Kuvan random-softrock-eläkeläinen ei liity tapaukseen.

Ikääntyneet popparit elävät nostalgiasta. Musiikissaan ja teksteissään he katsovat vähintään puolitukevasti taaksepäin. Isojen levy-yhtiöiden vaatimusten täyttäminen on historiaa. Levyjä julkaistaan omilla levymerkeillä – tai sitten isompi yhtiö julkaisee levyn lopputuloksesta mukisematta. Tällainen on tulos, kun päivän levylistat tai muut trendit eivät enää sanele millään tavoin musiikintekijän tekemisiä. Tähänhän he ovat aina pyrkineet?

Tässä uutuusalbumit neljältä konkarilta sekä yhtyeeltä, joka koostuu pitkän linjan musiikintekijöistä. Levyt on niputettu yhteen otoksena siitä, minkälaista materiaalia vuosi 2012 toi kuultavaksemme pitkän linjan ammattilaisilta. Levyjen tekotavoissa sekä sisällöissä on yhtäläisyyksiä.

Jeff Lynne – Long Wave (Big Trilby Records)

Jeff Lynne on palannut lapsuutensa radion pariin. Lähes yksin työstetty Long Wave sisältää monenlaista poppia 1950-luvulta 1960-luvun alkuun. Koska suurin osa alkuperäisistä kappaleista oli jo etukäteen tuttuja, kuten myös Lynnen tuotanto yksin ja Electric Light Orchestran kanssa, on todettava, etteivät kappalevalinnat yllätä millään tavoin. Parasta levyllä on Lynnen ääni, joka on edelleen iskussa ja sopii näihin hitaisiin, melodisiin vetoihin hyvin.

Suurin miinus tulee Lynnen rakentamista rumpuraidoista. Kun rumpujen on aikomus korvata liverumpali ja liverummut, niin silloin saundeissa pitää olla edes hieman variointia. Muulloin lopputulos on tasapaksua halonhakkuuta. Toistaiseksi ainoa Jeff Lynnen soololevy, jossa on uutta materiaalia, ilmestyi nykyajattelun mukaan ikuisuus sitten eli vuonna 1990. Tämä pitkä heilutus menneisyyteen ei lupaa hyvää uuden materiaalin suhteen. Eikä varsinkaan seuraava arvioitava tapaus.

Jeff Lynne – Mr Blue Sky: The Very Best Of Electric Light Orchestra (Frontiers Records)

Lopullinen niitti sille, että Jeff Lynne todellakin pitää ELO:a täysin omana juttunaan, on tämä uusi kokoelma. Lynne on äänittänyt uusiksi nipun ELO:n tunnetuimpia hittejä ja ilmeisesti omia suosikkejaan. Nykyteknologian ansiosta hänen on ollut mahdollista korvata bändin muiden jäsenten osuudet omillaan. Uudet versiot ovat kuitenkin varsin uskollisia kopioita originaaleista levytyksistä. Jeff Lynne, jonka ura perustuu vanhan kierrättämiselle, tekee niin nyt omalle menneisyydelleen. Jos nämä kaksi levyä jostakin kertovat, niin ehkäpä siitä, että Lynne kärsii jonkinlaisesta taiteellisesta jumitustilasta. Seuraavan kerran, kun kuulet radiosta jonkun ELO:n hiteistä, niin se saattaa olla joku näistä uusista Lynnen soolovedoista klassikkoversion sijaan. Eipä ollut koskaan tullut mieleen, että jonain päivänä Jeff Lynne tekisi zappat omalle historialleen…

Joe Walsh – Analog Man (Fantasy)

Eagles-kitaristi Joe Walsh on tehnyt melko raikkaan ja kantaaottavan levyn. Levyn materiaali on pääosin omaa. Walshia rassaa nykyajan digitaalinen ja kliininen äänilevyteollisuus. Hän on vanhan liiton miehiä. Kitarat soivat mallikkaasti, ja miehen persoonallisen nasaali, mutta vahva laulaminen toimii. Musiikki vaihtelee kunnon rockrunttauksesta balladeihin. Kahdella kappaleella appiukko Ringo Starr soittaa rumpuja.

Mutta mutta… Jeff Lynne on ollut taas asialla tuottajana ”rumpujensa” kanssa. Lynne soittaa myös suuren osan muistakin soittimista. Hetkinen, miten sen analogisuuden ja autenttisuuden laita olikaan? On mahdotonta, että Jeff Lynne soittaisi levyllä sekä rummut, basson että koskettimet – ja laulaisi vielä taustoja. Levy on siis rakennettu palasista.

