”Ensin pienet blossit. Sitten saatan vaikka tappaa sinut, koska olet niin kaunis.”

22.9.1957 Australiassa, Warracknabealissa syntynyt Nicholas Edward Cave on rockin suurimpia kulttiartisteja kautta aikojen. Caven tuimailmeinen, vanhahtavalla tavalla synkkä hahmo on tuttu monelle sellaisellekin, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet herran musiikkia. Hän on niitä rockin aatelisia, jotka ovat kyenneet raivaamaan itselleen pysyvän paikan siellä, missä artistin on luultavasti mielekkäintä olla – ”vaihtoehtoisten” nimien terävimmässä kärjessä, mutta kaukana niistä kuvioista, joissa tavoitellaan ykköshittejä ja miljoonien albumimyyntiä.

Tällainen ei onnistu ilman selvää, välittömästi tunnistettavaa visiota, mutta yleensä se ei onnistu myöskään ilman rohkeutta kehittää tuota visiota, antaa sen elää ajan mukana. Cavella tätä rohkeutta on ollut. Helmikuussa ilmestynyt Push The Sky Away kuulostaa kovin erilaiselta kuin Birthday Partyn ensilevytykset, mutta oletettavasti ummikkokin löytäisi niistä jotain samaa – vaikkapa taustalla jonkinlaisena pohjavireenä aina kulkevan ruhjotun bluesin. Tai sitten ihan vain Caven artistipersoonan, läsnäolon. Se on jotain epämääräistä ja hankalasti käsitteellistettävää, mutta kyllä sen aistii. Kaksikymppinen Cave oli vihaisempi ja enemmän sekaisin kuin 55-vuotias, mutta melodraaman ja mustan huumorin yhdistäminen ja maailman rujon laitapuolen tarkasteleminen leimaa lähes kaikkia hänen tekemisiään.

Tässä vaiheessa on todettava, että kuten eräissä aiemmissakin diskografiajutuissa, nyt on kyse melko kritiikittömästä fanin ylistyslaulusta. Caven musiikki on seurannut minua lähes 18 vuoden ajan, siitä asti, kun Where The Wild Roses Grow -murhaballadi ensimmäisen kerran osui silmiini MTV:n videovirrassa. Jotkin Cave-levyt ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, mutta yhtään keskinkertaista en onnistu varsinaisten studioalbumien joukosta löytämään. On myös huomattava, että fanienkin keskuudessa on helppo saada aikaan kiivas väittely eri pitkäsoittojen meriiteistä – yhdelle hurja varhaistuotanto on sitä ainoaa oikeaa, toinen arvostaa 2000-luvun ”kypsää” Cavea.

Tämä diskografia on järjestetty osin vähän mielivaltaisestikin kolmeen eri ”paremmuuskategoriaan”, mutta olen pyrkinyt esittelemään artistin uran eri vaiheita tasapuolisesti ja kuvailemaan, millaisissa tunnelmissa milloinkin liikutaan.

Lukija voi sitten tehdä omat arvostelmansa. Kuunneltavaa lähes 35 vuoden tuotannossa riittää.

Olen rajannut artikkelin käsittelemään ensisijaisesti Bad Seedsin ja Grindermanin studiolevyjä. Nekin muodostavat nälkävuoden mittaisen julkaisuluettelon, jonka lisäksi Cave on puuhaillut ennen Bad Seedsiä ja myöhemmin siinä ohessa kaikenlaista muutakin. Sitä sivutaan lopussa lyhyesti.

 Tutustu näihin heti

 The Firstborn Is Dead (1985)

Bad Seedsin toinen levy jalostaa esikoisella hahmotellut ideat kiteytyneempään ja vähemmän kaoottiseen muotoon. Tässä vaiheessa Cave ei oikeastaan ajatellut biisilähtöisesti – tai ehkä Firstbornin pitkät, narkoottisesti matelevat goottibluesit pitäisi mieltää biisien luurangoiksi, tarkoituksella lihoista kalutuiksi. Levyn tekemisen aikaan Cave pyöri Berliinissä huumekoukussa ja kehitti pakkomielteen Amerikan syvän etelän mytologiseen maisemaan ja jostain syystä erityisesti Elvikseen. Uhkaava avausraita Tupelo, vaihtoehtoinen luomiskertomus ja albumin kirkkain yksittäinen helmi, innoittuukin juuri kuninkaan synnyinyöstä ja hänen kuolleena syntyneestä kaksoisveljestään.

