”Pientä, naapurinpoikamaista Paul Simonia ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista.”

76-vuotias Paul Simon starttaa jäähyväiskiertueensa tänään 16. toukokuuta Vancouverista. Se on hyvä syy muistella miestä 15 hitin ja vähän harvinaisemmankin kappaleen kautta.

Olen kirjoittanut lukuisia muistokirjoituksia musiikki- ja elokuva-alan legendoista. On yhtä aikaa kuluttavaa ja antoisaa pohtia syvällisesti itseään inspiroinutta, keskuudestamme poistunutta taiteilijaa. Vaihtaakseni levyä, kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa – nekrologia elävästä ihmisestä.

#15 A Most Peculiar Man (Sounds of Silence, 1965)

”He was a most peculiar man
He lived all alone within a house
Within a room, within himself
A most peculiar man”

Todellakin, melko erikoinen mies on kysymyksessä. Pientä, naapurinpoikamaista juutalaista ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista – pelkästään Bridge Over Troubled Wateria myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta, Gracelandia 14 miljoonaa.

Simon antaa silloin tällöin haastatteluja, mutta melko vastentahtoisesti, eikä ole tunnettu vahvoista mielipiteistä tai suurista sitaateista. Simoniin ei liity vastaavaa mysteeriä kuin samana vuonna 1941 syntyneeseen kollegaansa Bob Dylaniin. Simonin julkisen elämän suurin kohu on hänen lyhyt avioliittonsa prinsessa Leian eli toissa vuonna kuolleen näyttelijä Carrie Fisherin kanssa.

Paul Simonin uran salaisuus lienee yksinkertaisesti miehen pettämätön tapa yhdistellä napakoita lyriikoita inspiroituneisiin sävellyksiin. Tässä simppeli esimerkki heti Simon & Garfunkelin läpimurtoalbumilta.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Adios Hermanos (Songs from The Capeman, 1997)

”Calling old friends on the corners
Just to lay our prayers upon them
Crying adios pisanos, adios
Adios pisanos, adios”

Jokaisen suuren artistin kuuluu epäonnistua kunnolla ainakin kerran urallaan, muuten saattaa jämähtää paikoilleen. Paul Simonille voidaan lukea pohjakosketuksia muutamakin, ja sellainen on ehdottomasti puertoricolaisen elinkautisvangin Salvador Agronin elämästä kertova Broadway-musikaali The Capeman, jonka Simon sekä sävelsi että osittain käsikirjoitti.

Musikaalia esitettiin vain 68 kertaa, mutta sen pohjalta tehty levy ei ole huono – doo-wopia, gospelia ja lattarimusaa varsin energisesti sekoitteleva kokonaisuus oli vain monella tapaa vanhanaikainen, etenkin ajoitukseltaan, sillä uudet musikaalit olivat 2000-luvun vaihteessa todella out.

Sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta näytelmään liittyy, että myöhemmin miljoonia levyjä myynyt ja Jennifer Lopezin ex-siippanakin tunnettu latinotähti Marc Anthony esiintyi ensimmäisen kerran pääroolissa juuri The Capemanissa.

Tässä musikaalin avausraita Adios Hermanos.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Hurricane Eye (You’re the One, 2000)

”Tell us all a story
About how it used to be
Make it up and write it down
Just like history”

Oli hienoa, ettei The Capeman jäänyt Simonin lopullisiksi jäähyväisiksi, sillä hänen loppu-uransa albumit ovat olleet varsin kelvollisia. Ne eivät ole mestariteoksia, mutta jokaiselta tällä vuosituhannella ilmestyneeltä albumilta – You’re The One (2000), Surprise (2006), So Beautiful Or So What (2011) ja Stranger to Stranger (2016) – löytyy jotain mielenkiintoista.

Huomionarvoista on, että Simon on Gracelandista saakka kehittänyt live-bändiään kymppikuntoon ja on nimenomaan eläkeiässä tehnyt huippumuusikoidensa kanssa verevämpiä keikkoja kuin moni sukupolvea nuorempi artisti.

Yksi Simonin seniorikauden huippuhetkistä kuultiin Pori Jazzissa vuonna 2002. Pidän 30 asteen helteessä järjestettyä konserttia edelleen toiseksi parhaana koskaan kuulemanani keikkana, silloin todella ymmärsi mitä elävä musiikki parhaimmillaan tarkoittaa. Mieleen jäi etenkin tämä Capemanin jälkeiseltä You’re the One -albumilta julkaistu kappale Hurricane Eye.

Oheinen live-versio ei ole yhtä kova, mutta antaa jotain osviittaa Simonin ja hänen yhtyeensä melodisista ulottuvuuksista.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Wristband (Stranger to Stranger, 2016)

”Wristband, my man
You got to have a wristband
And if you don’t have a wristband, my man
You don’t get through the door”

Ja jos puhutaan vielä hetki Simonin viimeisestä levystä Stranger to Strangeristä, niin se on itse asiassa jopa innovatiivinen. Rikkaista ja monipuolisista sävelkudoksistaan tuttu Simon nimittäin karsi kaiken melodisuuden albumilla minimiin. Levy se perustuu pitkälti pelkistettyihin rytmeihin ja ääniefekteillä kompattuun säestämättömään laulantaan – eräänlaista post-milleniaalista doo-wopia siis. Levy keräsi komeat kritiikit ja myös kaupallista menestystä – ykkössijan brittien albumilistalla ja kolmannen sijan jenkkien Billboard 200:ssa. Vastaavaa ei Simonin kohdalla ollut nähty 25 vuoteen.

Levyn eka sinkku Wristband kertoo tositarinan tilanteesta, jossa Simon ei ollut päästä omalle keikalleen, koska festivaalin turvamies ei tunnistanut häntä ja vaati nähdä backstage-rannekkeen, jonka artisti oli luonnollisesti unohtanut traileriinsa. Jälleen yksi todiste siitä, että yksi maailman myydyimmistä artisteista ei ole koskaan ollut tähti.

Video ei ole enää saatavilla

#11 One-Trick Pony (One-Trick Pony, 1980)

”He’s a one trick pony
One trick is all that horse can do
He does one trick only
It’s the principal source of his revenue
And when he steps into the spotlight
You can feel the heat of his heart
Come rising through”

Pysyttäydytään vielä hetki Simonin vähemmän tunnetuissa tuotoksissa. Aikaisempaa heikommin menestyneen Still Crazy After All These Years -levynsä (1975) jälkeen Paul Simon kyseenalaisti koko musiikillisen uransa mielekkyyden ja piti neljän vuoden tauon keikkailusta ja levyttämisestä.

Vuonna 1980 hän palasi julkisuuteen uuden elokuvan ja sen soundtrackin kera. One-Trick Pony kertoo kiertuemuusikko Jonah Levinistä, jolla on nuoruudessaan ollut joku hittikin, mutta joka joutuu keski-iässä kiertämään Yhdysvaltoja show-bändinsä kanssa lähes tuntemattomana tienatakseen elantonsa.

Paul Simonin suosio on aina ollut hänen elokuvallista alter egoaan suurempaa, mutta tarina ammentaa toki myös miehen omista menestymispaineista sovitettuna pienempään mittakaavaan.

Heikon vastaanoton saaneet One-Trick Pony -levy ja -elokuva ovat mainettaan huomattavasti parempia ja elokuva ehkä uskottavin kuvaus keskitason keikkamuusikon elämästä. Nimibiisi kertoo aiheesta olennaisen. Levyn tunnetuin kappale on kuitenkin edelleen radiosoittoakin saava Late in the Evening.

Ja juuri nyt ei tule mieleen montaa muuta levyä, joka kuulostaisi enemmän New Yorkilta kuin One-Trick Pony. Ehkä Steely Danin Aja.

Video ei ole enää saatavilla

#10 50 Ways to Leave Your Lover (Still Crazy After All These Years, 1975)

”The problem is all inside your head, she said to me
The answer I easy if you take it logically
I’d like to help you in your struggle to be free
There must be fifty ways to leave your lover”

50 Ways to Leave Your Lover löytyy aikaisemmin mainitulta albumilta Still Crazy After All These Years. Kappale on kyllä kirjoitettu Paul Simonin ensimmäisen avioeron jälkeen, mutta levyn taustat tekevät kappaleesta moniulotteisemman. Still Crazyn piti nimittäin alun perin olla Simon & Garfunkelin comeback-julkaisu viiden vuoden tauon jälkeen.

Simonin ja Garfunkelin yhteistyö on kuitenkin aina ollut ongelmallista, Simon on vastannut sekä kappaleiden säveltämisestä että sanoittamisesta ja Garfunkel lähinnä laulustemmoista ja muutamasta hienosta päävokalistisuorituksesta – kuten Bridge Over Troubled Waterissa. Tämä epätasa-arvoinen roolijako on aiheuttanut jatkuvaa kitkaa yhteistyöhön, ja kaksikon uralla on nähty monta eroa ja yhteenpaluuta, useimmiten live-keikkojen muodossa. Still Crazykin muuttui lopulta Simonin soololevyksi. Se sisältää vain yhden Simon & Garfunkel-kappaleen, My Little Townin.