Graham Gouldman – Love And Work (Rosala Records)

Graham Gouldmanin Love And Work on miehen kolmas soololevy yli 40 vuotta kestäneellä uralla. Hän aloitti tekemällä poppihittejä muille artisteille. Sitten tuli 10cc ja Wax. Musiikillisesti Gouldman palaa aikaan, jolloin hän aloitti laulujen tekemisen. Hän toisin sanoen otti kitaran käteen ja alkoi tehdä poppia sängyn laidalla. Musiikki on häpeilemättömän melodista, nostalgista poppia. Tässä tyylilajissa Graham Gouldman on parhaimmillaan.

Laulut kuulostavat Gouldmanilta, vaikka suurin osa onkin yhteistyölauluja uudemman polven tekijöiden kanssa. Lauluissa on positiivinen tai nostalginen ote elettyyn elämään. Taustat on rakennettu muutaman ihmisen toimesta. Shadows-rumpali Brian Bennett on kreditoitu rumpuihin, joten elävä rumpali on ainakin osalla levyä mukana.

Kappale Daylight on omistettu Gouldmanin Wax-kumppanillle Andrew Goldille, joka menehtyi yllättäen tänä vuonna. Kappaletta on ollut tekemässä myös Chris Braide, joka vastaa levyn bassoista ja osittain myös tuotannosta. Tästä pääsemme notkeasti seuraavaan arvioon, jossa Braide seikkailee toisen 10cc-jäsenen kanssa…

Producers – Made In Basing Street (The Last Label)

On ihme, että tämä levy lopulta ilmestyi. Vuodesta 2006 työstetty Made in Basing Street on Producersin debyyttilevy. Trevor Hornin kädenjälki basistina ja varsinkin tuotantopuolella on helposti kuultavissa. Levy on huoliteltu, mutta siltä kuulee, että siinä soittavat elävät soittajat – myönteisessä mielessä siis. Rumpali Ash Soan pitää pohjat hyvin kuosissa ja soitto on tarpeeksi eläväistä. Kitaroista vastaavat Steve Lipson sekä 10cc:stä ja musiikkivideo-ohjaajana tunnettu Lol Creme. Koskettimet ja laulun hoitaa Chris Braide.

Made In Basing Street on kuulas poplevy. Braiden lauluääni sopii tällaiseen menoon erittäin hyvin. Parhaimmasta päästä on hituri Your Life. Musiikki ei ole aivan tätä päivää. Se on lähempänä 1980-luvun progepoppia. Kyse on pohjimmiltaan laadukkaista, melodisista popsävellyksistä, joissa ilotellaan paikoitellen instrumentaaliosuuksilla. Menneisyyteen katsellaan, melankolisesti sekä nostalgisesti. Lähin verrokki voisi olla Hornin tuottama Yes-levy 90210. Tässäkin mielessä kyseessä on musiikillinen paluu menneeseen.

Donald Fagen – Sunken Condos (Reprise)

Steely Danin Donald Fagenin uudella levyllä on useita muusikoita elävöittämässä sovituksia, mutta jälleen kerran on liverumpali jäänyt kutsumatta studioon – nykyään on varmasti vapaana enemmän taitavia rumpaleita kuin koskaan aikaisemmin. Fagen on rakentanut pohjat tuottaja-muusikko Michael Leonhartin kanssa.

Fagen muistuttaa laulutavaltaan aina vain enemmän Ray Charlesia. Muutkin esikuvat löytynevät kaukaa menneisyydestä, jazzin, rhythm and bluesin sekä soulin rikkaasta perimästä. Levy ei ole aivan edellisten veroinen tuotannoltaan, mutta soitto on irtonaisempaa ja Fagenin tulkinta eläväisempää. Donald Fagenin musiikillinen ja tekstillinen maisema löytyy edelleen 1950-luvun newyorkilaisista asuinlähiöistä. Hänen soololevyilleen tekemä materiaali ei poikkea kovinkaan paljon Steely Danin materiaalista. Musiikillisesti mies on ollut johdonmukainen lähes koko uransa ajan.

* *

Näillä levyillä muusikoita ei ole pakotettu mihinkään muottiin. Tyylinsä he ovat määritelleet itse. Tai sitten sen on määritellyt heidän menneisyytensä.

Laulun tekemisen taito on osalla vielä hallussa. Heistä vain Jeff Lynne on ryhtynyt sataprosenttisesti kierrättämään omaa menneisyyttään. Levyt on tehty pienten tiimein voimin. En ole varma, voiko tämän oikeasti kuulla lopputuloksesta.

Suurin puute roolituksissa on yleensä elävän rumpalin puute. Ilmeisesti on niin, että muusikot ovat kehittäneet menneisyydessään jonkin kompleksin epätarkoista pohjaraidoista? Nyt kun on mahdollisuus tehdä metronomintarkkaa jälkeä ja lähes autenttisen kuulosta rumpuraitaa, niin sellaista myös tehdään.

