Keuhkojen Kake Puhuu peittelee länsimaisen sivistyksen PVC-pressulla. Hän esiintyy Sideways-sunnuntaina 10.6 kesäkuuta Basement-lavalla klo 18.

Itsestään soivan käyttöjärjestelmän ääniä, uusiseelantilaista mölyä ja pomarkkulaista ITE-taidetta. Ainakin sellaisesta koostuu Sidewaysin kokeellisen musiikin ohjelmisto.

Jos Sidewaysin laajentuminen kolmipäiväiseksi tapahtumaksi on koetellut mukavuudenhaluisimpien turnauskestävyyttä, on tämän käytännön haasteen ilahduttavana kääntöpuolena ollut tyylilajispektrin laajentuminen. Tänä vuonna festivaaliohjelmaa on höystetty kiitettävän monipuolisella katalogilla kokeellisemman musiikin herkkuja.

Pidit sitten ruotsalaisesta industrialista, uusiseelantilaisesta noiserockista tai tuiki tavallisesta pomarkkulaisen ITE-taiteilijan multimediashow’sta, niin sinun kannattaa majailla Sidewaysin Basement-lavan läheisyydessä!

#1 Keuhkot

Missä ja milloin: Basement / 10.6. / klo 18.00

Keuhkot eli Kake Puhuu eli Kalevi Rainio on yksi kotimaisen undergroundmusiikin pitkäaikaisimpia piikkejä sivistyksen lihassa. Tampereella syntynyt, nykyään Pomarkussa asuva avantgardisti on tehnyt kollaasinomaisia ja kulutusyhteiskuntaa pilkkaavia ääniteoksiaan jo neljällä vuosikymmenellä ja muodostunut etenkin Bad Vugum ja Ektro Records -levymerkkejä seuranneiden harrastajien kulttisuosikiksi. Viime vuosina Rainio on keikkaillut harvakseltaan.

Keuhkojen estetiikkaa voisi verrata jonkinlaiseen ITE-taiteeseen. Rainio luo hälyisän äänimaailmasta milloin mistäkin käteen osuvista, joko perinteisistä tai itse rakennetuista soittimista, ja nivoo sävellykset yhteen karuilla rumpukoneilla ja midisyntikoilla. Live-esitykset ovat taustanauhojen päälle rakennettuja performansseja, joiden päälle Rainio messuaa mustanhumoristisia tekstejään ihmisen viheliäisyydestä videokollaasien välkkyessä taustalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Visible Cloaks

Missä ja milloin: Basement / 10.6. / klo 20.00

Ryan Carlile ja Spencer Doran ovat kaksikko, jonka ambient on yhtä aikaa rauhoittavaa ja hieman häiritsevää. Se on näennäisen rauhallisesti soljuvaa äänivirtaa, mutta kuulostaa samalla viidentoista vuoden takaiselta käyttöjärjestelmältä, joka on unohdettu käyntiin. Toisin sanoen: tällaista musiikkia saadaan, kun kaksi postmodernia nörttiä jätetään liian pitkäksi aikaa japanilaisen syntetisaattorimusiikin pariin.

Viime vuoden kehuttu Reassemblage-albumi kertoo jo otsikossaan, mistä musiikissa on kyse: levy on kuin algoritmi, joka jatkuvasti järjestää soivia palikoita uuteen muotoon (kuten Brian Enokin jo ennätti tehdä saman vuoden Reflectionilla). Palikoita, jotka tuovat mieleen videopelien valikot, 1990-luvun joogasalit ja arkkitehtitoimistojen havainnekuvat.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Varg

Missä ja milloin: Basement / 9.6. / klo 21.00

Kaikista maailman Varg-nimisistä asioista Jonas Rönnbergin teollinen teknoprojekti kuulostaa olevan kiinnostavimmasta päästä. Tukholmalaisartisti on tehnyt pääosin minimalistista ja hyvin berliiniläiseltä kalskahtavaa turbiinihousea, joka ei ole kaukana GASin kaltaisista minimaaliteknon legendoista. Toisaalta Vargin musiikin karuudessa voi kuulla jälkiä tekijänsä black metal -menneisyydestä. Sideways-keikan yksi jännitysmomentti onkin, lukeeko hevilettinsä takaa kontrollereitaan säätävän jurottajan mustassa hupparissa ”Bathory” vai ”Mayhem”.

Vargin viimevuotinen Nordic Flora Series Pt. 3: Gore-Tex City oli hänen konseptuaalisin ja kunnianhimoisin teoksensa. Autechresti kaikuvan nakutuksen seasta nousivat johncarpenteriläiset scifi-synat, ja kappaleissa vilisevät paikannimet maalasivat kuvaa kuvitellusta dystopiakaupungista, jossa oli suunnilleen yhtä paljon Slussenin brutalismia kuin Shibuyan futurismiakin. Matkaoppaina toimivat muiden muassa nykytaiteilija Chloe Wise ja eksentrikkoräppäri Yung Lean.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Dead C

Missä ja milloin: Basement / 8.6. / klo 22.00

Legendaarisen Flying Nun -levymerkin 1980-luvun artistikaartiin kuulunut The Dead C lienee yksi Sidewaysin odotetuimpia bändejä, ja bändin ensimmäiselle Suomen-visiitille onkin ennustettavissa parinkin sukupolven edestä kokeellisen rockin ystäviä. Uudesta-Seelannista kotoisin oleva noiserock-trio on tarunhohtoisuutensa ja marginaaliin jämähtämisensä ansiosta kuin luotu äimisteleviä vanhojen bändien löytämisdokkareita varten, mutta luojan kiitos se on itse pysynyt kaikki nämä vuodet tarpeeksi aktiivisena, jottei sitä tarvitse erikseen ”löytää”. Ehkä on riittänyt, että avantgarde-setämies Thurston Moore on lisännyt bändin pitkälle hyväksyntälistalleen. Ikään kuin bändi mitään hyväksyntää tarvitsisi.

On myös syynsä sille, että Dead C on jäänyt marginaaliharrastajien suosikiksi. Bändin introvertti, kovaääninen ja dissonoiva, useasti myös improvisatorinen pörinä kääntää selkänsä kaikenlaisille rakenteille ja huomaa takaisin katsomaan käännyttyään kolmen neljäsosan yleisöstä kadonneen. Se ei haittaa, koska jäljelle jäänyt neljäsosa on juuri sitä, joka antaa yhtyeen ilmaisulle sen merkityksen ja arvon, jonka turvin se on toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Yamantaka // Sonic Titan

Missä ja milloin: Upstairs / 9.6. / klo 20.45

Jos kellarissa kyhjöttäminen alkaa pänniä, niin onneksi myös ”yläkerrasta” löytyy poikkeuksellisia musiikillisia ratkaisuja esittävä ”orkesteri”. Kanadalaislähtöinen, mutta paljolti aasialaisesta populaarikulttuurista ja sen esitystavoista vaikuttuva Yamantaka // Sonic Titan lienee lähellä sellaisten Sideways-kävijöiden sydäntä, jotka tulevat festarille A Perfect Circlen perässä. Muun muassa ”Noh-waveksi” (japanilaisen noh-teatterin mukaan, kuinka oivaltavaa!) ilmaisuaan kutsuvan kuusikon musiikki menee heittämällä tiedotejargonin laimentaman ”pakenee määrittelyjä, yhdistelee jännittävästi” -kategorian alle. Asiasanat: of Montreal, Babymetal, Kayo Dot, Mr. Bungle.

Video ei ole enää saatavilla

”Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ’bosslady’, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva.”

Yhden poptähden puheenvuoro ylikuumentuneeseen arvokeskusteluun.

”Aren’t you lonely up there in utopia?”

Juu, tiedetään. Vuonna 2016 kaikki meni pilalle. Kaikki meidän vanhat suosikkiartistimme kuolivat, ja tyhmät ja sivistymättömät ihmiset äänestivät Yhdysvaltain presidentiksi länsimaisen yhteisön kaapin päälle persoonallisuushäiriöisen konkurssimiljardöörin. Oli surua, oli protesteja, mutta oli myös ”maltillisia analyysejä” siitä miksi kaikki on niin helvetin huonosti ja miksi olikin oikeastaan ”meidän” syytämme, että näin kävi.

Samalla tavoin kuin Perussuomalaisten muinainen Jytky, tuli myös Trumpin vaalivoitto sähköistämään sikäläisen (ja täkäläisen) kulttuurikeskustelun äärimmilleen. Henkilökohtaisesta tuli äärimmäisen poliittista, ja identiteeteillä oli väliä. Omista kokemuksista ja tunteista tuli imperatiiveja, joihin ympäröivän maailman tulisi asettua. ”Ennen vanhaan” kun tavattiin ajatella, että maailmassa selviäminen edellytti juuri sopeutumista ympäröiviin oloihin.

Tietenkään totuus ei ole näin yksinkertainen, mutta näin nämä asiat koetaan ja niin päin pois.

”So comfortable, we’re living in a bubble, bubble”

Osa minusta tietenkin huokaisee tällaisten oivallusten äärellä kyllästyneesti. Poistan varmistimeni, kun jossain puhutaan ”kuplista”. Sana tuntuu tätä nykyä niin köykäiseltä retoriselta ansalta ja viraalisanalta, jota nyt toistellaan, kun ei itsekään keksitä parempaa.

Kenties tästä Derridan kaltaiset postmodernistit puhuivat, kun halusivat osoittaa, ettei kielessä ole mieltä. Se on auktoriteetti vain, koska me teemme siitä sellaisen.

Trumpin valtaan nostanut ajatusmaailma väittää käyvänsä juuri postmodernismia ja sen mukanaan tuomaa identiteettien moninaisuutta vastaan. Katsokaa vaikka trendifilosofi Jordan Petersonin kauhisteluja ”uusmarxilaisuuden” edessä. Paluu traditioihin ja ennalta käsitettäviin malleihin – johonkin ”järjestykseen” – tuntuu tavallaan ymmärrettävältä, jos on tottunut olemaan sellaisessa asemassa, että saa aina periaatteessa kaiken mitä haluaa. Vallasta luopuminen on vaikeaa.

(Eikä mennä nyt siihen, että monet uuskonservatismin piirteet ”vaihtoehtoisine faktoineen” ovat aivan samanlaista järjenvastaista postmodernismia. Tai oikeastaan menevät jo senkin yli.)

Siksi myös Chained to the Rhythmin musiikkivideossa bailataan 1950-lukulaisen atomiajan näköisessä huvipuistoympäristössä. Tuo maaginen nousukauden utopia lienee amerikkalaista tulevaisuuskuvista helpoiten toisinnettava.

”Turn it up, it’s your favorite song / Dance, dance, dance to the distortion”

Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ”bosslady”, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva. Ehdottomasti karikatyyrimäinen pro-Hillary-hahmo, joka ei ole nähnytkään elämässään epäoikeudenmukaisuutta, mutta haluaa silti häärätä hirveästi sen kitkemiseksi.

Se hänelle suotakoon. Hyperkapitalistisena aikana on ihan okei ajatella, että H&M-vaateketju poistaa AIDSin tai että laululla voisi vaikuttaa siihen, etteivät Rio de Janeiron olympiakisojen valmistelut olisivat olleet mitään muuta kuin törkeitä ihmisoikeusloukkauksia yksi toisensa perään.

Sellaisia poptähdet ovat, aika naiiveja. ”Hyvän puolella”. Ei kai kukaan kuvittelekaan, että he tietäisivät, millaista on veroilmoituksen täyttäminen.

Tämän takia Chained to the Rhythm onkin ehkä tarpeellisin ja kykenevin poplaulun kokoinen kannanotto, mihin Katy Perryn asemassa oleva artisti kykenee. Hänen ei kannatakaan artikuloida asiaansa kuin Beyoncé tai Kendrick Lamar, koska ymmärtää sentään, etteivät ne asiat kuulu hänelle. Hän ottaa sosiologisemman kannan (milloin ei etuoikeutettu henkilö olisi häivyttänyt omaa subjektiotaan kannanotoissaan), mutta onnistuu silti sanomaan jotakin osuvaa.

”Come on, turn it up, keep it on repeat ”

Idenditeettien, tarinoiden ja kokemusten julkisessa sfäärissä todellisuutemme rakentuvat juuri meille mieluisen toiston kautta. Siksi juuri ”meidän” tunteistamme tulee kunnollisia, toisten tunteista vääriä ankeuttamisia. Se on inhimillistä, mutta älyllisesti laiskaa.

Tähän oivallukseen Katy Perrykin suuren laulunsa (ensimmäisen sitten Rion kisoja varten tehdyn Risen) perustaa. Siihen, että muita on vain pakko sietää.

Kun se puetaan keskitempoiseen mutta maksimalistiseen sävellykseen, saadaan aikaan kenties viime vuoden vaikuttavin valkoisen artistin tekemä popkappale. Kertooko se ensisijaisesti Perrystä (tai kappaleen takaa löytyvistä Max Martinista ja Siasta, jotka tietenkin tekevät tällaisia helmiä vaikka unissaan), asiasisällöstä vaiko tästä ajasta – vaikea sanoa.

Yksi lempikappaleistani se on silti.

Video ei ole enää saatavilla

”Pintatasolla Wrecking Ball on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät.”

Taivas varjele, mitä sieltä tulee.

”Don’t you ever say I just walked away
I will always want you”

Väitän: kaiken parodian, kaiken provokatiivisuuden, kaiken ylisoittamisen ja kaiken meemisaturaation jälkeenkin Miley Cyrusin ensimmäinen Billboard-listaykkönen on tämän vuosikymmenen definitiivisin viimeinen hidas.

En voi kuvitella tilannetta joskus puoli nelj… tai siis puoli viid… tai öh no siis joskus puolta tunia ennen kuin baarit nyt tässä aikamme aukioloanarkiassa menevätkään kiinni (ajatelkaa joku dj:nkin työturvallisuutta!), jossa Wrecking Ball ei olisi totaalinen isku laskuhumalaisten toisiinsa nojailijoiden vöiden alle.

Kappale on paitsi lopullinen niitti kaikenlaiselle mittailulle ja arvioinnille, myös lohdullinen myönnytys antaa tunteiden ja elämän tulla. Hetki, jolloin arat ventovieraat lopulta päättävätkin suudella ja antautua toisilleen. Piste, josta ei ole paluuta. Kihelmöivä tunne siitä, että nyt olen saavuttanut yhteyden: päässyt tuon toisen ihon alle.

Lauluna se on kuin uupuneen, kokemuksensa ja tunteensa sisälleen padonneen ihmisen väistämätön ja vapauttava itku. Romahdus, jota kukaan tunteva ihminen ei lopulta kykene pitkittämään tai vastustamaan. Kappale, jota tekee mieli huutolaulaa, vaikka keho olisi kuinka tunteista tukossa.

Kyyneleistään vääristynyt Cyrus näyttää mallia. Siksi ainut tapa representoida laulun sanoma on mennä kekkuloimaan purkupallolle juuri alasti. Ei siksi, että sillä haluaisi herättää aistillisia impulsseja, vain yksinkertaisesti halutakseen viestittää, että tässä olen; täysin paljaana ja puolustuskyvyttömänä.

Sinun, itseni, koko maailman edessä.

Tuo tunne on tietenkin hirvittävä. Ihmiset pitävät itsensä hillittyinä samasta syystä kuin pitävät itsensä puettuina: he haluavat viestittää, että minä hölmöile, minulla on kaikki kunnossa.

Vahinko vain, että tämä kulissi säilyy vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos jossain vaiheessa on väistämätöntä, että vaatteet lentävät toisen ihmisen edessä pois, ei tunteiden patoaminenkaan kestä ikuisesti.

Molemmat tapahtumat ovat sattumanvaraisia, joskin jälkimmäinen niistä on todennäköisesti kipeämpi ja raskaampi. Ei alastomuuskaan lopulta merkitse mitään, jos eleet ovat mekaanisia ja jäisiä. Sen sijaan pelkkä puolihuolimaton ”onks kaikki hyvin” -tiedustelu saattaa olla täydellinen purkupallon isku sisupunokseen.

Terveisin ihminen, joka on noiden kolmen sanan jälkeen romahtanut täysin hallitsemattomasti ja itselleenkin äkkiarvaamatta kohtuullisen täydessä baarissa – ja vieläpä melkoisen selvinpäin. Ei, kaikki ei ole hyvin.

Tämä on se tunne, johon Wrecking Ball tarttuu. Pintatasolla se on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät. Sitä, miksi jokin ääni, tuoksu tai maisema saa meissä aikaan reaktioita, joiden syitä emme itsekään välttämättä tiedä.

Siksi ”tunne” on ”järjen” vastakohta. Se yllättää juuri silloin, kun järki on laskenut hetkeksi puolustuksensa, ja ympäröivät impulssit vyöryvät auki jääneestä räppänästä sisään hallitsemattomana kimppuna – kuin purkupallona. Se on se sattumanvarainen aivokemiallinen vikatila, jonka esimerkiksi exän yllättävä näkeminen tai lapsuuden pesuaineen haistaminen aiheuttaa.

Toki tämä tila on myös sellainen, jolle voimme siedättää itsemme ja josta voimme oppia pois. Yleensä se tapahtuu ajan ja itsenäisen prosessoinnin kautta.

Silti kaikki nuo hetket ovat taas läsnä, kun jotakin uutta vavahduttavaa tapahtuu esimerkiksi valomerkin aikaan tapahtuvan ihmiskohtaamisen muodossa.

Silloin saatamme ehkä kuvitella, että tilanne normalisoituu, jos vetämme henkeä noin puolentoista sekunnin verran.

Vaan ei voi mitään: sieltä se pallo taas viuhuu. Taas mennään, saatana.

Uusi kertosäe alkaa.

Video ei ole enää saatavilla

James Murphy tanssii itsensä puhtaaksi, miten päin vain.

2000-luvun indiesosiologin yksi kaikkein ”sellaisimmista” kappaleista.

”Talking like a jerk
Except you are an actual jerk
And living proof that sometimes friends are mean”

”Ellei James Murphyä olisi, hänet pitäisi keksiä”, lausui filosofi Voltaire joskus vuoden 2010 tienoilla.

James Murphy on mies, jolle tarjotaan töitä Seinfeld-sarjan kirjoitustiimistä, joka muuttaa Brooklynin Williamsburgiin, joka perustaa kotikonnuilleen viinibaarin ja joka julkaisee nimikkoespresson. Näiden lisäksi hän kirjoittaa näsäviisaita ja ”tanssittavia” kappaleita nuorten 2000-lukulaisaikuisten elämänmenosta.

Murphy on joko hahmo jossakin hysteeristä realismia edustavassa aikalaisromaanissa tai jonkinlainen ”starter pack” -meemin ilmentymä.

Kyseisessä meemissä laaditaan irvailevia karikatyyrikollaaseja erilaisten ”tyylien” edustajien ominaispiirteistä, eli suunnilleen niistä sosiaalisen pääoman elementeistä, jotka sosiologi Pierre Bourdieu niputti termin ”habitus” alle.

Jos iskee kuvahakuun lauseen ”hipster starter pack”, löytää väsyneesti naurattavia, itsestäänselviä summauksia, joissa vilisevät Pitchforkin ja NPR:n logot, viikset, polkupyörät, erikoiskahvit, Pabst Blue Ribbon -oluet tai mitkä tahansa ”tällaiset” asiat, jotka viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen päätyvät suomalaisen viihdeohjelman käsikirjoituspöydälle.

Meemin kärjistys tuntuu tietenkin banaalilta, koska vuonna 2018 se on vanha vitsi.

LCD Soundsystemin tapauksessa vitsi on lähes nostalginen. Lisäksi se on tarkka osoitus siitä, mitä ”habitus” käytännössä tarkoittaa.

Kaikki habitukset maailmassa voidaan tarvittaessa vääntää enemmän tai vähemmän naurettaviksi; ”käveleviksi Andy Warhol -näyttelyiksi”, kuten musiikkitietelijikäkaksikko Simon Frithin ja Andrew Goodwinin toimittamassa On Record -opuksessa sutkauteltiin.

Arvelen James Murphyn tietävän tämän. Siksi tuo valkoisia t-paitoja ja väljiä pukuja käyttävä, viittäkymppiä lähestyessään harmaantunut nörtti on tehnyt musiikkiaan suorastaan sosiologisella otteella.

Vai mitä voisi sanoa miehestä, joka lausui Dance Yrself Cleanilla alkavan This is Happening -levyn aikaan The Guardianissa näin:

”Tässä taisi käydä niin, että yritin ensin koko elämäni olla ’cool’, mutta päädyin lopulta vain tunnistamaan ne mekanismit, miten ’coolius’ toimii.”

Kuulostaa ihmiseltä, joka voisi kirjoittaa Seinfeld-jaksoja tai Seinfeldin dialogilta kuulostavia lauluntekstejä. Dance Yrself Clean kun on sarjaan sopivia lauseita pullollaan.

Tämän etäisyyden ja ”tarkkailijuuden” avulla James Murphy on luonut musiikkia, joka toki kuulostaa maailman eniten 2000-luvun indieltä, jossa valkoiset miehet hytkyvät v-aukkoisine paitoineen velton spastisesti soittimiensa ääressä. Karikatyyri on ilmiselvä, mutta se naurahtaa jo tekovaiheessa itselleen ja toteaa, että ”tällaisesta soundista tämä aika tullaan tunnistamaan”.

Niinpä tultiinkin. Dance Yrself Cleanin kummallinen jaarittelu on rakastettavaa, koska se on itsetietoista. Kappale on klassikko, koska sen tehnyt ihminen on vapautunut omaa aikaansa määrittävän cooliuden kahleista.

James Murphy on – kuten kappaleen otsikonkin voisi kuvitella antavan ymmärtää – tanssinut itsensä puhtaaksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Grimesin musiikki on vapautuksen musiikkia: vaikka Boucherin laulut ovat henkilökohtaisia, ne juhlivat silti hassujen, sukupuolinormatiivisuuteen perusteetta sidottujen kehojen ja identiteettien oikeutta olla mitä ne lystäävät.”

Tunnari Claire Boucherin mielikuvitusanimesarjaan.

”And you had every chance
You destroy everything that you know”

Kun uutinen 28-vuotiaan ruotsalais-dj:n Tim ”Avicii” Berglingin itsemurhasta levisi maailmalle, olin juuri palannut kanadalaisen Claire Boucherin elämäntyön pariin tätä tekstiä varten.

Pohdin, miksi Grimesin toistaiseksi menestynein albumi Art Angels tuntui melodisuudestaan ja ulospäinsuuntautuneisuudestaan huolimatta melankoliselta, jopa melodramaattiselta musiikilta. Ei sillä, että Grimesin aiempikaan tuotanto olisi erityisen aurinkoista ollut (esimerkiksi vuoden 2012 Visions-albumin hitti Oblivion käsittelee naisoletettujen kokemaa väkivallan uhkaa julkisilla paikoilla), mutta Art Angelsilla hetkittäinen vihaisuus ja surumielisyys vain korostuivat värikkään musiikin myötä.

Tunteen ymmärtää paremmin, kun peilaa sitä vasten Boucherin kokemaa turhautumista levyn syntymisen alla: ei vain riittänyt, että tuottamisesta ja teknisestä nysväämisestä pitävä taiteilija koki kiertämisen raskaana. Uupumusta lisäsi edelleen niin monin tavoin konservatiivisen popkentän suhtautuminen itsenäisiin naisartisteihin. Boucher julkaisikin Visions-kiertueen päätyttyä tekstin, jossa nosti esiin lukuisia ongelmakohtia, jotka liittyivät suhtautumiseen naistuottajia kohtaan.

Boucher myös väläytti ajatusta, että hylkäisi Grimes-projektin kokonaan ja alkaisi vain kirjoittaa kappaleita muille.

Tangentti Aviciihin on ohut, muttei perusteeton. Molemmat artistit joutuivat tekemisiin samankaltaisten ulkoisten paineiden kanssa, jotka vaikuttivat heidän henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiinsa. Aviciile paineet koituivat ikävä kyllä liian raskaiksi.

Vuotta vanhempi Grimes sen sijaan koosti turhautuneisuudestaan häkellyttävän, japanilaisen videoroolipelin lailla sinkoilevan hyperrealistisen poplevyn. Flesh Without Blood on kitkerä laulu pettymisestä ystävään ja yksi levyn kirkkaimpia hetkiä. Se kuulostaa vähintään yhtä paljon Ayumi Hamasakin j-popilta tai Sailor Moonin tunnarilta kuin Charlie XCX:ltä tai Hannah Diamondilta.

Grimesin musiikki on vapautuksen musiikkia: vaikka Boucherin laulut ovat henkilökohtaisia, ne juhlivat silti hassujen, sukupuolinormatiivisuuteen perusteetta sidottujen kehojen ja identiteettien oikeutta olla mitä ne lystäävät.

Olen miettinyt, miksi Aviciin kaltaiset kohtalot ovat ominaisia juuri miesartisteille. Harvempi suosittu naispoppari on viime aikoina päätynyt samanlaisiin ratkaisuihin kuin hän, Chester Bennington tai Chris Cornell.

Harrastelijapsykoanalyytikkona näkisin ongelman piilevän juuri siinä, mistä Boucherkin puhuu: kulttuuri, joka vähättelee Boucherin muusikonkykyjä hänen sukupuolensa takia, estää samalla miesoletettujen yksilöiden mahdollisuuksia laveampaan ja terveempään itseilmaisuun. Siksi on helpompi lievittää ahdistusta dokaamisella tai narkkaamisella.

Tässä identiteettipelissä Grimesin kaltaiset hahmot ovat voitolla: he tietävät, että ympäristön hetkittäisestä ankeudesta huolimatta elämässä tulee pyrkiä vain kohti sellaista identiteettiä ja minäkuvaa, joka tuntuu hyvältä – ohi turhien ennakko-odotusten. Popmusiikin luomat fantasiamaailmat ovat täydellinen alusta uusien identiteettien kokeilulle.

Siksi olen tulkinnut Flesh Without Bloodin musiikkivideon, jossa Marie Antoinette -tyylisen prinsessahahmon on kuoltava sukupuoleltaan häilyvämpien hahmojen (joita kaikkia Boucher itse esittää) tieltä, osoitukseksi tällaisesta identiteettikokeilusta. Ele ei tarkoita sitä, etteikö ylifeminiininen hahmokin olisi yhtä arvokas kuin muutkin, vaan muistuttaa, että arkkityyppejä ja malleja on paljon muitakin.

Ystäviin ja ympäröivään maailmaan saa ja tuleekin pettyä, jos siihen on syytä. Grimes kuitenkin muistuttaa, että pettymyksistä voi selviytyä oman mielikuvitusmaailmansa avulla. Siellä asiat voi turvallisesti pilkkoa, raastaa, tappaa ja herättää henkiin uusina ja parempina.

Ihan kuin piirrossarjassa, videopelissä tai poplaulussa.

Video ei ole enää saatavilla

Benny Törnroos ja Muumit – klassikko jo syntyessään.

Pystyykö aikuinen ihminen suhtautumaan lastenohjelmien tunnussävelmiin vakavissaan? Useimmiten ne ovat naiiveja, vaivaannuttavia ja muutenkin kaikin puolin rasittavia. Itse inhosin monia tunnareita jo lapsena, ja monesti huonot sellaiset kielivät myös kelvottomasta sarjasta. Sama toimii myös toisinpäin: jos sarja on hyvä, nousee sen teemasävelmäkin useimmiten joksikin aivan muuksi kuin pelkäksi aloitussignaaliksi, ehkä jopa sarjaansa suuremmaksi. Esimerkkeinä nyt vaikkapa Twin Peaksin tai Bel Airin prinssin tunnarit.

Siinä missä monien ”aikuisten” tv-sarjojen tunnarisäveltäjät olivat arvostettuja auteureita, ovat lastenohjelmien intromelodiat useimmiten olleet tuntemattomien rivisäveltäjien kynästä ja ääninäyttelijöiden laulamia. Näin on asian laita ollut myös Suomessa.

Muutamaan otteeseen on piirrossarjojen profiilia kuitenkin kutsuttu nostaneet joku enemmän tai vähemmän ansioitunut kotimainen pop-artisti. Ja katso, näin ovat kohonneet niin sarja kuin tunnarikin lähes poikkeuksetta täysin uudelle tasolle. Seuraavassa kuusi tapausta!

#1 & #2 MUUMILAAKSON TARINOITA & MUUMIEN MAAILMA

Aloitetaan klassikoilla. Tai pikemminkin toinen kappaleista on klassikko, toinen on tehty klassikkosarjaan. Muumilaakson tarinoita -sarjan tunnarin esitti tietenkin Benny Törnroos, tuo suomenruotsalaisen kantrin synonyymi.

Tuntuu kuin kaikki olisi Bennyn uralla mennyt klassisen suomenruotsalaisesti täysin nappiin: legendaarinen Country Express kiersi Amerikkaa jo 1970-luvulla ja kävi esiintymässä genrensä pyhätössä, pitkän linjan radioshowssa Grand Ole Opryssa. Viitisentoista vuotta myöhemin Törnroos valikoitui Muumi-tunnarien esittäjäksi varsin luontevasti: suomenruotsalaisena häneltä sujui suomenruotsalaislähtöisen sarjan johdannon esittäminen molemmilla kielillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Muumi-levy myi kultaa, tietenkin.

Käy Muumilaaksoon on Country Expressistä uutettua kevytkantria. Liian ilmeisenä ameriikan-poljentona se kuulostaisi turhan leimaavalta, joten Törnroos taittoi sen varsin letkeäksi dansband-ralliksi, jonka hanureissa on ripaus saaristolaismusiikkia. Lopputuloksena oli juuri muumeille täydellinen kappale.

Video ei ole enää saatavilla

…och samma på svenska.

Video ei ole enää saatavilla

Muumilaakson tarinoita oli tunnetusti japanilaisproduktio, mutta Muumeja oli ehditty animoida jo aiemmin Puolassa 1970-80-lukujen taitteessa. Nukkeanimaatio Muumien maailma pyöri Suomessa muutamaan otteeseen eri ajankohtina, kunnes jaksot restauroitiin vuonna 2010, ja sarja sai uuden tunnusmusiikin.

Uusioversion tunnaritulkitsijaksi valikoitui PMMP, jolle lastenmusiikki oli tullut tutuksi Keinuhevonen-albumin myötä. Eräänlaista historiaa PMMP kuitenkin teki, sillä se oli ensimmäinen suomalainen popbändi, joka varta vasten loihti lastenohjelmalle tunnaribiisin.

Törnroosin kappaleen veroista klassikkoarvoa PMMP:n johdanto tuskin tulee saamaan. Lastenohjelmatunnariksi se on kuitenkin varsin siedettävä, ja onnistunut Törnroosin tavoin sisällyttämään esittäjänsä tuotannon ominaispiirteet, muttei liian häiritsevästi. Hatunnoston arvoista on sekin, että myös PMMP tulkitsee laulun molemmilla kotimaisilla.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#3 ANSSI KÄNSÄLÄ & POKÉMON

Kaustisen oma poika Anssi Känsälä on muusikonuransa ohella kunnostautunut piirrettyjen tunnussävelmien erikoismiehenä. Hän on luikauttanut introkappaleet muun muassa sellaisiin ysärisarjoihin kuin Tabaluga ja Korallifisut, mutta sille vuosikymmenelle nuo sarjat tunnareineen unohtuivat. Niiden sijasta on yksi noussut kiistatta ylitse muiden: Pokémon.

Piirrossarjojen tunnareiden anatomiaa olisi kiinnostavaa tutkia. Etenkin näissä tapauksissa, kun animesarja puetaan amerikkalaisuuden vaatteisiin ylitsepääsemättömien kulttuurimuurien takia, jolloin liki kaikki jyrätään uusiksi, hahmojen luonnetta ja tunnusmusiikkia myöten. Näin kävi myös Pokémonille. Siksi se sarja, joka oheisilmiöineen muodostui Suomessakin valtavaksi sukupolvikokemukseksi, oli läpeensä amerikkalaista alkuperää. Tämä fakta mahdollistaisi vaikka kuinka laajoja sosiologisia vääntöjä, mutta keskittykäämme nyt mehustelemaan itse tunnaria.

J-popista spektaakkelinomaiseksi maailmanvalloitushymniksi muunnettu kappale on valtavasta camp-arvostaan huolimatta kestoklassikko. Sen osasivat sanasta sanaan liki kaikki koulun pihalle keräilykortteja vaihtamaan kokoontuneet ikätoverini vuonna 1999, ja varmasti osaavat tänäkin päivänä. Siksi ihminen, joka ei osaa lämmentä Känsälän briljantille lauluesitykselle, valehtelee itselleen. Vapautan tosin Pokémon-fanien vanhemmat lämpenemisestä; heille kappale tuo luultavasti mieleen lähinnä tyhjän lompakon.

Video ei ole enää saatavilla

Vertailuksi alkuperäinen.

Video ei ole enää saatavilla

#4 SANI & BAMBUKARHUT

Niin ikään 1990-luvulla pyörinyt Bambukarhut jäi yllämainittuihin verratttuna hieman pienemmän kokoluokan ilmiöksi. Ympäristön- ja eläintensuojelua painottanut sarja pyöri Suomessa vuosikymmenen puolivälissä ja uusintana kymmenen vuotta myöhemmin. Itselläni on muistikuvia vain sarjan ensimmäisestä kierroksesta ja siitä, että sen oheistuotteena myytiin muun muassa keksejä.

Aikakone eli noihin aikoihin suosiollista zeniittiään. Mikäpä olisikaan ollut sarjalle suosiollisempaa, kuin valita tunnuslaulun esittäjäksi yksi hetken suurimpia tähtiä, eli bändin laulaja Sani. Itse tunnari on kuitenkin edellämainittuja huomattavasti unohdettavampi, ollen sävellykseltään omituinen yhdistelmä myöhempien aikojen Vangelista ja hihhuligospelia. Joogasalin seinätaululta kuulostava teksti on kuitenkin poikkeuksellinen, koska se ei varsinaisesti alleviivaa itse sarjaa, kuten hoe sarjan nimeä tai luettele sen hahmoja. Hyve sinällään.

Video ei ole enää saatavilla

#5 & #6: Pave Maijanen – Nalle Puhin uudet seikkailut & Ankronikka

1980-luvun lopulla valmistuneet Nalle Puhin uudet seikkailut ja Ankronikka kuuluvat Disneyn klassisiin tv-produktioihin. A. A. Milnen elämäntyöllä loputtomiin rahoiksi lyövä Disney on filmatisoinut Nalle Puhia loputtomat kerrat, minkä takia Nalle Puhin uudet seikkailut jäi vain yhdeksi osaksi franchisea. Sitä vastoin Carl Barksin tarinoista löyhästi kootulla Ankronikalla on edelleen vankka kulttimaine, mistä kielii sen keikkuminen monilla maailman parhaita animaatiosarjoja hehkuttaneilla listoilla.

Kummatkin tunnarit ovat nostalgian läpäisemiä ikivihreitä, joiden ikonisuuden viimeistelee Nuorgaminkin suosikin Pave Maijasen väkevä ilmaisu. Tekstillisesti ne ovat kiusallisen ilmeisiä tunnareita, mutta sävellyksenä juuri niin tarttuvia ja muistettavia kuin varmasti oli suunniteltukin. Etenkin Nalle Puhin tapauksessa huomaa, että Disneyllä oli ja on rahaa, ja se myös kuuluu. Ankronikan tunnaria on versioitu Suomessa kahdesti jälkeenpäin eri tekijöiden toimesta, mutta kuten esimerkistä kuuluu, häviävät ne kuusi–nolla Maijasen karismalle.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Limp Bizkit – bändi, joka kehnon tuurin sattuessa saattaa soida korvissani kuoleman hetkellä.

Kuulemma kuollessaan ihminen näkee elämänsä vilistävän filminauhana silmien editse. Tai ainakin silloin, kun on välittömässä vaarassa kuolla.

Itse en ole moiseen tilanteeseen koskaan joutunut, enkä ole suunnitellut joutuvani vielä toviin. Silti olen välillä pohtinut, minkälaisia nuo kuolemaa edeltävät omaelämäkerralliset hetket mahtavat olla? Valikoituvatko ne jonkun tietyn proseduurin kautta, vai ajaako muisti hurjistuneella autopilotilla läpi koko aivokuoreen tallentuneen materiaalin, kuin kovalevyään tyhjäksi formatoiva tietokone? Keittiötason neuropsykologin taidoillani veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa.

Siispä esitän jatkokysymyksen: minkälaisia ovat nuo hetket, joita ihminen kuollessaan näkee? Ensin on tietenkin otettava huomioon, että muistot ovat aina tavalla tai toisella vääristyneitä representaatioita oikeasti tapahtuneesta, jolloin ihminen luonnollisesti näkee vain mielensä muokkaaman version eletyistä hetkistään. Mutta kelaako muisti silmiesi eteen vain onnistumisen kimaraa, jotka saavat elämäsi näyttämään Joakim Pirisen Familjen bra -näytelmältä? Ensimmäisen työpaikan saanti, reippaimman oppilaan diplomin pokkaaminen koulun päättäjäisissä, lempilelun paljastuminen joulukääreen alta, mitä näitä nyt on? Vai saatko pelkästään nähdä, kun oksennat jatkoilla ihastuksesi syliin, syydät viimeiset pennosesti asuntolainan takaisinmaksuun tai saatat ystävääsi maan poveen (joka tietenkin oli ennen mainittua toimenpidettä saanut seurata samaa näytelmää kalmaisten 3D-lasiensa läpi)?

Latteana kompromissihypoteesina voi toki myös esittää, että tuo kyseinen hetki on pelkkää satunnaista tajunnanvirtaa, jossa vilisevät sekä koetut ilot että surut. Kenties perusluonne, kuolemaa edeltäneet hetket, ne kuuluisat lapsuuden tapahtumat ja ties mitkä seikat vaikuttavat siihen, mitä lopulta päätyy näkemään. Jos tuntisin aivotoiminnan hienomekaniikkaa paremmin, voisin sanoa näistä jutuista jotain varmempaa.

Sen sijaan olen vain tärvännyt yllä esitettyä skenaariota kohti määrätietoisesti laukkaavaa aikaani kirjoittelemalla viimeisen kahden ja puolen vuoden ajan kaikenlaisesta jonninjoutavasta rämpytyksestä internetiin. Ja ollut siinä samassa varsin keskinkertainen soittolistojen laatija. Kokoelma-CDr:iä toki tuli tehtailtua suurella innolla joskus kymmenisen vuotta sitten, aikana ennen ipodeja, mutta yleensä niille valitut kappaleet täyttivät vain yhden kriteerin: ne olivat hyvää musaa.

Nyt Nuorgam loppuu. Ovathan ne kaksi ja puoli vuotta olleet oikein mukavaa aikaa. Siksi ajattelin soveltaa pseudoeksistentialistista teoriaani tähän soittolistaan, peitellen sitä tosiasiaa, että loppujen lopuksi se on vain yksi soundtrack of my life muiden joukossa. Olkoot tämä Nuorgamin viimeiselle viikolle laatimani soiva testamentti, joka tavalla tai toisella pyrkii kuvastamaan tähän asti elettyä, verrattaen varsin lyhyttä elämääni.

Nämä lähdön hetkistä, kotisohvalla tennismailakitaralla rämpytellystä ilosta, päämäärättömän ratikka-ajelun äänimaisemasta, yli kolmen kuukauden jälkeisestä kotiinpaluusta ja monesta muusta tavalla tai toisella mieleen jääneestä tunnelmasta kootut kappaleet saattaisivat olla sellaisia, joista voisin tuonen koittaessa kuulla ainakin hajanaisia osia. Sikäli kun elämässä kuultu musiikki edes kelautuu tuona hetkenä samalla tavalla läpi kuin muut eletyt kokemukset. Toivottavasti.

En ota kantaa siihen, ovatko kaikki kappaleet mielestäni edes erityisen hyviä tai merkityksellisiä (suurin osa niistä on), minkä takia siirryn tässä tapauksessa kannattamaan esittämääni kompromissihypoteesia. Ja toisinaan se kaikkein merkityksettömin voi näyttäytyä hyvin raikkaana ja innostavana asiana – mikä minä olen sitä määrittelemään? Ennen kaikkea, ehkä tämä osittain itsestäänselvien ja kuluneidenkin laulujen kronologisesti kasattu kimara näyttäytyy jotenkin henkilökohtaisemmassa valossa tämän pohjustuksen myötä.

Kun mä kuolen, soittolistani sä saat

1. J. Karjalainen Yhtyeineen – Avaruuden Ikkuna
2. Michael Jackson – Smooth Criminal
3. Eagles – Take It Easy
4. Neil Young – Rockin’ In The Free World
5. Daft Punk – One More Time
6. Limp Bizkit – My Way
7. Iron Maiden – Revelations
8. Rush – A Passage To Bangkok
9. YUP – Väärinkäsityksiä merellä
10. Eläkeläiset – Humpan alla
11. Genesis – Dancing With The Moonlit Knight
12. Kuusumun Profeetta – Syysaika
13. Markku Peltola – Sähkösatula
14. Paavoharju – Valo tihkuu kaiken läpi
15. Värttinä – Itkin
16. The Smiths – Still Ill
17. Absoluuttinen nollapiste – Kotiinpaluu, jotenkin
18. Wilco – Via Chicago
19. Beach House – Norway
20. Kate Bush – Snowflake

Kuuntele soittolista tästä.

Frank Zappa – vakava hassuttelija.

Frank Vincent Zappa (1940–1993) oli omalaatuinen vekkuli. Tuo viiksekäs musiikin kvanttiteoreetikko rakensi koko uransa ajan hassuttelua vakavuuteen ja päinvastoin sotkenutta kokonaistaideteosta, jonka manifestoitumana on kohtuuttomiin mittoihin rönsynnyt levykatalogi. Siinä sivussa syntyi muutama kokopitkä elokuva, teatraalisia kiertueita ja muuta oheistoimintaa, joka todisti sen, että Zappan taiteellinen lahjakkuus mahdollisti myös ylimääräisten tuntien tunkemisen vuorokauteen. Puuhailun sivussa syntyi lapsiakin, jotka luonnollisesti saivat sellaisia nimiä kuin Ahmet, Moon Unit ja Diva Muffin.

Jälkikasvusta toiseksi vanhin Dweezil on toiminut isänsä visioiden innokkaimpana soihdunkantajana. Hän on esittänyt Frankin sävellyksiä Zappa Plays Zappa -kokoonpanollaan, jossa toisinaan on vieraillut myös Frankin vanhoja soittokavereita. Suomalaisia zappafiilejä orkesteri saapuu riemastuttamaan Helsingin Kulttuuritalolle perjantaina 29.11. Saliin, joka ei ollut Frankillekaan vieras.

Luonnollisesti Zappa-diskografian sisälle on muodostunut oma kaanoninsa, johon voisi lonkalta heittää kuuluviksi vaikkapa sellaisia albumeita kuin Freak Out!, We’re Only In It for the Money, Hot Rats tai Apostrophe (’). Ne ovat tietenkin nerokkaita osoituksia Zappan nenäkkäästä satiiristä, ilmiömäisestä sävellyskynästä ja omalaatuisesta huumorista milloin tekstien, milloin naurettavan vaikeiden sävellysten muodossa.

Mutta ne eivät tällä kertaa ole tarkastelun kohteina. Zappan tuotannon toinen jalka seisoi aina visusti avantgarden virtaviivaisesti muotoillulla kynnyksellä, ja siksi on aiheellista syventyä niihin hetkiin, joina tuo suuruudenhullu käsitetaide meni muun ilmaisun edelle, tavalla tai toisella. Zappan elämäntyö oli yhtä provokaatiota ja hämmentämistä, ja siksi seuraavassa on listattuna seitsemän tapausta, jotka ilmentävät tuota provokaation ja kokeilunhalua kenties parhaiten. Miksikö seitsemän? No koska viisi tai kymmenen olisi liian ennalta-arvattavaa!

#1 Polkupyörä soolosoittimena

”How long have you’ve been playing bike, Frank?”
”About two weeks.”

Jos Pelle Peloton saapui Ankkalinnaan ensi kertaa hyppykepillä pomppien, teki Zappa televisiodebyyttinsä polkupyörällä. Maestron nonkorformistisen linjan tuntien tämä ei tietenkään tapahtunut pyörällä ajaen, vaan sitä soittaen. 22-vuotiaana geometristä tarkkuutta niin kampauksessaan kuin puvussaankin noudattanut Zappa saapui maaliskuussa 1963 sotkemaan koko kansan viihdyttäjän Steve Allenin pasmoja tämän talk show’hun.

Itsekin tuotteliaana säveltäjänä kunnostautunut Allen kykenee lähinnä huvituksensekaiseen äimistelyyn, samalla kun Zappa esittelee polkupyörän musiikillisia ominaisuuksia niin vakavasti kuin suinkin. Juuri Allenin totaalinen hämmennys Zappan määrätietoisuuden edessä tekee vartin mittaisesta visiitistä poikkeuksellisen herkullisen. Eivät tainneet Luigi Russolon tai John Cagen teokset olla illan isännälle tuttuja.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Lumpy Gravy

”The way I see it, Barry, this should be a very dynamite show.”

Vuoden 1968 Lumpy Gravy on Zappan kolmas levytys ja soolodebyytti. Se poiki heti oikeusjutun, jotka muotoutuivat Zappan uralla rutiiniksi. Yhdessätoista päivässä sävelletty orkesteriteos on jo musiikillisesti varsin käsittämätön kokonaisuus, minkä takia niin sanottujen ”neilyoungien” tekeminen (eli joutua raastupaan levy-yhtiölle kelpaamattoman musiikin tekemisestä) olisi ollut enemmän kuin mahdollista, mutta käräjöinnin oikea syy oli Capitolin, MGM:n ja Verven välisissä sopimuskiistoissa. Zappa oli 1960-luvun lopulla kahden jälkeenmainitun leivissä ja sopimus edellytti, ettei hänen tule esiintyä minkään muun lafkan levyillä.

Lumpy Gravyn tilasi Capitol, ja dilemma ratkaistiin siten, että Zappa toimi levyllä vain Abnuceals Emuukha Electric Symphony Orchestraksi ristityn sessio-orkesterin kapellimestarina. MGM katsoi kuitenkin Zappan rikkoneen sopimusta, ja Capitolin alla vuonna 1967 ilmestynyt 22-minuuttinen pläjäys vedettiin takaisin.

Vuoden päästä teos ilmestyi oikeaoppisesti Verven kautta, pidempänä versiona. Puolituntinen, konkreettisen musiikin ja pähkähullun nykyklassisen surrealistinen palapeli on levotonta askartelua Zappan siihen astisen bricolagen parissa. Hän teki samankaltaisia kokeiluja monesti myöhemminkin (kuten klassikoilla We’re Only In It for the Money tai Uncle Meat), mutta Lumpy Gravyn rinnakkaistodellisuuden radiokanavasurffailulta kuulostava sekamelska vie ääninauhavoimistelunsa äärimmilleen.

Zappa esitti, että levy kuulostaisi koherentilta vaikka sen osat heittäisi mihin järjestykseen vain – koska mitään koherenssia levyllä ei ole. Sitä vastoin siltä löytyy valtava määrä vinjettejä Zappan aiemmista ja tulevista projekteista, joiden listaaminen tässä haukotuttaisi innokkaimpiakin faneja. Pikkuoravakimityksen, absurdien dialogien ja muun hassun ääntelyn väleistä nousevat sävellykselliset pätkät todistavat kuitenkin Zappan ilmiömäisestä melodiantajusta; kuunnelkaapa vaikka albumin ensimmäiset puolitoista minuuttia.

Kuuntele Lumpy Gravy Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 200 Motels

”Touring can make you crazy, ladies and gentlemen. That is precisely, what 200 Motels is all about.”

Kiertue-elämän iloja ja etenkin suruja on rock-musiikissa tilitetty maailman sivu. Mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun tarina kerrotaan värikkäiden erikoistehosteiden läpi Zappaa esittävän Ringo Starrin, harppua soittavaksi nunnaksi pukeutuneen Keith Moonin ja hammashygeniasta luennoivan Aku Ankan toimesta. Yläosattomia bändäreitä ja alapäähuumoria säästelemättä. 200 Motels on Zappan elokuvaprojekteista ylivoimaisesti pimein, mikä on paljon sanottu, sillä järkeä ei pahemmin ole suotu myöskään Uncle Meatin tai Baby Snakesin kaltaisille pervouksille.

200 Motelsin rytmiä ja täydellistä päämäärättömyyttä voinee verrata Lumpy Gravyn tahtiin syöttää informaatiota. Asioita vain tapahtuu alusta loppuun asti. Välillä älyttömyyksille nauraa kippurassa (ei voi väittää, etteikö Lontoon filharmoonikot kajauttamassa ”YOUR DICK, YOUR DORK, YOUR PRICK” olisi maailman kymmenen hauskimman asian listalla), mutta useimmin ne katoavat sisäpiirihuumorin metatasojen ulottumattomiin. Puolitoistatuntinen on välillä varsin raskasta katsottavaa, mutta älyttömyydessään se on viihdyttävä kokemus. Silloin kun sen jaksaa katsoa loppuun asti, mikä tapahtuu harvemmin selvin päin.

Ja kuinka ollakaan, ei tästäkään ruljanssista selvitty ilman kommelluksia: Zappa ei erityisemmin tullut toimeen ohjaaja Tony Palmerin kanssa, eikä sinfoniaorkesteri ollut kaikista taiteellisista ratkaisuista erityisen mielissään (miksiköhän?). Elokuvasta julkaistiin myös soundtrack, jota oli tarkoitus esittää livenä. Tämä yritys päätyi jälleen oikeuteen, kun Royal Albert Halliin suunniteltu konsertti peruuntui. Penis Dimension -kappaleen kaltaiset kappaleet olivat kuulemma liian törkeitä konserttisalissa esitettäviksi. Zappa hävisi oikeusjutun. Sattuuhan noita.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Satumaa

”You better leave the lights on on stage, because we have to read this music. We’ve never played it before.”

Suomen ja Zappan suhde on ollut pitkä ja lämmin. Legendaarisin väite kuuluu, että 1970-luvulla Zappa myi Suomessa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo -albumeiden keikkuessa levymyyntilistojen kärkikymmenikössä. Mikäli iltapäivälehdet olisivat tiedottaneet Suomi-maininnoista maailmalla yhtä mielipuolisesti kuin nykyään, voisin sieluni silmin nähdä ne aukeamien mittaiset Frank Zappa -spesiaalit vuodelta 1988. Silloin julkaistun You Can’t Do That On Stage Anymore -livelevyjen sarjan toinen osa oli koottu kolmesta Kulttuuritalon-keikasta vuodelta 1974.

Tuon visiitin yhteydessä kuultiin myös tulkinta Unto Monosen Satumaasta. Ehkä jossain elämäkerrassa on sivulauseeseen sisällytetty syy juuri tämän kappaleen valinnalle, mutta todennäköisesti Zappa sattui vain diggaamaan melodiasta. Jälkikäteen ajateltuna lähinnä naurattaa, että kaikista kotimaisista tangoista bändi valikoi coveriksi juuri sen kuluneimman ja sketsiarvoltaan korkeimman. Ensikuulemalta onkin vaikea sanoa, millä asenteella Zappan kuusikko kappaleen tulkitsee, mutta onhan versio ainakin, noh, omanlaisensa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Thing-Fish

”I have my briefcase, HARRY! I’m going to fuck my briefcase!”

