä mieheltä puuttuu. Maailma voisi olla paljonkin parempi paikka, ellei asia olisi näin.

Biisin alussa Cave on keikalla ja kokee itsensä vanhaksi ja rumaksi katsellessaan nuorta ja kaunista yleisöään. Hän bongaa erityisen kiinnostavan tytön väkijoukosta ja lähtee kosioretkelle, joka saa absurdeja ja holtittomia ulottuvuuksia. Cave kokeilee erilaisia strategioita: hän yrittää kohentaa ulkomuotoaan, hän kirjoittaa lemmenlauluja ja lukee laaturunoutta, lähettää kukkia, tekee pieniä palveluksia, on kiltti tytön vastenmieliselle chihuahualle. Lopputulos on aina sama.

”She just didn’t want to”

Cave vaihtaa strategiaa: hän vetää persekännit ja käy suoraan päälle, nimittelee mimmiä huoraksi – mutta ei toimi vieläkään.

”She just didn’t want to”

Cave on liian vittumainen niin itseään kuin viiteryhmäänsä kohtaan sortuakseen samaan kuin lukemattomat lyyrikot aikakausien saatossa: väittämään, että tällaisessa skenaariossa olisi kyse toivottomasta rakkaudesta. Nuoren lihan vetovoimasta siinä on kyse. Ja harmittaahan se, kun ei lohkea. Edes yhtä viimeistä kertaa.

Grinderman – jo lähtökohtaisesti likaisilla mielillä varustettujen vanhenevien äijien bändi, jonka debyyttilevyn kannessa ruma apina yrittää suojella pallejaan – räjähtää tämän modernin bluesin säkeistöjen välissä valtavaan mekkalaan Caven karjuessa tuskaansa:

”Damn! DAMN!”

Tämä keski-iän no-pussy-blues on pahempi kuin se, jonka teini-ikäinen kokee; tuolloin kun voi ainakin jollain tasolla aavistaa, että parhaat ajat ovat vielä edessä.

No Pussy Bluesin voikin halutessaan tulkita myös vastavetona niille loputtomille keskenkasvuisen lemmentuskan lurituksille, joilla kulttuuri-ilmastoamme täytetään. Ette te vielä rakkauselämästä mitään tiedä!

Ehkä Cave ajatteli tässä myös nuorta itseään. Minulla on päähänpinttymä, että säkeistöjen puhelaulu edustaisi variaatiota Bad Seedsin varhaisesta klassikosta From Her To Eternity, jolla nuori Cave etsii turhaan kommunikaation mahdollisuutta saavuttamattoman, surullisen tytön kanssa. Se on jonkin verran romanttisempi ja runollisempi biisi kuin No Pussy Blues.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grindermanilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta sinisävelet kiehtoivat myös Mcluskyä, jolta noteerattiin kappale Lightsabre Cocksucking Blues.

Luke Steele tuli 2000-luvun alussa tutuksi The Sleepy Jackson -yhtyeen keulakuvana.

Australian juustomaakarit palaavat meijerille viiden vuoden levytystauolta.

Empire Of The Sunin – eli Luke Steelen ja Nick Littlemoren – ensilevystä on tosiaan vierähtänyt lähemmäs viisi vuotta. Projekti olisi tuolloin voinut jäädä hörhöindien ja ”vakavan” popmusan parista tunnettujen muusikkojen camp-hassutteluksi, ellei australialaisilla olisi ollut taskussaan paria todellista ässähittiä. We Are The People ja vuosituhannen nerokkaimpiin hömppäpoppiksiin lukeutuva Walking On A Dream tavoittivat paljon laajemman yleisön kuin herrojen aiemmat tekemiset The Sleepy Jacksonin ja Pnaun nimissä.

Noiden singlejen menestys perustui uskallukseen käsitellä hyvää melodiaa härskillä otteella. Vieläkin ihastuttaa, miten Walking On A Dream hankkiutuu A-osastaan eroon parissakymmenessä sekunnissa, jotta huippukertosäkeen pariin päästäisiin mahdollisimman äkkiä. Toisaalta Empire Of The Sunin juustoiset kasarielkeet ja surrealistis-teatraalinen julkisivu tuntuivat tuolloisessa popilmastossa kysymyksiä herättävän anakronistisilta. Duo myi janoiselle kansalle drinkkejä, joita moni muu ei silloin tarjonnut.

No, samoihin aikoihin Walking On A Dream -albumin kanssa ilmestyi myös erään Lady Gagan The Fame -debyytti. Hyvässä ja pahassa listapopin maailma kuulostaa sen ja monien perässä tulleiden jäljiltä nyt varsin toisenlaiselta. Huolettoman aurinkoista tamppausta ja 80- ja 90-lukujen listapopista pöllittyjä melodiakulkuja kuulee nyt joka diskossa. Asia erikseen, onko kovinkaan suuri osa tästä musiikista kovinkaan hyvin tehtyä.

Steele ja Littlemore ovat ilmeisesti käyttäneet välivuodet lähinnä päämäärättömään sekoiluun. Wikipedia tietää kertoa jälkimmäisen muun muassa kadonneen useiksi kuukausiksi kertomatta duokumppanille olinpaikkaansa. Popyhteisö tuskin on odottanut henkeään pidättäen Sleepy Jacksonin yhä asialistalla olevaa paluuta, mutta eiköhän Empire Of The Sunkin ole ehtinyt useimmilta unohtua. Tässä he nyt kuitenkin taas ovat, ja haasteena on pärjätä bisneksen menestyvimpien tuotantotalojen liukuhihnahittejä vastaan. Yllätyksen suomaa etua ei enää ole.

Mitään yllättävää Ice On The Dunessa ei tosiaan olekaan. Överi kuvakieli on entisellään; levynkansi tuo mieleen new age -henkisen avaruusoopperan, jos sellaisia joskus on tehty. Musiikin muotokieli taas kuulostaa siltä, että viimekertaista kasaripumppausta on päivitetty retroilevalla filtteridiskolla, soulahtavalla housella ja Amerikan autotune-tähtien taustalla käytettävällä jumputuksella. Kaikua on enemmän kuin tarpeeksi. Steelen hieman nuhainen huokailu viehättää edelleen ja tuo raskaasti käsiteltynäkin touhuun aavistuksen sympaattista muistumaa aidolta 1980-luvulta, jolloin kaikkea ei vielä voinut viilata kuntoon tietokoneohjelman avulla.

Vaan onko ässäbiisejä? No, ensikuuntelulla levy tempaa vaivatta mukaansa. Heti introa seuraavaan DNA:han on saatu mielialan korkealle vetävää nostetta. Alive-single yrittää tehdä walkingonadreamit eikä siinä tietenkään onnistu, mutta ei se huonokaan biisi ole. Jossain vaiheessa samasta muotista valetut kappaleet alkavat sekoittua toisiinsa, mutta sitten, levyn puolivälissä, kuulijaa herätellään hitaamman, 1980-lukulaista katupölyä ja alkuillan melankoliaa tihkuvan I’ll Be Aroundin ja astetta uskottavamman klubikilleri Old Flavoursin myötä. Näiden jälkeen palataan normaalimenoon, mutta tarjolla on vielä kuitenkin pari levyn tehokkaimpiin kuuluvaa poppista, Celebrate ja Disarm.

Tosiasia kuitenkin on, että Ice On The Dune paljastaa korttinsa sillä yhdellä kuuntelulla, eikä se enää viidettä kertaa pyöriessään jaksa pelastaa paskaa päivää tai pakottaa kuulijaa jääkaapille valkkaripullon äärelle. Jatkotutustumisen myötä se alkaa kuulostaa käyttötarvemusiikilta, jota kyllä kannattaa luukuttaa rantsussa pikkukajareista tai puistoetkoilun taustalla. Syksyyn mennessä sen on unohtanut.

Tällaista levyä pisteyttäessään kriitikko on ikuisuuskysymyksen äärellä: musiikkia pitäisi arvostella sen itselleen asettamien tavoitteiden täyttymisen valossa. Tässä mielessä Ice On The Dune ei ole epäonnistuminen, mutta ei se lähelläkään täydellistä onnistumistakaan ole. Onhan viime kuukausien aikana ollut mahdollista käyttää suunnilleen samoihin tarkoituksiin vaikkapa Daft Punkin uutta musiikkia. Se vaan ei tyhjenny yhtä nopeasti tai rajaa käyttötarkoitustaan yhteen mielentilaan.

72 Hyvä, mutta turhan yksipuinen ja viihdyttävyydessäänkin ilmeisiä ratkaisuja hyödyntävä tämän aikakauden poplevy.

Video ei ole enää saatavilla

Moi. Mä olen Andrew. Juhlitaanko?

Yhden tempun ja yhden hitin ihme jää historiaan vuosituhannen parhaasta purkkarock-sekoiluanthemista.

”When it’s time to party
We will party hard”

Huh huh nimittäin nyt on sekoilumeininki päällä! Ystäväni Jussi tulee keittiöstä ja sihauttaa kaksi tölkkiä yhtä aikaa auki, se heittää toisen meikälle, saan siitä kopin ja vedän puoli bisseä huikalla, Jussin naama on punainen, se heiluttaa päätään tyhmännäköisesti ja huutaa ÖÖÖÖÖÖÖRRRRR VITTU NYT ROKKIA LAITETAANKO ROKKIA SOIMAAN JOO LAITETAAN, Jussi menee stereoille ja laittaa levyn pesään VITTU PESÄÄN ÄHÄHÄHÄHÄÄ VOLAT KAAKKOON ÄLÄ VITTU HIMMAA SEN VOLAN KANSSA NO MÄ LAITAN KUULE VOLAA NIIN PALJON KU VEHKEISTÄ LÄHTEE VITTU VEHKEISTÄ ÄHÄHÄHÄHÄÄ TURPA KIINNI NYT ROKATAA Jussi huutaa ja kaataa kaljaa päälleen, kaljavaahto valuu sen partakarvojen seassa, rokki räjäyttää maailman tai ainakin tämän kerrostalon NAAPURIT KUOLKAA MUTTA ENNEN SITÄ KUUNNELKAA TÄTÄ KITARARIFFIÄ!

”SO LET’S GET A PARTY GOING LET’S GET A PARTY GOING”

Jussi hakkaa päätään seinään Jussi hakkaa päätään sohvapöytään Jussi heiluttaa päätään ja hakkaa sitä stereoihin sähkö rätisee ilmassa Jussi huutaa ja kaataa päälleen kaljaa meikä hyppii tasajalkaa niin korkealle että lyön pääni kattoon mutta vaikka tekee kipeää ei haittaa LAITA LISÄÄ SITÄ VOLAA NO EI VITTU VOI LAITTAA ENEMPÄÄ KU SE ON JO YHDELLÄTOISTA sähköä sinisiä ja kultaisia salamoita koirien ulvontaa kaikki talon koirat ulvoo KITARARIFFI VITTU KITARARIFFI jostain kuuluu poliisiauton sireeni ja äänivalli rikkoutuu

Jussin tyttöystävä Kaisa tulee huoneeseen ja käskee hiljentämään volaa, ensin Jussi tekeekin niin mutta huomaan miten sitä alkaa hävettää ME EMME SAA PETTÄÄ ROKKIA se kaataa kaljaa päälleen ja laittaa äänet takaisin täysille NYT SEKOILLAAN sohvapöytä herää puisesta hiljaisuudestaan ja pistää moshpitin pystyyn minun ja Jussin kanssa. Kaisa tulee takaisin huoneeseen, korkkaa siiderin se kaataa siideriä päälleen ja alkaa sekoilla ja hakata päätään stereoihin ja seinään KOSKA ROKKENROLL

”SO LET’S GET A PARTY GOING LET’S GET A PARTY GOING WHEN WE START TO PARTY WE WILL ALWAYS PARTY HARD”

Jussi menee parvekkeelle minä ja Kaisa perässä me hypätään parvekkeen kaiteelta ilmaan ja leijutaan korkealla Kolmannen Linjan yläpuolella, jossain taivaanrannassa tämän kaiken kunniaksi ilotulitusraketteja ammutaan neontaivaalle, lennetään yhä ylemmäs ja kaupunki alla pienenee mutta yläperspektiivistä voi nähdä miten koko tuppukylä sekoilee ja rokkaa, poliisi kaataa kaljaa päälleen, koirat kaataa kaljaa päälleen, Kallion kirkon papit seisoo alboissaan kirkonportailla mieskuorona ja ne kaikki huutavat ja kaatavat kaljaa päälleen ja taivaalliset stereot on käännetty yhdelletoista

Taivaassa Jumala soittaa ilmakitaraa ja kaataa kaljaa päälleen ja supernovat räjähtää ja käy ilmi että ne on tehty kaljasta, maailmankaikkeus sataa lämmintä kaljaa koko luomakunnan päälle ja koko maailmankaikkeus on yhtä moshpitiä ja kaikki rakastaa toisiaan ja mummotkaan eivät valita volyymistä ja viimeinen päivä on varmaan tässä mutta TUONPUOLEISESSAKIN SOI ROKKENROLL

”SO LET’S GET A PARTY GOING LET’S GET A PARTY GOING WHEN WE START TO PARTY WE WILL PARTY HARD PARTY HARD LET’S GET A PARTY GOING LET’S GET A PARTY GOING WHEN WE START TO PARTY WE WILL ALWAYS PARTY HARD”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Andrew W.K.:ltä äänestettiin myös kappaletta I Get Wet.

Kalle Ahola, nahkatakkinen poika.

Runolevyn jälkeen kasaripoppia: Kalle Aholasta on moneksi.

Ei varmaankaan ole helppoa olla Kalle Aholan asemassa. 1990-luvun lopussa hän lauloi maan suosituimmassa rockbändissä, mutta viime vuosina hänen soolotuotantonsa heikosta menekistä on puhuttu enemmän kuin itse musiikista. Aholalle sopii kyllä nostaa hattua siitä, että hän on itsekin tuonut avoimesti esiin turhautumistaan vaikeista vuosista. Mutta miten alisuoriutumisen kierteestä pääsisi eroon?

Se ei onnistunut – ainakaan kaupallisessa mielessä – edellisellä Pääkallolipun alla -albumilla, jolla kuultiin lauluiksi sovitettuja Arto Mellerin runoja. Mutta ainakin tuo levy oli jotain erilaista, ja kohtalaisen onnistuneenakin sitä voi pitää. Runolevy nyt tuskin onkaan ilmeisin vaihtoehto palauttamaan ketään kultalevykantaan.

Viime vuonna ilmestynyt Simon Le Bon -single ei herättänyt suuria odotuksia. Halvan sarkastinen kasarimuovinpala tuntui hampaat irvessä väännetyltä hittityrkyltä. Sellaisista biiseistä ei onneksi kovin usein tule hittejä, eikä tullut tästäkään. Onneksi tämä linja hylättiin pian, ja Ahola teki kuudennen soololevynsä tuottaja Juri Sepän kanssa vähän erilaisella konseptilla.

1989 on edelleen brändätty nimeään myöten ”kasarilevyksi”, ja temppu näyttää toimivan ainakin mediahuomion valossa. Kenties tällaisia virtauksia halutaan nyt haistella ajan tuulissa. Viittaan tällä tiedätte-kyllä-kehen. Ahola itse nosti ko. kollegansa tekemiset esiin Facebook-fanisivuillaan, mutta totean tässä, että mielestäni hänen huolensa perässähiihtäjän leimasta on turha. 1989:n kasariutta on rummutettu markkinointimielessä paljon enemmän kuin todellisuudessa olisi aihetta.

Itse asiassa levy kuulostaa hyvässä ja pahassa ihan vain Kalle Aholalta. Miehen tutun nuhainen laulusoundi, romanttisista kliseistä täyttyvät lyriikat ja tietty suomirockin melankolia siitä päällimmäisinä jäävät mieleen. Äänimaailma on kyllä mahtipontinen ja elektroninen, mutta kirkkaiden syntikkamelodioiden lomassa kuullaan särökitaraa tavalla, joka tuo itse asiassa mieleen 1990-luvun puolivälin. Garbage, Republica, Jesus Jones… Alangon veljesten tekemiset samalta ajalta täytynee myös mainita.

Muotokieli on siis populistinen, mutta toimiva. Biisien mukana tällainen levy kuitenkin nousee tai kaatuu. Siinä suhteessa 1989 on hyvä yritys. Madrid-single käyttää ilmeisimpiä mahdollisia elementtejä – kevyttä eurooppalaista eksotiikkaa, urbaania syntistä yötä, feikattua vaarantunnetta, suuria sanoja ja vielä suurempaa kertosäettä – mutta kyllähän siitä on pakko aika paljon tykätä, niin tehokkaasti se korttinsa pelaa.

Se on valitettavasti levyn selvästi paras esitys. Muista yhdeksästä jotkut ovat melko yhdentekeviä, jotkut vaivattoman tarttuvia, mutta substanssia tuntuu uupuvan. Ahola kierrättää suomirockin, melankoliapopin ja oman tuotantonsa kliseitä kuin vanhasta muistista. Lopputuloksena on periaatteessa helposti sulavaa, mutta kosiskelevaa musiikkia, josta on vaikea innostua tosissaan.

Tilannetta ei helpota se, että Ahola, joka nyt ei parhaimmillaankaan ole ollut mikään suuri lyyrikko, tuntuu vajonneen lopullisesti diibadaaban suohon. Mies on täyttänyt 40, mutta hänen universumissaan ei ole tainnut tapahtua mitään sen jälkeen, kun hän 23-vuotiaana tulkitsi levylle Mika Waltarin tulenkantaja-teiniromantiikkaa hehkuneen Sinisen yön. Huonoimmillaan 1989:n tekstit ovat ihan silkkaa lukion runokerhoa: kadut syövät elävältä, juodaan valkoviiniä ja parannetaan maailmaa, ollaan alla kylmän kamferikuun.

