<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Matias Karekallas</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/kirjoittaja/matias-karekallas/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/e/e/l/eelspartajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/e/e/l/eelspartajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Mark Oliver Everett (E, Eels) – Ryysyistä ryysyihin, ruosteesta ruosteeseen</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/mark-oliver-everett-e-eels-ryysyista-ryysyihin-ruosteesta-ruosteeseen/</link>
    <pubDate>Wed, 10 Apr 2013 10:00:55 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Matias Karekallas, Hannu Linkola</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=42876</guid>
    <description><![CDATA[Mark Oliver Everettin (E, Eels) diskografia rakentuu alakulosta, kariutuneista ihmissuhteista, kuolleista omaisista, kaksoismerkityksistä, vinoutuneesta huumorista, kokeilunhalusta sekä lähtemättömän hienoista lauluista. Diskografiaa käsittelevä artikkeli rakentuu puolestaan rakkaudesta näitä lauluja kohtaan.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p class="ingressi">&#8221;Electric Jungian therapy on vintage pawn shop instruments. Tribal grooves and garage energy. The Eels are outsider like folks that paint with fingernail polish. I eagerly await each new release. What&#8217;s not to like about cheap microphones, distortion melody and great songs?&#8221; Näin on Tom Waits luonnehtinut Eelsin musiikkia. Onko hän oikeassa, vai eikö kukaan vain ole uskaltanut väittää vastaan?</p>
<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-42878" class="size-full wp-image-42878" alt="Mark Oliver Everett, mies jolle jopa oma parta on syy laulaa." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels_parta.jpg" width="375" height="450" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels_parta.jpg 375w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels_parta-350x420.jpg 350w" sizes="(max-width: 375px) 100vw, 375px" /></a><p id="caption-attachment-42878" class="wp-caption-text">Mark Oliver Everett, mies jolle jopa oma parta on syy laulaa.</p>
<p><strong>Hugh Everett III</strong> (1930–1982) oli 1960-luvulla Yhdysvaltain puhutuimpia fyysikoita. Hänen radikaali väittämänsä oli, että samanaikaisesti voi olla olemassa useita rinnakkaisia historioita ja tulevaisuuksia, jotka kaikki ovat yhdenarvoisesti todellisia. Teorian nimi, monimaailmatulkinta, peitti jähmeästi alleen sen tosiasian, että Everettille itselleen yksikin maailma oli liikaa.</p>
<p>Jos Everett ei olisi ollut traumaattista lapsuuttaan kierrättävä itsekeskeinen, onneton ja etäinen ihminen, hän olisi saattanut huomata että rinnakkaisia todellisuuksia löytyi myös kvanttifysiikan ulkopuolelta. Yksi niistä versoi samassa talossa, jossa Everett asui. Tuo todellisuus, pieni universumi, sijaitsi Everettin pojan, Mark Oliverin päässä. Se oli omalaatuinen, umpinainen säiliö, jossa erilaisuuden kokemukset, tunne-elämän tyhjiöt, rakkauden kaipuu sekä maailmaan heitetyn ihmisen epävarmuus velloivat hahmottomana massana.</p>
<p>Ulospäin näistä osatekijöistä näkyi vain harva. Niiden eteen oli asetettu ilmeettömät kasvot, jotka välittivät myötäsyntyisesti loukatun ihmisen katkeraa hämmennystä maailman edessä.</p>
<p>Mark Oliver muistelee kasvojensa päätyneen alapurentaisiksi, koska hän murjotti lapsena niin paljon.</p>
<p>Tuossa rinnakkaisessa todellisuudessa asui kuitenkin myös musiikki. Soinnut ja rytmit laittoivat muut elementit liikkeelle, siirtelivät niitä kuin palasia, tarjoten sekä vastauksia että entistä suurempaa hämmennystä. Mitä pidemmälle Everettin nuoruus Virginiassa eteni, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain musiikki voisi pelastaa hänet siltä elämältä, jota hän halusi viimeiseen asti vältellä. Kun Everettin <strong>The Toasters</strong> -yhtye ei muuttanut haaveita lihaksi, mies hyppäsi autoonsa, muutti Los Angelesiin ja päätti elää uskollisena unelmalleen, vaikka se välttelisi häntä viimeiseen asti.</p>
<p>Everettin etsikkoaika oli pitkä, mutta hän malttoi odottaa. Hän imi maailman tarjoamat nöyryytykset sisäänsä, tapetoi niillä universuminsa seinät ja tallensi takaiskunsa neliraiturillaan. Niin hahmottui Everettin musiikillinen kieli; alakulon, kariutuneiden rakkauksien ja eläinmetaforien kumppanillinen maailma, jonka taiteilija täytti kaksoismerkityksillä. Hänen onnellisissa lauluissaan oli jotakin pahaenteistä, mutta samalla traagisimmissakin esityksissä häivähti usko parempaan.</p>
<p>Hiljalleen kappaleet piirsivät kuvan postmodernin ajan <strong>Charlie Chaplinista</strong>, koirankasvoisesta kulkurista ja sijaiskärsijästä, jonka tehtävänä oli suodattaa maailman epäoikeudenmukaisuus hienovaraiseksi uskoksi parempaan.</p>
<p>Aikojen saatossa Everett on julkaissut musiikkiaan monen otsikon alla – Mark Oliver Everett, E, Eels, MC Honky. Kaikki nämä nimekkeet tulvivat rinnakkaisia tulkintoja samasta elämästä. Vaikka Everettin musiikkiin ovat vaikuttaneet monet yhteistyökumppanit <strong>Parthenon Huxleysta</strong> luottorumpali <strong>Butchiin</strong> sekä nykyisiin aseenkantajiin <strong>Koool G Murderiin</strong> ja <strong>The Chetiin</strong>, on musiikin ytimessä ollut aina Everett itse. Sekä hänen lapsuudenperheensä, tuo toisiinsa sattumanvaraisuuden onnettomin lieoin kietoutunut nelikko, josta enää yksi on jäljellä.</p>
<p>Mies on joskus todennut musiikkinsa käsittelevän valtaosin sitä, miltä tuntui selvitä hengissä isänsä lapsena. Kun hän kylliksi kasvettuaan oppi näkemään isänsä itsessään, tuntui kymmenien vuosien henkinen ja taiteellinen prosessi saavuttaneen kulminaatiopisteensä:</p>
<blockquote><p>”I&#8217;m turning out just like my father<br />
Though I swore I never would<br />
Now I can say that I have a love for him<br />
I never really understood<br />
What it must have been like for him<br />
Living inside his head<br />
I feel like he&#8217;s here with me now<br />
Even though he&#8217;s dead”<br />
(Things the Grandchildren Should Know, <em>2005</em>)</p></blockquote>
<p>Vaikka nämä kahdeksan vuoden takaiset rivit saattoivat olla Everettin diskografian psykoterapeuttinen kliimaksi, on miehen ura jatkunut aktiivisena ja lähtökohdilleen uskollisena sen jälkeenkin. Kevättalvella 2013 ilmestyi Eelsin kymmenes studioalbumi, <em>Wonderful, Glorious</em>, joka osoitti rouhealla soinnillaan, että Everett on relevantti lauluntekijä myös 2010-luvulla. Hänen diskografiansa tasalaatuisuuteen pystyy vain harva.</p>
<p>Tämän artikkelin julkaisupäivänä Everettin sisäinen universumi täyttää 50 vuotta. Sen kunniaksi luomme katsauksen hänen levytyksiinsä huterista ensiaskeleista ylvääseen nykyisyyteen, sivupolkuja kaihtamatta.</p>
<p>Samaan aikaan kun sijoittelemme kirjoituksemme viimeisiä pisteitä paikoilleen, kääntyy vuosi ulkona päälaelleen. Lupaavasti alkanut aurinkoinen kevät on vääristynyt yhtäkkiä höyheniseksi lumisateeksi. Jotenkin se sopii kuvaan. Juuri tällainen on se maailma, jossa Mark Oliver Everett elää.</p>
<p>Eihän moiselle maailmalle voi kuin nauraa.</p>
<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-42877" class="size-large wp-image-42877" alt="Levyt, koirat ja linnut E:n tuotannossa." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels-disko-700x447.jpg" width="640" height="408" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels-disko-700x447.jpg 700w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels-disko-460x293.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/04/eels-disko-480x306.jpg 480w" sizes="(max-width: 640px) 100vw, 640px" /></a><p id="caption-attachment-42877" class="wp-caption-text">Levyt, koirat ja linnut E:n tuotannossa.</p>
<h2>KUVASTIMET</h2>
<h3>Eels – Beautiful Freak (1996)</h3>
<blockquote><p><b>”</b>Everyone needs to be somebody<br />
Everyone needs to find someone who cares,<br />
But I don&#8217;t know if you know what I mean coz<br />
I&#8217;m never on your list”<br />
(Guest List)</p></blockquote>
<p>Vuonna 1995 E oli pari vähämaineista soololevyä tehnyt muusikon taimi, jonka ura oli alkanut kuihtua ennen varsinaista alkuaan. Muutos parempaan oli kuitenkin tulossa. Eräänä päivänä mies kuuli sattumalta autoradiostaan <strong>Portisheadin</strong> <em>Sour Timesin</em>, joka mullisti hänen musiikillisen ajattelutapansa. Vanhojen rakeisten samplejen ja itsetietoisen postmodernien sointijälkien yhdistely avasi uusia maailmoja, joita E ryhtyi kokoamaan ääniksi <strong>Jim Jacobsenin</strong> kanssa. Herätyksen seurauksena syntyi nopeasti kaksi laulua, jotka tulivat määrittelemään E:n uraa perustavanlaatuisesti: <em>Novocaine for the Soul</em> ja <em>Susan’s House</em>.</p>
<p>Uudesta käsittelytavasta huolimatta E ei hylännyt tavaramerkikseen muodostuneita melodisuutta ja omaelämäkerrallisuutta, vaan sekoitti ne sekä luuppitaustojen virttyneisiin unimaisemiin että aikansa aallonharjalle nousseeseen nuhruiseen kitaravalliin. Seattlesta, Bristolista, Los Angelesista ja lapsuuskodin levyhyllystä ammentanutta kokonaisuutta mies pääsi toteuttamaan omistautuneessa seurassa. Rumpali Butchin ja bastisti <strong>Tommy Walterin</strong> asetuttua E:n taustalle syntyi Eels, yhtye joka personoitui keulahahmoonsa mutta jonka liikkeiden joustavuus ja iskevyys oli paljon velkaa rytmiryhmälle.</p>
<p>Eelsin debyytti <em>Beautiful Freak</em> on klassikkotason levy, jonka kappaleet ovat kestäneet E:n kyydissä pidempään kuin niillä soittaneet muusikot. <em>Novocaine for the Soulin</em> ja <em>Susan’s Housen</em> lisäksi esimerkiksi <em>Rags to Rags</em> ja <em>Lucky Day In Hell</em> ovat luoneet Eelsille vakaan aseman 1990-luvun alternative-sukupolven ikonostaasissa. Lisäksi ilmeisimpien hittien takana on helmi toisensa jälkeen. <strong>Jon Brionin</strong> kanssa sävellettyä <em>Not Ready Yetia</em> raastavat tuhannet toteutumattomat toiveet, <em>Guest List</em> piruilee antaumuksellisesti Los Angelesin seurapiireille, nimikkoraidalla aaltoilee ujo rakkaus ja <em>Mentalin</em> ulkopuolinen ahdistus tuo mieleen avohoitopotilaan joka ymmärtää olevansa maailman ainoa täysjärkinen ihminen.</p>
<p><em>Beautiful Freakin</em> hirtehinen nihilismi on läheistä sukua <strong>Beckin</strong> <em>Loser</em>-tematiikalle, mutta levyllä on myös sydänverta, romantiikkaakin, joka tuo E:n lähelle kuulijaa. Kaikesta kuulee, että E ei ole suostumassa ajelehtijaksi, vaan haluaa pitää elämästä kiinni kynsin hampain, riippumatta siitä mitä se tuo mukanaan. Levyn kappalemateriaali on niin loistavaa, että löytämäänsä konseptia kierrättämällä Eels olisi voinut helposti saavuttaa myös suurten massojen suosion. Kohtalo halusi kuultavakseen jotain aivan muuta. Ansaitusta menestyksestä kummunneen ilon sijasta <em>Beautiful Freakia</em> seurasivatkin E:n elämän vaikeimmat vuodet. Ne olivat kohtuuton isku vaille kasvoja, mutta myös viitta sille tielle, josta oli muotoutuva E:n lopullinen taiteilijapolku.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/LsWhZgAoC4o" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/LsWhZgAoC4o</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Mental</span></p>
<h3>Eels – Electro-Shock Blues (1998)</h3>
<blockquote><p>“Life is funny<br />
but not ha ha funny<br />
peculiar I guess<br />
you think I got it all going my way<br />
then why am I such a fucking mess?”<br />
(3 Speed)</p></blockquote>
<p>Debyyttialbuminsa orastavan menestyksen jälkeen levy-yhtiö odotti vesi kielellä Eelsin jatkavan hyväksi havaitulla vaihtoehtorockin linjalla. Alkoi kuitenkin tragedioiden sarja, joka tuli ohjaamaan E:n itseilmaisua uuteen suuntaan. <em>Beautiful Freakin</em> julkaisemisen aattona E:n sisko <strong>Liz</strong> teki itsemurhan, ja vain hieman sen jälkeen E:n tavoitti tieto hänen äitinsä kuolettavasta syövästä. Yhtäkkiä E tajusi, että hänestä oli alle 35-vuotiaana tulossa perheensä viimeinen eloonjäänyt. Ahdistustaan hän käsitteli luontevimmalla osaamallaan tavalla, musiikkinsa kautta. Seurauksena syntyi Eelsin eittämätön mestariteos <em>Electro-Shock Blues</em>.</p>
<p>Levy-yhtiö ei ollut E:n kaikessa hiljaisuudessa tekemästä pitkäsoitosta järin innoissaan. Kaupallisuuden tai markkinoinnin näkökulmasta penseys oli perusteltavissa. <em>Electro-Shock Blues</em> on 16 kappaleen saaga, jossa Liz makaa vessan lattialla yliannostuksen ottaneena, joutuu mielisairaalaan, saa sähköshokkeja, tekee lopulta itsemurhan ja lentelee aaveena kotikaupunkinsa yllä. Tuossa samassa kaupungissa E:n äiti sairastuu syöpään, nielee sairaalaruokaa ja säteitä, E on matkalla hautajaisiin, lukee siskon ahdistuneita päiväkirjamerkintöjä ja on jälleen matkalla hautajaisiin. Usein tarinaa säestää vain akustinen kitara tai yksinäisenä kilkuttava piano.</p>
<p><em>Electro-Shock Blues</em> huokuu pohjatonta surua ja menettämisen tuskaa, mutta myös tunneskaalan muita ääripäitä. Maanisesti rouskuva ja narskuva <em>Cancer for the Cure</em> on tukahdutetun vihan auraalinen ilmentymä, vinhojen takaperoäänien ja pehmeästi hyväilevän melodian keinuttama <em>Efils’ God</em> välkehtii surussa piehtaroimisen lohdullisuutta ja äkkiväärästi venkoileva <em>Last Stop: This Town</em> tuo kokonaisuuteen ripauksen ilkikurista hilpeyttä. Tasapainoisimmin mielialat yhdistyvät ajattomassa balladissa <em>Climbing to the Moon</em>, jonka folk-kitaroihin ja huilumelodiaan kanavoituu sekä riipivää surumielisyyttä että luottavaista toiveikkuutta.</p>
<p><em>Electro-Shock Blues</em> on kuin vanha ja nuhruinen suosikkiviltti. Maailmantuskan yllättäessä sen voi aina vetää korvien yli, käpertyä sikiöasentoon sohvan nurkkaan ja alistua nauttimaan kärsimyksen hellänjulmasta voimakkuudesta. Vähitellen viltin hapertuneen kankaan läpi alkaa vilkkua toivon pilkahduksia, jotka lopulta johtavat katarttiseen vapautumiseen päätöskappaleessa <em>PS. You Rock My World</em>:</p>
<blockquote><p>“Laying in bed tonight I was thinking<br />
And listening to all the dogs<br />
And the sirens and the shots<br />
And how a careful man tries<br />
To dodge the bullets<br />
While a happy man takes a walk<br />
And maybe it’s time to live”</p></blockquote>
<p>On aika elää taas. Vilttikin jo hiostaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vDpuuT6YsJg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vDpuuT6YsJg</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – PS. You Rock My World</span></p>
<h3>Eels – Blinking Lights And Other Revelations (2005)</h3>
<blockquote><p>“Feeling like the weight that weighed a ton<br />
Lifted off my shoulders now<br />
My losing streak is done”<br />
(Losing Streak)</p></blockquote>
<p>Vuonna 2005 ilmestynyt <em>Blinking Lights And Other Revelations</em> on E:n magnum opus, siihenastisen elämän tilinpäätös. Levyn työstäminen oli paikoin niin tuskallista, että E sysäsi välillä koko projektin kellaristudion hyllylle odottamaan uutta vuoroa. Lopulta albumi löysi hahmonsa, joka monilta osin omaelämäkerrallisine lyriikoineen esittelee avokätisesti E:n kaikki musiikilliset persoonat. Musiikkityylit vaihtelevat pianoballadeista kantrifolkralleihin ja indierockista jopa viihdemusiikkiin. Seesteiset hetket saavat sävykkyytensä pehmeiden puhallin- ja jousitaustojen kanavoimina, ilkikuriset ja riemukkaat rallit täyttyvät sirkusurkujen ja torvisektion pauhusta, ja kokonaisuus parsitaan kasaan svengaavilla bassolinjoilla ja sielukkailla rytmityksillä.</p>