50 Ways To Leave Your Lover on yksi Simonin isoimmista soolohiteistä ja edustaa sisältönsä puolesta suurinta mahdollista ironiaa tässä 1990-luvulla järjestetyssä Concert in the Parkissa, jossa Simon laulaa biisin etualalla, Garfunkelin läpsytellessä rytmiä taustavarjoissa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Old Friends (Bookends, 1968)

”Old friends, old friends,
Sat on their parkbench like bookends
A newspaper blown through the grass
Falls on the round toes
of the high shoes of the old friends

Old friends, winter companions, the old men
Lost in their overcoats, waiting for the sun
The sounds of the city sifting through trees
Settles like dust on the shoulders of the old friends

Can you imagine us years from today
Sharing a parkbench quietly
How terribly strange to be seventy”

Simonin ja Garfunkelin riitaisan historian vuoksi samaisen Concert in the Park -konsertin Old Friends -live-versiota ei kannata katsoa, sillä juuri kyseinen kappale todistaa, kuinka jäätävä kaksikon suhde on vielä 1990-luvullakin ollut. He eivät katso toisiinsa kertaakaan, vaan esittävät laulun lasittuneesti eteenpäin tuijottaen.

Näin ollen Concert in the Parkia voidaankin pitää ensisijaisesti Art Garfunkelin elatuskonserttina. Tämä on traagista siksikin, että Simon aikoinaan kynäili Old Friendsin heidän ensimmäiselle listaykköslevylleen ajatellen juuri itseään ja Garfunkelia ja sitä, millaista heidän elämänsä olisikaan 50 vuoden päästä. No, ehkä kaksikolla on vielä aikaa thedä sovinto. Nyt mittarissa on se 70 vuotta ja ylikin.

Laitetaan tähän kuitenkin mieluummin sympaattisempi live-versio.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bridge Over Troubled Water (Bridge Over Troubled Water, 1970)

”Sail on silver girl
Sail on by
Your time has come to shine
All your dreams are on their way
See how they shine
Oh, if you need a friend
I’m sailing right behind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind”

Ehkä siinäkin on sitten jotain ironiaa, että Simon & Garfunkelin isoimman hitin laulaa juuri Garfunkel. Tämän kappaleen kohdalla tapeltiin itse asiassa siitä, kumpi sen joutuu esittämään – Simon vaati, että Garfunkel ja päinvastoin. Lopulta päädyttiin Garfunkeliin, sillä Simon oli tehnyt kappaleen nopeasti, eikä edes osannut selittää miten ja totesi, ettei se oikeastaan kuulostakaan häneltä itseltään. Lisäksi Simonin ääniala ei yltänyt riittävän korkealle.

Näin ollen Simonin tunnetuimman tuotoksen ääntä dominoi ikuisesti Art ”Jewfro” Garfunkel. Mikäs siinä, biisi on hieno, moneen tilanteeseen toki liian pateettinen. Lisäksi siitä on tehty lukuisia covereita, myös ne kaikki hirveät hissibiisiversiot, jotka rasittavat jonotusmusiikkina ja missä lie kokolattiamattomotelleissa ja ostoskeskuksissa.

Bridge Over Troubled Water -levyä tosiaan myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta. Se oli 1970-luvulla jenkkien myydyin albumi ja Suomessakin ilmestymisvuotensa myydyin. Vaikea hittiä hitin perään sisältävästä levystä on mitään negatiivista löytää – se on harvoja albumikokonaisuuksia, jossa ei ole heikkoa lenkkiä. Nimikkobiisin ohella El Condor Pasa, Cecilia, The Boxer, Baby Driver, So Long Frank Lloyd Wright ja The Only Living Boy in New York ovat soineet radioaalloilla ympäri mailman 48 vuotta putkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Kodachrome (There Goes Rhymin’ Simon, 1973)

”Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away”

Ikuiselta pikkupojalta vaikuttava Paul Simon on ulkoisesta olemuksestaan huolimatta aina jollain tavalla ollut sisäisesti vanha mies. Sen vuoksi hänen laulunsa ovat parikymppisestä asti monesti käsitelleet vanhenemista.

Yksi Simonin tunnetuimmista aihepiirin kappaleista kertoo siitä melko suoraviivaisesti. Kodachrome on kompakti kiteytys vuosien vääjäämättömästä vierimisestä, biisissä lauletaan samalla kertaa mielen Kodak-filmille tallentuvista muistoista ja dementian pelosta, mutta kontrastirikkaasti iloisella mielellä. Osuvaakin siis, että Simonin vähemmän tunnetulta kolmannelta soololevyltä There Goes Rhymin’ Simon juuri tämä on ainoa kappale, joka muistetaan (ehkä American Tunen lisäksi).

Pienimuotoiselta vaikuttava biisi kiteyttää jälleen Simon sävellystaidot. Kodachrome alkaa hitaasti ja kasvaa ristiriidassa sisältöönsä nähden nopeaksi ralliksi… tai mahdollisesti kuvaten elämänkulun kiihtymistä loppua kohden. Barry Beckettin nopeutuvat pianoriffaukset kruunaavat musiikillisen kliimaksin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Me and Julio Down by the Schoolyard (Paul Simon, 1972)

”It’s against the law
It was against the law
What the mama saw
It was against the law

Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard
Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard”

Paul Simonin ensimmäinen nimikkosooloalbumi oli jo varsin itsevarma tuotos, soundeiltaan vaatimattomampi kuin Bridge Over Troubled Water, mutta kuitenkin kompakti paketti, joka sisälsi Mother and Child Reunionin ja Peace Like a Riverin kaltaisia vahvoja biisejä. Albumi myi hyvin ja antoi osviittaa siitä, että Simonin elämäntyö jatkuisi vielä pitkään duourankin jälkeen.

Simonin yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista biiseistä on noussut levyn hitti Me and Julio Down by the Schoolyard, jota on hyödynnetty useammassakin leffassa ja tv-sarjassa Simpsoneista Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsiin.

Laulun lyriikat ovat vähintäänkin mystiset. Ne kertovat ”minusta” ja Juliosta, jotka tekevät laittomuuksia, ja kertojaminä joutuu lopulta lähtemään karkumatkalle kotoaan. Monenlaisia teorioita laulun sisällöstä on liikkunut – seksuaalissävytteisiä ja huumetarinoita – mutta Simonin selitys sille mistä laulu kertoo on aina ollut hyvin yksiselitteinen: ”Minulla ei ole aavistustakaan!”

Siinä mielessä kyseessä on ainutlaatuinen kappale, että vaikka se on julkaistu vuonna 1972, biisiin on tehty musiikkivideo vasta vuonna 1988, peräti 16 vuotta myöhemmin. Kaiken kukkuraksi parhaaseen aikakauden rap-tyyliin sen avaavat Simonin levy-yhtiön Warner Brothersin MC-kollegat Big Daddy Kane ja Biz Markie. Kuvasto myötäilee omalla tavallaan biisin sisältöä, mutta säilyttää konkreettisella tasolla lähinnä kappaleen kepeyden.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Homeward Bound (Parsley, Sage, Rosemary and Thyme, 1966)

”Home where my thought’s escaping
Home where my music’s playing
Home where my love lies waiting
Silently for me”

Paul Simon kynäili kolmannen levyn hittinsä jo 1960-luvun alussa viettäessään vuoden Englannissa kiertäen brittien folk-ympyröitä. Se on myös osuvasti hänen jäähyväiskiertueensa nimi. Simon kirjoittaa alkuvuodesta julkaisemassaan tiedotteessa seuraavasti:

”Olen usein miettinyt miltä tuntuisi saavuttaa elämässään tilanne, jossa harkitsisin esiintymisurani lopettamista. Nyt tiedän: jonkin verran huolestuttavalta, hieman jännittävältä ja ehkä myös helpottavalta.

Rakastan musiikin tekemistä, ääneni on edelleen vahva ja minulla on tiukka bändi äärimmäisen lahjakkaita muusikoita. Ajattelen musiikkia jatkuvasti. Harmi, että menetimme pääkitaristimme ja ystäväni, Vincent N’Guinin, viime joulukuussa 30 vuoden keikkailemisen jälkeen. Tämä menetys ei ole aina syy konsertoimisen lopettamiseen, mutta kyllä silläkin oli merkitystä. Kaikkein eniten soittamisen iloa vähentää kuitenkin, että se mitää minut poissa vaimoni ja perheeni luota.

Haluan suuresti kiittää kaikkia ihmisiä ympäri maailman, jotka ovat näiden 50 vuoden aikana käyneet minua kuuntelemassa.

Tämän kiertueen jälkeen odotan mahdollisuutta tehdä satunnaisia akustisia esiintymisiä, joiden tuoton lahjoitan hyväntekeväisyysjärjestöille – etenkin sellaisille, joiden tavoitteena on pelastaa planeettamme.”

Paul Simonin jäähyväiskiertue starttaa siis tänään 16. toukokuuta Vancouverista ja päättyy 22. syyskuuta järjestettävään New Yorkin konserttiin. Itse näen miehen kolmannen ja viimeisen kerran Amsterdamissa 8. heinäkuuta. Jotenkin melankolista, mutta silti parempi vaihtoehto kuin muistella häntä seuraavan kerran oikeassa nekrologissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Mrs. Robinson (The Graduate -soundtrack ja Bookends, molemmat 1968)

”Dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee
Doo-do-do-do-do-doo-do-do-doo”

Mike Nicholsin Miehuuskoe-elokuvaan kirjoitettu hitti lienee Simon & Garfunkelin soitetun heti Bridge Over Troubled Waterin jälkeen. Elokuvaklassikossa Dustin Hoffmanin esittämä college-poika on hukassa elämänsä kanssa ja ajautuu suhteeseen vanhempiensa ystävän Mrs. Robinsonin (Anne Bancroft) kanssa. Nimikkobiisin ohella tarinaa pohjustetaan voimallisesti myös vanhemmilla S&G:n hiteillä, kuten Scarborough Fair ja The Sound of Silence.

