Cass McCombs teki levyn Karen Blackin muistolle.

Cass McCombs on yksi tämän hetken parhaita lauluntekijöitä, ja kolossi Big Wheel and Others on hänen paras levynsä.

Cass McCombsista voi kirjoittaa ainoastaan musiikin perusteella. Hänen antamansa haastattelut voidaan laskea yhden käden sormilla, joista yksi tehtiin ihan oikeilla kirjeillä. Tarinaa ei ole, koska tarinaa ei ole. Paljon kertoo miehen elämänkatsomuksesta ja huumorista, että hän haluaa hautakivessään lukevan ”vihdoin kotona”.

Cass McCombs on kiertolainen, hän säveltää ja äänittää levynsä missä milloinkin. McCombs seuraa vain omia oikkujaan ja halujaan, ja tuntuu, ettei hän ole vastuussa kenellekään. Tarinaa ei ole, paitsi hänen kirjoittamiensa kappaleiden teksteissä.

Big Wheel and Others on McCombsin seitsemäs levy. Edelliset levynsä Wit’s Endin ja Humor Riskin hän julkaisi peräperää vuonna 2011.

Big Wheel and Othersia ei ole promottu millään tavalla, ja artisti itse ei avaa levyn sisältöä tai taustoja. Tarkkaavaisimmat ovat kuulleet Everything Has To Be Just So -kappaleen muutaman kerran hämärillä indieradioaalloilla (albumiversio on sovituksellisesti täysin erilainen ja yhdeksänminuuttinen).

Mainio Morning Star julkaistiin levyn ensimmäisenä virallisena maistiaisena. Kappaleen musiikkivideona toimi Patrick O’Dellin ohjaama montaasi skeittauksen historiasta sen alkuhämäristä nykypäivään. On hyvin Cassin tapaista, että referenssit aamunkoihin, pohdinnat avaruudessa ulostamisen vaikeuksista ja kappaleen painoton ja eteerinen tunnelma rinnastetaan amerikkalaiseen alakulttuuriin. Videota on vaikea olla tulkitsematta jonkinlaisena kunnianosoituksena, vaikka musiikilla, lyriikoilla ja kuvan sisällöllä ei näennäisesti ole mitään yhteistä.

Big Wheel and Others on massiivinen levy, ainakin kestoltaan. Levy on miltei 90 minuuttia pitkä eli normaalin pitkän elokuvan pituinen. Analogia on sinänsä sopiva, että levyä on vaikea kuunnella sieltä täältä. Vaikka Big Wheel and Others sisältää lukuisia ”hittejä” ja korvamatoja, tuntuvat ne yksinään irrallisilta. Albumi on kokonaisuus, vaikka mitään tietoa sen punaisesta langasta ei ole.

Viittaus suureen kokonaisuuteen löytyy albumin isosta nimestä sekä kolmesta katkelmasta, joissa puhuu neljävuotias Sean-poika. Haastattelut ovat vuonna 1970 julkaistusta elokuvasta Sean, jossa ohjaaja Ralph Arlyck jututtaa naapurin hippikommuunissa asuvaa poikaa. Napero laukoo muun muassa polttavansa pilveä, keskustelee poliiseista ja osoittaa muutenkin omaavansa melko omaperäisen maailmankuvan. Sattumaa, vinkki vai pelkkää kiusottelua? Cass McCombs jättää palaset pöydälle.

Albumin yhdeksästätoista kappaleesta kaksi on nimeltään Brighter! Albumin ensimmäisellä puoliskolla kappaleen laulaa McCombs ja toisen versioi Karen Black. Jälkimmäinen vetää jalat alta ja on huikea osoitus McCombsin kirjoittajantaidoista. Hän voi antaa kappaleensa toisen tulkittavaksi, ja se silti kuulostaa McCombsilta. Normaalipituisella levyllä moinen versiointi tuntuisi pöljältä, mutta puolentoista tunnin sisään mahtuu monenlaisia kohtauksia. Joihinkin asioihin voi vallan mainiosti palata uudestaan. Viimeksi McCombs ja Black tekivät yhteistyötä Catacombs-albumin kappaleella Dreams Come True Girl. Big Wheel and Others on omistettu Karen Blackin muistolle.

Cass McCombsin uran alkutaipaleen sävellykset ja sovitukset olivat kiihkeitä, räiskyviä ja rauhattomia. Mitä useampi levy hänellä on plakkarissaan, sitä selkeämmäksi hänen muotokielensä tuntuu kirkastuvan. McCombs karsii, kunnes jäljelle jää vain laulut – ja tarinat.

On eriskummallista, että Big Wheel and Othersilla Cass on lauluntekijänä selkeimmillään, koska albumikokonaisuus on niin valtava. Yleensä vain kokoelmalevyt ovat yhtä mittavia. Vaikka kappaleita on todella paljon, mitään turhia rakoja ei kokonaisuudesta löydy. Tuntuu kuin McCombs haluaisi kuuntelijan hukkuvan albumiin, viettävän aikaa, uppoutuvan, sillä siihen Big Wheel and Others sopii mitä mainioimmin.