<p><em>Blinking Lights</em> on tuhti paketti: reilu puolitoista tuntia ja 33 kappaletta vaatii kuulijaltaan paljon, mutta huolellisesti mietitty rakenne toistuvine teemoineen helpottaa urakkaa. Albumin eklektisen ja runsaan kappalemateriaalin ansiosta jokainen kuuntelukerta on omanlaisensa. Yhdellä kerralla suurimman vaikutuksen tekee kevytkantrinumero <em>A Magic World</em>, jota yksikään oman lapsen saanut tuskin kykenee liikuttumatta kuuntelemaan. Toisella kerralla väristyksiä saattaa aiheuttaa elegantin slide-kitaran hallitsema, kaihoisa <em>In the Yard, Behind the Church</em>. Kepeämmässä mielentilassa pääsevät voitolle levyn riehakkaimmat numerot, kuten <em>Going Fetal</em>, jossa <strong>The Monkees</strong> yhdistyy vierailevan apuvokalistin <strong>Tom Waitsin</strong> mylvintään ja vauvaimitaatioihin.</p>
<p>Jotkut <em>Blinking Lightsin</em> kappaleista ovat heti ensi kuulemalta Eels-klassikoita, esimerkiksi vauhdikas rokkipala <em>Hey Man (Now You’re Really Living)</em> ja synkkämielinen <em>Trouble With Dreams</em>. Toisaalta kymmenien kuuntelukertojenkin jälkeen levyltä voi löytyä jokin upea laulu, jonka olemassaoloa tuskin on huomannut aiemmin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy levyn loppuhetkille piilotettu, sanoituksiltaan ja sävellykseltään E:lle tunnusomainen balladi <em>The Stars Shine in the Sky Tonight</em>, jonka aavemainen pianonkilkutus ja ujostelevat jouset yhdistettynä ehkä perusteettomaankin toivoon parisuhteen tulevaisuudesta hiipivät salakavalasti luihin ja ytimiin:</p>
<blockquote><p>“It’s not where you’re coming from<br />
It’s where you’re going to<br />
And I just wanna go with you”</p></blockquote>
<p><em>Blinking Lights</em> sisältää roppakaupalla melankoliaa ja voimattomuutta, mutta sen kantavana teemana on toiveikkuus ja ylpeys menneisyyden vaikeuksien selättämisestä. Alun sitaattiin kiteytyykin paljon albumin sanomasta: tappiot ja menetykset olivat toistuvia ja mittaamattomia, mutta nyt tappioputki on ohi. E ei tietenkään olisi E, jollei samaa asiaa muotoiltaisi myös kyynisemmin: ”<em>Tired of the old shit, let the new shit begin</em>” (<em>Old Shit/New Shit</em>). Rehellisimmillään mies on päätöskappaleessa <em>Things the Grandchildren Should Know</em>, jossa hän vuodattaa lastenlapsiensa tiettäväksi avoimen monologin erakkomaisista luonteenpiirteistään ja elämästään. Siitäkin huolimatta, ettei hänellä ole omia lapsia.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=VtjmQ6Dwojs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VtjmQ6Dwojs</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Trouble with Dreams</span></p>
<h2>RUJOKIT</h2>
<h3>Eels – Souljacker (2001)</h3>
<blockquote><p>”22 miles of hard road<br />
33 years of tough luck<br />
44 skulls buried in the ground<br />
Crawling down through the muck<br />
Oh yeah”<br />
(Souljacker Pt. 1)</p></blockquote>
<p>Eelsin neljäs albumi oli ilmestyessään melkoinen yllätys. Vain paria vuotta aiemmin E oli julkaissut lastenkirjakantisen <em>Daisies of the Galaxyn</em>, jonka musiikin ulkopinta oli ilmava, kimalteleva ja suorastaan leikittelevä. <strong>John Parishin</strong> kanssa työstetty <em>Souljacker</em> vei kuitenkin täysin toisenlaiseen satumaailmaan. Siellä kitarat kasvoivat rupea, elämä oli mustaa ja valkoista, ihmiset kohtaloineen nimettömiä ja heidän kasvonsa tylyiksi kivettyneitä.</p>
<p>Rujon ilmaisun ydinkappaleina murisevat <em>Dog Faced Boy</em> ja <em>Souljacker Pt. 1</em>, joita yksinäisyyden ja syrjinnän tukahduttava tematiikka kasvattaa suoranaisiksi kauhukertomuksiksi. Näillä lauluilla E ei yritäkään uskoa maailman kauneuteen, vaan pikemminkin leikkii ajatuksella täydellisestä lohduttomuudesta, jopa pahuudesta. Jos edellisellä levyllä päivänkakkarat nousivat asfaltin läpi, lasketaan <em>Souljackerilla</em> maahan haudattuja kalloja. Kontrasti on raju, mutta uljas.</p>
<p>Hiekkapaperimaisen pinnan sijasta <em>Souljackerilla</em> on kuitenkin parasta sen monipuolisuus. Lähes soinnittoman mukiloinnin rinnalle E kylvää sekä elokuvallisia äänikollaaseja (<em>Jungle Telegraph, That’s Not Really Funny</em>) että sulaa kauneutta (<em>Fresh Feeling</em>). Ja viimeisenä silauksena hän osoittaa osaavansa halutessaan pysäyttää ajan lyhyiksi mutta ikuisiksi tuokioiksi, joiden hiljaisuudessa puhuu koko ihmisenä olon moninaisuus (<em>Woman Driving, Man Sleeping, Bus Stop Boxer</em>). Levyn kiehtova kavalkadimaisuus näkyy myös sanoituksissa, joissa E omaksuu ulkopuolisen tarinankertojan roolin. Vaikka jokaisesta laulusta löytyy vähintään vertauskuvallinen yhteys E:n omaan elämään, on levy myös kokoelma ihmiskohtaloita, joihin E on törmännyt lapsuudessaan, mielikuvituksessaan, missä tahansa.</p>
<p>Levyn loppumetreillä E uskaltaa tunnustaa rakkautensa. <em>World of Shit</em> on särkijävallin nyrjäyttämä kvasiballadi, jossa kaksi ihmistä voivat yhdessä voittaa maailman rumuuden, silottaa sen karkeuden ja säilyttää mielensä vakauden. Päätösraidalla, <em>What Is This Notella</em>, mies puolestaan julistaa mylvivien kitaroiden tukemana rakkauttaan vastavihitylle vaimolleen.</p>
<blockquote><p>”The day is new and a good one too<br />
How can I prove my love to you<br />
I wanna give you everything<br />
Me and the birds<br />
Now we&#8217;re gonna sing”</p></blockquote>
<p>Hänen vaimonsa mielestä laulu oli kamala.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/AsusIZkjIgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/AsusIZkjIgE</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Woman Driving, Man Sleeping</span></p>
<h3>Eels – Shootenanny! (2003)</h3>
<blockquote><p>“I am a lone wolf<br />
I always was and will be<br />
I feel fine<br />
I am resigned to this<br />
I am a lone wolf”<br />
(Lone Wolf)</p></blockquote>
<p>Mitä syntyy, kun työnarkomaniasta kärsivä muusikko päättää pitää lomaa uuden albumin työstämisestä? Tietenkin toinen albumi. Kyllästyttyään loputtomaan aherrukseen <em>Blinking Lightsin</em> parissa E kutsui lähimpiä soittajaystäviään varaamalleen studiolle kymmeneksi päiväksi ja tallensi liveäänityksenä uuden kiekon, joka sai nimekseen <em>Shootenanny!</em>. Albumi kuulostaa hyvässä ja pahassa juuri siltä kuin kymmenessä päivässä purkitetun äänitteen voi kuvitellakin kuulostavan Se on orgaaninen ja spontaani, mutta hiomaton ja epätasainen.</p>
<p>Monille Eels-fanaatikoille <em>Shootenanny!</em> oli ilmestyessään pettymys, mutta albumi on vastustellut yllättävän hyvin ajan hampaiden jauhantaa. Aliarvostus johtui osittain julkaisukontekstista, lukeutuvathan sitä ennen julkaistu <em>Souljacker</em> ja sitä seurannut <em>Blinking Lights</em> kiistattomaan Eels-eliittiin. Osasyy kritiikkiin piilee kuitenkin levyssä itsessään, ennen kaikkea sen aavistuksen hengettömässä ja ohuessa äänimaailmassa, joka oli kuitenkin samalla osa koko levyn ideaa. <em>Shootenanny!</em>:n oli tarkoituskin olla kokoelma yksinkertaisia lauluja, joita ei pahemmin kuorruteltu jälkikäteen.</p>
<p>Toteutus myös pukee monia levyn ennakkoluulottomasti poukkoilevasti kappaleista. Letkeästi keinuvat <em>Saturday Morning</em> ja <em>Dirty Girl</em> ovat muotovalioita retrorockpaloja ja <em>Wrong About Bobby</em> klassista Eels-renkutuspoppia. Sävykkyyttä albumille tuo hitaasti paisuva <em>Numbered Days</em>. Parhaiten <em>Shootenanny!</em>:n eetoksen kiteyttävät kuitenkin päällekäyvät bluesrockpalat <em>All in a Day’s Work</em> ja <em>Lone Wolf</em>, jotka antavat jo vahvoja viitteitä siitä tulokulmasta, johon E on sittemmin enenevissä määrin turvautunut.</p>
<p><em>Shootenanny!</em> on rehellinen, vanhan ajan pelkistetty rocklevy. Jollain tapaa albumi onkin kunnioitettava tribuutti rockin alkuaikojen äänitysmentaliteetille, joka usein tuntuu unohtuvan nykyisessä turboahdetussa ja teknologiaorientoituneessa studiokulttuurissa. Lisäpiste myös levyn nimeen sisältyvästä puujalkavitsistä, joka ei edes yritä olla missään tekemisissä levyn sisällön kanssa. Jos ette tiedä, mikä on ”hootenanny”, ottakaa selvää.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=zg_XS0HDtR0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zg_XS0HDtR0</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Lone Wolf</span></p>
<h3>Eels – Hombre Lobo (2009)</h3>
<blockquote><p>”You&#8217;d be my only friend in the world<br />
Well you could just be my girl”<br />
(All the Beautiful Things)</p></blockquote>
<p>E:n ja Eelsin diskografiaa selatessa on helppo hahmottaa, kuinka definitiivinen levy <em>Blinking Lights And Other Revelations</em> oli. Puristettuaan levylle kaiken olennaisen sekä musiikistaan että persoonastaan E piti tuotteliaisuuteensa nähden hämmästyttävän pitkän levytystauon, jonka aikana hän tosin julkaisi kokoelmia ja livelevyjä, kirjoitti itsensä näköisen omaelämäkerran (<em>Things the Grandchildren Should Know</em>, 2008) ja paneutui isästään kertovan dokumenttielokuvan tekemiseen. Näennäisen hiljaiselon aikana muovautui myös uusi musiikillinen konsepti. Happitauon päätyttyä E julkaisi kahden vuoden sisällä kolme levyä, joista jokainen oli väljä tyylitutkielma.</p>
<p>Vapautuneista lähtökohdista työstetyn trilogian ensimmäinen osa on <em>Hombre Lobo</em>, musiikillinen ja temaattinen ajatusleikki, jonka inspiraatioksi E ilmoitti oman partansa. Hän oli eräänä päivänä peiliin katsoessaan nähnyt karvaisessa hahmossaan aimo annoksen eläintä ja ryhtynyt luomaan havaintonsa innoittamana uusia sieluja ja minuuksia, joiden varaan levy rakentui. Kuten albumin nimi kertoo, parran syvyyksissä asui raadollinen olio, jonka sielu värisi voimakkaimmin kaunistelemattomien sähköriffien ja pettymyksestä kumpuavien tarinoiden parissa. Tämä olio ulvoi yössä (<em>The Longing</em>) ja janosi tuoretta verta (<em>Fresh Blood</em>).</p>
<p><em>Hombre Lobon</em> yleisilme on hyökkäävä, vaikka kuten esimerkiksi <em>Lilac Breeze</em> osoittaa, raadelluimmankin pinnan alla sykkii haavoittuvainen sydän. Aivan kuten vuosia aiemmin <em>Souljackerilla</em>, levyn tyly ilme onkin vain yksi albumin osatekijä, jonka rinnalla hitaammat ja tunnelmallisemmat palat hehkuvat kuin ruusupensas lähiötalon pihalla. Levyn parrakas kertojahahmo on myös rakkaudenkipeä koiranpentu, joka vain tahtoisi olla joku jollekin.</p>
<p>Vaikka levyn laulut eivät välitä kokonaisuutena samanlaista intohimoa kuin E:n aiemmat tuotokset, tarjoaa albumi monta sykähdyttävää hetkeä, kliimakseinaan mustat sukkansa puhki kulkenut <em>That Look You Give That Guy</em>, pakahduttavan paljas <em>Ordinary Man</em> sekä kevyenä hyvästijättönä soinut <em>My Timing is Off</em>. Epäonnisen rakkauden teemaan johdattaa <em>In My Dreams</em>, jonka sanoituksissa romanttiset kuvaelmat päättyvät kerta toisensa jälkeen piikikkään lakoniseen toteamukseen ”<em>in my dreams</em>”. Näiden riipaisevien sävelten pusertaessa kyyneliä silmäkulmiin, tuntuu albumin teema kiehtovalla tavalla harhaanjohtavalta.</p>
<p>Rokahtaneen pintansa alla kujeilevana soiva <em>Hombre Lobo</em> osoittaa, että E osaa koskettaa silloinkin kun hän vain leikkii kuulijalla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/kgE9jmpwL20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/kgE9jmpwL20</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Lilac Breeze</span></p>
<h3>Eels – Wonderful, Glorious! (2013)</h3>
<blockquote><p>&#8221;Every time I find myself in this old bind<br />
Watching the death of my hopes<br />
In the ring so long, gonna prove &#8217;em wrong<br />
I&#8217;m not knocked out, but I&#8217;m on the ropes&#8221;<br />
(On the Ropes)</p></blockquote>
<p>Viimeisimmällä albumillaan E päätti antaa enemmän vastuuta yhtyetovereilleen, joiden kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä poikkeuksellisen kauan. Niinpä kitaristit The Chet ja <strong>P-Boo</strong>, rumpali <strong>Knuckles</strong> ja basisti Koool G Murder saivat aiempaa suuremman roolin sävellystyössä. Tämä tekee <em>Wonderful, Gloriousista</em> tuoreen ja yllätyksellisen, vaikka maestro itse on yhä pääosassa. Erityisesti levyllä ilahduttaa Knucklesin rumputyöskentely. Vapaat kädet saatuaan mies on onnistunut vihdoin jollain tasolla haastamaan Butchin aseman Eels-historian johtavana rumputaiteilijana.</p>
<p>Pitkäsoittoa leimaavat painostava äänimaailma ja syvältä Louisianan rämeseuduilta kaikuvat bluesrock-sävelkuvastot. Rummut kumisevat jyhkeinä, kitarat viiltävät vaarallisina, ja E:n kulunut ääni saa kurkunpään kutisemaan rahisevuudellaan – paitsi silloin, kun lähes jokaiseen kappaleeseen sisältyvä tyyni hetki vaatii herkempää tulkintaa. <em>Wonderful, Glorious</em> vie Eelsin bluesrockalbumit tasolle, jolle <em>Shootenanny!</em> ja <em>Hombre Lobo</em> eivät yltäneet. Se on <em>Souljackerin</em> yksioikoisempi, kenties <em>Souljacker Pt. 1</em>:ssä esiintyvien sisarusten, Johnnyn ja Sallyn, sukurutsainen jälkeläinen.</p>
<p>Albumin kappalemateriaali on vaihtelevaa, mutta keskinkertaisemmatkin sävellykset selviävät rämeretkeilystään kuivin jaloin tiheätunnelmaisen yleiskuvan ansiosta. Terävimmilleen yhtye jalostaa uuden sävellystapansa kappaleissa <em>Kinda Fuzzy</em> ja <em>Peach Blossom</em>, joissa yhdistyvät perinteinen Eels-sensibiliteetti sekä rouheat ja viiltävät riffit. Albumilla on myös herkät tuokionsa. Esimerkiksi haavoittuvassa <em>I Am Building a Shrine</em> -kappaleessa E säilöö kaikki rakastettunsa hyvät ominaisuudet sydämeensä rakentamaan pyhättöön. Pitkäsoiton ehdoton kliimaksi osuu <em>The Turnaroundin</em> polveilevasta välisoitosta alkavaan ja vähitellen ilmaa keuhkoihinsa saavaan, tuskantäyteiseen hokemaan:</p>
<blockquote><p>”Six bucks in my pocket<br />
and the shoes on my feet<br />
the first step is out the door<br />
and onto the street”</p></blockquote>
<p><em>Wonderful, Glorious</em> antaa tervetulleita viitteitä siitä, että E olisi vähitellen kyllästymässä identiteettinsä peruspilareihin lukeutuneeseen yksinäisen suden mentaliteettiin. Hän on jo hankkinut kannuksensa vaihtoehtorockin pienenä suurena miehenä, joten musiikillinen Napoleon-kompleksi on alkanut hellittää otettaan. Tämä on positiivista tulevaisuuden kannalta. E on aina saanut itsestään eniten irti silloin kun hän on malttanut suodattaa neroutensa lahjakkaiden kollaboraattoreiden siivilöiden läpi.</p>
<p>Sinänsä erikoista, että E on tehnyt eniten itsensä näköisen levyn luovutettuaan vastuuta enemmän muille: tylyn, puritaanisen, karvanaamaisen ja karun elämän karaistaman.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/_vS_By_ZZ0g" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_vS_By_ZZ0g</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Peach Blossom</span></p>
<h2>KAUNOKIT</h2>
<h3>E – A Man Called E (1992)</h3>
<blockquote><p>”Dear ma, you might find it hard to believe<br />
But i think i finally found a home”<br />
(Fitting in with the Misfits)</p></blockquote>