Se, onko nämä levyt äänitetty analoginauhalle vai digitaalisesti, ei muuta kuunteluelämystä muuksi. Ongelma on lähinnä musiikintekijän ja kuulijan omassa tajunnassa.

Lopputulokset:

#1 Donald Fagen – Sunken Condos

Kun putoaa korkealta, kestää kauemmin pudota? 80/100.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Producers – Made In Basing Street

Eläväistä soittoa rumpalia myöten. 78/100.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Graham Gouldman – Love And Work

Hyvään popsävellykseen riittää akustinen kitara ja laulu. 64/100.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Joe Walsh – Analog Man

Ei loogisuuden väliä, kunhan musiikki toimii. 56/100.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Jeff Lynne – Long Wave

Lainavaatteet yllä, aurinkolasit pysyvät. 50/100.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Jeff Lynne – Mr. Blue Sky

Originaaliversiot eivät huuda: korvatkaa meidät! 20/100.

Video ei ole enää saatavilla

Wendy & Lisa, parhaat frendikset.

Wendy & Lisan ensimmäinen lp on kestänyt aikaa hyvin. Levyltä löytyy muutama aikoinaan sinkuksi lohkottu raitaa, joista tämä levyn tuottajan Bobby Z:n kanssa tehty Waterfall on tunnetuin. Vuonna 1989 julkaistu remix on originaalin verrattuna karmea.

“Feel the water
Ice cool water”

Jääkylmän veden voi aistia. Lisan flyygelillä, joka on täytetty videossa vedellä, lienee osuutta mielikuvan syntyyn.

Wendy & Lisaa oli aikoinaan hienoa kuunnella ja ihailla, sekä taiteellisessa että esteettisessä mielessä. On käynyt niin, että duon vanhimmat levytykset kuulostavat tuoreemmilta kuin heidän myöhemmät tuotoksensa. Wendyn kappaleen lopussa soittama kitarasoolo on edelleen raikkaan kuuloinen.

“People may come
People may go
Just as long as the waters slow
But watch out when you’re
Headed for the waterfall”

Tämä lienee viesti tai pikemminkin ohje Princelle heidän yhteisen Revolution-yhtyeen hajoamisen jälkeen. Jääkylmä vesisuihku herättää meistä useimmat kuvitelmistamme, miksei siis Princenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Klubilive-versio vuodelta 1998.

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout. Paddy McAloon oikealla.

”Life’s not complete till your heart’s missed a beat
And you’ll never make it up, or turn back the clock
No you won’t, no you won’t”

Näinhän se on, ei auta kellojen kääntäminen tai pysäyttäminen, vaikka Suurlähettiläät kaupallisilla radiokanavilla ajan vankeina sitä ainaisesti pyytelevätkin.

Prefab Sproutin johtohahmo Paddy McAloon tekee ajatonta popmusiikkia. Hän yhdistää elementtejä ääripäistä ja luo omaa musiikillista maailmaansa, jonka vertaista ei ole.

Tämä kirpeä laulu ilmestyi ensin Prefab Sproutin toisella albumilla Steve McQueenillä (1985) nimellä Goodbye Lucille #1. Sen Paddy otti kokoelmastaan lauluja, joilla kaikilla oli sama nimi. Tuotteliaan ja itsekriittisen artistin merkki oli aina tehdä albumeistaan aiempien projektien kokoelmia.

Singlenä kappale ilmestyi vuonna 1986, nimellä Johnny Johnny. Nimenmuutos lienee markkinakoneiston sanelemaa. Ja kyllähän kappaleen tekstissä Johnnya kaipaillaankin ihan riittämiin.

Tuottaja Thomas Dolbyn kuivakka ja pehmeä slapback-viive-maailma on tässäkin läsnä. Kuten koko levyllä, myös tällä esityksellä kaikki on hyvin harkittua sähkökitaroiden ja synteettisten äänien symbioosia.

Ruotuun mukaan tullut rumpali Neil Conti pitää huolen tasaisesta jäljestä ja tyylikkäästä rytmityksestä. Paddy McAloonin persoonallinen ääni käy läpi koko skaalan miehen pehmeästä henkäilystä kunnon rock-urahduksiin.

Teksti on kertojan lohduttelua toiselle (tai jopa itselle), jolta on päättynyt ihmissuhde kenties siksi, ettei tämä ole osannut kohdata naista kaltaisenaan ihmisenä, vaan jonain muuna, pinnallisempana kohteena.

”Ooh Johnny Johnny Johnny
what are you – twenty-one?
Ooh Johnny Johnny Johnny
why don’t you give it a rest”

Vuoden 2007 cd-uusintajulkaisulle Paddy lauloi Steve McQueenin uusiksi akustisina versioina. Jostain syystä hän esittää Goodbye Lucille #1:n kolmijakoisena. Olisiko laulu sitten alun perin ollut kolmijakoinen balladi?