1980-luvun Zappa-tuotanto on mielipiteitä jakavaa sorttia, eikä sitä varsinaisesti nosteta ainakaan sen takan reunalle, jolla Hot Ratsit sun muut itsestäänselvyydet nököttävät. Yksi kasari-Zappan absurdeimmista tekeleistä on alun perin kolmelle levylle jaettu Thing-Fish-ooppera. Lähempänä kuunnelmaa kuin musiikkiesitystä oleva seikkailu sai ilmestymisvuonnaan nihkeitä arvioita, mutta sen äärimmäisen terävä ja monikerroksinen aikalaisssatiiri on saanut kiitosta jälkeenpäin.

Musiikillisesti levy ei ole kummoinen, vaikka sitältääkin monia käsittämättömyyksiä kliinisistä heviriffeistä syntetisaattorihulinaan sekä vanhojen kappaleiden restauraatioon. Keskeistä on aikansa konservatiiviselle hengelle joka tasolla vinoillut tarina, joka kommentoi ainakin aids-epidemiaa ja homoseksuaalisuutta, rasismia, poliittista ilmapiiriä sekä taidetta. Farssin päähenkilönä on sairauden myötä Tuulen viemää-Mammyn ja Elefanttimiehen risteytykseltä näyttäväksi ”Mammy Nuniksi” muuttunut ”Thing-Fish” sekä valkoinen juppipariskunta Harry ja Rhonda.

Thing-Fishin maailmassa hahmot ovat jopa Zappa-asteikoilla varsin äärimmäisiä ja perverssejä: kitaristi Ike Willisin esittämä Thing-Fish on karikatyyri monista mustiin pop-kulttuurissa kohdistetuista ennakkoluuloista, rumpali Terry Bozzion Harry tahtoo homoksi menetettyään kiinnostuksensa naisiin, ”koska he pukeutuvat nykyään kuin isäni” ja Bozzion vaimon Dalen esittämä Rhonda muuttuu tarinan loppua myöden konservatiivien rakentamaksi feministin olkiukoksi miehiä vihaavana raivottarena, joka mieluummin nai osakesalkkuaan kuin miestään.

Kuuntele Thing-Fish Spotifystä.

#6 Porn Wars

”It’s outrageous filth!”

Zappan krooninen – ja usein perusteltu – kauna auktoriteetteja vastaan syntyi jo 1960-luvulla, kun poliisi epäili, että hänen omistamassaan Studio Z:ssä tehtiin pornoa. Selkkaus aiheutti studion pyörittämiselle niin suurta vahinkoa, että se jouduttiin lopettamaan, ja siinä sivussa Zappa joutui hetkeksi vankilaankin. Zappasta kehkeytyi väsymätön taiteilijoiden oikeuksien puolestapuhuja, ja hän nousi tärkeäksi hahmoksi 1980-luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Tipper Goren ja kumppaneiden ammattiloukkaantujajärjestö PMRC kauhistui rock-musiikin räävittömistä teksteistä ja lanseerasi kuuluisan ”parental advisory”-tarran.

Yksi Zappan vastaiskuista sisältyi albumille Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention, vuonna 1985. Kokonaisuutena se on nerokkaasta nimestään huolimatta melko yhdentekevää synclavier-sekoilua (joista lisää myöhemmin) ja kitarasooloilua, mutta sen loppupuolelta löytyvä 12-minuuttinen Porn Wars pakottaa jälleen kerran kysymään, että mitähän hemmettiä nyt taas.

Kappale on sekamelska synclavier-tilutusta ja arkistoista kaivettuja milloin mitäkin soittopätkiä, mutta tärkeimpänä elementtinä tässä kollaasimökässä törmäilevät PMRC-oikeudenkäynneistä napatut puheenvuorot. ”Porno-rockin” turmeltuneisuutta taivastelevat sitaatit alkavat hillityn alun jälkeen elää omaa elämäänsä kölin ali ajettuina mutaatioina. Ironian virnistys on leveä, kun rockin sensurointia peräänkuuluttaneet konservatiivit päätyivätkin itse rock-levylle. Kuitenkin Porn Wars oli Zappan mukaan lähinnä taiteellinen kollaasi, eikä mikään kosto.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Jazz From Hell

”Explicit lyrics.”

Kaikista Zappan omalaatuisuuksista pohjat vetää vuoden 1986 Jazz From Hell. Se on lähes levyllinen pelkästään Synclavier DMS-syntetisaattorilla soitettua musiikkia, poislukien loppupäähän asetettu kitarasooloilu Saint Etienne. Se taas istuu tähän seuraan niin huonosti, että lähestulkoon pilaa kokonaisuuden. Joka tapauksessa, Zappan Synclavier-innostus oli monien aiempien sattumusten summa: hän oli harvemmin tyytyväinen isojen orkestereiden kanssa toteutettuihin projekteihin koska nämä eivät soittaneet ”oikein”, ja välillä hän sävelsi niin monimutkaisia kuvioita, että niiden toteuttaminen bändillä olisi vaatinut vieläkin lisää harjoittelua. Koneen avulla hulluimmatkin sävellysideat olivat mahdollisia.

Ja melko hullulta lopputulos kuulostaakin. Jos Jan Hammer olisi säveltänyt Miami Viceen levyllisen uutistunnareita, jotka olisivat synaan iskeneen toimintahäiriön seurauksena päätyneet soimaan tuplanopeudella, voisi tuloksena olla Jazz From Hell. Tällaisilla tunnareilla pohjustetut uutiset kertoisivat varmaankin siitä ulottuvuudesta, johon 200 Motels sijoittuu.

En ole varma, mikä tässä levyssä hämmentää eniten: olisiko se pöhkö nimi yhdistettynä yltiövakavaan kanteen? Tai se, että Jazz From Hell oli Zappan ensimmäinen Grammy-pokkaus? Vaiko se, että yllämainittu vanhempainjärjestö PMRC liimautti levyn kanteen ”parental advisory – explicit lyrics” -tarran siitäkin huolimatta, että levy on täysin instrumentaali? Oli miten hyvänsä, Jazz From Hell on yksi omituisimmista koskaan kuulemistani levyistä. Ja mikäli moista tykittelyä jostain syystä kaipaa lisää, kannattaa tsekata halvalta roolipelisoundtrackilta kuulostava Francesco Zappa tai postuumisti julkaistu tuplajärkäle Civilization Phaze III.

Kuuntele Jazz from Hell Spotifystä.

Bonus!

Koska Beatles.

Video ei ole enää saatavilla

Zappa Plays Zappa Kulttuuritalolla perjantaina 29.11.

Keskiolutbaarit elävät maailmanlopun jälkeenkin.

Pasolinilainen nihilistioppera häilyy vakavasti otettavan ja lapsellisen välillä.

Ruger Hauerin tapa uudistua on melkoista poltetun maan taktiikkaa.

Viime vuoden Erectuksella tämän hetken ehkä arvostetuin räppitrio muljautti Se syvenee syksyllä -debyytin suoraviivaisen tuotannon ja universaalin yhteiskuntakommentaarin värikkääseen biittien karnevaaliin sekä mustalla huumorilla väritettyihin aikalaisanalyyseihin.

Ukrainan maisema on ydinpommin tasaiseksi lanaama Terra Nullius. Sen lammessa seisoo reaktoreiden hailakansininen lauhdevesi, josta nouseva kolmipäinen mutantti on jääkiekon kokoisine pupilleineen kylmäävä ilmestys. Sillä ole kerrottavaan mitään edes etäisesti hauskaa.

Ruger-saagan kolmas luku on nihilistinen ja synkkä. Kaikki meni.

Pyhimyksen, Paperi T:n ja Tommishockin muodostaman trion kuvaus ihmiselämästä paskomisen, panemisen ja narkkaamisen kehänä ei sinällään ole omaperäinen. Paperilla se on tyypillistä räppikuvastoa, mutta tämä visio venyttää naturalisminsa äärimmilleen. Moinen touhu näyttäytyy tolkuttomana itsensä ja ympäristönsä tuhoamisena.

”Sä tulit pallolle vaan erittään”, kiteyttää Paperi T Sfinxhufvudissa. Luonnollisen jätteensä lisäksi ihminen jättää jälkeensä kaikenlaista, paljon hitaammin biomassaan sulavaa. Jotain, mitä edes ydinräjähdys ei voi jäljettömiin pyyhkiä.

Marie Curien löytämän, äärimmäisen radioaktiivisen alkuaineen mukaan nimetty Polonium korostaa ”itseaiheutettuine alzheimereineen” ihmisen autodestruktiivista taipumusta. Curien löytö oli kemiallisesti merkittävä, mutta hän itse kuoli aineen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Kohtuullisen skatologiseksi meno menee Jenkemillä, jolla impataan sambialaisten katulasten käyttämää, ulosteesta ja virtsasta muodostettua kaasua. Sen eritteitä valuva musiikkivideo tuo mieleen Pier Paolo Pasolinin inhorealistiset elokuvat. Tommishock sihisee korvan juuresssa kuin houreinen psykopaatti.

Luottotuottaja Kalifornia-Keken kliiniset laboratoriosoundit pysyttelevät minimalistisina mutta arvaamattomina. Sfinxhufvudilla ne räjähtävät mielipuoliseen äänillä jonglööraamiseen, Jenkemillä ne kuulostavat pään tunkemiselta bajamajaan lietesäiliöön. Toisaalta ne eivät herätä samaa uutuudenviehätystä kuten Erectuksella, ja esimerkiksi RPK on kunnostautunut sairaalloisen painostavien taustojen luomisessa etevämmin.

Siksi kaikkein väkevin tunnelma saavutetaan vähemmän kaoottisina hetkinä, kuten takakenoisesti valuvalla Poloniumilla tai nimibiisillä, jonka huilut kuulostavat aamunkajolta Prypjatissa.

Ukrainan synkkä ihmiskuva, pakkomielle Sfinxhufvudin lait säätäviin peniksiin sun muihin ruumiintoimintoihin sekä koko tämän dystopian päättävä, Kun tää biisi loppuu -kappaleen kasimillinen ohimolla esitetty tappouhkaus herättävät lopulta kysymyksen: miksi? Tässä on tavoiteltu kaiken kuviteltavissa olevan sivilisaation nadiiria, mutta onko näin ankeaksi heittäytymisen motiivina loppujen lopuksi ollut mikään muu kuin shokeeraaminen?

On vaikea välttyä ajatukselta, että esimerkiksi Jenkemiä varten trio on hakemalla hakenut käsiteltäväkseen jonkin mahdollisimman iljettävän huumeen. Etenkin, kun mokomaa mömmöä on pidetty lähinnä kaupunkilegendana, eikä sen olemassaolosta ole edes takeita. Samaten Pyhimyksen ”mikä on se kirjainyhdistelmä joka on rännis ny” menee jo yliampuvan larppauksen puolelle.

Ukrainan päättyminen karun kauniiseen nimiraitaansa kaunistaisi lopunkin. Siksi Kun tää biisi loppuu kuulostaa tappouhkauksineen kaikkineen varsin tökeröltä, etenkin kun kukaan triosta keksi enää oikein mitään tähdellistä sanottavaa.

Pyhimys kompastelee jälleen: ”oksymorooni / ittensä klooni / Bostonin maratooni” kuulostaa lukioälyköltä, joka tunkee paatoksensa mausteeksi sivistyssanoja, joita ei edes ymmärrä, kytkien ne täysin mihinkään liittymättömiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin ja näin valehtelee itselleen olevansa jotenkin ”kantaaottava”. Tiedän, että Pyhimys pystyy paljon parempaan. Onneksi Poloniumilla ja Ukrainalla hänen abstrakti kuvailunsa loistaa.

Jälkiapokalypsin staraksi nousee lopulta Paperi T. Jo ennestään on kulunut vuosi ollut yhtä juhlaa: DJ ”Khid” Kridlokkin kanssa tehty Ex ovis pullus non natis serò fit ullus -EP sekä Paavoharjun uutukainen ovat visionäärisiä teoksia. Ukrainan teemat heijastuivat jo noilla levyillä, mutta nyt hänen maanisuutensa on saavuttanut vain lisää kierroksia. Levyllä hän enimmäkseen kuulostaa piripäiseltä kylähullulta keskellä zombiapokalypsiä. Esimerkkinä etenkin Sfinxhufvudin murhaava loppu:

”Elä sitä lifee poika ja karaistu / Tai lue jotain vitun Coelhoo ja valaistu
Mut älä väitä ettei valintoi oo yhtää / Sillan al’ voi nukkuu, ja sillan päält’ voi hyppää
Se on sama mitä ittelleen selittää / Sä tulit pallolle vaan erittää”

Levyn otsikkona Ukraina kuvastaa mielentilaa ja symbolia paikasta, ”jossa on hienoja pilvenpiirtäjiä, mutta myös isoja tuloeroja.” Teema käy ilmi niin ydintuhon jälkeisessä tunnelmassa kuin ”ydintalviaikaan” vaihtuvissa Kiovan torin kelloissa, mutta kaikkein parhaiten se konkretisoituu instrumentaalipätkissä Taras Sevtsenko on kuollut ja Holodomor.

Aluksi olin vähällä teilata otsikot kirjaviisaana knoppailuna, mutta sitten ne muodostuivat osuviksi palasiksi eleettömän turkoosia kokonaisuutta. 1800-luvulla elänyt runoilija Sevtsenko vaikutti ajatuksineen ja töineen suuresti ukrainalaiseen kansallistunteeseen. Tämä koettiin Neuvostoliiton aikana uhkana, mistä seurasi miljoonia ukrainalaisia 1930-luvulla tappanut nälänhätä Holodomor. Siinäpä levyn kaari pienoiskoossa. Pelastaja kuoli. Tuho seurasi. Kaikki meni.

Onpahan trio historiansa lukenut.

77 Ukraina on vaikea levy. Ensin sen tylyys vieraannuttaa, mutta pakottaa sitten lähelleen. Levy tuntuu sekä harkitulta taideteokselta että nopeasti kasatulta välityöltä. Välillä sen uhittelu ärsyttää ja jopa huvittaa, mutta sen taiteelliselle kunnianhimolle on nostettava ydintalven kestävää karvahattua. Siksi Ukraina tuntuu tapaukselta, ja ennen kaikkea kelpo levyltä.

Video ei ole enää saatavilla

Brian Cook (vasemmalla) soittaa kuvasta päätellen underwater-musiikkia.

Chicagolainen trio Russian Circles on maalannut maisemametalliaan jo viiden albumin verran. Uusimman levynsä Memorialin kunniaksi se saapuu Helsingin Tavastialle keskiviikkona 6.11., eikä tule yksin. Lavalla nähdään myös bändin ystävä ja toisen Suomen-keikkansa soittava lauluntekijä Chelsea Wolfe, joka on pistäytynyt laulamassa myös Memorialilla.

Nuorgamin toimikunta tavoitti trion basistin Tukholmasta. Brian Cook valotti punk-faniuttaan sekä rakkauttaan irkkufolkia kohtaan, mutta ei kykene ymmärtämään Daft Punkin suosiota.

Nimenne on napattu jääkiekkokuviosta. Oletteko isojakin Black Hawks -faneja?

”Mike [Sullivan] ja Dave [Turncrantz] ovat tosiaankin. Itse en tiedä lätkästä muuta kuin että kiekko on saatava maaliin.”

Mikä on ensimmäinen musiikkikappale, josta muistat pitäneesi?

”Muistan olleeni innoissani aina kun Harry Chapinin Cats in the Cradle soi radiossa. Taisin olla silloin viisivuotias. En ole varma mikä biisissä viehätti, koska sanoituksellisesti se on aika masentava, ja siksi on vähän hassua intoilla siitä naperona. Mutta enhän minä sitä tajunnut ennen teini-ikääni. Tykkäsin melodiasta ja rauhallisten säkeistöjen sekä orkestraalisen kertosäkeen dynamiikasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Harvemmin kyllästyn levyihin, sillä kuuntelen edelleen paljon sellaista musiikkia mistä tykkäsin teininäkin. Kuten Minor Threatia tai Dead Kennedysiä. Mutta ehkä Neutral Milk Hotelin In the Aeroplane Over the Seata tuli joskus kuunneltua liikaa. Olin sen ilmestymisen aikoihin college-dj:nä, ja eräänä päivänä vain päätin pyöräyttää sen ohjelmassani. Silloin metalli ja punk olivat lähellä sydäntäni, mutta tuo levy heitti minut persiilleni. Kuuntelin sitä pakkomielteisesti: osasin kaikkien sanojen lisäksi vielä soittaakin kaikki biisit kitaralla ja opettelin jotkut laulustemmatkin. Mutta sitten vain väsyin siihen. Ehkä selitin sen liiaksi auki, ja sen mystisyys katosi.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua?

”No, varmasti me kaikki järkytyimme Lou Reedin kuolemasta. Mutta vaikka tykkäänkin Velvet Undergroundista, en ole mikään valtava fani. Suurempi isku tuli vähän pienemmistä piireistä: minulla oli eräs lapsuudenystävä joka tutustutti minut irlantilaiseen kansanmusiikkiin, kuten The Clancy Brothersiin ja Tommy Makemiin. Heidän levynsä olivat halpoja ja helposti löydettävissä, joten keräsin niitä sitten valtavan pinon. Kuuntelin niitä taas pari kuukautta sitten ja pohdin, mahtavatko he vielä esiintyä. Netistä sain selville, että ainakin yksi heistä oli kuollut, mutta Liam Clancya haastateltiin tuoretta Bob Dylan -dokumenttia varten. Päättelin, että hän varmasti on vielä hengissä ja esiintyykin. Mutta sitten selvisikin, että kaikki veljekset sekä Tommy Makem olivat kuolleet, Liam joulukuussa 2009, jolloin näin tuon haastattelun. Se sai minut surulliseksi, sillä heidän musiikillaan oli ollut hyvin tärkeä osa elämässäni, ja minua harmitti että he olivat menehtyneet täysin tietämättäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit soittamaan tai laulamaan levyllesi?

”En oikein mieti tuollaisia. Yhteistyö Chelsea Wolfen kanssa oli kylläkin mukavaa, ja vuosia sitten suunnittelimme japanilaisen Borisin kanssa yhteislevyä, mutta nuo mahdollisuudet nousivat siitä, että olimme ennestään jokseenkin tuttuja. Olen aivan liian ujo ja epävarma itsestäni, jotta voisin soittaa jonkun artistin kanssa, jonka töitä olen ihaillut kaukaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Minutemen on kaikkien aikojen suosikkibändini, joten tietysti olisin halunnut nähdä heidät. Lepää rauhassa, D. Boon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En usko, että kukaan tietty. Tälle sukupolvelle ei ole puheenjohtajaa. Kulttuurimme rakkaus musiikkia kohtaan on niin lokeroitunutta. Ei ole mitenkään mahdollista, että vain yksi artisti kykenisi jotenkin nostamaan tämän musiikillisen spektrimme uudelle tasolle. Totta puhuen, kaikkein tärkeimmät musiikin parissa puuhailevat ihmiset tänä päivänä ovat ne ohjelmistokehittäjät, jotka rakentavat uusia mahdollisuuksia musiikin äänittämiselle, tuottamiselle ja jakelulle. Mutta minusta se on helvetin masentavaa.”

Chelsea Wolfe laulaa uutuuslevynne päätösraidalla ja kiertää kanssanne. Mistä yhteistyö syntyi?

”Tykkäsimme hänen Apokalypsis-levystään ja suunnittelime yhteiskiertuetta jo Empros-albumimme yhteydessä. Ajoitus ei kuitenkaan natsannut. Noin vuotta myöhemmin soitimme muutaman keikan hänen kanssaan Amerikassa, ja ystävystyimme. Memorial-kappale syntyi aika helposti, ja tietysti meidän piti järjestää yhteiskiertue, jotta pääsisimme soittamaan sitä livenä!”

Video ei ole enää saatavilla

Memorial on kuulemma vaikuttunut Pink Floydin Animals-levystä. Miten ja miksi?

”En ihan sanoisi ihan noin suoraan, ensinnäkin siksi, koska emme oikein kuulosta Pink Floydilta. Mutta levyhän on mahtava, ja pidän siitä miten levyä ympäröi sama sävellys. Ylipäätään se repriisien käyttö viehättää bändissä, samaa kikkaahan he käyttivät Wish You Were Heressäkin. Heidän tapansa rakentaa albumikokonaisuuksia oli ainutlaatuinen, ja jotenkin niissä jalanjäljissä me yrittämme kulkea. Memorialia tulisi kuunnella niin ikään kokonaisuutena, ja kun sen sekä avaa että sulkee samankaltainen sävellys, on helpompaa käsitellä sitä yhtenä musiikkiteoksena. Siinäpä se vaikute.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkilevysi Pink Floydin tuotannosta?

”Tiedän, että olisi paljon siistimpää nimetä vaikka The Piper at the Gates of Dawn, mutta täytyy silti tunnustaa, että tykkään enemmän sellaisista levyistä kuin Wish You Were Here, Meddle, Animals ja kyllä, Dark Side of the Moon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Punk. Eivät ne bändit hassuine hiuksineen ja bondage-housuineen, vaan Minutemenin ja Black Flagin kaltaiset. Niissä soittaneet tyypit olivat ihan minun näköisiäni tavallisia heppuja, mutta he tekivät hyvin outoa musiikkia. Pidin siitä, etteivät he olleet niin teatraalisia. He eivät olleet niin viimeisteltyjä, eikä heitä kiinnostanut tulla julkkiksiksi tai virtuooseiksi. Toki olin musadiggari jo ennen innostumistani noista bändeistä, mutta ne saivat minut ajattelemaan, että ehkä voisin itsekin tehdä jotain tuollaista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Genesiksen The Lamb Lies Down on Broadway, Pan Sonicin Vakio ja Olafun Arnaldsin Eulogy for Evolution.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”On niitä muutamia. Craft, etenkin heidän Fuck the Universe -levynsä. Fugazi, Crosby, Stills, Nash & Young, Led Zeppelin, Jesus Lizard, Young Widows ja Helms Alee.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu tietenkin ihmisestä. En usko, että on olemassa universaalia musiikkia, tai no, ehkä Beatles. Enkä myöskään voi ymmärtää, että on olemassa raskaan musiikin faneja, jotka eivät pidä Led Zeppelinistä.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Daft Punk. Ymmärrän, että Discovery-levyllä oli muutamia kivoja biisejä, mutta en oikein ymmärrä, miksi bändistä tuli sellainen ilmiö. Mielestäni Basement Jaxx on aina ollut kiinnostavampi, vaikka eivät esiinnykään festareiden vetonauloina tai keiku listojen kärjessä. Ja tämä Get Luckyhan on todella laiska yritys tehdä jonkinlainen crossover-hitti. Ihmettelen tosin muutenkin, miten keskinkertaista suosittu musiikki nykyään on, joten ei kai heidän suosionsa mikään yllätys ollut.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Pharaoh Overlordin uusin oli yksi viime vuoden suosikkilevyistäni. Tykkään myös Rotten Soundista ja Terveistä Käsistä. Minua harmitti, kun Terveet Kädet soittivat ihan naapurissani juuri silloin, kun olin toisaalla äänittämässä Memorialia. Toivottavasti se ei ollut ainoa mahdollisuus nähdä heidät.”

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles (22.45) ja Chelsea Wolfe (21.00) Tavastialla keskiviikkona 6.11. Liput 20 euroa.

Kun minä laulan, kuulostan masentuneelta Väiskiltä.

Öisiä teollisuusmaisemia, valtateitä ja häiriintynyttä tunnelmaa. Kuulostaako tutulta?

Levylaulajaksi intoutuneen elokuvaohjaajan kakkosalbumi ilmestyi heinäkuussa. Sillä viikolla oli kylmää, harmaata ja sateista. Levykin kuulosti niin syksyiseltä, että se sai jo toivomaan lehtien tippumista. Sitten keli kääntyi takaisin kesäksi, ja The Big Dreamin teho hälveni.

Sitten syksy tuli oikeasti. Samalla päädyin myös toteamaan, millainen yhden tunnelman taitelija David Lynch lopulta on. Puuttuuko Big Dreamilta nimittäin yhtäkään motiivia, jota ei hänen originellista ääni- ja kuvakerronnastaan löytyisi?

Tämä kuulostaa Eraserheadin teolliselta maisemalta ja synkeitä kaduilta, Lost Highwayn tyhjästä ilmestyvän Mysteerimiehen kaltaisilta kummajaisilta ja Twin Peaksin siksakkilattioiden päällä lauletulta unipopilta. Jousikaikua ja unilääkkeiltä kuulostavaa surffikitaraa säästelemättä. Kannessa iskevät salamat puolestaan palauttavat mieleen lukemattomissa kohtauksissa levottomasti lepattaneet sähkövalot.

Alku on kuitenkin raskas. Nimiraita on varsin päämäärätön ja Star Dream Girlin laboratoriobluesista puuttuu svengi. Mutta vaikkapa Cold Wind Blowin’ on hieno rautalankaslovari, jonka melankoliselle tekstille Roy Orbison nyökyttelisi hyväksyvästi. The Ballad of Hollis Brown rakentaa mekaanisella resitaatiollaan Bob Dylanin traagisesta pastoraalista yllättävän hyytävän version. Syvemmälle öiseen autiomaahan vie Wishin’ Wellin teollisuuselektro.

Ennakkosinkulla ilmenee Lynchin ikuinen viehätys nuoria naislaulajia kohtaan; Julie Cruisen, Chrysta Bellin ja Karen O:n viran perii tällä kertaa Lykke Li. Lin laulama raukea I’m Waiting Here on kuitenkin varsin turhanpäiväinen näköispainos jostain Twin Peaks -soundtrackin biisistä, ja oli ehkä ihan viisasta tiputtaa se varsinaiselta albumilta pois.

Kokonaisuus on hallitumpi, kun se on jätetty masentuneen Väiski Vemmelsäären lailla mutisevan Lynchin ja tuottaja Dean Hurleyn temmellyskentäksi. Hurleyn avaruustuotannossa rautalankakitaroiden rakentamilla amerikanraudoilla on siivet. Lynch itse määrittelee levyn ”moderniksi bluesiksi”, eikä tarkoita sillä valkoisten miesten vakavaa oikeinsoittamista, vaan nimenomaan vinksahtanutta yritystä tehdä bluesin primitiivisyydestä scifiä.

Levyllä kieltämättä on jotain bluesin leikkisästä vakavuudesta, vaikka kappalemateriaali jääkin hieman sameaksi. Vahva tunnelma kestää, mutta muovaa loppupuolelleen takaumia alkupäästä. Poikkeuksena Sun Can’t Be Seen No More, jossa Lynchin efektoitu jokellus kuulostaa vielä enemmän Looney Tunesilta ja lähestulkoon itseparodialta.

Monet ihmiset pettyivät, kun David Lynch vaihtoi elokuvat musiikkiin. Minusta hän saa tehdä mitä haluaa. Onhan levyllä puutteensa, mutta siltä paistaa innostus musiikin tekemistä kohtaan. On huomattavasti kiinnostavampaa seurata liki seitsemänkymppisen taiteilijan vapaita kokeiluja milloin milläkin taiteenalalla kuin yrityksiä kosiskella cinefiilejä pingottuneilla tilaustöillä (toimintafiguureja ja oheiskrääsää Lynch-leffoista ei pahemmin saa aikaiseksi, joten se ala on suljettu). Se kertoo ainakin taiteellisesta kunnianhimosta.

64 David Lynch palaa autistisiin pakkomielteisiinsä, kuin soittokeikan jälkeen makuuhuoneeseensa vaimon viereen kaatuva saksofonisti. Mutta tämä tarina ei pääty murhaan. Jos monet Lynchin elokuvat ovat trippejä jonnekin tuntemattomaan, kuulostaa Big Dream kotiinpaluulta tutulle ranchille. Ennen kaikkea tämä on David Lynch tekemässä David Lynch -musiikkia David Lynchin faneille. Kukaan muu tästä tuskin kiinnostuisi.

Video ei ole enää saatavilla

40 Watt Sun: Christian Leitch, William Spong ja Patrick Walker.

Lontoolainen Patrick Walker nousi doom metal -kansan suosioon 2000-luvun taitteessa Warning-yhtyeen nokkamiehenä. Miehen uuden trion 40 Watt Sunin materiaali etenee niin ikään kunniakkaan verkkaisesti, mutta metallin tai synkkyyden leimat Walker haluaa kiertää kaukaa. Ihmekös tuo; Nuorgamille hän intoutuu hehkuttamaan Jackson 5:a ja A-haa. Vuonna 2011 debyyttilevynsä The Inside Room saapuu lokakuun 19. päivä Suomeen ensi kertaa, ja vieläpä Savoy-teatterin juhlavalle näyttämölle.

Mikä on ensimmäinen musiikkikappale josta muistat pitäneesi?

”Varmaankin Jackson 5:n Maybe Tomorrow. Mahtava sointukierto yhdistettynä kauniiseen melodiaan ja upeisiin sanoituksiin kuulostavat siltä kuin jokainen ääni olisi sävelletty toistaan varten.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Epäilemättä Marillionin neljää ensimmäistä levyä. Jos rupeaisin jaarittelemaan, miksi ne ovat niin erityisiä minulle, saisit varata aikaa huomisaamuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Kris Kristoffersonin Help Me Make It Through The Night. Hyvin simppelit ja suorat sanat ja laulajan haavoittuvaisuus tekevät siitä ihan täydellisen pienen laulun.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”George Jonesin.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hieno lauluääni on sellainen, joka saa minut unohtamaan kaiken ympärilläni. Sellainen oli ainakin Carpentersin Karen Carpenterilla, kantrilaulaja Mickey Newburylla ja kansanlaulaja Liam Clancylla. Hengissä olevista folklaulajista minua miellyttävät sekä June Tabor, Iris Bement ja Jean Redpath. ”

Video ei ole enää saatavilla

”Päinvastaisella tavalla vaikuttaa My Dying Briden Aaron Stainthorpe. ”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen bändin olisit halunnut nähdä livenä?

”American Music Clubin vuonna 1989.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Hyvänen aika, en tiedä. Ehkä Zbigniew Preisner tai Scott Walker?”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat lapsuudestasi?

”A-han Take On Men. Olen suuri fani!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi, ja mikä olisit jos et olisi muusikko?

”Kai minä halusin aluksi vain kopioida suosikkibändejäni. 15–16-vuotiaana minua kiinnosti kuvittaminen, joten varmaan olisin jatkanut sillä alalla.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Waylon Jenningsin Love of the Common Peoplen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa krapulasi?

”Lopetin juomisen, joten onneksi pahemmin kärsi tuosta!”

Olet toiminut aina metalliskenen ulkoringillä, ja ottanut piireihin yhä enemmän etäisyyttä. Seuraatko sitä puolta millään tavoin?

”Totta puhuakseni, minulla ei ole hajuakaan mitä siellä tapahtuu.”

Olet esiintynyt välillä myös akustisesti. Aiotko joskus julkaista kokonaan akustisen levyn?

”Minulle laulu on laulu, oli se akustinen tai ei. Julkaisen sellaista musiikkia, mikä minua milloinkin kiinnostaa.”

Olet suuri Marillion-fani. Jos voisit pelastaa yhden bändin levyistä kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Tätä nykyä varmaankin Marblesin tuplalevypainos.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta?

”Hyvä kysymys. Muistan ikuisesti yhden tyypin saksalaisesta Horrible Eyes -lehdestä, joka kritisoi minulle yhtä Warning-keikkaamme vuonna 2001. Hän sanoi olleensa hyvin pettynyt esitykseemme, koska emme vaikuttaneet lainkaan masentuneilta ja basisti soitti verkkareissa.”

Mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Dublin.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”En koe oloani erityisen inspiroituneeksi juuri nyt.”

Mikä kappale saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Olen hirveän nostalginen ihminen; lähes jokainen rakastamani laulu saa minut tuntemaan samoin kuin siloin joskus. Mutta ehkä Luther Vandrossin mahtava 9-minuuttinen albumiversio Superstar/Until You Come Back To Mestä on nostalgisempi kuin muut. Istuin nuorena poikana huoneessani ja kuuntelin tuota kasettiani lähes joka ilta läpi lapsuuteni. Biisi ei kyllästytä edelleenkään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu, minkälainen henkilö on kyseessä.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ollenkaan.”

40 Watt Sun Savoy-teatterissa lauantaina 19.10.

Video ei ole enää saatavilla

Pim! Olet hypnotisoitu.

Vaivaannuttavan usein japanilais-saksalaisen avantgardistin Damo Suzukin yhteydessä hoetaan Can-yhtyeen nimeä. Toki Kölnin krautrock-legenda teki kanonisoiduimmat mestariteoksensa Suzukin hääriessä sen… öh, ei nyt ehkä pelkkänä laulajana vaan mikin varressa huitoneena eksentrikkona, mutta tämä pesti kesti nelisen vuotta ja päättyi 1974.

1980-luvun puolivälistä saakka Suzuki on honottanut sooloprojektissaan Damo Suzuki’s Networkissa ja lainnanut visioitaan muun muassa post-rock-bändi Cul de Sacille ja Mars Volta -kitaristi Omar Rodriguez-Lopezille. Ei siis ihme, että hän etukäteen painottaa haluavansa puhua ”tulevaisuudesta, ei menneisyydestä”.

Piipahdit Suomessa viimeksi 2003. Millaisia muistoja sinulla on siitä visiitistä?

”Ohoo, onko siitä jo kymmenen vuotta? Aika menee niin vauhdilla, että täytyy kiristää turvavyötä… Se oli huhtikuuta. Vedin muutaman shown’ kolmen Circlen tyypin (ja se on maailman aliarvostetuin bändi) ja chicagolaisen kitaristin kanssa. Jyrock-festivaalin keikka julkaistiin cd:nä, nimellä 3 Dead People After the Performance. Oli mukavaa reissata ja esiintyä noiden heppujen kanssa. En voi uskoa, etten ole sen koommin Suomessa käynyt!”

Olet kiertänyt väsymättömästi viime vuodet. Mistä kaivat energian jokaiselle illalle, etenkin kun soitat aina eri muusikoiden kanssa? Vai onko vaihtelevuus itsessään energianlähde?

”Ei se ole vaikeaa, se on elämäntapa joka sopii minulle. Vapaus ei kuulu kenellekään tietylle. Saan motivaatiota yleisöstä, joka hyvästelee minut hymy kasvoillaan. Jaan yleisöni kanssa jotain puhdasta, luonnollista musiikkia. Vaikkei tällä homalla rikastu, niin on se silti luksusta! Jos teet sitä mitä haluat ja tapaat uusia ystäviä kaikkialla, ei energian kerääminen ole vaikeaa. Se kulkee mukanani.”

Käytät esiintymistavastasi nimitystä ”instant composing”. Onko kaikki bändin kanssa esitetty aina täysin improvisoitua?

”En oikeastaan esiinny ’bändin’ kanssa, vaan ’äänenkantajien’, eli muusikoiden. Luomme joka hetkeen oman avaruutensa, ja siksi pidän musiikkiamme luonnonläheisenä.”

Kun esiinnyt, pidätkö itseäsi bändinjohtajana?

”En! Luon musiikilla eräänlaisen kvanttikentän, joka ei tarvitse johtajaa. Elän järjestelmän ulkopuolella, joten en tarvitse mitään johtajan asemaa.”

Milloin esitys on onnistunut? Milloin koet, että jokin asia olisi voinut mennä paremmin? Vai onko sillä väliä?

”Jos olet nokkela, voit aina sanoa jotain keikan jälkeen. Mutta se on jo myöhäistä. En puhu musiikista keikan jälkeen, koska sitä ei enää ole olemassa. Tärkeää on luoda vapaa energia yleisön ja soittajien välille soittotilanteessa.”

Mikä on ensimmäinen musiikkikappale, josta muistat pitäneesi?

”Tätä täytyykin miettiä. Ehkä minun pitää nukkua ennen kuin löydän tälle vastauksen, hehheh!”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Taidan olla vähän hölmö, sillä en löydä tähänkään mitään vastausta. Varmaan jotain mitä kuuntelin 50 vuotta sitten. En edes muista mitä söin pari viikkoa sitten.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”En kuuntele musiikkia juurikaan. Lähinnä klassista. Rakastan sinfonioita, joissa ei ole sanoja, eivätkä lauluntekstit ole koskaan kiinnostaneet minua. Musiikki itsessään kertoo viestin.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Jokaisen ihmisen kuolema on surullinen, olivat he muusikoita tai ei.”

Olet tehnyt yhteistyötä aika monen muusikon kanssa. Onko ketään tiettyä, jonka kanssa haluaisit yhteistyöhön?

”En osaa vastata tuohon. Luon energiaa eri paikoissa, maissa, tilanteissa ja eri äänenkantajien kanssa. En ole oikea ihminen vertailemaan A:ta B:hen tai C:tä X:ään. Kaikki hetket ovat kauniita, eihän niitä voi verrata.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Seksikäs ääni tekee hyvää aivoilleni. Ääni, joka pysyy aina samana, ei kiinnosta. Lauluääni on jokaisella ihmisellä mukana kulkeva soitin, mutta melko harva käyttää sitä loistavasti.”

Onko sinulla esikuvia, jotka ovat vaikuttaneet lauluilmaisuusi?

”Ei pahemmin. Laulan niin hyvin kuin Damo Suzuki vain voi. On mukavaa olla Damo Suzuki.”

Mikä edesmenneen bändin tai hajonneen artistin olisit halunnut nähdä?

”En ole niin sentimentaalinen ihminen, että haluaisin nähdä menneitä aikoja uudestaan. En pidä siitä, että bändit kasaavat itsensä keinotekoisesti uudelleen.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Damo Suzuki’s Network, koska se on aina yhtä tuore ja erilainen!”

Mikä sai sinyt ryhtymään muusikoksi?

”Oikeastaan halusin taidemaalariksi tai sarjakuvapiirtäjäksi. Mutta huomasin, ettei minulla ole kylliksi taitoja sellaiseen. Muusikkous vain tuli, ja parasta on, ettei minun tarvitse kantaa mitään kapistuksia mukanani. Kunhan kannan ääntä ilmassa. Se on ihanaa.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Poliitikko, kokki, jalkapallovalmentaja, tai jotain.”

Olit aikoinasi Jehovan todistaja, mutta et enää. Olet kuitenkin sanonut olevasi hengellinen ihminen. Miten se näkyy musiikissasi?

”Vastaus löytyy jokaiselta keikaltani!”

Käyt musiikillasi kaikkea väkivaltaa vastaan, mikä on toki hienoa. Onko sinulla mitään muuta sanomaa?

”Saada ihmiset jakamaan energioita keskenään. Se on avain vapauteen!”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Muistaakseni en ostanut sitä, vaan sain jonkun artistin levyn jonkun keikan yhteydessä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kokkaus, salaliitot ja Raamattu.”

Mitä bändiä tai artistia suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Omaperäistä, innovatiivista ja energistä artistia.”

Mitä soitinta haluaisit opetella soittaman?

”Käsin tehtyä, seitsenkerroksisen talon kokoista soitinta, tai sitten vain aivojani.”

Miten tuhlaat aikaasi mieluiten kiertueilla?

”Yritän lukea kirjoja tai kirjoittaa tajunnanvirtaa.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Koska kuuntelen musiikkia lähinnä livenä, en muista suomalaisia juurikaan. Circle ja sen ympärillä olevat jutut olivat kyllä kiinnostavia!”

Damo Suzuki’s Network Suomen-kiertueella: 8.10. Turku, Dynamo, 9.10. Tampere, Klubi, 10.10. Helsinki, Korjaamo, 11.10. Jyväskylä, Höstfest, Ilokivi, 12.10. Pori, Validi Sekmentti, Saikku. Taustabändissä mm. Pekko Käppi, Faarao Pirttikangas ja Räjäyttäjien Jukka Nousiainen.

Video ei ole enää saatavilla

Kuinkahan monta piipullista Muuan miehen Ismo Puhakka ehtii polttaa Hämeentiellä?

Suomalainen pop-musiikki on erittäin Helsinki-keskeistä. Tämä ei sinänsä yllätä, onhan suurin osa poliittista päätöksistäkin viime vuosikymmeninä tehty Helsingin etua silmälläpitäen. Tuntuu kuin koko muu Suomi eläisi jonkinlaisessa pakkoavioliitossa pääkaupungin kanssa, mikä varmasti on myös vaikuttanut kaupungista kirjoitettujen laulujen määrään. Niitä löytyy kaupunginkirjaston listan mukaan yli 500.

Tietenkin tuollaisessa määrässä lauluja kaupunki on esittäytynyt ties minkälaisessa valossa, niin hyvässä kuin pahassa. Yhden Helsinkiin kaipaavan laulun äänitti Tyhjyydestä tullaan -debyyttialbumilleen jyväskyläläislähtöinen Muuan mies vuonna 2009. Ismo Puhakan luotsaamalta yhtyeeltä ilmestyy syyskuun lopulla kakkosalbumi Mä olen iloinen, ja se esiintyy torstaina 19.9. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla.

Levyjen välillä Muuan mies julkaisi laulun Hämeentie, mistä syntyi ajatus harhailla helsinkiläisillä kaduilla niiden mukaan nimettyjen kappaleiden tahtiin. Kovin montaa kadunnimistä kappaletta ei nimittäin ole tehty, ja seuraavaan kokonaisuuteen Nuorgamin toimikunta löysi yksitoista.

Mannerheimintie

Kierros on helppo aloittaa pääkatuna kaupunkia sivaltavalta, yli neljänsadan vuoden historian omaavalta Mannerheimintieltä. Siitä ovat laulaneet ainakin Haloo Helsinki! ja Plain Ride [sekä Juliet Jonesin Sydän, mutta kyseistä kappaletta ei näillä liksoilla internetistä löytynyt, toim. huom.], eivätkä musiikilliset tulkinnat voisi toisistaan enempää poiketa.

”Helsingin keskusta
Ammottaa aukkoja
…
Tuutko sä pelastaan?
Mut itseltäni,
Ja tältä kaupungilta?”

Haloo Helsingin debyyttialbumilla Elli laulaa ankeasta ja hälyisästä keskustasta. Tosiaan, tuskinpa bändin edustama helsinkiläisyys voisikaan olla mitään muuta kuin Erottajalta Lasipalatsille ulottuva heiveröinen yritys larpata ”suurkaupungin sykettä”. Tunteeseen sisältyy kotimaisessa popissa usein esitetty viha-rakkaussuhde pääkaupunkia kohtaan, jota bändin teollisuusjauhanta vahvistaa. Tietenkin Mannerheimintie on kätevä metafora tälle ristiriitaiselle halulle paeta kaupungista: se siivittäisi aina moottoritielle asti, mutta on niin pitkä, että pakottaa kulkijan pohtimaan lopullista päätöstään vielä monesti. Siksi kuulostaakin siltä kuin kappale eksyisikin lopulta vain Makkaratalon rampille horjumaan, kuin Täältä tullaan elämä -elokuvan loppukohtauksessa.

Siksi Plain Riden Mannerheimintie-tulkinta antaakin hieman helpotusta. Pituutensakin puolesta se on passeli, sillä normaalin liikenteen vallitessa voisi kuvitella hurauttavansa tien päästä päähän kutakuinkin kymmenessä minuutissa. Ehkä oikein rivakka pyöräilijäkin voisi moisessa onnistua, nimittäin pyöräilymusiikiksi kappaleen tasainen rullaus sopii hyvin. Janne Westerlundin abstraktissa, liikenteen virran lailla putoilevassa tekstissä on hieman samaa tunnelmaa kuin Haloo Helsingillä: sekin kokee ”motor city junglen” painostavaksi, mutta harhailee kadulla yksinäisesti edestakaisin, tietämättä oikein mitä tehdä. Joka tapauksessa tämä avara näyttämö sijoittuu jonnekin Töölöntullin tuolle puolen, lähelle Ruskeasuon metsiä. Westerlundin tarinointi kiinnittyy luontokuvauksiin, jotka tosin ovat merkityksettömiä, kuinkas muuten:

”There’s no meaning in the chirping of the crickets
and the what crows croak about we’ll never know
…
There’s no meaning in the chirping of the small birds”

Runeberginkatu

”Kuulee ku spora tulee, hiljenee ku se menee
Sisäpihalt mennään sisään, ihan niinku ennen
…
Astu mun kanssa alas betoniportaat, muistoihin paikast jota ei toinen korvaa”

Mannerheimintieltä tekee läntisen kaarroksen Töölön halki kurvaava Runeberginkatu. Sen varrella numerossa 6B sijatsi Fintelligensin ensimmäinen studio, jota kaksikko viidennellä Mun tie tai maantie -albumilla muistelee. Oli Fintelligensin laadullisista ansioista mitä mieltä hyvänsä, kertaavat Iso H ja Elastinen tarkoituksellisen old schoolin biitin päälle kuvaavia anekdootteja siitä, miten he ”keksivät suomiräpin”, tekivät sen eteen hillittömästi töitä ja nousivat sitä kautta niin suuriksi. Mitään erityisen osuvaa töölöläiskuvausta kappale ei tarjoile, vaikkakin voisin kuvitella sen poikivan Fintelligens-fanien pyhiinvaellusmatkoja beigen jugend-talon juurelle.

Video ei ole enää saatavilla

Viiskulma

Yhä etelämmäs kulkiessa päätyy lopulta mukulakivillä peitellylle Punavuoren ja Ullallinnan rajamerkille, Viiskulmaan. Sitä ovat ominaisilla tyyleillään observoineet Pirkka-Pekka Petelius ja M.A. Numminen.

”Kuuma, kuuma yö Viiskulmassa
Märkä, märkä yö, Viiskulmassa”

On osuvaa, että Peteliuksen Viiskulmassa löytyy löytyy juuri albumilta A’la maailmanmusiikkia, sijaitseehan siellä levykauppa Digelius, joka on tunnettu mittavasta maailmanmusiikkivalikoimastaan. Härmäläinen kitsch-reggae ei kerro viiden kadun liitoksesta sen enempää, kuin että kappaleessa ”liitetään” kuumana ja märkänä yönä kaikenlaisia asioita toisiinsa jossakin Viiskulman yksiöistä, ja vieläpä vesisängyllä. Tunnelmaa on kuin samana vuonna ilmestyneessä Inner Circlen Sweat-hitissä konsanaan, mutta kuten oikeaoppisessa ironiassa kuuluukin, tulee Peteliuksen poljennon märkyys lähinnä ulkona vihmovasta sadesäästä. Samanlainen on keli alkuperäisversiossakin, sillä kappale on käännös soul-klassikosta Rainy Night in Georgia.

”Viiskulmassa on viisi kulmaa, ja siitä lähtee viisi katua eri ilmansuuntiin
Kuljen siellä öisin ja mietin mitä tekisin vanhempana”

M. A. Nummisen akateemiselle sielunmaisemalle Viiskulma on mitä oivallisin ympäristö. Nummisen ja Pepe Willbergin duetto on tuokio joutilaasta boheemielämästä, johon suurinta sisältöä tuo mukulakivien laskeminen talojen seinien väliin pingoitettujen katuvalojen sammuessa aamun kajastuksen tieltä, lehtien luku rautakaupan portailla sekä tyttöjen pokailu. Lieneekö moinen slacker-estetiikkaa jo vuosikymmeniä ennen Pavementia ylistänyt meininki ollut joillekin tahoille liikaa, sillä kappale sisältyi Nummisen 1960-luvun ”kiellettyjä lauluja” koonneelle levylle.

Kolmas linja

Kallio on täysin oma lukunsa Helsinki-laulujen matrikkelissa. Aloitetaan Hakaniemestä lounais-Kallion poikki nousevalta Kolmannelta linjalta, josta ovat laulaneet ainakin Fredi, Tuomari Nurmio ja Jontti & Shaka.

”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran
niin tiedän, yhtä en koskaan saa”

Fredin Kolmatta linjaa takaisin on kotimaisten iskelmäklassikoinen varsinainen Mannerheimintie, ja aivan syystä. Juha Vainion kynäilemä Petula Clark -käännös on äärimmäisen vahvatunnelmainen eepos, jonka kivitalojen lailla nousevat jouset herättävät väistämättä sen tutun ”ei tällaista enää tehdä” -tunteen. Melankolisen tekstin päähahmoa on analysoitu loputtomiin, mutta kuulemma sattuman kaupalla kadunnimen valinnut Vainio itse kokee tekstin vain yhtenä muiden joukossa, ”niin ku on tää katukin: yks kuja tuhansien seassa”. Joka tapauksessa, biisin ylväys tuo mieleen kadun laella lepäävän oudon, pahaa-aavistamattoman pysähtyneisyyden, minkä usein olen itse aistinut siitä kulkiessani. Alaspäin se laskettelee päätepisteeseensä, Ravintola Oivaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Pukkaan vaan suullist Jihadii tähän kohtaan Stadii
Mis fränkit ja värkit on likasii
Sähköboksit kliinei ja suhteet pikasii
Joka jannu PA mut meil on reput tilavii”

Fredi tallustaa Kolmatta linjaa Helsinginkadun suunnasta, mutta Jontti & Shaka aloittavat taipaleensa Hakaniemestä. Sen verran inhorealistisesti kaksikko kirjaa ylös kadulla vastaan tulevia näkyjä, että on syytä olettaa pohjia otetun Porthaninkadun K-kaupan kulmilla. Jotta huuruinen delirium-kokemus olisi täydellinen, leijuu matkalla vastaan myös Fredi, mutta kimeäksi smurffiksi vääristyneenä. Rata-äänitteen keskeisin raita on kaikin puolin perverssi: Fredi kimittää rahan paljoudesta ja biisin hahmot jonottavat sossun luukulla, vain suunnatakseen seuraavaan juottolaan tai kivijalkamarketin alkoholipuolelle. Kaiken kaikkiaan Kolmatta linjaa maalaa sellaista panoraamaa, joka tuskin tulisi Fintelligensin kotikadulla vastaan. Kappaletta ruodittiin erinomaisesti jo viime kesän 2000-luvun suomipophelmien listallamme, jolla se saavutti sijan 77.

Video ei ole enää saatavilla

”Arrivederci Mona
muista joskus miestä, joka rakkaudesta unelmoi
vaikka huomenna kun sunnuntain hääkellot sulle soi”

Kolmannen linjan Mona Lisasta kirveellä muotokuvaa veistävä Tuomari Nurmio leijuu tuttussa fantasiamaailmassaan, katsellen Alamaailman Vasaroiden torvilla vuoratusta nurkkaloossista todellisuutta omien kaljalasinpohjiensa läpi. Kahden yllämainitun kaltaista tilan kuvausta kappale ei sisällä, mutta sen voi nähdä katudraamana, jossa mäkeä ylös jonnekin Kolmen Kaisan kulmille könynnyt laitapuolenkulkija saarnaa entiselle heilalleen vielä viimeistä kertaa. Todennäköisesti kyseessä on hieman runollisempi versio Jontin & Shakan hahmogalleriasta poimitusta densosta.

