Kent – saako olla uusia perunoita?

Prologi

En ole varmasti ainoa, jonka levyhylly reagoi vuodenaikojen vaihdoksiin pelottavalla määrätietoisuudella. Koko pitkän ja lämpimän kesän se tyrkytti päivieni ääniraidaksi hardcorea ja räppiä – kaikkea omanarvontuntoista, vahvaa, itsetietoista. Mutta nyt, kun syksy suorittaa kohmeisia tunnustelujaan ja irrottaa kesän illoista, herää levyhylly hybriksestä ja tekee tilanteesta omat, oikeat johtopäätöksensä.

Kuten niin monena syksynä aikaisemminkin, se tarjoaa minulle Kentiä. Koska samoin kuin syksyssä, ja elämässä, yhdistyvät Kentin musiikissa suru ja kauneus tavalla jota on usein vaikea kestää. Kuitenkin juuri tuo yhdistelmä ilmentää tavattoman tarkasti eksistentiaalista kokemusta, jota yksikään kesä ei ole onnistunut minusta kitkemään.

I

Kun kuulin Kentiä ensimmäisen kerran – joskus 1990-luvun loppupuolella, Isola-levyn aikoihin – en pitänyt siitä. Teinipojan korviin bändi ei rokannut, se ei jotenkin ”lähtenyt”. Kent kuulosti masentuneelta ja heikolta. Silti se oli suosittu, ja altistuin tahtomattanikin bändin musiikkivideoille ja radiohiteille. Kummastelin suosiota, koska rumiakin olivat, ja Ruotsista. Kentin poikkeuksellisen hienouden oivalsin vasta monta vuotta myöhemmin, oppivelvollisuuden ja toisen asteen tällä puolen, kutakuinkin niihin aikoihin kun kasvoin aikuiseksi. Eli tajusin olevani masentunut ja heikko itsekin.

Vanhan ja pätevän havainnon mukaan suuri osa niin sanotusta populaarimusiikista pelaa eskapismilla: se antaa meille hetkellisen mahdollisuuden olla jotain mitä haluaisimme olla. Vapaita, voimakkaita, rakastajia, sankareita, huoria. Se onkin musiikin ylivertainen taika: Tuusulantiellä Born to We Wildia volkkarin vakiokaiuttimista luukuttava keski-ikäinen toimistovirkailija on villi. 3 minuuttia 29 sekuntia.

Mutta mitä Kent tarjoaa? Surullisia lauluja, joissa puhutaan valkoisesta ihosta rannekellon alla, goretexista ja fleecestä, sairaalavuoteista, grillistä ja Michael Boltonista, Ikeasta, uusista perunoista. Ja kenties, siinä sivussa, se tarjoaa myös totuuden. Kent ei nimittäin koskaan kuulosta pyrkivän inhorealismiin, joka olisikin yksipuolisen helppo ratkaisu. Kentin jännitteinen musiikki on aidosti realistista juuri siksi, että siinä on taianomainen hohde.

Filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa Mozart-esseissään kuinka ”surussa ja tuskassa ei ole sitä ristiriitaa, joka on tyypillistä melankolialle ja raskasmielisyydelle, ei sitä monimielisyyttä, joka on melankolian suloa”. Väitänkin että juuri ”melankolian sulo” on Kentin raskasmielinen totuus.
Yläasteikäisenä koin Kentin melankolian vain masentavana; lukiossa taas primitiivinen tuska ja huudettu suru vetivät puoleensa. Ihmiset ovat yhtä kuin paskaa, vitut minä tee mitä sinä käsket. Mutta vähitellen monimielisyyden säikeet alkoivat ilmestyä eksistentiaaliseen näkökenttään ja lopulta melankolia otti omansa. Kent odotti.