Koska Paddy McAloonin musiikillinen maailma on varsin abstrakti ja katoaa helposti sormien välistä siitä kirjoittaessa, niin on parempi katsella seuraavaksi tämä vähemmän abstrakti ja varman päälle tehty video:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus I!

Prefab Sproutista ei tullut koskaan keikkaraakkia, mutta Steve McQueenin aikaan he vielä keikkailivat.

Video ei ole enää saatavilla

”Gimme Honda, gimme Sony
So cheap and real phony
Hong Kong dollars and Indian cents
English pounds and Eskimo pence”

Joe Strummer goes hiphop.

Magnificent Seven on tyylillisen sekametelisoppa-levyn Sandinistan kenties mielenkiintoisin osuma: rockyhtye esittää rap-laulun täynnä sosiaalista kommenttia ja tajunnanvirtaa.

Ensimmäinen englantilaisen rock-yhtyeen julkaisema rap-levytys? Jos, niin hyvin alkoi.

Soitto pysyy kasassa kuin ihmeen kaupalla. Siinä on samaa huteraa imua kuin The Rolling Stonesin 1970-luvun tanssimusa-levytyksissä. Sovitus on mielikuvituksellisen koukuttava taukoineen, riffeineen ja perkussiivisine kilinöineen.

Joe Strummerin rap on luontevaa ja esitys kaiken kaikkiaan spontaani. Strummerin kommentti laulun kestosta (”Fucking long, innit?”) antaa mukavan loppusilauksen.

Tekstin tematiikka on vain ajankohtaistunut viime vuosikymmenien maailmanlaajuisten taantumien, työelämän tiukentuneiden vaatimusten ja globalisaation puristuksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Clash esittää kappaleen Tom Snyderin tv-ohjelmassa vuonna 1981. Yhtye hölkkää kappaleen riuskaan tahtiin. Singleversion rumpujen ja basson groove väistyy suoremman rock-esityksen tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

Rod Argent ja Colin Blunstone tekivät reilut 40 vuotta sitten yhden maailman parhaista levyistä.

Breathe Out Breathe In on ensimmäinen The Zombies -levy seitsemään vuoteen.

The Zombiesin nimellä on nyt julkaistu viisi studioalbumia. Näistä levyistä toinen, Abbey Roadin studiolla vuonna 1967 äänitetty Odessey and Oracle, noteerataan korkealle kaikkien aikojen parhaita pop-levyjä listatessa. Levyn tekeminen ja siihen liittyvät ongelmat olivat kuitenkin viimeinen niitti joillekin yhtyeen jäsenille, ja yhtye lopetti toimintansa levyn julkaisun aikoihin.

The Zombiesin laulaja Colin Blunstone sekä lauluntekijät Rod Argent ja Chris White jatkoivat kuitenkin musiikillista yhteistyötä eri muodoissaan. Seuraava levy The Zombies -nimikkeen alla ilmestyi vuonna 1991. Rod Argent ei ollut mukana. Seuraavan kerran yhtye palasi vuonna 2004, Blunstonen ja Argentin toimiessa luotseina.

Breathe Out Breathe In on 2000-luvun toinen Blunstone–Argent-vetoinen The Zombies -levy. Muut muusikot ovat samoja kuin edellisellä levyllä. Heidän soittonsa on melko persoonatonta; oma tontti hoidetaan. Vain kerran levyn aikana kitaristi osoittaa soolollaan täydellistä tyylitajun puutetta. Kesken kauniin Christmas for the Freen kuullaan peruskaura-soolo, joka kuulostaa siltää kuin aloitteleva kitaristi olisi juuri tajunnut, että hei, näitä kieliä voi venyttää. Ehkä laulu sitten on sen verran Queen-henkinen, että siihen piti soittaa Brian May -soolo.

The Zombiesin pääelementit ovat tallella: Colin Blunstonen kuulakas ääni ja omaperäinen tulkinta, Rod Argentin taitava ja monipuolinen koskettimien (piano, urut, sähköpiano) käyttö. Lisäksi miesten laulamat harmoniat ovat edelleen upeata kuunneltavaa. Ja tietenkin itse laulut ovat näppäriä popin, klassisen ja jazzin yhdistelmiä.

Soundit on päivitetty tähän päivään sopiviksi, mutta levy on kuitenkin äänitetty ilmeisen livenä ja perinteiseen suorituskeskeiseen tapaan ilman sen suurempia kikkailuja.

Levyn kappalejärjestys on kasattu hieman hätäisesti. Alussa kuullaan levyn ehdottomasti parhaat laulut. Breathe Out Breathe In on letkeä shuffle. Blunstonen ainoa sävellys Any Other Way, joka löytyy varsin erilaisena sovituksena hänen edelliseltä soololevyltään, kuulostaa nyt lattarisovituksensa ansiosta The Zombiesilta.