Levyä kuunnellessa puolitoistatuntinen vierähtää salakavalan sutjakkaasti. Se tuo esiin sen mikä tekee McCombsista niin upean artistin; tuo esiin tarinat, joita emme muuten tuolta kiertolaiselta ehkä kuulisi. Voimme väitellä tarinoiden syntyperistä ja totuudenmukaisuudesta, mutta se ei ole tärkeää. Cass McCombs voi olla vain hahmo, suurta kuvitelmaa, mutta hänen kappaleensa ovat totta.

Big Wheel and Others on julkaisu, joka vaatii melkoista pokkaa. Sellainen, jolla on varmasti seuraamuksia. McCombs tulee saamaan joko neron tai kusipään maineen, joista kumpikin sopii hänelle varsin mainiosti. Big Wheel and Others on nimensä mukaisesti järkäle, vaikka musiikki onkin yksinkertaista ja tarttuvaa. Älkää edes yrittäkö sisäistää sitä yhdellä kuuntelukerralla. Antakaa sille aikaa, kuunnelkaa uudestaan ja uudestaan, niin lopulta se palkitsee.

97 Big Wheel and Others on albumi, jolla Cass McCombs ylittää itsensä. Tämän levyn pilkkomiseen ja koluamiseen menee varmasti koko talvi.

Video ei ole enää saatavilla

Sadcore-miehen parempi päivä.

Dream River on albumi, jonka vähäeleisen pinnan alla kuohuu. Bill Callahan on onnistunut jälleen.

Bill Callahan on noussut Smog-projektinsa usvasta, jättänyt c-kasetit taakseen, mutta hänen musiikissaan on edelleen samaa tunnelmaa, elämän katkeransuloista mysteeriä, arjen outojen pikku hetkien sublimaatiota. Keinot vain ovat muuttuneet, samalla laajentuneet että tiivistyneet. Dream River onkin albumina taattua Bill Callahania, vakaa mutta yllätyksellinen, haikea mutta toiveikas, harva sekä tiheä.

Callahan on rakentanut musiikillista uraansa omassa rauhassaan jo päälle parikymmentä vuotta. Alun perin hänet tunnettiin nimellä Smog, hänen nyrjähtänyt ja epävireinen lofi-maailmansa oli miltei läpipääsemätöntä ja synkkää. Mutta suhinan ja kohinan läpi on aina kuulunut sana, ja nyrjähtänyt huumori. Callahanin maailmassa ihmiselämä on kosminen huumorinäytelmä, ja onkin jokaisen päähenkilön tehtävä suhtautua siihen ainoalla oikealla tavalla – nauramalla. Callahanin musiikillinen evoluutio on merkillinen sinänsä, että vaikka Smogina hänen biisinsä olivat rosoisempia ja karumpia, olivat ne jollain tapaa rönsyileviä ja monimutkaisia. Siirryttyään äänittämään levyjä omalla nimellään Callahan on yksinkertaistanut ilmaisuaan.

Callahan on aikaisemmilla levyillään käsitellyt pääosin yksilön kohtaloa absurdissa maailmassa, mutta nyt hän tuo yhtälöön toisen ihmisen. Dream Riverillä ei tietenkään anneta mitään suuria lausuntoja ihmisten välisistä kohtaamisista, vaan, niin kuin usein Callahanin musiikissa, vihjeet löytyvät rivien välistä. Mitä arkisimmat hetket nousevat kosmisen yhteyden symboleiksi. Monesti Callahanin levyjä onkin verrattu joko romaaniin, tai novellikokoelmaan: kaikki kappaleet nivoutuvat jotenkin yhteen joko saman hahmon tai teeman alle.

Dream River ei ole Callahanin tuotannossa poikkeus, vaan se tuntuu jopa edellisiä levyjäkin yhtenäisemmältä kokonaisuudelta. Dream River on albumi, jonka pohjavireenä on jonkinlainen uhmakas toiveikkuus, usko parempaan. Yllättäen parempi huominen toteutuu toisen kanssa. Small Plane -kappaleessa Callahan laulaakin suloisesti ”Sometimes you sleep while I take us home/that’s when I know we really have a home”.

Dream Riverin sovitukset muistuttavat minua Tim Buckleyn aistikkaasta ja meditatiivisesta psykedeliasta. Kappaleet liukuvat tarinan ja sanojen ehdoilla, myötäilevät niitä eivätkä kurista niitä perinteisiin säkeisiin tai kertosäkeisiin. Pääosassa on kuitenkin Callahanin rikas ja syvä baritoniääni, jonka käyttöä hän ei enää kainostele. Se on hyvä, sillä hänen lyyrinen ulosanti on enemmän kuin laulamista. Se on tarinankerrontaa laulun muodossa. Tämä hämmästyttävien lyriikoiden, ja näennäisesti yksinkertaisten biisien yhtälö, tekee Bill Callahanin musiikista niin voimakasta.

Levyn huippukohta on upea Ride My Arrow. Kappale lähtee hitaasti liikkeelle, ja kun Callahan laulaa ”I don’t ever want to die”, kalisevat rymikapulat kuin luut. Ride My Arrow nousee kotkan siiville, lentämään joen ylle, suunnistamaan ja polveilemaan havaintoihin elämän liikkeistä ja sattumista. Callahan yhdistelee pohdinnoissaan vaivattomasti sodan, kuoleman, ihmisen yksityisyyden rajat ja rakkauden kotimaahan ja ihmisen suhteen luontoon. Ride My Arrow leijuu noiden teemojen yllä kuin shamanistinen näky, liitää määrätietoisesti kohti tuntematonta.

