Näitä myytiin kahdeksannumeroinen määrä – kuin leipää, mutta enemmän!

Kalevi ”Casio” Suopursu kahlasi kirjaimien lävitse räkäisesti syljeksityn syntikkataiteilija Ed Starinkin luo ja näki tämän sinisissä silmissä synteettisen kauneuden, joka yhä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin hohtaa campin hehkuista valoa.

Katso tämä italialainen tv-mainos vuodelta 1993 ja saatat muistaa, että aivan vastaavanlaista visuaalis-esteettistä tykitystä on tullut myös meidän kotimaisesta mainostelevisiosta heti siinä scancy steamerin ja total gymin välissä (total steamer): esoteerisia avaruusääniä, scifi-kitschiä ja armotonta name-droppailua, jotka tekivät pieneen kuulijaan lähtemättömän vaikutuksen.

Video ei ole enää saatavilla

”VANGELIS
MIKE OLDFIELD
JEAN M. JARRE
ALLAN (sic) PARSONS”

Synthesizer Greatest -kokoelman uraauurtava vitsi on tietenkin siinä, ettei kukaan näistä mainitusta synteettisen äänimaailman guruista soita kyseisellä levyllä, vaan kaikki nuo suuret varjot on korvannut yksi ja ainoa Hollannin hikis-puukenkäinen studiotyömyyrä.

Hänen nimensä on Eduward ”Ed” A.J. Starink (s. 1952.)

”Ed Starink soittaa viiden pennin versioita
[–] syntetisaattorimusiikin saralta.”
– Melomaanikko, 2012

Hetkinen. Ed Starink. Ed Starink? Yhtäkkiä unen lailla kaikki palaa kirkkaana sameiseen mieleesi. Se oli jonkun kaverin tupaantuliaiset, ja sinä tahdoit todistaa ylivertaista älykkyyttäsi kanssaihmisille. ”Minä tiedän jotain syntikoista”, huusit väljähtäneen ykköskaljan seasta ja riensit dj-kojeiden äärelle. ”Chris Reat helvettiin! Tässä teille saatana sitä oikeaa musiikkia!”

Youtuben maailmoista hait hakusanoilla ”Kraftwerk” tai ”Jarre” ja laitoit puolihuolimattomasti soimaan synteettistä naputusta. Leveä virnistys. Tanssijalkaasi vipatti. Suljit silmäsi ja annoit kaiken tapahtua. Huulesi kävivät lakkaamatta, sillä dieselmoottorin lailla hehkutit 1970-luvun ainutlaatuisia soundeja, antisekvensserimäisen rytmin herkkyyttä, analogista pyöreyttä ja yleisaistillisia hekumoita, kunnes… joku elämän kolhimista nörttikavereistasi huohotti yllättäen korvaasi: ”Hei Kiki nyt varovasti, ei tää mitään düsseldorfilaista syntikkapoppia ole nähnytkään, tää on jumalauta Ed Starink!”

Digitaalinen neula hypähtää levyltä: skrääts.

Lasittuneissa silmissä kytee metsäpalon lailla syvä häpeä. Kasvojen väri muuttuu kiehuvan punaiseksi, kun sen korvaa villi raivo. Käyt mielessäsi läpi Hollannin lipun värejä ja yrität laskea edes kymmeneen: valkoinen, sininen, oranssi, viisi, seitsemän, kuusitoista? Ei auta. Forsmannin laimean yrttiteen lailla vihasi liukenee epätoivoon, sillä sinä oletkin vain moderni ihminen, joka on erehtynyt.

Kaikki tieto oli saatavilla, mutta sinä astuit ansaan ikiaikaiseen.

Seis!

Pysäytetään kuva ennen kuin muovituoli jysähtää pahviseinästä lävitse. Kaikki on oikeasti ihan hyvin – ja kaikki me olemme käyneet tämän saman vaiheen lävitse. Katsele nyt pakenevaa hiusrajaasi sivusta. Miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin? Ota tuoli alle. Minä kerron, mutta ensin mennään syvälle 1970-luvulle…

Ed 1970-luvulla.

Cm7 F#9maj Gsus89

Viisi urkua – ja levytyksillä saman taiteilijan hyppysissä soi myös basso, piano, poikkihuilu sekä kitara. Niin, siis kuka tässä soittaa? No mutta ystävämme Eduward! Tukka vielä tiukasti kiinni päässä, nuoruuden unelmat edessä ja kauhtunut hippikaftaani yllä: Hammond raikaa, kun Hollannin ylpeys, jatsirokkia tykittävä Gamma esiintyy faneille.

Mutta Ed.

Ei tämä oikein ollut sinun juttusi, eihän? Heitit kiimaista yläfemmaa David Bowien ja Brian Wilsonin kanssa, mutta… kaipasit jotain suurempaa ja lähdit opiskelemaan klassisen pianon soittoa, valmistuit vuonna 1976, annoit opetusta ja tunsit syvällä syvämessäsi, että vielä jonain päivänä tulisit tekemään jotain merkittävää.

Sinä olit kuin mäkihyppäjä konsanaan, joka ei vielä kertaakaan ollut ponnistanut hyppyrimäestä – mutta sisälläsi kyti orastava maastopalo. Ehkä pitäisi kokeilla taitoluistelua? Tai kenties koripalloa? Kaikkia näitä tuulen pieksemiä attribuutteja sinä pöytää vasten hinkkasit, kunnes lopulta se tuli ilmi: fysiikkasi oli täydellinen sukset ristissä liitämiseen.

Sukset – Ed, sinä tarvitsit vain sukset.

Yhdellä ainoalla Korg-syntetisaattorilla äänitetty Cristallin (1981) on jo esimakua tulevasta puupölkkyjen painamasta hiihtourasta, mutta todellisen käänteen asiat saavat vasta pari vuotta myöhemmin: Ed ostaa itselleen maailman ensimmäisiin digitaalisiin samplereihin lukeutuvan Fairlightin CMI kakkosen, joka karkeasti sanottuna imitoi muita syntetisaattoreita. Samoihin aikoihin saa myös alkunsa Star Inc. -studio Huizen kaupunkiin, ja loppu onkin terälehtien päällä hyppelevää historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvulla raivoaa julmettu syntikka- ja kotistudiobuumi, jonka seurauksena Star Incin artistikavalkaadiin alkaa ilmestyä pursuilevia kokoonpanoja: The Broadway Stage Orchestra, The London Starlight Orchestra, Philippe L’Auran… mutta kuten jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kyse on aina meidän omasta Edistä, joka syntikka sylissään piiloutuu yhä uudelleen erilaisten mainostaulujen taakse. Ed Starink tuuttaa tähän rupiseen maailmaan lähes sata levytystä, joissa toistuu tietty hyväksi havaittu teema:

– syntikkaa ja lännenelokuvien tunnareita (1986)
– syntikkaa ja kultaista panhuilua (1987)
– syntikkaa ja James Bondin tunnareita (1987)
– syntikkaa ja Beatlesia (1988)
– syntikkaa ja pianoa (1988)
– syntikkaa ja klassista musiikkia (1989)
– syntikkaa ja Phil Collinsia (1991)
– syntikkaa ja Queeniä (1992)
– syntikkaa ja huuliharppua (1992)
– syntikkaa ja Stingiä (1993)

Varsinaiseen lentoon nämä loputtoman suon levytykset lähtevät yhteistyössä toisen hollantilaisen pirun, Arcade Recordsin (1982–2001) kanssa. Alkujaan brittiläinen levy-yhtiö erikoistui jo alusta alkaen erilaisten kokoelma-albumien vääntämiseen – 20 Fantastic Hits, 40 Golden Greats, Disco Laser ja niin edelleen. Määrätietoisen pääjohtajansa puristuksessa Arcade ajautui kuitenkin hollantilaisten käsiin ja 1980-luvun aikana siitä tuli todellinen menestystarina, yksi Euroopan suurimmista itsenäisistä levy-yhtiöistä.