Helsinginkatu

”Piti soittaa pomolle ja ottaa sairaslomaa
mut tajusin oon vieläkin kännissä
Joten jätin soittamatta, ihan vitun sama
nyt vikat rahat dokaan Roskapankissa”

Voin kuvitella Vaasankatu SS:n puolitoistaminuuttisen Hesari bluesin syntyneen yhtenä niistä lukemattomista Teemu Bergmanin maailmanlopun aamuista, jolloin kaikki on tuntunut ylivoimaiselta. Se on primitiivinen, puhdas tunnepurkaus Kallion jakavan kanjonin laidalta, jolta toki löytyy punkluola Lepakkomiehen lisäksi myös Sörnäisten Piritori. Ja kun toisesta päästä löytyy Roskapankki-baari, mitä muuta dekadenttiin punkfantasiaan tarvitaankaan?

Video ei ole enää saatavilla

Hämeentie

Hesarilta voikin lipua – tai katkokävellä – suoraan Hämeentielle, toiselle Helsingin kohtuuttomalle Via Dolorosalle. Kaikista Helsingin laulun arvoisista kaduista Viiskulma näyttää olleen neutraalein, Mannerheimintien aiheuttaessa klaustrofobiaa ja Kallion katujen houkutellessa rappioalkoholismiin. Lopulta on päätyvä Hämeentielle, joka myöskin olisi portti ulos kantakaupungista, mutta melko päämääröttimiksi haahuiluksi jäävät sekä Muuan miehen sekä Eero & Jussi and the Boysin tulkinnat.

”Hämeentie on pitkä kun kävelee yksin”

Muuan miehen Hämeentiessä on häivähdyksenomaisesti samaa tasaista taivaltamista kuin Fredin Kolmannen linjan kynnössä, mutta Ismo Puhakan kulmikas laulu ja melankoliassaan suorastaan mustan komiikan puolelle menevä teksti tekevät tunnelmasta jotenkin nyrjähtäneen. Laulu voisi mennä tyypillisenä menetettyä rakkautta pyörittelevänä katujenkuluttamisena, mutta kieroksi biisin tekee jokaisen säkeistön lopettava toteamus ”mutta sinä olet kuollut”. Ei ihmekään, jos lopulta päätyy selittämättömästi ratikalla Kallioon.

Video ei ole enää saatavilla

”Näyteikkunoissa kasvot miehen vanhenneen
nyt Hämeentiekin elää vain jos saa se eläkkeen”

Jo Raittisten veljesten tulkinnan otsikko Hämeentietä koilliseen viittaisi siihen, että nyt lopultakin jäävät kantakaupungin pölyt taakse. Vuonna 1980 ilmestynyt kappale käy 2000-lukulaisenkin näkökulmasta hyvin koskettavalla tavalla kolmenkymmenen vuoden takaista maisemaa, jossa katu näyttäytyy parhaat päivänsä eiliseen jättäneenä raittina. Vanha elokuvateatteri Elysée on lahonnut pirtti ja reppufirmakin katoaa ”kauas Espooseen”. Onneksi toisin kävi: saavat Eero ja Jussi olla mielissään kadun nykytilasta, sen verran vilkasta tuntuu kadun elämä olevan näinä päivinä. Siksi täyskäännöksen tekeminen viimeisessä kertosäkeessä olikin hyvä idea, viittaahan Hämeentie 38 -albumin nimikin poikien synnyinkotiin.

”Hämeentietä lounaaseen
jäi sydämeen se lauluineen, nyt matkaa kotiin teen”

Muuan mies Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla torstaina 19.9.2013. Keikka Telakalla kello 22. Illan aikana esiintyvät myös Lopun ajan mies (klo 19), Satan’s Fingers (klo 20), Kytäjä (klo 21) ja Räjäyttäjät (klo 23). Liput 10 euroa.

Elämässä on hyvä muistaa, että tuskin mikään siinä saavutettu tulee vetämään vertoja tälle kuvalle.

Lopunajan househymni saa rakastamaan elämää yhä uudelleen.

”Music’s got me feeling so free
We’re gonna celebrate
Celebrate and dance so free
One more time”

Thomas Bangalterin ja Guy-Manuel de Homem-Christon sekä laulaja-dj Anthony ”Romanthony” Mooren mestariteos on yksi kaikkien aikojen tanssilattiahymneistä. Lisäksi se on paljon muuta.

One More Time on innostus 10-vuotiaan pojan silmissä. Innostus oli alun perin syntynyt fanaattisuudesta isosilmäisiä piirroshahmoja kohtaan, jotka kekkuloivat myös tämän biisin musiikkivideossa. Miettikää nyt: mikä voi olla hienompaa kuin neonväreissä kylpevä avaruusseikkailu, jonka ääniraitana pumppaa galaksinkokoinen elektrosinfonia, ja jonka tekijät ovat vielä älyttömän siisteihin kypäriin pukeutuvia robotteja? Vähemmästäkin tajunta räjähtää.

One More Time on nostalgiaa. Mahdun juuri ja juuri siihen sukupolveen, jonka iltapäiviin toi sisältöä musiikkikanavien tapitus ja sen hetken tärkeimpien musiikkivideoiden odottelu.

Ja voi sitä riemua, kun One More Timelle ilmestyikin jatko-osa, eli Aerodynamic. Ja sitten vielä Digital Love ja Harder, Better, Faster, Stronger. Mitä täällä tapahtuu, näitähän tulee vain lisää, intoilin. Mutta sitten ne loppuivat kesken. Vuosikausiksi päänsisäisen aurinkokuntani laitamille jäi ammottava tietämättömyys. Mitä nämä videot olivat? Niissä kerrottiin tarinaa ulkoavaruuden bändistä, joka kaapataan Maapallolle palvelemaan pahaa levy-yhtiöpomoa. Mutta mitä ihmettä sitten kävi?

Jossakin vaiheessa ohjaaja Leiji Matsumoton nimi kävi tutuksi. Tuo avaruusanimen kummisetähän näiden videoiden takana oli. Kyseessä oli kokonainen elokuva, Interstella 5555, jonka ääniraitana Daft Punkin Discovery-albumi toimi. Kun koko komeus oli lopulta YouTubessakin nähtävissä, sai liki vuosikymmenen kasvanut ympyrä vihdoin sulkeutua.

One More Time on nostalgiaa myös itsessään. Homework-debyytillä duon soundi oli täynnä urbaania Chicago-housea, mutta Discovery pukeutui discon kimaltelevaan glamouriin. Ohi suhahtelevat katuvalot ja ajoittaiset tunnelisukellukset vaihtuivat sateenkaarisävyisen tanssilattian välkkeeseen sekä vähintäänkin yhtä värikkäisiin madonreikäajeluihin.

Albumi hyväilee kromisilla sormillaan 1970-lukua, suudellen discosamplejaan sekvensserivirtailuilla, autotunekuorrutuksilla, hevitilutteluilla ja ties millä progeiluilla. Vaikutteitaan eivät Bangalter ja Homem-Christo ole koskaan peitelleet, eikä heitä ole kiinnostanut, pidetäänkö niitä seksikkäinä vai ei. Monenkirjava viittausgalleria on ollut tämän tähtilaivan tärkeintä polttoainetta, ja laivahan on kulkenut pitkälle.

One More Time on myös eräänlaista haikeutta. Siinä kuuluu kirkasotsainen riemu tanssijan kasvoilla, vailla huolta huomisesta. Vierailevan staran, viime toukokuussa edesmenneen Romanthonyn säkenöiväksi autotuneujellukseksi syntetisoidulla äänellä laulettu teksti on näennäisesti pöhköä biletyssanahelinää. Mutta kun sitä säestää valtavan eeppinen torvisample, on lopputuloksessa pakahduttavaa lopunajan tunnetta ennen jotakin peruuttamatonta. Kuten sitä, että kaasunaamariin pukeutuneet sotilaat yhtäkkiä valtaavatkin planeettasi. Itse kappalekin päättyy äkillisesti kellon kumahdukseen, joka kuulostaa sunnuntaiaamulta marraskuisella kirkkomaalla. Sinne laulajakin turhan nuorena päätyi. Ehkä kiertokulun melankolinen ajatus kävi myös ranskalaiskaksikon mielessä.

Ei ajatuksessa hetkessä elämisestä ole sinällään mitään omaperäistä, kuten ei suuressa osassa muitakaan popmusiikin käsittelemiä aiheita. Tärkeintä on, että ajatukset osataan muotoilla mitä viisaimmaksi epistolaksi. Tanssi, juhli ja iloitse, ainakin vielä kerran. Koska voit.

Ja siksi rakastan elämää aina, kun kuulen One More Timen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Daft Punkilta äänestettiin myös kappaleita Aerodynamic, Digital Love, Get Lucky ja Harder Better Faster Stronger.

A Silver Mt. Zion. Onnistunut ja valokuvauksellinen yhtye.

Moni, joka on jossain vaiheessa viitsinyt korvaansa lotkauttaa 1990- ja 2000-lukujen taitteen populaarimusiikille, on todennäköisesti tutustunut myös kanadalaiseen Godspeed You! Black Emperoriin. Ja jos ei ole, löytää pikaisella googlauksella lukuisia selityksiä, miksi tutustuminen montrealilaisten paisutteluun on varsin suotavaa.

Siksi bändin orkestraalinen pauhu, sydäntäsärkevä melankolia, salaperäinen imago ja anarkistinen eetos tuskin kaipaavat enempää esittelyä. Siirretäänpä fokus hetkeksi maailmaan, joka rakentui kitaristien Efrim Menuckin ja Mike Moyan sekä basisti Mauro Pezzenten vuonna 1994 valaman peruskiven ympärille. Siihen kuuluu Constellation-levymerkin (joka on jalomielisesti laittanut koko kataloginsa Soundcloudiin) lisäksi kohtuullinen määrä erinäisiä sivuprojekteja – sikäli kun niitä tällä nimityksellä käy kutsuttavan.

Tämän oheistoiminnan kulta-aika näyttää sijoittuvan 2000-luvun alkuun eli samoihin vuosiin, kun Godspeed jäi vajaan kymmenen vuoden tauolle. Osa niistä jäi syvälle Montrealin undergroundiin, mutta emobändin toisen Suomen-visiitin kunniaksi Nuorgam tonki esille viisi enemmän tai vähemmän olennaista syrjähyppyä, joihin joku Efrim Menuckin, Mike Moyan, Mauro Pezzenten, viulisti Sophie Trudeaun, basisti Thierry Amarin sekä rumpalikaksikko Aidan Girtin ja Bruce Cawdronin muodostamasta ydinseitsikosta on osallistunut. Huomaa myös tarkasti laskettu samankaltaisuusprosentti!

#1 A Silver Mt. Zion

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Godspeedin sivuprojekteista ehkä onnistunein, tunnetuin ja vahvimmin omaa elämäänsä elänyt. Julkaissut vuodesta 2000 lähtien kuusi kokopitkää levyä ja kaksi ep:tä. Käkkäräpää Efrim Menuck perusti bändin tarkoituksenaan työstää ideoita, joita Godspeedin riveissä ei voinut toteuttaa, esimerkkinä kesken kiertueen kuolleen lemmikkikoira Wandan muistaminen. Muista Godspeed-jäsenistä mukana ovat keikkuneet Thierry Amar ja Sophie Trudeau. Heidän lisäkseen myös Aidan Girt on soittanut rumpuja muutamilla raidoilla. On nimennyt levynsä ja kappaleensa pitkin ja värikkäin sanankääntein sekä kiusannut musiikin luettelijoita nimeämällä itsensä uudelleen seitsemästi; esimerkiksi sellaiseksi hirviöksi kuin The Silver Mt. Zion Memorial Orchestra & Tra-La-La Band. Konsertoi Tavastialla syksyllä 2008.

Samankaltaisuus: 68 %. Siitäkin huolimatta, että A Silver Mt. Zionia halutaan pitää Godspeedina, johon on lisätty laulu, on se etenkin myöhemmillä levyillään osoittanut olevansa täysin itsenäinen bändi. Oikeastaan se on käynyt läpi paljon suuremman tyylillisen kehityksen kuin verrokkinsa, minkä takia sen diskografia on kokonaistaideteoksena kiinnostavampi. Se on ollut eräänlainen pitkä crescendo, jonka huipulla kolmen vuoden takainen Kollaps Tradixionales pauhaa rujoine kitaravalleineen. Se on jotain aivan muuta kuin kahden ensimmäisen levyn harras, slaavilainen elokuvallisuus.

ASMZ:ssä erityisintä ja parasta ovat juuri laulut. Efrim Menuckin aavistuksen epävireisessä, välillä Tom Pettyä muistuttavassa käninässä viehättää sen kirkasotsaisuus ja tunteellisuus. Hän on vahvoja kuvia maalaava romantikko, jonka raaoissa visioissa ei koskaan ole ollut turhaa pidättyväisyyttä. Ja kun pelkkä oma ääni ei riitä, otetaan tueksi vielä melskaava kuoro. Lopputuloksessa on melkoista juutalaisen kyläjuhlan henkeä, sillä uskontoa Menuck on taiteessaan auliisti viljellyt. Tämä kaikki ilmenee parhaiten neloslevyllä Horses in the Sky.

#2 Set Fire to Flames

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Kaksi albumia 2000-luvun alussa julkaissut neljätoistahenkinen klaani, jossa soittivat Godspeedin jäsenistä David Bryant, Bruce Cawdron, Sophie Trudeau, Mike Moya ja Aidan Girt. Äänitti kakkosalbuminsa Telegraphs in Negative/Mouths Trapped in Staticin ladossa Ontarion maaseudulla. Kolmannen levynsä hän teki yhdessä friikkifolkkareiden Jackie-O-Motherfuckerin kanssa. Se on toistaiseksi jäänyt pöytälaatikkoon.

Samankaltaisuus: 63 %. Set Fire to Flames kuulostaa useimmiten Godspeedilta diapameissa. Laahaavat viulu- ja kitarakuviot sekä pölyinen ambient ja kokonaisuuden kasassa pitävät kenttä-äänitteet muistuttavat emobändistä. Kuitenkin kappaleiden luonnosmaisuus ja aavemaisen tunnelman yleinen epämääräisyys tekevät SFTF:sta omanlaisensa. Purkautumista odottavat biisit ovat niin horroksessa, että painuvat mieluummin takaisin uneen. Jos Godspeed käytti suvantoja ohikiitävinä hengähdystaukoina, tahtoo SFTF nimenomaan nautiskella niiden pysähtyneissä hetkissä.

Molemmissa levyissä viehättää niiden unelias mystisyys. Kuin öistä kävelyä vanhassa kartanossa tietäen, ettei pelättävää ole. Silti jokainen lattialankun narahdus herättää vaistomaisen odotuksen jostain yllättävästä.

#3 HṚṢṬA

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Vuonna 2001 perustettu Mike Moyan kipparoima viisikko on pitänyt ilmaisunsa tiiviimpänä jo jäsenmääränsäkin puolesta. Sen kolmesta albumista kahdella mukana on myös viulisti Sophie Trudeau ja debyyttilevyllä Bruce Cawdron sekä Godspeedissä pitkään selloa soittanut Norsola Johnson. Muut jäsenensä se on koonnut Montrealin skenestä sekä Constellationille levyttäneistä artisteista. Nimi on sanskritia (lausuttaneen ”hersh-ta”), mutta ei näillä liksoilla googlattuna ilmeisesti tarkoita mitään.

Samankaltaisuus: 57 %. Hitaat tempot, määrätietoiset rakentelut, ambient-jaksot ja tavaramerkinomainen, ruuvimeisselillä soitettu sähkökitaraujellus ovat osana myös HṚṢṬAn soundia. Mutta Moyan laiskalla, välillä Thom Yorkea muistuttavalla androgyynillä äänellä lauletut kappaleet ovat tiiviimpiä ja paljon lähempänä pop-kaavaa. Välillä kirkas melodika tuo soundiin hivenen balkanilaista tunnelmaa, ja Stem Stem Electro-levyllä viittaillaan brittiläisen Canterbury-progen suuntaan. Jotain nerokasta on myös siinä, miten kolmoslevy Ghosts Will Come And Kiss Our Eyes päättyy hienoon tulkintaan Bee Geesin Holidaysta.

#4 Exhaust

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? 2000-luvun alussa aktiivisimmillaan ollut Aidan Girtin luotsaama trio, jonka rumpusetistä, bassoklarinetista ja elektroniikasta muodostuva instrumentaatio ei ole kaikkein tavanomaisimpia. Tuloksena on kolkon urbaania, jazziin ja dubiin vivahtavaa trip-hopia. Julkaissut kolme albumia. Niistä uusin, Grenadilla Splinters ilmestyi digitaalisena omakustanteena toissa vuonna.

Samankaltaisuus: 10 %. Jos Exhaustista välttämättä haluaa etsiä joitakin tyylillisiä Godspeed-kytköksiä, löytyvät ne ehkä avarasta soundimaailmasta, synkästä pohjavireestä ja Girtin rumpujensoitosta. Muutoin tämä monotonisesta betonintuijottamisesta levottomaan breakbeat-nykimiseen säntäilevä kaupunkimatkailu muistuttaa enemmän DJ Shadow’n yksinäisimpiä hetkiä sekä Bohren & der Club of Goren kaltaista ”dark jazzia”. Jälkimmäisen tuo mieleen etenkin Gordon Kriegerin klarinetti, joka kuulostaa kutakuinkin rakennustyömaalta: yhtäällä katujyrältä, toisaalla terästä halkovalta rälläkältä.

#5 1-Speed Bike

Video ei ole enää saatavilla

Mikä? Silloin kun Aidan Girt ei soita Godspeedissä tai Exhaustissa, tulee hänestä Harry Potter -hahmolta kuulostava Bottleskup Flenkenkenmike, joka kurvaa Montrealin katuja ajoneuvonaan 1-Speed Bike. Sen seitsemällä levyllä on hassuja nimiä, kuten I’m a Pretzel on a Stealth Mission to Kill the President, mutta vain ensimmäinen niistä on julkaistu Constellationin kautta. Tämän takia suurin osa albumeista on kiven alla, mutta onneksi niistä uusin, Pashto Translator Needed löytyy Girtin omasta Bandcampista.

Samankaltaisuus: 5 %. Girtin musiikillinen fiksipyörä rullaa Exhaustiakin enemmän omilla poluillaan. Rumpukompit on useimmiten ajettu kölin ali tai vaihdettu elektronisiin, ja sotkettu epämääräisten samplejen kanssa. Hauskinta on, että Godspeedin jäsenistä ehkä kaikkein eniten keskiluokkaisen perheenisän näköinen Girt tekee itsekseen kaikkein pervointa musiikkia. Vuonna 2000 ilmestynyt debyytti Droopy Butt Begone! on nuhruista hip-hop-, house- ja breakbeat-nakutuksen dekonstruktiota, varustettuna kierolla poliittisella huumorilla. Uusimmalla levyllä meno ei pahemmin ole muuttunut. Vaan eipä tämä fillari enempää vaihteita tarvitse.

Godspeed You! Black Emperor esiintyy Flow-sununtaina 11.8. klo 18 Nokia Blue Tentissä.

Metsään mennessä ei haittaa vaikka tukka olisi sekaisin.

Kuu, joka oli liian kirkas.

Viiden vuoden takainen ensikohtaamiseni Jex Thothin kanssa oli odottamaton esoteerinen käänne, jossa manattava henki ottaa riitin haltuunsa ja vie loihtijaansa syvemmälle omiin energioihinsa – tai jonkilainen vastaava mielleyhtymä, joita näin eskapististunnelmaiseen musiikkiin useimmiten liitetään. Tietenkin tämä johtui keulakuvan itsensä sarjakuvamaisesta ja hieman campista, mutta silti suurenmoisesta persoonasta sekä lauluäänestä.

Bändi oli monia tyylillisiä verrokkejaan, kuten Blood Ceremonya tai The Devil’s Bloodia (miksi nämä uuden aallon doom-bändit ovat niin mieltyneitä vereen?) syvemmällä huurujen metsässään, mikä oli hyvä. Totem-ep ja nimetön debyytti tihkuivat sopivasti viimeistelemätöntä mystiikkaa, joka vietteli vierelleen albumimitan ajaksi. Biisit rönsyilivät levottomasti ja kitaroissa oli tuhdisti fuzzia sekä kaikua. Juurakoiden välissä jokseenkin diktatorisesti poppootaan luotsaava Thoth puikkelehti rehvakkaasti, messuten soturinaisista ja maailmanlopuista.

Sitten alati soittajistoaan justeeraava retkue ramppasi Suomessa suorastaan kyllästymiseen asti, ja sinällään kelpo biisimateriaali alkoi toistaa itseään. No, toisinaan itseään miellyttävän taiteen tekeminen ei käy käden käänteessä.

Tekemistensä harras panttaaminen saattaa tosin kuulua liiallisena varman päälle pelaamisena. Näin on Blood Moon Risen kanssa osittain käynyt. Välillä se kuulostaa suunnilleen siltä, kuin tietäjä alkaisikin yhtäkkiä selittää loitsujensa symboliikkaa puhki. Jos debyytti oli kotikutoista luomua kuin metsästä omin käsin poimittu marjasato, on seuraaja lähempänä viljeltyjä pakastemustikoita.

Syy on tuotannossa. Sen lisäksi, että aiemmin sumun läpi etäisinä hahmoina erottuneet elementit on tuotu aivan nenän eteen, on avaran soundimaailman julkisivulle raahattu kaksi sähkökitaraa. Ne kasvavat muun bändin tielle jättimäisten hopeakuusten lailla, joiden latvoissa vain Thoth itse kykenee ansioituneesti keikkumaan. Ongelmaa ei olisi, jos kitaroiden yhteispelissä olisi omaperäisyyttä, mutta kun se rajoittuu lähinnä komppi-soolo-jakoon, harmittaa kovin, että soundia kiinnostavasti taittavat jousi- ja kosketinsovitukset vilkkuvat oksien alta vain hetkittäin.

Kaikesta huolimatta peukalon kääntää ylöspäin kohtuullisen värikäs biisien kirjo.

Yllättävää tosin, että lyhyimmän korren vetää säröisä doom-hidastelu: The Divide ja yli kahdeksanminuuttinen Ehjä (Suomi mainittu, torilla tavataan) jäävät melkoisen muotopuoliksi. Levyn aloittava To Bury on puolestaan niin alleviivaava introbiisi, että melkein naurattaa.

Sen sijaan The Places You Walk on makeine synaleadeineen todella suoraviivainen Blue Öyster Cult -retrojytä, mutta kuulostaa paljon paremmalta kuin vaikkapa ruotsalaisen hevipaavi Ghostin pastissoinnit.

Parhaimmillaan levy on puolivälin suvannossa. Into A Sleep on erittäin kaunis sävellys, jonka hourailevat fuzz-sooloilut roikkuvat maiseman yllä kuin milloin tahansa hanansa avaavat sadepilvet, kappaleen odottavaa tunnelmaa vahvistaen. Vähemmän painostava mutta sitäkin herkempi on Keep Your Weeds, joka voisi olla levynkannen musiikillinen tulkinta. Samanlaisesta herkkyydestä kasvaa vielä uljaaseen vyörytykseen päätösraita Psyar.

Myös Thothin laulussa on yhä väkevää dynamiikkaa. Se elää kaikkia tunnetilojaan täysillä, pontevasta julistamisesta hennompaan tarinointiin. Näin monipuolinen laulaja on tässä genressä harvinaisuus, ja ainakin siksi Jex Thoth on edelleen hieno yhtye.

73 Blood Moon Rise osoittaa, että Jex Thoth on yhä parhaimmillaan silloin, kun se jatkaa uiskenteluaan tumman psykedelian värikkäässä järvessä, eikä ainakaan liiaksi astu metallisemman doom-uhittelun liejuun.

Video ei ole enää saatavilla

Jeppe Laursen (Senior) ja Jesper Mortensen (Junior) lopettivat yhteisen jalkojenliikottelunsa vuonna 2008.

Hulinaa 24-bittisellä tanssilattialla.

”D-d-don’t stop the beat
I c-c-can’t control the feet
P-p-people in the streets
Com’on everybody, move you’re feet”

Kun tanskalainen discoversio Ohukaisesta ja Paksukaisesta käskee sinua liikuttamaan jalkojasi, ei vaihtoehtoja jää. Muuten lelumainokselta näyttävästä Atari-videopelistä karannut orava lyö sinua vasaralla ja hieroo chiliä selkääsi, mutta sehän ei haittaa, koska silloin sinä soitat puhuvalle nakkisämpylälle ja käsket sitä vain laittamaan biittiä lujemmalle!

Junior Senior oli ehta yhden hitin ihme. Juutimaalta ponnistanut duo ei saanut uransa aikana oikein mitään muuta säädyllistä aikaiseksi, mutta varmasti moni tanssittavaksi tarkoitetun musiikin kyhääjä myisi toisen – no, sanotaanko nyt vaikka – jalkansa, jos kykenisi tuottamaan mitään yhtä nerokasta kuin Move Your Feet. Biisi on yhdentoista vuoden jälkeenkin hämmästyttävän ajaton ja maailmoja tuhoavan oravan lailla svengaava.

Move Your Feet sujauttaa vajaaseen neljään minuuttiin suuren siivun disco-kaanonia Chic-kitaroista towerofpowermaisiin jumaltentorviin. Kertosäkeessä laulavat yhtä aikaa James Brown ja Michael Jackson. Jeppe Laursenin räpit säkeistöissä ovat myös pelottavan autenttista, mustaa 1970-lukua.

Hetken aikaa disco eli näiden lipoilla kasvojaan hikipisaroilta suojelevien valkoisten miesten tiukoissa farkuissa. Ja tähtiä satoi ja maailma oli sydämiä täynnä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Junior Seniorilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta muiden tanskalaisartistien biiseistä noteerattiin esimerkiksi The Raveonettesin Attack of the Ghost Riders.

Cedric Bixler-Zavala ja Omar Rodríguez-López. Hienoja miehiä, hienoja kiharoita.

Ajelehtimista hallusinogeenien aallokossa. Trippi on painajaismainen, mutta kaunis.

”Trackmarked amoeba lands craft
Cartwheel of scratches
Dress the tapeworm as pet
Tenticles smirk please
Flinched the cocooned meat
Infra-recon forgets”

Eriatarka on peyote-kaktuksesta kaadettu, holtittomasti kuohuava meskaliinivirta. Yläjuoksulla kitaravisionääri Omar Rodríguez-Lopéz kaataa siihen vimmaisesti kaikkea, mitä hän on tähän mennessä nähnyt: aiemman bändinsä At The Drive-Inin ja ysäri-hardcoren rippeitä, Robert Frippin järjenvastaisimpia näkyjä, dub-reggaen sumeita syvyyksiä sekä tunnistamattomiksi käristettyjä salsa-kuvioita. Suvannoissa Pink Floyd soittaa Ummagummaa ja joen mutkissa rummut tekevät kärrynpyöriä.

Miljoonissa väreissä välkehtivien hallusinogeenien rannoilla laulaja Cedric Bixler-Zavala resitoi opiaattipäissään Finnegans Wakea. Hän huutaa, koska pelkää vieressään läättävän, alitajunnasta siinneen afropäisen lentoliskon muuten syövän hänen sielunsa.

Eriatarkan sisältävän De-Loused in the Comatorium-albumin kehystarina on kutakuinkin yhtä vaikeaselkoista tulkittavaa kuin mainittu 600-sivuinen Joyce-järkäle. Päähenkilö Cerpin Taxt vaipuu yliannostuksen takia koomaan, käy läpi epämääräisen deliriumin ja tekee lopulta itsemurhan. Tarina perustuu löyhästi Bixler-Zavalan ystävän Julio Venegasin epäonnisiin sattumuksiin, ja albumin surumielisyyttä vielä vahvistaa sille huuruiset efektit sotkeneen Jeffrey Wardin heroiinikuolema vain kuukautta ennen levyn julkaisua. Sen myötä jäi myös ydinkaksikon kamalla pelaaminen, joka oli aiemmin ollut varsin railakasta. (Ja sen kuulee.)

Kuulija jätetään Cerpin Taxtin tavoin yksin tämän surrealistisen höykytyksen armoille vailla minkäänlaista karttaa. Yritä siinä hypätä edes jonkun sulkakäärmeenä syöksyvän stimulantin selkään, karkuun tätä kaikkea. Tosin bändin tuntien ne luultavasti veisivät vain syvemmälle ryteikköön. Silti Eriatarka (mitä se edes tarkoittaa?) on äärimmäisen kaunis kappale. Kenties paras kuusiminuuttinen, jonka Texasin El Pasosta maailmalle tripannut parivaljakko on koskaan aikaan saanut.

Kun kuulin The Mars Voltaa ensimmäisen kerran joskus kahdeksan vuotta sitten, olin valtavan vaikuttunut sen tuplanopeudella soitetusta, kingcrimsonilaisesta jälkihardcore-melodraamasta. Bändi oli erittäin piristävä poikkeus modernin progen tympeässä tarjonnassa: sen edustajat joko tekivät hiilipaperikopiota genren kulta-ajasta kehnommalla tyylitajulla, tai seurailivat metallipuolella luotuja törkeän teknisyyden ihanteita.

The Mars Volta ei kimuranttiudestaan huolimatta ollut kumpaakaan näistä. Tämän sanelivat jo lätökohdat. Ensinnäkin Omar Rodríguez-Lópezia oli siunattu oivaltavalla sävelkynällä ja kunnianhimoisella mutta osuvalla maulla. Sen lisäksi hänen ja Cedric Bixler-Zavalan tausta oli täysin omanlaisensa, sillä kaksikolla oli takanaan liki vuosikymmenen yhteinen taival At the Drive-Inissa ja De Factossa. Ensinmainitun levy levyltä kryptisemmäksi kasvanut taidepunk ja jälkimmäisen nyrjähtänyt latinodub rakensivat Mars Voltalle ainutlaatuisen koolingin. Sen päälle kelpasikin maalata psykedeelisiä lonkeroitaan jokaiseen suuntaan sekä tässä että substanssein muunnellussa todellisuudessaan huitova neuroottinen konseptialbumi.

Sittemmin Rodríguez-López taisi jäädä loputtomalle jälkitripille, sillä bändin myöhempi tuotanto eksyi yhä syvemmälle peyote-myräkkäänsä. Resepti alkoi haalistua kuin liian monesti pesty bändipaita, vaikka yhtään huonoa levyä Mars Volta ei varsinaisesti ehtinyt tehdä. Kuitenkaan duon ero viime talvena ei varsinaisesti yllättänyt.

Eriatarkassa bändin sävykirjo heijastuu kaikkein edustavimmin. Se nousee säröisestä melankoliasta raastavaan kujanjuoksuun, painuen kellumaan alitajunnan aalloille. Niiltä se kouristelee väkisin takaisin näkyjensä vietäväksi, mutta ymmärtää lopulta antaa hallusinogeenien haihtua hiljalleen kehosta pois.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Mars Voltalta äänestettiin myös kappaleita Cicatriz Esp, Cygnus… Vismund Cygnus ja Inertiatic ESP.

Halailkaa toisianne, kehottaa hedonistiksi julistautuva laulaja-kitaristi-kirjailija-näyttelijä-valokuvaaja-aktivisti. (Kuva: Veronica Ibarra)

Kun selaa New Yorkissa taiteellisen kivijalkansa valaneen Lydia Lunchin pitkää ja valtavan rönsyilevää CV:tä, tuntuu suorastaan rikolliselta viitata hänen yhteydessä vain Teenage Jesus and the Jerksiin, niin vaikutusvaltainen kuin tuo kolmen vuoden ajan 1970-luvun lopulla vaikuttanut no wave -trio olikin. Toisaalta se on oiva pienoismalli Lunchin urasta: kautta aikain on se ollut yhteiskunnan eteen poikkiteloin asettuvaa, pessimististä ja erittäin epäkaupallista sorttia.

Kahdeksan vuotta sitten kotimaansa lopullisesti jättänyt ja Barcelonaan muuttanut Lunch on sanonut, ettei koe minkäänlaista yhteyttä musiikkibisnekseen, ja haluaa toimia pikemminkin sen vastakohtana. Siksi musiikki – olkoonkin, että sitä on tullut käsittämätömät määrät, muun muassa The Birthday Partyn ja Sonic Youthin kanssa – on ollut vain yksi luovuuden kanava, sillä etenkin viime aikoina Lunch on kunnostautunut myös valokuvaajana. Uralle mahtuu myös kirjoja, spoken wordia, rooleja noin kolmessakymmenessä elokuvassa, käsikirjoituksia, soundtrack-sävellyksiä ja jopa pornoa. Sen hän on sanonut alistavan naisten sijaan nimenomaan miehiä, sillä ”hehän siinä hölmöiltä näyttävät”.

Taiteen tekemisen suhteen Lunch painelee edelleen isoimmalla vaihteella eteenpäin, mutta hänen maailmankuvansa ei näyttäydy enää yhtä pessimistisenä. Kuitenkin hän puhuu myös Nuorgamille suunsa puhtaaksi muun muassa kotimaansa sisä- ja ulkopolitiikasta, caps lockia säästämättä. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvä Lunch tuo Kuudennen aistin lavalle ranskalaisen videotaitelijan Elise Passavantin kanssa tehdyn multimediateoksen nimeltä Dust and Shadows.

Julistauduit aikoinasi nihilistiksi. Asut nykyään Espanjassa, joka on massatyöttömyyden koettelema konkurssikypsä valtio. Miltä se tuntuu? Onko ”nihilismillä” tai minkäänlaisella ”ismillä” enää sijaa elämässäsi?

”Olen äärimmäinen hedonisti! Rynnän suutelemaan tulivuoria. Etsin ekstaasia katastrofin partaalta. Nautintoa alati lähestyvästä maailmanlopusta huolimatta. Jos en rakastaisi elämää ja niitä nautintoja joita itseni kehittämisestä saan, olisin tehnyt itsemurhan jo vitun kauan sitten.

Oikeat ongelmathan ulottuvat yhden valtion ulkopuolelle. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (kuten Skandinavia, Islanti, Suomi, Liettua…) olemme keskellä globaalia salaliittoa, jossa ahnaat finanssikleptomaanikot rakentavat vankilaplaneettaa ja asuttavat sen täyteen matalapalkkaorjia. Tietenkin tätä ylimielisyyden, tietämättömyyden ja ennakkoluulon airuetta johtaa Amerikka, joka tahtoo ulkoistaa lähes kaiken Walmartin, McDonald’sin ja Targetin kaltaisille imperiumeille.

Triljoonia dollareita syydetään osakesopimuksesta toiseen valtavassa pyramidihuijauksessa, joka rahoittaa sotaa enemmän kuin muu maailma yhteensä ja joka sulkee vankiloihin enemmän ihmisiä kuin Venäjä tai Kiina. Samalla kaikkein köyhimpien turvaa kitketään. Ja amerikkalaisethan ovat köyhiä; yli 46 miljoonaa ihmistä elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella! Ja tämähän on vain valtion virallinen lukema, oikea on paljon tähtitieteellisempi! Vaikka onhan se parempi kuin monissa muissa maissa…

Obama puolestaan on pelkkä hailakka nukke, joka jatkaa yhden sanomista ja toisen tekemistä. Ja jokainen, joka pyrkii paljastamaan tämän poliisivaltion hirvittävän korruptoituneisuuden, ajetaan kiinni ja häntä rangaistaan kohtuuttomasti elinkautisella tai jopa kuolemantuomiolla.

JOS TÄMÄ EI OKSETA SINUA TAI SAA SINUA LAULAMAAN, HUUTAMAAN, ITKEMÄÄN TAI NAURAMAAN IHAN VITUSTI, TAI SUUTELEMAAN VIERESSÄSI OLEVAA IHMISTÄ… Silloin puhut väärälle naiselle, ystäväiseni. Mutta asiaan! Kysyit, mitä minulle kuuluu?”

Niin! Miten vertaisit eloasi Barcelonassa niihin lukemattomiin muihin paikkoihin, joissa olet asunut? Muuttosi syynä olivat ainakin nihkeytesi amerikkalaista elämänmenoa kohtaan, minkä lisäksi koit elämäsi siellä liian kalliiksi. Mutta eihän tilanne ole Euroopassakaan kovin ruusuinen…?

”Espanja on mahtavan kaksinaamaista maaperää kaltaiselleni vastarannankiiskelle. Sen historia on toki brutaali, mutta sen kontrastina ovat ihmisten elivoimainet sielut, huikea arkkitehtuuri, taide ja kirjallisuus. Ja ristiriita ihmisten monimuotoisuuden kunnioittamisen sekä 400 vuoden uskonnollisten vainojen välillä. Meiningissä on jotain henkevää globaalista talousperseilystä huolimatta.

Muutan kuitenkin ihan mistä syystä tahansa. Yhteistyökumppaneiden, arkkitehtuurin, asumiskustannusten, uusien tuulien takia. Tein kerran eräänlaista kyselyä Amerikan-kiertueeni ohessa, ja pittsburghilaiset reagoivat siihen kiinnostavimmalla tavalla. Joten muutin sinne neljäksi vuodeksi. Siellä oli ihanaa.

Minusta taiteilijan kuuluukin olla liikkuvainen, koen itseni suorastaan paimentolaiseksi. Yhdessä paikassa jumittaminen alkaa ahdistaa. Olen asunut Nykissä, New Orleansissa, Los Angelesissa kahdesti, San Franciscossa, Pittsburghissa, Lontoossa ja Amsterdamissakin hetken. Lähdin kahdeksan vuotta sitten Barcelonaan kun hahmotin, miten Bush aikoi ryöstää itselleen toisen vaalikauden. Oivalsin sen olevan alku nykytilanteelle: uudenlaiselle fasistivaltiolle, joka öykkäröi koko planeettaa sekä omia kansalaisiaan. Olisi mahdotonta esiintyä siellä samoilla tavoin kuin Euroopassa. On myös vapauttavaa asua ulkopuolisena vieraassa maassa. Tosin koen olevani ulkopuolella kokolailla kaikkialla.”

Miten päädyit työskentelemään Elise Passavantin kanssa? Miksi Sorian ”kadonneet kylät” viehättivät?

”Pakkomielteeni alkoi Belchiten kylästä. Se tuhoutui sisällissodan aikana, ja sen rauniot jäivät testamentiksi inhimilliselle julmuudelle. Francon joukot listivät kuusi tuhatta ihmistä muutaman päivän aikana vuonna 1937. Sittemmin uusi kaupunki rakennettiin naapuriin. Olen valokuvannut Belchiteä siitä lähtien kun muutin tänne. Sekä näyttelyitäni että multimedia/psykomabient/spoken word -esityksiäni, kuten Helsingissä nähtävää Dust and Shadowsia varten. Osa esityksestä tekee kunniaa heille, joita syyttöminä päivittäin teurastetaan maailmanlaajuisen, viruksen lailla leviävän sotajumalan epäpyhillä tantereilla. Tällaisen hirvittävällä tavalla runnellun muuntaminen joksikin kauniiksi on eräänlaista tilan takaisinvaatimista. Taidetta, joka voitelee universaaleja haavoja… HA! Kunpa se voisikin.

Tapasin Elisen kun hän dokumentoi erästä festivaalia Ranskassa, jossa esiinnyin Big Sexy Noisen kanssa. Teimme leffatrailerin Will Work For Drugs -kirjani ranskannosta varten. Sen jälkeen olemmekin puuhailleet paljon yhdessä, esimerkiksi Cypress Grove-projektini nimissä toteutettua, vielä julkaisematonta Fistful of Desert Blues-levyämme varten. Cypress Grove puolestaan on julkaissut kaksi tribuuttilevyä Jeffrey Lee Piercelle. Elise on ripeäliikkeinen, tykkää matkustelusta ja omaa erinomaisen ymmärryksen esitysteni intiimiä luonnetta kohtaan.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Steven Brownin ja Blaine L. Reiningerin 1890-1990: One Hundred Years of Music, Live in Portugalia. Instrumentaalia. Tunteikasta. Upeaa. Sydäntäsärkevää. Sitten on myös Stoogesin Fun House. Selityksiä ei tarvita.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Foetuksen Nail-albumilta…

”Change your mind / mind your change
Keep the enemy in focus / and in your range
And say I can do any goddamn thing I want”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Toimittaja Michael Hastingsin. Hän oli tarpeeksi rohkea kertomaan totuuden Amerikan absurdista sotahuorauksesta ja maailmanlaajuisesta sorrosta, ja tämän takia hänet todennäköisesti salamurhattiin.”

Olet hyödyntänyt seksuaalisuuttasi taiteessasi monilla tavoilla, tietenkin aina vahvan subjektiivisesta näkökulmasta. Miten tämä mielestäsi eroaa ”tavanomaisesta” tavasta näyttää nainen seksuaalisena populaarikulttuurissa, jossa niinsanottu ”miehen katse” on ollut vallalla?

”Kerropa sinä!”

Olet aina vastustanut sukupuolista syrjintää taiteessa ja musiikissa, ja huudellut naisartistien perään. Silti monet kanssamuusikkosi ovat olleet miehiä. Teenage Jesus and the Jerks ja Big Sexy Noise nyt parina esimerkkinä. Miksi?

”Työskentelen sellaisten ihmisten kanssa, jotka sopivat konseptiin. Ehkä et ole vain pitänyt kirjaa kaikista naisista, joiden kanssa olen musisoinut. No wave-artistien, kuten Pat Placen, Adele Bertein ja Connie Burgin. Evangelista-yhtyeen Carla Bozulichin, saksofonisti Jessie Evansin ja lyömäsoittaja Beatrice Antolinin, ja tietysti Kim Gordonin. Sitten on spoken wordia Exene Cervenkan, Wanda Colemanin ja Vanessa Skantzen kanssa, ja Lori Barbecon kanssa tein kiertueen. Äänittelin myös Babes in Toylandin kanssa, viime aikoina myös Sir Alicen. Putan Club-bändissäni bassoa soittaa Gianna Greco. Syyskuussa ilmestyy Medusa’s Bed -niminen LP avant-viulisti Mia Zabelkan ja äänitaiteilija Zahra Manin kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten paljon on suorapuheinen ilmaisusi kohdannut vastustusta vuosien aikana?

”Vastustusta mitä kohtaan? Poliittisuuttani? Seksuaalisuuttani? Aggressiivisuuttani? Itsepäistä itsenäisyyttäni? Sitä, etten ole aina ollut kiva, ja sen sijaan tehnyt kaikkea mitä olen kokenut tärkeäksi?

Luon hyvin henkilökohtaista taidetta joka pyrkii kertomaan totuuden niistä asioista, joista ihmiset eivät mieluiten puhuisi. Tunnen äärimmäistä intohimoa vallan epätasapainoa kohtaan niin poliittisissa kuin seksuaalisissakin asetelmissa. Paljastan omat haavani ja kiinnostuksenkohteeni, koska TIEDÄN, ETTEN OLE YKSIN etsiessäni parempaa ymmärrystä sille, miten elää merkityksellistä elämää ilman hallitsevia dogmia, tapoja tai muiden mielipiteitä. Pyrin kanavoimaan ja purkamaan niitä asioita, jotka tahtovat myrkyttää meitä, ja täten toivon että ääneni antaa voimaa muille ihmisille jotka kokevat olleensa ahdistettuja ja sidottuja koko elämänsä.

Joko tajuat minut tai sitten et. En pakota sinua tulemaan esityksiini, kuuntelemaan musiikkiani, lukemaan kirjojani tai edes tätä haastattelua. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen, että joitain ihmisiä ajaa tarve katharttisiin kokemuksiin. Jos siedät raakaa tunnetta, tule ihmeessä keikalle. Mutta jos et, älä vaivaudu. Ja niin omituiselta kuin se tämän vuodatuksen jälkeen kuulostaakin… ihmiset usein itkevät helpotuksesta keikoillani, ja tulevat usein niiden jälkeen halaamaan. Ja haleja me kaikki tarvitsemme enemmän!”

Nykyäänkin tuntuu siltä, että vihaiset miehet otetaan vihaisia naisia vakavammin. Oletko törmännyt moiseen?

”TODELLAKIN. Onhan se uskomattoman typerää. Mutten voi hukata aikaani pohtimalla, miten naisten tulisi esiintyä. Sellaiset asiat ovat niin vanhentuneita. Minua kiinnostavat isommat asiat.”

Mikä on ärsyttävin taiteestasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Kuulehan, minua risoo maailman meno sen verran, etten jaksa välittää minuun kohdistuvista loukkauksista tai edes ylistyksistä. Vaikka totta kai se on fantastista, jos koet olevasi edes jollain tapaa samalla aaltopituudella taiteeni kanssa. Olen tehnyt jo liikaa, ja edelleen on aivan liikaa tehtävää, joten minua ei kiinnosta paskaakaan, miten taiteeseeni suhtaudutaan. En ole Twitterissä saati Facebookissa. Nehän keksittiin jo alun alkaen ihmisten kyttäämistä varten.”

Kenen muusikon tai taiteilijan kanssa haluaisit vielä tehdä yhteistyötä?

”Kenen tahansa, jolla on energiaa itse projektiin. En kehittele hankkeita vain siksi että voisin puuhailla muiden kanssa. Yhteistyöt syntyvät siitä energiantarpeesta, jonka jokin tietty hanke synnyttää, ja jonka vain joku tietty taiteilija voi täyttää. Ja näitä mahtavia taiteilijoita on ollut urani aikana monia. Yritän rakentaa eräänlaisia pyhiä paikkoja, jotka ovat olemassa vain niiden tiettyjen hetkien ja mahdollisuuksien aikana, ja näin ollen synnyttävät eräänlaisia muistomerkkejä noiden kokemusten alkuvoimaisesta energianvaihdosta.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Antonin Artaudin.”

Video ei ole enää saatavilla

No wave oli äärimmäisyydessään ainutlaatuinen liike. Oletko törmännyt samankaltaisiin ilmiöihin nykypäivänä?

”Kyllähän nykyäänkin tehdään paljon mahtavaa noisea, jazzia, psyko-eletronicaa ja rockia. Tim Dahl’s Child Abuse, A Place to Bury Strangers, John Blum, Sightings. Kaikki, missä Weasel Walter on mukana, eritoten Cellular Chaos. Philippe Petit ja Oxbow’n Eugene Robinson. Admiral Grey, JG Thirlwell. Ja Lee Ranaldon soolokeikat!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä ajatuksia New York herättää sinussa nykyään?

”Ei kummoisia. Lähdin sieltä silloin kun meininki oli vielä hyvä, ensimmäisen kerran vuonna 1980. Sitten tulin takaisin vuonna 1984, ja lopullisesti jätin sen taakseni 1990.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Weasel Walter.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kvanttityhjiöt, Palaun Meduusajärvi sekä muhinointi.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Tiedät vastauksen yhtä hyvin kuin minäkin…”

Mitä sinulta on odotettavissa tulevaisuudessa? Jatkaako esimerkiksi James Johnstonin, Terry Edwardsin ja Ian Whiten kanssa perustettu Big Sexy Noise olemassaoloaan?

”Nupit kaakossa! Syyskuussa ilmestyy Cherry Red -lafkan kautta tuplalevy Collision Course, ja syksyllä kierrämme Eurooppaa. Kierrän silloin myös Retrovirusin kanssa. Siinä soittavat Swansista tuttu Algis Kisyz, Sonic Youth– ja Pussy Galore-mies Bob Bert sekä Weasel Walter.

Tuo yllä mainitsemani Medusa’s Bed on Mia Zabelkan ja Zahra Manin kanssa tehty psykoambient-murhamysteeri. Sen julkaisee Monotype Records lokakuussa. The Cypress Grove -levy ilmestynee ensi vuonna.

Sitten tulee My Lover the Killer-niminen musikaali yhdessä Etants Donnesin Marc Hurtadon ja L’Enfance Rougen Francois Cambouzat’n kanssa. Elise Passavant tekee videot. Sain hiljattain valmiiksi myös elokuvakäsikirjoituksen, jolle etsin tuottajaa Jenkeistä. Ja mitä tahansa muuta, jonne ehdin pääni ja käteni pistää, ja joka vaatii itseään ilmaistavan!”

Video ei ole enää saatavilla

Lydia Lunchin Dust and Shadows -esitys Kuudennessa aistissa sunnuntaina 7.7.

Silloin kun Sir Richard Bishop ei tuhlaa aikaansa haastatteluihin, hän tekee tätä.

Legendaarinen avantgarde-trio Sun City Girls tuli tiensä päähän vuonna 2007, kun rumpali Charles Gocher joutui syövän viemäksi. Jäljelle jääneet Bishopin veljekset Richard ja Alan jatkoivat yhtyeen perinnettä Brothers Unconnected -nimellä, ja samoihin aikoihin kitaristi Richard aloitteli sooloesiintymisiään. Duona Bishopit nähtiin Suomessa pari vuotta sitten Tavastialla, ja Kuudes Aisti tarjoaa mahdollisuuden nähdä kitarasankaria myös soolona.

Mikään tavanomainen kitarasankari Bishop ei kuitenkaan ole. Hänen tyylinsä ulottuu John Faheyn kaltaisten maanmiesten amerikkafolkista afrikkalaisiin ja itämaisiin tunnelmiin, kumartaen toisinaan myös Django Reinhardtin perinnölle. Kiinnostus ei-länsimaisia musiikkeja kohtaan ilmeni jo Sun City Girlsin kahjoudessa, mutta se synnytti vuonna 2003 myös levy-yhtiön nimeltä Sublime Frequencies. Bishopien pyörittämä lafka on julkaissut levytolkulla pohjoisafrikkalaista ja aasialaista musiikkia, kenttä-äänityksistä popmusiikkiin ja radiokollaaseihin.

Nuorgamille Bishop avaa sanaisen arkkunsa muun muassa Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän poliittisista kahnauksista ja kertoo maailman menettävän hänessä suurenmoisen vaahtokumimogulin. Lisäksi hän lupailee Brothers Unconnectedin julkaisevan myös uutta musiikkia.

Mikä on ensimmäinen musiikkikappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaankin joku biisi jostain Warner Brothers -piirretystä. Jotain Carl Stallingin säveltämää siis. Pari vuotta myöhemmin isoisäni soitti kasetilta 20-minuuttisen ud-soolon syyrialaiselta legendalta nimeltä Farid Al-Atrache. Se teki aivan valtavan vaikutuksen. Kuuntelin sen itse asiassa viimeksi tänään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En ole varma, varmaankin The Beatlesin White Albumia. Miksikö se on erityinen? No sehän on hitto vie White Album!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Koomikko Don Ricklesin!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä, kenen huonolla tavalla?

”Tiny Tim molemmissa tapauksissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”John Coltranen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Varmaankin minä itse, koska jos en uskottelisi näin, olisi tuskin mitään syytä edes tehdä
musiikkia.”

Mistä projektista tai albumista, jossa olet urasi aikana ollut mukana, olet kaikkein ylpein?

”Kaikesta, mitä Sun City Girls teki.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Kun isäni lopetti vaahtokumiyrityksensä, tiesin että ainoa asia, joka korvaisi unelmani tulla vaahtokumimoguliksi, oli ryhtyä muusikoksi.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Vaahtokumikuningas!”

Ketkä ovat kolme kitarasankariasi?

”Ei minulla ole sellaisia, mutta toki olen kuunnellut tiettyjä soittajia erityisen paljon. Kuten Les Paulia, Django Reinhardtia ja Jimmy Pagea. Mahtavia kitaristeja, eikä pelkästään kitaran ’soittajia’.”

