Bon Jovi pusertaa Kultsalla pakolliset hiet. Kuva: Albert Lindqvist.

Olisitko sinä halunnut nähdä Bon Jovin, Metallican, AC/DC:n tai Queenin intiimeissä Kulttuuritalo-olosuhteissa?

Helsingin Kulttuuritalolla on pidetty rock-konsertteja jo 60 vuoden ajan. Salin 1 500 -paikkainen katsomo oli 1970–1980-luvuilla passelin kokoinen lupaaville ulkomaalaisartisteille, joille Tavastian 700 hengen kapasiteetin toivottiin olevan liian pieni. Klubikeikan takiahan Itämerta ei kannattanut kustannussyistä ylittää, varsinkin kun tuohon aikaan kiertueella kulki mukana kuorma-autollinen ääni- ja valotekniikkaa, toisin kuin vielä 1960-luvulla.

”It’s a long way to the top If you wanna rock ’n’ roll”, lauloi AC/DC:n Bon Scott aikoinaan. Tässä esiteltävät myöhempien aikojen pyhät rock-ikonit oppivat saman viimeistään Suomen-ensivierailuillaan. Kiitämme keikkapromoottoreita – näissä tapauksissa Antti Einiötä (Artistit/Metronome) ja Lido Salosta (Pop Office) – riskinottohalusta sekä artistien levy-yhtiöitä kiertueiden sponsoroinnista, mikäli sellaista tapahtui.

HS 14.5.1985.

#1 Bon Jovi 14.5.1985

Yleisömäärä: 500–600 (~37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: 7800° Fahrenheit (julk. 04/1985)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Bon Jovi (06/84) #18, Runaway (06/84, single) #23

Bon Jovin Suomen-debyyttikeikan vähäinen yleisömäärä on hieman yllättävä ilmiö. Toki bändi oli tuolloin tunnettu vain yhdestä biisistä, mutta Runaway-hitti oli enemmän kuin muilla tässä artikkelissa mainituilla bändeillä oli tarjota. Vuonna 1985 hevikuumekin oli jo iskenyt Helsingin yläastelaisiin. Eddie-monsterit irvistivät farkkuliivien selkälipuissa ja KISS näytti kieltä rintanapeissa. Sifonkihuivitytöt kuuntelivat toki Dingoa, mutta jotkut varhaisomaksujat myös Bon Jovia.

Tällaiseen kulttuuriympäristöön New Jerseyn lupaus saapui, vaikkei toteutuneen yleisömäärän perusteella kovin moni heitä osannut Kultsalle kaivata. Tyttöenemmistöinen yleisö otti bändin vastaan rauhallisesti – tai innostuneesti, riippuu minkä arvostelun lukee. Esimerkin valitsen hauskimmin kirjoitetusta keikkaraportista:

”Kultsalle ei tosiaan tarvittu edes järjestysmiesmuuria – sen verran kesysti vajaa salillinen otti vastaan Bon Jovin melodisesti ja teknisesti kypsän, mutta luonteeltaan perin tusinamaisen ja laskelmoidun tuntuisen heavyn.

Bändi pusersi itsestään lavan reunalla toikkuneen vodka-pullon voimalla pakolliset hiet, vaikkei vastaanotto kovinkaan kaksinen ollut. Toisenlaiseen on totuttu. […]

Kiertueet Kissin ja Scorpionsin kanssa ovat hioneet Bon Jovista kieltämättä ammattitaitoisen ryhmän, jolla oli vain lavallakin ikävänä tapana pyrkiä näyttämään, mitä kukakin osasi soittaa ja kuinka paljon. Taitavaa – vaan auttamatta tylsää. […]

Kysymys, jonka voisi esittää yleisönkin muodossa: missä on kaikki ns. positiivinen aktiivisuus? Nykynuorisolle näyttää riittävän, että se pääsee kerran kuussa maksamaan liki satasen hevi-konserttiin ja kerjäämään huutaen kieli pitkällä kuin entinen koira artistin suurinta hitintapaista – Bon Jovin kohdalla Runawayta.”
– Joose Berglund / Iltalehti (15.5.1985)

Seuraavana vuonna Bon Jovi julkaisi Slippery When Wet -albumin, eikä yhtyeen ole sittemmin tarvinnut kärsiä yleisökadosta, saati välittää kriitikkojen mielipiteistä – jos niin ovat koskaan tehneet.