Keskellä levyä happi on heikoimmillaan. Another Day palauttaa tason Blunstonen intensiivisen tulkinnan ansiosta. Lopussa kuullaan kaksi perinteistä The Zombies -balladia. Laulut ovat hienoja ja tulkinnat myös, mutta peräkkäin kuultuina ne syövät toisiltaan tehoja ja osaltaan latistavat levyn loppupuolta.

Rod Argent laulaa pari biisiä, Show Me the Wayn yksin ja Play It for Realin Blunstonen kanssa. Nämä tuovat hyvää vaihtelua, ja Argentilta rockit ovatkin hoituneet aina hieman uskottavammin. Biiseissä on viittauksia The Beatlesiin (Hey Bulldog) ja ABBAan (Money Money Money), mikä hieman nakertaa niiden omaperäisyyttä.

Kornein laina on kaunis balladi Shine on Sunshine, joka on kuin The Beatlesin Long and Winding Roadin kaupunkiserkku. Vaikutteet kuulee liian selkeinä. Varmuuden vuoksi rumpali pistää kappaleen b-osassa kehiin pari Ringo-breikkiä.

Folkahtava, kolmijakoinen A Moment in Time tuo mukavaa vaihtelua muulle levylle. Argent hoitaa soolon pianolla vahvasti klassisena sormiharjoitteluna.

I Do Believe on hieno soul-gospel-balladi, jollaisia The Zombies on aina esittänyt ja levyttänytkin. Laulun kertosäe saa uskomaan, että Colin Blunstone todellakin uskoo. Upeaa pää- ja taustalaulantaa. Levyn olisi voinut päättää näihin tunnelmiin ja laittaa procolharummaisen kaltaisen päätöskappaleen Let It Gon levyn keskelle tasoa nostamaan.

71 Breathe Out Breathe In kuulostaa The Zombies -levyltä. Yhtyeen tärkeimmät elementit ovat tallella ja sen musiikillista historiaa on hyödynnetty tyylikkäästi. Sävellykset ovat viihdyttävää popmusiikkia taitavasti ja monipuolisesti toteutettuna.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Jones, 71, jaksaa yhä. Viime vuonna ilmestynyt Praise and Blame oli artistilta onnistunut paluu maanläheisesti tulkittuun ja sovitettuun musiikkiin. Ja vaikka sitä hengellisenä onkin mainostettu, se on maallisen juurevasti toteutettu.

Nuorgam kertoo viisi vähemmän tunnettua asiaa tämän viikon torstaina Pori Jazz -festivaalilla esiintyvästä Walesin tiikeristä.

I Tapaus Delilah

Vuonna 1967 lauluntekijät Les Reed ja Barry Mason työstivät PJ Probyn albumia, jolle Proby levytti jokusen Mason–Reed-laulun. Proby yritti laulaa myös Delilahin, mutta ei pitänyt siitä – luultavasti osaksi Reedin Probylle tekemän sovituksen takia, vaikuttaa keskeneräiseltä ja suttuiselta. Jonesin version koukuttava sovitus ei ole vielä aivan valmis.

Proby on myöhemmin katunut, ettei Delilahia pistetty Believe It or Not -levylle. Maailmanlaajuinen hitti meni kenties sivu suun. Probyn versio kappaleesta julkaistiin muutama vuosi sitten kokoelmalla The Best of the EMI Years 1961–1972.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavaksi Les Reed sovitti Delilahin Tom Jonesille, ja single julkaistiin helmikuussa 1968. Sovitus on riisutumpi ja tehokkaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Delilahin ja parin muun singlen jälkeen Jones levytti toukokuussa 1969 Barry Masonin kääntämän italohitin Alla fine della strada. Kappaleen nimeksi tuli Love Me Tonight ja sen sovitti Johnnie Spence. Olisiko niin, että Spence huomasi kappaleen ja Delilahin väliset yhteneväisyydet, joita on aika lailla, ja halusi hauskuuttaa itseään? Spence nimittäin otti Delilahista välikkeitä ja kuoro-osuuksia ja ymppäsi ne käännösiskelmään, johon ne hyvin istuvatkin. Ja mikseivät istuisi, ovathan laulujen mitat ja soinnutukset lähellä toisiaan. Myös Love Me Tonightista tuli hitti, joten viittaukset aiempaan hittiin ilmeisesti tehosivat.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1998 Fastball-yhtyeeltä ilmestyi single The Way, johon oli napattu suoria vaikutteita Delilahista. Intron kosketinosuus ei voi olla vahinko, sillä se viittaa suoraan Delilahin introon. Fastball sai kappaleesta suurimman hittinsä.

Video ei ole enää saatavilla

II Kuka soittaa rumpuja It’s Not Unusual -klassikolla?