Arcaden rohkea ja uraauurtava hyppäys tuntemattomaan oli tulevaisuuden formaatti eli tietysti vuonna 1983 markkinoille ilmestynyt CD-levy, jonka yhtiö otti hikisiin uniinsa. Hollannin ketkut ymmärsivät jo varhain, etteivät keskiluokkaisia kuluttajia kiinnostaneet pätkääkään artistien itsensä esteettisesti punomat merkitykset (heidän omat albuminsa), vaan yksittäiset hitit.

Hit it!

Miksi ostaa joku yksinäinen levy, jos halvemmalla voi saada Arcaden julkaiseman ”the best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best bëst best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best offin”, josta löytyy sielulle jo kaikki tarpeellinen ryönä?

(yksi e-kirjaimista on erilainen – etsi se!)

Tätä samaa julmettua visiönääris-esteettistä pilaa Arcade olisi halunnut soveltaa myös Evángelos ”Vangélis” Odysséas Papathanasíoulle (s. 1943), Michael Gordon ”Mike” Oldfieldille (1953), Jean-Michel André Jarrelle (s. 1948) sekä Allan (sic) Parsonsille (s. 1948), mutta tässä haisevassa mäskisopassa oli vain yksi pieni ongelma: nämä egojen pullistamat visiönäärit eivät helvetti vieköön suostuneet tämän halpahallin kanssa yhteistyöhön.

Mitä siis tehdä?

Polkaistaan maailmalle seitsenosainen syntikkacoversarja, jonka meille duunaa Ed Starink!

”[Synthesizer Greatest] koskettaa yhtä paljon
kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu.”
– Jaxen, 2012

Vaikka Starink oli itse julkaissut jo moneen kertaan näitä samoja syntikkakappaleita (ensimmäiset versiot jo vuonna 1983), oli vasta tämä guilty pleasure -listojen julmettu ykkönen, jo artikkelin alussa mainittu Synthesizer Greatest (1989) ja sitä seurannut sarja se todellinen läpimurto. Tietokonegrafiikassa uiva futuristis-köppäinen kansi näkyi ja soi pian ympäri maailmaa, sillä kaikkine klassisen musiikin spin off -sarjoineen sitä myytiin yli kymmenen miljoonaa (10 000 000) kappaletta!

Video ei ole enää saatavilla

Jos elokuvasta Beverly Hills kyttä (1984) ei muista muuta kuin Eddie Murphyn sekoilut tai kasarilenkkarit, niin takaraivoon on jäänyt jälki ainakin tästä Harold Faltermeyerin (s. 1952) popahtavasta syntikkarenkutuksesta, josta Ed Starinkin tulkitsema sovitus on tyypillinen raita Greatest Synthesizer -kokoelmalla: se eroaa alkuperäisestä versiosta lähinnä kirkkaana äänimaailmana, jota ovat olleet työstämässä ”Hollannin parhaat masterointigurut.”

Kokaiinilastuisen rahan ääni erottuu heti ensimmäisten tahtien pauhatessa: äänimaailma pyörii makean stereona, syntikat soivat ilman nauhan kohinaa ja 1980-luvun juppia hellii kaiken kruunaava CD-tasoinen äänenlaatu, joka sai Arcaden kuulijat heittämään suttuisat c-kasetit ja ratisevat vinyylilevyt lähimpään roskikseen.

”[–] jotkut synapopyhtyeiden kappaleista tehdyt versiot olivat liian yksi yhteen, että niistä olisi ollut suurtakaan iloa” – aprikoi blogisti Halnoir ja on piruillessaan aivan oikeassa. Mitä paremmin Ed tekee työnsä (imitoi), sitä enemmän hän taiteilijana osuu harhaan (ei tulkitse). Hiuksia pakenevaan otsaansa Starink saa ylväästä leimasimesta, jonka musteen värjäämällä kumisella vaipalla seisoo kuusi peilikirjainta: ÄÄSLYT.

Video ei ole enää saatavilla

”I always wanted to respect the original. However, if I could do something to improve the original, I did that. But always with respect for the original. Sometimes this is successful, sometimes not. It is difficult to find a balance in this matter.”
– StarinkWorld.net, 2001

Nopeita autoja, nopeita veneitä, nopeita aseita, nopeita naisia, nopeita Armani-pukuja ja nopeita Elvis-nimisiä lemmikkialligaattoreja – televisiosarja Miami Vicen (1984–1990) toisen päähenkilön mukaan nimetty Crockett’s Theme ei ollut pahasti kaljuuntuneen tsekkiläis-amerikkalaisen Jan Hammerin (s. 1948) levylle ilmestyessään (1987) mikään varsinainen hitti, mutta yllättäen se nautti suosiota nimenomaan Hollannissa – josta juontaa juurensa myös se, että kappale päätyi Starinkin versioitavaksi.

Koko Synthesizer-kokoelman jalokivenä (rubiini) toimiva ”Crokkeli” on Ed Starinkin yksi arvostetuista tulkinnoista, joka toimii jopa alkuperäistä versiota paremmin: se paitsi nostaa Hammerin monotonis-monipolveilevasta urasta yksittäisen helmen (helmi), onnistuu se tuomaan siihen myös ”coolimman” sähkökitarasoundin ja eteenpäin puskevat rumpunaputukset.

Ootteko muutes koskaan miettinyt että mikä he-le-vetti siinä oikein on: heti kun ottaa syntikan käteen, niin hiuksia alkaa putoilla? Selkä-, kainalo- ja käsikarvaiset Jan, Ed, Phil tai Moby – osaatteko auttaa miestä mäessä?

Video ei ole enää saatavilla

Yksi monista kokoelman piirteistä, joka ei kaikkien mielestä ole kestänyt aikaa, on Starinkin tahaton päätös päivittää äänimaailma 1980-luvun estetiikkaan (ei tosin koske rumpusoundeja!) – tätä ei heti huomaa niissä versioinneissa, jotka jo ennestään kultaisessa häkissään representoivat omaa aikakauttaan, mutta vanhemman sukupolven kohdalla taiteelliset ratkaisut hypähtävät näkyvämmin kohti lärviä.