Listamenestys heti keikan jälkeen: 7800° Fahrenheit (5/85) #6

Bon Jovin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Cross Road (1994, kokoelma), 123 354 kpl. Kaikkien aikojen 3. myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 44 000 (Olympiastadion, 2008 ja 2011)

HS 13.12.1984.

#2 Metallica 16.12.1984

Yleisömäärä: 300–400 (~23 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Ride the Lightning (julk. 07/1984)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

Metallican ensimmäisistä levyistä julkaistiin joitakin arvosteluja suomalaisissa musiikkilehdissä, mutta lähdetään siitä, että vuonna 1984 bändi oli täällä marginaalimetallipiirien ulkopuolella täysin tuntematon.

Tai sen vauhtimetallista ei vain pidetty, vielä. Yleislehdistömainintojen mukaan Metallica nimittäin esitti Kultsalla ”Väärää metallia!” ja ”Äänisaastetta”, ja tuottajavelho T. T. Oksalankin mukaan konsertti oli ”tuubillinen mätitahnaa”. Rumban Zeus Mattila eli sentään heviajan hermolla ja julisti tapahtuneen olleen ”SILKKAA MURHAA!”. Tuolloin ehkä luetuimmat konserttiarvostelumediat, Helsingin Sanomat ja Soundi, eivät vaivautuneet paikalle.

Aikalaislähteet ovat yksimielisiä siitä, että Kultsalla oli Ilmestyskirjan neljän hevosmiehen lisäksi vähän porukkaa, mutta katastrofaalisen tyhjäksi salia ei luonnehdittu. Tarkkoja katsojalukuja ei ole löytynyt, koska Kulttuuritalon toimintakertomukset ovat tuolta ajalta kadonneet eikä Lido Salosen Pop Office -ohjelmatoimiston kirjanpitotietoja ole olemassa.

Lido muistelee tapahtunutta elämäkerrassaan:

”Metallica oli mun akilleen kantapää. Roudasin bändin tänne kolme eri kertaa, ja suomalaisjuntit eivät ymmärtäneet bändistä yhtään mitään. Metallican Kulttiksen konsertissakin oli vain muutama sata ”selvännäkijää”. […] Metallica tuotti mulle satojentuhansien tappiot. Uskoin kuitenkin, että bändistä tulee vielä suuri nimi. Halusin olla niiden ensimmäisiä kummisetiä Pohjolassa ja kustansin härkäpäisesti niiden keikkoja, vaikka eihän se mua enää mitenkään hyödyttänyt, painvastoin. Muistin kuinka olin itse pikkujätkänä tsekannut Jimi Hendrixiä ja Queenia Kultsan lavalla. Kumpikin oli vetänyt noin parisataa [Hendrixin keikalla oli 1 200 katsojaa –toim.huom.]. Mutta ei kai sille voi mitään, että suomalaiset on oikeita virtahepoja.”
– Lido Salonen: Elämä jota en olisi tahtonut elää (WSOY, 2001)

Erikoista kyllä, Lido ei laittanut Hesariin Metallicasta ilmoitusta keikkapäivänä, vaikka lippuja olisi piisannut. Eikä kahtena edeltävänäkään päivänä. Markkinoinnin puute selittänee osaltaan väen vähyyttä.

Seura-lehden mukaan Metallica keräsi Kultsaa edeltäneille Tarvasjoen ja Nivalan keikoile ”yhteensä noin tuhat fanaattisinta diggaria”, kun taas Kulttuuritalolla oli tästä ”pelkät rippeet”.

Cliff ’Em All! Kuva: Albert Lindqvist

Olitko paikalla? Jos kyllä, kerropa tämän jutun kommenttikentässä miten paljon Kultsalla oli mielestäsi katsojia. Eli mikä seuraavista yleisömäärävaihtoehdoista on lähinnä oikeaa:

A) 300–400 metallimiliisiä (~23 %)
B) 400–500 tulitaistelijaa (~30 %)
C) 500–600 salamaratsastajaa (~37 %)
D) Muu, mikä?

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

Metallican myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Metallica (1991), 112 856 kpl. Kaikkien aikojen 7. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 9

Suurin keikkayleisö: 60 000 (Pori, 2009). Kaikkien aikojen toiseksi suurin maksullinen yleisömäärä Suomessa. (Madonnalla oli samana vuonna Jätkäsaaressa 85 000 katsojaa.)

