Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Näin 38 vuoden perspektiivistä kappale voisi olla ironmaidenmaisempikin.

Jos kappale on nimetty yhtyeen mukaan, kuinka esimerkillisen tunnusomaisesti sen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto tai tunnelma yhtyettä edustavat?

Sehän aina vähän ilskottaa, kun yhtyeen jäsenellä on promokuvassa oman bändin paita päällä. Vaan tyystin eri levelillä mennään, jos bändillä tai artistilla on biisi, jolle annetaan oma nimi. Moisen kappaleen otaksuisi olevan vähintäänkin loistava ja tyylillisesti erityisen edustava. Sen olettaisi kiteyttävän esittäjän ilmaisun keskeiset puolet, tuovan esiin artistin ulosannin erikoispiirteet ja toimivan täten tuotannon ytimen määrittävänä teoksena.

Vaan ovatko artistit onnistuneet luomaan eponyymeistä, enemmän tai vähemmän tunnussävelmiksi leimautuvista kappaleistaan tuotantonsa kulmakiviä ja materiaalinsa keskeisiä teoksia? Valistuneita arvioita tässä onnistumisessa on luodattu tutkimalla nimikkokappaleiden piirteitä ja peilaamalla niitä laajemmin artistin koko tuotantoon.

Eli: mikäli kuuntelen artistilta vain tämän kanssa samannimisen kappaleen, saanko tuotannostaan pätevän kuvan? Onko kappaleessa esimerkillisen tunnusomainen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto, tunnelma tai muita ominaispiirteitä? Seuraavassa esitelty nivaska olkoon esimerkkinä, vahvahkosta heavy-edustuksestaan huolimatta.

Taustamusiikiksi: Maailman eponyymein soittolista!

Minor Threat (1981) – 100 %

Minor Threat -kappale Minor Threat -EP:ltä on kuin yhtyeen jo lähtökohtaisesti minikokoinen tuotanto minikoossa. Minuutin ja 28 sekunnin mittainen hardcore-rykäisy käsittelee tulkinnasta riippuen joko yhtyeen omaa tarinaa (pieni piikki valtavirtamusiikin ja status quon lihassa) tai yleisemmin nuoruuden kipuilua ja taistelua vääjäämätöntä aikuisten maailmaan astumista vastaan.

”Early to finish, I was late to start” kuvaa yhtä lailla yhtyeen tähdenlentomaista elinkaarta kuin tyypillistä kappalettakin: biisi on melkeinpä ohi ennen kuin huomaakaan. Itseironisesti kappaleessa ihmetellään, miksi kaikilla on niin kiire, vaikka yhtye itse oli aikanaan tunnettu yhtenä nopeimmista. Samaan tapaan Minor Threat tiedostaa väkevästä poliittisesta latauksestaan huolimatta olevansa maailman mittakaavassa varsin olematon toimija ja uhka vallitsevalle järjestykselle.

Kappaleen rakenne on Minor Threatille äärimmäisen luonteenomainen. Lyhyt mitta, vaihteleva tempo, kiivas ulosanti ja ehdoton kantaaottavuus tekevät Minor Threatista oppikirjaesimerkin Minor Threatin agendasta.

On hankala keksiä osuvampaa eponyymiä kappaletta. Minor Threat edustaa Minor Threatia 100-prosenttisesti. (Arttu Rantakärkkä)

Video ei ole enää saatavilla

Motörhead (1977) – 99 %

Happorock-yhtye Hawkwindista kenkää saanut basisti-laulaja Lemmy Kilmister perusti raskasrock-yhtyeen, jolle antoi nimeksi Hawkwindille viimeiseksi säveltämänsä kappaleen nimen, vain lisäten o-kirjaimeen ”heavy metal umlautin”. Uuden yhtyeensä kanssa Kilmister nopeutti kappaletta huomattavasti ja teki siitä likaisemman jättämällä laulumeodian rähinänsä jalkoihin ja hylkäämällä kaikenlaisen soitannollisen finessen. Hawkwindin version viulusooloa olisi ollut mahdoton edes kuvitella Motörheadille – se riivitään väkivaltaisesti ulvovalla kitaralla.

Motörheadissa Motörheadin olennaissoundi on hyvin esillä. Lemmyn särötetty basso kuulostaa samalta kuin aina, vuosikymmenestä toiseen, uran alusta loppuun. Myös soittotyyli on sama: usealla kielellä rämpytetty basso luo valtaisan särömaton yhden likaisesti rouhivan kitaran, hektisesti paukkuvien rumpujen ja Kilmisterin korppimaisena kähisevän laulun pohjalle.

Vuosikymmeniä romuluista rockia tahkonnut yhtye pysyttäytyi tyylillisesti hyvin samankaltaisena uransa loppuun saakka miehistövaihdoksista huolimatta. Yhtye toki teki bluesahtavampia ja tyylillisesti erityyppisiäkin kappaleita, mutta Ace of Spades, Orgasmatron, Overkill ja muut legendaariset Motörhead-kappaleet kymmenien rivibiisien ohella ovat selkeästi tunnistettavissa pelkän Motörheadin pohjalta.

Rämsevä, hikinen ja visvainen Motörhead edustaa 99-prosenttisesti Motörheadin tuotantoa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative Approach (1982) – 99 %

Hardcoren kultaisena vuonna 1982 nuori ja vihainen detroitilaisbändi julkaisi bändin nimeä kantavan lyhytsoiton, joka oli bändin ensimmäinen julkaisu, jonka nimessä ei ollut sanaa ”demo”. Tuloksena oli mahdollisesti maailman paras hardcore-ep, jonka päättää yhtyeen nimeä kantava kappale, joka summaa yhtyeen (ja punkin) keskeisen sanoman paremmin kuin oikeastaan mikään muu biisi tai asia.

EP etenee silmittömällä vauhdilla keskisormet joka suuntaan heiluen klassikosta klassikkoon: Can’t Tell No One, Nothing, Ready to Fight… Helvetin nopeaa, saatanan vihaista, tahallisessa näennäistolloudessaan pirullisen älykästä. Viimeisessä kappaleessa John Brannon tiivistää asiansa yhteen nyrkiniskujen sarjaan:

”You’ll never change just stay the same
Play the same old fucking game
Won’t let go of yesterday
Cause you’re not ready to accept
A negative approach”

Bändi tarjoilee punaniskoille, patriooteille ja muille inhoamilleen ihmisryhmille hopeatarjottimella syyn vihata itseään: punkkarit vain itkevät ja valittavat kaikesta. Sanoitusten negatiivisuus löi leimansa myös bändin julkisuuskuvaan ja aiheutti tiemmä ristiriitoja yhtyeen sisälläkin. Brannon oli verbaalisen myrkkynsä kanssa kuitenkin muista askeleen edellä, kuten lainaus osoittaa: ”negatiivinen lähestymistapa” ei tarkoita pelkkää pessimismiä, vaan kriittistä ajattelua. Eteenpäin meneminen vaatii nykytilan kyseenalaistamista ja kriittistä tarkastelua. Brannonilla vain oli ovelan kärkäs tapansa tuoda tämä ydinajatus julki.

Myönnettäköön toki, että jos tiiraili omia tulevaisuuden näkymiään aikuisuuden kynnyksellä Reaganin Yhdysvalloissa ja vieläpä teollisuuden, työpaikkojen ja hyvinvoinnin hylkäämästä ja rikollisuuden riivaamasta Detroitista käsin, oli näkymä todennäköisesti melko pessimistinen.

Tekstin lisäksi kappale on myös musiikillisesti niin lähellä Negative Approach -biisin ja ylipäänsä hardcore-biisin platonista ideaalia kuin inhimillisesti lienee mahdollista. Soundi kuin betonimylly, komppi, riffi ja laulu täydellisessä synkassa. Tempo vedetty rumpalin sietokyvyn rajoille, ehkä vähän yli, ja kesto kiristetty alle minuuttiin. Kitarariffi on yhtä kuin biisi, ja kaikki muut seuraavat riffiä. Ja koska riffi stoppaa uomiinsa puoli tahtia ennen kertosäettä, kertsin ensimmäinen ykkönen jää epätavanomaisesti ja nerokkaasti korostamatta. Se luo vaikutelman rytmin ajautumisesta vesiliirtoon, mikä taas luo vaikutelman suvereenista taituruudesta, kun kaikki osuvat kuitenkin koukkuun yhtä aikaa eikä komppi järkähdä uomastaan.

Pompompompompompom NEGATIVE! Pompompompom APPROACH!

Sovituksen hienoin yksittäinen piirre on kuitenkin rumpalin oivallus jättää haitsu ja symbaalit lähes kokonaan pois, jolloin rytmi ja raivo korostuvat ja – ennen kaikkea – sanat erottuvat.

Biisi ei kuitenkaan saa täyttä sataa prosenttia, sillä se olisi vastoin yhtyeen ideologiaa: kriittiseen ajatteluun ei kuulu tylsämielinen täydellisyyden hyväksyminen. Aina löytyy joku särö. Siispä: 99 prosenttia olkoon maksimi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tankard (1986) – 97 %

Saksalaisen speed-thrash-koplan nimikkokappale (Empty) Tankard on yhtyeen tuotannon ehdottomia helmiä. Se edustaa bändin vauhdikkaan ilottelevaa, tarttuvaa ja mukaansatempaavaa ilmaisua. Sanoituksellisesti kappale paneutuu yhtyeelle leimallisesti reipashenkiseen dokaus- ja hevikulttuuriin.

Rakenteeltaan biisi edustaa hyvin selkeästi Tankardin ilmaisun elementtejä, tosin sovituksellisesti hiukan yhtyeelle epäortodoksisella tavalla. Hidas ja tomera kitarariffi aloittaa kappaleen, ja tauon jälkeen bändi kaahaa säkeen ja kertosäkeen väliä, kunnes lopussa ”We wanna drink some – whiskey, we wanna drink some – beer” -yhteislaulun ryydittämänä palaa alkuosan hitaaseen riffiin.

Sävellyksellisesti kappale ilmentää edelleen hyvin samantyyppisenä ilmenevää Tankardin musiikkia erinomaisesti. Lajityypille harvinaisemmin Tankardilla sävelet soivat usein duurissa, niin myös nyt. Intomielinen kohellus on nopeaa, mutta soittajien teknisen taituruuden ansiosta hyvin ilmavaa, vaivatonta ja riemastuttavaa vauhtimetallia. Biisi kiteyttää Tankardin keskeisen sanoman myös sanoitukseltaan: heviä ja olutta.

(Empty) Tankard edustaa yhtyeen ilmaisua 97-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Exhorder (1990) – 92 %

Exhorderin nimikkokappale on New Orleansin groove metal -pioneerien intensiivisellä esikoislevyllä Slaughter in the Vatican. Vihaisesti takova ja vimmalla sahaava levy ei paljon armoa anna, eikä eponyymi kappale tästä linjasta poikkea. Panteran imakkaa groovea ei tällä levyllä tai kappaleella kuulu, pikemminkin kiivaan thrashin ja armottoman deathin julmaa sekoitusta.

Exhorderin – erityisesti sen debyyttilevyn – kaikki puolet ovat kappaleessa hyvin esillä. Se kohkaa kaoottisesti mutta myös hidastuu murskaamaan vain kiihtyäkseen taas entistäkin sekopäisempään tilaan. Kaikkein hitainta mörssäysvaihdettaan Exhorder ei nimikkokappaleellaan kuitenkaan käytä, joten yhtye jättää isoimman moukarinsa hyödyntämättä.

Viisiminuttinen kappale on rakenteeltaan yhtyeelle ominaisesti erittäin monisäikeinen, ja osia on runsaasti. Laulaja Kyle Thomas karjuu, ärisee ja kiljahtelee eläimellisesti. Soitannollisesti kappale sisältää yhtyeen tavanomaisia omaleimaisia tyylikeinoja niin kitaroiden kuin rumpujenkin osalta. Kakkoslevyllä parissa kohdassa kuultavia peukkubassoja ei tässä kuulla.

Toiselle ja viimeiseksi jääneelle levylleen The Law’lle yhtye hidasti tahtia ja muotoili ulosantinsa raskaammin jyrääväksi. Sama musertavuus on edelleen läsnä, mutta hurjan debyytin ja nimikkokappaleen mielipuolinen myllerrys kiteytyy hitaammassa tempossa vähempiin mutta raskaampiin nuotteihin.

Exhorder edustaa Exhorderin viiltävää ja tajunnan sileäksi lanaavaa tykitystä 92 prosentin arvoisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Manowar (1982) – 90 %

Manowar on totisesti aina julistanut musiikissaan veljeyttä ja taistelua yhteisrintamassa esimerkiksi ”false metalia” vastaan. Jo esikoislevyllä Battle Hymns julkaistu nimikappale Manowar tekee tämän harvinaisen selväksi, sillä mukana ovat kaikki tavaramerkit, joista yhtye on sittemmin tullut tunnetuksi kautta maailman. Musiikki on jytisevää sankarimetallia kovaa ja korkealta, kautta Cromin! Sanoituksissa kuullaan kutsu ja valmistaudutaan valloittamaan kaikki rannat!

Kappale on siis erinomainen esimerkki yhtyeen näkemyksestä. Jos tästä jotain negatiivista lähtee oikein hakemalla hakemaan, niin myöhempään tuotantoon verrattuna biisi on äänimaailmaltaan kenties hieman… lussu? Mutta oikean suunnan kompassiinsa pojat ovat heti alussa löytäneet, eivätkä ole metalliselta ristiretkeltään sen jälkeen poikenneet.

Muut bändit soittaa, mutta Manowar murhaa, näinhän se on nähtävä – 90 prosentin tarkkuudella. (Antti Koivumäki)

Video ei ole enää saatavilla

Bad News (1987) – 88 %

Komediaheavykoplan ainoan levyn antia on esimerkiksi järkyttävä (eli loistava) versio Bohemian Rhapsodysta ja usean minuutin mittaiset dialogit ”kappaleiden” väleissä. Komediasarja Comic Stip Presentsin jaksosta bändiksi laajentunut kokeilu osoittautui riemukkaaksi myös levyllä.

Biisin alussa on sketsiviihdepohjalta rockin maailmaan siirrettyä jutustelua. Vim Fuego (Adrian Edmondson) hoilottaa: ”Are you readyy-yy”, johon bändin jäsenet vastaavat lakonisesti ”Ye-es we are. We’ve been ready for a long time.”. Biisin taustalla kuuluu koko ajan epämääräistä sepustusta ja mölinää.

Hyvin tavanomainen hevirokkibiisi ei ole millään lailla omaperäinen musiikillisesti ja muistuttaa lähinnä uuden aallon heavymetalia ja Sex Pistolsin punkrockia. Oman lisänsä bändin erittäin huojuvaan ja epävireiseen räpellykseen tuo äärimmäisen epämusikaalinen laulun räähkinä ja jokseenkin täydellisen taidottomat soolo-osiot. Bad News -kappaleessa on kaikille soittimille omat sooloslottinsa, joissa musikantit kompuroivat totaalisen kammottavaan tapaan. Kitarasoolon Den Dennis (Nigel Planer) toki unohtaa soittaa: ”Den! Wha’? It’s your break! Oh, sorry!”

Linjattomasti linjattoman yhtyeen muu materiaali on Status Quon kaltaista simppeliä perusboogieta tai astetta mukaheavympaa sapelinkalistelu-rytyytystä (Warriors of Genghis-Khan, Masturbike). Yhtyeen konseptiin kuuluu musiikillinen sekä verbaalinen hölmöily, kumpikin herkullisen matalaotsaisessa muodossa, jossa ääliöydestä ja taidottomuudesta hioutuu omanlaisensa timantti.

Mölötyksineen ja sanalla sanoen täysin paskoine soittosuoritteineen Bad News on hyvä esimerkki yhtyeen ulosannista. Pahasuisen Vim Fuegon sanainen arkku kuitenkin pysyy ihmeen hyvin suljettuna, eikä miehen suusta tule yhtäkään fuckia. Sisarkappale Hey Hey Bad Newsissä Fuegon kanssakäyminen yleisön (vai yhtyeen?) kanssa on osastoa: ”Fuck You! Are You ready to rock! Are you ready to roll? Oh God this is stupid, this happens every fucking gig we play. Fucking Morons! Fuck you!”

Bad News edustaa Bad Newsin ilmaisua 88 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sanni (2016) – 86 %

Sannin nimikkokappale on jälleen yksi parisuhdedraama – tietenkin. Sen suuri oivallus ja mysteeri on tavassa, jolla Sanni Kurkisuo hukuttaa henkilökohtaisen ja fiktiivisen eli itsensä ja SANNIn erot.

Eksälle uhotaan, että ilmeisesti juuri Kurkisuon artistiminä olisi se aito ja hieno.

Tämä esitetään pinnallisuuksista kiinnostuneena vippilippupyrkyrinä, mutta samaan aikaan kertojan positio vaikuttaa siltä, että hänen olisi nimenomaan pitänyt sen sijaan rakastua poptähteen ja brändiin – pintaan siis – eikä ihmiseen sen takana.

Ehkä hieman horjahtelevaa, mutta niin sannimaista, kuten kaikki muukin. Säkeistöt alkavat viisitavuisilla a:han päättyvillä säkeillä, kuten totuttua. Eira, Mersu, Cheek, Pirkka ja Oltermanni namedropataan, kuten totuttua.

(Jälkimmäiseen liittyy asiavirheiden metsästäjiä hämmentänyt mysteeri: tekstissä Pirkka ikään kuin edustaa huonoa ja Oltermanni laadukasta. Kuitenkin Oltermanni on noin kuusi euroa kilolta maksavaa arkijuustoa, siis pahanlaatuista bulkkia, jota Sanni pitää silti jotenkin erityisen hienona. Miksi? Vertaus esimerkiski Emmentaliin [hieman yli 10 euroa per kilo] olisi ollut luontevampi.)

Poikkeus löytyy vain c-osan lopusta, jossa eksä saa ansionsa mukaan. Kostoele viittaa radion kautta ovelasti kappaleeseen itseensä, mutta paljastaa tekstien kohteen tarkkaan varjellun sukupuolen, jolla ei ole ”isoa”.

Levynsä mittakaavassa kappale edustaa höpsömpää puolta, duurissa menevää aurinkopoppia. Hank Solon tuotannossa on efektejä, kilkettä ja hämmentävän didgeridoomainen puhaltelukoukku. Viimeisissä kertseissä Sanni saa tykitellä särökitaroilla, mikä on hyvin yksi yhteen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Pornoo-kappaleen kanssa. Tuotannoltaan kappale on yksi muiden vuoden 2016 mestariteoslevyn albumiraita, kuten menestykseltäänkin. Se ei tunnu erityiseltä, mutta oli koko levyn tavoin ilmestyessään tärkeintä suomalaista poppia.

Ja kuten popissa kuuluu, tärkeimpään kysymykseen jätetään vastaamatta: Sanni? Ihminen? Brändi? Molempia?

Emme tiedä, kuten ei pidäkään.

Täten, Sanni edustaa Sannia 86% täsmällisyydellä. (Oskari Onninen)

Carnivore (1984 / 1985) – 86 %

Yhtyeen ensisingle ja bändille nimen antanut kappale on erinomaisen tyylipuhdas esimerkki Peter Steelen alataajuuksia säristen luotaavasta hardcore doom -moukutuksesta. Kolisevat rummut, Steelen jyristen julistava baritoni rasahtavine ärrineen ja valtavan sähköankeriaan lailla luikerteleva kielisoitinmatto ovat Carnivoren (ja Steelen seuraavan yhtyeen Type O Negativen) tavaramerkki.

Kertosäkeissä mölähtää varsin tyypilliseen tapaan mullikuoro – ja onhan mukana myös neitokaisen orgastista voihkintaa tuplabassaripamputuksen päällä. Vain reilun kolmen minuutin mittaisena suuseksistä sotilaalliseen tapaan kertovan biisin massiivisuus on eri luokkaa kuin jopa yli 10-minuuttisiksi venyvillä spektaakkeleilla.

Carnivore ei soundillisesti vielä debyytillään ollut niin iskevä kuin viimeiseksi jääneellä Retaliationilla, joka kuulostaa jo vahvasti Type O Negativelta kuulaasti surisevine bassoineen ja ärinää sävykkäämpine lauluineen. Nimikkokappaleessa on keskeisessä roolissa leimallinen matelevan ruhjonnan ja hardcore-vauhdilla tahkotun metallimyllytyksen vaihtelu, joskaan tempo sinällään ei kappaleessa vaihtele, toisin kuin monessa muussa yhtyeen rallissa.

Romuluinen ja vimmainen kappale edustaa Carnivoren otteita 86-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Malevolent Creation (1991) – 83 %

Debyyttilevynsä The Ten Commandmentsin eeppinen päätöskappale esittelee Malevolent Creationin vahvuuksia verrattain esimerkillisesti. Kappale sinällään ei ole vahvinta Malevolentia, vaikka onkin tyylipuhdas suoritus kiivasta vanhan liiton amerikkalaista death metalia.

Yhtyeen rouheasti sahaava, napakoin tuplabassarein tajuntaa höykyttävä ilmaisu on nimikappaleella kipakimmillaan. Varsin reippaasti etenevä kappale on rakenteeltaan palapelimainen, osasta osaan taukojen tai äkkivaihtojen avulla etenevä kokonaisuus, jossa ei hengähdystaukoa juuri tarjota.

Malevolent Creationissa bändi tahkoaa omalla pelikentällään mutta ei esittele tarttuvinta jyräriffittelyään tai rapsakinta rumputulitustaan. Kappaleena se on alun ja lopun yhteen nivovaa osaa lukuun ottamatta hajanainen, joskin progressiiviseen suuntaan kallellaan oleva kuolometallilunastus. Kappaleesta puuttuu se rytmillis-riffillinen tarttuvuus, mikä nostaa monet sen biiseistä tavanomaisen dödö-myllytyksen yläpuolelle.

Pintapuolisesti Malevolent Creation on kohtuullisen edustava niin ilmaisun kuin sävellyksellisen antinsakin puolesta. Useissa muissa kappaleissa vinhan piiskauksen tehoa alleviivaa hidas jyräys, mitä tässä kappaleessa ei kuulla – ei tosin blastbeatiakaan.

Malevolent Creationin malevolentcreationmaisuus on 83 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sacred Reich (1987) – 74 %

Amerikkalaisen thrash-partion nimikkobiisi löytyy debyyttilevyltä Ignorancelta. Sacred Reich on tyyliltään aavistuksen verran muusta materiaalista poikkeava, etenkin bändin seuraavien tuotosten suhteen.

Yhtyeen ensimmäisiin kappaleisiin lukeutuva Sacred Reich on suhteellisen tavanomainen varhais-thrash-kappale ilman täysin kehittynyttä omaa ääntä. Sanoituksiltaan Hitlerin kolttosia käsittelevä kappale on yhtyeen mielikuvituksettomimmasta päästä. Sävellyksellisesti varsin yksinkertaisella sointukuviolla sahaava kappale on silti jokseenkin iskevä. Laulaja Phil Rindin ulosanti pysyttelee puolimelodisessa ärinässä, eikä kappale täten tavoita Sacred Reichin mukaansatempaavuutta samalla tavalla kuin vaikkapa debyytin avauskappale Death Squad tai myöhemmät ässäraidat, kuten Surf Nicaragua tai American Way.

Tuplabassareiden lotinasta kipakkaan skank-biittiin vaihtuva rumputyö pysyttelee suoraviivaisena eikä pidä sisällään myöhemmin ilmenevää rytmistä ilottelua tai groovaavia takapotkuja. Yhtyeelle ominaisia rytminvaihdoksia kappaleessa on useitakin, samoin lajityypille ominaisia stoppeja osien vaihdoksissa. Tiiviissä kappaleessa ei äidytä herkuttelemaan riffien tai rytmien äärelle, mikä on yhtyeen tuotannossa on varsin tavallista. Sacred Reichin tunnistaa vaivatta Sacred Reichiksi jo pelkästä esimerkillisestä rumpusoundista tai vaikkapa vilkkaasti leiskahtavista kitaraliideistä, mutta erityisen edustavaa kuvaa se ei yhtyeen tuotannosta anna.

Sacred Reich edustaa Sacred Reichin musiikillista antia, yhtyeen myöhemmät ja astetta väkinäisemmät vaiheet mukaan lukien, noin 74 prosentin veroisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros (1993) – 66 %

Laulusolisti Perry Farrelliin vahvasti henkilöityvä Porno for Pyros on osaltaan laulajalle ominaista taiteellista vaihtoehtorockia. Jane’s Addictionin raunioille perustettuun yhtyeeseen periytyi Farrellin aisapari rumpali Stephen Perkins. Tältä pohjalta Porno for Pyros kuulostaakin taiteellisemmalta versiolta vaihtoehtorockin, taiderockin ja funkaavan soulin pohjalle rakentuneesta edeltäjästään. Perkinsin perkussiiviset taipumukset ja samoin Farrellin erikoislaatuinen, tuplattu helium-laulu ovat bändille leimallisia ja kappaleessa hyvin pinnassa.

Porno for Pyros on kappaleena monipuolisen debyyttilevyn reippaampaa antia, mutta tyylillisesti varsin hyvin linjassa muun materiaalin kanssa. Toiselle levylleen Good God’s Urgelle yhtye kuitenkin muutti soundiaan astetta pehmeämmäksi, eikä Porno for Pyrosilla riipivästi alt-funkrockaavaa menoa aksentoivaa särökitaraa tai Perkinsin lyömäsoitinilottelua ole lainkaan niin selkeästi kuultavissa.

Porno for Pyrosilla on esillä piccolovirvelin, maailmanmusiikiperkussioiden ja ajalle ominaisten efektikilkuttimien lisäksi tanakasti funkkaava bassopoljento. Rytmisesti kappale on hyvin pornoforpyrosmainen: se kulkee tasaista 4/4-rytmiä, mutta säkeessä rytmi asettuu liki väkipakolla neljäsosien väliin ikään kuin ollakseen epärytminen.

Kuljettavan basson ja kikkailevan rytmisyyden synteesi on yhtyeelle ominaista, samoin klassinen ysäri-dynamiikka. Tätä hiljaa-kovaa-hiljaa-metodia hyödyntää Porno for Pyrosinkin rakenne. Säkeessä Perkinsin soitto on kiemuroivaa perkussio-komppausta peukkubasson kuljettamana. Farrellin lakonisen kertova laulu kertoo koko projektin lähtösykäyksestä, eli siitä kuinka hän hipelöi itseään loputtomasti katsellessaan televisiosta Los Angelesin mellakoita. Säkeestä rakenne etenee äänekkääseen vaihtoehtorock-bridgeen takapotkuineen ja siiät punkahtavaan, maanisesti biisin nimeä toistavaan kertosäkeeseen.

Porno for Pyros edustaa Porno for Pyrosin ulosantia ensilevyn osalta varsin hyvin, mutta perin erilaisen toisen levyn ilmaisua se ei kuvasta järin hyvin. Tästä syystä kappaleen edustavuus yhtyeen lyhyen uran materiaalissa on 66 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (1994) – 66 %

Psykoprofiilini Gary Asquithista ja Danny Briottet’sta heidän musiikkinsa ja videoidensa pohjalta: naapuruston tuttuja diilereitä/säätäjiä/autoradiovarkaita, yhtenä hetkenä ”a’ight mate” -seuramiehiä, seuraavana yhden väärän sanan päässä ultraväkivallasta. Arkistoidaan mappiin ”wide boys”.

Renegade Soundwaven eponyymibiisi on suurpiirteinen jammailu, joka pysyy kasassa karismalla ja jatsitupakalla. Tunnelma keinahtelee RSW-epätyypillisen lempeästi, pitkän illan ja yön jatkoilla kun ollaan ja vielä ”got a poetry lesson at nine”. Valloittava renkutus, joka edustaa enemmänkin poikkeamaa kuin tiivistelmää yhtyeen maximum pauke & basso -eetoksesta.

Renegade Soundwaven renegadesoundwavemaisuus on 66 prosenttia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (Leftfield Mix) on sitten jotain muuta: äyskivä happogorgoni, jonka rakenne on suunniteltu tieteellisen täsmällisesti lietsomaan kasvavaa hysteriaa lattialla. Chemical Brothersin DJ-luottokiekko silloin kun he vielä olivat Dust Brothers. Tylyydessään lähempänä RSW-mediaania kuin alkuperäinen, mutta ylenpalttinen kompetenttius pudottaa pisteitä 75 prosenttiin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath (1970) – 65 %

Vielä Earth-yhtyeenä sävelletty kappale määritti Black Sabbathin tulevaisuuden tyylillisesti ja antoi yhtyeelle uuden nimen. Itseoikeutetusti debyyttilevyn paalupaikalle sijoitettu Black Sabbath on pahaenteisen, pirullista tritonus-soinnutusta korville vihtovan intronsa jälkeen kuin kummitustalo, jossa varjoissa lymyilevät aaveet tanssivat lopulta vinhaa pirunpolskaa kuulijan ympärillä.

Matelevasti tasatahtia tallustelevan kappaleen aaltoilu synkeän väijynnän ja Tony Iommin säröisten voimasointujen välillä saa lisäpontta Ozzy Osbournen kitaramelodiaa valittavasti myötäilevästä laulusta ja pelokkaan pseudo-okkultistisista sanoituksista. Tavaramerkkinä mainittakoon Ozzyn ”Oh please God help Me” -parahtelut. Ja mainitaanhan myös Saatana.

Selkeästi kaksivaiheinen kappale kiihtyy loppuosassaan yli kaksinkertaiseen tempoon. Bluesahtavaan poljentoon pohjaavassa osiossa kitarakuvio äityy suorastaan kipitteleväiseksi. Finaalin reippaamman myllytyksen päälle lirahtaa vielä kitarasoolo, kuten tavallista.

Black Sabbath edustaa keskeisintä Black Sabbathia hyvin, mutta koko useampia vuosikymmeniä ja kokoonpanoja ajatellen noin 65-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax (1984) – 61 %

Debyyttilevyn loppupuolelle haudattu nimikkokappale pitää sisällään raakamuodossa varsin paljon Anthraxille leimallisia elementtejä, joskin vähemmän tavanomaisessa suhteessa. Kipakkaa tuplabassaripaukutusta, laukkakomppia, tomikomppia ja etupotkuja tahkoava rumpali Charlie Benante esittelee monimuotoisuutta, mutta kappaleen muut elementit tuntuvat vielä raakileilta. Toki sahaavat kitarat ja hillitön soolosekoilu jalostuivat jatkossa melkoisestikin, vaikka tässä niiden teho on vielä jokseenkin puolinainen.

Leimallisia rytminvaihteluja laukkakompista shuffleen ja suoraan skank-tykytykseen sisältävä kappale muistuttaa kyllä varsin kohtuullisesti speed metal -suuruuden kunnian päivien ilmaisua. Vaikka laulajana debyyttilevyllä on vielä teknisesti rajoittunut Neil Turbin, miehen kiekaisut ja värjyvä kailotus muistuttavat Anthraxin suuruuden vuosina bändissä laulaneen Joey Belladonnan melodista kailotusta.

Anthraxista kuitenkin puuttuu paljon sitä, minkä voimin Anthrax rakensi menestyksensä. Siinä ei ole tarttuvaa kertosäettä eikä (myös sanoituksiin merkittyä) ”mosh partia”, hidasta ja villiinnyttävää väliosaa. Se kuitenkin on ydinkaksikon Scott Ianin (kitara) ja Charlie Benanten (rummut) osalta vahvasti sellaista kuin Anthraxin ulosanti jatkossakin oli: rytmisesti rummut seuraavat kitaraosien käänteitä ja tekevät musiikista varsin eloisaa.

Sanoitukseltaan äärimmäisen kliseistä metallia (terästä, räjähdyksiä, yötä ja sotilaita) vilisevä kappale on vielä kaukana bändin kulta-aikojen populaarikulttuuriin, yhteiskunnallisiin asioihin ja elämänfilosofisiin teemoihin painottuvasta sisällöstä.

Anthraxin anthraxmaisuus on vain 61 prosentin tasolla. (Kimmo K. Koskinen)

Unkle (1998) – 57 %

Unklen debyytillä James Lavelle ja Tim Goldsworthy loivat jonkinlaisen 1990-luvun lopun vaihtoehtoskenen superkollektiivin triphop-sateenvarjon alle. Instrumentaalisessa nimikappaleessaan se ei käytä Psyence Fiction -debyyttinsä tuotannossa viliseviä kunniavieraita, vaan kehittää keskeisen teemansa samplaamalla saksalaisen speed metal -yhtyeen Ragen A Pilgrim’s Path -kappaleen (1988) kitaraintroa. Tämä eklektinen valinta lienee debyyttilevyllä vaikuttaneen DJ Shadow’n peruja, mies kun samplaili omille levyilleen esimerkiksi Metallicaa.

Kappaleen lauluosuuksina toimivat katkonaiset laulusamplet ja valikoima elokuvallisia dialogifragmentteja. Tätä höystävät runsas scratchaus ja jännittävät instrumenttisamplet. Rakenteeltaan kappale on välisoittomainen hahmotelma, eikä muotoudu samalla tavalla popkappaleeksi kuin levyn lauletut hittikappaleet Lonely Soul, Be There tai Rabbit In Your Headlights.

Vahva rumpupainotteisuus vetää kappaletta, kuten muitakin Unklen ilmiasultaan romuluisen debyytin raitoja. Myöhemmillä levyillään yhtye pehmensi ja virtaviivaisti ilmaisuaan jättämällä sotatantereelta kuulostavat rumpuraidat ja silmiinpistävän leikkaa-liimaa-estetiikan vähemmälle. Useita levyjä tehtailleen yhtyeen ilmaisussa vaihtelee edelleen instrumentaalinen ja laulettu materiaali, ja rytmivetoisuus on yhä vahvasti läsnä. Sittemmin yhtye on kuitenkin muuttunut elokuvallisempaan suuntaan ja samalla virtaviivaistanut ilmaisuaan huomattavasti.

Unkle (Main Theme) edustaa Unklen uran ilmaisua osapuilleen 57 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Return to Forever (1972) – 49 %

Chick Corean fuusioyhtyeen debyyttilevy alkaa kymmenminuuttisella spektaakkelilla, jossa huilu soi ja albatrossi liitää. Suurelta osin eteerinen kappale ei edusta järin vankasti Return to Foreverin sittemmin varsin tiukasti sätkiväksi ja etukenoisen sähköiseksi jazz rockiksi muuntautunutta sointia.

Klassikoksi muodostuneella debyyttilevyllään se pitäytyi hillitymmän ulosannin äärellä, vaikka soitannollista fuusio-ilottelua basson ja rumpujen osalta onkin helposti aistittavissa. Yhtyeen myöhempi tuotanto kuitenkin muodostaa bändin uraa ajatellen koherentimman kokonaisuuden ja edustaa selvästi erilaista ilmaisua kuin erilaisista musiikillisista ”aalloista” muodostuva nimikkokappale.

Kappaleen pitkälinjaisuus ja taitava soitto ovat joka tapauksessa tunnistettavia. Sähköisyys ja hurjaksikin äityvä energia kuitenkin vielä puuttuvat. Niiden tilalla on huilu, joka soi vielä vuoden 1973 kevyemmällä Light as a Feather -levyllä ennen kuin vankempi ja kitaravetoisempi jazz-rock-fuusio otti yhtyeen soinnissa vallan.

Return to Foreverin returntoforevermaisuusaste on 49 prosenttia. (Kimmo K. Koskinen)

Iron Maiden (1980) – 45 %

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Yhtyeen kahdella ensilevyllä ulosanti oli rosoisempaa ja hyökkäävämpää kuin 1980-luvun puolivälin kultakaudella. Erityisesti Paul Di’Annon rouhea laulu on hyvin erityyppistä kuin yhtyeen suuruuteen nostaneen Bruce Dickinsonin kovaa ja korkealta -ilmaisu.

Iron Maiden on hengästyttävä ja teknisesti vaativa kappale, kuten suuri osa yhtyeen muustakin tuotannosta. Sen etukenoinen intensiteetti on parin ensilevyn tapaan jokseenkin punkahtava. Tätä rosoista riehakkuutta ei bändin myöhemmissä vaiheissa enää samaan tapaan ole ilmennyt. Kappaleessa on kuitenkin teknistä osien vaihtelua ja etupotkuja, vaikka se eteneekin suurelta osin kiivaan suoraviivaisella punkkikompilla yhtyeelle leimallisen laukkaamisen sijaan. Kappaleen rytminen ulottuvuus on joka tapauksessa menevämpää kuin yhtyeen myöhemmissä vaiheissa, eikä uran alussa soittaneen rumpalin Clive Burrin tyylissä kuulu seuraajansa Nicko McBrainin Maidenille leimalliseksi muodostuneet maneerit. Vuolaasti fillaileva ja tempoltaan huojuva McBrain saattaa soittaa koko kappaleen ride-symbaaliin, Burr sen sijaan tahkoaa Iron Maidenissa antaumuksellisesti kiivaita 16-osia hi-hatiin ja keskittyy tiukkaan rytmiin eikä koskekaan ride-peltiin.

Iron Maiden kuitenkin edustaa yhtyeen ilmaisua hyödyntämällä kahden kitaran melodista harmoniaa, jonka pohjalla yhtyeen sielun Steve Harrisin basso louskuttaa tunnistettavalla lotinasoundillaan. Progressiivisessa välikohdassa leiskuva basso pääsee esiin, vaikka kuulaasti rullaava basso pitää muutenkin kappaleen kulusta huolen. Tässä vaiheessa yhtyeen kertosäkeet eivät vielä rakentuneet kappaleen nimen toistamiselle, vaikka otsikko kertsissä mainitaankin.

Säästeliäästi mitaltaan kolme- ja puoliminuuttinen kappale ei kärsi lainkaan etenkin myöhempinä aikoina Iron Maidenia vaivanneesta pöhöttymisestä. Tuotannollisesti jopa askeettisen raaka, nopea ja iskevä kappale on hyvin eri maata 1980-luvun lopun tai 2000-luvun materiaaliin verrattuna.

Iron Maidenin edustavuusaste mittavaan tuotantoon verraten on 45%. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Talk Talk (1982) – 30 %

Kuvitellaan, että Mark Hollis istuu lähipubissaan real alen ja The Guardianin ristisanan ääressä. Vitsikäs kantapeikko valitsee jukeboksista Talk Talkin Talk Talkin. Passiivisaggressiivista syntsapoppia, kiivas tempo, tivoliurkuja, hittikoukkuja. Hollisin naama happanee. Hän kietaisee alensa ja taittelee lehtensä. Ovella hän kääntyy ja huutaa: ”Olin nuori ja tarvitsin rahaa taidemusiikin tekemiseen!”

Kuusi vuotta eponyymibiisinsä jälkeen Talk Talk julkaisi eteerisen, improvisoidun Spirit of Edenin, jota monet palvovat (ja jonka kuuntelemiseen purkkapopkeskittymiskykyni ei riitä).