Ohjaaja Nichols oli Simon & Garfunkel -fani ja kuunteli duon levyjä taukoamatta ennen Miehuuskokeen tekemistä ja toivoi voivansa lisensoida S&G-kappaleita elokuvaansa. Aluksi Simon kieltäytyi, mutta lupasi tehdä pari uutta biisiä elokuvaa varten. Nichols ei kuitenkaan välittänyt kappaleista Punky’s Dilemma ja Overs, jotka julkaistiin myöhemmin Bookendsillä, ja kyseli vielä kolmannen kappaleen perään.

Kaksikko oli viritellyt uudelle levylleen laulua nimeltä Mrs. Roosevelt ja myöhemmin alkanut kutsua sitä leikkisästi Mrs. Robinsoniksi käsikirjoituksen mukaan. Viimeisessä kokouksessa Nichols oli jo epätoivoinen, kun tunnaribiisiä ei ollut löytynyt, jolloin Garfunkel ehdotti, että entäs Mrs. Robinson. Nichols hyppäsi seisomaan ja huusi: ”Teillä on kappale nimeltä Mrs. Robinson, ettekä ole kertoneet minulle!”

Simon ja Garfunkel esittivät Nicholsille keskeneräisen kappaleen, josta puuttui sanoituksia ja lauloivat sen vuoksi paikoitellen dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee. No, siinä se oli, ja rallattelukin jäi valmiiseen biisiin.

Mrs. Robinson kohosi The Sound of Silencen jälkeen vasta toiseksi jenkkilistan Simon & Garfunkel -ykköshitiksi. Miehuuskokeesta tuli yksi elokuvahistorian suurimmista klassikoista ja Dustin Hoffmanille se avasi tien tähtiin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Obvious Child (The Rhythm of the Saints, 1990)

”We had a lot of fun
We had a lot of money
We had a little son and we thought we’d call him Sonny
Sonny gets married and moves away
Sonny has a baby and bills to pay
Sonny gets sunnier
Day by day by day by day

I’ve been waking up at the sunrise
I’ve been following the light across my room
I watch the night receive the room of my day
Some people say the sky is just the sky
But I say
Why deny the obvious child?
Why deny the obvious child?”

Simonin ura lähti uuteen nousuun afrikkalaisia soundeja paulsimonismeihin yhdistävän Graceland-albumin myötä, eikä Simon halunnut tuoreen menestyksen vanavedessä vielä lopettaa etnosoundikokeilujaan. Seuraavaksi matka suuntasi Etelä-Amerikkaan, ja lopputuloksena syntyi The Rhythm of the Saints. Edeltäjäänsä huomattavasti surumielisempi albumi ammentaa etenkin latino- ja natiivirytmeistä. Levy on äänitetty livenä Salvadorin kaupungin kaduilla Brasiliassa.

Saints ei nauttinut aivan Gracelandiin verrattavaa suosiota, mutta Simon itse arvostaa levyä korkealle, ja vaikka se menestysreseptiä toistaakin, on se lähes yhtä laadukas kuin Graceland. The Rhythm of the Saints ja Graceland muodostavatkin Paul Simonin keikkasetin rungon, jonka ympärille ripotellaan muita miehen soolouran kappaleita ja yleensä vasta loppupuolella Simon & Garfunkel -numeroita.

The Rhythm of the Saintsilla on monta omaperäistä, toisiaan täydentävää kappaletta, jotka sekoittelevat keskenään kaikkia Paul Simonin uran innoituksen lähteitä. Esimerkkinä vaikkapa levyn avausraita The Obvious Child, jossa yhdistyvät Simonin yhtä aikaa iloinen ja melankolinen mielenmaisema ja jonka sanat kertovat jälleen – yllätys, yllätys – vanhenemisesta, lapsuudesta ja viattomuuden menettämisestä.

Salvadorin kaduilla toteutettiin myös kappaleen musiikkivideo, jota varten mikkejä kiinnitettiin lyhtypylväisiin, koottiin kymmenpäinen rumpuarmada ja sadat paikalliset ihmiset saapuivat yleisöksi seuraamaan erikoista näytöstä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Sound of Silence (Sounds of Silence, 1965)

”Hello darkness my old friend
I’ve come to talk with you again”

Tein muutama vuosi sitten 50 surullisinta laulua -listan ja valitsin The Sound of Silencen ensimmäiseksi. Näin kirjoitin:

The Sound of Silence on surullisen laulun prototyyppi. Jos jotain pitäisi tallentaa aikakapseliin todistamaan ihmiskunnan päättymättömästä melankoliasta, se olisi juuri tämä Paul Simonin kappale, jonka hän kirjoitti 21-vuotiaana. Kun haastattelija tuolloin kysyi, että mistä 21-vuotias keksii tällaisia sanoja, Simon vastasi: ”En tiedä.”

Tyypilliseen tapaan selitystä Simonilta ei ole saatu vanhemmallakaan iällä, hän on vain kertonut, että kirjoitti laulun kylpyhuoneessaan hyödyntääkseen sitä kaikukammiona. Simon oli laittanut valot pois, ottanut kitaran käteensä ja sanat ”Hello darkness, my old friend…” vain kumpusivat jostain sisältä.

The Sound Of Silence on mysteeri. Se ei vain kerro täydellisestä yksinäisyydestä, vaan myös jatkuvasta paluusta totaaliseen emotionaaliseen eristykseen. Kuka tahansa pystyy jossain vaiheessa elämäänsä samastumaan tähän kappaleeseen, ja joillekin se on heidän koko olevaisuutensa tunnussävel.

”People writing songs
That voices never share”

Mutta tätä laulua jaetaan niin kauan kuin on elämää.

https://youtu.be/–DbgPXwLlM

#1 Graceland (Graceland, 1986)

”I’m going to Graceland
Memphis Tennessee
I’m going to Graceland
Poor boys and pilgrims with families
And we are going to Graceland

And my traveling companions
Are ghosts and empty sockets
I’m looking at ghosts and empties
But I’ve reason to believe
We all will be received
In Graceland”

Pitelin Graceland-albumia ensimmäisen kerran kädessäni joskus 1990-luvun alkupuolella lukion kuumimpina grunge- ja metalliaikoina. En ollut kovinkaan angstinen nuori ja olin pitkään pohtinut, voisiko nykymusiikki edustaa myös jotain positiivista, mahdollisesti jopa puhdasta iloa.

Löysin Graceland-vinyylin Tampereen pääkirjaston Metson musiikkiosastolta. En tarkkaan edes muista miksi olin etsimässä levyä – sillä saattoi olla jotain tekemistä You Can Call Me Al -kappaleen Chevy Chase -musiikkivideon kanssa, mutta en mene tästä takuuseen.

Graceland on minulle edelleen yksi henkilökohtaisista top 10 -levyistäni. Omalla tavallaan se edustaa postmodernille ajalle eräänlaista antitaidetta, sillä musiikillisesti se on täynnä vain ja ainoastaan hyvää oloa ja juuri tuolloin etsimääni iloa. Se ei maalaa kolmannesta maailmasta ankeaa kärsijää, vaan tyytyväisen, elämänmyönteisen paikan, josta länsimainen ankeistaja voi ennemmin ottaa oppia kuin jota katsella alaspäin vihamielisessä, säälivässä tai omaa, opettavaista ylemmyyttään rajojen yli työntävässä mallissaan.

Gracelandilla oli jättimäinen vaikutus. Sen ilmiömäinen menestys teki etnomusiikista valtavirtaa, avasi kansainvälisiä mahdollisuuksia lukuisille pienemmille, muista kulttuureista tuleville bändeille ja artisteille.

Graceland on puhdasta ilotulista ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. Kokonaisuutta on vaikea eritellä, yhdenkin biisin puuttuminen veisi jotain pois täydellisestä eheydestä. Graceland kuitenkin kiteytyy nimikkokappaleeseensa, joka ei millään tavalla edes kerro Afrikasta, vaan Elviksen kotipaikasta Tennesseessä (ja ehkä paljon muustakin). Simonin abstraktit lyriikat risteytyvät itsestään selviä odotuksia vastaan ja tekevät Gracelandista huomattavasti monimerkityksellisemmän kuin se olisi voinut olla pelkällä kirjaimellisella Afrikka-maalailulla.

Graceland vei Paul Simonin uran uudelle tasolle ja nosti hänet lopullisesti yhdeksi rockhistorian singer-songwriter-aatelisista. Voi olla, että Suomessa Simonin merkitystä ei ole oikein tajuttu, täällä pidetään synkemmistä ja rosoisemmista, tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisemmista, artisteista.