HS 15.9.1977.

#3 AC/DC 19.9.1977

Yleisömäärä: 550 (37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Let There Be Rock (julk. 07/1977)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

AC/DC ja sen tuotanto olivat syyskuussa 1977 suomalaisille tuiki tuntemattomia. Ilmeisesti paikalle tultiin – ne harvat jotka tulivat – tsekkaamaan ilmoituksissa luvattu ”tosikova live-bändi”, mikä se sattuikin olemaan. Jotkut odottivat kuulevansa punkia. Help!-lehti toimi konsertin sponsorina ja jakoi kuorma-autolla keikalle ilmaislippuja koulujen pihoilla. Myös Finnlevy jakoi tukuittain lippuja lähipiirilleen ja kenelle vaan, joka suostui tulemaan keikalle.

Toimittajatkin olivat aivan kuutamolla. Katsomossa oli useita kriitikoita, mutta vain Help! ja Helsingin Sanomat kirjoittivat keikasta arvion – eikä niissäkään puhuttu mitään järkevää konsertin musiikkisisällöstä. Itse asiassa kukaan vuosien varrella haastattelemistani paikallaolijoista ei ole muistanut AC/DC:n Kultsan-keikalta yhtään biisiä. Mutta tämä ei ole ihme, koska yhtyeen levyjä ei liene ollut Suomessa saatavissa laajemmalti, jos lainkaan.

Sen sijaan seuraavat yksityiskohdat keikalta yleensä muistetaan:

– AC/DC soitti kovaa. Tosi kovaa. Ehkä kovempaa kuin kukaan ikinä missään.
– Angus kipitti langattoman kitarasoolonsa aikana ympäri Kultsan tyhjiä lehtereitä.
– Ei muuta.

Kultsalla oli myös Musa-lehden toimittaja Pekka Koskivaara, joka on muistellut keikkaa Live in Finland -ryhmässä seuraavasti:

”Katsoin kaksi ensimmäistä biisiä, sitten marssin ulos täysin varautumattomana infernaaliseen mekkalaan, jota puolityhjä sali vielä korosti. Lattia tärisi kahvionkin puolella. Epätodelliseen volyymiin liittyi huvittunut epäusko: koulupoika-asuun sonnustautunut laulaja/kitaristi riehui pitkätukkaisten hippiretkujen edessä. Ovatko tosissaan?! Eipä ollut yhtyeestä sen kummempaa etukäteistietoa kuulokuvista puhumattakaan.”

Paikalla oli yksi valokuvaaja, mutta kuvabudjettimme ollessa nolla euroa esitämme ohessa Angus Youngin suomalaisille piirtämän omakuvan.

Help! (11/1977).

AC/DC:n aikaansaaman mekkalan seurauksena Kulttuuritalo antoi puolen vuoden porttikiellon kaikille rock-konserteille.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

AC/DC:n myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: The Razor’s Edge (1990), 63 926 kpl. Kaikkien aikojen 69. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 8

Suurin keikkayleisö: 55 000 (Hämeenlinna, 2015)

HS 25.11.1974.

#4 Queen 25.11.1974

Yleisömäärä: 670 (45 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Sheer Heart Attack (julk. 11/1974)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Killer Queen (11/74, single) #16

Queen oli ensivisiitillään Suomessa harvoille tuttu tapaus, muttei täysin tuntematon. Täkäläinen musalehdistö ei ollut huomannut yhtyeen olemassaoloa, mutta Killer Queen -sinkku oli juuri noussut brittilistoille ja alkanut saada soittoaikaa Ylenkin ohjelmissa. Muutamia suomalaisfaneja oli jopa bändiä vastassa Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Tältä pohjalta Kultsan kehnoa yleisömenestystä voi pitää lievästi yllättävänä, varsinkin kun syksyn 1974 muut rock-konsertit (mm. Status Quo, Suzi Quatro, Frank Zappa ja Sweet) olivat myyneet Helsingissä hyvin. Queen-lippujen hinnat olivat aikakaudelleen normaalit 23 ja 20 markkaa.

