Takapuolella voi tehdä vaikka mitä. Siitä voi myös kirjoittaa lauluja, kuten 30-vuotisjuhlavuottaan viettävä vaasalainen Klamydia on tehnyt läpi uransa.

Takapuoli on hyödyllinen asia. Sen kautta voi ulostaa, päästää ilmoja pihalle, annostella lääkkeitä ja mitata lämpötilan (omansa). Siellä voi salakuljettaa huumeita ja sinne voi laittaa vaikkapa peniksen. Siitä voi myös kirjoittaa lauluja, kuten vaasalainen pers(e/u)punkbändi Klamydia on tehnyt läpi uransa.

Klamydian suhde takapuoleen on intiimi, ellei jopa pakkomielteinen. Perse vilahtelee bändin sanoituksissa niin tiuhaan ja niin monin lempinimin – ”kakkendaaliluukku” ja ”aromipesä” vain muutamia mainitaksemme – että Nuorgamin tutkivat journalistit Mervi Vuorela (teksti) ja Antti Koivumäki (kappaleiden seulonta) päättivät kahlata läpi Klamydian tuotannon ja listata sieltä löytyvät perseviittaukset.

#1 Perseeseen (Kipsi, 1996)

Klamydian kiinnostus kakkospesään tehdään harvinaisen selväksi kappaleessa nimeltä Perseeseen, joka on suomennettu cover saksalaisen Die Lokalmatadoren kappaleesta In Den Arsch. Laulu palvoo aihepiiriään niin syvästi, että on uhrannut sille kokonaisen kertosäkeen. Se menee näin:

”Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen”

Ensimmäisessä säkeistössä kappaleen kertoja – kutsukaamme häntä vaikka Veskuksi – lähtee ruotsinlaivalle viihtymään. Siellä häneen iskee silmänsä Staffan-niminen ruotsalaismies, joka vie Veskun saunaan ja panee häntä perseeseen. Biisi ei kerro mitään, mitä emme jo tietäisi: siis että kaikki ruotsalaiset ovat homoja ja kiinnostuneita kaljalavan kanssa hyttiinsä linnoittautuneista homofobisista suomalaismiehistä. Mutta se kertoo, että Vesku ei vastusta persepanoa.

Saunasession jälkeen Veskulla on ”katkeruus, krapula ja perse kipeä”. Koettelemukset eivät kuitenkaan ole vielä ohi! Satamassa Vesku joutuu – tai pääsee – tullimiehen syyniin. Hän vie kumihanskansa Veskun…

”Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen”

Perseeseen-single nousi Suomessa listaykköseksi ja myi platinaan oikeuttavat 15 000 kappaletta. Mitä se kertoo meistä?

#2 Satanismia (Klamysutra, 1996)

Satanismia-biisi kertoo – tai on kertovinaan – siitä, kuinka Vesku kuuntelee kotona Kissin saatanallisinta levyä Crazy Nightsia (1987) ja sekoaa. Saatanalliset säkeet kantautuvat myös talon alakertaan, jossa asustelee nähtävästi transsukupuolinen Mari-Markku Kakkalaari.

Biisi antaa nimensä ja ensimmäisten säkeidensä perusteella olettaa, että Klamydialla olisi tällä kertaa mielessään jotain muuta kuin perse. Ehkä Anton LaVey? Okkultismi?

Mutta ei. Sieltä se kakkalaari taas tulee:

”Kakkalaarin neiti lopullisesti sekoaa
Se tunkee pingismailan pyllyynsä
Ja leikkii majavaa”

Jää epäselväksi, miksi Kakkalaarin neiti tunkee pingismailan pyllyynsä ja leikki majavaa. Johtuuko se pimeiden voimien kanssa leikkimisestä? Jos johtuu, miksi pimeät voimat haluavat pingismailan penetroituvan perseeseen? Onko Klamydian jäsenillä tästä omakohtaista kokemusta?

Myös koiran intiimialue menee laulussa sekaisin: ”Se kusee jukkapalmun kumoon ja torttua vääntää.”

Näin toimii satanismi, lapset.

Satanismia-biisin myötä Klamydia asemoi itsensä kovimpien black metal -puristien leiriin. Yhdyntäleikit hoidetaan ainoastaan kakkospesän kautta, koska se jos mikä on anti-life.

#3 Ookko tehny lenkkiä (Pyörällä ilman penkkiä)? (Punktsipum, 2002)

Fetissejä on monenlaisia. Yksi tykkää piiskaamisesta, toinen jaloista, kolmas kumiasuista. Klamydia saa kickinsä siitä, kun takapuoli ”lupsahtaa” penkittömän polkupyörän tankoon.

”Ookko tehny lenkkiä pyörällä iliman penkkiä?
Tanko kun kakkaluukkuun lupsahtaa
Ookko tehny lenkkiä pyörällä iliman penkkiä?
Saattaa vinkee virne naamallesi tupsahtaa”

Tekstin esittämään kysymykseen on kovin vaikea vastata kyllä. Biisin kertoja – kutsukaamme häntä jälleen vaikka Veskuksi – puhuu sen sijaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mitä enemmän pyöräilijöitä tekstiin ilmaantuu, sitä enemmän Vesku kiihottuu nähdessään ”fillaristien köörin peräröörejä”. Ja mitä pidemmälle biisi etenee, sitä lähemmäs orgasmia Vesku pääsee.

”Fillari on hieno mesta
Varsinkin jos puuttuu lesta
Kun hinkkaa runkkaa lujaa sutkuttaa
Se kurkunpäässä pian kutkuttaa”

#4 Kerran kesässä feat. Petri Nygård (Mun mielestä, 2012)

Suomen kesään kuuluu monia asioita, kuten hukkumiskuolemat, rattijuopumukset ja se, että joku tekee aina väkisin ahdistavan kesäbiisin. Vuonna 2012 sen tekivät Klamydia ja Petri Nygård. Mielessään heillä oli tietysti perse.

”Edes kerran kesässä pitää käydä kakkospesässä
Hei, hei, hei!
Kun talvella panee pakkanen, niin miksen kesällä minäkin
Edes kerran kesässä pitää käydä…”

Siis hetkinen, eikä pidä!

Biisi ei kerro, miksi Veskun ja Petrin on välttämättä päästävä kakkospesään. Se ei myöskään selitä, miksi he paneskelevat vain kesäisin eivätkä talvisin. Ovatko he asunnottomia?

Kappaleen musiikkivideossa Vesku ja Petri heiluttelevat kameralle V-käsimerkkejä. Ilmeisesti ne symboloivat tätä nykyä ”kakkospesää”. Pojilla on niin hauskaa, että jää epäselväksi, mihin he tarvitsevat videossa esiintyvää Lola Odusogaa.

#5 Paras perse (Of the Universe) (Loputon luokkaretki, 2011)

Otsikointi on jäätävä – eikä jäätävyys siihen jää. Heti biisin alussa Vesku sohaisee ”ruttunaamoja ja lankkuja”, sillä heillä ei ole samanlaisia ”kankkuja” kuin Veskun unelmadaamilla. Nuo kankut saavat ”urpot ja tumpelot” venäyttämään niskansa ja autokuskit ajamaan päin seinää.

Ei kuulosta kauhean normaalilta. Tapaileeko Vesku avaruusolentoa?

”On selän alla nuo kaksi kaverusta
kun niihin uppoo ei oo mieli musta, beibi”

Tämäkään ei kuulosta kauhean normaalilta. Perseeseen uppoaminen vaatisi valtavan perseen, ainakin jos sisään pyrkii täysikasvuinen mies. On tietysti mahdollista, että biisissä yritetään päästä takaisin kohtuun. Tie sinne olisi tosin helpommin löydettävissä vaginan kautta.

Biisin kuluessa ei jää epäselväksi, etteikö laulun kohteena oleva perse todellakin olisi aivan fantastinen. Suomen kieli ei ole riittänyt, vaan vaikutelmaa on pitänyt korostaa toisella kotimaisella ja jopa englannilla.

”Sulla on taatusti paras perse
of the koko hela fucking universe”

18 vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Masturbaatio ilman käsiä -levyllä (1993) Klamydia oli toista mieltä. Silloin paras perse oli missi Nina Autiolla.

”Omaat sellaisen peffan ja pärstäkertoimen
Että sinusta silmiäni irti saa mä en
Ei pärjää edes Marilyni tai Johanna Raunio
Kun esiin sipsuttaa
Peräpeiliään keikuttaa Nina Autio”

#6 Svedunautti mustalla aukolla (Klamydia, 2007)

Ehtikö joku jo unohtaa, että kaikki ruotsalaiset ovat homoja? Ei hätää, Klamydia muistuttaa meitä siitä jälleen!

Tällä kertaa laulun kohteena on ”svedunautti” Anders Störviks. Hän murjottaa yksin avaruusasemalla, koska hänellä on koti-ikävä ja ”pyllyykään ei oo aikoihin nähny kuin peilistä”. Avaruusaseman nimi on – tietysti – Analfabio.

Nyt alkaa jo vähän väsyttää… Herää kysymys, onko Klamydian laulunkirjoittaja Vesku Jokinen jämähtänyt anaalivaiheeseen? Se on noin 1–2-vuotiaan lapsen kehityksessä tapahtuva vaihe, jonka aikana lapsi alkaa tutkiskella peräaukkoaan ja sen toimintaa sekä tiedostaa alueen erogeeniset mahdollisuudet. Wikipedian – ja Sigmund Freudin – mukaan lapsi hakee silloin selvyyttä ”vanhempiensa tahdon, oman tahtonsa ja hallitsemattomien impulssiensa välillä”.

Klamydian teksteissä on kieltämättä paljon hallitsemattomia impulsseja. Vesku ei yksinkertaisesti voi pitää kynäänsä erossa perseistä ja persepanoista.

”Tähtisumussa kuin juhlahumussa Anders sukkulallaan kiitää
huutaa Falleraa se niin naurattaa, suoraan mustaan aukkoon liitää
[– –] ’Va helvete, fy fan’
Ruottalainen toitottaa, kuin mustan aukon kurimus
Sukkulaa syvempään imuttaa
Ei taida enää nähdä himmaa, apuun kirkuu lujaa mammaa”

Jos asiasta haluaa jotain positiivista löytää, niin Vesku näyttäisi päässeen yli anaalivaihetta edeltävästä oraalivaiheesta. Silloin äidin rinta on lapsen suosituin mielenkiinnon kohde.

#7 Vaatteet pois (…ja pylly tänne) (Klamytologia, 1998)

Sieltä se taas tulee, heti otsikossa. Tarina ei tosin kerro, onko kyse naisen vai miehen pyllystä.

”Ota vaatteet pois joku hullu huus
Vaatteet pois, oli heitä kuus”

Kuusi pyllyä…? Eikö vähempi olisi riittänyt? Panokset ovat selvästi kovenemaan päin. Mitäpä muuta proletaarilla olisi menetettävänä kuin… tekstiilikahleensa.

”Vapautus tekstiilien kahleista
Niin nihkeistä, niin ahdistavista
Karvainen setä hullun kiilto silmissään
Avokämmenellä äityy läiskimään”

Kuulostaapa todella miellyttävältä. Näihin persekesteihin on pakko päästä ensi kesänä.

#8 Klamydia on perseestä (XXV, 2013)

Kas, Klamydia on tehnyt itseironisen biisin – ja kertoo siinä olevansa perseestä. Yllättyneitä vertauksen käytöstä ovat:

1.)
2.)
3.)

Tosifaneille Klamydialla on tarjota intiimimpiäkin yksityiskohtia. Bändi ei ole vain perseestä, vaan ”vitun syvältä” sieltä, eikä ”haise hyvältä”.

”Ja aina vaan tulee samaa sontaa
Paikoillensa juuttunut
Mikään ei oo muuttunut
Junttibändi joita onneks ei oo montaa
Aiheet on aivan sairaita
Tai sit ne laulaa vaan pillusta ja viinasta”

Siis heeeeeetkinen. Pillusta? PILLUSTA? Missä täällä pillusta lauletaan?!

#9 Persealasti (Rujoa taidetta, 2009)

Mitä tarkoittaa persealasti? Ilmeisesti samaa kuin alasti, mutta koska kyse on Klamydian biisistä, perse-etuliite on ollut pakko mahduttaa mukaan otsikkoon.

Tällä kertaa Vesku seikkailee helvetissä. Hän tanssii ”persealasti” Luciferin kanssa ja vetää jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä sieniä. Ja sitten, täysin tyhjästä, ilmestyvät säkeet:

”Niin sisäsiittoista
Kun ei ole ilkeyttä moista
Kävyn pyllystä löysi hän”

Ookoo.

Kertosäkeessä biisiin ilmestyvät Luciferin lisäksi Allah ja Buddha. Perseviittausten jälkeen ”Allahin rallatus” tuntuu milteinpä raikkaalta tulokulmalta Klamydian teksteihin.

Paitsi että tietysti myös muslimit himoitsevat persettä. Vesku Jokisen, Alexi Laihon ja Tonmi Lillmanin muodostama ”huumoriyhtye” Kylähullut julkaisi vuonna 2007 ep:n nimeltä Lisää persettä rättipäille. Sen nimibiisissä lauletaan, kuinka maailmassa olisi vähemmän sotia ja itsemurhaiskuja, jos ”rättipäät” pääsisivät ”ees kerran hameen alle”.

#10 Onnesta soikeena (single, 1998)

Vuonna 1998 Klamydialta tilattiin kesäkumibiisi Suomen Punaisen Ristin, Väestöliiton ja YleX:n kesäkampanjaan, jolla pyritään ehkäisemään nuorten seksitautien leviämistä.

Klamydia tarttui haasteeseen. Mitäs luulette, mitä se kesäkumillaan teki?

”Mä tein ratkaisun aika terveellisen
Hoidin kesäkumeja paketillisen
Onnesta soikeena mä tupatarkastin sun eteisen ja peräkammarin
Sun eteisen ja peräkammarin”

*

Eiköhän tämä ala olla tässä. Listalle olisi ollut tyrkyllä vielä kappale Vaasalaiset on homeperseitä ja periaatteessa myös Pappas fitta, mutta kieltämättä on hieman hieman vaikea määritellä, miten kappaleessa lauletaan ”isän pimpistä”.

Jäämme odottamaan Klamydian seuraavaa kakkendaaliluukkua pyyhkäisevää kappaletta.

Lou Reed, Gene Simmons, Joey Ramone… ei kun…

Juutalaisiin liittyy paljon uskomuksia, intohimoja ja salaliittoteorioita. Kolmituhatvuotisen historiansa aikana heitä on vainottu niin uskonnollisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista, rasistisista, ideologisista kuin kulttuurisistakin syistä. Varhaisen kristinuskon aikana puhuttiin Jeesuksen tappajista, keskiajalla röyhkeistä koronkiskojista ja rituaalimurhaajista, maailmansotien aikaan ”väärärotuisista” anti-arjalaisista ja nykyaikana superrikkaista pankkiireista ja Illuminatin johtajista. Kuten kaikki tietävät, syytöksillä on ollut dramaattiset seurauksensa.

Oli juutalaisista mitä mieltä tahansa, yksi asia on varma. Pelkästään viimeisen puolivuosisadan aikana ”Jumalan valittu kansa” on tehnyt poikkeuksellisen omaperäistä ja menestynyttä musiikkia. Hedelmällisintä (tai pitäisikö sanoa omenaisinta, eh eh) luomisprosessi on ollut New Yorkissa, jossa asuu noin 1 750 000 juutalaista. Isoa omenaa onkin syystä kutsuttu maailman juutalaistuneimmaksi kaupungiksi.

Alla olevalle soittolistalle on koottu yllekirjoittaneen musiikkimakuun istuvia yhtyeitä, joiden jäsenistä ainakin yksi on syntyperäinen juutalainen tai puoliksi juutalainen. Heidän nimensä on merkitty sulkuihin kappaleen perään. Soittolistan otsikosta huolimatta kaikki listan yhtyeet eivät ole newyorkilaisia – puolet kylläkin.

Jew York, Jew York

1. Dictators – (I Live for) Cars and Girls (Handsome Dick Manitoba)
2. New York Dolls – Personality Crisis (Sylvain Sylvain)
3. T.Rex – Jeepster (Marc Bolan)
4. Ramones – Beat on the Brat (Joey Ramone)
5. Bad Religion – Suffer (Greg Graffin, Brett Gurewitz, Greg Hetson, Lucky Lehrer)
6. Television – Friction (Tom Verlaine, Richard Hell, Richard Lloyd)
7. Wipers – Nothing Left to Lose (Greg Sage)
8. Velvet Underground – Heroin (Lou Reed)
9. Big Star – Don’t Lie to Me (Alex Chilton)
10. KISS – Strutter (Gene Simmons, Paul Stanley, Ace Frehley)
11. Van Halen – Runnin’ With the Devil (David Lee Roth)
12. Twisted Sister – Shoot ’Em Down (Dee Snider)
13. Anthrax – Indians (Scott Ian, Dan Spitz)
14. Beastie Boys – No Sleep Till Brooklyn (Adam Horovitz, Michael Diamond, Adam Yauch)
15. Melvins – Honey Bucket (Buzz Osborne)
16. Jesus Lizard – Boilermaker (David Yow, Duane Denison, David Wm. Sims, Mac McNeilly)
17. Dinosaur Jr. – Freak Scene (J Mascis, Lou Barlow)
18. Cramps – Garbageman (Lux Interior)
19. Suicide – Ghost Rider (Alan Vega, Martin Rev)
20. Doors – The End (Robby Krieger)

Kuuntele soittolista tästä.

Pagan Altar. Tyyli-ikoni Terry Jones etuoikealla.

Torstaina Helsingin Kuudennelle Linjalle saapuva Pagan Altar kuuluu doom metalin pioneereihin, vaikka solisti Terry Jonesin mukaan bändi ei ole doomia nähnytkään. Raskasta, tunnelmallista ja eeppistä heavy rockia soittavan englantilaisyhtyeen keulakuva ei muutenkaan ole mikään hevinatsi, sillä mies kertoo herkistyvänsä muun muassa Black Oak Arkansasin, Foreignerin ja Jethro Tullin parissa. Karaokessa hän laulaisi mieluiten Moody Bluesia.

Pagan Altar sai alkunsa vanhan liiton heavyn ja NWOBHM:n leikkauspisteessä. Kuinka päädyitte soittamaan doom metalia?

”1970-luvun lopulla soitimme paljon samoissa keikkapaikoissa kuin Angel Witch, Iron Maiden ja muut aloittelevat NWOBHM-bändit. Emme kuitenkaan koskaan innostuneet 100 km/h etenevistä biiseistä, vaan meistä oli kotoisampaa tehdä hitaampia kappaleita. Myöhemmin ihmiset alkoivat kutsua niitä doom metaliksi. Itse olen aina pitänyt meitä heavy rock -bändinä, ja pidän edelleen. Mielestäni oikeat doom-bändit ovat hitaampia kuin me, enkä usko, että osaisimme soittaa yhtä matalalle viritettyjä ja raskassoutuisia riffejä – cookie monster -vokaaleista puhumattakaan! Ensimmäinen levymme ehkä antoi meille doom-leiman, mutta minun puolestani ihmiset saavat kutsua musiikkiamme millä nimellä haluavat.”

Onko doom metal -kappaleella pituusrajaa?

”Taiteessa ei ole kysymys pituudesta vaan siitä, mitä pystyt tekemään sen sisällä. Pagan Altarilla on useita 10-minuuttisia biisejä, mutta ne kasvavat ja muuttuvat jatkuvasti. Jos kappaleessa on jokin teema, joka vaatii avaamista ja selventämistä, se pidentää biisiä automaattisesti. Kappale ei kuitenkaan voi junnata paikallaan, vaan musiikin on seurattava lyriikan edistymistä. Artistin pitäisi kyetä kuulemaan kappaleen oikea pituus päänsä sisällä. Vaikka sinulla olisi kuinka hyvä riffi, sitä ei ole mitään järkeä venyttää vain riffin itsensä takia. Jos olet keikalla ja biisin puolivälissä ihmiset alkavat valua baaritiskille, tupakalle tai vessaan, on selvää, että olet tehnyt liian pitkän biisin. Työstän parhaillaan erästä neliminuuttista kappaletta, joka on ehkä doomein kappale, mitä olen ikinä kirjoittanut! Vastaavasti tein hiljattain 10-minuuttisen The Ripper -kappaleen, jossa on niin paljon osioita, että tuntuu kuin olisin käärinyt neljä biisiä samaan pakettiin. Olisin voinut tehdä biisistä vieläkin pidemmän, mutta lopulta päätin kiristää ohjia ja kakistaa sanottavani ulos. Kappale löytyy tulevalta Never Quite Dead -levyltä.”

Doom metal lyö usein kättä okkultistisen kuvaston kanssa. Miksi?

”Uskoisin sen johtuvan siitä, että okkultismi tuo kiehtovalla tavalla esiin pimeyden eri puolia. Okkultismia ei silti kannata yliviljellä, kuten jotkut bändit tekevät, koska se menettää tehonsa nopeasti. Me olemme aina tehneet kaiken musiikin ehdoilla, vaikka keikoillamme onkin nähty paljon visuaalisia elementtejä ja muita tehosteita. Nykyisin se tuskin onnistuisi, koska en usko, että lentokoneen henkilökunta päästäisi meidät koneeseen ruumisarkun kanssa.”

Charles Manson – nero vai narri?

”Tiedän hänestä hyvin vähän, mutta jos pystyy murhaamaan jonkun niinkin kauniin ihmisen kuin Sharon Tate, täytyy olla todella sekaisin päästään. Tunsin aikoinaan monia okkultismille omistautuneita ihmisiä, jotka eivät todellakaan käyttäytyneet kuin Manson. Pikemminkin he halusivat pitää matalaa profiilia.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Kun on viettänyt suurimman osan aikuiselämästään kirjoittaen, äänittäen ja esittäen omia biisejään, ei tule hirveästi kuunneltua muiden tekemää musiikkia. Yritän välttää musiikinkuuntelua varsinkin silloin, kun teen melodioita, jotta muiden biisit eivät alitajuntaisesti vaikuttaisi sävellystyöhöni. En koskaan istu tarkoituksellisesti alas kuuntelemaan musiikkia. Annan sen soida taustalla, ja jos jokin tarttuu korvaani, pysähdyn kuuntelemaan tarkemmin. On olemassa hirvittävästi kappaleita, jotka tuovat mieleen hyviä muistoja. Minulla ei ole mitään tiettyä ’pakko kuunnella’ -biisiä, mutta valtavasti sellaisia, joita ilman en voisi elää. Esimerkiksi Jethro Tullin Broadsword ja Slow Marching Band hellivät korviani aina, samoin muutama Pagan Altarin kappale!”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En. Totta puhuakseni en edes pystyisi siihen, koska en tiedä mikä on coolia ja mikä ei! Lisäksi olen liian vanha välittääkseni tuollaisista asioista. Pidän mistä pidän enkä välitä muiden mielipiteistä. Sama pätee Pagan Altarin musiikkiin. Kirjoitin tästä aiheesta muuten biisinkin monta vuotta sitten (The Masquerade), ha ha!”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Kuinka pahasta humalasta me oikein puhumme? Todennäköisesti haluaisin kuulla Black Oak Arkansasin kappaleen I Can Feel Forever, mutta epäilen, että dj:ltä löytyisi sitä. Itse asiassa minun on vaikea uskoa, että kenelläkään dj:llä olisi sellaista musiikkia, johon samastun kovassa kännissä! Yleensä kuuntelen humalassa Jethro Tullia, varhaista Cat Stevensiä, Roky Ericksonia, Roger Chapmania ja vastaavia. Jos minut naulattaisiin seinään, saattaisin toivoa jotain [Rainbow’n] Rainbow Risingilta!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Moody Bluesin Nights in White Satinin tai Los Bravosin Black Is Blackin, koska ne ovat ainoat biisit, joiden sanat osaan kokonaan – mutta en välttämättä oikeassa järjestyksessä, ha ha!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Yleensä en niinkään innostu laulajista, vaan tietyistä kappaleen osista, joihin laulaja saa puserrettua erityisen paljon tunnetta. Elkie Brooks ja Janis Joplin ovat tässä erityisen hyviä. Ja huonolla tavalla: tässä kohtaa minun on pakko sanoa itseni – etenkin, jos katson YouTubesta joitain kännykällä kuvattuja keikkojamme, joissa en kuule itseäni monitorista. Silloin minä oikeasti kavahdan lauluääntäni, ha ha! Sydänoperaationi jälkeen keikat ovat olleet aiempaa haasteellisempia, mutta jos monitorointisysteemi on kunnossa, silloin kaikki menee yleensä hyvin.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Aluksi pitäisi varmaankiin määritellä, mitä tärkeällä musiikilla tarkoitetaan. Minulla ei valitettavasti ole siitä harmainta aavistusta!”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Nyt ei tule mitään mieleen, mutta jos väärintulkintoja on tapahtunut, se on varmaankin johtunut Bermondseyn aksentistani. Kerran eräs tyyppi valitti yhdestä biisistämme jossain tyhmässä blogissa, mutta pian selvisi, että hän oli kuunnellut väärää kappaletta. Tällainen epäpätevyys raivostuttaa minua enemmän kuin ihmisten tekemät tulkinnat. Jos haluat valittaa jostain, ota edes faktat haltuun!”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Ainakin Foreignerin Waiting for a Girl Like You ja UFO:n Try Me. Myönnettäköön, etteivät ne ole mitään doom- tai rock’n’roll-biisejä, mutta mitäs kysyit, ha ha! Kappaleet tuovat mieleeni ajan, jolloin elin hetkessä. Häpeällistä, etteivät tuollaiset asiat kestä ikuisesti! Jos joku tällä hetkellä nauttii elämästään, suosittelen takertumaan siihen kaksin käsin, koska onnellisuus voi hävitä koska tahansa. Tällä en tietenkään tarkoita, ettenkö nauttisi nykyisestä elämästäni tai siitä, että olen saanut toisen mahdollisuuden Pagan Altarin kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Bohemian Rhapsodya. Jos totta puhutaan, en ymmärrä Queeniä ylipäätään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai bändiä kaikki kiertuebussissanne diggailevat?