Talk Talkin talktalkmaisuus on 30 prosentin tasolla. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

The Monkees (1966) – 29 %

1960-luvun lopun tv-sarjaan käsikirjoitetusta popryhmästä kehkeytyi varsin pian oikea yhtye, joka ei liiemmin sarjan tunnariksi väsättyä (Theme from) The Monkeesia konserteissaan soittanut. Pop-swingiä ja räväkkää remellyspurkkaa yhdistelevä kappale on tarttuva ja melodinen, eikä energiasta tai hyvästä fiiliksestäkään ole pulaa. Samalla linjalla bändi jatkoi myöhemminkin, vaikkakaan ei näin pöljän yksinkertaisella tyylillä. Yhtyeenä Monkees yhdisteli Beatlesin, Kinksin, Holliesin ja Beach Boysin melodisesti rikasta mutta myös räväkästi leiskuvaa pop-ilmaisua, eikä välttämättä hävinnyt esikuvilleen ollenkaan.

Leikkisästi vipeltävä (Theme from) The Monkees on sovitukseltaan yksinkertainen, tiivis ja häpeilemättömän mukaansatempaava. Siinä on räväkkää rumputyöskentelyä ja antaumuksellista kitaran rämistelyä sekä harmonisesti helkkyvää laulua, mitä yhtye hyödynsi runsaasti jatkossa. Siitä kuitenkin puuttuu muun tuotannon tyylillinen moniulotteisuus ja koristeellisuus. Myöhemmin yhtyeen runsaastikin käyttämiä jousia, vaskia tai pianoa teemakappaleessa ei kuulla.

Kappaleen monkeesmaisuus edustaa teemallisesta roolistaan huolimatta vain noin 29 prosenttia useita levyjä julkaisseen ja edelleen jatkavan yhtyeen ilmaisusta. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boys (1982) – 22 %

Polly Wog Stew -debyytti-EP:n aloituksena koliseva ja rämisevä Beastie Boys (tunnettu myös nimellä B.E.A.S.T.I.E.) ei ole hiphop-ryhmänä tunnetuksi tulleen newyorkilaistrion tavanomaista ulosantia. Tai on, mutta lähinnä ajalta, jolloin Beastie Boys soitti hc-punkia eikä edes toiminut triona.

Beastie Boys on vajaan minuutin mittainen rypistys, joka on aivan täysveristä räkänokkapunkia. Sittemmin hiphopin puolelle ja mikrofonien taakse siirtynyt kolmikko löysi menestyksen tällä saralla, mutta jatkoi myös soittamista. Bändi levytti itse soitettujen funk-instrumentaalien lisäksi alkuaikoihin viittaavia erinomaisia punk-ralleja kuten, Lee Majors Come Again, Mullet Head, Time for Livin’ ja Heart Attack Man. Huomattavaa on, että Sabotage (1994), yksi bändin suurimmista hiteistä, on selvästi jatkumoa samalle punk-perimälle.

Lyriikoiltaan Beastie Boys kuitenkin edustaa poikamaista remellyslinjaa, jota yhtye jatkoi loppuun asti. Kappaleen laulu – tässä siis vain ”Michaelin” (sittemmin Mike D) esittämä – muistuttaa myöhempien aikojen ulosantia, mutta toisten jäsenten ääniä ei kuulla sitä tukemassa. Adam Yauch (MCA) oli jo bändissä, toisin kuin debyyttilevylle rekrytoitu Adam Horovitz (AD-Rock). Asennetasolla Beastie Boys on hyvinkin edustava esitys, musiikilliselta kantilta se kuitenkin kattaa vain pienen osan yhtyeen ilmaisusta, senkin erittäin karulla tavalla.

Beastie Boys edustaa Beastie Boysia noin 22-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Sigur Ros (1997) – 15 %

Sigur Rosin Von-debyyttilevyn avauskappale on vajaan kymmenen minuutin mitassaan tavallaan mainio esimerkki islantilaisen menninkäisyhtyeen pitkälinjaisesta ja taiteellisesta ilmaisusta. Avaruudellisesti helkkyen alkava kappale rakentuu hiljalleen mystisten sävelten ja huminoiden siivin yhä äänekkäämmäksi, äityen lähinnä kauhuelokuvan soundtrackia muistuttavaksi äänten purkaukseksi.

Tällaisena lähinnä ylimittaisen intron virkaa toimittavana kappaleena se ei kuitenkaan muistuta juurikaan yhtyeen toismaailmallisesta ja vahvasti dynamiikalla pelaavasta postrockista, jossa moninaiset bändi- ja orkesterisoittimet vyöryttelevät tyylikkäästi ja pitkälinjaisesti taivaissa liitelevän Jónsin laulun rinnalla. Yhtye kuitenkin hyödynsi myös jatkossa vastaavaa elokuvallista ilmaisua.

Laulutta, instrumenteitta ja ilman selkeää rakennetta etenevä Sigur Ros edustaa Sigur Rosin tuotantoa vain 15-prosenttisella täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Kultapojat kasarilta matkalla lasarettiin.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

EDIT. Stryper lisätty juttuun 24.5.2018.

1980-luvun loppupuoliskolla, ennen grungen ja vaihtoehtorockin nostattamaa autenttisuuden ja rosoisuuden aaltoa, suuret levy-yhtiöt olivat valmiita signaamaan mitä tahansa, mikä haisi hiuslakalle, käytti tiukkoja spandex-housuja ja soitti voimaballadeja. Muutaman vuoden ajan maailma kuului tukkaheavyn jumalille.

Glam metal -buumi nostatti jokaista Mötley Crüeta, Def Leppardia, Poisonia ja Guns N’ Rosesia kohden silmiemme eteen muutaman lähes maailmanlaajuisesti breikanneen b-, c- ja d-divisioonan hard rock -bändin – sekä niitä jotka unohdettiin hyvin pian breikkaamisensa jälkeen. Jos luit 1980-luvulla Hollywoodin glam rock -skeneä esitellyttä Hit Parader -lehteä tai katsoit MTV:n Headbanger’s Ballia, tiedät aivan hyvin, mistä puhumme.

Vaikka tukkaheavy unohtui nopeasti (joku voisi jopa sanoa, että se haluttiin unohtaa nopeasti), moni aikakauden yhtye on tehnyt pitkän uran musiikilla. Guns N’ Roses on vastikään palannut alkuperäisempään kokoonpanoon kuin aikoihin, Vince Neil soittaa Mötley Crüe -hittejä maailman festareilla, Michael Monroesta on tullut Suomessa koko perheen tv-maskotti ja Ruotsissa järjestettävä Sweden Rock roudaa vuosittain jos jonkinlaisia kehäraakkeja kansan eteen ihmeteltäviksi.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

Yhtyeet on laitettu järjestykseen elintoimintojen ylläpitoasteen perusteella. Elintoimintojen ylläpitoasteeseen vaikuttavat esiintymiset kahdella tunnetulla geriatria-hevifestarilla, levyttäminen muinaisten hard rock -bändien pelastamiseen erikoistuneelle Frontiers Recordsille sekä tietenkin alkuperäisten tai kultakauden jäsenien määrä nykykokoonpanossa.

#15 Armored Saint

Mikä: Vuonna 1982 perustettu, debyyttialbuminsa March of the Saintin 1984 julkaissut amerikkalainen heavy metal -yhtye, jonka ulosannissa oli klassista metallia enemmän kuin tukkaa. Bändi ei ollut ikinä aivan american metalia, power metalia, speedia tai thrashia vaan aina enemmänkin jonkinlainen heavy metalin amerikkalainen perimmäinen ilmentymä ilman täsmennyksiä.

Mistä muistetaan: Svengaava bändi loihti ritarikantisille levyilleen tarttuvia melodioita Can U Deliverin ja Saturday Night Specialin tapaan mutta ei kohtuullisesta videoidensa MTV-rotaatiosta huolimatta koskaan murtautunut suureen globaaliin suosioon. Metallica kosiskeli useampiakin yhtyeen jäseniä – laulaja John Bushia jo varhain ja basisti Joey Veraa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen. Armored Saintin uran ensivaiheen viimeiseksi jääneen, kitaristi Dave Prichardin kuolemaan johtaneen leukemian jälkeen julkaistun Symbol of Salvationin jälkeen yhtye kuitenkin hajosi ja laulaja Bush siirtyi Anthraxin riveihin.

Mitä sitten: Bushin siirryttyä Anthraxiin basisti Joey Vera liittyi Fates Warningiin. Hän soitti myös Chroma Keyssa ja Lizzy Bordenissa, teki soololevyn A Thousand Faces (1994) ja siirtyi tuottajaksi. Armored Saint teki paluun 1999 Anthraxin ollessa tyhjäkäynnillä ja julkaisi Relevation-albumin 2000 ja kokoelman Nod to the Old School 2001. Armored Saint kuitenkin jäi telakalle Anthraxin aktivoituessa – Vera myös toimi Anthraxin basistina 2004–2005.

Mitä nyt: Kun Bushin pesti Anthraxissa loppui 2005, Armored Saint jatkoi vakavammin toimintaansa julkaisten päteviä albumeja (La Raza, 2010. ja Win Hands Down, 2015) sekä nasakan livelevyn Carpe Noctum (2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 5/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 20 %

#13 (jaettu) Winger

Mikä: Winger syntyi, kun Alice Cooperin bändissä soittanut basisti-laulaja-komistus Kip Winger ja kosketinsoittaja Paul Taylor alkoivat säveltää Cooperin kiertueiden luppohetkinä. Mukaan tulivat lukemattomissa studiosessioissa marinoituneeet virtuoosikitaristi Reb Beach sekä mm. Dixie Dregsin rumpupallilla ”häärinyt” Rod Morgenstein. Newyorkilaisbändi julkaisi nimettömän debyyttilevynsä glam metal -huuman keskellä vuonna 1988. Sen singleistä nousivat Billboardin Hot 100 -listalle Seventeen ja Headed for A Heartbreak, ja levy myi platinaa. Samoin teki vuonna 1990 kakkoslevy In the Heart of the Young, jolta muistetaan iki-ihana voimaballadi Miles Away. Kolmannella levyllään Pull (1993) yhtye yritti muuttua ajankohtaisemmaksi raskaammalla ja progressiivisemmalla soundilla sekä kantaaottavammilla teksteillä, mutta albumi nousi hädin tuskin sadan kärkeen Yhdysvalloissa. Vuonna 1994 Winger laittoi pillit pussiin.

Mistä muistetaan: Miles Away, Kip Wingerin rintakarvat, MTV:n Beavis & Buttheadin naapurin Stewartin Winger-paita, Metallican Lars Ulrich heittämässä tikkaa Kip Wingerin julistetta kohti Nothing Else Mattersin videolla, Fred Durst namedroppaamassa Wingerin Korn-yhtyeen All in the Family -biisissä.

Mitä sitten: Hajoamisen jälkeen Kip Winger on tehnyt neljä melko vähän noteerattua sooloalbumia, laulanut Alan Parsons Projectin kanssa sekä säveltänyt nykyklassista musiikkia ainakin kahteen balettiin. Näistä jälkimmäisen levytys C.F. Kip Winger: Conversations with Nijinsky oli ehdolla Best Classical Contemporary Composition -sarjassa vuoden 2017 Grammy-gaalassa. Reb Beach soitti mm. Dokkenissa, Alice Cooperin kiertuebändissä, superbändi The Mobissa (jossa on mm. Night Rangerin ja King’s X:n jäseniä) sekä vakiojäsenenä Whitesnakessa. Myös Wingerin muut soittajat päätyivät takaisin sessio- ja kiertuemuusikoiksi.

Mitä nyt: Vuonna 2001 Winger palasi vuoden studioon alkuperäiskokoonpanollaan äänittämään yhden uuden kappaleen. Seuraavana vuonna yhtye oli jo comeback-kiertueella Poisonin kanssa. Paluulevy IV ilmestyi 2006, minkä jälkeen yhtye on julkaissut albumit Karma (2009) ja Better Days Comin (2014).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2010)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (kaksi albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#13 (jaettu) Nelson

Mikä: 1950- ja 60-luvun suuren nuoriso-idolin Ricky Nelsonin kaksospojat Gunnar ja Matthew (s. 1967) opiskelivat biisinkirjoitusta, kasvattivat upeat vaaleina lainehtivat letit ja loppu oli historiaa. No, ainakin sen lyhyen hetken vuonna 1990, kun enkelinääniset veljekset nousivat After the Rain -debyytillään Billboardin albumilistan sijalle 17. Levy myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta ja vietti 64 viikkoa listalla. Single (I Can’t Live Without Your) Love and Affection nousi Hot 100 -listan ykköseksi ja myös levyn nimibiisi oli top 10 -hitti.

Mitä sitten: Suuren suosion jälkeinen krapula oli sitäkin suurempi: Nelsonit olivat 300 keikan mittaisesta rundistaan huolimatta vararikossa. Levy-yhtiö Geffen hyllytti veljesten uudet biisit ja kakkoslevy Because They Can ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1995 – ja armottomasti liian myöhään. Mitä Nelson-miehet sitten tekivät, sen tietää vain Jah yksin. Luultavasti häntäkään ei asia kiinnosta.

Mistä muistetaan: Hiukset, kuuluisa faija.

Mitä nyt: No, jos rehellisiä ollaan, Nelson jatkoi levyjen julkaisemista läpi 1990-luvun ja tälläkin vuosituhannella niitä on ilmestynyt pari kappaletta. Lisäksi veljeksillä on isänsä musiikkia soittava tribuuttibändi sekä – tietysti – joulumusiikkia soittava Christmas with the Nelsons -projekti. Gunnarilla tai Matthew’lla ei kummallakaan ole enää pitkiä blondeja kutreja. 

Photo taken in Los Angeles on 04/27/15.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#12 Enuff Z’Nuff

Mikä: Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff on 1980-luvulla aloittaneista hiuslakkabändeistä se powerpopein, mutta bändi julkaisikin debyyttinsä vasta vuonna 1989. Sävellyksinä bändin biisit debyytin ja toisen albumin aikoihin kuulostavat siltä, että ne sopisivat ihan hyvin esteettisesti 1990-lukulaisten Matthew Sweetin tai Model Rocketsin levyille. Cheap Trickin ja The Beatlesin vaikutus kuuluu selvänä. Bändille levy-yhtiön päätös markkinoida orkesteria glam metalina power popin sijaan oli pettymys. Enuff Z’Nuff ja Strength ovat molemmat hyviä levyjä.

Mistä muistetaan: Naurettavasta, mitä ilmeisimmin levy-yhtiön suunnittelemasta imagosta, joka näkyy vahvana New Thingin videolla. Musiikin ja visuaalinen välinen epäsuhta ja jännite on upea.

Mitä sitten: Enuff Z’Nuff on julkaissut levyjä ja kiertänyt kaikki nämä vuodet, vaihtelevilla, vaihtelevissa määrin alkuperäisjäseniä sisältävillä kokoonpanoilla, tehnyt tositelevisiota VH1:lle ja julkaissut syystä tai toisesta uusia levyjä, vaikka ihmiset todennäköisesti käyvät keikoilla vanhojen biisien takia.

Mitä nyt: Lisää samaa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 45 %

#9 (jaettu) Tesla

Mikä: Ennen nimen nappaamista keksijä Nikola Teslalta City Kidd -nimellä toiminut amerikkalainen, ulosanniltaan perus-puudeleita aidompi hard rock -yhtye. Laulaja Jeff Keithin rouheasta äänestä ja yleisesti juurevasta ilmaisustaan huolimatta Tesla leimattiin yleisesti aikansa tukkarockareiden joukkoon. Toki 1980-luvulla aloittaneella yhtyeellä oli hiukset pörhöllään, mutta yhtye otti asiakseen julistaa levyjensä kansipapereissa, että ei käyttänyt ”koneita” albumin äänityksessä.

Mistä muistetaan: Yhtyeen juurevuus manifestoitui rehdisti tehdyllä Five Man Acoustical Jam -levyllä (1990), jolla se esitteli sittemmin hyvinkin suosituksi tulleen unplugged-formaatin: omaa materiaalia sähköittä ja välittömän tunnelmallisesti livenä esitettynä. Tuolla levyllä yhtye ripsauttelee vapautuneeseen sävyyn kahden ensimmäisen levynsä materiaalia, mutta coveroi myös CCR:ää, Grateful Deadia, The Rolling Stonesia, The Beatlesia ja Five Man Electrical Bandia. Useimmille Tesla lienee tuttu Last Action Hero -elokuvan soundtrackilta, jolla se esitti elokuvan nimikkokappaleen.

Mitä sitten: Neljännen levynsä (Bust a Nut, 1994) jälkeen kopla lopetti yhteisen taipaleensa. Vuosikymmenen lopun jäsenet lähinnä puuhastelivat pikkubändeissä.

Mitä nyt: Tesla palasi alkuperäsikokoonpanollaan kuvioihin 2000-luvun alussa, mutta aiemminkin huumeongelmista kärsinyt kitaristi Tommy Skeotch joutui jättämään aineidenkäyttönsä takia yhtyeen vuonna 2006. Toisella kierroksellaan Tesla on julkaissut useampiakin levyjä, mukaan lukien cover-kokoelman Real to Reel (2007) ja verevän liveluennan vuoden 1986 Mechanical Resonance -debyyttilevystään (Mechanical Resonance Live, 2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Warrant

Mikä: Parikymppisten kalifornialaiskollien perustama yhtye nousi Los Angelesin glam metal -piirien puheenaiheeksi vuonna 1989 Dirty Rotten Filthy Stinking Rich -debyytillään, jonka mehukkainta antia olivat voimaballadit: USA:n listakakkoseksi noussut Heaven ja sijalle 20 noussut Sometimes She Cries. Suosiota tuskin jarrutti myöskään se, että laulaja Jani Lane oli käytännössä 1980-lukuisen Playboy-bunnyn miespuolinen vastine. Kakkoslevy Cherry Pie (1990) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä), että sen nimikappale ja ensisingle oli levy-yhtiön mieliksi tehty umpiseksistinen plagiaatti Def Leppardin Pour Some Sugar On Mestä.

Mitä sitten: 1990-luvun edetessä Warrantin suosio laski samaa käyrää, kun grungen suosio nousi, mistä seurasi klassisesti potkut major-yhtiöltä, soolourat, tyylimuutokset (kyllä, myös Warrant soitti grungea 1990-luvulla) – ja ennen kaikkea ovienpaukkumiset. Vaikka Warrantin ”past members” -lista Wikipediassa käsittää kaikkiaan 23 soittajaa, yhtye ei ole missään välissä virallisesti hajonnut. Jani Lane lähti vetämään yhtyeestä useampaan otteeseen, mutta lopullisesti ja riitojen säestämänä vuonna 2004. Nykyään mukana olevista alkuperäisjäsenistä kitaristi Joey Allen ehti olla välissä 10 vuotta Microsoftilla töissä. Jani Lane kuoli alkoholimyrkytykseen 47-vuotiaana vuonna 2011.

Mistä muistetaan: Slovareista, Jani Lanen koiranpennunkatseesta, Jani Lanen ex-vaimosta Bobbi Brownista.

Mitä nyt: Warrant kiertää edelleen kokoonpanolla, jossa ovat mukana kaikki 1980-luvun lopun menestyskokoonpanon jäsenet Jani Lanea lukuun ottamatta. Laulajana on toiminut vuodesta 2008 Robert Mason. Yhtye julkaisi vuonna 2017 kymmenennen albuminsa Louder Harder Faster vanhojen hard rock-bändien pelastamiseen omistautuneen Frontiers Recordsin kautta. Levy on yhtyeen itsensä mielestä ”truly one of our best records to date”.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (soittaa siellä tänä vuonna!)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5 (KAIKKI ELOSSA OLEVAT)

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Loverboy

Mikä: Tarinan mukaan perustaja Paul Deanin unesta nimensä saanut, vuonna 1979 perustettu kanadalainen rock-bändi, joka julkaisi eponyymin debyyttinsä vuonna 1980. Loverboy on hieno sekoitus areenahakuista hard rockia, AOR:ää ja uuden aallon synasoundeja. Levy myi miljoonia, kuten samalta pohjalta tehdyt Get Lucky (1981) ja Keep It Up (1983). Vuonna 1985 julkaistu Lovin’ Every Minute of It oli paljon heikompi levy ja viimeinen megahitti bändille. Bändi hajosi vuonna 1988 parin huonosti myyneen turauksen jälkeen. Loverboy kiersi huippuvuosinaan Pohjois-Amerikan megalatoja Cheap Trickin, ZZ Topin, Def Leppardin ja Journeyn kaltaisten bändien kanssa.

Mistä muistetaan: 1980-luvun videohiteistä Hot Girls In Love, Queen of the Broken Hearts, Lovin’ Every Minute of It ja This Could Be the Night. Bändi teki myös Yhdysvaltain vuoden 1984 olympiajoukkueen teemabiisin Nothing’s Gonna Stop You Now, jota ei löydy yhdeltäkään bändin albumilta tai kokoelmalta.

Mitä sitten: Loverboy palasi yhteen jo 1990-luvulla ja on siitä lähtien soittanut keikkoja sekä julkaissut lähes Scorpions-sfäärejä hätyyttelevän määrän kokoelmia vanhasta tuotannostaan. Vuonna 2007 Loverboy julkaisi ensimmäisen uuden levynsä sitten vuoden 1987 Wildsiden. Sitä on seurannut kaksi muuta uutta ”rieskaa” vuosina 2012 ja 2014.

Mitä nyt: Loverboy kerää eläkerahastoonsa rahaa samalla tavalla kuin muutkin oman genrensä suuruudet 1980-luvulta: soittamalla nostalgiaan keskittyvillä kiertueilla ja festareilla ja tekemällä yhteistyötä eilisen suuruuksiin keskittyvien levy-yhtiöiden kanssa. Hard rockin saralla Frontiers Records on suosittu valinta levy-yhtiöksi ja jokainen vetyperoksidia ja äänensärkijöitä yhdistellyt bändi saattoi soittaa vuoden 2017 Rockingham-festivaaleilla. Bändi on selvästi b-sarjaa eikä operoi yhtä rahakkaalla nostalgian tasolla kuin aiemmin mainitut, vanhat kiertuekumppanit.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#7 (jaettu) Stryper

Mikä: Roxx Regime -nimisenä vuonna 1983 perustettu, uudella nimellään avoimesti kristillistä sanomaa julistava amerikkalainen hard rock -yhtye, jonka ytimenä ovat Sweet-veljekset Matthew (laulu, kitara) ja Robert (rummut) sekä soolokitaristi Oz Fox. Foxia ennen Roxx Regimessä kitaraa soittivat mm. C.C DeVille (Poison) ja Doug Aldritch (mm. Dio ja Whitesnake).

Mistä muistetaan: Ikonisesta logostaan, jonka väritys jatkui keltamustaraidallisissa ampiais-spandexeissa. Yhtyeen muistetaan myös heitelleen Raamattuja yleisöön keikoillaan. Rumpali Robert Sweetin tapa soittaa aina sivuttain yleisöön nähden on myös jonkinlainen erikoisuus – mies haluaa rumpalin sijaan itseään tituleerattavan ”visuaaliseksi ajanpitäjäksi”.

Stryperin ansioiksi voidaan lukea – söpöläis-lookin lisäksi – erinomaisen runsaat ja tarttuvat melodiat sekä jykevät riffit sekä uljaat kitarasoolot. Yhtyeen levyillä on aina todella juustoisia slovareita ja varsin pontevasti runttaavia metallibiisejä. Suurimmalta osin bändi velloo näiden välimaastossa veivaten tanakkaa ja melodisesti räväkkää, mutta hyvin melodista kevytheavya.

Bändin kirkasotsainen kristillisyys on ilahduttavan hohdokasta, vaikkase  todellakin iskee kasvoille jokaisessa kappaleessa. Ison kirjan namedroppaus on peruskuvio: rockaamisen ilo paljastuu Makes Me Wanna Sing -kappaleen kertsissä Jeesuksen ansioksi. Myös perinteisesti ”sinulle” kohdennetut äärimmäisen siirappiset hiturit – joista yhtye todellakin tunnetaan – on kohdistettu korkeammille voimille, vaikka pöyhötukkainen bändärinaaras voisikin tulkita sanat tyystin toisin.

Stryper julkaisi viisi varsin oivallista levyä ennen kuin hajosi grunge-aikojen äärellä julkaisemansa maallisemman ja keltamustaraidattoman Against the Law -levyn (1990) jälkeen vuonna 1992. Kahdella viimeisellä levyllä basisti Tim Gaines ei soittanut, vaikka yhtyeessä vielä olikin.

Mitä sitten: Stryperin loputtua Matthew Sweet julkaisi muutamia soololevyjä ja työskenteli appiukkonsa karpalonkasvastus- ja maatilamatkailuyrityksessä Maple Parkissa. Vuosina 2007–2011 hän myös lauloi AOR-yhtye Bostonissa.

Mitä nyt: Stryper kokosi alkuperäiset rivinsä 2000-luvun taitteessa ja julkaisi livelevyn 7 Weeks: Live in America (2003). Murder by Pride -levystä (2009) lähtien yhtye on julkaissut uutta ja vanhaa materiaalia ahkerasti. Stryper on myös mennyt musiikillisesti alati napakampaan suuntaan ja kuulostaa keväällä 2018 julkaistun God Damn Evil -levyn avaavalla Take It to The Cross -biisillä aivan Judas Priestiltä. Tim Gaines potkittiin bändistä 2017. Tämän sotkun selvittelyn aikana Matthew Sweet tekaisi levyllisen hard rockia Dokken- ja Lynch Mob -mies George Lynchin kanssa 2017 nimellä Sweet & Lynch.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 50 %

#7 (jaettu)BulletBoys

Mikä: Kalifornian vara-Van Halen, jonka hedonistisesti pumppaavat ensilevyt ovat esimerkillistä bilerockia. Rattissa ja King Cobrassa kannuksensa ansainneen laulaja-kitaristi Marq Torienin luotsaama kopla jauhaa edelleen, vaikka pitikin 1990-luvulla sapattia parin heikommin menestyneen levyn (Za-Za, 1993 ja Acid Monkey, 1995) jälkeen.

Mistä muistetaan: Marq Torien meni hyvästä David Lee Roth -koulukunnan rock-kukosta kultaisine kutreineen ja liehakoivine asenteineen. BulletBoysia tuskin muuten muistetaan juuri muusta kuin parin ensilevynsä hyvästä hard rock -boogiesta ja railakkaasta meiningistä. Parilla ensimmäisellä levyllään (Bulletboys, 1988 ja Freakshow, 1990) yhtye kuitenkin sanoi oleellisimman sanottavansa julistaen vankasti groovaavan ja jykevästi riffittelevän, hedonismilta käryävän hard rockin ilosanomaa. Kummallakin levyllä yhtye älysi ottaa vipua touhuunsa cover-kappaleista: debyyttiä buustasi oivasti tulkittu Tom Waits -laina Hang on St. Christopher ja Freakshow’ta O’Jaysin For the Love of Money. Omista biiseistä Smooth Up In Ya lienee tunnetuin.

Mitä sitten: Za-Za-albumin jälkeen kaikki paitsi Torien jättivät yhtyeen, mutta bändi ei biografiansa mukaan missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut vaan jatkoi kiertämistä ja levyttämistä – tosin ilmeisen pienimuotoisesti. Wikipedian mittavassa jäsenlistauksessa on vuoden 1993 kokoonpanossa kuriositeettina myös huilisti. Vuodet 2007–2008 Kix McRae -niminen hahmo soitti keytaria, kitaran lailla kaulassa roikoteltavaa kosketinsoitinta.

Mitä nyt: Ryhmä palasi ”supertähtikokoonpanoonsa” (eli osittaiseen alkuperäiskokoonpanoon) jo 1990-luvun lopulla. Mukana hääräsivät Guns N’ Roses-kytkyiset Steven Adler ja DJ Ashba. Paluunsa jälkeen yhtye on pysytellyt aktiivisena lukemattomista miehistönvaihdoksista huolimatta (tai niiden ansiosta). Yhtye myös yritti elvyttää uransa alkuaikojen menestysreseptiä levyttämällä liudan cover-ralleja Rocked & Ripped -levylle (2011) tulkiten mm. Bon Jovia, Mötley Crüeta ja Acceptia. BulletBoys julkaisi yhdeksännen albuminsa From Out of the Skiesin keväällä 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen elvytysprosentti: 50 %

#6 Night Ranger

Mikä: San Franciscossa vuonna 1979 perustettu yhtye, jonka kosketinvetoisen stadionrock-soundin, harmonisten hittikertosäkeiden ja virtuoosimaisten kitarasoolojen yhdistelmä myi 1980-luvulla miljoonia levyjä ja täytti areenoita USA:ssa. Vuonna 1982 Ranger – joka pian nimettiin uudelleen Night Rangeriksi – julkaisi debyyttialbuminsa Dawn Patrol, joka rysäytti yhtyeen nopeasti rock-asemien suosikiksi. Bändin ensimmäisillä, miljoonamyynteihin yltäneillä albumeilla (Dawn Patrol, Midnight Madness, Seven Wishes) oli yhteensä kahdeksan Hot 100 -listalle noussutta singleä, joista tunnetumpia ovat ”Broadway-henkisiksikin” kutsutut voimaballadit Sentimental Street ja Sister Christian. Solistin tehtävät jakoi naapurinpojan näköinen basisti Jack Blades ja, öhöm, Will Ferrellin näköinen rumpali Kelly Keagy, joka laulaa yhtyeen AOR-henkisimmät palat, kuten epävirallisen tunnuslaulun Sister Christianin. Erilaisten sisäisten skismojen sekä suosion laskun lannistamana Night Ranger ripusti soittopelinsä narikkaan 1989.

Mitä sitten: Jack Blades perusti Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen ”kepittäjän” Tommy Shaw’n kanssa menestyksekkään superbändi Damn Yankeesin. Night Rangerin nimi nousi kuitenkin parrasvaloihin vain kaksi vuotta alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen, kun 1991 Kelly Keagy ja Brad Gillis palkkasivat laulajaksi Three Dog Night -miehen Gary Moonin. Tämä kokoonpano sinnitteli vuoteen 1996 asti, kunnes Night Ranger kokosi alkuperäisen miehistönsä jälleen kasaan.

Mistä muistetaan: Sister Christianista (sekä kappaleen soimisesta Boogie Nights -elokuvan kuumottavassa huumediilauskohdassa), lukemattomista 1980-luvun elokuvien soundtrackien vähemmän suosituista biiseistä, kitaralehtien kansissa poseeraavista Brad Gillisista ja Jeff Watsonista, pommikoneista levynkansissa ja videoissa.

Mitä nyt: Night Ranger on julkaissut vuoden 1997 paluunsa jälkeen kuusi studioalbumia, joista viimeisin Don’t Let Up ilmestyi 2017. Livealbumeja on samassa ajassa kertynyt vyön alle vaikuttavat kahdeksan kappaletta. Tällä hetkellä yhtyeessä on kolme alkuperäisjäsentä (Kelly Keagy, Jack Blades, Brad Gillis). Jeff Watson sai kenkää vuonna 2007 ja kosketinsoittaja Alan Fitzgerald lähti lopullisesti vuonna 2003.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2012)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 56 %

#5 TNT

Mikä: Norjalainen, Ronni Le Tekrøn luotsaama bändi, jonka laulajina on eponyymin, norjaksi lauletun debyytin (1982) jälkeen aina ollut ei-norjalaisia. Uran ensimmäisen vaiheen loppuun saakka bändin laulajana toimi amerikkalainen Tony Harnell. TNT:n suurieleistä, kovaa ja korkealta laulettua hard rockia on kuvailtu ”Def Leppardiksi spiidissä”.

Mistä muistetaan: Bändin alkuaikojen videohittejä olivat Seven Seas (1984) ja 10 000 Lovers (In One) (1986), joiden turvin yhtyeestä tuli varsin suosittu kansainvälisestikin. Harnellin neljän oktaavin ääniala ei varmasti jäänyt huomaamatta keneltäkään.

Mitä sitten: Rumpali Dieel Dahl erosi yhtyeestä menestyksekkään kolmoslevyn Tell No Talesin jälkeen, ja Intuition-albumin (1989) jälkimainingeissa tämän seuraaja Kenneth Odiin poistui kuvioista. TNT kuitenkin allekirjoitti muhkean levydiilin suurtekoja odottaneen Atlantic Recordin kanssa ja julkaisi vähälle huomiolle jääneen Realized Fantasiesin ja livelevy Three Nights In Tokyon vuonna 1992 ennen kuin laittoi pillit pussiin. Taukoa kesti muutaman vuoden, ja bändi aktivoitui Le Tekrøn ja Harnellin ydinryhmällä 1996. Myös Dahl liittyi uudelleen yhtyeeseen 2000. Harnell jätti bändin 2006, jolloin hänen paikalleen tuli englantilaisen Shy-yhtyeen Tony Mills. Harnell palasi laulajaksi 2013. Tällä välin yhtye julkaisi seitsemän studioalbumia.

Mitä nyt: Vuonna 2017 TNT:n laulajaksi päätyi espanjalainen Baol Bardot Bulsara. TNT:n kolmastoista albumi XIII julkaistaan kesäkuussa 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 60 %

#4 Vixen

Mikä: Minnesotalainen Jan Kuehnemund perusti Vixenin esiasteen jo 12 vuoden herkässä iässä vuonna 1973. Kuitenkin vasta 1980-luvun  ”klassisen” kokoonpanonsa myötä siitä tuli ensimmäinen suursuosioon noussut naismuusikoista koostunut hard rock -bändi. Toki 1970-luvun jälkipuoliskolla pioneeri The Runaways niitti kulttimainetta ja brittibändi Girlschool oli noussut pinnalle kotimaassaan muutaman vuoden myöhemmin. Vuonna 1985 Los Angelesiin muuttaneen Vixenin nimetön debyyttilevy ilmestyi glam-metallin viimeisenä tulikuumana vuonna 1988 ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 41. Yhtye näytti vähintään yhtä glamoröösiltä kuin mieskollegansa, ja kappaleet olivat ammattilaistekoa. Albumin ensisinglen Edge of a Broken Heartin kirjoittivat hittiartisti Richard Marx (joka oli myös albumin apulaistuottaja) sekä uuden aallon bändin The Tubesin Fee Waybill. Tartttuva ensihitti nousi sijalle 26. ja sitä seurannut Cryin’ sijalle 22. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt, sävellyksien puolesta omavaraisempi Rev It Up ei menestynyt yhtä hyvin (vaikka siltäkin louhittiin kaksi Hot 100 -hittiä), ja EMI tiputti Vixenin listoiltaan. Vuonna 1991 yhtye hajosi – saisimmeko fanfaarit – musiikillisiin erimielisyyksiin.

Mistä muistetaan: Teini-ikäisten poikien päiväunista, Edge of a Broken Heartista, esiintymisestä omana itsenään upeassa Decline of the Western Civilization II – The Metal Years -dokumenttielokuvassa (1988), esiintymisestä Diaper Rash -nimellä Hardbodies-elokuvassa (1985), ”naarasketuiksi” kutsumisesta.

Mitä sitten: Vuonna 1997 Vixen teki reunionin rumpali Roxy Petruccin ja laulaja Janet Gardnerin sekä kahden uuden tyypin kanssa, julkaisten jopa albumin – mutta ilman perustajajäsen Jan Kuehnemundia. Seuraava paluu tapahtui Kuehnemundin kanssa, mutta loppui riitoihin jo kesken ensimmäisen kiertueen, jolloin Kuehnemund muina naisina palkkasi uudet soittajat alkuperäisten tilalle. Vuonna 2004 Vixen esiintyi tunnetuimmalla jengillään VH1-kanavan ohjelmassa Bands Reunited, muttei kuitenkaan palannut ”oikeasti” yhteen – Petrucci, Gardner ja basisti Share Pedersen perustivat JanetShareRoxyGina-bändin laulaja Britt Lightningin kanssa ja Kuehnemund jatkoi uuden Vixen-kokoonpanonsa kanssa. Vuonna 2011 Kuehnemund oli viimein valmis comebackiin, mutta vain päiviä ennen asian julkistusta hänen todettiin sairastavan syöpää. Kuehnemund kuoli 51-vuotiaana vuonna 2013.

Mitä nyt: Perustajajäsenen kuoltua muut Vixen-jäsenet ilmoittivat JanetShareRoxyGina-yhtyeensä vaihtavan nimekseen Vixenin, ”Kuehnemundin muistoa kunnioittaakseen”. Tänä kesänä Vixen esiintyy muun muassa Nummirockissa Suomessa.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KAHDESTI (2005 ja tänä vuonna)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 68 %

#3 April Wine

Mikä: Onko Kanada divaritason hard rockille mitä Brasilia jalkapallolle? Ehkä. April Wine perustettiin vuonna 1971 ja se löysi tiensä platinakantaan vuonna 1975 levyllä Stand Back. Tätä loistavaa levyä seurasi vuosikausia surkeaa rokkaamisen yritystä, kunnes vuonna 1980 bändi julkaisi Harder… Fasterin ja seuraavana vuonna Nature of the Beastin. Molemmat levyt ovat lajinsa klassikoita.

Mistä muistetaan: Juuri kukaan ei muista bändiä. Levyihin törmää kuitenkin suomalaisilla kirppareilla, ja kolme yllä mainittua kannattaa ostaa.

Mitä sitten: April Wine meni tauolle 1980-luvun lopulla. Primus motor Myles Goodwin julkaisi soololevyn, mutta bändi aktivoitui taas 1990-luvulla ja on julkaissut tasaisen huonoja levyjä kaikki nämä vuodet. Saldo on parinkymmenen tienoilla.

Mitä nyt: April Wine kiertää säännöllisesti Kanadassa ja soittaa festivaaleilla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Emme ole varmoja onko bändi soittanut Rockinghamissa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 70 %

#1 (jaettu) Quiet Riot

Mikä: Yksi 1980-luvun isoimmista glam metal -bändeistä perustettiin jo vuonna 1973 Los Angelesissa –vuosikymmen ennen buumin varsinaista alkua. Yhtyeen perustajiin kuului vain 25-vuotiaana menehtynyt kitaristilegenda, parhaiten Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Randy Rhoads, joka teki Quiet Riotin riveissä kaksi nimetöntä albumia vuosina 1977 ja 1979 – kumpikin niistä ainoastaan Japanissa julkaistuja ja siksi äärimmäisen harvinaisia sekä ilmeisen kehnoja ”lättyjä”. Rhoads lähti kuitenkin Quiet Riotista Osbournen bändiin ja aika pian tuonpuoleiseen. Vuonna 1982 Quiet Riot löysi uuden kokoonpanon: laulaja Kevin DuBrow, Rhoadsin entinen Ozzy-bändikaveri, basisti Rudy Sarzo, rumpali Frankie Banali ja kitaristi Carlos Cavazo. Läpimurto tuli viimein: major-debyytti Metal Health (1983) nousi kaikkien aikojen ensimmäisenä heavylevynä Billboardin albumilistan kärkisijalle ja albumin ensisingle, Slade-coveri Cum on Feel the Noize kiipesi Hot 100 -listan sijalle viisi. Suosio lähti kuitenkin laskuun jo pahaenteisesti nimetyllä Condition Critical -seuraajalla (1984) – siitäkin huolimatta, että myös tällä levyllä yritettiin saada hitti Slade-biisillä (Mama Weer All Crazy Now) ratsastaen. Haastettuaan riitaa suunnilleen koko Hollywoodin glam rock -skenen kanssa Quiet Riotin ainoa alkuperäisjäsen DuBrow sai kenkää omasta bändistään vuonna 1987.