Keikka sujui kuitenkin kivasti ja muusikot ilmoittivat olleensa tyytyväisiä tapahtuneeseen. Arvostelut olivat myönteisiä ja musiikkia kiiteltiin, mutta bändin lavaeleiden moitittiin olleen persoonattomia ja omaperäisyyttä puuttuvan.

”Persoonaton” Freddie Mercury voimaposeeraa. Kuva: Anders Gästgifvars.

Suomalaisyleisö istui tietenkin perinteisesti paikoillaan vahtimestarien tiukassa valvonnassa. Pihaustakaan ei päästetty edes encorena esitetyn Jailhouse Rockin kertosäkeen aikana, vaikka Freddie pyysi. Konsertin päätyttyä rumpali Roger Taylor oli mielissään, kun Kultsan edustalle jääneet tytöt huusivat hänen nimeään.

Huonomminkin olisi voinut mennä. Helsinkiä seuranneet konsertit Kööpenhaminassa ja Oslossa jouduttiin perumaan, kun Queenin tekniikkarekasta höyläytyi puolet pois sillanalitustilanteessa. Harmi sinänsä, koska Billboard-lehden mukaan Köpiksen Tivolin-keikalle oltiin myyty ennakkoon kokonaista 17 lippua.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Sheer Heart Attack (12/74) #7

Queenin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Greatest Hits 2 (1991, kokoelma), 149 622 kpl. Kaikkien aikojen myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 25 000 (Kaisaniemi, 2016)

Bonus! Kuningattaren puhe

Nykyään BusinessFM-radioaseman ohjelmajohtajana toimiva Juha Kakkurikaan ei päässyt kitaratunnin takia Queenin keikalle, mutta hoiti itsensä 12-vuotiaan määrätietoisuudella Hotelli Inter-Continentalissa järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

”Päivää, paria ennen konserttia kuulin radiosta Jake Nymanin ohjelmassa Queenin Brighton Rockin. Biisi oli minusta niin kovaa kamaa, että minulla tuli halu saada yhtyeen nimmarit, vaikkei minulla muuten ollut bändistä mitään hajua, enkä ollut heistä ikinä kuullut. Aloitin jäljittämisen soittamalla Musiikki-Fazerille. Sieltä kerrottiin, että bändin levy-yhtiö on EMI. Niinpä soitinkin sitten sinne. Pyysin vaihdetta yhdistämään henkilölle, joka hoitaa Queen-yhtyeen asioita. Tällaiseksi henkilöksi osoittautui Uffe Ahrenberg, joka kutsui minut bändin lehdistötilaisuuteen. Ja tietenkin, kun kysymyksessä oli lehdistötilaisuus, otin kasettimankkani mukaan…”
– Juha Kakkuri (15.5.2018)

Ja tältä tuo yksi varhaisimmista säilyneistä Queenin haastattelunauhoista kuulostaa. Haastattelijan revolveritekniikka on kadehdittavan ujostelematon: ”What you like about Finland?”, ”Do you know the Jake Nyman?”, ”Do you like any candy?”

Video ei ole enää saatavilla

Haastattelu: Juha Kakkuri, kuvat: Anders Gästgifvars

”Bye!”

Listalähteet: http://suomenlistalevyt.blogspot.fi http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/ulkomaiset/

Queenin ja AC/DC:n keikoista voi lukea tarkemmin Live in Finland 1955-1979 -kirjasta. Tekeillä on myös Live in Finland II -työniminen teos, joka tulee käsittelemään ainakin 1980-luvun kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa. Se ilmestyy, kun se on valmis, sanoisi Max Payne.

Motörhead Giants of Rockissa. Kuva: Ville Ketonen.

Ulkomaiset keikkavieraat ovat rokanneet Suomea jo kuusikymmentä vuotta. Vaan mitä jäi kotimaiselle konserttikävijälle käteen, kun vuosikymmenet ovat haalistaneet muistot ja Suosikitkin on viety kierrätykseen? Parhaimmillaan mustaa vinyylikultaa ja hopeakiekkoja!

Seuraavassa tutustumme käänteisessä aikajärjestyksessä olennaisimpiin Suomessa äänitettyihin ulkomaisten artistien tai yhtyeiden livelevyihin. Keskitymme 1900-luvun pop- ja rock-keikoista tehtyihin virallisiin, kokonaisia konsertteja edustaviin äänilevyjulkaisuihin. Olennaisimpia nämä ovat vähintään sikäli, ettei muita mainitut kriteerit täyttäviä livelevyjä liene olemassa.