<p>Kuljettuaan vuosien ajan Los Angelesin katuja neliraitakasetit taskussaan Everett kohtasi vuonna 1992 alku-uransa managerin <strong>John Carterin</strong> suosituksesta miehen, jonka avulla hän saattoi toteuttaa unelmaansa muusikon urasta. Tämä mies oli MCA:lla työskennellyt Parthenon Huxley, joka otti Everettin siipiensä huomaan, tarjosi hänelle asunnon kellaristaan, lanseerasi taiteilijanimen E, ja tuotti miehen ensimmäisen varsinaisen soololevyn. Vaikka Everett oli saanut ääntään levylle jo 1980-luvulle, voi <em>A Man Called E</em>:ta pitää miehen diskografian todellisena alkuna, ponnistuslautana, jolta lähtenyt ilmalento on jatkunut nykypäivään asti vailla pohjakosketuksia.</p>
<p>Musiikillisesti <em>A Man Called E</em> on yllättävänkin kypsä, ehyt ja koskettava paketti, jolla E käy läpi vuosiaan länsirannikolla, epäonnisia rakkaussuhteitaan ja jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnettaan. Vaikka levyn mieliala on melankolinen, jakavat laulut myös lohtua. Esimerkiksi <em>Fitting in with the Misfitsilla</em> pesästään lentänyt nuorukainen viestittää riipaisevasti äidilleen, että hän on viimeinkin löytänyt maailman syrjästä paikan itselleen.</p>
<p>Levyn melankolista pohjavirettä pehmentävät lauluihin sirotellut sulavat melodiat ja 1960-lukulaisesti soivat harmoniat, joissa kaikuvat niin Mersey-joen virtaus kuin Tyynenmeren mainingitkin. <em>Hello Cruel Worldin</em>, <em>The Day I Wrote You Offin</em>, <em>Mockingbird Franklinin</em> ja <em>E’s Tunen</em> kaltaiset raidat osoittavat E:n olleen jo 1990-luvun alussa täysimittainen laulunkirjoittaja, jolla oli korvaa paitsi historialle ja vaikutteille myös omalle äänelleen.</p>
<p><em>A Man Called E</em> onkin verraton ja koskettava pop-levy, jonka tarjoamaa nautintoa nakertaa vain sen yksioikoinen tuotanto. Toisaalta, levyn ilmestyessä monipuolisen indietuotannon standardeja vasta luotiin. Elettiin aikakautta, jolloin kuiviksi puristetut kitarat ja hengiltä kompressoidut rummut tekivät monista klassikkotasonkin levyistä ryhdittömiä ja pinnallisia.</p>
<p>Omalla tavallaan levyn muovisessa äänimaailmassa on myös sympatian siemen. Kun E ei voinut piiloutua tuotannon taakse, joutui hän laulamaan laulunsa vilpittömänä ihmettelijänä, jonka rehellisyyden edessä kuulija joutuu edelleen hiljentymään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/MUydp_-NVfk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/MUydp_-NVfk</a><br />
<span class="videokuvateksti">E – The Day I Wrote You Off</span></p>
<h3>E – Broken Toy Shop (1993)</h3>
<blockquote><p>“And now it all has come to pass<br />
I guess I knew somehow it couldn’t last<br />
and so I’m back where I began<br />
and once again I’ve become<br />
a most unpleasant man”<br />
(A Most Unpleasant Man)</p></blockquote>
<p>Seuraavalla sooloalbumillaan E jatkoi siitä, mihin edeltäjällä jäi. Läsnä ovat kaikki myöhemmin Eelsin tuotannosta tutuiksi tulleet musiikilliset maneerit: vähäeleiset mutta vangitsevat akustisen kitaran näppäilyt, hauraat ja etsiskelevät pianomelodiat sekä sydänjuurista kumpuavat laulutulkinnat. E:n laulunrakentaminen etenee etenkin pianoballadeissa ja jousitaustoissa hieman vanhakantaisesti <strong>Randy Newmanin</strong> hengessä, mutta viitteet jatkuvasta kypsymisestä lauluntekijänä ovat kuultavissa.</p>
<p>Valitettavasti kammottava tuotantojälki leimaa myös <em>Broken Toy Shopia</em>, vaikka E onkin ottanut pieniä edistysaskeleita edellislevyyn nähden. Etenkin tahmaiset syntetisaattoriurut ja mielikuvituksettomat rumpukompit (jotka E itse suurelta osin soittaa) tylsyttävät terän monelta viehättävältäkin sävellykseltä. Parhaiten albumista saakin otteen, jos sen kappaleet kuvittelee myöhempien aikojen Eelsin sovittamiksi ja soittamiksi. Kuulas pianoballadi <em>Manchester Girl</em> itse asiassa julkaistiin Eelsin debyyttilevyn aikaan singlen b-puolena kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan.</p>
<p>Kokonaisuudeltaan hiukan epätasaisen <em>Broken Toy Shopin</em> onnistuneimmat hetket yltävät klassisimpien Eels-raitojen rinnalle. Polveileva ja mahtipontinen avauskappale <em>Shine It All On</em> nostaa vaatimustason heti niin korkealle, että oikeastaan koko loppualbumi pyristelee latistumisvaaraa vastaan. Pää onnistuu kuitenkin nousemaan vedenpinnan yläpuolelle sopivin väliajoin ja pitkäsoitto saa tarvitsemaansa hengitysilmaa, kuten pakahduttavan pianomelodian kuljettamassa ja inhorealistisen parisuhdereflektion sävyttämässä <em>A Most Unpleasant Manissa</em>.</p>
<p>Kunniamaininnan ansaitsee myös <em>My Old Raincoat</em>. Se ei ole yhtä kuuluisa tai sininen kuin <strong>Leonard Cohenin</strong> palttoo, mutta vähintäänkin sen on oltava maailmanhistorian toiseksi kaunein laulu sadetakista. Harras <em>Eight Lives Left</em> aloittaa sittemmin Eelsinkin tuotannosta tutun toiveikkaiden päätöslaulujen tradition ja jää samalla viimeiseksi E:n nimellä julkaistuksi kappaleeksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=YxmjdeMTblE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YxmjdeMTblE</a><br />
<span class="videokuvateksti">E – A Most Unpleasant Man</span></p>
<h3>Eels – Dasies of the Galaxy (2000)</h3>
<blockquote><p>“I can&#8217;t stand in line at the store<br />
The mean little people are such a bore<br />
But it&#8217;s alright if you act like a turd<br />
&#8217;Cause i like… birds”<br />
(I Like Birds)</p></blockquote>
<p>Synkkämielisen <em>Electro-Shock Bluesin</em> jälkeen Eels teki täyskäännöksen. Kolmoslevy <em>Daisies of the Galaxy</em> on yleistunnelmaltaan yhtyeen kepein ja harmittomin. Iloluonteiset kantrirallatukset ja pop-renkutukset hallitsevat pitkäsoiton yleisilmettä, mutta kokonaisuuteen mahtuu myös joitain Eelsin surumielisimpiä ja herkkäsieluisimpia tallenteita. Ensivaikutelma mureneekin kuuntelukertojen myötä ja vähitellen <em>Daisies of the Galaxy</em> paljastaa ambivalentin luonteensa. Hyväntuulisuus ei tunnu täysin vilpittömältä, kun oppii tarkemmin tulkitsemaan albumin vivahteita.</p>
<p>Pitkäsoitto alkaa kiistattoman hyväenteisyyden hurmassa, joka huipentuu neljänteen kappaleeseen, häpeilemättömän tarttuvaan <em>I Like Birdsiin</em>. Ainoastaan henkisesti turmeltuneet ja mieleltään paatuneet voivat tuomita tämän laulun. Pian sävellysten sävyspektri kuitenkin laajenee ja tunnelma muuttuu moniselitteisemmäksi. Hauras ja herkkäluonteinen nimikkokappale kasvaa kuulaaksi jousimaalailuksi ja vaihtuu lopulta <em>Flyswatterin</em> uhkaavaan päällekäyvyyteen. Sitä seuraava pakahduttavan kaunis <em>It’s A Motherfucker</em> tuokin sitten jo kyyneleet silmiin. Maailman päättömyydestä kertoo se, että <strong>George W. Bushin</strong> kampanjaväki nosti vuoden 2000 vaalikiihkossaan kyseisen kaunokin varoittavaksi esimerkiksi lapsia turmelevasta musiikista. Lopulta Wal-Martissa myytävään versioon ”motherfucker” muutettiin ”monstertruckeriksi”, mikä tekee lyriikoista hillittömän absurdit.</p>
<p>Levyn loppua lähestyttäessä melankolia saa yliotteen. Pitkäsoiton virallinen päätöskappale, falsetissa tulkittu <em>Selective Memory</em> on jo silkka tuutulaulu, joka viimeistään leikkaa siivet alkupuolen ilakoinnilta. Levy-yhtiön vaatimuksesta – ja E:n vastalauseista huolimatta – albumin loppuun lisättiin vielä piilokappaleeksi Eelsille ominainen, pirullisen tarttuva renkutus <em>Mr. E’s Beautiful Blues</em>, joka valikoitui levyn ykkössinkuksi. Levynkansissa Eelsin kenties tunnetuimman kappaleen olemassaoloa ei tunnusteta, vaikka kertosäkeen lakoniseen hokemaan kiteytyy paljon <em>Daisies of the Galaxyn</em> ristiriitaisuudesta:</p>
<blockquote><p>”Goddamn right it&#8217;s a beautiful day, aha”</p></blockquote>
<p>Jää kuulijan tulkittavaksi, onko kyse ironiasta vai vilpittömyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=uh6Qla-OQ-M" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uh6Qla-OQ-M</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – I Like Birds</span></p>
<h3>Eels – End Times (2010)</h3>
<blockquote><p>“I pushed the bed against the window today<br />
so there&#8217;d only be one side<br />
well it&#8217;s a little less lonely that way<br />
but I&#8217;m still dying inside<br />
when I wake up in the middle of the night<br />
no one&#8217;s gonna tell me I&#8217;ll be alright”<br />
(On My Feet)</p></blockquote>
<p><em>Hombre Lobosta</em> alkaneen albumitrilogian toinen osa syntyi makuuhuoneessa. Tämä makuuhuone ei ollut romantiikan näyttämö, jossa kaksi ihmistä nousee maailman yläpuolella sulautumalla toisiinsa. Pikemminkin se oli yksinäinen kellariloukko, jonka seiniltä rapisi muistoja maahan ja jossa aika oli tehnyt menneen onnen merkeistä omia irvikuviaan. Mutta tässäkin makuuhuoneessa oltiin alasti, paljaana laulujen edessä.</p>
<p><em>End Times</em> oli E:lle sukellus siihen mielentilaan, josta hän oli laatinut monet riipaisevimmista lauluistaan: eron jälkeiseen yksinäisyyteen, tunteiden ristiriitaisuuteen, hylätyksi tulemisen onttouteen. Levyn usein vain pariminuuttiset laulut hän tallensi mutkattomasti neliraiturillaan, aivan kuten kauan ennen Eelsin syntyä.</p>
<p>Levyn kuunteluohjeet mies lausuu jo avausraidalla, tummasävyisesti mietiskelevällä <em>The Beginningilla</em>. ”<em>And everything was beautiful and free / In the beginning</em>”. Kaipaus ja kaiho valuvat levyn ylle paksuna samettina, jonka alle maailman valo löytää tiensä vain harvoin. Samaa tunneherkkyyttä E sirottelee raidalle toisensa jälkeen. Usein jo laulujen nimet upottavat niiden maailmaan – <em>In My Younger Days, End Times, I Need a Mother</em> – ja viimeistään harvakseen lyödyt koskettimet ja E:n lannistunut ääni kertovat, mistä levyllä on pohjimmiltaan kyse. Alhojen vastapainona kukkii kuitenkin myös huumori, joka välittyy joko <em>Gone Manin</em> kaltaisena pastissitaiteena tai <em>Daisies of the Galaxyn</em> ajoilta periytyvän <em>A Line in the Dirtin</em> herkkyytenä elämän yksityiskohtien kestämättömälle tragikoomisuudelle:</p>
<blockquote><p>”She locked herself in the bathroom again<br />
So I am pissing in the yard”.</p></blockquote>
<p>Vaikka E liikkuu <em>End Timesilla</em> ehdottomimmalla vahvuusalueellaan, ei levy saavuta aivan sitä syvyyttä, jota lähtökohdat antaisivat odottaa. Albumi ei ole missään nimessä huono ja yksittäisten kappaleiden kohdalla pala puristuu kurkkuun entisellä tavalla, mutta moni levyn elementeistä kuulostaa hieman turhan tutulta ja lähes jokaiselle laululle löytyy puhuttelevampi vastinpari E:n aiemmasta tuotannosta. Ehkä ohjelmallisuus ei sovi yksiin levyn varsinaisen teeman kanssa. <em>End Times</em> kertookin kouriintuntuvasti, miksi E:n levyt <em>Blinking Lights And Other Revelationsin</em> jälkeen ovat jättäneet hieman haalean vaikutelman. Temaattisen tyylittelyn alta pilkottaa tämän tästä rutiiniosaamisen ruoste.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/XlLT3hLXDUU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XlLT3hLXDUU</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – The Beginning</span></p>
<h3>Eels – Tomorrow Morning (2010)</h3>
<blockquote><p>”Baby loves me<br />
and she’s smarter than you<br />
my baby loves me<br />
unlikely but true”<br />
(Baby Loves Me)</p></blockquote>
<p><em>Hombre Loboa</em> ja <em>End Timesia</em> seurannut <em>Tomorrow Morning</em> lisäsi E:n tyylileikkiin lelut. Bluesrockin ja makuuhuonemasennuksen rinnalle tuli kevyillä elektromausteilla sipaistu kiekko, jolla E muodosti uudenlaista suhdetta koneisiin. Luupit ja samplet olivat olleet olennainen osa Eelsin musiikkia jo <em>Beautiful Freakista</em> alkaen, mutta <em>Tomorrow Morningilla</em> E teki elektronisista taustoista itselleen suoranaisen dogman. Levyn kantavana ajatuksena oli katsoa, millainen yhdistelmä syntyy koneiden kylmyydestä ja musiikkiin ladatusta optimismista. Albumin kolhoimpienkin kappaleiden oli määrä muistuttaa syvissäkin vesissä pulikoineen levytrilogian päätteeksi yksinkertaisesta ja lohdullisesta totuudesta: huomenna on uusi aamu.</p>
<p>Konseptuaalisesta luonteestaan huolimatta <em>Tomorrow Morning</em> ei kuulosta minkäänlaiselta irtiotolta. Laulujen ytimessä ovat edelleen sävellykset ja niitä tukevat soitinvalikoimat. Koneet tarjoavat parhaimmillaan vaihtoehtoisia näkökulmia perinteiseen Eels-musiikkiin, mutta useammin ne soivat vain pienenä sähköisenä lisänä laulujen päällä. Esimerkiksi tutulla otteella rockaava <em>My Baby Loves Me</em> voisi istua mille Eels-levylle tahansa, eikä muuttuisi muuksi vaikka sen taustalla soittaisikin ehta rock-yhtye. Elektronisia rytmejä tärkeämmässä osassa ovatkin hiljaisten mietelmien taustalle ohjelmoidut jylhät orkestraatiot, joiden kannattelemina syntyvät albumin tiheimmät hetket.</p>
<p><em>Hombre Lobon</em> ja etenkin <em>End Timesin</em> tavoin levyä vaivaa viimeisen puristuksen puute. Roisimpi ote olisikin tehnyt albumille hyvää. <em>Tomorrow Morning</em> kuulostaa liian usein kokoelmalta tuttua Eelsia, jossa rummut on vain korvattu rumpukoneella. Tämä ei ole kovin kiinnostava lähtökohta. Onneksi E ei jättänyt kappaleiden vetovoimaa kokonaan päivitetyn soundimaailman varaan, vaan loihti levylle perinteisin menetelmin muutamia ensiluokkaisia sävellyksiä, kuten sykähdyttävän kauniit <em>I’m a Hummingbirdin, What I Have to Offerin</em> ja <em>That’s Not Her Wayn</em>. Modernistisen lähestymistavan huippuhetkenä tanssahtelee jäykkäjalkainen <em>This Is Where It Gets Good</em>, jonka loppumetrit osoittavat miten kiinnostava levy olisi voinut olla, jos E olisi todella vaihtanut sydämensä koneeseen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/49oKsqazt5s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/49oKsqazt5s</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – This Is Where It Gets Good</span></p>
<h2>OUDOKIT</h2>
<h3>Mark Everett – Bad Dude in Love (1985)</h3>
<blockquote><p>”I just wanna be with you<br />
no matter where we go<br />
I just wanna be with you<br />
today and tomorrow”<br />
(I Just Wanna Be with You)</p></blockquote>
<p>Jokaisen pitää aloittaa jostakin, Mark Everett aloitti tästä. Vaikka jos mies saisi kirjoittaa historiaa uusiksi – kuten hän yritti omaelämäkerrassaan – levyä ei olisi koskaan ollut olemassa, edes rinnakkaistodellisuuksissa. Menneisyyden peittely on helppo ymmärtää. E:n vuonna 1985 purkittama soolodebyytti oli parhaimmillaankin vaivaannuttava yritys puristaa Virginiaan tihkuneet musikaaliset vaikutteet sekä varhaisnuoren ihmisen epävakaa tunne-elämä ja minä-kuva jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.</p>
<p>Everettin luoman Joe Mama Records -levymerkin kautta omakustanteisesti julkaistu <em>Bad Dude in Love</em> on jokseenkin tönkösti soiva kimara valkoisesti soulahtavia laulunaihioita, juustoisia syntetisaattorisoundeja ja naivistisen vaivaannuttavia sooloja. Kokonaisuuden koristeena kiemurtelee kaksi <strong>The Temptationsin</strong> laulua sekä <strong>Elvis Presleyn</strong> <em>Burnin’ Love</em>. Yksikään näistä ei lukeudu kappaleiden ikimuistoisimpiin luentoihin. Kulmikkaine komppeineen ja junnaavine sävellyksineen <em>Bad Dude in Love</em> on töin tuskin kaukainen vihje siitä, mihin E tulisi vielä yltämään.</p>