Arcaden julkaisemat tulkinnat Kraftwerkista ovat tästä hyvä esimerkki – monissa tapauksissa 1960-luvun väpättävä urku (ei syntikka) on korvattu sairaalloisen kliinisellä syntikkamatolla. Edin äänimaailman päivitys ”digitaaliseksi” [Demolition Man] saa koko 1970-luvun kuulostamaan harhaiselta kotidemolta – ja taas me vellomme itsesäälissä yrittäen saavuttaa aitouden kokemusta kihisevällä nauhan kohinalla.

Tietokoneiden aikakaudella Kraftwerkin toistuvista julkisuuteen tuoduista tarinoista voi todistella sitä, miten he eivät ole levytyksissään käyttäneet edes sekvensseriä. Kaikki bassokuviot ja naputukset on soitettu yksi nuotti kerrallaan käsin (aitous), eikä suinkaan tietokoneen tarjoamin apukeinoin (ei-aitous). Florian Schneiderin (s. 1947) ja Ralf Hütterin (s. 1946) fyysinen kädenjälki näkyy siinä, miten jokainen isku ei osu matemaattisella tarkkuudella rytmin ykkösen kanssa – täten ihmisen ja koneen välinen symbioosi ilmenee yhtyeen tuotannossa paitsi jo sisällön (teemat), niin myös muodon (soitto) kohdalla.

”This is hilarious. Thanks.”
– Andy Pitchless, 2015

Video ei ole enää saatavilla

Jos tämä yllä oleva teos olisi kirjallinen, sovellettaisiin siihen vaikkapa intertekstuaalista teoriaa ja täten merkityksiä tai taiteellisia ulottuvuuksia voisi tutkia eroavaisuuden kautta – mutta näin lyhyesti sanottuna: vasta kun Ed jättää jotain näissä uudelleentulkinnoissaan pois, paljastaa hän omia esteettisiä valintojaan.

Näin muovikuoren alta löytyy taiteilijan oma sielu.

Synthesizer-sarjan yksi harvoja paikkoja, joissa imitoitu malli ei vastaa enää luonnossa esitettyä kuvaa, ovat nämä instrumentaaleiksi muutetut alkujaan lauletut kappaleet – ja tämä skenaario toistuu koko sarjan lävitse. Näissä tapauksissa ihmisen lauluääni on korvattu joskus enemmän ja joskus vähemmän onnistunein soundivalinnoin.

Turun syntetisaattoriseuran jäsenille tämä Edin syntetisoima versio kuulostaa paljon ”elektronisemmalta” kuin Visage-yhtyeen alkuperäinen uusromanttinen emo-vollotus – ja vasta itsesääli-limbotekstin puuttuessa kappaleessa korostuu nimenomaan sen synteettis-melodinen potentiaali tai ulottuvuus.

Synteettiset jouset, torvet ja klaviatuurat räkivät aivan uudessa tuulessa, kun Ed pääsee kerrankin tykittelemään mitä mielikuvituksellisimmin soundikavalkaadein. Perverssiyteen taipuva mieleni kuvittelee miten keytar kaulassaan ja jalka monitorin päällä Ed Starink pieree menemään portamento-efektillä vangittuja nuotteja ylös ja alas ja sivuillekin.

Huhh!!!

Video ei ole enää saatavilla

Synthesizer Greatest -kokoelmaa voi toki kritisoida kaupallisuudesta (Anttilan alelaari) tai esteettisyydestä (muovijäljitelmä), mutta yhtä asiaa siltä ei voi ottaa pois: sitä, että Ed Starinkin (sekä Arcaden) valikoimat kappaleet ovat olleet näyttämässä suuntaa synteettisen musiikin kaanonille ja laajemmin popularisoimassa taiteellisemman elektronisen musiikin lajityyppiä.

Kaupallisessa maailmassa kiinnostavia kappalevalintoja ovat versioinnit sellaisilta artisteilta kuin vaikkapa Allan (sic) Parsons (Mammagamma), Ryuichi Sakamoto (Forbidden Colours), Éric Serra (Nikita) tai vaikkapa Angelo Badalamenti (Twin Peaks), jotka kaikki raapivat kulttuurin reunoja, eivätkä aina vain kaavi laarista sitä pehmeintä hiekkaa lapsille.

Olkoonkin, että Dx7-harrastajille Synthesizer Greatest tuo ensimmäisenä mieleen Alkon limuviinat (Bacardi Breezer Orange), joita nuorena tuli ryypättyä Sodankylän metsissä, kun ei vielä karvaisessa kämmenessä pystynyt pitelemään edes oikeaa olutta (Olvi I), niin nyt lähes kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin syntikkacover-sarja on edelleen erinomainen porttiteoria tai alkusykäytys tutustua synteettisen musiikin historiaan.

”Taiteellisuus” tai ”auteur” eivät ole sanoja, jotka tulevat Edin harmaasta studiosta ensimmäisenä mieleen, mutta aina kun Arcaden sokeiseva aurinko väijyy kuun taakse piiloon, alkaa varjoihin pyyhkiytyvä ihmisluonto elää. Edin versionti legendaarisesta Götz Gustav Ksinskin (s. 1922) Popcornista on sieltä harvemmasta päästä, jossa artisti on heittänyt itsesensuurin roskikseen ja antanut myrskyn todellakin revetä soijamaitolasissa.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki me epäonnistumme joskus, mutta toisten mokat aina vain naurattavat enemmän.

Osalle valveutuneista kuulijoista kaikki Edin instrumentaaliuteen pakottamat tulkinnat ovat jo lähtökohtaisesti ”huonoja” tai ”epäonnistuneita”, mutta kaikesta tekniikasta, estetiikasta ja masteroinnista huolimatta taiteilijamme kompastelee välillä hieman yllättävissä paikoissa. Erityistä närää voi aiheuttaa jo laulun korvaava soundivalinta, mutta tässä kyseisessä – jälleen kerran Kraftwerk-tulkinnassa – laulumelodian kaiku katkeaa ikävästi joka kerta kesken ”lauseen”.

Nillitän.

”[B]umtsibumin heikoin esitys oli kyllä Jari Puhakka[;]
vain toinen soittaja tulee mieleen
joka [on] yhtä tylsä eli Ed Starink”
– muusikoiden.net, 2009

Mitä, etkö tykkää eltaantuneesta vispipuurosta? Kahlaat sähkösirujen laaksossa ja kaipaat aitoa metsää, mutta olet nähnyt kuvan sellaisesta vain ristipistotyössä? Etkö muista, että Synthesizer Greatest on ollut Edille vain leipätyö? Menetkö sinä kaupassakin valittamaan myyjälle, jos soijamaito on taas laitettu jääkaappiin?

Ed on käyttänyt energiaansa noin päivän per kappale ja suoltanut liukuhihnalle tavaraa sellaisella vauhdilla, että varsinainen taideharrastus on jäänyt ostoskorin pohjalle. Sen sijaan hänen uusintatulkintansa pääsevät oikeisiin mittasuhteisiin, kun ne asettaa vasten kilpailijoiden kanssa.