”Musiikkimakumme ovat niin erilaiset, että ainut yhteinen nimittäjä taitaa olla Pagan Altar! Henkilökohtaisesti pystyn kuuntelemaan melkein mitä tahansa niin kauan, kun musiikki on hyvin soitettua. Jos se on paskasti soitettua, sitten minulla on ongelma.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Olen ehkä viimeinen ihminen antamaan neuvoja tässä asiassa, koska silloin kun olen suositellut ihmisille bändejä, he ovat pitäneet niitä paskoina. Sama toisinpäin: kun minulle on suositeltu bändejä, olen jaksanut kuunnella niitä ehkä kaksi minuuttia. Mielestäni ihmisten pitäisi itse löytää omat suosikkibändinsä, sillä toisen miehen liha on toisen miehen myrkky. Mielipiteet ovat kuin perseenreikiä: jokaisella on omansa eivätkä ne yleensä muutu miksikään.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Räpin, garagen ja kaikkien niiden variaatioiden, joista käytetään valheellista nimitystä musiikki. En pysty olemaan samassa huoneessa sellaisen paskan kanssa.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”En tunne kovinkaan monen biisin sanoja. Sen sijaan pidän melkein kaikista Pagan Altarin teksteistä, ha ha! Yritän saada teksteihini merkitystä, jotta ne herättäisivät ihmiset ajattelemaan tai katsomaan asioita eri perspektiivistä. Lisäksi tykkään kirjoittaa ihmisten epäkohdista ikään kuin varoittavana esimerkkinä. Omat Pagan Altar -suosikkini lyyrisestä näkökulmasta katsottuna ovat The Interlude, The Sorcerer ja The Sentinels of Hate. Myös tulevalla Never Quite Dead -albumillamme on sellaisia biisejä, joiden teksteistä olen erityisen ylpeä.”

Video ei ole enää saatavilla

Tunnetko suomalaisia doom metal -bändejä, kuten Reverend Bizarrea tai Minotauria?

”Reverend Bizarre on tuttu nimi. Kitaristi Peter Vicar (Kimi Kärki) on hyvä ystäväni ja olemme viettäneet monia hienoja hetkiä tien päällä.”

Video ei ole enää saatavilla

Pagan Altar ja Tombstoned esiintyvät Helsingin Kuudennella Linjalla torstaina 5.9. Liput 19 euroa.

Roky Erickson, ei aina ihan normaali meno.

Helsingin livetarjonta näyttäisi tällä hetkellä potevan hulluuskompleksia. Perjantaina Finlandia-talossa esiintyi yhdestä jos toisestakin syystä flipannut Sinéad O’Connor. Maanantaina Tavastialle saapuu skitsofreenikoksi diagnosoitu Roky Erickson ja tiistaina saman paikan valtaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastava Daniel Johnston.

Aika hullua (eh), vai mitä?

Kasettimankalta haisevaa lofi-folkia soittava Daniel Johnston meinasi 1990-luvulla aiheuttaa lentokoneonnettomuuden saatuaan päähänsä, että hän on Kasper-kummitus. Muutama vuosi myöhemmin Johnston kieltäytyi solmimasta levytyssopimusta Elektra Recordsin kanssa, koska uskoi samaiselle yhtiölle levyttävän Metallican olevan Saatanan riivaama.

Psykedeelisen autotallirockin messias Roky Erickson luuli 1960-luvulla olevansa paholainen ja myöhemmin avaruusolento. Vuodet 1969–1972 mies vietti vankimielisairaalassa ja altistui paitsi kovalle lääkitykselle, myös sähköshokkiterapialle. 1980-luvulla Erickson alkoi varastaa naapureidensa mainosposteja ja kiinnittää niitä huoneensa seinälle, koska mies nyt vain sattui rakastamaan postia.

Ihan putkeen ei ole mennyt Sinéad O’Connorillakaan. Vuosien varrella irlantilaislaulajatar on muun muassa yrittänyt itsemurhaa, repinyt paavin kuvan suorassa lähetyksessä ja käynyt läpi neljä avioeroa.

Hulluudestaan huolimatta – tai siitä johtuen – Johnston, Erickson ja O’Connor ovat kyenneet tekemään unohtumatonta musiikkia. Ovatko he siis hulluja neroja?

Hulluuden ja nerouden välisestä yhtälöstä on väännetty kättä Aristoteleen ajoista lähtien. Kirkkaimmillaan hullu = nero -uskomus oli romantiikan aikakaudella, jolloin riutuvat ja harhaiset boheemijuopot hallitsivat taidemaailmaa ja synnyttivät vielä nykyäänkin elävän stereotypian riutuvista ja harhaisista boheemijuopoista – siis hulluista neroista. Vaikkei asiasta ole selkeää lääketieteellistä näyttöä, osa tutkijoista uskoo, että skitsofreniaa tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ihmiset ovat kanssaeläjiään taiteellisesti lahjakkaampia.

Väitteen tueksi yllekirjoittanut kokosi soittolistan, jolta löytyy mielentervesongelmista kärsivien/kärsineiden artistien hengentuotoksia. Let’s go berserk!

Nuorgam goes insane!

1. Roky Erickson – Don’t Shake Me Lucifer
2. X-Ray Spex – Identity
3. Daniel Johnston – Casper the Friendly Ghost
4. Syd Barrett – No Good Trying
5. Brian Wilson – Surf’s Up
6. Nick Drake – One of These Things First
7. Ray Davies – Voices in the Dark
8. Sinead O’Connor – Jump in the River
9. Joy Division – Disorder
10. Type O Negative – Unsuccessfully Coping With the Natural Beauty of Infidelity
11. Mayhem – The Freezing Moon
12. Ozzy Osbourne – Suicide Solution
13. Nirvana – Tourette’s
14. Red Hot Chili Peppers – Fight Like a Brave
15. DMX feat. Sheek – Get at Me Dog
16. Dusty Springfield – I Just Don’t Know What To Do With Myself
17. Amy Winehouse – Back to Black
18. Nine Simone – Black Is the Color of My True Love’s Hair
19. Townes Van Zandt – Waitin’ Around to Die
20. Frank Sinatra – Learnin’ the Blues

Kuuntele soittolista tästä.

Kun Primal Screamin poikia väsyttää, niillä on silmät hakaristissä.

Musiikin vertaaminen huumekokemukseen on musiikkitoimittajien perisynti. Vielä oudommaksi vertailun tekee se, ettei monikaan skribentti ole edes kokeillut amfetamiinia kovempia stimulantteja. Silti toimittajat intoutuvat usein kuvailemaan, kuinka bändi x kuulostaa LSD:tä nappailleelta kirahvilta, joka rakastuu heroiiniriippuvaiseen haisunäätään ja synnyttää viinapullon muotoisia kromosomeja kantavan haisukirahvin.

Toki sekä musiikki että päihteet synnyttävät tahdosta riippumattomia aistielämyksiä ja sopivat siten toistensa aseveljiksi. Mutta onko aivojen vajaatoiminta todellakin paras keino musiikin kuvailuun?

Swastika Eyesin kohdalla tuntuu – valitettavasti – siltä, että vastaus on kyllä. Vaikka Primal Scream -miehistö veti XTRMNTR-levyn (2000) aikoihin vähemmän huumeita kuin aikoihin, sinkkubiisi Swastika Eyes on kuin singolla laukaistu päihdetrippi toiseen ulottuvuuteen. Seitsemänminuuttisen matkan aikana olo on kuin Dumbo-animaation pinkeillä tanssivilla elefanteilla tai Apogeen Stargunner-pelin suunnittelijalla. Siis lievästi, öh, happoinen.

Toisin kuin Chemical Brothersin remix, Jagz Koonerin miksaus kiteyttää Swastika Eyesin vauhtisokean ja vainoharhaisen tunnelman täydellisesti. Kiihkeästi tamppaava rytmi ja hypnoottisesti pyörteilevät loopit imaisevat välittömästi sisäänsä ja synnyttävät mielikuvan avaruuden halki kiitävästä luotijunasta. Tämä juna ei kuitenkaan kuljeta matkustajia, vaan kapinallisten kaappaamia ydinohjuksia, joita sissijohtaja Bobby Gillespie ampuu kohti fasisteja, poliiseja, monikansallisten yritysten johtajia ja Israelin hallitusta.

”Your soul don’t burn
You dark the sun
You rain down fire on everyone
Scabs, police, government thieves
Venal psychic amputees”

Näin kärkkäitä protestilauluja ei Primal Screamilta oltu totuttu kuulemaan. Kuin alleviivatakseen taistelumielialaansa yhtye lisäsi XTRMNTR-levyn brittipainokseen postikortin, jolla kampanjoitiin rasistisista syistä vangitun Satpal Ramin vapauttamiseksi (googlatkaa itse lisää jos haluatte).

Sanoja ja tekoja tehokkaampaa oli kuitenkin se rytmi, jolla Primal Scream sotatantereelle lähti. Tuo rytmi oli metallinhohtoinen, kuvia kumartamaton ja pistävän läpitunkeva. Swastika Eyesissa ei ollut mitään trendikästä, nostalgista eikä keinotekoista. Ei ollut bändin vanhoja tavaramerkkisoundeja eikä hedonistisia kaikkivoipuuskuvitelmia. Oli vain helvetin hyvä biisi.

Ja huumeita. Ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

Punkkia ja pikkumakeeta.

Suomipunkin mikroilmastossa on viime aikoina ollut havaittavissa kirkasotsaisen 77-punkin ja uuden aallon kuohahdus. Kellareista on ilmestynyt bändejä, joiden musiikkia kutsuisi mielellään punkpopiksi, ellei termi olisi mennyt niin pahasti pilalle 1990-luvun skeittipunkkrapulassa. Bändejä, joiden soundissa kuuluvat Problems?:in, Ypö-Viiden, Vaavin, Wouden ja muiden ensimmäisen aallon suomipunkbändien vapauttava voima. Bändejä, joille energia, melodia ja omien tuntojen purkaminen ovat A ja O. Bändejä, joiden biiseissä tyttö ja poika kohtaavat, rakastuvat ja eroavat.

Zeitgeistin kunniaksi Nuorgamin Mervi Vuorela ja Jarkko Immonen istuivat alas, laittoivat levyt pyörimään ja mokelsivat mitä sylki ja musiikki suuhun toivat. Esittelyssä kuusi uusromanttista.

#1 MAAKUNTARADIO

M: Mahtavaa, että tällaista Ratsian ja Vaavin henkistä musaa voi nykyisin kutsua punkpopiksi ilman, että se olisi kirosana.

J: Maakuntaradio toki on jo pidemmän linjan yhtye, mutta tällaisia bändejä on nyt tullut paljon yhtäkkiä. Ne kuulostavat valmiilta, vaikka monelta on tullut vasta ensimmäinen seiska ulos, jos sitäkään.

M: Näistä syntikoista tulee tosi pakahduttava olo. Samalla ne kuulostavat jotenkin törkeiltä. Tulee ihan SIG mieleen!

J: Soundi menee enempi sellaiseen kasari-ysäri-klangiin kuin Maakuntaradion aikaisemmat levyt, varmaan juuri yhdelletoista väännettyjen synien takia. Tällasta musaa tuli kuunneltua paljon teini-ikäisenä Pohjois-Vantaalla.

M: Vaikka kuulen biisin vasta toista kertaa, muistan jo nyt kertosäkeen sanat ulkoa. Teksti onnistuu pääsemään ihon alle, koska siinä on näennäisesti pieni murhe, joka kuitenkin kasvaa isoksi omassa päässä.

J: Samastuttavuutta lisää se, että kaikki riimit ovat vähän sinnepäin. Vahvaa päiväkirjameininkiä. Mulla tulee tästä aina mieleen lukioaikojen tunteiden myllerrys. Kun ihastuttiin, jätettin, tultiin jätetyksi ja lopulta löydettiin jotain aitoa. Itkettää vähän.

M: Vaikka (laulaja-rumpali) Mirko alkaa olla lähempänä neljää- kuin kolmeakymppiä, mies kuulostaa edelleen vereslihalla olevalta teini-ikäiseltä. Jos miettii alkuperäisiä 77- ja uuden aallon bändejä, niiden jäsenet olivat yleensä nippanappa täysi-ikäisiä. Maakuntaradio toisintaa sen naiivin fiiliksen uskottavasti.

J: Ei tosiaankaan kuulosta siltä, että sedät yrittäisivät väkisin olla nuoria. Tämä on musiikkia, jota on hirveän vaikea kuunnella viileästi diggaillen. Tekisi mieli kuunnella tätä yksin himassa kalsareissa ja stetsoni päässä samalla, kun imuroi ja laulaa mukana.

#2 KATUJEN ÄÄNET

M: Kas, Airiston Punk-Levyjen signaus tämäkin. Mirko haluaa selvästikin rakentaa imperiumin oman musiikkimakunsa ympärille.

J: Airisto näyttäisi nykyään keskittyvän tanakasti nimenomaan nuoreen suomenkieliseen punkiin.

M: Vieläpä parhaaseen sellaiseen. Tämä biisi on helvetin hyvä! Basso- ja skittakuvio jäävät kerrasta päähän.

J: Tämä on jo lähempänä uutta aaltoa kuin seiskaseiskaa. Mutta vittuako sillä on väliä, ihanaa musaa. Hehe, sanoin ihana.

M: Musa on paljon hempeämpää, kuulaampaa ja siloitellumpaa kuin bändin ekalla seiskalla – hyvässä mielessä. Mikä parasta, laulajalla on kunnon iskelmäsoundi.

J: Sanatkin on ihan iskelmää. Tykkään kyllä kovasti.

M: Ja stemmat.

J: Tässä on myös toisaalta aika kaurismäkeläinen tunnelma. Voisin kuvitella tämän biisin johonkin karuun baariin.

M: Kieltämättä tulee sellainen Kauas pilvet karkaavat -fiilis, niin tunnelman kuin tekstinkin osalta.

J: Vitustako minä mitään tiedän, mutta olisi hauska ajatella, että näin herkältä bändi olisi halunnut kuulostaa jo ekalla seiskallaan.

#3 KAUPUNGIN VALOT

J: Kaupungin Valot on muistaakseni lappeenrantalaislähtöinen bändi, joka toimii nykyisin Tampereella. Olen kuunnellut tätä todella paljon viime aikoina!

M: Bändistä tulee tosi vahvasti mieleen Problems? Riffit on iskeviä, teksteissä on kaupunkilaisromantiikkaa ja laulaja fraseeraa kuin Tumppi Varonen.

J: Totta. Laulusoundi on yhtä korkea kuin nuorella Tumpilla. Ja biisi on aivan superhyvä!

M: Eikös nämäkin kundit ole jotain parikymppisiä? Miten jotkut hiffaavat noin nuorina, kuinka tyylipuhdasta musiikkia tehdään? Sovituksetkin on tehty just eikä melkein. En tajua.

J: Onhan se kieltämättä outoa, että bändi kuulostaa jo ensimmäisellä nettiin laittamallaan biisillä näin valmiilta.

M: Toisaalta, niinhän se meni 1970-luvullakin. Ratsia, Sensuuri, Pelle Miljoona ja kumppanit olivat parhaimmillaan uransa alussa. Kaupungin Valojen teksteissä on muuten samaa vapaudenkaipuuta kuin Pellellä.

J: Yhdistettynä ”näitä kujia mä tallaan” -kaupunkifiilistelyyn.

M: Ja sydänsuruihin. Missä vaiheessa ihmissuhteet muuten tekivät comebackin punkbiiseihin? 1970-1980-luvun taitteessa oli okei laulaa tytöistä, mutta sen jälkeen tuli pitkä ajanjakso, jolloin tuntui, että kaikki punkbändit halusivat vaan ottaa kantaa.

#4 LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT

Video ei ole enää saatavilla

M: Bändistä tulee snadisti mieleen varhainen Tehosekoitin. Ehkä se johtuu laulajan fraseerauksesta.

J: Tässä on vähän vahvempi rokki-boogie kuin näillä joillain muilla, siis versus ns. punkkikaahaus.

M: Tällainen musa ei vaadi hirveän kekseliäitä sanotuksia, vaan siinä toimii hyvin pieni ja yksinkertainen angsti. Tyyliin kun ei ole tyttöystävää, niin vittu kun on vaikeaa.

J: …ja vittu teen sitten mitä haluan.

M: Tälläkin bändillä on hyvät stemmat.

J: Ja tämä on helvetin hyvä säe: ”Kun oot poissa, mul on vaikeuksia perusasioissa”.

M: Niin on. Ja miten totta se on!

J: Se on varmaankin juuri rehellisyys, mikä näissä bändeissä vetoaa. Että uskalletaan olla naiiveja ja on ihan sama, onko joku juttu klisee tai kauhean cool, jos se tuntuu jossain.

M: Kyllähän tällainen vetoaa ihmisiin tunnetasolla enemmän kuin se, että lauletaan kuinka systeemi kusee. Vaikka se kuseekin. Jos muija on jättänyt, on aika vitun sama, johtaako maata kokoomus vai kepu.

#5 SÄRKYNEET

Video ei ole enää saatavilla

J: Särkyneet on jännä bändi siinä mielessä, että olen rakastunut näiden uuteen levyyn aivan täysin, vaikka vanhemmat jutut ei oikein lähteneet. Loppuvuodesta kun oli synkkää ja muutenkin paskaa, kuuntelin tätä uusinta levyä ihan tolkuttomasti.

M: Itselläni kesti myös hetken aikaa päästä sisään tähän juttuun. Särkyneissä on sellainen hauska piirre, että vaikka tekstit ovat usein aika lannistuneita, biisit ovat pohjavireeltään hirveän piristäviä ja nostattavia.

J: Se on varmaankin tämän musan peruslupaus. Että vaikka on ankeaa tai vähintäänkin tylsää tai kaikki menee ihan päin persettä, taustalla on kuitenkin semmoinen ajatus, että kyllä tämä tästä ja paistaa se aurinko vielä. Siksi musastakin välittyy hyvällä tavalla lapsekkaan innostunut meininki.

M: Meikäläisellä on toisinaan, tai noh, usein, vaikeuksia sietää puhdasta naislaulua. Mutta Millan ääni sopii Särkyneisiin aika hyvin.

J: Kun kuulin Särkyneitä ekan kerran, se taisi olla juuri Millan laulusoundi, mikä tökki. Tällä levyllä se on taas nimenomaan yksi vahvuuksista. En sitten tiedä kumpi on kehittynyt, laulu vai oma korva.

M: Näihin muihin bändeihin verrattuna Särkyneiden tekstit tuntuisi olevan astetta monikerroksisempia ja tulkinnanvaraisempia.

J: Kieltämättä tämä kuulostaa enemmän ns. aikuisten tekemältä musalta. Vaikka lähtökohdat ja asiat mistä musa kumpuaa ovatkin aika samoja, Särkyneillä on vähän eri perspektiivi asioihin.

#6 TOHTORI KOIRA

M: Nyt lespaa kyllä laulusoundi niin kivasti, että laulaja taitaa olla kännissä.

J: Tässä on enemmän sellaista ”haista sinä vittu” -meininkiä kuin aiemmilla bändeillä. Mutta kyllä tämäkin periaatteessa samaan retropurkkiin putoaa.

M: Tässä mennään kyllä selkeästi punkimmalla vaihteella. Tulee vähän Klamydia mieleen, etenkin tyyppien ulkonäöstä. Bändin nimikin on ihan hirveä. Se on tosin varmaan ollut tarkoituskin.

J: Näillä on ihan oikeasti hauskoja sanoituksia. Muotiteini-kappaleessa lauletaan: ”Luulet olevas tosi ihku, mutta susta selluliittia tihkuu”. Ja soitto rullaa tosi hyvin. Tai siinä on sopivan klesa meno.

M: Minkä ikäisiä tyyppejä tässä bändissä soittaa?

J: Facebook-kuvan perusteella aika nuoria.

M: Tykkään siitä, että nämä kundit ovat vähän ulkopuolisia. En usko, että kukaan punkkiskenestä tuntee niitä, mutta silti ne vetävät omaa juttuaan kieli poskessa.

J: Tulee sellainen positiivinen fiilis, että ei olla kauheasti kelattu, millainen tämän jutun pitäisi olla ja miten tässä edetään, vaan on vain tehty mitä on tehty. Aseistariisuvaa tavaraa.

AC4 tietää, että ruotsalaisen on helppo hymyillä. Paitsi jos on 1995 tai 2011.

Ruotsin kieli kuulostaa hirveältä Suomessa, hyvältä Ruotsissa ja helvetin hyvältä punkrockissa! 35 vuoden ajan länsinaapurissamme on tehty paljon pätevää hardcorea, d-beatia ja crustpunkkia, joiden teemat ovat vaihdelleet ydinaseista Saatanaan ja Nick Carterista raiskattuihin perseisiin.

Välillä on tehty tarttuvia ja valtavirtaankin iskeviä melodioita (Ebba Grön), välillä on pöristy tiukasti undergroundissa (Shitlickers), välillä on heitelty verbaalisia polttopulloja poliisiautoihin (Mob 47) ja välillä on muovattu punkrockia uuteen uskoon (Refused). Usein jälki on ollut niin laadukasta, että biisit ovat kestäneet aikaa paremmin kuin Ikean huonekalut.

Alla oleva soittolista lähtee vuodesta 1978 ja etenee kronologisessa järjestyksessä vuoteen 2013. Spotify-teknisistä syistä listalta puuttuu useita sille kuuluvia klassikoita, kuten Rude Kidsin Raggare Is a Bunch of Motherfuckers, mutta aina ei voi voittaa – varsinkaan ruotsalaisia vastaan.

Paitsi vuosina 1995 ja 2011.

Pidemmittä puheitta – njut!

NRGM älskar Svenska Punk

1. Kriminella Gitarrer – Silvias Unge
2. Ebba Grön – We’re Only in It for the Drugs No.1
3. Attentat – Ge fan i mej
4. Asta Kask – Ringhals brinner
5. KSMB – Dagens ungdom
6. TST – Väktarnas värld
7. P-Nissarna – Benzin
8. Urban Släke – Så djävla Svensk
9. Missbrukarna – Du är inte du
10. PF Commando – Raggare
11. The Shitlickers – Warsystem
12. Mob 47 – Kärnvapen attack
13. Anti Cimex – Raped Ass
14. Moderat Likvidation – Anti Fag
15. Disfear – With Each Dawn I Die
16. Refused – New Noise
17. Skitsystem – Helvetesmarschen
18. Victims – Scars
19. Raised Fist – You Ignore Them All
20. Totalitär – Vi är eliten
21. Wolfbrigade – In Adrenaline
22. Masshysteri – Istiden
23. Nitad – Rastlös och vild
24. AC4 – I Don’t Want It

Kuuntele soittolista tästä.

AC4 Tampereen Klubilla 27.3., Turun Klubilla 28.3., Helsingin Bar Loosessa 29.3. ja Jyväskylän Lutakossa 30.3. Keikoilla lämmittelijöinä Lighthouse Project ja Total Recall.

Run-D.M.C. ja Jason Nevins. Erittäin tarpeellista on toki mainita, että Nevins toisena oikealla.

Mikä yhdistää Hallelujahia, Eight Miles High’ta ja It’s Like Thatia? No vaikkapa se, etteivät myöhempinä aikoina syntyneet kersat tiedä, mikä on alkuperäiskappale ja mikä cover tai remix.