<p>Ja kuitenkin levyssä on aseistariisuvaa kirkassilmäisyyttä, tunnusomaisia melodiakulkuja ja E:n lahjakkuudesta vihjaavaa kykyä heittäytyä vaikuteleikkeihin. Niinpä levyltä voi löytää muutamiakin myöhemmin kukkaan puhjenneita taimia. Esimerkiksi <em>Everybody’s Trying to Bum Me Out</em> on samaa hilpeää jatkumoa esimerkiksi <em>Mr. E’s Beautiful Bluesin</em> ja <em>Hey Manin</em> kanssa, vaikka kuulostaakin lähinnä halvasta funkista innostuneen hääbändin tulkinnalta <strong>Bruce Springsteenin</strong> <em>Glory Daysista</em>. <em>The Girl in My Neighborhoodin</em> kertosäkeen E puolestaan kierrätti myöhemmin lähes sellaisenaan Eelsin kanssa, ja myös <em>Eunicen</em> melodiakulku on niin tunnusomainen kuin olla voi.</p>
<p>Näitä yksityiskohtia olennaisempi kiinnekohta löytyy kuitenkin levyä siivittäneestä mentaliteetista. E:n musiikkia kautta uran kannatellut omalaatuinen, masentuneisuuden vastavoimaksi kasvanut huumori kukkii jo <em>Bad Dude in Lovella</em> viihteelliseksi sliipatun ja  syntyjään vanhentuneen kappalemateriaalin pinnalla. Aina se ei ole edes tahatonta.</p>
<p>Loppujen lopuksi levyä on helppo kuunnella armeliain korvin. Tuollaiseltahan musiikki silloin kuulosti. Tokkopa E on ainoa artisti, joka tänä päivänä häpeää vuonna 1985 ilmestynyttä levyään.</p>
<p>Bad Dude in Loven voi kuunnella <a href="http://grooveshark.com/#!/album/Bad+Dude+In+Love/5331632">Groovesharkissa</a>.</p>
<h3>Mark Oliver Everett – Music from the Film Levity</h3>
<blockquote><p>&#8221;Every day voice in my ear<br />
Telling me get out of here&#8221;<br />
(Taking a Bath in Rust)</p></blockquote>
<p>Mahdollisuus säveltää taustamusiikkia suuren budjetin elokuvaan on yksi indikaatio tietynasteisesta tunnustuksesta lauluntekijänä. E saavutti tämän statuksen vuonna 2003, kun hän sai tehtäväkseen säveltää taustamusiikin <strong>Ed Solomonin</strong> ohjaamaan <em>Levity</em>-elokuvaan. Lopputulos oli pienimuotoisine instrumentaaleineen melko tyypillinen ”film score”, joka julkaistiin E:n ristimänimellään.</p>
<p>Elokuva kertoo <strong>Billy Bob Thorntonin</strong> tähdittämän päähenkilön, Manualin, tarinan. Teinipojan murhasta elinkautistuomion saanut Manual saa parinkymmenen vankilavuoden jälkeen armahduksen ja palaa kotikulmilleen yrittäen löytää sovituksen nuoruutensa rikokselle. E:n – anteeksi, Mark Oliver Everettin – sävellysmaneerit istuvat hyvin Solomonin alakuloiseen ja vähäeleiseen elokuvaan luoden kohtauksille surumielisen ja aavemaisen tunnelman.</p>
<p>Levitylle on sisällytetty kaksi laulettua kappaletta. Sekä <em>Skywriting</em> että <em>Taking a Bath in Rust</em> ovat ammattitaitoisella rutiinilla kudottuja E-kaunokkeja. Oikein seesteisiä, pikkunättejä ja hauraita molemmat, mutta eivät unohtumattomia. Kolmannen kerran E:n ääntä kuullaan vielä hiljaisena hyräilynä <em>Skywritingia</em> varioivalla <em>Sofia Writing in the Sky</em> -raidalla. Muilta osin äänimaailma koostuu pääosin aavemaisiksi kaiutetuista kitaranäppäilyistä ja kosketinteemoista, takaperoisista äänistä, rahinasta, huminasta ja vähäeleisistä jousisovituksista. Monesti instrumentaaleista syntyy mielleyhtymiä paria vuotta myöhemmin julkaistun <em>Blinking Lightsin</em> välisoittoihin. Irrallaan elokuvan kohtauksista musiikki jää vain pehmeäksi äänitapetiksi.</p>
<p><em>Levity</em> jäi E:lle näillä näkymin ainutkertaiseksi kokeiluksi elokuvasäveltämisen saralla. Omien sanojensa mukaan hän joutui liikkumaan mukavuusalueensa ulkopuolella tasapainoillessaan omien näkemystensä ja ohjaajan visioiden välillä. Hän halusi kokea miltä tuntuu, kun joku toinen sanelee ehdot sävellystyölle ja tuli siihen tulokseen, ettei se sovi hänen luonteelleen. Despoottina perfektionistina E onkin sittemmin tyytynyt tekemään vain yksittäisiä kappaleita elokuvien soundtrackeille ja jättänyt score-säveltämisen alan ammattilaisille.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qNtrRnyav1Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qNtrRnyav1Y</a><br />
<span class="videokuvateksti">Levityn traileri</span></p>
<h3>MC Honky – I Am the Messiah (2002/2003)</h3>
<blockquote><p>“I’ve got THREE turntables and TWO microphones”<br />
(3 Turntables &amp; 2 Microphones)</p></blockquote>
<p>Olipa kerran poika, joka aloitti teini-ikäisenä huoltomiehen hommat Capitol Recordsin studiolla vuonna 1959. Vähitellen hän eteni apulaisäänimiehestä äänimieheksi ja äänitti vuonna 1968 ensimmäisenä projektinaan <strong>Frank Sinatran</strong> epäonnistuneen <em>Gunga Din</em> -albumin. 1970-luvulla hän kyllästyi showbisnekseen ja keskittyi toiseen intohimoonsa, savenvalantaan. Vähitellen kiinnostus musiikkiin palasi ja hän päätti keskittää kaiken energiansa massiivisien äänikollaasien luomiseen hyödyntäen valtavaa vinyylilevykokoelmaansa. Vuonna 1999 hänen tyttärensä ojensi Eelsin keikan jälkeen E:lle äänitteen isänsä äänikollaaseista. E päätti kuulemastaan vaikuttuneena tuottaa miehen albumin ja kertoa maailmalle hänen taiteestaan. Ujo, keski-ikään yltänyt losangelesilaismies tarttui tarjoukseen ja päätti kutsua itseään nimellä MC Honky.</p>
<p>Tämä tarina löytyy Eelsin kotisivuilta ja se on käytännössä kaikki, mitä MC Honkysta tiedetään. Ainoa hänen pitkäsoittonsa <em>I Am the Messiah</em> julkaistiin vuosina 2002–2003 eri puolilla maailmaa hieman eri aikoihin ja levyn tekijätietoihin on merkitty muun muassa sellaiset suuruudet kuin <strong>Sir Rock-A-Lot</strong>, <strong>Sir Whacks-A-Lot</strong> ja <strong>Playboy Gigolo Bandit</strong>. Huolimatta siitä, että MC Honkyn musiikkityyli poikkeaa Eelsistä, löytyy levyltä niin kiistattomia E:n musiikillisia sormenjälkiä, että tekijän todellista identiteettiä on arvailtu alusta asti. (Meta)taiteilijanimien taakse kätkeytyvät suurella todennäköisyydellä ainakin E, Butch ja Koool G Murder.</p>
<p>MC Honkyn ”self help rock” on sampleihin perustuvaa, hip hop -henkistä kollaasimusiikkia. Verrokkiartisteiksi voisi listata esimerkiksi <strong>DJ Shadow</strong>’n, Beckin ja miksei <strong>Pepe Deluxenkin</strong>. <em>I Am the Messiah</em> sisältää sampleja muun muassa opetus- ja rentoutumisnauhoista, skitsofreenisista puhelinvastaajaviesteistä ja vanhoista viihdemusiikkiäänitteistä. Niiden tueksi on tiputeltu hyvin tutuilta kuulostavia urkukuvioita ja kitarariffejä sekä vääristyneitä vokaaliosuuksia, jotka eivät kuitenkaan vääristä niin paljon, etteikö niiden tulkitsijasta pystyisi esittämään valistuneita arvauksia.</p>
<p><em>I Am the Messiahiin</em> on hankala suhtautua ”oikein”, koska se liikkuu lipevästi jossain parodian, pastissin ja tribuutin välimaastossa. Se on paikoitellen liian vakavaa ja uskottavaa ollakseen parodiaa, mutta myös liian naurettavaa ollakseen vakavasti otettava. Esimerkiksi folkhuilua, hip hop -rytmejä ja murhaavan tarttuvaa kitarariffiä yhdistelevä <em>Baby Elephant Rock-A-Bye</em> on oikeastaan silkkaa neroutta. Yhtä lailla <em>What a Bringdown</em> on perkussioiden ja kertosäkeen afropop-sävyineen yllättävänkin muotovaliota sämpläyspoppia. Paikoitellen albumi kääntyy kuitenkin rasittavaksi ja joidenkin sävellysten kertakäyttöinen huumori ei kanna kovin montaa kuuntelukertaa.</p>
<p>Perimmäiseksi kysymykseksi jääkin lopulta se, miksi levy on ylipäätään tehty. Ehkä se on E:n kieroutunut vastine iänikuisille Beck-vertauksille, joihin <em>3 Turntables &amp; 2 Microphones</em> -kappale melko yksiselitteisesti viittaa. Toisaalta levy voi olla vain hauskanpitoa, joka sai puolivahingossa julkaistun muotonsa. Albumi on kuitenkin liian huoliteltu, jotta sen uskoisi täysin huumorilähtöiseksikään. Ehkä kyse onkin vain pitkitetystä sisäpiirivitsistä, jonka kertomisesta E nauttii poikkeuksellisen paljon. Mies ei ole missään vaiheessa myöntänyt olevansa MC Honky, vaan on pikemminkin paisutellut tarinaa entisestään palkkaamalla MC Honkyn (tai häntä esittävän näyttelijän) lämmittelyesiintyjäkseen ja kehittelemällä erilaisia ristiriitoja heidän välilleen.</p>
<p>Eels-fanit ovat kuitenkin löytäneet hyvin vahvoja todisteita, siitä että kyseessä todella on E:n alter ego. E:n isänkin tavaamissa matemaattisissa kaavoissa saattaakin piillä vastaus suureen salaisuuteen: <em>E = mc²</em>. Kiehtovin johtolanka löytyy kuitenkin vuodelta 1985. <em>Bad Dude in Love</em> -albumin nimikkobiisi voisi nimittäin yhtä hyvin olla MC Honkyn käsialaa sillä erotuksella, että se taitaa olla täysin tosissaan tehty.</p>
<p>Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että MC Honky joskus osoittautuukin todelliseksi henkilöksi, käyköön <em>I Am the Messiah</em> osoituksena E:n tuottajan kyvyistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Zm09xV7v6Y4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Zm09xV7v6Y4</a><br />
<span class="videokuvateksti">MC Honky – Baby Elephant Rock-A-Bye</span></p>
<h3>Useless Trinkets and Other Rarities</h3>
<blockquote><p>“I write the b-sides<br />
that make a small portion of the world cry<br />
I like the seaside<br />
and singing songs that make you not wanna die”<br />
(I Write the B-sides, 2001)</p></blockquote>
<p>Filatelia- ja numismatiikkahenkisille musiikkientusiasteille Eels on ihanteellinen intoilun kohde. Yhtyeen studioalbumien ulkopuolella sijaitsee rinnakkaismaailma, josta löytyy reilusti yli sadan nimikkeen verran b-puolia, bonusbiisejä, lainapaloja ja uusia versioita vanhoista numeroista. Monet näistä lukeutuvat Eelsin hienoimpiin sävellyksiin.</p>
<p>Joidenkin sävellysten kohdalla on vaikea keksiä hyvää syytä sille, miksi ne eivät ole päätyneet studioalbumeille. Useimmat niistä eivät esimerkiksi ole mitenkään kokeiluluonteisia tai tyyliltään poikkeavia. Esimerkiksi alakuloiset balladit <em>Animal</em> (1996) ja <em>Fucker</em> (1996) eivät kalpene lainkaan albumiverrokkiensa rinnalla. Ensin mainittu humisee minimalistista haurautta satunnaisten pianoiskujen luodessa E:n mumisevalle itsetutkiskelulle aavemaisen miljöön. Jälkimmäisestä parisuhdetutkielmasta on kasvanut jonkinlainen fanien kulttisuosikki.</p>
<p>Postimerkkeilijäfaneille omistetuista lauluista hyviä esimerkkejä ovat intertekstuaalinen vaihtoehtorockaus <em>I Write the B-sides</em> (2001) sekä omituinen <em>Hidden Track</em> (2001), jonka lyriikka käsittää luettelon nimistä, joita E sai pyytäessään kotisivuilla ehdotuksia tulevien bonusbiisien otsikoiksi. Elokuville sävelletyistä originaalinumeroista tunnetuimmat lienevät <em>Shrek</em>-elokuvien <em>I Need Some Sleep</em> (2004) ja <em>Royal Pain</em> (2007).</p>
<p>Kenties mielenkiintoisinta antia ekstradiskografiassa tarjoaa cover-osasto, sillä lainanumerot kertovat paljon E:n musiikillisista juurista ja esikuvista. Eels on vuosien varrella uudelleentulkinnut muun muassa <strong>Rickie Lee Jonesia</strong>, <strong>Princeä</strong>, <strong>James Carria</strong>, <strong>The Holliesia</strong>, Elvistä, <strong>Screamin&#8217; Jay Hawkinsia</strong>, <strong>Missy Elliottia</strong>, <strong>Bob Dylania</strong> ja <strong>The Lovin’ Spoonfulia</strong>. Osa on äänitetty varta vasten studiossa, osa on taltioitu radiolähetyksissä lauletuista live-esityksistä. Keikoilla yhtyeellä on ollut tapana laajentaa skaalaa entisestään esittämällä vaikkapa <strong>Madonnan</strong> <em>Angelia</em> tai <strong>Sophie B. Hawkinsin</strong> <em>Damn I Wish I Was Your Loveria</em>. Sykähdyttävimpiä lainapaloja ovat esimerkiksi akustinen <strong>Magnapop</strong>-luenta <em>Open the Door</em> (2000), hypnoottinen krautrock-versio elektropioneeri <strong>Bruce Haackin</strong> <em>Jelly Dancerista</em> (2005) sekä <strong>Daniel Johnston</strong> -tribuutilta löytyvä energinen<em> Living Life</em> (2004).</p>
<p>Eelsillä on tapana sovittaa laulujaan täysin uuteen uskoon keikoille ja osa uusioversioista on julkaistu sinkkujen b-puolilla tai bonuskappaleina. Esimerkiksi <em>My Beloved Monster</em> ja <em>Mr. E’s Beautiful Blues</em> on vuosien varrella paketoitu useaan eri muotoon. Uudelleenversioinneista käyttökelpoisin lienee <em>Flyswatterin</em> (2000) hilpeä polkkaversio ja <strong>Moog Cookbook</strong> -yhtyeen robottiremiksaus <em>Novocaine for the Soulista</em> (1998). Kieroutunutta huumorintajuaan E ja Butch sen sijaan esittelivät aikoinaan, kun fanit organisoivat amatöörivoimin tehtyä Eels-tribuuttilevyä. Kaksikko tarjosi levylle erinomaisen uusioluennan <em>Spunkysta</em> salanimellä <strong>Alanis Mussolini</strong>.</p>
<p>Suuri osa ekstralauluista paketoitiin vuonna 2008 komeaan <em>Useless Trinkets</em> -tuplalevypakettiin, mutta siltä ylijääneistä ja sen jälkeen ilmestyneistä kappaleista voisi koostaa toisen samanlaisen. Esimerkiksi viimeisimmistä pitkäsoitoista on julkaistu aina myös deluxe-versiot, joilta löytyy muutama ylimääräinen raita. <em>Useless Trinketsin</em> markkinointiin liittyy hupaisa esimerkki E:n lakonisesta huumorintajusta. Eels olisi halunnut esittää vuoden 2008 Super Bowlin tv-lähetyksessä <a href="http://www.youtube.com/watch?v=9uNNq8Q6sWE ">sekunnin mittaisen mainoksen </a>promotoidakseen kokoelmalevyään, mutta eivät valitettavasti saaneet järjestäjätaholta siihen lupaa. Mainos olisi maksanut noin 100 000 dollaria.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/nv6BIcD-2Po" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/nv6BIcD-2Po</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels – Fucker</span></p>
<h3>Oh What a Beautiful Show</h3>
<p>On artisteja, jotka pyrkivät toistamaan lavalla kappaleidensa studioversiot mahdollisimman huolellisesti, korkeintaan pieniä nyansseja lisäillen. Ja sitten on herra E, jolle kappaleiden variointi lavalla on ollut itsestään selvää uran ensimetreiltä saakka.</p>
<p>Jos Eelsin diskografiassa sävyt ja E:n taiteilijapersoonat ovat vaihdelleet tämän tästä, on lavalla meno ollut vielä hurjempaa. Laulujen ympärille on usein rakennettu nuhjuisia spektaakkeleita, joita on rytmitetty stand up -henkisillä ohjelmanumeroilla. Jos orkesterin oma miehistö on ollut liian vähäinen kaikkien roolien toteuttajaksi, ovat lavat olleet avoinna vieraille. E on myös kokeillut kernaasti erilaisia naamareita ylleen. Hän on saattanut pukeutua militanttiin asuun ja lentäjänlakkiin ja murjoa kappaleensa aggressiivisilla sähkömoukareilla liki tunnistamattomaan kuntoon. Tai sitten hän on tallustellut kumarassa keppiin nojaten keskelle jousiorkesteria, jonka sointi on esitellyt kappaleet huokoisina kuin E:n polttaman sikarin savu.</p>
<p>Ilo ja ylistys, monet näistä inkarnaatioista on saatu nauhalle. Studiolevyjen rinnalle onkin kehittynyt kokonainen pienoisdiskografia Eelsin livelevyjä tai vaihtoehtoisilla tulkinnoilla höystettyjä radiolivejä. Vuoden 2013 maailmankiertueella myytävä <em>Tremedous Dynamite</em> -tupla on Eelsin viides livelevy, ja uusia näkökulmia yhtyeen musiikkiin voi etsiä myös <em>Sixteen Tons (Ten Songs)</em> (2005) -pitkäsoitolta sekä <em>Transmissions Session 2009</em> -EP:ltä.</p>
<p>Näihin pääasiassa E:n omalla E Works -nimekkeellä julkaisemiin nauhoitteisiin kannattaa tutustua heti jos kokee Eels-suhteensa kaipaavan syventämistä. Erityisellä lämmöllä suosittelemme <em>Daisies of the Galaxy</em> -kiertueen tallentanutta hulvatonta <em>Oh What a Beautiful Morning</em> -kimaraa (2000), jolla varhaisvuosien Eels-kappaleet myllätään hullunhilpeäksi potpuriksi, sekä Eels with Strings -projektin komeaa summausta <em>Live at the Town Hall</em> (2006), joka alleviivaa E:n musiikin pohjatonta herkkyyttä ja kaunosieluisuutta. Monimuotoiset versioinnit osoittavat myös sen, että vaikka E:n sävellykset ovat usein perusidealtaan hyvin yksinkertaisia, toisteisiakin, löytyy niistä useita vaihtoehtoisia tunnesisältöjä, joita erilaiset versiot erinomaisesti korostavat.</p>