Selitykseksi voisi tietysti tarjota sitä, että tekstit on tarkoitettu linjaan musiikin kanssa, keski-ikäisen miehen matkaksi nuoruusvuosiinsa. Ahola ei kuitenkaan tunnu kykenevän konkretiaan, uskottavan tarinan kertomiseen tai edes todentuntuisen kuvan väläyttämiseen. Jopa Kesä 1989, levyn ainoa suora muistelubiisi, tarjoaa kovin ylimalkaisen ja epäkiinnostavan näkökulman kertojansa nuoruuteen. Sen oivallus rajoittuu siihen, että nuori ihminen on tyhmä, mutta sillä on silti ihanaa ja kainalossa kaunis tyttö.

Mutta tällainen biisintekijä Kalle Ahola nyt on: hän rakastaa vilpittömästi kliseitä ja sortuu kovin usein keskinkertaisuuteen. Ehkä nihkeän kaupallisen menestyksen syy on siinä, ettei hän ole sen enempää tarpeeksi hyvä kuin tarpeeksi huonokaan.

Tätä kirjoitettaessa näyttää nimittäin siltä, ettei 1989 ole nousemassa albumilistalle lainkaan.

53 Dramaattinen, pinnalta kiiltävä, isosti tuotettu, helppo ja tyhjänpäiväinen levy, jolla on yksi helmibiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Atlético Kumpula: Kun kerran ollaan leppoisaa musaa tekeviä kilttejä, aikuisia miehiä, niin ollaan sitä sitten täysillä.

Suomen leppoisin yhtye käy yhä leppoisammaksi.

”Onhan niitä muitakin paikkoja kuin katu”, sanoi J. Karjalainen joskus uransa alkuvaiheessa toimittajan peräänkuuluttaessa puuttuvaa katu-uskottavuutta.

Myöskään Atlético Kumpula ei ole millään tapaa katu-uskottava yhtye, mutta vuoden takaisella Puutarhajuhlat-esikoisellaan se onnistui sanomaan kiinnostavia asioita eräistä muista paikoista. Vallan mallikas levy kartoitti maisemaa todellisen puutarhalähiö Kumpulan ja eskapistisen fantasia-Kumpulan välistä. Se nousi viime kesän suosikkieni joukkoon.

Pikaisesti ilmestyneellä kakkosalbumilla bändi tuntuu langenneen omaan ansaansa. Kun kerran ollaan leppoisaa musaa tekeviä kilttejä, aikuisia miehiä, niin ollaan sitä sitten täysillä. Esikoisen parhaissa biiseissä oli tervettä maanläheisyyttä (Kumpulaan) tai vastapainona aidosti usvaista magiaa (Kolme variksensulkaa). Tällaiset vibat loistavat poissaolollaan Pitkä matka kotiin -kiekolla, joka sortuu päinvastoin ympäripyöreään ihankivuuteen ja latteuteen.

Ero on kieltämättä hiuksenhieno ja saattaa syntyä ainakin osittain omassa päässäni. Kyse lienee myös siitä, että Atlético Kumpulan juttu tuntui vuosi sitten tuoreemmalta kuin näin pikaisesti toistettuna. Kyllä bändin linjassa on silti tapahtunut kiistattomiakin muutoksia. Se tuntuu ottaneen askeleen jonkinlaisen easy listeningin suuntaan. Esimerkiksi lattarivaikutteinen Picasso ja euroviisuihinkin tyrkyllä ollut Paperilyhty ovat niin pehmoista pumpulia, että minunkin herkistelyyn kykenevät makuhermoni alkavat protestoida välittömästi. Ne ovat selvimpiä irtiottoja yhtyeen perusmeiningistä, ja on oireellista, että ne epäonnistuvat.

Levyä vaivaa konkretian puute. Siinä missä suuri osa Puutarhajuhlien materiaalista synnytti vahvoja mielikuvia ajasta ja paikasta, laulaa biisintekijä Kyösti Salokorpi nyt kliseisiä tarinoita, jotka eivät tunnu kenenkään kokemilta. Huonoon parisuhteeseen joutuneelle naiselle osoitettu Annabella kuulostaa lähinnä valistusoppaalta: kuulehan, se mies on juoppo, pettääkin sinua, ansaitset parempaa, kaikki tietävät tilanteesi, jätä jo se paskiainen.

Monissa biiseissä haikaillaan jonnekin, alkaen Kahdestaan-avauksesta, jossa halutaan pois arjesta, viettämään laatuaikaa puolison kanssa. Eskapismi on ihmisen perustarve, mutta tuntuu huonolta idealta laulaa siitä sen sijaan, että tarjoaisi hyvillä, suorastaan maagisilla lauluilla mahdollisuuden todellisuuspakoon. Toisen ihmisen pakofantasiat eivät ihan helpolla kosketa. Varanginvuono-kappaleen unelma norjalaisella kalatehtaalla työskentelemisestä ja kalastajanlesken lämmittelystä tuntuu melkeinpä parodialta.

Tällaisista asioista tekee mieli valittaa, koska Atlético Kumpula on jo todistanut pystyvänsä parempaan. Salokorven kannattaisi vain varoa liiallista mukavuusalueella hengailua ja ehkä myös odottaa todellista inspiraatiota.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Pitkä matka kotiin ei suinkaan ole umpihuono levy. Bändin kepeän folkahtava perussoundi hyväilee sopivassa mielentilassa edelleen korvia. Puristien mielestä se ei ole tarpeeksi rouhea, mutta täytyy muistaa, ettei tätä musiikkia luoda Appalakeilla, vaan siellä Kumpulassa. Se on kaunis paikka ja hyväksi ihmisen sielulle, mutta vaarallinenhan se ei ole. Niinpä kulmakunnan nimikkobändikin kuulostaa leikatulta nurmikolta ja säntilliseltä lehtimetsältä – ja tekee sen hyvin.

Levyllä on myös pari oikein hyvää biisiä, jotka antavat osaltaan toivoa tulevasta. Luonnollisesti ne ovat sieltä elämänmakuisimmasta päästä. Puppa J:n kanssa esitetty Bensavalo palaa on eletyn oloinen kiertue-elämän kuvaus, ja tummasävyinen Askel askeleelta albumin ehdoton kohokohta, sen Iso Biisi. Tarttuva Neliapila on myös erinomainen sävellyksenä, mutta tyhjänpäiväinen teksti häiritsee.

56 Atlético Kumpula ajautuu liialliseen hempeilyyn ja ulkokohtaiselta maistuvaan eskapismiin, mutta toivoa ei ole syytä menettää. Vahvuusalueillaan pysyessään yhtye on edelleen harvinaisen vaivatonta kuunneltavaa, ja ehkä sitä oikeaa sanomisen tarvetta on seuraavalla kerralla sitten enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream, kymmenen albumia takana, kuinka monta edessä?

Veteraanibändi päättää uransa pisimmän levytystauon huuruisimmalla albumillaan aikoihin.

2013-biisin alussa kuultava syntikkakuvio tuo mieleen The Whon Baba O’ Rileyn, mutta ihan niin kaukana otsikon markkeeraamasta nykyhetkestä Primal Scream ei tällä kertaa haahuile. 1970-luvun mallintamisen sijaan se pyrkii ajattomuuteen tai monien aikakausien sekasotkuun, kuten parhailla levyillään. Varsinaisesti ajankohtainen se ei tietenkään voi enää 27 vuotta ensialbuminsa jälkeen olla.

2013 tekee heti selväksi senkin, ettei More Light ole Screamia popeimmillaan. Jankkaava saksofoniriffi ottaa vetovastuun synalta, ja biisi kasvaa 9-minuuttiseksi trippailuksi, sisäsiistiksi kaaokseksi. Se säilyttää jännitteensä hyvin, ja seuraavana kuultava 7-minuuttinen psykedeelinen ja nimeään valoisampi River Of Pain -tunnelmointi on sekin täyttä, vaikka huuruista asiaa. Näiden jälkeen tuntuu silti vähän yllättävältä todeta, että ollaan kuultu vasta kaksi kappaletta. Niitä on levyllä kuitenkin 13!

Paha ylipituus onkin More Lightin suurin ongelma, tietysti myös siksi, ettei viiden vuoden levytystauon aikana ole kuitenkaan ihan hirveästi a-luokan materiaalia kertynyt. Albumi kestää lähes 70 minuuttia. Se on melkein aina liikaa tai vaatisi vähintään vanhanaikaisen tuplalevyn tyylisen draamankaaren. More Lightilla draamaa ei oikein ole, vain biisiä biisin perään. Onneksi kappaleet ovat sentään kohtalaisen vaihtelevia.

Screamin klassikoista lähimmältä vertailukohdalta tuntuu Vanishing Point. Se on synkempi, mutta seikkailu dubin, psykedelian, usvaisten balladien ja koneellisen rockin välimaastossa sujuu karkeasti samaan malliin. Vanishing Point on tietysti tiiviimpi ja aineksiltaan ihan eri tavalla timanttinen merkkiteos, joka tuntui omana aikanaan zeitgeistiä määrittävältä. Vastaavasti More Light on vain yksi aivan hyvä äänilevy muiden joukossa.

Pidän kyllä albumin tunnelmasta. Monesti aikaisemmin Screamilla on ollut musiikillisesti enemmän sanottavaa, mutta se on sanottu hampaat irvessä. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla nokkamies Bobby Gillespien poliittinen uho meni vähän överiksi. Muistan, kun pian WTC-iskujen jälkeen brittilehdet uutisoivat yhtyeen soittavan keikoilla uutta biisiä nimeltä Bomb The Pentagon. Albumille se ei tuolla nimellä päätynyt, mutta vuoden 2002 Evil Heat on monista ansioistaan huolimatta aika pinnisteltyä nyrkinpuintia. Sitä seurannut Riot City Blues (2006) taas sortui tyhmän kapinoinnin ohella helvetin tylsään retrorokkaukseen.

Nyt yhtye kuulostaa vihaiselta vain muutaman ohikiitävän hetken ajan. Enimmäkseen se leijuu miellyttävässä narkoosissa, mistä voi tietysti halutessaan vetää halpoja yhtymäkohtia pillerien popsimiseen sun muuhun. Ei tätä musiikkia kuitenkaan ole pakko tulkita downer-päihtymyksen soundtrackiksi. Ahdistuksen ja klaustrofobian tilalla on riittävästi valoa ja sielukkuutta, usvaisia brittiläisiä kevätniittyjä.

Jos Scream aiemmin yritti liikaa, nyt se ei oikein jaksa yrittää – ja tästä syntyy muutamia levyn kohokohtia, kuten raukeasti huokailtu soulpoppis Goodbye Johnny.

Kun More Lightia alkaa kuunnella ysibiisistä alkaen, huomaa etteivät loppupään esitykset oikeastaan juuri häviä edeltäville. Tämä paljastaa selvimmin albumin ylipituuden. Alusta asti soitettuna se ei vain jaksa kiinnostaa maaliin asti. On kuitenkin vaikea sanoa, mitä pitäisi karsia pois. Varmaan ainakin tunkkaisehkosti rokkaavat Hit Void ja Turn Each Other Inside Out.

74 Miellyttävä, upottava, unettava, ylipitkä aivan hyvä konkariorkesterin paluulevy. Tyypillinen suositellaan faneille -tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

Polly.

Kun artisti on PJ Harveyn tapaan vaikean ja synkän maineessa, huokaisee koko maailma helpotuksesta hänen tehdessään kerrankin vaivatta lähestyttävän, paikoin suorastaan positiivisen levyn. Harveyn tapauksessa tämä levy oli vuoden 2000 Stories From The City, Stories From The Sea. Se sai ylistävät arvostelut, voitti Mercury Music Prizen, on sittemmin rankattu erinäisille kaikkien aikojen parhaat -listoille – ja ymmärtääkseni myös myynyt eniten naisen albumeista.

Vannoutuneet fanit tarkastelevat asioita vähän eri näkökulmasta. Ainakin osa heistä oli pettynyt “liian helppoon” Stories-levyyn. Myönnän, etten itsekään laskisi sitä Harveyn kaikkein parhaiden tuotosten joukkoon, mutta kynnys siihen porukkaan pääsemiselle onkin pirun korkea.

Muotoillaan näin: tässä vaiheessa elämäänsä Harvey halusi tehdä tällaisen levyn ja tekikin sen erittäin hyvin. Aika usein tekee mieli kuunnella PJ Harveyta, ja mahtavaahan se on, että hänellä on kiekko myös hilpeään, itsevarmaan, urbaaniin mielentilaan. Kiekko, joka tuoksuu katupölyltä ja kuulostaa metropolin yötä päivää jatkuvalta kuhinalta. Kiekko, joka maistuu halvalta kiinalaiselta ruoalta tai pikkupuodista ostetuilta croissantilta ja kahvilta.

Mutta Good Fortune. Se on äärimmäisyysbiisi jopa tämän levyn mittapuulla. Se on onnellinen. Se on rakastuneen naisen tilitys tunneaallon huipulta.

Kuvittelen mielessäni kerrontahetken: olet ollut pari viikkoa maailman siisteimmän tyypin kanssa, juttu on (ehkä, vähitellen) muuttumassa säädöstä suhteeksi. Juuri nyt olet kuitenkin yksin. Kuljet suurkaupungin (New Yorkin) katuja, mielesi tekisi juosta ja pomppia. Ostaa jäätelötötterö (saako sellaisia New Yorkista?) Ei voi sanoa, että miettisit tilannettasi, koska se ei alistu miettimiselle. Sitä voi vain fiilistellä. Ei vittu, parasta ikinä. Miten tällaista ylipäätään voi tapahtua?

”Things I once thought unbelievable
in my life
have all taken place”

Näiden rivien ekstaattisuus kätkee väliinsä sen, että aikaisemmin ei ollut hyvin. Aikaisemmin oli ehkä masennusta, angstia, huonosti valittua seuraa. Sitä jatkui vuosia ja se tuntui elämänkohtalolta.

Siksi onkin niin hämmentävää, että nyt on toisin.

PJ Harvey vaikuttaa naiselta, jolle rakastuminen tekee ulkopuolisenkin näkökulmasta hyvää. Jotkut ihmisethän muuttuvat sellaisessa elämäntilanteessa rasittaviksi. Harvey vain saa itsevarmuutta ja coolia, tuntuu että hän on valmis ilmaantumaan minkä tahansa taidenäyttelyn avajaisiin ja esittämään teoksista mielipiteen, jonka jälkeen kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja hymyilee vinosti. Hän on haavoittumaton.

Ja onhan PJ:n, sukunimikaima Mick Harveyn ja Rob Ellisin soittama Good Fortune myös suoraviivaisuudessaan täydellinen rockbiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Usko tai älä, Joosea kannattaa kuunnella. (Kuva: Tomi Palsa)

Tutustuin Joose Keskitalon musiikkiin keväällä 2008 sattumalta. Pienlehteä toimittanut tuttavani pyysi minua tekemään haastattelun itselleni jokseenkin tuntemattomasta artistista. Löysin itseni rähjäisestä kellarikämpästä kuuntelemasta juttuja maailmanlopusta ja ryssäkenraaleista. Kyllähän sellainen kiinnostaa.

Keskitalo oli juuri julkaissut kolmannen albuminsa Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo, joka esitteli hänen uuden taustayhtyeensä. Siitä tuli Joose-fanitukseni lähtöpiste. Olen siis diggaillut Keskitaloa melko tarkkaan yhtä kauan kuin Kolmas Maailmanpalo on ollut olemassa. Kuluneiden viiden vuoden mittaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on meidän aikamme tärkein suomalainen lauluntekijä.

Tänään Kolmas Maailmanpalo soittaa Tavastialla viimeisen keikkansa. Viiden vuoden yhteinen taival tulee päätökseensä. Se ei tietenkään tarkoita Joose Keskitalo -musiikin loppua: arvailisin, että luvassa on soolomateriaalia, ja yhteistyö Maailmanpalo-soittoniekkojen kanssa jatkuu jotain aivan uutta (ja hyvin vanhaa) tarjoilevan Inariveljet-projektin muodossa.

Keskitalon kaksi ensimmäistä levyä ovat sitä paitsi merkkiteoksia nekin: rosoinen soolokiekko Luoja auta ja Maailmanpaloa pehmeämmin iskelmällisen, nimettömän bändin kanssa toteutettu Kaupungit puristuvat puristimissa kestävät kyllä vertailun myöhempään tuotantoon.

Niin tai näin, Kolmannen Maailmanpalon mukana päättyy myös yksi aikakausi Joose-fanien elämässä.

Ja miksi sinäkin et voisi olla Joose-fani? Ainakin kannattaa kokeilla. Ainakaan ei kannata jättää kokeilematta miehen tunnetusta vanhoilliskristillisyydestä kumpuavien ennakkoluulojen takia. Ateistillakin riittää koluttavaa Keskitalon maailmassa. Tiedän sen henkilökohtaisesti. Keskitalon musiikki ja persoona eivät tyhjenny helposti heitettyihin yleistäviin määritelmiin. Se on ristiriitoja täynnä, ja ainakin kuuntelijan näkökulmasta kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Juuri kuten pitääkin.

Tässä Kolmannen Maailmanpalon jäähyväiskeikan kunniaksi viisi syytä kuunnella Joose Keskitaloa omasta vakaumuksesta riippumatta, varustettuna Maailmanpalon tuotannosta poimituin biisinäyttein.

#1 Joose on syvällinen

Myönnetään tosiasiat: suurin osa modernista hengellisestä musiikista on latteaa. Se vaikuttaa enemmän opittujen fraasien toistolta kuin itse koetulta, itse ajatellusta puhumattakaan. Ehkä on vallalla käsitys, ettei uskolla ja ajattelulla voi olla mitään tekemistä keskenään. Historiallisesti katsottuna tämä on omituista, onhan kristinusko kuitenkin 2000 vuoden mittaan innoittanut sekä äärimmäisen monimutkaisiin teoreettisiin pohdintoihin että kaikkea muuta kuin ulkoa opituilta tuntuviin hourenäkyihin.