Callahanin musiikkia voisi helposti luonnehtia monilla yksinkertaistavilla labeleilla (folk, americana, country), mutta totuus, ja lopputulos, on usein monimutkaisempi. Yhtye, joka tukee Bill Callahania Dream Riverillä, on mahdottoman upea. Perkussiot ovat soitettu kokonaan käsirummuin, rytmikapuloin ja shakerein. Psykedeelisiä tekstuureja loihtiva sähkökitara uppoaa syvään kaikuun, ja nousee paikoitellen esiin kuin hurrikaani kappaleessa Summer Painter. Callahanin rytmikitarassa on miltei joka kappaleessa pehmeä phaser-efekti, joka vie menneille vuosikymmenille. Callahanin orkesteri liimaa Dream Riverin musiikillisesti yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Levy kuulostaa todella hyvältä livetaltiolta.

Sanoitukset, kuten päätöskappale Winter Roadissa kuultava ”time itself means nothing”, ovat niitä hetkiä, joita Callahanilta on tottunut odottamaan. Ne vievät jalat alta, kuten tieto siitä kuinka monta kilometriä syvyyttä on meren pinnan alla. Kun pinta liikahtaa, on liike alkanut jo jostain niin syvältä ettei sitä näe. Ja miten hyvältä voi kuulostaa sanat ”beer” ja ”thank you”, kun niitä toistetaan The Sing –kappaleessa uudestaan ja uudestaan. Monikaan lyyrikko ei osaisi upottaa noita sanoja kappaleeseen kuulostamatta ironiselta tai pöhköltä, mutta Callahan nostaa ne elämän symboliksi. Oluita saattaa olla monta samana iltana, tai ne ovat jaettu hiljaisten perjantai-iltojen ratoksi. Jokaisesta oluesta kuitenkin kuuluu kiittää, niin kuin onneaan että on tuota huurteista juomassa.

Bill Callahanin edellinen mainio albumi Apocalypse tuntui artistin uran huipentumalta. Dream River jatkaa Callahanin hidasta, mutta varmaa, nousujohdetta. Vaihdettuaan artistinimensä omaansa, tuntuu että Callahanista on tullut varmempi, terävämpi eikä yhtään vähemmän ällistyttävä tai moniuloitteinen kuin hänen tuotantonsa Smogina. Dream River on täydellinen levy syksyyn, se avartaa tajuntaa, lämmittää ja hämmästyttää.

96 Dream River on niin täynnä elämää, sekä sen tummempia että kirkkaimpia hetkiä, ettei sitä sanoihin vangita. Se liikkuu mielen lävitse kuin kesätuulen haamu. Koe tämä!

Video ei ole enää saatavilla

Maksaan koskee ja sydämeen sattuu, vaikeroi Justin Vernon.

Särkyneen sydämen voi korjata monella tapaa, vaikka laulamalla falsetilla yksin mökissä.

”Only love is all maroon
gluey feathers on a flume
sky is womb and she’s the moon”

Muutaman vuoden ajan Flume oli kännykkäni herätyskellon ääni. Kappaleen alkutahdit laskivat hellästi uuteen päivään. Joskus keskellä talvea jäin kuuntelemaan koko kappaleen, ihan vain herätäkseni rauhassa. Talvella ihminen vetäytyy itseensä, ja löytää kevään tullen kipinän nousta jälleen ihmisten ilmoille. Näin kävi Justin Vernonin Bon Iver -projektille.

Flume on haikea kappale, raukea kuin aamun ensimmäinen haukotus. Lempeydestään huolimatta se on raskas ja todella fyysinen kappale. Sanoitukset ovat täynnä kuvajaisia syntymisestä, kivusta, kohduista, köydenhierämistä käsistä ja kaipuusta menneeseen. Nimikin, Flume, viittaa kapeaan rotkoon, jossa virtaa vesi tai kuiluun, jossa tukit kulkevat tehtaalla. Kertosäkeessä rakkaus rinnastuu haaksirikkoon, johon ihminen ajautuu omasta tahdostaan.

Justin Vernon oli levyä tehdessä särkynyt mies monella tapaa, sairastaen maksan sairautta ja särkynyttä sydäntä. Hän vetäytyi isänsä mökkiin parantumaan ja tappamaan aikaa. Sairastuminen vaikutti myös Vernonin projektin nimeen. Oikeaoppisesti yhtyeen nimi kuuluisi ”Bon Hiver” (hyvän talven toivotus), mutta jälkimmäinen sana muistutti liikaa sanaa ’liver’, maksa, ja toi mieleen ikävän sairauden. Mietteet fyysisyydestä ponnahtavat esiin monella tasolla miltei jokaisessa albumin kappaleessa, ja ne usein rinnastuvat eksyneen miehen mielentiloihin. Flumessa menneisyys ja juuret rinnastuvat äitiin, siihen miten se näyttäytyy ihmisen elämässä ainiaan:

”I am my mothers only one
it’s enough
I wear my garments so it shows
now you know”

Kyyninen ihminen voisi väittää, että Flumen sanoitukset ovat täyttä dadaa. Vernon itsekin myönsi sanoitusten muotoutuneen loputtomien hyräilyjen pohjalta. Silti Flumen sanoitukset ovat kiehtovia juuri niiden kryptisyyden ja hienoisen psykedeelisyyden takia. Ne ovat raakoja, kuin päiväkirjamerkintöjä, niin kuin Bon Iverin mainio esikoisalbumi For Emma Forever Ago. Parasta levyssä onkin, että se on syntynyt pakottomasti. Tuo pakottomuus sulatti sydämiä, ja teki Justin Vernonin projektista yhden 2000-luvun alun menestystarinan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bon Iveriltä äänestettiin myös kappaleita Blood Bank, Skinny Love ja Towers.