Mitä sitten: Vuonna 1988 Quiet Riot teki jämämies Paul Shortinon kanssa Led Zeppeliniä blatantisti apinoivan pop-heavy-albumin (tuollainen oli suurta muotia siihen aikaan!), kunnes Kevin DuBrow keskeytti moisen pelleilyn voitettuaan oikeuden bändin nimen käyttöön. Hän kokosi uuden Quiet Riot -nimisen bändin ja alkoi tehdä albumia nimeltä Terrified. Se ilmestyi lopulta vuonna 1993, jolloin mukaan oli saatu kultakauden soittajat Cavazo ja Banali. Kokoonpano pysytteli (jotakuinkin) kasassa vuodet 1993–2007, julkaisten viisi albumia, jotka kiinnostivat todennäköisesti mm. kiviä. Bändin taru loppui kuitenkin traagisesti, kun Kevin DuBrow kuoli vuonna 2007 kokaiinin yliannostukseen kotonaan Las Vegasissa. Frankie Banali ilmoitti, että yhtye ei tule enää palaamaan.

Mitä nyt: No eipä vissiin juu. Vuonna 2010 Quiet Riot palasi lavoille kokoonpanolla, jossa ei ollut Banalin lisäksi juuri ketään mistään yhteydestä tunnettua ihmistä ja jossa on ovi laulanut kuin Persujen eduskuntaryhmässä aikoinaan. Quiet Riotissa on ”viihtynyt” mm. viisi eri laulajaa kuluvan vuosikymmenen aikana.

Mistä muistetaan: Kevin DuBrow’n egosta, raidallisista spandex-housuista, Slade-covereista, kykenemättömyydestä nimetä albumeja järkevästi (bändi on julkaissut mm. levyt nimeltä Quiet Riot, Quiet Riot II, QR III, QR sekä Quiet Riot 10).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2007)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (yksi albumi)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 %

#1 (jaettu) Great White

Mikä: Vuonna 1981 tähän nimeen päätynyt tunkkainen ja turpea hardrock-bändi, jonka ytimen muodostivat kitaristi Mark Kendall ja laulaja Jack Russell. Vuonna 1987 bändi julkaisi ensimmäisen hittilevynsä Once Bitten… ja sitä seurasi vuonna 1989 …Twice Shy. 1980- ja 1990-lukujen vaihde Headbanger’s Balleineen ja heavy-lehtineen oli Great Whiten kulta-aikaa, mutta kuten niin moni muukin aikansa hiuspehko-rockari, Great Whitekin koki nöyryyttävän alamäen 1990-luvun aikana. Orkesteri sinnitteli vuoteen 2000.

Mistä muistetaan: 1980-luvun lopun MTV:lle kiusallisen ihottuman lailla pesiintyneestä Ian Hunter -coverista Once Bitten Twice Shy.

Mitä sitten: Uudella vuosituhannella Great White on saanut huomiota lähinnä vuoden 2003 Rhode Islandin traagisen yökerhotulipalon takia. Tulipalossa kuoli 100 ihmistä, mukaan lukien bändin kitaristi Ty Longley. Sittemmin Great White on viettänyt aikaa lakituvassa ja päätynyt jatkamaan elämää kahtena eri versiona (Great White ja Jack Russell’s Great White) lisenssointisopimuksen seurauksena. Seuraavaksi ehkä franchising-liiketoimintaan?

Mitä nyt: Great White on julkaissut 2000-luvulla neljä levyä. Jack Russell’s Great White julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2017. Molemmat versiot konsertoivat, tekevät kulta-aikojen biiseistään akustisia versioita tai rahastavat jollain muulla tavalla ja kiertävät festareita, joiden pääesiintyjä on esimerkiksi Mick Jones (of Foreigner). Wikipediassa on erillinen List of Great White Members -sivu!

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana:1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 % (laskelmaan käytettiin Jack Russell’s Great Whitea, koska hän on on alkuperäinen laulaja)

Matt McJunkins. James Iha. Billy Howerdel. Maynard James Keenan. Jeff Friedl.

Vaivaisen 14 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyvä Eat the Elephant on ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus.

Eat the Elephant on hämmästyttävän erilainen aiempiin A Perfect Circle -albumeihin verrattuna – ainakin pintaraapaisulta. Se on piano- ja lauluvetoinen; rumputyö on yksinkertaista ja elektronista otettakin tuntuu olevan paljon. Vaan tämä kaikki on enemmän tai vähemmän silmänlumetta, mitä ehkä voi tulkita kaksijakoisen kansikuvankin kautta.

Eat the Elephant vaikuttaa vahvasti studiotuotokselta ja on tässä mielessä varsin erilainen etenkin tiukasti alt-rockaavaan Mer De Noms -debyyttiin (2000) verraten. Sen jälkeen yhtye kyllä puhalsi ilmaisuunsa utua ja hämyä, mutta projektin keskeishahmon Billy Howerdelin kitara on silti aina ollut musiikillisesti keskiössä, olkoonkin että huomion vie Tool-laulaja Maynard Keenan.

APC ei suinkaan ole Keenanin taiteellista eklektisyyttä lävistävä sooloprojekti, vaikka Eat the Elephantia kuunnellessa voisi jopa niin arvella. Kappaleet tuntuvat suurelta osin säestävän laulua ja rakentuvan suullisen ilmaisun eri sävyjen tukena. Keenanin taidokas laulu on kieltämättä kantava elementti koko albumilla, ja mies pääseekin esittelemään koko repertuaariaan.

Painotus on harmonioin höystetyssä melodisessa tulkinnassa. Ärjyntää ja todella pehmeää herkistelyä onneksi on kontrastina. Laulu on erinomaista, mutta eikä ihan joka kohdassa voi välttyä keinotekoisuuden tunteelta laulua kuunnellessa.

Levyn dynaaminen kaari on osaltaan syypää hiukan hankalaan sisäistymiseen. Albumi alkaa ja loppuu Portisheadin mieleen tuovilla, triphopmaisin ottein raukeasti etenevillä kappaleilla. Tästä tulee samankaltainen mielikuva kuin kakkoslevystä Thirteenth Step (2003), jonka pitkät liplattelut valuttavat albumin ylle pitkän piimän verhon. Mutta, kuten Thirteenth Step, myös Eat the Elephant paljastuu sinnikkäällä kuuntelulla erinomaiseksi levyksi.

Tyylillisesti Eat the Elephant on varsin moniulotteinen, vaikkakin hiottu ja tarttuvanakin sopivan haastava vaihtoehtorockin keskilinja on selkeä. Metallisinta antia edustavat rivakka The Doomed ja jyrisevä Talk Talk. Nämäkään kappaleet eivät ole millään muotoa yksiulotteisia hevivetoja, vaan esimerkiksi The Doomed saa lisäpontta jylhistä vaskista ja hyvinkin seesteisistä, kellopelein helkkyvistä osioista.

Useammassakin kappaleessa on puolestaan dramaattista Depeche Mode -otetta, ja esimerkiksi The Contrarian kelpaisi hiukan kevyemmin kitaroin ihan täydestä Exciter-ajan Deppari-materiaalista. Osaltaan tämä mielleyhtymä tietenkin kytkeytyy levyn konemaisiksi prosessoituihin rumpusoundeihin sekä vahvoihin ja melankolisen suurieleisiin melodioihin.

Albumin kappaleista on kuitenkin hankala tehdä selkeää jaottelua, sillä biiseihin kuuluu oleellisesti äärimmäisen voimakas dynamiikka osien välillä. Tämä aaltoilu ja jaksottaisuus tuo alkuunsa erittäin hajanaisen kuvan kokonaisuudesta, mutta syvempi tarkastelu paljastaa taustalla olevan upean vision. Melodioiltaan ja tunnelmiltaan albumi on pääosin tummasävyinen: surumielinen ja äkäinen. Kokonaisuutta valottavat eteerisin sävelin kulkeva, helpohko pophelmi Disillusioned, kuulas Feathers ja duurivoittoisuudessaan hämmentävän positiivissävyinen So Long, and Thanks for all the Fish.

84 Eat the Elephant paljastuu loistavaksi albumiksi, joka itsetietoisesti vähät välittää kertakäyttöisestä biisikulttuurista. Se on albumi, ja nimenomaan ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus. Vielä viiden kuuntelukerran jälkeen levy vaikutti olevan vain helvetillisen tylsää haahuilua, pimputtelua ja tekotaiteellista hoilottelua, mutta toistuva keskittynyt kuuntelu paljastaa, kuinka väärässä voikaan olla.

Mitäs sanotte, jos näiden jälkeen siirtyisimme meille kaivelemaan b-puolia?

Torstain ilahdutukseksi tarjolla on lista oivallisista cover-kappaleista. Täten tarjolle saa 20 esittäjän sijasta tavallaan ainakin 40 artistia, Nine Inch Nailsista Ram Jamiin, Metersistä Kinksiin, Celtic Frostista Pink Floydiin ja Duran Duranista Hawkwindiin. Ja niin edespäin. Kaksi yhden hinalla!

Cover-kappaleiden kautta originaaleja kuunnellen on löytynyt aikojen saatossa paljon mahtavia artisteja musiikkimaun laajentuessa. Lainabiisien suosio on tätä nykyä suuri, eikä ole harvinaista, että bändit tekevät kokonaisia cover-levyjä suorastaan laumoittain. Aikaisemmin tätä lainaherkkua sullottiin lähinnä sinkkujen b-puolille, ja sieltä ne todelliset helmet pitäisi kaivaa nytkin. Fyysisen levyhyllyn avulla lista olisi monipuolisempi, koska kaikkia näitä entusiastin keräilyharvinaisuuksia ei Spotifyssa ole. Onneksi.

Tuttuja vieraita

1. Primus – Tippi Toes
2. Van Halen – You Really Got Me
3. Rage Against The Machine – Renegades Of Funk
4. Napalm Death – Incinerator
5. Monster Magnet – The Right Stuff
6. Oasis – I Am The Walrus
7. Red Hot Chili Peppers – Higher Ground
8. Prong – Get A Grip (On Yourself)
9. Sepultura – Orgasmatron
10. Stone – Friends
11. Deftones – The Chauffeur
12. Voivod – Astronomy Domine
13. A Perfect Circle – Imagine
14. Slayer – Abolish Government/Superficial Love
15. Obituary – Circle Of The Tyrants
16. Faith No More – Easy
17. Metallica – The Wait
18. Nirvana – Where Did You Sleep Last Night
19. Melvins – Black Betty
20. Johnny Cash – Hurt

Kuuntele soittolista tästä.

Spinal Tap hurmoksellisessa kolmen kitaran hyökkäyksessä – demonipääkallon valvovien silmien alla.

Raskaan rockin ja huumorin suhde on ongelmallinen. Huumori on hevissä samaan aikaan sisäänrakennettua ja samalla tiukasti välteltyä. Vaikka liki kaikissa heavybändeissä kuitenkin on sekä hauskuutta musikanttien persoonissa sekä jossakin määrin myös ilmaisussa, harva yhtye tekee muutamaa irtoraitaa enempää hauskaa musiikkia. Siis sellaista, jonka on tarkoituskin saada kuulija nauramaan.

Hassutteluhevin alalla on silti ollut jonkin verran yrittäjiä, joista jotkin ovat jopa menestyneet. Tietyllä tavalla ne toki tekevät itsensä jo lähtökohtaisesti tarpeettomiksi parodioidessaan jo äärimmäisyyksiin itsensä parodioinutta ilmiötä – esimerkiksi Manowar on läpeensä huvittava ilmiö, mutta se ei silti ole tarkoituksellisesti huumoribändi. Naurettava ehkä, mutta ei sen taiteellisena intentiona ole naurattaa. Alan vaikeutta kuvastaa hyvin se, että huumoriheavya soittaneet yhtyeet saivat riemukkainta jälkeä aikaan debyytillään, ja osa yhtyeistä jopa tajusi sen eikä jatkanut uraansa pidemmälle. Ohessa keskitytäänkin huumoribändien debyyttituotantoon.

Millä kriteereillä huumoriheavyksi sitten voi lokeroida? Tavallisesti sanoitukset paljastavat meiningin, mutta lisäksi on hämmentävää nimeämispolitiikkaa, ylilyöviä artistihahmoja, hupaisia levynkansia, performansseja, omituisia videoita ja ties mitä. Oleellisesti touhuun liittyvä musiikillinen hassuttelu manifestoituu tyylillisen kikkailun muodossa (ylilyhyitä biisejä, hämmentäviä tyylivalintoja, pastisseja), ylisoittamisena, alisuoriutumisena tai hassunkurisina sirkusteluääninä. Siis, kuten huumorissa yleensä, hassussa hevissäkin on yleisesti ottaen pelleilyä jossakin muodossa, tarkoituksena saada kuulija nauramaan.

Allaolevista yhtyeistä kolme ensimmäistä on selkeästi osastoa koomikot muusikoina tai muusikot koomikoina. Kahden viimeisen kohdalla muusikot ovat asialla hauskoina muusikoina. Näiden yhtyeiden hauskuutta on kenties hankalampi hahmottaa, jos niitä lähestyy genren ulkopuolelta.

Mutta miksi mukana eivät ole Cannabis Corpse, Gwar, Green Jellÿ, Pigmy Love Circus tai kotimaiset Roctum, FM 2000, Itä-Saksa, Kumikameli ja Hevinkelium? Tai Circle ja etenkin sen lukuisat oheisilmiöt? Entä Dragonforce tai Dog Fashion Disco? Tai Devin Townsend, ainakin hulvattoman Ziltoid the Omniscient -scifi-spektaakkelinsa tiimoilta? Sitä voi miettiä artikkelin kakkososaa odotellessa (hengityksen pidättämistä ei suositella), tai kertoa näistä itse kommenteissa.

#1 Spinal Tap

Spinal Tap on tunnetuin heavy-parodia. Se sai alkunsa tv-sketsistä jo vuonna 1979. Siitä ilmiö laajeni elokuvaksi ja muuntautui oikeaksi, keikkailevaksi bändiksi. Back from the Dead -levyn tiimoilta (2009) yhtye teki maailmankiertueen, joka kattoi muhkeat kaksi keikkaa, kumpikin Englannissa.

Amerikkalaisten näyttelijöiden muodostaman ”brittiläisen” bändin kylmäilmeisestä kohelluksesta on lohjennut monia klassikkovitsejä, kuten omituisessa puutarhanhoito-onnettomuudessa kuollut rumpali (kaikkiaan yhtyeen jo 1964 alkaneella fiktiivisellä ”uralla” oli ainakin 18 kuollutta rumpalihahmoa). Kenties parhaiten elämään jäänyt yksityiskohta on kitaravahvistimen volyymipotikka, jossa suurin äänenvoimakkuus on kymmenen sijasta vielä vähän kovemmalle menevä 11. Merkittävä osa bändin kommelluksista, kuten eksyminen matkalla takahuoneesta lavalle ja vääriin mittasuhteisiin tehdyt lava-rakennelmat, ovat poimintoja raskaan rockin todellisuudesta.

Koska kokonaisperformanssi sai alkunsa elokuvasta, jäsenillä on asiaankuuluvat taiteilijanimet Nigel Tufnel, David St. Hubbins ja Derek Smalls. Yhtyeen nimessä on klassinen heavy metal -umlaut, tosin ääkkös-pisteet ovat epätavallisesti vokaalin sijasta konsonantin eli n-kirjaimen päällä. Vastapainoksi i-kirjaimessa ei ole lainkaan pistettä.

This Is Spinal Spinal Tap -elokuvan musiikki (ja samanniminen soundtrack-levy, 1984) on kehyskertomuksen kautta saatu monipuolisemmaksi kuin elokuvan tapahtumahetkellä, jolloin yhtye on piinkova heavy rock -bändi. Deep Purplen, Saxonin ja vastaavien pastissista se laajenee musiikillisesti ”menneisyytensä” hippi-rockiin (Listen to the Flower People) ja kirkasotsaiseen Kinks-poppiin (Gimme Some Money). Myöhemmin myös ”taiteellisesti kunnianhimoinen” jazz livahtaa bändin repertuaariin (Jazz Odyssey I & II).

Soitannollisesti bändin debyyttilevy on kohtuullinen, ainakin julkaisuajankohtaansa nähden. Ja siihen, että näyttelijät itse opettelivat soittamaan instrumenttejaan projektia varten. Yhtye oli niin vakuuttava, että osa aikalaisyleisöstä ei musiikin perusteella edes tajunnut bändin olevan läppä.

Spinal Tapin sanoitukset ironisoivat raskaan rockin teemoja. Ne ulottuvat vaivoin havaittaviin kielikuviin verhotuista seksihommista (Sex Farm, Big Bottom) rockin ylistykseen (Heavy Duty) sekä tarustoaiheiseen fantasiaan (Stonehenge). Parhaisiin lyyrisiin oivalluksiin lukeutuu Big Bottomin nerokkaan ”how could I leave this behind” -säkeen lisäksi Tonight I’m Gonna Rock You Tonightin kakkossäe:

”You’re sweet but you’re just four feet
And you still got your baby teeth
You’re too young and I’m too well hung
But tonight I’m gonna rock ya (Tonight I’m gonna rock ya)
Yeah, tonight I’m gonna rock ya (Tonight I’m gonna rock ya)
Tonight!”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bad News

Bad News kuulostaa tismalleen samalta kuin näyttääkin: älykkäältä ja taidokkaalta

Bad News oli Spinal Tapin tapaan sketsistä laajentunut näyttelijäporukan (Comic Strip, The Young Ones) luomus. Comic Strip -sarjassa esiintyneestä Bad Newsistä tehtiin kenties maailman huonoin levyttävä bändi, jota tosin mainoksissa tituleerattiin maailman pahimmaksi (”the baddest rock and roll band in the world”). ”Bändin” ”jäsenet” olivat Vim Fuego, Den Dennis, Colin Grigson ja Spider Webb.

Bad Newsin ainoalla levyllä (Bad News, 1987) esiintyy tarkoituksellisen heikosti suoriutuvia muusikoita soittamassa järkyttävän yksinkertaisia kappaleita – ja yrittämässä räpeltää Bohemian Rhapsodya. Kuvaavaa onkin, että kappaleita enemmän levyssä riemastuttaa sen yksityiskohdilla silattu kansi (mm. reiteen teipattu kesäkurpitsa) ja biisien väliset ”sketsit” eli erinäiset studionahistelut ja suorastaan ällistyttävän ääliömäiset ja samalla nerokkaat keskustelut. Pitkä tovi esimerkiksi käytetään väittelyyn siitä, onko lehmä kotieläin.

Jotta Bad Newsin lyyrinen anti pääsisi koko loistoonsa, tässä Masturbike-kappaleen koko riemukas sanoitus:

”Fires of hell, doomsday bell
Prison cell, bloody hell
On my masturbike

See the cat, on the mat
See the cat, it has shat
Look out we’re going to hell

Eat my brain, go insane
Eat my brain, go insane Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaagh!

Ride the rat nightmare man
Ride the rat…pick up the fucking beat!
On my masturbike

(Vim: Fucking cunt) (Spider: What’s that?)

Fucking cunt fucking cunt
Spider is fucking cunt
Goodbye Radio 1!

Eat my brain eat my brain
Eat my brain eat my brain
Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaagh!

Hello Bill, chermobyl
I feel ill, hospitil
On my masturbike”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Steel Panther

Mitä muuta tarvitaan kuin bandanat, leopardihousut ja Kalifornian auringonlasku?

Sukkahousuheavy-show’ta vuosikaudet Hollywoodissa Metal Shop ja Metal Skool -nimillä vetänyt yhtye on glam rock -bändien (L.A. Guns, jne) ex-jäsenten uusi nousu tai ensimmäinen oikeasti menestynyt orkesteri. Sen turvin b-liigan kehäraakki-rockarit saivat mehustella menneillä kokemuksillaan nostamalla ne ironian varjolla toiseen potenssiin ja samalla pääsivät oikeasti menestyksen makuun. Täysin överiksi vedetty glam rock -hedonismi onkin yhtyeen keskeinen teema – ehkä aito flashback 1980-luvulta, ehkä ei.

Bändin häpeilemätön mutta taitava ryöstely puudeliheavyn suurten nimien riffi- ja melodiavarastoista toimii musiikillisesti mallikkaasti. Yhdistettynä härskeihin, törkeisiin ja hölmöihin, mutta luiskaotsaisuudessaankin nerokkaisiin sanoituksiin Steel Pantherin jykevä hård rock tuottaa suurta riemua edelleen (ainakin debyyttinsä). Sanoitukset suorastaan vilisevät genitaalialueiden käsittelyä mitä moninaisimmin toimenpitein, taajaan mainittua kokkelin nauttimista unohtamatta. Ja tyyppien toivottelua helvetin kuuseen, kauniisti sanottuna.

Debyyttilevy Feel the Steelin (2009) vaikutus on yhä sykähdyttävä. Lisäpisteitä ropisee musiikillisesti laadukkaasta tuotannosta ja vavisuttavan aidosti 1980-lukua toisintavista hahmoista. Muusikot ovat valinneet seuraavat nimet: Michael Starr, Stix Zadinia, Satchel ja Lexxi Foxxx.

Lyyrinen anti on myötähävettävässä rasvaisuudessaan silti parhaimmillaan loistavaa, etenkin yhdistettynä taidokkaasti tehtyyn pastissiheavyyn. Alla näyte herkän Community Property -slovarin kauniista sanomasta:

”I would give you the stars in the sky
But they’re too far away
If you were a hooker, you know
I’d be happy to pay
If suddenly you were a guy
I’d be suddenly gay

’Cause my heart belongs to you
My love is pure and true
My heart belongs to you
But my cock is community property

You’re the only girl that I like to screw
When I’m not on the road
When I come home, my dinner’s made
And the front lawn is mowed
I’ll kiss your mouth
Even after you swallow my load”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Lawnmower Deth

Lawnmower Deth ei tehnyt älykästä musiikkia, mikä näkyy myös päällepäin.

Brittiläinen death-thrash-punk-bändi, joka oli (tai on taas, bändi hilasi jäsenensä yhteen vuonna 2008) musiikillisesti ja teemoiltaan silkkaa hassuttelua, toveribändi Metal Duckin tavoin. Debyyttilevynsä Ooh Crikey… It’s the Lawnmower Deth (1990) alkaa kuvaavasti Delta Jengi -leffasta napatulla samplella: ”I think that this situation absolutely requires a really futile and stupid gesture be done on somebody’s part! We’re just the Guys to do it!”

Levy itsessään on kankeaa, mutta intomielisellä punk-asenteella höyryävää soittoa ja kamalaa laulua epämääräisen älämölön kera. Äkkiväärillä sovituksilla simppeleistä aineksista tehdyissä kappaleissa on myös musiikillista venkoilua, joskaan ei teknisesti järin taidokasta. Esimerkiksi Cobwoman of Deth Meets Mr. Smellymop -biisissä on perusmölyämisen lisäksi taitoihin nähden ylinopeudella soitettua grindcorea ja sitä ”herkullisesti” tasapainottava reggae-osio. Yhtye hyödynsi ilmaisussaan myös hassuja ääniä.

Krediittiä yhtyeelle annettakoon mahtavista taiteilijanimistä: Qualcast ”Koffee” Mutilator, Concord Face Ripper, Scitzophrenic Rotary Sprintmaster, Mightymo Destructimo ja Explodin’ Dr. Jaggers Flymo. Yhtye kunnostautuikin parhaiten juuri nimissä ja sanoituksissa: Biisit kuten Got No Legs? Don’t Come Crawling To Me, Can I Cultivate Your Groinal Garden ja Sumo Rabbit & His Inescapable Trap Of Doom ovat selkeästi suurta sanataidetta. Satan’s Trampoline -kappaleen elämän tarkoitusta mitä tyhjentävimmällä tavalla valottavat sanat puolestaan menevät seuraavasti:

”Big and fat and bouncy,
Rectangle on the floor,
You bounce and bouncer,
’Till you can’t take anymore,
You’ll bounce for ever, you try and look so mean,
You’ll wish you’d never been on Satan’s Trampoline.
How he’s gone and got you,
He’s got you and got you,
He’s got you where he wants,
Dressed in shorts and vest,
You look like a real ponce,
You’ll bounce for ever, you try and look so mean,
You’ll wish you’d never been on Satan’s Trampoline.
How many times can you bounce up and down on Satan’s big old Trampoline?
I do not know, but I’ll let you have a go on Satan’s big old trampoline”

Debyyttinsä jälkeen yhtye jatkoi uraansa vielä muutaman vuoden ajan, mutta yleisön kiinnostus niin heavya kuin huumorimusiikkiakin kohtaan latistui radikaalisti. 2000-luku kun on retrohevin kulta-aikaa myös ö-liigassa, myös Lawnomer Deth laittoi taas leikkurinsa kuntoon ja niittää nyt kenties suurinta yleisöä urallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Stormtroopers of Death

S.O.D. seuranaan vieraileva tähti Freddy Krueger (keskellä).

Anthraxin hardcore-pohjaisesta luppoaikaprojektista muodostui poliittisesti epäkorrekti ja kaikessa haistattelevuudessaan mahtava ilmiö. Yhtyeen debyyttilevy Speak English or Die (1985) on noussut kiistattomaan hardcore-thrashin klassikkoasemaan.

Anthrax-roudarin roolista mikin varteen ylennetyn Billy Milanon karjumat sanoitukset aiheuttivat bändin ympärillä syystäkin hämminkiä: sanoituksissa toivotetaan Lähi-itä vittuun, kehotetaan luusereita tappamaan itsensä, ja nimikappaleessa haistatellaan maahanmuuttajille kielitaidon puutteesta.

Oikealla suhtautumisella (tai hyvällä tahdolla) myötähävettävän punaniskaiset sanoitukset voi tulkita sysimustaksi huumoriksi, jonka on tarkoituskin säväyttää kuulijoita ja sohia konservatiivista muurahaispesää. Karjutaan levyllä myös kevyemmistä aiheista, kuten loppuneesta muromaidosta, osakuntajuhlista, kuukautiskiertoprinsessoista ja Freddy Kruegerista. Kaiken kruunaa Ballad of Jimi Hendrix: viiden sekunnin mittainen kappale, jonka sanat ovat vähintäänkin ytimekkäät: ”You’re dead”. Bändi teki myöhemmin vastaavat kunnianosoitukset ainakin Kurt Cobainille ja Michael Hutchencelle.

Milk-kappaleessa raivoisan piiskauksen ryydittämä syvä sanallinen sanoma kuvaa nuoren miehen kärsimyksiä perinpohjaisesti:

”I woke up, can’t wait to eat
Got my cereal, boy was I beat
Opened the fridge, and to my dismay
There was no milk, my mother will pay

I want some milk, my coffee grows cold
I want some milk, I should’ve been told

I wish I had some god damn milk
My Cheerios just ain’t the same
I wish I had some god damn milk
Too bad the milkman never came

I can’t go out to the store
I’ll just wait till my mother buys more
I’ll just have wheat thins and beer
If I get sick, the toilet is near”

Tiukasti soitettu hardcore-thrash-punk-rysäys on edelleen musiikillisesti valtava energiapiikki. Soitannollista hassuttelua levyllä edustavat lyhyet pyrähdykset, kuten Joan Baez -cover Diamonds and Rust (Extended Version), jonka kesto on muhkeat kaksi (2) sekuntia. Anti-Procrastination Songilla on mittaa nimensämukaiset sekuntia. Livenä yhtye onnistui soittamaan putkeen kuusi biisiä seitsemässä sekunnissa.

S.O.D. oli alkujaankin vain projekti, mutta jatkoi satunnaista keikkailua. Ristiriitaisena hahmona näyttäytyvä Milano perusti oman bändinsä M.O.D:n, joka ei ainakaan ensilevynsä jälkeen ollut kovin hassu. S.O.D. teki toisen pitkäsoiton, Iron Maidenin Number of the Beast -levyn kantta mukailevan Bigger than the Devilin vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla

Funk metalin luokkakuva typografisesti ja värien valinnalla aikakautta kunnioittaen.

Äkkiseltään kuvittelisi, että funk ja metalli olisivat miltei yhtä huonot palapelin osaset kuin valssi ja punk. 1960-luvun lopulla soulista kehittynyt musta rytmimusiikki funk – jonka nimihän juontuu hikisestä sekstailun tuoksusta – ja heavy metal kuitenkin löivät kipinää 1990-luvun taitteessa pieneksi ilmiöksi asti.

Jo varsinaista funk metal -ilmiötä aiemminkin funkia oli toki sulautettu heavyyn. Mother’s Finest ehätti jo 1970-luvulla yhdistelemään soinnissaan raskasrockin elementtejä todella funkyyn soittoon ja aikakauden muheviin funk-peleihin. Myös klassisemmin heavy rockiksi mielletty Deep Purple veti 1970-luvun lopulla raskasrockiaan varsin funkahtavaankin sävyyn. Samoja kaikuja oli rutkasti myös Led Zeppelinillä. Nämä yhtyeet tosin käyttivät myös perkussioita ja erityisesti urkuja.

1980-luvun lopulla alkoi ilmestyä yhtyeitä, jotka tekivät musiikkia nimenomaan sekoittamalla kappaleisiinsa funkia ja metallia. Lopputulos oli vähintäänkin vaihteleva, loistavasta kammottavaan.

Aikakauteen liittyi olennaisesti heavyn murros, ja funk metal osui tähän saumaan luontevasti. Hardcoren ja thrashin rajankäynnin kautta alkaneen cross over -menon matkassa metallin raja-aitoja kokeiltiin ja kaadettiin myös esimerkiksi koneellisen ilmaisun, skan, reggaen ja hiphopin suuntaan. Monilla funk metaliksi leimatuilla yhtyeillä on soinnissaan soulia, hc:tä, punkia ja rockia, jopa jazzia.

Eikä niiden yhteisten luonteenpiirteiden erot kaikilta osin erityisen suuria olleet: funk ja metalli ovat soittopainotteista musiikkia. Kummassakin on tanakka rytmi ja epämääräisiä karjahduksia ja ölinöitä vilisevä laulu. Riffejä leivotaan molemmissa, ja niiden jankkaamista jatketaan paikoin hyvinkin pitkään.

Eroina on funkin yleisesti maltillinen tempo verrattuna metallin usein kiivaaseen vauhtiin. Ja vaikka basson rooli on kummassakin tyylissä oleellinen, funkin ominaissointiin kuuluu peukkubasson hauska lompsotus, mitä ei liiemmin metallissa harrastettu (tosin esim funkin syntysijoilta New Orleansista tulleen Exhorderin tylyssä jyrässä ja junnubändi Death Angelin funkyssä speed metalissa sitä satunnaisesti kuultiin). Metallibändit eivät myöskään enää juuri käyttäneet funkissa oleellisia urkuja vaan kalseita syntetisaattoreita, jos niitäkään.

Keskeisin juttu, mikä useimmilta metallibändeiltä puuttui, oli rumpukompin ominaisuus nimeltä ”in the pocket” – eli tiukasti hallussa mutta silti kiimaisesti svengaten. Siinä missä metallirumpalit tykittivät tuplabassareita ja rullailivat villejä tomifillejä, funkissa pitäydyttiin tyylikkäästi synkoopein kiemurtelevassa biitissä, sen suuremmin fillailematta. Erilaiset svengiä kiihottavat perkussiot kuitenkin kuuluivat usein funk nylkyttävään menoon, mutta metallissa ei moisia kilkutuksia suvaittu.

Funkin ja metallin keskeisin rajanveto oli fiiliksessä. Siinä missä funk säteilee hyvää meininkiä ja letkeää elämänmyönteisyyttä, metalli on nihilististä ja synkistelevää. Hetkittäin tämän ristiriidan hahmottelu oli funk metalissa sen kantava voima, mutta vain harvoin oikeasti toimiva. Ehkä tämän vuoksi hard rockin aurinkoisemmilla melodioilla höystetty ristisiitos sai ainakin suuremman yleisön suosiota.

Funkmetalin ansioiksi on luettava se, että sen kaikuina monilla hevi-urpoillakin alkoi musiikkimaku laajentua. Thrash-metal bändit, kuten Sacred Reich ja Acid Reign, tekivät funk-biisejä levyjensä loppukevennyksiksi. Mordred, yksi speed metal-kopla tuhansien joukossa, teki debyytilleen kaksi funk-biisiä ja siirtyi sittemmin tyystin funk metalin soitantaan.

Funk metalin suosio oli lyhyt ja useimmat uraansa jatkaneet bänditkin hylkäsivät ilmaisun räikeimmät piirteet. Suurta mullistusta se ei siis saanut aikaan, eikä lie ihme, ettei funk metal tarttunut 1990-luvun tyylirevivalistiseen haaviin. Uusintakierrosta odotellessa, funk it up!

Oheisessa Spotify-soittolistassa on koostettuna johdanto funk metaliin. Kaikkia genren sankareita ja varsinkaan antisankareita ei – ihme kyllä – palvelusta löydy, mutta asiasta kiinnostuneet voivat etsiä edellä mainitun Mordredin In this Life -levyn lisäksi Psychefunkapusin, Bootsaucen, Scat Operan, Token Entryn ja Heads Upin kaltaisia enemmän tai vähemmän ansiokkaita artisteja muualta.

Kuuntele soittolista tästä.

Living Colour

Video ei ole enää saatavilla

Tämä newyorkilaisyhtye nosti funk metalin suuren yleisön huulille, vaikka se pohjimmiltaan lähentyikin ilmaisussaan ehkä pikemminkin soulin, jazzin ja rockin rajalinjoja. Bändi sai miltei heti varauksettoman metalliyleisön suosion, ja Rolling Stones otti nelikon lämmittelijäkseen.

Erinomaisista muusikoista koostunut (tai koostuva, yhtye jatkaa yhä) Living Colour oli kokonaan mustaihoinen. Bändin suvereeniksi vahvuudeksi erityisesti uskomattomalla debyyttilevyllä Vivid (1988) muodostui koherentti ja todella tarttuva biisinkirjoitustaito. Yhtye jatkoi poliittisemmalle ja taiteellisemmalle linjalle ennen vuosikymmenen hiljaisuutta, joka katkesi vasta vuonna 2003.

Infectious Grooves

Video ei ole enää saatavilla

Tämä bändi oli Suicidal Tendenciesin sivuprojekti, ja hetkittäin suorastaan nerokasta kamaa. Suicidaliin liittynyt basisti Rob Trujillo oli funk-miehiä ja alkoi tuoda soitollaan tuota soundia myös Suicidalin cross over -thrashiin. Päämies Mike Muir innostui menosta kovin, ja musiikillista ilonpitoa varten perustettiin oma bändi.

Infectious Grooves teki muutaman levyn, mutta erityisesti debyytti It’s the Plague That Makes Your Booty Move (1991) on levyllä seikkailevine Sarsippius-liskoineen riemukas ilmestys. Bändi yhdistää metallin ja funkin todella luontevasti: vaikka taustalla jauhaa hurja säröriffi tai ylinopea biitti, funk on läsnä, ei vähiten Trujillon basson ja Jane’s Addiction -rumpali Stephen Perkinsin mahtavasta yhteistyöstä johtuen. Mikä merkittävintä, Infectious Groovesin kohdalla funkin ja metallin välille ei syntynyt minkäänlaista taistoa eikä epätasapainoa. Ja fiiliskin oli ainakin parin ensilevyn aikaan alati katossa. Debyytin jälkeen rytmiryhmä hajaantui ja yhtye ajautui lopulta lähinnä osaksi Muirin omituista Suicidal Family -kollektiivia.

Primus

Video ei ole enää saatavilla

Tämä omituinen yhtye loi oikeastaan oman genrensä, eikä yksikään toinen bändi todellakaan kuulosta siltä. Metallitaustalta tuleva kolmikko (kitaristi Larry LaLonde soitti aikanaan Possessedissa, Les Claypool puolestaan Blind Illusionissa ja oli ehdolla Metallican basistiksi) svengasi ja peukutti bassoa suorastaan hillittömästi. Metallisuutta bändissä oli kuitenkin varsin säästeliäästi: LaLonden kitara ei mitenkään urakalla survonut säröriffiä vaan sävytti johtoasemassa keikkuvaa bassoa hyvin erikoisilla maalailuilla.

Samalla kun metallivaikutteet alkoivat kuulua selvemmin yhtyeen soinnissa (Antipop-levyllä erityisesti), bändin omalaatuisesta mojottelusta oli aika moni fanikin jo saanut tarpeekseen. Vuosien tauon jälkeen bändi palasi kuitenkin esiin ja tuorein studiolevy Green Naugahyde (2011) on ehtaa tavaraa.

Fishbone

Video ei ole enää saatavilla

Ehkä pikemminkin soulin, skan ja punkin välimaastosta jo vuonna 1979 siinnyt losangeleslaisbändi oli (tai siis on edelleen) tyystin mustaihoinen. Yhtyeen riemukkaassa räimeessä soivat miltei kaikki mustan musiikin sävyt, mutta puhaltimien lisäksi särövallit ja metallikompit olivat myös Fishbonen soulahtavan funkin rakennuspalikoita. Läpimurtolevy Truth and Soul (1988) ei pintapuolisesti kuulosta kovin heavylta, mutta seuraavilla levyillään tuotantoseikat alkoivat olla hyvinkin metallisia. Ja yhtyeen livenä nähneet muistavat varmasti Fishbonen käsittämättömän lavavolyymin.

Mr Bungle

Video ei ole enää saatavilla

Mr Bunglen useimmat tuntevat siitä, että sittemmin Faith No Moren keulakuvana loistanut Mike Patton oli yhtyeen laulaja. Mr Bunglen debyytti vuodelta 1991 on moniulotteisen funk metalin juhlaa. John Zornin tuottama levy on erinomainen näyte siitä, mitä todelliset visionäärit voivat ylipäätään musiikilla tehdä, vaikka sitten keskeinen ilmaisukanava olisikin funkin ja metallin epäpyhä ristisiitos. Sittemmin yhtyeen vähintäänkin avantgardistinen ote jatkui parin levyn ajan kaoottisen taiteellisella linjalla, josta funk-elementit olivat jo karisseet loungen, jazzin, death metalin ja sekopäisen mekkaloinnin tieltä.

24-7 Spyz

Video ei ole enää saatavilla

Periaatteessa hauska, mutta aika laimeaksi musiikillisesti jäänyt bändi oli yksi funk metalin uranuurtajista. Vaikka Bronxista tulleen yhtyeen ilmaisu piti sisällään skata ja ties mitä, sen sointi oli funky ja genressä raskaimmasta päästä. Parin ensilevynsä aikaan vuonna 1986 perustettu yhtye oli kokomusta ilmiö, mutta – hämmästykää – kolmoslevylleen otti valkonaaman rumpuihin ja petrasi otteitaan tehden parhaan kiekkonsa. Se ei silti riittänyt suurmenestykseen ainakaan vanhalla mantereella, vaikka levyjä bändi on suoltanut tasaiseen tahtiin vuosikausia.