Internetistä löytyy monenlaista ”faktaa” liittyen siihen, kuka soittaa rumpuja tällä vuoden 1965 klassikolla. Tuolloin Tom Jonesin orkesterissa soittanut Chris Slade väittää omilla sivuillaan soittavansa kappaleessa rumpuja. Laulun Gordon Millsin kanssa säveltänyt ja sovittanut Les Reed ei kuitenkaan muista tehneensä yhteistyötä Sladen kanssa.

Lisäksi löytyy mainintoja, että sessiolla soittaisi sessiorumpali Clem Cattini. Ja vielä toinen sessiorumpali Andy White muistelee soittaneensa It’s Not Unusualin demoversiolla. Mikä ei sekään pidä paikkaansa.

Les Reed on vahvistanut, että hittiversiolla rumpuja soittaa Ronnie Verrall. Ja kappaleen ensimmäisellä versiolla, joka julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin, soittaa hiljattain edesmennyt sessiorumpali Bobby Graham.

Video ei ole enää saatavilla

III Joe Meek

Ennen Decca-uraa Tom Jones kävi laulamassa muutaman pop-laulun Joe Meekin kotistudiolla. Esitykset ovat tavanomaista tuon ajan (1963) kevytbeat-poppia. Jones klaaraa tonttinsa, mutta miehen tavaramerkiksi myöhemmin muodostunut irrottelu on jätetty studio-ajan ulkopuolelle. Näitä kappaleita julkaistiin myöhemmin, Jonesin menestyttyä.

Meekin ja Jonesin tiet erkanivat; Meek ilmeisesti tykästyi Jonesin ulkoiseen olemukseen hieman liikaa, mistä Jones ei ollut mitenkään otettu.

Video ei ole enää saatavilla

IV Thunderballin tulkinnan mielekkyys

Tom Jones antaa paatoksellisen puolensa puskea läpi vuoden 1965 James Bond -elokuva Pallosalaman tunnarissa. Suoritus ei jätä mitään epäselväksi; Jones heittäytyy rooliinsa täysin. Näin varmasti James Bond olisi laulanut, jos laulaminen olisi kuulunut salaiselta agentilta vaadittaviin taitoihin.

Kappale saatiin nopeasti purkkiin. Säveltäjä-sovittaja John Barry oli tyytyväinen. Äänityksen jälkeen myös Tom Jones oli tyytyväinen, mutta sanoi Barrylle, ettei hänellä ollut harmainta aavistustakaan siitä, mistä hän juuri lauloi.

Tästä tunnistaa todellisen tulkitsijan. Kyseessä on yksi onnistuneimmista Bond-teemoista.

Video ei ole enää saatavilla

V Tom Jonesin ja Big Jim Sullivanin yhteistyö

1960-luvun lopulla Elvis Presleyn luottokitaristi oli James Burton. Elvis olisi ilmeisesti halunnut bändiinsä Tom Jonesin yhtyeen soolokitaristin Big Jim Sullivanin.

Sullivan soitti Jonesin levyillä ja kiertueilla vuosina 1969–1974. Sitä aiemmin hän oli työskennellyt kymmenen vuotta sessiomuusikkona Lontoossa ja soittanut lukuisilla hiteillä. Hän soittaa muun muassa PJ Probyn Hold Me -hitin soolon, vaikka sitä sitkeästi yritetäänkin pistää tuolloin nuoren tulokkaan Jimmy Pagen (Led Zeppelin) ansioluetteloon. Lisäksi Sullivan soittaa volumepedalia käyttäen Dave Berryn The Crying Game -klassikolla.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tom Jones Kirjurinluodossa Pori Jazz -festivaalilla 14.7.

Buddy Hollyn versioiminen ei käy sormia napsauttamalla.

Hyvät tribuuttilevyt ovat harvinaista herkkua.

Buddy Holly on yksi niitä lauluntekijöitä, jonka vaikutus popmusiikin pyhään toimitukseen eli kolmen soinnun hyödyntämiseen on ollut suuri. Yli 50 vuotta ei ole kovinkaan paljon vanhentanut tämän duuripopin mestarin sävellyksiä. Kun Buddy Holly levytti alkuperäislevytyksensä, hän oli oman genrensä edelläkävijöitä.

Hyvät tribuuttilevyt ovat harvinaista herkkua. Tribuuttilevyn voi tehdä kunnioittaen artistin lauluja tai sitten artistin tekemiä levytyksiä. Koska Buddy Holly oli laulajana niin omaperäinen, on Hollyn persoonan riisuminen varsinaisesta laulusta tavallista haastavampi tehtävä.