#1 Motörhead – Nö Sleep at All (GWR Records, 1988)

2.7.1988, Giants of Rock, Ahveniston moottoristadion, Hämeenlinna

”It’s too fucking hot in this… freezing country!”
– Lemmy Kilmister Hämeenlinnassa

”Why Finland? Why not”, perustelee Lemmy kansiteksteissä, kun häneltä on kysytty, miksi Motörhead äänitti toisen virallisen livelevynsä ”Helsingissä”. No, Helsinki tai Hämeenlinna, Suomi mainittu. Kitaristi Würzel jatkaa: ”Kaikki tekevät livelevynsä Hammersmith Odeonilla, Fillmore Eastissa, Budokanilla ja muissa hienoissa paikoissa. Joten me päätimme äänittää levyn Suomessa.”

Omaelämäkerrassaan Lemmy antaa kuitenkin ymmärtää, että äänittäminen Suomessa oli virhe, joka kostautui surkeina myyntilukuina, vaikka levy on ”ihan hyvä”. Äänitys on raakaa Motörhead-laatua, mutta bändi itse oli jotenkin pettynyt soundiin. Lemmyn mukaan siksi, että miksaaja otti bändin mielipiteet liikaa huomioon levyä työstäessään.

Helsingin Sanomat 22.6.1988.

Bändi olisi halunnut julkaista tuolloin toista kertaa järjestetyssä Giants of Rock -festareilla äänitetyn Traitor-biisin sinkkuna, kun taas levy-yhtiö oli Ace of Spadesin kannalla. Sinkku jäi julkaisematta ja Nö Sleep at All jäi Motörheadin viimeiseksi levyksi GWR Recordsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Suomessa on hevattu livelevyillä myöhemminkin. Iron Maidenin A Real Live/Dead One -levyillä (1993) julkaistiin viisi Helsingin Jäähallissa vuonna 1992 äänitettyä biisiä. Scream for me Finland!

#2 Frank Zappa – You Can’t Do That on Stage Anymore, Vol. 2 (Rykodisc, 1988)

22.–23.9.1974, Kulttuuritalo, Helsinki

”We have now a special request. No you better leave the lights on on stage ‘cause we have to read this music. We have never played it before.”
– Frank Zappa ennen Satumaa-tangoa

YCDTOSA 2 lienee arvostetuin Suomessa äänitetty livelevy, ainakin muusikkopiireissä. Frank Zappalla oli tapana äänittää konserttejaan aina tilaisuuden tullen ja näin tehtiin myös Kulttuuritalolla vuonna 1974, kun hän saapui toista kertaa Suomeen.

Kaikki kolme kahden illan aikana soitettua, loppuunmyytyä konserttia äänitettiin Kultsan kellarissa sijainneessa studiossa ja niistä tehty koostelevy julkaistiin 14 vuotta myöhemmin. Inca Roads -kappaleen Kultsalla äänitetty, ikoniseksikin kutsuttu kitarasoolo tosin kuultiin jo One Size Fits All -studiolevyllä vuonna 1975. Keikat äänitti sittemmin Takomo-studiota johtanut Jukka Teittinen, ja Finnlevyn studiovuokra hoidettiin Zappan roudarin toimittamalla muovikassillisella seteleitä.

Frank Zappa Kulttuuritalolla. Kuva: Anders Gästgifvars.

Levy on silkkaa Zappaa. Musiikillista kujeilua, yllätyksellisiä sävelkulkuja ja tolkuttomasti tahtilajivaihdoksia. Kansiteksteissä muistellaan, että Kultsan-konsertit olivat kivoja, vaikka laulaja Napoleon Murphy Brockilla oli keuhkokuume ja Hotellin Hesperian portsari oli kyynelkaasuttanut bändin valomiestä edellisenä iltana.

Suomessa levy muistetaan erityisesti Zappan versioimasta Satumaa-tangosta, jonka hän otti ohjelmistoon vierailua isännöineen Matti Laipion ehdotuksesta. Zappa oli aiemmin käynyt Vanhassa Maestrossa tutustumassa suomalaiseen humppakulttuuriin ja innostui oitis ideasta Satumaahan siis hankittiin nuotit ja bändi harjoitteli kappaletta Kultsalla etukäteen rumpali Matti Koskialan opastuksella. Lopputulos on kaikkien kuultavissa.