Itse luulin pitkään, että It’s Like That tehtiin vuonna 1997 – ja diggasin. Kun kuulin Run-D.M.C.:n originaalin vuodelta 1983, en ollut ihan niin vaikuttunut. Itse asiassa olen edelleen sitä mieltä (ja hiphop-puristit voivat lopettaa lukemisen tässä kohtaa), että Jason Nevinsin remix on aavistuksen parempi kuin alkuperäisversio. Miksi? Mietitäänpä.

Niin hyvä kuin Run-D.M.C.:n originaali onkin, se tuntuu etenevän nanosekunnin liian verkkaisesti. Biisi on myös hitusen löysempi ja riisutumpi kuin Nevinsin remix, jonka jokainen isku on pumpattu yhtä teräväksi kuin Bruce Leen oikea suora. Nevinsin ansioksi on laskettava myös se, että hänen versionsa groovaa originaaliversiota tenhoavammin. Tämä siitäkin huolimatta, ettei Run-D.M.C.:n ghetto blaster -soundissa ole yhtään mitään vikaa.

Sitten on tietysti se klassinen musiikkivideo, jonka jokainen Music Televisionia tai Jyrkiä tuijottanut on nähnyt – ehkä liiankin monta kertaa. Videossa naispuolinen breakdance-ryhmä ottaa battlea miespuolisista kollegoistaan ja vie lopulta voiton kotiin. Ei mikään ihan tyypillinen asetelma miesten yli-ihmisyyttä alleviivaaville hiphop-videoille.

Ehkä merkittävintä Jason Nevinsin remixissä on kuitenkin se, että It’s Like That onnistui syrjäyttämään Spice Girlsin Stop-hitin Britannian listakärjestä. Siinä missä maustemimmit lässyttivät meikkien, vaatteiden ja poikaystävien täyttämästä hyvinvointiarjestaan, Queensin kasvatit Joseph ”Run” Simmons ja Darryl ”D.M.C.” McDaniels kertoivat tarinaa raadollisemmasta maailmasta. Siis työttömyyden ja epävarmuuden riivaamasta lähiöarjesta, jossa vaatteita ei ostettu rakkaudella tai iskän luottokortilla.

”Unemployment at a record highs
People coming, people going, people born to die
Don’t ask me, because I don’t know why
But it’s like that, and that’s the way it is”

Kiitos Jason Nevinsin, Run-D.M.C.:n sanoma tuli uudestaan kuulluksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja tässä originaaliversio vuodelta 1983.

Video ei ole enää saatavilla

Näin paljon Pää kiitä kiinnostaa olla joulukalenterissa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Mervi Vuorela.

Master: The New Elite

Masterin uusimman levyn olisi pitänyt herättää siemensyöksyjä vanhan koulun death metal -fanien kalsareissa. Koska skenen portinvartijat eivät kuitenkaan hiiskuneet levystä sosiaalisessa mediassa, massat jäivät epätietoisiksi siitä, saako tätä nyt diggailla vai ei. No kyllä saa! The New Elite on juuri niin nopeaa, päällekäyvää ja rässäävää kuoloa, kuin Chicagon underground-puristeilta on totuttu kuulemaankin. Kitaraa ei ole opeteltu soittamaan liian hyvin (lue: progressiivisesti), rummuista ei ole tehty tykin kuuloisia eikä laulukaan tule kurkusta, vaan ison partaisen miehen palleasta. Näin elinvoimaiselta pitäisi kaikkien 80-luvulla perustettujen hevibändien yhä kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pää Kii: Pää Kii

Monien yhtyeiden olisi syytä pitää päänsä kiinni. Onneksi eräs kouvolalaissyntyinen punkkari (jonka nimi jätettäköön tässä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta) ja hänen bändikaverinsa eivät totelleet omaa neuvoaan, vaan julkaisivat vuoden puhuttelevimman kotimaisen punkrock-levyn. Rikkaasti sovitettu, mukaansatempaavasti sävelletty ja pistävän nokkelasti sanoitettu albumi noteerattiin myös etelän median ulkopuolella, sillä Pää Kii on ehdolla vuoden 2012 Nordic Music Prize -palkinnon saajaksi. Aika hyvä saavutus bändiltä, jota tilanne ei luultavasti voisi vähempää kiinnostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ride For Revenge: Under the Eye

On tapahtunut vääryys. Myöhäisestä julkaisuajankohdastaan johtuen Ride For Revengen kolmas albumi Under The Eye ei ehtinyt vuoden 2011 kriitikkoäänestyksiin. Vahinko on syytä ottaa takaisin viimeistään nyt, koska Under the Eye on törkyisintä, laahaavinta ja sadistisinta black metallia, jota Suomessa on koskaan tehty. Tällaiseen kvlt-tason primitiivisyyteen ei päästä corpse painteilla, teknisellä pätevyydellä eikä bandwagonin seuraamisella. Sen sijaan tarvitaan näkemystä, johon vain kostoa janoava ja demoneita kuhiseva mieli pystyy. Tehkää perässä jos pystytte, wannabet. Tosin ettehän te pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Mana Mana: Totuus palaa

Svart Records teki miehen työn ja uudelleenjulkaisi maamme kaikkien aikojen raskaimman, ahdistavimman ja pökerryttävimmän rock-debyytin. Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

Greg Viisas täytti marraskuussa 60 vuotta.

Ihminen on puolikuuro ja opportunistinen laumasielu, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Miksikäs muuten Portlandin punk-revisionisti Wipers olisi jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi amerikkalaisen vaihtoehtorockin historiassa? Vaikka Eurooppa ymmärsi Wipersin arvon paremmin kuin leopardikuvioiduissa olkatoppauksissaan keimaillut 1980-luvun (gl)Amerikka, täälläkin vouhotettiin enemmän Wipersin fanipojista Dinosaur Jr.:sta ja Nirvanasta kuin maestrosta itsestään.

On siis aika ottaa revanssi ja kertoa laulaja-kitaristi Greg Sagen marraskuisen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi maailmalle (tai öh, Suomelle), miksi Wipers on maailman ehkäpä paras bändi.

#1 Don’t Know What I Am

Wipersin laulaja-kitaristi-biisintekijä-yleisnero Greg Sage ei koskaan halunnut olla rock-tähti. Vielä vähemmän hän halusi olla punkkari, sillä ei kokenut kuuluvansa punk-piireihin saati tekevänsä punk-biisejä. Itse asiassa Wipers ei kuulunut mihinkään ryhmään, vaan kulki koko uransa ajan kadun vasenta laitaa katsettaan nostamatta. Nimensä mukaisesti bändi oli kuin tuulilasinpyyhkijä, joka vaihtoi jatkuvasti suuntaa ja pyyhkäisi vanhan tieltään heti, kun silmä sen ehti noteerata. Lienee sanomattakin selvää, ettei tähän tarvittu mitään Ziggy Stardust -sekoilua tai muuta wow-efektin tyrkytystä.

Perustettuaan Wipersin vuonna 1977 Sage halusi keskittyä levyttämiseen ja kieltäytyä kaikesta toisarvoisesta egotrippailusta. Tähän kategoriaan kuuluivat muun muassa haastattelut, promokuvat ja keikkailu. Toisin kuin moni kollegansa, Sage uskoi naiivisti siihen, että taide itsessään riittäisi. Vaikka Wipers antoikin myöhemmin periksi satunnaiselle keikkailulle, Sage halusi pitää valokeilan poissa itsestään.

Tästä on osoituksena muun muassa se, että mies kieltäytyi Kurt Cobainin pyynnöstä huolimatta lämmitellä Nirvanaa 1990-luvun alussa. Kieltäytymisen syynä ei ollut se, etteikö Sage olisi pitänyt Nirvanasta, vaan se, että Wipers olisi joutunut esiintymään isommalle yleisölle kuin koskaan aiemmin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pushing the Extreme

Vielä 1980-luvulla sanalla indie tarkoitettiin jotain. Siis valtavirrasta poikkeavaa artistia, joka levytti riippumattomalle levy-yhtiölle ja päätti itse omista asioistaan. Harva bändi on kuitenkaan ollut yhtä indie kuin Wipers, joka vei tee se itse -kulttuurin aikalaisiaan pidemmälle.

Kaiken takana oli Greg Sage, joka innostui levyjen tekemisestä (siis ihan konkreettisesta tekemisestä) jo 13-vuotiaana. Siinä vaiheessa kun Sagen kaverit opettelivat soittamaan kitaraa, Sage rakenteli äänikollaaseja isänsä vinyylikaivertimella ja oppi näkemään musiikin pikemminkin visuaalisena kuin auditiivisena elementtinä.

Loistavasta Is This Real? -debyytistä (1979) lähtien Sage on paitsi säveltänyt ja sanoittanut, myös äänittänyt, tuottanut ja masteroinut kaikki Wipersin levyt. Lisäksi mies on rakentanut soittimia, kehitellyt erikoisia äänitystekniikoita ja laittanut levymyynnistä saamansa pennoset äänitys- ja masterointistudion rakentamiseen.

Mitään suuria rahavirtoja Sage ei silti koskaan ole nähnyt, koska 1980-luvulla Wipersin biisejä julkaistiin runsaasti luvatta. Pitääkseen langat omissa käsissään Sage perusti Trap-levymerkin (nykyinen Zenorecords), joka julkaisi paitsi Wipersia, myös muita portlandilaisia bändejä. Merkittävimmät levytyksensä Wipers on silti puskenut ulos astetta suurempien indie-yhtiöiden kautta.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Over the Edge

Angus Young soitti sitä. Tony Iommi soitti sitä. Robby Krieger ja Frank Zappa soittivat sitä. Mutta kukaan ei soittanut Gibson SG:tä kuten Greg Sage soitti.

Ehkä Sagen omaleimainen soittotyyli oli seurausta siitä, että mies kuritti kitaraansa vasemmalla kädellä? Tai siitä, että hän hahmotti musiikin pikemminkin näkö- kuin kuuloaistinsa kautta? Tai siitä, että hän oli hullu ja nero samassa paketissa? Oli syy mikä tahansa, Sagen maaginen kosketus toi Wipersin biiseihin uskomattoman vallan kahtiajakon, jonka toista hallintoelintä dominoi särökitaralla raadeltu kompleksisuus ja toista melankolialla viillelty melodisuus.

Wipers oli kuin punkkarien vastine The Curelle: uuden aallon ideoita hyödyntävä punk-bändi, joka ei soittanut punkkia, mutta kuulosti maailman surullisimmalta punk-bändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 No One Wants an Alien

Jos Wipersin melodiat olivat melankolisia, sitä olivat myös Greg Sagen lyriikat. Kuten Wipersin ensimmäinen ep Alien Boy (1980) antaa ymmärtää, Sage koki itsensä muukalaiseksi, joka ei saanut ymmärrystä saati hengitystilaa yhteen muottiin juuttuneilta kanssaeläjiltään.

”They hurt what they don’t understand
So you had to turn away
There’s no other way
Cause you’re an alien”

Vuosien kuluessa vieraantuminen, yksinäisyys ja turhautuminen nousivat Wipersin tavaramerkkiteemoiksi, joita Sage sovelsi tarkkanäköisesti niin itseensä, ihmissuhteisiinsa kuin yhteiskuntaan. Samalla Wipers tuli antaneeksi äänen kaikille niille väliinputoajille, jotka eivät löytäneet – tai halunneet löytää – itseään perinteisten rock- ja pop-biisien ihmissuhdekuvastosta.

Koska eihän kukaan halunnut avaruusoliota.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Insane

Harva yhtye on toteuttanut punkin tee mitä lystäät -mentaliteettiä yhtä mallikelpoisesti kuin Wipers. Itse asiassa yhtye on koko uransa ajan uinut vastavirtaan – toisinaan vieläpä tietoisesti vittuillen. Miksikäs muuten Wipers olisi 1970-luvun lopulla valinnut logokseen rauhanmerkin, joka oli ehkä viimeisin symboli, jota sotakuvastolla provosoiva nihilistinen punk-skene olisi arvostanut.

Myös levytysrintamalla Wipers paineli omia polkujaan. Kulttimaineeseen nousseen punk-debyyttinsä jälkeen yhtye sanoi heiheit vanhoille faneilleen ja julkaisi pitkiä, kokeellisia ja vähintäänkin odottamattomia biisejä sisältävän Youth of America -albumin (1981). Sama asetelma toistui 90-luvun puolivälissä, jolloin Sub Popin uusintajulkaisut ja tribuuttilevy Fourteen Songs for Greg Sage & The Wipers herättelivät uutta kiinnostusta Wipersia kohtaan. Sen sijaan, että Sage olisi yrittänyt hyötyä tilanteesta, hän julkaisi poppaavan Silver Sail -levyn (1993), jolla ei ollut mitään tekemistä Wipersin vanhan tuotannon kanssa. Ja kun ihmisten kiinnostus laantui, Wipers löi tiskiin punkin aggressioita kanavoivan huikean The Herd -levyn (1996).

Järjetöntä menoa? Kyllä – onneksi!

Video ei ole enää saatavilla

The Offspring. Lääkäri, saunaentusiasti ja nero Dexter Holland toisena vasemmalla.

Missä sinä olit, kun kuulit The Offspringin läpimurtohitin Come Out And Playn ensimmäistä kertaa? Minä olin viidennellä luokalla, istuin kuvaamataidon tunnilla ja piirsin vastentahtoisesti kuvaa pilvestä (siis siitä taivaalla olevasta valkoisesta jutusta). Jos totta puhutaan, kuva muistutti pilveä yhtä paljon kuin Tommi Liimatta muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Onnekseni luokan nurkassa oli kuvaputkitelevisio, josta pystyi katselemaan MTV:n musiikkivideoita. Videoille oli tosiaankin tarvetta, koska huikea pilvimaalaukseni oli valmis 30 sekuntia aloittamiseni jälkeen. Silloin se tapahtui: MTV näytti Come Out And Playn musiikkivideon.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti järkevintä pitää mölyt mahassa ja todeta, että Offspringin kaltaiset pehmopunkkarit pilasivat punkrockin. Too bad, mutta en osaa olla pitämättä Smash-levyn Come Out And Play -debyyttisinkusta enkä siitä riemastuttavasta tunteesta, jonka biisi vielä nykyisinkin aiheuttaa. Tunne on sukua sille primitiiviselle urpoilureaktiolle, jonka MM-95:n kaltaiset tapahtumat herättävät. Yhtäkkiä tekee mieli pistää mäyräkoira päähän ja Tiimarista ostetut DD-kumitissit paidan päälle, paiskoa ylävitosia tuntemattomien kanssa, tilata pöytä täyteen shotteja (luotolla, tietysti), kusta Havis Amandan suihkulähteeseen ja talsia sukset jalassa baariin. Tai jotain.

Mihin Come Out And Playn mukaansatempaavuus oikein perustuu? Ja kuinka on mahdollista, että aurinkoinen punkpop löi yhtäkkiä läpi myös ankeassa pohjolassa? Siihen ei kenelläkään taida olla vastausta. Joku kulttuurihistorioitsija voisi toki yrittää selittää, että lamasta toipuva Suomi kaipasi ympärilleen kepeää viihdettä, aivan kuten elokuvayleisö kaipasi sota-aikana eskapistisia komedioita. Mutta paskat, eihän se niin mene. Offspring löi läpi, koska se soitti hyväntuulista ja helppotajuista urpomusiikkia, joka tarttui päähän kuin koiranpaska kengänpohjaan. Ja urpoiluhan meitä kaikkia pohjimmiltaan viehättää – ainakin kännissä tai muissa alitajunnan tiloissa.

Sitten oli tietysti se Come Out And Playn arabialaisvaikutteinen kitarariffi, joka kuulosti todella hyvältä. Itse asiassa se kuulosti niin hyvältä, että punk-legenda Agent Orange meinasi haastaa Offspringin oikeuteen, koska heidän mielestään riffi oli pöllitty Bloodstains-biisin (1979) kitarasoolosta. Vaikka väitteessä oli pienenpieni totuuden siemen, se oli silti naurettava. Kuka populaarimusiikkia soittava artisti ei muka lainailisi ja yhdistelisi vaikutteitaan? Agent Orange myös veti maton omien jalkojensa alta ryhtymällä penäämään korvaussummaa heti, kun Offspringin rahahanat aukesivat. Kaikki kunnia Agent Orangelle, mutta mihin jäi punk, pojat?

Jos totta puhutaan, en ole ikinä kuunnellut Come Out And Playn tekstiä ”sillä korvalla”. Niinpä minulle tulikin yllätyksenä, että kappale kertoo lukion jengitappeluista eikä vonkaamisesta, vonkaamisesta tai vonkaamisesta. Yllätyksenä tuli myös se, että biisistä löytyy järkevää tekstiä:

”It goes down the same as the thousand before
No one’s getting smarter, no one’s learning the score
Your never ending spree of death and violence and hate
Is gonna tie your own rope”

Offspring-asteikolla mitattuna aihe on yllättävänkin vakava – ainakin jos sitä vertaa Smash-levyn toiseen singleen Self Esteemiin, joka kertoo tossun alle joutuneesta poikaystävästä. Laulaja-kitaristi Dexter Holland on tosin jälkikäteen vakuutellut, ettei Self Esteem kerro hänestä itsestään, vaan vanhasta kaverista. Joo joo Dexter. Kyllähän sitä VHS-pornoakin ostettiin teini-iässä ”kaverille” eikä itselle.

On pelottavaa ajatella, että Come Out And Playn ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 18 vuotta. Miten siitä voi olla niin pitkä aika?! Ja mitä helvettiä siinä välissä oikein tapahtui? Ainakaan en piirtänyt enää yhtäkään pilveä. Mutta tämän lainin tulen luultavasti aina muistamaan:

”You gotta keep ’em separated”

Video ei ole enää saatavilla

Boyd Rice. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn barbien?

Jos olet sitä mieltä, että neofolkilla tarkoitetaan Bon Iverin tai Fleet Foxesin kaltaisia 2000-luvun indiefolk-inisijöitä, voit lopettaa lukemisen samantien. Nyt ei ole tarkoitus puhua mistään parrankasvatukseen keskittyvästä mainstream-ilmiöstä, vaan jostain marginaalisemmasta ja vaikeaselkoisemmasta.

Kun kuulin Boyd Ricen saapuvan Helsinkiin marraskuussa ja Death In Junen joulukuussa, halusin välittömästi kirjoittaa artikkelin heidän erikoisesta artistiperheestään. Tuo perhe on neofolk – palaneen Euroopan raunioilla lämmittelevä antimoderni yhteisö, jonka sotaisa leirinuotioromantiikka on suututtanut antifasismi-järjestö Antifan ja poikinut syytteitä kolmannen valtakunnan ihannoimisesta. Natsimusiikkia, sanoisi ”liberaali” vasemmistolainen ja missaisi koko pointin. Mystiikkaan ja ambivalenssiin verhottua kansallisromantiikkaa, sanoisi neofolk-artisti, jos viitsisi tai jaksaisi.

Mitä neofolkilla sitten oikein tarkoitetaan? Aluksi on tärkeä ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään yhtenäinen musiikillinen suuntaus, vaan samalla tapaa ajattelevien ihmisten esoteerinen yhteenliittymä. Liikkeen juuret ovat 1980-luvun alun englantilaisessa post-punkissa ja etenkin post-industrialissa. Kun Current 93:n kaltaiset yhtyeet vähensivät musiikkinsa industrial-sävyjä ja hurahtivat kansantarujen kuvastoon, neofolkin ensimmäinen aalto oli syntynyt.

Englannin lisäksi neofolk sai nopeasti jalansijaa Saksassa, Italiassa, Itä-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Kuten maantietoa taitavat ehkä älysivätkin, neofolkille oli keskeistä nimenomaan eurooppalaisen historian, kulttuurin, kansantaruston ja kielten vaaliminen. Kun Death In June -nokkamies Douglas Pearcelta kysyttiin, miten hän luonnehtisi neofolkin syvintä olemusta, Pearce vastasi: ”Whatever it may be, the term euro-centric should be in it”. Ehkä José Manuel Barroson kannattaisi alkaa soittaa neofolkia liitoksissaan natisevan EU:n jäsenmaille?

Musiikillisesti neofolk ammentaa paitsi edellä mainituista post-punkista ja post-industrialista, myös dark wavesta, ambientista, 1960-luvun klassisesta folk-perinteestä ja Wagnerin militaristisesta pauhusta. Yleisimpiä soittimia ovat metallikielinen akustinen kitara, viulu, huilu, perkussiot ja torvet. Laulun sijaan moni artisti luottaa omalla äidinkielellä artikuloituun puhelauluun, jonka kantavia teemoja ovat spengleriläinen ajatus länsimaiden perikadosta, nietzscheläiset yli-ihmiskuvitelmat, kansallisromantiikka, okkultismi ja maailmansotien tapahtumat. Usein biisit sisältävät myös kirjallisuusviitteitä tai sämplejä aidoista historiallisista tapahtumista. Esimerkiksi Blood Axisin biisi Lord of Ages perustuu Rudyard Kiplingin runoon ja Death In Junen biisi Runes & Men sämplää natsi-Saksan aikaisen Münchenin aluejohtajan Adolf Wagnerin puhetta.

Jep, natsit mainittu! Miksi ihmeessä oikeistolainen ikonografiikka kiehtoo niin monia neofolk-artisteja? Ja miksi se herättää niin paljon vastustusta näin pientä musiikki-ilmiötä kohtaan?

Räjähdysherkimmillään tilanne on (luonnollisestikin) Saksassa, jossa neofolk-artistit ovat joutuneet jatkuvan syynin ja kriitikin kohteeksi. Erityisen ongelmalliseksi asian tekee se, että Saksan historiallinen omahäpeä heijastelee myös laajempaa populaarikulttuurista tendenssiä, jonka mukaan mikään yhtye ei saisi esittää Saksan kansakuntaa positiivisessa valossa. Jos näin tekee, on automaattisesti sikaniskanatsifasisti, joka paistaa makkaraa holokaustin jättämällä hiilloksella. Mikäli Saksasta kuitenkin haluaa laulaa, se pitää vetää näkyvästi läskiksi, kuten Rammstein konsanaan. Ongelma on vain siinä, ettei ketään järkevää ihmistä kiinnosta, mitä Rammstein tekee.

Miksi saksalaiset neofolk-yhtyeet sitten haluavat ylistää Saksaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat kiinnostuneita juuristaan ja maansa kansantarustosta. Neofolk on aina vierastanut valistusajan aatteita ja niiden mukanaan tuomaa modernismia, ja halunnut palauttaa mystiikan nykyaikaan. Mitä taas tulee muunmaalaisiin neofolk-yhtyeisiin, fasististen symboleiden käytössä on usein kyse estetiikasta tai provokaatiosta. Toki mukaan mahtuu myös aidosti epäilyttävää materiaalia, mutta missäpä musiikkigenressä sitä ei olisi?

Seuraavaksi esittelen viisi neofolk-artistia, joita ilman neofolk olisi tuskin koskaan syntynyt.

Boyd Rice (NON) Helsingin Kuudennella linjalla 6.11. ja Death in June Helsingin Semifinalissa 4.12.

DOUGLAS PEARCE (DEATH IN JUNE)

Homoseksuaalin Douglas Pearcen ympärille rakentuva englantilainen Death In June (tai DI6) on täysin aiheesta neofolkin suosituin ja vaikutusvaltaisin yhtye. Itse asiassa bändin soundi on niin tunnistettava, että siitä on rakentunut miltei standardi sille, miltä neofolk-bändin täytyy kuulostaa. Sama pätee genren lyyrisiin teemoihin ja esteettiseen kuvastoon.

Marxilaisesti orientoituneen punk-bändin Crisisin raunioille perustettu Death In June soitti aluksi ah niin lontoolaista post-punkia. Kun tyyli vaihtui 1980-luvun loppupuolella neofolkiin, kasassa olivat kaikki draaman ainekset. Aluksi Death In June herätti pahennusta ottamalla logokseen SS-divisioona Totenkopfin pääkallotunnuksesta muokatun symbolin. Sitten bändi alkoi esiintyä maastokuvioiduissa camouflage-univormuissa, joiden tyylit vaihtelivat toisen maailmansodan aikaisista SS-kuoseista modernimpiin Saksan puolustusvoimien asusteisiin. Toisinaan Pearcen olkavartta koristi myös hakaristi, mikä johti siihen, että Death In Junen keikkoja peruttiin muun muassa Sveitsin Lausannessa ja Chicagossa.