Extreme

Video ei ole enää saatavilla

Miljoonamyyntiin yltänyt kopla oli sitä aaltoa, josta saattoi aistia opportunistisen taustavärinän. Vuonna 1989 debytoineesta bändistä tuoksahti vaaran ja seksin sijasta ulkoaopittu ja kiltin sisäsiisti asenne. Ihan sujuvasti yhtye silti sulautti funk-menoa melodiseen hard rockiinsa – tosin eräskin soitonopettaja totesi tuolloin Extremen funk-otteen olevan ”kauheaa”. Get the Funk Out (1990) torvineen ja muljuvine bassoineen on silti harmittomassa ilottelutunnelmassaan ihan ehtaa tavaraa, mutta nössö suurhitti More Than Words ei. Yhtye sinnitteli miltei 2000-luvulle ennen kuin homma kuivahti vihdoin kasaan. Paluulevy tuli ulos vähin äänin vuonna 2008.

Mind Funk

Video ei ole enää saatavilla

Mind Funk oli metallimiesten bändi: kitaristi ja basisti M.O.D:stä, rumpali Celtic Frostista. Yhtyeen ilmaisu olikin metallista, jota se höysti funkin etukenoisella taustavireellä. Jo etäisesti grunge-otteitakin ennakoinut bändi oli muuten hyvä, mutta biisejä sillä ei oikein ollut levyjen pitimiksi. Sugar Ain’t so Sweet ja Big House Burning Down vuoden 1991 debyyttilevyltä miltei lähtivät vetämään, mutta suursuosio jäi saavuttamatta vaikka levyjä vielä pari tulikin. Bassoa muuten kävi soittamassa Soundgardenissa ja Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman.

Electric Boys

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun lopulla perustettua ruotsalaisbändiä voisi verrata psykedeeliseksi versioksi Extremestä vahvalla ripauksella Led Zeppeliniä. Bändin hard rock kyllä rullasi mukavasti ja joitakin pikkuhittejäkin koplasta irtosi, All Hips N’ Lips etunenässä. Jotakin sairaalla tavalla teennäistä tässä yhtyeessä silti oli, mutta tiettyä omalaatuista imua itämaisten mattojen valtakunnasta soittoonsa se silti sai uutettua. Jonkin sortin kutsu suurelle yleisölle bändin touhussa vissiin oli, sillä yhtye lykki kolme levyä 1990-luvulla ja palasi pitkäsoittokantaan taas 2011.

Ignorance

Video ei ole enää saatavilla

Tällä yhtyeellä oli Confident Rat -debyytillään (1991) perin metallinen ote, eli tavanomiasta kiivaammat tempot ja yleisesti hektinen meininki. Peukkubasson ja särökitaroiden symbioosi oli oleellisessa osassa ja RHCP-tyyppinen lausuva köpölaulu silasi matalaotsaisen meiningin. Sointia rikastavaan soitinrepertuaariin kuului perkussiot ja sitarit sun muut härpäkeet, joten yhtyeen tavoitteena lie ollut saada aikaan jotakin perusmetallista eroavaa. Toisella levyllään (jolta näyte) piccolo-virveli kimmahtelee tärykalvoista, ja bändi soutaa synkemmissä vesissä, vähemmällä metallilla ja maltillisemmalla funkkauksella.

Maelstrom

Video ei ole enää saatavilla

Tällä yhtyeellä oli Step One -levyllään (1990) kipakkaa peukkubassoa ja huonot kampaukset. Bändillä oli aika punk-meininki: rivakkaa kitarasahausta ja ärhäkkää laulua, eli ei liiemmin tarttuvuutta tai hyvää funkin fiilistä. Soitannollisesti bändi vetää ihan pätevästi, mutta biisit ovat kyllä jokseenkin tyhjänpäiväisiä. Eikä meiningissä ole hirveästi hurraamista.

Atom Seed

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläisen koplan ura kesti vain kolmisen vuotta, eikä pitkäsoittoja kirvonnut kuin yksi Get In Line (1990). Bändillä oli toki avainelementit hallussa aina peukkubassoa, synkooppibiittejä ja lirkuttelusta heavy-riffeihin vaihteleva kitara – intomielistä mutta peräti nahkeaa laulua unohtamatta. Meininki Atom Seedillä oli kuitenkin varsin tanakasti etukenoinen, mistä pisteet, vaikka soitannollisesti yhtye vetikin aika roiskivalla tatsilla.

Bonus: Funk metal Suomessa!

Suomessakin osattiin. Yhäti meuhtova metallin outolintu Waltari flirttaili jo 1990-luvun alussa milloin rapin, teknon, etnofolkin tai kuolometallin kanssa mutta myös funk oli sen rakennuspalikoita, erityisesti Monk Punk -debyytillä (1991).

Video ei ole enää saatavilla

Oululainen Generators ylsi tarttuvalla marimba-riffillä siunatulla Shiny Mama -biisillään kansallisille radioaalloille asti vuonna 1994. Yhtye oli silti ennemminkin funk rockia.

Video ei ole enää saatavilla

Sputum oli suomalaisen funk metalin keskeisimpiä bändejä – ja jotakuinkin ainoa. Pienten piirien suosikiksi yltänyt bändi ei saanut tiettävästi aikaan kuin yhden singlen 1992 ja joitakin demonauhoituksia. Niistä kuitenkin ilmenee jämäkkä ote ja kohtuullinen biisinkirjoitustaito – jos sellaiselle funk metalissa tilausta ylipäätään oli. Livesetissään bändi veti Mr Bunglen Girls of Porn -biisiä, ja Kalifornian-serkkujen selväpäisin osasto olikin Sputumin ilmaisun oppikirja.

Soundgarden, sons of a gun.

Tavallisesti yhtyeen kuin yhtyeen ulosannista saa hyvän kuvan tarkastelemalla sen cover-valintoja. Soundgardenin kohdalla keskeisimmät ilmaisua määrittävät laina-artistit ovat itsestään selvästi Black Sabbath ja The Beatles. Näistä toisilleen vastakkaisista mutta suurista popin kulmakivistä yhtyeen sointi suurilta osin rakentuu: painavista ja hitaasti soutavista kitarariffeistä sekä soitannollista raskautta tasapainottavista uljaista melodioista jotka tarttuvat korvaan kuin sula purukumi tennarinpohjaan.

Soundgardenin moniulotteisuudesta ja avarakatseisuudesta kertovat kuitenkin täydennykset: bändi on soittanut taiderockia (Devo), perinnerockia (The Rolling Stones), garagea (The Stooges) funkia (Gladys Knight & the Pips, Ohio Players), punkia (Fear, The Buzzcocks) ja psykedeelistä rockia (Jimi Hendrix). Ja jottei yhtyettä luultaisi liian vakavamieliseksi, bändin on lainannut myös Cheech & Chongia ja Spinal Tapia.

Soundgardenin monimuotoisuutta lisäsi – tai lisää – se, että biisinkirjoittamisessa kunnostautui jokainen bändin jäsen. Vaikka laulajakitaristi Chris Cornell on tehnyt leijonanosan yhtyeen kappaleista, omintakeisia otteita harrastavan kitaristi Kim Thayilin merkitys yhtyeen sointiin on oleellinen. Myös isolyöntinen, sittemmin Pearl Jaminkin rumpaliksi ryhtynyt Matt Cameron sekä basistit Hiro Yamamoto ja myöhemmin Ben Shepherd ovat kantaneet kortensa kekoon ansiokkaasti.

Grunge-lokeroon itsestäänselvästi asettuva Soundgarden perustettiin Seattlessa, grungen pääkallonpaikalla vuonna 1984. Yhtye muunsi ilmaisunsa reilun kymmenen vuoden aikana punk-vetoisesta poprockista sludge metalilla ja taidehäröilyllä silatun popin pariin. Bändin kehityskulku levy levyltä olikin huimien harppausten askellusta, ainakin uran ensimmäisen vaiheen päättäneeseen, taantumuksen merkkejä heijastelleeseen Down on the Upside -levyyn asti.

Bändi teki vain kourallisen levyjä, mutta kuunneltavaa yhtyeen diskografiassa riittää silti paljon – osittain ylipitkistä levyistä, mutta pääasiassa runsaasta irtobiisien ripottelusta johtuen. Yhtyeen marjanpoimija-fani koostaakin helposti oheistuotannosta erinomaisen kokoelman, yllämainituista covereista muodostuvan lainakappalepaketin lisäksi. Bootleg-muodossa on julkaistu irtokappaleita kehräävä Fresh Deadly Rarities.

Oheisessa listassa ei ole pienjulkaisuja, kokoelmia tai livelevyjä. Kaikkia bändi on julkaissut, ja jos noista yhden perusteella pitäisi hahmotella, mistä Soundgardenissa on parhaimmillaan kyse, suositus kohdistuu pari vuotta sitten julkaistuun, 1996 taltioituun livelevyyn Live On I-5. Tätä 1990-luvun materiaaliin keskittyvää liveä sopii täydentää Spotfystäkin kuultavalla Gun-bootlegillä, jolla yhtye rymistelee vanhempaa materiaaliaan raa’alla voimalla.

Peruskurssi

Badmotorfinger (1991)

Grunge-buumin nousussa Soundgardenin panokset kovenivat äärimmilleen. Kun uusi basisti Ben Shepherd (välissä nelikielistä lohmi Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman) oli ajettu sisään, Louder than Love -nosteen jälkipoltteissa yhtye oli hurjassa vireessä. Tästä todisteena on sekin, että yhtyeen kovimmat ylijäämäraidat Birth Ritual ja Cold Bitch ovat peräisin tältä kaudelta. Myös yhtyeen vuonna 2010 tapahtunutta paluuta pönkittäneen Telephantasm-kokoelman ”uusi biisi” Black Rain on Badmotorfinger-sessioiden peruja.

Luomisvimma tuntui ainakin osittain avautuvan myös Temple of the Dog -projektin kautta, joka osui samaan saumaan Badmotorfingerin pohjatyön kanssa. Temple of the Dogissa Cornell ja Cameron yhdistivät voimansa Pearl Jam -äijien kanssa yhteisen menetyksen kautta. Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin kuoleman surullisissa jälkimainingeissa he loivat vapaamuotoista jamipohjaista musiikkia, joka vaikutti selkeästi Soundgardeninkin biisimateriaalin terävyyteen.

Sillä oli syynsä, miksi laadukasta materiaali jätettiin Badmotorfingeriltä pois. Se on käytännössä täydellinen sellaisena kuin se julkaistiin. Aiempaan verrattuna kaikki on kovempaa: melodiat, riffit, soundit, soitto, dynamiikka… Levy on huikeaa riemumarssia alusta loppuun, aina taiteellisemmasta vyörytyksestä (Jesus Christ Pose) punk-pohjaiseen metakointiin (Face Pollution) ja raskassoutuisesta riffimyllytyksestä (Room a Thousand Years Wide) aurinkoisempaan melodisuuteen (Outshined). Yhtye sulatti nyt myös blues-kaavan tyylillä omakseen: levy päättyy New Damagen majesteettiseen lunastukseen.

Maanisesti takovan videobiisin Jesus Christ Posen ansiosta Badmotorfinger nosti Soundgardenin valtavirran huomioon. Noin outo ja vimmainen kappale ei kuitenkaan noussut varsinaiseksi hitiksi, kuten ei muutkaan levyn kappaleet. Se ei silti hälvennä biisien rautaista tasoa; omassa vaihtoehto-lokerossaan ne ovat mestarillisia tekeleitä. Biisien laadukkuutta alleviivaten itse Johnny Cash otti levyn mahtavan avauskappale Rusty Cagen tulkittavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Superunknown (1994)

Tästä levystä muistuu mieleen se, että siinä on tajuton määrä todella hienoja kappaleita ja mutta myös liikaa biisejä. Jälkimmäinen syö kokonaisuuden iskuvoimaa aika pahasti, semminkin kun osa kappaleista on aikamoista tauhkaa: tuskin monikaan erityisesti kaipaa kuultavakseen Mailmania, Fresh Tendrilsiä tai Limo Wreckiä, instrumentaalisekoilu Halfista puhumattakaan. Superunknown on ladattu täyteen myös laadukkaita kappaleita, joiden elinvoima sykkii edelleen vahvana.

Superunknownilla Soundgardenin pop-sensibiliteetti oli kovassa nousussa. Se yhdistyi mahtavasti luomuisan lo-fi-estetiikan kanssa flirttailevaan mutta todella nautinnolliselta kuulostavaan tuotantoon. Sen ansiosta bändi kuulostaa samaan aikaan massiivisen jykevältä, vapautuneelta ja ilmavalta. Upean orgaaninen äänimaisema saa lisäksi kappaleet rullaamaan erinomaisesti, mistä toki on kiittäminen myös kovan luokan musikanteiksi kehittyneiden soittoniekkojen otteita instrumenttiensa parissa.

Uutena, tai ainakin aiempaa selkeämmin tunnistettavaksi muotoutuneena elementtinä ovat mukana 4/4-tahtijaosta poikkeavat rytmit. Bändi tuntuu monimutkaistavan rytmipohjaansa kuin kiusallaan: jos kerran melodioissa ja soundissa on suurta yleisöä kosiskelevaa otetta, biiseihin upotetaan osioita, joiden aikana junteilta aivot nyrjähtävät ja jalat sekoavat. Silti, ratkaisu toimii, ja Soundgardenissa aina läsnä ollut kierous sai uuden ja ilmaisua aidosti elähdyttävän ilmenemismuodon. Tämä musiikillinen kierre myös upposi: 7/4-tahdissa klenkkaava Spoonman osui suurenkin yleisön makuhermoon. Myös erinomainen popralli My Wave riuhtoo ajoittain poikkeavin askelin.

Isoimman vaikutuksen levyn kappaleista tekee suoraviivaisin rallatus Black Hole Sun. Se on bändin suurin hitti ja luku sinänsä, eikä sen kuulemiselta liene monikaan välttynyt. Tuon lähes kyllästymiseen asti toistetun voimahiturin avulla levy ja yhtye nousivat supertähtitasolle.

Bändi myös laajensi otteitaan yhä syvemmälle myös popista vastakkaiseen suuntaan: 4th of July on yhtyeen hitain ja raskain biisi, ja sitä myöten silkkaa doom metalia. Siinäkin bändin väläyttää kontrastitajunsa ylivoimaisuutta: laahaten ja alavireisesti moukaroivan riffin kuljettamaa biisiä kannattelee elähdyttävä laulumelodia, joka on yhtyeen herkimpiä.

Loppuun jemmattu pelleilyltä kuulostavia kappaleita, jotka ovat oikeasti hienoja kappaleita: hitaasti kasvava Like Suicide on selkeä ässäbiisi ja venkoillen liikkeelle lähtevä She Likes Surprises pamahtaa myös tehokkaasti päin näköä.

Video ei ole enää saatavilla

Jatkokurssi harrastuneille

Louder than Love (1989)

Kakkoslevylleen Soundgarden kehittyi huikeasti. Ylimääräinen häröily ja kolkkava tuotanto jäi taakse, ja fokus siirtyi raskassoutuiseen tumppaukseen. Riffeihin tuli samalla kieroutta ja tarttumapintaa, kun kitaristikaksikko oivalsi hyödyntää sekä toisiaan tukevia että hämmentäviä sointukulkuja. Jo lähtökuoppia kaivellut basisti Yamamoto pitää yhdessä isolyöntisen Cameronin kanssa ilmaisun täydellisesti kasassa kitaristien ripotellessa omia aineksiaan sekaan paikoitellen varsin vapaamuotoisesti.

Louder than Lovella Cornellin korkea ääniala vie yhtyeen ilmaisua metalliseen suuntaan. Kailotus sopii muutenkin kovaääniseltä kuulostavaan musiikkiin: laulu puhkoo karhean särömaton esimerkillisen tehokkaasti. Myös etniset melodiat alkavat hahmottua, ja paikoitellen pitkillä kutreilla silattu ja lihasharjoitteilla itsensä miehistänyt Cornell kajauttaa kuin minareettiin sijoitettu ehta heavy-äijä ikään.

Soundgarden löysi soundiinsa myös siihen hyvin istuvia elementtejä, kuten drone-jumitusta ja meluista taiderockia. Jykeväriffisenä jumittava avauskappale Ugly Truth psykdeelisine väliosineen ja huuruisine loppuosioineen toimii mainiona esimerkkinä. Yhtye heijastelee levyllä myös perin jykevää Black Sabbathin perintöä, ei vähiten raskaasti lanaavalla Gun-kappaleella.

Kokonaisuutena vakuuttava levy on kappaletasolla puolillaan hienoja kappaleita. Majesteettisesti kajahtava nimibiisi on aloituskolmikon (Ugly Truth, Hands All Over, Gun) ohella bändin parhaimmistoa. Loput kappaleet ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kelvollista täytettä. Levyn ainoa oikeasti heikko raita on macho-kulttuurille irvaileva Big Dumb Sex.

Video ei ole enää saatavilla

Down on the Upside (1996)

Tällä levyllä Soundgardenin kehitys katkesi. Ja kun yhtye tyytyi enemmän tai vähemmän toisintamaan Superunknownin kaavaa, levy suorastaan haiskahtaa siltä, että loppu on lähellä. Ja se oli, alle vuoden päässä.

Valmiiksi hiottu sapluuna toki on edelleen toimiva, eikä lopputuloksessa sinällään ole valittamista; materiaali ei ollut kuitenkaan yhtä loisteliasta kuin Superunknownilla. Myös ylijäämää oli liikaa ja se oli aiempaa turhanpäiväisempää. Tahtilajien koukeroisella hahmottelulla yhtye yritti saada biiseihin lisää ytyä, ja kohdakkoin se onnistuikin. Akustisin sävyin ryyditetty kokonaisuus on silti jokseenkin tukkoinen yritys antaa tekohengitystä sisätaudin kourissa kärvistelevälle yhtyeelle.

Aiempia levyjä kuljetti vimmainen tarve kehittyä ja rikkoa rajoja. Tällä levyllä tuo suuntaus eteenpäin jäi vajaaksi. Bändikemian rakoilemisen vuoksi levystä kehkeytyi musiikillisesti ja tunnelmaltaankin jotenkin tukahduttava. Tähän on syynä aiempaa omituisemmat sovitukset, joiden toimivuudessa on paikoitellen toivomisen varaa.

Pahiten pöhöttyneisyyden tunnetta lisää levyn ylimitoitettu pituus. Erityisesti levyn loppupuolisko löpsähtää selkeästi tyhjäkäynnin alhoon, vaikka joku Overfloater sieltä nostaakin päätään. Toisaalta, lepsakkaa yleiskuvaa virkistävää punk-vetoista mätkintää on useampikin raita. Näistä eritoten railakas Ty Cobb renkuttavine banjoineen on levyn parhaimmistoa ja yksi yhtyeen railakkaimpia biisejä. Ilman näitä energiapurkauksia levy olisi peräti ankea.

Levyn kohokohtiin lukeutuu avauskappale, rämisevän melodisena tarttuva ja perinteisempiäkin rock-korvia miellyttävä Pretty Noose. Reipas mutta mietteliäs Burden In My Hand on sekin itseoikeutettu lisä yhtyeen paraatikappaleiden kokoelmaan. Hiturikaavaa kertaava ja järeällä dynamiikalla toimiva Blow Up the Outside World muodostui yhdeksi levyn suosituimmista kappaleista, mutta on osittaisesta erinomaisuudestaan huolimatta myös jokseenkin väljähtynyt esitys.

Kokonaisuudessaan Down on the Upside jää vajaatehoiseksi, vaikka onkin hetkittäin varsin oivallista ja oivaltavaa rockia. Kuten monesti, ulkopuolinen tuottaja olisi tehnyt levylle terää, ainakin pahimpien koukeroiden ja liiallisen materiaalimassan suitsijana.

Video ei ole enää saatavilla

King Animal (2012)

Pitkän tauon jälkeen yhdessä musiikkia luonut bändi palasi levykantaan verevästi. Yhtye ei tyytynyt jäljentämään menneitä kuvioitaan, vaan jatkoi rohkeasti, kehittäen ulosantiaan yhä kierompaan suuntaan.

Tästä lienee kiittäminen siitä, että Cornell sai soolourallaan rämpytellä helppoja pop-laulelmia vuosikaudet ja Cameron jytyytti Pearl Jamin suoraviivaista rock-jytinää. Myös rock-kentän valokeilasta pitkäksi ajaksi poistuneilla kitaristi Thayililla ja basisti Shepherdillä oli intoa puskea ilmaisua rohkeasti kimuranttiin suuntaan. King Animal heijastaakin soittamisen riemua ilman paineita menestyksestä tai hittien tavoittelusta. Se kuuluu vankkana omaehtoisuutena, joka ilmenee jokseenkin vaikeina rakenteina, tasatahtia karttelevina rytmityksinä ja kieroina sovituksina.

Taiteellisesti kunnianhimoiseksi luonnehdittava King Animal on selkeästi tunnistettavaa Soundgardenia, mutta sen kokonaiskuva on varsin koukeroinen, vaikea vallan. Soittamisen iloluontoinen henki kuitenkin puskee esiin niin vahvasti, että hankalakin materiaali vaikuttaa itsetarkoituksellisen venkoilun sijaan täysin luontevalta ilmaisulta.

King Animal on parhaiden Soundgarden-levyjen tapaan selkeä grower. Se vaatii viitseliäisyyttä paneutua mutkikkaaseen ulosantiin: tahtilajit kun tuntuvat parhaansa mukaan karttelevan tasaista poljentoa ja riffien omintakeinen monisäikeisyys hämmentää.

Kappaleiden maukkainta kermaa tällä levyllä ovat rytmisesti kiehtova ja melodialtaan tajuntaan sykkivään jumiutuva Non-State Actor ja samoilla kriteereillä mieleen jäävä, itämaisittain sävytetty A Thousand Days Before. Ennakkopala Been Away Too Long on räväkkä ja oudoudessaankin tarttuva ralli. Bones of Birds on levyn helpoimpia raitoja, ja lähimpänä hittiaikojen Soundgardenia – silti laskemoidulta kuulostamatta. Halfway There puolestaan lopsahtaa Cornellin soolotuotannon rämpyttelylokeroon turhankin helposti.

Video ei ole enää saatavilla

Syventävät opinnot

Screaming Life -ep (1987) + Fopp-ep (1988)

Soundgarden taltioi ensimmäiset kappalekimaransa ep-muotoisina. Yhtye oli tuolloin hetkittäin erittäin kovassa vireessä, mutta osumatarkkuus oli silti vielä haulikkoammunnan luokkaa. Sub Popin julkaisemat (koko lafka sai alkunsa Soundgardenin julkaisemisen ansiosta, Bruce Pavitt oli Yamamoton ja Thayilin kavereita) Screaming Life– ja Fopp-ep:t julkaistiin lopulta yksissä kansissa. Ne sopivatkin railakkaasti mekastavina biisinippuina yhteen.

Tiukasti soittava nuori bändi takoo muutaman ehdottoman nappiosuman, etenkin Screaming Life -osiolla. Parhaat palat tosin julkaistiin jo bändin napakkana ensisinkkuna: kiivas Hunted Down ja laiskanröyhkeästi lanaava Nothing to Say. Myös dub-sävyijä rivakkaan räimintään yhdistävä Entering on kuuntelemisen arvoinen kappale. Tulkinta Seattlen grungepioneeri Green Riverin Swallow My Pridestä on hassu, samoin Ohio Playersin Fopp, erityisesti sen dub-versio. Eklektistä, kyllä. Hetkittäin mainiota, hetkittäin ei.

Video ei ole enää saatavilla

Ultramega OK (1988)

Soundgardenin ensimmäinen täyspitkä levy on käytännössä muutaman kelvollisen biisin ep omituisilla ja mitäänsanomattomilla täytebiiseillä paisutettuna. Kokonaisuutena levy on aiempien ep:iden antamiin lupauksiin nähden verrattuna pettymys, vaikka hetkensä silläkin on. Yhtye kuitenkin kuulostaa parhaina hetkinään tunnistettavasti itseltään, vaikka tuotanto onkin jokseenkin kirskahtelevaa ja kappalemateriaali vähintäänkin ailahtelevaa.

Levyn herkkuihin kuuluvat rujoriffisestä murjonnasta psykedeelisiin sointuihin vellova Flower, maanisesti etupotkiva All Your Lies, mateleva särölaahustelu Beyond the Wheel ja blues-lunastus Incessant Mace. Meluavaa ja kolisten vyöryvää punk-räimintää on tarjolla useammassakin kappaleessa, mutta riipivä ote ei vielä tavoita sitä mestarillista tasoa, joka yhtyeelle myöhemmin siunaantui tälläkin saralla. He Didn’t ei kappaleena ole järin ikimuistoinen, mutta antaa silti jo varsin hyvän viitteen yhtyeen kaaoksenhallintakyvystä ja tulevasta ilmaisun kulmikkuudesta.

Levyn päättää ”cover-kappale”, eli tulkinta John Lennonin ja Yoko Onon raidasta Two Minutes of Silence. Soundgardenin versio on nimeltään One Minute of Silence ja kattaa vain ”Lennon osuuden” – eli on vain minuutin mittainen. Eikä tulkinta mene muutenkaan ihan oikein, sillä kappaleen äänikuva ei ole alkuperäisen tavoin täysin hiljainen vaan ilmastointilaitteen suhinan seasta kuuluu sekalaista mölinää ja plugien irroittelua vahvistimista.

Video ei ole enää saatavilla

Loppukevennys:

Kuten vuonna 1989 taltioidulta Louder than Live -videolta käy ilmi, Soundgardenin jyskävä ote toimii myös huumorimusiikin parissa. Mestarillinen Spinal Tap -laina Big Bottom istuu bändille kuin hanska nenään. Astetta viistommin mestarillinen Cheech & Chong -laina Earache My Eye niin sanotusti lähtee.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: myhäilyä, irvistelyä ja niittejä jo vuodesta 1981.

Vuonna 1981 Kalifornian Huntington Beachissa perustettu Slayer on kovimman asteen metallin arvostetuimpia nimiä. Se on vaikuttanut lukemattomiin yhtyeisiin, pääasiassa kaikkein kiivastempoisimman ja väkivaltaisimman metallin saralla.

Bändi sai alkunsa vahvasti Venom-vaikutteisena koplana, joka pyrki lähinnä olemaan saatanallinen versio uuden aallon brittiläisesti heavysta. Ensilevynsä jälkeen se kehittyi kiivaasti piiskaavaksi thrash-koneeksi, jonka intensiivinen ilmaisu on toiminut thrash ja death metalin kulmakivenä, ei vähiten sotaa, kuolemaa ja paholaismaisia säkeitä vilisevien sanoitustensa ansiosta.

Irvistykset, kajalit, nahkavermeet, niitit, ristit nurinpäin, verta ja uhrattava neitsyt. Nuoret herrat King , Hanneman, Lombardo ja Araya näyttävät heavy metal- yhtyeen promokuvan mallia uransa alussa.

Slayerista ei yleensä juuri puhuta rippijuhlien kahvipöydässä, sillä sen sanoma on äärimmäisen uskontokriittistä, olkoonkin että vihan  ja halveksunnan kohteena on pääasiassa amerikkalainen pinnallinen tapausko yhteiskunnallisine heijasteineen. Ssarjamurhatematiikan, veren, kuoleman, uskonnon halveksunnan ja sodan kauhujen taustalla lymyää silti inhimillisyyden arvostus. Esimerkiksi laulusolisti Tom Araya on julkisesti katolilainen ja kertoo sanoitusten peilaavan yhteiskunnan pimeätä puolta. Vaikka bändin ilmaisussa lyriikat jäävät – tai tulee jätettyä – usein omaan arvoonsa, niiden viiltävyys on oleellinen osa kokonaisuutta.

Ja ne kokonaisuudet on poikkeuksetta verhottu toinen toistaan häiritsevämpiin kansiin. Kannet kuitenkin sopivat musiikin ja sanoitusten kanssa saumattomasti yhteen, aivan hassunkurisesta ensilevystä lähtien.

Slayerin repivässä soinnissa on elementtejä Dischargen hard core -punkista, Judas Priestin uuden aallon heavy metalista sekä ylikierroksille vedetystä Venomin proto-black metalista. Tässä kombinaatiossa ei ole mitään miellyttävää tai mukavaa, vaan se on äärimmäistä tykitystä, jonka viehätys on juuri sen periksiantamattomassa äärimmäisyydessä. Tästä syystä se ei ole koskaan saavuttanut oikeastaan minkäänlaista suosiota metallipiirien ulkopuolella.

Yhtye on thrash ja speed metalin ”neljän ison” joukossa Anthraxin, Megadethin ja Metallican kanssa. Se on musiikillisesti ja sanoituksiltaan kirkkaasti näistä ilkein ja tyylillisesti tinkimättömin. Tämä ilmenee jo yhtyeen siloittelemattomasta logosta, joka soveltuu esimerkiksi muita paremmin ihoon viillettäväksi – tai miekoin muodostetun pentagrammin sisään tungettavaksi, ja vielä metallisen kotkan rintaan.

Toisin kuin kolme muuta, Slayer ei koskaan antanut myöten ajan virtauksille tai kosiskellut suurta yleisöä melodioilla tai sliipatulla tuotannolla. Slayer on aina paahtanut vihaisesti kaasu pohjassa karjuen, levyillään liiemmin uusiutumatta tai suotta ilmaisunsa rajoja venyttämättä.

Slayerin ilmaisussa on paljon tunnistettavia elementtejä joita on yritetty kopioida useiden yhtyeiden toimesta, siinä täysin onnistumatta. Yksi näistä on kitaristikaksikko Kerry Kingin ja Jeff Hannemannin saumaton yhteistyö: lentokonelaivueelta kuulostava riffisahaus, klassiseen tapaan tuplatut lead-osiot ja vimmaisen kaoottisina vuorottelevat soolot – jotka ovat käytännössä kautta uran olleet samanlaisia kitaran kauhunhuutoja.

Kitaroiden tärykalvoja silpovan riivinnän lailla yhtyeelle leimallista on chileläissyntyisen Arayan laulu. Uran alkutaipaleella mies yritti ajoittain vielä tavoitella Rob Halfordin kiljahtelevia otteita, mutta on sittemmin pitänyt lähinnä rähisevää komentoa. Melodinenkin ulosanti mieheltä tosin luonnistuu mainiosti, ja se kantaa useita yhtyeen klassikkokappaleita. Arayan myhäilevä lavapreesens tuo omalaatuisen kierteen bändin liveolemukseen.

Yhtä olennaisena elementtinä yhtyeessä on kuubalaistaustainen Dave Lombardo ja hänen ”hämmästyttävät lentävät jalkansa”. Aikanaan nopeusrajoja rikkoneen miehen tiukassa soitossa on metallirumpaleille harvinaista svengiä. Miehellä on myös ainutlaatuinen tyylitaju – joka ei tarkoita vähäeleistä soittoa vaan yliampuvia fillejä ja epäsovinnaisia rumpusovituksia. Lombardon 1990-luvun alussa korvannut Paul Bostaph hävitti yhtyeen soitosta sen rullaavan ilmavuuden, mutta hetkensä tämänkin likaisesti roiskivalla soitolla on.

Siloposkinen yhtye uuden rumpalinsa kanssa vuonna 1992: King Raiders-paitoineen, Araya, Paul Bostaph, Hanneman.

Ohessa on esitelty Slayerin tuotanto, joka on tässä vaiheessa uraa hyvä laittaa järjestykseen: pääasiallinen biisintekijä, kitaristi Hanneman kuoli toukokuussa 2013, vain 49 vuoden ikäisenä. Lisäksi tiet alkuperäisen rumpalin Lombardon kanssa erkanivat jälleen kerran, joten seuraava albumi, jos sellaista tulee, on tähänastiseen verrattuna korkeintaan puolikkaan Slayerin tuotos.

On selvää, että Slayer on nyt rampautunut pahasti, mutta tulivoimaa laulaja-basisti  Arayan ja kitaristi Kingin yhtyeessä varmasti riittää yhä.

Habitukseltaan hajanainen mutta soitannollisesti yhä räjäyttävä originaalikokoonpano 2000-luvulla: Araya-Hanneman-Lombardo-King.

Slayer levy levyltä.

Klassikot

Slayerin uralle mahtuu yksi suorastaan legendaarinen ja mullistava tuotos ja kaksi kivenkovaa klassikkoa. Tämä uskomattoman kovatasoinen levytroikka on yhtyeen keskeisintä materiaalia, ja tuskin löytyy montakaan vakavasti rässäämiseen suhtautuvaa metallifania, jonka hyllyssä ei näitä kolmea levyä ole. Siltä varalta, ettet lukeudu heihin, tästä luonnehdinnat.

Reign In Blood (1986)

Rate your Music -keskiarvo: 4,06

Tästä levystä Slayer muistetaan ikuisesti. Kieltämättä syystäkin, sillä levy on uraauurtava monessakin mielessä. Siitä on sanottu paljon ja moneen kertaan: Kuinka ensi kertaa bändin kanssa työskennelleen Rick Rubinin tuotanto nosti sen tehon aiempiin tuotoksiin verrattuna aivan eri tasolle. Sen kuiva, kova ja erotteleva soundi oli jotakin aivan muuta kuin kaiulla kuorrutetut aikansa heavy metal -levyt. Kuinka sen musertava vauhti puristaa raivon ja kauhun 28 minuuttiin, levyn alussa ja lopussa sijaitsevien pidempien klassikkobiisien väliin. Kuinka se muutti metallikentän intensiteettitason kertaheitolla.

Sanoituksiltaan suorasukainen Reign In Blood viiltää ihmiskunnan haavoja auki. Angel of Death kertoo natsitohtori Mengelestä, ja kappaleen ansiosta bändiä on syytelty natsimyönteisyydestä, minkä kopla on tietenkin aina kiistänyt. Nimikappale Raining Bloodin lisäksi hidas mutta nopea Postmortem on levyn eittämätön klassikkobiisi. Mutta mitä näitä luettelemaan, joka ainoa raita tällä levyllä on timanttia, ja kokonaisuus mitä nautittavin turpasauna.

Video ei ole enää saatavilla

Postmortem – Epidemic Live 1986

South of Heaven (1988)

Rate your Music -keskiarvo: 3,93

Slayer ei ole ollut erityisen kameleonttimainen tuotannossaan. Niinpä South of Heaven on sen katalogissa tyylillisesti suurin poikkeama. Levy seurasi äärimmäistä Reign In Bloodia, ja koska bändi ei olisi voinut ylittää jo aikanaan klassikkostatukseen noussutta levyä, se käänsi ilmaisunsa miltei päälaelleen. Nyt mukana on runsaasti melodiaa ja ilmavaa soittoa ajoittain huomattavan hitaalla tempolla.

South of Heaven on yhtyeen monipuolisin ja kuulijaystävällisin levy. Siinä aggressio on maltillisempaa ja rehevien melodioiden synkkyys tarttuu korviin erittäin tehokkaasti. Ärjynnän sijaan Araya laulaa miltei kaikki kappaleet, joten biisien tarttumapinta on yhtyeelle suorastaan huikealla tasolla: näistä kappaleista voi hyräillä muutakin kuin riffejä.

Aikanaan varauksellisen vastaanoton saanut South of Heaven on subjektiivisesti ajatellen Slayerin paras levy. Siinä on hiomatonta särmää, jossa melodiat ja riffit toimivat erinomaisesti yhteen luoden pahaenteisen mutta mukaansatempaavan tunnelman. Levy svengaa thrash-kiekoksi erinomaisesti, suurimmilta osin Lombardon hitaammillakin tempoilla mainiosti groovaavan soiton ansiosta.

Kappaleista esiin on nostettava huikean nimibiisin ja livesetissä edelleen kulkevan Mandatory Suiciden lisäksi hyytyvän veren lailla valuva Spill the Blood, joka on kitaranäppäilyineen lähimpänä yhtyeen balladia – joita bändi on kertonut vihaavansa. Myös Judas Priest -cover Dissident Aggressor istuu kokonaisuuteen ja tuo hersyvällä tavalla esiin yhtyeen perimän.

Mainittakoon että näihin aikoihin bändi levytti tuottaja Rick Rubinin painostuksesta erinomaisen version Iron Butterflyn In a Gadda-da Vida -psykerock-klassikosta. Bändin mielstä se oli karmivaa paskaa ja kappale haudattiin Less than Zero -elokuvan soundtrackille.

Video ei ole enää saatavilla

Mandaroty Suicide  Live 1988

Seasons in the Abyss (1990)

Rate your Music -keskiarvo: 3,98

Kun Slayer oli kolunnut ilmaisunsa äärilaidat ja todennut homman toimivan kummallakin taholla erinomaisesti, se hioi näistä synteesin. Seasons In the Abyss on monessa mielessä Slayerin esimerkillisin teos: se on soundillisesti napakin ja soitannollisesti jotakuinkin uskomaton. Se yhdistelee vimmaista thrash-piiskausta (Hallowed Point, Born of Fire) ja hitaampaa, melodista liekitystä (nimikappale, Dead Skin Mask) pääosin joltisenkin maltilliseen tempoon. Bändin ehkä tunnetuin kappale War Ensemble ikimuistoisine rumpuvälikkeineen avaa pelin, ja komeasti avaakin.

Video ei ole enää saatavilla

 Seasons in the Abyss

Loistavat

Aivan klassikkotason tuntumaan yltäviä tai vain kiivaasti tajuntaan potkivia kiekkoja Slayer on julkaissut useammankin. Bändin tasalaatuisuutta (vai -paksuutta?) kuvaa se, että näitä on uran jokaiselta kolmelta vuosikymmeneltä.

Decade of Aggression – live (1991)

Rate your Music -keskiarvo: 3,99

Siihenastisen uran hieno summaaja ja erinomainen livelevy virheineen kaikkineen käy edelleen yhtyeen best of -kokoelmasta. Debyytin biisit kulkevat jo slayermaisella vaihteella, eikä muidenkaan kappaleiden tempo jää levyversioita hitaammaksi. Tämä ilmenee siinäkin, että War Ensemblen bassaritulitus ei pysy vauhdin matkassa. Asenne on kohdallaan, ja asiallisestihan yhtye livenä takoo, kuten olen itsekin monella keikalla todistanut.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: South of Heaven

Undisputed Attitude (1996)

Rate your Music -keskiarvo: 2,93

Suotta väheksytty cover-levy on sopivassa henkistä etukenoa vaativassa tilanteessa – esimerkiksi lenkillä tai autoillessa – silkkaa rautaa. Pääasiassa punk-covereita sisältävä levy runnoo rujosti ja asenteella esimerkiksi DRI:tä, Stoogesia ja Minor Threatia, joista jokainen istuu bändin saastaisesti rynnivään tatsiin erinomaisesti.

Muutenkin yhtyeen soinnissa aina mukana tarponut d-beat ja kolmen soinnun sahaaminen kuulostaa varsin erinomaiselta. Alusta loppuun adrenaliinia ryöpyttävän levyn riemukkaimpia hetkiä ovat mukaansatampaava luenta Mr Freezestä (Dr. Know), I Hate Yousta (Verbal Abuse) ja Richard Hung Himselfista (D.I.).