<p>Niinpä yhtäkään Eelsin livelevyä ei voi pitää hukkahankintana. Joidenkin kappaleiden parhaat otot löytyvät juuri niiltä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/xVTI1IozwtA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xVTI1IozwtA</a><br />
<span class="videokuvateksti">Eels with Strings – Bus Stop Boxer</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/v/e/n/venajapilot1jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/v/e/n/venajapilot1jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/itatuulen-viesti-venalaisen-rockin-kivisen-tien-kulkijat-osa-2/</link>
    <pubDate>Fri, 02 Mar 2012 09:00:56 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=24151</guid>
    <description><![CDATA[Venäläinen rock – mikä ihana syy hukata toinenkin työpäivä.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p>”Kun kumarrat länteen, pyllistät itään”, tuumaili muuan valtionpäämies aikoinaan. Ainakin musiikkibisneksessä tätä suomalaisen geopolitiikan perusrealiteettia on vaalittu turhauttavan tarkasti. Vaikka suomalaisen ja venäläisen musiikkimaailman välille on viritelty ruohonjuuritason ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa tämän tästä, on venäläinen rock pysynyt valtaosalle suomalaisista vieraana ja eksoottisena.</p>
<p>Maaliskuussa itätuuli puhaltaa kuitenkin navakasti, kun venäjärockin kärkinimiin kuuluvat <strong>DDT</strong> ja <strong>Zemfira</strong> saapuvat konsertoimaan entiseen suurruhtinaskuntaan. Lisäksi kuun puolivälissä järjestetään perinteinen Tusovkarock-festivaali, joka on tarjonnut suomalaisyleisölle maistiaisia venäläisestä musiikkimaailmasta jo runsaan vuosikymmenen ajan.</p>
<p>Ainutlaatuisen Venäjä-kuukauden kunniaksi <em>Nuorgam</em> luo laajan katsauksen venäläiseen rockiin. Kaksiosaisessa juttusarjassa esitellään 20 tutustumisen arvoista artistia, jotka voivat paitsi lihottaa yleissivistystä myös tarjota matkalipun maailmaan, josta ei ole paluuta. Yhtyeet on valittu ehdottoman subjektiivisesti ja lista on kaikkea muuta kuin kattava. Juuri sen vuoksi se onkin syytä ottaa vakavasti.</p>
<p>Sarjan toisessa osassa perehdytään Neuvostoliiton hajottua syntyneisiin yhtyeisiin.</p>
<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-24160" class="size-full wp-image-24160" title="Print" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_RussiaMTV.jpg" alt="Vuonna 1989 tällainen logo olisi tulkittu joko utopiaksi tai rienaukseksi." width="1024" height="724" /></a><p id="caption-attachment-24160" class="wp-caption-text">Vuonna 1989 tällainen logo olisi tulkittu joko utopiaksi tai rienaukseksi.</p>
<h2 align="left">Prologi: Muutoksen tuulet</h2>
<p>Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 aloitti monessa mielessä uuden aikakauden. Herkimmin uuteen aikaan takertuivat ne, joille lännen kultamaiden avautuminen merkitsi eniten; sukupolvi, josta oli tulossa uuden Venäjän ensimmäinen aidosti kosmopoliittinen ikäryhmä. Rajojen madalluttua nuoriso imi länsituulta keuhkoihinsa täysin rinnoin nauttien vapaudesta, jonka vanavedessä vaaninutta epävarmuutta juuri kukaan ei tohtinut huomata.</p>
<p>Muutos heijastui luonnollisesti myös musiikkimaailmaan. Monet venäläiset yhtyeet ottivat askeleen länteen koettaakseen onneaan siellä missä rock oli jo kauan sitten kaupallistunut osaksi populaarikulttuurin valtavirtaa. Samaan aikaan aiemmin salassa kuunnellut ulkomaiset yhtyeet saapuivat yksi toisensa jälkeen Moskovaan osoittamaan ajankohtaisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Niiden vaikutteita imettiin valtaisalla innolla. Aivan kuin orpopoika olisi yhtäkkiä saanut vanhempansa takaisin.</p>
<p>Kun venäläinen rock-kulttuuri oli käynyt hetken aikaa opintomatkoillaan, se alkoi luoda itselleen uusia muotoja, jotka olivat tällä kertaa tarkkoja kopioita globaaleista standardeista ja totunnaisuuksista. Kasvava bisnes synnytti liepeilleen kimalletta ja suureellisuutta: Venäjä rynnisti innolla Euroviisujen kaltaisiin kansainvälisiin – ja propaganda-arvojen lisäksi taloudellisesti tuottaviin – hankkeisiin, ja televisioruutuihin ilmestyi MTV Russian kaltaisia ylikansallisia toimijoita.</p>
<p>Venäläinen rock onkin kulkenut 1990- ja 2000-luvuilla kahteen suuntaan. Samalla kun ”uusi aika” on tehnyt vanhoista konkareista tunnustettuja kansansuosikkeja ja nostanut heidän rinnalleen <strong>t.A.T.u.</strong>:n ja <strong>Dima Bilanin</strong> kaltaisia kansainväliset mitat täyttäviä supertähtiä, itse musiikki on muuttanut muotoaan. Sen kulmat ovat pyöristyneet ja jäljelle on jäänyt vain se, mikä miellyttää mahdollisimman laajaa ihmisjoukkoa. Omaperäisyyden katoaminen tuntuu väistämättä tappiolta. Vanhan &#8221;valtavirtaviivaistuminen&#8221; voi olla kuitenkin myös uuden vastakulttuurin siemen. Ehkä juuri tällä hetkellä jossakin Moskovan, Ufan, Pietarin, Vladivostokin, Omskin, Vorkutan, Krasnojarskin, Tsherepovetsin ja Jaroslavlin kellareissa mallintuu soinnuiksi koko se pettymys, johon Venäjän uustotalitarisoituminen, taloudellinen epätasa-arvo, tyhjiksi jääneet lupaukset ja edellisen sukupolven hylkäämä kapina ovat ajaneet.</p>
<p>Ajassa liikkuvia värähdyksiä kannattaakin seurata edelleen. Jospa Venäjältä tulisi jonakin päivänä toistamiseen jotain sellaista, josta laiskanpulskeassa lännessä ei ole osattu vuosikymmeniin unelmoidakaan.</p>
<h2 align="left">Bi-2</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24213" title="Venaja_B1-2" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_B1-21.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="800" height="627" /></a><strong>Mikä:</strong> Bi-2:n ei periaatteessa pitäisi tulla esitellyksi ”modernina venäläisrockina”, sillä yhtye on perustettu alun perin jo 1980-luvun loppupuolella Minskissä Valko-Venäjällä. Käytännössä <strong>Aleksandr ”Shura” Umanin</strong> ja <strong>Igor ”Ljova” Bortnikin</strong> johtama orkesteri on kuitenkin saavuttanut maineensa yhtenä Venäjän suosituimmista nykybändeistä. Juutalaiset juuret omaava kaksikko muutti ensin Minskistä 1990-luvun alussa Israeliin ja sieltä Australiaan, kunnes lopulta vuonna 1999 yhtyeen kappaleet alkoivat yllättäen soida radiossa Venäjällä ja läpimurto oli valmis. Shura ja Ljova ”palasivat” Venäjälle ja ryhtyivät vuolemaan menestyslevyjä toisensa perään. Musiikillisesti orkesteri kuluttaa melko kuuliaisesti venäläisen rockin keskikaistaa. Hengenheimolaistensa <strong>Spleanin</strong>, <strong>Okean Elzin</strong> ja <strong>Tantsy Minusin</strong> tapaan Bi-2 poimii kuitenkin valtavirran katvealueilta riittävästi vivahteita pelastautuakseen banaaliuden sudenkuopasta. Mainittakoon myös kuriositeetti melkoisesta musiikilleen omistautumisesta: joidenkin lähteiden mukaan Shura on vaihtanut viralliseksi sukunimekseen Bi-II, joka seisoo jopa miehen passissa.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Snow Patrol</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Ei niinkään musiikillisten kuin eetoksellisten yhtäläisyyksien ansiosta. Bi-2 on samalla tavoin radiosoittoon muotovalettua ja teinityttöihin vetoavaa sentimentaalista kitararockia, joka kuitenkin sisältää riittävästi sielukkuutta ja sävykkyyttä välttyäkseen kriitikoiden ja hipstereiden totaalityrmäykseltä.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Menestysalbumit <em>Bi-2</em> (2000) ja <em>Mjau kiss mi</em> (2001) antavat kattavan kuvan yhtyeen peruskonseptista. Miellyttävän vivahteikas<em> Luna-park</em> (2009) sen sijaan antaa ymmärtää, että yhtyeellä olisi nykyisellään potentiaalia haasteellisempaankin ilmaisuun.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ROkkEGKmy9w" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ROkkEGKmy9w</a></p>
<p class="videokuvateksti">Jokainen aikakausi tarvitsee oman Bowiensa.</p>
<h2>Nogu Svelo!</h2>
<p align="left"><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24158" title="Venaja_Nogu Svelo" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Nogu-Svelo.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="400" height="272" /></a><strong>Mikä:</strong> Nogu Svelo!:n nimi on käännettävissä parahdukseksi, jolla valitetaan jalkakramppia. Tämän parempaa kielikuvaa ei yhtyeen nyrjähtäneesti nilkuttavalle musiikille voi kuvitella. Orkesterin taiteessa lastenlaulut, pateettinen kansanmusiikki, ronski rock ja äkkiväärä progressiivisuus yhdistyvät toisiinsa lähtemättömällä tavalla. Kokeellisen Moscow Rock Laboratory -organisaation pintaan nostama yhtye on ehtinyt luoda riemukkaan musiikkinsa ohella muun muassa oman kielensä, jolla se esitti yhden läpimurtokappaleistaan <em>Haru Mamburun</em> (1993). Vaikka yhtyeen rytmikkään musiikin päälle on kasautunut vuosi vuodelta melodisempia elementtejä – ja vaikka vokalisti <strong>Maxim Pokrovsky</strong> on opetellut laulamaan omintakeisesti nytkähtelevän puhevirtansa ohella – toimii yhtyeen moottorina edelleen sen poukkoileva poljento, joka potkii rikki viimeisiäkin musiikkimaailman karsinoista.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>YUP</strong>.</p>
<p align="left"><strong>Paitsi että: Jarkko Martikaisen</strong> sijasta lauluosuudet hoitaa<strong> Martti Servo</strong>, toisinaan <strong>Freeman</strong>.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Nogu Svelo!:n omituinen maailma olisi periaatteessa tarkoituksenmukaisinta ottaa vastaan kuuntelemalla sen levyjä täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä, alhot ja huiput sietäen. Tasalaatuisimman oikotien yhtyeen musiikkiin tarjonnee kuitenkin hulvaton, mahtipontinen ja riipaiseva <em>V temnote</em> (2002).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=FzwfsRl4bys" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/FzwfsRl4bys</a></p>
<p class="videokuvateksti">Laulu ja eräs tulkinta siitä.</p>
<h2>Tequilajazzz</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24162" title="Venaja_Tequilajazzz" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Tequilajazzz.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="588" height="300" /></a> <strong>Mikä:</strong> Ahkerasti Suomessakin keikkaillut pietarilaisyhtye Tequilajazzz henkilöityy laulaja-basisti <strong>Jevgeni Fjodoroviin</strong> ja rumpali <strong>Aleksandr Voronoviin</strong>. Karismaattisen kaljupään ja pönäkän rytmitaiteilijan virtuositeetti soittimiensa hallinnassa luovat turvallisen pohjan orkesterin progressiiviselle rockille, johon yhtye on sanojensa mukaan ottanut vaikutteita <strong>Pixiesiltä</strong> ja <strong>Sonic Youthilta</strong>. 1990-luvun alussa perustetun orkesterin jäsenillä oli kirjava menneisyys erilaisten musiikkityylien parissa ja Tequilajazzzin tavoitteeksi asetettiin hardcoren ja jazzin yhteensovittaminen. Jazzista keitokseen noukittiin hämmentävät tahtilajit ja ennakkoluuloton seikkailumieli, mutta hc-mausteet jäivät lopulta melko maltilliselle käytölle. Yhtyeen musiikkia leimaa bassokuvioiden pohjalle rakentuva mustanpuhuva tunnelma, joka saattaa kuitenkin koska tahansa kuljettaa kuulijan enemmän tai vähemmän hienostuneesti jonnekin aivan toisaalle. Useimmat kappaleet suhtautuvat pinnallisiin tutustumisyrityksiin varautuneesti ja paljastavat todellisen luonteensa vasta kärsivälliselle kuuntelijalle. Yhtye ilmoitti yllättäen pari vuotta sitten, että Fjodorovin ja Voronovin yhteistyö, ja sen myötä Tequilajazzzin taru, ovat tällä erää päättyneet. Fjodorov jatkaa musiikintekoa uuden <strong>Zorge</strong>-kokoonpanonsa kanssa, Voronovin tuore projekti kulkee nimellä <strong>KOD</strong>.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Tool</strong>, aina kuulapäävokalistista lähtien. Toisaalta yhtyeen ltavassa lähestyä musiikkia on myös kosmisia tarttumapintoja <strong>Radioheadiin</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Synkeästä yleissävystä huolimatta Tequilajazzz ei pelkää duurisointuja tai kepeitä irtiottoja yksituumaisesta angstista. Ja Fjodorovin matalaääninen – usein hämmästyttävästi <strong>Kauko Röyhkää</strong> muistuttava – tulkinta on melkoisen kaukana <strong>Thom Yorken</strong> pateettisesta vaikeroinnista.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtye löysi lopullisesti tyylinsä läpimurtolevyllään <em>Tshelluloid</em> (1998) ja jalosti sen ehdottomaan kliimaksiinsa albumilla <em>Vyshe Oseni</em> (2002). Seuraavan levyn, <em>Zhurnal Zhivogon</em> (2009), tekeminen kesti lopulta seitsemän vuotta. Levy jäi yhtyeen viimeiseksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=heQgweu_TOM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/heQgweu_TOM</a></p>
<p class="videokuvateksti">Kun Pierluigi Collina bändin perusti.</p>
<h2>Splean</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24161" title="Venaja_Splean" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Splean.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="768" height="533" /></a> <strong>Mikä:</strong> Vuonna 1994 debytoinut pietarilaisorkesteri on erinomainen esimerkki siitä yhtyesukupolvesta, jonka musiikki on ollut alusta alkaen tunnustettua ja hyväksyttyä. Retkueen musiikissa kuuluu erinomaisesti 1980-luvulla vaikuttaneiden edelläkävijöiden ääni, mutta samalla tuo ääni on muovautunut lähes riskittömäksi ja ammattitaitoiseksi listamateriaaliksi, jossa leikkisyys ja satunnainen äkkivääryys ovat mukana melkeinpä  velvollisuudesta. Yhtyettä onkin helppo pitää niin harmittomana, että sen depressioon viittaava nimi tuntuu päälle liimatulta. Tylsä Splean ei ole kuitenkaan. Sen mahdollinen naivismi ilmenee ennen kaikkea lukuisina lapsekkaina koukkuina, jotka tekevät musiikista paitsi tarttuvaa myös kestävää. Varsinkin kulta-aikoinaan vuosituhannen vaihteen tietämillä orkesteri tuuppasi markkinoille monta riemastuttavaa ja tyylivaliota levyä, jotka upposivat maanlaajuiseen yleisöön kuin lusikka smetanaan. Ja mikä tärkeintä, valoisan ilmaisun kupeessa on ollut aina jonkinlainen pahaenteinen vihjaus siitä, että leveinkin hymy voi peittää taakseen kohtalokkaasti haudutetun ahdistuksen.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Ash</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Yhtyeen pinnallisuus ärsyttää vain harvoin. Siksi se on onnistunut uusiutumaan ja pysymään pinnalla senkin jälkeen kuin ulsterilaisverrokit ovat ankkuroituneet jonnekin vuosikymmennostalgian tauspuolelle.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtyeen diskografia on varsin kirjava ja levyjen laatu vaihtelee oivallisesta tasapaksuun. Niinpä kaikenkattavaa kuvaa ei voi yhden levyn perusteella saada. Musiikillisesti orkesteri lienee ollut lähimpänä huippuaan vuonna 1999 ilmestyneellä <em>Altavistalla</em>, jolla se höysti polveilevia kappaleitaan esimerkiksi kokonaisuuteen saumattomasti istuneilla <strong>Jethro Tull</strong> -huiluilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=uLX_W4p1vwc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uLX_W4p1vwc</a></p>
<p class="videokuvateksti">Arvatkaapas, mikä soi päässänne illalla.</p>