Eniten nillitystä aiheuttivat kuitenkin Death In Junen lyriikat ja samplet, joissa Pearce hyödyntää Natsi-Saksan inspiroimaa kuvastoa ja kielikuvia. Räikein esimerkki lienee vuoden 1987 Brown Book -albumi, jonka nimi on napattu Länsi-Saksan sota- ja natsirikollisista kertovasta propagandajulkaisusta. Saksassa myyntikieltoon asetetulta Brown Book -levyltä löytyy muun muassa mukaelma natsien rynnäkködivisioona SA:n tunnuslaulusta Horst-Wessel-Lied.

Melankolisesti sovitetun biisin kohdalla on (täysin tosissaan) spekuloitu esimerkiksi sitä, onko kyseessä natsiaikakautta romantisoiva nostalgia-anthem. Tämä siitäkin huolimatta, että ennen Horst-Wessel-Liediä kuullaan sample holokaustia käsittelevästä antifasistisesta televisio-ohjelmasta. Myös kappale Runes & Men on herättänyt keskustelua, koska siinä Pearce laulaa ”paremmista ajoista” samalla kun taustalta kuuluu puhe, jossa puolustellaan vuoden 1934 Pitkien puukkojen yön massamurhaa.

Kun Pearcelta kysyttiin hänen kiinnostuksestaan kolmatta valtakuntaa kohtaan, vastaus oli lyhyt ja tyhjentävä: ”I’ve an interest in all aspects of the Third Reich. It has had such a huge influence on the world, who could fail to be intrigued by it? However, I’ve still read more pages of Das Kapital than Mein Kampf”. Siinäpä se, Death In Junen ideologia pähkinänkuoressa. Faktaperäisen julistuksen sijaan bändi on aina rakastanut ristiriitoja ja rakentanut biisinsä ambivalenssin varaan. Oli kyse sitten natseista, eurooppalaisesta kulttuuripessimismistä, S&M-leikeistä, Jean Genet’n homokirjoista, rakkaudesta tai yksinäisyydestä, Death In June ei varmasti lähesty aihettaan suorasti. Miksikäs muuten Pearce olisi esimerkiksi tehnyt yhteistyötä lukuisten juutalaisartistien kanssa?

Video ei ole enää saatavilla

BOYD RICE (NON)

Vaikka kalifornialainen Boyd Rice tuli suosituksi ja epäsuosituksi aivan toisenlaisella musiikilla kuin neofolkilla, hänen vaikutuksensa genren luonteeseen ja leviämiseen on kiistaton. Ilman Riceä neofolk olisi tuskin koskaan rantautunut Pohjois-Amerikkaan saati kokeillut rajojaan yhtä estottomasti. Ricen suosiota neofolk-piireissä selittänee myös se, että hän on tehnyt yhteistyötä Death In Junen, Current 93:n ja Sol Invictuksen kaltaisten neofolk-artistien kanssa.

Industrialin, post-punkin ja noisen pioneereihin kuuluva Boyd Rice aloitti uransa 1970-luvun puolivälissä tekemällä äänikokeiluja NON-nimikkeellä. Yksi näistä varhaisista kokeiluista oli äänikollaasi, jossa teinitähti Lesley Gore toistaa sanaa cry. Toiseen 7” vinyyliinsä Rice porasi ylimääräisiä reikiä ja kannusti kuulijoitaan tekemään samoin, jotta fanit muuttuisivat passiivisista kuluttajista aktiivisiksi musiikintekijöiksi. Rice harrasti myös skrätsäystä ja julkaisi useita surrealistisia noise-kollaaseja, joita oli mahdollista soittaa millä tahansa kierrosnopeudella.

Vaikka Rice harjoittaa muusikon pestinsä lisäksi kuvataiteita, valokuvausta, elokuvantekoa, näyttelemistä ja kirjoittamista, parhaiten hänet tunnetaan provokaattorina. Massojen hämmentäminen alkoi jo vuonna 1976, jolloin Rice yritti ojentaa presidentti Fordin vaimolle nyljetyn lampaanpään hopealautasella. 1980-luvun puolivälissä Rice ystävystyi Charles Mansonin ja Saatanan kirkon perustajan Anton LaVeyn kanssa. Myöhemmin Rice ylennettiin Saatanan kirkon papiksi ja aina valtuuston magisteriksi saakka.

Kuten LaVey, myös Rice oli kiinnostunut misantropiasta ja vahvimpien selviytymiseen nojaavasta sosiaalidarwinismista. Tästä johtuen hän perusti yhdessä Nikolas Schreckin kanssa The Abraxas Foundation -nimisen ajatushautomon, joka ajoi totalitarismin, antidemokratian ja elitismin kaltaisia aatteita. Osa näistä aatteista päätyi NON:n vuonna 1995 julkaisemalle Might!-levylle, jolla kuullaan katkelmia vuoden 1890 sosiaalidarwinistisesta Might is Right -kirjasta.

Kiristääkseen moralistien pinnan äärimmilleen Rice on toistuvasti flirttaillut myös natsismin ja fasismin kanssa. Vuonna 1989 hän poseerasi ”läpällä” valkoisten ylivaltaa ajavan American Front -järjestön Bob Heickin kanssa Sassy Magazinen kannessa. Paheksunnasta piittaamatta Rice osallistui myös äärioikeistolaisen Tom Metzgerin isännöimään Race and Reason -tv-ohjelmaan ja julkaisi Total War -nimisen kappaleen, jonka avainsäe ”do you want total war?” viitannee Goebbelsin kuuluisaan urheilupalatsipuheeseen vuonna 1943. Kun Riceltä kysyttiin myöhemmin, katuiko hän vehtailuaan uusnatsien kanssa, mies vastasi: ”I don’t care. I don’t think I ever made a wrong move. The bad stuff is just good.”

Näinhän se on nähtävä. Douglas Pearcen tapaan myös Boyd Ricen taide elää ristiriidoista, jotka yleisö joko tajuaa tai ei tajua. Provokatiisen roolinsa vastapainoksi Rice on humoristinen ja pidetty seuramies, joka lesoilee isolla Barbie-kokoelmallaan (jota hänellä ei oikeasti edes ole), intoilee tiki-kulttuurista ja kirjoittaa toimintakykyisen alkoholistin elämäntapaa ylistävään Modern Drunkard Magazineen. ’Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

GENESIS P-ORRIDGE (THROBBING GRISTLE, PSYCHIC TV, THEE MAJESTY)

Manchesterilaissyntyinen performanssitaiteilija, artisti, okkultisti ja kulttijohtaja Genesis Breyer P-Orridge vaikutti suuresti neofolkin ensimmäisen aallon syntyyn. Vuosina 1975–1981 hän soitti ja lauloi industrial-kulttuurin ehkä tärkeimmässä ja sekopäisimmässä yhtyeessä Throbbing Gristlessä. Throbbing Gristlen ponnahduslautana toimi dadaistinen COUM Transmissions -taiteilijakollektiivi, jonka provokatiiviset perfomanssit herättivät pahennusta muun muassa siksi, että niissä nähtiin natsisymboleita, alastonkuvia, strippareita, käytettyjä tamponeita, transuvartijoita ja milloin mitäkin.

Vuonna 1981 P-Orridge perusti technon ja trancen edelläkävijöihin lukeutuvan Psychic TV:n. 1980-luvun puolivälissä Psychic TV otti tavoitteekseen julkaista livelevyn joka kuun 23. päivä 23:n kuukauden ajan. Syynä oli beat-kirjailija William S. Burroughsin popularisoima 23-uskomus, jonka mukaan suuri osa maailman tapahtumista kytkeytyy numeroon 23. Vaikka Psychic TV epäonnistui tavoitteessaan ja julkaisi vain 14 levyä 18 kuukaudessa, yhtye onnistui pääsemään Guinnessin ennätyskirjaan. Tämän jälkeen P-Orridge liittyi löyhähköön artisti- ja magiakollektiiviin Thee Temple ov Psychick Youthiin ja perusti englantilaista hippipsykedeliaa kanavoivan Thee Majesty -yhtyeen.

Myös siviilissä P-Orridge on vähintäänkin erikoinen persoona. 1990-luvun alussa hänet karkotettiin Englannista radikaalien aktiviteettiensa ja konservatiivisen lehdistökampanjansa vuoksi. Muutettuaan Brooklyniin P-Orridge aloitti vartalonsa rajun muokkaamisen yhdessä toisen vaimonsa Jacqueline ”Lady Jaye” Breyerin kanssa. Useita plastiikkakirurgiaoperaatioita sisältäneen prosessin tarkoituksena oli luoda yksi sukupuolineutraali hahmo nimeltä Breyer P-Orridge. Kun P-Orridgelta kysyttiin syitä hänen yhä jatkuvaan ihmiskokeeseensa, vastaus kuului: ”We started out, because we were so crazy in love, just wanting to eat each other up, to become each other and become one.”

Mitä tekemistä tällä kaikella on neofolkin kanssa? Musiikillisesti ei paljoakaan, mutta impulssien tasolla aivan valtavasti. P-Orridgen tapa haastaa auktoriteetteja, tehdä muotokieleltään vapaata kokeellista taidetta ja käsitellä sosiaalisia tabuja vailla mustavalkoisuuden kahleita toimi suurena innoituksena useille tuleville neofolk-artisteille. Yksi heistä oli Current 93:n johtohahmo David Tibet.

Video ei ole enää saatavilla

DAVID TIBET (CURRENT 93)

Malesiassa syntynyt mutta Englannissa varttunut David Michael Bunting alias David Tibet sai lempinimensä Genesis P-Orridgelta, jonka on väitetty olleen osasyyllinen myös Current 93:n perustamiseen. Neofolkin ensimmäiseen aaltoon kuuluva Current 93 aloitti uransa industrialin parissa, mutta siirtyi 1980–1990-lukujen taitteessa kristillis-gnostilaisia visioita maalailevan apokalyptisen folkin pariin. Sittemmin Tibet on tehnyt yhteistyötä lukuisten eri artistien kanssa, joista mainittakoon Douglas Pearce, Steven Stapleton (Nurse with Wound), Steve Ignorant (Crass), Boyd Rice, Nick Cave, Björk, Andrew W.K., Will Oldham, Rose McDowall, Tony Wakeford (Sol Invictus), Marc Almond, Antony Hegarty ja Ian Read (Fire + Ice).

Maaliskuussa Suomessakin piipahtaneen Current 93:n lyriikan keskiössä on lähes fetissinomainen kiinnostus maailmanloppua kohtaan. Jo teini-iässä Tibet kiinnostui Uudesta Testamentista, buddhalaisuudesta, kabbalasta ja Aleister Crowleysta. Näistä jälkimmäinen teki nuoreen Tibetiin niin suuren vaikutuksen, että hän nimesi bändinsä crowleylaisen käsitteen mukaan ja kiinnostui Ordo Templi Orientis -järjestön toiminnasta.

Viime vuosina Tibet on kuitenkin tehnyt pesäeroa crowleylaiseen filosofiaan ja osoittanut suurempaa kiinnostusta kristillistä eskatologiaa, Tiibetin buddhalaisuutta ja gnostilaisuutta kohtaan. Toisin kuin monet kollegansa, Tibet on tunnustautunut kristityksi.

Video ei ole enää saatavilla

IAN READ (FIRE & ICE, SOL INVICTUS)

Riimukirjoitukseen ja kaaosmagiaan vihkiytynyt Ian Read on todellinen vanhan koulun neofolk-artisti. Siinä missä esimerkiksi Death In June hakee inspiraationsa kirjallisuudesta ja lähihistorian tapahtumista, Readin jäkäläiset silmälasit näkevät suurempien asiakokonaisuuksien taakse.

Hyvä esimerkki on miehen vuonna 1991 perustama Fire + Ice, joka viittaa jo nimessään pohjoismaisen mytologian käsitykseen maailman synnystä. Itse biisit ovat anglosaksiseen folk-perinteeseen nojaavia tarinatuokiota, joiden pääosaa näyttelevät niinkin vaatimattomat teemat kuin keskiaikainen indoeurooppalainen traditio, pohjoismaalaiset myytit, okkultismi ja purismi. Tai kuten Read asian ilmaisee: ”Fire + Ice takes the purity and philosophy of early music and melds it into a message redolent with powerful seeds of honour, truth, loyalty and the bond of true friendship.”

Ennen Fire + Icen perustamista Read vaikutti neljän vuoden ajan Tony Wakefordin johtamassa Sol Invictuksessa. Lisäksi hän oli mukana Current 93:n albumilla Swastikas for Noddy (1987) ja Death In Junen albumilla Brown Book (1987). Viime vuosina englantilainen Read on myös laulanut saksankielisissä Forsetissa ja Sonne Hagalissa, mikä ei sinänsä yllätä, koska Read kiinnostui Saksan kielen, historian ja pakanismin opiskelusta jo teini-ikäisenä.

Siviilissä Read toimittaa uuspakanallista Rûna-lehteä ja on arvostettu hahmo niin kaaosmagian kuin aasainuskon kannattajien keskuudessa. Kaaosmagialla tarkoitetaan 1970-luvun lopulla syntynyttä järjestelmää, joka pyrkii löytämään olennaisen uskontojen rituaaleista ja toisista maagisista järjestelmistä. Aasainusko on puolestaan uuspakanallinen uskonto, joka pyrkii elvyttämään vuosina 800–1050 Skandinaviassa vallinneen pohjoismaisen uskonnon.

Ei mitään ihan perinteistä muusikkojen meininkiä. Ei, vaan neofolkia.

Video ei ole enää saatavilla

Melvins poseeraa parhaan kykynsä mukaan.

Kiitos Kurt Cobain. Ilman sinua Melvins ei olisi ikinä noussut suuremman yleisön tietoisuuteen, saanut levydiiliä Atlantic Recordsilta eikä julkaissut uransa parasta studioalbumia Houdinia. Tai toisaalta, kiitos Buzz Osborne. Ilman sinua Kurt Cobain ei olisi ikinä perustanut Nirvanaa, julkaissut Nevermindia eikä luonut absurdeihin mittasuhteisiin noussutta Seattle-kiimaa, jonka seurauksena jokainen risafarkkuinen slacker-viritelmä – plus Melvins – nostettiin 1990-luvun alussa Rolling Stonen next big thingiksi.

Mikään näistä zeitgeist-bändeistä ei kuitenkaan ollut kuten Melvins. Eikä ole vieläkään, vaikka Toolin, Mastodonin ja Isiksen kaltaiset perässähiihtäjät sitä perse hiessä yrittävätkin.

Siinä missä Melvinsin aikalaiskollegat soittivat punkia, hardcorea, heviä tai wannabe-Nirvana-grungea, Buzz ja kumppanit soittivat kaikkea (paitsi sitä wannabe-osastoa) yhtä aikaa. Trion liejuisessa soundissa yhdistyivät Flipperin laahaava punk, Henry Rollinsin aikaisen Black Flagin päällekäyvä hardcore ja Black Sabbathin raskaasti groovaava heavy/doom metal. Kun tähän päälle vielä lisättiin makaaberi huumori, taukoamaton kokeilunhalu ja King Buzzon kieliopista piittaamaton nonsense-lyriikka, tuloksena oli jotain helvetin omituista ja ihanaa.

”Eight times of fel-an-fo-fi
Like cobalt cast and clean
I got a mojo felt the wheel
Real fashion feel”

Näinkin syvällisellä proosalla käynnistyy Houdinin ylikierroksilla käyvä sinkkubiisi Honey Bucket. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava yli minuutin mittainen intro, mikä on – Melvinsin tuntien – täysin normaali ja kaupallisesti järkevä ratkaisu alle kolmiminuuttiselle biisille. Alkulämpöjen jälkeen bändi vaihtaa jumalattomalle thrash-vaihteelle – eikä vähiten siksi, että King Buzzo kuulostaa jostain käsittämättömästä syystä James Hetfieldiltä. Tanakan riffittelyn lomassa voi katsella musiikkivideota, jossa Melvins soittaa navettakeikan innokkaalle lammasyleisölle. Sludge ’n’ sheeps!

Tai hetkinen, onpa mukana myös yksi Melvins-maalauksella varustettu aasi.

Honey Bucketin lisäksi Houdinilta löytyy useita muitakin mestariteoksia, kuten laahaava Hag Me, hyytävä Joan of Arc ja nerokkaasti sovitettu KISS-cover Goin’ Blind. Kaiken kaikkiaan levy on kuin silmänkääntötemppu, joka hämää kuulijoitaan alati vaihtuvilla jäynillä, äkkikäännöksillä ja komiikkaan verhotulla turpaanvedolla. Ei siis mikään ihme, että Melvins nimesi albuminsa kuuluisan taikurin ja kahlekuninkaan mukaan.

Video ei ole enää saatavilla

L7 – fast, lean and frightening.

Kävin vuonna 2005 Tampereen klubilla katsomassa maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattua Girlschoolia. Paikalla oli ehkä 100 maksanutta asiakasta, joista suurin osa röhnötti penkeissään koko keikan ajan.

Kaksi vuotta myöhemmin menin Yo-talolle väijymään Japanin black metal -ekstremisti Gallhammeria. Vaikka yleisöä oli paikalla kohtalaisesti – ja osa oli jopa pakkautunut lavan eteen kuin mannet Corollan takapenkille – keikka ei siltikään ollut edes etäisesti loppuunmyyty.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Ensinnäkin sen, että ihmisillä on paska musiikkimaku. Toisekseen sen, että akkojen asennejytä ei myy. Pitäisi olla vähemmän säröä, vähemmän riffejä, vähemmän kledjuja ja mielellään myös vähemmän soittotaitoa. Kyllähän se nyt vituttaisi, jos ämmät alkaisivat keulia Holdsworth-taidoillaan tai heitellä verisiä tamponeitaan yleisön sekaan. Jälkimmäinen tapahtuikin vuonna 1992, jolloin L7:n kitaristi-laulaja Donita Sparks menetti hermonsa Englannin Reading-festivaaleilla.

Suomessa L7 kävi ensimmäisen kerran vuonna 1992 (toinen oli vuonna 2000). Tuolloin grunge ja riot grrrl -liike myllersivät teinien tajunnassa, paiskoivat sukupuolirooleja nyrkkiraudalla dunkkuun ja tekivät L7:n kaltaisten mimmibändien breikkaamisen aiempaa helpommaksi.

Tai paskat. Kyllä L7 loi uransa ja maineensa ihan itse.

Siinä missä moni 1990-luvun alun riot grrrl -rykmentti luotti tissien vilautteluun, kömpelöön vitossointujen sahaamiseen tai pamfletista päntättyjen feminismisloganien kirkumiseen, L7 tahtoi soittaa punkinkatkuista heviä. Bändi halusi olla fast, lean and frightening, aivan kuten Donita Sparks ja Suzi Gardner vuoden 1990 mestariteoksessaan julistivat. Munakkaasta otteestaan huolimatta biisissä oli niin paljon häpyä, ettei se edes kaivannut palleja ympärilleen. Näin taisi ajatella myös L7 itse, sillä seuraavana vuonna yhtye lanseerasi aborttia tukevan Rock for Choice -konserttisarjan. Newt Gingrichin ja kumppaneiden helpotukseksi viimeinen hyväntekeväisyyskonsertti rokattiin vuonna 2001.

Tämä oli kuitenkin vielä pientä. Vuonna 1992 ilmestyi L7:n ensimmäinen iso hitti Pretend We’re Dead, jonka jälkeen vulvahanat kääntyivät lopullisesti kaakkoon. Sparksin säveltämä ja vaihtoehtorock-guru Butch Vigin tuottama kappale tunkeutui kertalaakista amerikkalaisten college-radioiden rotaatioon ja kiteytti sen, mistä Los Angelesin päheimmässä mimmibändissä oli oikein kyse. Pretend We’re Dead oli hevimpää kuin The Runaways, punkimpaa kuin Babes In Toyland, grungempaa kuin The Hole ja vähemmän julistavaa kuin Bikini Kill. Lisäksi biisi löi litsarilla kasvoihin kaikkia niitä, jotka seurasivat sokeasti L7:n jalanjäljissä vailla omaa ääntä tai visiota.

”Cramping styles is the plan
They’ve got us in the palm of every hand”

Jos rehellisiä ollaan, en tajua vittuakaan Pretend We’re Deadin tekstistä. Vaikka ymmärrän kertosäkeessä peräänkuulutetun mielihalun vaalia omaa yksilöllisyyttä ja teeskennellä kuollutta idioottien edessä, Sparksin kynäilemässä tekstissä ei varsinaisesti ole päätä eikä häntää.

Mutta hei, niin sen kuuluukin olla! Tämän genren biiseissä ei tarvitse päteä itselle, taidehistorian professorille eikä sille kirjallisuustieteen tunnilla luetulle beat-kirjailijalle, jota intellektuelliksi tekeytyvä artisti yrittää epätoivoisesti jäljitellä. Yksikin hyvä slogan, klisee tai ähkäisy riittää – etenkin, jos siihen on ladattu tarpeeksi asennetta ja V-poweria. Siispä paskat ylianalysoimiselle ja let’s pretend we’re dead!

”When we pretend that we’re dead
When we pretend that we’re dead
They can’t hear a word we’ve said
When we pretend that we’re dead”

Video ei ole enää saatavilla

Got Venom?

Tehdäänpä yksi asia heti alkuun selväksi. New Wave of British Heavy Metalissa eli NWOBHM:ssa ei ole mitään trendikästä. Musiikkityyli ei ole tehnyt comebackia, herättänyt hipster-perseilijöiden huomiota tai synnyttänyt massapsyykosin kaltaista uusien bändien esiinmarssia. Sen sijaan NWOBHM on auttamattomasti setääntynyt ja parkinsonin tautia sairastava pyhäinjäännös, jonka viimeaikaisilla ansioilla pääsisi korkeintaan paralympialaisiin.

Mutta voi hemmetti, millainen pyhäinjäännös se onkaan!

Parhaat päivänsä vuosina 1979-1985 nähnyt New Wave of British Heavy Metal oli useita säkenöiviä tähdenlentoja poikinut musiikkityyli, joka toimi ponnahdusalustana muun muassa 80-luvun alussa syntyneelle thrash metallille. (Newsflash: Am I Evil? ei ole Metallican säveltämä kappale.) Tähdenlentojen lisäksi NWOBHM puski vaginastaan neljä edelleen porskuttavaa stadionyhtyettä, joiden nimet kihniöläinen kebab-karjukin osaisi luetella. Tai jos ei osaa, kyseessä lienee yleissivistyksen tuulilta välttynyt jätesäkin kasvatti, jonka kannattaisi kuunnella Iron Maidenia, Saxonia, Def Leppardia ja Motörheadia. Tai ei ehkä Motörheadia, koska skenepoliisit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, lasketaanko bändi NWOBHM-kategoriaan.

NWOBHM:n todellisia jalokivia olivat kuitenkin ne pienten piirien salaisuudeksi jääneet kulttibändit, jotka tekivät muutaman levytyksen ja katosivat sitten maan uumeniin. Tähän seikkaan kiteytyy myös eräs NWOBHM:n suurista viehätyksistä. Varhainen New Wave of British Heavy Metal ei koskaan ollut koko kansan hekumoima mainstream-ilmiö, vaan tiukasti hevareille suunnattu eksklusiivinen elitistikerho. Siihen ”liittyäkseen” piti kuulua oikeisiin piireihin, kuunnella oikeanlaista musiikkia ja olla kiinnostunut oikeantyyppisestä heavy metal -estetiikasta. Poseeraajia tai bandwagon-turisteja ei haluttu mukaan.

Monien alakulttuurien tapaan NWOBHM syntyi vastareaktiona vallitsevalle musiikki-ilmastolle. Vaikka Britannian ilmasto on tunnettu sateistaan, 70-luvun lopulla tuo sade oli muuttunut vetiseksi ripuliksi. Siinä missä Lontoon punkkarit reagoivat tilanteeseen ampumalla proge-dinosauruksia jalkaan, NWOBHM-pioneerit ottivat tähtäimeensä ensimmäisen aallon brittiläiset hevibändit. Syynä oli se, että Black Sabbath, Deep Purple ja kumppanit olivat alkanet kuulostaa pöhöttyneiltä perinnönraiskaajilta, joiden alkuaikojen vimmaisuus makasi puolikuolleena museoviraston lattialla.

Onneksi rappioon oli olemassa lääke. Sitä annostelivat pitkätukkaiset ja denimiin verhoutuneet NWOBHM-kokelaat, jotka korvasivat heavy metaliin syöpyneet blues-krumeluurit iskevillä voimasoinnuilla. Bändit myös lisäsivät tempoa, panostivat räjähtäviin sooloihin, viimeistelivät soittotatsinsa punkrockin tylyllä energialla ja äänittivät levynsä mahdollisimman paskoilla laitteilla. Twin-kitarat olivat must – paitsi jos oli Venom. Korkeavireinen laulu oli must – paitsi jos oli Venom. Kitaroiden down tuning oli kiellettyä – paitsi jos oli Venom. Tuloksena oli ihanan obskuuri, mutta silti konstailematon alakulttuuri, jonka lo-fi-soundin takaa pilkotteli 1/3 eskapismia, 1/3 kadulta poimittua realismia ja 1/3 asiaankuulumatonta nonsenseä.