En muista tarkasti, milloin kohtaaminen tapahtui, mutta tällaisena se on mieleeni piirtynyt. On kesäinen yö, ajan yksin viitostiellä, jossakin Iisalmen tienoilla. Laitan soittimeen Anttilan tarjouskorista muutamalla eurolla mukaan tarttuneen Vapen och Ammunition -levyn. Aavemainen Sundance Kid täyttää auton. Mieli vaeltaa melodian mukana pitkin aamukasteisia peltoja, metsänreunoja, muistoja, tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Minä voin olla hiljaa, koska Kent tulkitsee sen kaiken – onnen ja haikeuden paradoksaalisen sekamelskan. Tekee siitä harmoniaa. Tajuan, että osapuilleen tästä kaikessa on kyse.

Kahlil Gibranin kirjoista olin oppinut jo aiemmin ajatuksen, jonka toivon koko sydämestäni olevan totta: ”Kun kaipaat nimettömiä siunauksia ja kun suret tietämättä syytä suruusi, silloin olet todella kasvamassa ja kohoamassa kohti suurempaa itseyttäsi.” Olin lukenut niin, tunsin niin – ja nyt Kent vaikutti tuntevan aivan samoin.

II

Onkohan kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Minusta pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalta – siis että Kentin ”tahdissa” voisi jotenkin työntyä, tunkeutua, laueta. Siis ”hoitaa homman”. Tämä on luonnollisesti oman ajatteluni sukupuolipoliittista rajoittuneisuutta, koska – kuten Joakim Berg on todennut – nimenomaan seksi ja heikkous liittyvät usein yhteen. Ja Kentin ihminen on heikko ihminen.

Yksi keskeinen teema Bergin teksteissä on pettymys. Usein se ryöpsähtää ankariksi (itse)syytöksiksi: menneet (työläistaustan) ihanteet on petetty, on muututtu samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, on haettu turvallista ja ennakoitua elämää, on tehty yhtä vaille tuhat asiaa joita ei missään nimessä aiottu tehdä, on sanottu kyllä kun olisi pitänyt sanoa ei. Esimerkiksi viimeisimmän Jag är inte rädd för mörkrett –levyn tekstit ovat kuin tunnustuksia. Tekisi mieleni sanoa: synnintunnustuksia.

Mutta onko Kentin kohdalla asianmukaista puhua synnistä? Tuleehan yhtye paikasta, jossa (Ensam lång väg hem -kappaleen sanoin) ”ateistit pukeutuvat risteihin”. Mutta vaikea näin raskasmielisen ehdotonta yhtyettä on kuvitella dionyysisten karkeloiden taustabändiksikään. Ehkä Kentin musiikissa elää kristillisen perinnön synnintunto, mutta ilman evankeliumia? Ehkä Kent on sekulaarimpi jatkumo pohjoisen eksistentialismin janaa, jonka kysymykset sanoitettiin vielä vuonna 1963 näinkin kristillisesti: ”Jumala, miksi olet luonut minut niin ikuisen tyytymättömäksi? Niin pelokkaaksi, niin katkeraksi? Miksi minun täytyy ymmärtää oma kieroutuneisuuteni? Miksi minun täytyy kärsiä niin helvetillisesti omasta merkityksettömyydestäni? Jos kärsimykselleni on tarkoitus, niin kerro se minulle, jotta voin kantaa kipuni valittamatta.” (Ingmar Bergmanin elokuvasta Talven valoa).

Vuosien 1991–2008 välisen tuotannon niputtavan boksin levyt on pakattu pahvisiin, ikonografisiin koteloihin. Miksi ihmeessä? Onko se sittenkin sitä kuuluisaa ironiaa: että nämä levyt on nyt vähän niin kuin kanonisoitu, julistettu pyhiksi? Vai onko itäisen kirkkotaiteen läsnäolo skandinaavisen, Jumalan kuolema -kulttuurin haikea kurkotus menneeseen? Samanlainen transsendenssin häivähdys kuin Sjukhus-kappaleen loppunostatus: ”Kuljen yksin valoon.”