<h2>Deadushki</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24155" title="Venaja_Deadushki" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Deadushki.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="480" height="613" /></a><strong>Mikä:</strong> Deadushkin voimakaksikko, venäläisen rockin veteraanit <strong>Viktor Sologub</strong> ja <strong>Aleksei Rahov</strong> soittivat 1980-luvulla ska-bändissä <strong>Strannye igri</strong>, jonka jälkeen herrat ovat vaikuttaneet muun muassa <strong>AVIA</strong>:ssa ja maineikkaassa <strong>NOM</strong>:issa. Vuonna 1995 he päättivät perustaa yhtyeen, jonka musiikissa yhdistyisi venäläinen lauluperimä, nykyaikainen elektroninen äänimaailma ja rehvakkaat sähkökitarat. Nimeksi valikoitui beatlesiaaninen sanaleikki, jonka voi ymmärtää esimerkiksi ”kuolleiksi vaareiksi” (dedushka tarkoittaa suomeksi isoisää tai vaaria). Ahkerasti Suomessakin vierailleen Deadushkin musiikillinen habitus pohjaa koneistettuun äänimaisemaan, jonka pääelementit on poimittu ambientin maalailevuudesta ja breakbeatin rytmikonventioista. Oman leimansa antavat Rahovin jämäkät ja kappalerakenteita jaksottavat kitarariffit sekä Sologubin ohuella äänellään tulkitsemat lauluosuudet. Yhtye on saanut vetoapua monelta venäjärockin suurmieheltä, sillä kakkosalbumillaan kaksikko saatteli <strong>Akvariumin</strong> kappaleita elektronisen metamorfoosin läpi itsensä <strong>Boris Grebenshtshikovin</strong> avustamana ja seuraavalla levyllä he lyöttäytyivät yhteen <strong>Nautilus Pompiliuksen Slava Butusovin</strong> kanssa. Viime vuodet Deadushki on pitänyt sapattia julkaisurintamalla.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Nine Inch Nails</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> <strong>Trent Reznorin</strong> edustaessa teollisen muotoilun voimaa Deadushkin design on maanläheisempää käsityöläisyyttä. Deadushkin soidessa ei myöskään tarvitse piilottaa kaikkia talon veitsiä perheen angstisimmilta.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Vaikka Deadushki on tehnyt yhteistyötä niin brittituottaja <strong>Greg Brimsonin</strong> kuin venäläisten rocklegendojenkin kanssa, yhtyeen albumeista ehein kokonaisuus on omin voimin tehty <em>PoR.no</em> (2001).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=bhMDSPGQj78&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/bhMDSPGQj78</a></p>
<p class="videokuvateksti">Saisiko olla hetki turpiinvetoa ja tunteettomuutta pahaenteisyydellä höystettynä?</p>
<h2>Pilot</h2>
<p align="left"><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24214" title="Venaja_Pilot" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Pilot1.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="600" height="400" /></a><strong>Mikä:</strong> Pietarilainen Pilot on yksi Venäjän suurimmista nykybändeistä, jota ei tule sekoittaa samannimiseen 1970-luvulla vaikuttaneeseen <strong>Bay City Rollers</strong> -johdannaiseen. Vuonna 1997 perustettu Pilot aloitti diskografiansa rakentamisen traditionaalisen venäjärockin hengessä, mutta vuosituhannen vaihduttua folk-kitarat vaihtuivat säröisempään ilmaisuun. Vaikka yhtyeen tuotanto sittemmin on pohjautunut pääasiassa raskaisiin riffeihin ja laulaja <strong>Ilja ”Tshjert” Knabengofin</strong> aggressiiviseen ulosantiin, Pilotin leimaaminen metalliksi olisi liioittelua. Lähempi sukulaisuussuhde löytyy pikemminkin grungeen ja stoner rockiin, paikoitellen jopa punkiin ja industrialiin. Rankkaa rypistystä hetkittäin pehmentävät viulut tuovat musiikkiin sävyjä slaavilaisesta folkista, ja ajoittainen puhelaulu palauttaa mieleen – hui kauhistus! – pomppumetallin. Viimeisimmillä studioalbumeilla taustalle on maalailtu yhä enemmän myös elektronista äänimaailmaa. Edellä lueteltua musiikkityylien kirjoa katsoessa on hämmästyttävää, että lähes kaikki Pilotin sävellykset kuulostavat hyvin yksitotisilta. Yhtye osoitti kuitenkin vuoden 2006 Tusovkarockissa, että livetilanteessa kappalemateriaalin tasapaksuuskaan ei haittaa, kun taustalle ladataan murhaava volyymitaso ja intensiivisen tyly ulosanti.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>CMX</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Pilot on tuplasti parempi, sillä sen kosminen progemetalliooppera on kaksiosainen: <em>1+1=1</em> (2008) ja <em>Sodruzhestvo</em> (2009). Toisaalta Pilotin sanoituksissa vilisee myyttisiä taruhahmoja, kuten basiliskeja, lohikäärmeitä, sfinksejä ja jediritareita, mihin <strong>A.W. Yrjänän</strong> teksteissä ei kuunaan sorruttaisi.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Kevyemmästä tuotannosta hiotuin kokonaisuus lienee <em>Nashe nebo</em> (2002) ja samana vuonna julkaistiin myös ensimmäinen raisummalla soundilla varustettu albumi <em>Dzhokonda</em> (2002).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=V62I9UWPirg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/V62I9UWPirg</a></p>
<p class="videokuvateksti">Pilot, tuo Venäjän CMX, joka ei ole koskaan ilmoittanut lopettavansa keikkailua.</p>
<h2>Zemfira</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24163" title="Venaja_Zemfira" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Zemfira.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="1778" height="1307" /></a><strong>Mikä:</strong> Keulakuvansa nimeä kantava ufalaisyhtye, jota voi käytännössä pitää tähtensä sooloprojektina. <strong>Zemfira Ramazanova</strong> on kiistatta Venäjän tunnetuin ja suosituin naispuolinen rock-tähti, jonka suurimmat hitit ovat ruumiillinen osa venäläistä 2000-luvun folklorea. Ramazanova on sekä musiikillisesti että imagoltaan kiinnostava yhdistelmä Venäjä-rockin ylisukupolvisen ahdistuksen parissa varttunutta tunnekimppua sekä suvereenia mediapersoonaa ja tyyli-ikonia. Nainen löi läpi vuosituhannen vaihteessa kahdella ensimmäisellä albumillaan, joilla hän kanavoi uusperspektiivittömyyden ja elämänkiihkon välisen ristiriidan <em>Spidin</em> ja <em>Do svidanian</em> kaltaisiksi megaluokan hiteiksi. Uran intensiiviset alkumetrit polttivat artistin nopeasti loppuun, ja kolmannella levyllään hän ryhtyi höystämään kepeäntuskaisaa rockiaan synkkäsävyisillä äänimaailmoilla ja raskaammalla poljennolla. Nyttemmin Ramazanova tuntuu päässeen sinuiksi demoniensa ja julkikuvansa kanssa. Hänen musiikkinsa on päivittynyt elegantisti ja sydäntä riipivän kohtalokkuuden rinnalle on isketty runollisen kamarirockin sofistikoitunut leima.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Suzanne Vega</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Miten niin paitsi että?</p>
<p align="left"><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Zemfiran menestyksen ja maineen kivijalat muodostavat kaksi ensimmäistä levyä, <em>Zemfira</em> (1998) ja <em>Prosti menja moja ljubov</em> (2000), joilta löytyy tukku yhtyeen ikimuistoisimpia ja iskevimpiä kappaleita. Kokonaisuutena syvin ja sykähdyttävin albumi on kuitenkin ahdistunut kolmoslevy<em> 14 nedel tishiny</em> (2002), jonka myötä Zemfiran levyjen äänimaailma alkoi monipuolistua ja tunnelma synkentyä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GBc2BY5GZUA&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GBc2BY5GZUA</a></p>
<p class="videokuvateksti">Ja näin saamme huomata, että Lady Gagakin on venäläinen keksintö.</p>
<h2>386DX</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24153" title="Venaja_386" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_386.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="268" height="400" /></a> <strong>Mikä:</strong> Venäläisen undergroundin viihdyttävimpiin viritelmiin lukeutuva 386DX on moskovalaislähtöisen multimediataiteilija <strong>Aleksei Shulginin</strong> elektrotaideteos. Vuonna 1998 käynnistetty projekti on Shulginin sanoin ”maailman ensimmäinen cyberpunkrockbändi”. Konsepti perustuu vanhanaikaisen tietokoneen manipulointiin Windowsin versiolla 3.1 ja Intel 386 -prosessorilla. Tällä metodilla Shulgin tuottaa MIDI-käsiteltyjä mukaelmia kuuluisista populaarimusiikkikappaleista. Lopputuloksen kruunaavat puhesyntetisaattorilla tulkitut ”lauluosuudet”. Käytännössä 386DX kuulostaa siltä kuin <strong>Stephen Hawking</strong> pelaisi SingStaria Commodore 64:llä. Shulgin on vienyt projektinsa myös tien päälle ja esittänyt uudelleentulkintojaan ”livenä” eri puolilla maailmaa, muun muassa Pohjoisesplanadilla vuonna 2002. Kappalerepertuaariin sisältyy venäläisistä ikivihreistä esimerkiksi <strong>Kinoa</strong>, <strong>DDT</strong>:tä ja <strong>Nautilus Pompiliusta</strong>, ulkomaisista klassikoista muun muassa <strong>The Clashia</strong>, <strong>Metallicaa</strong>, <strong>The Doorsia</strong> ja <strong>Nirvanaa</strong>.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Konseptiltaan Venäjän <strong>Moog Cookbook</strong> ja äänikuvastoltaan itänaapurin <strong>Huoratron</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> 386DX on verrokkejaan yksipuolisempi ja vitsi vanhenee nopeampaan tahtiin. Moog Cookbookia jaksaa kokonaisen levyllisen kerrallaan, Shulginin tuotoksia keskimäärin kaksi kappaletta.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> 386DX on julkaissut vain kaksi pitkäsoittoa, joista toinen keskittyy venäläisiin klassikoihin (<em>Legenda russkogo roka</em>, 2002) ja toinen ulkomaisiin hitteihin (<em>The Best of 386DX</em>, 2001). Levyjen saatavuus on perin huono, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee verkosta lataaminen. Alkuun pääsee yhtyeen <a href="http://www.easylife.org/386dx">omilta sivuilta</a>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iZNdhuB3Lqo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iZNdhuB3Lqo</a></p>
<p class="videokuvateksti">Oletteko koskaan oivaltaneet, että The Mamas &amp; The Papas voisi kuulostaa myös tältä?</p>
<h2>Deti Picasso</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24156" title="Venaja_Deti Picasso" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Deti-Picasso.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="400" height="256" /></a><strong>Mikä:</strong> Moskovassa päämajaansa pitävän armenialais-venäläisen Deti Picasson (suomeksi ”Picasson lapset”) voimakaksikon muodostavat armenialaiset <strong>Arutjunjuanin</strong> sisarukset <strong>Karen</strong> (nimestään huolimatta mies) ja <strong>Gaija</strong> (nainen). Kollektiivin musiikki on modernia, polveilevaa ja progressiivista folkrockia, joka pyrkii melko onnistuneesti pakenemaan kaikenlaisia määrittelyjä. Välillä yhtye tarjoilee sellon pehmentämää seesteistä haaveilua, välillä särökitaralla raastettua klaustrofobista kiihkoa. Pysyvänä elementtinä musiikissa kulkevat armenialaisten kansansävelmien melodiakulut, jotka lienevät länsimaisille musiikinkuluttajille parhaiten tuttuja ”ulkoarmenialaisen” <strong>System of a Downin</strong> tuotannosta. Kaiken ytimessä on kuitenkin Gaijan laulutulkinta, joka vaihtelee <strong>Beth Gibbonsin</strong> hauraudesta <strong>PJ Harveyn</strong> vastaansanomattomuuteen. Yhtye esiintyi vuoden 2007 Tusovkarockissa ja teki intensiivisyydellään lähtemättömän vaikutuksen. Karen osoittautui kunnioitettavan pedaalikokoelman omaavaksi kitaravelhoksi ja Gaijan hypnoottinen lavakarisma oli vuoroin hurmaavaa, vuoroin selkäpiitä karmivaa.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Armenialais-venäläinen <strong>Hedningarna</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Yhtään <em>Trä</em>-albumin (1994) tasoista pitkäsoittoa ei Deti Picasson katalogiin sisälly, sillä yhtye ei ole studiossa onnistunut toisintamaan live-inkarnaationsa intensiteettiä.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtyeen levyt ovat keskenään hyvin erilaisia ja kumartavat eri musiikkiperinteille. Esimerkiksi <em>Ethnic Experiments</em> (2004) edustaa armenialaiseen kansanlauluperimään tiukemmin kiinnittyvää tuotantoa ja <em>Glubina</em> (2006) on käypä todiste orkesterin progressiivisemmasta ilmaisusta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KILtfPynFI0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KILtfPynFI0</a></p>
<p class="videokuvateksti">Deti Picasso ja kamera rummun sisällä.</p>
<h2>Devotshki ne hotjat (Girls Don’t Want)</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24157" title="Venaja_Girls Dont Want" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Girls-Dont-Want.jpg" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 2" width="600" height="254" /></a><strong>Mikä:</strong> Koko Venäjän mittakaavassa tämä riemukas pietarilaistrio on vain kuriositeetti. Samalla se on kuitenkin raikas osoitus siitä että tyyliuskollisuuteensa tukahtunut 2000-lukukin tuo esille omaehtoisia artisteja, jotka eivät kopioi mitään sellaisenaan vaan pikemmin tulkitsevat ja soveltavat niitä taitojensa puitteissa. Lisäksi ainoastaan naisista koostuvat itsenäiset rock-yhtyeet ovat Venäjällä edelleen sen verran harvinaisia, että Devotshki ne hotjat tuntuu niiltäkin osin virkistävältä poikkeukselta. Vuonna 2006 perustetun yhtyeen jäsenillä ei ollut juurikaan musiikillista taustaa, kun he ryhtyivät laatimaan yksinkertaisia mutta tarttuvia kolmisointukoosteitaan ryyppäämisestä, tanssimisesta ja rock ’n’ rollista. Siksi tai siitä huolimatta orkesterin jälki onkin vastaansanomatonta. Tunnustuksellisen kaksikieliseksi esittäytyvä retkue edustaa uutta aikaa myös sikäli, että se nousi alkujaan pinnalle nettisuosion kautta. Orkesterin riemukkaan asenteen kiteytti vuoden 2008 Tusovkan keikka, jota kolmikko jatkoi niin pitkään kuin yleisöllä riitti intoa, vaikka kappaleet ja taidot loppuivat kauan ennen finaalia.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Pintandwefall</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Venäläistrio esiintyy ilman zorro-naamareita ja laulaa Playstationista X-boxin sijasta.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Devotshki ne hotjat on julkaissut lyhyen uransa aikana vasta yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton. Niiden jälkeen triosta on kuulunut vain satunnaisia kuiskauksia. Kahdesta julkaisuista kannattaa poimia kuunteluun ensin vuonna 2007 ilmestynyt <em>Po Klubtsam</em> -EP, joka tiivistää turhia kaunistelematta neljään kappaleeseensa kaiken sen, mistä yhtyeessä on kyse.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=kwmdH378nas" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/kwmdH378nas</a></p>
<p class="videokuvateksti">Playstastion vai X-box, kas siinäpä pulma!</p>
<p class="loppukaneetti">Zemfira The Circuksessa 2.3., DDT The Circuksessa 30.3. ja Tampere-talolla 1.4., Tusovkarock 16.–17.3. Kulttuuriareena Gloriassa.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/v/e/n/venajanom1jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/v/e/n/venajanom1jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/itatuulen-viesti-venalaisen-rockin-kivisen-tien-kulkijat-osa-1/</link>
    <pubDate>Thu, 01 Mar 2012 09:00:47 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=24124</guid>
    <description><![CDATA[Venäläinen rock – mikä ihana syy hukata yksi työpäivä.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<p>”Kun kumarrat länteen, pyllistät itään”, tuumaili muuan valtionpäämies aikoinaan. Ainakin musiikkibisneksessä tätä suomalaisen geopolitiikan perusrealiteettia on vaalittu turhauttavan tarkasti. Vaikka suomalaisen ja venäläisen musiikkimaailman välille on viritelty ruohonjuuritason ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa tämän tästä, on venäläinen rock pysynyt valtaosalle suomalaisista vieraana ja eksoottisena.</p>