Yleensäkin Cave ja hyytävän vähäeleisesti soittava yhtye maalaavat synkkää ja surrealistista kuvaa kammottavaksi vääristyneestä bluesmaisemasta. Kun sekaisin oleva taiteilijamme kanavoi sokeaa blueslegendaa Blind Lemon Jefferson -mestariteoksella, tuntuu kuulijastakin siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

The Good Son (1990)

Viisi vuotta myöhemmin Caven biisinkirjoitustyyli oli kehittynyt pari astetta perinteisempään suuntaan ja Bad Seedsin soundi rikastunut ja saanut uusia sävyjä. The Good Son saattoi järkyttää tuonaikaisia Cave-faneja jo avausraidallaan: Foi Na Cruz on harras, kuorostemmoille sovitettu laulu, joka kuulostaa lähinnä virreltä. Seesteinen rakkausballadi Ship Song lie ollut vielä kovempi pala, mutta sävellyksen yksiselitteinen hienous silasi siitä nopeasti Cave-klassikon. Toinen ikivihreä on pitkäaikaisen sidekickin Blixa Bargeldin kanssa duetoitu The Weeping Song – kosketinvetoinen herkistely sekin, mutta tekstiltään pykälää vittumaisempi.

Koko albumi on timanttisten sävellysten juhlaa, ja toki esimerkiksi maanisella The Witness Song -bluesvariaatiolla annetaan palaa jyrkemmälläkin otteella. Cave-levyksi The Good Son on suorastaan valoisa, ja se kuulostaa joka nuotiltaan huiman innoittuneelta. Tässä vaiheessa miehen uraa paras mahdollinen veto.

Video ei ole enää saatavilla

Henry’s Dream (1992)

Neil Youngin luottotuottajana kunnostautuneen David Briggsin kanssa tehty The Good Sonin seuraaja on sikäli mielenkiintoinen levy, että tiettävästi Cave itse ei sitä juuri arvosta. Egot taisivat törmäillä albumia tehtäessä. Briggs harrasti tunnetusti rujoa soundimaailmaa, ja edeltäjäänsä verrattuna Henry’s Dream onkin romuluinen ja kolkko teos, kuin preerian autiokaupungin laitamilla ympäripäissään hortoileva langanlaiha saarnamies. Sen vinoutuneet ja Caven mittapuullakin synkät tarinat hyötyvät kuitenkin tästä kuivakkuudesta.

Puhtaasti biisimateriaaliltaan levy ei ehkä ole miehemme parhaita – kun kappaleita on vain yhdeksän, Christina The Astonishing -pyhimystarinan sisällyttäminen joukkoon ei tunnu mielekkäältä – mutta kokonaisuus toimii ja kouraisee. Dynamiikkaa tuo sitten levyn loppupuolella yksi Caven upeimmista romanttis-traagisista balladeista, mustan samettinen Loom Of The Land.

Henry’s Dream saattaa olla levy valikoituun makuun, mutta ansaitsee paikkansa diskografian kärkipäässä siksikin, että se on ehkä viimeinen albumi, jolla kuullaan alkuaikojen sekopäissään hourailevaa ja aidosti pelottavaa Cavea. Mikä ei tietenkään tarkoita, että hyvä musiikki olisi loppunut tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Let Love In (1994)

Nimittäin heti seuraava Bad Seedsin studiolevy on se, jonka ase ohimolla tivattaessa nimeäisin Caven kirkkaimmaksi mestariteokseksi. Millään muotoa seestynyttä Cavea ei tämäkään rakkauden, kuoleman, päihteiden ja väkivallan täyttämä laulukokoelma edusta, mutta täyteläinen, iso soundi jatkaa sillä tiellä, jolle oli jo The Good Sonin myötä astuttu.

Toinen albumia leimaava seikka on artistin tuolloinen asuinkaupunki, slummien ja kuolemanvaarallisten rikollisten São Paulo. Let Love In on puolillaan tarinoita tosielämän rikoksista ja väkivallasta, vaikka esimerkiksi ikimuistoisella Red Right Handilla aihepiiri saakin vanhatestamentillista myyttistä hohtoa. Silti albumin tekstit tuntuvat todellisemmilta ja enemmän moderniin maailmaan kytkeytyviltä kuin 80-luvun Caven visiot vanhasta, verenkarvaisesta kansantarinoiden maailmasta.