Video ei ole enää saatavilla

Olet sanonut, että musiikkia tehdessäsi luotat säveltämisen sijaan muutamiin ideoihin ja innokkaaseen mieleen. Kun soitat livenä, kuinka paljon pyrit ammentamaan levytettyjen biisien ideoista, vai luotatko silloin enemmän improvisaatioon?

”Tapauskohtaisesti: välillä improan kaiken, välillä se on noin puolet ja puolet.”

Tuleeko Brothers Unconnected jatkamaan vain kunnianosoituksena Sun City Girlsille ja Charles Gocherille, vai aikooko se tehdä myös uutta materiaalia?

”Uutta musiikkia tulee, kun aikaa löytyy. Juuri nyt olemme molemmat kovin kiireisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä Sublime Frequenciesille kuuluu?

”Tällä hetkellä en ole hirveän aktiivisesti toiminut sen nimissä. Muutama tuleva julkaisu on kuitenkin suunnitteilla, mutta en uskalla paljastaa mitään vielä. Hyvää musiikkia on joka tapauksessa tulossa!”

Video ei ole enää saatavilla

Sublime Frequencies on julkaissut paljon musiikkia Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta. Onko sinulla mitään sanottavaa paikallisesta poliittisesta tilanteesta?

”On vaikea sanoa, mitkä protestit ovat paikallisesta paineesta lähteneitä, mitkä taas ulkopuolisten voimien orkestroimia, joiden takana on jokin tietty agenda. Uskon, että ensimmäiset Mubarakin vastaiset mielenosoitukset kuuluivat ensinmainittuihin, kuin myös Turkin kahinat. Mutta monet muut, kuten Syyrian tilanne, ovat paljolti muiden junailemia. Näin koen.”

Vinyyli, kasetti, CD vai mp3?

”Vinyyli, koska se kuulostaa paremmalta ja kansitaiteelle on enemmän tilaa.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kulta, hopea ja savukkeet.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Juuri nyt ei mikään!”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Secret Chiefs 3:a.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Aivan kaikki, mukaanlukien minä itse!”

Kierrät kuulemma mieluummin yksin kuin bändin kanssa. Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi keikkojen välissä?

”En juuri mitenkään, haastatteluja lukuu nottamatta. Keikkojen välissä soitan enimmäkseen kitaraa.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kovin hyvin. Tiedän, että teillä tehdään outoa folkia ja hyvää death metalia. Löytyykö mitään siltä väliltä?”

Sir Richard Bishop esiintyy Kuudennessa Aistissa perjantaina 5.7.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Peart (rummut), Geddy Lee (laulu, basso, koskettimet), Alex Lifeson (kitara). Vienoa musiikillista myhäilyä jo yli 40 vuotta.

”Jostain syystä he eivät koskaan olleet niin suosittuja, että olisivat mahtuneet yleisesti hyväksyttyjen suurten bändien listalle. Monet muut bändit ovat ylianalysoituja, kuten Led Zeppelin ja The Beatles. Se ei kerro koko tarinaa. Voi kysyä, miksi Rush marginalisoitiin, mutta sillä ei ole väliä. He ovat joka tapauksessa suuria, ja jossain vaiheessa jonkun täytyy selittää, miksi”, sanoo Smashing Pumpkins -legenda Billy Corgan Rush-dokumentissa Beyond the Lighted Stage. Ja on oikeassa.

Rush on jäänyt uskottavuuttaan taiten vaalivissa rock- ja popdiggaripiireissä jotenkin epäreiluun asemaan. Löytyyhän siltä miljoonia faneja akselilla Rovaniemi–Rio de Janeiro, mutta silti ovat kaikenlaiset laatuauktoriteetit tahtoneet nähdä bändin olevan aina jollakin tavalla väärässä paikassa väärään aikaan. Se on tuntunut olevan liian progea poppareille ja liian poppia progehämyille.

On ylipäätään yksitoikkoista mieltää Torontossa vuonna 1968 perustettu Rush pelkäksi progebändiksi. Eihän se ole sellainen ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tai äh, hittoakos tässä turhia kategorisoimaan. Rush on luonut virtuoottisen koneistonsa läpi ja lukuisten tuottajien avustuksella sitä kiusallisen kuuluisaa ”omaa juttuaan”, milloin progen pateettisuudesta, milloin new waven kirjavuudesta, synapopin kepeydestä tai grungen äänekkyydestä innolla kaivertaen.

Geddy Leellä, Alex Lifesonilla ja Neil Peartilla (jonka sukunimi – tehtäköön tämä nyt selväksi – lausutaan aina ”piert”, eikä koskaan ”pöört”, kuten useat onnettomat tekevät!) on ollut seikkailunhalua ja teknistä kykyä piipahtaa toisinaan 4/4-tahtilajin ulkopuolella, mutta tämä ei tee heidän musiikistaan vähemmän ymmärrettävää tai johdonmukaista. Maailmasta löytyy loputon määrä bändejä, jotka onnistuvat moisessa toimenpiteessä huomattavasti heikommin, ja tämän takia on älytöntä moittia juuri Rushia itsetarkoituksellisesta teknisyydestä.

Rushin ura on ollut melkoinen rocktähdeyden antiteesi. Huume-deliriumeita, nihilististä käteisenpolttoa tai takahuonetarinoita vauhdikkaasta sukupuolielämästä bändin historiikista ei löydy. Kiertäessään Rushin kanssa 1970-luvulla Kissin Gene Simmons ihmetteli, miksi ihmeessä torontolaiset katsoivat hotellihuoneissaan lähinnä televisiota tai lukivat kirjoja, kun olisivat hänen tapaansa voineet hoidella illassa niin monta bändäriä kuin kunto salli.

Ehkä Rush on epäsovinnaisen musiikkityylinsä lisäksi ollut liian seksitön, kiltti, nörtti, ja älykäs, jotta se olisi mahtunut rock-kaanonin suurten nimien vierelle. Tämähän tietenkin kertoo vain rock-maailman ahdasmielisyydestä, eikä Rushin musiikillisesta epäkelpoudesta. Siitä ovat todisteena uskonnollisen lojaali fanikunta sekä hätkähdyttävän laadukas tuotanto. Meillä ei näet ole esitettäväksi oikeastaan yhtään huonoa Rush-levyä. On vain hyviä ja melkein yhtä hyviä.

LIMELIGHT – ALOITA NÄILLÄ

Moving Pictures (1981)

Moving Pictures on Rushin kahdeksas pitkäsoitto, joten sen ilmestyessä bändi oli ehtinyt operoida tyyliään uusiksi jo monesti. Vuotta aiemmin ilmestynyt Permanent Waves loikkasi selkeästi 1970-luvun progekuvastosta eteenpäin, mutta Moving Pictures oli liki kymmenen vuotta kestäneen hiomisen lopullinen lakipiste, sekä taiteellisessa että kaupallisessa mielessä.

Nelinkertaista platinaa myynyt levy paketoi 40 minuuttiinsa bändin historian Led Zeppelinille nyökkäilevistä jytäriffeistä progekoukkuihin ja synakuvioihin, mutta tämä tapahtuu sofistikoituneen new wave -minimalismin hengessä: levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa soi pienieleisesti, jättäen tilaa bändin vahvalle trio-dynamiikalle. Luottomies Terry Brownin tuotanto on kestänyt aikaa komeasti.

Levyn avausraidan Tom Sawyerin puuttuminen Nuorgamin popklassikoista on yhä valtava vääryys. Sehän on maailman epätodennäköisin radiohitti, sisältäen omituisia synamelodioita, levottomia tahtilajeja ja retrofuturistisen tarinan väärinymmärretystä individualistista yhteiskunnan kahleissa. Samalla se on Rush-katalogin yliarvostetuin kappale, mutta toimii silti oivana julkisivuna bändin tuotannolle; Tom Sawyer välittänee kaikin tavoin bändin eetoksen rockin toisinajattelijoina.

Temaattisesti albumilla on vivahteita tulevien levyjen pessimismistä. Enimmäkseen se toki edustaa luottotekstittäjä Peartille ominaisia teemoja, eli Tom Sawyerin sekulaarihumanismia ja The Camera Eyen Lontoosta ja New Yorkista poimittuja omaelämäkerrallisia anekdootteja, mutta loppupuolella soundimaailma käy tarinoiden ohella tummaksi. Peart loi kehyskertomuksen kolmiosaisesta Fear-laulusarjasta, jonka ydinajatuksen mukaan ihmisen toimintaa ajaa pelko. Osan avaus, sameasti soiva Witch Hunt on painostavuudessaan suorastaan yllättävän kolkko.

Alakulon vastineeksi nousevat kuitenkin Limelightin ja Red Barchettan kaltaiset hilpeästi soivat klassikot (vaikka ensinmainittu onkin Peartin henkilökohtainen tilitys julkisuuden kiroista), unohtamatta Tom Sawyerin rinnalla Rushin toisena bravuurina tunnettua YYZ-instrumentaalia. Se ikuistaa Toronton lentokenttäkoodin maanisesti nakuttavaksi morsekoodiksi sekä letkeäksi riffien matalalennoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hemispheres (1978)

Kannessa alaston hahmo osoittaa kaihoisasti oikealta, taiteellisemmalta aivopuoliskolta, kohti rationaalisella puolella seisovaa, asiallisesti pukeutunutta ja kurinalaisesti seisovaa herrasmiestä. Levyllä sosialistiset vaahterat ja kapitalistiset tammet pitää kurissa saha, ja jumalten välisen taiston voittajaksi nousee ihminen. Eiköhän kuudennen levyn teema kaikenlaisten vastakohtien kosmisesta mittelöstä tullut selväksi.

Kieltämättä kylmä hiki nousee otsalle, kun kuulee 18-minuuttisesta, Kreikan tarustoa lainaavasta nimieepoksesta, jossa rationaalisen Apollon ja hedonistisen Dionysoksen välistä mittelöä saapuu selvittämään edellislevyllä seikkaillut avaruuslentäjä. Silti allusiivisen satusedän viitta istuu Peartin päälle. Nämä ovat symbolisia fantasioita, joiden keskeinen ajatus lienee luottamus jokaisen ihmisen suvereeniin kykyyn löytää dualistisesta maailmasta lopullinen tasapaino.

Kappaleena Hemispheres on Rushin levypuoliskon mittaisista eepoksista yhtenäisin. Kaari laajenee upeasti yhdestä teemasta sivupoluilleen sen sijaan, että hyppisi kahden aiemman teoksen tapaan motiivista toiseen. Alex Lifesonin uneen perustuva instrumentaali La Villa Strangiato puolestaan vyöryttää yhdeksässä minuutissa hysteerisen määrän informaatiota, ihmeellisesti säilyttäen zeniläisen tasapainon monimutkaisuuden ja suoraviivaisuuden välillä ja uskaltaa alaotsikossaan (An Exercise in Self-indulgence) virnuilla jo itselleen. Levyllä nimenomaan hämmästyttää poskettomien konseptien vaivaton esittely.

Hemispheresin jälkeen Rush tajusi latkineensa progemaljastaan viimeisenkin tipan, joten suurten fantasioiden galleria sulkeutui vuosikymmenen vaihteen myötä. Levy oli kuitenkin bändin siihenastisen taipaleen huippuhetki ja samalla genreään kaikkein uskottavimmin edustava kokonaisuus, mikäli kappaleiden määrää (neljä) ja polveilevuutta katsoo. Tukahduttavan sijaan tunnelma on raikas, suorastaan lempeä. Ehkä pastoraalisella ympäristöllä oli vaikutuksensa, sillä albumi äänitettiin Walesin maaseudulla.

Video ei ole enää saatavilla

Permanent Waves (1980)

Progejärkäle Hemispheresin jälkeen Rushin kaverit olivat sitä mieltä, että yksi tie on nyt kuljettu loppuun. Seuraava albumi Permanent Waves esittelikin jo hieman helpompaa ja radioystävällisempää materiaalia, joskin pari pidempää teosta on vielä mukana. Näistä Jacob’s Ladder on seitsemän ja puoli minuuttia kestävä lyyrinen ja musikaalinen kuvaus yksinkertaisesta luonnonilmiöstä. Musiikillisesti kappale on selkeästi peruja aiemmasta, tunnelmia maalaillesta progressiivisesta kaudesta. Myös Natural Science muistuttaa kolmella osallaan ja yli yhdeksän minuutin kestollaan menneestä. Tylsyydestä ei kuitenkaan voi näiden kappaleiden kohdalla missään nimessä puhua.

Torontolaisradioasema CFNY:lle kunnianosoitukseksi tehty The Spirit of Radio oli Rushin suurin singlemenestys siihen astisella uralla. Biisin lopussa leikitellään reggaerytmien kanssa, ja myös Simon & Garfunkel -viittaus lyriikoissa on kekseliäs. Myös Freewill sai radiosoittoa, siitäkin huolimatta, että biisi on täynnä tahtilajivaihdoksia, ja Lifesonin soolo on lievästi sanottuna sekopäinen. Tähän väliin täytyy ottaa mielenkiintoinen huomio: Yleensäkin Lifeson tarjoaa sooloillaan Leelle ja Peartille huomattavat mahdollisuudet pistää parastaan luomalla sooloille pohjaa. Freewillin soolo on täydellinen esimerkki tästä. Sanoitus käsittelee valinnan vapautta ja sen merkitystä: jos päätät olla päättämättä, olet siltikin tehnyt valinnan. Different Strings, jolla kansitaiteilija Hugh Syme vierailee pianon ääressä, sekä Entre Nous, joka sai ensiesityksensä livenä vasta Snakes And Arrows -kiertueella 2007, täydentävät levyn antia herkillä pohdinnoillaan ihmisten välisistä suhteista.

Albumi on Rushin lyhimpiä, kestoltaan vajaat 36 minuuttia, ja ehkäpä siksi siinä ei juuri heikkoa hetkeä ole. Kappaleitakin on vain kuusi, joista neljä on korkeintaan viisi ja puoliminuuttisia. Permanent Waves petasi hyvän pedin seuraavana vuonna ilmestyneelle Moving Picturesille, joka nosti Rushin suosion seuraavalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Signals (1982)

Haluaisin mielelläni kuulla jonkun sosiologin selityksen sille, minkälaisen jäljen länsimaisen ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan 1970-luvun vaihtuminen 1980-lukuun teki. Myös Rush ajautui muutamassa vuodessa edustamaan jotain aivan muuta kuin edellisellä vuosikymmenellä. Bändi astui fantasiamaailmoistaan keskelle geometrisesti jaettua urbaania universumia, kuulostaen suurin piirtein The Policelta jammailemassa Kraftwerkin luona.

Jos Rush olisi ollut yhtään kokemattomampi, olisi lopputulos luultavasti uponnut mitäänsanomattomuuden suohon. Mutta Signalsin aikoihin se hallitsi tyylilajinmuutokset yhtä etevästi kuin torontolainen Blue Jays baseballinpeluun. Muistammehan etenkin Leen mieltymyksen kyseiseen lajiin. Ja sen, että Blue Jaysin mestaruuteen menisi vielä kymmenen vuotta. Mutta itseltään trio Signalsillakin joka tapauksessa kuulostaa!

Levyn kärkeen asetettu hitti Subdivisions on uudenlaisen melankolian ja ulkopuolisuuden kyllästämä, ja sen eleginen synamelodia sykähdyttää surumielisyydessään yhä. Peart kertoo varmasti monelle Rushiakin teininä kuunnelleelle tutun kasvutarinan, sijoittaen sen tällä kertaa konkreettisille koulun käytäville ja ostareiden kaikuviin halleihin. Leen laulukin kaikuu kuin marketin ämyristä konsanaan.

Signals syvensi Moving Picturesilla aloitettua moderniuden problematiikkaa muun muassa rakentamalla vastakohtia, kuten unelmoivan The Analog Kidin ja juppiesteettisen Digital Manin otsikotkin jo kertovat. Näiden joukkoon lisättäköön myös Ernest Hemingwayn ahdistuneesta vanhuudesta vaikuttunut Losing It. Nämä kolme kappaletta luovat Subdivisionsin lisäksi levyn tarinallisen rungon, joka kiteytyy Analog Kidissä:

”When I leave I don’t know what I’m hoping to find
when I leave I don’t know what I’m leaving behind”

Sanojen ympäröidessä Lifesonin raivoisaa sooloa, tulee pohtineeksi, näyttäytyikö 1980-luvun henkinen maisema bändin näkökulmasta tosiaan näin synkkänä?

Video ei ole enää saatavilla

Power Windows (1985)

1980-luvun puolivälissä syntetisaattorit nousivat Rushin soundissa jo premissiksi. Ne ryöstävät tilan hyperaktiivisilla purkauksillaan jo The Big Moneyn ensimmäisen viiden sekunnin aikana. Synakimppujen holtiton räjähtely saa taustatukea Lifesonin salamoivalta kitaroinnilta ja Peartin metalliset sähkörummut kaikuvat areenan seinistä painostavasti. Välillä suurten äänten virrasta erottuu Leen pörisevä basso. Tuottajaksi oli vaihtunut Peter Collins, joka sai bändin kuulostamaan pilvenpiirtäjän kokoiselta ja kiiltämään kuin lasitalosta heijastuva suurkaupungin valomeri.

Valtasuhteiden rakennusaineita, kuten rahaa ja sotaa, erinäisten lasisten okulaarien läpi laboroiva yhdestoista albumi on kieltämättä jäätävä sekä soundeiltaan että aiheiltaan, mutta etäiseksi se ei jää missään vaiheessa. Edes bändin Duran Duran -look ei erityisemmin häiritse.

Kokonaisuuden läpi nousee ydinkärjen lailla bändin huikeassa terässä oleva biisintekotaito, joka lähinnä hyödyntää ajan hengen kikkoja nokkelasti omiin tarkoituksiinsa. Bändi käänsi tummat laulunaiheensa duureja juhliviksi pop-fanfaareiksi, eikä edes Hiroshiman pommitusten taustaa avaava Manhattan Project kuulosta kornilta eksploitaatiolta, toisin kuin edellislevyltä löytyvä holokaustiaiheinen discobiisi Red Sector A.

Ainoa häivähdys sisäisestä melankoliasta löytyy Middletown Dreamsista, joka on Subdvisionsin kaltainen katsaus nukkumalähiöiden elämään. Muita hienoja kappaleita ovat laajakangasrummuttelu Territories ja jylhän eteerisellä tavalla levyn päättävä Mystic Rhythms.

Video ei ole enää saatavilla

Clockwork Angels (2012)

Rushin viimeisestä pitkästä teemateoksesta (Cygnus-X1 Book II: Hemispheres) oli vuonna 2012 kulunut jo 34 vuotta, ja tuskin kukaan kuvitteli bändin kykenevän tekemään enää mitään lähellekään vastaavanlaista, varsinkin kun viimeisen 25 vuoden aikana albumit olivat olleet lähinnä kokoelmia lauluja jonkin yleisen lyyrisen teeman ympäriltä. Kuitenkin Rush laajensi tällä kertaa konseptiteoksensa koko albumin mittaiseksi.

Musiikillisia teemoja ei albumin kappaleissa niinkään toisteta, eikä esimerkiksi 2112:n tai Hemispheresin tapaan minkäänlaista teemoja esittelevää instrumentaalijohdantoa ole lainkaan. Kappaleet ovat yksittäisiä ja itsenäisiä, ja levyä kannattelee Peartin lyriikoiden kertoma tarina itseään etsivästä nuorukaisesta – väritettynä viittauksilla useista maailmankirjallisuuden merkkiteosten, ja muinaisten mytologioiden sekä uskontojen teemoista kultaisine kaupunkeineen ja kaikkeuden kelloseppineen.

Soitto ja melodiat toimivat kohtalaisen hyvin, vaikkakin turhan usein bändi sortuu viime vuosien tyyliinsä rakentaa raskaan kitarariffin päälle melko mitäänsanomaton laulumelodia. Hauskana piirteenä sävellyksissä on se, että viimein Rush vaikuttaisi olevan sinut musiikillisen historiansa kanssa, eikä yritä joka välissä kuulostaa uudenlaiselta. Albumilla voikin tuon tuosta havaita pieniä pastissinomaisia viittauksia yhtyeen lähes 40-vuotiseen back-katalogiin, milloin riffinpätkän, milloin rumpufillin tai bassokuvion muodossa. Ainakin Headlong Flightissa alkupuolen Bastille Day -henkinen riffi ja tuplabasari-iskut sekä By-Tor & The Snow Dog -tyylinen soolo-osa ovat selkeästi tunnistettavissa.

Scifi-kirjailija Kevin J. Anderson kirjoitti Peartin kanssa yhteistyössä tarinasta romaaniversion, joka laajentaa teemaa ja auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin kuin pelkkä lyriikkavihko. Romaanissa vilisee viittauksia Peartin aikaisemmin Rushille kirjoittaneisiin lyriikoihin, mikä on Rushinsa tunteville musiikkireferenssien lisäksi viihdyttävää bongausta.

Clockwork Angels osoittaa, miten elinvoimainen ja tiukasti yhteensoittava kokoonpano Rush on vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Seuraavan albumin joskus (toivottavasti) ilmestyessä ei todellakaan tiedä, mitä siltä voisi odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

AFTERIMAGE – JATKA NÄILLÄ

Grace Under Pressure (1984)

Signalsin jälkeen Rush oli uuden valinnan edessä: lähes kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö Terry Brownin kanssa oli tullut päätökseen, ja seuraavalle levylle piti löytää tuottaja. Bändi haastatteli useaakin eri tuottajaa, ja muun muassa U2:ta ja Big Countrya tuottanut Steve Lillywhite ehti jo hommaan lupautuakin, kunnes sai tarjouksen Simple Mindsilta ja vetäytyi viime hetkellä projektista. Rush oli tiukassa tilanteessa. Studioaika oli jo varattu ja osa kappaleista vielä viimeistelemättä tai kokonaan tekemättä. Bändi turvautui melko tuntemattomaan Peter Hendersoniin, jonka tunnetuimpia tuottajantöitä olivat siihen mennessä olleet pari Supertrampin albumia 70–80-lukujen taitteessa.

Itse albumi on jatkumoa Signalsilla aloitetulle syntetisaattori-invaasiolle, joskin vielä suuremmassa määrin. Myös Peart alkoi käyttää rumpusetissään akustisten rumpujen lisäksi sähköpadeja. Runsas syntetisaattorien käyttö vaikutti myös kappaleiden rakenteisiin, mutta positiivisessa mielessä. Niistä löytyy aiempaa enemmän syvyyttä ja kerroksia, ja useat hallitsevat melodiat ja teemat onkin soitettu syntikoilla. Useissa kappaleissa on myös tietynlainen maalaileva suvanto-osio. Lifesonin rooli kitaristina muuttui albumin myötä entistä enemmän. Soolojen lisäksi hänen tehtävänään on riffittelyn sijaan enimmäkseen soittaa melodianpätkiä ja iskeä sointuja sinne tänne aksentoimaan.

Kappaleista vahvimmiksi nousevat ydinsotauhkaa heijasteleva Distant Early Warning, Leen vanhempien keskitysleirikokemusten pohjalta kirjoitettu Red Sector A, sekä eräänlainen ’rush-reggae’ The Enemy Within. Albumin päättää lähes kuusiminuuttinen Between The Wheels, jonka riipivä kitarasoolo saa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen. Albumin huippukohta, ja eräs Rushin parhaista kappaleista, on kuitenkin Afterimage, kaihoisa muistelo yllättäen menetetystä ystävästä. Peart viitannee tekstissä bändin pitkäaikaiseen ystävään ja studioassistenttiin Robbie Whelaniin, jonka muistolle koko albumi on omistettu.

Grace Under Pressure on nimensäkin mukaisesti vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen albumi, joka jalosti syntetisaattoripohjaista soundia kohti kahden seuraavan albumin samplejen ja sekvensserien kyllästämää maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Caress of Steel (1975)

Rushin kolmas albumi oli ensimmäinen irtiotto kahden ensimmäisen levyn hardrock-tyylisestä ilmaisusta enemmän progressiivisen rockin ja pidempien teosten suuntaan. Albumi alkaa kuitenkin kolmella lyhyemmällä rokkaavalla raidalla, joista Bastille Day käsittelee Bastillen linnoituksen valtaamista Ranskan vallankumouksen aikaan. I Think I’m Going Baldin nimi-idea väännettiin ilmeisesti Rushin kanssa samoihin aikoihin kiertäneen Kissin kappaleesta Goin’ Blind, ja Lakeside Park on Peartin muistelo nuoruusvuosiltaan Ontarion St. Catharinesissa.

A-puolen päättää 12- ja puoliminuuttinen The Necromancer, joka ammentaa lyyrisen antinsa osittain J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmasta. Se, ja koko B-puolen täyttävä, kuusiosainen, juuri ja juuri alle 20-minuuttinen The Fountain Of Lamneth eivät kumpikaan täysin toimi pitkinä teoksina. Teosten yksittäisistä osista löytyy toki monia kiinnostavia asioita, ja esimerkiksi Bacchus Plateau on yksinäänkin yksi koko albumin huippuhetkistä.

Yhtyeen soundi ei kolmanteen levyyn mennessä ollut juurikaan kehittynyt, kitara–basso–rummut-kokoonpanon ollessa vielä hallitseva. Lifesonillakaan ei ollut vielä käytössään kuin ehkä se yksi ja ainoa kitarasoundi, jolla sekä kompataan ja sooloillaan. Levy oli myynti- ja arvostelupettymys, ja kiertuekin nimettiin jälkeenpäin ”Down The Tubes” -kiertueeksi. Levy-yhtiö alkoi painostaa bändiä tekemään radioystävällisempää materiaalia. Bändi ei totellut. Syntyi 2112.

Video ei ole enää saatavilla

2112 (1976)

Rushin ensimmäistä suurteokseksi tunnustettua tekelettä edelsi suosiollinen aallonpohja sekä Mercury-lafkan kanssa käyty mittelö siitä, saavatko bändin levyt sisältää kunnianhimoisia proge-eepoksia. Edellisvuonna ilmestyneen Caress of Steelin mammutit saivat kiinnostuksen kaikkoamaan niin faneilta kuin pr-väeltäkin, vaikka bändi itse lopputuloksesta pitikin. He pitivät myös 2112:n suhteen tinkimättömästä linjastaan kiinni, tarkoituksenaan ainakin upota tyylillä. Toisin kävi: levy oli myyntimenestys ja tae Rushin uran jatkumiselle. Yksikään levy-yhtiö ei ole kuuleman mukaan kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin linjaan sen koommin.

Ikuisuuksiin pysähtyvältä metrolta kuulostavalla syntetisaattoriulinalla ja Lifesonin meteoreiden lailla putoilevilla voimasoinnuilla käynnistyvä parikymmenminuuttinen nimibiisi edustaa juuri sitä, mitä Mercurylla kavahdettiin. Onnistunut hard rock -operetti lainaa Tšaikovskin Alkusoitto 1812:a, aiheenaan kyyninen dystopia vuodesta 2112. Tarina massojen ylivaltaa kohtaan kapinoivasta yksilöstä on havainnollistettu takakannessa, jossa komeilee ikoninen ”Starman”: alaston mieshahmo vasten punaista tähteä. Hahmo on sittemmin esiintynyt Rushin kuvastossa useasti.

Kuitenkin Peartin tarinankerronta hieman kompastelee, ja kyseenalaisesti hän on omistanut koko komeuden Ayn Randille, tuolle äärimmäisen kapitalismin kansikuvatytölle. Ironista kyllä, tarinan lopussa itsemurhan tekevä päähenkilö uhraa samalla itsensä yhteiselle hyvälle. Peart on jälkikäteen selittänyt, että epämääräisiin kuulutuksiin ja tšaikovskilaisiin kanuunanräjähdyksiin päättyvä teos saa onnellisen lopun, kun kansa vapautuu ”Solar Federationin” ikeestä. Peart on myöskin uudemmissa haastatteluissaan tehnyt eroa Randin ajatusmaailmaan.

Nimiraidan konseptuaalisuus jättää B-puolen varjoonsa. Silti rocklyriikan huumevihjailuja ironisoiva A Passage to Bangkok, Hämärän rajamailla -sarjalle omistettu The Twilight Zone ja hieman A-puolen vapausfilosofiaan palaava Something for Nothing ovatkin erinomaisia ”pienempiä” teoksia. Slovari Tears on puolestaan kokonaan Leen käsialaa, rokkaavampi Lessons taas Lifesonin kynästä. 2112:lla Rushin taival lopulliseen suuruuteensa oli alkanut, ja Led Zeppelin -riffittelyt alkoivat väistyä omaleimaisemman ilmaisun tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

A Farewell to Kings (1977)

Jos 2112 on alkuaikojen Rushin tilinpäätös, kuulostaa A Farewell to Kings yhä raikkaammalta ja seikkailunhaluisemmalta. Koskettimet lipuivat hienovaraisesti trion arsenaaliin, Lifeson laajensi soittotatsiaan ja Peart maustoi soittoaan putkikelloilla sun muilla kilkuttimilla. Esimerkiksi Xanadulla bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin: 11-minuuttinen kappale aaltoilee stadion-kitaroineen ja hienovaraisine synasivelyineen kirkkaasti kuin kappaleessa kerrotun mystisen paratiisin ”hunajakaste”.

Xanadun Samuel Taylor Coleridge -vaikutteinen teksti ei ole alkuunkaan niin yliampuva kuin levyn päättävä, toinen päälle kymmenminuuttinen Cygnus X-1. Siinä avaruuslentäjä kiitelee halki kosmoksen ajautuen lopulta mustaan aukkoon, päätyen seuraavalla levyllä seikkailemaan kreikkalaisen jumaltarustoon. Sävellyksenäkin se on melko hajanainen, mutta kuriositeettina mainittakoon biisin päättävä Leen kiljahdus, jota voisin analysoida jollakin miehiseen sukukypsyyteen liittyvällä hassuttelulla, mutta jätetään asia nyt sikseen. Joka tapauksessa, tuskin moista livenä ainakaan enää kuullaan.

Kieltämättä Robert Christgaun kaltaiset pop-nihkeilijät löivät Rushia välillä täysin syystä. Punk- ja discoaikana näin pompöösien konseptien rakentelu oli suorastaan tietoista provokaatiota. Yleisön rakkaus sillä silti lunastettiin: A Farewell to Kings myi Yhdysvalloissa kultalevyn verran. Suosionsa ja nimensä perusteella levyn voisi nähdä ilkikurisena huiskutuksena vuosikymmenen alun progekuninkaille, jotka olivat tähän mennessä tavalla tai toisella eksyneet tahtilajiviidakkoonsa, ilmaisunsa kepeämpään vaihtaen. Rush sentään osoitti, että mutkikkaallakin musiikilla voi edelleen olla kaupallisesti relevantti.

Joka tapauksessa, kaihoisalla kitaraintrolla käynnistyvä avaus- ja nimiraita sekä keikkaklassikko Closer to the Heart ovat Xanadun ohella levyn huippuhetkiä. Ensinmainittu tiivistää progeilunsa napakkaan kuuteen minuuttiin, ja jälkimmäinen on jo tyylipuhdas popkappale, jonka otsikko lienee bändin repertuaarin livehoilattavin. Leen sanoittama Cinderella Man jää hieman tavanomaiseksi Rush-biisiksi ja Madrigal jokseenkin päämäärättömäksi mutta ihan nätiksi hengähdystauoksi ennen Cygnus X-1:n törkeää scifipullistelua.

Video ei ole enää saatavilla

Hold Your Fire (1987)

Hold Your Fire on Rushin syntetisaattorikauden teknologinen huipentuma. Power Windowsin tuottanut Peter Collins jatkoi yhteistyötä bändin kanssa myös tällä albumilla. Syntetisaattorit ovat jälleen selkeästi pääosassa, ja Akain S900-sampleri on ollut kovassa käytössä. Kappaleet itsessään muistuttavat rakenteeltaan perinteisiä popsävelmiä, ajan henkeen sekvenssereillä ja sampleilla kuorrutettuna. Sovituksellisesti albumi onkin Power Windowsin ohella bändin kekseliäin ja idearikkain. Pieniä yksityiskohtia vilisee joka kappaleessa, ja tarkasti kuuntelemalla uutta löytyy joka kuuntelukerralla pitkäksi aikaa.

Tarttuvia melodioita Hold Your Fire sisältää runsaassa määrin, esimerkkinä vaikkapa Lock And Key, jonka laulumelodiat sekä säkeistössä että kertosäkeessä ovat simppeleitä, mutta erittäin mieleenpainuvia. Prime Moverissa samaa melodiaa vuorottelevat kitara säkeistössä ja basso kertosäkeessä. Albumin lyriikat käsittelevät etupäässä ajan nopeaa kulumista ja huolta siitä, kuinka ihmiset eivät malta pysähtyä katsomaan kaikkea sitä, mitä heidän ympärillään on. Tällaisia ajatuksia tarjoavat muun muassa aloitusraita Force Ten, Turn The Page sekä albumin tunnetuin kappale Time Stand Still, jossa vierailee ’Til Tuesday -yhtyeen Aimee Mann. Hänen taustalauluaan kuullaan myös Open Secretsissä sekä pieni naurunpyrskähdys Force Tenin alussa.

Hold Your Firen heikoimmat hetket kuullaan albumin lopussa. Peartin vuorikiipeilyaiheinen Tai Shan noloine synapanhuiluineen sekä tylsä jumputus High Water latistavat yleistunnelmaa monta piirua alaspäin. Ensiksi mainitun kappaleen mukaan ottamista on Leekin jälkeenpäin katunut.

Kiertueen jälkeen, alkuvuodesta 1989 julkaistiin mainio livealbumi A Show Of Hands, joka esittelee läpileikkauksen Power Windows– ja Hold Your Fire -kiertueiden ohjelmistosta ja bändin 80-luvun tuotannosta. Samalla se päätti Rushin synakauden, sillä seuraavilla albumeilla syntetisaattorit saivat väistyä taka-alalle kitaran ottaessa jälleen enemmän tilaa.

Video ei ole enää saatavilla

Presto (1989)

Syntetisaattorien ja sekvensserien käyttö 80-luvun albumeilla alkoi olla varsinkin Leelle jo todellinen haaste keikkatilanteessa. Yhtye on aina pitänyt kiinni periaatteestaan, jonka mukaan kaikki mitä kaiuttimista yleisöön kuuluu, on bändin jäsenten itse aikaansaamaa. Niinpä kaikki bändin jäsenet laukaisivat myös sekvenssejä käyntiin, soittajasta riippuen joko jaloillaan tai rumpukapuloillaan, eikä ulkopuolisten apuun turvauduttu lavalla. Leen täytyi basso- ja kosketinosuuksien soittamisen lisäksi vielä laulaakin, ja tietynlaisen koreografian noudattaminen illasta toiseen alkoi viedä iloa koko hommasta.

Seuraavalla albumilla syntetisaattorit toimivatkin lähinnä taustainstrumentin roolissa. Lifesonin kitara soi etupäässä heleän puhtaasti, ja Peartin virvelirummun napsaus on tiukkaakin tiukempi. Myös Leen bassomelodiat erottuvat joukosta edukseen.

Itse kappaleet noudattavat entistä enemmän perinteisen poplaulun kaavaa. Instrumentaalivälikkeitä on vähennetty, ja Lee onkin todennut sovitusten tukevan eniten laulajaa ja sitä, mitä hän laulaa, Peartin sanoitusten ollessa kokemuspohjaisia ja elämänmakuisia. Kappaleista The Pass nousee esiin nuorison itsemurhia käsittelevillä sanoillaan sekä herkällä ja tunteikkaalla sävellyksellään.

Yrityksiä riffipainotteiseen rockiin on muutamia (Show Don’t Tell, Superconductor), mutta yleiseltä soinniltaan Presto jää aikalailla ohuen kuuloiseksi. Etsikkoaika jatkui myös Roll The Bonesilla kaksi vuotta myöhemmin. Vasta vuoden 1993 Counterpartsilla bändi sai uudelleen kunnon otteen raskaammasta ilmaisusta.

Video ei ole enää saatavilla

Counterparts (1994)

Counterparts on erikoinen levy. Se oli yhä selkeämpi irtiotto syntetisaattoreiden pulputuksesta kohti perinteisempää triosoundia, mutta samalla se viittaa varsin vähän bändin aiempaan tuotantoon. Suoraviivaisesti nakuttavaa ja poikkeuksellisen raskaana vellovaa levyä voisi haukkua äkkiseltään tasapaksuksi, mutta sellaiseksi se on lopulta liian kekseliäs. Nelikymppiset perheenisät ymmärsivät mitä on grunge ja tekivät siitä itsensä näköistä. Lopputulos voisi vaivaannuttaa, mutta trion vain harvoin pettävä tyylitaju sai lopputuloksen kuulostamaan kadehdittavan luontevalta.

Kuten levyn nimi kansineenkin jo vihjaa (ei naureskella siellä takarivissä!), käsittelee Counterparts enimmälti ihmissuhteiden – tai ihan vain ihmisyyden – moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Juuri tekstiensä puolesta se on Rushin vahvimpia Peartin käsitellessä tavanomaista aihetta poikkeuksellisella kypsyydellä ja älykkyydellä. Teema laajentuu vielä kirjavaan kansitaiteeseen, joka muistuttaa hänen toistuvasta filosofiastaan: kahden maailman välistä löytyy myös kolmas ja tasapainottava tai muuten vain kokonaisuutta hämmentävä tekijä. Jonkinlaista ykseyttä tässäkin tavoitellaan.

Ehkä koko vuosikymmenen paras Rush-biisi, hienovaraisten jousten avulla draamansa kasvattava Nobody’s Hero on yksi Peartin henkilökohtaisimpia tekstejä, joka kertoo hänen aidsiin kuolleesta homoystävästään sekä hänen kotikaupungissaan tapahtuneesta murhasta. Keskeisenä kappaleessa jää kaikumaan ristiriitainen syyllisyydentunne:

”As the years went by, we drifted apart
When I heard that he was gone
I felt a shadow cross my heart”

Monoliittisen alitajunnan voimalla etenevä Animate lainaa Jungia, ja pieniä viittauksia kasari-Rushin suuntaan heittelevä Alien Shore problematisoi rodullista, seksuaalista ja sukupuolista erottelua. ”Nykyäänkin ajankohtainen”, etten sanoisi.

Video ei ole enää saatavilla

Snakes & Arrows (2007)

Kahdekastoista kokopitkä Snakes & Arrows kärsii pienoisesta elefanttiitaudista, mutta rakentaa värikkään palettinsa Rushille hyväksi havaituista sävyistä. Rönsyilevä levy sahaa tikkaita ylös ja laskettelee käärmeen selässä alas, kuten ikivanhaa intialaista lautapeliä lainaavassa levynkannessa enteilläänkin.

Levyltä löytyy kolme instrumentaalia, eikä Lifeson osaa päättää, etenisikö akustisesti vaiko kokopuisen kirjahyllyn verran painavien riffien avulla. Ratkaisuksi tuottaja Nick Raskulinecz laittoi molemmat soimaan päällekäin, mikä kieltämättä värittää soundimaailmaa, mutta haiskahtaa hieman pöhöttyneeltä studiomaksimalismilta. Valtavaa mekkalaa kolmikosta nimittäin lähtee, kun edellisen Vapor Trails -albumin myötä karkoitetut koskettimetkin ovat palanneet areenalle. Leen äänessä sentään on tuttua, kirkasotsaista eloisuutta, vaikka kokonaisuus ankkuroituukin Peartin kitkerän melankolisiin teksteihin uskonnosta ja uskosta.

Hengen asiat ovat pistäytyneet Rushin levyillä jo kakkoslevystä saakka, mutta aihepiirin albuminmittaista käsittelyä bändi päätti kypsytellä viimeiseen saakka. Armor and Sword ja Faithless-nimet kertovat varmasti olennaisen. Antagonistisen julistuksen sijaan asioita tarkastellaan henkilökohtaisemmin ja metafyysisemmin, mikä onkin kuuskuuskuudelle tervetullut vastapaino.

Yli tunnin mittaisen kokonaisuuden runsas soundi tuottaa ähkyä, mutta palkitsevia yksityiskohtia löytyy halki levyn. Turhia hetkiä löytyy korkeintaan instrumentaaleista, joista paras saattaa olla täysin akustinen Hope, koska se toimii tervetulleena taukona suurten lohkareiden välissä. Hienoja biisejä ovat myös sinkku Far Cry, sekä Workin’ Them Angels ja Bravest Face. Parasta Rushia sitten Counterpartsin.

Video ei ole enää saatavilla

EXIT… STAGE LEFT – LAAJENNA NÄIHIN

Roll the Bones (1991)

Eksistentiaalisen hirtehisesti nimetystä neljännestätoista pitkäsoitosta jäänee päällimmäisenä mieleen nimikappaleen räppiosio, jossa Leen madallettu ääni kuulostaa aikapoimussa kohdanneilta Yellolta ja Barry Whitelta. Peart on kertonut noihin aikoihin innostuneensa puhemusiikin rytmikkäästä riimittelystä sekä Public Enemy/Anthraxin kaltaisista kollaboraatioista, päättäen soveltaa moista reseptiä pelottomasti myös oman bändinsä musiikkiin. Sillä erotuksella, että ulkoisen vierailijan (jollaiseksi esitettiin muun muassa Monty Pythonista tuttua John Cleesea) sijaan sylkemisen hoiti Toronton heleä-ääninen kotipoika. Lopputulos häilyy typerän ja nerokkaan rajamailla, ja tätä mieltä bändi itsekin oli jo kappaleen synnyn aikoihin. Muuten napakan biisin pelastavat viimeistään hillittömät lätkäurut.

Albumina Roll the Bones ponkii sitä edeltäneen Preston tavoin yhä kauemmas 1980-luvun synamerestä, jonka vellontaa Lifeson oli toisinaan hädissään katsonut. Kasarirock-tuottajana tunnettu Rupert Hine vastasi molempien pitkäsoittojen soundimaailmasta, joten myös hän oli vastuussa koskettimien painamisesta alemmas mattomaisiksi tunnelmanluojiksi. Kieltämättä Lifesonin stadionsoundi ottaakin tilansa keskittyen napakoihin ja jylhiin areenariffeihin sekä eriomaisiin sooloihin Bravadon ja Ghost of a Chancen tapaan.

Hivenen popahtava tuotanto hioi kappaleista turhat mutkittelut pois, joten luut pyörähtelevät hyvin suoraviivaisesti, jos kohta loppua myöten väkinäisesti. Onhan esimerkiksi Dreamlinen steampunk-Eaglesilta kuulostava moottoritiefantasia erinomainen popbiisi, ja sitä seuraava Bravado yksinkertaisesti kaunis. Mutta The Big Wheel on ainoastaan laiska, eikä Heresyn maailmanpoliittinen katsaus afrovaikutteisine rumpukomppeineen ole alkuunkaan samaa luokkaa kuin Power Windowsin Territoriesilla. Ja siinä missä nimibiisin ”why are we here? / because we’re here”-tautologia toimii lakonisuudessaan, kuulostaa esimerkiksi Neurotican kertosäe hymistelyineen vain raastavalta. Vaikka Roll the Bones ei olekaan teemalevy, tahtoo se toistella elämän sattumanvaraisuutta biiseissään turhankin alleviivaavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Test for Echo (1996)

Test for Echo on jäänyt jokseenkin näkymättömän väliinputoajan rooliin. Yhtenä syynä ovat Peartia kohdanneet tragediat: sekä hänen vaimonsa että tyttärensä kuolivat alle vuoden sisällä piakkoin levyn ilmestymisen jälkeen. Bändi ajautui vuosien tauolle, jonka aikana Peart teki surutyötään kiertelemällä Amerikan manteretta moottoripyörällään. Irvokkaan enteellisesti levyn kannessakin komeilee inuiittiperimää oleva Inuksuk, jota on käytetty muun muassa kuolleiden muistomerkkinä.

Kieltämättä levy ei ole Rushia vahvimmillaan, mutta se linjaa bändin tulevaa soundia vahvasti: siinä missä ilmaisu oli tähän asti vaihtunut enemmän tai vähemmän tiuhaan levy levyltä, on yllättävää, miten paljon soundillista yhteyttä sillä on yli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneiden Snakes & Arrowsin ja Clockwork Angelsin kanssa. Runsaita kitaralouhintoja, monitoimikoneen lailla ruksuttavia rumpukuvioita sekä kolisevaa bassoa. Välillä synamatot välkkyvät komeuden alta ja sähkökitararakennelmien laitamilla kilisevät akustiset kielet.

Nimikkoraidan lisäksi onnistuneita ja mieluusti suurempaa muistettavuutta ansaitsevia biisejä ovat notkeasti mutkitteleva Driven, mandoliinilla maustettu Half the World sekä komeaksi voimaslovariksi nouseva Resist. Sen sijaan vain hölmöjä ovat koiran elämää syvääluotava Dog Years ja Virtuality, jonka ”net boy, net girl”-teksti tuo lähinnä mieleen tämän giffin. Sävellyksinä ne eivät onneksi ole hassumpia.

Video ei ole enää saatavilla

Vapor Trails (2002)

Rushin pisin tauko studioalbumien välillä venähti kuuden vuoden mittaiseksi Peartin toipuessa kohdalleen osuneista tragedioista. Tyttärensä hautajaisissa Peart oli todennut bänditovereilleen, että he voivat nyt pitää häntä eläköityneenä. Aikansa surutyötä moottoripyörän selässä tehtyään rumpali alkoi kuitenkin päästä tuskastaan, ja ajan myötä mies koki olevansa valmis myös aloittamaan uudelleen musiikin tekemisen.

Vapor Trailsin äänittäminen ja säveltäminen kesti 14 kuukautta. Tämä on pisin levytysaika Rushin historiassa. Osa kappaleista syntyi keskinäisestä jamittelusta nauhan pyöriessä taukoamatta, ja kappaleita on kursittu kokoon eri pätkistä tietokonetekniikan avulla. Esimerkiksi Peaceable Kingdomin ja Ceiling Unlimitedin levylle päätyneiden versioiden pohjaraidat on koostettu tällaisista jameista.

Albumin aloittaa myös sen ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu One Little Victory, joka on tuplabassorummuin raivoisasti takova, surfkitaralla ryyditetty kappale. Rankkaa riffittelyä kuullaan myös muun muassa kappaleissa Earthshine, Secret Touch ja Nocturne. Runsaasta särökitaran käytöstä johtuen albumin ongelmaksi muodostuu sen masterointi, joka nostaa varsinkin särökitarat sekä myös yleisen äänentason häiritsevän särkevälle tasolle, dynamiikan hävitessä lähes kokonaan. Tämä tekee levyn erityisen raskaaksi kuunnella, minkä lisäksi se on aavistuksen verran liian pitkä.

Levyltä voi kuitenkin aistia, että bändillä on ollut hauskaa pitkästä aikaa studioon kokoonnuttuaan. Jamittelun tuloksena esimerkiksi Leen bassottelu on paikoin erittäin maukasta kuultavaa. Lisäksi Lee on päällesoittovaiheessa soittanut biiseihin bassolla sointuja, mikä osaltaan saa albumin soinnin raskaammaksi. Vapor Trails on myös ensimmäinen albumi sitten vuoden 1975 Caress Of Steelin, jolla ei kuulla pihaustakaan syntikoista tai muista elektronisista vimpaimista. Sen sijaan runsaat lauluharmoniat nousevat levyllä tukemaan hienosti sävellyksiä.

Sanoitukset käsittelevät etupäässä luonnollisesti Peartin tuntemuksia hänen toipuessa tragedioistaan. Peart kirjoitti kokemuksistaan myös kirjan Ghost Rider – Travels on a Healing Road (suomennettu laitos Ghost Rider – Taipaleita toipumisen tiellä, suom. Asko Alanen). Samanniminen kappale löytyy myös albumilta, ja on ehdottamasti yksi sen mieleenpainuvimmista.

Vapor Trails on Rushin rosoinen paluualbumi, joka ei ole täydellinen, mutta mahdollisti bändin toiminnan jatkumisen vielä 2000-luvullakin. Kiertueellaan Rush suuntasi ensimmäistä kertaa myös Etelä-Amerikkaan, mistä hienona taltiointina toimii Rush In Rio -dvd. Kiertueen viimeisellä keikalla kuvattu konserttielokuva sekä bonus-dvd:llä nähtävä dokumentti The Boys In Brazil kuvaavat osuvasti eteläamerikkalaista omistautumista, josta bändi itse oli autuaan tietämätön: kymmenet tuhannet fanit laulavat sateen piestessä vasten heidän kasvojaan joka ikisen kappaleen ulkoa, jopa YYZ-instrumentaalin…

Video ei ole enää saatavilla

Rush (1974)

Lukuisista yrityksistä huolimatta Rush ei vuoden 1973 loppuun mennessä ollut saanut solmittua levytyssopimusta, ja tämän johdosta bändi perusti oman Moon Records -levy-yhtiönsä. Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin maaliskuun ensimmäinen päivä 1974. Kiinnostus oli jäädä paikalliseksi, kunnes clevelandilaisen radioasema WMMS:n DJ Donna Halper otti albumin päätöskappale Working Manin soittoon. Puhelutulva alkoi aina, kun biisiä soitettiin. Soittajat kyselivät esimerkiksi, mistä bändin levyä voisi ostaa. Lisäksi Working Mania luultiin toisinaan erheellisesti Led Zeppelinin uudeksi biisiksi.

Clevelandiin lähetettiin nopeasti erä levyjä, jotka myytiin samantien loppuun. Mercury Records kiinnostui bändistä ja tarjoutui julkaisemaan albumin suuremmalla mittakaavalla. Tässä vaiheessa Rushin manageri Ray Danniels palkkasi tuottaja Terry Brownin miksaamaan albumin uudelleen parantaakseen sen äänenlaatua. Mercury Recordsin versio albumista julkaistiin heinäkuun ensimmäinen päivä. Bändin yhteistyö Brownin kanssa jatkui vielä lähes kymmenen vuotta, päättyen vuoden 1982 Signals-albumiin.

Itse albumi on musiikillisesti eniten kallellaan Rushin nuoruuden idolien, kuten Creamin, Led Zeppelinin tai The Whon kaltaisten yhtyeiden suuntaan. Progressiivisia elementtejä oli luvassa vasta tulevilla albumeilla. Working Man ja Finding My Way ovat albumin tunnetuimmat kappaleet, mutta löytyy albumilta muutama muukin mielenkiintoinen biisi. Ainakin What You’re Doing sekä In The Mood säilyivät keikkaohjelmistossa aina 80-loppuun asti. Here Again edustaa albumilla hieman rauhallisempaa puolta.

Albumi on Rushin ainoa, jolla soittaa bändin alkuperäinen rumpali John Rutsey. Hän jää soittajana auttamatta Neil Peartin varjoon, mutta energiaa hänellä tuntui kyllä piisaavan. Rutsey sairasti diabetesta, ja keikkailun lisääntyminen johti lopulta hänen lähtöönsä bändistä, osittain terveydellisistä syistä. Rutsey oli myös kirjoittanut sanoituksia albumin kappaleisiin, mutta hävitti ne jostain syystä juuri ennen studioon menoa. Leen oli näin ollen kirjoitettava hätäisesti lyriikat albumin kahdeksaan kappaleeseen, ja sen kyllä huomaa. Debyyttilevyn sanoitukset eivät todellakaan ole mitään lyyrikkomestarin aikaansaannoksia, ja tavanomaisia ”ooh yeah – hey baby” tyylisiä huudahduksia on viljelty sinne tänne.