Simon on itsekin todennut, että hänen etunsa ja rajoitteensa on, että hän kuulostaa aina vilpittömältä, vaikka hän on yrittänyt välillä kuulostaa myös ironiselta. Ehkä siksi maailman ironisin – tahattomasti ja tahallaan – kansakunta on saanutkin miehen vierailulle vain kerran.

Valitettavasti Graceland-kappaleesta ei löydy netistä riittävän laadukasta live-esitystä, joten edustakoon albumia tämä Diamonds on the Soles of Her Shoes -kappaleen liveveto Etelä-Afrikasta. Siihen kiteytyy koko levyn henki ja tunnelma.

Sillä niin kuin Simon lauloi:

”We all will be received in Graceland..”

Video ei ole enää saatavilla

Retrowave eli uuskasari on voimissaan sekä television, elokuvan että musiikin puolella. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Drive, Stranger Things, uusi Napakymppi – nämä on nähty, mutta olennaisinta on miltä kaikki kuulostaa. Mitä 1980-luku ei herättänyt uudelleen henkiin, sitä ei tarvita.

1980-luku on taas muodissa useammankin nostalgisen pop-ilmiön myötä. Tämä näkyy esimerkiksi remake-osastolla, kun Napakympin, MacGyverin ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien kaltaiset uudelleen toteutetut instituutiot tavoittelevat paitsi 1980-luvulla kasvaneita faneja, myös nuorempaa yleisöä. Mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt, että kasarivaikutteet ovat vahvoja myös täysin tuoreiden taiteellisten tuotosten parissa – uuskasari, virallisemmin retrowave, on voimissaan sekä television, elokuvan että musiikin puolella.

Päinvastoin kuin edellä mainitut remaket, jotka yrittävät päivittää esikuvansa tälle vuosituhannelle, retrowave pyrkii luomaan uudelleen autenttisen kokemuksen 1980-luvusta… miltä tosiasiassa tuntui elää kyseistä vuosikymmentä. Genrenä retrowave käsitetään nimenomaan 1980-luvulle tyypillisiin syntetisaattorisoundeihin pohjaavana musiikkina, vaikka crossover-ilmiöitä esiintyy ja ne on otettu huomioon tätä listaa tehdessä.

Seuraavana siis esittelyssä kymmenen merkittävintä retrowave-musailmiötä, jotka osittain myös risteytyvät muiden taiteenlajien kanssa.

#10 Michael Cassette ja Anssi Kela

Aloitetaan Suomesta. Michael Cassette lienee maamme ainoa vähänkään tunnetumpi retrowave-nimi. Helsingin kotipaikakseen ilmoittava Cassette pysyttäytyy kokonaan poissa julkisuudesta, eikä paljasta Soundcloudissa tai Spotifyssa itsestään käytännössä mitään muuta kuin että hänen soundinsa pohjaa vintage-laitteiden ja modernin teknologian yhdistelemiseen. Päivitettyjen sovitusten, kuten Miami Vicen Crockett’s Themen, ohella Michael Cassette tekee retrokollegoitaan vahvemmin klubibiittien ja trancen kanssa flirttailevia kokonaisuuksia.

Retrowaveksi voidaan katsoa myös Anssi Kelan uusimmat levyt Anssi Kela ja Nostalgiaa. Ne pohjaavat kuitenkin monipuolisemmin aikakauden musagenreihin kuin puhtaaseen syntikkasoundiin. Silti, parhaimmillaan Kelan albumit kuulostavat enemmän 1980-luvulta kuin moni alkuperäinen kasarilevy.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Uudet retropeli-soundtrackit

Nimenomaan pelit toimivat 1980-luvulla syntikkamusan vakiinnuttajina sukupolven alitajunnassa. Pelit ovat aina enemmän tai vähemmän ylläpitäneet genreä silloinkin, kun se ei ole ollut hengissä musamaailmassa. Etenkin viime vuosina retrowave on kuitenkin kasvattanut suosiotaan sen alkuperäisen lanseeraajan piirissä.

Musapuolella kunnostautuneita retropelejä ovat etenkin räiskintäpeli Far Cry 3: Blood Dragon, jonka action-leffojen soundia syntikoihin yhdistävästä musiikista vastaa mahtipontinen Power Glove, sekä ultravaikeat ja väkivaltaiset Hotline Miami I ja II, jotka yhdistelevät soundtrackeillaan useampiakin retrowave-artisteja. Mukana ovat muun muassa Com Truise, Das Mörtal sekä todella persoonallista soundia luovat Sun Araw ja M|O|O|N, jonka Crystals-biisi kuullaan Hotline Miamin ensimmäisessä osassa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Twin Shadow

Dominikaanitaustainen George Lewis Jr. eli Twin Shadow on yksi uuden vuosituhannen indietähdistä, jonka musiikissa 1980-luvulla on suuri vaikutus. Myös muotimaailmassa vaikuttava ja dj:nä työskentelevä Twin Shadow ammentaa isosta soundista yhdistellen Simple Mindsin mahtipontisuutta Depeche Moden synkkiin kierteisiin ja jopa Survivorin sankaripoppiin. Ensimmäiset albumit Forget (2010) ja Confess (2012) antavat tyylistä jo vahvaa osviittaa, mutta sen kulminoituma on Twin Shadow’n kolmas albumi Eclipse (2015), jota suureellisempaa poppia ei ole viime aikoina juuri kuultu. Artistin neljäs albumi Caer julkaistiin huhtikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Anamanaguchi ja 8-bittinen musa

Pelimaailmasta ammentavat myös ensimmäisen Nintendon ja Commodore 64:n äänimaailmasta ammentavat yhtyeet. Useimmat kasibittibändit keikkailevat esittäen vanhoja tietokonepelimusiikkeja tai tuoreita hittejä 8-bittisversioina, mutta myös uutta materiaalia tekeviä yhtyeitä löytyy. Niistä tunnetuimpia ovat muun muassa Depeche Modea ja The Curea low-res-soundeihin yhdistelevä Crystal Castles sekä ensisijaisesti japanilaiselta kuulostava, mutta umpiamerikkalainen Anamanaguchi.

Anamanaguchi tekee energistä 8-bittipoppia, joka ottaa vaikutteita elektropunkista, nykyhittitehtailusta ja jopa 1980-lukuslovareista. Kiteytettynä yhdistelmä kuulostaa suunnilleen siltä kuin Daft Punk ja Britney Spears olisivat tehneet musiikkia vanhoille konsoleille. Tai jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#6 St. Lucia

Brooklynilaisbändi St. Lucian kakkosalbumi Matter (2016) on puhdasta 1980-luvun juhlaa. Oikeastaan jokainen levyn kappale muistuttaa jostain aikakauden yhtyeestä tai hitistä, kuulostamatta kuitenkaan imitaatiolta. Matter-levy vakuuttaa, sillä kyse ei ole vain aikakausipastissista, vaan biiseissä on vahvaa hittipotentiaalia jopa nykyaikana, saati 1980-luvulla soitettuna – kannattaa vaikka käydä DeLoreanilla testaamassa.

St. Lucian nokkamies on eteläafrikkalainen Jean-Philip Grobler, joka yritti nuorempana rokkarin uraa, mutta palasi varsin nopeasti nuoruudenrakkautensa kasaripopin pariin. Vuonna 2014 Flow Festivalilla esiintyneen yhtyeen vahvimmat inspiraatiot löytyvät 1980-luvun syntsapopista, artisteista kuten Duran Duran, A-Ha ja Phil Collins.

St. Lucia on kasattu puhtaasti kasarin ympärille ja nauttii vain indie-suosiota, mutta tunnetumpiakin bändejä 1980-luku kiinnostaa. Esimerkiksi The Killers on flirttaillut kahdella uusimmalla levyllään kasarin suuntaan ja emorock-yhtye Paramore julkaisi viime vuonna vahvasti 1980-luvusta ammentavan, mahdollisesti parhaan levynsä After Laughter.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Le Matos

Montrealissa perustettu ranskankanadalainen duo, Jean-Nicolas Leupi ja Jean-Philippe Bernier, muodostavat Le Matosin – kahden miehen syntetisaattoribändin, joka retrowave-yhtyeistä ehkä kaikkein vahvimmin ammentaa syntikkamaestrojen Jean-Michel Jarren, Vangeliksen ja elokuvaohjaaja John Carpenterin musiikista. Yhtyeen kappaleet ovat pääasiassa instrumentaaleja, tosin joskus kaksikko lainaa ääntä vierailevilta retrowave-solisteilta.

Yhtyeen ylittämätön mestariteos on uusiseelantilaiseen kasari-actionleffa Turbo Kidiin sävelletty soundtrack Chronicles of the Wasteland. Playtime Is Over -kappaleen montaasivideo tarjoilee esimakua albumista ja varsin katsottavasta elokuvasta – jatko-osakin on jo tekeillä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristine

Youtuben hienolta NewRetroWave-kanavalta – joka kannattaa heti laittaa seurantaan – löytyy suurin osa lajityypin edustajista, ja ylläpitäjät lisäävät tuoreita videoita kanavalle päivittäin. Retrowave-yhtyeitä on viime vuosina noussut kuin irtokarkkisieniä neonsateella. Vakiintuneita bändejä ja artisteja alkaa olla jo kymmeniä: FM Attack, Futurecop!, Flamingo Drive, VHS Dreams, Robert Parker…

Suurinta osaa edellä mainituista yhdistää se, että ne ovat tehneet yhteistyötä kreikkalaisen retrowave-popparin Kristinen kanssa. Artistin nimetön, varsin vakuuttava debyyttialbumi julkaistiin 2015.