Ennen kaikkea Let Love In on silti käytännössä täydellinen biisikokoelma, jonka tyylillinen skaala ulottuu ylellisesti sovitetuista balladeista vimmaiseen rokkaukseen. Tällä levyllä klassisen kauden Bad Seeds on jumalaisimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

No More Shall We Part (2001)

Tuottelias artistimme piti vuosituhannen vaihteessa uransa pisimmän levytystauon: neljän vuoden aikana ilmestyi vain kokoelma, jolta ei löydy uusia biisejä. Paluu tapahtuikin melkoinen magnum opus kainalossa. No More Shall We Part on levy, joka ei taida miellyttää jääräpäisimpiä Birthday Party -faneja, mutta allekirjoittaneelle se näyttäytyy hätkähdyttävän laulunkirjoitus- ja sovitustaidon lopputuloksena.

Toisin sanoen se jatkaa musiikillista päälinjaa, jonka Cave oli valinnut jo vuosia aikaisemmin – mutta kerrontaperspektiivi on nyt erilainen. Vereslihaisen henkilökohtaisen The Boatman’s Callin jälkeen lauluntekijä on saanut omat asiansa järjestykseen ja vetäytynyt ikkunaansa tarkkailemaan maailman kauneutta ja julmuutta. Upea avausraita As I Sat Sadly By Her Side valaisee juuri tätä ulkopuolelle asettuvaa näkökulmaa. Toki esimerkiksi nimiballadi kuulostaa vilpittömältä, joskin hieman vittumaiselta uskollisuudenvalalta, mutta siinäkin pääosaan nousee ihan vain taito kirjoittaa tällainenkin laulu.

Kuvaan kuuluu, että levyn pääosin pitkät biisit kulkevat hautajaiskulkueen hitaudella ja määrätietoisuudella. Rokki ei todellakaan soi. Instrumenteista pääosassa ovat koskettimet. Viileän analyyttinen tummasävyisyys saattaisi vieraannuttaa, ellei Cave taustajoukkoineen olisi niin kertakaikkisen hyvä siinä, mitä tekee.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihin seuraavaksi

Your Funeral, My Trial (1986)

Anakronistisessa tupla-ep-formaatissa aikanaan julkaistu levy toimii cd-bonuksineen hyvin tavallisena albuminakin. Pääosin se on loogista jatkoa ensimmäisille Bad Seeds -levyille – tumma kauneus vuorottelee raivopäisen kohkaamisen kanssa – mutta synkeän pidättelevä nimiballadi viittoo tietä eteenpäin.

Ennen kaikkea julkaisu kannattaa kuitenkin ottaa haltuun huikean The Carnyn takia. Junnaava folk-eepos on Caven uran parhaita biisejä, muodoltaan täysin omaperäinen ja tekstiltään miehen Southern Gothic -pakkomielteen ällistyttävä huipentuma, jota voisi analysoida loputtomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Tender Prey (1988)

Levy sijoittuu täsmällisesti varhaisen Bad Seeds -musiikin ja The Good Sonin väliin. Sen bluesrockit ovat aiempaa jäsentyneempiä, ja lomassa kuullaan balladeita, jotka ovat melodisia, mutta edelleen poikkeuksetta synkkää kertomaa. Materiaali on keskimäärin erittäin hyvää, mutta albumi muistetaan ennen kaikkea The Mercy Seat -klassikosta, joka on kiistatta Caven elämää suurempia biisejä eikä tyhjenny mihinkään parin virkkeen kuvaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Murder Ballads (1996)

Oma Cave-fanitukseni alkoi siis tästä, ja ensi-ihastuksella on toki aina paikkansa ihmisen sydämessä. Murder Balladsia on silti hieman hankala rankata tiettyyn kohtaan Caven diskografiaa. Ainakin se poikkeaa kaikista muista Bad Seeds -levyistä. Se on konseptin ehdoilla tehty albumi, ja itse konseptihan on nerokas: kommentoida, päivittää ja laajentaa Cavelle rakasta murhaballadiperinnettä.

Levyllä on useita klassikoita, mutta varsinkin loppupuolella, biisimateriaalin tason hieman notkahtaessa, se tuntuu huonona päivänä lähtökohtiensa vangilta. No, Murder Balladsia ja sitä iki-ihanaa villiruusubiisiä on ainakin kiittäminen miehen musiikin tuomisesta lukemattomiin uusiin korviin.