Rushin debyytti jää bändin diskografiassa lähinnä kuriositeetiksi, mutta on bändin alkuvaiheiden ymmärtämisen kannalta kuitenkin tutustumisen arvoinen albumi.

Video ei ole enää saatavilla

Fly by Night (1975)

Lähes välittömästi debyyttialbumin julkaisun jälkeen Rush oli rumpalinvaihdon edessä Rutseyn lähdettyä yhtyeestä. Lee ja Lifeson järjestivät koesoittotilaisuuden, jonne ilmaantui myös Peart, joka oli juuri palannut epäonniselta matkaltaan Englannista, missä hän oli tuloksetta yrittänyt aloittaa uraa ammattimuusikkona. Peartin outo pukeutumistyyli ja roskatynnyreihin pakatut rummut herättivät hilpeää huomiota Leessä ja Lifesonissa, mutta hänen myrskyisä soittotyylinsä oli lopulta se, mikä ratkaisi asian niin, että Peartista tuli Rushin uusi rumpali.

Kävi ilmi, että Peart oli kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta, ja Leen ollessa haluton kirjoittamaan bändille lyriikoita Peart otti tehtävän vastaan. Englannissa ollessaan hän oli tutustunut Ayn Randin kirjoituksiin, ja Fly By Night -albumin aloitusraita Anthem (ja myöhemmin 2112-albumin nimiteos) on saanut innoituksensa Randin teksteistä. Musiikillisesti biisi toi jo hieman progressiivisempaa ilmettä bändin soittoon, samoin kuin myös By-Tor and the Snow Dog, jonka fantasiatyyliset lyriikat loivat pohjaa tulevien levyjen sanoitusten aiheille. Debyyttilevystä muistuttavia kappaleita ovat Best I Can, Beneath, Between and Behind sekä osittain myös In The End. Ensinmainittua bändi oli ehtinyt soittaa jo Rutseyn kanssa.

Akustisia sävyjä albumille tuovat Making Memories sekä Leen klassisella kitaralla itseään säestämä Rivendell. Albumin melodinen nimikappale Fly By Night on kiekon kenties mieleenjäävin kappale. Peartin omaelämäkerrallinen sanoitus kertoo nuoren rumpalin tuntemuksista hänen lähtiessään Kanadasta kohti Englantia. Tarinan mukaan Peart oli kirjoittanut tekstin Heathrow’n lentoasemalla saavuttuaan Englantiin.

Fly By Night esittelee varovasti kaikkia niitä puolia, joita Rushin 70-luvun levytykset tulivat sisältämään. Varsinainen kukkaan puhkeaminen oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Feedback (2004)

Mitä tekee juhlavuonnaan 30 vuotta samalla kokoonpanolla soittanut bändi, joka on juuri edellisvuonna soittanut suurimmalle yleisölleen koskaan? No, ei ainakaan julkaise kokoelmalevyä suurimmista hiteistään tai kaikenkattavaa cd-boksia. Sen sijaan Rush meni takaisin alkulähteilleen ja julkaisi Feedback-nimisen minialbumin, joka sisältää coverversioita bändiläisten nuoruuden suosikeista. Juuri nämä olivat niitä biisejä, joita he 60-luvun loppupuolella kuuntelivat, diggailivat ja opettelivat soittamaan ensimmäisissä bändiviritelmissään.

Eddie Cochranin Summertime Blues kuullaan eräänlaisena Blue Cheer/The Who-versiointien metamorfoosina. Robert Johnsonin Crossroads puolestaan saa Cream-tyylisen käsittelyn. Levyn muutkin kappaleet ovat sovituksiltaan melko uskollisia niiden alkuperäisversioille. Kunniaa tehdään Buffalo Springfieldille (For What It’s Worth, Mr. Soul), The Yardbirdsille (Heart Full Of Soul, Shapes Of Things), The Wholle (The Seeker) ja Lovelle (Seven And Seven Is).

Feedback on ihan mukiinmenevä dokumentti kolmesta, hieman jo ikääntyneestä kaveruksesta pitämässä hauskaa ja jammailemassa nuoruuden esikuviensa äärellä. Täysipainoinen Rush-levy se ei kuitenkaan millään muotoa ole. Niinpä monia faneja harmitti R30-kiertueella se, että Feedback oli bändin omien klassikoiden sijaan jopa neljällä kappaleella edustettuna keikkojen biisilistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Uudella levyllään Tsuumi Sound System tyytyy lähinnä peilailemaan itseään.

Urbaanifolkin suurnimen kolmoslevy on ristiriitainen maneerigalleria, joka herättää teorioita maabrändityöryhmän ja musiikkioppilaitosten välisistä salaliitoista.

Tsuumi Sound System on se definitiivinen suomietnopoppoo, joka puki kansanmusiikille tennarit ja laittoi sen kesäpäivän ajaksi Espan puiston Kappeli-ravintolan terassille lattea latkimaan. Kutakuinkin niin suurta härmäläistä urbaaniutta on sen folkjazz-fantisointi aina tihkunut.

Alkujaan se antoi tahtia nykykansantanssiryhmä Tsuumille, joka on osaltaan päivittänyt ansiokkaasti maailman ehkä epäseksikkäimmäksi miellettyä harrastetta (mitä se ei tietenkään ole, eihän?) vähemmän agraariseksi. Sittemmin orkesteri ampaisi omiin seikkailuihinsa ja kasvoi kuusitoistakätiseksi karavaaniksi. Taival on nyt edennyt kolmanteen etappiinsa nimeltä Floating Letters.

Olen tottunut pitämään Tsuumi Sound Systemiä aina povitaskussani, kun suosittelen tämän genren nimiä jollekin siihen vihkiytymättömälle. Debyyttilevy Hotas sentään on yksi parhaista albumeista, mitä uudella vuosituhannella kyseisessä viitekehyksessä on tehty. Se rymisteli hortoilevan voimakkuuden ja kuulaan herkkyyden tasapainollaan nykykansanmusiikin standardeja uusille urille, ja levyssä on tiettyä uutuudenviehätystä vielä kuuden vuoden jälkeenkin.

Sen sijaan Floating Lettersillä bändi jonglööraa maneereillaan kuin mikäkin Sisyfos.

Tämän voi todistaa kuuntelemalla noin vuosikymmenen takaisia Tsuumille sävellettyjä tanssisoundtrackeja, (jotka on myös julkaistu levyllä, mutta ilman Sound System -lopuketta – onpas tätä nyt kamalan vaikea selittää), kun ei osaa osoittaa eroa sävellysten välillä muutoin kuin tuotannollisesti.

Toisin sanoen: helminauhana eteneviä, kanadalaisviulisti Ben Minkin Foreign Affairs -albumin mieleentuovia melodiakuljetuksia, äkkivääriä Balkanin kautta kärrättyjä jatsirytmejä sekä kahden viulun ja yhden haitarin sarjatulta. Vaivihkaa on tämä oman soundin hiominen uhannut muuttua pelkäksi itsensä copypasteamiseksi.

Kuvaavaa on, kun hetken aikaa ihmettelee kakkos- ja nimiraidan kajahtaessa, miksi avauskappale Darkwing Polska on levyllä kahteen kertaan. Onneksi Joakim Berghällin saksofonipulputus tuo biisiin hieman ainutlaatuisuutta. Muutoin kokonaisuus on tuttua bilehittien ja slovareiden esterataa, ja tietenkin mukana on jälleen yksi häävalssi. Edelleen odottelen Sibelius-akatemian kokoelmaa kaikista talossa väännetyistä mokomista.

Mitä valsseihin tulee, nousee Waltzinki (Uusi valssi Helsingistä) valopilkkuna tasapaksuudesta haitaristi Hannu Kellan ja Berghällin vuoropuhelujen avulla. Samalla tulee ajatelleeksi, onko bändin tarkoituskin tehdä maabrändityöryhmälle sopivaa vientituotetta ja musiikillista matkailumainosta. Toivottavasti ei.

Years Passing on myös raikkaampi tapaus, jolla Pilvi Järvelän pianoliplatukset lainaavat hieman Esbjörn Svensson Trion kaltaisilta jazzin ja post-rockin mikstuuroilta. Kuulemma lentoyhtiöille protestiksi tarkoitettu, viulisti Esko Järvelän Altitude on melkein levyn keskeisin jytäisku, mutta uppoaa kolmen minuutin aikana lupaavan alun jälkeen liian moneen suvantoon.

Lopulta tunne on ristiriitainen. Jatkuvasta itseensä viittaamisesta ja kaikkialta paistavasta ”ihankivuudesta” huolimatta kappaleet eivät ole varsinaisesti huonoja. Tilanne on sama kuin vaikkapa The Nationalin uutukaisen kanssa, vaikka ohiolaisten pikkutakkiangstin kanssa tällä onkin melko vähän yhteistä. Reseptin toistavuus rasittaa, mutta vielä tämän kierroksen ajan sitä uskaltaa katsoa läpi sormien. Läsnä ovat kuitenkin kesytön energia sekä etevä soittotaito, joka kulkee sävellykset kaljuunankuvanaan eikä sorru joutavaan soitinpornoon.

65 Tsuumi Sound System on tilanteessa, jossa sen on löydettävä keittoonsa uusia mausteita ehkäistäkseen lopullista maksalaatikoksi latistumista. Toistaiseksi lopputulos on linjassa taannoisen hittiblogin iskulauseen kanssa: ”3/5 tähteä”.

Joku heistä vastasi meille. Tai sitten ei.

The Residentsiä on vaikea kutsua bändiksi. Eiväthän sen jäsenet alun alkaen olleet edes muusikoita. Pikemminkin se on taiteilijaryhmä. Sen neljä vuosikymmentä kestänyt poptaidekarnevaali on elänyt länsimaisen popin avantgardistisista ruumiinavauksista, spektaakkelimaisista live-esiintymisistä sekä kunnianhimoisista konsepteista. Levyjä, elokuvia, laajoja multimediaprojekteja. Silmämunien läpi on esitetty tulkintoja muun muassa Raamatusta ja Elviksestä, tai sekä amerikkalaisista säveltäjistä, janalla George Gershwin–Sun Ra. 1970-luvulla ryhmän liepeillä vaikutti myös muuan Captain Beefheart.

Kieltämättä yllätyin, kun sain ryhmän ”edustajalta” haastattelupyyntööni myöntävän vastauksen. Eivät haastattelut yhtyeelle vieraita ole, mutta silti olen ymmärtänyt louisianalaislähtöisten antavan niitä melko valikoivasti. Virallisestihan yksikään ryhmän edustajista ei ole koskaan edes julkisuudessa esiintynyt. Silmämunamaskein verhottujen henkilöllisyyksien puolesta ovat kasvonsa medialle kääntäneet sellaiset herrasmiehet kuin Hardy Fox ja Homer Flynn.

Ovatko nämä kaksi myös bändin jäseniä; sitä voinee spekuloida loputtomiin. Totuudella tuskin on väliä, koska mystisyyden avulla Residents on maineensa rakentanut. Tämänkään haastattelun antajasta ei ole tuon taivaallista tietoa. Se on varsin hyvin poppoolta, joka merkkivuottaan juhlistaen tuo karavaaninsa toukokuun kuudentena myös Tavastian estradille.

Miksi Residentsillä kesti 40 vuotta tulla Suomeen?

”Residents ei soita sellaisessa maassa, joka ei kutsu heitä. Heidän alituisesta mankumisestaan huolimatta on Suomi aina aiemmin sanonut ei. Nyt he ovat hyvin innoissaan, että Suomi muutti mielensä.”

Residentsin live-esitykset ovat tunnettuja teatraalisuudesta yliampuvuudestaan. Esimerkiksi 1980-luvun Mole Show’ssa taikuri Penn Jillette rähjäsi pakkopaidassa tanssiryhmän ja salamatehosteiden säestyksellä, Cube E -esitys taas tulkitsi amerikkalaisen musiikin historiaa uv-valojen loisteessa. Minkälainen spektaakkeli tullaan näkemään Tavastian lavalla?

”Se on esitys, jossa ystävät nauttivat toistensa seurasta. Ja sehän sopii tähän neljän vuosikymmenen taipaleeseen: näiden vuosien jälkeen heillä on tuskin enää mitään todisteltavaa. Avoimuus on tärkeämpää kuin pompöösi show.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä nämä suuret konseptit tulevat? Syntyvätkö ne siksi, koska kaikki on suurempaa Amerikassa? Residentshän nimenomaan haluaa alleviivata amerikkalaisuuttaan…

”Residents on selkeän amerikkalainen, koska he juontavat monimutkaisesta perinteestä, mutta eivät he sentään Teksasista! En ihan usko, että he olisivat niin suuria. Hämmästyttävää kyllä, on olemassa Residentsiä isompiakin bändejä, mutta ehkeivät niin tyytyväisiä tekemisiinsä kuin he.”

Amerikkalaisuudesta puheenollen, esimerkiksi joulu ja ystävänpäivä ovat olleet toistuvia teemoja Residentsin kuvastossa. Siksikö, että ne ovat keskeisiä maamerkkejä amerikkalaisessa elämäntavassa, jota ryhmä on aina kuvannut jokseenkin ironisesti?

”Kuka tahansa muu olisi varmasti kysynyt Halloweenista, joten täytyy miettiä kysymystäsi. En nyt ihan muista, mihin viittaat ystävänpäivällä [ainakin alkuaikoinaan Residents lähetteli faneilleen ystävänpäiväkortteja, toim. huom.], mutta ei se haittaa. Ehdottomasti amerikkalaisessa ympäristössä kasvaminen vaikuttaa tehtyyn taiteeseen. Monipuolisuutta ja rikkautta ei voi välttää. Jouluna ja ystävänpäivänä keskitytään rakkauden ja ilon jakamiseen. Ja sellaiseen uskoo myös Residents.”

Video ei ole enää saatavilla

Residentsin multimediataide hyödynsi etenkin 1990-luvulla ajan uusinta teknologiaa (esimerkiksi Laurie Andersonin tavoin), kuten laserlevyjä ja cd-romeja, ja 2000-luvulla se on tehnyt podcasteja sekä nettisarjoja. Toissa vuonna Björk julkaisi Biophilia-albuminsa ipad-sovelluksena. Onko jotakin vastaavaa odotettavissa myös Residentsiltä?

”Tällaisesta ei ole ollut puhetta, mutten aina tiedä, mitä tekevät seuraavaksi, eikä minun pidäkään. Pidän yllätyksistä, kuten kuka tahansa fani. Eihän Björk’kään tuota varsinaisesti ’tehnyt’, vaan joku toi hänelle teknologian ja hän käytti sitä. Jos joku tuo uutta teknologiaa Residentsille, saattavat hekin hyödyntää sitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoin Residents näkee musiikkibisneksen muuttuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”En usko, että he ajattelevat tuollaisia asioita. He tekevät sitä mikä heitä kiinnostaa. Taiteessa ei ole sellaisia suuntia kuin ’eteen’ tai ’taakse’. Tarkoituksena on viihdyttää ensin itseä ja sitten toivoa, että muutkin voisivat siitä viihdyttyä.”

Mikä on ryhmän mielestä paras alusta taiteen julkaisemiseen?

”Tarkoitatko siis elokuvia, tv:tä tai live-esityksiä? He ovat erilaisia ihmisiä joilla on erilaisia mielipiteitä. En tiedä, onko heillä tähän kollektiivista vastausta, valitan.”

Kuka tai ketkä tekevät maailman tärkeintä musiikkia tai taidetta juuri nyt?

”En tiedä vastausta, mutta luulisin, että se on varmaankin joku lapsi tuolla, joka osaa yhä pitää unelmistaan kiinni.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut ryhmää syvästi?

”Fyysinen vai kulttuurinen kuolema? Kulttuurinen kuolema on surullisempaa. Kaikki kuolevat fyysisesti joskus, mutta toivon, ettei kaikkien tarvitsisi hylätä itseään ja mukautua odotuksiin.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Melkoinen jekkukysymys! Nehän ovat yksi ja sama asia. Laulu on ääni.”

Mikä on mielestäsi Residentsin uran paras levy tai konseptikokonaisuus?

”Minun näkökulmastaniko? Varmaankin Eskimo. Tietenkään kaikki eivät pidä siitä. Residentsin musiikki ei ole koskaan demokraattista, joten on mahdotonta valita parasta vain äänestämällä. ’Parhaus’ ja ’huonous’ määrittyvät mielestäni päivien ja mielialojen mukaan. Musiikissa on ihanaa se, ettei se ole minkäänlainen urheilukilpailu, jolloin siinä ei ole voittajia tai häviäjiä!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin ryhmän musiikista tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”En ymmärrä kysymystä. En ole tietoinen sellaisista.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat ryhmää tällä hetkellä?

”Kiertäminen, hyvä ruoka ja puhdas vessa. Tietenkin kaksi jälkimmäistä ovat aina pulmallisia kiertueella.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki Residentsin kiertuebussissa suostuvat kuuntelemaan?

“Mieluiten he katsovat Frederico Fellinin elokuvia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on heidän suosikkibeatlensa?

”Toinen hassuttelu! Oletpas luihu. On olemassa vain yksi Beatles. Kyllähän he bändistä pitävät, mutta ovat hieman väsyneitä kuuntelemaan bändiä. Olisi mukavaa, jos Beatles tekisi uutta musiikkia.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Musiikki ylipäänsä. Suosittelisin enemmän hiljaisuutta, sillä se on kovin aliarvostettua.”

Kuinka hyvin he tuntevat suomalaista musiikkia?

”Ei ole olemassa sellaista. Musiikilla ei ole poliittisia rajoja. Musiikki on henkilökohtainen kokemus, kuin seksi tai uskonto. Ei musiikkia luotu puhuttavaksi, vaan koettavaksi. Ehkä meidän pitäisi lakata älyllistämästä ja vain kuunnella.”

The Residents Tavastialla 6.5.

Video ei ole enää saatavilla

En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan!

Dave ”Christian” Nuss on erikoinen tapaus. Hän aloitti uransa 1980- ja 1990-luvun vaihteessa Angkor Wat -metallibändissä ja jatkoi sittemmin ”New Weird Americaksi” ristittyyn psykefolk-liikkeeseen yhdistetyssä No-Neck Blues Bandissa. Jossakin vaiheessa Nuss löysi 1960- ja 70-luvuilla toimineen hurmoksellisen kultin nimeltä The Process Church of the Final Judgment.

Nuss, jonka juuret ovat epämääräisen kristilliset, innostui kultin virsistä ja kokosi niitä 1960-luvun rockin hengessä soittavan Sabbath Assemblyn. Kirkon dualistinen linja painotti kumartelua niin Kristuksen kuin Saatanankin suuntaan ja toimi luonnollisesti sulkeutuneen kultin tavoin, seksiskandaaleista ja ihmiselämien maanisesta hallinnasta lähtien. Luonnollisesti moisen porukan laulut ovat mitä parhainta materiaalia okkultistiselle rockbändille.

Bändin ensimmäisenä laulajana toimi doom metal -piireistä tuttu Jex Thoth, joka kuitenkin jättäytyi omien bändikiireidensä takia sivuun Viime vuonna ilmestyneellä Ye Are Gods -levyllä laulaa Wolves in the Throne Roominkin levyillä vaikuttanut Jamie Myers.

Tällä viikolla yhtyeensä toisen kerran Suomeen tuova Dave Nuss kertoo Nuorgamille arvostavansa newyorkilaisten metrojen katusoittajia. Hän myös ilmoittautuu runsaslukuiseen radiopopin sekä Justin Bieberin vastustajien armadaan. Suomalaisesta musiikista hänen sydäntään lähellä on Circle, ja mahdollisena kulttijohtajana hän haluaisi korostaa ihmisten vapautta.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”KISSin God of Thunder. Tuo biisi pelotti ja pelottaa minua edelleen enemmän kuin mikään muu, mutta se ei estä minua kuuntelemasta sitä uudestaan ja uudestaan. Miksi niiden lasten äänet piti laittaa siihen? Mitä heille tapahtuu? Se on täydellinen mysteeri.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi? Mikä tekee siitä erityisen?

”Iron Maidenin Number of the Beastiä. Se symboloi minulle suurta vapautta ja siihen kasvua. Se kertoo itsenäisyydestä, kirjaimellisesta ’vuorille juoksemisesta’. Minulle se merkitsi oman tilani löytämistä ja oman tarinani kertomista kotikaupunkini ja perheeni luomassa maailmassa. Ja se ’saatanallisuus’ oli todella lumoavaa ja kiellettyä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi musiikissa?

”’Our shadows taller than our soul’. Kyllähän sinä tuon tiedät, ei se esittelyjä kaipaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Legendaarisen ruotsalaisbändin Träd, Gräs och Stenarin jäsenen Thomas Mera Gartzin. Eräs toinen bändini kiersi heidän kanssaan muutaman kerran. Hän kuoli noin vuosi sitten liki seitsenkymppisenä, mutta soitti siihen asti rumpuja uskomattoman sulavasti. Sitäkin enemmän hän keskittyi musiikissaan täyteen vapauteen. Kaikkein hienointa hänessä oli kuitenkin hänen lempeytensä ja suvaitsevaisuutensa.”

Sabbath Assembly näyttäytyy kollektiivina, jonka ympärillä pyörii paljon porukkaa. Kenet haluaisit laulamaan soittamaan tai laulamaan seuraavalle levyllenne?

”Puuhaileminen laulaja Jamie Myersin ja kitaristi Kevin Hufnagelin kanssa on ollut kuin unelmaa, joten haluisin heidät seuraavallekin levyllemme. Heidän lisäkseen haluaisin työskennellä täysin tuntemattomien kirkkokuorojen laulajien kanssa, mieluiten sellaisten, jotka ovat kotoisin etelävaltioista!”

Brittiläisen industrialin legendalla Genesis P-Orridgella tuntuu olevan yhä suurempi rooli bändissänne. Miten hän päätyi mukaan ja onko hän kiertueella mukana?

”Hän esiintyy kanssamme Roadburn-festarilla Hollannissa huhtikuun 19. päivänä. Tutustuimme häneen debyyttilevymme aikoihin, jonka julkaissut Feral House julkaisi myös Genin Thee Psychick Bible -kirjan. ”

Uusi levynne Ye Are Gods kuulostaa edeltäjäänsä monipuolisemmalta ja synkästä soundistaan huolimatta kepeätunnelmaisemmalta. Millä tavalla nämä virret muuntuvat teidän versioiksenne?

”Restores to Onen ja Ye Are Godsin välissä kirjoitin ja esitin Original Innocence -nimisen rockoopperan, joka muistuttaa soundiltaan Jesus Christ Superstaria ja muuta 1960-luvun ekstaattista kristillistä musiikkia, niin hyvässä kuin pahassa. Genreä on aina parjattu, mutta omassa kasvatuksessani sillä oli merkittävä rooli, minkä takia se on minulle mukava sävellyksellinen kiintopiste. Seuraava levymme, syksyllä ilmestyvä Quaternity, on kuitenkin täysin vailla näitä vaikutteita.”

Mitä musiikki-ilmiötä et ole koskaan ymmärtänyt?

”Sellaisten biisien kuin Metallican Onen, Queenin Bohemian Rhapsodyn, Led Zeppelinin Stairway to Heavenin tai Rushin Jacob’s Ladderin kaaria. Siis sitä, miten on mahdollista säveltää biisi, joka vie sinut mahtavalle matkalle, mutta tekee sen sellaisella uljaudella ja hienovaraisuudella, ettet oikeastaan ymmärrä mitä tapahtuu ennen kuin olet perillä, kuin uudestisyntyneenä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavoin King Diamondin, huonolla Justin Bieberin.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”AC/DC:n Highway to Hell -kiertueellaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä bändi tai artisti tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En halua kuulostaa teennäiseltä, mutta viime aikoina olen vaikuttunut eniten New Yorkin metrokäytävillä esiintyvistä artisteista. Siinä on kirjava porukka todella lahjakkaita muusikoita, joita ei kiinnosta kaupalliseen musiikkiin osallistuminen ollenkaan. Heidän tarkoituksensa on yksinkertaisesti jakaa musiikkia kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla – ilman tuottajia, studioita, albumeita, PR-ihmisiä, buukkaajia tai sellaisia. Minusta siinä näyttäytyy musiikillinen esiintyminen kaikkein puhtaimmillaan.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Mainio kysymys! Popradioiden aikakaudella kärsimme ilmiöstä, johon eivät kuulu hyvät biisit. Emme ehdi kuunnella kappaleita syvällisesti, joten ne jäävät pelkäksi karkiksi. Ilmiöön eivät kuulu myöskään hyvät soundit. Emme kuule ääniä, jotka kuulostavat muusikoilta soittamassa musiikkia. Suonet anteeksi, olenhan kuitenkin 1970-luvun lapsi!

Teini-ikäinen tyttäreni soittaa minulle paljon uutta musiikkia, mutta kun näen näiden uusien artistien esiintyvän livenä esimerkiksi Saturday Night Liven kaltaisissa ohjelmassa, petyn esitysten synteettisyyteen ja siihen, miten selkeästi kaikki tuntuu tulevan nauhalta. Eikö ketään kiinnosta, tulevatko biisit artisteilta vai heidän pomoiltaan, joita kiinnostaa lähinnä rahan? Mielestäni laulun syvyys tulee siitä runollisesta hienovaraisuudesta, jossa ihmisen kädestä ja äänestä tulevat värähtelyt tavoittavat ihmiskorvan.”

Mitä keskiverto, uskontoon välinpitämättömästi suhtautuva ihminen voisi oppia Sabbath Assemblyn esittämistä virsistä?

”Toivoisin, että ihmiset, jotka kuulevat Sabbath Assemblya, omaksuisivat ajatusmallin, joka olisi dogmaattisia mieliämme vapaampi. Toivoisin, että emme lähtisi kaikessa oikeaan ja väärään tai hyvään ja pahaan luokittelemisesta. Haluaisin, että ihmiset hyväksyvät kokemusten moninaisuuden, joka mahdollistaa jokaisessa ihmisessä valoisan että pimeän puolensa.”

Jos päätyisit jostakin syystä perustamaan uskonnollista kulttia, minkälainen kultti se olisi?

”Minua kiinnostaa kulteissa vahva omistautuneisuus, mutta en pidä niiden hierarkisuudesta. Perustaisin kultin, joka korostaa yksilön vapautta, mutta jossa silti säilyisi jonkinlainen omistautuneisuuden aitous ja inspiroivuus. Mikä sitten mahdollistaa sekä vapauden että omistautuneisuuden? Mielestäni musiikki.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Jotkut ihmiset ovat olleet huolissaan siitä, esitämmekö Process Churchin virsiä ’oikealla’ eli historiallisesti tarkalla tavalla. Tätä voin kommentoida kahdella tavalla. Ensinnäkin: kukaan lahkolaisia lukuun ottamatta, i tiedä, millä tavoin virsiä alun perin esitettiin ja miltä ne kuulostivat. Toiseksi: Sabbath Assembly tulkitsee virsiä taiteellisesti, sillä emme ole historioitsijoita. Eli kritiikki meidän historiallisesta autenttisuudestamme on eräänlainen virhetulkinta.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Toimisin ja opettaisin jossakin järjestössä, joka rohkaisisi ihmisiä kaatamaan suuryrityksiä, jotka tekevät meistä vähemmän terveitä, vapaita ja onnellisia.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kehitysvammaisten hoitajat, siirtolapuutarhanhoitajat sekä kaikki yli 80-vuotiaat.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Näinä päivinä huomaan suosittelevani usein Current 93:tä.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Hexvessel ja Circle – sekä kaikki muut Jussi Lehtisalon projektit – ovat olleet pitkäaikaisia suosikkejani. Myös Fonal Recordsin ympärille rakentunut skene, kuten Kemialliset Ystävät. Odotan innolla neljää päiväämme Suomessa, sillä haluaisin luoda yhteyksiä mahdollisimman moniin bändeihin. Minusta suomalaisessa musiikissa on ainutlaatuista ritualistisuutta, johon en ole muualla törmännyt!”

Video ei ole enää saatavilla

Aleister Crowley – nero vai pölvästi?

”Kaikille heille, jotka pitävät häntä pölvästinä: monelleko vuorella sinä olet eläissäsi kiivennyt?”

Sabbath Assemblyn Suomen-kiertue: 10.4. Klubi, Turku (+ Uhrijuhla), 11.4. Kuudes Linja, Helsinki (+ Hexvessel & Pyhä Kuolema), 13.4. Lutakko, Jyväskylä (+ Hexvessel & Pyhä Kuolema).

Video ei ole enää saatavilla

Leikki-ikä on koko ikä, tietää Saaga Ensemble.

Suomietnon eturivi kokoontui yhteen, löysi sisäisen Totonsa ja teki levyllisen leveäkaistaista aikuisfolkia.

Alkuun pieni kertaus tähän mennessä tapahtuneesta:

Suomietnon synnyn voisi sijoittaa siihen hetkeen, kun Paroni Paakkunainen ystävineen marssi 1970-luvun alussa Suomalaisen kirjallisuuden seuran tiloihin. Syntyi Karelia-yhtye, joka visiitistä innoittuneena julkaisi kaksi holtitonta folkjazz-pitkäsoittoa. Siitä alkaneen taipaleen merkittävä välietappi oli kansanmusiikin osaston perustaminen Sibelius-akatemialle 1980-luvun alussa. Sen vapaa ilmapiiri puolestaan loi Värttinälle oman maailmanvalloitussoundinsa ja antoi Kimmo Pohjosen kaltaisille sekopäille työkalut avantgarde-kokeiluihin.

Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten ”Siban” koneiston suojissa puuhailevien pelimannien imago on vuosien saatossa muuttunut. En päässyt koskaan todistamaan livenä sellaisia 1990-luvun nimiä kuin Niekkua tai Pirnalesta, mutta levyltä heidän perinnemukaelmansa kuulostavat paljon pienieleisemmiltä kuin monien 2000-luvulla nousseiden suomietnon nimien. Tällöin näet oivallettiin, miten viulua voi soittaa kuin sähkökitaraa, ja äkkiä olivatkin sellaiset eddievanhalenit kuin Tero Hyväluoma ja Esko Järvelä toinen jalka monitorilla polskaa pistelemässä.

Kun nykykansanmusiikista on tehty rockia sen omilla instrumenteilla ja Värttinä on jo saavuttanut kaiken (viimeksi vienti-Emman), tuntuu 2010-luku haikailevan jonkin uuden perään. Ja tähän tyhjiöön pyrkii akatemialaisten superkokoonpano Saaga Ensemble Polku-debyytteineen iskemään. Itse perinne kaikuu taustalla enää soittimissa, kuten kanteleessa, harmoonissa ja viulussa sekä muutamissa runolauluteksteihin pohjaavissa sanoituksissa. Bändi kierrättää kaikkia tämän sukupolven suomietnon elementtejä, mutta loiventaa niitä niin popiksi kokonaisuudeksi, että tässä yhteydessä voisi puhua jo ”aikuisfolkista”.

Ja siksi Saaga Ensemble on suomietnon Toto! Seuraavassa viisi perustetta:

1. Samalla tavoin kuin Toton kädenjälki kuuluu 1980-luvun pop-soundissa (mistä esimerkiksi Michael Jacksonin Thriller on todiste, sillä se on lähes kokonaan Toton soittama), ovat Saaga Ensemblen jäsenet aiemmissa bändeissään luoneet kotimaisen nykykansanmusiikin 2000-luvun soundin. Soittajien verkostot vievät muun muassa sellaisiin nimiin kuin Värttinä, Suo, Rajaton ja Tsuumi Sound System. Siksi tiettyjen elementtien, kuten niin monesti aiemminkin kuultujen ”leelee”-laulukuorojen ja tiettyjen sävelkulkujen kierrättämisen ymmärtää: nämä tyypit ovat olleet luomassa niitä.
2. Näin ollen niin Toton kuin Saaga Ensemblenkin jäsenet ovat rautaisia ammattilaisia, jotka soittavat käytännössä mitä ja missä vain. Harmonisti Milla Viljamaan voisi rinnastaa kiipparisti David Paichiin ja maailman pirkkapekkapeteliuksennäköisin viulisti Tommi Asplund sooloilee kitarasankari Steve Lukatherin tapaan. Soila Sariolan lauluääni taas kiiltää kilpaa Bobby Kimballin kanssa. Samaa voi sanoa koko remmin yhteislauluista.
3. Saaga Ensemble on ehkä lähimpänä AOR:ää, mihin etnopopin saralla on päästy. Radioaaltoja päin käyvän bändin soundi kasvaa välillä stadiontasolle – lisää vain kaikuva virveli – ja olihan bändi myös ”linnassa Jennin ja Salen kaa”, kuten eräs nimeltämainitsematon rap-artisti muotoili. Jos Toto olisi suomalainen bändi, uskoisin heidänkin melko pian kahlailevan Kruunuhaan kermassa.
4. Saaga Ensemble osaa tarvittaessa tehdä maailmojasyleileviä osumia: Silloin laulan voisi olla melkein Hold the Line, ja Ihminen tottuu mihin vaan on synkooppejaan sekä sietämättömän tarttuvaa kertsiään myöten kuin Africa. Tosin Ihon alle kehittyy loppuaan myöten suorastaan Coldplayksi. Samanlaisia korkeuksia kurottelee myös Piloinen piika. Stadionilla ollaan edelleen, referenssin vaihtumisesta huolimatta.
5. Saaga Ensemblen debyyttilevy kärsii samasta helmasynnistä kuin keskiverto Toto-albumi. Jossakin vaiheessa levyn puhtoisuus saa pohtimaan, ovatko tässä pesussa käytetyt aineet nyt ihan varmasti biohajoavia. Onhan Polun varrelle siroteltu kosolti nokkelia sovitusjippoja ja kappaleista kaivautuu kerroksia kuin kannessa komeilevista maatuskoista, mutta silti tunne on sama kuin Blue Velvetin epilogia katsellessa: kaikki on niin nättiä että pelottaa. Viimeistään mukavasti rullaavaa Kielikeitoa seuraavat slovarit saavat loppulevyn lerpahtamaan. Moisten kaunokaisten teko ei missään tapauksessa ole helppoa, mutta tällä kertaa herkkyys kapsahtaa Toton kasaristi kilisevien sokeriballadien tapaan vain pliisuksi.

70 Polku kulkee turvallisten tienoiden läpi, vaikka muutamia komeita maisemia sen varrelta löytyykin. Joka tapauksessa, jos Saaga Ensemblen myötä edes jokin trad-pohjainen runolauluteksti radion soittolistalle itsensä löytää, on bändin tehtävä ansaitusti saavutettu.

Video ei ole enää saatavilla

Tässä kuvassa Antti ja Jussi Hyyrynen poseeraavat tavalla, joka ei ärsytä toimittajaa.

Hyyrysen veljesten meriseikkailussa samalle luodolle ovat rantautuneet lastenlaulut, Ultra Bralle sukua oleva paatos sekä YUP:läinen neuroottisuus. Stam1naa tässä on yllättävän vähän.

Ymmärtääkseni WÖYH! (jonka nimeä on vaikea lausua ilman naaman venymistä hölmistyneeseen hymyyn) on kytenyt myyttisenä sisäpiirivitsinä jo vuosikausia, milloin YUP:n, milloin Stam1nan keikkabussissa. Vaan miten nostaa YUP:n Jussi ja Stam1nan Antti Hyyrysen mukava ajanvieteprojekti pienen piirin hihittelyä suuremmaksi opukseksi?

En ole tainnut koskaan kuulla Stam1nalta kokonaista levyä. Bändi ei ole suoraan sanoen koskaan napannut. Sen sijaan YUP:n diskografian omistan lähes kokonaan, joten kiinnostus isoveli-Jussin nykyisiä edesottamuksia kohtaan vei IKKILLYKin äärelle. Vaikka Thriller-henkisellä videolla tarjoiltu Lokki-biisi aikanaan pöhköydessään viehättikin, en osannut odottaa kokopitkältä oikeastaan mitään.

Avaus- ja nimiraidassa epäkuntoisen risteilytorpedon lailla ammuttu kitarariffi kertoo mistä on kyse: se voisi olla miltä tahansa YUP:n levyltä, olematta kuitenkaan pastissinomainen. Jussi on pysynyt tyylilleen uskollisena, mikä on mukavaa. Kappale etenee sumutorvenomaisesti jyrähtävään saksofoniin, jossa soi King Crimsonin juhlava hevijatsi. Jos ajattelee sitä lähdemateriaalia, jonka summana veljesten aiemmat yhtyeet komeilevat, kuuluu tässä olevan paljon enemmän YUP:tä kuin Stam1naa. Yllättävää sinällään, sillä sävellykset ovat kauttaaltaan Antin käsialaa.

Pieneksi klassikoksi muodostunut Lokki on päivitetty levyä varten entistä teatraalisemmin kasvavaksi, ja riemastuttavaa paatosta on huiluineen kaikkineen vähintäänkin saman verran kuin Ultra Bran massiivisissa eläin-oodeissa. Vaikka veljesparin teatteri onkin tasoa vappunenä, onnistuu lämminhenkinen tunnelma jollakin tapaa viettelemään puolelleen. Ehkä syynä ovat Jussin surrealistiset sanoitukset, jotka ovat kollaasi merisäätä, luontodokumentteja ja ylästeen biologiankirjojen Itämerta käsitteleviä lukuja.

Levyn suoraviivaisempaa osastoa edustava Hieho voisi melkein olla lätkämaalikimaran taustabiisi, mutta on sävellyksenä lopulta liian lyyrinen vajotakseen junttirockiksi. Ihan Whitesnakeksi meno menee viimeistään Kalasatamaan-hoilotuksessa. Levyn lastenlaulumaisin veto Kaskelotti edustaa progeilun parasta puolta, kun taas Parvessa jää hienosta rakentelustaan huolimatta vähän kesken. Lopussa pyörivä Siipiratas on nätti sävellys, mutta kuulostaa melkein CMX-parodialta.

Ajoittaisesta tilkemateriaalistaan ja sisäpiirihassuttelustaan huolimatta IKKILLYKin voinee kiteyttää sanaan ”leppoisa”. Hyyryset tekevät poikamaista teatteria, mutta suurella sydämellä ja kunnianhimolla. Tästä kertoo ainakin kolmiosaiseksi paisunut musiikkivideosaaga sekä komeaan mutta kryptiseen vihkotaiteeseen kääritty cd-levypaketti, joka onnistuu puoltamaan henkitoreissaan olevan formaatin olemassaoloa. Visuaalisesta tyylistä jää hieman tosin nyppimään promokuvien äijähassuttelu: vaikka te Hyyryset olettekin ihan mukavia poikia, niin jättäkää se post-hynysläinen ironia vähemmällä, vaikka kieli kuinka poskessa olisi.

77 IKKILLYK on luultavasti vuoden hauskin kahden veljeksen kokonaistaideteos.

Video ei ole enää saatavilla

Jon Davis (keskellä) soittaa ja laulaa bändissä, jonka jäsenet eivät ole Tarja Halosen näköisiä.

Jos mietitään parhaita nimiä hevibändeille, lienee Conan sieltä vakuuttavimmasta päästä. Etenkin, jos nimen assosioi muuan talk show -juontajan asemesta Schwarzenegger-tulkinnankin saaneeseen fantasiasankariin. Sankarihevin sijaan liverpoolilainen Conan jyristelee kuitenkin jossakin stoner-, sludge- ja doom-metallin maisemissa.

Conan kiertää Suomea 21.–23. maaliskuuta Turusta Helsingin kautta Ouluun yhdessä kotimaisten louhijoiden Horse Latitudesin kanssa. Trion laulaja-kitaristi Jon Davis paljastuu Nirvana-faniksi, joka ei pidä Nevermindista.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Se oli varmaankin Everton Football Clubin Here We Go Evertonin menestysajoilta vuodelta 1985. Isovanhemmillani oli se vinyylillä ja kuuntelin sitä aina käydessäni heillä. Tykkäsin siitä, koska siinä lauloivat suosikkifutaajani. Olen aina ollut suuri Everton-fani!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tämä on vaikea. Sanoisin Nirvanan In Uteron tai Sepulturan Beneath the Remainsin. In Utero on minulle erityinen siksi, koska olin hieman tympääntynyt Nevermindin kiiltävyyteen ja olin muutenkin väsähtänyt bändiin. Mutta kun In Utero ilmestyi, tuntui kuin he olisivat kuunnelleet toiveitani ja palanneet siihen raskaaseen ja rujoon meininkiin. Aloittelin kitaransoittoani noihin aikoihin ja taisin opetella koko levyn tabulatuurikirjojen kautta. Sepulturan levyltä löytyy taas ehkä maailman parhaat riffit.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä musiikki-ilmiötä et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En ihan tajua sitä miksi etenkin metallipuolella halutaan aina alleviivata sitä itse ’metallia’ tai ’doomia’. En pidä tällaisesta, ensin toimittajien ja sitten kuluttajien harjoittamasta ylikategorisoinnista.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Andrea Nestin Hey Hossa on tosi mukaansatempaava sanoitus, ja se on muutenkin ehkä maailman hienoin discobiisi. Siinä on myös mahtavan hirveä nollabudjetilla tehty video!”

[Jäi hämärän peittoon, tarkoittiko Davis juuri seuraavaa kappaletta, mutta Nesti-nimistä artisia, discoa ja hienoutta tässä ainakin on! – toim. huom.]

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Mitä tahansa Fudge Tunnelilta, vaikka ei hänellä kuitenkaan olisi sitä…”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”En suoraan sanoen keksi ketään. Enemmän minuun iski isoisäni John Fitzsimmonsin kuolema. Hän oli mainio esimerkki vaatimattomasta työväen herrasmiehestä: hän teki hommia sen vähän eteen mitä oli, eikä odottanut tai vaatinut valtiolta – tai perheeltään – apua. Ikävöin häntä joka päivä, mutta tunnen hänet silti lähelläni.”

Kenen ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla vaimoni. Huonolla tavalla hammaslääkärini.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Epäilemättä Nirvanan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Slomatics. He eivät oikein voi kiertää, koska tekevät muita töitä eikä lehdistö heitä juuri huomioi, mutta he tekevät ihan ylivoimaisia riffejä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Hengailimme 15–16-vuotiaana koulupäivien jälkeen kotonani, ja tokaisin siinä telkkaria katsoessani sitten kaverille, että voisi perustaa bändin. Opettelin kitaransoiton ja muutaman vuoden päästä soitimme jo ensimmäisen keikan.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Tiainen.” [Tai tissi, riippuen miten häveliäästi sanan ”tit” haluaa kääntää – toim. huom.]

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Thrillerin.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Zoroasterin ekan ep:n vinyylinä vuoden 2012 Roadburnista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat kolme tärkeintä doom-albumia mielestäsi?

”Slomaticsin Flooding the Weir, High on Firen The Art of Self Defence tai mikä tahansa Sleepiltä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Iron Maidenia, Panteraa ja Kyussia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Tsekkaa Coltsblood!”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Kätevyyden puolesta mp3, vaikka ihmiset iPodeista valittavatkin… Törmäsin jokin aika sitten haastatteluun, jossa jokin bändi valitti miten heitä vituttaa digitaalinen musiikki ja miten iPodit ovat heidän mielestään tuhonneet musiikin. Vaan kas kummaa, heidänkin levynsä oli iTunesin kaupassa myynnissä! Toki keräiltävyyden ja äänen laadun puolesta vinyyli, mutta vain hyvän äänentoiston kautta. Vinyylin kuuntelu paskoilla kamoilla ei ole mistään kotoisin.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Tuntemukseni on totta puhuen huono, mutta ehkä tämä Suomen-visiitti korjaa asian. Yleensä tartun bändeihin milloin missäkin, mutta kanssamme kiertävän Horse Latitudesin lisäksi en ole suomalaisiin nimiin törmännyt. En uskalla nimetä suosikkeja, vielä!”

Video ei ole enää saatavilla

Conan ja Horse Latitudes Turun Klubilla 21.3., Helsingin Loosessa 22.3. ja 23.3. Oulun Nuclear Nightclubilla.

Video ei ole enää saatavilla

Nyt on epäselvää, tarjoaako Petra Poutanen tässä risuja vai ruusuja.

Tampereen ylioppilasteatteri joulukuussa 2012. Kello on vierähtänyt jo seuraavan vuorokauden puolelle, kun UTU:n seitsemästä jäsenestä viisi on istahtanut tyhjän teatterin lavan lattialle ottamaan muutaman juhlistusjuoman. Tänä iltana Petra Poutasen johtama bändi on julkaissut debyyttialbuminsa Songs in Flesh-minor parituntisin konserttimenoin. Ensikohtaamiseni bändin kanssa oli tapahtunut noin vuotta aiemmin niin ikään Tampereella, Artturi-baarissa. Jo silloin vaikutuin seitsikon kirjavasta soundista, assosiaatioiden kulkiessa Kuusumun Profeetasta Edith Piafin kautta suomenruotsalaiseen saaristolaismusiikkiin ja Big Time -ajan Tom Waitsiin.

Jäsenet:
Petra Poutanen (laulu, kantele, kitara), Teemu Kiiskilä (kitara, elektroniikka), Iida Savolainen (alttoviulu), Tatu Kekkonen (haitari, kellopeli, lyömäsoittimet, elektroniikka), Margit Urantowka (piano, melodika), Aku-Pekka A. Niemi (rummut, lyömäsoittimet, elektroniikka), Tony Sikström (basso). Kysymyksiin vastailivat Petra, Teemu, Iida, Margit ja Aku-Pekka.

Petra: ”Kukaan ei ihan muista, milloin bändi on perustettu. Mutta se oli ehkä niinkin aikaisin kuin syksyllä 2007, kun oli ekat treenit. Eka meitä oli 5, sitte 6, sitte 7, joista 3 on ollu siinä ekasa viiesä. 2008 Utubiisejä esitettiin ekan kerran Teemun kanssa duona Vastavirralla. Pelotti niin perhanasti.”

Julkaisut:
Sailor / Calm Way To Go -digitaalisinkku (2012)
Songs in Flesh Minor -LP (2012)

Todennäköisimmin UTU…
…nostattaa kastehelmiä myös ulkomaille näyttäviin ikkunoihin.

Epätodennäköisimmin UTU…
…levyttää Arttu Wiskari-covereita.

Levyhyllyssä UTUn voi sijoittaa…
Johonkin Billie Holidayn, Kuusumun Profeetan ja Yonan välille.

Miksi UTU on hyvä?
”Sen kaihoisassa keinahtelussa on jotain tuttua ja yleiseurooppalaista, mutta samalla jotain ainutlaatuista. Haitarin ja viulun kabaree-tunnelmaan kiemurtelevat silloin tällöin Sonic Youth -kitarat, ja kokonaisuuden päällä Petra Poutasen ääni taipuu moneksi, liiat jazz-maneerit ja rallienglannin tyylikkäästi välttäen.”

Kuvailkaa UTUa viidellä sanalla:
Margit: Helmeilevä!
Iida: Miekka!
Petra: Mahoton!
Teemu: Aika jees!
Aku-Pekka: Rynkkäjynks!
Petra: Siinä tuli itse asiassa koko soundimaailma…

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämässänne?
Teemu: ”Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi ei varmaan mene kauas.”
Iida: Katri Helenaa, tai jos mennään tosi aikaiseen vaiheeseen, niin Smurffien Tanssihitit Vol. 1:tä.”
Petra: ”Eka kasetti joka mulla oli oli Helen Hoffnerin Summer of Love, koska se oli ensimmäinen kasetti joka ei ollut enää Rölliä. Tai sitten jotain Roxettea.”
Margit: ”Kehtaanko sanoa tässä porukassa… Miles Davisin Kind of Blue, sori vaan.
Aku-Pekka: ”En mä oikein muista mitä olen kuunnellut paljon silloin joskus… Toton IV tai joku Sonic Youthin 80-luvun levy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyjä ostitte viimeksi?
Aku-Pekka: ”Krysztof Pendereckin Kosmogonia.”
Petra: ”Mikäs meillä oli se kolmentoista kasetin ja levyn nivaska…”
Aku-Pekka: ”Siinä oli muun muassa Martin Herterichin Psalm.”
Petra: ”Joo, no pistetäänpä tämä. Ja Ectoplasm Girls!”
Teemu: ”Kid Koalan 12 Bit Blues.”
Margit: ”Mä en muista levyn nimeä, jotain arabialaista taidemusiikkia.”
Petra: ”Taas se pisti paremmaksi.”
Iida: ”Taisin ostaa jonkun kansanmusiikki-CD:n, mutten muista minkä niistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä bändiä tai artistia suosittelisitte uudelle tuttavuudelle?
Petra: ”No UTUa varmaan!”
Teemu: ”WAM-ELB:ia. Tai ZZ Topin kolmea ekaa levyä suosittelen aina kaikille.”
Iida: ”Trepaaneja.”
Aku-Pekka: ”Trepaneringsritualen on aika tiukka! Tosi pahaa kohinaa.”
Iida: ”Tai sitten Meshuggahia.”
Teemu: ”Hyvää autossa kuunneltuna!”
[Taustalta huudetaan Arppa Suomalaista, mikä silminnähden aiheuttaa hetkellisen psykoosin koko bändissä]
Petra: ”Ja toinen on Keijo Minervan Tomi, jota koko bändi suosittelee!”
Teemu: ”Et sä oikeasti ole tota mieltä…”
Iida: ”Mutta ainakin Arppa Suomalainen.”
Teemu: ”Kaikki huusi Arppa Suomalaisen. Hanurini helmiä -kasetti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeenne musiikissa?
Petra: ”Ensimmäinen joka räjäytti tajunnan teini-iässä oli Suzanne Vegan 99.9F°-levy. Etenkin se että joku voi tehdä biisin siitä, että veri kohisee liikaa eikä pysty olemaan. Tuli sellainen fiilis että ”totta, näinkin voi olla!” Ja sitten Fiona Applen Extraordinary Machine, jossa oivalletaan nerokkaasti se, miten kaikilla maailman asioilla voi leikkiä. Se toimii eräänlaisena muistisääntönä. Tämänhän jotkut pohjois-Siperian nganasanit ovat oivaltaneet parhaiten, että kaikki käännetään kielikuviksi!”

Video ei ole enää saatavilla

Aku-Pekka: ”Aika vähän kuuntelen lyriikoita… Mutta ainoa jonka sanoituksia olen kuunnellut on varmaankin Jim O’Rourke. Niillä kolmella levyllä, jotka hän julkaisi Drag Citylle 1990-2000-lukujen vaihteissa, on aivan käsittämättömän hyvää matskua.”
Teemu: ”Herään painajaisestani kun lyön nyrkillä tyynyn yli seinään”. Tommi Liimatta vaikuttaa jatkuvasti minun elämääni. Toisaalta myös Teemu Eskelisellä on Liimatan ekalla soololevyllä ihan hillittömiä vetoja. Kuten Karjan vauhkoontuminen!”
Iida: ”Mä voisin sanoa M.A. Nummisen. Se on varmaan myös bändiä yhdistävä tekijä.”
Teemu: ”Sanotaanko Ajokortti ja kuulokyky vai Jenkka hevosen puhdistamisesta?”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä biisi parantaa todennäköisimmin krapulasi?
Teemu: Se on se… Suomi-ääliöitten ”Jallu, jallu, jallupa jallu, Tyyskän Jallu lähti torigrillille ostamaan käristemakkaraa”
Aku-Pekka: Luulisin että se ultimaattinen darranpoistaja on tuo Arppa Suomalaisen Brasilia-bras-brasil-brsl-ukulele. Tai sitten Hassun Pellen Jumppaherne!
Iida: Ja hei! Rokkimakkara?
Teemu: Voi helevetti…
Iida: Ja sitten myös Katri Helenan Vie minut!
Petra: Tuo kysymys on sinällään kiero, koska usein juuri musiikin parissa tulee hankittua se darra. Mutta kyllä krapulassa soittaminenkin on kivaa!