“Halusin tehdä mahdollisimman 1980-luvulta kuulostavan levyn, joka olisi voitu julkaista vuonna 1989, kun aurinko laskee paikassa, jossa on ikuinen kesä”, Kristine kertoo.

Itse kappaleensa säveltävän ja sanoittavan ja useampaa instrumenttia soittavan Kristinen tumma pop-altto on kuin Kim Wilde, Laura Branigan ja Bananaraman tytöt olisivat inkarnoituneet yhdessä artistissa.

Kristinen debyyttialbumin ainoa miinos on, ettei sen kappaleisiin ole vielä tehty musiikkivideoita – näin olemme hänen musiikkinsa kuvittamisen suhteen vain fiilistely-stillien varassa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mitch Murder

Jos haetaan johtavaa poptaustanimeä mistä genrestä tahansa, niin eiköhän sitä Ruotsista kannata lähteä ensimmäisenä etsimään. Mitch Murder on tehnyt yhteistyötä Kristinen kanssa ja sotkeutunut moneen muuhunkin retrowave-kuvioon, kuten suurta some-huomiota saaneeseen retro-lyhäriin Kung Furyyn ja sen soundtrackiin sekä David Hasselhoffille tilaustuunattuun True Survivor -musiikkivideoon. Katsojakertojen perusteella Mitch Murder lienee suosituin retrowave-artisti; Kung Furya on klikattu 30 miljonaa kertaa, True Survivoria vajaat 34 miljoonaa.

Tukholmasta kotoisin oleva Johan Bengtsson on kuitenkin enemmän kuin yhden hitin ihme, ja Spotifysta löytyykin Mitch Murderin säveltämiä upeita retrowave-kokonaisuuksia. Muun muassa albumit After Hours (2009) ja Interceptor (2014) pärjäävät vertailussa miehen suurimmalle kasariesikuvalle Jan Hammerille.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Drive ja retrowave-pioneerit

Mitch Murder oli tehnyt retrowave-musiikkia jo muutaman vuoden ajan, kun Nicholas Winding Refn alkoi kuvata kasarivaikutteista Drive-leffaansa Ryan Goslingin kanssa. Juuri Drive voidaan jäljittää retrowave-ilmiön läpimurroksi, sen jälkeen buumi alkoi toden teolla levitä taiteenlajista toiseen.

Los Angelesiin sijoittuva action-trilleri kertoo hiljaisesta stunt-miehestä, joka tekee yökeikkaa pakokuskina ja ottaa tehtäväkseen huolehtia vankilaleskestä ja tämän pienestä pojasta. Driven soundtrack kokoaa retrowaven merkittävimmät pioneerit samalle levylle. Mukana ovat nimenomaan ne artistit – College, Electric Youth ja Kavinsky – jotka useimmiten nimetään genren käynnistäjiksi.

Kavinsky on kolmikosta tunnetuin. Jo 2006 synthwavella aloittaneen ranskalaisen Vincent Belorgeyn työ kiteytyy Driven jälkimainingeissa 2013 julkaistuun Outrun-albumiin. Julkaisu oli lajityypille niin merkittävä, että levyn house-biiteillä leikittelevät yöinstrumentaalit loivat retrowavelle oman alagenren, joka nimettiin albumin mukaan outruniksi.

Drive-elokuvan ohella muitakin uusia kasarileffa- ja tv-tuotantoja löytyy, kuten Netflixissä näkyvä murhatrilleri The Guest ja Amazonin hieno kasvutarina Red Oaks. Niiden vaikuttavilla soundtrackeilla kuullaan niin vanhaa kuin uuttakin kasarimusaa.

Suurin 1980-lukua hyödyntävä ilmiö tällä hetkellä on tietenkin Netflix-hitti Stranger Things, mutta sen soundtrack ei aavemaista tunnaria lukuun ottamatta yllä muiden retrowave-tuotantojen tasolle. Drive-elokuvan fiilis puolestaan kiteytyy Collegen ja Electric Youthin yhteiseen A Real Hero -hittiin.

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Midnight

Jos retrowaven hienoutta kuvaamaan pitäisi valita vain yksi yhtye tai artisti, arpa osuisi kalifornialaiseen The Midnightiin. Tanskalaistaustainen instrumentalisti-tuottaja Tim McEwan ja amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Tyler Lyle löysivät toisensa vuonna 2012 biisintekokurssilta ja huomasivat olevansa riittävän samanlaisia ja erilaisia muodostaakseen jotain uutta. Kaksikon toisistaan eroavat taustat kuuluvat The Midnightin musiikissa. Vaikka se nojaa vahvasti nostalgiaan, The Midnight yhdistää riittävästi innovatiivisia asioita kuulostaakseen tuoreelta. Innoittajina McEwan ja Lyle mainitsevat kasarinimien ohella etenkin laulaja-lauluntekijät Bruce Springsteenistä Bob Dylaniin.

Oikeastaan kaikki The Midnightin tuotokset – Days of Thunder EO (2014), ensimmäinen albumi Endless Summer (2016) ja tuorein levy Nocturnal (2017) – kestää kuunnella ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. The Midnightin musiikillinen kekseliäisyys ja raikas emotionaalisuus ovat muutamassa vuodessa nostaneet yhtyeen retrowaven huipulle, ja bändin ensimmäinen keikka viime marraskuussa Los Angelesissa myytiin heti loppuun. Kiertue jatkuu tänä vuonna, mutta vain Pohjois-Amerikassa.

Jos Flow Festivalin taiteelliset vastaavat lukeva tätä artikkelia, niin jooko? Tähän yhtyeeseen (ja videoon) kiteytyy koko retrowave.

Video ei ole enää saatavilla

Quentin Tarantinon elokuva Jackie Brown palautti pinnalle muun muassa Bobby Womackin. Kuvassa elokuvan nimiroolissa nähtävä Pam Grier.

David Lynchin mukaan elokuvat ovat 50-prosenttisesti ääntä ja 50-prosenttisesti kuvaa ja joskus äänellä on jopa suurempi merkitys kuin kuvalla. Nykyään kysymys ei ole pelkästään äänestä sinänsä, vaan myös popbiiseistä, joita käytetään enenevässä määrin elokuvakerronnan vahvistajina. Seuraavassa listassa esitellään 12 kappaletta, jotka auttoivat tekemään elokuvakohtauksesta ja sen myötä myös elokuvasta ikimuistoisen ja päinvastoin – eli 12 elokuvaa ja elokuvakohtausta, jotka nostivat popkappaleen arvoon arvaamattomaan.

Muutama sääntö heti alkuun: listan kappaleita ei ole sävelletty elokuvaa varten, eivätkä ne ole olleet suuria hittejä ennen elokuvan ilmestymistä. Lisäksi kappaletta käytetään keskeisessä roolissa elokuvan dramaturgiassa eli kyseessä ei ole pelkkä lopputekstibiisi. Kappaleet ovat kahta poikkeusta lukuun ottamatta alkuperäisesittäjiensä versioita.

#12 Bob Dylan – Most of the Time (High Fidelity)

Stephen Frearsin ohjaaman, Nick Hornbyn kirjaan perustuvan High Fidelityn muistaa jokainen musadiggari. Top-listoja tehtiin ennenkin, mutta vasta tämän elokuvan jälkeen – jossa John Cusackin esittämä päähenkilö tekee lukuisia erilaisia listoja – myös musiikkilehdistössä lempparilistat saivat ikään kuin yleisen hyväksynnän. Musiikkivalinnoilla oli elokuvalle erityinen merkitys, sillä Cusack ja muut käsikirjoittajat kuuntelivat High Fidelityä varten yli 2 000 biisiä, joista 70:ää hyödynnettiin elokuvassa ja 15 päätyi soundtrack-albumille.

Kaikki muistavat leffasta vähintään kaksi kohtausta: 1) sen kun Jack Black ilkamoi Walking on Sunshinen tahtiin ja 2) John Cusackin esittämän päähenkilön erokohtauksen, jossa taustalla soi Bob Dylanin vähemmän tunnettu Most of the Time hienolta Oh Mercy -albumilta. Dylaniin nihkeästikin suhtautuvat tuppaavat pitämään tästä kohtauksesta ja laulusta, joka vahvistaa epätyypillisen romanttisen komedian omaperäistä tunnelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Faces – Ooh La La (Rushmore)

Hipster-ohjaaja Wes Anderson on tuttu omaleimaisista, älykkömäisistä komedioistaan, joiden musiikkiraidat ovat täynnä tunnettujen artistien usein tuntemattomampia kappaleita. Andersonin eräänlainen sukulaissielu on ohjaajaa pari vuotta nuorempi Sofia Coppola, joka myös hyödyntää elokuvissaan valmiita kappaleita. Päinvastoin kuin tuoretta indiemusiikkia muun muassa Lost in Translationissa ja Marie Antoinettessa käyttävä Coppola, Anderson on viehtynyt erityisesti singer-songerwritereihin. Ohjaajan elokuvissa on vaikuttavia kohtauksia, joissa soitetaan juuri oikealla hetkellä esimerkiksi David Bowieta, Paul Simonia ja Cat Stevensiä. Andersonin tyyli kulminoituu hänen loppukohtauksissaan, jotka päättyvät hidastettuun kuvaan samalla, kun taustalla soi jokin popkappale. Tyyppillinen Wes Anderson (ja Sofia Coppola) -fani odottaakin yhtä paljon uuden leffan soundtrackia kuin itse elokuvaa.