Video ei ole enää saatavilla

The Boatman’s Call (1997)

Murder Balladsia seurasi vain vuoden kuluttua lähtökohdiltaan täysin päinvastainen levy. Useammankin huonosti päättyneen naisjutun innoittama The Boatman’s Call on syntynyt ilmeisen pakottavasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Paljaat tunteet vaativat ilmiasukseen paljasta musiikkia: albumi on vähäeleinen, karu, niukasti säestetty, täysin akustinen ja koostuu pelkistä balladeista. Kannen rehellisen rosoinen mustavalkokuva Cavesta kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Into My Arms ja pari muutakin biisiä ovat klassikkoja, ja Caven kyky sanallistaa tällaiset helposti kliseiden armoille joutuvat tunteet herättää kunnioitusta. Toisaalta The Boatman’s Call on kiistatta melko raskasta kuunneltavaa, eikä sovi ihan mihin tahansa tilanteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Abattoir Blues / Lyre Of Orpheus (2004)

Kuten nimi antaa ymmärtää, tässä on kyse periaatteessa kahdesta levystä, jotka julkaistiin samassa paketissa. Voi toki kysyä, onko se kuulijan näkökulmasta eri asia kuin tupla-albumi.

No, useimmat cd-aikakauden tuplalevyt ovat huonoja ideoita, mutta Cavella oli menossa tuottelias kausi, eikä yhteensä 17 biisin mittainen paketti ole mikään hahmoton möhkäle. Biisimateriaalin puolesta se on itse asiassa parasta 2000-luvun Cavea. Tyylillinen kirjo ulottuu rockin runttauksesta viihteellisiin balladeihin, mutta lähes kaikki toimii sataprosenttisesti. Leimallisena mausteena useassa biisissä kuullaan gospel-kuoroa, joka vie varsinkin hiuksia nostattavan hienon O Children -synkistelyeepoksen uudelle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Push The Sky Away (2013)

Ensimmäinen Bad Seeds -levy viiteen vuoteen vei Caven lauluntekoa taas uuteen suuntaan. Levyn vähäeleinen ilmaisu ja puolittain puhutut lauluraidat karttavat niin ilmeisintä melodisuutta kuin räväkkää bändimusisointiakin. Kestokuuntelussa albumi osoittautuu vangitsevaksi ja yhä uusia hienovaraisia yksityiskohtia sisältäväksi. Cave on monella biisillä sarkastisimmillaan, mutta kauneuttakin löytyy riittämiin. Omaperäinen ja erinomainen levy, joka voi nousta lopulta diskografiassa vaikka kuinka korkealle.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihinkin

From Her To Eternity (1984)

Bad Seedsin debyytti on kaoottinen, raivopäinen, uhkaava ja epätoivoinen levy, joka on varmasti kuulostanut juppiaikakauden nousuvaiheessa toiselta planeetalta tulleelta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole, monin paikoin vaikuttavaa kylläkin. Hiipivä versio Leonard Cohenin Avalanchesta ja levyn kohokohdaksi nouseva nyrjähtänyt nimibiisi tarjoavat hieman tarttumapintaa. Cd-painokselta löytyy myös samoihin aikoihin singlenä ilmestynyt, yllättävän perinteinen tulkinta Elviksen In The Ghettosta.

Video ei ole enää saatavilla

Kicking Against The Pricks (1986)

Cave tykkää levyttää covereita ja on siinä lajissa vielä aika hyväkin. Esimerkiksi B-Sides And Rarities -boksilta löytyvä tulkinta Neil Youngin Helplessistä on loistava, ja onhan niitä versioita tunnetusti itse albumeillakin. Kicking Against The Pricks koostuukin sitten pelkästään covereista, eikä ole tarpeellisinta Cavea. Ei se silti huonokaan ole, joskin pari vetoa olisi voinut karsia.

Helmistä esimerkiksi vanhan Muddy Water -bluesin melodramaattinen sovitus on loistava. Vastaavia obskuriteetteja voisi olla enemmän. Sen sijaan Hey Joen uusi kerranta ei tuo maailmaan mitään olennaista lisää.