Joose tuntuu enemmänkin osalta näitä traditioita kuin “gospel-musiikin” edustajalta. Hänen tekstinsä välittävät uskonnonfilosofista ajattelua ja persoonallista suhdetta hengellisyyteen. Lisäksi niissä kuuluu vankka kirjallisuudentuntemus ja kyky pelata metaforisella tasolla. Usein hänen tapansa kertoa tarinaa pinta- ja syvätasolla samaan aikaan tuo enemmän mieleen jonkin Leonard Cohenin kuin ketään suomalaista artistia.

Hyvä esimerkki on Maailmanpalon viimeiseltä Vyötä kupeesi ja tule! -albumilta löytyvä Alexander Aava, metsässä harhailevan miehen odysseia, jonka Keskitalo on maininnut perustuvan sukuhistoriaan. Ei kuitenkaan ihan suoraan kerrottuun sellaiseen, sillä tekstin nimihenkilö syöttää selviytymisensä pitimiksi metsän linnuille ensin lihansa ja sitten sielunsa. Tarinan analysoimiseen voisi käyttää loppupäivän, mutta kieltäymyksestä ja ihmisyyden rajoista siinä on kyse.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joose on kiero

Kuten ilmeisen höyryisen Unien Savonlinna -dokumentin nähneet tietävät, Joose vietti nuoruutensa tuossa Savon ja Karjalan rajamailla sijaitsevassa kaupungissa. Sieltäkö lienee peräisin se salaviisas kierous, jonka takia hänen tarkoitusperistään on usein niin vaikea ottaa selvää. Vaikka Keskitalo on levyttänyt paljon vilpittömän tunteellisia kappaleita, aivan yhtä lailla hänen tuotannostaan löytyy pokerinaamalla heitettyjä absurditeetteja ja vähintäänkin omalaatuisia näkyjä.

Usein avainidea on yhteismitattomien asioiden sekoittaminen. Tämä liittyy taiteentutkimuksessa groteskiksi kutsuttuun moodiin, jossa ylevä ja alhainen kohtaavat. Joosella kyse on monesti uskonnollisten ja mahdollisimman maallisten käsitteiden ymppäämisestä samaan lauluun. Tämä tuo niihin sellaista tarttumapintaa, jota ei-uskonnollinen ihminen tuskin löytää rippikoulubiiseistä. Maallisen tason kautta pääsee käsiksi tekstin varsinaiseen merkitykseen.

Niin ikään Maailmanpalon viimeiseltä levyltä löytyvä tarinalaulu Meedio Mouhu kertoo allegorian savonlinnalaisesta okkultismiin taipuvasta rapajuoposta, joka lyö puolikkaasta viinapullosta vetoa, että pystyy kävelemään veden päällä. Tietysti hän uppoaa syvään satama-altaaseen kuin kivi. Laulun arkiset yksityiskohdat ässäarpoineen tuovat siihen hykerryttävää värikkyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Joose on härski

Kaikki kristityt eivät ole päiviräsäsiä, joilla on vaikeuksia esimerkiksi seksuaalisanastoon suhtautumisessa. Joose ottaa tarvittaessa sen alan termistön vaikka metaforiseen käyttöön. Näin tietysti Nuorgamin 2000-luvun kotimaisiin klassikoihinkin listatussa Kuuletko, kun hautausmaa vetää käteen -biisissä. Sehän ei kerro runkkaamisesta, vaan kuolemasta (ja elämästä).

Biisin emoalbumi Tule minun luokseni, kulta on kylläkin ihmissuhdelevy. Monella sen raidalla Keskitalo pukee rakastumisen kummallisuudet hätkähdyttävän konkreettisiksi kuviksi. Toiveiden nainen kootaan ruumiiden pilkotuista osista Viisi tyttöä -laulelmalla. Rankkana bluesina vedetty nimibiisi taas käsittelee karrelle polttavaa himoa, mutta rinnastaa sen konkreettiseen nälkään ja kannibalismiin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Joose on apokalyptinen

Mikäpä olisi siistimpää kuin maailmanloppu? Sen tietävät ainakin kaikki metallimusiikin, 82-hardcoren tai Aphrodite’s Childin ystävät. Heille voi suositella myös Joosea.

Raamatussahan on se yksi loppuosio, josta kaikki tämä läppä on länsimaiseen alitajuntaan uuttunut. Maailmanlopun odottelu jos mikä onkin kristillistä, vaikka sitä nykyään harjoitettaisiinkin enemmänkin saatanallisessa hengessä. Kolmas Maailmanpalo -bändinnimi viittaa Keskitalon visioimaan lopunajan sotaan, joka tuntui vaivaavan vuonna 2008 ilmestynyttä Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo -albumia tehtäessä taiteilijamme mieltä kovasti.

Hänen tulkinnassaan viimeinen hävitys käynnistyy Venäjän hyökkäyksellä Suomeen. Miksikö? No, sellaisen näyn Joose nyt vain oli saanut. Yllämainittu albumi onkin yhtä apokalypsilla hekumoimista, mitä nyt välillä lauletaan henkilökohtaisesta maailmanlopusta eli kuolemasta sellaisilla pirteillä raidoilla kuin Haudan lepoon ja Herra, opeta minua kuolemaan.

Levy päättyy sitten hypnoottiseen dub-mantraan Seitsenkertainen aurinko, joka kertoo siitä, mikä meitä – tai siis uskovia – liekkien laannuttua odottaa. Yksi elämäni surrealistisimmista kokemuksista: juoda lämpimänä kevätiltapäivänä kaljaa Käpylän kyläjuhlilla hipahtavien lapsiperheiden keskellä Maailmanpalon veivatessa tätä.

#5 Maailmanpalo on sairaan kova bändi

Niin. Musiikissa on kyse paitsi teksteistä ja niiden tulkinnasta, myös musiikista. Kolmas Maailmanpalo on ollut helposti yksi kovimpia levy- ja livebändejä Suomessa ja osaa varsinkin bluesvireisen jumituksen. Todisteeksi siitä käyköön julkaisemattoman Hyvä siemen -biisin treenikämppälive, jonka video tarjoaa myös silmäyksen siihen fyysiseen ympäristöön, jossa tätä musiikkia on synnytetty. Valitettavasti vain legendaarinen Pihlajamäen kämppä joutui kuopatuksi jo ennen Maailmanpaloa.

Video ei ole enää saatavilla

Joose Keskitalo & Maailmanpalon viimeinen keikka tänään 8.5.2013 Helsingin Tavastialla.

Antaisitko näiden miesten tarttua takinliepeeseesi kuiin vanhaan ystävään?

Hypetetty esikoislevyttäjä ilmoittautuu osaksi helposti lähestyttävän, mutta merkitystä omaavan suomenkielisen bändimusan jatkumoa. Suomirockiksikin tällaista on joskus kutsuttu.

Joku huhtikuinen iltapäivä se oli. Sää oli edelleen kylmä, mutta ainakin aurinkoinen; huikea valon määrä, lintujen raivokas sirkutus, talot sisäpihan toisella puolella muistuttamassa Keski-Euroopasta. Olin juuri palannut miltä lie asioilta, avasin sähköpostin ja huomasin saaneeni striimauslinkin Pimeys-yhtyeen esikoisalbumiin, josta minun piti kirjoittaa arvostelu.

Laitoin levyn soimaan ja keitin teetä. Aurinko sumensi läppärin ruudun, menin teemukini kanssa ikkunaan ja nauroin ääneen. Mikä paradoksi. Kevään kirkkain päivä, taustamusiikkina Pimeys-yhtyeen kappale nimeltä Pimeys – ja palaset sopivat täydellisesti yhteen. Pimeys ja valo, valo ja pimeys. Jotain nerokasta siinä oli. Biisi ei kuulostanut pimeältä, vaan kuulaalta, herkältä ja hauraudessaan voimakkaalta niin kuin tämä pohjoinen vuodenaika.

Jokainen kevät tarvitsee soundtrackinsa, ja jostain syystä olen kokenut, että sen pitää olla vaivattomasti eteenpäin soljuvaa suomenkielistä musiikkia. Tänä vuonna se on ollut Muut on jo menneet. Se avautui ensi yrityksellä, mutta ei ole toistaiseksi luovuttanut asemiaan piirun vertaa. Esikoislevyksi se on lähes naurettavan kova. Vähän häiritsevälläkin tavalla: eikö debytanttien pitäisi olla rosoisia, puolillaan kiinnostavia harhalaukauksia, aika ajoin kuin sattumalta asian ytimessä?

No, Pimeys on laatinut itsevarman helmen, mahdollisen klassikon, heti kättelyssä. En tiedä, kauanko tätä rakennelmaa on väsätty, mutta epäilemättä kohtalaisen pitkään. Saumakohtia ei näy. Silti levyllä on oma henkensä ja elämänsä, ihan todellisten ihmisten tekemältä se tuntuu. On vaikea väittää vastaan musiikille, joka maistuu todellisuudelta ammattitaitoisten taiteilijoiden huolella mallintamana.

Yhtyeellä on eräs klassinen ylivoimaetu puolellaan: kosketinsoittaja Joel Mäkinen ja kitaristi Pekka Nisu tekevät molemmat biisejä (ja laulavat niitä). Kansivihossa laulujen krediittejä ei ole yksilöity, joten sävellysvastuilla en spekuloi sen enempää. On kuitenkin todettava, että Muut on jo menneet jakautuu melko selvästi kahden tunnelman ja musiikillisen lähestymistavan kappaleisiin. Tämä onkin yksi albumin keskeisiä vahvuuksia.

Se aluksi kuultava yhtyeen nimikkobiisi on uljas ja iso pianoballadi luopumisesta ja eteenpäin katsomisesta ja esittelee yhden levyn perusmoodin: toiveikkuuden vakavan paikan edessä. Komeasti kasvava laulu kuulostaa joltakin, mitä Coldplay voisi tehdä, jos se olisi hyvä bändi, jos sillä olisi silmää nyansseille. Pimeyden kohdalla kuulostaisi vitsiltä puhua stadioneille tähtäämisestä, mutta selvästikään tällaisilla kappaleilla ei tähdätä marginaaliinkaan. Äitisi voi aivan hyvin tykätä Pimeydestä, jos sen hänelle soitat. Ei tarvitse olla edes mikään erikoisäiti.

Seuraavat kolme biisiä vaihtavat rivakamman popin pariin riemastuttavin tuloksin. Rakennukset on vielä katkeransuloinen kuvaus julmasta maailmasta ja vähän liian pehmeästä jätkästä, mutta Igor, Boris, Hugo ja mä heittäytyy jo virkistävästi holtittomaan nuoruus- ja kännisekoiluun. Yhtyeen hypeä viime syksynä nostattanut Elämä kiinnostaa on loistava, etukenoinen ralli, joka uhkuu sitä hysteeristä energiaa, joka meinaa laulun kertojankin saada pilaamaan parisuhteensa. Todettakoon muuten, että Elämä kiinnostaa on aika korkealla viime vuosien parhaiden biisinnimien listalla.

Kolme loistavaa kappaletta, joiden tahtiin korkata ne pullot ja tanssia siellä indiediskossa. Toivon, että niistä tulee osa mahdollisimman monen suomalaisen nuoruuden soundtrackia. Ne ansaitsevat romansseja, kännejä, oksentamisia, pettymyksiä ja 24 tunnin sisään heräävää uutta toivoa vapaalla kädellä annosteltuna.

Niistä kannattaa nauttia täysillä niiden kestäessä, sillä sen jälkeen tähän tunnemaailmaan ei enää palata. Loppulevyn ajaksi Pimeys heittäytyy varsin tummasävyisen ja enimmäkseen hidastempoisen musiikin pariin. Tavallaan tämä on pieni pettymys, ehkä joltain kantilta katsottuna vähän maton vetämistä kuulijan alta, mutta ongelma on aika mitätön: Pimeyden fiilistelybiisit ovat nimittäin erittäin hyviä nekin. Rikkaasti sovitettuja, hiljalleen ihon alle hiipiviä, tarkoituksellisen pidätteleviä ja oikeissa kohdissa liekkiin syttyviä.

Mielenkiintoista on, että vakavoituessaan yhtye alkaa kuulostaa välillä Zen Cafélta. Vähemmän maneeriselta ja paljon orgaanisemmalta Zen Cafélta onneksi. Hiipuvaa parisuhdetta kuvaava Siitä on jo kauan lähestyy vaarallisia vesiä. On omakotitalo, ei enää nukuta samassa sängyssä, tätä Suomi-realismia. Sen maailmaan en ihan pääse sisään, mutta melodisesti se on kyllä komea.

Sitten on Kunnia, joka kuulostaa jo lähes tietoiselta yritykseltä kartoittaa samaa mielenmaisemaa kuin Samuli Putro komeimpiin suorituksiinsa kuuluvalla Eipä tiennyt tyttö -klassikolla. Sukupolvien ketju, Pohjanmaata muistuttava paikka, komeat talot ja ankeat routaiset pellot. Perinteiden ja sääntöjen determinismi, kahleet joita ei saa katki. Biisien rakenteissakin on jotain samaa, tukahdutettu raivo saa ilmaisunsa musiikillisessa nostatuksessa. Tässäkin voitaisiin mennä pieleen, mutta Kunnia on oikeastaan ihan yhtä hyvä kappale kuin esikuvansa. Ja tämä lienee aihe, josta voi tehdä useampiakin biisejä, ehkä aina siihen asti, että joku on oppinut jotakin.

Levyn päättääkin simppeli, akustinen Katalonia-laulelma, jossa haaveillaan pääsystä rennommille rannoille ja lämpimämmän auringon alle.

Pimeyden tekstit ansaitsevat erityisen hatunnoston. Ne ovat lähes aina monitasoisia, sopivasti suggestiivisia. Niissä on pinnalla jotain ja sen alla jotain muuta. Ohimennen heitetyissä lauseissa saattaa paljastua jotain kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa. Usein teksteissä on jokin paikka tai tilanne, josta pitäisi päästä pois. Joskus on jo päästykin. Tähän viittaa levyn nimikin, joka tuo mieleen myös kaveripiirin viimeisenä tuppukylässä jumittavan tyypin, joka viettää päivänsä rautatieasemalla.

Kun kyseessä on M.dulor-yhtiön julkaisu, voi rinnastuksen etsiä Suvi Koivun vuoden takaisesta Matkalla uuteen kaupunkiin -debyytistä. Se oli yksi viime vuoden virallisia kevätlevyjäni. Siinä oltiin jo päästy pois, totuteltiin uuteen. Muut on jo menneet voisi olla sen sisarteos.

85 Suomenkielinen rock elää kukoistuskautta, mutta tällä kertaa parrasvalojen ulkopuolella, M. Dulorin kaltaisten skarppien yhtiöiden julkaisuissa. Silti Pimeydenkin erinomaisella esikoisella voisi olla potentiaalia erittäin suuren yleisön tavoittamiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Älä murjota, Jack, oot säkin ihan näpsäkän näköinen jätkäks.

Ah, noita 2000-luvun alun vuosia, kun The White Stripes tuntui voittamattomalta. Jack Whitessa yhdistyivät hämmentävällä tavalla omiaan hautova nörtti ja kitarasankari, Meg taas oli jonkinlainen garagerock-söpöyden virallinen ruumiillistuma. Duon punavalkoinen estetiikka oli kaikkien aikojen rock-imagojen kärkipäässä, ja tietysti se teki muutaman levyllisen ihan sairaan toimivaa popiksi naamioitunutta rockmusiikkia (tai toisin päin).

Kyllä, minä olin kohtalaisen omistautunut White Stripes -fani. Tuolloisen autotalliaallon äijämäisemmistä ryhmistä en piitannut paskaakaan, ja miksi olisinkaan, kun Jack ja Meg tarjosivat paljon parempia biisejä ja paljon kutkuttavampia mielikuvia vailla äijämäisyyden häivääkään.

Tämä kaikki sijoittuu elämässäni aikavälille 2001-2003. Se alkoi siitä, kun näin televisiosta Fell In Love With a Girl -biisin nerokkaan videon. Piti hankkia White Blood Cells, jota tulikin popitettua huolella siihen asti, kun Elephant ilmestyi keväällä 2003. Tämähän oli aikansa suurtapaus. Elephant ei silti ollut ihan niin hyvä levy kuin edeltäjänsä, ja vähitellen innostus alkoi laantua, vaikka ei sammunutkaan kokonaan.

Ennen White Blood Cellsiä White Stripesistä ei ollut Suomessa kuullut juuri kukaan – en minäkään. Monen muun tavoin tutustuin duon kahteen ensimmäiseen levyyn vasta sen jälkeen. Ensimmäinen on epätasainen, mutta parhaimmillaan erinomainen raakile, vuoden 2000 De Stijl taas Jackin ja Megin taiteellinen läpimurto. You’re Pretty Good Looking (For a Girl) on sen avauskappale, selvästi alle kaksiminuuttinen tiivistämisen mestarinäyte, jossa on jo kaikki se, minkä takia maailma näihin eksentrikkoihin hieman myöhemmin ihastui.

Niin hyvä kuin biisi onkin, ehkä tärkeintä siinä on otsikko ja sen huikea sulkumerkkien käyttö. Että siis Jack White puhuttelee jotakuta, joka on hyvännäköinen – tytöksi? Heteroseksuaalisen rakkauslaulun lähtöpositioksi tämä on mieleenpainuva. Siinä on sitä leikkikenttänaivismia, jonka White veti näillä varhaisilla klassikkolevyillä poikkeuksellisen uskottavasti; hän tuntui oikeasti tavoittavan keskenkasvuisen pojan tavan katsoa maailmaa. Silloinhan tytöt tietysti ovatkin toisaalta kiinnostavia, mutta toisaalta vähättelyn ja yliolkaisuuden kohteita.