Moni 80-luvulla vaikuttanut NWOBHM-yhtye teki valitettavan lyhyen uran, jota voisi luonnehtia adjektiivilla ei-tuottelias. Tavallisesti bändit jättivät jälkeensä ”diskografian”, jonka laajuus oli noin yksi viideskymmenesosa Kari Peitsamon tuotannosta. NWOBHM-piireissä ei myöskään ollut epätavallista, että bändit julkaisivat merkittävimmät tuotoksensa heti uransa alussa. Itse asiassa tämä oli fakta. Ensimmäinen demo, ensimmäinen seiskatuumainen tai ensimmäinen lp oli aina paras – piste. Jos oli kuitenkin epähuomiossa mennyt tuhlaamaan rahansa jonkin harvinaisen NWOBHM-bändin kakkoslevyyn (joka oli yleensä tukkametallia tai hardrockia), lp:n sai pitää hyllyssään – kunhan myönsi sen olevan paska.

Esimerkkejä loistavista NWOBHM-debyyttilevyistä löytyy lukuisia: Angel Witch – s/t (1980), Avenger – Blood Sports (1984), Diamond Head – Lightning to the Nations (1980), Holocaust – The Nightcomers (1981), Jaguar – Power Games (1983), Savage – Loose ’N Lethal (1983), Venom – Welcome to Hell (1981) ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja hyvä niin, sillä NWOBHM-piireissä raja ei koskaan tule vastaan. Aina voi kaivautua yhä syvemmälle ja etsiä yhä obskuurimpia levyjä – mielellään tietysti paskalaatuisia demoja tai ep:itä, joita kukaan kavereistasi ei omista ja joita et itsekään juuri koskaan kuuntele. Mutta ei se mitään, koska NWOBHM on kaikesta huolimatta parempaa musiikkia kuin se, mitä kaverisi kuuntelee.

Tämä ei luonnollisestikaan ollut ironiaa.

80-luvun puolivälin jälkeen New Wave of British Heavy Metal alkoi olla tullut tiensä päähän. Mikäli skenen lippulaivat eivät jo olleet lopettaneet itseään, ne joko altistuivat Amerikasta virtaaville vaikutteille tai muuttivat soundiaan kaupallisempaan suuntaan. Näin menetteli muun muassa eräskin Def Leppard, joka vaihtoi tyyliään munanlämpöisen hardrock-läpsyttelyn suuntaan. Myös Iron Maiden ”lakkasi olemasta” NWOBHM-bändi toisen levynsä jälkeen.

Vaikka 1990- ja 2000-luvuilla on esiintynyt joitain yksittäisiä NWOBHM-tulokkaita, varsinaista ilmiötä genrestä tuskin koskaan enää tulee. Tähän vaikuttanee etenkin se, että kierrätystrendeillä on ollut tapana ohittaa ilmiöt, joista ne eivät ymmärrä hevonvittua – ja hyvä niin.

Alle olen listannut kuusi NWOBHM-kirjainyhdistelmään liittyvää asiaa, jotka valottavat enemmän tai vähemmän tätä heavy metallin kiehtovinta brittisuuntausta.

N niin kuin Neat Records

Englannin Newcastlessa osataan paitsi pelata Valioliiga-tason jalkapalloa, myös julkaista valioliigatason heavy metalia. Kiitos tästä kuuluu Neat Recordsin perustajalle David Woodille, joka signasi 80-luvun alkupuolella lähes kaikki merkittävät NWOBHM-yhtyeet.

Vaikka mikään Neat Recordsin artisteista ei koskaan breikannut maailmanlaajuisesti (eikä sitä edes haluttu, koska se olisi ollut anti-NWOBHM), levy-yhtiö onnistui elvyttämään brittiläistä heviskeneä, synnyttämään katu-uskottavan alakulttuuriverkoston ja toimimaan innoittajana Metallican ja Megadethin kaltaisille thrash-suuruuksille. Viimeistään 80-luvun puolivälin tultaessa Neatin peukalologo olikin muodostunut synonyymiksi laadukkaille NWOBHM-julkaisuille, joita kannatti metsästää levykaupoista ja divareista samaan tapaan, kuin punkkarit metsästivät SST:n tai Dischordin äänitteitä.

Neat Recordsin tunnetuin yhtye oli oman paikkakunnan pojista koostuva Venom, joka tuli puolivahingossa luoneeksi kokonaisen black metal -alakulttuurin. Levy-yhtiön muita kiinnityksiä olivat muun muassa Avenger, Blitzkrieg, Raven, Tysondog, Tygers of Pan Tang, Persian Risk ja Jaguar. Alta löytyy näyte jälkimmäisen loistavalta Power Games -debyytiltä (1983).

Video ei ole enää saatavilla

W niin kuin Witchfinder General

Kaikki New Wave of British Heavy Metal -skeneen kuuluvat bändit eivät suinkaan soittaneet puhdasveristä NWOBHM:a. Yksi näistä kerettiläisistä oli vuonna 1979 Englannin Stourbridgessä perustettu Witchfinder General, joka vaikutti vahvasti doom metalin syntyyn yhdessä Saint Vituksen, Pentagramin, Troublen ja maanmiehensä Pagan Altarin kanssa.

Vuoden 1968 kauhuelokuvasta nimensä napannut Witchfinder General julkaisi 80-luvun alussa kaksi häikäisevää albumia, jotka herättivät älämölöä etenkin kirkollisissa piireissä. Death Penalty -debyyttinsä kanteen Witchfinder General läiskäisi topless-malli Joanne Lathamin, joka poseerasi tissit paljaina noidanjahtaajien ympäröimänä St. Mary the Blessed Virgin Church -kirkon hautausmaalla. Lupaa valokuvan ottamiseen ei tietenkään oltu kysytty. Yläosattomien noitien ja heidän metsästäjiensä teema jatkui myös Witchfinder Generalin kakkoslevyllä Friends of Hell, jonka kansikuva otettiin – yllätys yllätys – kirkon pihassa.

Video ei ole enää saatavilla

O niin kuin oral

Vaikka NWOBHM oli muiden metalligenrejen tapaan miesten dominoima maailma, mukaan mahtui myös muutama naisten muodostama yhtye. Heistä pätevin ja pitkäikäisin oli maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattu Girlschool, johon Motörheadin Lemmy Kilmister iski silmänsä jo bändin debyyttisinkun aikoihin vuonna 1978.

Girlschool oli kuitenkin poikkeus. Suurin osa naisten muodostamista NWOBHM-bändeistä oli lyhytikäisiä ja kuriositeetin tasolle jääneitä viritelmiä, jotka julkaisivat pari demoa ja katosivat sitten kartalta. Näin tapahtui muun muassa brightonilaiselle Oralille, joka jätti jälkeensä ainoastaan yhden seiskatuumaisen ep:n. Raflaavasti nimetty Oral Sex (1984) oli rockin ja hevin välimaastossa huojuva äänite, joka käsitteli seksileikkejä sadomasokistisesta perspektiivistä. Oral-kitaristi Monican mukaan ep:tä ei olisi ikinä julkaistu, ellei Lemmy – tuo kaikkien naisten sankari – olisi opettanut häntä soittamaan kitaraa. Ehkä Lemmyn avuliaisuuteen vaikutti se, että Monica työskenteli 80-luvulla Penthousen softporn-mallina.

Video ei ole enää saatavilla

B niin kuin blitzkrieg

Englannin Leicesterissä vuonna 1980 perustettu Blitzkrieg saattaa olla merkittävin thrash metalin syntyyn vaikuttanut New Wave of British Heavy Metal -yhtye. Kun amerikkalaiset thrash-musikantit alkoivat 1980-luvun alussa sekoittaa keskenään NWOBHM:a ja hardcorepunkkia, moni nosti esiin Blitzkriegin vaikutuksen omaan soundiinsa. Heidän joukossaan olivat muun muassa Megadeth, Anthrax ja Metallica, joista jälkimmäinen myös coveroi Blitzkriegin nimibiisin vuoden 1984 Creeping Death -ep:lleen.

Metallican NWOBHM-diggailu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Blitzkriegin lisäksi bändi versioi Diamond Headin massiivisen Am I Evil? -kappaleen ja rippaili Jaguarin Stormchildia biisissään Whiplash. Vuonna 1990 Lars Ulrich kasasi Kerrang!-toimittaja Geoff Bartonin kanssa New Wave of British Heavy Metal ’79 Revisited -kokoelmalevyn, jolla kuullaan niin genren isoja nimiä kuin pienempiä kulttisuosikkeja.

Oli Larsista mitä mieltä tahansa (eli että hän on mulkku), hyvää musiikkia hän ainakin joskus kuunteli.

Video ei ole enää saatavilla

H niin kuin holocaust

Jos ei halua joutua keskelle moralistien paskamyrskyä, ei ehkä kannata nimetä bändiään juutalaisten joukkotuhon mukaan. Tai sitten voi tehdä juuri niin ja julkaista niin törkeän kovan debyyttilevyn, ettei kenellekään jää mitään sanottavaa. Näin menetteli Edinburghissa perustettu The Holocaust, joka todisti vuoden 1981 The Nightcomers -esikoisellaan, että osataan sitä heviä soittaa Skotlannissakin.

Vaikka 95 prosenttia NWOBHM-yhtyeistä operoi Englannin alueella, mukaan mahtui myös muutamia Holocaustin kaltaisia poikkeuksia. Esimerkiksi Persian Risk ja Samurai olivat kotoisin Walesista ja E.F. Band Ruotsista(!). Lisäksi Amerikasta löytyi useita NWOBHM:n inspiroimia yhtyeitä.

Video ei ole enää saatavilla

M niin kuin ”meideni”

Vaikka Iron Maiden kuuluu erottamattomana osana New Wave of British Heavy Metalin kaanoniin, asiaan liittyy muutama ensiarvoisen tärkeä fakta. Olkaa siis tarkkoina, aloittelijat.

Ensimmäinen fakta on se, että Bruce Dickinsonin tähdittämät Iron Maiden -levyt eivät ole NWOBHM:a. Toinen on se, että Paul Di’Annon aikaiset levyt Iron Maiden (1980) ja Killers (1981) edustavat NWOBHM:a puhtaimmillaan. Kolmas on se, että vaikka Paul ei ole soittanut ainoassakaan järkevässä bändissä Maiden-potkujensa jälkeen, hän on silti helvetin kova jätkä. Neljäs on se, että vaikka Bruce jätti NWOBHM-ikoni Samsonin liittyäkseen Maideniin, myös Bruce on helvetin kova jätkä. Viides on se, että vaikka Maiden ei ole viime vuosina julkaissut kovinkaan hääppöisiä levyjä, bändi on yhä kunnioitusta herättävässä vedossa ja siististi cool.

Jos muuten haluaa perustaa NWOBHM-bändin, kannattaa varmistaa, että ainakin yhden biisin riffi on pöllitty Iron Maidenin 2 Minutes to Midnight -biisistä – joka taas on suora rippaus Venomin Welcome to Hell -biisistä. Sopii kuitenkin muistaa, ettei 2 Minutes to Midnight ole NWOBHM:a, mutta sitten taas toisaalta se on, koska Venom. Got it?

Video ei ole enää saatavilla

Attention! Ich bin Alex!

Falloksen muotoinen saksalainen sukellusvene U-96 lähtee sotaretkelle vuonna 1941. Sitä ennen on ryypätty satamaravintolassa ja pilkattu Hitleriä. Mitä pidemmälle sukellusvene matkaa, sitä ahdistuneemmaksi Das Bootin miehistö alkaa käydä. Klaustrofobian lisäksi psyykettä nakertavat Iso-Britannian hävittäjätaistelut ja kuumottavat syvyyspommihyökkäykset. Tunnelma ei siis ole ”katossa”, vaikka ajoittain U-96 näyttääkin aivan vedenalaiselta homodiskolta.

Tapahtumaketju on peräisin yhdestä kaikkien aikojen hienoimmasta sotaelokuvasta Sukellusvene U-96 (tunnetaan myös nimellä Das Boot). Saksalaisen Lothar-Günther Buchheimin samannimiseen romaaniin perustuva elokuva näki päivänvalon (ehe ehe) vuonna 1981 ja kiinnitti samalla dj-tuottaja Alex Christensenin huomion.

Seuraukset olivat kauaskantoiset. Koska U-96 on niin vitun kova elokuva, Christensen halusi perustaa samannimisen eurodance-projektin yhdessä Ingo Haussin, Helmut Hoikinsin ja Hajo Panarinfon kanssa. Vuoden 1991 joulukuussa U96 julkaisi ensimmäisen singlensä, joka oli tekno-remix Klaus Doldingerin säveltämästä Das Boot -tunnusbiisistä. Kukapa olisi osannut arvata! Ja sama saksaksi: Was für eine überraschung!

Kompaktiin 3.25 minuutin mittaan ahdettu Das Boot lienee komein leffamaailmasta pöllitty lainabiisi ikinä koskaan missään. Terminator-henkistä tunnelma huokuvan syntikkakuvion jälkeen biisi räjähtää tamppaavaksi teknoanthemiksi, jonka välissä kuullaan Atari ST:n stspeech.tos-ohjelman läpi ajettuja vuolassanaisia lyyrisiä helmiä, kuten ”1, 2, 3, techno”, ”attention” ja ”emergency”.

Saksan lisäksi Das Bootin hienous ymmärrettiin erityisesti Sveitsissä, Norjassa ja Hitlerin synnyinmaassa Itävallassa (sattumaako?), jossa kappale nousi listojen kärkeen. Vuosien varrella biisistä on tehty myös useita enemmän ja vähemmän mairittelevia remixejä, joista mikään ei kuitenkaan ole tavoittanut U96:n version huumaavaa tunnelmaa.

Vaikka Das Boot onkin pohjimmiltaan pasifistinen elokuva, en voi lopettaa tätä tekstiä mihinkään muuhun toteamukseen kuin HH 88. Katsokaa elokuva, niin tiedätte kannattiko se.

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans kuivana. Bradley Fry oikealla.

Yhdysvaltalainen Pissed Jeans tekee 2000-luvun parasta noisepunkia, jossa on kaikuja niin 1980-luvun kusenhajuisesta spurgupunkista, 1990-luvun nukkaisesta Sub Pop -katalogista kuin Beavisin & Buttheadin slacker-estetiikasta. Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva kvartetti esiintyy tänään torstaina Helsingin Kuudennella Linjalla ja huomenna perjantaina Tampereen Klubilla.

Ennakkotietojen mukaan pissahousujen keikat ovat olleet niin raavaita koettelemuksia, että heikkohermoisemmilla saattaa livahtaa keltaista punttiin – vaikka yhtyeen kitaristi Bradley Fry ei ole tätä kohtaloa kokenutkaan. Vaihtohousut mukaan siis ja keikalla nähdään!

Oletko koskaan kussut farkuillesi?

”Tietääkseni en. Kriittisessä iässä käytin enimmäkseen verkkareita, joten en usko, että denimini ovat päässeet kokemaan tätä epäonnekasta kohtelua. Bändimme todellinen muoti- ja farkkumies on laulajamme Matt (Korvette). Itse käytän yleensä mitä tahansa housuja, kunnes ne ratkeavat perseestä.”

Mikä on suosikkilevysi Sub Popin katalogista?

”Chixdiggitin nimilevy. Olen varma, ettei kukaan muu kuin minä tai Matt ajattele näin, mutta mielestämme se on virheetön levy. Muistan vieläkin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa hyvin kuumana kesäpäivänä painaessani t-paitoja autotallissa. Rakastuin levyyn välittömästi, mutta olin todella yllättynyt, kun tajusin sen olevan Sub Popin julkaisu.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpaa noisepunk-neroa arvostat enemmän: Stick Men With Ray Gunsia vai Drunks With Gunsia?

”Stick Men With Ray Gunsia, ehdottomasti! Vaikka heillä olikin vain muutama järkevästi äänitetty biisi, ne pesivät lattiaa kaikella sillä, mitä Drunks With Guns on julkaissut. Osaan kyllä arvostaa Drunks With Gunsin absurdiutta ja heidän ensimmäistä seiskaansa, mutta Stick Men With Ray Gunsin kappaleet Christian Rat Attack ja Grave City ovat yksinkertaisesti liian kovia!”

Video ei ole enää saatavilla

Jos Bobby Soxx tai GG Allin olisivat yhä elossa, uskaltautuisitko samalle lavalle heidän kanssaan?

”Ehdottomasti. Kun olemme keikalla, vedämme aina omaa juttuamme välittämättä siitä, kenelle tai kenen kanssa soitamme. Olemme lämmitteleet The Queersia ja Body Countia, joten osaamme psyykata itsemme soittamaan kenen kanssa tahansa. Harmi vain, etteivät Queers ja Body Count soittaneet yhdessä samalla keikalla. Se olisi ollut mahtavaa!”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Go Sailorin biisin Ray of Sunshine.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Varmaankin Santo & Johnnyn Sleepwalkia vuodelta 1959. Jostain syystä olen aina rakastanut sitä. Löysin sydämestäni herkän kohdan steel-kitaralle sen jälkeen, kun tajusin, etten koskaan oppisi soittamaan sitä tarpeeksi hyvin.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Tottakai, kaikki ovat! Jos puhun kavereideni kanssa vaikkapa splatter grindistä tai mincecoresta, esitän aina, että tiedän enemmän kuin oikeasti tiedänkään.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Äkkiseltään ei tule mitään mieleen. Uskoisin, ettei kyse ole niinkään yksittäisistä levyistä kuin kokonaisesta musiikkityylistä. Hyllystäni löytyy hieman liian paljon b-tason laulettua surf-teurastusta 1960-luvulta. Bändejä, kuten Rip Chords, Tides ja niin edelleen.”

Jos talossasi olisi tulipalo ja saisit pelastaa vain yhden levyn, mikä se olisi?

”Todennäköisesti pelastaisin mieluummin kitarani ja vahvistimeni. Mutta jos pitäisi valita jokin levy, se olisi varmaankin australialaisen Young Identitiesin seiskatuumainen Positive Thinking.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Ainakin joskus olen toivonut Goatsnaken kappaletta I.”

Mikä levy parantaa parhaiten krapulasi?

”Levystä en osaa sanoa, mutta tiedän täydellisen krapulanparannusbiisin. Se on The Slugfuckersin Wail.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Eniten minua ärsyttää, jos ihmiset kutsuvat musiikkiamme metalliksi. Vaikka rakastankin metallia nykyisin, se on mielikuva, joka on jäänyt häiritsemään minua. Pissed Jeans ei ole metallia.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Vaikea sanoa. Ensinnäkin pitäisi tietää jotain tästä tuttavasta, koska musiikkimakuni rönsyilee moneen eri suuntaan ja pystyn suosittelemaan monia eri tyylejä. Luultavasti kehuisin jotain oman kotiseutuni bändiä, kuten Daughn Gibsonia, Tilea tai Purling Hissiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa sinut värisemään a) hyvällä tavalla, b) huonolla tavalla?

”A-kohtaan vastaan Doc Dart ja b-kohtaan Wisconsinin Doc Dart.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Tärkeä on niin vahva sana, että en uskalla käyttää sitä. Mutta sanotaan, että mielenkiintoisinta musiikkia tekee tällä hetkellä Daughn Gibson.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Tämä on hankala! Mututuntumalta sanoisin Guns N’ Rosesin Patience. Muistan, kuinka se debytoi MTV:llä ja katsojille annettiin mahdollisuus äänestää, oliko video hyvä vai huono.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Jos olen oikein ymmärtänut, me kaikki rakastamme Fu Manchua.”

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans Helsingin Kuudennella linjalla 2.8.2012 ja Tampereen Klubilla 3.8.2012.

Seth Bogart ei ole koskaan kuullutkaan Bogart Co:sta.

Pehmopunkkia ja purkkapoppia yhdistelevän Hunx and His Punxin keulahahmo Seth Bogart on rietas mies, jonka rinnalla Tom of Finlandin piirroshahmot alkavat näyttää umpiheteroilta kadunmiehiltä. Parturikampaajana työskentelevä Bogart ei todellakaan peittele seksuaalista suuntautumistaan, vaan jakelee karkkipaperinväristä homorakkauttaan niin äänilevyillä, musiikkivideoilla kuin haastatteluissakin. Toukokuun 27. päivä Bogartin homoenergian pääsee testaamaan livenä Helsingin Kuudennella Linjalla.

Oletko koskaan kuullut suomalaisbändistä nimeltä Bogart Co.?

”En ikinä. Nimi on kylläkin loistava.”

Kertoisitko mielipiteesi Scandinavian Hunks -showtanssiryhmän miehistä.

”Piti googlata, ja OMG! Sait minut kiihottumaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on homoikonisi?

”Heitä on monia, mutta Freddie Mercury on ykkönen niin monesta syystä, etten edes jaksa alkaa luetella niitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenellä on pophistorian komeimmat hiukset ja/tai viikset?

”Debbie Harrylla ja Wendy O Williamsilla on aina ollut fantastisia kampauksia. Hienoimpien viiksien titteli menee puolestaan Le Tigren ja MENin JD Samsonille.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tai kuka on tyylisi salaisuus?

”Peggy Noland.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Hmm, luultavasti portugalilaisen Lion kappaletta Banana Split. Mielestäni se on täydellinen pop-kappale.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Aquan Barbie Girlin tai Holen Malibun.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Kukapa ei olisi?”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Olisinkin! Tai jos tarkemmin miettii, se kuulostaa melko karmivalta. Olen kylläkin masturboinut oman biisini tahdissa.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Biisien kinuaminen dj:ltä on ärsyttävää. Tiedän sen, koska olen itsekin dj. Jos olisin kuitenkin todella kännissä tai todella selvinpäin, haluaisin kuulla Britney Spearsia.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Vihaan aivan helvetisti AC/DC:tä ja Led Zeppeliniä! Lisäksi vihaan ihmisiä, jotka laulavat teatraalisella musikaaliäänellä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Britney Spearsin If U Seek Amy -biisissä lauletaan ’all the boys and all the girls are begging to if you seek Amy’. Se on loistobiisi, koska se kertoo nussimisesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Suurin osa musiikkitoimittajista on idiootteja, joten lähes kaikki tulkinnat ovat olleet ärsyttäviä.”

Minkä edesmenneen tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Bikini Killin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Pointer Sistersin I’m So Excited. Se muistuttaa minua perheestäni ja etenkin isästäni, joka todella kuunteli Pointer Sistersiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Thrillerin ja Weird Al Yankovicin Fatin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”En oikein usko siihen, että omat suosikkilevyt voisivat olla noloja.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ihan sama. En ole koskaan välittänyt koko miehestä.”

Club Hori Smoku esittää: Hunx and His Punx ja The Splits Kuudennella linjalla (Helsinki) sunnuntaina 27.5.2012. Ovet auki kello 21. Liput 14 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Glenn Danzig (toinen oikealta), 163 senttiä Miestä.

Pienet miehet ovat mahtavia miehiä. Samalla, kun he hukkuvat luokkakuvassa koulun lyhimmän tytön taakse, tai haaveilevat tuloksetta paikallisen Nicole Kidmanin huomiosta, he kompensoivat ”pituuskasvuaan” muilla tekijöillä. Joillekin se tarkoittaa muusikoksi ryhtymistä, joillekin kehonrakennusta, joillekin kirjojen ahmimista ja joillekin – kuten Glenn Danzigille – sitä kaikkea.

Mikä parasta, pienet miehet tekevät usein loistavaa musiikkia. Esimerkkejä löytyy lukuisia aina Angus Youngista Ronnie James Dioon. Siinä missä Young ja Dio hukuttivat pienet vartalonsa huomiotaherättäviin vaatteisiin, Danzig ei suostunut piilottelemaan 163-senttistä pajunvarttaan. Päinvastoin: hän bodasi itselleen näyttävän yläkropan ja esitteli sitä auliisti bändinsä varhaisilla musiikkivideoilla – tietysti lähikuvien ja hauiskääntöjen kera.

Uljaimmillaan tämä ekshibitionismi näyttäytyy Danzigin loistavan debyyttilevyn ensimmäisellä musiikkivideolla She Rides. Mustaa taustaa vasten filmattu video kuvaa yksityiskohtaisesti vuoroin persettään pyörittelevää puolialastonta syöjätärtä, vuoroin erikoislähikuvassa itseään nylkyttävävää Glenn Danzigia. Aina välillä kamera zoomaa muodon vuoksi myös muihin soittajiin – vain palatakseen takaisin Glennin tuimaan katseeseen, käsivarsiin ja paidattomaan rintakehään. Tuskin koskaan on naista ja miestä esineellistetty näin perkeleen tyylikkäästi ja hyvällä tavalla mauttomasti.