Video ei ole enää saatavilla

Minkälainen musiikki on mielestänne utuista?
Aku-Pekka: ”Öö, meidän?”
[suosionosoituksia koko bändiltä]
Petra: ”Onhan noita samannimisiä black metal -bändejä, ja joku DJ oli, mutta kyllä me ollaan se aidoin UTU.”
Aku-Pekka: ”Me ollaan Uu-kakkonen. Ja sähkökaapeissa lukee ”utu”.”
Teemu: ”Sumerilaisten kulttuurissa oli jotain muistaakseni… Ja Turun yliopisto on UTU.”
Iida: ”Turussa oli joku sähköfirma nimeltä UTU.”
Petra: ”Että kyllähän tämä nimi on selkeästi mietitty, siellä on sellaista kosteutta. En kyllä keksi yhtään bändiä joka kuulostaisi utuisammalta kuin me.”

Mitkä ovat suosikkiäänenne maailmassa?
Teemu: ”Windowsin käynnistysääni.”
Margit: ”Sydämen syke!”
Petra: ”Näin juuri viime yönä unta suosikkiäänestäni! Juuri levyjulkkareita ennen otti Ruotsin prinssi Carl-Philip soittobattlen jonkun munkin kanssa. Molemmilla oli kaavut ja sellaiset kanteleen, sitarin ja [kiinalaisen] guzhengin näköinen soitin…”
Teemu: ”…silloinhan se oli brasilia-brasil-brs-brsl-ukulele!”
Petra: ”…niin siinä oli sellainen vähän nylonimpi ja suolikielisempi, eikä niin kilisevä soundi kuin kanteleessa ja vielä sitarin tapaan resonanssikielet. Kun Carl-Philip ja se munkki soittivat sitä battlea, niin siinä saattoi olla maailman suosikkiääneni!”
Iida: ”Mä sanon Bontempi! Semmoinen lasten syntsa.”
Teemu: ”Joo, tolla meidän levylläkin Bontempi pyörähtää, pattereilla toimiva kahden markan syntikka. Se on huippu! Siinä ei ole mitään soundia, joka muistuttaisi sitä soitinta, jota se yrittää matkia. Paitsi ehkä fagotti. Ja kaiken kruunaa se, että jos sillä on soittamatta yli puoli minuuttia, se vaihtaa soundiksi automaattisesti sen kaikkein hämärimmän, joka on joku ”world bells”. Aivan käsittämätön soundi, joka ei noudata ollenkaan sen kiipparin koskettimistoa. Se on jostain syystä luonnollisen harmonian asteikolla…”
Iida: ”Ja harmoni, epävireinen harmoni on parasta!”
Teemu: ”…ja jos sitä ei soita siihen puoleen minuuttiin, niin se muistuttaa olemassaolostaan äänellä, joka ei sovi mihinkään musiikkiin missään maailmanluokassa. Ja se tulee justiinsa sillä ”street bells”-soundilla.”
Petra: ”Oo hiljaa jo!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on mielestänne yliarvostettua, mikä taas aliarvostettua?
Petra: ”Maki Kolehmainen! Täytyy kyllä sanoa se, että suomalainen musiikkimaailma on tällä hetkellä sitä, että Maki Kolehmainen tekee kolmetoistavuotiaille biisejä…”
Teemu: ”Kuuden vuoden kultainen suihku.”
Petra: ”…ei ole mitään artisteja vastaan, mutta sitä, että Maki Kolehmainen on vuoden Tuottaja-Emma-ehdokkaana, niin sitä vastaan minulla on kyllä jotain vahvasti. Vähän on ihmetyttänyt, että mistä tässä on kyse?”
Aku-Pekka: ”Odotamme Makilta vastinetta!”
Iida: ”Mikä on aliarvostettua? Minusta tänä päivänä semmoinen aito musiikki…”
Petra: ”…tai ylipäätään musiikki!”
Iida:” Musiikilla ei oikein ole mitään sijaa tässä maailmassa. Että mitä jossain mediassa näkyy, niin ei siellä ole mitään. Ne jutut pitää itse kaivaa, mikä on perseestä. Tiedän niin monia bändejä, jotka eivät näy missään tai saa siitä tekemisestä rahaa.”
Aku-Pekka: ”Toisin kuin Tauski.”
Iida: ”Tauski, vittu, ja Maki! Eikä se ole niiden syy, mutta tekeehän ne nyt ihan paskaa settiä.”
Teemu: ”Aliarvostettua on herkkyys, tai semmoinen antautuminen. On helppoa tehdä musiikkia joka on jo valmiiksi purtua.”
Petra: ”Musiikkia on helppo tehdä, mutta sisältöä…?”
Teemu: ”Mikä se oli se iPhone-sovellus, johon pystyi ölisemään mitä sattuu, ja sitten se nappasi siihen sointukaavan ja autotunetti laulun, ja kyllä se sitten kuulosti ihan musiikilta.”
Petra: ”Niin, tästä herkkyydestä, liittyen UTUun, niin tuossa levylläkin ollaan pyritty sellaiseen dynamiikkaan. Että ei olisi niin, että musa alkaa, ja menee hirveällä töötillä loppuun. Toivottavasti se sävykkyys kuuluu edes vähän siinä levyllä, mitä me tehdään livenä. Että tehdään jostain pienestä tunteesta joku vitun iso tunne.”
Iida: ”Kyllähän musiikista tulee pidemmän päälle tylsää, jos sen dynamiikan tiivistää joksikin neliöksi ja karsii seitsemästä minuutista neljä pois.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Teemu: ”Suomi ryömii on kuninkaitten kappale!”
Iida: ”Mä oon kyllä hirveä fani, kuuntelin sitä Lyömättömiä joskus. Afrikka, sarvikuonojen maa!”
Petra: ”Minä oon nähnyt Martti Syrjän uimahallissa uimahousuissa! En sano mittään muuta.”
Aku-Pekka: ”Eppu Normaalissa on parasta se, kun Martti Syrjä ajaa mopolla Mika Kaurismäen Rossossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Multiploitumisen sietämätön sokeus ((kuva: Mikael Mattila)

Kitaristit Heikki Hautala (vas.) ja Juhana Nyrhinen (oik.) ovat myös käsistään käteviä: Hautala on maalannut kaiken bändin kansitaiteen ja Nyrhinen rakentaa perinnesoittimia muun muassa skeittilaudasta.

Antikapitalistista shokkihoitoa miellyttävän epämiellyttävästi.

Kellopeliappelsiini-elokuvan kohtaus, jossa päähenkilö Alexin väkivaltaisuutta hoidetaan Ludovico-tekniikalla, on ainakin minulle jäänyt mieleen yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista. Menetelmässä Alex pakotetaan aiheuttavan lääkkeen alaisena katsomaan väkivaltaisia kohtauksia jatkuvalla syötöllä, jotta tämä ehdollistuisi väkivallan vastenmielisyydelle ja kokisi pahoinvointia vain sitä ajatellessaankin.

Sokean Pisteen Välikäsi-albumi on kuin Ludovico-tekniikkaa punk-sekamelskan muodossa. Välillä epämiellyttävästi kirskuvat kitaravallit hierovat naamaan kipsisakka-altaan liejua sekä pakottavat juomaan mallinuken halkaistusta muovikallosta maaperään imeytyvää älypuhelimen akkuhappoa. Bändi pakottaa katsomaan kaikkia kapitalismin ikäviä lieveilmiöitä, joita Raimo Sailaksen lapset mielellään loppusijoittaisivat peruskallioon puolittumaan, pois huippuosaajien tieltä. 1980-luvun A.W. Yrjänän sekä 1970-luvun Pelle Miljoonan vesikauhuiselta äpärältä kuulostava Heikki Hautala karjuu:

”Olemme itseämme täynnä jo korviin asti
happi ei riitä, henki ei kulje”

Reilun vuoden takaisella debyytti-LP:llään bändi maalasi vielä mielen sisäisisten kaatopaikkojen kankaalle. Nyt se avaa verhon, jonka takaa paljastuu se maailma, joka tuosta sisäisestä turbulenssista on vastuussa. Tyyli on muuttunut raskaammaksi ja jylhemmäksi ja romumetallilta kuulostavat kitarat vellovat entistä lihaksimmaammin. Samalla biisit ovat välillä irvokkaan tarttuvia, kuten Kylmä asema ja Samassa veneessä osoittavat. Silti tässä ollaan melkoisen kaukana Teemu Bergmanin rillumareistä, mitään vastakkainasettelua kuitenkaan luomatta.

Referenssejä voisi esittää halki raskaamman kentän, aina suomi-hc:sta no waven kautta Isiksen kaltaiseen sludge-kuulauteen: Tornien varjojen rosoisessa melodisuudessa on jotain samanlaista perverssiä kauneutta kuin yöllisten automarkettien parkkipaikoissa.

Tiedostavan taiteen riskinä on toisinaan lipsahtaa kornin itsestäänselvyyksien huutelun tai tosikkomaisen julistamisen puolelle. Eivät Sokean Pisteenkään teemat ole missään tapauksessa omaperäisiä tai uusia, mutta tämä kertonee enemmän ympäröivästä maailmasta kuin bändistä itsestään. Heikin kiteyttävä ilmaisu on kuitenkin tarpeeksi selkeää ja rehellistä ollakseen tehoavaa, ja juuri tämän takia kokonaisuus toimii varmasti kuin shokkihoito.

Sokea Piste on kuin varkain nousemassa yhdeksi tämän hetken näkemyksekkäimmistä mekastusbändeistä, ja reilun puolen tunnin kestossaan Välikäsi on erinomaisen yhtenäinen kaavinta kitkeryyttä sekä uskottavaa angstia. Tästä viheliäisestä maailmasta löytyy vielä paljon sanottavaa.

88

Tavallaan on ikävää törmätä näinkin pessimistiseen maailmankuvaan, mutta tuskinpa voi nykyistä, saalistavien markkinaliberaalien säännöillä pelaavaa maailmaa tämän aurinkoisemmin analysoida. Siksi Välikäsi on huojentava todiste siitä, että vielä on olemassa muusikoita, jotka uhraavat vielä ajatuksen taiteensa yhteiskunnalliselle sisällölle.

https://soundcloud.com/ektrorecords/sets/sokea-piste

Jeesus oli tyyppi, jonka syntymä kuvataan useimmiten aika loistavana juttuna.

Populaarimusiikin suhtautuminen Jeesus Nasaretilaiseen lienee alusta asti ollut varsin karnevalistinen ja ironinen, jos kohta kyyninenkin. Tokkopa tuota sen kummemmin pitää käydä ihmettelemäänkään, sillä olihan kirkko ja järjestäytynyt uskonto vain yksi auktoriteetti muiden joukossa, jota synnistä siinnyt kulttuuri on pyrkinyt aikojen halki vastustamaan. Jeesuksesta on muovautunut supersankarinomainen ikoni ja eriskummallinen universaali sarjakuvahahmo.

Se, mitä me kutsumme jouluksi, on tietenkin lukemattomien kulttuuriperimien summa, jonka keskelle on näppärästi istutettu myös mainitun juutalaisten kuninkaan synnyinjuhla. Tämä istuttaminen tapahtui jo 350-luvulla, kun kirkko päätti äänestää Jeesuksen syntymän juhlistamisesta Sol Invictus -jumalan juhlan kanssa. Päättely on looginen pohjoisella pallonpuoliskolla: mikäpä ajankohta sopisikaan paremmin kristinuskon tärkeimmän hahmon syntymälle kuin se, jolloin valo alkaa valloittaa pimeyttä.

Siksi Nuorgamin neljännen adventin soittolista on omistettu juuri tälle adventeista kohutuimmalle, kartoittaen kahdenkymmenenviiden kappaleen verran erilaisia tulkintoja Jeesuksen syvimmästä olemuksesta.

Popin Jeesus-tarinat voidaankin jakaa kolmeen ryhmään: elämäkerrallisiin, henkilökohtaisiin ja yhteiskunnallisiin. Kari Peitsamo laulaa käsittämättömän Trio Erectus -taustan päälle syntymän ihmeestä, Lou Reed mutisee Jeesukselta apua ja Phil Collins pohtii kaupallista kristinuskoa. Freud Marx Engels & Jung taas avaavat Jeesuksesta myös juutalaisnäkökulman ollen varsin ajankohtaisia nykyäänkin, ja Jefferson Airplane kiiruhtaa teoretisoimaan Jeesuksen mahdollisesta jälkikasvusta.

Vaan ennen tätä ja paljoa muuta: Frederik on poikkeuksellisen kunnostautunut suurmies-lauluissaan, mutta tämä klassikko on päässyt Spotifyhin vain samplen muodossa:

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam on Jeesuksen kaveri

1. Kari Peitsamo – Meille Jeesus syntynyt on
2. Current 93 – Happy Birthday Peek-a-MoonBeam
3. Tom Waits – Jesus Gonna Be Here
4. Teflon Brothers – Jeesus Kristus
5. David Byrne – A Walk in the Dark
6. The Velvet Underground – Jesus
7. Morrissey – I Have Forgiven Jesus
8. They Might Be Giants – Kiss Me, Son of God
9. Lama – Jeesus
10. Juice Leskinen – Snadisti sadisti
11. Genesis – Jesus He Knows Me
12. R.E.M. – New Test Leper
13. The Flaming Lips – Shine on Sweet Jesus
14. Neil Young – Soldier
15. Maritta Kuula – Jeesus Hollywoodissa
16. Strawbs – The Man Who Called Himself Jesus
17. Violent Femmes – Jesus Walking on the Water
18. Kanye West – Jesus Walks
19. Queen – Jesus
20. Freud Marx Engels & Jung – Ei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo
21. Sufjan Stevens – Ah Holy Jesus
22. Bruce Springsteen – Jesus Was An Only Son
23. Woody Guthrie – Jesus Christ
24. Kris Kristofferson – Jesus Was A Capricorn (Owed to John Prine)
25. Jefferson Airplane – The Son of Jesus

Kuuntele soittolista tästä.

Thåströmin tuima katse.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea tämän vuoden levyjulkaisua ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä päälle. Vuorossa Mikael Mattila.

Thåström – Beväpna dig med vingar

Ebba Grönin maestrona ja ”Ruotsin Ismo Alankona” tunnettu nero nousi yllättävän äkkiä yhdeksi suosikkilauluntekijöistäni, ja kieltämättä mainittua Alankoa korkeammalle pykälälle omassa arvostushierarkiassani. On kaiketi uskottavampaa, kun Folkhemmetin kiiltokuvauniversumista paljastuu Joakin Thåströmin kaltaisia ulkoringin edustajia. Beväpna dig med vingarin soundi pureutuu teolliseen kalkkeeseen ja tummaan film noir-kuvastoon, mutta lopputulos on yllättävän kuulasta kuultavaa. Levyllä iskelmätähdet tukeutuvat yhä Raamattuun, pornolehtiin ja viinaan, mutta esimerkiksi nimikappale ja Samarkanda kääntävät öisen Berliini-soundin suorastaan optimistiseksi. Tarinoista välittyy välillä poikkeuksellinen ilo ja lämmin nostalgia. ”Huomenna kaikki paranee”, kuiskaa naisääni Låt dom regnassa. Vaan siihen asti Thåström toteuttaa sitä traagista ristiriitaa, jossa yhden miehen apeudesta syntyy vuodesta toiseen suurenmoisia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Vuoden 2008 Lyhtykuja oli raskas ja syntikkasäksätyksessään jopa vieraannuttava, ainakin bändin orgaanisempaan soundiin tottuneen näkökulmasta. Hiljaisen huoneen huudot kaikuvat halki profeettain tuotannon, koostaen bändin aiemmista elementeistä jälleen uudenlaisen, mutta silti selkeästi Kuusumun Profeetalta kuulostavan lopputuloksen. Kappalemateriaali on melkoisen tummasävytteistä ja melankolista ja ehkä juuri siksi säkkipimeät syysillat kuluivatkin tämän levyn myötä rattoisasti, lumen hiljaista maahan satamista odotellessa. Mika Rätön sadunomainen tarinointi universaaleista yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja menetyksen tunteista tarjoillaan slaavilaisella mollipaatoksella sekä videopelimelodiikalla. Välillä levyn raskasmielisyys lipsahtaa jo pelottavan puolelle, mutta koskettavaa ja kaunista tämä ulosanti on joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kokkolalaisista kansanmusiikkiopiskelijoista koostuva Pöläkkä ei anna opiskelijuutensa kuulua lopputuloksessa ainakaan negatiivisessa mielessä. Pikemminkin bändin akateeminen viimeistelemättömyys on vain hyve: kuusikko on naittanut pop-estetiikan ja perinnesoundin jotain Lauri Tähkää etevämmin ja lisännyt mukaan pari maalailevaa instrumentaalikuvaelmaa sekä yhden avantgarde-operetin Saarijärven Paavosta. Kirjavan, kanteleista, banjoista, jouhikoista ja ties mistä koostuvan klangin viimeistelevät vielä reteät yhteislaulut. Olen hokenut levyn ilmestymisestä saakka, että jos popnörtille pitäisi yksi kansanmusiikkijulkaisu menneen vuoden tarjonnasta ojentaa, olisi luontevin valinta levyllinen Pöläkkää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Absoluuttinen Nollapiste – Suljettu

Jos olisin arvioinut tämän uusintapainoksen Nuorgamissa, olisi se sanut kunnian olla sivuston ensimmäinen täydet pisteet saanut levy. D-puolen demot ovat kiinnostava dokumentti mestariteoksen luomistyöstä, ja kuulostaahan vinyyli aina paremmalta, vaikka muusikoiden.nettiin kaiketi nämä horinat Spotify-aikakaudella kuuluvatkin. Suljettu on kuin traaginen, lama-Suomen maaseudun ahdasmielisyyttä kuvaava sukupolviromaani. 23-vuotiaan Tommi Liimatan eepos on yhä hätkähdyttävän näkemyksellinen kokonaisuus, joka suodattaa rovaniemeläisnäkökulmasta nähdyn suomalaisen mielenlaadun liikuttavasti isän ja pojan kipeän suhteen muotoon, irvokkaan pikkukylän toimiessa tragedian näyttämönä. Nykyäänhän kaikki tarinankertojat ovat paenneet Kallioon, joten saa nähdä, onko uusia Liimattoja enää tulossa.

Video ei ole enää saatavilla

Kekkonen osasi kaiken! Myös rockpoliisiuden jalon taidon, kuten kuvasta näkyy.

Nyt on Suomen kansa kovan paikan edessä! He joutuvat tänä itsenäisyyspäivänä valitsemaan Jenni Haukion iltapuvun ja Antti Rokan nasevien lohkaisujen väliltä, kiitos Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen. Eniten Nuorgamia kuitenkin huolestuttaa tässä tilanteessa se, miksei Urho Kaleva Kekkosen olemassaoloa haluta itsenäisyyspäivän yhteydessä juuri noteerata.

Siksipä ehdotammekin täysin uutta itsenäisyyspäivän perinnettä! Suomalaisen rockin historiassa tuota kaljua Isä Aurinkoistamme paksusankaisine laseineen on haluttu rakastaa tavalla tai toisella varsin usein, ja kovasti häntä tunnutaan rakastavan nykyäänkin myös kulttuurin puolella: Ilmajoen musiikkijuhlien kaudella 2013–2014 tullaan esittämään Kekkos-ooppera, itsensä Lasse Lehtisen kirjoittamana.

Koska Kekkonen on Che Guevaran kaltainen brändi ja symboli siitä ajasta jolloin kaikki – siis aivan kaikki – oli paljon paremmin kuin nykyään, haluaisimme että kansa halailisi menneitä aina joulukuun kuudentena seuraavien viiden suomalaisen levytyksen tahdissa!

#1 Suomen Talvisota 1939–1940 – Kekkonen-rock

Jarkko Laineen, Markku Innon ja M.A. Nummisen perustaman performanssiryhmän tempaukset olisivat varsin raflaavaia nykyäänkin, simuloituine homoakteineen ja masturbaatiovideoineen kaikkineen. Olihan koko projektin nimi on itsetarkoituksellisen provokatiivinen, ja kieltämättä suuri osa Underground-rock-albumin inhorealistisista teksteistä säväyttää myös 44 vuotta myöhemmin. Siksi oli päivänselvää, että sovinnaisuutta pilkkanaan pitäneen poppoon tuli sivaltaa taiteessaan myös Kekkosta, poliisilaitoksen ja hallituksen lisäksi. Se tapahtuu Rauli ”Badding” Somerjoen äänellä ilkikurisen toteavasti. Asetelma on kuitenkin toimiva, tuskinpa rock’n’roll ja Kekkonen olisivat ilmiöinä voineet vuonna 1968 olla enemmän toisistaan erillään.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sleepy Sleepers – UKK

Musiikillisen kainalopiereskelyn suurmestareiden hysteerinen historia on täynnä pahennuksen herättämistä. Mitä muuta kuin kohua voikaan odottaa, jos suomettumisen aikana, tarkemmin vuonna 1978 julkaisee levyn, jonka alkuperäinen nimi piti olla Karjala takaisin, ja jolta löytyy kappale Kaapataan lentokone Moskovaan? Takaisin Karjalaan -muotoon muutettu otsikko kätki alleen täyslaidallisen räkänokkaista vinoilua niin suomettuneita poliitikkoja kuin neuvostoyhteiskuntaa kohtaan, mikä teki hallaa bändin keikkamyynnille mutta vaikutti maineeseen varmasti vain positiivisesti. Levyn uusintapainoksen päättää alun perin sinkkuna ilmestynyt UKK, joka muistuttaa myös muuan proto-persun, Veikko Vennamon olemassaolosta.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jope Ruonansuu – Kekkonen tulee kuin ukkonen

Jope on eittämättä kuunnellut ”sliipparinsa”, sillä hänen Kekkos-tulkintansa käynnistyy viittauksella edelliseen. Imitaatiomusiikin ihmemiehenä Ruonansuu vetää kappaleen tietenkin komeasti Kekkosen äärellä, mutta autobiografian sisältö ei välttämättä olisi juhannuspommien, yöpakkashallitusten ja noottikriisien Suomessa presidentin huonetta miellyttänyt. Ilmestymisvuonnaan 2006 biisi on kaikkea muuta kuin radikaali, mutta summaapa joka tapauksessa Kekkosen ulkopoliittisen uran ja etenkin neuvostosuhteiden ne puolet, joita julkisivussa ei näkynyt. Suomalaispoliitikot + neuvostopoliitikot + vodka = hauskaa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moogetmoogs – Kekkonen

Moog Konttinen ystävineen päätti vuonna 1993 omistaa kokonaisen EP:n Kekkoselle, joskin ainoa varsinaisesti Urho Kalevaan viittaava ralli on tämä käännös Kinksien Victoriasta. Biisi on sinällään taattua Kekkos-laatua palmuunkiipeämisiä, loputtomia uudellaanvalintoja ja kekkosenpehmeän Suomen ironisointia myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Eläkeläiset – Herra Kekkonen

Eläkeläisten vanhainkotiestetiikkaa rakastavaan pirtaan istuu mitä täydellisimmin Kekkosen haikailu. Orkesteri on Simon & Garfunkel -versiossaan keskittyneet vertailemaan lähinnä Martti Ahtisaaren ja Kekkosen ominaisuuksia, tullen siihen lopputulokseen, ettei Mara kykene ylipainonsa takia alkuunkaan samoihin urotekoihin kuin edeltäjänsä. Ja kun poikakin soittaa humpan sijaan jatsia, voin kuvitella miten toivo humppakuomien leirissä on jo menetetty. Palmuun kiipeäminen ja kalastaminen mainittu!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mikäli Kekkos-annostuksesi jäi vielä vajaaksi, kuuntele tästä tovi ääntenlaskua:

Video ei ole enää saatavilla

Scott Kelly tykkää tatuoinneista ja haluaa vain rauhallisen paikan, jossa kasvattaa ruokaa ja jälkikasvuaan.

Kalifornian Oaklandista jo 1980-luvun puolivälistä saakka massiivista sludgeaan louhinut Neurosis on genrensä pyhin nimi. Yhtyeen nokkamies Scott Kelly on ehtiväinen mies. Sen lisäksi, että Neurosis julkaisi hiljattain uuden albumin Honor Found in Decayn, häneltä itseltään on ilmestynyt tänä vuonna sooloalbumi The Forgiven Ghost in Me.

Kellyn soolomateriaali on akustisempaa kuin Neurosis, mutta tunnelmaltaan yhtä melankolista ja painostavaa. Siksi marraskuun viimeinen viikko onkin mitä otollisinta aikaa hänen Suomen-kiertueelleen, joka kattaa Helsinkin Kuudennen linjan, Turun Klubin ja Oulun Nuclear Nightclubin. Nuorgamille Kelly kertoo vieroksuvansa modernia ja materialistista elämänmenoa ja nimeää tämän hetken suosikkibändikseen suomalaisen, hidastelumetallin liejuissa uivan Dark Buddha Risingin.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Deep Purplen Smoke on the Water. Tykkäsin riffistä ja John Lordin soundista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Queenin Father to Sonia Queen 2:lta. Napakka kipale, jonka sanat kuvastavat sitä missä olen itse ollut ja minne tulen elämässäni kulkemaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Niitä on ihan liian monta listattavaksi, enkä osaa valita mitään suosikkia. Mutta mielestäni Townes Van Zandt on paras koskaan kuulemani sanoittaja.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Dimebag Darrelin. Kuulin siitä aamu-uutisissa mennessäni töihin. En ensin tajunnut, että ketä siinä tarkoitettiin, kun puhe oli vain ’Darrelista’. Tunsin hänet jossain määrin ja pidin häntä aina ihan mahtavana, äärimmäisen lahjakkaana ja nöyränä tyyppinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä, kenen huonolla tavalla?

”Dez Cadena (Misfits, ex-Black Flag) on yksi suosikkilaulajiani. Hänen äänensä saa aina aikaan halun repiä kaiken paskaksi. Voi kuulla hänen sielunsa vuotavan niihin biisehin. Mutta samalla maailmassa on niin hirveä määrä onnettomia laulajia, etten tiedä mistä aloittaa. Teennäinen tyyli vituttaa. On aivan sama osaako laulaa kauniisti tai puhtaasti. Minua kiinnostaa vain sydän ja raaka energia!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”The Germsin tai Rudimentary Penin.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Ei minulla ole kykyä arvioida tuota. Toisinaan hiljaisuus on maailman hienoin asia.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Halusin sitä palavasti jo hyvin nuorena. Musiikki on aina vaikuttanut minuun jollain syvemmällä tasolla.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Tuskin tekisin mitään hyvää.”

Mikä sai sinut ryhtymään soolouralle kymmenen vuotta sitten?

”Halusin kokeilla riisutumpaa lähestymistapaa lauluntekoon. Ja näin otin lauluista kaiken ylimäärääisen pauhun pois ja jätin sen paljaaseen olomuotoonsa.”

Soitat myös Shrinebuilderissa yhdessä Sleep/Om-mies Al Cisnerosin, Saint Vitusin Wino Weinrichin ja Melvinsin Dave Croverin kera. Mitä yhtyeelle kuuluu nykyään?

”Vaikea sanoa juuri nyt… Olemme tehneet tukun uusia biisejä, mutta emme oikein ehdi treenata tai nauhoittaa, koska kaikki jo tekevät niin paljon tahoillaan. Minulla on myös uusi projekti vireillä, josta ilmoittelen heti, kun sen aika on!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat lapsuudestasi?

”Bohemian Rhapsodyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Tom Waitsin Glitter and Doomin.”

Video ei ole enää saatavilla

Sinä ymmärrät selvästikin tatuointien päälle. Mikä niistä on suosikkisi?

”En näe asiaa ihan noin. Pikemminkin ne vain ovat osa minua.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Vaimoni, lapseni, veljeni.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Mikä tahansa biisi Guns N’ Rosesin Appetite for Destructionilta. Se ilmestyi, kun poikani oli noin 1- tai 2-vuotias, ja niihin aikoihin elämä tuntui kovin tuntemattomalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Baronessia ja tatuointitaiteilijaa Thomas Hooperia.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”On paljon musiikkia, josta en pidä, mutta kyllä minä ymmärrän kaikkea siitä. Oletko kuullut sellaista bändiä kuin Dropping A Popped Locket? Se on aika mystistä kamaa minulle… En tajua tai tunne sitä oikein millään tasolla. [En ole. Jahas, crunkcorea. Ymmärrän hämmennyksesi, Scott hyvä. – toim. huom.]”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”En tiedä… Phil Anselmo? Steve Albini? Kuuluisuudella ei ole minulle mitään väliä, kohtelen kaikkia tasapuolisesti.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua? Mikä taas aliarvostettua?

”Puhelimet, vaatteet, autot. Kaikki tuo paska on yliarvostettua ja ajan, luonnonvarojen sekä rahan haaskuuta. Silti me kaikki olemme riippuvaisia niistä, jos haluamme olla osa yhteiskuntaa, mutta en vain tajua sitä, että me tuhlaamme aikaa sen miettimiseen, miten saisimme uusimmat ja makeimmat vempeleet. Rauha on aliarvostettua, mielenrauha. Haluaisin vain rauhallisen paikan maan, jossa kasvattaa ruokaa ja lapsia.”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Lap steelia.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

”En alkuunkaan hyvin… Terveet Kädet, Korpiklaani, Circle… Ehkä tiedän muitakin, mutten vain tiedä niitä suomalaisiksi. Tosin itse asiassa tämän hetken suosikkibändini on suomalainen! Bändin nimi on Dark Buddha Rising.”

Video ei ole enää saatavilla

Scott Kelly Suomen-kiertueella Helsingin Kuudes Linja 27.11., Turun Klubi 28.11. ja Oulun Nuclear Nightclub 29.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Sabotage on sellainen biisi, että sitä kuunnellessa kannattaa toisinaan käyttää kypärää.

Tamperelainen asunto marraskuussa 2012. Istun alas tehdäkseni jotain, mitä teen varsin paljon elämässäni. Kirjoittamaan musiikista. Usein koen, että asia kuin asia on nähtävissä myös analyyttisesti ja jokseenkin älyllisesti. Miksei myös Beastie Boysin Sabotage, sehän on kuitenkin aikansa ikonisimpia kappaleita.

Avaan YouTuben. Poliisiauton sireeni vilkkuu. MCA:n (R.I.P.) soittama, tolkuttoman tiukka bassoriffi alkaa, ja… öh…

VITU AWESOME BIISI!!!!!!

VIIKSIÄ!
PERUUKKEJA!
AURINKOLASEJA!
POLIISIAUTOJA!
TAKAA-AJOJA!
TAPPELUITA!
MUUTA IHAN HUIKEETA HULINAA!
RÄJÄHDYKSIÄ!
TAI NO, KOKO BIISI ON YHTÄ VALTAVAA RÄJÄHDYSTÄ!!!
JA JUMALAUTA MIKÄ BASSORIFFI!!!

Tällaisia biisejä, joiden energiapurkaus on supernovan luokkaa ja joiden paineaallot vyöryvät vielä vuosien ajan eteenpäin, tehdään hyvin harvoin. Sabotage onkin lajissaan paras biisi sitten Stoogesin Search and Destroyn. Biisi, joka ensin vinouttaa ja sitten hakkaa tuhannen päreiksi kaiken rationaalisen käsityskyvyn.

Ymmärrän hyvin niitä nuoria, jotka villiintyivät Rock Around the Clock -elokuvasta, mutta samalla ymmärrän myös niitä, jotka kauhistelivat moista massahurmosta. Sama raaka voima hyökkää reseptoreille myös Sabotagessa.

Ja niin. Jos nyt totta puhutaan, niin eiväthän fyysinen väkivalta tai liikenneturvallisuuden vaarantaminen ole sinällään erityisen huikeita juttuja. Mutta ehkä ne symboloivat Spike Jonzen ohjaamassa videossa sitä jokaisessa ihmisessä asuvaa, kaaosta keskisormi pystyssä rakastavaa olentoa.

Siinä kaikki rationaalinen, mitä osaan Sabotagesta sanoa. Nyt suokaa anteeksi, on mentävä hajottamaan paikkoja ja kiljumaan ”WHYYYYYYYYYYYYYYYYY” kilpaa Ad-Rockin kanssa. Menkää tekin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Aina kun kuuntelen Sabotagea, identifioidun tuohon koskettimiensa kanssa painivaan kaveriin.

Video ei ole enää saatavilla

Sillä aikaa kun sinä katsot muualle, minä uin lähemmäs.

Steven Patrick Morrisseysta on vietävän vaikea kirjoittaa tällä äidinkielellä, sen jälkeen kun muuan Antti Nylén on niin jo varsin monesti tehnyt. Eipä siinä, yhden miehen (sikäli mitä mainittu skribentti itseään haluaa koiraaksi mieltää) näkemyksiähän nekin pohdinnat vain ovat, mutta harvemmin on kotimaisessa kirjallisuudessa haluttu ketään brittiläistä poplaulajaa yhtä intohimoisesti kerrasta toiseen käsitellä.

Sekä Morrissey että Antti Nylén ovat molemmat välillä kiusaannuttavan rehellisiä (tai ainakin teksteillään antavat sellaisen kuvan) ja vakavamielisyydessään hieman hupsuja, mutta pidän heistä silti. Pidän myös siitä, miten varsin monella tuntemallani ihmisellä on jonkinlainen suhde Morrisseyhin. Mitä se kertoo tuttavapiiristäni on asia sinällään, mutta kiinnostavaa ilmiössä on Morrisseyn suorastaan ärsyttävä vaikutusvalta.

Itsellänikin oli jo mielipide hänestä, ennen kuin olin The Smithsiä tai hänen soolotuotantoaan pahemmin edes kuullut. Pidin tyyppiä rasittavana, pikkumaisena elitistinä. Itse asiassa ennakkokuva Nylénistä oli hieman samankaltainen.

Mutta sitten kuulin This Charming Manin, ja – Tove Janssonia mukaillen – kuinkas sitten kävikään? Olen tosin senkin jälkeen välillä pällistellyt sekä itse manchesteriläisretkun että hänen härmäläisen seuraajansa joitakin poskettomuuksia, mutta enimmäkseen olen kuitenkin itsekseni hykerrellyt kummankin verbaaliselle sarjatulelle. Kai he loppujen lopuksi ovat kanssani samalla puolella.

The More You Ignore Me, The Closer I Get on jo otsikkona esittäjälleen ominainen – jotenkin lapsellisen ilkikurinen. Tällaisia irvokkaita laulelmia löytyy Morrisseyn katalogista enemmänkin, ja sikäli luottosäveltäjä-kitarisi Boz Boorer on oivaltanut hänen teksteistään jotakin samaa kuin Smiths-aisapari Johnny Marr Girlfriend in a Coman kaltaisten hittien yhteydessä.

”Yeah, I’ve made up your mind
The more you ignore me
the closer I get
You’re wasting your time”

Tuntuu, kuin Morrisseysta olisi vanhemmuuttaan tullut ainakin oman itsensä suhteen yhä uhmakkaampi. Onhan hän luottanut omaan nerouteensa teinistä lähtien, mutta jatkuva omien haavoittuvuuksien esittely on vaihtunut henkilökohtaiseen voimaantumiseen. Tästä viimeistään muutaman vuoden takainen Years of Refusal rehvakkaine kitaravalleineen oli osoitus.

The More You Ignore Men sisältävä Vauxhall And I on taas musiikillisesti Morrisseyn seesteisimpiä levyjä, joskin juuri kyseinen biisi kuuluu levyn ekspressiivisempiin. Ehkä maanista stalkkeria kuvaavalla tekstillä oli oma vaikutuksensa. Kappaleessa Morrissey tuntuu täysin luottavan omaan voimaansa, mutta tällekin on oma syynsä:

”Beware!
I bear more grudges
than lonely high court judges
…
IT’S WAR”

Nimittäin, jos Morrissey on joitakin ihmisiä vihannut yhtä paljon kuin lihansyöjiä tai Margaret Thatcheria, niin entisiä bänditovereitaan. Smithsin rumpali ja basisti, Mike Joyce ja Andy Rourke ilmaisivat bändin hajottua tyytymättömyytensä siihen, miten heitä kohdeltiin kuin sessiomuusikoita, ja osoittivat saaneensa bändin rojalteista vain murto-osan Morrisseyhin ja Marriin verrattuna.

Ei siis muuta kuin raastupaan, ja tämähän ei jäänyt Morrisseyn ja Joycen tapauksessa ainoaksi kohtaamiseksi niissä merkeissä. Morrisseylle taas on jäänyt kaikista oikeusprosesseistaan vähintäänkin rapeapintainen ranskanleipä hampaankoloon, sillä hänen oikeuslaitokselle vittuilevista biiseistään voisi saada haalittua kokoelmalevyn jos toisenkin. Jos hän siinä samalla onnistuu sivaltamaan vielä joitakin muita epämiellyttäviksi kokemiaan tahoja, sen parempi. Vielä brutaalimpi hyökkäys Joycea vastaan oli vuoden 1997 Maladjusted-albumin päättävä Sorrow Will Come in the End. Tämä oli tehty puolestaan vuotta aiemmin käydyn oikeusväännön jälkimainingeissa.

Biisinä suhtaudun The More You Ignore Mehen samalla tavoin kuin NME aikoinaan: onhan se hieman väsähtäneen oloinen muotopuoli sinkku, etenkin verrattuna Why Don’t You Find Out For Yourselfin tai I Am Hated For Lovingin kaltaisiin osumiin, mutta ainakin se istuu Morrisseyn suureen saippuaoopperasaagaan, jossa yksi manchesteriläinen laulaja-runoilija heiluttaa sanansäiläänsä vasten ympäröivän maailman vihamielisyyttä. Tuli tulta vastaan, vai miten se meni?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sharon Van Etten kieltämättä tulkitsee kappaleen huomiotaherättävämmin, mutta konteksti muuttuu etenkin sanoitusten suhteen hieman hullunkuriseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Editoijan bonus!

Morrissey on todistettavasti kissa.

Video ei ole enää saatavilla

jazzariaura lentää muodostelmassa kohti festaria

Myös kaunista musiikkia tekevä saksalaisjazzari ihmettelee, miksi hänet nähdään vieläkin avantgardena.

Hän antaa levyilleen sellaisia nimiä kuin Machine Gun, Balls ja Nipples. Kerran hän löysi kadulta kuolleen vaiksen. Se päätyi komeilemaan hänen Last Exit-projektinsa levynkanteen. Hänen säröytynyttä ja viiltävää saksofoninsoittotyyliään on lukemattomia kertoja kuvailtu ”väkivaltaiseksi”, ”brutaaliksi” ja kaikin puolin psyykettä ravistelevaksi. Eurooppalainen free jazz syntyi – esimerkiksi krautrockin tavoin – keskellä sekavaa 1960-lukua ja Prahan kevään sekä halki Eurooppaa levinneiden opiskelijamellakoiden myötä.

Siinä missä amerikkalaiset jazzarit kamppailivat ihonvärinsä takia ja pyrkivät viemään soittoaan esoteerisempään suuntaan esimerkiksi Sun Ran tai Albert Aylerin tapaan, halusi Peter Brötzmann kiteyttää tyylinsä kuivan, mustan huumorin ja tiivistävän konkretian avulla. Vertaus krautrockiin istunee myös eurooppalaisen jazzin pyrkimyksiin luoda käsiteltävästä musiikkityylistä täysin omannäköisensä, avantgardistinen muoto. Näin tehtiin kaikin puolin eroa Saksan kyseenalaiseen historiaan, jota saman ajan yhteiskunta halusi laimentaa helpolla viihdemusiikilla.

Marraskuisena lauantaina 71-vuotias Peter Brötzmann istuu Tamperelaisen Holiday Inn-hotellin aulassa ja sulautuu interiööriin, jonka tyyli viettää enemmän taustalla soivan Radio Novan tai Kenny G:n ostos-tv-jazzin, kuin muutaman tunnin päästä Pakkahuoneen lavalta kuultavaan Brötzmannin Chicago Tentetin massiivisen improvisaatiotulituksen suuntaan. Eurojazzin grand old man puhuu pitkään ja kiireettömästi, painottaen sanomisiaan katsomalla syvälle silmiin tai heiluttelemalla isoja kämmeniään, jotka ovat vajaan viidenkymmenen vuoden aikana hikoilleet litroja saksofonien ja klarinettien pintoihin.

Mikä oli ensimmäinen kappale josta muistat pitäneesi?

Siitäpä onkin kauan, varmaan 57 vuotta… Se saattoi olla Louis Armstrongin West End Blues. Se oli ensimmäinen savikiekkoni. Kaunis kappale, Armstrong on edelleen yksi suosikkejani. Hyvin aitoa bluesia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Ei minulla taida olla mitään tiettyä. Eniten olen pitänyt Coleman Hawkinsin levyistä, joita kuuntelen kotonani edelleen. Tai sitten jotain Sonny Rollinsia. Paljon vanhaa bluesia myös, kuten Robert Johnsonia ja sellaista. Harvemmin mitään uudempaa musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikkisi keskeimpänä elementtinä on improvisaatio, ja Chicago Tentetisi on improvisoinut kaikki keikat jo monen vuoden ajan. Mikä on lopputuloksessa tärkeintä: itse sävellyksellinen materiaali vai kokonaissoundi?

Soundi tietenkin. Minua kiehtoo se, miten lopputulos on täysin erilainen, jos soitat soolona tai ison bändin kanssa. Se äänten summa on jo sävellys itsessään. Sinun täytyy määritellä, mikä oikeastaan on sävellys. Kuten hollantilainen pianistiystäväni Micha Mingelberg sanoo, soittomme on säveltämissä hetkessä. Kun olen lavalla, tiedän omat kykyni ja varmasti jotain muidenkin kyvyistä. Pistämme ne kaikki yhteen läjään ja toivomme, että lopputulos toimii. Jokainen ilta on tietenkin riski, mutta se tekee tekemisistämme mielekästä.

Video ei ole enää saatavilla

Onko sinusta improvisaatiossa tärkeää, että lopputulos miellyttää sinua, vai näetkö myös mahdollisuuden sille, että myös sillä hetkellä huonolta tuntunut soitto voikin näyttäytyä onnistuneena?

Kyllä minua vituttaa jos jutut lavalla eivät toimi. Pyrimme kuitenkin joka ilta tuottamaan onnistuneen konsertin, joka miellyttää myös meitä.

Yksi innoittajistasti, Albert Ayler, oli uransa alussa suositumpi Euroopassa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Monta vuosikymmentä amerikkalaisen ja eurooppalaisen jazzin välillä tasapainoilleena, minkälaisia eroja olet huomannut niiden välillä ja koetko, että eroavaisuudet ovat yhä olemassa?

Eihän globalisaatio tietenkään pysähdy lavan juurelle. Joskus 1960-luvun puolivälissä amerikkalaisten ja eurooppalaisten välinen ideoiden vaihto oli melko voimakasta ja vilkasta. Mutta nuorempana olin tietenkin kasvanut amerikkalaiseen perinteeseen, soittaen samoja kappaleita kuin hekin. Kuitenkin 60-luvulle tultaessa eurooppalaiset alkoivat luoda myös omia näkökulmiaan tekemisiin. Työskentelin jo nuorena amerikkalaisten tyyppien kanssa, ja muistan heidän hämmästelleen sitä miten en juurikaan välittänyt jostakin teemasta, harmoniasta tai astekoista. Kyllä noiden välillä on edelleen eroja, koska jazz on joka tapauksessa amerikkalaista musiikkia. Ei valkoinen eurooppalainen jannu voi koskaan ymmärtää bluesia samalla tavoin kuin etelässä kasvanut musta.

Mutta bluesinkin voi ymmärtää monella tapaa! Ei vain kahtenatoista tahtina, vaan enemmän inhimillisenä tunteena. Blues elää tunteena meissä kaikissa, vaikka saksalainen blues kuulostaisikin erilaiselta kuin atlantalainen. Meidän täytyy kaivella omia lähteitämme ja löytää se, mitä blues voisi merkitä meille. Blues on kieli, ja kielethän ovat erilaisia kaikkialla. Mutta samoista jutuistahan me puhumme! Joskus elämä menee päin persettä, joskus on kivaa. Ja amerikkalaiset ystäväni pyrkivät bluesilla pois elämänsä nurjista puolista. Uskoisin, että kaikki pyrkivät löytämään oman keinonsa päästä niistä pois.

Video ei ole enää saatavilla

Aloitit taiteilijanurasi kuvataiteilijana. Minusta maalauksissasi on koettavissa rauhallisempi ja mietteliäämpi tunnelma, kuin ekspressiivisessä musiikissasi. Tuleeko musiikkisi ja kuvataiteesi samasta inspiraation lähteestä?

En tiedä! Mutta uskon, että kai ne ihan samasta paikasta tulevat, tässähän on yksi ukko joka häärää, hehheh. Suurimmat erot ovat taiteessa itsessään: musiikkia teen kuitenkin usein muiden ihmisten kanssa. Se tuo esiin paljon erilaisia energioita. Kun olen yksin ateljeessani, voin ehkä… seurata erilaisia persoonallisuuteni ilmentymiä. Onhan minun musiikillani aggressiivinen ja brutaali maine – ja voihan se sellaistakin olla, vaikken siitä paskaakaan välitä, heh. Mutta jos kuuntelet materiaalia vuosien varrelta, löydät aina niitä pehmeämpiä ja rauhallisempia, balladinomaisia hetkiä. Se väkivaltainen puoli on vain osa imagoani. Monilla musiikkijournalisteilla tuntuu olevan se ongelma, että he tykkäävät kyllä kirjoittaa musiikista, mutteivät osaa kuunnella sitä.

Musiikki on tietenkin kaikkein suorin taiteenmuoto. Se on olemassa jossain tilassa, ja sitten se on kadonnut. Kun olen studiossani maalaamassa kankaan tai paperin kanssa, voin heittää aina huonon teoksen uuniin ja aloittaa alusta. Samaa et voi tehdä livenä improvisoidun musiikin kanssa!

Keikkailit kesällä Suomessa soolona sekä Black Motorin ja Taco Bellsin kanssa, mikä on tietenkin eri juttu kuin improvisoida kymmenjäsenisen bändin kanssa. Koetko itsesi bändin jonkinlaisena johtajana joka vie soittoa johonkin suuntaan?

Bändin periaate on se, että kaikilla on mahdollisuus! Näin se on aina ollut suurempien kokoonpanojeni kanssa. Minulla ei ole varmaan edes mahdollisuuttakaan toimia samanlaisena bändinjohtajana kuten vaikka Count Basie. Taloudellinen puoli merkitsee myös: kun yksitoista heppua kiertää maailmaa, niin emme me tästä tienaa juurikaan mitään. Teemme tätä vain rakkaudesta. Basien tai Duke Ellingtonin kaltaiset hahmot olivat myös bisnesmiehiä, joilla oli oma valtansa, mutta me toimimme bändissä keskustelemalla. Musiikissa kaikilla on oma äänensä ja oikeutensa soittaa mitä haluaa. Haluan kunnoittaa toisia soittajia; joskus on parempi pitää turpansa kiinni ja kuunnella, mitä toinen haluaa sanoa. Mutta on myös löydettävä oma tilansa, koska näin isolla bändillä soittaminen on eräänlaista taistelua.

Free jazzia ja etenkin Machine Gun -albumiasi on pidetty poliittisina. Paljonko musiikissasi on ollut politiikkaa ylipäätään?

60-luku oli vaikeaa aikaa, mutta samalla eurooppalaiset jazzarit järjestäytyivät keskenään ensimmäistä kertaa. Ainakin hollantilaiset, brittiläiset ja saksalaiset, jotka soittivat keskenään, järjestivät festivaaleja ja julkaisivat levyjä omien yhtiöidensä kautta. Olen kuitenkin syntynyt keskellä sotaa ja kasvanut keskellä niitä harmaita ja surkeita aikoja. Emme tietenkään halunneet toistaa niitä samoja hirveyksiä, joita isämme olivat tehneet. Ja ehkä juuri siksi saksalainen – sanotaan nyt – free jazz kuulostaa ehkä aggressiivisemmalta ja vihaisemmalta. Taistelimme menneisyyttämme vastaan. Sellainen häpeän tunne seuraa koko sukupolveamme. Ehkä nuorempia se ei enää niin kosketa.

Ylipäätään jouduin löytämään sodanjälkeisessä Saksassa kaikki jutut itse. Ei mitään aitoa jazz-perinnettä ollut, koska jazz oli meillä kiellettyä musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Minusta saksalaisessa free jazzissa ja krautrockissa on paljon yhtäläisyyksiä. Allekirjoitatko ne?

60-luvun vahvuus oli tietenkin se, ettei musiikki ollut niin lokeroitua. Me työskentelimme näyttelijöiden ja rokkareiden kanssa. Mutta joskus 60-luvun jälkeen se kaikki loppui. Rockista tuli ehkä jollain tapaa kaupallisempaa ja menimme kai sitten eri teitä. Mutta olen edelleen yhteyksissä vaikkapa Canin Jaki Liebezeitiin, ja aikoinaan puuhailin myös Tangerine Dreamin Edgar Froesen tai Conrad Schnitzlerin kanssa. Ne olivat ihan mukavia aikoja meille kaikille.

Video ei ole enää saatavilla

Minkälaista jazzia et ole koskaan ymmärtänyt?

Kyllähän kaikkea voi ymmärtää! Mutta en tiedä, pidänkö siitä kaikesta. Jos katson jazzin historiaa, en kai löydä mitään jota oikeasti inhoaisin. Sen sijaan monet jutut ovat kadonneet. Esimerkiksi 50-60-lukujen mahtava West Coast-meininki, jota kukaan ei enää kuuntele. Mutta sieltä löytää tosi progressiivista materiaalia. Jos pitää sanoa jokin musiikki josta en erityisemmin pidä, niin aika suuri osa uudesta musiikista… heh! Aina kun pääsen juttelemaan joidenkin nuorempien kavereiden kanssa, kehotan heitä aina tutkimaan jazz-historiaa. Koska olihan joku Louis Armstrong jotain muutakin kuin hassu musta mies jolla oli hassu ääni. Jazzissa ei mielestäni ole kyse tyylilajeista, vaan eri persoonallisuuksista! Sen olen oppinut amerikkalaisilta soittajilta, että he eivät halveksineet minkäänlaista erikoista musiikkia. Euroopassa ennakkoluulot olivat vahvempia – meidänkin musiikkiamme kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kiertäessäni maailmaa ja nähdessäni kaikenlaisia bändejä, olen huomannut jonkinlaisen hämmennyksen olevan vallalla. Koulutus on hyvästä, ja onhan se varmasti hyödyllistä tuntea eri asteikot, mutta jos lähdet konservatoriossa vain nämä tiedot taskussa – tietämättä itsestäsi yhtään mitään ja osaamatta käyttää sitä tietoa – on koko koulutus turhaa. Monet nuoret muusikot haluavat vain miellyttää ja miettiä miten he lyövät musiikilla rahoiksi, eivätkä riko musiikin rajoja. Onhan se vähän huolestuttavaa, jos minunlaistani vanhaa äijää pidetään edelleen avantgardena!