Andersonin elokuvat eivät välttämättä ole lisänneet soundtrack-biisien soittomääriä radiossa, mutta elokuvat ovat vakiinnuttaneet aivan uudenlaisen tyylin, jossa pop-biiseillä on oma taiteellinen merkityksensä. Hyvä esimerkki löytyy Andersonin toisesta elokuvasta Rushmore. Opettajaansa ihastuvan lukiopojan tragikoomisen tarinan loppukohtauksessa ristiriitojen kanssa painiskelevat roolihahmot löytävät yhteisen sävelen tanssilattialta. Ja moni katsoja löytää Rod Stewartin ja Ron Woodin alku-uran jo hieman unohtuneen Faces-yhtyeen.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Marko Haavisto ja Poutahaukat – Paha vaanii (Mies vailla menneisyyttä)

Suomalaisessa elokuvassa popmusiikkia on hyödynnetty jo sota-ajoista lähtien, olihan rillumarei aivan omanlaistaan popkulttuuria, jossa musiikilla oli keskeinen rooli myös elokuvien pääjuonissa. Moniin suurelle yleisölle suunnattuihin kotimaisiin tehtaillaan edelleenkin tunnetun artistin tekemä uusi kappale, joka lanseerataan elokuvan ensi-illan yhteydessä radiokanavilla. Joskus käytetään vanhaakin kappaletta, tällaisesta hyvänä esimerkkinä Perttu Lepän komedia Helmiä ja sikoja, jonka dramaturgisessa keskiössä hyödynnetään Juice Leskisen kappaletta Rakkauden haudalla, jonka Jonna Tervomaa levytti uusiksi elokuvan markkinointikampanjaa varten. Samoin toimittiin Hannu Tuomaisen Menolippu Mombasaan -elokuvan kohdalla, johon yhden hitin metalliyhtyeeksi jäänyt Denigrate levytti Taiskan Mombasan. Myös kotimaiset auteur-ohjaajat Matti Ijäksestä Markku Pölöseen ovat usein hyödyntäneet musiikkia tai muusikoita elokuviensa perusideoissa.

Musiikkimesenaateista suurin on kuitenkin Aki Kaurismäki, jonka intohimo vanhaan rokkiin ja iskelmään näkyy lähes hänen jokaisessa elokuvassaan. Kaurismäkeläisyyden eräänlainen kulminaatiopiste on Oscar-ehdokkuuteenkin yltänyt Mies vailla menneisyyttä. Markku Peltolan esittämä muistinsa menettänyt mies tutustuu hylätyllä rannalla konteissa eläviin köyhiin ja Pelastusarmeijan soittokuntaan, joille mies suosittelee myös rokin ottamista ohjelmistoon. Yhdessä järjestetään konsertti-ilta, jossa aikaisemmin melko tuntematon Marko Haavisto ja Poutahaukat esittää rautalanka-gospelin Paha vaanii.

Kappale on julkaistu jo 1990-luvulla Haaviston aikaisemman yhtyeen Badding Rockersin toimesta, mutta Kaurismäen elokuvan myötä siitä ja yhtyeestä kiinnostuttiin myös Euroopassa. Vuosina 2002–2004 yhtye keikkaili muun muassa Japanissa, Kreikassa, Venäjällä, Ranskassa ja Saksassa. Paha vaanii kiteyttää paitsi Kaurismäen elokuvan autenttisuuden myös Marko Haaviston kyvyn tehdä juurivoimaista, vilpitöntä musiikkia, jota kaipaisi sekä nykypäivän iskelmä- että popbisnes.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Elton John – Tiny Dancer (Almost Famous)

Rolling Stonen musiikkitoimittajana teini-ikäisenä aloittaneella Cameron Crowella on elokuvaohjaajista laajin popmusiikillinen tietämys. Crowe on hyödyntänyt tuttuja ja tuntemattomia popkappaleita kaikilla soundtrackeillaan jo ohjausdebyytistään Say Anything lähtien, jolla Peter Gabrielin In Your Eyes soi vaikuttavana teinirakkauden todistajana. Almost Famous on Crowen omaelämäkerrallinen tarina ensimmäisestä vuodestaan Rolling Stonen toimittajana. Elokuvan kuvitteellinen Stillwater-yhtye on Crowen mukaan yhdistelmä kiertuekokemuksista muun muassa Led Zeppelinin ja The Allman Brothers Bandin kanssa.

Tiny Dancer kuului Elton Johnin tunnetumpaan materiaaliin jo alun perin, mutta yleiskansallinen hitti se ei koskaan ollut. Almost Famousissa Crowe käyttää kappaletta riitaisan yhtyeen rauhanpiippuna kohtauksessa, jonka jokainen elokuvan nähnyt muistaa. Kohtaus nosti Tiny Dancerin aivan uudelle tasolle, lisäsi huomattavasti sen soittoaikaa radiokanavilla ja on malliesimerkki siitä, miten popmusiikkia voidaan käyttää elokuvan dramaturgian vahvistajana ja klassikkokohtauksen rakennusmateriaalina.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Underworld – Born Slippy (Nuxx) (Trainspotting)

Quentin Tarantino johti 1990-luvun alussa popmusiikkia hyödyntävien leffojen indie-aaltoa, mutta Eurooppaan vaikutteet rantautuivat muutama vuosi myöhässä. Brittiläinen elektroyhtye Underworld oli jo 1980-luvun lopulla vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin piirissä, mutta ponkaisi suurmenestykseen vasta kun yhtyeen edellisenä vuonna julkaiseman Born Slippy -singlen B-puolta käytettiin Danny Boylen Trainspottingin (1996) loppukohtauksessa. Ewan MacGregorin esittämä narkkari Renton on viimein päässyt kuiville ja maalaa tulevaisuutensa intohimoisessa monologissa, jonka aikana Born Slippy (Nuxx) soi.

Born Slippy nousi vuoden sisään Brittien singlelistan sijalta 52 toiseksi, sitä myytiin lopulta yli miljoona kappaletta ja sen Nuxx-versio on edelleen yksi tunnetuimmista elektronisen musiikin hiteistä.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Elvis Presley – A Little Less Conversation (Ocean’s Eleven)

Mac Davis ja Billy Strange kirjoittivat Elvikselle menevän A Little Less Conversation -kappaleen vuonna 1968 ilmestyneeseen elokuvaan Live a Little, Love a Little. Samana vuonna kappale julkaistiin Almost in Love -singlen B-puolena ja se menestyi Yhdysvalloissa kohtuullisesti. Vuosien mittaa biisi kuitenkin unohtui ja siitä tuli kuriositeetti, joka oli vain intohimoisimpien Elvis-fanien tiedossa.
33 vuotta myöhemmin elokuvasäveltäjä David Holmes löysi kappaleen veijarikomedia Ocean’s Elevenin uudelleenfilmatisointiin. A Little Less Conversation esittelee Las Vegasin, kun George Clooneyn ja Brad Pittin johtama huijariporukka matkustaa kaupunkiin ensimmäisen kerran.

Elokuvasta tuli kaksi jatko-osaa poikinut menestys ja vuotta myöhemmin Junkie XL:n biisistä tekemä remix nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi ympäri maailman. Lisäksi ohjaaja Terry Gilliam nappasi remixin mainioihin Niken jalkapallon MM-kisamainoksiinsa, jollainen toimikoon tässä esimerkkinä, sillä Ocean’s Elevenin kohtausta, jossa Elviksen alkuperäinen kappale soi, ei löydy netistä. Tie yli 30 vuoden takaisesta kappaleesta nykypäivän hitiksi on joskus varsin luova.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rammstein – Heirate Mich & Rammstein (Lost Highway)

David Lynch on nykyään keskittynyt musiikilliseen uraansa, mutta ohjaaja on hyödyntänyt musiikkia taitavasti jo Blue Velvetistä ja sen ikivihreästä nimikkobiisistä lähtien. Keskeinen lanseeraus Lynchilta oli monitulkintaisessa Lost Higwayssa, jonka yhdessä monesta painajaismaisesta kohtauksesta toinen päähenkilö Pete (Balthazar Getty) etsiytyy kartanoon, jonka huoneessa 26 Pete näkee rakastajattarensa pornokohtauksessa Rammsteinin Heirate Michin soidessa taustalla. Myöhemmin samaisessa huoneessa soi Rammsteinin nimikkobiisi, kun Pete pahoinpitelee tyttöystäväänsä hyväksikäyttäneen pornotuottajan. Lynch käyttää yhtyettä väkivallan ja äärimmäisen dekadenssin kuvaajana tehokkaasti.