Mukana on myös kaksi Hannemanin 1980-luvun puolivälin sivuprojektin Pap Smearin biisiä, jotka ovat laadukasta crossover thrashia nekin. Levyn päättää ”ainoa Slayer-raita”, Gemini, monimutkainen mutta mainio biisi, jonka yhtye tuntui kirjoittavan Diabolus in Musica -levylle uudelleen nimellä Overt Enemy.

Video ei ole enää saatavilla

 I Hate You

God Hates Us All (2001)

Rate your Music -keskiarvo: 3,1

Vimmaa ja asennetta, joka tiivistyi yhtyeen raskaimmassa levyssä myös musiikillisesti onnistuneella tavalla. Bostaphin aikaisten levyjen ehdoton kuningas, joka nosti Slayerin musiikillisilta alamailta jälleen kohti valtaistuinta ja suuren yleisön tietoisuuteen. Eturintamassa levyllä ovat vimmainen avauskappale Disciple ja tarttuvahko videobiisi Bloodline, rockaava New Faith, yhtyeen raskain kappale Cast Down ja loppukaneettina armoton thrash-piiska Payback.

Video ei ole enää saatavilla

Christ Illusion (2006)

Rate your Music -keskiarvo: 3,31

Kun Dave Lombardo palasi Slayerin riveihin ja uutta materiaalia saatiin kuulolle, pettymyksen tuntemuksilta ei voinut välttyä. Yhtye syöksi edelleen kiivasta ja ilkeää riivintää, eikä vanhasta rullaavuudesta tuntunut olevan jäljellä järin suuria rippeitä. Aivan kuin yhtye ei olisi uskaltanut päästää irti Bostaphin aikaisessa tuotannossa hyväksikäyttämästään ääri-intensiivisyyden tukijalasta, joka söi musiikillista sävykkyyttä. Kappaleissa ei turhia kikkailla tai hempeillä, vaan vauhti on päällä ja irvistys on tiukka.

Ajan mittaan levy on kuitenkin osoittautunut kohtuullisen moniulotteiseksi kaikesta kiivaudestaan huolimatta. Slayer sai myös odottamatonta kunniaa levystään: alkuperäiseltä levyltä Eyes of the Insane palkittiin Grammylla 2007, toisen painoksen bonusraita Final Six sai saman pystin 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Cult

World Painted Blood (2009)

Rate your Music -keskiarvo: 3,28

Tuorein Slayer-levy on toisaalta ehtaa tavaraa d-beateineen ja mielipuolisine sooloineen, toisaalta kokeellinen ilmiö erikoisine tuotantoineen ja epätavanomaisine sovitusratkaisuineen. Bändi kumartelee omaan menneisyyteensä esimerkiksi lainaamalla Angel of Deathin riffiä, mutta myös koluaa ilmaisunsa oudompia sopukoita varsin syvältä.

Haastava ja osin progressiivisia sävyjä viiltävään piiskaukseen naittava kokonaisuus on varsin vakuuttava: ei monikaan yhtye liki 30 vuoden uran jälkeen pysty tekemään näin omaehtoista ja intensiivistä levykokonaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

 World Painted Blood

Hyvät

Huonoja levyjä Slayer ei ole – ehkä debyyttiä lukuunottamatta – tehnytkään, mutta vähemmän loistavia joukossa on muutama. Nämä asettuvat yhtyeen käynnistysvaiheeseen sekä metallin pula-aikaan, 1990-luvun puolivälin tietämille, kun Dave Lombardo oli poissa yhtyeestä ja metalli ylipäätään oli vähintäänkin epämuodikasta musiikkia.

Haunting the Chapel -ep (1984)

Rate your Music -keskiarvo: 3,87

Pian debyytin jälkeen julkaistun eepeen avauskappale Chemical Warfare on yhtyeen ensimmäinen sairaan kova biisi. Se esittelee valmista Slayer-sapluunaa: sahariffiä kiivaasti tampatulla skank-biitillä, avosoinnuilla aukeavaa kertsiä ja tuplabassarein jyrättyä c-osaa. Toimii. Livehommissa yhä mukana raahattu Captor of Sin (eli juomaveikkojen suussa väännettynä chapter of gin) ei ole erityisen kova, vaikka sisältääkin ikimuistoisen lainin ”Your skin turns to leather”.

Video ei ole enää saatavilla

Chemical Warfare (Live 85)

Live Undead -live ep (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,69

Ensilevyn ja yhden ep:n jälkeen julkaistun studioliven mielekkyys on paperilla jokseenkin kyseenalainen. Debyytin laiskanpulskeat kärkikappaleet saavat kuitenkin ansiokkaan viiltävää Slayer-käsittelyä useampia pykäliä korkeammalle ruuvatusta temposta. Yhtyeen ilmeisesti ensimmäisestä kappaleesta, Aggressive Perfectorista, vauhdikas liveluenta viistää minuutin pois.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Die by the Sword

Hell Awaits (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,81

Yhtyeen toinen kokopitkä on selkeästi vasta kirkastuvan vision mukainen. Kumiseva tuotanto ei saa kappaleita täyteen iskuun, mutta vankka asenne energisestä levystä leiskuu. Myös biisien muoto ja sisältö ovat jo irtautumassa klassisen heavy metallin ikeestä.

Tom Arayan ankeasti kaiutettu laulu on lähinnä röhähtelyä, joten kuolometallin syntyyn on tälläkin levyllä osansa, myös vauhdikkaiden ja rakenteiltaan monimutkaisten kappaleiden kannalta. Sanoituksiltaan levy on kylmäävää nimibiisiä lukuun ottamatta b-tason kauhukuvastoa. Kokonaisuudesta välittyy tuomiollinen maailmanlopun tunnelma, etenkin kun levyn päättävä Hardening of the Arteries päättyy kiekon avaukseksi asetellun nimikappaleen jylhään jytistelyyn.

Väärinpäin kuiskituilla sanoilla (”join us”) pahaenteisesti alkava nimikappale on edelleen tavallinen keikan aloitusbiisi ja myös yksi yhtyeen parhaista kappaleista. Myös Necrophiliac on jäänyt elämään yhtyeen livesettiin. Still Reigning -dvd:llä Araya esittelee kappaleen tavoilleen uskollisena myhäillen: ”Now it’s time for a love ballad. This is a song about older women, the kind you find six feet underground.”

Video ei ole enää saatavilla

Hell Awaits live 85

Divine Intervention (1994)

Rate your Music -keskiarvo: 3,3

Bostaphin tulikaste osui vuosille, jolloin metalli oli alamaissa eikä Slayerin paalutus enää ollut tyylisuuntausten mukaista. Levyn aloituskappale on oudosti klenkuttava Killing Fields. Omituisesta alusta levy kuitenkin lähtee loppujen lopuksi ihan asialliseen liitoon.

Hitaasti ja painajaismaisesti vellovan nimikappaleen lisäksi mieleen jääneisiin kappaleisiin lukeutuvat piiskaava Dittohead ja pahaenteisesti mateleva 213.

Video ei ole enää saatavilla

Serenity in Murder

Diabolus In Musica (1998)

Rate your Music -keskiarvo: 2,85

Nu metal -vaikutteista on tämän levyn kohdalla kiristelty hampaita, mutta eivät ne järin selkeinä otteina kuulu: alas viritetyt kitarat tosin jynssäävät pidempiä sointukuvioita kuin kiivaina thrash-aikoina ja tempot ovat maltillisempia, mutta ilkeää ja soundeiltaan harvinaisen räkäistä menoa on tarjolla.

Perinteisempää Slayeria edustaa miltei kaikkia yhtyeen kikkoja kokeileva Perversions of Pain. Desire on levyn pakollinen vaanintakappale. Stain of Mind ja Death’s Head edustavat puolestaan ajalle tyypillisempää jytkivää riffimyllytystä.

Levy on tuotannollisesti kohtuullisen omituiselta kuulostava eikä muistuta suttuisuudessaan Slayerin kultakauden levyjä kuin etäisesti. Mainittakoon että bassorummut kuulostavat kung fu -elokuvasta sämplätyiltä.

Jonkinlainen merkki kriisistä levyllä oli se, että sen kannessa ei ole klassista Slayer-logoa edes tarrana. Tähän aikaan metalli oli Kornin kaltaisten nimien varassa ja Slayerin visio tylpimmillään. Vankkumatonta vakaumusta intensiteetillä paiskottuun metalliin yhtye silti kunniallisesti edustaa tässäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Slayer: Bitter Peace

Vanha kehno

Show No Mercy (1983)

Rate your Music -keskiarvo: 3,76

Slayerin debyytti on tietynlainen klassikko uran aloittaneena ja vaikutusvaltaisena levynä. Musiikillisesti se ei ole kuitenkaan järin relevantti – paitsi niiden mielestä, jotka pitävät Metallican Kill ’Em Allia tai Anthraxin Fistful of Metalia oikeasti hyvinä levyinä.

Nestori Arayaa lukuun ottamatta alle kaksikymppisten jannujen bändi ei tiedä ollako lintu vai kala: ollako paha mutta melodinen NWOBHM-bändi, hurjaa heavy-tursketta, vai jotakin muuta. Levy on sointupohjaista heavya, jota höystävät runsaat melodiset kitaratikkaukset Judas Priestin tyyliin. Naurettavat sanoitukset tai ankeasti kaiulla pilattu äänikuva eivät auta asiaa.

Pahasti Venom-vaikutteisen heavy metal -mätkytyksen joukossa kiivas ja ilkeä nimikappale on ainoa, joka oikeasti enteilee Slayerin tulevaa riivintää. Sen tempo on ainoa, joka päästää yhtyeen tuttuun lentoon; muuten levy tamppaa lähinnä laiskanletkeää humppatahtia. Teknisesti yhtye kuitenkin suoriutuu oivallisesti, kenties Arayan räähkivää laulusuoritusta lukuun ottamatta.

Livevakioita tältä levyltä ovat Die By the Sword, Black Magic ja The Antichrist. Tavanomaisesti nämä ovat kuitenkin olleet livesettien kaljanhaku- tai skippauskohtia.

Video ei ole enää saatavilla

Black Magic Live 1983

Avaruusrock. Tuota termiä käytetään usein kuvailemaan laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Howardin Englannin Teignmouthissa vuonna 1994 perustaman Musen musiikkia.

Eikä tuolla universumia syleilevällä termillä nyt ihan täysin metsään mennä. Yhtyeen laulujen sanoituksissa pyöritään välilllä apokalyptisissä, välillä salaliittoteoreetikkoja hellivissä tunnelmissa. Nuorgam löysi maailmanlaajuisesti yhteensä yli 15 miljoonaa levyä myyneen yhtyeen albumeista tuiki tärkeitä yhtymäkohtia aurinkokuntamme planeettojen kanssa – niin musiikillisesti, levymyynnillisesti kuin muuten vain olennaisuuksia pohdiskellen.

Teksti Visa Högmanderin, grafiikka Kimmo K. Koskisen.

#6 Showbiz (1999) = Venus

Venus muistuttaa sisäiseltä rakenteeltaan sympaattista kotimollukkaamme Tellusta. Planeetat ovat samaa kokoluokkaa ja syntyneet samalla aurinkokunnan alueella. Venuksen yhtenäisen kuoren alla on sulasta kivimateriaalista koostuva vaippa, jossa sisimpänä on halkaisijaltaan noin 6 000 kilometrin levyinen rautaydin.

Video ei ole enää saatavilla

Showbiz muistuttaa rakenteeltaan Musen albumeista eniten maata. Albumilta irrotettu Sunburn-single oli Radiohead-mielleyhtymiä (Showbizin tuotti myös Radioheadia tuottanut John Leckie) synnyttänyt pikkuhitti, mutta muuten levyn yhtenäisyyttä tavoittelevan kuoren alla on lähinnä sulaa ja valuvaa kivimateriaalia, joka yrittää olla paljon, mutta ei pääse kiinteytymään missään vaiheessa. Rautaydintä ei löydy. Muse esiintyi Showbiziä seuranneella kiertueella Helsingin Tavastialla vuonna 2000.

#5 Origin of Symmetry (2001) = Maa

Maa eli maapallo – Tellus kavereiden kesken – on aurinkokunnan ainoa planeetta, jolta tiedetään löytyvän elämää. Tuon elämän älyllisyydestä voi välillä olla toki montaa mieltä. Maan keskietäisyys auringosta on noin 149,6 miljoonaa kilometriä. Planeetan ikä on noin 4,5 miljardia vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten maapallolta, myös Origin of Symmetryltä löytyy elämää. Viriileimmät elossaolon ilmentymät ovat nimeltään Plug in Baby ja New Born, kappaleet, jotka ovat pysyneet mukana Musen planeettojasyleilevissä live-esiintymisissä näihin päiviin asti. Origin of Symmetry esitteli aurinkokunnalle debyyttilevyä riffipainotteisemman rockorkesterin. Vuonna 2002 Muse konsertoi Ilosaarirockissa Joensuussa.

#4 Absolution (2003) = Neptunus

Neptunus tunnetaan sinisestä väristään ja tummasta suuresta pilkustaan. Se on halkaisijaltaan neljänneksi ja massaltaan kolmanneksi suurin aurinkokunnan planeetoista.

Video ei ole enää saatavilla

Absolution on ensimmäinen levy, jolla Matthew Bellamyn lisäksi myös muut Musen jäsenet osallistuivat laulujen kirjoittamiseen. Sanoituksissa maailmanlopun tunnelmat ja salaliittoteoriat nostivat päätään entistä voimakkaammin. Absolution oli yhtyeen ensimmäinen maailmanlaajuisesti miljoonamyyntiin yltänyt albumi. Levyn kiertueella Muse piipahti Helsingin Nosturissa esiintyen kahtena iltana loppuunmyydyille saleille.

#3 Black Holes and Revelations (2006) = Uranus

Uranus on jättiläisplaneetta, joka on ainoa kreikkalaisen jumalan (Uranos) mukaan nimetty planeetta – muut on nimetty roomalaisten jumalien mukaan. Planeetalla on 27 tunnettua kuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Black Holes and Revelations on Telluksen kamaralla Musen eniten myynyt albumi (noin 3,5 miljoonaa kappaletta). Me suomalaiset olemme kuitenkin erilaisia avaruuskuntanuoria, sillä Black Holes and Revelations on maassamme vasta kolmanneksi myydyin Muse-levy hieman yli 15 000 levyn myynnillään. Albumin kappaleiden teemat kurkottelivat muukalaisten valloituksesta poliittisten agendojen kautta pelkistettyihin rakkaustunnelmiin. Muse esiintyi Black Holes and Revelationsia seuranneella kiertueella Helsingin jäähallissa 2007.

#2 The 2nd Law (2012) = Saturnus

Saturnus on aurinkokuntamme toiseksi suurin planeetta, jota pidetään yhtenä kauneimmista taivaankappaleista. Saturnuksen renkaat ovat vajaan kilometrin paksuiset ja puolen miljoonan kilometrin levyiset. Planeetan halkaisija on 120 000 kilometriä, joka on yhdeksän kertaa Maan halkaisija – maapallo mahtuisi Saturnukseen 752 kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

The 2nd Law on toiseksi myydyin Muse-albumi kotiplaneetallamme ja toiseksi myydyin myös Suomessa (lähes 16 500 kappaletta). Levyä on pidetty sekä yhtyeen suurimpana epäonnistumisena että kaikessa toismaailmallisessa yliampuvuudessaan 2000-lukulaisen rockin täysosumana. Albumin parhaillaan käynnissä olevalla kiertueella Muse konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla joulukuussa 2012.

#1 The Resistance (2009) = Jupiter

Jupiterin läpimitta on noin 11 kertaa maapallon läpimitta ja sen massa on 318 Maan massaa ja tilavuus 1 300 kertaa Maata suurempi. Jupiterin pinnalla painovoima on 2,3 kertaa niin suuri kuin Maan pinnalla. Jupiterilla on 67 tunnettua kuuta, joista neljää suurinta nimitetään Galilein kuiksi. Planeetta kuineen on kuin pienoismalli aurinkokunnasta.

Video ei ole enää saatavilla

The Resistance on Musen myydyin albumi Suomessa (noin 23 500 kappaletta). Suomen levymyyntitilastoissa albumi on siis selkeääkin selkeämmin Jupiter. Levy oli ensimmäinen bändin itsensä kokonaan tuottama ja ensimmäinen tutun Muse-soinnin lisäksi lievästi depechemodemaisia vaikutteita sisältänyt pitkäsoitto. Albumin kiertueella Muse vieraili Suomessa kahteen otteeseen, ensin Helsingin Hartwall-areenalla ja sitten vielä kesäkiertueella saman kaupungin Kaisaniemen puistossa.

Muse esiintyy Helsingin Olympiastadionilla lauantaina 27. heinäkuuta. Lämmittelijöinä tanskalainen Mew ja kotimainen French Films.

(Planeettatietolähteet: Ilmatieteen laitos, Wikipedia)

Conrad Keely elementissään Tukholmassa 2005. (Kuva: Tomi Palsa).

Texasilaisorkesterin tunnetuin kappale on kestänyt aikaa erinomaisesti, mutta ei johdattanut jääräpäisen kunnianhimoista yhtyettä suursuosioon. Vankka kulttinimi emocoren esimarssijasta kuitenkin kehkeytyi.

”It’s hard to imagine, it’s so hard to perceive
To find an expression for what it all means
All panic and struggle, all death and decay
Are coming together in relative ways”

Parilla ensilevyllään kaoottisesti vyörynyt bändi nostatti väreitä jo tempoilevan tarttuvalla, tulevia hienouksia ennustaneella Mistakes and Regrets -vyörytyksellä. Sen edustamaan kakkoslevy Madonnaan verrattuna Source Tags & Codes oli huikea harppaus ilmaisun jokaisella rintamalla.

Yhtyeessä vahvana liekehtivä tunteen palo oli edelleen äärimmäisen vahva, mutta se manifestoitui aggressiivista kiukuttelua huomattavasti syvemmin ja koskettavammin. Tunteilla ladattu Relative Ways heijastaa toiveikkuutta ja hämmennystä, olemisen tuskaa ja padottua angstia mieltäylentävällä tavalla.

Trail of Dead lämmitteli Audioslavea Helsingin jäähallissa 2005. (Kuva: Tomi Palsa)

Relative Ways on olennaisimpia elementtejä Source Tags & Codesin uljaassa kokonaisuudessa. Kappaleessa yhtye onnistui valjastamaan massiivisen energiansa eläimellisen mesomisen sijasta hienoon melodiaan ja pidättyvästi paisuttelevaan, verrattain yksinkertaiseen sovitukseen. Helkkyen vellova kappale on räjähtelevässä post-hardcoressa piehtaroineelle yhtyeelle todella hillitty vähäsäröisessä simppeliydessään.

Vaikka kliinillä kitaralla seesteisesti näppäillyt soinnut luovatkin kappaleen heleän rungon, ilmaisussa kytee vimmaa. Se kumisee taustalla villisti paukkuvina rumpuina ja loppua kohti huutamiseksi äityvänä lauluna. Sovitukseltaan jopa raukeatunnelmaisen kappaleen muoto liippaa varsin läheltä pop-sävytteistä alternative rockia; nyt vuosia myöhemmin erityisesti kappaleen rauhallisempi alku pehmeine lauluineen aiheuttaa hämmentävän mielleyhtymän Ashiin.

Relative Ways on Trail of Deadin kenties lähestyttävin kappale, mutta omaleimainen yhtye ei lähtenyt sen siiman vietäväksi helpon menestyksen tavoitteluun. Bändi jatkoi taiteellisesti kunnianhimoista taivaltaan ja on onnistunut vuosien mittaan räjäyttelemään taivaankannen kappaleiksi useampaankin otteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

And You Will Us by the Trail of Deadilta äänestettiin myös kappaletta Baudelaire.

Uskoisitko, että nämä herrat tunkeutuvat sieluun?

Tällä intensiivisesti nykivällä ja sielunpohjia raapivalla etnometallipurkauksella avautui tie 2000-luvun ylistetyimpien metallibändien joukkoon.

”I don’t think you trust, in, my
Self-righteous suicide
I, cry, when angels deserve to die!”

Amerikan-armenialaisista jäsenistä koostuvat System of a Down oli alan harrastajien valokiilassa jo debyytillään. Kakkoslevy Toxicityn huomasivat jo melkein kaikki, eikä vähiten Chop Suey! -biisin ansiosta.

System of a Down oli debyytillään äärimmäistä hc-thrash-luukutusta. Tuolloin yhtyeen kuunteleminen sinkautti kuulijan nopeasti ylikierroksille, siksi paljon informaatiota sekoilevaan tykitykseen oli upotettu. Toxicityllä yhtye hidasti hiukan vauhtia, oikoi vähän mutkia ja nosti melodiat pintaan. Erinomaisin lopputuloksin.

Levyn ensisingle Chop Suey! on yhtyeen suurin hitti. Sen video pyöri ahkerasti televisiossa, ja esimerkiksi legendaarisen Moon TV:n legendaarisessa videoraadissa kappale kirvoitti osallisista suurta hyväksyntää.

Biisissä on crossover-suosiota mahdollistavia ominaisuuksia. Ensinnäkin, se on tuohon aikaan uudessa nousussa ollutta thrash-myllytystä ja mutta samaan aikaan aiheuttaa pomppumetallisia säväreitä. Ulosanti on perinteisiin nojaavaa – levyn tuotti Slayer-klassikoita puikottanut Rick Rubin – mutta samalla täysin tuoreella tatsilla soitettua rynkytystä. Ensiluokkainen metallibändi SOAD olisi ollut ilman persoonallisia ominaisuuksiaan, mutta vasta ne tekivät siitä, ja Chop Sueysta, todellisen menestyksen.

Melodia on kappaleen vahvuus ja armenialainen perimä kuuluu yhtyeen sointukuluissa muissakin kappaleissa vahvana. Balkanilaissävytteinen ote oli tuolloin muutenkin tapetilla, mutta System of a Downin kohdalla ei ollut kyse mistään mustalaishevostelusta. Bändin melodiakaivo oli synkkä ja musta, ja se tuntui ulottuvan suoraan ihmislajin kollektiivisen sielun surumielisimpään sopukkaan.

Chop Suey! on yksi yhtyeen melankolisimmista biiseistä. ”Suicide”-nimellä aluksi kulkent kappale ei ole järin vihainen, ainakaan samalla väkivaltaisella tavalla kuin thrash-vedot yleensä. Sen viha on alistunutta, tukahtunutta ja pettynyttä. Tästä turhautuneesta tunteiden padosta kirpoaa väkevää sappea, jota musiikillinen hassuttelukaan ei vähennä, päinvastoin.

Jo alussa siteerattu kertosäe on äärimmäisen surumielinen, mutta myöhemmin kappale suistuu vielä tästäkin epätoivoisempaan tilaan. Serj Tankianin ensin karjuessa ja sitten väräjävällä äänellään hoilottaessa ”isä, miksi hylkäsit minut?” kappale suistuu todella musertavaksi.

Ja kaikki tämä kestää akustisine introineen, thrash-kohkaamisineen ja piano-outroineen yhtyeelle pitkät kolme ja puoli minuuttia.

Se, miten yhtye onnistui yhdistämään äärimmäisen melodisuuden, hurjapäisen metallikaaoksen ja teknis-sovituksellisen sirkustelun, on jotakin ällistyttävää. Kaikki nivoutui yhteen vastustamattomasti rullaavassa kappaleessa, joka poukkoilee kuin lottopallo arvontakoneessa. Chop Suey! kuitenkin on täysosuma, edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

System of a Downilta äänestettiin myös kappaletta Toxicity.

At the Drive-In – kimuranttius kunniassa.

Vaikutusvaltaisen legendabändin (ja silti underground-nimen) suurimman hitin (ja silti kulttiklassikon) kuuntelemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa. Silti biisin jäntevä ja pidäkkeetön tunne hyökyy mieleen selkärangasta. Uusi pyöräytys hämmentää: ei tämä olekaan täydellinen kappale. Paitsi tietyllä tavalla on, ja etenkin oli.

Tarkastellaanpa tämän kappaleen sisältämiä, nykymusiikissa jo rasittaviksi muodostuneita elementtejä: surrealistiset sanoitukset, kimurantti rakenne, nykivä instrumentaatio, räjähtelyä ja sen ennakointia vaihteleva dynamiikka, tempovaihdokset, herkästä karjuntaan vaihteleva laulu. Ja hämmennystä herättävä nimi niin kappaleella, levyllä (Relationship of Command) kuin yhtyeelläkin.

Kieltämättä emocore, math core, metalcore ja muu 2000-lukulainen jälki-hardcoresta ammentava ilmaisu on paljon velkaa At the Drive Inille. Muut uranuurtajat Refused, …And You Will Know Us Byt the Trail of Dead ja Jawbox ovat myös syyllisiä, mutta texasilaisryhmän ilmaisu on kenties se perimmäisin kyljyslettibändien sylttytehdas.

ATDI:n joutsenlauluksi jääneen levyn kärkiraita on tietenkin se, johon whatevercoreen väsähtäneiden syyttävä sormi julmimmin osoittaa. Mutta vaikka perässähiihtäjät ja haudanryöstäjät ovat tehneet parhaansa kopioidakseen One Armed Scissorin intensiivistä tunnelmaa ja monipuolisen mielipuolista musiikillista kaaosta, kappaleen viehätys ei ole näivettynyt.

Toki jäljentäjät ovat saattaneet tehdä musiikillisesti ansiokkaampia kappaleita, mutta harva on saanut ilmaisuunsa ATDI:ssä leiskuvaa aidon tunteen korventava tulta. Tai vastaavaa yllättävyyttä, joka vieläpä toimii vuosikausia myöhemminkin. Suuri syy tähän on vain vaivoin hallinnassa pysyvän ilmaisun huojuva vääjäämättömyys, jossa nykyisten tuotantostandardien vastaiset epätarkkuudet luovat kappaleeseen inhimillisen särmän.

Relationship of Command jäi At the Drive Inin viimeiseksi levyksi, ja hyvä niin. Se oli jo sanottavansa sanonut, ja viimeiset sanat olivat ne voimallisimmat. Jatkaessaan yhtye olisi muodostunut monien liian runsaasti tatuoitujen, liikaa hiustuotteita käyttävien ja liiaksi pukeutumiseen huomiota kiinnittävien yhtyeiden viisaaksi mutta jalkoihin jääväksi isoveljeksi.

Tämän kuin ennalta tietäen yhtye lopetti toimintansa uransa huippukohdassa, josta sillä olisi voinut olla silti mahdollisuus saavuttaa jotakin. Bändi jakaantui kahtia: kitaristi Omar Rodríguez ja solisti Cedric Bixler kasasivat huikean 10-vuotisen uran tehneen prog-core-yhtye The Mars Voltan, kakkoskitaristi Jim Ward ja rytmiryhmä Hinojos–Hajjar puolestaan selväpiirteisemmin alternative-hardcore-osastolle pudonneen Spartan.

Ja hei, At the Drive In on taas kasassa. Mutta uutta materiaalia ei tule. Hyvä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Indierytmittäjien tapaan myös vanhempi kaarti on tehnyt samaa: The Who’n Keith Moon, The Beatlesin Ringo Starr, jopa Scorpions-rumpali Herman ”Ze German” Rarebell. Suureen suosioon ovat nousseet sooloartisteina esimerkiksi Phil Collins (Genesis) ja Don Henley (Eagles). Taiteelliseen riemuvoittoon on yltänyt Terry Bozzio (Frank Zappa) säveltämällä kokonaisia teoksia lyömäsoittimille.

Mukaan on otettu myös ne rumpalit, joilla ei ole ollut tarvetta tai kanttia sooloilla omalla nimellään. Rajankäynnin ongelmana on esimerkiksi The Special Goodness, joka on kahden miehen yhtye, jossa Weezer-rumpali Pat Wilson toimii kitaristi-laulajana.

Oheinen, äärimmäisen tarkalla subjektiivis-tieteellisellä mutu-metodilla laadittu nelikenttä kuvaa rumpalien ensimmäisen soololevyn sijoittumista kahdella akselilla. Vaaka-akseli ilmentää levyn rumpalius-astetta: vasemmalla hillityn vähäeleinen hiplailu, oikealla villisti leiskuva Animal-paukutus. Pystyakseli kuvaa musiikillisen ilmiasun monisyisyyttä: alhaalla yksinkertaisen maanläheinen, ylhäällä rohkean taiteellinen.

Kuvaajan mustien pisteiden avulla käy ilmi rumpalin emoyhtyeen (tai tunnetuimpien yhtyeiden) sijoittuminen samaiselle akselistolle.

Kuuntele!

Kokoamallemme Spotify-soittolistalle on koostettu kunkin listatun esittäjän ensimmäisen soololevyn aloituskappale. Jimmy Chamberlin Complexin ja Russell Siminsin materiaalia ei Spotifyssa ole, joten niitä ei soittolistalta löydy.

Californication-albumi oli John Fruscianten (toinen oikealla) tyylikäs paluu Red Hot Chili Peppersin riveihin.

Huumeet.

Red Hot Chili Peppersistä tulee mieleen huumeet. Jos nyt ei aivan ensimmäisenä, niin viimeistään kolmantena heti korissukkaan pukeutumisen ja valkoisen miehen rockaavan funkin jälkeen.

Otherside, kuten aika iso osa yhtyeen kappaleista, on funkaavaa rockia ja kertoo huumeista. Biisin videossa taistellaan kubistista lohikäärmettä vastaan harmaasävyisessä, perspektiiviltään mahdottomassa maailmassa – mitä ilmeisimmin juurikin siellä toisella puolella. Sanat ovat astetta tulkinnanvaraisemmat, mutta rivien välissä käydään ankaraa vieroitustaistelua, josta etenkin solisti Anthony Kiedisillä on omakohtaista kokemusta.

Red Hot Chili Peppersin historia on täynnä aineita, eikä kuolemiltakaan ole vältytty. Yhtye värväsi huumeisiin kuolleen alkuperäiskitaristinsa Hillel Slovakin tilalle nuoren John Fruscianten 1980-luvun lopulla. Parin erinomaisen levyn jälkeen tämä erosi bändistä ja sekosi huumeisiin täysin. Hiljalleen Frusciante sai päänsä selväksi ja palasi yhtyeen riveihin. Californication-levyllä nelikko pääsi raiteilleen ja otti 2000-luvun haltuunsa.

Samalla kun Red Hot Chili Peppers löysi uuden suosionsa, se löysi myös raiteensa. Eli urautui. Californication on kelpo levy, mutta se on myös rankasti ylimittainen ja yllätyksetön, kuten sitä seuranneet levytkin. Sitä se teettää, raittius.

Levyn oleellisin kappale, reippaasta slovarista tai rauhallisesta popbiisistä käyvä Otherside on sekin jo hyväksi havaittujen maneerien toistamista. Se sisältää Blood Sugar Sex Magikin suurhittiä Under the Bridgeä, I Could Have Liediä, jopa oudon One Hot Minute -levyn My Friendsiä.

Othersidessä on kuitenkin oma jipponsa, mikä tekee siitä kiinnostavan kappaleen. Tuo jippo on kertosäe.

Muistan jo Californicationin ensikuuntelulla panneeni merkille surumielisen Othersiden, ja nimen omaan sen kertosäkeen. Ennen kuin olin edes kuullut koko melodiakulkua loppuun asti, se tuntui tutulta. Tämä lienee syy kappaleen menestykseen.

Oikeastaan kaikki muu kappaleessa onkin täytettä: yksioikoista puhelaulu-funkkausta ja venytteleviä bridgejä. Olkoonkin, että asiansa osaavalla yhtyeellä on lauluharmonioin, ghost-lyönnein, herkin kitaranäppäilyin ja eläväisin bassolinjoin kyky saada yhdentekevämpikin rallattelu kuulostamaan kelvolliselta. Säkeiden takia tätä kappaletta tuskin kuuntelee kukaan.

Othersiden ydin, siis se kertosäe, on kummallinen. Se alkaa tavanomaisena melankolisena hoilotuskertsinä, mutta jatkuu odotettua pidemmälle ja lopulta jää ikään kuin kesken. Mieleenpainuva sävelkulku on kappaleen kiistaton keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Dramaattiseen ja metelöivään c-osaan siirtyessä biisin kliimaksi tuntuu lähenevän, mutta kappale ei Fruscianten soolosta ja antaumuksellisesta taustahoilotuksesta huolimatta kulminoidu tunteiden täydelliseen ejakulaatioon.

Tämä musiikillinen liki-täyttymys tukee kappaleen sisintä. Se, samoin kuin viimeinen kertosäe, jää kesken. Ei kai addiktin taisto lohikäärmettä vastaan pääty koskaan sekään, vaikka niskan päälle pääsisikin. Ja tämä loputon jännite tekee taistelusta kiinnostavan, aivan kuten Othersidestäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Se g-kirjain oli näin iso

Some people won’t dance, if they don’t know who’s singinggggg,
Why ask your head, it’s your hips that are swingingggggggg

Tässä ohimennen letkautetussa heitossa kiteytyy jotenkin oudolla tavalla se, miten Propellerheads, tuo big beat -sensaatio ja yhden levyn ihme, onnistui yhdistäessään voimansa 60-luvulla suursuosiota nauttineen jazz-pop-diiva Shirley Basseyn kanssa.

Tanssimisesta on kyse, ja laulamisesta. Ja siitä, että aika iso osa big beatiin ja Propellerheadsin jytkävään groovailuun hurahtaneista ei tiennyt koko Basseysta hevon kukkua – vaikka olivat takuulla kuulleet hänen laulamansa James Bond -tunnarit.

The newspapers shout a new style is growing
But it don’t know if it’s coming or going
There is fashion, there is fad
Some is good, some is bad
And the joke is rather sad
That it’s all just a little bit
of history repeating

Debyyttinsä Decksanddrumsandrockandrollin ilmestyessä Propellerheads oli julkaissut menestyksekkäitä irtoraitoja ja pienlevyjä. Basisti-kiipparisti Alex Giffordin ja rumpali Will Whiten muodostama DJ-duo oli aallon harjalla.

Aalto oli toki jo murtumaan päin: Chemical Brothers oli jo julkaissut parhaat levynsä ja saman vuoden lopussa big beat -hassuttelija Fat Boy Slim tekisi koko touhusta kaiken kansan hupia, samalla karnevalisoiden koko homman lopullisesti. Basseyn käsittelemänä big beat –huumaan viittaava kappaleen sanoma asettaakin koko genren sulavan tyynesti osaksi tyylikausien luonnollista virtaa.

Giffordin kynäilemä History Repeating erottuu riemukkaan Decksanddrumsandrockandrollin biisimateriaalista selkeästi. Paitsi että se on levyn ainoa laulettu kappale, se on myös jazz-tunelmansa ansiosta tyylikkäintä antia. Samalle viileystasolle ei pääse edes muikeaan kuosiin käsitelty Bond –tunnari On Her Majesty’s Secret Service tai Spybreakin agenttijahtailu.

Suuri osa levystä keskittyi lähinnä hauskanpitoon, jossa vimmaisesti groovaavan rumpaloinnin, muhevien bassolinjojen, koskettimien ja erinäisten töttäimien seassa yhtenä musiikillisena elementtinä toimi esimerkiksi skeittaus – siis ei lauta, vaan skeittaus. Tähän nähden neliminuuttinen History Repeating on ällistyttävän kypsä tekele niin tyylillisesti kuin konstailemattomalta rakenteeltaankin.

History Repeating on ja ei ole big beatia. Toki sen rytmi on tymäkkä, mutta kappaleessa on rutkasti acid-jatsahtavaa svengiä, jollaista ei pelkillä koneilla pysty luomaan. History Repeating pureutuukin big beatiin kenties syvemmin ja ainakin autenttisemmin genren suurimmat nimet. Kaiken lisäksi se on oikeasti sävelletty kappale, jonka voisi kuvitella soineen jo 60-luvun savuisissa jazz-luolissa. Tavallaan näin onkin: kappaleen keskiössä kevytpornahtelee sample Finders Keepers Songista, joka on peräisin itsensä hinkkifilmografi Russ Meyerin tuotannosta.

Big beat –perinteestä – jos sellaista ikinä olikaan – sen erottaa myös laulajan valinta täysin eri ulottuvuudesta mistä Propellerheads itse tuli: Chemical Brothers värväsi biiseilleen brittipopppareita, samoin kuin esimerkiksi Unkle vähän myöhemmin. Ei ihme, että levyn kansivihossa kaksikko kiittääkin Basseytä ensimmäisenä ehtaan maximum respect –tyyliin: ”olemme yhä shokissa”.

Kappaleen merkityksestä myös Basseyn uralle kertoo sekin, että se on sittemmin ollut mukana ainakin kolmella tämän hittikokoelmalla. Toki syystäkin: tätä ennen Bassey oli noussut Yhdysvaltojen top 10 -listalle viimeksi vuonna 1973.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Shirley Basseyn esittäessä kappaleen enemmän omalle tyylilleen uskollisesti, tulee kova ikävä Propellerheadsin jyminää.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Ukrainalaisen jazz-pop-laulaja Jamalan esittäessä kappaleen ilmeisesti omalle tyylilleen uskollisesti, tulee äärimmäisen kova ikävä sekä Propellerheadsia että Shirley Basseyta.

Video ei ole enää saatavilla

Dave Wyndorf kieltää sinut, beibi.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja varsinkin pop-kulttuurissa innostusta ammennetaan sieltä täältä ja surutta. Monster Magnet  pohjautuu vahvasti Stoogesin autotalliräminän ja Hawkwindin psykedeelisen jumituksen omituiselle liitolle, mainioin tuloksin. Vaikutteet on otettu suoraselkäisesti, ja yhtye on toisintanut kummankin suurimman vaikuttajansa tuotantoa perin onnistuneesti.

Mutta on siitäkin inspiroiduttu: itse Kid Rockille valkeni jossakin vaiheessa Monster Magnetin hienous ja herra laati pastissikappaleen I Am the Bullgod – referenssinä siis Monster Magnetin Bull God -maskotti, joka on edelleen selkeä sukulainen Motörheadin Snaggletooth-sikahahmolle. Kid Rockin unohtumatonta sävelmää huomionarvoisempi kunnianosoitus, etenkin käsiteltävänä olevaa kappaletta ajatellen, löytyy Astonishing X-Men -sarjakuvasta, jossa seikkailee Negasonic Teenage Warhead -niminen hahmo.

Negasonic Teenage Warhead heijastelee jo nimellään surrealistisen camp-hulluuden ajatusmallia. Toisiinsa liittymättömiä elementtejä yhdistävästä nimestä muodostuu mielikuvitusta kutkuttava haaste: tarkalleen ottaen mikä helvetin käänteisääniteiniohjus? Jos ei muuten niin, mitä lie narkoottien asiantuntijana tunnettu Dave Wyndorf, Monster Magnetin sielu, nappaillut tämän keksiessään.

Wyndorfin tapa kuorruttaa aivoituksensa kummallisiin sanamuotoihin ja arvaamattomiin teemoihin verhoaa korkealentoisen hämmennyksen kaapuun myös Negasonic Teenage Warheadin sanoitukset. Toaztedin haastattelussa Wyndorf on valottanut biisin kumpuavan aikalaisilmiö grungesta. Flanellipaitaiset supertähdet tuntuivat hänestä hämmentävän negatiivisilta ja vaikuttivat lähinnä vihaavan sitä mitä olivat: grungemuusikoita. Mikä ettei, käyhän tuo kuvioon.