Video ei ole enää saatavilla

Nocturama (2003)

Kaksijakoinen levy, jonka balladiosasto lipsahtaa välillä yllättävän pliisun viihteellisyyden puolelle, mutta joka sisältää toisaalta tulenpalavan raakaa rokkausta (Dead Man In My Bed ja15-minuuttisessa älyttömyydessään huikea Babe I’m On Fire). Eihän tämäkään ole lähelläkään paskaa, mutta Bad Seedsin levyistä olen tottunut pitämään Nocturamaa vähiten hienona.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman (2007)

Myöhempien aikojen Bad Seedsin jäsenistä koottiin erillinen äijätrio, jolle Cave kanavoi testosteroninkatkuisen materiaalinsa. Grinderman ammentaa bluesperinteestä ja meluisammasta rockista ja äijäilee ohjelmallisesti, mutta itseironisesti. No Pussy Blues on jo klassikko, mutta ensimmäisen Grinderman-levyn materiaali on muutenkin vahvaa, ja seassa on sopivina annoksina seesteisyyttäkin. Hieno levy, ehkä paras tähän viimeiseen kategoriaan päätyneistä.

Video ei ole enää saatavilla

Dig, Lazarus, Dig! (2008)

Viimeistään Push The Sky Awayn ilmestyessä alkoi tuntua siltä, että tätä lähes yhtä erinomaista albumia vähän aliarvostetaan. Meno on maksimalistisempaa kuin tämän molemmin puolin ilmestyneillä Grinderman-levyillä, mutta kupletin juoni on silti pitkälti rock. Tekstit virnuilevat vinosti niin uskonnolle kuin taiteilijan ja yleisön suhteellekin, hienoja biisejä riittää. Ehkä levyn ongelmaksi koettiin, ettei se edusta Caven tuotannossa mitään tiettyä ääripäätä tai tunnu muutenkaan statementilta.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman 2 (2010)

Partaisten ja rasvaisten äijien kakkoslevylläkin on ystävänsä, ja kyllähän näistä tyypeistä ääntä lähtee toisellakin kierroksella. Oma ongelmani albumin kanssa johtuu biisien puutteesta. Joku voisi väittää tätä pointin hukkaamiseksi – lienee makuasia, pitääkö tämänsorttista runttausta ilman kuningaskappaleita mitenkään äärettömän kiinnostavana. Joka tapauksessa allekirjoittaneen soittimessa Grinderman 2 on viettänyt vielä selvästi vähemmän aikaa kuin Nocturama.

Video ei ole enää saatavilla

Muut tekemiset

Boys Next Door ja Birthday Party

Caven ensimmäisen levyttäneen bändin Boys Next Doorin albumi Door (1979) on paikoin oikeinkin hyvää uutta aaltoa tai post punkia. Ei se aikakauden muun vastaavan kaman seasta silti kummemmin erotu. Caven myöhemmiltä tekemisiltä se ei kuulosta juuri lainkaan.

Hyvää syntymäpäivää sinulle, rakkain…

Boys Next Door muuntautui pikaisesti Birthday Partyksi, jonka kolmen albumin ja muutaman ep:n mittaisella tuotannolla onkin sitten vankka klassikkomaine. Yhtye kehitti autotallirockista ja bluesista maanisen, junnaavan ja vankkumattoman epämelodisen ja äänekkään mutaation, joka tekee vaikutuksen silkalla intensiteetillään. Bad Seedsistä Birthday Party eroaa keskeisimmin siinä, että se oli niin sanotusti oikea bändi ja teki musiikkiaan bändisoiton ehdoilla. Caven vauhko vokalistipersoona vie hommaa eteenpäin, mutta laulunkirjoittajana hän löysi itsensä vasta omilleen lähdettyään.

Birthday Partyn albumeista paras on se viimeinen, Junkyard (1982), joka hetkittäin ennakoi jo tulevaa, jäsennellympää ilmaisua. Sen täydennykseksi kelpaa vaikkapa 90-luvun alussa julkaistu Hits-kokoelma, jonka nimi on kyllä harvinaisen epäkuvaava. Useimmat yhtyeen huippuhetkistä se kuitenkin sisältää.

Video ei ole enää saatavilla

Live ja kokoelmat

Bad Seedsiltä on julkaistu yksi virallinen livelevy, Live Seeds (1993). Se onkin erittäin hyvä lajissaan: tämä oli klassisen kokoonpanon kulta-aikaa, ja Cave tuntuu usein olevan tulossa stereoista ulos. Paikan päällähän tämä meininki olisi tietysti pitänyt todistaa. Mukana on muualta löytymätön ja hyvä versio Nina Simonen Gold Ringistä.