Toinen Whitelle tyypillinen moodi, epämääräisen vihainen häiriintyneisyys, tulee esiin itse tekstissä, jossa otsikko/avausrivi jatkuu: ”But your back is so broken.” Teksti liikkuu muutenkin siinä dadan rajamailla, mutta selväksi tulee ainakin se, että kertoja toisaalta suhtautuu epäilyksellä tyttöön, joka on antanut muiden poikien kuljetella itseään ulkona, ostaa juttuja ja “varastaa ajatuksensa”. Toisaalta hän kuitenkin on ihastunut tyttöön ja “the future’s wide open”. Loppuvaikutelmaksi jää, että eiköhän tämä kissa-hiiri-leikki jonkinlaiseen ujoon pussailuun pääty.

Ylimääräistä hupia saatiin silloin 2000-luvun alussa kuvittelemalla, että biisissä laulettaisiinkin: “You’re pretty good looking, four-eyed girl.”

Ihan mahdolliselta Jack White -läpältä sekin kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Jonne Aaronin soololevy on negatiivinen kokemus.

Television virallinen vävypoika larppaa iskelmää.

En ole nähnyt sekuntiakaan Vain elämää -ohjelmaa. En silti varsinaisesti ihmettele Jonne Aaronin sen avulla saavuttamaa suosiota, ainahan hän on vaikuttanut mukavalta jätkältä. Se avoimuus, jolla Jonne on ihan lehtihaastatteluissakin käsitellyt vaikeaa nuoruuttaan, ansaitsee aidon hatunnoston. Uskon, että hänen lausuntonsa ovat auttaneet huonoihin perheolosuhteisiin päätyneitä nuoria ainakin vähän enemmän kuin silmälasit nenänvarrella viihtyvän presidenttimme. Jonne Aaron vaikuttaa skarpilta tyypiltä.

Olisikin mahtavaa päästä kirjoittamaan, että tällä ensimmäisellä soololevyllään hän lunastaa televisionkatsojien keskuudessa mahdollisesti heränneet odotukset ja heittää kehiin nipun aidosti koskettavia koko kansan lauluja. Tarjoilisi muutettavat muuttaen tähän aikaan jotain sellaista kuin Badding 1980-luvun iskelmävaiheessaan.

Nyt kävi kuitenkin niin, että Onnen vuodet on luultavasti huonoin tänä vuonna kuulemani levy. On vaikea sanoa, kuka vedättää ja ketä, mutta vedätykseltä se kuulostaa, alusta loppuun.

Olen lukenut muutamia Jonne Aaronin levyn tiimoilta antamia haastatteluja, ja minusta vaikuttaa siltä, että hän tosiaan uskoo tähän levyyn. Jonne ei ole koskaan ennenkään vaikuttanut ihmiseltä, joka kykenisi falskiuteen. Yksi jännä juttu taiteessa kuitenkin on: huono, aivan väärille epämukavuusalueille eksyvä sellainen, vaikuttaa falskilta, vaikka tekijä olisi kuinka rehellinen asiansa kanssa.

”Joku elämässä roikkuu velkahirrestä
toinen autuutensa löytää körttivirrestä
kolmas taasen nöyristelee raharikkaita
ja sillä lailla ylös kiipee uratikkaita”

Näillä viisailla säkeillä tämän levyn aloittava yhdentekevä edam-iskelmä Ihanaa elämää starttaa. Eikä se siitä parane: Taivas itkee hiljaa kuin Uniklubin b-puolella, Meri, tähdet ja kuu inspiroituu Jamppa Tuomis -tyyppisestä lässytysiskelmästä ja Vaarallista elämää on juuri niin vaarallinen “swing”-pala kuin lukija voi arvatakin. Ravintola Suru kertoo – ehkä aavistitte tämänkin – räkälästä, jossa eronneet miehet juovat itseään hautaan.

”Jos sinne eksyy, sinne jää
ja halun elää menettää
ja päivät unohdukseen juo

– – –

Sua kerran paljon rakastin
nyt vaivun yksin muistoihin
ja vain tuoppi lohduttaa”

Antakaa armoa.

Kenelle tahansa 1950–1970-lukujen iskelmää kuunnelleelle on selvää, mikä tämän levyn ongelma on. Se ei ole iskelmää, vaan iskelmän larppausta. Se ei anna vaikutelmaa, että Jonne Aaron olisi oikeasti edes kuunnellut hyvää iskelmää.

Tiedättekö, miksi tämä muovinen paska ärsyttää minua niin paljon? Siksi, että sellaiset kappaleet kuin Katariinan kamarissa, Isoisän olkihattu, Valoa ikkunassa tai Tähdet, tähdet – mainitakseni vain muutaman esimerkin eri aikakausilta – ovat sävellyksen, sanoituksen ja sovituksen osalta mestariteoksia, joita voi verrata mihin tahansa muka-taiteellisemman genren piirissä syntyneeseen suomalaiseen tai kansainväliseenkin klassikkoon. Ne eivät ole ”iskelmää”, vaan ajatonta ja hiljaiseksi vetävää laulunkirjoittamista.

Tällä Jonne Aaronin levyllä taas on nimenomaan leikitty ”iskelmää”. Aina siitä joku pihtiputaanmummo tykkää, mutta käsi sydämelle, Jonne. Älä yritä huijata näin ilmeisellä tavalla. Yritä enemmän. Olet lahjakas jätkä, älä usko jokaista S-Marketin jonossa ihanuuttasi ihkuttavaa televisionystävää. Tee parempaa.

Jatka vaikka jostain sellaisesta kuin tämän levyn ainoa oikeasti hyvä kappale Sininen lintu. Toki se on tolkuttoman pateettinen, mutta silti pidän siitä. Se kuulostaa aidolta. Se ei ole väkisin väännettyä humppaa tai laiskaa, aikuiseksi kasvaneiden Amadeus-kantisten meikkiballadirokkia. Se kuulostaa sinulta.

22 Sietämätön levy. Tavallaan tekee silti mieli ajatella, että jos kaikki muutettavat muutettaisiin, tällä konseptilla voisi syntyä jotain hyvääkin.

Video ei ole enää saatavilla

Riitaoja on illuusionsa menettänyt, arvaamaton ja epäsosiaalinen kulkumies.

Forsman, Hämäläinen, Jutila, Tolonen, Westerlund ja Vuk. Suomalainen synkkyys ja amerikkalainen folk-gotiikka. Ei luulisi voivan pahasti epäonnistua.

Suomen oloissa on aika turha puhua superbändeistä: muusikot tuntevat toisia muusikoita ja päättävät joskus aloittaa uuden jutun uudella kokoonpanolla, siinä kaikki. Riitaoja muistuttaa silti superbändiä keskimääräistä enemmän. Sen kuuden jäsenen ansioluetteloista löytyy aivan poikkeuksellinen määrä käänteentekevää ja hienoa suomalaista musiikkia. Lisäksi se tuntuu projektiluontoiselta: sen sijaan, että olisi vain jamiteltu treenikämpällä, on lähdetty tekemään biisejä tietyistä lähtökohdista. Kuvaavaa on, että vokalistit Vuk ja Janne Westerlund tulivat mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa, ja taannoisessa Rumban haastattelussa annettiin ymmärtää, etteivät he ole mitenkään kiinteä osa bändiä.

Riitaojalla tosiaan on selkeä konsepti. Se kattaa musiikin kaikki osa-alueet: sävellykset, sanoitukset, sovitukset, soundimaailman. Asiasta kiinnostuneet tietävätkin jo avainkäsitteet: americana, synkkyys, minimalismi, toisteisuus, kaiku. Tiedetään, että nimensä kokoonpano otti Tuntemattoman sotilaan kroonisesti pelkäävältä ja varhaisessa vaiheessa hengestään pääsevältä rivimieheltä. Tulkitsen Riitaojan tarkoittavan tässä epäonnen soturia ja joukon ulkopuolista: sellaisia hahmoja pyörii Mantereelle-levyn teksteissä, vaikka enimmäkseen ne eivät ole kovin tarinallisia, eivätkä missään tapauksessa ainakaan saman tarinan osia.

Mutta kun Linna kuvaa Riitaojansa haavanlehtenä vapisevaksi hermoraunioksi, niin täytyy todeta, että tämä musiikillinen Riitaoja kuulostaa varsinkin Westerlundin laulaessa hyvinkin karulta, karhealta ja ankaran askeettiselta: oikeastaan äijämäiseltä, vaikka tämä äijä ei olekaan mikään kylänraitilla Kiitos-paidassa öyhertävä juntti, vaan illuusionsa menettänyt, arvaamaton ja epäsosiaalinen kulkumies. Tämä Riitaoja ei olisi sotaan lähtenytkään, vaan pistänyt oman käpykaartin pystyyn, dokaillut piilomajassa pontikkaa ja naureskellut hyökkäyssotaan marssitettavalle ihmiskarjalle. Varmaan hän olisi jäänyt kiinni ja päätynyt ammuttavaksi, mutta kohdannut luodit silmäänsä räpäyttämättä.

Mieleen tulee sekin, että jos Linna oli aikansa modernistien epäsuosiossa, niin Riitaoja on taideteoreettisesti ajatellen juuri modernistinen projekti, vaikka hyödyntääkin vuosikymmeniä tai vuosisatojakin vanhoja vaikutteita. Mantereelle pysyy asiassa, pitää sammakkoperspektiivin eikä yhdistele yhteismitattomia asioita toisiinsa. Se on siis postmodernin antiteesi. Mutta viitteellisyydessään ja tyhjällä tilalla pelaamisessaan se on kaukana myös vanhemman tradition kerrontakeinoista.

Suomen suurin modernistinen lauluntekijä-synkistelijä on tietysti Joose Keskitalo, ja Riitaoja pelaa mielestäni pitkälti samalla pelikentällä. Musassa vain on Keskitaloon verrattuna enemmän Amerikkaa – banjoa, öisen preerian avaruutta – ja vähemmän Suomea, vaikka körttikansan metsänpelko näissäkin biiseissä tuntuisi asuvan.

Mantereelle on hypnoottinen levy. Se rakentaa hitaasti purkautuvia, lähes sietämättömiä jännitteitä; kiire ei ole mihinkään. Esimerkiksi Alitajuntaa ovelta ovelle toistaa samaa yksinkertaista kertosäettä hulluuden partaalle asti. Ilmiliekki-biisissä oikein ajoitettu dramaattinen kitarasoolo taas kertoo kaiken sen, mitä tekstissä ei sanota. Tällaiset sovitukselliset ratkaisut on mietitty tarkkaan. Tuloksena on vangitsevaa musiikkia, jota tekee mieli kuunnella yksin, vaikka vähän kammottaakin. Mitä syvemmälle siihen uppoutuu, sitä vaikeampi on uskoa, että ulkona esimerkiksi paistaa aurinko ja linnut laulavat.

Westerlund laulaa yli puolet biiseistä kuivakkaan karismaattiseen tyyliinsä ja onnistuu tavallaan henkilöimään sen vaihtoehtoisen Riitaoja-hahmon, jota ylempänä kuvailin. Vukin rooli levyllä on kuitenkin äärimmäisen tärkeä. Hän esittää avaus- ja päätöskappaleet Vähän matkaa vielä ja Talo, joiden suunnattoman klaustrofobinen tunnelma ja todella, todella pahoja asioita odottava tunnelma tekevät niistä sisarteoksia. Vukin vähäeleinen, mutta herkkä laulu sopii näihin goottifolk-helmiin täydellisesti.

Riitaojan yhteydessä on puhuttu 16 Horsepowerista; itse nostaisin Joose Keskitalon ohella esiin The Walkaboutsin. Mielleyhtymä tulee juuri mies- ja naislaulun vuorottelusta ja taitavasta tilankäytöstä. Tällaisten rinnastusten esittäminen merkitsee tietysti varauksetonta hatunnostoa. Mantereelle onnistuukin lähes kaikessa, mitä se yrittää. Vain irralliselta tuntuva hirtehinen “kehtolaulu” Lusimaan ja turhankin apaattinen Rauhassa tuntuvat puolittaisilta hutilaukauksilta. Mutta vastapainona on yllämainittujen hienouksien lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin nimiraidan mullan ja kuraojan makuinen odysseia ja tässä seurassa lähes iskelmälliseltä tuntuva, levollinen Kallio-kuvaus Kello kolmen raitiovaunu.

Mantereelle on lähes yhtä vaikuttava suomi-synkistelyn mestariteos kuin Them Bird Thingsin parin kuukauden takainen Pachyderm Nightmare. Arttu Tolonen ja Affe Forsman ovat olleet tekemässä näitä molempia. Melkoinen saavutus sekin.

84 Ei epäonnistu, ei. Hyytävä, hypnoottinen, kiehtova ja hieno levy.

Video ei ole enää saatavilla

Terve, kaveri!

Tämä on tavallaan tarina saman kappaleen kahdesta eri versiosta. Monen muun tavoin minäkin tutustuin I See a Darkness -nimiseen modernin synkistelyn mestariteokseen, kun Johnny Cash levytti sen American-sarjan parhaalle albumille III: Solitary Man vuonna 2000. Tulkinta oli levyn ehdottomia helmiä ja biisilöytö Rick Rubinin kirkkaimpia oivalluksia American-sarjan tuottajan roolissa.

Alkuperäinen I See a Darkness oli ilmestynyt vain vuotta aikaisemmin. Sen tekijä Will Oldham oli levytellyt eri nimillä vähän tunnettua americanaa pitkin 1990-lukua, mutta vasta omituisen Bonnie ”Prince” Billy -pseudonyymin käyttöönotto ja biisin kanssa samaa nimeä kantava albumi merkitsivät edes jonkinlaista läpimurtoa yleisempään tietoisuuteen.

I See a Darkness jäi silti kauas listoilta. Cashin versio toi sen satojen tuhansien uusien ihmisten tietoisuuteen, ja epäilemättä Oldham on netonnut myös mukavan tekijänoikeuspotin. Molemmin puolin kunnioittavasta asenteesta kertoo, että hän päätyi laulamaan taustoja coverille.

I See a Darkness on laulu, joka kertoo henkilökohtaisista demoneista ja lopullisen tieltä suistumisen mahdollisuudesta ja viittaa suoraan niin ryyppäämiseen kuin huoraamiseenkin. On ilmeistä, että Cash pystyi ottamaan sen omakseen ja lataamaan sen täyteen myöhäiskauden levyjensä vanhatestamentillista auktoriteettia.

Hauraankorkealla äänellä varustettu Oldham joutui tekemään tempun vähän eri tavalla. Hänen esittämänään I See a Darkness ei ole kohtalokas toteamus, vaan hapuilevasta alusta kuolemankammon kuumentamaan intensiteettiin, pelon ja toivon käymättömille rajaseuduille kohoava rukous. Mielenkiintoista kyllä, siinä on voimakkaampi uskonnollinen subteksti kuin Cashin tulkinnassa, joka painottaa laulun maallista tasoa: miesten välistä ystävyyttä.

Tämähän on kyllä turhan harvinainen aihe Manowar-tyyppisen veljeysmetallin ulkopuolella. I See a Darkness on eittämättä ystävyysbiisien klassikko; kuinkahan monilla kahden miehen tunteellisilla jatkoilla sen säkeitä on hoilattu?

”Well I hope that someday buddy
We have peace in our lives
Together or apart
Alone or with our wives
And we can stop our whoring
And pull the smiles inside
And light it up forever
And never go to sleep”

Ystävä, jonka kanssa on tullut huorattua, vaikka sitten katumusta tehdenkin, on eittämättä hyvin maallinen ystävä. Mutta kun kertosäkeen lopussa kertoja toteaa suoraan, että ystävän rakkaus on ainoa asia, joka hänet voi pelastaa tuholta ja pimeydeltä, tulee mieleen kyllä Jumala.

Maallinen ja taivaallinen rakkaus, maallinen sekoilu ja teologiassa tarkoitettu synti, maallinen elämänuralta luisuminen ja metafyysinen kadotus tai helvetti – eri tasot sekoittuvat Oldhamin tekstissä toisiinsa, kenties viitaten siihen suuntaan, että nämä suuret uskonnolliset käsitteet ovat enemmän tai vähemmän vertauskuvia ihmiselämän aivan todellisille ja yhtä painaville draamoille.

Tällainen on kantrimusiikin perusainesta, mutta siinä missä vaikka Hank Williams koki olevansa vääjäämättä tuhoon tuomittu – ja olikin sitä – näkee Oldham edessään niin sanotun fifty-sixty-chancen. Joko käy vitun huonosti tai sitten ei.

Eikä se pimeys, jonka hän huonoina hetkinä edessään näkee, jonka hän pelkää nielaisevan minuutensa kokonaan, ole tässä tapauksessa kuolema viinaan vuokra-auton takapenkillä 29-vuotiaana (vaikka hän sen ikäinen olikin I See a Darknessin ilmestyessä). Masennuksen musta koira siitä pimeydestä tuijottaa. Siellä odottaa tie, joka vie köydenpätkän päähän jonkin piharakennuksen katosta roikkumaan.

On siis pidettävä valot vielä päällä, kaadettava vielä lasillinen, etsittävä jostain naisia ja ennen kaikkea toivottava, ettei ystävä häviä viereltä ja elämän liekki hänen mukanaan. Toivottava, että se riittää.

Hauras mahdollisuus, hento toivo. Siksi Oldhamin rikkonainen, molemmat vaihtoehdot tunnustava, tekstin preesensiä elävä tulkinta on kuitenkin oikeampi tälle kappaleelle kuin kaikista näistä tienristeyksistä jo kulkeneen, seesteisiin viime vuosiinsa saapuneen Cashin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Johnny Cashin versio.

Video ei ole enää saatavilla

Bastille – elämänmakua brittilistan kärjestä.

Tässä on jotain tuttua, lähes nostalgista: nuorten brittijannujen kitarabändi kotimaansa listakärjessä esikoisalbumillisella “elämänmakuisia” lauluja. Katsotaanpa, onko Bastille enemmän Arctic Monkeys vai The Kooks.