<p>Maaliskuussa itätuuli puhaltaa kuitenkin navakasti, kun venäjärockin kärkinimiin kuuluvat <strong>DDT</strong> ja <strong>Zemfira</strong> saapuvat konsertoimaan entiseen suurruhtinaskuntaan. Lisäksi kuun puolivälissä järjestetään perinteinen Tusovkarock-festivaali, joka on tarjonnut suomalaisyleisölle maistiaisia venäläisestä musiikkimaailmasta jo runsaan vuosikymmenen ajan.</p>
<p>Ainutlaatuisen Venäjä-kuukauden kunniaksi <em>Nuorgam</em> luo laajan katsauksen venäläiseen rockiin. Kaksiosaisessa juttusarjassa esitellään 20 tutustumisen arvoista artistia, jotka voivat paitsi lihottaa yleissivistystä myös tarjota matkalipun maailmaan, josta ei ole paluuta. Yhtyeet on valittu ehdottoman subjektiivisesti ja lista on kaikkea muuta kuin kattava. Juuri sen vuoksi se onkin syytä ottaa vakavasti.</p>
<p>Sarjan ensimmäisessä osassa perehdytään Neuvostoliiton aikoina juurensa kasvattaneisiin yhtyeisiin.</p>
<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-24136" class="size-full wp-image-24136" title="Venaja_Melodija" alt="&#8221;Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.&#8221; Rockia kuultiin valtion virallisen levymerkin alla vain harvoin." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Melodija.png" width="843" height="719" /></a><p id="caption-attachment-24136" class="wp-caption-text">&#8221;Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.&#8221; Rockia kuultiin valtion virallisen levymerkin alla vain harvoin.</p>
<h2 align="left">Prologi: Lasisen äänen jäljillä</h2>
<p>Totalitaristissa yhteiskunnissa taiteella on tapana kehittyä kahteen suuntaan. Keskusjohdon hyväksynnän saaneet ilmaisumuodot latistuvat kaavamaisiksi ja teknisiksi taidonnäytteiksi, joiden sisältö on hampaattomaksi nyhdettyä ja yllätyksetöntä. Nämä taiteenlajit kukoistavat, sillä niiden avulla on helppo tarjota kansalle sirkushuveja ja aatteen sanaa. Samaan aikaan syntyy kuitenkin myös kiinnostavaa vastavirtakulttuuria. Se majailee maan alla kasvattaen kukintoaan systeemin halkeamista törröttäviksi keskisormiksi. Tätä kulttuuria ei näe kukaan, mutta sen tuntevat lähes kaikki. Siksi se on paitsi ilmaisuvoimaista myös valtakoneiston näkökulmasta vaarallista.</p>
<p>Neuvostoliitossa rock ja sen synnyttämä kapinallinen sukupolvi-identiteetti – olihan rock muinoin kapinallista lännessäkin – oli äärimmäisen arveluttava kulttuurimuoto. Se oli saarrettu kellareihin ja olohuoneisiin, joissa jokaista sointua varjosti epäilys ilmiannosta. Tukalat olot eivät kuitenkaan vaientaneet kieliä, vaan antoivat lauluille entistä suuremman painoarvon. Artisteilla riitti sanottavaa ja tahtoa sanoa, ja mikäpä olisi ollut parempi tapa kommentoida yhteiskunnan epäkohtia kuin vertauskuvia tikareiksi hiova taide? Monesti juuri tukahdutetut äänet soivat voimakkaimmin.</p>
<p>Neuvostoliiton jäyhä arki synnyttikin yhden kiinnostavimmista ilmimuodoista, joita rockin väljän otsikon alle on kuunaan aseteltu. Kellarikerroksen kulttuuriväki koetti epätoivoisesti kuunnella sensuurin seasta tihkuvia länsimaisia säveliä ja tulkita ne omalla tavallaan. Koska kuulokuva oli epäselvä, oli aukot tilkittävä mielikuvituksella. Niinpä jäljitelmistä tuli jotakin aivan uutta. Rockin varhainen asenne ja suoraviivainen poljento yhdistyivät venäläiseen kulttuuriperimään, vysotskilaiseen trubadurismiin ja muihin vallattomasti sekoiteltuihin vaikutteisiin jäljittelemättömällä tavalla.</p>
<p>Kun perestroika ja glasnost vapauttivat venäläisen rockin kahleistaan 1980-luvun lopulla, purkautui maanalainen kuplinta suoranaisena räjähdyksenä. Ilmoille päästessään musiikki toisti turhautuneen ja muutosvoimaisen sukupolven ääntä volyymilla, jota sosialismin kupeessa varttunut vaihtoehtokulttuuri ei ollut koskaan aiemmin päässyt käyttämään. Entisistä kapinallisista tuli uuden ajan airuita, jotka kyseenalaistivat menneen ja avasivat tulevan. Rock kiilautui valtavirtaan uholla, tunteella ja optimismilla. Maailmalla oli tapahtumassa jotain. Ensimmäisenä sen aistivat ne, joiden antennit olivat herkistyneet yhteiskunnan tauspuolella äärimmilleen.</p>
<h2>DDT</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24133" title="Venaja_DDT" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_DDT.jpg" width="490" height="346" /></a><strong>Mikä:</strong> Venäjä-rockin dinosaurus, kolossaalinen kuin brachiosaurus, puruvoimainen kuin tyrannosaurus. Pietarin mustaan koiran, <strong>Juri Shevtshukin</strong> aliakseksi vakiintunut yhtye oli esiintymis- ja levytyskiellossa pitkin 1980-lukua, mutta toimitti lain suojattomalta puolelta ilmoille äänitteitä, joissa Neuvostoliiton poliittiset, maantieteelliset ja humanitääriset asetelmat laitettiin poikki ja pinoon. Perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä DDT nousi stadionluokan yhtyeeksi, eikä ole luopunut asemastaan. Sen kollaasimaiset levyt tutkivat ihmisenä olemisen ja yhteiskuntaan kuulumisen kysymyksiä raastavalla intohimolla, jonka ristiriitaisuus välittyy musiikin jokaisesta solusta. Tinkimättömät laulut piirtävät samalla tarkkanäköistä henkilökuvaa Shevtsukista itsestään – miehestä, jolle Venäjän nykyhallinto on samanlainen punainen vaate kuin neuvostokoneisto aikoinaan. Vaikka Shevtshuk löytää peripahuutta sekä yhteiskunnasta että yhteiskuntia rakentavasta ihmisestä, tulvii hänen runollinen idealisminsa samalla uskoa siihen, että hyvä voisi vielä joskus nousta niskan päälle.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Bob Dylan</strong> ja <strong>Bruce Springsteen</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Periaatteille uskollinen elämä kiteytyy Shevtshukissa sellaisena musiikillisena kunnianhimona ja kokonaisvaltaisuutena, johon Dylanin ja Springsteenin urat eivät yllä edes yhteenlaskettuina. Ja tämän kirjoitamme länsiverrokkeja lainkaan väheksymättä.</p>
<p align="left"><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Pitkän uransa aikana Shevtshuk on koonnut DDT-otsikon alle niin primitiivistä rockia, progressiivisia kollaaseja kuin surumielistä laulelmataidettakin, venäläisen kirjallisuuden klassikoista kumpuavalla sielukkuudella höystettynä. Niinpä jokaiselle on tarjolla jotain. DDT:n herkemmän puolen kiteyttää lähtemättömästi Shevtshukin nuorena kuolleelle vaimolleen omistama <em>Aktrisa Vesna</em> (1992). Megalomaniaa pelkäämättömille sykähdyttävimpiä hetkiä tarjoaa vuolas<em> Jedinotshestvo I</em> (2002).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=pzxEtkjujsI&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/pzxEtkjujsI</a></p>
<p class="videokuvateksti">DDT ja isänmaa, vihaa vai rakkautta?</p>
<h2 align="left">Akvarium</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24131" title="k" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Akvarium.jpg" width="1200" height="900" /></a><strong>Mikä:</strong> <strong>Boris Grebenshtshikoviin</strong> personoituva Akvarium on Venäjän nimekkäistä rock-yhtyeistä vanhin. Jo vuonna 1972 perustettu orkesteri esiintyi uransa alkumetreillä valtiokoneiston selän takana epävirallisissa olohuoneklubeissa, jollaisia neuvostoliiton underground-väki järjesti paremman puutteessa. Yhtyeen alkuaikojen levyt ovatkin tuhnuisia keikkatallenteita, alkeellisia kellarinauhoituksia tai kuutamoisien studiosessioiden satoa. Establishmentin suojelukseen Akvarium ponnahti vuonna 1987, jolloin se pääsi levyttämään valtion viralliselle levymerkille Melodijalle. Muuttunutta ilmapiiriä korostaakseen Grebenshtshikov purkitti lähes samaan syssyyn kaksi englanninkielistä soololevyä. Tämän konkreettisemmin hän ei olisi voinut osoittaa bluesin ja klassisen rockin muotokielestä ammentavan musiikkinsa maantieteellistä orientaatiota – eikä yhtyeen todellista käskytyssuhdetta. Grebenshtshikovin sooloprojektiksi ajan oloon pelkistynyt Akvarium julkaisee musiikkia edelleen ja on avoin myös uusille julkaisumuodoille. Vuonna 2008 ilmestyneen <em>Loshad Belaja</em> -pitkäsoiton yhtye julkaisi mp3-muodossa vapaavalintaiseen hintaan.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Dire Straits</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Akvariumin on edes yrittänyt uudistua, vaikka yhtyeen flirttailut esimerkiksi kelttimusiikin tai progen kanssa eivät ole koskaan peittäneet sen pohjimmaisia lähtökohtia. Rockin ja bluesin arpinaamainen historia kuuluu Akvariumin musiikissa sellaisena viimeistelemättömyytenä ja rosona, jota <strong>Mark Knopflerin</strong> olisi vaikea uskoa kuunaan hyväksyvän levyilleen.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtyeen syliin kannattaa upota tutustumalla johonkin sen varhaisäänityksistä, joille epämääräiset ja -viralliset syntytavat ovat lyöneet kiehtovan leimansa. Vuosien 1981-1993 välillä ilmestynyt neliosainen <em>History of Aquarium</em> -sarja antaa tästä ajasta ja varhaisvuosien musiikillisesta kehityksestä avaran ja kaunistelemattoman kuvan, jota voi täydentää jollakin yhtyeen lukuisista livelevyistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=uMdN8vd4spk&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uMdN8vd4spk</a></p>
<p class="videokuvateksti">Minä olen rock ’n’ roll ja huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.</p>
<h2 align="left">Auktsyon</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24132" title="Venaja_Autksion" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Autksion.jpg" width="700" height="494" /></a><strong>Mikä:</strong> Vuonna 1978 perustettu pietarilaisorkesteri on kenties paradigmaattisin osoitus siitä, millaiseksi vaikutteiden ja luovuuden sekamelskaksi neuvostoliittolainen vaihtoehtomusiikki parhaimmillaan kehittyi. Vaikka yhtye kutsuu musiikkiaan rockiksi, ei rockista sanan ahdasmielisessä merkityksestä löydy jälkeäkään tässä bardismin, new-jazzin, skan ja teatterin kaoottisessa sekoituksessa. Yhtyeen laulut ovat täynnä odottamatonta rytmiikkaa, riitasointuja,<strong> Leonid Fjodorovin</strong> laiskantunteikasta laulua ja surumielisyyden pohjia raapivia puhaltimia. Paketin kruununa häiriköi <strong>Oleg Garkusha</strong>, yksi venäläisen musiikkimaailman runoilevista mielipuolista, joka terrorisoi kappaleita satunnaisilla huudahduksillaan ja tuhansista hakkaleluista takomillaan rytmeillä. Yhtyeen taidetta voikin pitää eräänlaisena musiikillisena mukaelmana siitä tunnelmasta, jonka <strong>Mihail Bulgakov</strong> vangitsi uljaaseen <em>Saatana saapuu Moskovaan</em> -romaaniinsa. Vaikka Auktsyonin kaltaista yhtyettä ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Venäjällä, on retkue yrittänyt vallata itselleen jalansijaa myös lännessä. Sen levyjä on julkaistu Yhdysvaltoja myöten ja koplan huikeista keikoista on saatu nauttia Suomessakin. Yhtyeen esitys vuoden 2004 Tusovkarockissa lienee edelleen yksi tapahtuman kaikkien aikojen kohokohdista.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Astro Can Caravan</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Siinä missä Astro Can Caravanin maaniset tutkielmat musiikin rajojen joustavuudesta ovat jääneet pienen marginaaliyleisön iloksi, on Auktsyon onnistunut laittamaan polvilleen puolet Euraasiasta. Ei hassummin yhtyeeltä, jolla ei vieläkään ole yhtään mukana laulettavaa kertosäettä.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Auktsyonin keikan kokeneelle yhtyeen levyt saattavat olla lieviä pettymyksiä, vaikka niistä jokainen soveltuu ensiluokkaisesti musiikillisen perspektiivin ja avarimmankin mielen laajentamiseen. Kauneimpaan kukkaansa yhtyeen kiihtynyt katatonisuus kasvaa lavalla, joten orkesteriin kannattaa tutustua ensiluokkaisen livetaltioinnin <em>Eto Maman</em> (2002) kautta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=kGY19UyRIRY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/kGY19UyRIRY</a></p>
<p class="videokuvateksti">Auktsyon yhdellä monista matkoistaan järjen tuolle puolen.</p>
<h2 align="left">Kino</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24135" title="Venaja_Kino" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Kino.jpg" width="800" height="480" /></a><strong>Mikä:</strong> Venäläiskorealaiset juuret omanneeseen<strong> Viktor Tsoihin</strong> henkilöitynyt leningradilaisyhtye oli Neuvostoliiton merkittävimpiä rock-yhtyeitä – ja on sitä Venäjällä edelleen, yli 20 vuotta yhtyeen hajoamisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Orkesterin tummanpuhuva ja karunkaunis postpunk puki sanoiksi koko sen hiljaisesti hämmentyneen kaaoksen, jossa mahdottomuuteensa kaatuvan valtiomammutin asukkaat elivät. Jo vuonna 1984 Tsoi kuvasi neuvostoyhteiskunnan kehitystä trolleybussimatkana, jonka suuntaa kukaan ei tiennyt. Bussista puuttui kuljettaja, moottori oli hajoamassa, silti kaikki pysyivät vaiti ja bussi jatkoi kulkuaan. Kuin kohtalon oikusta Tsoi kuoli vuonna 1990 latvialaisella maantiellä törmättyään vastaan tulleeseen linja-autoon. Tsoilla oli autossaan tukku demonauhoja, joita hän oli viemässä Leningradiin. Näistä nauhoista koostettiin yhtyeen suosituimmaksi noussut albumi, joutsenlaulun komeudella kaikunut <em>Tshornyj albom</em> (1990).</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Joy Division</strong> ja <strong>Depeche Mode</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Tsoin runollisen karussa ilmaisussa ei ole jälkeäkään<strong> Ian Curtisin</strong> – tai <strong>David Gahanin</strong> – dekadentista itsekeskeisyydestä.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle</strong>: Vaikka Kinon materiaali on kauttaaltaan tasalaatuista, tuntuu tunnelma vain tihenevän loppua kohti. Yhtyeen uran päättänyt levykolmikko <em>Gruppa krovi</em> (1988), <em>Zvezda po imeni Solntse</em> (1989) ja <em>Tshornyj albom</em> muodostaa yhden venäjärockin vaikuttavimmista troikista. Myyttisiin mittasuhteisiin kanonisoituneen Tsoin taiteellisen näkemyksen on kiteyttänyt erinomaisesti myös ohjaaja <strong>Oleg Fjangolts</strong> lyyrisessä musiikki- ja kuvakollaasissaan <em>Prosto hotshesh ty znat</em> (2006).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=1E5ecygbvLg&gt;" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/1E5ecygbvLg</a></p>
<p class="videokuvateksti">Hattu päästä ja hetken hiljaisuus. Koette juuri jotakin tavattoman hienoa.</p>