Kirjassaan Häikäisevä pimeys ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström kirjoittaa: ”Puhe taivaasta on vaiennut, koska ihmiset ovat tunteneet itsensä kiusaantuneiksi tai pelänneet, että heitä pidetään romanttisina tunteilijoina.” Jonkin sortin romanttiseksi tunteilijaksi Joakim Berg on tunnustautunut ainakin livetilanteessa. Keikkojen vakiolopetus, pakahduttavan kaunis Mannen i den vita hatten (16 år senare) päättyy useita kertoja toistettavaan vakuutukseen ”rakas, kerran me kaikki kuolemme”. Mutta se tapa – melodia, hehku – jolla rivi lauletaan, tuntuu olevan suora antiteesi itselleen. Kuin intohimoista rakastelua pariterapeutin vastaanotolla.

Ja totta: kuin alleviivatakseen sen mitä musiikin ja sanojen jännite jo vihjaa, internet-lähteet paljastavat Bergin laulaneen keikalla: ”Sitä mitä haluan ei voi ostaa, ei varastaa, ei lainata / Sitä mitä haluan ei voi omistaa, se on niin paljon suurempaa kuin sellainen / Heitän paperilennokkeja kerrostalosta kohti lumeen kätkettyä kipinää / Minun täytyy uskoa, että se voi tapahtua / Minun täytyy uneksia omaa unelmaani / jotta sinä ja minä emme koskaan kuole / Ei, sinä ja minä emme koskaan kuole”.

Ehkä G. K. Chesterton oli oikeassa, kun hän 1905 kirjoitti: ”Ihminen ei pysty rakastamaan kuolevaisia asioita. Hän pystyy ainoastaan rakastamaan kuolemattomia asioita lyhyen hetken ajan.”

III

Kentin paradoksi ei kenties ole vähempää kuin koko elämän paradoksi: Miten jokin niin surullinen voi olla niin kaunista? Ja pragmaattisemmin muotoiltuna: Miksi melankolia usein myös lohduttaa?

Vuonna 2005 olin pienen seurueen kanssa kiertelemässä Esplanadin joulukatua. Olin myös lamaannuttavan (ja yksipuolisen, olin siitä varma) rakastunut toisella puolella Suomea asuvaan nuoreen naiseen. Tuntui vaikealta olla ihmisryhmässä, iloisessa jouluhumussa. En enää muista millä verukkeella erkanin hetkeksi porukasta. Kävelin Kasarminkatua Kaivopuiston kulmille, opiskelijasoluni turvavyöhykkeelle. Suru tarvitsi tilaa, omaa aikaa. Menin sohvalle makaamaan ja kuuntelin The Hjärta och Smärta -ep:n. ”Unessa sinä lauloit lauluja huoneessani / olin sairas kuten sinäkin ja kutsuit minua rakkaaksesi”. Ja niin edelleen. Kaiken järjen mukaan se oli mitä masokistisin ratkaisu, suolaa avohaavoihin. Mutta silläkin kertaa Kentin musiikki auttoi – vaikka siunauksella oli nimi, ja surulla selvä syy.

Ehkä edes eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan ole abstraktia. Siitä huolimatta, että kyseessä on mielentila: sävellaji. Maailma on kaunis maailma, mutta siinä näyttää olevan vakava virhe, joka pistää huokailemaan. Melankolia on siis varsin luonnollinen reaktio elämään. Kärsimys ja sitkeät surut varjostavat onnen ja ystävyyden hetkiä, kuoleman kita lipoo huuliaan ja huohottaa niskaan kaiken elävän kintereillä. Mutta kauneus – sitä ei käy kiistäminen, se suorastaan uhmaa kärsimystä ja kuolemaa. Tämä jännite leimaa koko eksistentiaalista kokemusta. Ja juuri sitä Kentin musiikki minulle ilmentää.