Ja millaisen biisin taustalla video pyöriikään! She Rides lienee Danzigin riisutuin ja iskevin kappale, jossa ei bassokuvioilla mässäillä. Samanaikaisesti biisi on pullollaan cooleja kitarajippoja ja Glennin huikeaa ulvontaa. Juuri tällä tavalla tavalla blues ja heavy metal kuuluukin yhdistää.

Vaikka She Ridesin absurdissa tekstissä ei ole paljoakaan tolkkua, biisin voi tulkita viittaavan dominaleikkeihin. Okkultistifriikki Glenn Danzigin tapauksessa kyse lienee kuitenkin Lilithistä, juutalaisen mytologian mieslapsia vahingoittavasta demonittaresta.

”She’s black, And sin runs down her back
She rides, From the daylight in chains”

Mitä enemmän biisiä kuuntelee (ja videota tuijottaa), sitä vaikeampi on käsittää, miten joku voi kuunnella mieluummin esimerkiksi Fleet Foxesia kuin Danzigia.

Video ei ole enää saatavilla

Näin sitä ollaan!

Parhaat biisit syntyvät usein sattumalta tai ”läpällä”, ilman sen suurempaa henkistä, fyysistä tai instrumentaalista fiilausta ja höyläystä. Näin kävi myös Guns N’ Rosesin toistaiseksi ainoan Yhdysvaltain listaykköskappaleen eli Sweet Child O’ Minen kohdalla. Ex-kitaristi Slash on luonnehtinut biisiä bändinsä paskimmaksi.

Slashin mukaan Sweet Child O’ Minen tunnistettava kitaraintro syntyi viidessä minuutissa tyhjänpäiväisten jamisessioiden pohjalta. Kyse oli pikemminkin sormien lämmittelystä ja huonon huumorin ejakuloinnista kuin listojen kärkeen hamuavan kasariklassikon tuotekehittelystä. Kun vitsi laajeni rytmiryhmän ulottuville, syntyi kirkasotsainen kolmen soinnun hardrock-balladi, johon Axl Rose kirjoitti lässyt sanat silloiselle mallityttöystävälleen Erin ”Don Everlyn tytär” Everlylle.

Ja voi kuinka metsään ne sanat menivätkään!

”She’s got a smile that it seems to me
Reminds me of childhood memories
Where everything was as fresh as the bright blue sky”

Ensinnäkään Axlin lapsuusmuistot eivät voineet olla kovin ruusuisia, sillä omaelämäkertansa mukaan hänen biologinen isänsä ja isäpuolensa hyväksikäyttivät häntä 2-vuotiaana. Toisekseen Axl kosi Erinia aseen kanssa ja vannoi tappavansa itsensä, mikäli tämä ei vastaisi myöntävästi. Kun häät oli pidetty, Erin haki avioeroa vain kuukauden yhdessäolon jälkeen ja sai keskenmenon puoli vuotta myöhemmin. Eron jälkeen Axl yritti vielä vuoden ajan lähestyä Eriniä kukkien, kirjeiden ja jopa häkkilintujen kera – tuloksetta.

Sweet Child O’ Minen kirjoittamisen aikoihin kaikki oli kuitenkin vielä hyvin. Kappaleen musiikkivideolla Axl poseeraa maireana Erinin kanssa, aivan kuten muutkin Gunnari-miehet omien hoitojensa kanssa. Videossa ei sinänsä ole mitään huomion arvoista, paitsi että Steven Adler on pukeutunut T.S.O.L.:n paitaan, Slashilla on päheä hapsurotsi-farkkuliivi-yhdistelmä, Izzy Stradlin näyttää coolilta ja Axlin bandana-huivi on tällä kertaa sininen. Pyöräilyshortseista ei valitettavasti näy vilaustakaan.

Kaikessa vilpittömyydessään Sweet Child O’ Mine on kappale, jonka vietäväksi on vaikea olla antautumatta. Oli kyse sitten Axlin nasaalikimityksestä, Slashin kallionkielekevinguttelusta tai c-osan höyryisestä ”where do we go now” -sekoilusta, biisi yksinkertaisesti riisuu aseista ja alusvaatteista. Etenkin, kun ottaa huomioon, että kappaleen musiikkivideon piti alun perin käsitellä aasialaista naista, joka yrittää salakuljettaa heroiinia toiseen maahan kuolleen lapsen sisällä.

Hilpeä konsepti, vai mitä? Levy-yhtiö Geffen oli kuitenkin tylsä ja torppasi idean. Onneksi tilalle saatiin sentään Izzy Stradlinin koira.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Sweet Child O’ Mine oli soittajilleen yksi Guns N ’Rosesin helpoimmista biiseistä, sama ei näyttäisi pätevän amatööreihin. Onko tässä huonoin Gunnari-cover ikinä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonkka poseraa niin kuin Bonkka vain osaa.

Olen ”laulanut” karaokea viisi kertaa elämäni aikana. Tuolloin biisivalintani on lähes poikkeuksetta ollut Bon Jovin hiuksia ja suupieliä nostattava permanenttirock-anthem Livin’ on a Prayer. Tämä siitäkin huolimatta, ettei äänialani todellakaan yllä kertosäkeen ylimpiin nuotteihin saati tavoita John Francis Bongiovin sylkeä ja juustonpalasia tihkuvaa ulosantia.

Miksi olen sitten kerta toisensa jälkeen laulanut tämän newjerseyläisbändin painovoimaa uhmaavan ”tyttöhevibiisin”, joka herättää facepalm-reaktion jo introssa kuultavan kornin talk box -sekoilun aikana?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että Livin’ on a Prayer pitää sisällään kaikki ajattoman rock-klassikon elementit, joiden diggailuun ei tarvita asennevammaista ironiaa, glitterillä vuorattuja olkatoppauksia tai perseet paljastavia nahkachapseja. Ei tosin sillä, etteivätkö kaksi viimeksi mainittua olisi aivan helvetin kovia juttuja.

Nuoren duunaripariskunnan Tommyn ja Ginan selviytymiskamppailusta kertova Livin’ on a Prayer voittaa puolelleen ennen kaikkea siksi, että kappale saa uskomaan siihen, että asiat voivat järjestyä vaikeinakin aikoina. Ei liene sattumaa, että Jon Bon Jovi, kitaristi Richie Sambora ja hittinikkari Desmond Child kirjoittivat kappaleen juuri Ronald Reaganin sosiaalipolitiikkaa polkeneella valtakaudella, jolloin moni nuori aikuinen joutui ongelmiin toimeentulonsa kanssa.

Toki kappaleen lopullisena punchlinena on se kuuluisa rakkaus, joka saa myös Tommyn ja Ginan nousemaan paska-arkensa yläpuolelle:

”We’ve gotta hold on
To what we’ve got
It doesn’t make a difference if we make it or not
We’ve got each other
And that’s a lot
For love, we’ll give it a shot”

Vaikka suuri osa Bon Jovi -diggailustani on peräisin ala-astevuosiltani, pystyn yhä kuuntelemaan Livin’ on a Prayeria naivistisen riemun vallassa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä nostalgiasta, vaan pikemminkin siitä, että maailma tarvitsee vilpittömiä, eteenpäin tuuppivia ja osittain pompöösejäkin kappaleita, joiden musiikkivideoissa liidetään valjaissa yleisön yllä ja näytetään cooleilta bootsit jalassa ja hapsurotsi reteästi auki.

Siksi minä ihan oikeasti rakastan tätä kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Big Black, nihilismin asialla.

Jos punkrock alkaa kuulostaa liian löysältä, lapselliselta tai geneeriseltä, asialle täytyy tehdä jotain. Näin ajatteli nihilistinörtti Steve Albini vuonna 1981 perustaessaan Illinoisin parhaan noise rock -trion yhdessä Naked Raygun -kitaristi Santiago Durangon ja basisti Jeff Pezzatin kanssa.

Lopputuloksena syntyi väkivaltaisesti kirskuva ja punk-konventioiden päälle kuseksiva Big Black, joka kirjoitti lauluja muun muassa murhapoltoista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Atomizer-debyytiltä (1986) löytyvä Kerosene kiteyttää nerokkaalla tavalla Big Blackin mustelmille runnotun vision. Gang of Four -tyylisesti riisuttu kappale räkäisee klimpit kasvoille jo korvia vihlovassa kitaraintrossaan, joka kuulostaa siltä kuin joku murskaisi lasia ruosteisella pyykinpesutelineellä. Kun tähän päälle vielä lisätään uhkaavasti vyöryvä bassolinja ja Roland TR-606 -rumpukoneen tyly industrial-komppi, kasassa on soundimaailma, joka ei paskahousuille niiaa.

Biisin kuumottavin anti koetaan heti a-osassa, jossa Albini kertoo flegmaattisella äänellä tarinan kuoliaaksi tylsistyneestä pikkukaupungin asukkaasta. Koska kyseisellä asukilla ei ole parempaakaan tekemistä, hän päättää anella tyttöystäväänsä sytyttämään hänet tuleen petrolin avulla. Mikäpä olisikaan sen parempaa parisuhdeviihdettä!

”There’s Kerosene around, something to do
There’s Kerosene around, she’s something to do
There’s Kerosene around, we’ll find something to do”

Vaikka Kerosene pyrkii olemaan brutaali, vaikeasti lähestyttävä ja paikoin monotoninenkin kappale, siinä on samanaikaisesti jotain aivan uskomattoman tanssittavaa groovea. Haluan kuitenkin uskoa ja toivoa, ettei kukaan vitun hipsteri koskaan eksy tanssimaan tätä biisiä minkään yökerhon lattialle. Silloin olisi kaikki pilalla.

Video ei ole enää saatavilla

Dickie Hammond (oik.) ei siedä mitään 1980-luvulla tehtyä musiikkia.

On sääli, että joistain bändeistä tulee fundamentalistisen seurakunnan palvomia skenejeesuksia, kun taas toiset – vähintään yhtä hyvät – kandidaatit joutuvat tyytymään marginaalisempaan suosioon.

Hyvä esimerkki on vuonna 1988 Sunderlandissa perustettu Leatherface, jonka melodisella, melankolisella ja rosoisella punkrockilla olisi kaikki edellytykset puhutella vaikkapa Hüsker Dün faneja. Mutta ei, Leatherface nyt ei vain satu olemaan tarpeeksi mediaseksikäs yhtye.

Onneksi Suomesta kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka näkevät Leatherfacen ihmisnahasta tehdyn naamarin alle. Kun bändi vieraili Puntalarockissa vuonna 2009, moni varhaiskeski-ikäinen kaljamaha hoilasi I Want the Moonia tippa linssissä ja useampikin tippa suonissa.

Sama ilmiö toistunee tällä viikolla, kun moottorisahamurhaajalta kuulostava Frankie Stubbs ja kumppanit saapuvat Suomeen neljälle keikalle.

Leatherfacen kitaristi Dickie Hammond vastaili lyhytsanaisesti Nuorgamin small talk -kysymyksiin.

Miksi vain harvat tajuavat, kuinka loistava punk-bändi Leatherface on?

”Varmaan siksi, että suurimmalla osalla ihmisistä on niin surkea musiikkimaku. Henkilökohtaisesti rakastan bändiämme.”

Mikä oli ensimmäinen kappale, josta muistat pitäneesi?


”Sweetin Teenage Rampage. Siinä oli kitaraosuuksia, jotka saivat pienen pojan sekaisin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Stiff Little Fingersin biisiä Alternative Ulster. Sen kautta innostuin aikanaan punkista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”En ole koskaan pitänyt tiskijukista enkä heidän soittamistaan kappaleista.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Suosikkini on AC/DC:n Highway to Hell. Lauloin sen kerran hirveässä jurrissa, kaaduin lattialle ja loukkasin selkäni. AC/DC on muuten ainut bändi, josta jokainen Leatherfacessa diggailee.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassikkobiisiä et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Tähän on pakko vastata Billy Ray Cyrusin Achy Breaky Heart. Aivan uskomatonta paskaa alusta loppuun.”

Video ei ole enää saatavilla


Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Spend all day in the fucking pub
coz I’m a cunt a cunt a cunt
because I am a cunt”
(Hard Skin – First Day Angry Song)

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistasi levy?

”Status Quon In the Army Now. En vieläkään ymmärrä sitä mielentilaa, joka ajoi minut ostamaan kyseisen levyn.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Jos voisin valita kenet tahansa, valitsisin Johnny Cashin ja Gary Mooren. Siitä syntyisi hyvä kombo.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Pelastusarmeijan soittokunta. Jaa miksi? Siksi, että saatan tarvita heidän taloudellista apuaan lähitulevaisuudessa.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Nyt ei tule mitään mieleen. Kaikki Leatherface-coveritkin ovat olleet yllättävän hyviä. En juurikaan ärsyynny asioista, paitsi ex-eukkoni äänestä.”

Mikä on paras kuulemasi Leatherface-cover?

”Tämä on hankala, sillä valinnanvaraa on paljon. Suurimman vaikutuksen teki varmaankin Wat Tyler kappaleella Not Superstitious.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Sex Pistolsin God Save the Queenin. Jumalauta minä katsoin sitä videota.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”PJ Harveyn uusimman albumin When England Shakes.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Sanotaan nyt vaikka David Grayn Nightblindness, vaikkei se olekaan hirveän vanha biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Nyt ei tule mieleen ainuttakaan seksimuistoa. Aktini ovat yleensä ohi muutamassa sekunnissa.”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

”En voi sietää mitään 1980-luvulla tehtyä musiikkia.”

Mikä on suhteesi elokuvaan Teksasin moottorisahamurhaaja, josta Leatherface aikoinaan otti nimensä?

”Ensimmäinen osa on fantastinen. Muita osia en ole jaksanut katsoa edes loppuun asti.”

Kuinka paljon kotikaupunkisi menestynein jalkapalloseura Sunderland AFC sinulle merkitsee?

”Todella paljon. Olen rikkonut futisfanitukseni vuoksi useita ihmissuhteita. Fuck The Mags!”

Leatherface Suomessa:

15.2. Klubi, Tampere
16.2. Bar Loose, Helsinki
17.2. Klubi, Turku
18.2. Musta kynnys, Jyväskylä

Video ei ole enää saatavilla

The Replacements – rockin suurimmat ja kauneimmat epäonnistujat.

Elämä länsimaisissa vapauden vankiloissa ei aina ole helppoa. Vaikka asiat olisivat pintapuolisesti kunnossa ja valinnanmahdollisuudet loputtomia kuin Carlos Santanan kitarasoolot, voi ihminen silti tuntea tyytymättömyyttä itseään ja ympäristöään kohtaan. Juuri tästä on kyse aliarvostetun alternative-neron The Replacementsin musertavassa ”voimaballadissa” Unsatisfied.

”Everything you dream of
is right in front of you
And everything is a lie
and liberty is a lie”

Minnesotalaiskvartetin loistavalta Let It Be -levyltä löytyvä Unsatisfied yhdistää mielenkiintoisella tavalla patoutuneen rähinän ja vilpittömän haavoittuvaisuuden. Kauniisti näppäillyn kitaraintron jälkeen biisi pamahtaa niin musiikillisesti kuin tunteellisestikin lähelle stadionmittoja, josta on osoituksena myös laulaja-kitaristi Paul Westerbergin sarkastisesti letkauttama ”jump”.

Vaikka Westerbergin teksti ja siloittelematon tulkinta saattavat joidenkin (kuuroihin) korviin kuulostaa angstiselta pre-grungelta, on Unsatisfied paljon enemmän kuin pelkkä ahdistuneen teinin tunteenpurkaus. Kun Westerberg rääkyy henkilökohtaisia tuntojaan sydämensä pohjasta, tulee hän samalla irtautuneeksi ensilevyjensä punk-roolista, kaivautumaan yhä syvemmälle ihmismielen anatomiaan ja rakentamaan siltaa nuoruuden ja aikuisuuden välille.

Ja ne melodiat! Ja sovitukset! Ja soundi! Ja lap steel! Ja se kohta, kun Westerberg huutaa kertosäkeessä: ”Look me in the eye and tell me that I’m satisfied!” Siinä kuulkaas ihminen murtuu, sillä ei ole mitään musertavampaa kuin kohdata oma epäonnistumisensa silmästä silmään.

Video ei ole enää saatavilla

The Mentorsin El Duce. Ei arvosta naisia.

Tämä artikkeli ei kerro maailman misogyyneimmistä heviyhtyeistä. Olisihan se nyt ”lievästi” järjetöntä kuunnella jokainen maailmassa äänitetty hevibiisi ja rankata kolme fania omistava kuwaitilaisen ala-asteen kellaribändi listan ykköseksi.

Alla oleva lista on siis rajattu suuremman kaliiberin hevibändeihin, jotka ovat julkaisseet muutakin kuin yhden kaksiraitaisen, paskasoundisen ja 50 kappaletta monistetun treenikämppädemon. Tarkoituksena ei ole esitellä W.A.S.P.-tyylisiä ”perushevimachoiluun” nojaavia kasaribiisejä, joissa kiimaiset orjattaret konttaavat kahleissa isäntänsä haarovälissä, vaan biisejä, joissa naisiin suhtaudutaan selvästi vihamielisemmin.

Kannattaa silti muistaa, etteivät läheskään kaikki misogyniaa tai sovinismia viljelevät hevibändit ole täysin tosissaan. Verenhimoisen naislynkkauksen sijaan överiksi vedetyt solvaukset ovat usein vain oma perverssi huumorin muotonsa tai parodiaa metallin machosta imagosta. Tämä lienee totuus myös monen tältä listalta löytyvän bändin kohdalla, vaikkeivät kaikki feministit tätä varmasti nielekään.

Listan pääpaino on vanhemman koulukunnan yhtyeissä, jotka tekevät tai tekivät ihan oikeasti hyvää musiikkia. Näin ollen mukana ei ole surkeita yhden hitin ihmeitä tai päälleliimatuilla ”shokkielementeillä” provosoivia nykytulokkaita, kuten maailman huonoimmaksi bändiksi tituleerattu (ja kieltämättä aivan uskomattoman seksistinen) Brokencyde.

Edustavatko alla olevat biisit sitten sitä kuuluisaa vihapuhetta? Joidenkin mielestä ehkä edustavatkin. Minä en niistä kuitenkaan jaksa loukkaantua, vaikka nainen olenkin.

#5 AUTOPSY – DIRTY GORE WHORE

Yksi death metalin likaisimmista legendoista osaa olla likainen myös suhteessaan naisiin – ainakin jos Autopsyn tämänvuotiseen paluulevyyn on uskominen. Jenkkibändin odotetulta Macabre Eternal -albumilta löytyvä kappale Dirty Gore Whore kertoo naisesta, jonka laulaja-rumpali Chris Reifert kaappaa kadulta ja vie asuntoonsa kidutettavaksi:

”I’ll carve you a new fuckhole
And chain you to my toilet bowl
Won’t kill you, but you’ll wish you were dead
Keep you as my dirty gore whore instead”

Autopsyn ollessa tauolla vuosina 1995–2009 Reifert ja kitaristi Danny Coralles vaikuttivat Abscess-nimisessä yhtyeessä, joka ei sekään käsitellyt naisia niillä kaikkein silkkisimmillä hansikkailla. Punkilla, grindcorella, death metalilla ja huumorilla ryyditetty Abscess teki lauluja muun muassa siitä, kuinka itsemurhan tehnyttä tyttöystävää kannattaa nussia ja kuinka strippitangolle voi keksiä uusia käyttötarkoituksia:

”Penetrated by the whorish pole where countless have been raped
Punishment extreme, sliding southward day by day
Taste your shit on the pole grazing your tattered tongue
Internal shishkabob excrements and blood are one”

Että sellaista.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#4 SARCÓFAGO – DESECRATION OF VIRGIN

Oma lukunsa metallimusiikin misogyniassa liittyy Neitsyt Marian häpäisyyn. Oli kyseessä sitten Hobb’s Angel of Deathin soittama thrash-jyystö, Nunslaughterin death metal tai Grand Belial’s Keyn nsbm-vivahteinen jenkkibläkkis, todennäköistä on, että teksteissä ajaudutaan ainakin jossain kohtaa raiskaamaan Neitsyt Marian paloiteltua ruumista, yleensä Saatanan kaksikärkisen kielen tai kyrvän toimesta. Tai jotain.

Black metalin parissa uransa aloittanut corpse paint -pioneeri Sarcófago julkaisi vuonna 1987 Brasilian raaimpiin, aggressiivisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin äärimetallilevyihin kuuluvan klassikkodebyyttinsä I.N.R.I. Kuten albumin nimestä voi päätellä, I.N.R.I.:llä ei tyydytty voihkimaan rinnakkaisluokan isotissisen cheerleaderin perään. Sen sijaan Sarcófago latasi tiskiin vaihtoehtoisen näkemyksen vuosien 2 eaa – 36 jaa tapahtumista.

A-puolen toisessa biisissä Desecration of Virgin Sarcófago esittää viehättävän teoriansa Neitsyt Marian raskaaksi tulemisesta. Seitsemäntenä yönä ennen pyhää syntymäpäivää kävikin katsokaas niin, että Maria sai yllätysvieraita kotiinsa:

”Demons sucked her pussy
And fucked her to her delight
She isn’t a virgin anymore
Because she was fucked by Satan”

Video ei ole enää saatavilla

#3 IMPALED NAZARENE – NYRKILLÄ TAPETTAVA HUORA

Suomalaisen black metalin (tai grindcoren tai ”nuclear metalin” tai ”goatcoren” tai-mitä-näitä-nyt-on) suuri ulkopuolinen Impaled Nazarene ei ole koskaan yrittänyt kalastella massojen, vähemmistöryhmien saati skenejeesusten seläntaputuksia. Nobel-puheiden sijaan yhtye on pyrkinyt provosoimaan kuulijoitaan milloin patrioottisin, milloin (epä)poliittisin ja milloin sovinistisin iskulausein. Kauniisti ja herkästi nimetty Nyrkillä tapettava huora kuuluu luonnollisesti jälkimmäiseen kategoriaan.

Bläkkis-skenen extreme-siivellä on toki aina ollut ongelmallinen suhde naisiin. Miksikäs muuten pohjoismaalaiset bm-puristit olisivat diggailleet jo 1990-luvun alussa anaaliseksiä: se oli ”luonnonvastaista” ja ”anti life”, toisin kuin perinteisemmät panohommat. Vaikka Impaled Nazarene jääkin kauas tyylipuhtaasta black metalista, jakaa se silti tyylilajin rakkauden överiksi vedettyyn tematiikkaan.

Todella överi on ainakin Nyrkillä tapettavan huoran teksti, jossa solisti Mika Luttinen kiroaa sen päivän, jolloin hän tapasi ”selluliittiperseisen” ja ”vitun idiootin” ”huoransa”. Naisella näyttäisi olleen Luttiseen suurempikin vaikutus, sillä solvaukset eivät suinkaan lopu tähän:

”Hei nyrkillä tapettava huora
Vittusi on ruma
Se haisee saatanan pahalle
Kun sitä minä nuolin niin oksennusta nielin
Painajaisia näen edelleen
Kuole huora kuole”

Toivoa sopii, etteivät oman elämänsä katkeroituneet mattinykäset ihan oikeasti kuuntele biisiä tosissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 NATTEFROST – WHORE (FILTHY WHORE)

”Sluts, your are born into submission. You are all cunts”, toteaa norjalainen Nattefrost kappaleessaan Whore (Filthy Whore). Samantyyppinen elämänfilosofia näyttäisi määrittävän artistin muitakin biisejä: niissä nussitaan kuolleita 10-vuotiaita tyttöjä, kuristetaan alastomia huoria ja kustaan heidän päälleen – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Jylhää ja tunnelmallista black metalia soittavasta Carpathian Forestista tuttu Nattefrost on soololevyillään omaksunut selvästi riisutumman ja kylmäverisemmän ilmaisun, jossa ei SETAn jäsenyydestä haikailla. Nattefrostin maailmassa naiset lokeroituvat pääsääntöisesti joko lutkiksi, prostituoiduiksi, orjiksi tai vituiksi, joiden ainut elämäntehtävä on tulla hakatuiksi ja raiskatuksi vanhan vihtahousen nimeen:

”Whore – put your shoes on
Bitch – swallow my cum
Slut – suck me dry
Cunt – choke and die”

Oli Nattefrostin enemmän tai vähemmän tosissaan olevasta ”sanomasta” mitä mieltä tahansa, fakta on, että vuoden 2004 Blood & Vomit -albumi pitää sisällään aivan järjettömän kovia black metal -riffejä. Kuunnelkaa vaikka Sluts of Hell, niin tiedätte mitä tarkoitan.