The Libertinesin jälkimainingeissa, suunnilleen vuosina 2003–2007, brittilistat täyttyivät kokonaisesta sukupolvesta kitarabändejä, jotka kanavoivat aika arvattavaan tyyliin uuden aallon melodista laitaa ja 1990-luvun brittipoppia. Niiden musiikki oli pubiystävällistä, populistista ja ”englantilaista”: laulettiin paskaduuneista, nuhruisista nukkumalähiöistä ja tavallisten nuorten rakkaudesta, katse kuitenkin tiukasti tähdättynä kultalevyihin.

Kriitikot eivät arvostaneet tätä musiikkia edes tuoreeltaan, ja viimeistään nyt se on niputettu halveksivan ”landfill indie” -käsitteen alle, mahdollisena poikkeuksena Arctic Monkeys, joka astui pelikentälle melko myöhäisessä vaiheessa, mutta jolla oli kilpailijoitaan paremmat biisit ja suurempi muuntautumiskyky.

Omassa sydämessäni on kuitenkin paikka parille tuon aikakauden nopeasti unohtuneelle debyytille: esimerkiksi Hard-Fin Stars of CCTV ja The Enemyn We’ll Live And Die In These Towns ovat aikaakin kestäneitä ässäbiisien paraateja, vaikka nämäkin yhtyeet kusivat nopeasti omiin muroihinsa alkamalla levyttää täysin epäkiinnostavaa musiikkia.

Tämä kitarabändien uusi valtakausi jäi muutenkin ohimeneväksi ilmiöksi. Brittinuorison katseet kääntyivät vaihteeksi ”urbaaniin musiikkiin”, ja vanhempi pubiyleisö hullaantui soulahtavaan ja folkahtavaan aikuispoppiin. Musanörttimusan ja Adelen välissä ei viime vuosina ole ollut juuri elintilaa.

Vuonna 2013 tuuli saattaa olla taas kääntymässä. Rough Trade -legenda Geoff Travis olisi kovasti halunnut tämän tapahtuvan löytämänsä Palma Violets -orkesterin ansiosta, mutta valitettavasti sen tuore esikoisalbumi on haukotuttavaa roskaa, ja yleisökin tuntuu tämän aavistaneen.

Viikkoa myöhemmin julkaistiin kuitenkin Bastille-nimisen lontoolaisbändin esikoistäyspitkä Bad Blood, jota on kypsytelty singlelohkaisuilla jo parin vuoden ajan. Niistä viimeisimpänä juuri ennen albumia julkaistu Pompeii kasvoi massiiviseksi hitiksi, ja Bad Blood debytoi Britannian albumilistan ykkösenä. Tätä on jo lupa pitää todellisena enteenä jostakin.

Kuorointroineen kaikkineen röyhkeältä kuulostava, mutta aika pessimistisen tekstin sisältävä Pompeii on laitettu itsevarmasti levyn kärkeen. Se on vaivattomalla tavalla hieno biisi: tutun kuuloinen, muttei liikaa velkaa mihinkään suuntaan.

Bastille on siinä mielessä oman sukupolvensa bändi, että sen musiikillinen horisontti yltää 1990-luvun anaalista Beatles-diggailua kauemmaskin. Se hyödyntää hienovaraisia elektronisia elementtejä ja rytmiikkaa, joka vihjaa varovasti, että Skrillexiäkin on saatettu kuunnella. Biisit ovat silti eheitä, klassisia biisejä. Dan Smithin laulu tyylipuhtaan tunteellista nuorta Britanniaa.

Kakkosena kuultava Things We Lost In The Fire on vielä komeampi esitys kuin Pompeii: iso, keskitempoinen, melankoliaan tukahtuva täsmähitti, johon saadaan lopussa jousetkin taustalle. Tällaisella kappalemateriaalilla Bastillella ei olisi mitään hätää, mutta koko levyllistä vastaavaa ei sentään ole tarjolla. Loppulevyn biiseistä apea Icarus ja kohtalokas Laura Palmer ovat potentiaalisia pikkuklassikoita, vaikka jälkimmäinen ei sentään Kerkko Koskisen säveltämän kaimansa tasolle ylläkään.

Bad Blood ei varsinaisesti notkahda missään vaiheessa, mutta parhaiden esitystensä antamia lupauksia se ei kykene lunastamaan. Muodollisesti pätevä kappale seuraa toistaan, mutta tietty tasapaksuus haittaa kuunteluelämystä. Yhtye viljelee mahtipontisesti tuotettuja surumielisiä hymnejä, jotka meinaavat syödä tehoa toisiltaan. Brittirockin historiasta löytyy paljon vähän teennäisenkin työväenluokkaista musiikkia – päälleliimattuja maakuntien aksentteja ja lauluja pankkiautomaateista ja valvontakameroista – mutta Bastillen ongelma on päinvastainen. Sen tappiin hiottu musiikki kuulostaa eliittiyliopistojen kaikuvilta käytäviltä ja huolella siistityiltä puutarhoilta. Se pyytää eläytymään oxfordilaisessa kahvilassa luentotaukoteetä juovan opiskelijan elämäntuskaan.

No, kiusaus on suuri, sillä ei eliittiyliopistoissa tai niissä opiskelevissa nuorissa mitään vikaa ole. Lopputulemani on: melkein lähtee, vaan ei ihan. Toivottavasti Bastille on niitä yhtyeitä, jotka kypsyvät eivätkä kuihdu pois.

74 Plussaa: tasavahva, parhaimmillaan loistava biisimateriaali; kyky kurottaa peruskitarabändimeiningistä ylöspäin. Miinusta: lievä hengettömyys ja turhankin sliipattu meininki. Hyvä levy, ei loistava. Odotuksia herää.

Video ei ole enää saatavilla

Suede nyt: Oakes, Osman, Anderson, Gilbert ja Codling.

Yhdentoista vuoden jälkeenkin Suede-maailmassa on kaikki kutankuinkin ennallaan.

”Aniseed kisses and lipstick traces, 
lemonade sipped in Belgian rooms 
couldn’t replace the graceful notions 
that clung to me when I clung to you”


Semmoista. Nuorempana Brett Anderson haki romanttista kaihoa lähiöiden kaduilta ja nuhruisista huumeluolista, nyt 45-vuotiaana hän luulee ilmeisesti olevansa lordi Byronin oopiumi- ja punaviinifrendi 1800-luvun alun Englannissa. Vaikka ei kai silloin ollut vielä keksitty huulipunaa tai limonadia. Joka tapauksessa Sueden paluulevyn aloittava Barriers-single tekee ensiriveillään selväksi, että kypsän aikuisen miehen musiikista ei nytkään ole kyse.

Eikä kukaan sellaista tältä yhtyeeltä odottaisikaan. Katkeransuloisia pilvilinnoja, haikailevia melodioita, ”partaveitsenteräviä” kitaroita ja yleistä keskenkasvuisuutta heiltä halutaan. Ja niistä heitä tietysti haukutaankin, jos sellaisen katsantokannan sattuu omaamaan. Suedea vihataan ja rakastetaan pitkälti samoista syistä.

Mutta tehdään nyt heti selväksi, mistä Suedesta tässä puhutaan. Ei siitä, joka teki klassisen debyytin, vielä klassisemman Dog Man Starin ja nipun briljantteja b-puolia niiden tueksi. Se Suede oli koomisuudessaankin dionyysinen fantasiamaailman rockbändi, joka oli geneettisesti kykenemätön banaaliuteen. Mutta se Suede kuoli kitaristi Bernard Butlerin eron myötä, vaikka tällaiset henkimaailman asiat eivät sinänsä tyhjennykään helppoihin selityksiin.

Tämä Bloodsportsillakin esiintyvä Suede syntyi vuoden 1996 Coming Up -levyllä, joka on kokoelma loistavia popbiisejä, mutta ei enää maaginen eikä dionyysinen. Sen jälkeen asiat etenivät nopeasti huonompaan suuntaan. Sen jälkeinen Suede kierrätti parin albumin ajan omia kliseitään naurettavuuksiin asti ja päätyi lopulta antamaan kappaleilleen sellaisia nimiä kuin Beautiful Loser tai Streetlife. Sitten se hajosi.

Anderson ja Butler löysivät toisensa uudelleen, mutta The Tears -projekti oli samaa loppuaikojen Suede-paskaa vailla vanhan taian häivähdystäkään. Anderson ryhtyi tekemään soololevyjä, joista viimeisin, vuoden 2011 Black Rainbows, on itse asiassa aika hyvä. Mies tuntui lopultakin keksineen, miten tehdä kiinnostavaa musiikkia, joka ei kuulosta pelkästään Suedelta.

Tuo levy ei vain myynyt juuri mitään, joten nyt meillä on taas käsissämme albumillinen Suedea – ilman Butleria, täytynee varmuuden vuoksi huomauttaa. Tiedä sitten, onko sillä tässä vaiheessa mitään merkitystä.

Bloodsports starttaa ihan kohtalaisesti. Barriers ja Snowblind ovat oikein hyviä, nostattavia kädet ilmaan -biisejä. Ne eivät missään nimessä ole niin kammottavan laiskoja kuin lähes kaikki Head Musicin tai A New Morningin materiaali. Eivät ne juuri uuttakaan Sueden yhtyekuvaan tuo: kitarat viiltävät vaaleanpunaisia juovia romanttiselle tähtitaivaalle, Brett Anderson naukuu.

Nämä kaksi ovatkin sitten albumin iskevimmät biisit. Tosin ne kuulostavat kovasti toisiltaan ja jopa kierrättävät samoja sanoituselementtejä.

Jostain syystä kakkossingleksi valittu It Starts And Ends With You vajoaa täydellisen yhdentekevyyden suohon. Matalilla taajuuksilla jyräävä Sabotage on astetta virkistävämpi, jopa aidosti tunnelmallinen pala, mutta For The Strangers ja varsinkin Hit Me ovat hampaita vihlovaa paskaa. Jälkimmäisen miljoonaan kertaan Suede-levyillä kuultu la-la-la-lopetus on levyn nadiirihetki, jonka kohdalla vaatii todellista itsekuria olla painamatta stop-nappulaa välittömästi.

Jos tätä impulssia pystyy vastustamaan, pääsee onneksi rentoutumaan kolmen kuulaanseesteisen balladin pariin: ne eivät ehkä ole sävellyksinä a-kastia, mutta eivät missään nimessä huonojakaan. Niissä kuuluu lopultakin myös Andersonin soolotuotannon vaikutus. Varsinkin Always on ei-lupaavasta nimestään huolimatta oikeastaan aika komea esitys.

Levyn päättävä Faultlines jatkaa samaa herkistelylinjaa, mutta kääntää eeppiset tehot isommalle. Tasan ainoana Bloodsportsin biisinä se kuulostaa samalta yhtyeeltä, joka teki Dog Man Starin. Vastaavasti A New Morningille näin uljasta kappaletta olisi ollut mahdotonta kuvitella. Luulen, että näistä lauluista tulen kuuntelemaan tätä selvästi eniten ja pisimpään.

Vuosimallin 2013 Suede on melko tavanomainen yhtye, joka tarjoilee muutamia suuruuden pilkahduksia, mutta vajoaa vastaavasti huonoimmillaan melkoisiin pohjamutiin. Lauluja on vain kymmenen ja ne ovat kaikki maltillisen mittaisia, joten täytemateriaaliin ei oikeastaan olisi ollut varaa. Sanoitukset ovat melkoista tuubaa tai sitten olankohautuksen arvoisia, mutta tämä tuskin yllättää ketään.

69 Ei voittoisa paluulevy, mutta olisi voinut olla kehnompikin. Kukaan täysijärkinen tuskin odotti enempää, mutta toisaalta Dog Man Starin tehneeltä yhtyeeltä – tai, no, samaa nimeä kantavalta – on vaikea olla odottamattakaan.

Video ei ole enää saatavilla

Anssi Kela 1980-tunnelmissa, another brick in the wall.

Milloin viimeksi kuulit kaikkien tunteman artistin tekevän jotain aidosti yllättävää – ja onnistuvan?

Nyt kun Anssi Kelan nimi on kaikkien huulilla, on ehkä paikallaan palata hetkeksi syksyyn 2009, jolloin se ei ollut juuri kenenkään huulilla. Tuolloin Kela julkaisi tarinallisen Aukio-konseptilevyn, joka olisi rinnakkaistodellisuudessa voinut olla taiteellinen läpimurto, pääsylippu kriitikkojen lemmikkilistalle.

Sitä se ei kuitenkaan ollut. Tässä todellisuudessa sen yhteiskuntakritiikistä hempeilevään kummitustarinaan taittuva juoni tuntui kovin skitsofreeniseltä, eikä sen kappalemateriaali ollut ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta tarpeeksi vahvaa. Aukio ei ollut paska levy, mutta artistille, joka tuntui muutenkin kärsivän kroonisesta kiinnostavuusvajeesta, se tuntui lähes kuoliniskulta. Sitä on ilmeisesti myyty vain 4 000 kappaletta: noin 2,5 % kahdeksan vuotta varhaisemman Nummelan lukemista.

Eli exit Anssi Kela?

No: kun ei ole mitään hävittävää, on pelkästään voitettavaa. Jotkut taiteilijat ovat sellaisessa tilanteessa omimmillaan. Vuoden 2009 jälkeen julkisuudessa on esiintynyt uudenlainen Kela: rento, huumorintajuinen, sosiaalisen median päälle ymmärtävä humanisti, josta kukaan ei voi olla pitämättä. Movember- ja Haavisto-kampanjoiden jälkeen yhtälöstä puuttui enää yksi osatekijä. Aidosti hyvä Anssi Kela -levy.

Myönnettäköön, että uskoin sen jäävänkin puuttumaan.

Levoton tyttö -single nostatti odotuksia. Tässähän on Kelan uran paras biisi, ajattelin. Ihan sävellyksenä se on eri tasolla kuin miehen aikaisemmat, melko yksitotiset laulut. Se on helppo, mutta ei ammennu tyhjiin parilla kuuntelulla. Sen höpsö teksti tuntuu sympaattiselta ja vilpittömältä. Se alkoi välittömästi soida päässä repeatilla – ei ensimmäinen kerta Kelan uralla, mutta ensimmäinen kerta, kun tällainen tuntui nautittavalta. Sen jykevän soundimaailman paukkuvine rumpuineen tunnisti toki heti 1980-lukulaiseksi, mutta en silti vielä tuossakaan vaiheessa tajunnut, mitä Kelalla oli mielessään. No, tämän viitosalbumin ensimmäisistä sekunneista sen sitten tajusi. Ja hymy levisi korviin.

Kelan kasaridiggailu ei ole ollut mikään salaisuus. On vaan niin, että joka toinenhan nykyään sanoo enemmän tai vähemmän vakavissaan harrastavansa kasaria ja jopa hyödyntävänsä sieltä tulevia vaikutteita musiikissaan, mutta ei se koskaan oikeasti missään kuulu. Musalehdet ovat täynnä arvioita levyistä, joita sanotaan kasarihenkisiksi ja jotka sitten kuulostavat 1990-lukulaisten ja 2000-lukulaisten soundien hybridiltä ilman kunnon melodioita. Kun en tunne äänitysteknologiaa, olen jopa alkanut ajatella, että nykypäivän vehkeillä ei yksinkertaisesti enää saa aikaan aidosti 1980-luvulta kuulostavaa musiikkia. Että siirtymä digiaikakauteen vei työkalupakista jonkin ratkaisevan alkeemisen ainesosan. Olen pitänyt tätä harmillisena, koska kyllähän 1980-luku on popmusiikin paras vuosikymmen.

En olisi ihan heti uskonut, että Anssi Kelan uutuus on ensimmäinen tällä vuosituhannella kuulemani uusi levy, joka tuo ihan oikeasti mieleen 1980-luvun. Kun Maitohapoilla-avausbiisin urheiluleffasyntikka tulee kertosäkeen taustalle, olen puulla päähän lyöty. MITÄ VITTUA TÄÄLLÄ TAPAHTUU. Nyt on vaikutteet opiskeltu huolella.

Paitsi että ei niitä selvästikään ole opiskeltu. Ne on eletty, koettu ja tunnettu. Ei ole sitä viileää etäisyyttä, josta syntikkapopparit geometrisissä kampauksissaan eivät vain pääse eroon. Heidän ja 1980-luvun välissä on ylittämätön muuri. He ovat tutkimusretkeilijöitä sillä planeetalla, jolla Kela on nähtävästi koko ajan, meidän tietämättämme, asunut.

Todettakoon tässä vaiheessa, että 1980-lukuja on monia. Nyt on kyse AOR:stä: Invisible Touchista, Rocky-soundtrackeista, Born In The U.S.A:sta. Juuri tämä on se musiikillinen muotokieli, jonka Kela osaa kaiketi paremminkin kuin omat taskunsa. Hän on äänittänyt tämän albumin käytännössä yksin. Se on hämmästyttävä suoritus, mutta luultavasti ainoa tapa tehdä tällainen levy. Kenelläkään toisella ei voi olla lihaksia kontribuoida mitään ylimääräistä näin ehjään kokonaisvisioon.

Kaikki aiempi Kela-musiikki on kuulostanut huonommalta likiarvolta jostain muusta. Nyt asia on päinvastoin. Anssi Kela on parempi kuin oikeat juustoiset kasarilevyt. Tarkistin: pyöräytin Invisible Touchin, Building a Perfect Beastin ja pari muuta vastaavaa. Ei niistä yksikään ole biisimateriaaliltaan näin tasainen tai kuulosta näin intohimoiselta ja rehelliseltä. Todellisuudessa paras kasarimusa tehtiin vähän muissa genreissä, mutta sillä ei ole väliä: Kela on kuvitellut fantasiaversion 1980-lukulaisesta aikuisrockista ja kääntänyt sen musiikiksi. Lopputulos toimii, koska hän on uskonut omiin satuihinsa. Tästä olisi monella oppimista.

Levyllä ei ole yhtään keskinkertaista kappaletta, ja ainakin puolet materiaalista on loistavaa. Biisit kuulostavat riittävän samanlaisilta, mutta kun muotokielen sisäistää, tajuaa, että vaihteluakin on varsin paljon. Kela ei ole mennyt konsepti edellä, vaan tehnyt biisin kerrallaan. Lauluilla on oma identiteettinsä.