Helsingin Sanomat 16.9.1974.

Kultsan keikkayleisössä istui myös eräs Roger Bennett. Tämä Suomeen tyttöystävänsä perässä päätynyt amerikkalainen harrastelijasaksofonisti oli kuunnellut ahkerasti Allman Brothersin At Fillmore East -livelevyä, jolla yleisön edustaja vaatii äänekkäästi saada kuulla suosikkikappaleensa. Tästä inspiroituneena Rogerkin korottaa äänensä biisien välisenä hiljaisena hetkenä, mistä seurasi Zappa-piireissä legendaksi noussut dialoginpätkä:

Roger: Whipping post!
FZ: Say that again, please?
Roger: Whipping post!
FZ: Whipping post? Ok, just a second. Oh sorry, we don’t know that one. Anything else? Hum me a few bars of it. Please. Just show me how it goes, please. Just sing me Whipping Post and then maybe we’ll play it with you.
Roger: Uu-uu-uuu!
FZ: Thank you very much. And now… Judging from the way you sang it, it must be a John Cage composition, right? Here we go, Montana. One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, FZ keskeyttää] Hold it, hold it. We can’t possibly start off the song like that. Good god, that’s inexcusable. What happened to you last night? George has a tape of it? Okay, we use that in the second show. Ready, Montana. Wait a minute, Whipping Post. No, Montana.
FZ: [Montana alkaa, nopeasti, FZ keskeyttää] It’s too fast for you? One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, hitaasti] I might be moving to Helsinki soon… Just to raise me up a crop of dental floss… Raising it up… Waxing it down… Tying it to the whipping post, in the middle of town…

Zappaa jäi ilmeisesti kaivelemaan, ettei tunnistanut Whipping Postia, joten hän otti sen myöhemmin vakionumeroksi keikkaohjelmistoonsa. Suomalaisyleisö pääsi kuulemaan kappaleen Jäähallissa vuonna 1988. Toivottavasti myös Roger.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2013 Zappan perikunta julkaisi Road Tapes, Venue #2 -albumin, joka on äänitetty Finlandia-talolla 23.–24.8.1973. Paikallaolijoiden mielestä tämä Zappan ensimmäinen Suomen-konsertti oli hänen parhaansa. Suomalaisia kosiskellaan All Skate/Dun-Dun-Dun (The Finnish Hit Single) -nimisellä sävelteoksella.

#3 Klan – Live Finland 1972 (GAD Records, 2016)

28.8.1972, Finlandia-talo, Helsinki

”Tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy-dyt-tyy-dyt-tyy”
– Marek Ałaszewski kappaleessa Good News

Puolalainen Klan oli lyhytikäinen, progressiivista rockia esittänyt kulttibändi, joka oli hajonnut vuotta aiemmin, kun se kutsuttiin konsertoimaan Helsingin Juhlaviikkojen Eastern Pop -konserttiin. Klanin alkuperäinen laulaja-kitaristi Marek Ałaszewski ei antanut yhtyeen olemassaolon puutteen vaikuttaa kansainväliseen läpimurtomahdollisuuteen, vaan keräsi ympärilleen satunnaisia jazz-muusikoita ja hyppäsi Moskovan-junaan. Finlandia-talollekin päästiin lopulta, vaikka neuvostokansalaiset olisivat halunneet ostaa puolalaishipeltä farkut jalasta, kertoo levyn kansilehti.

Klan Finlandia-talolla. Kuva: Reijo Porkka.

Levyllä on viisi biisiä, joista neljä sai tällä keikalla ensimmäisen ja viimeisen esityksensä. Viideskin oli esitetty aiemmin vain Puolan radiossa, puolaksi. Levyn saatesanojen mukaan bändi ei harjoitellut kappaleita yhdessä lainkaan, koska jazzarit kokivat, että on parempi antaa mennä vaan. Tavoitteena oli kuulemma soittaa Suomen ilmastoon sopivia kaleidoskooppimaisia värejä ja tunnelmia. Jossain primitiivisen avantgarde-rockin ja free jazzin välimaastossa tässä kai liikutaan. Marekin Teisco-kitara saa kyytiä kontrabasson jousella.