“Shut me off ’cause I go crazy with this planet in my hands”

Dave Wyndorf on myös nero laatimaan pöllyisimmänkin kuulijan laajentuneeseen tajuntaan painuvia iskulauselmia. Tälle tehokkaalle one-liner-perustalle hän on rakentanut suuren osan kappaleidensa avaruudellisen mielikuvituksellisista sanoituksista. Niitä on helppo karjua täysin palkein mukana.

“I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
Yeah yeah, yeah, wow”

Vuonna 1980-luvun lopussa perustetun Monster Magnetin uran kaikkein usvaisimmat ajat olivat tässä vaiheessa jo takana. Wyndorf ei enää meuhkannut käärmetansseista tai dinosaurustyhjiöistä tai määkinyt puolituntisten happojumitusten usvassa tyystin sekavia kuin minareettiin teljetty lammas. Tai ainakin mukaan oli jo saatu rutkasti muutakin.

Jotakin tästä aiemmin äärimmäisen sankasta ja kirjaimellisesti hapokkaasta huurusta on suodattunut myös Negasonic Teenage Warheadiin, ja juuri tämä utuinen elementti tekee siitä kiinnostavan. Silti kappaleen iskevyys on vähintäänkin napakka ja yhtyeen pop-sensibiliteetti kukkeimmillaan: mukana on tarttuva melodia, mainio poljento, kivasti jyrisevät kitarat sekä sopivasti vaaran ja kapinan tuntua. Ja psykedeelinen video.

Jos kappaleen sanoitukset verhotusti kommentoivat grungea, niin käy myös musiikillisesti. Biisi pelaa samalla dynamiikalla kuin flanellirock: hiljaa-lujaa-hiljaa, mutta kääntää asetelman päälaelleen. Säe kajahtaa ronskisti, mutta kertosäe seestyy psykedeelisesti liiteleväksi phaser-rämpytykseksi. Kappale sekoittaa silti pakkaa edelleen: oikeastaan on hankala ottaa selvää, mikä osa tarkalleen ottaen on kertosäe. Avaruudessa ei noudateta suoraviivaista metsurilogiikkaa.

Negasonic Teenage Warhead lienee Monster Magnetin suurin hitti, ainakin se oli siihenastisen uran menestyksekkäin tekele. Mutta kohtalaisesta menestyksestään huolimatta bändi oli oikeassa paikassa mutta väärään aikaan.

Stoner rock oli vasta tulossa, ja vaikka toinen pioneeri Kyuss puski auki omaa latuaan, perässähiihtäjät ja laajempi vaihtoehtoyleisö olivat vielä liian häikäistyneitä Amerikassa grungen ja Euroopassa brittipopin suosiosta. Mutta koska metalli oli syösty 1990-luvun puolivälissä musiikkimaailman jätekuiluun, Monster Magnet kelpasi useille ärhäkän rockin ystäville sopivaksi korvikkeeksi.

Grungen aikakaudella psykedeelisesti rockaava ja turhan homeisesti pörisevä mekastus ei oikein uponnut suuriin massoihin, vaikka niin melkein kävi. Ainakin sumuisempaan retroilmaisuun ihastuneille Monster Magnet oli suuri pelastaja ja monelle myös portti pölyisten jumitusbändien maailmaan. Bändin avaruudellinen jytistys on kestänyt aikaa paremmin kuin useiden aikalaistensa – ja on sitä suosiotakin herunut, tosin lähinnä kestävää kultti-sellaista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kid Rockin myötähävettävä rapmetal-näkemys Monster Magnet -soundista on saastetta aivoille.

Video ei ole enää saatavilla

Chris Cornell sävelsi bändinsä suurimman hitin vartissa, joten aikaa jäi röökaamisellekin.

Seattlelainen, Doug Hollisin maataideinstallaatiosta nimensä ottanut Soundgarden oli todella kova bändi. Ja kuten riemastuttavan omaehtoinen paluulevy King Animal todistaa, on edelleen.

Soundgardenin suurin hitti on Black Hole Sun. Se on myös on se kappale, jota King Animalin kohdalla pelättiin: noinko sedät ottavat paluunsa airueksi kuuluisimman ja jotakuinkin veltoimman raitansa ja toisintavat sen helppoa markkinoitavuutta? Onneksi ei.

Black Sabbathista, Beatlesista, Devosta, Black Flagista ja ties mistä muusta aineksia ilmaisuunsa ammentanut yhtye kehittyi julkaisuillaan huikeasti. Alkuaikojen riipivästä avant-punk-metallista neljännen pitkäsoiton häränsilmä Black Hole Sun ei juuri eritä tuoksuja, mitä nyt c-osan räiskeessä hiukan vainuttavaa siihen suuntaan on.

Black Hole Sun oli vasta kolmas single Superunknown-levyltä. Soundgarden ei ilmeisesti edes uskonut kappaleeseen täydellisesti tai sitten ei rohjennut ottaa sitä levyn kärkibiisiksi. Sitä edelsi turvallisemmin outo Spoonman-klenkkaus ja kirskuen lanaava The Day I Tried to Live. Varsinkin Spoonman menestyi hyvin, mutta kappale oli silti liian outo päätyäkseen kaikkien tuntemaksi valtavirtasuosikiksi. Siinä onnistui Black Hole Sun, heittämällä.

Alice In Chainsin Would?-klassikkoa ruotiessa Black Hole Sun tuli määriteltyä helpoksi pop-biisiksi. Ja sitä se onkin, beatlesiaaninen rallatus, josta miltei kaikki Soundgardenin vimmainen särmä ja viistous on haihtunut. Se, että biisi on yhtyeen mittakaavassa perin vaivaton tekele, ei kuitenkaan vähennä Black Hole Sunin tarttuvuutta, suosiota tai varsinkaan merkitystä Soundgardenin tunnettuuden tekijänä.

Oleellisimmilla Soundgarden-kappaleilla, kuten edellislevy Badmotorfingerin maanisesti kirskuvalla Jesus Christ Pose -luukutuksella yhtye sai kuitenkin vain vaihtoehtojengin riehaantumaan – mitä nyt Johnny Cash tykästyi samaisen levyn Rusty Cage-avausraitaan siinä määrin, että otti sen tulkittavakseen. Black Hole Sun on se kappale, josta Soundgardenin tunnistavat nekin, jotka eivät bändin muuta tuotantoa voisi sietää. Se on siis antanut hienolle yhtyeelle sen ansaitsemaa huomiota, osin väärin perustein tosin.

Laulaja Chris Cornell sävelsi biisin vartissa. Hän oli huolissaan siitä, kelpaako näin kepoinen kipale erikoisia tahtilajeja, taiteellista räiskintää ja omaehtoista paukutusta suosivalle bändille, mutta läpi meni. Jonkin sortin piilotettua särmää siihen kuitenkin kehkeytyi madalletun vireen, leimahtelevan kitarasoolon sekä jykevästi soittavan bändin ansiosta. Cornell on esittänyt kappaletta ahkerasti soolonakin, mutta leirinuotioversiona biisin kiinnostavan epämääräistä pohjavirettä on miltei mahdoton havaita.

Musiikillisesti melko aurinkoisissa merkeissä etenevä Black Hole Sun on sanoituksiltaan silkkaa diibadaabaa. Cornell on kertonut sanoilla leikkivien, ilman selkeää johtoajatusta kulkevien lyriikoiden muistuttavan lähinnä surrealistista kuvaa. Toki säkeissä on hienoja oivalluksia ja kiinnostavia ajatusfragmentteja.

”In my shoes a walking sleep
And my youth I pray to keep
Heaven send Hell away
No one sings like you anymore”

Kokonaisuudesta saa vääntämällä ja väkisin tulkitsemalla vaikka millaista neroutta, mutta sitä ei taustalla tekijän mukaan ole – vain hyvänkuuloisia laineja, jotka todellakin hahmottuvat lähinnä kappaleen videon kaltaisena oudon painajaismaisena, tuhoa odottavana idyllinä. Vai mitä kertovat esimerkiksi säkeet “call my name throught the cream, and I’ll hear you scream again”?

Kappaleen kertosäkeeseen ladattiin toiveikkuutta, tosin hämmentävästi kryptisen mustana aukkona käristävän auringon voimalla.

”Black hole sun, won’t you come
and wash away the rain”

Oli biisin sanoma synkkä, toiveikas tai yhtä tyhjän kanssa, tarttuva kertosäe jokseenkin positiivisina miellettävine sanoineen kuitenkin oli ilmeisen toimiva resepti huikeaan suosioon. Tätä suosiota Cornell ei omin voimin osannut – eikä Soundgardenin kanssa halunnut – toisintaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Suuri hitti on saanut osakseen myös lukuisia versiointeja, aina Paul Ankan swing-tulkinnoista Anastacian luentaan, analogisyntetisaattoriesityksiin ja jazz-versioihin. Myös hassuttelijat ovat ottaneet Black Hole Sunin kynsiinsä, mutta ölisevää Beavis & Butthead -kaksikkoa tai Weird Al Yankovicin polkkaotteita ikimuistoisemman tuotoksen on saanut aikaan Bob Rivers. Ja biisin nimihän on tietysti Asshole Son.

Video ei ole enää saatavilla

Grunge tylsää? Ei toki.

Mighty Joe Young -nimellä aloittanut Stone Temple Pilots – jota Stephen Malkmus nimitti Pavementin Range Lifessä eleganteiksi poikamiehiksi – leimattiin alkuunsa grungen ensimmäiseksi perässähiihtäjäksi. Ja osittain oikeutetustikin: debyyttilevy Core sisälsi pintapuolisesti jokseenkin aliceinchainsiaanisia otteita, mutta myös aimo annoksen nolohkoa Nirvana-apinointia (osoituksena esimerkiksi Creep-singlen ankeat Cobain-värssyt ja -melodiat). Vaan mitenpä Kalifornian auringon alta olisikaan kirvonnut samaa angstia kuin sateisen Seattlen metsistä.

Toisella levyllään Purplella Stone Temple Pilots löysi itsensä. Se riisui pahimmat grungevetimet yltään ja sonnustautui eleganttien poikamiesten pukimiin, muuttuen samalla oikeasti kiinnostavaksi. Kun ylisuuret neuleet vaihtuivat hassukuosisiin kauluspaitoihin ja leukaparrat hävisivät siloposkien tieltä, soundikin muuttui perinteikkäämmäksi.

Grungesävyt jäivät kyllä taustalle kytemään, mutta mukaan tuli aimo kauhallinen vanhakantaista hard rockia. Kun sekaan annosteltiin MC5-pohjaista garagerockia sekä rehti ripaus psykedeelistä ilmaisua, peruspaletti oli valmis. Kuulaamman retrosoundin kautta myös ilmaisuun tuli huomattava määrä rullaavaa tyylikkyyttä.

Interstate Love Song hehkuukin angstin ja punkin ristisiitosta enemmän mietteliästä mutta sopivan suurieleistä hard rockia. Basisti Robert DeLeo, jonka kynästä kappale alun perin on peräisin, on kertonut biisin olleen alkujaan bossanova-tyylinen. Lopullisessa sovituksessa mojova, Led Zeppelinin perinnöstä ammentava poljento on erittäin hyvin hallinnassa ja nostaa biisin suurten vaihtoehtokappaleiden kategoriaan – se valittiin sijalle 58 VH1:n kaikkien aikojen hard rock -biisien listalla.

Kappaleen kostailematon rakenne on sulavalinjainen ja siten suurenkin yleisön helposti omaksuttavissa – toisin kuin levyn oudompi ensisingle Big Empty tai kulmikkaasti jankkaava kakkossinkku Vasoline. Interstate Love Song syrjäytti Vasolinen Mainstream Rock Chartin ykkössijalta ja pysytteli kärjessä 15 viikkoa. Kappaleen komea pääriffi ja surumielisen kutkuttava melodia takasi sille suuren suosion, joka siivitti koko Purple-levyn lopulta suurmenestykseen.

Oma tenhonsa erityisesti Amerikassa lienee myös kappaleen slidekitaran tuomilla country-mausteilla – ja huumeista sekä parisuhdeongelmista sanoituksiinsa inspiraation saaneen solisti Scott Weilandin videolla käyttämästä stetson-päähineestä.

Hyvän melodian, oivan riffin ja mainion poljennon lisäksi kappaleen pohjalla vellova monialainen sekalaisuus on sulautunut simppelin kiehtovaksi ilmiasuksi. Siinä kai sen perimmäinen salaisuus onkin: pintapuolisesti helpon biisin taustalla on meneillään tavanomaista enemmän – sitä jotakin.

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros. Perry Ferrell toisena vasemmalta.

Jane’s Addictionin, tuon viiston alternative-kummajaisen ensimmäisen tuhoutumisen jälkeen Perry Farrell otti matkaansa rumpali Stephen Perkinsin ja jatkoi loogisen epäloogisesti mutkittelevalla musiikillisella polullaan. Janen suosio oli vielä hyvin muistissa, kun Porno for Pyros saapui taivaskanaville erikoisella Pets-biisillään. Sen tunnisti helposti tutuksi, mutta kuitenkin erilaiseksi.

Porno for Pyrosin kahteen julkaisuun jääneen uran merkkipaaluksi jäi nimenomaan Pets. Sen ytimekäs sanoma – lyriikoita on Farrellin tapaan vain muutama rivi – on suurin piirtein se, että ihmiset ovat täysin sekaisin, mutta jengistä saisi ihan hyviä lemmikkejä. Olemme tyhmempiä kuin dinosaurukset, ja ehkä marsilaiset voisivat tulla ottamaan meidät hallintaansa.

Surullisen osuvat mutta hauskat analogiat ja sanojen lapsellinen ytimekkyys tavoittavat karun perusajatuksen hyvin. Yhdistyessään kappaleen leikillisen kepeään melodiaan ja Farrellin helium-pallon lailla huojuvaan epälauluun, biisin tunnelmasta muotoutuu vähintäänkin erikoislaatuinen.

Martyn LeNoblen dubahtavan basson kannattelema Pets koostuu rock-biisiksi erikoisista elementeistä. Sen hämmentävä fiilis pohjautuu Perkinsin alati neljäsosia jauhavaan timbale-rummun rytmitykseen. Perkins kertoi aiheesta Modern Drummerin haastattelussa seuraavaa:

”Tavoittelin kappaleeseen simppeliä Motown-biittiä. Musiikki ja sanat olivat mielestäni niin vahvat, että halusin olla vain kello taustalla. Pelkkä tik-tak, tik-tak, ei fillejä tai mitään.”

Tätä klikki-efektin hypnoottisuutta täydentää Peter DiStefanon harvinaisen tyylikkäästi näppäilemä akustinen kitara. Vähäeleinen kappale luiskahtaa ajoittain varsin vapaamuotoisena meluaviin wahwah-osioihin.

Pets on käytännössä yhden ja saman osan toistoa. Kappaleen raukean unenomainen tunnelma kuitenkin saa sopivasti särmää nimenomaan kitaran hetkittäisestä mökäämisestä. Samalla leijaileva tunnelma korostuu, ja hippitutka loimottaa punaisena.

Pintatasolla joltisenkin yksiulotteiselta vaikuttava Pets on kokonaisuutena erittäin hankalasti määriteltävissä, siksi monisyinen sen ilmiasu on. Se on samaan aikaan avantgardea, simppeliä poppia, runoutta, soulia, rockia ja epämääräistä psykedeliaa täydellisesti yhteen sulautuneena. Juuri siksi Pets on tenhoava kappale, koska siitä ei ota selvää, onko se lintu vai kala. On siis pääteltävä, että se on vihdoin se ehta, genrerajoja pakoileva lintukala.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

X-sukupolven oma Woodstock-festivaali vuonna 1994 sai Porno for Pyrosin esiintymisestä oman hippiannoksensa. Oheisessa liveversiossa kappaleen surrealistinen vetovoima ilmenee kenties vielä voimakkaampana kuin levytallenteena. Tätä ei vähennä se, että Farrell povaa julistuksessaan muukalaisten ottavan ihmiskunnan haltuunsa vuonna 2000.

Ehkä vuonna 2013 näin jo käy, kun Porno for Pyros lupausten mukaan palaa aktiiviseen olomuotoon. Lopullisena tajunnanräjäyttäjänä ja rock-anarkian manifestina mainittakoon, että liveversiossa Perkinsillä on käytössä timbalen sijasta conga-rumpu ja DiStefano soittaa kaksikaulaista SG:tä kahden eri kitaran sijaan!

Video ei ole enää saatavilla

Alice In Chainsin Dirt-albumia on myyty yli 5 miljoonaa kappaletta.

X-sukupolven flannelliin verhoutuneessa musiikkihegemoniassa on yksi yli muiden, yksi Suuri Kappale, yksi Stairway to Heaven. Se ei ole tähän muodoltaan vertautuva Mother Love Bonen Chloe Dancer / Crown of Thorns, ei Pearl Jamin riipaiseva rakkauslaulu Black, ei Soundgardenin vetelä pop-rallatus Black Hole Sun. Se on Would?

Toki kappale on liki täydellinen antiteesi Led Zeppelinin pompöösille, ylimittaiselle, maailmojasyleilevälle klassikolle, mutta silti. Siinä on samaa ylimaallista taustavirettä, joka nostaa kappaleen aivan omaan luokkaansa.

Nimenomaan tuo taianomainen tunnelma nostaa Wouldiin tavallista rock-biisiä korkeampaan ulottuvuuteen. Tovereiden kanssa ihmettelimme aikanaan, miten joku voi vain herätä aamulla mielessään tällainen kappale. Alice In Chainsin kitaristi ja toinen laulaja Jerry Cantrell on mies, joka tähän pystyi.

Would julkaistiin hiukan etuajassa, ennen Alice In Chainsin huikeaan suosioon siivittäneen Dirt-kakkosalbumin julkaisua X-sukupolven grunge-seikkailuista kertovan Singles-elokuvan soundtrackilla. Synkeä kappale oli oudossa paikassa aloittaessaan kokoelman. Vaikka biisi myös oli niin sanotusti omiensa seurassa, se erottautui erikoislaatuisuudellaan jopa Soundgardenin maanisesta Birth Ritualista. Tunnettujen kollegoidensakin pätevien raitojen rinnalla Would oli ilmiselvä johtotähti.

Kun Dirt muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin, levyn biisilistasta oli heti skannattava, onko kappale mukana vai tuliko siitä eksklusiivinen irtoraita, kuten samaisen soundtrackin erinomaisista Pearl Jam-, Mudhoney-, Smashing Pumpkins– ja Soundgarden -biiseistä. Alice In Chains tunsi selvästi kappaleen voiman, sillä siellä se oli. Omalla paikallaan, klassikkolevyn suurena finaalina.

Would teki vaikutuksen aikanaan (ja tekee edelleen) erityisesti mystisellä vetovoimallaan, joka tuntui ulottavan maagiset lonkeronsa myös musiikilliseen ilmaisuun. Kappaleen tunnelma koostui varsin kapealla sointuskaalalla operoivasta, tunnelmaltaan vaanivasta riffistä. Biisin outous ilmeni myös ajalle tyypillisestä hiljaa-kovaa-hiljaa-rakenneratkaisusta, mutta samalla epätavallisesta sovituksesta. Näin kappale tuntui helposti lähestyttävältä ja samalla huomattavasti monimutkaisemmalta kuin se onkaan.

Se edustaa grungen ristiriitaisuutta parhaimmillaan: yksinkertaista, joka kuulostaa monimutkaiselta, synkkää, joka kuulostaa valoisalta, lyhyttä, joka kuulostaa pitkältä ja raskaalta, joka on kevyttä. Haurasta, joka on voimakasta.

Biisin savukiehkuran tapaan kiemurrellen leijuva melodia pohjaa monimutkaiseen bassoriffiin, jota pönkittää rento mutta jämäkkä tomikomppi. Se saa kontrastia rauhallisista kitarasoinnuista aavemaisen kiehtovasta, rauhaisasta laulumelodiasta, joka muistuttaa etäisesti jonkinlaista munkkien hautajaishymniä. Munkeista ei ole kyse, mutta kuolemasta kyllä.

Kryptisesti sanoitettuja säkeitä on vain neljä riviä, mutta silti kappaleen sanoma tuntuu musertavalta ja intiimin massiiviselta. Vaikutelma syntyy pintatasolla fragmentinomaisista, mutta ilmeisen tarkkaan valituista ydinsanoista ja niiden luomista mielleyhtymistä: broken, master, child, love, drifting, desertion, flying.

Tummasävyisestä ja pidättelevästä säkeestä biisi avautuu musiikillisesti reippaammin rockaavaan kertosäkeeseen. Sekin on angstinen ja vaikka ilmaisu onkin huomattavasti säettä ronskimpaa, kertsikään ei pauhaa täydellä energialla.

”Into the Flood again
same old trip it was back then
So I made a big mistake
Try to see it once my way”

Solisti Layne Staley kuitenkin kajauttaa tunnustuksensa railakkaasti ilmoille, vain vaipuakseen takaisin synkkään säkeen alhoon. Ja melankoliaa, pettymystä, itseinhoa ja sanat ovatkin pullollaan.

Wouldin sanat tuntuvat kuvaavan sitä epätoivoiselta vaikuttanutta tuulimyllyjä vastaan taistelua, jota Staley kävi heroiiniaddiktionsa kanssa. Vellovaa epäelämää repsahtamisien, väsyneiden mutta kutsuvien trippien jättämien epämääräisten ruumiistairtoutumista muistuttavien muistifragmenttien ja syvän katumuksen välillä. Mutta sanat eivät ole Staleyn vaan Cantrellin kynästä. Aihepiiri on edellä kuvatun tyyppinen, sillä Cantrell on kertonut kappaleen pohjaavan Mother Love Bone -solisti Andrew Woodin lopullisesta heroiiniyliannostuksesta kummunneisiin tuntemuksiin.

Biisin lopussa saavutettava varsinainen kliimaksi on lyhyt. Sävellaji vaihtuu duuriin ja kappaleen tähän asti kahlittu energia vapautuu. Tai ainakin siltä vaikuttaa: jokin jää silti kalvamaan, eikä totaalista täyttymystä saada, vaikka sellaista lupaillaankin.

”Am I wrong?
Have I gone to far to get home?
Am I gone?
Left you here all alone?”

Mitä, kuolinko minä? Vai selvisinkö? Tiedämme tämän vastauksen – oli kyse Woodista tai Staleysta. Mutta ainakin Would-biisin aikaan synkkien sanojen äänitorvena toimineen Staleyn mielessä tulevaisuus saattoi vielä hetkittäin näyttää valoisammalta.

Toisin kuitenkin kävi, ja kymmenen vuoden ankara narkkaaminen vei miehen. Rumalla tavalla: hampaita menettänyt, kalmankalpea ja alle 40-kiloiseksi kuihtunut laulaja sai virua speedball-övereihin kuolleena kämpillään kaksi viikkoa ennen kuin häntä pankkitilin käyttämättömyyden takia osattiin kaivata. Edelleen, Wouldin lopullinen kysymys jäi ilmaan:

”If I could, would you?”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wouldin taika välittyy mainiosti myös akustisessa versiossa, joka taltioitiin bändin viimeisiin lukeutuneella MTV-unplugged-keikalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Metallibändit ovat omaksuneet Alice In Chainsin otteista osansa. Progressiivinen death metal -yhtye Opeth on jopa rohjennut versioida Wouldin – ihan kelvollisin tuloksin, mutta ilman sitä maagista tunnetta.

Video ei ole enää saatavilla

Disco Ensemblen viides albumi Warriors ilmestyy 21. syyskuuta 2012. (Kuva: Tomi Palsa)

Emopunkkarit laajensivat kotimaan radiohitillä kuulijakuntansa pienistä vaihtoehtopiireistä kansainväliseen indie-skeneen.

“On any given day, we might fall apart
On any minute now, we might fall apart
Like a house of cards”

Kuulin We Might Fall Apartin kansalliselta radiokanavalta niinkin eksoottisessa paikassa kuin Kalevan Prisman pihalla. Ennen ostoshelvetin syövereihin astumista oli jäätävä kuuntelemaan biisi loppuun. Oli varmistuttava, että olihan esittäjä ounastelemani ulvilalainen Disco Ensemble eikä jokin jenkkibändi. Ja toiseksi, biisi oli sairaan hyvä.

Heti ensi kuulemalta oli selvää, että We Might Fall Apart kuljetti emo-rähjääjiä oikeaan suuntaan. Biisin ja koko First Aid Kit -levyn valtavirtaa kosiskeleva suosio toki kismitti underground-faneja. Yhtye nousi kappaleen myötä ns. seuraavalle tasolle kansainvälisestikin. Sukseeta ei varsinaisesti haitannut kappaleen päätyminen FIFA 08 -potkupallopelin ääniraidalle.

Pääsyy suosioon on kuitenkin se, että Disco Ensemble oli tehnyt rehellisesti sanoen hyvän biisin. Se ei ole teknisesti niin monimuotoinen tai uskalias kuin kappaleet, joihin yhtye tätä nykyä kykenee, mutta debyytti Viper Ethicsin räiskyvään emopunk-paahtoon verrattuna mukana on kosolti enemmän sävyjä. Selkeä harppaus eteenpäin debyytin ilmaisusta on havaittavissa sävellyksellisestikin: kertakuulemalta mieleen jäävän biisin korvamato-aste on huikea.

Lainkaan väheksymättä oivasti nytkyvää kitarariffiä ja sitä villisti pönkittävää rytmitystä, Miikka Koiviston kiipparilla ja laulaen tarjoilemat melodiat muodostavat biisin pihvit.

Miikka Koiviston aseina ovat kiipparit ja keuhkot. (Kuva: Tomi Palsa)

Koskettimet olivat bändille uusi löytö, mutta ne olivat samalla myös avain laajempaan ilmaisuun. Vaikka sormion rooli We Might Fall Apartilla on lopulta varsin vähäinen, melodicamaisella tuuttauksella on kappaleelle suuri merkitys. Se johdattaa biisiin muovisen värjyvästi keskeistä riffiä mukaillen. Aivan Jump-tason ikonisuudesta ei voida intron kohdalla puhua, mutta erittäin tunnistettavaksi alun kosketinosio on muodostunut.

Rivakka punk-ote räjäyttää biisin kulmikkaaseen loistoonsa, jota höystää mainion hengästyttävä tunnelma. Kappale etenee mukavassa etukenossa, mikä hahmottuu bändin hektisestä soittotatsista ja toisaalta Koiviston melankolista riehakkuutta uhkuvasta tulkinnasta.

Sovitukseltaan We Might Fall Apart on varsin yllätyksetön, vaikka esimerkiksi rytmitykseen onkin kiinnitetty rutkasti huomiota ja taukoja käytetään tehokkaasti aksentoimaan osien vaihtumista. Biisin muoto onkin kuin oppikirjaesimerkki, kuinka rakennetaan perinteinen, ”oikeaoppinen” rock-kappale. We Might Fall Apart on kuitenkin mainio esimerkki siitä, miten perinteikkäälläkin rakenteella varustettu biisi saadaan pysymään mielenkiintoisena ja kuuntelua kestävänä. Tarvitaan vain riittävästi osaamista, sopivasti näkemystä ja ennen kaikkea laadukkaat raaka-aineet.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lafkatoveri Rubikin tulkinta kappaleesta ei ole likimainkaan yhtä tarttuva tai mukaansatempaava. Se kuitenkin uuttaa esiin kappaleen melankolisen ytimen samalla harvinaisen surumielisyyden löytäen.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

16. toukokuuta 2005 − Paperiliitto aloitti lakon, johon Metsäteollisuus ry vastasi työsululla kaksi päivää myöhemmin. Lakko ja työsulku kestivät lähes puolitoista kuukautta.

Toadies perustettiin Texasin Fort Worthissa vuonna 1989.

Pitkien julkaisutaukojen ja miehistömuutosten vaivaama indie-kopla latoo tiskiin yhtä 1990-lukulaista räminää kuin aina. Onko bändillä enää viidennellä levyllään mitään relevanttia sanottavaa?

1990-luvun puolivälissä Toadies oli kova sana. Sen pixiesmäinen ulosanti nousi 7/8-tahilajissa vaanivasti klenkkaavan Possum Kingdom -hitin myötä Yhdysvalloissa yllättävään listasuosioon. Koto-Suomessa yhtyeestä ei silti intoillut kuin kourallinen rämisevän indien harrastajia. Eikä sen jälkeen tapahtunutkaan juuri mitään vuosiin, semminkin, kun levy-yhtiö hyllytti Rubberneckin (1994) seuraajalevyn Feelerin.

Vuosien kuluttua, vuosituhannen jo vaihduttua, yhtye julkaisi toisen levynsä, oivan Hell Below, Stars Aboven. Siitä ei kuitenkaan riemua suurelle yleisölle ollut. Ja yhtye oli taas pitkään vaiti, kunnes palasi kehiin vaihtuneella miehistöllä 2008, julkaisi pätevän No Deliverance -levyn ja äänitti Feelerin uudelleen. Nyt ollaan siis viidennessä kokopitkässä, joten jatkoaika on nyt ollut nelinkertaisesti tuotteliaampi kuin alkuperäinen ura.

Ja vaikka Toadiesin väki on vaihtunut, soundi tai ote ei juuri muutoksia ole kokenut. Kulmikasta, viekasta ja vekkulia kitaranrämistelyä salakavalasti tarttuvien melodioiden höystämänä on edelleen vaikea vastustaa. Toki allekirjoittaneen mielessä jo kauan sitten ansaittu hyväksyntä tekee varmasti vastaanottamisen helpommaksi kuin untuvikolla.

Eihän Toadiesissa edelleenkään mitään järisyttävän erityisen erikoista ole, etenkään jos on Pixiesinsä kuunnellut. Yhtyeen ote on Black Francisin koplan otteita astetta selväjärkisempää, joten jos Pixies on liian oudosti pirskahtelevaa tai pitkin suuonteloa poukkoilevaa, Toadies toimittaa makunystyröitä sopivan kirpeästi hellittelevää herkkua. Saman tekee kotoinen Penniless, vaikka ei kovakätistä rumpalointia ja ahkeraa kitaranrynkytystä lukuun ottamatta juuri samalta kuulostakaan.

Edellä mainitut ydinelementit ovat kuitenkin ne, jotka Toadiesin ilmaisussa jaksavat viehättää. Nytkin on tarjolla rämisevää kitaraa, vähäeleisyydessään railakkaan jämerää rumpalointia ja tukevaa bassonjauhantaa, sopivalla meluamisella ja karjahtelulla varustettuna. Tunnistettavimpana ja erottavimpana elementtinä on solisti Todd Lewisin suureellisesti kailottava laulu.

Tästä indie-keittokirjan perusreseptistä yhtye kuitenkin pystyy loihtimaan yllättävänkin monipuolisen, sopivan viiston ja kiehtovan aterian, joka onnistuu kutkuttamaan mielihyvähermoa heikoimmillakin kappaleillaan. Toadiesin keskeisenä vahvuutena on edelleen vaivihkaa tajuntaan todella kovasti kolahtavat kummajaiskappaleet, joiden hätäinen ohittaminen ja on helppoa. Tai olisi, ellei napakka sointi vaatisi toistamaan kappaletta muutamaan kertaan. Ja silloin syötti on jo nielaistu.

Tästä hyvänä esimerkkinä toimii jotakuinkin ykköshitti Possum Kingdomin synkeästä sisarkappaleesta käyvä, johtokappaleeksi nostettu Summer of the Strange. Se ei alkuunsa kuulosta kummoiseltakaan kappaleelta, mutta muutaman toiston jälkeen sen tenho paljastuu.

Samaa vaivihkaa pauloihinsa kietovaa piiloviehätystä levy on – taas kerran – pullollaan. Edes säkeessään ärsyttävästi lällättelevä Laments of a Good Man ei ole läpeensä kehno. Play Rock Musicin kohdalla mieleen juolahtaa jopa yksi riemullisesti yllättävä verrokki, kun Epic Castlesissa on samankaltaista svengiä kuin The Doorsissa tai Kauko Röyhkän ja Nartun tuotannossa. Get Low’n rynkytys voisi kiinnostaa jopa metalliin kallellaan olevaa kansanosaa.

Play Rock Musicilla Toadies kuulostaa satunnaisista uusien nyanssien hippusista huolimatta tasan siltä kuin odottaisikin. Yhtye saarnaa käännytetyille, mutta niin hyvin ja kaikessa tuttuudessaankin sen verran raikkaasti, ettei sitä voi moittia jämähtämisestä. Jos pelivälineet ja oma laji on kerran löydetty ja otettu haltuun, juuri tällä tavalla sulavaksi hioutunutta taitoa käytetään oikein sen kummempia tempoilematta.

71 Lentävän lähdön uralleen saanut indiebändi on noussut syöksyn jälkeen hitaasti ja varmasti uuteen kukoistukseen. Rämisevän vekkuli indierock on Play Rock Musicilla esimerkillisesti esillä, eikä siitä lopulta voi olla pitämättä.

Video ei ole enää saatavilla

Pumpkins aikana, jolloin Billy Corgan ei vielä ollut ns. kaljupäinen kitisijä.

Altitude, not attitude.

Tämä Smashing Pumpkins –paitoihinkin painettu slogan kuvaa mainiosti yhtyeen otteita. Kyse on korkeuden tavoittelemisesta ärhäkän asenteen sijaan. Tätä heijastelee selkeästi yhtyeen ensisingle, hindujumalaa tittelinään kantava kappale – vaikka alkuperäisestä shiva-nimestä h-kirjain pudotettiinkin ikään kuin hämäykseksi.

Siva on suurelta osin psykedeelistä hippirockia, joka tukeutuu vahvasti aiempien vuosikymmenten usvaisesti rockaavaan ilmaisuun. Kappale edustaakin varsin huonosti aikalaisliikettä, eli ns. grungea. Smashing Pumpkins niputettiinkin mieluummin Jane’s Addictionin kaltaisten outoilijoiden seuraan ”vaihtoehtorockiksi”.

Silti jo näiden sävelten myötä oli selvää, että yhtye tekee omankuuloistaan musiikkia, jossa vastakohdat kietoutuvat toisiinsa. Sen musiikki on kiemuraista ja rullaavaa, napakkaa ja haahuilevaa, maanläheistä ja taivaita raapivaa, elämänmyönteistä ja angstisen tuskaista.

Siva yhdistelee näitä kaikkia varsin suvereenilla tavalla. Biisin takapotkukomppia, fuzz-leadia ja Hendrix-sointuja hyödyntävä alkuosio on kohtuullisen perinnetietoinen ja sinällään yllätyksetönkin – mutta tehokkaasti mukaansatempaava. Siinä esittäytyy yhtyeen yksi perustava vahvuus: rullaavan napakka ja harvinaisen eläväinen soittotatsi, joka saa yhdentekevämmänkin sävellyksen kulkemaan esimerkillisesti.

Vain neliminuuttisen biisin hienous paljastuu vasta kun se puolivälissä sujahtaa psykedeelisiin suvantoihin ja muihin ulottuvuuksiin. Siitä loppuun asti se tuntuu taistelevan pinnan alle vajoamisen ja raivoisan sätkimisen välillä. Tämä kontrasti tuo kappaleeseen jännitteen, joka pitää esityksen elossa.

Hukkumisen tunnelmaa heijastelee myös särökitaramaton ja svengaavasti kajahtelevan virvelirummun alle peittyvä Billy Corganin naukuva laulu. Sanoista on hankala saada selvää, mutta tuskasta, kurjuudesta, sielusta ja sen semmoisesta kuulee kerrottavan. Hiljalleen duurissa lipattelevan trippailukohdan hippeyttä alleviivaa sanat, joissa kehotetaan ”ripottelemaan kaikki suudelmani päähäsi”.

”Sprinkle all my kisses on your head
Stars full of wishes fill our beds
She said, ’I’m dead'”

Päätösrivin hätkähdyttävyys ennakoi tunnelman dramaattista muutosta. Se tapahtuu, niin sanoissa kuin musiikissakin. Rumpufillin jälkeen särövalli kajahtaa ja kitarasoolo viiltää tajuntaa. Kappale kuitenkin vajoaa pian vellomaan äskeistä synkempään ihmismielen syvänteeseen.

”All this pain smothers me
Like a bomb that you can’t see
Tell me, tell me what your after
I just want to get there faster”

Mutta tästäkin alhosta biisi nousee rymisemään ja toistamaan kertosäkeen avainfraasia, voitonhuumassaan vieläpä intomielisen ”yeah”-huudahduksen saattelemana.

”I don’t live – I inhale
I don’t give – I unveil”

Elämä voittaa. Psykedeelinen liitokorkeus on saavutettu.

Video ei ole enää saatavilla

Melvins ottaa kevyesti.

Miten käy ikiaikaiselle sludge-rämistelylle, kun miehistö on liikkellä kevytversiona – ja läskibassolla?

Tyhmempi voisi luulla, että sludge-grunge-alternativen ikihonka ja peruspilari ei keksisi enää 18. levyllään uutta. Vaan pah! Melvins Lite -nimellä kiertänyt kokoonpano – ilman toista rumpalia ja vakibasistin sijalla Mr. Bungle ja Fantômas -kitaristi Trevor Dunn läskibasson varressa jousella ja ilman – on jotakin aivan muuta. Mutta myös sitä tuttua mökää, uudella kierteellä tosin.

Heti avausraita Mr. Rip Off esittää levyn kenties muhevimmat hämmingit: jatsahtavasti jauhava kipale muistuttaa omituisen maanista lounge-versiota tästä yhdestä maailman jyrkimmiltä soundaavista rock-bändeistä. Kakkosraita Inner Ear Rupture päräyttää heti alussa säröä kehiin, ja rumpujakin soitetaan ihan kapuloilla, ennen kuin kappale kurvaa Dunnin kokeellis-sinfonisen jousimetakoinnin syövereihin.

Kolmantena kuultava Baby Won’t You Weird Me Out alkaa jo liipata lähemmäs kovalyöntistä ja särövoittoista tömistelyä, mutta pehmoisesti rullaava pystybasson lopsotus tuo siihenkin miellyttävää ilmavuutta – sekä rumpujen kanssa kimpassa hämmennetyn soolo-osion.

Kortit on tässä vaiheessa jo lyöty pöytään ja niillä pelataan lupsakan ovelasti. Kokonaisuutena albumi on – Melvins-levyksi – kohtuullisen helposti lähestyttävä, vaikka jousen kirskutus tuokin erikoisen noise-sinfonisen ulottuvuuden muuten astetta helpommin sulatettavalle ilmaisulle.

Biisimateriaali on kelvollista, ja säyseämmät kappaleet (Holy Barbarian, Tommy Goes Berserk) toimivat hassussa painajaismaisuudessaankin yllättävän mainiosti. Laahaava särönvaluttelu toki maittaa parhaimmillaan ihan entiseen malliin (A Growing Disgust, Paul McCartney & Wings -cover Let Me Roll It), kuten myös rivakampi rymistely (Leon vs. The Revolution, Freak Puke).