Grizzly Bear, turkit kammattuina.

Kevyen poljennon takaa hiipivä kitkerä epämukavuuden tunne, ja kahden viikon irtisanoutumisaika.

”Save up all the days
routine malaise
just like yesterday
I told you I would stay”

Grizzly Bear on newyorkilaisyhtye, joka reilun kymmenen vuoden aikana säveltänyt hauraan kaunista musiikkia herkille ihmisille. Yhtye alkoi vokalisti Edward Drosten makuuhuoneprojektina, mutta kun hänen demonsa niitti mainetta, projektista kasvoi bändi.

Grizzly Bearin musiikissa on aina ollut kokeellisempi vire, joka soljuu tummana ja säröillen keveiden popsävellysten pohjalla. Ilman tätä sävyä olisi Drosten kaunis ääni ja hänen bändikavereittensa vaaleanpunaiset taustaharmoniat ällömakeita. Grizzly Bear tarjoaa musiikillaan sokerin kylkeen aina ammo annoksen suolaa. Eritoten kappaleella Two Weeks.

”Would you always
maybe sometimes
make it easy
take your time”

Kappaleen ilmaan jäävät lauseet ovat kuin pätkiä paikalleen junnahtaneet pariskunnan keskusteluista. Arvoitus jää ratkaisematta, kuka satuttaa ja ketä. Kappaleen kevyesti virtaava ja häpeilemättömiä popkoukkuja käyttävä rakenne antaa kuitenkin vihjeitä jostain katkeransuloisesta mausta, joka jää kielelle muhkuraisesta menosta huolimatta.

Two Weeks on lyriikoiltaan todella yksinkertainen, siksi kappaleen musiikki on laskettava osaksi sen sanomaa. Kappaletta ajaa tasapoljentoinen sähköpiano, johon kontrapunktia luo Chris Bearin kulmikas rummutus ja Chris Taylorin katkeileva bassolinja. Rakastuminen on kepeää, kirpeää ja tuskallista työtä, mutta samalla vatsanpohjassa kihelmöi, päätä huimaa ja askel on kevyt. Kukapa ei antautuisi moiseen pyörteeseen. Two Weeks kaatuu eteenpäin, ja vaikka maa on vastassa, nauttii lennon jokaisesta hetkestä.

Veckatimestillä Grizzly Bear kampasi turkkiaan, ja selkeytti rohkeasti sävellyksellistä linjaansa. Albumi on yhtyeen kolmas, ja ensimmäinen jonka säveltämiseen yhtyeen jokainen jäsen osallistui. Two Weeks oli levyn ensimmäinen single, ja sitä siivitti kappaleen teemaa mainiosti syventävä video.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grizzly Bearilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta parillisen aiheen oli kappaleeseensa löytänyt Calexico, jonka Two Silver Trees noteerattiin.

Low julkaisee Jeff Tweedyn tuottaman Invisible Wayn juhlistaakseen kaksikymmentä vuotta jatkunutta uraansa.

Duluthilaistrio Low juhlistaa kaksikymmenvuotista uraansa kymmenennellä levyllään. Levyn tuottajana hääri Wilcosta tunnettu Jeff Tweedy.

Low juhlii tänä armon vuonna 2013 kaksikymmenvuotista uraansa. The Invisible Way sai lähtölaukauksensa, kun yhtyeen jäsenet kyläilivät Wilcosta tutun Jeff Tweedyn luona Chicagossa. Tweedy soitti The Loft -studiossaan tuottamaansa levyä, ja samalla lyötiin lukkoon päivät Low’n tulevan levyn äänityksille.

The Invisible Way on miltei akustinen levy. Kappaleilla on paljon akustista kitaraa, taivaallisia lauluharmonioita ja pianoa. Juuri kun duluthilaisyhtyeeltä oli tottunut kuulemaan rajumpia ja dissonoivampia kappaleita, suitsii Low soundiaan jälleen. Ja tämä on erittäin hyvä.

On ihme, ettei Low ole aiemmin tehnyt akustispainotteista levyä, sillä heidän vuosien saatossa hioma tyylinsä sopii tähän muottiin todella hyvin. The Invisible Way kuulostaa kevyeltä, raikkaalta ja pakottamattomalta. Suosittelen kuuntelemaan levyn ainakin kerran hyvillä kuulokkeilla, sillä levy on äänitetty ja miksattu erittäin tyylikkäästi. Tästä syystä, vähäisistä elementeistään huolimatta, The Invisible Way on levynä Low’n täyteläisin kuuntelukokemus. Suuri kunnia kuuluu laulaja-kitaristi Alan Sparhawkin mukaan tuottaja Tweedylle.