Artisteista osa on tehnyt jäljennöksen Hollyn levytyksestä, kuten Fiona Apple ja Jon Brion. He eivät tuo Everyday-klassikkoon mitään uutta. Fiona Apple jopa toistaa Buddyn ”a-hey-hey”-jutut. Kuuluvatko ne varsinaisesti laulun melodiaan vai ovatko Buddyn lisäämiä koruiluja? Hän kun toistaa samaa juttua muissakin kappaleissaan. No, ainakaan Fiona Apple ei korvaa tuota millään hänelle ominaisella laulukikalla.

Samaa toteutusmallia käyttää Nick Lowe Changing All Those Changesilla. Lowe on koko uransa toiminut Hollyn oppien mukaan lauluntekijänä, joten hänen kohdallaan perinteinen toteutustapa on jollain tavoin uskottavampi.

Sitten vanhat konkarit Paul McCartney, Lou Reed ja Graham Nash. Heidän läsnäolonsa tällä kokoelmalla on ideana ymmärrettävä. The Beatlesin, Reedin ja The Holliesin tuotannossa Buddy Holly on ollut yksi tärkeistä vaikuttajista.

Varsinkin Lou Reed on toteuttanut Hollyn oppeja näihin päiviin asti: kolme sointua riittää tarvittaessa, vaikka onhan Hollyn lauluissa myös se neljäs sointu, joka aina tuo niihin yllättävän lisänsä. Peggy Sue -versiossaan Reed tosin hylkää sen neljännen soinnun ja soittaa minimalismin klassikosta vielä minimalistisemman version.

Suurin pettymys on Paul McCartneyn It’s So Easy, joka on kai olevinaan rankka veto. Paulin ääneen räkäisyys on saatu aikaan jollain säröefektillä ja hänen mustan miehen välipuheensa loppupuolella ei ole hauska vaan nolo.

Graham Nash laulaa ihan kivasti Raining in My Heartin, joka ei ole alun perin Hollyn säveltämä laulu. Voisi kuvitella, että Hollyn tribuuttilevylle olisi koottu vain miehen itsensä säveltämiä lauluja, mutta 19 laulusta viisi on muiden tekemiä.

Pahin rimanalitus on Elviksen levyttämän Baby I Don’t Caren ottaminen mukaan, koska Holly levytti tämän albumin täytekappaleena. Kas kun ei kukaan versioinut Ready Teddyä, Send Me Some Lovinia tai Brown Eyed Handsome Mania.

Cee Lo Green on päivittänyt Baby I Don’t Caren moderneilla jutuilla, mutta silti kappaleesta tulee mieleen vain George Michaelin 1950-lukuvaihe tyyliin Faith. Samaa tuplatribuutti-osastoa on Florence and the Machinen Not Fade Away, joka on sovitettu kuin siinä soittaisi The Dirty Dozen Brass Band.

Karen Elson laulaa Crying, Waiting, Hopingin, mutta Peggy Suen sovituksella. Lisäksi She & Himin turhanoloinen versio Oh Boysta päättyy Peggy Suen rumpukomppiin. Nerokasta – vai onko sittenkään…

Julian Casablancasin versio Rave Onista on juuri sellainen kuin The Strokes -äijältä voi odottaakin. Varsin neutraaliksi jää.

The Black Keysin Dearest on ihan kelpo esitys, vaikka ei olekaan Buddy Hollyn vaan Bo Diddleyn laulu, jonka Holly demotteli kotonaan ja joka julkaistiin myöhemmin dubattuna versiona.

Kokoelman parhaita oivalluksia on Modest Mousen That’ll Be the Day. Versio on omaperäinen ja klassikko saa siitä mukavasti lisäkilometrejä. Sovitus on oivaltava ja leikkisä. Tämä olisi mennyt läpi yhtyeen omanakin tuotteena.

Lisäksi yllätyksekseni Kid Rockin gospel-henkinen veto Well All Rightista toimii. Kid Rock vie laulun lähemmäs sen tekstillistä inspiraatiota. Holly otti kaverinsa Little Richardin käyttämän hokeman (”Well all right”) ja rakensi laulun sen ympärille.

Patti Smithin Words of Love toimii hyvin. Versio on majesteettinen, ja kuulostaa samanaikaisesti sekä Smithiltä että Hollylta.

John Doen Peggy Sue Got Married on rehti uusioversiointi. Hollyn teksti vaikuttaa Doen suusta kuultuna jopa uskottavalta. Versioida voi vaikka hidastaen, nopeuttaen, tiukentaen tai löysentäen. John Doe hidastaa, ja valinta on onnistunut.

48 Rave On Buddy Hollysta saa vaikutelman, että se on hieman hätäisesti tehty. Myönteistä on, että Buddy Hollyn musiikkia on pyritty uudistamaan. Kenties Hollyn musiikki löytää samalla kuuntelijoita uudestakin polvesta. Suuri osa levyn esityksistä voisi kuitenkin olla vaikka American Idolin Buddy Holly -teema-illasta.