Heitä nimittäin riitti.

Kilpailijoista tunnetuimpana lienee The Gino Marinello Orchestra, joka italialaisesta nimestään huolimatta on jälleen kerran hollantilaisen taustapirun alter ego: Rauol (tai Roel?) Zaadnoordijk (s. 1954). Siis kuka? ZAADNOORDJLKJGIK! Ei mikään ihme, että ”Ed Starink” on jäänyt hataraan mieleen, mutta ”Zaadnoordskgökij” ei – varsinkaan kun kyseisen taiteilijan omilta nettisivulta ei löydy mitään mainintaa siitä, että tämä vuosina 1981–1984 toimittajaksi itsensä opiskellut muusikko olisi koskaan ollut edes tekemisissä (?) syntetisaattoreiden kanssa.

Hän onnistui silti julkaisemaan yli 40 levyä, joista uusin on saksalaisia humppa-instrumentaaleja sisältävä Die Grosse Schlagerparade (2016). Hei internet mikset sä auta just silloin kun sua oikeasti tarvitsisin? Entä kuka ihme on ”The Richard Romance” ja miten hän liittyy tähän kaikkeen?

”EI HELEVETTI!”
– Kalevi Suopursu, 2018

Entäpä tämä brittiläisten Chris Cozensen ja Nick Magnuksen (s. 1955) yhteinen projekti Project D, joka julkaisi vuosina 1990–1991 yhteensä viisi levyllistä syntikkacovereita? Ensin oli ihan vain The Synthesizer Album (1990), jota pian seurasi Synthesizer 2 (1990). Sitten vaihdettiin suuntaa ja mentiin Ranskan maalle: Le Top Des Tubes Au Synthé (1990). Okei, taas täyskäännös: Synthesizer Power (1991). Ja vielä viimeinen seinä: Synthesizer – The Ultimate Sound Experience (1991).

Antaa Magnuksen itse kertoa, mistä kaikki sai alkunsa!

”We did it for the Telstar record label. That came about by a complete accident, a chance meeting by various people. We were asked to produce this album which was cover versions of famous synthesizer tracks, like Vangelis and Jean-Michel Jarre and all of these kind of things which we did. We did cover versions as accurately as we could and it was, to everybody’s surprise, a huge hit, or certainly was in England. I don’t know how many it sold but it actually got into the album chart, the proper mainstream album charts, which is unheard of an album of that kind. We just expected to appear in the cheap rack in the motorway petrol station, you know, the two-Euro-rack.

And yet it was a huge success.

This coincided with my ability to record at home myself and make it sound like a proper studio. This was a whole new departure for me and a very exciting new road to take, and with Chris as well, we both went ’wow’ this means we can actually produce stuff at home and it doesn’t actually cost anything to make an album like this. So we ended up making series of these things which became progressively less successful, unsurprisingly. The first one just picked up on the zeitgeist of some kind. It just did, and people went for it. The second one did okay, the third one uh-huh, fourth one naahh, fifth one bleagch [laughs]. Terrible failures after that. And also, we were paid less and less for doing them so it became less worth doing them.”
– Genesis-news.com, 2009

Berliiniläinen multi-instrumentalisti Stephan Kaske (s. 1951) ja hänen psykedeelis-kokeellisen folkbändinsä Mythoksen scifi- ja luontoteemaiset albumit uivat krautrockin ja psykedelian maastossa, kunnes syntiset syntikat tulivat 1980-luvulla kuvioihin mukaan.

Yhtyeen jäätyä tauolle latosi Kaske salanimi ”M.A.S.S.”:n alla markkinoille kymmenisen kappaletta syntikkacover-levyä jälleen kerran Jan Hammerin, Jarren ja Vangeliksen nimissä. 1990-luvun lopulla artisti on palannut soolona Mythoksen pariin luoden ambient-pohjaista meditaatio-musiikkia. Uusin Jules Verne -teemalevy ilmestyi vuonna 2015.

Okei, okei – asia tuli jo selväksi. Meidän Ed on oikeasti ihan loisto tyyppi. Nyt menet ja kaivat sen taloyhtiön roskakatokseen jätetyn Synthesizer Greatestin, suutelet discogsinhiomilla huulilla sen rapeita kansia ja itket hetken pahaa maailmaa.

Mutta entä mitä ranskalaistuneelle taiteilijalle kuuluu tänä päivänä?

Yksi haaste tämän artikkelin tekemisessä liittyy siihen, että Ed Starinkiä on syntikkacover-asiasta haastateltu vasta 2000-luvun puolella. Kovin mielellään muusikko itse ei muistele näitä uransa pimeitä vuosia ja nyreissä vastauksissaan hän on kuiva kuin aavikon rusina, josta me yritämme yhä uudelleen tiristää makeaa mahlaa mahan täydeltä.

Mutta nälkähän siitä jää.

Sen sijaan arkistoista selviää, että hänen suosikkisyntikkansa on Rolandin Jupiter 8, suosikkisäveltäjiinsä kuuluvat Isao Tomita (1932–2016), Wendy Carlos (s. 1939) sekä Éric Serra (s. 1959) ja että Edin suosikkiväri on sininen. Okei. Suosikkikappale Synthesizer-kokoelmalta? Ei ole. Entä harrastukset musiikin ulkopuolella?

“Mhmm… let me think… no, not really something I am engaged with daily.”
– Starink-World.net, 2004

Onneksi viimeiset yli kymmenen vuotta Ed on puuhaillut jälleen oman säveltaiteensa parissa – nyt jyrän alla on ”eeppinen universumi-projekti, jonka tekemiseen menee ainakin kymmenen vuotta”. Tällaista laadukasta journalismia syntyy heti, kun antaa fanien kirjoittaa poski poskea vasten:

”Ed changed his former plans into a very extensive project which will take at least 10 years to complete. The thematical content being the universe/space, Ed has already composed (only in his mind and on the paper) more than 300 titles for this gigantic project. Ed devised an innovative musical scale for his compositions, which he is going to implement with his instruments later. He also wants to create new sounds with the synthesizers because he doesn’t want to employ preset sounds or samples for it.

The epic scale of Ed’s music will be comparable with that of J.R.R. Tolkien’s Lord of the Rings (or for the SciFi fans: Frank Herbert’s Dune) and is meant to become the pivotal work of his life. Every detail will have its own theme – for example the gravity, the solar system and so on.”
– Starink-World.net, 2003

Eduward A.J. Starinkin 2000-luvun omia sävellyksiä voi ihailla Spotifystä (esim. hakusanalla ”earth seasons starink”), mutta mikäpä olisi oivallisempi tapa lopettaa tämä artikkelin kuin isänmaalliset tunteet? Hattu pois päästä! Tästä vielä kuunteluun Finlandia à la Starink!

Video ei ole enää saatavilla

Tämän kaiken kirjoitti kesällä 2018 Kalevi Suopursu, joka on pietarilaisissa takseissa kuullut huonoa syntikkamusaa enemmän kuin laki sallii.