Depressiivisyys on raskasmielisyyttä ilman iltaruskoa. Penseä ja nihkeä ihminen taas kieltää asioiden arvon, hänen mielestään missään ei ole syytä innostua. Sen sijaan raskasmielisen ja melankolisen ihmisen mielestä asioissa aidosti on syytä innostua – ja juuri siitä raskasmielisyys ja melankolia kumpuavat. Kent ei ole depressiivinen, nihkeä tai penseä yhtye: sen musiikissa on sekä suru että kauneus. Tätä surun ja kauneuden liittoa en tunnistanut yläasteella, koska en ehkä ymmärtänyt kuolevani. Tiesin sen, mutta en tuntenut sitä.

Kentin kauneus hehkuu kaiken katoavuutta vasten kuin vaivaiskoivu – tai surullinen Tukholma – ensilumen odotuksessa. Tämä on mielestäni yhteys eksistentiaalisen kokemuksen perusjännitteen ja Kentin musiikin välillä. Siksi se resonoi minussa niin vahvasti.

Immanuel Kantin jälkeinen moderni ja postmoderni filosofia erottivat ylevän ja kauniin toisistaan. Minulle Kentin melankolia on siten esimoderni fenomenologinen kokemus, jossa ylevä kohdataan nimenomaan kauneudessa. Kuten teologi David Bentley Hart kirjoittaa, kokemus kauneudesta ”ei löydä ylevää, joka on kauneuden ’tuolla puolen’ tai laadullisesti erilaista kuin kauneus, vaan ylevän kauneudessa: ylenpalttisen loiston joka herättää hämmästystä.”
Heikko ja epäonnistunut ihminen kurkottelee kohti ihannetta, itseään säästämättä, suruaan kieltämättä, mutta antaen kauneudelle sen mikä kauneudelle kuuluu. Ahdistus on totta, mutta se ei voita. Koska Kentin musiikissa heikkous kaipaa kääriytyä kauneuteen, surukin soi.

Epilogi

Rakkaus syksyllä 2005 ei ollutkaan yksipuolista, ja nyt pidän sylissäni esikoista. Olen onnellinen, mutta kaipaan yhä nimettömiä siunauksia. Osalle suruistani tiedän syyn, osalle en. Ylenpalttinen kauneus väräjää katoavuutta vasten, koska se on eksistoivan ihmisen kokemus – osa. En pääse melankoliaa pakoon. Mutta huoneessa soi Kent ja haikea mielentila saa muodon sävelissä. Se tulee ihon alle ja puhuu puolestani. Kuin paraskin mystikko Joakim Berg laulaa, kuinka hän tulee olemaan kuin vuoret, kuin vesi. Kuin värit, jotka ilmestyvät vain yöllä. Nyt on päivä, enkä näe sellaisia värejä. Mutta uskon kuulevani ne.

Sanonko, minne voit tunkea filosofisen tulkintasi, tiedustelee Damian Abraham.

Filosofinen tulkinta tällä viikolla Suomeen saapuvan punk-ryhmän David Comes to Life -mestariteoksesta.

Varotoimenpiteet eivät olleet riittäviä. Tiesin kyllä etukäteen, että kanadalainen Fucked Up on ylistetty, kokeellisesti ja älyllisesti hardcore-punkin mahdollisuuksia hyödyntävä yhtye; tiesin sen yhdistävän monikerroksisen rikkaita kitaravalleja tarkan raivoisaan paahtoon ja pakahduttavia melodioita brutaaliin huutoon; tiesin avarakatseisen bändin kiertäneen niinkin erilaisten yhtyeiden kuin Arcade Firen, Public Enemyn ja Foo Fightersin kanssa.

Siitä huolimatta tulin yllätetyksi kuolleesta kulmasta. En ollut lainkaan varautunut tunne- ja ajatusvyöryyn, jonka yhtyeen toistaiseksi uusin albumi, David Comes to Life (2011), minussa käynnisti. Tässä esseessä yritän pieneltä osin jäsennellä kokemusta kirjallisesti: kuoria esille yhden mahdollisen tulkintakerroksen mykistävän rikkaasta kokonaisuudesta.