Sanoittajanakin hän on liekeissä. Tällaisessa musiikissahan ei tarvitse kaihtaa sellaisia korniin tai kliseiseen vivahtavia ilmauksia, jotka singer-songwriterin laulamina saattavat nolostuttaa. Iso tunne ja isot ilmaukset kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tekstit eivät silti ole kliseekokoelmia, vaan kieli on Kelan omaa ja riemastuttavaa. En lakkaa ihastelemasta esimerkiksi nerokkaan ja varmaksi megahitiksi muodostuvan Miten sydämet toimii -biisin avausrivejä:

”Siellä kuunneltiin Kirkaa ja Metallicaa
Olin bileissä keskellä outoo porukkaa
Liukenin nurkkaan

Sä tulit musasta mulle avautumaan
Levyraatia päädyimme sänkyyn jatkamaan
Jalat jätti maan”

Tai springsteeniläisesti nostattavan Parasta aikaa -päätösklassikon helmirivejä:

”Kukaan ei vanhana muistele hetkiä jolloin tiskas tai imuroi
Siis jätä astiat altaaseen kun sielussa salamoi”

Tässä on nyt lopultakin se kieli, jota sanoittaja Kela on kai koko ajan etsinyt. Hänhän on romantikko, ei inhorealisti, jollaisena häntä on valheellisesti joskus pidetty.

Kaiken lisäksi pakahtuvan sydämen ihmissuhdelaulujen seassa on ovelampaakin materiaalia. Superkuu valloittaa ensin kohtalokkaalla kasarifunkilla ja Kelan täysin luontevalla räppäyksellä, kunnes sen tajuaa kertovan spurgujengistä vaihteeksi sen itsensä näkökulmasta. Kevät tulee taas on suoranainen anarkia- ja vallankumouslaulu tähän vuoden- ja maailmanaikaan.

Toistaiseksi avoimeksi jää vain se, kuinka pitkään näin helposti ja riemullisesti avautuva levy kestää kuuntelua. Ehkä voi myös huomauttaa, että tällaisen levyn voi todennäköisesti tehdä vain kerran: yhden tempun retroponiksi ei kannata muuttua, vaikka olisi tallin ainoa siihen temppuun kykenevä poni. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole merkitystä juuri nyt. Anssi Kela ei ole ainoa hyvä tai varmaan paraskaan tänä vuonna julkaistu levy, mutta päivät pitenevät, enkä ole viime viikkoina tullut mistään muusta yhtä hyvälle tuulelle.

84 Anssi Kelan viides levy on oppikirjaesimerkki siitä, mihin kaikkeen uskallus ja oman visionsa kuunteleminen voivat suvereeniin osaamiseen yhdistyessään kyetä. Olen ihan saatanan onnellinen Kelan puolesta.

Video ei ole enää saatavilla

A.W. Yrjänä teki virheen ja yritti analysoida sanoituksiaan.

CMX jatkaa tuttua kaavaa: helpompaa ”poplevyä” seuraa taiteellinen magnum opus.

Neljänteentoista levyynsä ennättänyt torniolaisdinosaurus on jo vuosien ajan toiminut kahden levyn sykleissä: helpompaa ”poplevyä” seuraa taiteellinen magnum opus. Fanit pitävät jälkimmäisistä enemmän. Seitsentahokas onkin jo saanut fanien hyväksynnän. Ja miksipä ei: näihin korviin se kuulostaa parhaalta CMX-levyltä 13 vuoteen.

Seitsentahokas tuntuu hyvässä mielessä kompromissilta myöhempien aikojen CMX:n eri puolten välillä: on melodiaa, on metallia, on vihaisuutta ja on romantiikkaa. Ja tietysti A.W. Yrjänän tekstejä, joita yleisestä käsityksestä poiketen ei ole tarkoituskaan analysoida. Niiden kannattaa vain antaa tehdä pessimistin myyräntyötään alitajunnassa.

Hätkähdyttävintä Seitsentahokkaassa on se, kuinka vittuuntuneelta vanhalta mieheltä Yrjänä nykyään kuulostaa. Hauskat kuvameemit ja hieman itsetyytyväiset Hesarin ruokakolumnit ovat päässeet vähän hämärtämään sitä tosiseikkaa, että hän on taiteilijana ollut aina oppositiossa nykyiseen maailmanjärjestykseen nähden. Kun hän raivokkaalla Etuvartio-biisillä pukee tämän tavanomaista suoremmiksi sanoiksi valehtelijoiden ja itsepetoksen maailmasta, tulee 1990-luvulla CMX-faniutensa eläneelle kuulijalle fyysisesti hyvä olo. Yrjänä on edelleen hyvien puolella!

Subjektiivinen ongelmani nykyisen CMX:n suhteen on lähinnä siinä, miten paljon kikkeliprogen ja sietämättömän matematiikkametallin kuunteleminen soi yhtyeen ilmaisussa. Minun nähdäkseni nuo vaikutteet tuovat Seitsentahokkaaseenkin lähinnä tiettyä insinöörimäistä kalseutta, jota nämä suurella sydämellä kirjoitetut kappaleet eivät kaipaisi. Tiedostan kyllä tämän olevan makuasia.

Kaiken kaikkiaan Seitsentahokas on kuitenkin todiste siitä, että tällä instituutiolla on yhä enemmän annettavaa kuin useimmilla sellaisiksi päätyneillä.

76 Seitsentahokas on hyvässä mielessä kompromissi myöhempien aikojen CMX:n eri puolten välillä: on melodiaa, on metallia, on vihaisuutta ja on romantiikkaa. Bändillä on yhä annettavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki, joiden nimi on Louis Eliot… nouskaa YLÖS!

Maanantaiaamuna viiden jälkeen on kohtalaisen masentavaa olla hereillä. Arvatenkin parin tunnin kuluttua olisi ryhdyttävä uuden viikon töihin, eikä se ole väsymyshorteessa mukavaa. Itse asiassa periaatteessa terve ihminen tuskin tuntee koskaan olevansa niin lähellä kuolemaa kuin unettoman yön jälkeen kylmään ulkomaailmaan uskaltautuessaan.

Tilannetta ei ainakaan paranna, jos unettomuus johtuu kalvavasta mustasukkaisuudesta. Yhdistelmä saattaa ajaa ihmisen niin kauas suhteellisuudentajun ulottumattomiin, että hänen ajatuksenjuoksuaan alkaa olla mahdotonta ymmärtää.

Nopeasti unohtuneen englantilaisen draamapop-ihmeen paras biisi on hämmentävä, naurettava ja hieno teos. Varsinainen suljetun paikan melodraama, jonka vakavuusasteesta on hankala saada varmuutta, niin haudanvakavalla pokerilla kuin se esitetäänkin. Biisin kertoja ei selvästikään ole ihan miellyttävintä poikaystäväainesta. Hän on sunnuntai-iltana uskaltanut jättää rakkaansa yksin tämän omaan kotiin lähinnä siksi, että tietää tytön joutuvan seuraavana aamuna töihin; näin ollen tämä ei voi lähteä yksin kaupungille sekoilemaan ja pettämään häntä. Silti jo parin tunnin kuluttua asiaan on saatava vielä varmuus. Ja kun mimmi ei vastaa puhelimeen, pääsee psykopatologinen helvetti irti. Sitten soitellaan säännöllisin väliajoin uudestaan, valvotaan yötä ja mietitään synkkiä. Kun aamu alkaa jo valjeta, kertoja vetää johtopäätöksiä ennen viimeistä yritystä:

”If she’s still not back
then heaven knows what then
Is this the end?”

Joo joo, idiootti. Kaikelle voi olla aivan luonnollinenkin selitys. Muutenkin saanee syyttää vain itseään, vaikka nainen etsisikin lohtua hieman vähemmän kuumottavien ihmisten seurasta.

Tulen myös hieman huvittuneena ajatelleeksi, että vain vuotta, paria myöhemmin tämäkin biisi olisi ollut anakronismi: tyttöystävällä olisi todennäköisesti ollut kännykkä, ja asiat olisivat selvinneet mutkattomammin.

Tätäkin on popmusiikki. Monday Morning 5:19 on orkestraalisine sovituksineen ja kaikessa paatoksessaan kaavamainen, mutta hieno biisi. Ihmiset ovat joskus juuri niin naurettavia kuin kappaleen kertoja. Joskus joku huomaa kirjoittavansa 15 vuotta myöhemmin suomalaiseen verkkomediaan kappaleesta, joka ei edes Britannian singlelistalla päässyt sijaa 37. korkeammalle ja miettivänsä, miten nopeasti aika kuluu ja miten paljon kaikenlaista itselle joskus tärkeää on jo melkein päässyt unohtumaan – kunnes sen näkee listassa, josta seuraavan kuun kirjoitusvelvollisuudet pitäisi valita.

Video ei ole enää saatavilla

Melissa auf der Maur, Courtney Love, Patty Schemel ja Eric Erlandson.

Courtney Lovesta on niin helppo olla pitämättä. Julkkistyrkky, tasapainoton narkkari, kiusaannuttavan vereslihainen ekshibitionisti. Professional widow, kuten Tori Amos piikitteli. Kovin kaukana edesmenneen miehensä alapuolella rock-legendaarisuuden tikkailla.

Myönnettäköön: itsekin olen usein nähnyt Loven vain tässä valossa ja voinut lievästi pahoin useimmista hänen julkisista esiintymisistään lukiessani.

Mutta hetkinen: tässähän ei ole puhuttu musiikista vielä sanaakaan. Ja onko Love muka ainoa ihmisenä hankala rocktähti? Joku varmaan sanoisi, että kuuluisan edesmenneen miehen varjossa elävälle naiselle ei anneta mitään anteeksi. Se saattaa olla hyvinkin totta, mutta niin tai näin, ei minulla pitäisi täältä tuhansien kilometrien päästä olla mitään motiivia arvioida Loven persoonallisuutta.

Ulkomusiikilliset seikat nousevat kyllä kiistatta esiin senkin takia, ettei Love ole oheistoiminnaltaan ehtinyt julkaisemaan paljoakaan relevanttia musiikkia yli 20 vuoden uran aikana. Itse olen jaksanut kiinnostua vain kahdesta hänen albumistaan. Holen vuoden 1994 läpimurto Live Through This on erinomainen ja emotionaalinen aikansa vaihtoehtorocklevy. Se paljasti Loven biisintekijän lahjat, jotka hän sitten valjasti vuosien odotuksen jälkeen, syksyllä 1998 ilmestyneellä Celebrity Skinillä aivan erilaisen musiikin pariin.

Albumi on Loven hedonistinen rocktähtitrippi. Täytyy muistaa, että se on hänen ensimmäinen lausuntonsa aivan liiallisen julkisuuden uhriksi joutuneena friikkinä. Hän ei ole tässä vaiheessa uraansa voinut enää mitenkään samaistua siihen grungenuhjuisuuteen, jonka feminiininä arkkityyppinä tuli tunnetuksi. Celebrity Skin soikin isona, melodisena ja kovin amerikkalaisena. Siitä tulee mieleen päivitetty versio Fleetwood Macin kokaiinikaudesta – ja vertailu Stevie Nicksiin on tietysti liiankin ilmeinen. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt myydä jenkeissä moninkertaista platinaa.

Jos et usko, tsekkaa Malibu. Keskitempoinen, säkeistöissään akustiseen komppaukseen luottava ja kertosäkeessä hyvin varovaista säröä hyödyntävä ralli, joka jää kertaheitolla päähän. Se kuulostaa lähinnä dekadentimmalta Tom Pettyltä. Siinä hyödynnetään samanlaista all-american-tyyppistä myyttikuvastoa: Love laulaa näennäisesti jollekin läheiselleen, oikeasti ehkä lähinnä itselleen, että nyt pitäisi mennä Malibuun. Tuossa kalifornialaisessa rantaparatiisissa huoleet ja murheet haihtuvat ja tie avautuu itsetuhon alhosta seesteisempään elämään.

No, kyllähän me kaikki tiedämme, että tosiasiassa siellä Malibussa vain vedettiin lisää huumeita.

Kohtuutonta kyllä, biisistä ei tullut jättihittiä eikä albumista suurta menestystä. Love oli jo ehtinyt joutua räikeästi valotetun aikakautemme uhriksi. Siinä missä Stevie Nicks oli saanut sekoilla sekoilunsa kulissien takana, paparazzien ja internetin maailmassa kukaan tunnettu henkilö ei saa tehdä mitään salassa.

Lopputuloksena Love oli yksinkertaisesti kadottanut kaiken uskottavuutensa artistina. Oli muka kiinnostavampaa lukea hänestä kertovia juoruja kuin kuunnella hänen musiikkiaan. Celebrity Skinin jälkeen Love on kyllä itsekin tehnyt parhaansa oikeuttaakseen tämän näkemyksen.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Ahonen osaa varoa helppoja ratkaisuja.

Maan hehkutetuin uusi lauluntekijä lähtee toisella levyllään sukellusretkelle todella syviin vesiin. Vaarallista puuhaa sellainen.

Minä ja Ville Ahosen nimetön debyytti (2010) jäi kerrasta mieleen. Viiston huumorin ja vihaisten neuroosien taittama synkkämielinen taidepop oli jotain uutta Suomessa. Ristoon sitä olisi ehkä voinut verrata, mutta Ahosella oli selvästi oma äänensä ja musiikillista rohkeuttakin yllättäviin ratkaisuihin huiman Musta virta -päätösraidan tanssittavaa katharsista myöten. Kaikkia kulmia ei ollut hiottu, mutta oli selvää, että tämän miehen jatkotekemisiin tulisi kiinnitettyä tarkkaa huomiota.

Kohudebyytin odotettua seuraajaa voi lähestyä monella tavalla. Kompromissiton ja taiteellisesti kunnianhimoinen konseptilevy on yksi vaihtoehto, tosin ei herkkähermoisille sopiva. Toisaalta tuo edellinen virke antaa ymmärtää, että Mia olisi tietoisen urasuunnittelun tulosta: näin en usko asian vähimmässäkään määrin olevan. Joskus taiteilija ajautuu paikkaan, josta käsin tehdään tällaista musiikkia. Heti mieleen tuleva vertailukohta on Eelsin pysäyttävä Electro-Shock Blues – aikoinaan odotettu kakkoslevy sekin.

Ellei asia käynyt jo selväksi: Mia siis on tunnelmaltaan rikkoontumaton, äärimmäisen vereslihainen ja hyvin tummanpuhuva albumi. Se ei varsinaisesti kerro “tarinaa”, mutta tuntuu kyllä pyörivän tarkkaan määriteltyjen teemojen ja yhden miehen ja yhden naisen ympärillä. Levyn hilpeitä aiheita: masennus, itsetuho, mustasukkaisuus ja se, mitä nämä yhdessä tekevät ihmissuhteelle.

Parilla ensimmäisellä kuuntelulla tein sen virheen, että soitin Miaa aika hiljaa, ehkä siksi, että oletin intiiminoloisen musiikin hyötyvän tästä. Lopputulos oli, etten ollut saada levystä otetta millään. Se tuntui työntävän luotaan ja asunnosta pois. Oli kuin nurkissani olisi mutissut joku maanikko, jota ei pystynyt vaientamaan.

Mian kuuntelemisessa suljetussa tilassa on nimittäin se ongelma, että levy itsessään on sarja suljettuja tiloja. Se tapahtuu kertojan pään sisällä, pahaenteisesti lukituissa kylpyhuoneissa ja kaikensorttisissa umpikujissa. Kerronta kiertää kehää, vatvoo pakkomielteisesti samoja asioita ja palaa lähtöruutuun. Ulospääsyä ei ole. Tässä ei edetä pisteestä pisteeseen b, vaan tullaan kerta toisensa jälkeen kuilun partaalle samojen kysymysten äärelle: hyppääkö tuo, vai työnnänkö minä sen reunan yli?

Tämä on taiteellisesti perusteltua, koska sekä masennus että mustasukkaisuus ovat kehämäisiä olotiloja, ja siinä niiden pirullisuus onkin. Ne ovat myös suljettuja tiloja sikäli, että ulkopuolinen ei yleensä ymmärrä eikä pysty puhumaan järkeä.

Kun tekstien ohella myös musiikki on vähäeleistä, toisteista, kalmankylmää ja jähmeän staattista, voidaan todeta, että Mia yltää harvinaiseen muodon ja sisällön ykseyteen. Tämän täytyy olla aivan viimeistä nuottia ja äänenpainoa myöten mietitty kokonaistaideteos. Tai siltä se kuulostaa; kyllähän lahjakkaan yksilön intuitiokin pystyy vaikka mihin.

Mutta entä sitten ongelmani levyn lähestymisen suhteen? No, suuri osa niistä ratkesi aika yksinkertaisesti: roimasti lisää volyymia. Toisin kuin voisi luulla, tämä ei tehnytkään kuuntelukokemuksesta entistä intensiivisempää, vaan vapaamman. Musiikin alkoi kuulla musiikkina, eikä se tuntunut enää niin painostavalta. Alkoi tajuta, että levyn erinomaisissa sovituksissa on hienovaraista draamaa paljonkin.

Esimerkiksi pelottava avausraita Joulukuun kolmas sisältää minimalistisuudessaan komean melodian (ja levyn hätkähdyttävimmän yksittäisen säkeen: “Pian tulee pimeää / syötän koiralle härän kyrpää”). Mene kotiin paljastui goottilaiseksi pienoismelodraamaksi rummunkumahduksineen ja koskettimineen. Ahosen harrastama kahden laulusoundin – androgyynin falsetin ja psykoottisen puolipuheen – vaihtelu sai lisätehoja.