Olipa kerran Kirka, Kaija Koo, Carola, Janne Tulkki ja Reijo Taipale, jotka vakavin kasvoin seisoivat tunnistusrivistössä.

”Kuka teistä on ollut tekemisissä Chris Rean kanssa!” – kysyi ääni tumman lasilevyn takaa. Katse omiin hiekanvärisiin kenkiin tiukasti painautuneena, otti jokainen laulaja yhden kohtalokkaan askeleen eteenpäin.

Artikkeli lävistää Chris Rean rämpimistä levy-yhtiön puristuksessa ja esittelee vuosina 1979–2014 tehtyjä suomennoksia, joiden kautta sivutaan myös kotimaisen käännösiskelmän vaiheita kultaisista vuosista aina jälkimodernistiseen leikkiin asti.

#1 Kirka – Luulitko kaiken menneen (1979) | Fool (If You Think It’s Over) (1978)

”Ehkäpä [Chris] Rea on lähempänä viihdettä kuin rockia, entä sitten? Tämä on lällärimusaa parhaasta päästä, levyn voi ostaa äidille lahjaksi ja itse kuunnella salaa.”
– Soundi 2/1989

Levy-yhtiö Magnetin pomo Michael Levy (s. 1944) halusi vaihtaa Christopher Anton Rean (s. 1950) taiteilijanimeksi Benny Santini, koska italialainen sukunimi ”Rea” rimmaa ripulin (diarrhea) kanssa. Artistinimeään ei jäätelösuvun mantteliperijä suostunut muokkaamaan, mutta Gus Dudgeonin (1942–2002) tuottaman debyyttilevyn nimeksi tuli pirullisesti Whatever Happened to Benny Santini? (1978).

Chris Rean uran voi jakaa kolmeen osaan, josta ensimmäinen juna oli juuri lähtenyt liikkelle: seuraavat kymmenisen vuotta tämä levy-yhtiön marionetti joutui keikoilla yhä uudelleen todistelemaan, ettei suinkaan ollut kaulaliinaan kääriytynyt amerikkalaisten viihdeballadien pianisti nimeltä ”Elton Joel”, vaan koillis-Englannista kotoisin oleva blues-kitaristi.

Mutta faktat faktoina: Fool (If You Think It’s Over) on paitsi Chris Rean suurin hitti Yhdysvalloissa, myös ainoa kappale hänen uransa varrelta, jossa artisti ei itse soita kitaraa. Rumpalikin on korvattu pienellä neliskanttisella ja puksuttavalla Rolandin CR-78:lla, joka oli juuri ilmestynyt markkinoille samana vuonna. Levytyksessä ensimmäinen isku on leikattu pois, joten laite ikään kuin soittaa kappaleen läpi takapotkuisena.

Video ei ole enää saatavilla

”Emmä oo tollanen!”
– Chris Rea, 2015

Rolandin CR-78 ilmestyi kuluttajille aikana, jolloin rumpukoneiden ideana oli rytmittää urkuharrastusta samban, marssimusiikin tai bossanovan tahdissa – mutta kyseisen mallin tykytyksestä lämpenivät kuitenkin enimmäkseen popparit ja elektronisen musiikin ystävät, jotka ottivat sen osaksi esteettisiä perversioitaan. Samaa taskunlämmintä ykköskaljan juoksutusta kuulee niin Phil Collinsin In the Air Tonightissa (1981), Blondien Heart of Glassissa (1978) kuin Ultravoxin Viennassa (1981).

Ville Pirinen tuossa vitsaili, että jos tämä Chris Rea -maniani jonain päivänä laantuu, voin aina hypätä toisen saman aikakauden etunimikaiman kimppuun: Chris de Burghin (s. 1948) – ja mikä ilon orgastinen sattuma, kun yhdeksi kaikkien aikojen vihatuimmaksi balladiksi äänestetyssä The Lady in Redissä (1986) rumpuja rytmiin lyö sama Rolandin paskiainen CR-78!

”Sielukasta, mutta ei käy kaupaksi”
Kirkan elämäkerran otsikko, joka alkaa sivulta 165.

1970-luvun kotimainen levymusiikki oli käännösiskelmien kulta-aikaa, ja sovittaja, jonka kaikki kiihkeästi halusivat, oli Veikko Samuli (s. 1947). Piireissä puhuttiin ”Samuli-soundista”, johon kuului analogisen syntetisaattorin melodista jousimattoa ja sykettä. Tamperelaislähtöinen muusikko oli pelastanut jo housut kintuissa vaappuvan Dannyn uran vuoden 1977 hitillä eikä iskumusiikin kriisi vielä näkynyt nykivässä silmäkulmassa.

Samaan aikaan Kirill Leonovitš Babitzin (1950–2007) vietti tällä discon aikakaudella uransa laihoja vuosiaan: artisti oli kulkenut tuhon tietä rokkarista poppariksi ja soulin vetäjästä nyt viimein iskelmien laulajaksi, mutta tanssilavakulttuurin tehdessä kuolemaa ainoa polku elantoon oli siirtyminen ravintolamuusikoksi. Kapinoiva artisti ei olisi halunnut lähteä ”kotirouvia viihdyttämään”, ja häntä koipien välissä tehdyt vuosien 1979–1980 kiertueet syöksivät Kirkan meidän tyhjätaskujen kerhoon.

Voisitko Veikko Samuli olla mulle kans hyvin hellä?

Luulitko kaiken menneen on kellontarkka sovitus Chris Rean alkuperäisestä hitistä, jossa rumpukone naputtelee menemään, rytmimunat heiluvat tuulessa ja lehmänkello haisee maaseudulta samalla, kun Kirka tapailee Pertti ”Pertsa” Reposen (1941–1998) tahdittamia lässynlää-sanoja: ”Koit ensirakkauden, oot tänään aikuinen.”

Pehmeämmän rokin voimaballadi kestää kuitenkin edelleen kuuntelukertoja, ja laulu päätyi myöhemmin monille kokoelmalevyille, mutta varsinaiselle artistille se toimi helvetillisenä porttiteoriana tulevaan katastrofiin:

”Kaikkein murheellisimmaksi olotilan 1980-luvun alkuvuosina teki se, että Kirka esitti nyt musiikkia, josta hän ei pitänyt, paikoissa, joissa hän ei viihtynyt, vaihtelevien bändien kanssa, joita ei voinut arvostaa, ja teki sopimuksen levy-yhtiön kanssa, joka toi levytettäväksi hänen kannaltaan sietämätöntä materiaalia”, riimittelee tietokirjailija Raila Kinnunen ja siteeraa sormia kurkkuun työntävää artistia, joka paljastaa CBS-levy-yhtiön julkaiseman italialaisen käännöskappaleen Kyyneleet (1981) olevan kaikkien aikojen henkinen, esteettinen, kaunokirjallinen, sakraalinen, suppea-alainen, moskainen, kekomuurahainen sekä yleismaailmallinen pohjanoteeraus.