Lost Higway saavutti laajan kulttisuosion, jota Lynchin (ja soundtrack-tuottajana toimineen Trent Reznorin) musiikkivalinnat vauhdittivat. Lost Highwayn soundtrack myi jenkeissä kultaa ja saavutti peräti seitsemännen sijan Billboard-listalla. Alun perin vain Saksassa tunnettu Rammstein ponkaisi elokuvan myötä kansainväliseen menestykseen ja yhtyeen kappaleet ovat harvoja saksankielisiä, jotka ovat Nenan 99 Luftballonsin lisäksi saavuttaneet merkittävää kansainvälistä suosiota.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Cab Calloway – Minnie the Moocher (The Blues Brothers)

1980-luvun taitteessa mustan musiikin suosio oli pohjamudissa. Levylistoilta löytyi lähinnä viimeisiä suuria diskonimiä ja Michael Jackson. Elettiin murrosaikaa, joka johti pian suurten popmassailmiöiden syntyyn ja MTV:n läpimurtoon. Nuoret soittivat autotalleissa new wavea, metallia ja hard rockia. Hiphop oli jo syntynyt, mutta sen olemassaolosta ei vielä yleisesti tiedetty.

Näyttelijä Dan Aykroyd oli viettänyt nuoruudessaan 1960-luvulla aikaa Ottawan paikallisella jazz-klubilla, jolla esiintyivät kaikki aikakauden mustan musiikin isot nimet. Aykroyd soitti myös rumpuja ja pääsi kerran lavalle muun muassa Muddy Watersin kanssa, kun muita soittajia ei saapunut paikalle. Saturday Night Liveen päästyään Aykroyd kehitti The Blues Brothersin myöhemmin nuoruutensa musiikin ja klubilla esiintyneen kanadalaisen Downchild Blues Bandin pohjalta. John Belushin kanssa tehdyistä pokerinaamaisista musiikkisketseistä tuli nopeasti suosittuja, kaksikko esiintyi live-konserteissa ja julkaisi ensimmäisen levynsä jo pari vuotta ennen elokuvaa.
Aykroydin mukaan mikään ei ollut The Blues Brothersin aikaan epämuodikkaampaa kuin vanha musta musiikki ja studio suostui elokuvaan ensisijaisesti siksi, että Belushista oli tullut Delta-jengin ja SNL:n myötä yksi jenkkien suurimmista komediatähdistä.

Aykroyd ja ohjaaja John Landis saivat The Blues Brothersiin mukaan mustan musiikin legendoista muun muassa Ray Charlesin, John Lee Hookerin ja Aretha Franklinin, jonka Think-hitti sai elokuvasta uuden nosteen. Mustan perinnemusiikin epäsuosiosta kertoi myös se, että jazz-maestro Cab Calloway halusi tehdä Minnie the Moocherista elokuvaan diskoverion, mutta Aykroyd ja Landis vaativat, että kappale esitetään nimenomaan perinteisenä big band -sovituksena. Kohtaus, jossa Cab Callowayn esittämä talonmies lämmittelee The Blues Brothersia katsomaan tulleita nuoria, onkin hyvä kuvaamaan elokuvan merkitystä – se esitteli mustan perinnemusiikin kokonaan uudelle yleisölle, nosti Gimme Some Lovin’ -biisin Billboardin Top 40:een ja samalla elokuvaan sisälle rakennetut musiikkinumerot tekivät The Blues Brothersista yhden kaikkien aikojen elinvoimaisimmista komedioista. 1990-luvun alussa Aykroyd perusti yhdessä useamman rahoittajatahon kanssa House of Blues -konserttitaloketjun, joka vakiintui tyylilajin artistien esiintymispaikoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Gene Kelly – Singin’ in the Rain (Singin’ in the Rain)

Voisi luulla, että yksi maailman tunnetuimmista musikaalikappaleista olisi sävelletty juuri tätä elokuvaklassikkoa varten, mutta Singin’ in the Rain tehtiin alun perin mihin tahansa elokuvaan. MGM:n tuottaja Arthur Freed ja muusikko Nacio Herb Brown loivat kappaleen elokuvayhtiön musiikkikatalogia varten, jota hyödynnettiin useammissa elokuvissa. Ennen Singin’ in the Rain -elokuvaa kappaletta käytettiin yli kymmenessä elokuvassa, mutta vasta Gene Kellyn esitys kappaleen mukaan nimetyssä elokuvassa nosti sen omaan luokkaansa. Tosin alun perin itse elokuvakaan ei ollut kuin keskinkertainen menestys, mutta lehtikriitikot pitivät Singin’ in the Rainin mainetta pinnalla, ja lopulta se vakiintui osaksi klassikkoelokuvien ja -kappaleiden historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bobby Womack – Across the 110th Street (Jackie Brown)

Quentin Tarantino on ollut jo Reservoir Dogsista lähtien armoitettu biisinkäyttäjä ja lähes jokaisen Tarantino-uutuuden jälkeen radiossa soi myös elokuvan soundtrack. Merkittävää on, että päinvastoin kuin oppi-isänsä Martin Scorsese, joka hyödyntää elokuvissaan ensisijaisesti valmiita hittejä (Layla, Sunshine of Your Love), Tarantino käyttää pääasiassa tuntemattomampia biisejä ja artisteja. Tarantinon musiikkimakuun ovat etenkin 1960-lukutyyppiset rock-kappaleet, kuten Reservoir Dogsin Little Green Bag (George Baker Selection) ja Stuck in the Middle of You (Stealers Wheel), jotka etenkin 1990-luvulla saivat soittoaikaa myös valtakunnallisilla radiokanavilla. Pulp Fictionin useita musiikkityylejä sisältänyt soundtrack oli yhtä suosittu kuin elokuvakin.

Mieluisia ohjaajalle ovat myös 1970-luvun funk/soul-vedot, kuten Pulp Fictionissa soinut Jungle Boogie (Kool & The Gang) ja esimerkkikappaleemme Across the 110th Street.
Samannimiseen 1970-luvun kulttileffaan sävelletty biisi ei ennen Tarantinoa ollut yleisesti tunnettu, vaikka käväisikin aikoinaan Billboardin mustan musiikin singlelistalla. Jackie Brownin ilmestymisen jälkeen Bobby Womackin melankolinen soul-kappale on 20 vuodessa vakiintunut ikivihreäksi, jonka saattaa kuulla joskus jopa Radio Novan kaltaiselta soittolistakanavalta. Kaikki pelkästään tämän avauskohtauksen ansiota.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Doors – The End (Apocalypse Now)

Nyt kaikki sanovat, että no tämähän oli jo klassikko ennen Apocalypse Nowta, The End nimittäin päättää The Doorsin nimikkodebyyttialbumin. Aluksi levyltä hitiksi nousi kuitenkin vain Light My Fire. Jopa ensimmäinen single Break On Through (To the Other Side) vakiintui klassikoksi vasta myöhemmin; julkaisuhetkenään se ylsi Billboardin listalla vain sijalle 126. Ja etenkin The Endin tunsivat ensisijaisesti vain The Doorsin fanit, eivät radion kuuntelijat, tästä piti huolen kappaleen liki 12-minuuttinen kesto ja psykedeelisiin sfääreihin nouseva instrumentaaliosuus.

1970-luvun lopulla Francis Ford Coppolalla oli kuitenkin ongelma: hän ei osannut aloittaa uutta, katastrofin partaalla roikkunutta, pari vuotta liian pitkään valmistunutta sotaelokuvaansa. Viime hetkellä Coppolan leikkaaja löysi varaston perältä ylijäämäkeloja kuvauksista, joissa oli pitkällisiä ottoja Filippiineillä järjestetyistä taistelukohtauksista. Eräässä kelassa helikopterit lentävät hidastettuna palavan viidakon yllä. Jim Morrison oli opiskellut Coppolan kanssa elokuvaa samaan aikaan UCLA:ssa, ja Coppola pyysi The Doorsin jäseniltä lupaa käyttää The Endiä aloituskohtauksessa yksinkertaisesti siitä syystä, että hänestä oli hupaisaa aloittaa elokuva kappaleella, jonka nimi on The End. Yksi elokuvahistorian voimallisimmasta aloituksista sinetöi paitsi Ilmestyskirjan myös itse biisin klassikkoaseman.

https://vimeo.com/6159478

#1 Eri esittäjiä – Man of Constant Sorrow (O Brother Where Art Thou)

Joel ja Ethan Coen ovat hyödyntäneet elokuvissaan vanhaa musiikkia ikimuistoisesti. Esimerkkejä olisi lukuisia, mutta mainittakoon tässä ainakin Raising Arizona, jossa säveltäjä Carter Burwell sovittaa Beethovenin Oodin ilolle hämmästyttäväksi banjo-jodlausversioksi ja juutalaiskomedia A Serious Man, jossa Jefferson Airplanen Somebody to Love avaa kuumeisen uskonnollisen tutkielman. Suomessa joskus ensi vuonna ensi-iltansa saava Inside Llewyn Davis sijoittuu taas kokonaisuudessaan Greenwich Villagen 1960-luvun folk-kuvioihin.