Ei siitä silti mihinkään pääse, että Mia on hyvin raskasta kuunneltavaa. Synkän sydäntalven ja kynttilättömien hautausmaiden musiikkia, joka tunkeutuu rohkeasti ihmismielen kaikkein vittumaisimmillekin alueille. Petollisen kevyen vihellysmotiivin koristama Kerro minulle rakkaani on albumin musiikillisesti mieleenpainuvimpia raitoja, ja samalla monessa mielessä ongelmallisin. Mustasukkaisuustilitys huipentuu rukouksenkaltaisesti hoettuun lauseeseen “haluan että tukehdut hänen allensa”. Tässä viedään kuulija epämukavuusalueelle tietysti aivan tarkoituksella. Riippunee kuulijasta, mitä sieltä löytyy.

Rohkeus-päätösraita on äärimmäisen hauras ja melodialtaan suorastaan toiveikas. Klassinen tapa päättää tällainen levy – vrt. Eelsin P.S. You Rock My World. En ole kuitenkaan varma, mitä Ahonen tuli lopulta sanoneeksi. Hän osaa varoa helppoja ratkaisuja.

79 Kunnianhimoinen, rohkea, tavoitteissaan onnistuva ja vaativa levy. Lepohetkiä tai mainittavia tunnelmanvaihtoja sen 37 minuuttiin ei mahdu. Nostan hattua, mutta en tiedä, kuinka usein tulen Miaa kuuntelemaan, sellaisiin paikkoihin se vie.

Video ei ole enää saatavilla

M’oon isompi ku Oasis.

Missä Robbie Williams olisi ilman Angelsia?

Täytyy muistaa, ettei hän lähtenyt tekemään Life Thru a Lens -soolodebyyttiään mitenkään helpoista lähtökohdista. Ne varhaisteinit, jotka vain kaksi vuotta aikaisemmin itkivät puhelinlinjat vettyneiksi Williamsin lähdettyä Take Thatista eivät varmaan olisi vuonna 1997 eväänsä hetkauttaneet, vaikka mies olisi kutitellut haulikolla suutaan. Toki poikabändien valta oli välissä ehtinyt vaihtua girl poweriin popmusiikin ikuisten lainalaisuuksien mukaisesti, mutta oli Williams kyllä itsekin syyllinen alennustilaansa. Huumeiden vetäminen Oasiksen bäkkärillä oli alkanut kiinnostaa enemmän kuin nuorisotähteys.

Williamsin oma erityinen päihderakkaus oli kuitenkin syöminen. Kun Noel Gallagher ja Meg Matthews järjestivät kartanossaan kokaiinihenkisiä viini- ja juustokutsuja, oli Robbie se, joka kysyi lupaa syödä muiden juustolautasilta jämät. Ilman poikabänditanssimuuvien timminä pitävää vaikutusta oli lopputuloksena hahmo, jota Gallagherin veljekset häneen väistämättä kyllästyttyään luonnehtivat termillä “the fat dancer from Take That”.

Kaiken lisäksi Williamsin ensimmäinen soolosingle, pyrkyrimäinen versio George Michaelin Freedomista, oli karmaiseva floppi. Jos ja kun Williams yritti vihjata olevansa moderni versio Michaelista ja kykenevänsä vastaavaan siirtymään aikuispop-crossoverin maailmaan, niin pieleen meni.

Siihen hän kykeni vasta Angelsin ja Guy Chambersin avulla.

On kyllä hieman hämmentävää tajuta pikaisen faktojentarkistuksen yhteydessä, että Angels julkaistiin vasta Life Thru a Lensin neljäntenä singlenä. Ilmeisesti Robbieta yritettiin aluksi myydä Oasis-konnektion voimin jonkinlaisena brittipoppia villasukankutojille -juttuna. Ei tajuttu, että levyn uumenissa piili kappale, jolla oli potentiaalia muodostua paljon villasukankutomista suositummaksi ajanvietteeksi.

Jokaiseen nuottiin ulottuvassa patetiassaan täydellinen Angels on Viidestoista yö, Joutsenlaulu ja Tahroja paperilla: itseään vastaan kääntyvä virtahepo, jonka tahtiin kyynelehditään yhtä helposti häissä kuin hautajaisissa, koska siitä on tullut liikutusta tarkoittava kulttuurimeemi.

Itsekin tajusin vasta tätä kirjoittaessani pohtivani ensimmäistä kertaa koskaan, mistä tämä helvetin biisi yleensäkään tarkalleen kertoo. Ilmeisesti siitä, että vaikka elämässä tapahtuu paskoja juttuja, kaikki menee lopulta hyvin, koska enkelit. Ne rakastavat, vaikka maalliset rakkaudet lakkaisivatkin soittelemasta.

Sehän on täyttä paskapuhetta. Ei kaikki mene lopulta hyvin. Ihmiselämä päättyy kuolemaan, eikä enkeleitä ole. Niistä höperehtimisen sijaan kannattaisi käyttää aikansa maallisiin rakkauksiin. Uskon kyllä, että Robbie – hieno mies, ja varmasti kova puhumaan ufoista sängyssä – on niin tehnytkin.

Siinä sivussa hän tuhosi brittipopin tällä kappaleella, joka teki kertaheitolla Oasiksen tarpeettomaksi, kun se lopulta julkaistiin singlenä joulukuussa 1997. Ymmärrät kyllä miksi, jos kuuntelet ensin koko Be Here Now’n ja sitten Angelsin perään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaikkein hauskinta koko “fat dancer from Take That” -läpässä on, että Robbie – kukapa muukaan – rikkoi sittemmin Oasiksen katsojaennätykset samalla Knebworthin pellolla, jolla Gallagherit viettivät kultaisen hetkensä. Videon perusteella se näyttäisi tuntuneen ihan hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Popkulttuuriviitteet sinkoilivast heidän päistään kuin neonvalosta tehdyt räystäspääskyt

Kun popklassikoissa elettiin vuotta 1990, kirjoitin Primal Screamin läpimurtosinglestä Loaded. Se lainaa ison osan tenhostaan The Wild Angels -nimisestä motoristiromanttisesta leffasta napatusta samplesta. Tuo elokuva sai ensi-iltansa 1966.

Seitsemää vuotta myöhempi Kowalski taas on tribuutti vuoden 1971 kulttielokuvalle Vanishing Point – itse asiassa koko Screamin tuon niminen albumi oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soundtrackiksi tälle pätkälle, jossa Barry Newmanin esittämä Vietnam-veteraani purkaa traumojaan pakenemalla järjettömästi poliiseja autolla halki aavikon.

Näiden biisien ero onkin täsmälleen sama kuin vuosien 1966 ja 1971: Loadedissa hommat ovat niin sanotusti nousussa, bileet vasta ylimmillään, auktoriteetille näytetään hilpeää keskisormea siinä varmassa uskossa, etteivät siat voi vallankumoukselliselle sukupolvelle mitään.

Kowalski taas assosioituu vainoharhaiseen, huumelaskujen ja epätoivon sävyttämään jälkihippimaailmaan, jossa kaikki toivo vallankumouksesta on jo menetetty ja eloonjääneiden tehtäväksi on jäänyt ruumiiden laskeminen.

Kenties tällä on jotain tekemistä Primal Screamin jäsenten tunnetusti hedonistisen elämäntyylin kanssa. Seitsemän vuotta on kemikaaleista kiinnostuneelle ihmiselle pitkä aika. Siinä ehtii moni illuusio romuttua ja optimismi kääntyä pessimismiksi, day-glo -sävyt tummua mustaksi ja harmaaksi.

Mutta tätäkös minä olisin miettinyt, kun diggailin Kowalskia MTV:ltä kesällä 1997 ja ostin Vanishing Pointin ylioppilaslahjarahoillani? En ollut silloin edes kuullut Loadedia. Sen sijaan olin kyllä parin edellisen vuoden sisään ahminut Philip K. Dickin ilmeisen höyryisiä ja nimenomaan jälkihippiajan vainoharhasta ja salaliittoteorioista ammentavia tieteisromaaneja. Obskuurin elokuvan sijaan assosioin Primal Screamin synkän, synteettisen ja psykedeelisen soundin nimenomaan niihin.

Kowalski hypnotisoi minut. Biisi on valtava musta tila, jossa panssarivaunun kokoinen bassoriffi jytisyttää paikat hampaista. Kirskuvat ja korisevat synasoundit lyövät valokiiloja pimeyteen. Bobby Gillespie mutisee uhkaavasti merkityksettömiä fraaseja, ja elokuvasta napattu radiojuontaja kommentoi hengästyneesti tapahtumia.

Maagista. Hölynpölyä, mutta maagista.

Vanishing Pointin seurauksena sekä jumiuduin ostamaan jokaisen uuden sen jälkeen ilmestyneen Scream-albumin että intouduin hankkimaan myös bändin aikaisemman tuotannon. Tunnustaudun lähes kaikkien yhtyeen inkarnaatioiden faniksi, mutta kyllä tämä on aina ja ikuisesti sitä itselleni tärkeintä Screamia. Vaikka Bobby Gillespie ei varmaankaan ole suuri filosofi, hänellä ja hänen jengillään on ollut kiitettävän tarkka pelisilmä levyhyllyn sisällön ja toki myös yhteistyökumppanien valinnan suhteen. Ylivoimainen valtaosa vuoden 1997 rock meets electronica -musasta on nykyään toivottoman vanhentunutta, mutta Kowalskissa ja sen emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 60-luvulta 2000-luvulle.

Primal Screamin moniulotteisuuden ymmärtääkseen tarvitsee vain muistuttaa itseään siitä, että bändin edellisen levyn pilottisingle oli itsetietoisen luddiittimainen bilerokkihumppa Rocks. Ja sairaan hieno kappalehan sekin toki on.

Video ei ole enää saatavilla

Suede: Brett Anderson, Simon Gilbert, Richard Oakes, Mat Osman ja Neil Codling.

Olin etukäteen suunnitellut kirjoittavani Trashista aivan erilaisen tekstin. Muistissani se oli täydellisen toukokuun päivän täydellinen soundtrack: musiikkia sille ensimmäiselle lämpimälle viikonlopulle, kun katupöly ja tyttöjen vähenevät vaatteet huumaavat, takin voi lopultakin jättää kotiin ja virvokkeensa nauttia puistossa. Kuvana klisee, mutta käytännössä elämän tähtihetkiä, ajattelin – ja niin on Trashkin ilmeinen, populistinen, helppo mutta vastustamattoman ihana musiikkiesitys, ajattelin.

Sitten katsoin vuosien tauon jälkeen biisin videon, josta en muistanut paljon muuta kuin Brett Andersonin heiluttamassa persettään ja hakkaamassa tamburiinia – hyvät bileet siis. Vaan ei se mennytkään ihan niin. Näissä bileissä tunnistamattomaksi meikatut postmodernit hahmot välttelevät toistensa katsetta, ja tamburiinia rusikoivan Andersonin hymytön ilme jää tutkimattomaksi. Tunnelma on kokonaisvaltaisen vieraantunut. Biisissäkin tuntui yhtäkkiä olevan haikeaa mollisävyä, jota en ollut aiemmin siinä kuullut.

Olin valmistautunut kirjoittamaan näin: Suede teki Trashin uransa aallonpohjalla, ostavan yleisön ja kitaristineronsa hylkäämänä, hetkellä jolloin juuri kukaan ei uskonut yhtyeen tulevaisuuteen. Biisin voitonriemuinen, uhmakas tunnelma edustaakin keskisormennäyttöä epäilijöille ja brittipopin banaaliksi kaljanjuontifestariksi latistaneille bändeille, Oasikselle ja sen masentaville seuraajille. Trash on täydellistä draamankaarta noudatteleva vaikeuksien kautta voittoon -anthem, itsensä toteuttanut haave uudesta noususuhdanteesta.

Mutta ei sekään ollut näin. Luin brittipop-raamatustani, John Harrisin The Last Partysta, biisin ja sen Coming Up -emoalbumin tekoa koskevan pätkän. Vaikka Suede olikin kaupallisessa limbossa, Trash vaikuttaa lähinnä tarkkaan harkitulta siirrolta tilanteen korjaamiseksi. Brett Anderson tarvitsi hitin ja kirjoitti sellaisen. Lisäksi hän eli noihin aikoihin sosiaalisen elämänsä kulta-aikaa: loputtomia bileitä, trendikkäitä nuoria ihmisiä ympärillä, nostetta tuovia päihteitä heroiinin sijaan. Coming Upin haastatteluissakin hän dissasi aikalaisiaan lähes gallaghermaisin ottein.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Yhtäkkiä Trash ei enää tunnukaan taustamusiikilta kuuman asfaltin tuoksulle. Tiedättehän sen leffakohtauksen, jossa päähenkilö levittää kätensä ja juoksee katua alas edessä odottavaan elämän parhaaseen aikaan?

Jos se olikin naiivia toiveunta? Jos niissä uuden opiskelupaikan maailman parhaissa bileissä onkin tupa täynnä toistensa jokaista liikettä kyttääviä cooliuden vahtimestareita, jotka tekevät peliliikkeensä täydellisen työharjoittelupaikan saamiseksi jo syyslukukauden loppuun mennessä?

Jos todellinen vilpittömyys onkin mahdotonta poplaulajalle, joka oli jo kolme vuotta aikaisemmin hetken kuumin uusi nimi?

Naurettavan tarttuvana liitelevä, rullaava ja jytäävä Trash on tietysti silti esimerkillisen kova biisi. Siinä ei ole ylimääräistä läskiä sen enempää kuin Brett Andersonin poskipäissä. Sen opportunistiset iskulauseet kuulostavat liian hyviltä, että niitä kannattaisi ajatella.

Vaikea silti sanoa, onko se Sueden mestarikauden päätös vai ensimmäisiä rappion merkkejä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Totuuden toinen puoli: vuoden 1996 Suede pystyi parhaaseen suoritukseensa, kun hittipaineista päästettiin hetkeksi irti ja vajottiin yhtyeen alkukaudelle tyypilliseen yltiöromanttiseen maailman raunioiden melankoliaan. Todistetta ei tarvitse hakea Trash-singlen ja kenties yhtyeen koko uran parasta b-puolta kauempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Lush – kello kahdestatoista myötäpäivään Chris, Phil, Emma ja Miki

Camden noin vuonna 1995: lauantai-ilta trendikkäässä juottolassa. Itseään täynnä olevat tukka hyvin -brittipopjätkät kiskovat Stellaa ja brändivodkaa ja vessan puolella arvattavasti viivojakin. Sitten on aika tsekata paikan mod-prinsessat. Iskutyyli on suoraviivainen, ylivertaisia maailmanvalloittajia ja Cool Britannian suurlähettiläitähän tässä ollaan. Puolet jätkistä soittaa juuri major-diilin saaneessa bändissä (omien sanojensa mukaan), toinen puoli senttailee NME:iin tai Melody Makeriin (omien sanojensa mukaan).

Tällaiseen ympäristöön kuvittelen Lushin kolmannelta, viimeiseltä ja parhaalta Lovelife-albumilta julkaistun nerokkaan Ladykillers-singlen sijoittuvan. Yhtyeen feminiini keulakaksikko Miki Berenyi ja Emma Anderson on biisin sapekkuudesta päätellen ollut lukuisien pelimies-rutiinilla vedettyjen lähentymisyritysten kohteena. Osittain brittipop-zeitgeist taitaa kyllä tulla omasta mielikuvituksestani, sillä vaikka kappale paikannetaankin aluksi sinne Camdenin lauantai-iltaan, yksi siinä kuvatuista uroista on pitkätukkainen profeministimies – ei kuulosta ihan Damon Albarnilta.

Lush ei ollutkaan varsinainen brittipopbändi. Itse asiassa se luokiteltiin uransa alkuvaiheissa shoegazingiksi, eikä levyttäminen 4AD:lle tuota stigmaa ainakaan helpottanut. Vuonna 1992 esikoislevynsä julkaissut yhtye alkoi kuitenkin olla viimeisiä edes hetkellisesti kenkiintuijottelun trendikelkkaan päässeitä, ja pian sen oli keksittävä jotain muuta. Välivaiheen levyksi kokemani Splitin jälkeen ilmestyi Lovelife – melodinen, terävä ja erinomaisella asenteella kruunattu albumillinen ihmissuhdebiisejä.

Huipputarttuva, tehokkaan kitaramelodian kuljettama Ladykillers ei turhia konstaile. Se kertoo kolmesta eri tavoin rasittavasta miehentekeleestä, joita kaikkia yhdistää se, etteivät he ole niinkään kiinnostuneita tapaamistaan naisista kuin oman erinomaisuutensa peilaamisesta näiden kautta. Biisin kuittailu on terävää:

”When he’s nice to me
he’s just nice to himself
And he’s watching his reflection
I’m a five foot mirror for adoring himself
Here’s seven years bad luck”

Miki Berenyin kertojahahmo ei jaksaisi kuunnella moista paskanjauhantaa, vaikka seksi kiinnostaisikin. Miehistä taas ei tunnu olevan kuin puhumaan siitä.

Biisin sanoma onkin, että kannattaisi kohdata toiset ihmiset aidosti sen sijaan, että käyttää näitä vain oman kilpensä kiillottamiseen. Satunnainen seksikin voi olla kommunikaatiota ja inhimillinen kontakti, jos siihen antaa jotain itsestään. Läpinäkyvä imagonrakennus ei ole kiinnostavaa.

Aihe on ajaton, mutta kenties brittipopin kokaiinihuuman huipulla erityisen polttava.
Cool Britannia ei halunnut kohdata totuutta itsestään. Vaikka Lovelife menestyikin kohtalaisesti, todelliseen poptähteyteen sen piikikkäät kappaleet eivät Lushia nostaneet. Synkempi loppuluku yhtyeen tarinalle kirjoitettiin syksyllä 1996, kun rumpali Chris Acland hirttäytyi vanhempiensa kotona. Siitä Lush ei toipunut. Miki Berenyi on sittemmin työskennellyt aikakauslehtimaailmassa, Emma Anderson muun muassa musiikkialan PR-tehtävissä.

Video ei ole enää saatavilla

Forsman, Tolonen, Vikkula, Day

Suomen uskottavin americana-yhtye on tehnyt surun ja kuoleman merkeissä kunnianhimoisimman ja parhaan levynsä.