”Yössä yksin – siellä saapuu kyyneleet
siellä itket katkerimmat kyyneleet
luona pöydän valvoessa
siinä kasvot käsiin peitä
silloin tulee: kyyneleet”
(Raul Reiman)

Elokuussa 1981 Kirka murtui kuin hauras keppi kello 2.56 paikallista aikaa: Kyyneleet nousi Suomen viralliselle singlelistalle.

#2 Kaija Kokkola – Velho (1984) | I Can Hear Your Heart Beat (1983)

Chris Rean uran punaisena lankana pyörii ensimmäisen levyn (tai singlen) suosiosta irrottautuminen ja ”oman äänen löytäminen” – toisille faneille jammailuun perustuva Tennis (1980) edustaa jo sitä, sen sijaan rockin nimeen valavat yrittävät uskotella, että vasta yhteiskuntakriittinen The Road to Hell (1989) oli aito irtiortto kevyen viihteellisestä musiikista. Näiden kahden maailman välissä ehti kuitenkin ilmestyä Rean itsensä tuottama vedenjakaja Water Sign (1983).

Kotistudioissa äänitetyistä albumeista samaan astmanhönkäiseen hengenvetoon vedetään aina Bostonin Boston (1976), Bruce Springsteenin Nebraska (1982) tai Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) (1983). Mutta myös Rean viides albumi joutui tähän samaan äyskäröitävään puuveneeseen: kun levy-yhtiö Magnet lopulta sai käsiinsä artistin syntikkademot, se julkaisi levyn sellaisenaan. Rumpukoneineen kaikkineen! Demot eivät välttämättä olleet valmista kauraa, mutta Magnetin rahat ja kiinnostus liekin lailla hiipuvaa Reaa kohtaan olivat jo tässä vaiheessa aivan lopussa.

Kuinkas kävikään – soft rock -profeetan levy floppasi (flop) brittilistoilla jälleen kerran, mutta sen härskillä LinnDrumin sykkeellä säksättävä I Can Hear Your Heartbeat soi yhtäkkiä kaikkialla ympäri vanhaa mannerta. Syntikkapopin puolelle haahuileva Water Sign käänsi Chris Rean selän unelmien Amerikalle, jolloin kuuman Euroopan – sekä kylmän Suomen – valloitus sai alkaa.

”RUOSKAA! KUOLKAA! TÖIHIN!”

Rimaa hipoen täysi-ikäistynyt Kaija Irmeli Kokkola (s. 1962) kirkui ja miksasi Maukka Perusjätkän kakkoslevylle taustalauluja, soitti koskettimia ja lauloi diskofunkkia Steel Cityssä sekä vieraili jorailemassa Frederikin Euroviisukarsinnoissa. Lässähtänyt (läsh) syntikkafunkki kääntyi kuitenkin kohti rokkia ja olikin jo kohta Kokkolan taustayhtyeenä tämän rakentuvalla soolouralla.

Omaa ääntä yritettiin löytää laulukilpailujen kautta, ja tämä poiki myös ensimmäiset singlet. Vuonna 1984 levytettiin kilpailusävel Kolmen jälkeen aamulla, jonka toiselle puolelle päätynyt Velho on diskohuuman maailmassa vaeltava ytimekkään lyhennetty käännös sitä itseään – Chris Reaa.

”Sinut jalkoihin poljen,
tahdon nitistää
olet velho mieheks
ja silti jäät sä toiseks
olen tosi piru naiseks
– nähdä saat!”
(Ilkka Vesterinen)

”Laulu edustaa suomalaista kasarikäännösiskelmää tyylipuhtaimmillaan ja se voisi olla hyvin esimerkiksi Meiju Suvaksen tai Einin levytys”, kuten omassa blogissaan ruotii Finhitsaaja ja huomauttaa, ettei läpimurtoa kuitenkaan vielä seurannut.

Mutta ei hätää – Discogsin keräilijöille Kokkola revitteli kolme singleä, joiden kansissa artisti esittää itsestään eri tyyliteltyjä puolia. Vuonna 1986 tuli vihdoin myös ensimmäisen albumin aika: Kun savukkeet on loppuneet.

Iskelmän ja rockin hyisessä ristiaallokossa artisti pyrki kapinoimaan tylyttämällä pinnallisuutta: ”Mun pinna ei kestänyt enää. Mä en pysty laulamaan puputitihuihummanihei”, laukoo hän Soundin haastattelussa, niputtaa Steel Cityn kanssa tehdyn levyn ”aika paskaksi” ja saarnaa, että ”rakkaus” on iskelmän ruma sana, jota hän ei käytä lyriikassa ollenkaan.

Ironian riemuvoitto on tietysti siinä, että vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin Kokkola kyseli laman kourimalta kansalta Kuka keksi rakkauden (1993), voitti kolme vuoden naissolisti Emma-patsasta (1993, 1997 ja 2014) sekä myi iskelmäurallaan puoli miljoonaa levyä.

Siitäs saitte saatana!

#3 Carola – Yö Jamaikan luo tunnelman (1985) | Touché D’Amour (1984)

1980-luvun lajityyppien suuri sekamelska keikutti Brittien saarta ja hittilistat täyttyivät eteläamerikkalaisista rytmeistä – tämän huomasi myös Chris Rea tehdessään kuudetta albumiaan Wired to the Moonia (1984), josta tuli artistin ensimmäinen Yhdistyneen kuningaskunnan Top 40 -listalle päässyt taidonnäyte (sija #35).

Mutta paskat briteistä: oikeasti albumi jatkoi uran viitoittamaa tietä kohti eurooppalaisen yleisön kohtaamista. Rea onkin myöntänyt, että ne olivat kyllä saksalaiset fanit, jotka ”pelastivat hänen uransa”.

Italialaisten donitsien mukaan nimetty Bombolini on albumin yli kuusiminuuttinen avausraita, joka koostuu etnisestä rummutuksesta, aavemaisista panhuiluista ja marimban naputuksista – Chris, valkoisen taakan mies Englannista, soittaa itse lähes kaiken. Sen sijaan levyn mämminmakeaksi imelletty kakkosraita Touché D’Amour jatkaa samaa etnistä etsintää, mutta ottaa nyt kolmisoinnuksi duurin ja rytmikseen reggaen: lopputulemana on ajan hampaan syömä renkutus, joka kuuluu Rean tuotannon ns. ”kesälauluihin” yhdessä On the Beachin sekä Looking for the Summerin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Jatsahtavan iskelmämusiikin (tai iskehtävän jatsimusiikin) 1960-luvun kirkkain tähti Carola ”Calle” Standertskjöld (1941–1997) läväytti faneille paukku-uutisen vuonna 1973. ”LOPETAN. VIHAAN OLLA POISSA KOTOA”, kirkuivat lehtien otsikot, kun aatelisperheen kasvatti siirtyi vihannesalalle oikeisiin töihin.