<h2>Zvuki Mu</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24140" title="Venaja_zvuki mu" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_zvuki-mu.jpg" width="860" height="348" /></a><strong>Mikä:</strong> Runoilijuuden, teatterin ja musiikin vinoutunut liitto on poikinut Neuvostoliitossa monta kiinnostavaa ja poikkitaiteellista projektia. Näistä kenties maineikkain on Moskovassa vuonna 1981 perustettu Zvuki Mu, jonka taustalta löytyy eksentrinen poikkitaiteilija <strong>Pjotr Mamonov</strong>. Mamonovin huojuva ja ironiansekaisesti manerisoitunut laulutyyli on niin tiiviisti yhtä hänen sanoitustensa kanssa, että tekstien erikoislaatuisuuden tavoittaa kieltä tuntemattakin. Zvuki Muta voi pitää yhtenä neuvostorockin länsisuhteiden ensimmäisistä tunnustelijoista, sillä 1980-luvun lopulla yhtye matkusti Lontooseen kokeilemaan onneaan. Siellä orkesteri löysi postpunk-mukaelmansa ymmärtäjäksi itsensä <strong>Brian Enon</strong>, jonka johdolla retkue purkitti vuonna 1989 ilmestyneen eponyymin debyyttilevynsä. Kyseenalaisena kiitoksena yösijasta ja tuotantoavusta yhtyeen kerrotaan juoneen tyhjäksi Enon arvokassisältöisen baarikaapin. Kun länsimarkkinoille suunnattu kakkosalbumi (<em>Zima</em>, 1991) jäi vaille sanottavaa menestystä – ihmekös tuo – yhtye päätti jättää järjettömyyden ja hällävälin ilosanomansa oman kulttuuripiirinsä aarteeksi. Vakaata suosiota itäisessä Euroopassa nauttivan Zvuki Mun moniulotteinen diskografia on paisunut vuosien saatossa tasaisesti, joskaan ei järin tasalaatuisesti. Moni yhtyeen nimiin laitetuista levyistä on todellisuudessa ääniraita jollekin Mamonovin lukuisista teatteriesityksistä.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>KLF</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Musiikillisesti yhtyeillä ei ole mitään yhteistä. Tuntuu kuitenkin ilmeiseltä, että jos yksi visionääri päätyy nimeämään multiproduktionsa Zvuki Muksi (”Sounds of Moo”) samalla kun kaksi sankaria toisaalla rakentaa omalaatuisen musiikki-imperiuminsa ympärille kokonaisen Mu Mu -kultin, ei kyse voi olla pelkästä yhteensattumasta.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Zvuki Mu on malliesimerkki orkesterista, jota on helpompi sanoa kuuntelevansa kuin kuunnella. Tämän ”<strong>Frank Zappa</strong> -syndrooman” yli onkin kätevintä päästä tutustumalla ensin johonkin kokoelmalevyyn, jonka jälkeen syventymistä voi jatkaa levy levyltä, kunnes oma raja tulee vastaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=8mVBt8iqZ5c" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/8mVBt8iqZ5c</a></p>
<p class="videokuvateksti" align="left">Tämä musiikki ei pärjännyt Nirvanalle, U2:lle ja Metallicalle.</p>
<h2 align="left">Nautilus Pompilius</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24138" title="Venaja_NautiliusP" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_NautiliusP.jpg" width="425" height="283" /></a><strong>Mikä:</strong> Harvinaisen trooppisen nilviäisen, helmiveneen, mukaan nimetty Nautilus Pompilius edustaa neuvostorockin uuden aallon uranuurtajia ja yleisestikin venäläisen rockin peruspilareita. Sverdlovskissa vuonna 1983 perustetun ”Naun” moniulotteinen tuotanto pohjautuu yhtyeen keulakuvan <strong>Slava Butusovin</strong> ja basisti <strong>Dimitri Umetskyn</strong> sävellyksiin sekä runoilija <strong>Ilja Kormiltsevin</strong> teksteihin. Yhtyeen musiikissa yhdistyvät monenkirjavat vaikutteet, joiden mukaisesti sävellysten luonne ja taso vaihtelevat. Orkesterin romanttinen pop saa useimmiten tahtinsa rumpukoneen nakutuksesta ja melodiansa syntetisaattorin tai kitaran ujelluksesta. Välillä tahmeat 1980-lukulaiset torvisektiot luovat siirappisen iskelmällistä tunnelmaa ja hetkittäin eetoksessa on kaikuja angloamerikkalaisista progemammuteista. Musiikin yleiskuva keikkuukin jatkuvasti elegantin ja infantiilin veitsenterällä. Monille tämä progressiivisen iskelmärockin, imelän syntikkapopin ja aikuisystävällisen lastenmusiikin ristisiitos on liikaa. Ehkä se oli sitä lopulta bändille itselleenkin, sillä yhtye lopetti toimintansa vuonna 1997. Sittemmin Butusov – Venäjän <strong>Morrissey</strong> – on tehnyt soolouraa sekä yhteistyötä elektrorock-yhtye <strong>Deadushkin</strong> kanssa.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäläinen versio <strong>Sparksista</strong> ja<strong> Pink Floydista</strong>.</p>
<p align="left"><strong>Paitsi että:</strong> Nautilus Pompilius ei aivan yltä Sparksin hillittömimpiin hetkiin tai Pink Floydin psykedeelis-progressiivisimpiin kokeiluihin.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Tasavahvat klassikkolevyt <em>Razluka</em> (1986) ja <em>Knjaz tishiny</em> (1988) jättivät pysyvän jäljen venäläiseen pophistoriaan, niiden jälkeiset studioalbumit ovat laadultaan epätasaisempia.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KefLYZ3g3v4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KefLYZ3g3v4</a></p>
<p class="videokuvateksti">Tästäkö ”koko perheen liikuntaseikkailupuisto” HopLop poimi nimensä?</p>
<h2>NOM</h2>
<p align="left"><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24210" title="Venaja_NOM" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_NOM1.jpg" width="565" height="300" /></a><strong>Mikä:</strong> Neuvostorockin eksentrikoihin lukeutuva NOM (Neformalnoe objedinenie molodozhi, suomeksi ”nuorison epävirallinen yhdistys”) perustettiin Leningradissa vuonna 1987. <strong>Kagadejevin</strong> veljesten <strong>Andrein</strong> ja <strong>Sergein</strong> johtaman orkesterin jäsenistö ja musiikkityyli ovat vuosien saatossa muuttuneet monesti. Sanoitusten yhteiskunnalliset satiirit ovat saaneet sävelelliseksi taustatuekseen joka ilmansuuntaan tempoilevia musiikkityylejä teatraalisesta avantgardesta postmoderniin taiderockiin ja raskaampien kitarariffien sävyttämään vaihtoehtorockiin. Yhtyeen musiikki saattaa yhtenä hetkenä muistuttaa groteskia kabareeta ja toisena pahaenteistä oopperaa. Sekametelin ytimessä on yhtyeen jäsenten laaja vokaalirepertuaari, joka kappaleen niin vaatiessa venyy tarinoivasta puhelaulusta teatraaliseen julistamiseen, matalaan murinaan tai alkuvoimaiseen mylvintään. Äänitteiden ja intensiivisten live-esitysten ohessa NOM:in jäsenet ovat toteuttaneet luomisvimmaansa myös kirjallisuuden ja lyhytelokuvataiteen saralla. Veljesten egot joutuivat törmäyskurssille vuonna 1997, jolloin yhtye jakautui kahtia. Vuonna 2007 Sergein luotsaama <strong>Euro-NOM</strong> ja Andrein <strong>Zhir-NOM</strong> palasivat kuitenkin ainakin tilapäisesti yhteen.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Verrokkiyhtyeitä pohtiessa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. NOMin tuotannosta löytyy ilmettyjä yhtäläisyyksiä <strong>Kuhaan</strong> ja Porin maestrojen <strong>Rätön ja Lehtisalon</strong> projekteihin, miksei myös <strong>Motelli Skronkleen</strong>. Suurempien vesien eväkkäistä läheistä sukua ovat esimerkiksi <strong>NoMeansNo</strong> ja <strong>The Residents</strong>.</p>
<p align="left"><strong>Paitsi että:</strong> NOM:in musiikissa on alati läsnä venäläisen surrealismin ja absurdismin tunnelma, jolle on hankala löytää länsimaisia vertailukohtia.</p>
<p align="left"><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Tutustuminen kannattaa aloittaa Youtubesta löytyvistä lukuisista NOM:in musiikkivideoista, joiden absurdi visuaalinen ilme johdattelee syvälle yhtyeen eksentriseen maailmaan. NOM:in kaleidoskooppisesta diskografiasta mainittakoon surrealistisempaa osastoa edustava kakkosalbumi <em>K tsortsjam sobatsim</em> (1990) ja suoraviivaisempaa kitararockia sisältävä <em>Vo imja razuma</em> (1997).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X8SK6FYWp6o&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X8SK6FYWp6o</a></p>
<p class="videokuvateksti">Tässäpä painajainen ensi yölle, olkaa hyvät.</p>
<h2>Gorky Park</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24134" title="Venaja_Gorky Park" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Gorky-Park.jpg" width="553" height="388" /></a><strong>Mikä:</strong> Liekö ollut <strong>Heli Nevakareen</strong> suvereenisti luotsaama <em>Rockstop</em>-ohjelma, joka muutti suomalaisen Sky Channel -sukupolven maailmankuvaa pikkuriikkisellä, mutta lähtemättömällä tavalla? Ohjelmassa esitettiin neuvostosymboliikkaa ja -parafernaliaa tulviva musiikkivideo, jonka yhteishoilaukset, viiltävät hardrockriffit ja pirullisen tarttuva kertosäe – <em>”Bang! Say daddadadaa!”</em> – kuulostivat aikansa viihdekulttuurissa paremmalta kuin mikään aiemmin. Yhtye oli neuvostoliittolaisen tukkahevin tunnetuin edustaja Gorky Park ja kappale heidän suurin hittinsä <em>Bang</em>. Moskovalaisrokkarit esiintyivät englannin kielellä ja niittivät mainetta myös rautaesiripun länsipuolella. Yhtye pyrki perestroikan hengessä liennyttämään idän ja lännen välejä ja tuotteisti stereotyyppiset neuvostosymbolit osaksi habitustaan. Amerikan valloitukseensa yhtye sai taustatukea varsin kunnianarvoisilta tahoilta, sillä takapiruina vaikuttivat muun muassa <strong>Frank Zappa</strong>, <strong>Desmond Child</strong>, <strong>Jon Bon Jovi</strong> ja <strong>Richie Sambora</strong>. Jälkimmäisten kanssa Gorky Park levytti jopa kornin kollaboraationumeron <em>Peace in Our Time</em>. Neljä studioalbumia käsittävän uransa tähtihetket orkesteri koki 1990-luvun alkupuoliskolla, mutta pian Neuvostoliiton hajoamisen myötä yhtye käytännössä katosi, vaikkei koskaan virallisesti lopettanut toimintaansa. Huhujen mukaan uusi albumi on tekeillä 15 vuoden tauon jälkeen, joten vapiskaa <strong>Reckless Love</strong> ja muut kasariretroilijat!</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Scorpions</strong>.</p>
<p align="left"><strong>Paitsi että:</strong> Gorky Park tanssii ripaskaa lavalla ja yhtyeen viiksetön kitaristi omistaa balalaikan mallisen sähkökitaran.</p>
<p><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtyeen kulta-ajan albumit <em>Gorky Park</em> (1989) ja <em>Moscow Calling</em> (1992) kannattaa poimia käsiin ensimmäisenä – ja sen jälkeen unohtaa loput kaksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=lrSKG3TS0uE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lrSKG3TS0uE</a></p>
<p class="videokuvateksti">Näin Wayne&#8217;s Worldin tähtikaksikko tiivisti Neuvostoliiton hajoamisen haittapuolet: “there would be no more cheesy behind-the-iron-curtain metal bands like Gorky Park.”</p>
<h2>Agata Kristi</h2>
<p align="left"><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24130" title="Venaja_Agata Kristi" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Agata-Kristi.jpg" width="600" height="382" /></a><strong>Mikä:</strong> Veljesten <strong>Vadim</strong> ja <strong>Gleb Samojlovin</strong> Sverdlovskissa vuonna 1988 perustama Agata Kristi aloitti uransa kimuranttina uuden aallon yhtyeenä ja kasvatti suosiotaan jatkuvasti aina 1990-luvun lopun lakipisteeseen, jolloin yhtye valittiin vuosikymmenen parhaimmaksi yhtyeeksi Venäjällä. Dekkarikirjailijattarelta nimensä ottanut orkesteri on todennut nimen heijastavan ”hyvin yhtyeen soundia, joka on mysteerinen, eksentrinen ja hetkittäin sadistisella tavalla aavemainen sekoitus glamia, goottirockia ja teknohenkistä elektronisuutta”. Määritelmä pätee etenkin yhtyeen myöhempään tuotantoon, mutta aluksi musiikilliseen palettiin sisältyi muitakin värejä. Varhaistuotanto oli teatraalista ja äkkiväärää kitaravetoista taiderockia, jota leimasivat slaavilaiset rautalankasoundit ja syntetisaattorin avulla tuotetut ksylofoni-, urku-, torvi- ja jousihöysteet. Soittajien ikääntyessä sutjakat rautalankamelodiat pönäköityivät raskaiksi kitaravalleiksi, yllätyksellinen elämänilo synkkeni pateettiseksi goottirockiksi ja lastenlaulumaiset rallattelut korvautuivat pahaenteisillä kuiskauksilla ja kirkumisilla. Nokkelan Agata Kristin muututtua pikemminkin makaaberiksi <strong>H. P. Lovekraftiksi</strong> orkesteri ilmoitti siirtyvänsä autuaammille sävellysmaille yksiselitteisesti nimetyn <em>Epilog</em>-albuminsa (2010) myötä.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Hmm, epätodennäköinen yhdistelmä <strong>The Curea</strong> ja <strong>Rammsteinia</strong></p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Agata Kristi on enemmän avantgarde kuin <strong>Robert Smithin</strong> poppoo ja vähemmän machoeroottinen kuin <strong>Till Lindemann</strong> ja muut teutonikönsikkäät.</p>
<p align="left"><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Agata Kristin tasokkaimmat levytykset sijoittuvat kymmenen studioalbumia kattavan diskografian alkupäähän, mutta myös synkemmässä myöhäistuotannossa piilee oma viehätyksensä ja jopa osa yhtyeen nerokkaimmista hetkistä. Varhaisen kohkaamisen tasalaatuisin edustaja lienee <em>Kovarstvo i ljubov</em> (1989), myöhäisvaiheen goottiteknometallista käyttökelpoisin kokonaisuus on <em>Mein Kaif?</em> (2000). Näiden väliseen siirtymävaiheeseen osuu yhtyeen varsinainen läpimurtoalbumi <em>Opium</em> (1995).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=cjblKDhFoD0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/cjblKDhFoD0</a></p>
<p class="videokuvateksti">Marakastansua!</p>
<h2>Mumij Troll</h2>
<p><img loading="lazy" decoding="async" class="aligncenter size-full wp-image-24137" title="Venaja_Mumij Troll" alt="Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Venaja_Mumij-Troll.jpg" width="600" height="450" /></a><strong>Mikä:</strong> Kuinka ollakaan, ainoa itänaapurimme kärkinimi, joka viittaa nimellään edes viitteellisesti Suomeen, on samalla myös maantieteellisesti kaukaisin. Vuonna 1983 Vladivostokissa perustettu Mumij Troll toimi koko 1980-luvun hiljaisessa marginaalissa ja oli jopa pitkällä tauolla keulahahmo <strong>Ilja Lahutenkon</strong> palvellessa puna-armeijan riveissä. Yhtye nousikin piirisarjasta valtakunnantasolle vasta 1990-luvun lopulla ensimmäisen virallisen studioalbuminsa (<em>Morskaja</em>, 1997) myötä. Tuolla levyllä yhtye hakkasi kiveen musiikillisen linjansa, jolle se on pysynyt huomattavan uskollisena. Orkesterin kappaleet tulvivat punkin energiaa, brittipopin kaihoisaa tarttuvuutta ja lumoavia kitarakudelmia. Lahutenko naukuu ”rockapopiksi” luonnehtimansa musiikin päälle eksentrisiä ja kujeilevia lyriikoitaan teemubrunilamaisella äänellään, joka jakaa mielipiteet, mutta jota ilman Mumij Troll ei olisi Mumij Troll. Yhtyeen ura saavutti huippukorkeutensa vuonna 2001, jolloin bändi edusti Venäjää Euroviisuissa kappaleellaan <em>Lady Alpine Blue</em>. Vaikka viisumenestys jäi vaatimattomaksi, voi vain kuvitella miltä Lahutenkosta on tuntunut hänen noustessaan miljoonien tv-katsojien eteen. Matka Vladivostokin hyisestä 1980-luvusta Euroopan ylimitoitetuimman viihdemusiikki-instituution parrasvaloihin tiivistää epätodennäköisyydessään koko maailmanhistorian kujeilevan perusluonteen.</p>
<p><strong>Siis mikä:</strong> Venäjän <strong>Placebo</strong>.</p>
<p><strong>Paitsi että:</strong> Mumij Trollia on mahdollista sietää. Ehkä osuvampi verrokki onkin <strong>bob hund</strong>, jonka kujeilevat kitaraleadit ja omintakeinen huumori osuvat odottamattoman lähelle Mumij Trollin ilmeisimpiä tunnusmerkkejä.</p>
<p align="left"><strong>Mistä liikkeelle:</strong> Yhtyeen tyyli on niin leimallinen ja taso niin luotettava, että liikkeelle voi lähteä oikeastaan mistä tahansa – vaikkapa jostakin lukuisista epävirallisista kokoelmalevyistä. Studioalbumeista käsiinsä voi poimia esimerkiksi <em>Morskajan</em> (1997), jonka avainraita <em>Vladivostok 2000</em> on paitsi tavattoman hieno kappale myös ensimmäinen video, jonka MTV Russia esitti toimintansa käynnistyessä 1998.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=nj5nuYYrZvg&#038;ob=av3e" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/nj5nuYYrZvg</a></p>
<p class="videokuvateksti">Tähän on tultu, Venäjä loppuu.</p>
<p class="loppukaneetti">Zemfira The Circuksessa 2.3., DDT The Circuksessa 30.3. ja Tampere-talolla 1.4., Tusovkarock 16.–17.3. Kulttuuriareena Gloriassa.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