Jo kymmenisen vuotta toiminut Fucked Up on ehtinyt kehitellä ympärilleen niin paljon mytologiarihmastoa, että en yritäkään ottaa sitä huomioon. Keskityn ainoastaan yhteen albumiteokseen ja tulkitsen sitä fragmentaarisesti mannermaisen filosofian parissa käydyn keskustelun näkökulmasta. Lähestymistapa voi tuntua teennäiseltä, mutta yhtye itse suorastaan kerjää sitä pahvikotelon sisäpintaan painetuissa sanoissa: ”But here you’re met with all of the verses / Whose length just longer than your curses / Begs the attention of a scholar / And whose depth may end up on a collar / To your enjoyment of the show / We’re not saying that you’re slow…”

Pelkistetysti määriteltynä David Comes to Life on eksistentiaalinen, pitkälti ajatusvirroista kasaantuva teemalevy – kuten esimerkiksi The Roots -yhtyeen viimevuotinen, rikoksen tielle ajautuvan nuorenmiehen tarinan takautuen kertova Undun. Fucked Upin ”rock-ooppera” menee kuitenkin muotonsa puolesta pidemmälle kuin Philadelphian hiphop-miesten eepos: paitsi useita henkilöhahmoja ja kilpailevia perspektiivejä, sisältää David Comes to Life myös kertomuksen kertojan ja kerrottavien tapahtumien välisiä jännitteitä tutkivan metatason. Samaan tapaan kuin esimerkiksi espanjalaisen filosofin Miguel de Unamunon kokeellinen romaani Usva (1914), jonka päähenkilö päätyy dialogiin itse kirjailijan kanssa.

David Comes to Life -levyn yhteydessä muistetaan usein mainita, että sen tarina sijoittuu Thatcherin hallinnon aikaiseen Britanniaan ja kertoo tehdastyöläisen ja vasemmistoaktiivin rakkaustarinan. Ehkä tästä syystä ennakkomielikuvani levystä olivat vahvasti poliittiset. Yllätyksekseni havaitsin, että tarinan historiallis-maantieteellinen kehikko on todellakin vain kehikko. Levyn nähdäkseni hallitsevin teema nousee kirkkaasti politiikan ”yläpuolelle”. Kyseessä on paljon oikeisto–vasemmisto-jaottelua laajemmalle kurkotteleva filosofinen tutkielma siitä, millaisten tulkintojen kautta ja värittämänä elämä voi näyttäytyä: Kuka päättää mikä on totuus?

Ei enempää eikä vähempää: David Comes to Life on levy rakkaudesta ja nihilismistä, kärsimyksen ongelmasta, ihmisen paikasta luonnon kiertokulussa, Jumalasta sekä modernista ja postmodernista ajattelusta – erityisesti ”kielellisestä käänteestä”. Näkisin, että levyn ”sanomalla” on paljon yhteistä esimerkiksi italialaisen filosofin Gianni Vattimon edustaman post-metafyysisen ”heikon ajattelun” (pensiero debole) kanssa.

Kuten Thomas G. Guarino (Vattimo and Theology, 2009) tiivistää: ”Vattimo on vakuuttunut siitä, että maailma on ’annettu’ meille jo aina valmiiksi tulkittuna todellisuutena. Ja juuri sen tähden meidän täytyy välttää vahvan ajattelun yksipuolisia väitteitä koskien totuutta, lopullisuutta, objektiivisuutta ja absoluuttista tietoa, ja niihin liittyvää historiallisten satunnaisuuksien välttelyä.”

Voi kuulostaa mielipuoliselta, mutta mielestäni tällaisesta kulmasta tehty tulkinta ei ole lainkaan ylilyöty (vaikkakin toki vain yksi mahdollinen) luenta punk-eepoksesta, jossa mainitaan niin David Hume kuin Pietari, Paavali ja Abrahamkin.