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

Joskus urani alkuaikoina musiikkiani ei haluttu ymmärtää, ja lopetinkin sitten musiikkijournalismin seuraamisen. Toisaalta se, että joku haukkuu musiikkiasi, saa sinut yrittämään lujemmin. Liiat kehutkaan eivät ole aina hyväksi, joskus pari potkua persuksiin auttaa paremmin. Olenhan minä joutunut taistelemaan taiteeni puolesta, ja kyllä yhteydet mediaan on väistämättä pidettävä kunnossa, jos haluaa musiikilleen minkäänlaista huomiota.

Ehkä alussa minua ärsytti se, etteivät ihmiset oikeasti kuunnelleet musiikkiani. Ja siksi sain tällaisen maineen. Tietenkin minä tykkään suuresta soundista ja rääkyvästä fonista. Samalla oli kuitenkin olemassa musiikin toinen puoli, mutta se ei tuntunut kiinnostavan ihmisiä. Näköjään musiikkiani silti arvostetaan, ja olen aina otettu jos musiikkini kykenee koskettamaan ihmisiä. Se on kuitenkin pyrkimykseni!

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Oijoijoi… Hehheh, mitähän ne olisivat? Hyvä sikari, kävely puutarhassa, hyvä kirja, oleskelu? Pienet ja yksinkertaiset asiat. Minulla oli taidekoulussa hyviä opettajia, jotka opettivat minut näkemään asioita, mikä oli hyvin tärkeää. Tänään kävimme museossa, jossa oli esillä vanhoja teollisuuskoneita, ja ne olivat mielestäni kauniita. Kauneudella on minulle monta merkitystä, ja pyrin näkemään kauneuden monissa asioissa. Kun näkee monia asioita, näkee myös rumiakin sellaisia. Mutta nekin kuuluvat elämään.

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

Pidin niistä muutamista kerroista, kun soitin Edward Vesalan kanssa. Tykkään myös Juhani Aaltosesta ja on mukavaa, että hän kiertää ja tekee musiikkia edelleen! Yksittäiset soittajat ovat kiinnostaneet, mutta erityisen kiinnostavia bändejä ei ole tullut vastaan. Ainoat bändit joiden kanssa olen soittanut, ovat Black Motor ja Taco Bells viime kesältä. Mainioita tyyppejä, joilla on varmasti vielä kaikkea edessä. Mutta sen enempää en tunne. Onko heitä edes kovin paljoa?

Video ei ole enää saatavilla

Peter Brötzmannin freejazzkaravaani töräytti Tampere Jazz Happeningin myöhäisllassa eilen lauantaina. Tänään sunnuntaina on vielä paljon nähtävää…

Punk-jazzari Morecroft ottaa huikkaa, mitä lentoyhtiöaiheisten biisien säveltämiseltään ehtii.

Nuorgam huomioi torstaina 1.11. alkavan Tampere Jazz Happeningin ottamalla yhteyden yhteen brittiläisen nykyjazzin lupaavimmista kyvyistä, WorldService Projectiin. Tämän, populaarimusiikin erilaisia ilmentymiä nykyklassiseen ja kamariprogeen sotkevan kvintetin tekemisiä on verrattu big band-meuhkaamisesta aina Meshuggahin tai Frank Zappan kaltaisiin visionääreihin. Monimutkaiset biisirakennelmat ovatkin bändin erikoisalaa, mutta soitto-ote viettää enemmän Mothers of Inventionin tilannekomiikkaan, ja siksi soundi on opistollisen kuivakkuuden sijaan lähempänä punkia.

Bändin nokkamiehenä häärivä pianisti Dave Morecroft kertoo syksyn olleen täynnä kiertämistä halki Eurooppaa, ja viisikko oli juuri palannut viikonloppureissulta Uumajasta. Hän harmistuu kuullessaan lumipeitteen olevan juuri Suomesta sulamassa, mutta odottaa innoissaan soittamista jo kolmattakymmenettäensimmäistä kertaa järjestettävillä, kansainvälisesti maineikkailla kekkereillä.

Mikä oli ensimmäinen kappale josta muistat pitäneesi?

”Tämä oli tuskin ensimmäinen, mutta yksi vaikutusvaltaisimmista biiseistä oli Charles Mingusin big bandin livenä soittama Fables of Faubus. Musiikin energia oli jotain valtavaa, se lähestyi big band -soittoa ainutlaatuisen raa’alla tavalla. Aggressiivista, mutta miellyttävää, juuri Mingusin tyylin mukaista. Tuo Mingus Bing Bandhan on edelleen olemassa, ja vaikka tämä kuulostaakin kliseeltä, niin minusta he edelleen saavuttavat tuota samaa henkeä, vaikkei maestro itse enää sitä johdakaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Rage Against the Machinen debyyttialbumia. Se on tärkeä levy jo ajallisesti: sanoman lisäksi sen soundissa oli jotakin todella käänteentekevää, joka inspiroi kokonaista sukupolvea. RATM:in musiikin vaikutus kuuluu myös omissa sävellyksissäni, tai kaikenlaisen raskaan musiikin henki ylipäätään. Saman meiningin yhdistäminen jazzin herkkyyteen on äärimmäisen inspiroivaa, vaikka emme olekaan ensimmäinen bändi joka tätä on tehnyt.”

Video ei ole enää saatavilla

“Toinen tärkeä levy on Oscar Petersonin Night Train. Peterson oli ensimmäisiä kuulemiani jazzpianisteja, ja hän kykenee trionsa kanssa luomaan hillittömän – sanoisinko – maukkaan swing-grooven. Näiden kahden levyn lisäksi olen tietenkin kuunnellut elämässäni aivan mitä sattuu, nykyklassisesta metalliin, ja yrittänyt inspiroitua kaikenlaisesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Esbjörn Svenssonin, vaikka siitä onkin jo muutama vuosi… Hänen trionsa monet albumit olivat todella tärkeitä minulle. Opiskelin silloin Yorkin yliopistossa, ja sain kuulla siitä kaveriltani. On moni muukin diggailemani muusikko kuollut, mutta Svenssonin poismenon koin poikkeuksellisen surullisena, koska tiesin hänen olevan muusikko parhaassa iässä ja olen varma että hänellä oli vielä lukemattomia albumeja tehtävänä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Englantilaisen big bandin Loose Tubesin, jonka paluukeikoista on itse asiassa ollut puhetta, mutta mahdotonta sanoa toteutuvatko ne koskaan. Bändi oli tosi suuri 1980-luvulla, ja sitä johti mahtava pianisti Django Bates. Hyvin monet sen jäsenet ovat sittemmin menestyneet tahoillaan suuresti, joten sikäli oli ymmärrettävää että bändi eli oman aikansa. Jos heidät pitäisi saada kasaan nykyään, pitäisi luultavasti odottaa johonkin vuoteen 2018, jotta heillä olisi vapaata aikaa mihinkään!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Vaikea sanoa… Ehkä enemmänkin nostaisin esiin New Yorkin jazz-skenen, joka puskee jazzia jonnekin modernin klassisen erikoisuuksien suuntaan. Sellaiset kaverit kuin Vijay Iyer [joka esiintyy myös Jazz Happeningilla, toim. huom.], Steve Coleman, Steve Lehman, Tigran Hamasyan ja Jason Moran. Heillä on asemastaan huolimatta hyvin avoin mieli. Kun Vijay Iyer kävi soittamassa Lontoossa Vortex Jazz Clubilla aivan mahtavaa musiikkia, mutta oli silti hyvin nöyrä tyyppi joka mielellään kertoi mietteistään ihmisille. Ehkä ennen on jazzissa ollut enemmän jännitteitä amerikkalaisten ja eurooppalaisten koulukuntien välillä, mutta hänenlaisensa soittajat pyrkivät purkamaan tällaisia asenteita.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin perjantaina Ruotsin-visiitillämme Esbjörn Svensson Triossa rumpuja soittaneen Magnus Öströmin Thread of Life-albumin. Jälleen kerran, mukava mies, hieno keikka ja loistava muusikko!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Yritän olla kuulostamatta ’tweeltä’, mutta arkinen elämä inspiroi! Suodatan sitä suoraan WSP:n musiikkiin. Olen säveltänyt biisejä ainakin ihmisten Facebook-käyttäytymisestä, jostain tapahtumista busseissa ja RyanAirista. Se firma kun ei ole oikein muusikoiden suosiossa… Mutta alituisen raivoamisen sijaan olen joihinkin biiseihin sisällyttänyt pieniä koomisia täkyjä tällaisia juttuja kohtaan. Ainakaan vielä ei ole haastettu raastupaan!”

Ketkä soittaisivat unelmakvintetissäsi itsesi lisäksi?

”Frank Zappa kitarassa ja Charles Mingus bassossa ainakin, mikäli se jollakin aikakoneella olisi mahdollista! Elävistä sitten Craig Taborn, minä voisin soittaa pianoa ja hän Fender Rhodesia. Rumpaliksi ottaisin jonkun newyorkilaisen, vaikkapa Nate Smithin.”

WorldService Projectia on suitsutettu ”punk-jazziksi”. Mitkä ovat kolme suosikki-punklevyäsi?

”Riippuu mitä tarkoitat punkilla. Musiikkimme on saanut lukuisia leimoja festivaalijärjestäjien, median ja muiden muusikoiden toimesta, emmekä oikeastaan valinneet soittavamme punk-jazzia. Vaikka hyvältähän tuo termi kuulostaa, ja kyllä minä Sex Pistolsini tunnen. Olen kuitenkin 1990-luvulla kasvanut joten kasvoin Green Dayn kaltaisten bändien parissa. En tiedä, ovatko ne vaikuttaneet musiikkiini…

Ehkä punk-jazz on enemmän sitä asennetta! Eli kun otetaan tietty musiikki ja soitetaan sitä toisen keinoin, ja tätä ajatusta mekin haluamme vaalia. Olemme järjestämässä Britanniaan festivaalia ja klubeja, joissa pyrkisimme välttelemään kaikenlaisia genreleimoja. Jazz on kiinnostavassa vaiheessa nykyään, ja etenkin Briteissä monet pohtivat sitä miten saada nuorempia polvia kiinnostumaan jazzista. Termiin liitetään paljon negatiivisiakin mielikuvia, mutta nuorempi jazz-sukupolvi pyrkii niistä eroon. Keskitymme vain ’hyvän’ musiikin tekemiseen! Mutta tämähän on taas laajempi teema, hehheh.”

Mikä kappale saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

“Chick Corean Spain. Aloittaessani collegeopintojani kävin koulun esittelyillassa, jossa soitti big band. Se soitti tämän biisin sydämeeni samalla intensiteetillä, mitä Mingus aikanaan. En ennen collegeaikoijani ollut juurikaan kuullut jazzia, joten kokemus avasi silmäni ja korvani kaikelle tälle. Muistan sen tunteen, joka 15-vuotiaaseen iski, kun tällainen bändi tiputti leukani totaalisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Pohjoisenglantilaista, kitaristi Chris Sharkeyn johtamaa Trio VD:tä. He tekevät hyvin monimutkaista musiikkia kitaralle, saksofonille ja rummuille, mutta samalla heillä on ihan mieletön rock-energia.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkälaista jazzia et ole koskaan ymmärtänyt?

”Eipä sellaista juurikaan ole, mutta onhan jazzissa tiettyjä piireitä, jotka ärsyttävät. Ainakin briteissä monet ovat vesittäneet jazzista mitäänsanomatonta taustamusiikkia, jonka ideana on esittää vanhoja jazz-standardeja kutakuinkin samalla tavalla, miten niitä on esitetty joskus 50-80 vuotta sitten. Eihän siinä mitään vikaa ole sinällään, mutta samalla se vaikuttaa ihmisten yleisiin asenteisiin jazzista, että se olisi jotenkin pöhöttynyttä. Ja sellainen vaikutelmahan on virheellinen!”

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Hävettää tunnustaa, etten viime vuonna lähettänyt ensimmäistäkään! Ja ei minulla oikein ole ketään tunnettuja ystäviä, tylsiä muusikkokavereita vain… Jos lähettelisin kortteja, niin ehkä sitten joillekin arvostamilleni jazzmuusikoille, kuten pianisti John Taylorille ja trumpetisti Kenny Wheelerille, joiden opissa olen ollut ja jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen.”

Ketkä ovat kolme pianosankariasi?

”Aiemmin jo mainitsemani Oscar Peterson ja hänen mahtava groovensa, Craig Taborn koska ei tunnu olevan asioita joita hän ei kykenisi tekemään ja John Taylor, sen jälkeen mitä olen hänen soittoonsa henkilökohtaisesti tutustunut. Hänellä on mahtava vainu niin sävellysten kuin improvisaation suhteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Olet puuhaillut suomalaisista jazzareista ainakin Mikko Innasen kanssa. Kuinka hyvin tunnet muuten suomalaista musiikkia?

”Suunnittelimme tosiaan Mikon kanssa yhteistä projektia ensi vuotta varten. Sitten soitimme myös Big Blue -yhtyeen kanssa, jonka huomasin esiintyvän myös Tampereella. Kohtaaminen tapahtui Portugalissa 12 Points -yhdistyksen kautta, joka on muutenkin ollut erittäin hyödyllinen nuorille jazzareille järjestäessään festivaaleja ja hankkeita. Heidän ansiostaan pääsimme myös Tampereelle!

Näin muuten en häpeäkseni osaa sanoa mitään, mutta yritän tällä visiitillä etsiä kiinnostavia suomalaisia nimiä! Ja siksi toivotankin kaikki suomalaiset jazzbändit myös Match & Fuse -projektiin, jonka tarkoituksena on luoda kontakteja muusikoiden kesken ympäri Eurooppaa, festareiden ja kiertueiden muodossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

WorldService Project Tampereen Klubilla 1.11. Showtime kello 21.30. Esiintymässä myös Actuum (FRA), Big Blue ja DJ Kallio.

Jos te ette anna mun soittaa, mä ryhdyn terroristiksi!

Japanilainen psykedeliakollektiivi Acid Mothers Temple tuo pitkät partansa ja hiuksensa Suomeen seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kitaristi Kawabata Makoton luotsaama, lukemattomia äänitteitä ja näihin hassuja rockviittauksia sekä -sanaleikkejä kätkenyt soittokunta tekee Helsingistä Tampereen kautta Jyväskylään ulottuvan minikiertueen loka-marraskuun vaihteessa.

Vuonna 1995 poppoon pystyyn pannut nokkamies kertoi Nuorgamille olevansa täysin perehtymätön vuoden 1990 jälkeen julkaistuun musiikkiin, mutta saamelainen joiku on hänelle tuttua. Tämän lisäksi hän on viime aikoina syventynyt vaihtoehtoista lääketiedettä käsittelevään kirjallisuuteen, mutta on liian laiska tekemään mitään muuta kuin soittamaan.

Mikä oli ensimmäinen musiikkikappale josta muistat pitäneesi?

”Kun olin noin 11-12-vuotias, kuulin Karlheinz Stockhausenin musique concretea radiosta. Olin hämmästynyt, koska se kuulosti samalta kuin korvissani toisinaan soinut ujellus. Uskoin silloin, että ufot yrittivät viestiä minulle, ikään kuin musiikin kautta. Äänittelin näitä ohjelmia kaseteille jälkeenpäin kuunneltaviksi.

Samoihin aikoihin löysin myös intialaisen perinnemusiikin erään tv-dokumentin kautta. Huomasin tykkääväni nimenomaan soitinten syvistä drone-äänistä, teknisen sitarin ja tablan soiton sijaan.

12-vuotiaana löysin lopulta rockmusiikin, radion kautta myös. Toki Beatles ja muut vastaavat suositut nimet olivat tuttuja jo entuudestaan, mutta ne eivät oikein kiinnostaneet. Eräänä päivänä kuulin sitten mahtavaa basson ja rumpujen soittoa The Whon My Generationissa! En ollut kuvitellut, että musiikki voisi olla niin äärimmäistä. Sitten tulivat Led Zeppelin, Deep Purple, King Crimson ja vastaavat.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Studio der Frühen Musikin kokoamaa Troubadours Trouveres Minstrels -nimistä keskiaikaismusiikin kokoelmaa! Se on minusta kaikkien aikojen parasta musiikkia missään! Deep Purplen Made in Japan on puolestaan kaikkein nostalgisinta minulle, ja ABBAn Arrival on maailman parasta poppia!”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Sanoitukset eivät kiinnosta minua. Välitän vain musiikista, en sanoista…”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Valitan, en käy karaokebaareissa!”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Träd, Gräs och Stenarin Torbjörn Abellin ja Thomas Mera Gartzin poismenot… Meillä oli heidän kanssaan yhteiskiertue Japanissa ja Ruotsissa, se oli aivan huikeaa! Arvostan heitä ja heidän musiikkiaan valtavasti!”

Acid Mothers Temple on tuttu lukuisista yhteistyöprojekteistaan. Onko vielä ketään, joiden kanssa haluaisit puuhata yhdessä?

”Perustin hiljattain trion ex-This Heat -jäsenen Charles Haywardin ja ex-Univers Zero -hahmon Guy Segersin kanssa. Alamme keikkailla piakkoin!”

Miten yhteistyöt syntyvät? Mitkä projektit ovat olleet erityisen mieluisia?

”Ne syntyvät tapauskohtaisesti. Olen kyllä nauttinut monista hankkeista! Erityisesti mieleen ovat jääneet ainakin projektit Richard Youngsin, Silver Applesin Simeonin, Gongin David Allenin, J.F. Pauvrosin, Yamamoto Seiichin (ex-Boredoms), Haino Keijin, Bogultan Satojima Nanin ja Pikan (ex-Afrirampo) kanssa.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

“Keskiajan trubaduurit, Stravinski johtamassa musiikkiaan, Frank Zappa The Mothers of Inventionin kera, Captain Beefheart & his Magic Band, The Charlatans ja vuoden 1972 Deep Purple.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En tiedä. En ole kuunnellut juuri mitään uutta musiikkia vuoden 1990 jälkeen. Ei minulla ole mitään kiinnostusta.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Molemmat. Kaikki kappaleet tarvitsevat oman väylänsä tullakseen kokonaisiksi.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”En osaa tehdä mitään muuta. Olen hirveän laiska ja yhteiskunnalle turha. Siksi muusikoksi ryhtyminen oli ainoa vaihtoehto!”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Terroristi!”

Minkä kirjan luit viimeksi?

”Nakamura Jinchin Älä usko lääketeollisuuteen, jos haluat kuolla rauhallisesti – ohjeita luonnolliseen kuolemaan ja Ichikawa Heizaburon Kuolenko syöpään.”

Mikä on näkemyksesi japanilaisen underground-musiikkikulttuurin nykytilasta? Pahoitteluni, jos niputan Merzbow’, Borisin, Guitar Wolfin tai Melt-Bananan kaltaiset nimet yhteen skeneen, mutta ne kaikki ovat nousseet tiettyyn suosioonsa myös Suomessa. Kiinnostaako kokeellinen kama kotimaassaan?

”Ei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Minua eivät oikein kiinnosta nuo mainitsemasi nimet, en ole edes tavannut heitä – Melt-Bananaa lukuunottamatta. Me toimimme täysin eri ympyröissä. Tuo on vähän sama kuin vertailisi Grateful Deadia, Velvet Undergroundia, Kissiä, Journeyta ja Zappaa. Se on vain amerikkalaista rockia!”

Mitä mieltä olet digitaalisen musiikin vallankumouksesta? Miten se tulee mielestäsi vaikuttamaan ihmisten tapaan tehdä musiikkia?

”Uskomme yhä, että ihmiset kuuntelevat musiikkia vinyyliltä tai kasetilta kotona! Silti alkaa olla korkea aika hyväksyä jo nämä teknologian muutokset. Etenkin nuoret ihmiset haluaisivat musiikkinsa ilmaiseksi jaettuna netistä. Ehkä se on sitten oikea linja tulevaisuudessa.

Vaan miten tehdä musiikilla rahaa? Vain livekeikoilla ja t-paidoilla? Ehkä äänitteet ovatkin vain t-paitojen ja kiertueiden mainostusta varten… Ei aavistustakaan, sillä en ole hyvä bisnesmies, hehheh!”

Äänitteistä puheen ollen, sinähän olet äärimmäisen tuottelias niin soolona kuin Acid Mothers Templenkin riveissä. Osaatko mainita kolmea suosikkilevyäsi AMT-katalogista?

”Täytyy sanoa, että uusin on paras. Se on luonnollista, eikö?”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kokemukset, unelmat ja kohtalo.”

Ketkä ovat kolme kitarasankariasi?

“Charlie Christian, Frank Zappa, Ritchie Blackmore.”

Mikä kappale saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Monet kappaleet tuovat niin monia muistoja… Varmaan sinullekin, eikö?

Mutta sanoisin ainakin Vangeliksen Blade Runnerin lopputunnari. Se tuo mieleeni sen aamun hetken, jolloin maailma on ihan sinisenä. Pelasin Blade Runnerin videopeliversiota opiskellessani taideyliopistossa, ja joskus kun maalasin aamuun asti, kuuntelin tuota kappaletta.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Nuorta, äärimmäistä osakalaisbändiä Gezania, sekä nuorta, Shigasta kotoisin olevaa folk-laulajatarta Biroudonekoa.”

Mitä musiikki-ilmiötä et ole koskaan ymmärtänyt?

”Juuri mitään vuoden 1984 jälkeen tehtyä musiikkia.”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Minun ei tarvitse opetella, koska soittimet opettavat minua.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Joikumusiikki on tuttua, kuten Wimme Saari, Nils-Aslak Valkeapää, Mari Boine [joka on norjalainen, toim. huom.]…”

Acid Mothers Temple minikiertueella: 30.10. Helsingin Korjaamolla, 31.10. Tampereen Klubilla (+ Zero Absolu & Nunnauuni) & 1.11. Jyväskylän Lutakossa (+ Domovoyd).

Merzbow ei syö eläimiä, vaikka olisi kova nälkä.

Ensinnäkin suuri harmittelu ja vaikerrus sille, että Avanto-festivaali on ollut ja pysynee vastedeskin kuopattuna vuodesta 2008. Kyseinen vastakulttuurifestivaali toi kokeellisen elokuvan lisäksi lavoille avantgardisteja Einstürzende Neubautenin Blixa Bargeldista kummajaisfolkkari Jandekiin sekä kotimaisen undergroundin kaanonia Vaarallisista leluista Pekka Airaksiseen. Ensimmäisillä Avanto-festareilla vuonna 2000 esiintyi myös japanilainen noise-pioneeri Masami ”Merzbow” Akita.

Kahdentoista vuoden tauon jälkeen Merzbow palaa Suomeen, Helsingin Kuudennelle linjalle lokakuun 18. päivänä. Paluu on mitä odotetuin. Silti mieleen hiipii ajatus siitä, onko tämän, vähintäänkin omaehtoista ja kompromissitonta, korviavihlovaa äänitaidetta loihtivan avantgardistin musiikki ja sen diggailu vain tarkoituksellisen artsua erikoisuudentavoittelua?

Ei suinkaan, me sanomme! Ja esittelemme seuraavassa viisi syytä, miksi herra Akitan elämäntyö ja estetiikka ovat mitä suurimman arvostuksen arvoisia!

#1 Merzbow on aktivisti

Vuonna 2002 vegaaniksi ryhtynyt Akita ei ole peitellyt vakaumustaan. Todennäköisesti myös Kuudennella linjalla tullaan näkemään ”MEAT IS MURDER” -tarralla varustettu läppäri. Kaikki alkoi kanankasvatusharrastuksesta, jonka myötä Akitalle hänen omien sanojensa mukaan avautui lihateollisuuden pahuus. Hän on useasti myös ilmaissut vastustuksensa Japanin valaan- sekä delfiininpyyntiä kohtaan, mikä käy ilmi myös esimerkiksi Dolphin Sonar -levyllä.

Erityisesti tämä PETA-aktiivi on mieltynyt lintuihin, ja kanojen sekä ankkojen hoidon lisäksi hän on julkaissut viisitoista levyä kattavan 13 Japanese Birds -sarjan. Siltä löytyy muun muassa sen nimisiä kappaleita kuin Transformed Into Food, Bird Killer Governor Ishihara Deserves to Die sekä Destroy the Cages.

#2 Merzbow pitää keräilijät kiireisinä

Vuodesta 1980 saakka julkaisuja formaatissa jos toisessakin julkaissut Akita puskee luultavasti pari vinyyliboksia ulos myös tämän kirjoittamisen aikana. Tähän mennessä julkaisuja on tullut jo ainakin vaatimattomat 350, ja hän on kertonut tähtäävänsä noin tuhanteen julkaisuun. Pontta tälle tavoitteelle asetti väite, jonka mukaan yksi Akitan tärkeimmistä esikuvista, Sun Ra, olisi julkaissut yli 500 albumia. Myöhemmin kävi ilmi, että oikea luku on noin pari sataa.

Megalomaaniseen tuotteliaisuuteen on monia syitä: 1980-luvun kasettijulkaisujen ideana oli imitoida metrossa salaa luettavien pornosarjakuvien (joiden kuvastoon hän myös kasettinsa paketoi) kertakäyttöisyyttä. Nykyään hän pyrkii eräänlaiseen jatkuvasti kehittyvään kokonaistaideteokseen, jossa näkyy hänen hiljalleen eteenpäin menevä tyylinsä.

Makuuhuonerämpyttelyä vuodelta 1981.

Kehityksen tämänhetkinen lakipiste, apuna norjalainen Lasse Marhaug.

#3 Merzbow’n keikat eivät ole tylsiä

Merzbow’n keikkojen avoin kokeellisuus ja improvisatorinen ote antaa tilaa yllätyksille hengästyttävien äänimonoliittien virrassa. Nykyään Merzbow luo veistoksiaan etupäässä läppärin avulla, mutta viime aikoina on soitinrepertuaarissa nähty myös jonkinlainen Cleaning Womenin ite-soittimet mieleentuova möykkäbanjo. Usein metelöintiä on vahvistettu myös rumpusetillä, joka tuokin äänimaisemaan omanlaistaan koherenssia.

#4 Merzbow rikkoo tabuja

Usein Akitan taiteeseen on liitetty myös pornolla ja S/M-kulttuurilla mässäily. Alun perin pornokuvaston käyttö liittyi hänen postimyynnillä hoidettuun kasettijakeluunsa ja tämän kulttuurin kertakäyttöisyyteen. Eritoten Akita on halunnut tehdä eroa amerikkalaisen ja japanilaisen kulttuurin välille näissä asioissa väittäen, että Amerikassa pornoon suhtaudutaan vain kulutusmateriaalina. Samalla estetiikassa on eräänlaista kantaaottavuutta Japanin syvällejuurtunutta ja häveliästä feodaalihierarkiaa kohtaan.

Akita on sanonut pornografian olevan seksuaalisuuden alitajuntaa, siispä hän kokee noisen musiikin ja äänen alitajuntana.

Samalla hän jatkaa Salvador Dalín ja Kurt Schwittersin kaltaisten dadaistien ja surrealistien viitoittamalla tiellä – musiikkiprojektin nimi kun on saanut nimensä Schwittersin Merzbau-tilataideteoksen mukaan. Schwitters teki myös kuvataidetta kadulta löytyneestä roskasta, Akita puolestaan toteuttaa saman äänin.

Jo dadaistien eetokseen kuului kaiken eroottiseksi julistaminen, ja tähänkin ajattelumalliin Akitan perverssit äänimaisemat istuvat hyvin. Hän on kuitenkin kiistänyt Merzbow’n olevan eksklusiivisesti miehistä musiikkia.

Pätkä Merzbow’n bondage-soundtrackilta.

#5 Merzbow ei vain melua

Tamagawan yliopistosta valmistunut Akita on toiminut myös kuvataiteilijana ja freelance-kirjoittajana. Levyjulkaisujen ja kiertämisen lomassa häneltä on ilmestynyt 17 kirjaa, joista suurin osa jatkaa hänen patologista kiinnostustaan seksuaalisuuden erilaisiin ilmentymiin. Viimeisin opus käsittelee tosin hänen vegaaniuttaan.

Epäilemättä Akita kaoottisine äänimaailmoineen ja S/M-kiinnotuksineen ilmenee omituisena irstailijana, mutta on kirjallisuutensa kautta tuonut myös erilaisten japanilaisten underground-liikkeiden historioita ilmi ja tämän kautta tutkinut varmasti mitä puistattavimmat perversiot läpi. Niitähän tunnetusti japanilaisesta kulttuurista löytyy.

Toisaalta Akita on painottanut, miten esimerkiksi Hokusain maalaus kalastajan vaimosta harjoittamassa haureutta mustekalan kanssa on outo vain länsimaisesta näkökulmasta, koska japanilainen seksuaalikäsitys on aikojen saatossa ollut tyystin erilainen.

Mezbow ja Death Trip Helsingin Kuudennella linjalla 18.10.2012.

Montrealilaisorkesterin visiitti Kulttuuritalolla tammikuussa 2011 oli ainutlaatuisuudessaan samaa luokkaa kuin Jimi Hendrix tai Led Zeppelin samalla lavalla neljäkymmentä vuotta sitten. (Kuva: Mikael Mattila)

Menneiden aikojen Mustan keisarin paluulevy on maailmanpoliittinen puheenvuoro juuri oikealla hetkellä. Vaan onko se hyvä levy?

Kurkiaurat huutavat Bosnian pyramidien yllä, kun toistakymmentä vuotta karkuteillä ollut Ratko Mladić vihdoin kaivetaan esiin maaseutuhökkelistä. Karu maisema näkyy jo levynkannesta, ja sotilasjohtajaa saatetaan piinaavan monotonisen rumpuhakkauksen säestämänä. Sitten suunnattomat sähkökitarat alkavat mukiloida äänivallilla, joka hetkittäin kuulostaa Tinariwenilta jammailemassa Circlen kanssa rebetikaa, tuota kreikkalaista urbaania folk-punkia. Säälimätöntä svengiä.

Mittasuhteet ovat tosin luonnonvoimien tasolla. Kuin planeettojen verkkainen liike, kuin nuo Visočican auringon, kuun ja lohikäärmeen pyramidit, kuin Danube-, Sava- ja Kupa-jokien valtavat vesimassat. Nekin Godspeed You! Black Emperor patoaa, päästäen virtaamaan valtoimenaan vasta suorastaan raivostuttavan pidättelyn jälkeen. Tämä on tyrmistyttävän suurta musiikkia.

Sinällään tämä elementaalinen, slaavilais-balkanilainen katatonia on helppoa tiivistää nimeen Mladic. Sen lisäksi, että ”Balkanin teurastajan” kiinniotto viime vuoden keväänä oli yksi viime aikojen tärkeimmistä sotaoikeudellisista tapahtumista, juolahtaa tämän musiikillisen historiavyörytyksen aikana mieleen ainakin Arabikevään kansannousu, sekä lukemattomia hirmuhallitsijoja, jotka periksiantamattomalla ja raskaalla työllä lopulta kaadettiin. Kreikan Georgios Papadopoulos, Albanian Enver Hoxha (Mladicia kun soitettiin ennen nimellä Albanian), Libyan Muanmar Gaddafi. Kiitos kuulunee Godspeed You! Black Emperorin sikäläisille hengenheimolaisille. Tämä montrealilaiskollektiivi käy vallankumoustaan tosin vain musiikin kautta. Lopuksi Montrealin kaduilla soivat pannut. Ne 99% ovat vihaisia.

Kampiliirojen, kemence-viulujen ja kitarahälyn huumaava drone, Their Helicopters Sing antaa hetken aikaa miettiä, mikä näissä vajaassa kymmenessä vuodessa, joina myyttinen Godspeed You! Black Emperor oli hajaantuneena pitkin muita musiikkiprojekteja, onkaan muuttunut. Kanadalainen post-rock-pioneeri teki paluunsa pari vuotta sitten yhtä vaivihkaa, kuin saattoi maailmaan uuden pitkäsoittonsa ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend!. Puolihuolimaton kädenheilautus, ja musiikkimaailma oli polvillaan. Niin minäkin.

Aina kantaaottavaa eetosta ja maailmantuskaisia dystopioita maalannut orkesteri iskee kieltämättä oikeaan saumaan maailmanpolitiikan näkökulmasta. Näinä Occupyn jälkeisinä aikoina GY!BE:n uusi levy kuulostaa eräänlaiselta antikapitalistisen populaarimusiikin viimeiseltä hätähuudolta, samalla kun Muse tukehtuu omaan massiivisuuteensa ja maailman valveutunein hitti on ehkä Gangnam Style.

Hahmona Godspeed-kollektiivi on eräänlainen Mad Max -tyyppinen älykköhenkipatto yhteiskunnan laitamilta, jonka kitkerät sivallukset varmasti herättävätkin närkästystä meissä keskiluokkaisissa puurtajissa. Ei kanadalaisia tosin käy elintasoanarkisteiksikaan mitätöitävän, pikemminkin he esimerkiksi maannaisensa Naomi Kleinin tavoin pyrkivät todistamaan mielivallan olevan lähempänä kuin kuvittelisikaan. Klein tekee sen kirjojen, GY!BE maksimalistisen äänivirran avulla.

Ajatus karkaa, kun We Drift Like Worried Firen aavemainen kumina hiipii esiin. Ennen Gamelan-nimellä kulkeneen parikymmenminuuttisen ambivalentisti junnaava teema viittaakin vahvasti tuohon indonesialaiseen hovimusiikkiin. Viiltävät sähkökitarat kirskuvat kuin teollinen jousiorkesteri, jonka päällä viulu nykii tunnelmaa pikkuhiljaa kepeämmäksi, kohti suurenmoista rikkinäisten äänien ja säröjen sinfoniaa. Rakentelu on yhtä vavahduttavaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Kappaleen puoliväliin aseteltu vastadaktyyli ammentaa samasta gamelan-teemasta, mutta nerokkaasti kääntää tunnelman päälaelleen: se on kuin jo voitetuksi luullun hirviön paluu hornan syövereistä. Kerrontaa on kuin Wagnerilla ja Griegillä konsanaan. Tässä soi Godspeed klassisimmillaan: jylhää rautalankaa ja ruuvimeisselikitaran ujellusta. Yhtymäkohtia tulee kymmenen vuoden takaiseen Yanqui U.X.O.:n militaristiseen takomiseen.

Vapahtavan viulun matkassa nousevan viimeisen taiston duuri-molli-dualismi huipentuu lopulta siihen voitonriemuisaan hetkeen, jolloin viimeisellä heitolla otetaan keihään olympiakultaa. Jos Mladic oli yksiselitteisempi kuvaus ihmisen julmuudesta, on We Driftin kirkkaasti soiva riemukas meteli sen kääntöpuoli. Vaikkei se sisällä yhtä tarttuvaa melodiikkaa kuin Mladic, on se lopulta vivahteikkaampi sävellys kuin lähi-itäteemasta Slow Riot For New Zerø Kanadan Moya-klassikosta muistuttavaan teemaan hyppäävä a-puoli. We Driftin kaltaisia, kauniin kuulaita hetkiä tuodaan turhan harvoin esiin Godspeedin ”synkäksi” väitetyssä musiikissa.

Strung Like Lights At Thee Printemps Erablen itsepintaisesti tihenevä ääniklusteri saa taas ajatukset harhailemaan. Välillä kitaroiden matalat, säröytyneet huudot pyyhkivät yli maiseman ja kokonaisuus kuulostaa planetaarisilta radioaalloilta. Strung… on huomattavasti staattisempaa ja kolkompaa hurinaa, jättäen lopuksi hämmentyneen olotilan. Lopulta kappale tuntuu hieman perusteettomalta hännältä vyörytyksen loppuun. Vaan jääpähän tilaa omalle pisteiden yhdistelylle; viittauksien ja runollisten kappaleidennimien pohdinnalle.

’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on nimeään myöten Godspeedille ominaista julistusta. Konseptillisesti se on yhtä hajanainen kuin F♯ A♯ ∞, muttei aivan tavoita tämän kiehtovaa tilkkutäkkimäisyyttä. Mike Moyan paluu David Bryantin ja Efrim Menuckin rinnalle kitaran varteen tekee suuren ja säröisen äänimaiseman, mikä tosin Mladicissa sortuu liikaa Sophie Trudeaun viulismin päälle. Hälyn niagaran alle hautautuu toisinaan myös Bruce Cawdronin ja Aidan Girtin rummuttelu.

Hyvä kysymys on toki, miten pitkään tämä giganttinen paisuttelu ja dynamiikan laaksot pysyvät kiehtovina. Ehkä ’Allelujahilta syö lopullista suuruutta sen uutuus – se ei ole päässyt kanonisoitumaan samalla tavoin kuin vaikkapa Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heavenin yksityiskohtaiset road movie-maisemat. Ehkä olemme tottuneet vaatimaan GY!BE:ltä aina sitä kahdeksankymmenen minuutin sinfonista monoliittia, ja paradoksaalinen onkin se tunne, kun 54 minuuttia tuntuu liian lyhyeltä. Vaikea on tosin ’Allelujahilta paljon suurempiakaan vaatia.

80 Suureellinen julistaminen ei ole vuosien aikana kadonnut minnekään, ja suuret kaaret herättävät yhä suuria tunteita. ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on joka tapauksessa eräänlainen välitilinpäätös ja itsenäisenä teoksena epäilemättä mallikas, mutta jättää silti pohtimaan, millä tavoin kanadalaiset tästä jatkavat. Siltä ainakin näyttää, että Musta keisari on palannut jäädäkseen.

Video ei ole enää saatavilla

Mikäs meidän on naureskellessa, kun tehdään niin pirun hyviä levyjä vuodesta toiseen.

Torontolaiskaravaani debytoi teemalevyjen saralla, matkaten halki kaikkeuksien kellokoneistojen vain laittaen ihmisen kohtaamaan mitättömän itsensä.

”In a world where I feel so small
I can’t stop thinking big”

Siinäpä Neil Peart kiteyttää koko sanoituksellisen tematiikkansa heti uusimman levynsä avausraidalla Caravan. Maailman väärinlausutuimman rumpali-filosofin tarinat ovat usein ajautuneet tekemään ihmettelevän eksistentialistisia havaintoja ihmisen paikasta maailmassa, pohtimaan yhteiskuntamalleja ja -järjestyksiä, uskontoa, kuolemaa ja muita sangen korkealentoisina pidettyjä aiheita. Rushin yhdeksännentoista pitkäsoiton Clockwork Angelsin tarinassa hän keskittyy yhden ihmisen eksistenssiin ”yhdessä monista mahdollisista maailmoista”.

Näin suurin siveltimenvedoin aina maalannut Rush on ollut helppoa leimata yhdeksi kulahtaneista dad rock -dinosauruksista, jota diggaavat perheenisien lisäksi korkeintaan 15-vuotiaat muusikonalut kaksi kokoa liian isoine bändipaitoineen (tunnustan!). Onhan se yli nelikymppinen, kolmesta erinomaisesta musikantista koostuva orkesteri, joka on luonut laajoja biisirakenteita ja sanoitusteemoja sekä niin älyllistä auraa, että hirvittää.

Faniensa uskonnollisesta lojaaliudesta huolimatta Rush on näyttänyt jääneen väliinputoajan rooliin: yhtäällä olen nähnyt progefanien hylkäävän sen liian suoraviivaisena, toisaalla poppareiden leimatessa sen musiikilliseksi muniinpuhalteluksi. Eräänlaisiksi erakoiksi ovat täten jääneet Rush-fanitkin, saadessaan intoiluunsa vertaistukea korkeintaan toiselta 2112-paitaiselta virkaveljeltään. Veljiähän he pääasiassa ovat olleet, ja tästä bändi itsekin vitsaili Snakes & Arrows Live -DVD:llään: ”Seitsemän naista Rush-konsertissa, sen täytyy olla maailmanennätys!”

Itsetarkoituksellisiksi tekniikkaharjoitteiksi ei Rushin tuotantoa ainakaan voi väittää. Sellaiseen sillä on aivan liian hyvä vainu oivien popkappaleiden suhteen. Tämän takia olenkin yhä katkera siitä, ettei vuosien 1980–82 popklassikoihin mahtunut yhtäkään niinkin täydellisestä kappaletriosta kuin Spirit of the Radio, Tom Sawyer ja Subdivisions. Kaiken lisäksi bändi selvisi tuon vuosikymmenen syntetisaattorikarikoista huikean vähin vaurioin.

Onhan Clockwork Angels epäilijöille punainen vaate – näkeehän sen jo kannestakin. Näin vanhalta bändiltä on uskaliaan röyhkeä veto julkaista futuristinen teema-albumi, joka dystooppisen steampunkin keinoin kertoo eksistentialistisen kasvutarinan keskellä surrealistisena myllertävää multiversumia. Myönnettäköön, että eräänlaiset suuruudenhulluuden hälytyskellot soivat, kun kerrottiin, että levyn ohessa julkaistaan myös sen teemaa laajentava romaani. Vähemmästäkin on tyylitaju tippunut sinne syvimpään hornaan.

Kokonaisuus imaisee kuitenkin suhteellisen onnistuneesti mukaansa heti Caravanissa ohikulkevien höyrykoneiden kalkkeen myötä, päätösraita The Gardenin elegiseen codaan saakka. Levy on rakennettu ”perinteisen” rockalbumin näkökulmasta, ja tarinallinen koherenssi ilmeneekin enimmälti Peartin sanoitusten avulla. 66 minuutin ja yhdentoista kappaleen raamit eivät teatraalisia interludeja tarvitse. Sooniset riffimaisemat elävät enimmälti sopuisassa synestesiassa tarinan kanssa, joka taas Peartille ominaisesti sopinee kirjallisuustieteilijöiden juomapeliksi. Sen verran tiheä on kirjallisuusviittauksien frekvenssi myös Clockwork Angelsilla.

Rumpukalvoista ja kirjoista rakennetun aikakoneensa avulla tämä ainutlaatuinen, niin fantasian kuin kaikki kiitetyt filosofitkin tunteva lukutoukka käy läpi ainakin meksikolaiset myytit kultaisista kaupungeista, Voltairen Candide-klassikon sekä teologisen analogian kellosepästä, ”The Watchmakerista”, jota on käytetty argumenttina jumalan olemassaolosta. Determinismin ja vapaan tahdon vastakkainasettelua pohtivassa odysseiassa Kelloseppä ilmenee outona diktaattorina, mikä ei hanakkana sekulaarihumanistina tiedetyn Peartin tapauksessa yllätä.

”I was brought up to believe
The universe has a plan
We are only human
It’s not ours to understand”

Rushille ominainen millintarkka soitto on Clockwork Angelsilla läsnä, mikä kuuluu jo avausraidan tarkoin asetelluissa Neil Peartin rumpufilleissä, Geddy Leen lonkeromaisesti kiemurtelevissa bassolinjoissa ja Alex Lifesonin kitaravälikkeissä. Haitanneeko tuo, kun yhteispeli raksuttaa sveitsiläisen taskunauriin luotettavuudella, ja bändi soundaa hurjistuneemmalta kuin koskaan ennen: esimerkiksi BU2B:n kolossaalinen avausriffi on ehkä raskainta, mitä säveltäjäkaksikko Lee-Lifeson on saanut aikaiseksi.

Sama kappale etenee c-osaansa taas hyvin heleästi, menettämättä intensiteettiään piirun vertaa. Myös tarinan suurkaupungin Crown Cityn korkeuksiin nousevista torneista maisemakuvia piirtävä, Toolin transendentaaliselta progemetallilta kalskahtava nimikappale rymistelee raikkaasti. Rush onkin soittanut aina maailman keveintä hardrockia. Tietenkin Geddy Leen androgyynillä äänellä on oma osansa vaikutelmassa. Se on edelleen terävässä kunnossa, mutta olenko kuulevinani tekno-Hinderburgin lailla kiitävän Headlong Flightin pitkissä korkeissa nuoteissa jopa autotunea?

Megalomaanisen kellokoneiston uumenista löytyy silti ruostetta. Vaikka kappaleet kaikessa ylitsevuotavuudessaan ovatkin kohtuullisen sävykkäitä, alkaa viimeistään viimeistä edellisen Wish Them Wellin pärähtäessä soimaan pieni väsymys painaa. Yhtäkään turhaa kappaletta levyllä ei ole, mutta Wish them Wellin lisäksi ainakin Carnies toimii vain hetkittäin. Myös The Garden tavoittaa katharttisen kauneutensa vasta parin viimeisen minuutin aikana, mutta ne minuutit ovatkin leiskuvan kauniita.

Kunkin jäsenen maneerit vain vahvistuvat vuosien saatossa: Alex Lifesonilla on hyvien riffien varjopuolena aina ollut tuhlaileva sooloilu, joka saa myös tällä levyllä liikaa sointiaikaa. Peartin sanoituksetkin ovat välillä yksioikoisen naiiveja. Esimerkiksi Halo Effect on käänteentekevä ja temaattisesti merkittävä kappale pohtiessaan kiehtovaa teemaa siitä, onko rakkaus mahdollista vain ideaalisella tasolla, mutta tämän Peart tarjoilee kömpelön alleviivaavasti. Ainoastaan Geddy Leen basismi säästyy nurinalta, se kun on edelleen hengästyttävän ylivertaista.

Teemana Clockwork Angels pelaa kuitenkin kunnioitettavan monella tasolla, mitä tuotannollinen maksimalismi tukee. Sen teemat ja symbolit antavat pohdittavaa monien kuuntelukertojen jälkeenkin, vaikka teema sopivan yleismaailmallinen onkin: kaikki me kuitenkin matkaamme kohti jonkinlaista puutarhaa, jossa ajatusmaailmamme köynnökset voivat sopuisasti keskenään versoa. On turhaa verrata levyä vuosien takaisiin klassikoihin, ja oikeastaan se tuo vaikkapa Caress of Steelin tai 2112:n aikaisten teosten teeman paljon kypsemmin ilmi. Vaikka odotusten rima näin pitkäikäisellä bändillä saattaakin olla normaalia alemmalla, nousee Clockwork Angels trion tuotannon kaanoniin.

Ja ajatelkaa nyt tuota kuvaa. Eihän noin leppoisasti virnuilevia setiä voi muuta kuin rakastaa.

83 Rush on jalostanut vanhoista teema-albumiaihioistaan huomattavasti kypsemmän ja kunnianhimoisemman lopputuloksen. Sävykkäämmällä dynamiikalla ja oivaltavammalla kerronnalla lopputulos olisi mestarillinen, mutta huikeassa kunnossa bändi kuuluu edelleen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Trinidadilais-saksalaisen koulumuusikon, amerikkalaisen jalkapalloilijan, koreografin ja matonmyyjän Nestor Alexander Haddawayn ainoa suuri hitti on todellinen kulttuuriartefakti. Se tuo mieleen visioita kotkalaisen kaljateltan lattialla vääntehtivistä keski-ikäisistä antiikin Kreikan rakkausteorioihin sekä auton takapenkillä joraavaan Jim Carreyhin.

Ja kas, tässähän onkin jo toinen popklassikko kuukauden sisään, joka sivuaa tuon Ontarion oman vekkulin taiteellisia ansioita! Milloin hän ei ole R.E.M.:n säestämänä esittämässä koomikko Andy Kaufmania, ehtii hän Will Ferrellin ja Chris Kattanin kera Saturday Night Liveen karkeloimaan tämän eurodancen ruumiillistuman tahtiin.

Tuon kyseisen sketsin myötä oli kappaleen vimmattu vimmattu kuntoutus yhdeksi aikakautemme ikonisimmista meemeistä alkanut. Jos internetin anonyymien armeija hoitaisi suomalaisia sytrjäytyneitä yhtä etevästi kuin he kierrättävät kulttuuri-ilmiöitä, voisi pullaa jakeleva presidenttimme nukkua linnassaan hyvät yöt, kuten Sana Mustonen Curren ja Maki Kolehmaisen avulla tuossa talven puolella toivoi.

Suomen kansa rakastaa Haddawayta. Nuorgamissa taannoin kartoitettiin, kuka artisti kaikkein auliimmin tänne kauppaketjujen toteemipaaluilla merkkaamaan valtakuntaamme taiteilijanruumiinsa raahaa. Siinä kilvoittelussa olisi Haddaway korkealla, sillä pelkästään kuluvana maailmanlopun vuonna on hän päättänyt ilahduttaa kansaamme ainakin kolmella visiitillä: Lahden öiden ja Kotkan meripäivien lisäksi mies palaa joulukuussa – Rednexin ja Dr. Albanin kanssa, tietenkin – vielä kolmelle keikalle Helsinkiin, Tampereelle ja Raumalle. Näillä liksoilla en jaksa etsiä, monestiko hän on vieraillut täällä aiemmin. Veikkaisin, että monesti.

What Is Love on ysäridancea klassisimmillaan, bassovoittoisine, säksättävine biitteineen sekä kvasi-eteerisine naistaustalauluineen. Haluaisin niin mielelläni tietää, miten tuo teemassa käytetty soundi on luotu. Niin kertakaikkisen legendaarinen se on, samaa luokkaa kuin Van Halenin Jumpissa käytetty synasoundi. Kappale osoittaa, miten minimaalisilla elementeillä on mahdollista tehdä suurtakin tanssilattiadraamaa: biisin koukkuja ovat lähinnä renkuttava kertosäe ja tuo neuroottisesti pulppuava synapompotus. Vai muistaako joku muka mitä tämän kappaleen säkeistöissä tapahtuu?

Kauhuromanttisten hallusinaatioiden keskellä vaikeroiva Haddaway ulkoistaa ristiriitaisen tunnemaailmansa naisen harteille, kuin kohteensa kryptisiä liikkeitä parhaansa mukaan tulkitseva uros ruotsinlaivadiskon nukkavierussa välkkeessä:

”So what is right and what is wrong
Gimme a sign”

Videossa mies seikkailee varsinaisena Jekyllina ja Hydena: yhtäältä hillittynä pukumiehenä, toisaalta libidonsa perässä juoksevana, nahkaliivisenä erotiikan mestarina. Naiset ovat kohtalokkaita ja provokatiivisia, houkuttelevat Haddaway-paran kiihkeään tanssiinsa, vain nakertaakseen tätä mahdollisuuden tullen kaulasta. Eipä ihme, että hän parahtaa:

”What is love?
Baby don’t hurt me
don’t hurt me
no more”

Antiikin kreikassa rakkaus jaoteltiin viiteen eri kategoriaan, mikä kertonee termin hankalasta määriteltävyydestä. Niistä tosin kaksi, vanhemmuussuhteeseen perustuva storge ja vieraanvaraisuutta kuvaava xenia ovat Platonin määrittelystä jääneet pois. Haddaway ei näytä kuitenkaan luottavan näihin muinaisiin ajatelmiin, vaan vaatii vastausta halunsa kohteelta. Niin, kai jokainen ihminen joutuu tämän irrationaalisen toiminnan lopulta itse määrittelemään. Arvaahan sen, että haavoja tulee eikä ruumiiltakaan säästytä.