Video ei ole enää saatavilla

“I was walkin’ down the street /
Concentratin’ on truckin’ right /
I heard a dark voice beside of me /
And I looked round in a state of fright”

10cc puoliintui vuonna 1976 ja jatkoi Eric Stewartin ja Graham Gouldmanin johtamana. Dreadlock Holiday oli uuden kokoonpanon ensimmäinen hitti – ja ainoa, jonka basisti-kitaristi Gouldman lauloi.

Dreadlock Holidayssa kiteytyy yhtyeen olennainen: näppärät sanaleikit, humoristinen teksti, innovatiivinen sovitus sekä laadukas tuotantojälki. Teksti on kieltämättä ennakkoluuloja ruokkiva antimatkailumainos Jamaikasta. Selventävänä asianhaarana mainittakoon, että teksti pohjautuu Eric Stewartin ja hänen muusikkoystävänsä Justin Haywardin kokemuksiin etelänmatkallaan.

Kappale on musiikillisesti hieman erikoinen. Se menee mollissa, mutta sen melodia ei ole kuitenkaan melankolinen. Kappale onkin reggaeta enemmän juuri tämän seikan kuin sen rytmin takia. Rytmiryhmä ei nimittäin soita perinteistä reggae-komppia, vaikka se saattaa siltä pikaisesti kuunneltuna vaikuttaakin.

Dreadlock Holiday oli 10cc:n viimeinen listaykkönen Iso-Britanniassa.

Video ei ole enää saatavilla

“Once I had a love and it was divine /
Soon found out I was losing my mind /
It seemed like the real thing but I was so blind /
Mutual mistrust, love’s gone behind”

1970-loppuun mennessä discokomppiin sovitettua musiikkia esittivät niin vanhat kuin nuoret, Frank Sinatrasta Blondieen. Heart of Glass oli Blondien ensimmäinen seikkailu discon maailmassa. Syyskuussa 1978 Parallel lines -albumilla ja tammikuussa 1979 singlenä julkaistu Heart of Glass on hyvä esimerkki siitä, kuinka rock- ja poptaustainen yhtye klaaraa discokompin.

Blondien musiikissa huumori ja säväyttäminen ovat tärkeitä elementtejä, ja Heart of Glassissa toteutuvat molemmat. Debbie Harryn alun perin kappaleessa laulama ”soon turned out big pain in the ass” -riimi oli joillekin tahoille liian roisi, joten se korvattiin herkemmällä säkeellä ”soon turned had a heart of glass”.

Blondien siirtyminen discomusiikkiin tehtiin selväksi kappaleen videolla, joka kuvattiin Studio 54 -klubilla peilipallojen kiilteessä ja kieli poskessa. Vaikutelma on sellainen kuin yhtye ilmeisesti halusikin: rockyhtye pelleilemässä discoilmiön pyhimmässä. Yhtyeen liikehdintä on mahdollisimman kaukana tavanomaisista discotanssiliikkeistä.

Instrumentaali-välikkeessä yhtye hukkaa iskun. Ehkäpä siksi, että discotanssijalta menisi tätä tanssiessa kuvio sekaisin. Se on pieni muistutus siitä, että Blondie etenee laulun eikä discokompin ehdoilla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Blondie oli demottanut Heart of Glassia jo pitkään ennen sen julkaisua. Kappaleen ensimmäinen versio vuodelta 1975 (Once I Had a Love) paljastaa sen alkuperäisen idean. Siitä ei voi olla huomaamatta yhteyttä George McRaen vuotta aikaisemmin julkaistuun Rock You Baby -hittiin.

Video ei ole enää saatavilla

“Bad dreams in the night /
They told me I was going to lose the fight /
Leave behind my wuthering, wuthering /
Wuthering Heights”

Kate Bushin ensimmäinen singlejulkaisu oli myös hänen suurin hittinsä. Wuthering Heightsin tekstillinen inspiraatio on kappaleessa varsin selkeästi esillä, mutta Bushin laulutavasta johtuen se ei ole kappaleen olennaisin osa.

Kyse on melodiasta, Bushin äänensävystä ja tulkinnasta sekä pianon ympärille rakennetusta hienostuneesta sovituksesta. Kate Bush oli vielä tässä vaiheessa osa jatkumoa (mm. Laura Nyro), mutta osoittautui jatkossa poikkeuksellisen omaperäiseksi musiikintekijäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kate Bushin hiljattain julkaistu albumi Director’s Cut sisältää uudelleenkäsiteltyjä lauluja hänen vanhoilta levyiltään. Bushin kohdalla tämä ei ole mitään uutta; vuonna 1986 hän äänitti Wuthering Heightsista uuden version The Whole Story -kokoelmalevylleen. Syyn tähän tietänee vain Kate itse. Häneen on tainnut iskeä Zappa-tauti.

Video ei ole enää saatavilla