Kuitenkin tuntuu siltä, että ydinhemmot Buzz Osborne ja Dale Crover ovat päästäneet mukaan myös musiikillisesti hiukan ontompaa kamaa erilaisen soittofiiliksen ja uudenlaisen meluamisen huumassa – vaikka ainahan bändin levyillä on mukana kosolti häröilyä ja kerrassaan eklektisiä esityksiä. Soiton nautinnollisuus kuuluu silti myös laimeammissa esityksissä ja kantaa niitä kelvollisesti.

Vaikka Freak Puke ei ole kokonaisuutena merkittävimmästä päästä yhtyeen tuotantoa, sen rooli yhtyeen moniulotteisuuden, ennakkoluulottomuuden ja omaehtoisuuden laajentamisessa nostaa Melvinsin jo valmiiksi mittavaa arvostusta. Lisäksi levyn esiintuoma uusi ulottuvuus bändin soinnissa on hyvä peruste julkaisulle – semminkin kun mukana on perushämyilyn lisäksi muutama hyvä biisikin.

75 Freak Puke ei ole oleellisimpia Melvins-albumeja, mutta ehdottoman mielenkiintoinen lisä omituiseen ja kaikessa kokeellisuudessaankin linjakkaaseen katalogiin.

Video ei ole enää saatavilla

Sergio soitti kesäkuussa 2003 Semifinalin Club Limousine -illassa. (Kuva: Pekka Hokkanen)

Suomen hienoimman vaihtoehtoyhtyeen iskevin biisi luikertelee tajuntaan kuin sähköinen mato.

”I will cross the line
From your ground to mine
Yes I wil keep me in”

Kotkalainen Sergio ihastutti välittömästi The Ship Is Mine! -debyytti-ep:nsä ensitahdeilla. Todella jäntevästi ilmaistuun ja silti sangen vaihtoehtoiseen melurockiinsa ei osannut kaivata juurikaan lisää. Vielä yhden ep:n verran harjoiteltuaan yhtye julkaisi ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa Swordsin. Sen dynaaminen avauskappale Hitting Water säväyttää edelleen lakonisella intensiteetillään.

Introvertisti ahdistustaan karjuneen yhtyeen taito tehdä meneviä noise rock -biisejä yhdistämällä (post)punkia, vaihtoehtorockia ja metallia oli kautta koko tuotannon erittäin hienosti kasassa. Hitting Water esittelee mainiosti, kuinka sulavasti Darkthrone yhdistyy Sonic Youthiin ja Interpoliin – itsenäisesti ajattelevien aivojen ohjaamissa osaavissa käsissä.

Reipastempoisen biisin ytimessä on napakan kiemurainen rumpukomppi, joka nappaa välittömästi mukaansa. Se tukee mainiosti hypnoottisesti kieppuvaa sävelkulkua, jota yhtye kutoo kolmen kitaran ja mureasti särötetyn basson avulla. Toteavasta kailottavaan äityvä megafonilaulu lisää kappaleen toismaailmallisuutta kuitenkin ankkuroiden biisin samalla kuulijaystävällisyyden satamaan, tai ainakin sinne aallonmurtajan tuntumaan.

Kun rakenteeltaan yllättävänkin yksinkertainen kappale puolivälissään saavuttaa kertosäevaiheen, se muljahtaa samaan aikaan astetta lakonisemmaksi ja rivakasti ryskyvälle noise-vaihteelle. Siitä kappale vain palailee elementtejä tiputellen hiljalleen perusasetelmiinsa, jytkävään rumpukomppiin.

Siinä se – ei kuulosta kirjoitettuna kovin ihmeelliseltä, mutta tarpeeksi suurella äänenpaineella kuunneltuna taju lähtee.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

18. heinäkuuta 2005 − Vihreän Liiton entinen kansanedustaja Pekka Haavisto nimitettiin Euroopan Unionin ensimmäiseksi erityisedustajaksi Darfurin alueelle Sudaniin.

Jane's Addiction – kleptomanian asialla.

”I’ve been caught stealing
once when I was five”

Alternative rockin keskeisimpiin yhtyeisiin kiistatta kuuluvan (tai kuuluneen) Jane’s Addictionin suurin hitti kertoo pöllimisestä, vieläpä perin ihannoivaan sävyyn. Joo, pöllimisestä on jääty kiinni – mutta vain kerran. Sitten oppi meni perille: se pitää tehdä hyvin. Ja se on kivaa.

”Well, it’s just a simple fact
When I want something
I don’t wanna pay for it”

Vaihtoehtokleptomaanien tunnuskappaleessa kiteytyvät losangeleslaisen yhtyeen ilmaisun herkullisimmat piirteet. Kappale onkin parasta railakkaan laidan Jane’s Addictionia. Been Caught Stealing on riemukas rallatus, jonka hykerryttävä alku saa lisäpontta vartiokoiran rytmikkäästä räksytyksestä.

Kappaleen musiikillinen pohja rakentuu Eric Averyn vahvan ja maukkaasti kiemurtelevan bassolinjan varaan. Sitä tukee perkussioin ja handclapsein höystetty Stephen Perkinsin jykevän epäkesko rumpubiitti. Kitaristi Dave Navarro ripottelee sekaan kepeän viistoja funk rock -sointuja ja riehakkaan rock-soolon. Biisin keskiössä on tietenkin sanomaa levittävän Perry Farrellin kähisevän toismaailmallinen hoilotus.

“I walk right through the door
walk right through the door
Hey all right! If I get by, it’s mine
Mine all mine!”

Kappale on äänestetty 500 merkittävimmän rock-biisin joukkoon. Sen sijalle 47 VH1:n parhaiden videoiden listalla rankattu promovideo oli lopullinen avain biisin suursuosioon.

Videossa ei ole oikeastaan muuta juonta kuin ruma äijänkuikelo pukeutumassa rehevämuotoiseksi lyyliksi tunkeakseen nyysittyä kamaa tekomahan ja -pakaroiden sisään. No, tokihan bilekeskukseksi muuttuvaan paikalliseen Siwaan paikallistettavaa kuvakerrontaa miehittävä friikkisirkus ja suorilta samaan kastiin menevän yhtyeen kekkalointi, pari vähäpukeista tanssitypyä sekä valvontakameran kuvissa hyödykkeitä vaivihkaa parempaan talteen sujautteleva nuoriso nostivat osaltaan videon mukaansatempaavuutta.

Kyseenalaisesta teemasta ei siis ollut ainakaan kaupallisesti haittaa. Jenkkiläinen vaihtoehtonuoriso villiintyi – aikalais-vaihto-oppilaan mukaan kuulemma jopa niin kovasti, että bändin keikat olivat riehunnan takia alati vaakalaudalla.

Suosio ajoi Jane’s Addictionin lopulta umpikujaan, josta se tosin on hetkittäin pakitellut valtaväylälle keekoilemaan.

Video ei ole enää saatavilla

Stam1nan basisti Kai-Pekka Kangasmäki ja laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen. (Kuva: Tomi Palsa)

Harvoin on suomalaisen metalliyhtyeen debyyttisingle ollut näin vakuuttava.

”Sulavat tunteet jäätyvät jälleen
Pahoja sanoja ja askel painaa
Mustavalkoiseen maailmaan
Tahdon kuitenkin palata ja huutaa
Vihaan sinua ihminen
Jäljitin sen, jäljitin sen kadonneen lauseen”

Ensikosketukseni Stam1naan oli erään energian-, tilan- ja ajanpuutteen vuoksi nimeämättä jäävässä kotimaisessa rockin ajankohtaislehdessä, singlepinon ruotimisen yhteydessä. Ennakkoasenne oli kyyninen, koska suomalainen, ja varsinkin suomenkielinen, metalli oli olevinaan paskaa. Lisäksi yhtye oli Lemiltä, eli jostakin hornan tuutista.

Tietty mielenkiinto ja Stam1nan ensisingleä kohtaan kuitenkin tajunnassa kajasti, olihan yhtyettä oli kehuttu harvinaisen vuolaasti demopalstoilla – mikä tietysti vahvisti tunnetta, että paskaahan sen on oltava. Lisää synkkää jynkytystä, mitäpä muutakaan.

Vaan pitkän nenän sain. Kadonneet kolme sanaa vakuutti suoralta kädeltä teknisellä taituruudellaan, tarttuvuudellaan, lennokkaalla progressiivisuudellaan, maanisella rankkuudellaan – ja ennen kaikkea tuomalla ilahduttavasti mieleen maamme kaikkien aikojen parhaan metalliyhtyeen, Stonen.

Stonen vaikutus oli ilmiselvä niin soinnutuksissa kuin kappaleen kierossa, jopa progehtavan uskaliaassa sovituksessa. Sen sijaan, että Stam1na olisi apinoinut mestareita, se tuntui ennemminkin jatkavan siitä, mihin Stonen olisi voinut kuvitella päätyvän, jos se olisi kehittänyt uraansa vielä levyn verran ja lisäksi ymmärtänyt katsoa taustapeiliin.

Stam1nan otteissa oli havaittavissa niin paljon tunnetta ja kunnianhimoa kokonaisvaltaisen osaamisen lisäksi, että edes vakinaisen basistin puuttuminen ei tuntunut merkittävästi heikentävän jo pitkään kolmimiehisenä kvartettina toimineen yhtyeen ilmaisuvoimaa.

Stam1nalla oli jo debyyttisinglellään valtit reteästi pöydässä: vimmaisen tyylitajun, mukaansatempaavan melodiavainun, riehaannuttavan riffinlouhinnan, näyttävän kitarasoolon ja yleisen terhakkuuden lisäksi kaikkein perimmäisin niistä oli tulinen vakaumus saattaa intensiteetti niin maksimiin kuin inhimillisyyden piirissä pysyen suinkin on mahdollista. Vaikka Kadonneet kolme sanaa häviää ihokarvamittarilla Raamattu-otteella silatulle Sananen lihasta -biisille, myös sen ilmaisun jokaiseen kolkkaan ulottuva tiukkuus ja sanoman vaivoin hallinnassa pysyvä liekehdintä tuovat kappaleen omalle tasolleen.

Lemin kitarapartio Hyyrynen–Olkkonen. (Kuva: Tomi Palsa)

Intensiteettiä Stam1na on takonut touhuunsa aina vain lisää, mutta nimenomaan debyytillä sen polte oli kaikkein korventavin. Suuri merkitys tähän on Antti Hyyrysen syvältä kourivalla laululla. Myöhemmin kiusalliseksi maneeriksi muuttunut räksytys saa vielä oheen säkeiden epätavallista puhelaulua ja kertosäkeen melodista kailotusta. Suullisen esityksen tyylikirjo toimii erinomaisesti yhteen, vaikka sanoituksista olisikin tiukkakorvainen tuottaja voinut hieroa joitakin latteita ilmaisuja. Niiden rooli on silti olennainen, nuoren miehen syvältä kouraisevat tuntemukset ilmaistaan nuoren miehen sanoin, ei korulausein tai suurieleisin sanankääntein.

Vihaan sinua ihminen.

Vaikka tuo kertosäkeen toistuva sanakolmikko kohdentuu kappaleessa mitä ilmeisimmin lähinnä yhteen ihmiseen, se myös kiteyttää hämmentävän paljon. Tähän yhtye tietyssä mielessä palasikin Viimeinen Atlantis -levyllä ja sen ihmisen toiminnallaan aiheuttaman maailmanlopun teemalla hyvinkin huomionarvoisesti. Yhtye on löytänyt urallaan uusiakin temppuja, mutta kaikki yhtyeen erinomaisuus on vahvasti esillä jo tässä debyyttisinglessä.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

8. huhtikuuta 2005 – Paavi Johannes Paavali II haudataan. 19. päivä uudeksi paaviksi valitaan Benedictus XVI.

Helmet, ruutupaitoja ja stop and go -riffittelyä.

Kypärä.

Yhtyeen nimi on kypärä ja se takoo jämptiä rytmimusiikkia, josta suuri osa kuulostaa siltä kuin soitto olisi veitsellä leikattua. Tällaista ei ollut vielä vuoden 1990 tietämissä liiemmin metallipiireissä tavattu, semminkin kun lyhyttukkaiset musikantit näyttivät hevimorköjen sijaan vihaisilta kirjastoapulaisilta.

Eikä Helmet varsinaisesti metallia soittanutkaan, vaikka säröä matalavireisessä kitarassa oli kosolti, laulu meni usein rähjäämiseksi ja rummut paukkuivat tulisesti. Taustalla hehkui vankkaa osaamista niin jazzin, orkesterimusiikin kuin punkinkin parista, mikä kuului raikkaana erilaisuutena. Tyylimääritystä lievennettiinkin nimeämällä ulosanti vaihtoehtometalliksi tai post-hardcoreksi.

Fugazin ja Prongin kaltaisten uranuurtajien ohella Helmet toi stop and go -riffittelyn tiedostavan vaihtoehtofanin – ja metallijengin – tietoisuuteen ja kietoi useimmat sen terävien rytmien pauloihin. Helmetin debyyttilevyn musiikillisesti jalostuneimmasta päästä oleva Bad Mood on tehokkaasta kirurgiriffistä priimaesimerkki.

Bad Mood on pariminuuttinen, primitiivinen rypistys. Se rakentuu 1/8-tahdin mittaisen tauon lataaman puujalkariffin sekä monisäikeisesti soinnutetun b-osan varaan. Silti osaset ja etenkin niiden käsittely vankistavat kappaleen kokonaiseksi teokseksi, jossa on vimmaa ja yllätyksiä, melua ja melodiaa. Kappale on aluksi äärimmäisen ryhdikäs, mutta lipeää epäkeskoon arvaamattomuuteen.

Puoliväliin jälkeen yhtye siirtyy vapaamuotoiselle noise-rock-vaihteelle, ja jazz-koulutetun kitaristi-solisti Page Hamiltonin mieltymys sekä säröön että meluun silaa kappaleen klimaattisen loppupuoliskon maaniseen sävyyn. Mies sooloilee – tai pikemminkin mekastaa kitaransa kanssa – ja ärjyy kappaleen nimeä muun yhtyeen rynkyttäessä vimmaisesti taustalla.

Bad Mood ei ole Helmetin paras kappale, ei edes paras esitys Strap It On -debyytiltä. Oikeastaan se vasta antaa vahvoja viitteitä siitä, kuinka vakuuttavaksi Helmetin ilmaisu oli kiteytymässä parilla seuraavalla levyillä.

Kappale on silti oman alansa helmi kaikessa ytimekkyydessään ja kyvyssään yhdistää militanttia täsmällisyyttä ja huuruista sekoilua. Suolaista ja makeaa. Ilman toista ei kumpikaan maistuisi miltään.

Video ei ole enää saatavilla

Sweatmaster, Sasu huutaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Turkulaisen garagepartion alkukantainen kutsuhuuto kajahti ja nosti kolmikon hetkeksi maamme kuumimpien bändien joukkoon ja myös ulkomaiseen tietoisuuteen.

“Hold it, in your hand / a little stronger, look for love
Hold it, in your mouth / a little longer, look for love
I know, you know / what these days consist of
Sunshine, moonlight / every time, is good for love
ooooooooh, baby baby, YNGH!”

Parilla aiemmalla pienjulkaisullaan hyvän boren kehitellyt kolmikko harppasi Hold It! -rallillaan vuosituhannen alun garagerockin valioliigaan. Tätä alleviivasi singlen myötä alkanut yhteistyö genren ykköslafkan Bad Afron kanssa.

Sweatmasterin rämistelyssä riemukkaasti raikuvaan melodiaan yhdistetty vimmainen sielukkuus ja alkukantaisen intensiivinen ote kaappasi haltuunsa avainketjujengin, kriitikot ja rutkasti taviksia. Sweatmasterin valttina oli Hold Itin kaltaiset tarttuvat kappaleet, jotka – vaikka ammensivatkin sumeilematta MC5–Roky Erickson–Stooges-perinnöstä – kuulostivat autenttiselta pelkän trendibeesailun sijaan. Kun primitiivistä autotallirockia tehdään rehdisti, hyvin ja asiaankuuluva hiki ylä- ja alapäässä, lopputulos vetoaa vääjäämättä musiikinystäviin yli genrerajojen.

Sweatmaster, Sasu kuiskaa. (Kuva: Tomi Palsa.)

Simppeleistä elementeistä rakentuva Hold It! on rehti ja matalaotsaisen mukaansatempaava energiapurkaus. Sen nytkivä kitarariffi on yksinkertaisuudessaankin tappavan tehokas. Karsitulla rumpusetillä ja suurella kädellä mäiskitty rytmi on konstailemattoman vetävää, suorastaan eläimellistä tomikomppausta, jota vähäeleisen tehokas basso pönkittää kuin reisi persettä. Kun loppukliimaksissa suoraa rytmiä höystetään vielä hektisellä käsienläpsytyksellä, riemulla ei ole rajaa.

Riffin lisäksi keskeisenä elementtinä on Sasu Mykkäsen laulunmylvintä. Kiimaisen uroon raivoisaa kutsuhuutoa alleviivaavat sanoitukset ovat lähinnä rakkaudenjanoisen miehen käsittelyohjeita ilman sen kummempaa romantiikkaa. Seksuaalinen energia pysyy vaivoin hallinnassa, ja soitannan aiheuttamat hikikarpalot suorastaan löyhkäävät feromoneille – siis nuorisoa turmelevalle rock’n’rollille puhtaimmassa muodossaan.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

10. joulukuuta 2001 – Nobelin palkinnot jaettiin Tukholmassa sadannen kerran. Joulukuussa järjestettyyn tilaisuuteen oli kutsuttu kaikki elossa olevat palkintojen saajat aiemmilta vuosilta.

Nämä miehet ovat syyllisiä!

Onhan näitä, syyllisiä. Ensi Aerosmith teki Walk this Wayn vuonna 1975, Beastie Boys otti Rick Rubinin  johdolla askeleen samaan suuntaan debyyttilevyllään ja erityisesti Fight for Your Right – No Sleep til Brooklyn –kaksikolla (unohtamatta edeltänyttä She’s On It -biisiä) 1980-luvun puolivälissä.

Korkin posautti kunnolla auki vasta Faith No More, joka antoi esimakua tulevasta 1985 rockia ja hiphopia yhdistelevällä We Care A Lot –kappaleella. Bändi taltioi biisin kahdelle ensimmäiselle levylleen, eli se tunsi olevansa jyvällä jostakin. We Care a Lot sai MTV-näkyvyyden ja musiikillisten ansioidensa vuoksi jo kohtuullisesti huomiota osakseen.

Mutta vasta kun Epic, periaatteessa We Care A Lotin parannetulla kaavalla rakennettu biisi julkaistiin, todellinen nu-metalin kaava vasta rakentui ja iskostui myös jotakin uutta etsivän metallijengin kollektiiviseen tajuntaan. Syyttäkää siis Faith No Morea – ja erityisesti tätä kappaletta – kaikki te Kornin ja niiden oikeasti paskojen nu-metal-äkäilijöiden vihaajat.

Epic on rap-metallia, jossa on järkeä. Se on proto nu-metallia, ilman pintapuolista superraskaan funkin keinotekoisuutta ja päälle liimatun ahdistuksen maksimointia. Epic on raikas tuulahdus piano-outroineen, kryptisine hölynpöly-sanoituksineen ja tarttuvine – huomatkaa – duurisoinnutettuine kertosäkeineen.

Erinomaiseksi kappaleen tekee oivan kertsin ohella sen pintapuolinen yksinkertaisuus ja samanaikainen kerroksellisuus. Ehtaan hiphop-tyyliin jauhavat rummut ja basso pitävät biisin hypnoottisessa marssirytmissä. Tämän päälle riipivä särökitara ja ahnaasti vonkuva kosketinsoitin luovat pitkin vedoin yhdessä rockin ja popin vuoropuhelua käyvää melodiapintaa.

C-osassa kappale vapautuu psykedeelisen eeppiseen rock-liitoon, johon biisi muljahtaa vielä lopussa uudelleen, vain päätyäkseen majesteetilliseen piano-outroon. Promokäyttöön tarkoitettu versio on höystetty juustoisilla kaiuilla, ja mikä pahinta, biisin ydintä on kalvettu juurikin lyhentämällä biisin liitelyosioita. Surrealistisella kuvastolla ja sympaattisen neonvärisellä visuaalisuudella siunattu video on onneksi vain puoli minuuttia kappaleen albumiversiota lyhyempi eikä siis sävelteoksena aivan yhtä pahasti rampautettu.

Faith No Moren tuore laulaja Mike Patton teki sanoitukset ja melodiat koko mustalla sävytetyillä neonväreillä hohtavalle The Real Thing -levylle parissa viikossa. Epicissä miehen ulosannin laaja-alaisuus nostaa biisin omalle tasolleen, tarttuvan kertosäkeen ja erityisesti vaihtoehtokansaan uppoavan melodisen räppäyksen ansiosta.

Epicin sanoitusten on tulkittu kertovan huumeista, yhteiskunnasta, runkkaamisesta ja ei mistään. Siis muun muassa näitä kappaleen keskeinen ”se” voi olla. Biisin liveversiossa Patton itsekin alleviivaa tätä ”mitä väliä” -tason mysteeriä huutamalla bridgessä ”what is it? What the FUCK is it?” Oleellisempaa kuin sanoma, on sanojen rullaava rytmitys, joka on iskevyydessään huipputasoa.

Epic muodostui huikeaksi menestykseksi ollakseen uutta luotaavan outolintuyhtyeen rajoja rikkova kappale. Juuri tämä cross-over-ote oli biisin suosion takana, kun avomieliset musadiggarit hahmottivat yhtyeen musiikillisesti ristiriitaisina toisiaan täydentävien elementtien muodostaman kaavan hienouden. Epic on rankattu parhaiden biisien top 100 -listoille useammissakin äänestyksissä, eikä suotta.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Live at the Brixton Academyn riemukaan liveversion perusteella bändi osasi jo tässä vaiheessa hämmentää yleisönsäkin – jopa niin yksinkertaisella keinolla kuin liittämällä loppuun pätkän Technotronicin Pump Up the Jam –teknohittiä.

Video ei ole enää saatavilla

Mudhoneyn klassikkobiisissä ei ole kerrassaan mitään sliipattua.

Russ Meyerin hinkkileffasta nimensä ottanut Mudhoney oli tiettävästi ensimmäinen grungeaallon superbändi, vaikkei koko aallosta ollut Seattlen pienten piirien ulkopuolella juuri loiskeita havaittu. Yhtye, joka muodostui Green Riverin ja Melvinsin miehistöstä sekä sittemmin Nirvanassa ja Screaming Treesissä piipahtaneesta rumpalista Dan Petersistä, rämistelee ensisinglellään kaunistelemattomasti Stooges-tyyliin, räkää ja visvaa säästämättä.

Vessanpyttykansiin kääritty kaksi-ja-puoliminuuttinen särömekkalointi oli suurena osallisena koko grungen syntyyn. Tyylillisesti Touch Me I’m Sick on kuitenkin lähinnä vimmaista garagerockia. Sen – öh – sairaalloinen energia, ylimielisen virnuileva asenne, vähintäänkin rosoinen soundi ja isokätisen hienostelematta mäiskitty soittotatsi ovat edelleen käsinkosketeltavan suttuisia.

Sävellyksellisesti biisi on, kuten kappaleella kuumeisesti raakkuva solisti Mark Arm on myöhemmin todennut, puolivillainen heitto. Kolmen Big Muffilla säröpuuroksi murjotun voimasoinnun räjähtävässä rämistelyssä on kuitenkin voimaa, jota ei hienostelulla saavuteta. Petersin primitiivinen hakkaaminen ja taajaan toistuva virvelifilli takovat rytmin tajuntaan riehaannuttavin tuloksin.

Arm on sanonut biisin olevan erityisesti soundeiltaan niin onnistunut, ettei bändi koskaan enää yltänyt samaan roisiuteen, vaikka yritti. Ja jatkaa edelleen samalla linjalla ja samalla energialla, liki neljännesvuosisata myöhemmin.

Touch Me I’m Sick oli puhdistava peräruiske 1980-luvun pöyhkeäksi käyneelle musiikki-ilmastolle jo saastaisella rämistelyllään. Se on kaikenlaisesta hifistelystä totaalisen kaukana niin soitannollisesti, tuotannollisesti kuin sävellyksellisestikin. Biisissä ei ole mitään – ei kerrassaan mitään – tyyliteltyä tai sliipattua. Se on pelkkää primitiivisten halujen irstasta sykettä, hikistä rytkytystä ja sekopäistä meuhkaamista. Juuri siksi sen teho oli aikanaan massiivinen, eikä esityksen voima ole juurikaan laimennut vuosien saatossa.

“I won’t live long, and I’m full of rot
Gonna give you, girl, everything I got”

Kappale herätti hämmennystä myös sanoitustensa osalta. Tähän asti seksuaalisista suhteista oli erityisesti valtavirrassa lauleskeltu jokseenkin tervehenkiseen sävyyn. Vuonna 1988 AIDS oli uusi yhteiskunnan kauhu, ja Touch Me I’m Sick leikittelee nimenomaan sillä. Se yhdistelee irvailevaa rappiota perinteiseen intiimin kanssakäymisen kutsuhuutoon tehden siitä suorastaan irvokasta. Ja ovathan ne sanat myös hauskat, kun niiden matalotsaisen jujun tajuaa.

”I’m diseased, I don’t mind
I’ll make you love me ’till the day you die”

Hylkiöromanttisesta sanoituksesta ei voi olla vetämättä kieroutunutta yhteyttä imettimiensä avulla suosioon nousseen Samantha Foxin Touch Me (I Want Your Body) -kappaleeseen. Sammyn suusta ei tätä olisi kuultu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grunge-Seattlen viitekehyksessä tapahtuvassa Singles-elokuvassa Touch Me I’m Sickillä on merkityksellinen rooli. Se on osa leffalle keskeisen Citizen Dick -yhtyeen tuotantoa. Sanoituksiltaan hassummiksi muutetun ja kolmeminuuttiseksi venytetyn roiskaisun nimi on Touch Me I’m Dick.

Video ei ole enää saatavilla

NWOBHM kauas taakse jäänyt on.

Kun Sheffieldistä veropakolaisina Dubliniin muuttanut Def Leppard lakkasi haluamasta AC/DC:ksi AC/DC:n paikalle, maistoi orastavaa menestystä Pyromania-levyllään ja rumpalilta lähti toinen käsi, bändi löysi koneet ja kultasuonen. Yhtyeen kolmattakymmenettä miljoonaa kopiota myynyt neljäs levy Hysteria on kenties massiivisin kasarirock-albumi kautta aikojen. Sen tuotanto on pöyhkeää, ylilyövää ja lisäainein terästettyä einestä. Levystä tekee kivenkovan klassikon sen liki täydellisesti synteettisen kitaravetoiseen rock-soundiin yhdistyvä kappalemateriaali.

Hysterialta irroitettiin nivaska menestyssinglejä, joista Animal lienee tunnetuin, tai ainakin taistelee tittelistä kovasti Pour Some Sugar On Me’n kanssa. Samapa tuo, sillä miltei samat sanat voi sanoa kummasta tahansa kappaleesta.

Animal on raukean iloluontoinen, jyhkeillä keinobiiteillä paalutettu ja huippuunsa virtaviivaistettu rock-pala. Sulavasti rullaavan kappaleen synty ei ollut kuitenkaan vaivaton, vaan biisille yritettiin hahmottaa optimaalista olomuotoa yli kahden vuoden ajan. Ilmeisesti tänä aikana myös keksittiin väliosan jankkaavat samplet ja bridgen räjähtelevät handclap-rummut. Valelopetus sen sijaan oli jo aiempien ideariihien satoa.

Kappaleen rumputyö on suoraviivaista jytkytystä, jota suoraviivaisesti jytistelevä bassomatto höystää tuottaen kappaleelle jämerän pohjan. Kitarapuolella monipuolista kuultavaa onkin rutkasti. Helkkyvät Dire Straits –näppäilyt yhdistyvät muhevasti tiukkaan hard rock –komppaukseen, ja kappaleen eläväisyys on miltei yksinomaan monisyisen kitaratyön ansiota.

Laulaja Joe Elliotin säröisyydessään jopa takakireäksi luonnehdittava ääni soveltuu biisiin hienosti ja tuo sen verrattain kepoiseen ja sliipattuun yleistatsiin kaivattua särmää. Tätä tasapainottaa pehmoisen riemastuneesti hoilotteleva taustakuoro.

Animalin kiehtovuus ei johdu tuotannollisen kuorrutuksen muhkeudesta tai yhdenkään musiikillisen elementin erityisestä oivallisuudesta. Sen tenho kumpuaa sävellyksessä kytevästä tunnelmien dynaamisesta kirjosta. Kipale etenee lempeän raukeasta, slovaritunnelmiinkin taipuvasta a-osasta iloluonteiseen ja menoa nostattavaan bridgeen. Kertosäe on suoraviivaista hardrockia, jossa ei yllättäen ole kummoistakaan melodiaa vaan se on lähinnä idioottitason hokeman kromaattista toistoa. Biisin dramaattinen kohokohta on d-osan isotteleva riffitys, josta kappale edelleen notkahtaa maltillisen kitarasoolokkeen kauttaa sulavasti kertosäkeen turvalliseen jankutukseen.

Def Leppard ei tässä vaiheessa uraansa ollut – eikä ilmeisesti halunnutkaan olla – heavy metal -bändi enää millään asteikolla. Animal on silti erinomainen esimerkki siitä, miten sliipattu hard rock –jytistely onnistui viehättämään yhtyeen vanhoja ystäviä ja samalla nostamaan sen aivan uudelle suosion tasolle modernilla soundillaan. Mukiinmenevästä sävellyksestäkään ei lie ollut liiemmin haittaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tässä biisin demo asianomaisten kommenteilla höystettynä

Video ei ole enää saatavilla

Messinkisen apinan ystävät, Beastie Boys.

Messinkinen apina? Mistä helkutista nämä sällit laulavat – tai hoilottavat kaljanhuuruisesti remuten?

Brass Monkey on joko, no tottakai, metallinen apinapatsas tai dekkarileffa vuodelta 1948. Yhtyeen kotikulmilla New Yorkissa on myös samanniminen baari, joka vaikuttaa jo luultavammin kappaleen oikealta aiheelta. Se on kuitenkin perustettu biisin julkaisemisen jälkeen, joten tuskin näinkään on.

Samasta aihepiiristä biisin kertomuksellinen ydin kuitenkin löytyy. ”Brass monkey” on juomasekoitus, tai itse asiassa useita erilaisia. Yksi näistä on seuraavanlainen: olutpullo nautitaan etiketin yläosaan asti raakana ja täytetään pullo appelsiinimehulla. Valmista Brass Monkey -juomasekoitustakin on ollut saatavilla, ja mitä ilmeisimmin juurikin tämä eväsmallinen nautintoaine on karmean kolmikkomme ihannoima tuote.

Saletisti näin, koska lyriikoissa mainitaan useaan otteeseen, että minä ja jengi dokataan ”brass monkeya”, pullosta ja tölkistä. Ja samalla rockataan, kovaa.

Mistäpä muustakaan räkänokkainen, kaljaa roiskivana punkbändinä aloittanut rymykolmikko voisi räppäreiksi ryhdyttyäänkään kappaleita tehdä kuin ryyppäämisestä? Koko Licenced to Ill -debyytti kiertelee paljolti saman aihepiirin ympärillä, sisäpussin kaljoittelupitoista kuvitusta myöten. Ja harraste on nimenomaan rehdisti läiskyttelevää dokailua ilman hienostelun häivää. Sitä varten omat eväätkin on messissä.

”We’re offered Moet – we don’t mind Chivas
Wherever we go with bring the Monkey with us”

Beastie Boysin rymypojat ovat kuitenkin huomaavaisia humalikkoja ja haluavat ohjeistaa kuulijoitakin nauttimaan juomasekoituksen oikealla tavalla. Näin se tehdään oikeaoppisesti:

”Put your left leg down – your right leg up
Tilt your head back – let’s finish the cup”

Wild Sugarin Bring It Heren (1981) introsta suoraan napattuun torviriffiin ja TR-808-rumpukoneen karuun old school -hiphop-biittiin tukeutuva Brass Monkey kuvaa Beastie Boysin tyylillisesti moneen suuntaan remeltävää debyyttilevyä erinomaisesti. Kappaleen suorastaan ääliömäinen simppeliys ja matalaotsaisen hokeman tarttuvuus yhdistettynä ilomieliseen meininkiin tekevät siitä taatusti riemastuttavan ääniraidan – tiedätte kyllä minkä toiminnan oheen.

Kovin monta annosta ei kaksi- ja puoliminuuttisen kipaleen aikana tosin ehdi nauttia – etenkään, kun kertosäettä on hoilottettava mukana vähän väliä:

”Brass Monkey, that funky monkey
Brass Monkey junkie, that funky monkey”

Ääliömäistä, kyllä, mutta juuri siitä syystä niin mahtavaa. Näillä eväillä singleä on kuitenkin mennyt kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta. Ei hassummin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Richard Cheese esittelee aiheesta erilaisen näkemyksensä parhaaseen ruotsinlaivatyyliin.

Video ei ole enää saatavilla

Jump sai kappaletta inhonneen David Lee Rothinkin (toinen oikealta) spandexit lopulta leiskahtelemaan.

Ty-ty-ty ty-ty-tyy-dy ty-ty-ty-tyy.

Tämä synariffien synariffi, Jump-kappaleen suorastaan ikoninen tuuttaus raikaa julkean itsevarmasti kuljettaen pasadenalaisen Van Halenin kultakautensa triumfimaiseen päätökseen. Vaikka kuunnellessa tuntuu, että tuo noin kahdeksan sekunnin mittainen riffi toistuu neliminuuttisessa kappaleessa vähintään 300 kertaa, se valuttaa mehukasta kasarijuustoaan kuulijan tajuntaan tuskin parikymmentä kertaa. Hämmästyttävää!

Pöyhkeänä itsevaltiaana 1984-levyn heti samannimisen synaintron jälkeen käynnistävä Jump irrotti Van Halenin hardrockaavasta jytäboogie-taustastaan limasella mutta ah, niin 1980-lukulaisella tavalla. Aiemmin kitaravetoisesti Led Zeppelinin ja Creamin perintöä kalifornialaisen hedonistisella elämänmyönteisyydellä tulkinnut yhtye siirtyi raskaasti syntetisoituun sointiin. Toisin kuin Rushin ja ZZ Topin kaltaisilla aikalaisillaan, syntikkavetoisuus ei kuitenkaan heti vallannut bändin ilmaisua täysin.

Jumpissa kitaravelho Eddie Van Halen ei soita kuusikielistään lyhyttä sooloa ja kevyttä maustamista enempää, vaan mies lurittelee antaumuksella Oberheim OB-Xa -syntikkaa. Uuden ihastuksen vetovoimasta kertoo kappaleen soolojakauma: kitarointiosio kestää 15 sekuntia, sormion parissa kikkaillessa menee miltei tuplasti aikaa.

Fanikannassa jyrkän vastaanoton saanut Jump on kappaleena riemastuttava ja tappavan tarttuva. Liki täydellisestä kitarattomuudestaan huolimatta siitä aistii selkeästi rockin. Neljää metrin mittaista bassorumpuaan ja rungotonta rototomiarsenaaliaan ansiokkaalla Bonzo-otteella mäiskivän isoveli-Alexin napakat iskut tuovat kappaleeseen kaivattua jäntevyyttä. Boogie-tausta ilmenee Michael Anthonyn tanakan tasaisessa bassojytkeessä, joka kuljettaa biisiä kuin huomaamatta mutta höyryjynan lailla.

Sävellyksellisesti simppeli kappale pohjaa suoraviivaiseen synariffiin, joka jauhaa sekä säkeen että kertsin taustalla. Mielenkiintoisen säväyksen biisin dynamiikkaan tuovat mollissa kulkeva, rytmillisesti kulmikas bridge sekä soolojen alla kuultava c-osa, joka hivuttautuu hiljalleen tummista mollisävelistä kohti hekumallisesti horisontissa siintävää synteettistä duuriaurinkoa. Kokonaisuus on lipevässä juustoisuudessaankin kerrassaan mestarillinen nimenomaan oivallisen sovituksensa ansiosta.

Legendan mukaan Jump suihkittiin talteen Van Halenin tuoreen 5150-studion uumenissa jotakuinkin päivässä. Kultakutrinen atleettisolisti David Lee Roth ei digannut kappaleesta lainkaan vaan oli vakaasti koko syntikkatouhua vastaan. Mies tiettävästi laati melkoista höttöä olevat, ilmeisesti jollakin tasolla taistelulajiharrastuksestaan kumpuavat sanat iltapäivän mittaan autossaan. Sanoissa kehotetaan pääasiassa ponnahtelemaan.

Roth myös ohjasi kappaleen hymyileväisen videon, josta tuli MTV:llä valtaisa hitti. Soittamisen lisäksi videossa nähdään – Rothin harrasteiden ja superpallomaisen lavapreesensin takia ei ehkä mitenkään yllättäen – kosolti hyppimistä. Ja harvoinpa on rockbändin laulaja yhtä lennokkaasti spandexejaan ilmoille leiskautellut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Inspiraation Jumpin synariffiin kerrotaan tulleen Hall & Oatesin tuotannosta. Daryl Hall, joka ei ”tributoinnista” ollut moksiskaan, on kertonut Eddie Van Halenin jopa tunnustaneen kopioineensa riffin Kiss on My List -biisistä. Onko näin eli ei, omia johtopäätöksiä voi tehdä tästä:

Video ei ole enää saatavilla

Jane's Addiction palaa klassikkovuosiensa tunnelmiin.

Viiston taide-indien legendayhtye palaa hiukan odottamatta pitkältä tauolta. Liekö jälleen yksi paussi ja taas uusi basisti johdattanut yhtyeen vallan uusille urille vai jatkuuko edellislevyn rock-sointi?

Luisevalta friikkishow’n sirkustirehtööriltä vaikuttavan Perry Farrellin johdattaman joukkion ura on kohtuullisen outo mutta kuvaa orkesterin epäkeskoa kiertorataa mainiosti. Yhtye saavutti 1990-luvun taitteessa hurjaa kulttisuosiota, ja pääsi miltei murtautumaan valtavirtaan. Orastavan suosion kortti kuitenkin jäi käyttämättä.

Sittemmin yhtye palaili lavoille muun muassa Flean ja alkuperäisen basistinsa kanssa. Varsinainen paluu tapahtui 2003 mukiinmenevän, totuttua rockaavamman Strays-albumin myötä.

Pitkän hiljaiselon ja muiden projektien jälkeen Jane’s Addiction palaa jälleen levykantaan. Nyt basson varressa piti olla Guns ’N Roses -mies Duff McKagan, mutta levylle päätyi kuitenkin TV on the Radio -mies Dave Sitek, suoritteiden perusteella erittäin vahvasti mies paikallaan. Muuten kokoonpano on tuttu, takavuosien tv-persoona ja kitaristi Dave Navarroa myöten.

Ja tottakai, viistossa rinnakkaistodellisuudessa toimivan härökoplan paluu kiinnostaa tavanomaista comebackia enemmän.