Haddawayn tunteessa on selkeästi läsnä ”agape”-rakkautta, eli rakkautta sielua kohtaan, mutta What Is Lovessa vallalla on joka tapauksessa ”eros”-tyyppinen rakkaus, rakkaus ruumista ja aisteja kohtaan. Tuskinpa millään muulla tavoin tanssilattioita täytetäänkään, seksuaalisuuden sublimointia edes hieman siveämpään muotoon yökerhokäyttäytyminen kun joka tapauksessa on.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Alkuperäistä SNL-sketsiä ei YouTubesta tahdo löytyä, mutta tuohon legendaariseen autolla ajeluun törmää tämän tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Seuraavaan pätkään on taas viiden minuutin edestä koottu variaatioita tuosta infernaalisesta päännytkytyksestä. Bill Cosbysta Sean Conneryyn, Ankronikkaan ja Harry Potteriin asti.

Video ei ole enää saatavilla

Iso käsi R.E.M.:lle: Peter Buck, Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

”Now, Andy did you hear about this one
Tell me, are you locked in the punch
Andy are you goofing on Elvis? Hey, baby
Are we losing touch”

Tuolla Amerikassa kaikki tuppaa olemaan niin pirun äärimmäistä. On äärimmäisiä moralisteja, uskovaisia, nihilistejä, ateisteja – ja myös koomikoita. George Carlinin ja Bill Hicksin kaltaiset veijarit olivat toki raflaavia rääväsuita, mutta kenties kaikkein poskettomin hassuttelija, nykykielellä sanottuna ”trolli”, oli silti Andy Kaufman.

”Tuntuu kuin et ottaisi mitään vakavissasi”, karjuu Kaufmanin meditaatiovalmentaja tälle elokuvassa Man on the Moon. Jim Carreyn esittämä Kaufman väittää, että kyllä hän ottaa, mutta näkee maailman pikemminkin illuusiona, eikä ihmisten siksi pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti.

Vuoden 1999 Man on the Moon kuuluu Carreyn loistavimpiin roolisuorituksiin. Nimensä elokuva taas nappaa R.E.M.:n seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneestä hitistä, joka puolestaan on yhtyeen loistavimpia kappaleita.

Vaikken koskaan ole ollut kovinkaan suuri R.E.M.-tuntija, rakastan bändiä silti. Michael Stipen, Mike Millsin, Bill Berryn ja Peter Buckin kvartetin hittejä huonontaa korkeintaan niiden tyylitajuton puhkisoittaminen. Siihenkään en onneksi ole viimeaikoina törmännyt, vaan ysärinostalgiaa kohdannee useimmiten lähinnä Scooterin tai nykyään usein myös laimeaan shoegaze-revivalin muodossa.

Pidän siitä, miten Automatic for the People –albumilla Man on the Moon on jätetty levyn loppupuoliskolle, mikä ainakin omasta mielestäni kertoo bändin luottamuksesta nimenomaan taiteelliseen kokonaisuuteen. Hittiä ei ole aseteltu laskelmoidusti heti albumin kärkipäähän, vaan sitä pohjustetaan vaikkapa The Sidewinder Sleeps Tonightin ja Ignorelandin (joka muuten on minusta kuulostanut aina paljon Grand Slam -ajan Juice Leskiseltä, lienenkö vaikutelmani kanssa yksin…?) kaltaisilla, vähintäänkin yhtä osuvilla rokkailuilla.

Stipen kielikuvarikkaat ja mutkikkaat sanoitukset luovat myös Man on the Moonin tapauksessa assosiaatioita suuntaan jos toiseenkin. Melko osuvasti hän tosin nivoo kaikki fragmentit osaksi Kaufman-folklorea, jossa keskeistä oli kaiken epävarmuus. Miten voi luottaa mieheen, joka piti todellisuutta pilkkanaan?

Kaufmanin kaltaista avantgardistia kiinnosti nimenomaan todellisuuden esittäminen ja taide, jonka tarkoitus oli viihdyttää ihmisiä nimenomaan huijauksen kautta. Ei yllätä että mies oli suuri vapaapaini-intoilija; tuo isojen miesten sirkus kun on tunnettu hämmentävästä melodraamastaan sekä leikittelystään toden ja näytelmän rajapinnoilla.

Kaufman tulkitsi Elvistä jo ennen tämän kuolemaa, mutta onnistui silti uskottelemaan itsensä alkuperäisen paikalle. Osuvaa on puolestaan, miten juuri Elviksen kuolema sekä kuulento ovat olleet salaliittoteorioiden hittejä jo tapahtuneestaan lähtien. Sokerina pohjalla on vielä Kaufmanin itsensä kuolema, jonka todenperäisyys on niin ikään herättänyt epäilyksiä, tämän alter-egon Tony Cliftonin tehtyä esiintymisiä vielä kuoleman jälkeenkin.

Stipe yhdistää tämän kaiken jatkaen ”ars longa, vita brevis”-mantraa ja osoittaa, miten taiteilijat elävät töiden kauttaan vaikka minkälaisilla tavoilla.

Esimerkiksi siten, että amerikkalaisen komedian outolinnusta tehdään yksi vuosikymmenen ikonisimpia kappaleita, ja höystetään sen video vielä amerikkalaisuuden kliseisimmillä symboleilla, kuten aavikolla, stetsonilla, rekka-ajelulla ja hämyisellä huoltoasemalla. Kuvastohan on kuin kantrivideosta, vaan tarkoituksellako?

Video ei ole enää saatavilla

Paleface tietää, että tiedonjano vie umpikujiin. (Kuva: Tomi Palsa)

Suomiräpin älykkäimmän vaihto-oppilaan ensihitti on täysosuma, jonka veroista hän ei tähänkään päivään mennessä ole tehnyt.

”I’m the man with the 88 methods like Tical
and I’m biblical
like Samson, Delilah and Deborah
mathematical like
trigononometry and algebra et cetera”

Karri ”Paleface” Miettisen debyyttialbumilla The Pale Ontologist on harvinainen kunnia kuulua siihen pienoiseen levyjen valiojoukkoon, jota kehtaan kiusaantumatta kuunnella varhaisteinivuosien jälkeenkin. Vähänpä minä 11-vuotissyntymäpäivälahjani sisällöstä aikoinani todella ymmärsin, mutta Miettisen häikäisevä flow ja muhkea tuotanto tykittivät kiehtovia sämplemaisemia ja erikoisia englanninkielikuvia tukevasti tajuntaan. Nautin suurena räppifanina suurenmoisesta räpistä.

Tiedostin kyllä Miettisen hankkineen vahvat kannuksensa hip-hopin alkuperäisiltä laulumailta, vaihto-oppilasvuodestaan Iowassa sekä angloamerikkalaisen humanismin kaanonista. Levy soundasi hyvin amerikkalaiselta – täysin joltain muulta kuin tuon ajan kanssasuosikkini Fintelligens tai Seremoniamestari. Siksi olikin irvokkaan osuvaa, että WTC-iskut sattuivat samalle syksylle. Tavallaan purin amerikkalaiselta kuulostavaan suomiräplevyyn maailmanpelkoani ja -tuskaani, jonka televisiosta nähdyt savuavat tornit olivat minussa viimeistään herättäneet.

Palefacen tekstit ovat kuin kävelyä räppärin päänsisäisen kirjaston käytävillä. Hän latoo innokkaasti syliisi opusta toisen perään, pitkillä suositusmonologeilla eleitään säestäen. Tämä verbaliikka ja (pop)kulttuurihistoriallisten sirpaleiden jemmailu äkkiväärien havaintojen oheen on kuulostanut ylivoimaisesti älykkäimmältä, iskevimmältä ja monitasoisimmalta nimenomaan englanniksi syljettynä. Näin myös Back to Square Onen tapauksessa.

Sinällään ymmärrän Miettistä, kun hän niin sanottuun cocktailkutsu-ilmiöön viitaten vaihtoi esityskielensä suomeksi. Englanninkielinen ilmaisu vaikutti menneen kuulijoilta yli hilseen, vaikka kansamme englanninkielen taidoillaan rehvasteleekin. Vasta vaihdoksen jälkeen korvia höristeltiin, ja äkkiäpä YouTube-sosiologit olivatkin esittämässä sellaisia syväanalyysejä, kuten ”hyvä kappale, mutta levittää kommunististista ajattelutapaa”.

Sikäli mikäli yllä esitetty uhka on realistinen, mainitaan jo Back to Square Onen alkuriimeissä ”the Pick, the Shovel and the Sickle” sekä Meksikon vallankumouksen vasemmistolainen avainhahmo Venustiano Carranza. Tosin samalla Miettinen heittää tälle symboliikalle vastapariksi maisemia tv-sarjoista Taxi ja Seinfeld:

”Try to be brooklynesque
like Tony Danza
but you end up balding
and neurotic like George Costanza”

Eipä siis ihmekään, että tällaisen ilotulituksen ydin voi monelta jäädä oivaltamatta. Kaikki tämä turboahdettu kielikuvasiltojen rakentelu ympäröi teollisuusliiman tavoin tarttuvaa kertosäettä, joka osaltaan peilaa myös Miettisen omaa päänsisäistä avaruutta:

”You can ask a man what
he’s accused of or convicted of
but never what he done
Just when you think that you’ve
been able to turn your life around
before you know it
you’re back to square one”

Kolmannen levynsä jälkeen Paleface vaihtoi esityskielensä suomeksi. (Kuva: Tomi Palsa)

Voin hyvin ymmärtää Miettisen kaltaisen lateraalisen ajattelijan joutuneen vastaaviin tilanteisiin: Miten hänen käsityksensä Yhdysvalloista mureni vaihto-oppilasvuoden aikana ja vaihtui tyystin toiseen. Miten jatkuvan tiedonjanon perässä joutuu umpikujiin, joissa joutuu väistämättä kääntämään maailmankuvansa päälaelleen. Miten ovet paukkuen toimistosta ulos paineleminen johtaa silti takaisin sorvin ääreen palaamiseen. Kyökkipsykologiaa ehkä, mutta faktaa silti.

Ehkä Paleface teki tuoreimmalla Maan tapa -levyllään pienoista paluuta tällaiseen baabelintornien tavoitteluun. Siltikin se energia ja intellektuelli uho, mitä Back To Square One tietokoneenhajottamisvideoineen sisältää, on jotakin täysin muuta kuin nopeasti laimennut kitaranrämpyttely parkkihallissa kymmentä vuotta myöhemmin.

Tästä käy kiittäminen myös multi-instrumentalisti Jaan Wessmanin ja tuottaja Antti ”Lex Luthor” Suomalaisen loihtimaa sekä DJ Infektion skrätsien värittämää, maagisen viileää kevytfunktaustaa, joka kumartaa Curtis Mayfieldin ja Gil Scott-Heronin suuntaan. Kokonaisuutena on lyömätön pophelmi, joka on kestänyt aikaa erinomaisesti.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. heinäkuuta 2000 – Vicente Fox voitti vaalit Meksikossa ensimmäisenä oppositiosta valittuna presidenttinä sitten Francisco I. Maderon vuonna 1911.

Maailma muuttuu, mutta Lääkkölä-Liimatta-Krutsin-Otsala-kokoonpano on ollut parikymmentä vuotta sama. Vain kosketinsoittaja Janne Hast on siirtynyt muihin hommiin, kuten Jaakko Laitisen & Väärän rahan rumpaliksi. (Kuva: Mikael Mattila)

Kappale, jonka kahvinjuontisymboliikkaa en kymmenen vuotta sitten tajunnut.

”Väisty
Ja mene nyt juomaan se kahvi termoksestasi
Keitit sen ennen vallankumousta, se on vielä hyvää
Pian lapses’ ensimmäinen piirros pannaan roskiin
Mutta siviilejä ei vielä kaivata”

Kaikkihan me tiedämme tuon tv-ohjelmista klassisimman, ääniraitanaan Yöradiota hyödyntävän Uutisikkunan. Aina välillä se on pikkutunneilla jäänyt päälle pitämään yksinäisiä jatkojaan ja vaikuttanut osaltaan myös 2000-luvun alun musiikkimuistoihini.

Olen jostakin syystä aina ajatellut, että lähes kaikki musiikki kuulostaa paremmalta Yöradiosta kuultuna. Sen kappalevirrasta on kaikkein elävimmin jäänyt mieleen juuri Absoluuttinen Nollapiste – niin ristiriitaiselta kuin rovaniemeläis-tamperelais-helsinkiläiskvartetin tuotannon kuuleminen muissa kuin ohjelmakartan erikoisohjelmissa kuulostaakin. No, onhan noista muistoista jo kymmenen vuotta. Moni asia on muuttunut (ja huonontunut) siinä ajassa.

Syinä Nollapisteen muistiinpainumiselle toimivat 2000-luvun alun Olos– ja Nimi muutettu -levyjen kappaleet Ja jos sekä Eräät tulevat juosten. Ne saattavat olla laajinta radiosoittoa saaneet Nollapiste-tekeleet, ja jälkimmäinen onkin bändin tunnetuin klassikko. Erityistä on, ettei se ollut edes sinkkujulkaisu.

Vuoden 1999 Suljettu oli eräänlainen vedenjakaja Absoluuttisen Nollapisteen uralla. Sen ja Nimi muutetun väliin mahtui kevyempi Olos, mutta siirtymä kohti koherentimpaa ilmaisua oli tapahtunut. Kappaleet eivät enää assosioineet vapaasti laulaja Tommi Liimatan levottomien aivoitusten siivittäminä, vaan loivat ympärilleen syvällisempää tematiikkaa.

Oikeastaan koko Nimi muutettu huokuu tätä aikuistumisprosessin tunnelmaa. Se kuuluu jo pelkässä soundissa, joka on bändin itsensä tuottamana varsin hulppea, mutta yhtä vahvasti orgaaninen kuin aiemminkin.

Eräät tulevat juosten on erityinen myös siksi, että se on ilmeeltään melko akustinen. Kappaleen letkeästi rullaavaa komppia kannattelee Aki Lääkkölän romuluisesti helisevä akkarityöskentely. Vaikka tämän Suomen etevimpiin kuuluvan kitaristin sähköistä sankarointia ei kovin laajalti biisissä kuullakaan, pysyy äänikuva mukavalla tavalla täyteläisenä. Ja toki suomiprogelle kumartavana, mistä vaivihkaa pinnan alta pulpahteleva urku muistuttaa.

Levyn avaavan Pyhän Nynnyn johdannossa Tommi Liimatta mutisee alakuloisesti, kuinka ”aina riippuvuus meitä johdattaa”. Tämä ei ole vain koko levyn vakavan tunnelman kiteytys, vaan yksinkertaisuudessaan 2000-luvun nokkelimpia lyyrisiä oivalluksia. Miten meitä ohjaavatkaan pakottavat suhteet toisiimme, perheeseen, yhteisöön ja yhteiskuntaan, ympäristöön, jumalaan.

Absoluuttisen Nollapisteen esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1994. (Kuva: Tomi Palsa)

Samaa pakkomielteistä riippuvuutta on myös Eräät tulevat juosten täynnä. On jotenkin kuvaavaa, että kappaleen alussa kehotetaan juomaan kahvia: edes vallankumous ei ota käynnistyäkseen ilman päivittäistä tummaksi paahdettua kofeiiniannosta.

Kahvi toimii myös symbolina laajemmille riippuvuuksille: vallanpitäjä on riippuvainen kansasta, jotta voisi hyödyntää sitä omiin tekemisiinsä. Niin ikään kansa vaatii itseään hallittavan, jotta voisi luottaa edes jonkinlaisen heitä paremmin tietävän instanssin olemassaoloon. Tämä keskinäinen riippuvuus asettaa taasen pohtimaan dilemmaa: kuka hallitseekaan ketä?

Samalla tavoin toimittaja vaatii kahvia voidakseen deadlinet paukkuen vuodattaa tekstillistä virtuositeettiaan, jotta voisi tulevaisuudessa hyötyä siitä. Esimerkiksi ostaakseen lisää kahvia. (Joskaan itse en jostakin syystä ole tämän juoman latkimisen taitoa koskaan oikein oppinut.)

Täten niin kahvinjuoja kuin kansakin asettavat itsensä vapaaehtoisesti hallittavien asemaan, vaikka itse hallintaan valmistavaa prosessia ainakin näennäisesti itse hallitsevat: juoja itse keittää kahvin, kansa taas saa ”vapaasti” äänestää itselleen hallitsijansa. Tai ainakin muutos lähtee aina tavalla tai toisella kansasta, oli kyseessä sitten Mao tai Perussuomalaiset. Prosessin jälkeen asetelma vaihtuu – tai ainakin näin tahdotaan ajatella. Hallittavista tulee hallitsijoita ja päinvastoin. Mutta asemansa legitimoidakseen he tarvitsevat toisiaan.

Riippuvuus on lohdullinen tunne. Pahimmillaan toki raastava ja elämää täysin ohjaava. Samalla on helppoa heittäytyä täysin jonkun itsestään ulkoisen tekijän käsivarsille.

”Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
On Rami Ensimmäinen vallassa
Tai jos lehdet ei ehdi mukaan, ehkä jo syösty vallasta
Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
Me suhtaudumme kaikkeen niin
Kuin meitä on neuvottu suhtautumaan”

Silti riippuvuuden kohde voi olla mitä heiveröisin. Yksi kauhistuttavimmista kuviteltavissa olevista asioista lienee ajatus täydellisestä yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Miten riippuvuuden kohteisiin ei enää voikaan luottaa, niidenkin alistuessa alinomaiselle muutokselle. Miten surullinen ja julma ajatus onkaan, että joutuisimme panemaan lapsemme ensimmäisen piirroksen roskiin.

Liimatta. (Kuva: Tomi Palsa)

Myös Liimatta tuo ajatuksen esiin: niin paljon kuin haluisimmekin kahviimme tai vallanpitäjiimme ripustautua, aina tulee jokin seremoniallisesti vyöryvien tankkien avulla saapuva uusi tekijä, joka pyyhkii vanhan pois. ”Minkä jumala yhdistää, sen kolmas osapuoli erottaa”, todetaan Nimi muutetun kappaleella Vihkikaava ja käytäntö.

Aina tulee uusia kahvikuppeja, uusia lapsia uusine roskiinpantavine ensipiirroksineen sekä uusia ”Rami Ensimmäisiä” – tai Muammar Gaddafeita, Muslimiveljeskuntia tai Arabikeväitä vallankumouksineen (näin teeman nykypäivään nivoakseni). Se, mikä ensinäkemältä näyttää tarkasti järjestellyltä, onkin laajemmasta perspektiivistä mitä sekamelskaisinta anarkiaa.

Kuin tätä alleviivatakseen jolkottelee myös Eräät tulevat juosten codaansa muutoksen siivittämänä. Liimatta julistaa vallan vaihtumista, ravistelee tulitikkuaskia ja tuleen tuikkaamalla pyyhkii kuin leikiten kappaleen alkupuolen jäljettömiin.

On paljon helpompaa tuhota kuin rakentaa. Wigwamiaaninen duurissa menevä funkrock taustoittaa ilkikurista, kuin ylimielisten valtapomojen laulettavaksi luotua kertosäettä. Juhlakulkue marssii editsemme pitkin koristeltua pääkatua ja painuu hiljalleen horisonttiin. Antaen uuden vallankumouksen ja järjestyksen tulla.

”Kansa ei pelkää
Kansalla ei ole muistia
Kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

13. huhtikuuta 2002 – Hugo Chávez palasi valtaan armeijan uskollisten joukkojen tuella ja kansannousun jälkeen.

Jos tässä kuvassa ei ole sitä kuuluisaa rokkenrollia, voi kyseisen termin julistaa kuolleeksi. Ylärivissa vasemmalta oikealle: Julius Jääskeläinen, Tomi Leppänen, Pekka Jääskeläinen, Janne Westerlund ja Jussi Lehtisalo. Alla Mika Rättö.

Millä tavoin Circleä osaisi enää luonnehtia, sitä kun on koko bändin olemassaolon ajan tehty loputtomiin? ”Omalaatuinen”, ”toisinajatteleva”, ”hämmentävä”, ”maailman paras”? Samoja käsitteitä olen itsekin pyrkinyt nivomaan yhteen reilut nelisenkymmentä julkaisua kattavan Circle-kokoelmani kanssa.

Circle on eräänlainen kylähullu. Moni raitilla kävellyt tuntee hänet, mutta suurin osa seuraa häntä kohteliaalta etäisyydeltä – silti ehkä hieman kunnioittaen, ainakin hänen häikäilemätöntä tapaansa toimia toisin kuin yhteisö vaatii. Kylähullu puuhailee ja julistaa maallikkosaarnaajan tavoin maanisesti koko ajan. Tuotteilaisuus on hengästyttävää: vuonna 1991 perustetun bändin katalogi kattaa ainakin päälle viitisenkymmentä julkaisua.

Tietenkään kaikkia ei kiinnosta. Vaan sitten on meitä, joihin Circle iskee kuin loinen, jättäen sieluun hikisiltä niittirannekkeilta löyhkäävän jäljen. En tiedä milloin se lähtee pois. Minulla se on ollut jo kuuden vuoden ajan.

Circle on keskittynyt aina valtavirran ulkopuolella hoippuvien harhailijoiden pyydystämiseen, ja kenties siksi se on onnistunut aina olemaan valtavirran aikalaisiaan huomattavasti ajankohtaisempi ja relevantimpi. Aina on jokin bändi tai skene ilmoittanut vannovansa porilaisten nimeen.

Valtavirta ja matkaoppaat jakavat ainakin yhden saman heikkouden: ne ovat lyhytnäköisiä ja valheellisia. Ne keskittyvät vain kohteensa niihin puoliin, jotka ne mieltävät kaikkein edustavimmiksi. Tietenkään kaikkea totuutta ei voi kääriä yksiin kansiin, mutta miksi siltikään keskittyä vain pintapuolisten ominaisuuksien hehkuttamiseen?

Circle esiintyy Kuudes aisti -festivaalin Päälavalla sunnuntaina 29.7. klo 21. Siksi onkin mitä ajankohtaisinta juuri nyt ottaa kaveria harteilta, ja toisella kädellä juhlallisesti viittoa yli maiseman, jolla komeilee Circlen parikymppinen levytysura. Vaan toimikoot seuraava – narsistisen subjektiivisesti koottu – opas myös tulevia Circlestä innostuvia polvia ohjeistaen!

I: 1990-luku

Circlen tuotanto on eräänlainen populaarikulttuurin ja jopa ihmisen historian pienoismalli siinä mielessä, että mitä pidemmälle se on ehtinyt, sitä tiheämmäksi ja kirjavammaksi se on muuttunut ja sitä laajemmalle se on levittäytynyt. Siksi on perusteltua rajata 90-luku omaksi alueekseen, koska se on tyylillisesti ainakin piirun verran yhtenäisempi kuin sitä seurannut vuosikymmen.

Aina ja jatkuvasti Circleen rinnastettu kraut-määre ampuu sikäli ohi maalin, ettei se juurikaan ole bändin alkupään tuotantoon vaikuttanut. 90-luvun alussa olivat Jussi Lehtisalon suurimmat vaikutteet brittiläiset Spacemen 3 ja Loop, jotka tosin kenkiintuijottelevassa jurnutuksessaan olivat oppinsa Canilta ja Faustilta imeneet. Varhais-Circlen sinkkuja ja EP:itä halutakseen joutuu tietenkin maksamaan itsensä kipeäksi, ja yhtä harvinainen on myös nuo julkaisut yksiin kansiin sulkeva Kollekt-kokoelma-CD.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi syy ysäri-Circlen hallitummalle tuotteilaisuudelle oli sen suurempi pieteetti tekemistensä suhteen. Kieltämättä Meronian, Zopalkin ja Porin kaltaiset levyt soundaavat edelleen monikerroksisemmilta ja viimeistellymmiltä kuin monet myöhemmät tuotokset. Niillä on läsnä täysin omanlaisensa energia ja mystiikka, joka syntyy uhkaavan monotonisista riffeistä, jäisistä syntikkataustoista ja Lehtisalon itsensä utuisesta baritoniäänestä. Meronia on häkellyttävän vahva debyyttialbumi hyökyaaltojen lailla lyövine kitaravalleineen, mutta etenkin Zopalkilla tuntuu tämä uv-valossa kylpevä mystinen tunnelma suorastaan puistattavan vahvana.

Omanlaistaan viimeisteltyä henkeä luo myös erilainen visuaalisuus, joka ilmenee eritoten Mika Taanilan komeiden musiikkivideoiden kautta. Niissä vain häivähdyksenomaisesti esiintyvä bändi uppoaa Taanilan mielikuvituksellisen abstrakteihin kollaaseihin, joiden materiaali on kerätty ties mistä. Niiden neuroottisesti pykivä kuvien tulva onnistuu olemaan muutakin kuin vain musiikin taustavisuaalia, ja toisinpäin. Siksi Taanila on abstraktien videokollaasien mestari, joiden kerrontaa Circlen painostava junnaus vain elävöittää.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

II: Valtaisa hahmo

2000-luvulle tultaessa Circle julkaisi kaksi tuotantonsa ehdottomiin kulmakiviin kuuluvaa kokonaisuutta, albumit Prospekt ja Taantumus. Jälkimmäiseltä löytyvä kappale Valtaisa hahmo kuvastaa bändin tuonaikaista toimintaa osuvasti, sillä maksimalismi oli todellakin saatettu huippuunsa: kappaleet kasvoivat välillä jostakin hyvin pienestä äärimmäisen tiheäksi ja mahtailevaksi äänikudelmaksi, jota rakennettiin noin kymmenen jäsenen voimin. Tähän poppooseen kuului muun muassa näyttelijälegenda Markku Peltola, sekä vakijäseniksi jääneet laulaja-kiipparisti Mika Rättö ja rumpali Tomi Leppänen, joiden preesenssi tulisi vaikuttamaan bändin tulevaan ilmaisuun mitä suurimmin.

Siksi molemmat levyt eivät sisällä pelkästään erinomaisia biisejä, vaan niistä huokuu myös vankka luottamus yhdessä tekemisen voimaan: siihen, miten näin suuren joukon uhraukset tämän hahmon alttarille tuottavat suurenmoisia underground-klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

III: Rituaalifolkia mielen aarniometsistä ja unohtuneilta rämeiltä

Vuoden 2002 Alotus-levyyn mennessä kaikki oli tapahtunut suhteellisen johdonmukaisesti, mutta sitten ideoiden hallinta karkasi käsistä. Tulevina vuosina Lehtisalosta, Rätöstä, Leppäsestä ja Janne Westerlundista koostuva ydinnelikko alkoi tehtailla levyjä, jotka eivät olleet keskenään enää ollenkaan johdonmukaisia ja saattoivat jo itsensä sisälläkin poukkoilla vastakohdasta toiseen.

Circle kokeili montaa tyylilajia yhtä aikaa, ja palasi niihin jos oli tarvis. Vuoden 2002 Sunrisen hennon psykedeeliset folk-palat tuovat mieleen saman ajan Kuusumun Profeetan, mutta vuoden 2003 Guillotinella epävireisten akustisten kitaroiden rikkonainen rämpyttely kuulostaa täydellisen nyrjähtäneeltä hillbillyilyltä. Sen yllä pauhaavat vielä tunnistamattomaksi mongerrukseksi editoidut nauhaloopit. Laajempaa ja kauniimpaa kaarta maalaavat sentään Metsän henget ja Alta rautatammien.

Guillotine oli vain hämmentävä, vuoden 2004 Forest puolestaan karmiva. Kuin yksinäinen haahuilu öisessä metsässä, jossa umpimähkään kantoja ja oksia väistellen haluaa vain kompuroida eteenpäin ja päästä pois. Janne Westerlundin kähinä tulee välillä kuumottavan lähelle ja kolkot perkussiot tuntuvat kolisevan loputtomiin tässä primitiivisessä rituaalissa.

Kuuntele Spotifystä raikkaasta riettaaseen kulkeva Metsän henget, joka saattaa olla yhä paras yksittäinen Circle-kappale, sekä Luikertelevat lahoavat, jossa on kenties maailman raastavin akustinen kitarariffi.

IV: Kun motorinen pulssi vajoaa vellomiseksi

Todennäköisesti jokainen Circlen tunteva ihminen osaa ainakin määritellä bändin musiikin ”junnaukseksi”. Motoriseksi takomiseksi, jota livenä siivittää vielä Mika Rätön ponteva paikallaanjuokseminen. Yhden asian jankuttaminen on ehdottomasti Circleä omimmillaan, mutta samalla se on aina silloin tällöin pyrkinyt purkamaan tuon motoriikan osiin ja tutkimaan jokaista elementtiä omana itsenään.

Pitkin 2000-lukua on bändi tiputellut tällaisia improvisaatioon perustuvia trippejä etupäässä pienissä vinyylierissä, minkä takia fyysisten kappaleiden löytäminen on varsin hankalaa. Mikäli improilut eivät olisi jo itsessään tarpeeksi utuisia, on taltioinneilla ammuttu vielä Rätön ja Lehtisalon munkkimainen messuaminen päin runsailla kaikuefekteillä mukiloitua ääniavaruutta, kuten albumeilla Empire ja Mountain. Lopputulos on hypnoottista kuultavaa.

Kaikkein rohkein ja seesteisin veto on kuitenkin ollut vuoden 2006 Miljard, joka on katalogissa edelleen ehkä epäcirclemäisin. Kaksi tuntia kestävä pianoambient on äärimmäisen haurasta, hienovaraista ja kaunista. Vaikka joku Brian Eno Music for Airportsilla saman onkin jo käytännössä tehnyt, ilmenee Miljardilla jotakin inhimillisempää. Se on kuin lämpimän mökin ikkunasta nähty talvimaisema, jossa jokainen pianon helähdys kuulostaa hankeen putoavalta lumihiutaleelta.

Kuuntele Spotifystä Empire tai Miljardin avausraita Parmalee, joka käsittää kaiken oleellisen.

V: NWOFHM

Junnauksen lisäksi kaikki tietävät Circlen nimihirviöstä New Wave of Finnish Heavy Metal. Häkellyttävän pöyhkeä heviposeeraaminen on ollut monille varmasti keskeisin syy ottaa etäisyyttä kylähulluun ja tuumia, josko hän on kadottanut viimeisenkin tolkkunsa. Niitit ovat sitkeästi roikkuneet bändin univormuissa jo kymmenkunta vuotta, vaikka musiikki ei välillä olisi heviä tai hardrockia nähnytkään.

Visuaalisuus on aina ollut Circlelle tärkeää, eikä spandexeihin ja fetisistisiin niittiasuihin pukeutuminen eroa ilmiönä juurikaan siitä, kun bändi 90-luvulla sonnustautui pimeässä hohtaviin maaleihin.

Kaikki alkoi vuoden 2002 Sunriselta, jonka täysin pitelemätön avausraita Nopeuskuningas potkii kuin tuhatpäinen ratsuväki. Kolmisen vuotta myöhemmin NWOFHM teki toisen täsmäiskunsa Tulikoiran myötä. Ilmiö on toki laajentunut Circlen ulkopuolelle sivuprojekteihin, mutta Circle itse on pyrkinyt vääntämään koko hevimusiikin käsitettä vinoon, sotkemalla päällekäin black metal-sahausta ja synapop-melodioita (Katapult, 2007) tai viemällä sitä myös progressiiviseen ja aikuisrockimpaan suuntaan, kuten ”läpimurtolevyllä” Rautatie (2010) ja kuluvan vuoden toistaiseksi ainoalla studiolevyllä Manner. Riemastuttava NWOFHM-karkelo on myös Lehtisalon sankarin, Jesters of Destiny-mies Bruce Duffin kanssa tehty Hollywood (2008).

Mitä tulee vastustamattoman tarttuviin hittibiiseihin, on NWOFHM-Circlellä niiden suhteen jumalainen vainu:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Loppuun vielä toinen maailmojasyleilevä rokkieepos Manner-albumilta, suoraan Sardinian Dunajam-festarin aivan älyttömän hienoista maisemista.

Video ei ole enää saatavilla

Circle Kuudennen aistin Päälavalla sunnuntaina 29.7. kello 21.

Maisteri sanoo aaa!

Nykykansanmusiikin monitoiminainen tekee paljon ja taidolla. Muotovalio ulosanti jättää tunnelman silti hieman pidättyväiseksi.

Suvi Oskala on vuonna 2010 Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi valmistunut viulisti ja laulaja. Kansanmusiikkipiireissä hänet tunnetaan ehkä parhaiten Polka Chicks -triosta. Sittemmin Kukka Lehto ja Teija Niku jatkoivat duona ja Oskala suuntasi muun muassa perustamaan omaa levymerkkiä Suvi Soundsia.

Paljonpa on Oskala sitten ehtinytkin. Suvi Sounds on kuluneen kevään aikana julkaissut kolme albumia projekteilta, joihin kaikkiin Oskala on musikaalisilla lahjoillaan kontribuoinut. Soolo on nimensä mukaisesti kokeileva soolodebyytti, Gourmet! on suomalais-ruotsalaisen Pelios-trion esikoinen ja Emilia Lajusen kanssa tehty Tyttörinki jatkaa nykykansanmusiikin eturivin duo-projektien sarjaa.

Ennen kaikkea levyillä soi viulu, modernin pelimannin tarpeita vastaava viisikielinen. Melkoinen haaste jo sinällään on saada pelkästä viulunsoitosta niin kiintoisaa, että sitä jaksaisi kuunnella myös soolona tavallisen bändiympäristön ulkopuolella. Tässä Oskala ystävineen onnistuu kohtuullisesti.

Etenkin Pelioksen kappaleissa Oskalan ja Anna Lindbladin viuluduo säestää kekseliäästi mutta riittävän maltillisesti Josefin Petersin lauluja, joita on kerätty Pohjanlahden molemmin puolin. Muutamia omiakin on oheen sysätty. Heti alkuun on Systrarnassa erinomainen bluegrass-tatsi. Myös Elverumsvisanin viuluissa on sopivasti tulisuutta.

Puolivälissä levy uhkaa upota tylsyyteen, mutta slovari Fyra flickor nostaa intensiteettiä ja osoittaa, että rempseän polskameiningin lisäksi viulukaksikko luo hienoja äänimaailmoja myös seesteisemmin. Tordyveln och fluganin symbolinen tarina säätyjen välisestä rakkaudesta on levyn parhaita sävellyksiä ja Bara dun folk-tango kuulostaa puolestaan lähes Yonalta, sisältäen samantehoista jatsahtavaa dramatiikkaa.

Paljaimpana Oskalan viulu soi Soolo-albumilla. On toisinaan hienoa, kun vastaan tulee levy, joka kuulostaa siltä kuin taiteilija olisi jätetty studioon yksin mikin ja soittimensa kanssa ja koostanut intuition tuloksista levyn. Soolon alkupuoli henkii tätä vaikutelmaa. Tuntu punaisen langan täydellisestä hukkumisesta jonnekin viulun ja lauluäänen ulkopuoliseen mustuuteen kiehtoo. Tervetullutta, että pitkästä aikaa joku Akatemian kasvatti tekee jotakin näin avantgardistista.

Tasan 30 minuutin kestossaan albumilta onkin tietoisesti karsittu ylimääräinen haahuilu, mutta minimalististen sävellysten perpetuum mobile voisi toteutua äärimmäisemminkin. Samalla kappaleista on aistittavissa hienoinen arkuus – ikään kuin Oskala ei olisi täysin uskaltanut heittäytyä impronsa syövereihin. Toistuvat, lauletut ”heijaa heijaa” -fraasit rupeavat transsin sijaan lopulta puuduttamaan.

Enemmän substanssia tuo Oskari Lehtosen lyömillä maustettu Peijaiset, jonka yksinkertainen rummut-viulu-konsepti toimii. Siinä arkuudesta alkanut energia vihdoin purkautuu, hiipuen taas sormipianon ja laulun säestyksellä Uinun myötä pois. Päätösraita Aava sen sijaan on toimiva ambient-pala, jonka viululoopit saavat miettimään, olisiko rohkeampi efektien käyttö antanut muillekin biiseille enemmän ulottuvuuksia? Onhan jo Owen Pallettkin osoittanut, miten monipuolista musiikkia pelkällä viululla voi saada aikaiseksi.

Laulajina Oskala ja Josefin Peters ovat teknisesti päteviä, mutta hieman geneerisiä. Petersin soundi jättää kaipaamaan Lena Willemarkin kaltaisia revittelijöitä, eivätkä Oskalan lauluosuudet tuo Soololle mitään erityisen olennaista.

Tyttöringin ulosannista jää päällimmäisenä mieleen se, miten tärkeää tällaisen musiikin kuuleminen livenä on. Suoraviivainen tuotanto luo levylle pelkän yksipuolisen studiosoundin, ilman pienten estradien elävää tunnelmaa. Tämän takia mielenkiinnon ylläpitäminen halki 47-minuuttisen on haastavaa, ja välillä soitto vaipuukin taustamusiikiksi.

Kare Eskolan imelällä saatetekstillä varustetun levyn soitto on huomattavan erilaista Pelioksen viulismiin verrattuna, pyörähtäen välillä jopa klassillisen tulkinnan puolelle. Teksti korostaa, miten vanhojen pelimannien kappaleita soittaa nykyään ”kaksi nuorta, kaunista naista”.

Kun riuskojen jenkkojen ja masurkoiden pehmeämmät sovitukset kuulostavat Nouvelle Vaguelta sovittamassa Dead Kennedysia bossanovaksi, onko sittenkin kyse nimenomaan maskuliinisen latauksen taittamisesta feminiinisempään muotoon? Lampolan polkka tavoittelee sentään rosoisuutta, mutta kuulostaa silti hieman teennäiseltä. Rosoisuuskin halutaan pitää jonkinlaisessa hallinnassa. Kysymys kuuluukin, onko soittotyylin syynä sukupuoli vai pedagogiikka?

Joka tapauksessa, esimerkiksi Mäkelääsen tulopeli ja Madetojan polska nivoutuvat hienosti toisiinsa ollen myös levyn onnistuneimpia tulkintoja. Yli kymmenen minuutin venyvä Polskan on levyn haastavin kokonaisuus, mutta palkitsee. Välisuvannon tummasti risteilevät viulut säilyttävät jännitteen tässä viekkaan melankolisessa sävellyksessä.

Suvi Oskala – Soolo

67 Raikkaan avantgardistista konseptia olisi voinut hyödyntää rohkeamminkin, mutta ideana ja soolouran avauksena levy on kelpo tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

Pelios – Gourmet!

75 Ajoittaisesta pikkusievyydestään huolimatta kolmikon toimivin kokonaisuus. Pohjoismaisella yhteistyöllä saadaan aikaan yksi vuoden tähän asti kiinnostavimmista kansanmusiikkijulkaisuista.

Video ei ole enää saatavilla

Duo Emilia Lajunen & Suvi Oskala – Tyttörinki

59 Kahden viuluvirtuoosin kohtaaminen tuottaa hygieenistä ja välillä komeaakin soittoa, mutta saa väistämättä ajattelemaan, onko tämäkin vain yksi sivuprojekti kymmenien muiden joukossa.

Video ei ole enää saatavilla

Säilyttävätköhän Rättö ja Lehtisalo kappaleideoitaan sukanvarressa?

Satakunnan Asterix ja Obelix tekivät levyn, jolla yhdistyvät duon klassisimmat elementit, mutta jonka sisäistäminen on yhtä hankalaa kuin derivaattojen ratkaiseminen.

Rättö ja Lehtisalo on aina ollut 2000-luvun suurimpien musiikillisten nerojen eräänlainen virkistäytymisprojekti, hyppy kepeään ja viihteelliseen ilmaisuun. Kuin Mozartin Eine kleine nachtmusik tai monet muut wieniläisklassismin teokset, jotka oli lähtökohtaisesti suunniteltu viihdyttäviksi.

Duo onkin toiminut aidon popyhtyeen elkein: debyytin ilmaisu oli vielä primitiivistä ja hapuilevaa mutta yksinkertaisuudessaan toimivaa, ”vaikea toinen levy” oli nimensä mukaisesti vaikea ja rönsyilevä, kolmosalbumi totaalinen täysosuma ja neloslevy mielipiteitä jakanut kummajainen. Matematiikka aloittaa näin ollen puhtaalta pöydältä: livenä niitit ovat vaihtuneet pikkutakkeihin ja tunnelma aikuismaisemmaksi, vaikka levynkannessa kaksikon äpärämutantti asiaankuuluvassa univormussa poseeraakin.

Soundi on silti vakiintunut: höyhenenkevyessä äänimaailmassa risteilevät ilmavat syntikat, Tomi Leppäsen notkea rumpalointi ja helisevät akustiset kitarat. Soitto on tuttuun tapaan hillittömän svengaavaa, mistä kilpa-ajofantasia Le Mans lienee paras esimerkki. Siinä soivat myös Rätölle ja Lehtisalolle ominaiset, nyrjähtäneen nerokkaat nerokkaat melodianpätkät.

Pitkästä aikaa Mika Rättö on keskittynyt myös tarinankerrontaan, häneltä kun tuntuu löytyvän laulu joka aiheelle: Matematiikalla lauletaan itse numerotieteen ja autokisojen lisäksi muun muassa Anne Frankista sekä kieroksi pakotetusta vantaalaisesta autokauppiaasta, joka muinoin oli kunniakas samurai. Aiheet levyllä ovat ylipäätään sangen vakavia. Ehkä porilaiset haluavat osoittaa, että kevyen viihteen lisäksi Rättö ja Lehtisalo voi olla myös tiedostava orkesteri.

Sinisen valon sotilaat palaavat Iranista sinkkiarkuissa, Vihreä vallankumous onkin pelkkää geenimanipulointia ja levyn komeaksi lopuksi sekä vuden 2012 kunniaksi, paholaisen planeetta Nibiru pyyhkii länsimaisen sivistyksen kertaheitolla tähtitomuksi.

Näiden lisäksi moskeijoita ja minareetteja vilisevä Marrakechin kuuman varjoisilla kujilla voisi tarinansa puolesta olla kuin Palefacen levyltä, vaikka kantaaottavuuden sijaan se onkin vain maalauksenomainen tuokiokuva. Silti kappale herättää huomiota, näinä aikoina kun mainitut uskonsymbolit näyttäytyvät eräille välittöminä raivonlaukaisijoina.

Vaikka teksteissä painavaa substanssia onkin, kestää itse biisien omaksumisessa tuhottoman kauan – puolet levystä ei meinaa jäädä mieleen oikein millään. Onkohan syynä se, etten ole oikein muutenkaan hallinnut tuota matematiikkaa?

Hittejä eivät Mika ja Jussi ole lähteneet yrittämäänkään, vaikka Nibirun vastustamattoman eeppisessä kevythevissä onkin potentiaalia tulevaisuuden keikkaklassikoksi.

Myös Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan on karusta teemastaan huolimatta suureelliseksi krautdiscoksi paisuva nappiveto. Slovareista Erään autokauppiaan tarina ja Marrakech jäävät parhaiten mieleen.

71 Matematiikka on ristiriitainen levy. Se on tekijöidensä puolesta hyvinkin tyypillinen, mutta samalla erikoinen: ei mikään pastissi, vaan ilmaisua eteenpäin vievä. Suoraviivainen ja pop, mutta silti hitaasti avautuva. Ehkä tämä on sittenkin se vaikein levy.

Thåströmin huhtikuinen spektaakkeli Tavastialla lukeutunee keikkavuoden kohokohtiin. (Kuva: Mikael Mattila)

Ruotsin suuri ulkopuolinen ei ole vieläkään löytänyt rauhaa, mutta haluaa sinun voivan hyvin. Näin syntyy jälleen yksi vavahduttavan vahva sekä kuulaasti soiva kokonaisuus.

Öisen Tukholman katoilta voi kuulemma ulapalle katsoessaan nähdä kristallilaivojen välkehtivän horisontissa. Södermalm on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta sieltä eteenpäin kulkiessa tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan betonikompleksi Slussen. Sen edessä seisoo yksinäinen hahmo pitkässä mustassa takissa, kuin 1950-luvun film noir -hahmo. Hän vaikuttaa jotenkin poissaolevalta ja vieraantuneelta, vaikka onkin nähnyt maailmaa myös Tukholman ulkopuolelta, Kööpenhaminaa ja Amsterdamia myöten.

Tämä mies tuntuu palaavan runoudessaan yhä uudestaan ja uudestaan noihin Tukholman ulkopuolisiin maisemiin. Kööpenhaminan Vesterbrohon tai Hotel du Nordiin, josta jäi mieleen vahvimmin se, miltä toinen ihminen maistuu. Vaan lauloihan jo Juha Vainiokin, ettei Kööpenhamina ole kuin ennen. Onko maailman, tai etenkin nykyisyyden, riittämättömyys vakavoittanut miehen, ja siksikö hän on palannut etsimään itseään kotikaupungistaan, ajautuen lopulta tähän monoliitinomaiseen risteykseen, kuin urbaani Robert Johnson konsanaan?

Joakim Thåströmin musiikkia leimaa vahva, vilpitön melankolia, kaipuu jonnekin muualle sekä eräänlainen toiseuden ja riittämättömyyden tunne. Nämä elementit yhdistyvät vielä vahvaan omaelämäkerrallisuuteen. Vai mistä muista aineksista syntyisi sellaisia kappaleita kuin Kärlek är för dom, Långtbort, Främling överallt tai Kriget med mig själv?

Myös helmikuussa ilmestyneellä Beväpna dig med vingar -pitkäsoitolla vilisevät paikannimet ja yksinäiset, suorastaan beatnikiaanisen vinoutuneet hahmot, kuten klaustrofobisesti sovitetun Dansbandssångarenin miestenlehtien, Raamatun ja viinan nimeen vannova iskelmälaulaja tai levyn rockeimman vedon St. Ana katedralin mystinen keikariystävä, joka aina katoaa jonnekin – viime kädessä joko wieniläiseen Loos Bariin tai katedraaliin rukoilemaan.

Vaikka miehen historiasta löytyvät sellaiset sukupolvitoteemit kuin Ebba Grön ja Imperiet, ei Thåström ole enää pitkään aikaan – jos koskaan – ollut minkään sortin poptähti. Pikemminkin Leonard Cohenin tai Tom Waitsin kaltainen runoilija, joka sattuu myös laulamaan. Tematiikkakin soutaa samoilla vesillä: syntisessä dekadenssissa, tekopyhissä anteeksipyytöjen pyrkimyksissä sekä rakkaudessa ja rakkaudettomuudessa.

Esikuviinsa Thåström levyllä paljon viittaakin, mutta niistä populaareimmat lienevät The Gun Club (jonka laulajalle Jeffrey Lee Piercelle hän omisti laulun jo Skebokvarnsv. 209-albumilla) tai Nina Simone. Nere på maskinistenin unenomaisessa näyssä kun seikkailevat ruotsalainen runoilija Bertil Malmberg ja saksanjuutalainen toimittaja Kurt Tucholsky, molemmat jo 1900-luvun puolivälissä kuolleita.

Kuitenkin Thåström on ymmärtänyt sen, miten banaalia olisi, jos 55-vuotias perheenisä haluaisi edelleen olla se köpenhaminalaisessa taiteilijayksiössä angstissaan vellova runoilija. Siksi Beväpna dig med vingar onkin paikoin ehkä valoisinta Thåströmiä koskaan – huokuuhan jo levyn nimikin kepeyttä ja idealismia. Vaikka laulaja itse kokeekin olevansa muukalainen kaikkialla, ei hän selvästikään halua levittää asennettaan kaikkialle.

Liikuttavassa rakkauslaulussa Samarkanda taiteilija samaistaa rakastettunsa muihin ikimuistoisiin kokemuksiin, aina John Calen viulismista lapsuuden mansikoihin tai Fellinin La Stradaan. Ja ehkä hän saa eniten tyydytystä silloin, kun hän nimibiisissä kehottaa sinua aseistamaan itsesi siivillä, laululla ja kaikilla unelmilla, tai Låt dom regnassa haluaa suojella itkevää ystäväänsä: ”Såna som du är för snälla för det här”. Kun Thåström kappaleen lopussa huutaa viimeisiä kertoja ”NER! NER!”, nostaa massiivisten jousten taustoittama epätoivoinen karjunta väistämättä niskakarvat pystyyn.

Thåströmin sielukkaan tulkinnan sekä koskettavien tekstien taustalle on hänen luottomiehistään, kuten bob hundin Conny Nimmesjöstä ja Niklas ”Hell” Hellbergistä koostuva orkesteri loihtinut minimalistista kamari-industrialia ja urbaania Berliini-bluesia, jonka monitasoisesta tuotannosta löytyy uusia yksityiskohtia joka kuuntelukerralla. Laahaavia ja pulputtavia, Suicide-henkisiä syntikoita sekä hiljaisia taustakuoroja ja kitararaitoja. Thåströmin sävellykset ovat äärimmäisen pelkistettyjä ja yksinkertaisia, mutta juuri siksi niistä saakin muovattua jylhästi, mutta kuulaasti soivia sovituksia.

Esimerkiksi Låt dom regna on kuin arkaais-urbaani työlaulu, jonka ritualistista tunnelmaa luovat Einstürzende Neubautenilta kalskahtavat perkussiot ja vaivihkaa nousevat, riipivästi junnaavat jouset. Kappale onkin nimibiisin ohella levyn sykähdyttävimpiä hetkiä. Jousisovitukset levyllä ylipäätään ovat yksinkertaisesti häikäiseviä, mistä myös Smaken av dig’n suureellinen elokuvallisuus on todiste.

Nere på maskinisten on niin ikään levyn industrialimpaa puolta, sopien neuroottisine rumpuineen ja kellopeleineen melkeinpä Swansin tuoreimmalle levylle. Kiehtova on myös hieman Berliini-ajan Bowieta muistuttava instrumentaali Brunkebergstorg.

Beväpna dig med vingarin voisi mieltää eräänlaisen Thåströmin nostalgiatrilogian päätösosaksi, sikäli mikäli vastaavia levyjä ei enää tule. Se, Skebokvarnsv. 209 ja Kärlek är för dom nimittäin viittaavat niin paljon toisiinsa. Niissä muistellaan laulajan tai laulajan esittämien hahmojen mennyttä elämää, tai reissataan eri paikkoihin etenkin Tanskassa tai Ruotsissa. Junalla on tärkeä symboliarvo, ja siihen noustaan myös tämän levyn päätöskappaleessa Sluta när jag vill.

Biisissä onkin hieman ilkikurinen pohjavire. Se on kuin rehvakkaan nistin julistus, mutta samalla myös lauluntekijän oma manifesti. Lauloihan hän jo edellisalbumilla, miten hän elää hiljaista elämää perheensä parissa, ollen ”typiskt svensk”. Mutta jos Thåström on kaikkien näiden vuosien jälkeen kykenevä tekemään näinkin suuria levyjä, voisi toivoa, ettei hän lopettaisi aivan vielä.

91 Beväpna dig med vingar on ehdottomasti vuoden tärkeimpiä julkaisuja. Se huokuu urbaania ja viipyilevän öistä tunnelmaa, mikä toisaalta rajoittaa sen ulottuvuuksia toimia muissa ympäristöissä. Mutta kunhan sen antaa koskettaa siinä omimmassa tunnelmassaan, on vaikutus voimakkaampi kuin millään muulla pitkään aikaan.

Video ei ole enää saatavilla