Helsingin Sanomat 1.5.1972.

Äänitteellä ei kuulla lainkaan välispiikkejä, ja pikantilla puolalaisaksentilla lauletut englanninkieliset lyriikat ovat hankalasti kuultavissa, saati ymmärrettävissä. Fraasi ”my independence seems to vanish in the haze” toistuu muutamassa kohdassa, eli The Beatlesin tuotanto lienee lammasmaiselle laulajalle tuttua.

Video ei ole enää saatavilla

Puolalainen GAD Records on ainoa ulkomainen levy-yhtiö, joka on viime vuosina julkaissut Ylen radioarkiston pop- ja rock-tallenteita virallisesti. GAD on julkaissut myös tšekkiläisen Jazz Q Prahan jazzrockausta Pori Jazzista, ja luvassa on vielä samanmaalaisen Blue Effectin progeilua Kulttuuritalolta, molemmat vuodelta 1972.

#4 The Pink Fairies – Finland Freakout 1971 (Major League Productions, 2008)

21.8.1971, Ruisrock, Saaronniemi, Ruissalo, Turku

”Moi! Hello! Everybody allright? Nice one. We’d like to start off with some rock and roll. We throw it out, you throw it back. We just have to fix the ground so the bass player does not become electrocuted… It’s nice to be in Finland. Beautiful trees. Beautiful rivers. Beautiful lakes. Beautiful people. Turn off your minds, relax and float down stream.”
– Paul Rudoph keikan alkuspiikissä

The Pink Fairiesin rumpali Russell Hunter muistelee CD:n kansilehdessä lämpimästi Ruisrockin raikasta vuoristoilmaa, lentokentän aseistettuja vartijoita, veitsitappelua tarjoilijan kanssa sekä tyypillisen itäeurooppalaista turkulaishotellia, jonka ikkunan läpi joku heitti television yhtyeen hengaillessa kadulla. Hunter kertoo myös joutuneensa lainaamaan keikalla Juicy Lucyn Ludwig-rumpusettiä, koska hänen omansa ei koskaan saapunut Suomeen. Ainakin viimeksi mainittu muisto pitää paikkansa.

The Pink Fairies Ruisrockissa. Kuva: (CC BY 4.0) Museoviraston kuvakokoelmat, Heikki Innanen.

Duncan Henderson puolestaan luulee osallistuneensa tuolloin Suomen ensimmäisille popfestivaaleille ja muistaa reissulta kalliin alkoholin, piilopössyttelyn lentokoneessa ja Canned Heatin roudareilta saadun kristallimetamfetamiinin, jonka voimalla hän valvoi kolmipäiväisten festarien läpi. Kuulostaa siltä, että basisti on intohimoisena ihmisenä hakeutunut uusien kokemusten pariin.

Helsingin Sanomat 19.8.1971.

Levy miellyttänee psykedeelisen noise-rockin ystäviä. Äänitteellä kuuluva hälytysajoneuvon sireeni säestää osuvasti Uncle Harry’s Last Freakout -kappaleen esittelyspiikkiä. Tuolloin toista kertaa järjestetyssä Ruisrockissa nimittäin syntyi kaikenlaista hässäkkää, kun paikalle saapui yli 100 000 katsojaa, vaikka kymmeniä tuhansia vähempään oli varauduttu.

Video ei ole enää saatavilla

Yle äänitti lähes kaikki Ruisrockin esiintyjät vuosina 1970–1971. Tämä on toistaiseksi ainoa arkistonauhoilta tehty virallinen julkaisu, mutta luvattomia Ruisrock-livelevyjä on julkaistu myös Colosseumilta, Canned Heatilta, Fairport Conventionilta ja Jeff Beck Groupilta.

#5 Renaissance – Past Orbits of Dust (Troubadour/Easy Action, 2012)

30.5.1969, Kulttuuritalo, Helsinki

”Please, do not forget the name Renaissance. Because we have only been together for two weeks and it’s all very new for us. It’s our fourth job playing to an audience and we think you are beautiful audience.”
– Keith Relf loppupuheenvuorossaan

Renaissance oli siitä erikoinen keikkavieras, ettei kukaan ostanut keikkalippua nähdäkseen heidät Kultsalla. Yhtye nimittäin esiintyi John Mayallin yllätyslämppärinä, eikä Renaissancea mainittu keikkailmoituksissa. Yhtyeen perustajat, Yardbirdsistä tutut Keith Relf ja Jim McCarty toimivat myös Mayallin säestäjinä tällä keikalla. Taustalaulajana toimi Keithin sisko, Jane Relf.