Low on ollut minulle tärkeä yhtye jo noin kolmentoista vuoden ajan. Minua on aina hämmästyttänyt yhtyeen kyky rakentaa pienestä paletista (kitara, laulut, pystyrummut ja basso) niin monia uskomattoman kauniita kappaleita. Suuri syy lienee yhtyeen perustajapariskunnan Alan Sparhawkin ja Mimi Parkerin saumaton laulu. Heidän äänensä täydentävät toisiaan. Siinä missä Sparhawk laulaa kuin murtumaisillaan ja hänen äänessään on jatkuva jännite, on Parkerin ääni hento mutta vakaa. Toinen syy tuntuisi olevan se, että Alan ja Mimi ovat aitoja ihmisiä, eivät mediamyrskyn kourissa olevia staroja, vaan tavallisia ihmisiä, jotka keikkailevat aika ajoin koska nauttivat soittamisesta.

Yhtye on kierrellyt ja kaarrellut aikaisemmilla tuotoksillaan sekä popimpaa että kokeellisempaa äänimaailmaa. Näillä murroksilla Low on viime aikoina määrittänyt soundiaan uudestaan. Songs For a Dead Pilot -EP:llä Low maalaili suurin pensselivedoin pitkiä drone-kappaleita. Vuoden 2007 Drums and Guns oli tuotannoltaan kokeellinen ja koostui sirpaloiduista biiteistä, vokaaliloopeista ja karuista sanoituksista. Jopa popimpaan suuntaan kallellaan olevalla C’mon-levyllä (2011) nupit olivat paikoitellen kaakossa.

Siksi onkin yllättävää, että uutukaisellaan Low palaa tavallaan ”juurilleen”. Levy koostuu biiseistä, joita voisi kuulla riparilla leirinuotion äärellä.

Monessa kappaleessa soi rouheasti soitettu akustinen kitara. Mimi Parker laulaa viidellä kappaleella yksin, mikä laajentaa bändin palettia sortumatta kikkailuun. Vuorottelu ei ole kaikilla kappaleilla kuitenkaan mutkatonta. Esimerkiksi So Blue kuulostaa hieman orvolta ilman Alan Sparhawkin täydentävää ääntä. Vaikka instrumentaatio on sama kuin aina ennenkin (Alan Sparhawk, kitara ja laulu, Mimi Parker, perkussiot ja laulu, Steve Garrington, basso ja koskettimet), eikä päällekkäisäänityksillä ole pröystäilty, ei The Invisible Way kuulosta pätkääkään samalta kuin aikaisemmat Low’n levyt. Se kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä nauhalle.

Vaikka Low’n voimavara on harvaan orkestroidut kappaleet, näin akustista ja soundiltaan kevyttä albumia he eivät ole aiemmin levyttäneet. Clarence White ja Four Score ovat levyn tiukin pari. Ensimmäisessä Alan Sparhawk kuristaa kurkustaan hänelle tyypillisen tuskaisen korkean nuotin, ja kuulostaa vastaheränneeltä bluesvaarilta kuistillaan. Four Score on puolestaan Mimi Parkerin laulama valssi, joka on lajissaan yksi Low’n parhaista.

Nämä kaksi biisiä kiteyttävät Low’n vahvuudet yhtyeenä ja korostavat sen ydinjäsenten taitoja. Levyn ainoa biisi, jossa kitara ulvoo, on On My Own, joka tuo mieleen semiakustisen Crazy Horsen. Lieneekö kappaleen päättävä ”happy birthday” -mantra suunnattu yhtyeelle itselleen?

Kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen levyn uraansa Low juhlistaa tapansa mukaan näennäisen pienesti. Yhtyeen perustajajäsen Alan Sparhawk on itsekin kummastellut, miten päätös ryhtyä soittamaan musiikkia kumppaninsa kanssa on kantanut näinkin pitkälle. Ehkä siksi, ettei Low’lla ole koskaan ollut kiire mihinkään, ei biiseissään tai ”urallaan”. Toiveeni on, että tämä hieno yhtye jatkaa hiljaista matkaansa vielä pitkään.

90 The Invisible Way on duluthilaisyhtye Low’n uusin vakaa taidonnäyte, jolta ei puutu sielua hoivaavia harmonioita eikä riipaisevia sanoituksia. Kaiken takaa, niin kuin aina Low’n musiikissa, pilkistää toivo.

Video ei ole enää saatavilla

Miehemme maailmalla, Daniel Martin-McCormick aka Ital.

Ital tekee parasta tanssimusiikkia juuri nyt. Dream On on karheudessaan sensuelli levy.

Daniel Martin-McCormickilla on ollut kiireinen ja tuottelias vuosi. Jätettyään vuonna 2004 taakseen mainion impro/punk-yhtyeen Black Eyesin, Martin-McCormick on tehnyt musiikkia muun muassa Mi Ami -yhtyeessä sekä pelottavan kauniina Sex Workerina. Ital-sateenkaarivarjon alla tuotettu Dream On kolmas levy, johon Martin-McCormick on laittanut näppinsä vuoden sisään. Jotenkin tämä kaikki on tapahtunut miehen keikkaillessa suuremman osan vuotta.