Lyhyesti: kyse on rakkauden mahdollisuudesta todellisuudessa, joka näyttäisi murskaavan sen julman välinpitämättömästi kohtalon saappaankantojen alle. Saappaankantoja edustavat luonnon kiertokulun lisäksi totaaliset ajatusjärjestelmät. Tällaisessa beyond politics -tulkinnassa moderni teknologis-markkinataloudellinen ajattelu (tehdas: utopia loputtomasta kehityksestä ja materiaalisesta hyvinvoinnista) on vain kolikon toinen puoli yhtä lailla modernin totaalisesta marxilaisesta historiakäsityksestä (vallankumous: utopia yhteiskunnallisesta paratiisista). Molemmissa visioissa historiankulku on jo valmis: enää se pitää vain toteuttaa.

Tehdastyöläinen ei kuitenkaan ole vakuuttunut: ”It’s like our progress has just stalled and everyday is the same.” Yksilökokemuksen kannalta haaste molemmissa ajatussysteemeissä on siinä, että kaikki ”oleellinen” näyttäisi asettuvan osaksi jo ennalta määriteltyä rationaalista järjestelmää ja päämäärää – jokainen ainutkertainen elämä, jopa rakkaus. Väittäisin, että Fucked Upin näkemys on paljon radikaalimpi: rakkaus ei ole systeemin ”osatekijä” vaan kokonainen näkemisen tapa (gaze), jonka kautta kaikki muu herää eloon. Apostolin sanoin: Suurin niistä on rakkaus. Fucked Upin sanoin: ”All we need is for something to give, the dam bursts open, we suddenly live”.

Pääpiirteissään teoksen juoni on yksinkertainen: työläinen David tapaa aktivisti Veronican ja he rakastuvat. David riemuitsee uudella tavalla elämästä, värikkään kauniina näyttäytyvästä maailmasta, mutta pelko onnen menettämistä seuraa varjon lailla. ”Some born to win others fated to lose. From options offered we must choose — It can’t be comfortable when the whole thing’s about to fall”. Ja niin siinä myös käy: traagisten tapahtumien (ilmeisesti pieleen menneen tehdasiskun) myötä Veronica kuolee ja David jää riutumaan suruun ja syyllisyydentuntoon.

David kohtaa paitsi menetyksen musertavan painon, myös kärsimyksen ongelman. Kivun keskellä hän toivoo, ettei olisi koskaan edes rakastanut. Davidin kipu on syvää eksistentiaalista kipua maailmassa, joka lupaa paljon, mutta näyttää lopulta riistävän kaiken pois. Tällaisella kivulla on myös hengellinen ulottuvuutensa: ”We need Peter, we get a Paul; at least Judas had some balls. To make a move on these building doubts about how this messiah thing would shake out, ’I feel the nail against my skin, wait for the hammer to drive it in’.” Davidin kapina on varsin kristillinen hyökkäys Jumalaa vastaan: koska se saa voimansa moraalisista syistä, sen kohteena voi olla ainoastaan kristillinen visio Jumalasta, joka on Rakkaus (Agape).

Lopulta David löytää tilapäistä lohtua ja rauhaa nihilismistä: ajatuksesta, jonka mukaan millään ei pohjimmiltaan ole mitään erityistä arvoa. ”Swans mate for life or so I’ve heard, which is fitting, because that shit’s for birds. We’re running on nothing, the fumes of our dreams, at another point in my life, that was good enough for me — love isn’t going to save us.”

Myös tarinan kertojaääni näyttäisi hyväksyvän tämän näkökulman. Kuvaillessaan Davidin tilannetta hän toteaa: ”Better to let love lie than have to see it die. It’s better to be alone than feel your heart turn to stone. — Shouldn’t a free man’s soul rise above these ravenous designs of love?”