Renaissance Kulttuuritalolla. Kuva: Seija De Rybel.

Levy sisältää biisejä muualtakin, mutta Kultsan-konsertin ohjelmisto koostui kahdesta pitkästä, klassissävytteisestä proge-eepoksesta, joita on maustettu huuliharpulla, ehkäpä bluesyleisön mieliksi. Aikalaistodistusten mukaan Bullet-kappaleen lopussa kuultava säröbassosoolo sai kuulijat hypähtämään häiriintyneesti penkeiltään, mutta yksi yleisön jäsen kuuluu ulvovan innostuksesta.

Helsingin Sanomat 30.5.1969.

Vastaavanlaista pörinää Kultsalla kuultiin seuraavan kerran vasta kasarihevibändien esittämänä. Albert-nimellä sittemmin tunnetuksi tulleen Pekka Järvisen kerrotaan pöllineen kyseisen särkijäpedaalin keikan jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Ruisrockien ja Pori Jazzien lisäksi Yle äänitti 1960- ja 1970-luvuilla usein Kulttuuritalon pop- ja rock-konsertteja. Vain osa näistä arvioitiin aikoinaan radiointi- tai edes arkistointikelpoisiksi, eikä esimerkiksi Jimi Hendrixin Kultsan-konsertti valitettavasti kuulunut tuohon joukkoon. Bootlegeja on löydettävissä netin uumenista ja joskus levykaupoistakin, mutta virallista Live in Finland -levyjulkaisua odottavat yhä muun muassa The Spencer Davis Group, American Folk Blues -festivaalit, John Mayall’s Bluesbreakers, Steppenwolf, Fleetwood Mac, Ten Years After, Rory Gallagher, MAN ja Camel.

BONUS! Lello “The King” Tartarino – Live at the Hesperia Nightclub (Finnlevy, 1977)

15.–17.7.1977, Hotelli Hesperian yökerho, Helsinki

”Okayyy. Kiitos! Thank you very much. Now I’m going to sing Volare, and we… I would like to sing all together when the… after the intro, after the introduction, where the… You see, you look at me, I give you sign, where I say voo-laa… We sing all together. Okay?”
– Lello ohjeistaa Hesperiassa, turhaan. Yleisö alkaa kailottaa väärässä kohdassa.

Italialainen showmies Lello operoi popin ja rockin tuolla puolen, mutta Münchenin Bayerischer Hofissa hän oli Kuningas. Mikäli lehti-ilmoituksia on uskominen, tytöt eivät voineet vastustaa Lelloa, eivätkä pojat tyttöjä. Kuningas Tartarino viihdytti Hotelli Hesperian yökerhovieraita vuosina 1975–1984, aina kuukauden verran kerrallaan. Lellon ohjelmisto koostui persoonallisesti svengaavista latinorytmeistä ja ihastuttavista amerikkalaisista ikivihreistä, sekä kaikesta siltä väliltä.

Helsingin Sanomat 14.8.1981.

Näin kovaa kamaa on turha etsiä Spotifystä. Livevinyylin ja -kasetin kansiteksteissä Lellon Helsingin-mainetta luonnehditaan lähes legendaariseksi, olihan hän Suomessa jo kolmatta kertaa. Tämä lienee totta, koska levytysvuonna 1977 orkesterinjohtaja Tartarinoa ei koettu tarpeelliseksi mainostaa omalla Hesari-ilmoituksella, vaan minikokoinen nimimaininta ravintolalistauksissa riitti.

Kuningas Tartarinon kerrotaan esiintyneen Hesperian lisäksi yökerhoissa Japanissa, Meksikossa, Euroopassa ja Kaukoidässä, toisin sanoen menestyksellisesti kaikkialla. Finnlevyn saatesanojen mukaan Lellon levy on tehty tavallaan yleisön pyynnöstä.

Video ei ole enää saatavilla

Keskustelu Suomen kansainvälisestä keikkahistoriasta jatkuu Facebookin Live in Finland 1955–1999 -ryhmässä.