Dream On on ahdettu täyteen energiaa. Jokaisessa projektissa, jossa McCormick on mukana, hän on aina intensiivinen. Siinä missä Mi Ami hypnotisoi avaruusdiscopallollaan ja Sex Worker raastaa selkäpiitä, on täydellisesti nimetty Ital täysin hysteerinen ja virkistävä. McCormick ei tunnusta mitään väriä, eikä kumarra genreille vaan hyödyntää niitä. Ital on pohjimmiltaan housea ja technoa, mutta tuoreella otteella.

Boi-kappaleella samplataan häikäilemättömästi Beyoncéa, ja biisin musiikkivideolla todennetaan samplen alkuperä looppaamalla videota, jossa laulajatar kiemurtelee ikuisen ekstaasin kourissa lausuen uudestaan ja uudestaan ”baby boy”. Tämä tyylivarkaus muistuttaa mainiota, Italin edellisen albumin Hive Mindin lohkaisua Doesn’t Matter (If You Love Him), jossa lainataan Lady Gagaa ja Whitney Houstonia. Kummassakin lainassa samplesta tehdään obsession ja hekuman symboli. Ital vie musiikillaan tummien ja alkukantaisten tunteiden lähteille.

Martin-McCormick on avannut muutamissa harvoissa haastatteluissa tuotantometodejaan. Hän on maininnut ilmaisäänieditori Audacityn inspiroivaksi työkaluksi. Ohjelmistoon vihkiytymättömille riittänee tiedoksi se, että verrattuna ammattimaisiin softiin, Audacity on todella kömpelö ja hermojaraastavan hidas käyttää.

Italin kappaleista jokainen on koottu tuolla ohjelmalla, ääni ääneltä, viipale kerrallaan. Oudot samplet, kuten What A Mess -kappaleella, jossa nainen suree miehensä tapaturmaa ja puuttuvaa vakuutusta, ovat kerronnallisia ja samalla rytmillisiä elementtejä, viittauksia popin ja elokuvien läpitunkemaan ”todelliseen” maailmaan. Yhtäällä se tekee biisistä pohdiskelevan ja kantaaottavan, mutta toisaalta sample on vain pintaa, rakennusosa ruumista hyväilevässä kappaleessa.

Tässä metodissa on jotain ihailtavaa, tiettyä punkin ja minimalistisen musiikin estetiikkaa, joka tekee Italin tuotannosta niin kiehtovaa. Levyn äänimaailma tuntuu aluksi köykäiseltä, mutta sen heltymätön imu vie mennessään. Tässä mielessä Ital on verrattavissa Robert Hoodiin; Dream Onin kappaleet ovat näennäisessä yksinkertaisuudessaan erittäin täsmällisiä.

Kirjoittamistaan levyarvioista päätellen Martin-McCormickin musiikkimaku on laaja. Hänen arvostamistaan levyistä kumpuaa mahdollisesti hänen projektiensa eklektinen ote. Mikään ei ole pyhää, ja samalla kaikki on samanarvoista, tykinruokaa tanssitautisille.
Dream On on kuitenkin levy, joka tiivistää, leikkaa turhat pois. Levyn kappaleista Enrique on hypnoottinen uni, aloitusraita Despot puolestaan minimaalista teknoa parhaimmillaan. Levyn päättää mainio Deep Cut (Live Edit), jossa ysäri-dance, noise ja footwork kohtaavat hekumallisella tavalla.

Siinä missä Hive Mind oli repäisevä ja jyrkkä, on Dream On fokusoituneempi. Tämä on tietenkin Ital-maailmassa suhteellista, sillä Martin-McCrormick joraa aivan omassa sfäärissään. Kaikkia levy ei varmasti miellyttä, se on mainstreamiksi liian sisäänpäinkääntynytä, avantgardeksi liian sitruunaista.

Dream On vaatii kuuntelijalta huomiota, ja jos se ei sitä saa, kääntää se selkänsä. Tästä huolimatta ja juuri tämän takia Ital on musiikkia, joka on tehty nautittavaksi juuri nyt!

81 Dream On koostuu niin vähästä, että levyn jokaista ääntä seuraa kuin koira kiimassa. Levy iskee syvälle, nostaa pään pilviin, perseen sohvalta ja tekee huoneesta kuin huoneesta kuumimman klubin, jossa tanssitaan aamuun, joka ei ole tulossa.

http://vimeo.com/49769050

Robert Hood chillaa kotimaisemissaan Alabamassa.

Sarjansa kolmannella levyllä Robert Hood ohjaa kuuntelijan syvälle uneliaaseen, postindustriaaliseen Detroitiin. Motor Nighttime World on humaani ja varovainen tutkielma toivosta.

Innostuin Robert Hoodista, kun luin haastattelun, jossa hän kertoi uudesta levystään. Levy olisi teemalevy Hoodin kotikaupungista Detroitista. Robert Hood on Detroit-teknon pioneereja, ja Motor Nightime World 3:a kuunnellessa ymmärtää, miksi hän nauttii edelleen suurta kunnioitusta konemusiikin kentällä.