The Best Of (1998) ei sisällä uusia biisejä ja soveltuu lähinnä lahjaksi äidille tai seurustelukumppanille, jota yrität koukuttaa Caven musiikkiin. Sitä vastoin kolmen levyn B-Sides And Rarities (2005) on ehdottoman suositeltava. Silloin, kun single oli vielä voimissaan, Cave haaskasi pikkulevyille tolkuttoman nerokkaita biisejä. Esimerkiksi villiruususingleltä löytyvä The Ballad Of Robert Moore And Betty Coltrane olisi varmaan Murder Balladsin paras esitys, jos se olisi albumille päätynyt. Lisäksi mukana on useita soundtrackeille ja tribuuttilevyille tehtyjä, enimmäkseen oikein hyviä covereita.

Grinderman 2 RMX (2012), remix-levy Caven ehkä vähiten nerokkaasta levystä, on omituinen idea. Kiekko on silti ihan kiinnostava ja ainakin riittävän erilainen kuin alkuteos.

Video ei ole enää saatavilla

Elokuva ja kirjallisuus

Soundtrackien parissa Cave on puuhaillut jo 90-luvun alusta asti, ja näitä on julkaistu levyinäkin. No, te tiedätte, millaisia soundtrack-levyt ovat. Harvoin ne ovat tarpeellisia leffasta irrotettuna. Joitakin yksittäisiä olennaisuuksia löytyy, esimerkiksi The Proposition -soundtrackilta (2006) löytyvä Rider Song on hieno biisi.

Mainittu pätkä oli Caven debyytti käsikirjoittajana, ja tämäkin rooli häneltä näyttäisi taittuvan hyvin. Niin Proposition kuin Lawlesskin (2012) ovat toimivia väkivaltaisia rymistelyjä, toinen Australian, toinen syvän etelän takamailta. Testaamatta on, sujuisiko muunkinlainen ilmaisu.

Kirjallisuuden puolella Cave on poikennut mukavuusalueeltaan kauemmas. And The Ass Saw The Angel -esikoisromaanin (1988) hallusinatorinen delta-angsti tosin liikkuu pitkälti samoissa tunnelmissa kuin ensimmäiset Bad Seeds -levyt. Ei mikään helppo kirja, mutta varsin väkevä. 20 vuotta myöhemmin The Death Of Bunny Munro (2009) olikin sitten jotain aivan muuta. Hirtehinen ja groteski äijäilysatiiri sisältää hauskat hetkensä, mutta ei se nyt kovin suurta kirjallisuutta ole.

Aivan lopuksi mainittakoon vielä elokuviin liittyen yksi olennainen Cave-hetki: Bad Seedsin live-esitys From Her To Eternitystä Wim Vendersin klassikkoleffassa Der Himmel über Berlin (1987). Kohtaus löytyy vaikkapa YouTubesta ja on varmasti parhaita livemusiikin käyttöjä elokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkän romanttisin klassikko on ovela rohkaisupuhe maailman epävarmimmalle olennolle, teini-ikäiselle suomalaiselle koiraalle.

Kauko Röyhkä debytoi 21-vuotiaana ihmepoikana niin kirjallisuuden kuin musiikinkin saralla, mutta muutamassa vuodessa hän oli ajanut itsensä marginaaliin. Narttu-yhtyeen melko omituinen uuden aallon lonksuttelu ja artistin tarkoituksellisen ärsyttävä julkinen persoona pitivät levynostajat loitolla. Oli tehtävä jotain.

Ensin syntyi vuonna 1983 melodisempi ja jäsentyneempi Onnenpäivä-albumi, jota voi pitää Röyhkän ensimmäisenä klassikkona. Mutta tuloillaan oli jotain vieläkin popimpaa. Tosin aluksi se oli vain Kaukon tekemä demonraakile, jota soitettiin keikoilla sellaisenaan.

“En muista mitään erityistä Lauralle-biisin synnystä. Tein paljon biisejä rämpyttämällä kitaralla jotain alkeellista parin-kolmen soinnun juttua ja keksimällä melodian ja sanat”, Röyhkä kertoo.