Ei ole lopulta suurikaan ihme, että The Great Escape Artistista on hirveän vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Se on edeltäjäänsä taiteellisempi ja satunnaisine dub-mausteineen ja muine huuruineen kytkeytyy selkeästi yhtyeen varhaiseen tuotantoon. Toisaalta nykyaikaisen muhkea tuotanto ei anna sille samankaltaista toismaailmallista leimaa kuin vanhalle materiaalille, joten tunnelma on hiukan ristiriitainen. Mutta ei välttämättä pahalla tavalla.

Kappaleiden ainesosat on noukittu massiivisesta vaikutteiden noutopöydästä taidokkaasti ja tyylillä, jotenkin aristokraattisen hienostuneeseen tapaan. Ainesten ennakkoluulottomalla yhdistelemisellä yhtye on loihtinut biiseihin varsin omalaatuisen tatsin. Se viistous, mikä yhtyeessä on viehättänyt, on kehittynyt omituisesta sekoilusta sulavaksi monialaisuudeksi joka hämmentää edelleen. Nyt outous on kätketty viekkkaasti pinnan alle.

Vaikka kappaleet ovat lähemmin tarkasteltuna jopa jokseenkin eriskummallisia, niiden yleisote on pääasiassa hyvin hallinnassa. Koko komeus on koristeltu lukuisilla koukuilla ja salavihkaa tarttuvilla melodioilla. Levyn kärkibiisiksi – ja samalla yhdeksi vuoden parhaista kappaleista – nousee mahtavalla bassosoinnutuksella ja kitaraleijutuksella levitoiva End to the Lies. Kun toinen ennakkomaistiainen, sinällään kelpo Irresistible Force lukeutuu perusraitojen joukkoon, yleistason voi sanoa olevan varsin vahvasti ok.

Jo yli 50-vuotiaaksi ikääntynyt Farrell laulaa totutulla käheän persoonallisella tyylillään mainiosti. Mies ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja perinteisessä mielessä, mutta tulkinnan palo on ollut esitysten valtti. Siitä saadaan myös nyt vahvoja viitteitä.

Farrell on yhtyeen karismaattisen taiteellinen keulakoriste, mutta varsinainen voimanpesäsä yhtyeessä on edelleen luovalla rumputyöskentelyllään perusbiittiä ruton lailla karttava Stephen Perkins. Vaikka bändin yleisote on hiukan virtaviivaistunut, niitä mielenkiintoisia särmiäkin on yhtyeen ilmaisussa edelleen kosolti. Kitaristi Navarron ahkerasti peruskaavaa rikkovissa touhuissakin on itua kosolti, mutta erityisesti riemua aiheuttaa rytmiryhmän eläväinen ote.

Lukuisten kuuntelujen jälkeen mielipide kristallisoituu sen verran, että The Great Escape Artistin voi sanoa olevan oikein hyvä levy. Se on myös monimuotoinen, mutta kuitenkin ihmeen sulavalinjainen. Ennen kaikkea, se on niin sanottu grower eli tarttuu visusti tajuntaan toistuvien altistutsten ansiosta. Onneksi se koukuttaa outoudellaan heti kättelyssä sen verran, että syventyminen tuntuu mielekkäältä ja lopulta palkitsee.

69 Rockimman otteen jättäminen vähemmälle ja ammentaminen taiteellisesta ulottuvuudesta saa Jane’s Addictionin kuulostamaan 2010-lukuiselta itseltään. Mainioksi muotoutuva levy tuntuukin yllättäen loogiselta jatkolta vuoden 1990 klassikkoteos Ritual de lo Habitualille.

Video ei ole enää saatavilla

Mastodon. Nössöt, joilla ei ole tatuointeja, takariviin!

Onko 2000-luvun metallin pelastaja ahdistanut itsensä nurkkaan?

Kun kuulin Mastodonia ensi kerran vuonna 2004, sen hektinen jyly herätti ihastusta: vihdoin löytyi omalaatuinen yhtye, joka paukuttaa pidäkkeettömän ylilyövästi mutta tyylillä, tarttuvalla tatsilla mutta jyrmyllä meiningillä, jyräävästi mutta progressivisesti huuruillen. Sittemmin Mastodon on sliipannut ilmaisuaan varsin luonnollisesti, lähinnä sävyjen ja melodioiden osuutta lisäten, tinkimättä kuitenkaan pirskahtelevasta riehakkuudestaan.

Viimeistään edellislevyllään, massiivisella sekä temaattisesti ja musiikillisesti korkealentoisella Crack the Skyella, isoon suosioon nousseen Mastodonin viidettä levyä fani odottaa pelolla. Tämä meininki, niin raikas kuin aikoinaan olikin, on varmasti jo kaluttu luita myöden? Mitä uutta tai innostavaa, tai paremminkin, kahjompaa bändi voi enää tarjota?

Vastaus on: ei mitään. Onneksi niin.

The Hunter on levy, jolla on kappaleita. Erillisiä biisejä. Ei teemaa, ei suurta huuruista juonta tai muutakaan korkealentoista päänsekoittajaa – paitsi tietysti musiikki. Biisit ovat irrallisinakin railakkaita, ja Hunterin kuunteleminen on mukavalla tavalla kepeä kokemus, vaikka biiseihin on ujutettu yhtyeelle ominaiseen tapaan varsin paljon informaatiota.

Kappaleet eivät pääse leviämään käsiin, sillä ne ovat pituudeltaan yllättävänkin napakoita, pääasiassa kolmiminuuttisia. Jos astetta monipuolisempaa kappalevalikoimaa ja aiempaakin ansiokkaammin kajauteltua harmonialaulua ei lasketa, Hunterissa on fiilistasolla yllättävän vähän eroa vaikkapa vuoden 2004 Leviathaniin. Yhtye on tavallaan palannut otteissaan uransa alkuaikoihin, sovituksellisesti iskevämpään ilmaisuun, sivuuttamatta kuitenkaan matkan varrella jalostunutta näkemystään.

Mastodonin valinta tehdä oman mittapuunsa mukaan helppo levy on toimiva. Pakittamalla huuruiselta polultaan hiukan taaksepäin se pystyy jälleen vapauttamaan itsensä kulkemaan mihin suuntaan tahansa. Samalla yleisölle siunaantuu mahdollisuus hahmottaa Mastodon osaavana ja kiinnostavana heavy metal -yhtyeenä eikä kirjallisuuteen hurahtaneiden progehuuruilijoiden suuruudenhulluna vitsinä.

The Hunterin paakarintusina kappaleita pitää sisällään aimo annoksen taattua Mastodon-jytkettä, jossa kitarat kutovat suureellisia kuvioita ja rummuniskut roiskuvat pidäkkeettömästi pitkin seiniä. Tämän tavaramerkki-ilmaisunsa bändi hoitaa tietenkin erinomaisesti, mutta voimakkaamman melodisuuden ja tiiviimmän sovitustyön lisäksi se ei tuo siihen sanottavasti uutta.

Levyn huomionarvoisimmiksi esityksiksi kehkeytyvätkin ne erilaiset raidat, kuten hykerryttävän sarjakuvamainen minieepos Creature Lives. Raukea nimikappale on tyylikäs esitys ja päätösraita The Sparrow komea metallihymni. Ja kyllä paalutusosastoltakin riemua irtoaa, kuten maistiaisraita Black Tongue jo antoi ounastella.

Laadustaan huolimatta The Hunterista ei muodostu Mastodonin monoliittisuutta huokuvan katalogin merkkiteosta. Levyn lennokkaan vapautuneen tunnelman ja monipuolisuuden ansiosta se on kuitenkin erinomainen ja tervetullut äänite yhtyeeltä, joka ei ilmeisesti pystyisi tekemään huonoa levyä edes betoniin upotettuna.

75 The Hunterilla Mastodon vapautuu suureellisten teemojen kahleista. Rento ja kiteytetty ilmaisu tuottaa ilahduttavia tuloksia, vaikka klassikkoa ei näin ”helposta” levystä synnykään.

Video ei ole enää saatavilla

Uusi RHCP-kitaristi Josh Klinghoffer on pantu nurkkaan häpeämään.

Pöhöttyneiden julkaisujen ja bändin mielenkiintoisimman jäsenen poistumisen jälkeen funk-rock-veteraanien relevanttius on helppo ja syytäkin kyseenalaistaa. Noinkohan sedillä on vielä annettavaa housunpuntin tai mielen liikuttamisen suhteen?

Kerrottakoon, että Red Hot Chili Peppersin huumeenkäryiseen funkrock-menneisyyteen kuuluu järjettömän kovia teoksia. Yhtyeen 20 vuoden takainen läpimurtolevy Blood Sugar Sex Magik jopa nököttää omalla parhaat ikinä -listallani. Tuon mestariteoksen ja kitaristi John Fruscianten eron jälkeinen One Hot Minute (1995) oli rock-sävyineen aikanaan pettymys, mutta kuulostaa nykyään perin kelpoisalta.

Kun Frusciante palasi yhtyeeseen, sen suosio kasvoi edelleen mainion mutta laimeutta ja itsensä toistamista enteilleen Californicationin (1999) myötä. By the Way -albumin (2002) myötä laimeus nappasi käsikynkkäänsä ärsyttävyyden, mikä vei kaiken kiinnostuksen yhtyeen touhuihin.

Odotukset I’m With Youn suhteen olivat siis varsin matalalla: noinkohan Stadium Arcadiumin (2006) pöhöttyneestä funk-makkaran ylensyönnistä vielä selvitään jänteviin suorituksiin? Ankeutta enteili bändin musiikillisesti kiinnostavimman hahmon eli Fruscianten poistuminen miesvahvuudesta – taas. Enteellistä oli sekin, että levyn kannessa esittäjän nimen tekstityypin ja taustan välinen kontrasti on olematon: häipyykö Red Hot Chili Peppers olemattomiin ja kärpänen syö niiden huumeet?

Fruscianten vaihtuminen Josh Klinghofferiin on vaikuttanut bändin sointiin raikkaalla tavalla. Vaikka Klinghoffer onkin tyylillisesti useissa kohdin miltei edeltäjänsä hiilipaperikopio, hän ei ole tyyliltään yhtä määräävä kuin Frusciante. Näin bändin ilmaisun tunteikkuus on maltillisempaa: nyt jokaiseen sointuun ei ole tiivistetty kaikkia maailman tunteita. Tämä tietty pinnallisuus tekee levystä kevyemmin sulateltavan, mikä voidaan toki lukea myös negatiiviseksi seikaksi. Vaan nykyinen ote vahvistaa sen, että eipä funk-pohjaiseen tamppaukseen välttämättä liiaksi alakuloa kaivata.

Nyt kitaran sijaan keskiössä on rytmi: Chad Smithin puskeva komppaus ja Flean eläväinen, soittoa vaivattoman ilmeikkäästi kuljettava bassottelu. Myös Antohony Kiedis suoriutuu kirjallis-suullisista toimenpiteistään yllättävänkin oivasti. Onkin suuri riemastus huomata, että bändin vanhojen jäsenten otteet ovat vereviä ja I’m With You on kiinnostava, yleisesti ottaen jopa hyvä levy.

Red Hot Chili Peppersillä on nyt soinnissaan tuoreita elementtejä, jotka elävöittävät yhtyeen ilmaisua. Muutos on tarpeen, sillä yhtyeen ilmaisu oli jo ehtinyt jumiutua musiikilliseen saunasolmuun. Kaiken ytimessä on edelleen valkoinen näennäis-funk hard rock -höystein, mutta se saa rinnalleen muun muassa postpunkia, discoa, lattarisävyjä ja jo ennalta tuttuja rap- ja pop-otteita. Mikä parasta, yhtälö toimii, semminkin kun sointia on maustettu perkussioilla, pianolla ja sävykkäillä taustalauluilla.

Totuttuun tapaan ylimittainen I’m With You tuntuu alkuun hahmottomalta köntiltä sitä samaa RHCP-lätkyttelyä. Pienen sulattelun jälkeen tuoreet elementit alkavat hahmottua ja nostaa kappaleiden parhaita puolia esiin.

Aloitusbiisi Monarchy of Roses voisi olla tavanomaisen letkeänä rock-biisinäkin ihan ok, mutta tässä muodossaan sen kiinnostavuusarvo nousee useampaankin potenssiin: biisi on kuin yhdistelmä huuruisesti pörisevää Monster Magnetia ja diskopallon välkkeessä liukuvaa Jamiroquaita.

Kakkosbiisi Factory of Faith postpunkkaa mainiosti koneellisin hihat-säksätyksin. Komeasti kumuloituva kolmoskappale Brendan’s Death Song sinetöi albumin komean alun. Levyn loppuosa kärsii vahvaa kärkikolmikkoa joutavammasta materiaalista, vaikka esimerkiksi Goodbye Hooray on tiukan asenteellinen rock-raita ja Police Station miellyttävän elämänmyönteinen RHCP-slovari.

I’m With Youn selkeisiin heikkouksiin lukeutuu oikeastaan vain levyn liiallinen tarjonta; 14 kappaleesta olisi ollut vara jättää jokunen keskinkertainen esitys suosiolla pois. Täyttä sontaa kappaleiden joukossa ei kuitenkaan ole, pari takuulla elämään jäävää sävellystä kylläkin. Tuttua tyylillistä putkea pallolaajentava monipuolisuus on levyn ehdoton plussa.

I’m With You on funkveteraaneilta selkeästi positiivinen suoritus. Jo tyylillisesti luutuneeksi luultu yhtye vaikuttaa energiseltä ja onnistuu jopa yllättämään miedosti. Tuskin levyltä uusia superhittejä irtoaa, mutta Red Hot Chili Peppers saa pidettyä itsensä relevanttina. Sekin on liki 30-vuotisen uran huomioon ottaen erittäin kunnioitettava suoritus.

63 Positiivisesti yllättävän I’m With Youn perusteella Red Hot Chili Peppers ansaitsee edelleen – tai jälleen – kunnoitusta osakseen. Rennon energinen ote ja rohkeahkot uudistukset pitävät veteraanien pään pinnalla.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Treesin jäsenistä eniten on 2000-luvulla ollut esillä laulaja Mark Lanegan (vas.), joka on vaikuttanut muun muassa Queens of the Stone Agessa ja Gutter Twinsissä ja levyttänyt muun muassa Isobel Campbellin ja Soulsaversin kanssa.

Aidoimmin flanellinen grungejäyhyys paljastaa uransa kalkkiviivojen hämärään jääneet tuotokset. Suttuisista demoista ei ole kyse, mutta onko materiaali silti aidosti julkaisemisen arvoista?

Tietoverkkojen kloaakissa on kellunut paketti Screaming Treesin julkaisemattomaksi albumiksi tituleerattua materiaalia. Sen vähän perusteella, mitä tästä bootleg-tavarasta on hajua, Last Words on pääosin, vaikkakaan ei nimien perusteella tismalleen sama biisikatras.

Onko materiaalissa ainesta julkaisuksi? Ehdottomasti. Mainiolta soundaavasta Last Wordsista on saatu kiinnostava kokonaisuus niillekin, jotka ovat epävirallisia versioita jo ehtineet luukutella. Ja osaa levystä ei siis ole ollut aikaisemmin tarjolla epävirallisestikaan.

Last Words ei ole Screaming Treesin suurin tai näkemyksellisin albumi; kukapa sellaista olisi odottanutkaan yhtyeeltä, joka äänittelee biisejä puolihuvikseen laittaessaan uraansa pakettiin. Se on kuitenkin yhtyeen levyistä rennoin ja lämminhenkisin, mikä selittyy osaltaan juuri pakottomalla tilanteella: äänitellään nämä pois kuljeksimasta, hyviä biisejä kun ovat.

Kymmenen kappaleen joukossa on helmiä, jotka olisivat voineet syrjäyttää useitakin rivibiisejä bändin myöhempien aikojen erinomaisilta tuotoksilta. Äimistyttää sinällään, miksei näistä sessioista poimittu edes paria kappaletta Ocean of Confusion -kokoelmalle (2005), joka nimenomaan kattaa bändin uran 1990-luvun. Vielä enemmän äimistyttää, miksei taltioita saatettu valmiiksi ja laitettu markkinoille jo viime vuosituhannella: sessiot kun ovat vuosilta 1998–99.

Aloituskappale Ash Gray Sunday on Screaming Treesille typillinen nuhjuisen tarttuva rockpala. Harmaata teemaa jatkava Anita Gray jää mieleen reippaalla pop-otteellaan ja murealla pohjavireellään. Pintapuolisesti tavanomainen, jopa laiskanpulskea tömpsyttely Revelator kietoo vähäeleisyydellään hiljalleen pauloihinsa ja kasvaa levyn kärkikappaleeksi.

Levyn kohokohdat ovat hirmuisen miellyttäviä, mutta aiheuttavat vain maltillisia tunneryöppyjä. Ihastuttavan hajanaisesta ja perinteiseen tapaan simppeliltä biisikokoelmalta kuulostavasta levystä muotoutuu kuitenkin vanhan fanin ympärille lämmin peitto. On monipuolisia tunnelmia ärhäkästä iloluonteiseen ja masentuneesta suorastaan valaistuneen toiveikkaaseen.

Last Words on ehdottoman ansiokas levy, jonka soisi herättävän myös uuden sukupolven kiinnostuksen grunge-leimalla polttomerkityistä yhtyeistä omelaatuisimpaan. Bändistä tai rujosta psykedeelisestä rockista ylipäänsä diggaileville levyyn tutustuminen on äärimmäisen suositeltavaa. Mark Laneganin jäyhä mörinä ja romuluisesti svengaava soitto saavuttavat optimaalinen muotonsa täydentäen toisiaan harvinaislaatuisen miellyttävästi.

Screaming Trees jättää Last Wordsin myötä urastaan hienon testamentin. Siitä ei välity etäisintäkään tunnetta epämääräisestä jämämateriaalista kasaan haalitusta biisiläjästä, vaan levy on täysin vertailukelpoinen edeltäjiensä kanssa: hienon bändin hieno levy.

75 Last Wordsin perusteella Screaming Trees on istunut pienen aarrearkun päällä reilut kymmenen vuotta. Onneksi tämä materiaali ei jäänyt julkaisematta.

Video ei ole enää saatavilla

Battles käy taisteluun myös Flow Festivalissa.

Miten käy kauluspaitaisen Battlesin kokeellisen instrumentaali-post-fuusio-progen ilman yhtä miestä mutta vierailijoiden kera?

Tällä levyllä on biitti. Iso biitti. Ja se on hallussa.

On myönnettävä, että suurin kiinnostus Battlesissa kohdistuu Helmet– ja Tomahawk-rumpali John Stanierin upeaan paukutukseen. Miehen jäntevän kulmikas jyskytys on Battlesin selkeä kulmakivi, ja Stanier tekeekin mieli nostaa kaimansa Bonhamin seuraan isolyöntisten rumpalien aateliin.

Stanierin maukas rytmitys ei silti varasta koko show’ta (vaikka levyn rumpuraitoja voisi kuunnella sellaisenaan sujuvasti). Kitaristit Ian Williams ja Dave Konopka loihtivat kitaroista, koskettimista, bassosta ja muista vimpaimistaan monenlaista, toinen toistaan oivaltavampaa soundia.

Kiehtova häly ja kiinnostavat äänikudelmat tekevät Battlesin musiikista omalaatuista ja saavat sen kuulostamaan jännittävällä tavalla konepohjaiselta. Mielleyhtymä The Chemical Brothersiin ei ole kovinkaan etäinen, vaikka yhtye pitääkin genrerajoja suvereenisti pilkkanaan. Battlesin voi mieltää big beatiksi (tai mitä dubstepiä nyt 2000-luvulla onkaan), moderniksi fuusiojazziksi, avantgarde-postrockiksi, elektroprogeksi, jopa kokeelliseksi hiphopiksi tai avaruudelliseksi maailmanmusiikiksi. Yhtä kaikki, jälki on kiehtovaa ja, mikä mukavinta, menevä ote potkii perseelle.

Kolmannesta kitarasta, koskettimista ja satunnaisesta laulusta vastannut Tyondai Braxton jätti yhtyeen viime vuonna. Nykyisen jäljen perusteella miestä ei jää kaipaamaan. Kiinnostaviin ep-julkaisuihin ja Mirrored-debyyttiin verrattuna Gloss Drop on sopivasti jämäkämpi ja astetta suoraviivaisempi: vähemmän on todellakin enemmän. Ja onhan mukana vierailijoita laulamassa, osaltaan Braxtonin saappaita täyttäen.

Vierailijoiden anti on ansiokasta. Päällimmäiseksi on nostettava Gary Numanin laulama maanisen hypnoottinen My Machines. Chemical Brothersin Setting Sunin ja Led Zeppelinin Immigrant Songin kajahtaneelta sekasikiölyä kuulostavalla biisillä myös Stanier pääsee kunnolla irti, ja meininki on hurja. Veikeä Ice Cream, laulussa Matias Aguayo, sen sijaan tuo mieleen takavuosien reggaerock-yhtye 311:n, joka olisi saanut otteisiinsa ehtaa luovuutta ja aitoa hyväntuulisuutta.

Blonde Redhead -tipu Kazu Makinon laulama pornahtava Sweetie & Shag lienee Gloss Dropin selväpiirteisin kappale. Kuunteluiden myötä se jää vaanivalla riffillään ja utuisen käheällä laulullaan takiaisen tavoin mieleen muhimaan. Levyn päättävä ja Yamantaka Eyen elämöimä Sundome tosin jää helposti kuuntelematta alun minuuttitolkulla kestävän dub-hämyilyn takia. Senkin lopussa noustaan silti vielä antoisaan liitoon.

Levyn instrumentaalibiisit ovat kaikki kiinnostavia ja vaihtelevat hyvistä loistaviin. Battles ei toista ideoitaan vaan jokaisessa kappaleessa on raikkaita ratkaisuja karibialaistunnelmista rockaavaan läimintään ja seesteisen raukeaan hidasteluun. Vaikka yhtyeen ilmaisu on perinteisessä mielessä varsin kummallista, yleiskuva yhtyeen soinnista on varsin luonteva. Aiemmin haiskahtanut tekotaiteellisuus on ilmeisesti häipynyt Braxtonin myötä. Ja hyvä näin.

Gloss Drop on parhaimmillaan alkupuolen biiseissä yksinkertaisesti siitä syystä, että niissä on eniten ytyä. Etupainoiselta tuntuva kokonaisuus paljastuu kuitenkin olevan ensitunnelmien jyrkähköä kahtiajakoa paremmassa balanssissa. Loppuosan kappaleissa tarjoillaan lyhyitä tuokiokuvia tai pidemmän kaavan kasvattelua, eli ne vaativat kuulijan huomiota alkupään kappaleita enemmän. Kokonaisuus jää lievästä epätasapainostaan huolimatta erittäin isolle plussalle.

77 Battles saa aiempaa virtaviivaisemmalla otteellaan aikaan mestarillista jälkeä. Hiukan jää vielä varaakin, mutta soundivelhojen särmikkään yllätyksellinen riemumarssi yhdistettynä jylhästi poksuvaan biittiin tuottaa kuulijalle pääosin suurta riemua ja musiikillisia ällistyksen tunteita.

Battles Flow Festivalissa sunnuntaina 14.8.

Video ei ole enää saatavilla

Tiesitkö, että Paul Stanley on valmistettu Sinun rakastamistasi silmälläpitäen?

Vuonna 1979 Kiss, tuo suurieleisen ja teatraalisen rockin mammutti, oli ahdingossa. Aika oli ajelemassa ohi maskibändin verta ja tulta syöksevästä imagosta, eikä yhtyeellä ollut enää musiikillisestikaan kovat piipussa; viimeistään Kiss-jäsenten samana päivänä julkaistut soololevyt olivat vieneet bändistä mehut.

Pelastaakseen tilanteen häpeämättömäksi markkinointipuolella kehittynyt yhtye organisaatioineen teki musiikillisesti opportunistimman loikkauksensa: Dynasty-levyn johtokappaleessa se yhtyi ajan henkeen kuin hirviö kaunottareen ottaessaan omakseen disco-soundin.

Tulokset ovat – ehkä salamaniskuilla höystettyä väliosaa ja Ace Frehleyn kitarasooloa lukuunottamatta – rockfanin korvaan edelleen selkäpiitä karmivia. Menestystä I Was Made for Loving You kuitenkin saavutti: se myi platinaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja ampui listojen kärkeen Ausrtaliassa ja Keski-Euroopassa. Ja se soi raajojen liikutteluun ja parinmuodostukseen tähtäävien viihderavintoloiden ämyreissä yhä.

2000-luvun discorock-buumin näkökannasta I Was Made for Loving You on ollut tyylillisesti uraauurtava kappale ja siten viime vuosinakin taas ajan hermolla.

Maskin takana -kirjassa kitaristi Ace Frehley ja laulaja-basisti Gene Simmons teilaavat kappaleen miltei samoin sanoin: ”Maailmanlaajuinen hitti, mutta ei se ollut Kissiä.”

Laulaja-kitaristi Paul Stanley kertoo kuunnelleensa disco-jumputusta ja tehneensä ”kaavamaisen” kappaleen rumpukoneen jyskeessä siltä istumalta, ottaen mukaan ”kaikki tanssilevyjen kliseet ja efektit”. Stanley sävelsi kappaleen sittemmin luottoapuriksi osoittautuneen Desmond Childin ja kappaleen ääliömäisen tarttuvan kertosäkeen ideoineen tuottaja Vini Poncian kanssa.

Kuriositeettina mainittakoon, että kappaleen levyversiolla rumpuja soittaa heikossa soittokuosissa tuolloin olleen Peter Crissin sijasta Anton Fig. Myöskään klassista modulaatiota möyhyävä basso ei ole Gene Simmonsin soittama. Eli ei kappaleella tosiaankaan ole ihan kauheasti tekemistä Kissin kanssa, mutta kyllä se päähän soimaan jää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

I Was Made for Lovin’ Youlla on arvonsa jo siitä tehtyjen pastissien perusteella. Jo kotoiset kasarihevarimme Lordi ja Reckless Love ovat sovittaneet itselleen passeliksi kappaleen sointukulun ja poljennon. Varsinaisia covereita kappaleesta on tehty rutosti, tunnteuimpina näistä kenties kotimaisen metallibändin Embrazen, sleaze rock -yhtye Faster Pussycatin, näyttelijä-muusikko Jack Blackin ja saksalaisen teknotähden Scooterinversiot.

Video ei ole enää saatavilla

Onhan tätä odotettu. Jyhkeään Bonzo-biitiin, säröbassoriffiin ja Nas-feattaukseen nojaava Too Many Rappers tuli valittua vuoden parhaaksi biisiksi jo 2009. Biisin sisältävää Hot Sauce Committee Pt1 -levyä ei kuitenkaan kuulunut koskaan. Syynä tähän oli Adam Yauchilla (MCA) paljastunut syöpäkasvain, jonka nujertaminen vei niin kauan, että Beastie Boys päätti hypätä suoraan levysarjan kakkososaan: näin se ei ole ensinkään myöhässä, vaikka siinä onkin sattumalta samat biisit kuin ykkösosalla!

Beastie Boysin muhevia old school -vaikutteita esitellyt To the 5 Boroughs (2004) antoi aihetta iloon tuhdisti remeltävällä ja mukaansatempaavalla otteellaan. Nyt sama riemastus toistuu, tosin entistäkin vahvempana ja vapaamuotoisemmalla tatsilla toteutettuna.

Check Your Head -levyllään (1992) Beastie Boys tavoitti tällä saralla lakipisteensä: levy on edelleen mestarillinen sekoitus funkia, punkia, vanhan liiton hiphopia sekä pidäkkeetöntä rytmimusiikin vapaalentoa.

Hot Sauce Committee Pt. 2:lla kolmikon touhu on aika pitkälle samanlaista, ainakin levyn ihastuttavan levottoman yleistunnelman osalta. Mukana on koneellisesti ja orgaanisesti toteutettua isoa biittiä, paksuja pörinöitä ja enemmän tai vähemmän matalaotsaista, honottavaa räppäystä, joka kuulostaa parhaimmillaan järjettömän riemastuttavalta. Pää nytkyy, jalka nytkyy, aivot nytkyy.

Eklektisellä levyllä on useampiakin kohokohtia, Too Many Rappers toki etunenässä. Säröbasson kuljettama Say It surisee kuin kiukkuinen ampiainen ja paljastaa yhtyeen punk-juuret. Suoraan sen ytimeen päästään erinomaisella, ehdalla punk-raidalla Lee Majors Come Again.

Santigoldin feattaama Don’t Play No Game That I Can’t Win keinuu massivisella reggae-laivalla ja tuo tyylillään mieleen yhtyeen uran heikoimmat hetket viime vuosituhannen lopulta.

Levyn omituisimman tekeleen, efektisekoilu Tadlock’s Glassesin, sekä pari muuta lyhyttä höpöraitaa olisi toki voinut jättää pois, mutta tuovat ne sekoilutkin pikantin virnuilevan lisänsä tähän monimuotoiseen kokonaisuuteen.

Hot Sauce Committee Pt. 2 on yhtä riemua alusta miltei loppuun. Aivan mittaansa se ei jaksa kantaa vaan olisi liki täydellinen paketti hiukan typistettynä – siis kolmen vartin sijaan samassa reilun puolen tunnin LP-mitassa, jossa kaljanhuuruinen party-rap-rock-klassikko, debyytti Licence to Ill (1986) optimaalisesti ilmensi kolmikon ilkikurisen remellyksen tenhon.

Yhtä kaikki, Hot Sauce Committee Pt. 2 on pirun hyvä levy: poikamainen, sopivan hajanaisena heittelehtivä ja rytmijalan taatusti aktivoiva riemurasia. Se on niin intomielinen ja kaikkiaan niin oivallinen, ettei pitkän linjan fani viisikymppisiltä rap-kroisoksilta moista suoritusta enää uskaltanut odottaa.

82 Beastie Boys onnistuu riemastuttamaan veijarimaisella rytmimusiikillaan yhä suuresti. Tällaista railakkaan matalaotsaista meuhkaamista ei tee kukaan paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Circle on ainutlaatuinen yhtye, jota on pakko kunnioittaa sen jääräpäisen päättömyyden takia. Taannoinen, aivan muissa tarkoituksissa otettu puhelinyhteys Circlen ainoaan pysyvään jäseneen Jussi Lehtisaloon avasi lopullisesti silmät yhtyeen filosofialle: Circle on kuin juna, jonka kyydistä voi hypätä halutessaan pois ja jatkaa matkaa taas sitten, kun siltä tuntuu.

Voi siis olla Circle-fani ja siitä huolimatta esimerkiksi vihata osaa sen tuotannosta.

Itse hyppäsin pitkästä aikaa porilaisten kyytiin viime vuoden upealla Rautatie-levyllä. Se onnistui vihdoin yhdistämään myöhempien aikojen taiteellisen kokeellisuuden ja irvokkaan vakavamielisen NWOFHM-parodioinnin alkuaikojen hypnoottiseen riffipyörteeseen. Instrumentaalisella – tai ainakin selkokielettömästi lauletulla – Infektiolla on taas aika hypätä kyydistä.

Circlen noin sadas levy on kokeellisempi kuin mikään kuulemani yhtyeen levytys. Samalla se on yhtyeen musiikillisesti vähiten antoisa tuotos. Levylle ei tunnu löytyvän mitään funktiota: se ei pelota, hypnotisoi, naurata tai itketä, ei lamaannuta tai innosta, ei edes oikeastaan hämmennä. Levy vain etenee omituisessa usvassaan, kosketuspinta jää olemattomaksi.

15-minuttinen aloituskappale Salvos leijuu kuin sähköinen, tiemaalauksiin kompasteleva usva aamuöisellä maantiellä. Seuraavat neljä kappaletta pitävät sentään jonkinlaista rytmiä ja järjestystä yllä.

Kakkosbiisi Maatunut on maanisen kulmikkaalla rytmillä etenevä outoilu, kolmas kappale Peruuttamaton kuulostaa todella pahasti laskuhumalaisten musikanttien läpeensä kyllästyneeltä soundcheckiltä.

Neljännessä biisissiä (Pisara) kolkutellaan ja helistellään ja kaiutellaan kitaraa epämääräisen tömpsyttelyn rytmissä. Viides raita Saarnaaja on levyn musikaalisin, vaikka senkin hektisen rumpukompin johdattaman hämmennyksen aiheuttama tarttuvuuspotentiaali on noin miinus miljoona.

Lopetuskappale Kalpea on epämääräistä piano-kitara-hämyilyä vajaan kolmen minuutin verran.

Infektio on kuulijasta riippuen joko suurta taidetta tai täysin viratonta epämusiikkia. Itse kallistun vääjäämättä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tämä ei silti hälvennä kunnioitustani Circlen uskallusta, näkemystä (tai totaalista kuulijoiden sumutusta) sekä sataprosenttisen omaehtoista lähestymistapaa kohtaan.

17 Circlen taiteellinen haahuilu tuntuu olevan pikemminkin silkkaa höpöilyä kuin musiikillista nerokkuutta.

Erinomaisen Quicksand-yhtyeen jälkimainingeista syntynyttä Rival Schoolsia tuli pidettyä jo vuosia yhtenä niistä yhtyeistä, joista ei erinomaisen debyytin jälkeen kuulu enää mitään.

Muutama vuosi sitten yhtye palasi esiintymislavoille ja vihdoin, kymmenen vuoden paussin jälkeen, se julkaisee nyt Pedalsin. Levyn perusteella luulisi, että tauko on ollut huomattavasti todellista mitättömämpi.

Vuoden 2001 erinomainen debyytti United by Fate tavallaan piilotteli Quicksandin metallis-emotionaalisen hardcorepunkin jäämiä alternativekaavussa. Pedals jatkaa ihmeen selvästi samasta pisteestä.

Kitarat räiskyvät tulisesti ja rummut paukkuvat jämäkällä otteella, mutta sävyjä on löytynyt lisääkin. Useat levyn kappaleista ovat silti silkkaa vaihtoehtopoppia, eikä metelöinti käy missään vaiheessa liialliseksi. Yleinen mielleyhtymä on The Bends –aikainen Radiohead meluisine kitaroineen ja kerroksellisine äänikudelmineen.

Erittäin katu-uskottavista lähtökohdista – soittajillahan on taustaa muun muassa Gorilla Bisquitsista, Shelteristä ja Glassjaw’sta – vimman soittoonsa saaneen yhtyeen maukkaaseen sointiin ihastuu jälleen välittömästi. Mukana on hyvällä maulla lisättyjä mausteita akustisista soittimista sekalaisiin elektronisiin vimpaimiin. Keskeistä bändissä on edelleen keskushahmo Walter Schreifelsin tunnistettavan käheänä leijaileva laulu.

Pedals on intohimoinen ja monimuotoinen levy. Räväkkyys ja nyanssirikas ilmaisu yhdistyvät siinä hämmästyttävän näkemyksellisellä tavalla.

Ilahduttavinta levyssä on sävellystyön laadukkuus. Heti aloitusbiisi Wring It Outista lähtien biisit nappaavat mukaansa. Levy asettuukin meluavan jenkki-indien tunteellisimman lokeron pienten helmien joukkoon, sinne Spartan, Chavezin, Built to Spillin, Handsomen ja And You Will Know Us by the Trail of Deadin tuotannon sekaan.

Pedalsilla Rival Schools onnistuu osoittamaan sen, miten hienoa jälkeä keski-ikäiset punk-skenen kasvatit voivat saada aikaan, kun omaksuvat pop-sensibiliteetin ja dynamiikantajun – unohtamatta kuitenkaan juuriaan ja ilmaisun pohjimmaista intensiteettiä.

85 Pedals onnistuu vastaamaan suuriin odotuksiin paremmin kuin olisi uskaltanut odottaa: yhtye kuulostaa entistäkin upeammalta.

Video ei ole enää saatavilla

Rival Schools – Wring It Out

Dave Grohlin, tuon jopa ärsyttävyyteen asti mukavan kuvan itsestään antavan multi-instrumentalistin, sooloprojektista vuosikausia sitten oikeaksi yhtyeeksi pätevöitynyt Foo Fighters saa faneiltaankin kaksijakoisen vastaanoton.

Yhtäältä bändi tekee mestarillisella taidolla ensiluokkaisen riemullista voimapoppia, toisaalta se on liian suosittu ja kiva ollakseen elitistisen musafriikin mielikki.

Tämä vaikea ristiriita on roikkunut Foo Fightersin helmoissa jo pitkään, eikä tilannetta ole helpottanut, että yhtye on julkaissut useamman munattoman levyn.

Silti yhtyeeseen on jaksanut aina uskoa, sillä sinkkubiisithän Foo Fighters on aina osannut hoitaa kotiin. Mutta sitten kakkoslevyn The Colour and the Shape bändi ei ole riemastuttanut kokonaisuudessaan hyvällä levyllä.

Wasting Lightia edeltänyt Echoes, Silence, Patience and Grace tosin oli aikuisemmalla otteellaan askel toimivaan kokonaisuuden hallintaan ja samalla paras Foo-levy aikoihin.

Mutta miten on nyt, kun Nirvanan livekitaristi Pat Smear on palannut yhtyeeseen, levyn tuottajana on Nevermind-klassikon tuunannut Butch Vig, ja vierailijana häärii Nirvana-basisti Krist Novoselic? Ja räväkät ennakkomaistiaiset Rope ja erityisesti rähäkkä punk-rytyytys White Limo antavat odottaa ehtaa nuoruuden riehakkuutta?

Sitä levy ei ainakaan samalla intensiteetillä enempää tarjoa, oivaa avausbiisi Bridges Burningia lukuun ottamatta.

Jotakin tästä uudelleen löydetystä jätkämäisestä punk-asenteesta on silti tarttunut muihinkin kappaleisiin, ja esimerkiksi Dear Rosemaryn surumielistä pop-ilmaisua höystää mukavan jämäkkä ote ja meluisaksi äityvä kliimaksi. Joissakin kohdin täysin Foo Fighters -kappaleiden prototyypeiltä kuulostavien raitojen seassa seikkaillessa alkaa silti tuntua siltä, että tämä on kuultu jo moneen kertaan.

Toki yhtye hoitaa tonttinsa suvereenisti jopa velloessaan tavaramerkkisoundissaan. Vahvat melodiat, pehmeänäkin ilahduttavan räväkkä ja monipuolinen ilmaisu ja sopiva vaihtelu melankolian ja riemumielen välillä pitävät levyn turhanpäiväisimmilläänkin kelvollisella tasolla.

Erinomaiseksi Wasting Lightista ei ole, mutta muutama rehdisti riemastuttava kappale kannattelee hetkittäin latistuvaa kokonaisuutta selkeästi pinnalla.

Ja, kuten yleensä oikeasti hyvien levyjen tapauksessa, lisäkuunteluilla riviraidatkin alkavat vaikuttaa diggaamisen arvoisilta.

73 Alkuun lievältä pettymykseltä vaikuttava kokonaisuus kohoaa räväkän yleisotteen ja laiskimmillaankin vahvojen kappaleiden ansiosta Foo Fighters -tuotannossa mediaanin yläpuolelle.

Video ei ole enää saatavilla