Them Bird Things on ehtinyt neljän vuoden aikana olla monenlaisia asioita: ensin kahden amerikkalaisen kulttisankarin ikivanhoja pöytälaatikkobiisejä esitellyt projekti, sitten Wildlike Wonder -kakkoslevyllä yhä omaehtoisempi ja parhaimmillaan ikivihreän tasoisia kantrifolk-biisejä viljellyt “oikea” bändi. Hieman erikoisten lähtökohtien takia yleisön on kenties ollut vaikea hahmottaa, mistä yhtyeessä on kysymys. Näiden ongelmien pitäisi loppua nyt.

Pachyderm Nightmarella laulaja Salla Dayn, multi-instrumentalisti Arttu Tolosen ja kitaristi Timo Vikkulan ydinkokoonpano näyttää vakiintuneen. Affe Forsman rummuissa lisää superbändipotentiaalia. Kaikki biisit ovat omia, ja kolmoslevy on niin linjakas, että konseptialbumista puhuminen on oikeutettua. Jollain tapaa vasta tämä levy tuntuu Them Bird Thingsin uran varsinaiselta lähtölaukaukselta.

Albumin syntymiseen liittyy yksi raskaimpia kuviteltavissa olevia kokemuksia: yhtyeen ystävän ja kansitaiteilijan Kustaa Haapa-ahon sairaus ja kuolema. Sitä ei ole lainkaan piilotettu rivien väliin, vaan päin vastoin kansivihkon avaa Salla Dayn koskettava kirjoitus tragediasta ja sen merkityksestä Pachyderm Nightmarelle.

Hiljaiseksi vetävää Eight Lungs And Counting -elegiaa lukuun ottamatta nämä eivät kuitenkaan ole biisejä tästä nimenomaisesta aiheesta: ovatpahan vain tummasävyisiä, usein vertauskuvallisia, pitkälti myyttisessä americana-tarinamaailmassa liikkuvia lauluja, joissa kuolema tulee muodossa tai toisessa joka kulman takana vastaan. Täytyy alleviivata, ettei kyse ole mistään sarjakuvamaisesta American Gothic -kliseillä leikkimisestä. Appalakkien maisemia, hukkuneiden merimiesten leskiä ja onnettomia morsiamia käytetään enemmänkin symboleina, joiden avulla voi kenties ilmaista asioita, joiden ilmaiseminen muuten olisi vaikeaa tai mahdotonta.

Americanasta on jo kauan sitten tullut melko tyhjä käsite. Ilmeisesti sillä tarkoitetaan mitä tahansa akustissävyistä kamaa, jossa kuuluu sekä rock että sitä vanhempi amerikkalainen populaarimusiikki. Them Bird Thingsin nykyiseen musiikkiin käsite sopii juuri yleisluontoisuutensa takia. Blues, folk, kantri ja rockabilly sulautuvat Pachyderm Nightmarella sulavaksi kokonaisuudeksi, josta ei erota saumakohtia. Edellislevyn helmet, kuten Silver Oldsmobile ja Georgia Mountain, olivat vielä tyylilajipastisseja. Nyt sellaisia ei kuulla.

Lähes reipas I Know Who Killed Robert Johnson on varmaankin lähimpänä, mutta senkin olisi voinut toteuttaa paljon tätä kliseisemmin. Olettaisin, että bändin muusikot ovat yksinkertaisesti liian idearikkaita tyytyäkseen moiseen. Jostain tulee jokaiseen biisiin kasa sellaisia sovitusideoita, joita se kaljabaarin nurkassa soittava perusbändi ei keksisi. Levyllä hyödynnetään myös kunnioitettavan laajaa akustisten soitinten arsenaalia. Senkin ansiosta kuulokuvassa on paljon enemmän vaihtelua kuin americana-levyillä keskimäärin.

Levyn avaava nimibiisi on outo ja painostava näky, joka perustuu tositapahtumaan: elefantti roikkumassa hirtettynä nostokurjen nokasta kaupunkilaisten toljottaessa. Siitä alkaa surrealistinen 12 kappaleen luurankotanssi, jota tahdittaa maailman ja ihmiselämän synkkä ja väkivaltainen mielettömyys. Rakkaussuhteet ovat huonosti harkittuja, ja ruumiita tulee paljon.

Robert Johnsonin ja keskilännessä 50-luvulla vastaantulijoita murhanneen teinipariskunnan tarinat ovat populaarikulttuurin loppuun kaluamia, mutta tällä levyllä ne ovatkin vain satunnaisia tienviittoja valtatien varressa. Pachyderm Nightmare tuntuu nimenomaan houreiselta ja tuhoon tuomitulta automatkalta myyttien Amerikan arveluttavimpien syrjäseutujen läpi. Yöksi pysähdytään motelleihin, joissa sielunsa hukanneet miehet juovat bourbonia ennen lopullista ratkaisua tai houkuttelevat viattomia baarityttöjä pahoihin virhearviointeihin.

Karnevalismin puolelle ei livetä edes huimaksi kelttiläiseksi stompiksi yltyvällä Cumberland Head Ferry Bluesilla. On kuin laulujen kertojahahmojen ja kolkkojen tarinoiden välillä olisi lievän rauhoittavien yliannostusten vahvuinen kalvo. Nämä ovat albumin nimen mukaisia surrealistisia painajaisia, tai ehkä pikemminkin kuvauksia niistä hetkistä, kun valve-elämä alkaa tuntua Nick Caven huumevuosinaan kirjoittamalta biisiltä.

Onko Pachyderm Nightmare sitten vaikeaa kuunneltavaa? Tavallaan on, koska se vie kuulijan paikkoihin, joihin harva haluaa vapaaehtoisesti mennä. Mutta toisaalta, kyllähän me niihin paikkoihin päädymme. Them Bird Thingsin kolmoslevy on voimakkaan puhdistava kokemus. Ei näin eloisasta ja raivokkaan intohimoisesta musiikista voi jäädä masentuneelle mielelle. Päätösraita Hang Your Heart On High on sitä paitsi levyn nopeatempoisin ja tuntuu korttipelivertauskuvineen välittävän sanomaa siitä, että elämä on elettävä tappiin asti ja nautittava kaikesta, mistä voi nauttia.

Biisit on merkitty koko yhtyeen kirjoittamiksi, mutta ymmärtääkseni sanoitukset ovat Salla Dayn käsialaa. Ne ovat joka tapauksessa parhaita suomalaisen yhtyeen levyltä löytyviä englanninkielisiä tekstejä, joihin olen koskaan törmännyt. Luonteva kielipelien ja metaforien hyödyntäminen on ehdoton edellytys sille, että kuulija tulee kunnolla tempaistuksi tällaiseen unimaailmaan. Them Bird Thingsillä ei ole ongelmia tämänkään suhteen.

86 Kotimainen levyvuosi alkaa komeimmalla mahdollisella tavalla. Ainutlaatuinen ja vaikuttava levy, joka tulee pysymään vuoden parhaiden joukossa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka musiikki on vakava asia, sen ei tarvitse olla ryppyotsainen asia. Energisyys ja iloinen ilme ovat tärkeitä juttuja nekin. Tämän ovat ymmärtäneet nämä kaksi pinnalta katsoen kovin erilaista esiintyjää: niin omaa nimeään kantavan yhtyeensä keulilla viime vuodet vaikuttanut Michael Monroe kuin 2000-luvun alusta kansaa hurmannut, nimeään pienikokoisempi Don Johnson Big Band tunnetaan valloittavina live-esiintyjinä ja hyväntuulisuuden lähettiläinä.

Se ei tietenkään ole estänyt Monroeta tekemästä painokkaan uhmakkaita rockbiisejä tai DJBB:tä käsittelemästä yhteiskunnallisia aiheita ja sisäavaruuden melankolisempia kulmakuntia. Siinä missä Monroe pysyy uskollisena rock’n’rollille, DJBB:n soundi on vuosien saatossa ottanut vaikutteita osapuilleen kaikista kuviteltavissa olevista genreistä. Positiivinen energia heitä kuitenkin yhdistää.

Don Johnson Big Band

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2000 Support de Microphones -omakustanteella debytoinut helsinkiläisnelikko ja maailman ehkä pienin big band, joka sai vetoapua vuosituhannen alun hiphop-buumista ja räjähti listakärkeen ja jalometallimyynteihin kakkoslevyllään Breaking Daylight (2003). DJBB on julkaissut säännöllisin kolmen vuoden välein nyt viisi albumia, joiden mittaan bändin sointi on jatkuvasti avartunut käsittämään yhä uusia sävyjä popista, funkista, jazzista, progesta, tanssimusiikista, easy listeningistä – aivan mistä tahansa. Tommy Lindgrenin hyperenerginen räppäys on muodostunut tunnistettavimmaksi elementiksi siinä, missä useat vierailevat vokalistit ja muusikot ovat tuoneet musiikkiin vielä lisää kosketuspintaa. DJBB on vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen rytmimusiikin seuratuimmista nimistä.

Miksi se kiinnostaa?

Koska sen musiikin parissa ei pääse kyllästymään. Jokaisen DJBB-levyn kuunteleminen ensi kertaa on tuntunut tutkimusretkeltä: koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takana tulee vastaan. Tyylihyppely ei kuitenkaan tunnu sirpaleiselta, vaan yhtyeen soinnissa on riittävästi tunnistettavia elementtejä. Tanssittavuus ja hiljaisemmin hehkuvat fiilistelyt vuorottelevat ja tuovat levyille dynamiikkaa. DJBB ei ole pelännyt vähemmän muodikkaille alueille tunkeutumistakaan, ja näissä puuhissaan se on usein päätynyt myös eräänlaiseksi edelläkävijäksi ja mielipidejohtajaksi.

Kokoonpano:

Tommy Lindgren (laulu, rap)
Johannes Laiho (koskettimet)
Kari Saarilahti (kitara, basso, rummut)
Pekka Mikkonen (saksofoni, huilu)

Julkaisut:

Support de Microphones (omakustanne, 2000)
Breaking Daylight (Universal, 2003)
Don Johnson Big Band (Universal, 2006)
Records Are Forever (Universal, 2009)
Fiesta (Universal, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…värikäs, lämmin, rohkea

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…sellaista kuvitteellista Prince-kokoelmaa, jolle on lätkäisty purppurakääpiön tyylilajikokeilujen kaikki ääripäät.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…slotti laadukkaan Miami Vice -uusintaversion soundtrackilla.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…voitokkaan paluun tekevä OutKast, joka tosin joutuisi pinnistelemään tosissaan päihittääkseen suomalaiset.

Kahden vuoden päästä…
…DJBB on tietysti viimeistelemässä vuonna 2015 julkaistavaa kuudetta levyään. Siitä voi hyvinkin tulla heidän varsinainen mestariteoksensa, sillä tällaiset yhtyeet eivät ole tähdenlentoja.

Michael Monroe

Video ei ole enää saatavilla

Kuka hän on?

Aito suomalainen rocklegenda: Hanoi Rocksin vokalistina 1980-luvun alkuvuosina tähteyteen noussut persoona, tähti ja ikiliikkuja, joka on käynyt läpi liian monia loisteliaita ja vaikeita vaiheita tässä toistettavaksi. Hanoin toisen tulemisen päätyttyä Monroe perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on yllättäen noussut isommaksi jutuksi kuin mikään miehen tekemisistä yli neljännesvuosisataan. Monroe taitaa olla elämänsä keikkakunnossa, vuoden 2011 alussa julkaistu Sensory Overdrive -albumi valittiin muun muassa Classic Rock -lehden vuoden levyksi, ja Suomen listaykköseksikin se ylsi. Lähiaikoina ilmestyvältä seuraavalta albumilta voi odottaa vaikka mitä, jopa kansainvälisestikin.

Miksi hän kiinnostaa?

Monroessa on ensinnäkin enemmän kansainvälisen rocktähden auraa kuin kenessäkään toisessa suomalaisessa. Hän on välittömästi tunnistettava ja äärimmäisen mediaystävällinen hahmo, joka ei ole tehnyt sanottavasti kompromisseja uransa aikana. Se, että globaalit rocksupertähdet arvostavat häntä ja pudottelevat hänen ja Hanoi Rocksin nimiä haastatteluissa ei haittaa lainkaan. 2010-luvulla olennaisinta tuntuu silti monelle olevan, että Monroe tekee ärhäkkäintä rockiaan aikoihin ja vetää takuuvarmasti hyvän shown illasta toiseen. Monroe bändeineen edustaa ”vanhojen hyvien aikojen” tuulahdusta Spotifyn ja latauslistojen maailmassa.

Kokoonpano:

Michael Monroe (laulu)
Dregen (kitara)
Steve Conte (kitara)
Sami Yaffa (basso)
Karl Rockfist (rummut)

Julkaisut (soolo / Michael Monroe Band):

Nights Are So Long (Yahoo!, 1987)
Not Fakin’ It (Mercury Records, 1989)
Peace of Mind (Poko Rekords, 1996)
Life Gets You Dirty (Steamhammer, 1999)
Whatcha Want (Steamhammer, 2003)
Another Night In the Sun: Live in Helsinki (Spinefarm Records, 2010)
Sensory Overdrive (Spinefarm Records, 2011)

Jos artistia pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…uupumaton, valoisa, liikkuvainen

Artisti on todennäköisesti kuunnellut elämässään eniten…
…MC5:n Back In The U.S.A.:ta.

Jos artisti saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…saada joskus vuosien, vuosien kuluttua kuolla äkillisesti kesken räjähtävän energistä keikkaa.

Jos artisti pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…Stooges, mutta lämmittelypesti saattaisi jäädä lyhyeksi, kun Monroe bändeineen peittoaisi pääesiintyjän illasta toiseen.

Kahden vuoden päästä…
…Monroen seuraavaa levyä ja uusia keikkoja odotetaan maailman rockpiireissä kiihkeästi, ja Michael Monroe Bandin toinen levy on noussut kansainväliseltä myynniltään hänen menestyneimmäksi julkaisukseen koskaan.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Back For Good oli Take Thatin ainoa iso jenkkihitti. Sen kunniaksi kuva, jonka taustalla Vapaudenpatsas.

”Got your picture right beside me
Got your lipstick mark still on your coffee cup”

Tämä on klassista. Ilmeisesti tytöt käyttävät huulipunaa vain voidakseen jättää itsestään muistijälkiä, jotka sitten, heidän jo poistuttuaan, laukaisevat pojissa tarpeen kirjoittaa nyyhkyballadeja. Niistä tykkäävät toiset tytöt, jotka olisivat aivan valmiita antautumaan balladeja kirjoittaville pojille kokonaan, sillä kipunsa ja kyyneleensä paljastava poika on suloisinta maan päällä.

Jotenkin näin kuvittelisin prosessin menevän, vaikka oikeastaan olen tästä kirjoittaessani vieraalla maalla.

Popnörtiksi jollain tasolla lukeutuvan mieshenkilön kuuluukin todeta, että Take Thatin Back For Good on hieno biisi ja näin korkealla tälläkin klassikkolistalla siksi, että se on upea näyte klassisesta poplaulunkirjoitustaidosta. Lisäksi pitää mainita, ettei biisi suinkaan ole minkään tuotantotiimin mestarityö, vaan bändin laulaja-kiiltokuvapoika Gary Barlow’n magnum opus.

Totta, totta. Take That ei ollut huono poikabändi aiemminkaan, mutta yhtyeen ensimmäisen toimintakauden viimeisen levyn suurin hitti on se biisi, joka nousee kaikilla tavanomaisilla laatukriteereillä heidän parhaakseen. Back For Good on huikeaa pop-pumpulia: riittävän yksinkertainen, sopivan hienostunut, ehdottoman sydäntäsärkevä, viimeisen päälle toteutettu. Sokerinen, mutta ei ylimakea. Tunteellinen, mutta ei juustoinen. Ajattomaksi sovitettu, hempeillä lauluharmonioilla silattu. Juuri sellainen kuin sen kuuluu olla, siis täydellinen.

Tällainen biisi kertoo aina rakkaudesta, ja mahdollisia perusnäkökulmia on muutama. Back For Goodissa on valittu se, jossa poika anelee tyttöä tulemaan takaisin ja jäämään loppuiäkseen. Jos tyttö näin tekee, tulee kaikki menemään ihan sataprosenttisesti juuri niin kuin tyttö haluaa. Aiemmin sanotut sanat ja tehdyt teot olivat harkitsemattomia, ne eivät edustaneet sitä, mitä poika oikeasti tuntee. Totuus asioista on, että poika rakastaa tyttöä ehdoitta ja on valmis tekemään tämän hyväksi kaiken.

Mutta Back For Goodissa sinänsä näppärästi kirjoitettua käyttölyriikkaa edustava teksti on lopulta vain yksi teinisydäntä hellästi kosketteleva instrumentti muiden joukossa. Sen on tarkoitus virittää kuulija oikeaan tunnetilaan, mutta tähän Take That vuosimallia 1995 toki pystyi ihan vain olemalla Take That.

Bändin poikien ja sen 14-vuotiaan makuuhuoneessaan herkistelevän tytön väliin ei pääse, vaikka kuinka hehkuttaisi Back For Goodin muotopuhtautta ja virheettömyyttä. Olo on samanlainen kuin tarkastellessa ulkopuolisena sitä kaveripiirin täydellisintä pariskuntaa, joka liikkuu kaikkialla yhdessä, ei riitele koskaan, osaa koskettaa toisiaan etkoilla sohvannurkassa juuri oikealla hetkellä, vaihtaa isommassakin seurueissa katseita, joita ei ole tarkoitettu kenellekään muulle. Facebookissa se poika kirjoittaa sen tytön seinälle tämän olevan ihana aivan ilman mitään nimenomaista syytä. Tyttö vastaa, että sinäkin olet ihana. Liketät päivitystä ja liketät vastausta, mutta ketä se kiinnostaa?

Ei tietenkään ole sattumaa, että kirjoitan tässä pojista ja tytöistä, enkä miehistä ja naisista.

Video ei ole enää saatavilla