Mutta sitten saavutaan teoksen yllättävimmän ja nerokkaimman rakenteellisen oivalluksen äärelle, siihen ”kielelliseen käänteeseen”. Paitsi Davidin, myös tarinan kertojan nihilistinen vakuuttuneisuus ja johtopäätös rakkauden turhuudesta kyseenalaistetaan uuden henkilön – Vivianin – suulla. Objektiivisena pidetty kertoja paljastuukin henkilöksi nimeltä Octavio ja Vivian kritisoi häntä suorin sanoin: ”His description of truth has the pages torn. His inscription of roses are just thorns. His scripture is ripped from the back of his hand. The scribe’s wish is the subject’s command.”

Kertoja ei siis olekaan niin objektiivinen ja puolueeton kuin väittää olevansa! Tarinan tähänastinen ”johtopäätös” onkin vain yksi mahdollinen tulkinta Davidin kokemuksesta! ”Totuus” paljastuu Octavio-kertojan pakkosyöttämäksi näkemykseksi! Alkaa perspektiivien ja tulkintojen taistelu, jossa niin David, Vivian kuin Octaviokin pääsevät kukin vuorollaan ääneen perustelemaan oman näkökulmansa.

Ja kuten parhaissa taideteoksissa, myös tässä helppoja ratkaisuja vältellään ja mahdollisten tulkintojen kirjo on huikea: Onko kertoja, salaperäinen Octavio, modernin ajattelun harha: ”puolueeton rationaalinen ääni”, joka vain sanoittaa ”elämän realiteetit” (”I could feign stories of regret and woe but morals implore me to share the truth that I know”)?

Vai pikemminkin postmoderni, pettynyt entinen idealisti, jonka viimeiset intohimon henkäykset tähtäävät retorisin keinoin lähinnä nihilistisen tulkinnan juurruttamiseen (”A young couple meets and falls in love and live so happily ever after, it’s a platitude. But it’s a lie, affections unrequited”)?

Vai onko Octavio taivaasta maailmaan langennut saatana (”crashing down to earth, destruction in his wake he caused”), joka ei pysty hyväksymään Jumalan tapaa toimia luomakunnassaan, siis sen lunastamista rakastavan ”heikkouden” kautta (”I couldn’t watch quietly and I won’t pretend to understand. I don’t feign piety, but why would God choose to be a man”)?

Oli miten oli, Vivianin mukaantulo kyseenalaistaa teoksen alkupuolen väistämättömiltä tuntuneet johtopäätökset, ja sysää Davidin uuteen prosessiin. David joutuu puntaroimaan, mitä kaikesta tapahtuneesta tulisi ajatella ja millaisissa erilaisissa valoissa sen voisi nähdä. Hän haastaa Octavion: hän haluaa tulla kerrotuksi ja tulkituksi toisenlaisessa valossa!

Mutta millaisessa, sitä hän ei vielä tiedä. Syytökset ja epävarmuus nivoutuvat toisiinsa: ”Tried to set the tone and tense. This life in paper that you have spent has left you cruel and discontent. — Who can I trust? All I see is an empty sky. — Nothing left for me to believe.”

Ensimmäiset askelmat nihilismin lohduttomasta kellarista johtavat Davidin tunnustelemaan stoalaista asennoitumistapaa. Järkähtämättömästi hän päättää hyväksyä elämän kiertokulun ja rakkauden yhtenä osana tätä kokonaisuutta. Mennyt on mennyttä, on aika astua vapaana eteenpäin. David päättää ottaa kaiken tyynesti ja intohimottomasti vastaan. ”Better to smile and take the blame than to hold on to the truth and the pain. I don’t want love if it will hurt me again. I’m better off, it was too much, a little death from every touch”.

Mutta lopulta stoalainenkaan suhtautuminen ei riitä Davidille: rakkaus vaatii enemmän – sen hehku on tulen hehku, se on todella väkevä kuin kuolema. ”My defenses replaced the love that we knew. I never got the chance to miss you. I’d go through it again — So strip me away – I don’t want to be real. I want to float through this peace that I feel. The memories stay like a seed in the rain. I’ll nurture our love and live through it again.”