Video ei ole enää saatavilla

#1 THE MENTORS – GOLDEN SHOWER

Vuonna 1977 Seattlessa perustettu The Mentors lienee kaikkien sovinistibändien äiti, isä ja äpärä. Primitiivistä punkkia ja hiomatonta heavy metalia yhdistelevä trio kutsuu musiikkiaan ”rape rockiksi” ja kirjoittaa tekstejä, joissa lyödään naisia, varastetaan naisilta, penetroidutaan naisten anuksiin ja kustaan naisten kasvoille. Lisäksi Mentors soveltaa naisiin niin sanottua neljän F:n sääntöä (Find her, Feel her, Fuck her, Forget her), joka löytyy kappaleesta Four F Club.

Mentorsin primus motorina toimi vuonna 1997 menehtynyt läski ja kalju laulaja-rumpali Eldon ”El Duce” Hoke, jolla oli omien sanojensa mukaan kyky tunnistaa raiskausta halajavat naiset pelkästä katseesta. Bändin klassisimman kokoonpanon muita jäseniä olivat kitaristi Eric ”Sickie Wifebeater” Carlson ja basisti Steve ”Dr. Heathen Scum” Broy.

Kunnianloukkaussyytteiden välttämiseksi Mentors esiintyi yleensä mustiin Ku Klux Klan -tyylisiin huppuihin sonnustautuneena. Tämä ei kuitenkaan estänyt Parents Music Resource Center -komitean Tipper Gorea vetämästä bändiä 1980-luvun puolivälissä hallituksen kuulusteluihin. Syynä olivat Mentorsin naisia halventavat lyriikat ja erityisesti vuoden 1985 You Axed for It! -levyltä löytyvä kappale Golden Shower, jonka tekstissä El Duce käyttää naisten kasvoja vessapaperinaan:

”Listen little slut, do as you’re told
Come with daddy for me to pour the gold
All through my excrements you shall roam
Open your mouth and taste the foam
Bend up and smell my anal vapor
Your face is my toilet paper”

Kuriositeettina kerrottakoon, että kun Gore siteerasi tekstiä hallituksen kuulusteluissa, suurin osa paikan miesväestä repesi nauruun.

Video ei ole enää saatavilla

Viisi kääpiötä, Blag Dahlia keskellä.

1980-luvun puolivälissä perustettu The Dwarves on yhtye, joka rakastaa eläinten verellä itsensä tahrineita alastomia naisia ja kääpiöitä. Chicagossa siitetty mutta sittemmin Kaliforniaan muuttanut punk-bändi ei ole koskaan kaihtanut rivoja tekstejä, uskaliaita levynkansia saati ohjuksen lailla iskeviä kirskuvia kitarariffejä. Ensi viikon tiistaina Helsingin Tavastialle saapuva ja sieltä Tampereen Klubille jatkava Dwarves näyttäisi myös olevan keskivertoa rehvakkaampi yhtye – ainakin, jos solisti Blag Dahlian small talk -vastauksiin on uskominen.

Kuinka lyhyt olet?

”190,5 senttimetriä. Henkisesti olen tosin pidempi kuin yksikään vuono tai joki.”

Mistä lähtien sinulla on ollut pakkomielle alastomiin naisiin ja kääpiöihin?

”Syntymästäni saakka. Onko maailmassa jotain muutakin? Jos on, en ole kiinnostunut siitä.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”The Dwarves on ainoa vanha punkbändi, jonka levyt ovat vuosi vuodelta paremman kuuloisia, keikat paremmin soitettuja ja soittajat paremman näköisiä. Olemme yksinkertaisesti loistavia.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oikeasti olet?

”En voisi olla enää yhtään coolimpi kuin tällä hetkellä olen!”

Mitä kappaletta toivot useimmiten dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”L’Trimmin biisiä The Cars That Go Boom. Jaa miksikö? Sakkoliha, tiedäthän.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen biisi, josta muistat pitäneesi?

”Stevie Wonderin Living for the City. Stevien kuunteleminen saa minut aina onnelliseksi siitä, että olen elossa ja pystyn näkemään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Simon and Garfunkelin Feelin’ Groovya. En edes muista aikaa, jolloin en olisi kuunnellut sitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Kuolema on yksi onnellisimmista asioista, mitä kenellekään voi sattua. Amy Winehouse olisi tosin saanut jäädä maailmaan vielä pidemmäksi aikaa. Hänellä oli upea ääni, toisin kuin jollain helvetin Neil Youngilla, jonka kuuleminen saa minut aina yökkäilemään.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Who put the bomp in the bomp sha bomp ba bomp who put the ram in the rama lama ding dong. En ymmärrä mitään muutakaan, mitä Barry Mann on tehnyt.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Rakastan omia tekstejäni. Ne ovat vitun nerokkaita!”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Olen laulanut monesti Little Peggy Marchin biisin I Will Follow Him.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Minulla on muutama klassisen musiikin levy. Ne ovat aika paskoja.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi?

”Beyoncé, Kelly Rowland, Michelle Williams ja LeToya Luckett. Siis alkuaikojen Destiny’s Child. Haluaisin tuottaa heidän levynsä ja olla Beyoncén personal trainer.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä?

”Tähän ei ole olemassa muuta vastausta kuin Eazy-E. Myös Boswell Sisters olisi ollut hienoa nähdä keikalla 1930-luvun alun New Orleansissa. Tuolloin ihmiset osasivat vielä laulaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai soundi?

”Sävellys, koska kaltaiseni nero saa myös paskalta soundaavan biisin kuulostamaan upealta.”

Mikä on ärsyttävin The Dwarvesista tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Monet bändit sensuroivat itseään tullakseen suositummiksi. Niillä ei ole mitään sanottavaa tai täysin kesy tapa ilmaista itseään. Niinpä moni olettaa, että yritämme tarkoitushakuisesti shokeerata ihmisiä. Se ei ole totta. Olemme vain kyllästyneitä löysään paskaan, jota kollegamme suoltavat.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”En mitään. Aloin käyttää huumeita silloin, kun musiikkivideot ilmestyivät televisioon. Tai hetkinen, muistan sittenkin Foreignerin Cold as Icen ja joitain Devon videoita.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Ikävä kyllä en, sillä biisimme ovat niin saatanan nopeita ja lyhyitä. Tykkään tulla hitaasti.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Se, että vihaan työntekoa. Työ ei ole hyväksi kenellekään! Jos en olisi muusikko, olisin luultavasti parittaja.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hän saattoi olla nero, mutta hänen bändinsä on suuresti yliarvostettu. Vähän kuin Aerosmith, kristinusko tai Gogol Bordello.”

The Dwarves Helsingin Tavastialla 29.11. ja Tampereen Klubilla 30.11.

Video ei ole enää saatavilla

Suicidal Tendencies – worst band & biggest assholes.

Aina toisinaan jokin ei-poliittiseksi tarkoitettu biisi onnistuu nousemaan poliittisemmaksi kuin yksikään Marxia siteeraava tai Bushia osoitteleva protestianthem. Suicidal Tendenciesin debyyttisingle Institutionalized on juuri tällainen kappale.

Hardcorepunkin ja thrash-metallin rajalla huojuva Institutionalized on miltei täydellinen kiteytys yhteiskunnallisesta vieraantumisesta, sukupolvien välisestä kuilusta ja vaihtoehtoisen elämäntyylin synnyttämistä kommunikaatio-ongelmista:

”I’m not crazy – in an institution,
You’re the one who’s crazy – in an institution,
You’re driving me crazy – in an institution”

Neliminuuttisen biisin aikana 20-vuotias solisti Mike Muir tilittää puolielämäkerrallisen tarinansa puheenomaisesti artikuloiden ja taukoja pitämättä. Kappaleen tempo ja Grant Estesin kitarakuviot vaihtelevat nerokkaasti aina sen mukaan, mikä tunnetila Muirin tekstissä on kulloinkin meneillään.

Mikä erottaa Institutionalizedin muista sukupolviongelmiin kytkeytyvistä biiseistä on se, että kappale on musiikkivideotaan myöten aivan helvetin hauska! Vaikutelmaa korostaa biisin loppuun säästetty sarkastinen letkautus, joka tekee hetkessä tyhjäksi Muirin koko hengästyttävän pitkän monologin.

Kovan MTV-rotaation lisäksi Institutionalized päätyi aikanaan muun muassa Beavis and Butt-Head -piirrosarjaan sekä Emilio Estevezin loistavaan Repo Man -leffaan, jotka kummatkin heijastelivat osuvasti Institutionalizedin ilmentämää vieraantunutta maailmankuvaa.

Ei mikään huono saavutus bändiltä, jonka kalifornialainen punkrock-zine Flipside äänesti vuotta aikaisemmin ykkössijalle kategoriassa Worst Band/Biggest Assholes.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Varsin samasta puusta veisti läpimurtohittinsä yhdysvaltalainen vaihtoehtorockyhtye Nada Surf.

Video ei ole enää saatavilla

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

Vastavuoroisesti maailmasta löytyy useita oikeasti epäkorrekteja yhtyeitä, jotka ylistävät valkoisen rodun paremmuutta (Skrewdriver), kuvittavat levynkantensa bändikaverin verisellä itsemurhavalokuvalla (Mayhem) tai tunkevat mikrofonin perseeseensä jokaisen keikan jälkeen seuraavaa bändiä riemastuttaakseen (Stick Men With Ray Guns) – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Suurin osa näistä bändeistä tulee punk- tai metallipiireistä, joissa sisäsiisteys ja massojen kosiskelu eivät koskaan ole kuuluneet artistien ykkösprioriteetteihin. Osa valitsee poliittisesti epäkorrektin ilmaisutavan provosoidakseen ihmisiä (Anal Cunt), osa levittääkseen elitististä propagandaa (Venäjän BlazeBirth Hall -bändit) ja osa taas luodakseen ristiriitaisia kontrasteja (Death in June).

Alla on listattu kolme todella anarkistista ja poliittisesti epäkorrektia bändiä, joiden musiikkia tullaan tuskin koskaan kuulemaan Live Aid -festareilla, presidentinvaalikampanjoissa saati BMW-mainoksissa. Kuuntelunautinnon maksimoimiseksi biisit kannattaa kuunnella läpi avokonttorissa, kirjastossa tai jossain muussa julkisessa tilassa.

3. Absurd

Tarviiko joku tulta?

Saksalainen Absurd niputetaan usein kansallissosialistiseen nsbm-skeneen, vaikkei bändin punkinkatkuinen ja RAC-henkinen black metal varsinaisesti edustakaan genren puhdasoppisinta laitaa. Vuonna 1992 perustettu Absurd on kuitenkin selkeästi uusnatsistinen, rasistinen ja uuspakanallinen yhtye, mikä näkyy niin bändin (alkuperäis)jäsenten lausunnoissa, käytännön teoissa, levynkansissa kuin huumorintajussa.

Uransa alkuvaiheessa Absurdin ydinkolmikko Hendrik Möbus, Sebastian Schauseil ja Andreas Kirchner murhasivat 15-vuotiaan koulutoverinsa Sandro Beyerin, koska tämä oli juorunnut opettajille bändin satanistisista touhuista ja siitä, että Schauseil vehtasi erään oppilaan äidin kanssa.

Rangaistukseksi napsahti viiden vuoden vankilatuomio, jonka aikana Absurd teki musiikkia nimellä In Ketten (Kahleissa). Vuonna 1995 bändi julkaisi demon Thuringian Pagan Madness, jonka kanteen tuli valokuva Sando Beyerin haudasta. Jotta kunnianloukkaus ei jäisi kenellekään epäselväksi, Absurd lisäsi kansilehtiseen tekstin: ”The cover shows the grave of Sandro B. murdered by horde ABSURD on 29.04.93 AB.” Lisäksi kansilehtinen sisälsi omistuskirjoituksen Hitlerille ja natsi-Saksalle.

Vuonna 1998 Absurdin jäsenet pääsivät ehdonalaiseen vapauteen, koska olivat tehneet rikoksena alle 18-vuotiaina. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun Möbus rikkoi ehdonalaissääntöjä aloittamalla Absurdin keikan natsitervehdyksellä, joka on Saksassa lailla kielletty. Möbus pakeni Yhdysvaltoihin, jossa hän lyöttäytyi yhteen valkoisten ylivaltaa ajavan National Alliance -organisaation johtajan William Luther Piercen kanssa. Vuonna 2001 Möbus kuitenkin palautettiin Saksaan, jossa hän istui vankilassa seuraavat viisi vuotta.

Eräässä haastattelussa Möbus kuvaili natsismia täydelliseksi yhdistelmäksi satanismia, sosiaalidarwinismia ja indogermaanista pakanismia. Aatteen innoittamana hän perusti vuonna 1998 antisemitistisen ja uuspakanallisen Deutsche Heidnische Front -yhdistyksen, joka otti iskulauseekseen David Lanen kuuluisat 14 sanaa: ”We must secure the existence of our people and a future for White Children”.

Vaikka Möbus tunnustautuu yhä uusnatsiksi, hänen musiikkinsa ei ole enää yhtä politisoitunutta kuin 1990-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

2. GG Allin

GG Allin on kuvassa vasemmalla.

Jos sattuu syntymään perheeseen, jossa sukulaistensa massaitsemurhaa suunnitteleva isä nimeää jälkikasvunsa Jesus Christiksi, lienee melko todennäköistä, ettei lapsesta kehity maailman terveintä yksilöä. Tämä lapsi – joka myöhemmin nimesi itsensä GG Alliniksi – ei pelkästään osoittanut teoriaa todeksi, vaan veti sen moninkertaisesti överiksi.

GG Allinin viha auktroriteetteja ja sovinnaisuuksia kohtaan alkoi jo nuorena, jolloin hän myi huumeita, varasti autoja ja teki asuntomurtoja.

Vuosina 1976–93 hän ”lauloi” ja ”soitti” useissa enemmän ja vähemmän korrekteissa punk-bändeissä, kuten The Murder Junkies, Bulge, The Scumfucs, The Jabbers, The Texas Nazis, The AIDS Brigade ja The Cedar Street Sluts. Yhteistä kaikille bändeille ja koko Allinin levytetylle tuotannolle oli se, että biisien määrä yleensä korvasi niiden laadun.

1980-luvun puolivälissä Allin kehitti itselleen heroiiniriippuvuuden ja alkoi sekakäyttää kaikkia käsiinsä saamia huumeita. Ennen keikkaa hänellä oli usein tapana vetää laksatiiveja, minkä seurauksena hän paskoi lavalle, söi omaa ulostettaan ja viskoi sitä yleisön sekaan.

Usein Allin saapui lavalle alastomana, heilutteli pientä munaansa ja viilteli itsensä verille. Keikkarituaaleihin kuului myös yleisön hakkaaminen ja hakatuksi tuleminen, josta masokisti-Allin sai isot kicksit.

Allinin anarkistiset esiintymiset aiheuttivat usein suurta vahinkoa keikkapaikoille ja PA-laitteille. Tämän vuoksi konsertit keskeytettiin yleensä jo parin biisin jälkeen joko poliisin tai järjestäjien toimesta. Ellei Allinia passitettu putkaan pahoinpitelystä tai itsensä paljastelusta, hänen keikkareissunsa päättyivät usein sairaalaan murtuneiden luiden tai verenmyrkytyksen vuoksi.

Pisimmän linnatuomionsa Allin istui vuoden 1989 joulukuusta vuoden 1991 maaliskuuhun, jolloin häntä syytettiin yleisön joukossa olleen naisen viiltelystä, polttamisesta ja veren juomisesta.

New Hampshiren osavaltiossa syntynyt Allin oli itärannikkon hc punk -skenen suuri ulkopuolinen, jonka pedofiiliset, rasistiset ja misogyyniset lyriikat eivät varsinaisesti puhutelleet poliittisesti valveutuneita vasemmistopunkkareita. Siinä missä tyypillinen hc-bändi lauloi yhteiskunnan ja yksilön pahoinvoinnista, Allinin intohimona olivat alastomat lapset (Ten Year Old Fuck), nekrofilia (I Fuck the Dead), eläimiinsekaantuminen (Fuckin’ the Dog), raiskaukset (I’m Gonna Rape You), seksuaaliset pakkomielteet (Assfuckin’, Butt suckin’, Cuntlickin’, Masturbation), poliisiväkivalta (Kill the Police – Destroy the System) ja oman elämäntyylin ylistäminen (Drink, Fight & Fuck).

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireista kärsinyt Allin oli sitä mieltä, että hänen tehtävänään oli palauttaa vaara sovinnaiseksi muuttuneeseen rock’n’rolliin. Laulaja uskoi vakaasti, että hänen kehonsa oli rock’n’rollin temppeli ja hänen verensä, virtsansa ja ulosteensa fanien ehtoollinen.

Mikäli Allin ei olisi riehunut lavalle, hän olisi omien sanojensa mukaan alkanut tappaa ihmisiä. Kuinka ollakaan, Allin ihaili sarjamurhaaja John Wayne Gacya, joka raiskasi ja murhasi 33 teini-ikäistä poikaa vuosina 1972–78.

Allinin missiona oli koko 1990-luvun ajan tehdä itsemurha lavalla. Vuoden 1990 halloweeniksi suunniteltu tapahtuma jäi kuitenkin toteuttamatta, koska Allin istui tuolloin vankilassa. Myös seuraaviksi pyhäinpäiviksi suunnitellut itsemurhat jäivät toteuttamatta poliisien väliintulon vuoksi.

Lopulta Allin kuoli heroiinin yliannostukseen vuoden 1993 kesäkuussa. Hänet haudattiin nahkatakki ja munasuojat päällä, viskipullo kainalossa ja pillereitä suussa. Velipoika Merle ”Viiksi” Allinin pyynnöstä vartaloa ei pesty ulosteista eikä verestä.

Hautajaiset olivat isot bileet, jonka jälkeen GG Allinin hautakiveä on – fanien toimesta – käyty jatkuvasti häpäisemässä virtsalla, ulosteilla, alkoholilla ja tupakantumpeilla. Juuri sitä GG olisi varmasti halunnutkin.

Video ei ole enää saatavilla

1. Anal Cunt

Niin kiltin näköisiä, niin pahoja. Huomatkaa Beherit-paita!

Kriitikkojen dissaama ja underground-yhteisön rakastama Anal Cunt on provokaatiosta ja murkkuhuumorista elävä yhtye, jonka poliittinen epäkorrektius alkaa jo bändin nimestä. Kun Massachusettsin paikallislehdet kieltäytyivät julkaisemasta niinkin hävyttömiä sanoja kuin perse ja pillu, Anal Cunt lyhensi nimensä muotoon AxCx. Jotta kompromissi ei olisi liian suuri, yhtye muokkasi logonsa A-kirjaimen perseen muotoiseksi ja C-kirjaimen pillun muotoiseksi.

Kesäkuussa kuolleen Seth Putnamin johtama Anal Cunt aloitti uransa kaoottisena noisecore-bändinä, jonka musiikissa ei ollut yhtä ainutta riffiä, sointua, lyriikanpätkää saati melodiaa. Epäkaupallisimmillaan bändi oli vuoden 1989 seiskatuumaisella ep:llä 5643 Song, joka sisälsi vaatimattomat 5 643 parisekunttista älämölöbiisiä.

1990-luvun puolivälissä lukuisia miehistönvaihdoksia kokenut ja useaan otteeseen hajonnut Anal Cunt innostui grindcoresta. Tämän seurauksena bändi alkoi tehdä ihan ”oikeita” biisejä, joiden keskimitta liikkui 40 sekunnin ja minuutin välillä. Samanaikaisesti Putnam kiinnostui yhteiskunnallisista tabuista ja alkoi kirjoittaa mahdollisimman epäsovinnaisia ja loukkaavia tekstejä.

Bändin keskeisimpiä lyyrisiä teemoja olivat misogynia (biisiesimerkki: I Sent a Thank You Card to the Guy Who Raped You), lapsiviha (You’re Pregnant, So I Kicked You in the Stomach), antisemitismi ja natsismi (I Sent Concentration Camp Footage to America’s Funniest Home Videos), homofobia (I Noticed That You’re Gay), muille bändeille vittuilu (Living Colour is My Favorite Black Metal Band) ja yleinen vahingonilo (I Made Your Kid Get AIDS So You Could Watch It Die).

Suurten ihmisryhmien lisäksi Anal Cunt teki pilaa yksittäisistä henkilöistä. Kiistanalaisimmalle klassikkolevylleen It Just Gets Worse (1999) Putnam kirjoitti biisin nimeltä Connor Clapton Committed Suicide Because His Father Sucks. Levy-yhtiö Earache kuitenkin säikähti mahdollisia kunnianloukkaussyytöksiä ja muutti kappaleen otsikon muotoon Your Kid Committed Suicide Because You Suck. Tämä siksi, että Connor Claptonin isä sattui olemaan muuan Eric Clapton.

Herjaavien tekstien ohella Anal Cunt aiheutti moraalista paheksuntaa väkivaltaisilla keikoillaan, joiden aikana bändillä oli tapana syöksyä yleisön sekaan hakkaamaan kuulijoitaan. Vuoden 1993 San Franciscon keikalla Putnam löi naispuolista kuulijaa mikrofonilla päähän, minkä seurauksena solisti pidätettiin ja vietiin vankilaan (keikka löytyy harvinaiselta Breaking The Law -seiskalta). Vuonna 2010 putkassa istui puolestaan kitaristi Josh Martin.

Yleisen misantropian vastapainoksi Anal Cunt julkaisi vuonna 1998 parodisen rakkauslaululevyn Picnic of Love, jolla kuullaan hempeitä, akustisesti soitettuja ja falsetista laulettuja biisejä, kuten I Respect Your Feelings as a Woman and a Human. Rakkauslaulujen lisäksi Anal Cunt julkaisi useita itseironisia biisejä (Selling Out by Having Song Titles on His Album) ja liudan hämmentäviä covereita, kuten brutaalin version Morrisseyn You’re Gonna Need Someone on Your Side -biisistä.

Vuonna 2004 Putnam yritti itsemurhaa alkoholin, unilääkkeiden, crackin ja heroiinin yhdistelmällä. Seurauksena oli lähes kuukauden mittainen kooma, jonka jälkeen mies oli väliaikaisesti vammautunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Vaikka Putnam lopulta toipuikin onnettomuudesta – ja innostui sen jälkeen esittämään keikoilla You’re in a Coma -biisiä – hän kuoli seitsemän vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen.

Anal Cuntin lisäksi Putnamilla oli useita muitakin poliittisesti epäkorrekteja yhtyeitä, kuten raflaavasti nimetyt Adolf Satan, Full Blown A.I.D.S. ja Vaginal Jesus. Moralistien kannattaa kuitenkin muistaa, että niin loukkaava kuin Putnam osasikin olla, hän ei koskaan suhtautunut teksteihinsä edes puoliksi tosissaan.

Video ei ole enää saatavilla

Joan Jett.

Ylitarttuvat listahitit tuppaavat olemaan joko helvetin raivostuttavia kertakäyttörenkutuksia tai poikkeuksellisen riemastuttavia neronleimauksia. Joan Jettin versioima The Arrows -cover I Love Rock N Roll kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan.

Maailman cooleimpiin nahkatakkisiin tyttöihin kuuluva Joan Jett kuuli biisin ensimmäistä kertaa vuonna 1976, jolloin hän keikkaili The Runawaysin kanssa Englannissa. Kolme vuotta myöhemmin kitaristi-laulajatar äänitti kappaleen The Sex Pistolsin Steve Jonesin ja Paul Cookin komennossa. Biisin originaaliversio ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa ennen vuotta 1993, jolloin se julkaistiin Joan Jett & The Blackheartsin harvinaisuuskokoelmalla Flashback.

Billboardin listaykköseksi noussut ja siellä seitsemän viikkoa viihtynyt ”virallinen versio” äänitettiin vuonna 1981 Jettin silloisen bändin The Blackheartsin kanssa. Lopputuloksena oli äärimmäisen iskevä, nostattava ja tarttuva rock-klassikko, jonka lapsellisen helpossa kitarariffissä ja anthem-henkisessä kertosäkeessä on samaa imua kuin Richard Berryn Louie Louiessa tai AC/DC:n Highway to Hellissä.