“Biisiä soitettiin jo melko alkeellisena sovituksena ja keikoillakin paljon ennen Lauralle-albumin levyttämistä. Keikkasovitus meni melko lailla Kaukon tekemän demon mukaisesti, askeettisesti. Soinnut olivat mallia erittäin perus”, Nartun tuolloinen kitaristi Riku Mattila muistelee.

Sitten yhtyeestä jo eronnut, mutta sen miksaajaksi palannut basistilegenda Mats Huldén otti biisin käsittelyynsä.

“Kaikki muuttui dramaattisesti, kun Mats soinnutti biisin 1960-luvun popin henkeen, tyyliin Lovin’ Spoonful, Beach Boys, Beatles. Hyvin hienovaraisesti ja harmonisesti ja ihan eri levelillä kuin mihin me olimme koskaan aiemmin päässeet”, Mattila ylistää.

“Mats sävelsi lisäksi vielä kitaraintron, joka lienee kaikkein leimallisin klangi, kun kappaleen kuulee ja se alkaa. Minun ideastani biisiin tehtiin Ronettes-henkinen rumpukomppi. Mutta suurimman sovitustyön biisiin teki siis nimenomaan Mats Hulden, ihan ominpäin. Myös biisin bassokuvio on ääni ääneltä Matsin kirjoittama. Näitä sitten opeteltiin ihan kuuliaisina muskarioppilaina.”

Näin syntyi joka nuotillaan auvoisaa positiivisuutta henkivä puoliballadi, jonka Röyhkä kruunasi yhdellä nuoruusvuosiensa vilpittömimmin tunteellisista laulusuorituksista. Vilpittömän romanttinen oli sen tekstikin.

Lauralle-biisin tehneet Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat tehneet 2000-luvulla kaksi yhteistä albumia.

Tämä tarina on tosi

Onnenpäivä oli päättynyt nimibiisiin, jossa nuoren jätkän ensimmäinen parisuhde päättyy niin kuin ne yleensä päättyvät ja maailma menee palasiksi. Seuraavan albumin otsikkoraita käsitteli samaa tematiikkaa paljon rohkaisevammasta näkökulmasta.

Lauralle-biisin alussa kertoja on jännittävässä tilanteessa, josta on vain suoriuduttava:

“Jos nyt en niin en mene ollenkaan
olen koputtanut, tule avaamaan
oi Laura, Laura
ovi aukeaa”

Ensin nuoren miehen on kohdattava kuitenkin tytön veli ja vanhemmat.

Kun Laura itse ensimmäisen säkeistön lopussa astuu näyttämölle, käy ilmi, ettei hän edes tunne kosijaansa. Mutta tällä on visiitilleen hyvät perustelut.

“Niin minua et sinä huomannut
olen kadulla aina ja näin sut tänä aamuna
En tavallisesti tai milloinkaan ole lumoutunut kuten aamulla
oi Laura Laura, oli pakko uskaltaa”

Dramaattisen empivän hetken jälkeen tilanne laukeaa helpotukseen. Laura nauraa ja johdattaa kertojan huoneeseensa. Seuraa Riku Mattilan juhlallinen kitarateema, joka tuntuu kuvittavan sävelillä huoneen tapahtumia, joita kertojan kokemus ei vielä riitä sanallistamaan.

“Halusin vain tehdä mahdollisimman sankarillisen rautalankakuvion, yläkieliselle intron kuviolle vastineen alempaa. Onnistui hyvin. Varsinkin tumma lopuke ja sen päälle oktaavituplattu perusteema on tosi ylevän kuuloinen kimppa”, Mattila analysoi.

Teemalle voi hakea musiikillisia esikuvia. Kuulemma YUP:n Valtteri Tynkkynen kuuli siinä Dead Kennedys -klassikon California Über Alles. Röyhkä itse taas jäljittää sen Drifters-standardiin On Broadway. Niin tai näin, se on Lauralle-kappaleen draamankaaressa välttämätön ja nerokas elementti.

Välikkeen jälkeen tapaamme kertojan ja Lauran varsin viattomissa puuhissa:

“Me tökitään sormilla, pelleillään
kotiväkesi katselee tv:tä”

Kertoja on miehuuskokeensa läpäissyt ja päässyt poikaystävän rooliin. Jännittävä, vaarallinen vaihe on ohi, ja Laura on “juuri sellainen, jota olen toivonut”. Fade out.

Lauralle on tietysti fantasia, toive siitä, miten asiat voisivat mennä. Tosielämässä ne eivät mene ihan näin vaivattomasti. Vai menevätkö?