Taiteellisen uran lopettamista koskeva päätös rakoili peräpukamien lailla, mutta kului vielä vuosia ennen kuin televisio löysi taas Carolan. Kansan lisäksi Lasse Mårtensonin luotsaaman musiikkiohjelman näki myös tuotantopuolelle eksynyt sanoittaja Vexi Salmi (s. 1942), joka ”halusi tehdä muutoksen Carolan hiljaiselolle.” Tämä tapahtui kahdella albumilla: ensin Maria, Marian (1980) ja sitten Sydämeen jäi soimaan bluesin (1985) myötä. Näistä jälkimmäinen oli levy-yhtiö Flamingon ensimmäinen julkaisu (FGK 4001), joka oli toisensa löytäneiden Vexi Salmen ja Kassu Halosen (s. 1953) kunnianhimoinen yhteistyöprojekti.

Vanhoja tähtiä ja aikakauden modernia synteettistä soundia – Carolan lisäksi Flamingo puristi tuutista parrasvaloihin myös unohtuneen Seija Simolan (1944–2017) ja Lasse Liemolan (s. 1937).

Halonen ja Carola tapasivat ensimmäistä kertaa Kruunuhaan Alkossa jo vuonna 1979, jossa jonon tyylikkäin tummatukkainen kävi tunnetusti shoppailemassa kartusiaanimunkkien valmistamaa Chartreusea-likööriä ja ranskalaisia mieliviinejä. Sininisiin verkkareihin pukeutunut Kainuun ujo poika yritti tehdä tuttavuutta, kakisti kurkkuaan ja rohkeni kysyä, että pa-pa-paljonkohan tuollainen yksi viinipullo mahtoi oikein maksaa. Carola oli kääntynyt ympäri, katsonut Halosen ”viileästi huoletonta olemusta” ja vastannut: ”Liikaa sulle!”

”Amerikan meininkiä Toto & Chris Rea -fiiliksineen!”
– Pale Saarinen, Rytmi-lehti

”Pehmeästä ja pyöreästä” musiikista pitänyt Carola ei osannut selittää mitä varsinaista musiikin tyylilajia hän lauseellaan haki, mutta blues, jazz, soul ja samba seurasivat artistia pitkin uraa – ja tähän oivaksi narun jatkoksi sopi tietenkin levyttää myös Chris Rean reggaeta, joka sai Vexin käsittelyssä metanimekseen Yö Jamaikan luo tunnelman.

Suurelle yleisölle ”haitarireke” oli tullut tutuksi jo viimeistään Riki Sorsan ja Eurovision laulukilpailun kautta (Finland 0 points), mutta nyt Pedron sijasta elektronisia aarioita lauloivat syntetisaattorit. Aikalaisille Carolan 1960-luvun ”magia” ei enää synteesien täyttämältä magneettinauhalta välittynyt eikä ”hienostunut iskelmätyyli” tuonut levymyyntiä.

Mutta levy-yhtiö Flamingon myötä rahahanat aukesivat myöhemmin Halonen-Salmi-tehdas Oy:lle, joka pyyhki Kirkan suruja silmistä ja naureskeli räkäisesti televisiossa kuinka kansaa taas kerran oli vedetty kakkosnelosella silmään.

Minä muistan sen: äiti oli kyllä yrittänyt varoittaa, mutta minä istuin naama kiinni televisiossa ja sain pölkystä päähän.

#4 & #5 Janne Tulkki – Tiellä turhuuden (2004) & Reijo Taipale – Maailmanlopun tie (2014) | The Road to Hell (1989)

1980-luvun loppuun tultaessa Chris Rea tekee enimmäisen kokoelmalevynsä: raivostuttavan pastellinvärisen New Light Through Old Windowsin (1988), jonka kansi näyttää siltä kuin joku kakara (minä) olisi löytänyt ensimmäistä kertaa Photoshopin ja tuutannut efekteillä menemään onnittelukortin äidille.

Albumi sisältää päivitettyjä tulkintoja vanhoista hiteistä eli easy listeningiä koko rahan edestä. Fool (If You Think It’s Overin) lämmin Roland on vaihdettu paljon mauttomampaan rumpukoneeseen ja I Can Hear Your Heartbeatin paras elementti – policemainen bassokuvio – on häivytetty täysin taka-alalle. Ällömakeita juustosyntikoita ja mattoja entisten mattojen päälle!

Pahinta on kuitenkin kokoelman aiemmin singlenä julkaistu uutukainen, josta tuli sittemmin yksi Rean tunnetuimmista ja vihatuimmista lauluista: Driving Home for Christmas – tuo Radio Novan puhkisoittama seesteinen postmoderni pila, joka ensimmäisen kerran alkaa soida jo vappuaattona.

”Kukaan mun lasten frendeistä ei tiedä kuka helvetti on joku ’Chris Rea’, mutta KAIKKI tuntevat sen typerän joululaulun!”
– Chris Rea, 2017

Pajatson tyhjennyksen ja levy-yhtiön velkojen maksun jälkeen rahaa jäi juuri sen verran, että autoharrastajana tunnettu Rea päätti hassata hikiset kolikkonsa vanhaan englantilaiseen urheiluautoon (Caterham Seven). Aikansa rattia väänneltyään hän saapui mutaiselle tienhaaraalle, jonka sateen piiskaamista kylteistä saattoi silmiä siristelemällä erottaa kaksi nimeä: optimistisen Aubergen (1991) ja pessimistisen The Road to Hellin (1989). Automobiili liittyy näihin molempiin veljeslevyihin: aamuauringon kuultavassa onnessa se päätyi öljynsävyiseksi ylistysvoitoksi levyn kanteen ja hämärässä katulamppujen valaistuksessa se aiheutti juuttumisen Lontoon surullisenkuuluisalle ruuhkien kehätielle M25.

”This album is all about his ’activist’ opinions. No love songs, no feel good music.”
– Amazon.com, 2014

Yhdysvaltojen musiikkilistoja eivät Rean rockin puolelle repineet kokeilut miellyttäneet, mutta The Road to Hellistä tuli kansainvälinen läpimurto, joka myi kotimaassa kuusinkertaista platinaa (vihdoinkin!) ja Suomessakin roiman kultalevyn verran. Yhtäkkiä Chris Rea oli hetken (aikuis)rockmuusikko, jonka kiukkuinen kapina tuli kuitenkin pian pyyhkiytymään olemattomiin. Mutta vuonna 1989 jo pelkkä levynkansi kertoo kuulijalle enemmän kuin säröiset visvasyylät: kylmässä avaruudessa leijaileva neliskanttinen… jokin… asia… oli jotain muuta kuin ne AA-kerhon vesivärimaalauskurssin karsinnoissa hylätyt työt.

Pahaenteiset naamakarvat itselleen kasvattanut ja hiuksensa tummiksi värjännyt Rea poimi keltavahveroiden lailla pisteitä rockmaailmasta ja teetätti klassikoksi muodostuneen musiikkivideon, jonka apean sateinen tunnelma kummittelee yhä kaikkien 1990-luvulla töllöä tuijottaneiden kollektiivisessa muistissa.