Oma lukunsa on biisin röyhkeän itseriittoinen sanoitus, jossa rockin ja kiiman sekoittama nainen houkuttelee nuoria poikia makuukammariinsa. Jett käänsi originaalitekstissä olevat he-pronominit she-muotoisiksi ja sai näin aikaan sukupuolirooleja ravistelevan sanoituksen, jossa nainen vie ja mies vikisee:

”I saw him dancin’ there by the record machine,
I knew he must a been about seventeen
The beat was goin’ strong
Playin’ my favorite song
An’ I could tell it wouldn’t be long,
Till he was with me, yeah me”

Kappaleen tunnelma ikuistettiin hienosti mustavalkoiselle musiikkivideolle, jossa Jett ja kumppanit saapuvat nuhjuiseen baariin soittamaan epämääräiselle mutta innokkaalle yleisölle. Video kuvattiin aluperin värifilmille, mutta konvertoitiin sittemmin mustavalkoiseksi, koska Jett ei pitänyt siitä, miltä hänen punainen nahkatakkinsa näytti videokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuosien varrella moni muukin artisti aina Weird ”Al” Yankovicista Miley Cyrusiin on tarttunut I Love Rock N Rolliin ja tehnyt siitä oman versionsa – usein katastrofaalisin seurauksin. Paras esimerkki lienee Britney Spearsin kuohittu, kourittu ja kämmätty coverin cover vuodelta 2002. Ei puhuta siitä sen enempää, ok?

Video ei ole enää saatavilla

Henry Rollins rypisti Black Flagin otsan.

Black Flagin Damaged-debyytin avaava Rise Above ei ole kalifornialaisbändin paras kappale. Se on kuitenkin käänteentekevä biisi siinä mielessä, että se esitteli maailmalle Black Flagin uuden solistin ja uuden maailman-katsomuksen.

Siinä missä Nervous Breakdown -ep:llä (1978) esiintynyt Keith Morris toi bändiin sarkasmia ja huumoria, Henry Rollins raivasi tieltään jok’ikisen kaskun, kaljapullon ja kokistölkin. Kärjistetysti sanoen Rollins teki Black Flagista vakavan, kantaaottavan ja paikoin jopa huumorintajuttoman yhtyeen, jonka fokus siirtyi yksilötasolta yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Ryppyotsaisuudella oli kuitenkin hyvätkin seurauksensa. Kuten Rise Aboven teksti antaa ilmi, Black Flagista tuli auktoriteettivastaisuuden, anti-konformismin ja tee se itse -asenteen palavasieluinen symboli, joka yhdisti tuhannet hardcorepunk-nuoret ympäri maailmaa. Nöyrtymisen sijaan Rollins ja kumppanit kehottivat nuoria kohottamaan (imaginääriset) nyrkkinsä ja nousemaan mielivaltaisen yhteiskuntakontrollin yläpuolelle:

”We are tired of your abuse
Try to stop us, it’s no use”

Musiikillisesti Rise Above yhdistää raa’an mutta simppelin old school -punkin, kiihkeätempoisen hardcoren sekä kitaristi-biisintekijä Greg Ginnin ihastuttavan kämäisen ja atonaalisen kitarasoolon. Oman lisänsä soundiin tuo myös rumpali Robo, jonka vasemman käden rannerenkaat helisevät joka kerta, kun mies iskee virvelirumpua.

Rise Aboven sisältävä Damaged sai kunnian toimia tuolloin vielä varsin tuntemattoman SST Recordsin seitsemäntenä julkaisuna. Jo muutaman vuoden kuluttua Ginnin kipparoima yhtiö oli laajentunut kunnioitusta herättäväksi independent-lafkaksi ja synnyttänyt kokonaisen pienlevy-yhtiöbuumin yhdessä Dischordin ja Touch & Go Recordsin kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Video ei ole enää saatavilla

Keijiä (keskellä) kiinnostavat suomalaiset naiset enemmän kuin bändit.

Guitar Wolf tulee maasta, jonka metroasemilla kaupitellaan käytettyjä pikkuhousuja ja jonka internet-päätteillä rentoudutaan bukkaken ja animaatiopornon parissa. Ei siis liene mikään ihme, ettei Nagasakissa perustetun garagepunktrion musiikki ole sieltä kaikkein terveimmästä päästä. Ensimmäisen Suomen keikkansa kunniaksi Guitar Wolfin laulaja-kitaristi Seiji alias Guitar Wolf kertoi Nuorgamille muun muassa suhteestaan Guitar Hero -peliin, Tanssii susien kanssa -elokuvaan ja Tina Turneriin.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En osaa valita yhtä ainutta biisiä, mutta luulen, että olen kuunnellut eniten Johnny Thundersia, The Ramonesia ja muita New Yorkin protopunk-bändejä. Rakastan raakaa soundia, tylyä asennetta ja sitä, etteivät bändit yritä esittää fiksumpia kuin oikeasti ovat.”

Kuka on suosikki-Ramonesi ja miksi?

”Pidän heistä kaikista, mutta jos on pakko valita, vastaan Johnny Ramone. Arvostan siitä, miten hän pitää riffinsä yksinkertaisina joka ikisessä kappaleessa.”

Mitä kappaletta toivot useimmiten dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Kun olen aivan helvetin humalassa, toivon yleensä Teengeneratea tai Stray Catsia. Sen jälkeen tanssin kuin hullu.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oikeasti olet?

”En.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Elvis ja The Rolling Stones. Heidän jälkeensä ei ole tullut ketään, jolla olisi ollut yhtä massiivinen vaikutus nykypäivän rockmusiikkiin. Surullista mutta totta.”

Kenen muusikon kuolema on koskettanut sinua syvimmin?

”Tähän on pakko vastata basistimme Billy. Myös Link Wrayn kuolema sai minut shokkiin, koska hän oli kitarasankarini. Kopioin yhä suurimman osan omista kitarajutuistani Link Wraylta. Olen todella surullinen, etten ehtinyt nähdä häntä livenä.”

Mikä kappale saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”CCR:n Proud Mary. Pidän todella paljon myös Tina Turnerin tekemästä coverista. Taidan olla vähän ihastunut tämäntyyppisiin naisiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Käsittääkseni tunnet vetoa myös Joan Jettiin?

”Joan Jett on rock’n’rollin hienoin nainen. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että meistä voisi tulla pariskunta. Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka hieno sana ”jet” on? Jos yhdistät sen mihin tahansa sanaan, lopputulos kuulostaa mahtavalta! Esimerkiksi cockroach jet, jet shit, jet bitch ja niin edelleen.”

Oletko hyvä Guitar Herossa?

”Tietysti! Yleensä soitan Link Wrayn biisejä. Hänen kuoltuaan olen ainut rokkari, joka osaa soittaa Link Wraytä täydellisesti.”

Kumpaa arvostat enemmän: hyvää biisiä vai hyvää soundia?

”Hyvää biisiä. Mutta asenne ja taistelutahto tulevat ennen sitä!”

Mitä pidät Kevin Costnerin tähdittämästä elokuvasta Tanssii susien kanssa?

”En ole nähnyt sitä. Kevin Costner ei ole cool.”

Mitä elokuvia katsot todennäköisimmin keikkapakussa?

”Mitä tahansa Bruce Leen leffoja. Pidän todella paljon myös kauhuelokuvista. Japanilaisesta kansanperinteestä löytyy runsaasti aineksia hyvään kauhuelokuvaan. Oma suosikkihahmoni on pitkäkaulainen naishirviö Rokurokubi.”

Miksi japanilainen pop-kulttuuri on välillä niin sairasta?

”Japanilaiset ovat pelanneet liikaa harakiriä ja menneet sekaisin.”

Tunnetko ainuttakaan suomalaista bändiä?

”Lähinnä olen kiinnostunut suomalaisista naisista.”

 Kuinka ylpeä olet siitä, että The Obliviansin Eric Friendl perusti Goner Recordsin altistaakseen amerikkalaiset Guitar Wolfille?

”Todella ylpeä! Goner on hieno levymerkki ja Oblivians mahtava bändi. Kukaan ei esiinny kuten ne kundit. Oblivians on rock’n’rollin ihme, joka ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Memphisissä.”

Vinyyli, CD vai kasetti?

”Kasetti.”

Guitar Wolf tänään 19.7. Helsingin Bar Loosessa, huomenna 20.7. Tampereen Klubilla ja torstaina 21.7. Turun Klubilla.

Video ei ole enää saatavilla

Maho Neitsyen keikalla kaatuiltiin. Alkoholilla oli osuutta asiaan.

”Vittu mä teistä oon kiinnostunu / mä haluun vaan viinaa”, lauloi helsinkiläinen hardcore-bändi Unicef vuonna 1983. Punkkarien ja puliukkojen suosiman Sorbuksen iloista kertova biisi kiteytti täydellisesti 1980-luvun alussa syntyneen Suomi-hc:n olemuksen.

Siinä missä hardcorepunkin amerikkalaiset esi-isät arvostivat tiukkaa soittotaitoa ja verbaalisesti punnittua yhteiskuntakritiikkiä, Suomen hc-pioneerit olivat kiinnostuneempia dokaamisesta kuin kitaroiden virittelystä. Ei ollut mitenkään epätavallista, että 1980-luvun Suomi-punkkarit ottivat keikkapalkkionsa Sorbus-pulloina (Unicef), väsäsivät levynkansia Alkon paperipusseista (Maho Neitsyt) tai olivat liian kännissä noustakseen lavalle (Kaaos).

Raju ryyppääminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö suomalaisilla hardcore-bändeillä olisi ollut sanottavaa. Päinvastoin: härmäläinen hardcore ja siihen liittyvä elämäntapa olivat anarkistinen kannanotto itsemääräämisoikeuden puolesta. Kännissä soitetut nopeat, lyhyet ja aggressiiviset biisit olivat keskisormennäyttö yhteiskunnan sovinnaisille normeille, jotka estivät nuoria elämästä omaa elämäänsä.

Alla on listattu viideltä alkoholisointuneelta yhtyeeltä (ei huuruisuusjärjestyksessä) viisi biisiä, jotka sopivat mainiosti alkaneen puistojuopottelukauden soundtrackiksi. Noin kahdeksan minuuttia kestävän soittolistan aikana voi vaikkapa tyhjentää tonkallisen kiljua Helsingin Vallilan Dallapénpuistossa (tai Nuorgamin torilla). Vai juoko sitä litkua nykyisin enää kukaan?

Unicef

Vain yhden singlen julkaissut Unicef oli suomalaisen hardcoren ennalta-arvaamattomin yhtye, joka ei tehnyt juuri mitään selvinpäin. Rahan sijasta bändin keikkapalkkio oli kaksitoista ja puoli pulloa Sorbusta, mikä tarkoitti kolmea pulloa per soittaja ja puolikasta pulloa per roudari. Yleensä keikkaliksa huuhdottiin kurkusta alas jo saman illan aikana: yksi pullo ennen keikkaa, toinen keikan aikana ja kolmas keikan jälkeen.

Tukevan humalan ansiosta Unicefin keikat eivät koskaan olleet tylsiä. Kun bändi buukattiin Lepakkoon lämmittelemään Popedaa, solisti Tino työnsi lavalla hakaneulan kyrpäänsä ja yhdisti sen kettingillä poskeensa. Myöhemmin Oslossa mies leikkasi kirveellä kakkossolisti Jonzan etusormen irti. Basisti-kitaristi Rane Raitsikan mukaan irtileikattu sormi ei koskaan kuivunut, vaan muuttui ajan myötä mustaksi ja mätiväksi. Lisäksi osa sormesta päätyi hämähäkkien ja matojen syömiseen erikoistuneen Tinon vatsaan.

Video ei ole enää saatavilla

Maho Neitsyt

Siinä missä Unicefin kundit kittasivat Sorbusta, Maho Neitsyiden leirissä juotiin pääasiassa Aperitaa ja Gambinaa. Alkoholi olikin ”aika tärkeä tekijä yhtyeen historiassa”, kuten Maho Neitsyiden kitaristi Arska kiteytti bändinsä tarinan vuoden 1985 Rumbassa.

Kuusankoskella perustetun Maho Neitsyiden suurin sekoilija oli solisti Pexi. Tampereen Tullikamarin keikalla mies sammui PA:n viereen, nukkui siinä usean bändin ajan ja heräsi lopulta ”skarppina” omalle keikalleen. Esiintymisen jälkeen mies ryyppäsi keikkaliksansa paikallisessa kapakassa ja haki seuraavana aamuna junalippuun tarvittavat rahat Tampereen sosiaalitoimistosta.

Jos yhtyeen soitto ei aina kännipäissä onnistunut, tilannetta kompensoitiin muilla ärsykkeillä, kuten Pexin ostamilla stringeillä. Jos taas keikkajärjestäjät vittuilivat, kiitoksena saattoi olla Arskan lavalle vääntämä pökäle tai basisti Örkyn hajottama mikrofoni. Muistakin tilanteista selvittiin usein silkalla kekseliäisyydellä: kun poliisit pysäyttivät Kempeleellä Mahojen rekisteröimättömän Datsunin ja veivät koko sakin putkaan, bändi käänsi tilanteen ”voitoksi” myymällä auton poliiseille 150 markalla.

Video ei ole enää saatavilla

Kuolema

Päihteiden väärinkäytöstä on mahdotonta puhua ilman Kuolemaa ja etenkin sen laulusolistia Ileä. Esimerkiksi käy bändin kolmen vuoden takainen Amerikan-kiertue, johon Kuolema-miehistö valmistautui jo Helsinki-Vantaan lentoasemalla kiskaisemalla kitusiinsa 200 milligramman Tramalin, kahden milligramman  Rivatrilin ja neljän milligramman Sirdaludin – per pää.

Amerikan mantereelle päästyään Kuolema sekoili viinan ja aineiden kanssa miltei tauotta parin viikon ajan. Oman lääkearsenaalin lisäksi tutuiksi tulivat muun muassa heroiini, sienet, kokaiini, piri, lakka ja halpa paikallinen spurguviina. Kannabiksenkin kanssa tehtiin uusia kokeiluja. Ensin sahattiin pohja pois limupullosta ja pantiin kaksi keittiöveistä kaasuliedelle kuumenemaan. Seuraavaksi napattiin palanen hartsia kuumiin pihteihin, jotka saivat mykyn höyrystymään ja antamaan tiukan savun, joka sitten imettiin pullosta keuhkoihin.

Paras kattaus löytyi Buffalosta, jossa Kuolema-miehistön eteen kannettiin Sparksin energiajuoma-viinasekoitustölkkejä, kokaiinia, piriä, Oxycodonia ja Xanaxeja. Kun porukkaa alkoi sammuilla pitkin käytäviä, paikalliset ottivat käyttöön nimityksen ”suomalainen esterata”.

Ja niin, kyllä niitä keikkojakin soitettiin melkein joka päivä.

Video ei ole enää saatavilla

Kaaos

Suomen tunnetuimpiin hc-bändeihin kuuluva Kaaos identifioitui vahvasti solistiinsa Jakke Hallikaiseen, jonka ajoittainen juoppohulluus ajoi useita Kaaos-musikantteja vaihtamaan orkesteria. Ei ollut mitenkään epätavallista, että Jakke perui keikkoja liiallisten etanolipitoisuuksien vuoksi tai aiheutti etsintäkuulutuksia sammumalla romahtaneiden telttojen alle. Myös levydiili Atte Blomin kipparoiman Johannan kanssa meni sivu suun överiksi vedetyn humalatilan vuoksi. Kuvaavaa onkin, että erästä Kaaoksen keikkaa puffattiin sanoin: ”Näe Jakke selvinpäin.”

Ensimmäisen keikkansa jälkeen Kaaos sai tunnustusta lähinnä siitä, että bändi ymmärsi poistua rikospaikalta ennen poliisien tuloa. Porttikielto Toijalaan ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna Riihimäkeen, jossa pakettiautollinen yli satakiloisia diinareita hyökkäsi Kaaoksen kimppuun lyijypamppujen, puukkojen ja rautatankojen kanssa. Samantapaisia tilanteita sattui Jaken mukaan kaikkialla muuallakin Suomessa, paitsi Tampereella, jossa ”asiat tehtiin diinareille selviksi”.

Kuluttavalla elämäntyylillä oli kuitenkin seurauksensa. Vuonna 2007 Jakke menehtyi luultavasti alkoholin aiheuttamaan äkilliseen sydänpysähdykseen. Seuraavana vuonna perässä seurasi kitaristi Jone, jonka osa muistanee paremmin Varaus-nimisestä hc-bändistä. Helppoa ei ollut muillakaan punk-veteraaneilla, sillä vuonna 2007 tyhjää potkaisi Briard-yhtyeen laulaja Pete ”Räkä” Malmi.

Video ei ole enää saatavilla

Kohu-63

Traagisimmin alkoholi kiteytyi (vai pitäisikö sanoa nesteytyi) tamperelaisen Kohu-63:n historiassa. Vuonna 1982 bändi hajosi hetkellisesti siihen, että solisti Lättä passitettiin taposta vankilaan. Syynä oli kännissä lyöty kuolettava veitsenisku, joka Lätän mukaan oli itsepuolustusta.

Tapon taustalta löytyi pitkään jatkunut kina vanhan väkivaltaisen tuttavan kanssa. Sama henkilö oli levitellyt Kohu-63:sta perättömiä natsihuhuja, jotka seurasivat yhtyettä koko 1980-luvun ajan. Osasyynä oli Lätän kalju letti, jonka mies sai tahtomattaan vittuiltuaan paikalliselle poliisijoukolle. Seuraavana aamuna Lättä heräsi maijan takapenkiltä käsiraudoissa, naama turvoksissa ja puolet hiuksista revittynä. Sen jälkeen ”nazi punks fuck off” -huudot olivatkin arkipäivää.

1990-luvulla myös Kohu-63 menetti yhden jäsenistään. Vaikka kitaristi Lindström tuhosi osan sisuskaluistaan jäämällä pyörällä auton alle, Lättä on arvellut, että virallinen kuolinsyy oli alkoholi.

Video ei ole enää saatavilla

Ramirez ei ollut ainoa, joka provosoitui AC/DC:n ”saatanallisesta” sanomasta. 1980-luvun alussa moni USA:n osavaltio yritti kieltää australialaisbändin konsertit, koska Highway to Hell -biisin katsottiin ylistävän vaarallisia infernaalisia voimia. Showmies Bon Scott vain lisäsi vettä myllyyn pilkkaamalla kaikkia niitä, joiden mielestä rock-bändissä laulaminen oli synonyymi paholaisen kanssa vehtaamiselle:

”Hey Satan! /
Paid my dues /
Playin’ in a rockin’ band”

Juuri tästä koko kolmen ja puolen minuutin biisissä onkin kysymys: rockbändin matkasta huipulle nopeusrajoituksista piittaamatta. AC/DC:n tapauksessa menestykseen tarvittiin maailman ehkä yksinkertaisin ja tarttuvin kitarariffi, maailman ehkä karismaattisin tulkitsija ja maailman ehkä tiukin rytmiryhmä. Lopputuloksena oli hardrockia ja bluesia naittava mainstream-hitti, joka on edelleen yksi rockhistorian nerokkaimmista voimasointubiiseistä.

Ikävä kyllä kappaleesta muotoutui eräänlainen metafora Bon Scottin dekadentille elämälle, joka päättyi alkoholimyrkytykseen vain seitsemän kuukautta singlen julkaisun jälkeen. Sittemmin Scottin uniikkia tulkintaa ovat yrittäneet matkia muun muassa Brian Johnson, Marilyn Manson ja Hayseed Dixien John Wheeler – yhdenkään heistä onnistumatta.

Video ei ole enää saatavilla

”I’m a lexicon devil with a battered brain /
Searchin’ for a future – the world’s my aim /
So gimme gimme your hands /
Gimme gimme your minds /
Gimme gimme this /
Gimme gimme thaa-aa-aat”

On myös mahdollista, että semiparodisen tekstin kohteena oli 22-vuotias solisti Darby Crash itse – olihan hän pilkunviilaukseen erikoistunut ja sanojen mahdin ymmärtänyt mies, joka potkittiin ulos koulusta sen takia, että hän uskotteli luokkatovereilleen olevansa Jeesus.

Crashin itsemurhaan hajonnut Germs onnistui vangitsemaan Lexicon Deviliin kaiken sen, mitä klassinen pariminuuttinen punk-biisi vaatii. On raakuutta, vauhtia, räävittömyyttä, iskevyyttä ja – mikä tärkeintä – nerokas kitarariffi. Sittemmin muun muassa Nirvanassa ja Foo Fightersissa ansioitunut Pat Smear äänitti kitaraosuutensa suoraan miksauspöytään, mikä selittää biisin erikoisen soundin. Vahvistinta ei käytetty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lexicon Devilin tuottanut ja äänittänyt Geza X unohti laitteen kotiinsa. Näin niitä punk-nauhoituksia tehdään!

Lexicon Devilistä on olemassa kaksi eri versiota, joista nopeampi kestää 1 min 45 s ja hitaampi 2 min 10 s. Koska allekirjoittanut on vauhdin ystävä, alla oleva YouTube-linkki sisältää versioista nopeamman.

Video ei ole enää saatavilla

Keskiverto Jare & VilleGallen kuulija on energiajuomaa litkivä, nuuskaa tykittävä ja Pro Evolution Socceriin addiktoitunut yläasteikäinen poika, joka pelaa jääkiekkoa ja kuuntelee aivotonta bileräppiä. Tällainen konsensus näyttäisi vallitsevan ainakin Basso-foorumille kirjoittelevien rap-puristien ja norsunluutorniinsa linnoittautuneiden besserwissereiden keskuudessa.

Jos jokin artisti myy ja siitä digataan, se on sisäsiittoisen underground-eliitin mielestä automaattisesti paskaa. Jos kuulija sattuu vielä olemaan alle parikymppinen nuori tai räppiä vain osa-aikaisesti ja ”väärällä tavalla” kuunteleva henkilö – pahimmillaan jopa tyttö! – sitten on helvetti irti.

Jos taas osaa ottaa rennosti ja keskittyä olennaiseen, 23-vuotiaiden Jare Brandin ja Ville Gallen debyytti Mustaa kultaa on äärimmäisen viihdyttävä teemalevy urheilusta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Homma tehdään selväksi jo albumin pariminuuttisessa introssa, joka päättyy sanoihin:

”Puhun siit mitä annan urheilulle /
ja kaikest mitä se on antanu mulle”

Johan tätä on odotettukin: pääasiassa jääkiekon ympärillä pyörivää sporttiräppiä, jossa ei hikeä, nuuskaklimppejä ja putkikassissa muhineita munasuojia säästellä! Sanoitusten ja NHL:ltä pöllityn logon lisäksi urheiluteema on läsnä Jaren & VilleGallen musiikkivideoissa, joista on voinut bongailla useita tunnettuja lätkäpelaajia aina HIFK:n Ville Peltosesta ja Siim Liivikistä Bluesin Mikael Kurkeen ja Jere Karalahteen. Pitipä ratkaisua kaupallisena jippona tai ei, tällaista ei ole Suomessa ennen tehty.

Vaikka Jare ja VilleGalle eivät ole mitään kaksisia räppäreitä, he ovat onnistuneet kirjoittamaan levyllisen suht autenttisia tekstejä, jotka tarjoavat samastumispinnan jokaiselle urheilua harrastaneelle miehelle ja naiselle. Levyn täysosuma on Nopsajalan fiittaama Faija, joka on miltei järkyttävän koskettava tarina sydämensä urheilulle antaneen isän ja kiittämättömän pojan suhteesta:

”Faija neuvoo sua kentän laidalla /
ja kuskaa reeneihin kauheella vaivalla /
melkee nostaa sun puolesta punttii /
ainoo kiitos ’heitä pari hunttii’”

Osuvan tekstinsä lisäksi biisi herättää huomiota melankolisella pohjavireellään, joka on selkeä irtiotto levyn bileräpille kumartavasta yleislinjasta. Parhaat hymyt kirvoittaa Heikki Kuulan fiittaama Nelisilmä, joka on lievistä ylilyönneistään huolimatta suorastaan nerokas poikamiehen PlayStation-ylistys.Miinuspisteitä ei tule edes siitä, että biisi tuo tarttuvassa yksinkertaisuudessaan mieleen Tean raivostuttavan Tytöt tykkää -jumputuksen.

Kepeästä tunnelmastaan huolimatta Jaren & VilleGallen läpänheitto ei liiku pelkästään pintatasolla. Tästä ovat osoituksena muun muassa Kasarin lapsi -biisin katkeransuloinen lapsuusnostalgia ja Hyvä häviäjä -kappaleen lempeä luenta kilpaurheilun ja alkoholin nujertamasta luuserista.

Sanoivat puristit mitä tahansa, allekirjoittanut on valmis nostamaan Mustaa kultaa -levyn yhdeksi alkuvuoden parhaista suomalaisista rap-julkaisuista. Tämä siitäkin huolimatta – tai siitä johtuen – että olen kohta 27-vuotias jalkapalloa pelaava ja Göteborgs Rapéa käyttävä nainen, joka kannattaa Liverpool FC:tä ja Helsingin IFK:ta.

87 Mielipiteitä jakava rap-kaksikko on onnistunut tekemään itsensä näköisen levyn, jonka näkökulma tuo tervetullutta vaihtelua rapin kuluneisiin kliseisiin.

Video ei ole enää saatavilla