Yllättäen Röyhkä sanoo tekstin perustuvan kuultuun tositapaukseen.

“Kerran eräs tyttö kertoi minulle, että joku tuntematon poika oli vain yhtäkkiä ilmestynyt hänen kotiovensa taakse ja halunnut tavata. Tytön koko perhe oli kotona. Varmaan jokainen mies haluaisi olla yhtä rohkea kuin tuo kaveri.”

Rohkeus onkin avainsana. Teini-ikäinen on aina epävarma itsensä ja haluttavuutensa suhteen, pilkan ja väheksynnän armoilla. Röyhkä taas on puhunut ja kirjoittanut paljon nuoruudesta rumana ankanpoikasena, jota kukaan ei ymmärrä. Mutta hänen perusviestinsä on, että asiat voivat muuttua paremmiksi. Jos ratkaisevalla hetkellä uskaltaa, saattaa elämä muuttua ratkaisevasti paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Runotyttöjen suosikki

Vuosia myöhemmin hän teki samaa aihepiiriä yleisellä tasolla käsittelevän kappaleen Jos alkaa pelkäämään. Lauralle taas esittää kuvitellun yksittäistapauksen, jonka merkitys ei ole itse epätodennäköisessä tarinassa, vaan siinä ajatuksessa, että hyviä asioita voi tapahtua ja onnellisia sattumia on olemassa, mutta itsekin pitää tehdä elämälleen jotain.

Näin ollen se on varsin epäsuomalainen taideteos. Sen perusnäkemys elämästä on myönteinen.

Suomalaiset ottivat kappaleen kuitenkin innostuksella vastaan. Ensimmäisenä Röyhkän kappaleena se alkoi soida radiossa ja nousi singlelistalle. Miehen suosio on tämän jälkeen mennyt ylös ja alas, mutta varmaankin juuri Lauralle vahvisti hänen asemansa hahmona, jolla on aina paikkansa maamme kulttuurikartalla.

Romanttinen hittibiisi toi myös uudenlaisia kuulijoita. Röyhkästä tuli aikansa runotyttöjen suosikki. Rovaniemen kirjastossa työskennellyt äitini kertoi, miten parikymppinen esikoiskirjailija Anna-Leena Härkönen saatiin kauas pohjoiseen esiintymään sillä varjolla, että tämän fanittama Kauko tulisi paikalle.

Lauralle on Röyhkän laajan tuotannon kaiketi soitetuin ja tunnetuin biisi. Vääjäämättä sitä on soitettu livenäkin vuosien varrella paljon, mutta tekijöiden nykyinen suhde lauluun on silti lämmin.

“Nykyään osaan arvostaa Lauralle-biisiä todella imuisana, melodisena ja kauniina 1960-luvun tyylisenä poplauluna. En muista kovinkaan montaa Kaukon biisiä, jossa olisi niinkin pitkä laulumelodinen kaari kuin tuon kappaleen A-osassa on”, Mattila analysoi.

“Positiivisuus on hyvä juttu. Lauralle ei ole korni, minkä takia sitä on jaksanut esittää kaikki nämä vuodet”, Röyhkä summaa mestariteoksen.

Kauko Röyhkä

Oik. Jukka-Pekka Välimaa. Syntynyt 12.2.1959 Valkeakoskella. Kasvanut Oulussa, asuu nykyään Turussa.

Esikoisromaani ja Kauko Röyhkä & Nartun esikoisalbumi julkaistiin samana syksynä 1980. Julkaissut sittemmin yli 20 studioalbumia ja pitkälti toistakymmentä kirjaa. Oli 1996 Finlandia-ehdokkaana Kaksi aurinkoa -romaanista.

Tehnyt viime vuosina musiikkia mm. Riku Mattilan, Rätön & Lehtisalon ja jazzmuusikko Severi Pyysalon kanssa.

Lauralle viidellä sanalla: “Mukavasti rahaa tuonut tarttuva kipale.”

Kappale ilmestyi samannimisen albumin nimiraitana kesällä 1984. Ylsi Suomen singlelistan sijalle 18.

Toimi myös 20 suosikkia -sarjan kokoelman nimiraitana 1998. Röyhkä levytti biisistä orkesteriversion Zaia-albumille 2008.

Toivebiisi? ”Rosie Velan Magic Smile.”

Video ei ole enää saatavilla