MNW3 jatkaa Hoodin projektia, jonka hän aloitti jo vuonna 1995. Autoteollisuuden laman iskiessä hampaansa Yhdysvaltojen viidenneksi suurimpaan kaupunkiin, Detroit alkoi rappioitua ja autioitua. Motor Nighttime World on Hoodin kunnianosoitus kotikunnilleen ja tutkielma kaupungin nykyisestä tilasta, mutta myös tirkistys sen tulevaisuuteen. Hood mainitsee uuden levyn innoituksekseen Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Requiem For Detroit (2010).

Niin kuin aina, kun jollekin tavalle tehdä musiikkia, sen tietylle soundille, annetaan nimi, seuraa navankaivelua ja pastisseja. ”Minimal technoa” pitäisi olla helppoa tehdä. Otetaan rumpukone, säädetään tahti sadan bpm:n paremmalle puolelle, lisätään sykkivä junomainen syntikkalinja ja aletaan filtteröidä ääniä efekteillä. Hoodille kyse on jostain syvemmästä, ja sen tuntee. Minimaalisuudessa ei ole kyse elementtien karsimisesta, vaan lähtökohdista. Hood rakentaa hengittävän, suuren kokonaisuuden mahdollisimman vähästä. Mikään ei ole turhaa, jokainen elementti on kohdallaan.

Niin minimaalista ja vähäeleistä kuin Motorin musiikki on, antaa Hood itselleen myös paljon vapauksia. Hitaasti kehittyvällä ja biitin sirpaleilla himottelevalla A Better Life -kappaleella Hood nyökkää heleällä pianoarpeggiolla jazzin suuntaan. On mielenkiintoista, ettei biitti koskaan ala kappaleella, joka toivoo parempaa elämää. Ehkä elämä alkaa, kun Detroitin riippuvuus koneiden pulssista herkeää.

Black Technician on Motorin taitekohta, kymmenminuuttinen eepos, jonka loppupuolen biitit on samplattu autojen moottorien murinoista ja ovien paukkeesta. Koneet käynnistyvät pääsemättä koskaan eteenpäin. Rujot autosamplet tuntuvat arkistomateriaalilta. Ne ovat menneisyyden aaveita.

Levy ottaa pahaenteisemmän käänteen Drive (The Age of Automation) -kappaleella. Biitissa on ankara syke, joka painaa kuulijan hartioita. Ei tarvitse moisiakaan päättelylahjoja ymmärtääkseen, ettei robottien hallitsema Detroit miellytä Hoodia.

Slow Motion Katrina on levyn paras kappale. Sen tasainen syke ja improvisoitu e-pianosoitanta yhdistettynä palosireenimäiseen syntikkaan luovat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Jännite ja herpaantuminen samassa hengenvedossa, liike ja hidastuminen samaan aikaan. Hood on Motorilla parhaimmillaan juuri Katrinan tyylisillä, vähemmän biittiorientoituneilla kappaleilla, jiossa seikkaillaan valon ja hämärän välimaastossa.

Motor Nighttime World 3 on täynnä pieniä nyansseja, mutta sen sijaan, että ne olisivat pelkkää nostatusta tai ”swaggeria”, tuntuvat ne enemmänkin hahmoilta jossain unenomaisessa elokuvassa. Jokainen elementti on uusi kasvo, uusi kohtalo Detroitin kaduilla. Vaikka Motor on teemalevy, ei kuulijan tarvitse tietää sen taustatarinaa nauttiakseen siitä.

Kappaleet ovat nimetty merkitsevästi (Exodus, Hate Transmissions, Learning), mutta ne ovat vain vihjeitä. Hood luotaa Detroitin kohtaloa kärsivällisesti ja hallitusti äänellisin sanankääntein. Tässäkin Hood osoittaa taitojaan; hän ei tarvitse sanoja, hän kertoo musiikillaan.

Olisi kuitenkin ollut hienoa kuulla levy täysin sokkona, tietämättä mitään sen taustoista. Olisiko levyllä tuolloin ollut samanlainen voima viedä kuulija Detroitin hämärille kaduille, niin kuin Blade Runnerin alkutekstijaksolla katsoja vietiin tulevaisuuden dystopiaan?

Motor Nighttime World 3:n pituus ei jää minimaaliseksi. Levy on noin 79 minuuttia pitkä kaari, joka on luettavissa tunnelmaltaan yhdeksi kertomukseksi. Tässä Hood onnistuu mestarirankentajan elkein. Musiikki on hypnoottista, viiltävän kaunista ja humaania. Tuntuu oudolta käyttää tuota sanaa, humaani, mutta levy on niin lämmin, että unohtaa sen olevan konemusiikkia.

89 Robert Hoodin introspektiivinen poljento avaa sydämen. Ellei levy olisi niin hypnoottinen, voisi sitä luulla liian pitkäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Psykedeliakitaristien tuijotuskilpailujen moninkertainen Yhdysvaltain-mestari John Frusciante.

Lähde kiertoradalle Johnin kanssa.

John Frusciante on tutkinut urallaan kaninkoloja, joihin Syd Barrettin pää taisi jäädä pysyvästi, tehnyt levyn sponsoroidakseen heroiiniharrastustaan, julkaissut kuusi levyä kuudessa kuukaudessa, liittynyt funkrockjätti Red Hot Chilli Peppersiin kahdesti ja kahdesti myös lähtenyt bändistä. Frusciante on tehnyt musiikkia akustisesti ja myös synteettisesti, joten ei ole yllätys, että PBX Funicular Intaglio Zone on saturoitu jälkimmäisellä tyylillä.