Pohjolan iskelmämaailma ei kuitenkaan ottanut omana aikanaan suojiinsa tätä uutta hittiä – käännösmusiikin kultaiset ajat olivat jääneet taakse, kun ”sähköisen tiedonvälityksen kehitys ja kielitaidon paraneminen saivat kuulijat tarttumaan alkuperäistuotteisiin käännösversioiden jäädessä toiseksi”, kuten aihetta tutkinut Janne Mäkelä kirjoittaa artikkelissaan Made in Finland (Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla).

Käännöslupien hinnat nousivat kuuhun samalla kun visuaaliset elementit alkoivat korostua Music Televisionin aikakaudella: enää pelkkä sävellys ei riittänyt tekemään hittiä. Toisaalta pitää muistaa, että iskelmätehtaat eivät olisi voineet vielä 1990-luvulla levyttää kotoutettua Helvetin tietä, koska nykyisenkaltainen rockin läsnäolo iskelmämaailmassa alkoi vasta tehdä läpimurtoaan (ns. iskelmän kriisi).

Siitä milloin iskusävelen teräs varsinaisesti ensin taittui ja sitten murtui, on olemassa monenlaisia tulkintoja, mutta tunnetuimpana esimerkkinä lienee Paula Koivuniemen (s. 1947) 2000-luvun alun pop-rock-kokeilut ja esiintyminen Provinssirockissa vuonna 2008 – samana vuonna, kun Olli ”Yä” Lindholm (s. 1964) voitti Iskelmä-Finlandian.

Mutta tämän syvemmälle pimeyteen ei mennä.

Iskelmätehdas ja levy-yhtiö Bluebirdin tunnetuimpia 1990-luvun menestystarinoita on oriveteläinen Janne Tulkki (s. 1975), joka onnistui kahlaamaan tähtien paratiisisaarelle palkitulla hitillään Sinisen taivaan sateenkaari (1999). Toimittaja Pekka Laine analysoi Ylen haastattelussa, että läpimurtoa yrittänyt Tulkki – tuo ”Kari Tapio ilman syntiä” – onnistui erottautumaan iskelmämassasta ”tsägällä” ja ”[hyvällä] naamalla levynkannessa.”

Vuosien varrella tästä tissiposkisesta pojannulikasta äijäksi kasvanut artisti on kulkenut urallaan monipolveilevan tien alkoholinhuuruisesta veloissa rypemisestä rekkamieheksi ja kultalevyjen kautta oman musiikkibisneksen keisariksi. Tulkki on siinä mielessä moderni auteur-iskelmätähti, että hän tekee itse laulujaan, sanoittaa ja säveltää sekä kaikella ylijääneellä inspiraatiolla tekee tilauksesta myös muille artisteille lauluja.

Iskelmätähden kuudennen levyn – Kaikkeni oot (2004) – kolmas raita on Janne Tulkin ainoa Chris Rea -käännös, jonka teksti on myös artistin omaa käsialaa. Kenties teknologiakriittisyys ei Nokialandian 2000-luvun alussa ollut kovaa sanaa, joten Tulkki on vaihtanut teemaksi ihmisen pinnallisuuden, jota tutkaillaan lasten viattomuuden kautta.

”Valtatiellä turhuuden ei kuulu sanat rakkauden
omatunto soimaa, kurittaa
tää onko riemuvoitto ihmisten?
Oi ei, tää on tie turhuuden”

Kappaleen muotopuoli on säröisten sähkökitaroiden rajuudessaan äreänlaista, mutta artistin honottava laulutyyli ja tekstisisältö eivät istu rockin tai edes iskelmän puolelle – vaikka saihan artisti sen ”rakkauden” sinne tekstiin piilotettua. Tiellä turhuuden todistaa taas kerran sen, miten Rean mollissa rypevä tuotanto on suosittua nimenomaan meidän itäisen Euroopan slaavikansojen parissa.

”Käännös on naiviudessaan (sic) surkeuden huippu ja Tulkin esitys aivan perseestä. Ei noi tangomulkut osaa vetää mitään mikä vähänkään vivahtaa rokille.”
– Suomi24, 2003

Tangolaulaja Eino Grönin (s. 1939) varjoon yhä uudelleen jäänyt Miehikkälän merimies Reijo Toivo ”Satumaa” Taipale (s. 1940) ei paljoa ceeveitä tarvitse, mutta erityisen kiinnostavaa on hänen 2000-luvun onnistumisensa iskelmäartistina uudistumisessa. Siinä missä tituulerasin Janne Tulkkia ”moderniksi”, on tämän legendan ehtoopuolella oleva ura saanut suorastaan postmodernistisia sävyjä: nuorison suosiman Kentin hittikappaleen suomennoksella Ihan kuin nuo toiset (2003) Taipale on aiheuttanut kauhunsekaista hämmennystä kaikkine asiaan kuuluvine musiikkivideoineen.

Tulkin lailla myös Taipale on levy-yhtiö Bluebirdin vieterilelu, mutta elämäkerrassa tämä ”tangoruhtinas” kertoo, ettei hänellä tässä iässä ole muita syitä tehdä uutta musiikkia kuin hyvät kappaleet itsessään – ja tunnustaa sivulauseessa myös faniutensa Chris Reaa kohtaan.

Meidän Reiska onkin jo kahteen kertaan laittanut sormensa Rea-blenderiin: latinorytmejä keikuttavan albumin Jäi yöstä muisto vain (1998) nimikkokappale on Chris Rean 1990-luvun tunnetuimpia viihderenkutuksia, The Blue Cafe (1998), joka on saanut venäläiset opettelemaan kitaran soittoa.

Sen sijaan uusimmalla albumillaan, Valon lapsi (2014), iskelmätähti jatkaa jälkimodernistista kujeiluaan ja vierailee Paula Koivuniemen lailla tyylipuhtaasti rockin maailmassa.

”Tää teknohuuma ei lupaa hyvää!
Ei, ei maailmanloppuun se vie!”

Tauskin hovisanoittaja tunnetun Jari Salosen (s. 1954) tekstittämä Maailmanlopun tie on suoraa tykitystä sinisten arpien peittämään suoneen: kolmeen minuuttiin puristettu rockveisu käsittelee öljyä, yksinäisyyttä, väkivallan pelkoa, terveen järjen puuttumista, teknologiaa sekä pankkilainoja!

Kriittinen vuorisaarna yhdistettynä Taipaleen etääntyneen matalaan kuminaääneen tuo mieleen hallusinaatioiden täyttämät uskonnolliset profetiat. Kuvittele nyt: Reijo Taipale ja hänen jalkansa monitorin päällä samalla kun luottohanuristi Erkki Friman tapailee The Road to Hellin introa iskelmäkansan pistäessä paikat paskaksi Vehmersalmen Jenkkapirtissä.

Huhh!!!

Tämän kaiken kirjoitti keväällä 2018 Kalevi Suopursu, joka on pietarilaisissa takseissa kuullut Chris Reaa [КРИС РИ] enemmän kuin laki sallii.