Vasta kun David oppii antamaan rakkaudelle äärettömän arvon, hän kykenee myös näkemään koko maailman rakkauden ja anteeksiannon valossa. Hän pystyy antamaan anteeksi paitsi itselleen myös maailmalle. David alkaa todella herätä eloon. ”Maybe I won’t say goodbye, pretend you never died. But I couldn’t live in world I didn’t forgive. — I watched the sun as it drowned and rise again from the ground, in its perennial grace I see your shining face.”

Suremalla ja kaipaamalla Veronicaa ja heidän rakkauttaan, David hylkää totaaliset tulkinnat ja niiden tyrkyttämän ”viisauden”; lumelohdutuksen, jota systeemi osasilleen tarjoaa. Todellinen rakkaus on jotain muuta kuin rationaalisesti välttämätön osa luonnonlakia ja elämän kiertokulkua. Se ei myöskään ole utooppista harhaa, jolle valaistunut vain tuhahtaa halveksivasti. David oivaltaa, että vasta rakkaus on todella elämä. Ja juuri tietty, partikulaarinen, Davidin ja Vivianin rakkaus, on aivan yhtä syvällinen, arvokas, äärimmäinen ja ikuinen kuin mikä tahansa muu rakkaus.

Rakkaus abstraktina periaatteena tai ”voimana” on aina toisarvoista. Syvällisin rakkaus ennen kaikkea tapahtuu. ”I don’t want to be right, I just want one more night.”

Koska rakkaus on avannut Davidin silmät – herättänyt hänet eloon – hän ei enää sitoudu modernin ajattelun totaliteetteihin. Ei! Todellisuus ja sen tulkinta on Davidille todella avoinna; ja rakkaus on yhtä perusteltu ja voimakas tapa lukea todellisuutta kuin nihilismikin. Postmodernin filosofian kielellinen käänne on repinyt modernin järjen pakkopaidan riekaleiksi, mutta samalla osoittanut nihilisminkin vain yhdeksi mahdolliseksi perspektiiviksi. ”I’ve seen it all but I don’t know what’s next. The pictures we take don’t resolve, they only reflect.”

Esimerkiksi filosofi Martin Heidegger, jolle Oleminen viime peleissä on ei-mitään, ei ole automaattisesti yhtään sen oikeammassa kuin teologi Jean-Luc Marion, jolle Oleminen on lahjaa ja rakkautta. Inhimillistä jumalaperspektiiviä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Todellisuuden luonne ei ole pakotettu sen kummemmin modernin teknologis-kapitalistisen kehityksen kuin marxilaisen dialektiikankaan kaavoihin.

Ei tehdas, ei vallankumous riistä Davidilta rakkautta, jonka myötä maailmankuvallinen horisontti on todella auki: ”Sometimes life is so empty, sometimes life is so cold, I wanted to grow old with you but I put that on hold. I’ll see you again when our story gets retold.”

Teoksen viimeisessä kappaleessa Fucked Up kehottaa kuulijaansa muuttamaan fiktion faktaksi, levyn tarinan todellisuudeksi. ”Cast a seed to the sky as my valediction, that you could be the vine to grow a truth from the fiction. Empty the theatre, rush through the door, start living the life you never could before.”


Kuten parhaassa kapinassa aina, Fucked Upin teoksessa on siis lopulta kyse rakkaudesta. Se kehottaa kuulijaansa ennen kaikkea rakastamaan ja näkemään koko maailman rakastavassa valossa. Kaikki muu – sosiaalinen oikeudenmukaisuus, heikon puolelle asettuminen, sorron ja syrjinnän vastustaminen – seuraa kyllä perässä, koska siitä rakkaudessa on kyse. Ja kuten järisyttävän teoksen viimeinen huuto vastaansanomattomasti julistaa: rakkaus ei kuole koskaan.

Fucked Up Tampereen Klubilla 20.11.2012 ja Helsingin Tavastialla 21.11.2012. Lämmittelijänä molemmilla keikoilla Ydinperhe.

Video ei ole enää saatavilla