Ajattelin edellistä albumia (The Empyrean, 2009) kuunnellessani, että tässäkö tämä nyt oli. Levy oli majesteettinen, kokeellinen ja Fruscianten tapaan tautisen tarttuva ja koukuttava. Mihin jatkaa tuon levyn jälkeen, ja olisiko se edes mahdollista?

Vähänpä sitä ymmärtää universumin nykytilasta tai sen tulevaisuudesta, sillä PBX Funicular Intaglio Zone on jälleen jotain ihan muuta. Artisti itse kryptaa levyn nimen auki sivuillaan, mutta ei liene yllätys, ettei se siitä juuri selkiydy.

Frusciantelle se taas tuntuu tarkoittavan paljonkin. Hän kutsuu uutta suuntaansa progressiiviseksi synapopiksi. Jokainen kappale uudella levyllä on oma mikrokosmoksensa, jossa muutamassa minuutissa käydään siellä ja takaisin monta kertaa.

Levyltä löytyy useita osumia ja huteja, joskus jopa saman kappaleen aikana. Hear Say -kappaleella on hyvä svengi, ja se tuo mieleen mainion A Sphere In the Heart of Silencen, jolla Frusciante yhdisti voimansa RHCP:n nykyisen kitaristin Josh Klinghofferin kanssa.

Bikes-kappaleella vokaalit ja taustat hieman riitelevät, ja tuntuvat hetkittäin olevan eri teoksista. Biisi hyppelee, ei vain osasta toiseen, vaan vuosikymmenestä toiseen. Paikoitellen Bikes kuulostaa ysäri junglepastissilta, ja toisinaan muistuttaa Tim Buckleyn jazzkokeilulta. Biisi kääntyilee ja vääntyilee, ja tarjoaa yhtälailla hetkiä leuan raapimiseen ja pään nyökkäilyyn.

Ratiug kuulostaa orgaanisemmalta. Biisi on täynnä uskomattoman kauniita laulumelodioita ja taustaharmonioita, jotka kutkuttavat korvaa ja sielua. Ratiugilla Fruscianten tyylit ja kujeet sulautuvat hyvin yhteen, ja muodostavat tarttuvan ja erinomaisen biisin… kunnes räppäri Kinetic 9 puhuu suunsa tyhjäksi (”mo money, mo problems”, kuka olisi arvannut?). Feattaus tuntuu turhalta.

Guitar on instrumentaali, ja varsin onnistunut sellainen. Äkkijyrkkyys toimii, ja jopa acid house -biitti, johon levyllä palataan toistumiseen, tuntuu sopivan härskiltä.

Sam tuntuu raikkaalta edellisten biisien jälkeen. Frusciante improvisoi rummuilla ja kaataa prosessoiduista vokaaleista sekoitettua hyytelöä niiden päälle. Juuri kun tähän maailmaan tuudittautuu, hyppää vaihdekeppi, ratti ja tuoli, jolla istuu, kiertoradalle. Sitten lennetäänkin kohti aamunkoittoa ja ohi siitä tähdestä, joka ohjaisi jonnekin turvaan, ja äkkiä Frusciante laulaa Lords of Acidin kappaleella. Kitarointi on heveintä mitä olen Frusciantelta kuullut ja kuulostaa suorastaan törkeältä! Sam on niin häpeilemätön, että puna nousee poskille, ja pöydän alla jalka alkaa vipattaa salaa.

Sumilla Frusciante esittelee erehtymätöntä melodiatajuaan. Biisi kuulostaa miltei tavalliselta, lukuun ottamatta muutamia lynchähtäviä atonaalisia synasointuja osassa, jota kutsun tässä kertosäkeeksi. Sumilla Fruscianten ottama askel astraalitasolle sitoutuu hienosti hänen poptajuunsa. Hänen äänensä kuulostaa kauniilta, kitara heleältä, ja mieli saa vihdoin levätä. Levyn viimeinen kappale tuntuu lahjalta kärsivälliselle kuuntelijalle.

On ihailtavaa, että Frusciante ottaa uutukaisellaan jälleen askeleen täysin omapäiseen suuntaan. Toisella ja kolmannella kerralla kuunneltuna PBX Funicular Intaglio Zone avautuu (vähän) enemmän. Levy on oma, paikoitellen vaikeasti tavoitettava mielentilansa, johon hakeutuminen saattaa aiheuttaa Fruscianten faneille tykytyksiä. Levy toimiikin parhaiten yhtenä 37 minuuttisena kokemuksena.

John Frusciantella on selkeästi missio, siitä ei ole epäilystäkään, ja voi vain kuvitella mihin hän seuraavaksi ryhtyy.

78 PBX Funicular Intaglio Zoneen on pakko palata uudestaan varmistaakseen, ettei edellisellä kerralla missannut jotain. Pophetket levyllä ovat ohimeneviä, mutta progea riittää tuliaisiksi seuraavalle vuosikymmenelle.

Video ei ole enää saatavilla