Ylivoimaisesti merkittävin veljesten musiikillinen kulttuuriteko on kuitenkin Odysseyksen Mississippiin sijoittava O Brother Where Art Thou, jonka soundtrack valmisteltiin etukäteen T-Bone Burnettin johdolla. 1930-luvun lama-aikaan sijoittuvaan leffaan sovitettiin uudelleen monia aikakauden country-, bluegrass-, gospel- ja folk-kappaleita. Lukuisia palkintoja voittanut elokuvan soundtrack myi vuoteen 2007 mennessä pelkästään Yhdysvalloissa käsittämättömät 7,8 miljoona kappaletta eli kahdeksankertaista platinaa. Levyä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä roots-levyistä ja se nousi myyntilistoille ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Soundtrackin ydinkappaleeksi nousee myös elokuvassa merkittävässä roolissa oleva perinnebiisi Man of Constant Sorrow, joka löytyy levyltä peräti neljänä eri versiona. Biisin alkuperäisestä tekijästä ei ole varmaa tietoa, mutta se levytettiin ensimmäisen kerran Dick Burnettin toimesta jo vuonna 1913. Kappaleen esittäjinä itse elokuvassa toimii Soggy Bottom Boys eli näyttelijät George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson. Vankikarkuriveljekset saavat elokuvassa toisen mahdollisuuden, kun heidän sattumien kautta levyttämänsä biisi alkaa elää omaa elämäänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler on soittanut viimeiset 20 vuotta pienimuotoista musiikkia, jonka esittäminen onnistuu ilman hikinauhaa.

Sunnuntaina 9. kesäkuuta Helsingin Hartwall-areenalla konsertoiva Mark Knopfler on tehnyt tukun lauluja, jotka kaikki tuntevat: Sultans of Swing, Money for Nothing, Walk of Life, Romeo and Juliet ja monet muut. Dire Straitsin jälkeisen soolouran pointtina on ollut siirtyä pienempiin ympyröihin ja tehdä juurevampaa musiikkia. Samanlaisia maailmanvalloittajia kuin edellä mainitut ei Knopflerin soololevyiltä ole siis löytynyt, mutta vastapainoksi hänen soolokappaleensa ovat parhaimmillaan iholle tulevia, intiimejä kokemuksia.

Tähän artikkeliin olemme valinneet kymmenen kiinnostavaa, mutta vähemmälle huomiolle ja radiosoitolle jäänyttä helmeä sekä Dire Straitsin että Knopflerin omasta tuotannosta. Arttu Tolonen pureutui ensimmäiseen, Juuso Räsänen jälkimmäiseen teemaan.

Dire Straits Top 5

#5 Iron Hand

On Every Street -levyltä löytyvä Iron Hand antaa jo uumoilla Knopflerin tarvetta iskeä piste Dire Straitsille ja palata tekemään musiikkia pienimuotoisemmissa ympyröissä. Tässä tehdään folkmusiikista isoa naittamalla se synapadeihin, mutta syntetisaattori ei koskaan pääse niskan päälle.

Kappale käsittelee brittiläisten poliisien ja lakkoilevien kaivosmiesten yhteenottoa, joka järkytti kaikkia kuningatarta myöten raakuudellaan, mutta teemaa ei alleviivata liikaa. Lopussa konflikti sidotaan osaksi pidempää historiallista jatkumoa, joka tekee kappaleesta protestilauluksi kohtalaisen ajattoman.

Thatcheria ei mainita nimeltä, ja Rautarouvaa sivuavista, englantilaisten tekemistä biiseistä tämä on suhtautumiseltaan kenties neutraalein. Tai ainakin vähiten väkivaltainen.

”Oh the iron will and iron hand
In England’s green and pleasant land
No music for the shameful scene
That night they said it had even shocked the Queen

Well alas we’ve seen it all before
Knights in armor, days of yore
The same old fears and the same old crimes
We haven’t changed since ancient times”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Where Do You Think You’re Going

Tämän melko heikolla Communique-levyllä olevan laulun teksti on yksi Knopflerin pelottavimmista, koruttomimmista ja alastomimmista. Kertoja on manipulatiivinen mies, jonka puoliso on jättämässä. Pelottelu ei enää auta eikä ylpeä mies voi halustaan huolimatta anella naista jäämään. Viimeinen rivi alleviivaa sitä, miten uhkaava tilanne oikeasti on.

”Where do you think you’re going?
Don’t you know it’s dark outside?
Where do you think you’re going?
Wish I didn’t care about my pride?
And now I’m sick of jocking
You know I like you to be free
Where do you think you’re going?
I think you better go with me, girl”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Lions

Dire Straitsin debyytin päättävä Lions on postikortti, sanoilla piirretty kuva yhdestä hetkestä englantilaisen teollisuuskaupungin aukion laidalla – ei kuitenkaan Trafalgarin, koska sen leijonat ovat pronssia. Ilta hämärtyy ja elämä on siirtymässä sisätiloihin. Töistä lähtijät odottavat asemalla junaa.

Kappaleessa on ripaus Dylania ilman kryptisyyttä, hyppysellinen Springsteeniä ilman paisuttelua ja hiukan vähemmän rento ote kuin Direllä usein. Myös sanoitus on kiinnostava juuri sen äärimäisen tiukan fokuksen vuoksi. Knopflerilla on usein taipumusta rönsyilyyn, mytologisointiin ja laajahkoihin kaariin. Tässä tosiaan puhutaan joistain minuuteista.

Knopflerin onnistuu kuitenkin piirtää kuva maallistuneesta ja poliittisesti apaattisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät omaa elämäänsä toisistaan eristyksissä, toista kaivaten.

”Church bell clinging on trying to get a crowd for Evensong
Nobody cares to depend to depend upon the chime it plays
They’re all in the station praying for trains
Congregation late again”

* *

”Her evening paper is horror torn
But there’s hope later for Capricorns
Her lucky stars give her just enough to get her home
Then she’s reading about a swing to the right
But she’s thinking about a stranger in the night”

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Man’s Too Strong

Tässä kappaleessa kiteytyy suuria osia 1980-luvusta, vuosikymmenestä jolloin tuntui, että ihmisoikeusrikkomukset olivat jollain tavalla jatkuvasti läsnä. Kuten myös niin sanotusti vahvat miehet, jotka johtivat kansakuntia armeijoidensa avulla. Ehkä tämä johtui omlla kohdallani osittain itäisessä Afrikassa kasvamisesta. Suomeen muutettuamme Amnesty International oli osa elämää.

The Man’s Too Strong on malliesimerkki siitä miten tehdään ajaton poliittinen teksti. Se tulee kestämään isältä pojalle eikä aika tee siitä naurettavaa, kuten eksplisiittisesti johonkin määrättyyn henkilöön tai tapahtumaan sidotut tekstit. Se toimii yhtä hienosti kuin Marvin Gayen What’s Going On. Ja se voisi kertoa kenestä tahansa raakaa karismaa uhkuneesta sotarikollisesta, joka loppujen lopuksi hävisi sotansa – Oliver Cromwell, Adolf Hitler, Idi Amin, Augusto Pinochet…

Ehkä kaikilla heillä oli historiassaan joku, jota he eivät onnistuneet murtamaan kaikesta vallastaan huolimatta.

”Well, the sun rose on the courtyard
And we all did hear him say
’You always was a Judas,
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I gave ’em to your wife’
Oh father, please help me
For I have done wrong
The man’s too big
The man’s too strong”

Timanttien antaminen kertojan vaimolle on aina ollut hiukan mystinen osa kappaletta. Asia avautuu paremmin liveversiossa, jossa Knopfler laulaa:

”You always was a Judas
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I laid down with your wife”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Telegraph Road

Telegraph Road löytyy aika monen Dire Straits -fanin suosikkibiisien listalta, mutta suurelle yleisölle se on tuntemattomampi, kiitos 14-minuutin kestonsa, jonka vuoksi sitä ei soiteta radiossa. Se on silti ilman muuta yksi yhtyeen parhaista kappaleista, ellei paras.

Jos Lions on kuin postikortti, Telegraph Road on kuin James Michenerin kirjoittama tiiliskivi. Paikkana Telegraph Road löytyy Detroitin lähiöstä Michiganista, ja tekstin voi tulkita kertovan alueen tarinan jostain 1800-luvulta lähtien; kuinka se asutettiin nousuun yhdeksi maailman rikkaimmista teollisuuskaupungeista ja kuinka se talousromahduksen ja sitä seuraavan työttömyyden myötä palautui asumattomaksi, mutta tällä kertaa ihmisen synnyttämäksi erämaaksi.

Jos Lionsissa oli ripaus Springsteeniä, tässä sitä on kahmalollinen. Erona on se, ettei Telegraph Roadissa koskaan saavuteta katarsista. Painetta ei saada purettua eikä Amerikka tarjoa moottoritien muodossa myyttistä vapautusta romahtavasta arjesta.
Ja silloin, kuten nytkin, työssäkäyvä ihminen on yhtäkkiä jotenkin velkaa tulevaisuudelle tai menneisyydelle vaurauden hävittyä jonnekin jonkun etuliitteisen kriisin tai etuliitteettömän taantuman seurauksena.

”I used to like to go to work, but they shut it down
I’ve got a right to go to work, but there’s no work here to be found
Yes, and they say we’re gonna have to pay what’s owed
We’re gonna have to reap from some seed that’s been sowed
And the birds up on the wires and the telegraph poles
They can always fly away from this rain and this cold
You can hear them singing out their telegraph code
All the way down the telegraph road”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Top 5

#5 Wag the Dog

Mark Knopfler on tehnyt urallaan runsaasti elokuvamusiikkia ja säveltänyt vaikuttavat scoret muun muassa elokuviin Local Hero – kylän sankari (1983) ja Prinsessan ryöstö (1987).

Ohjaaja Barry Levinson tilasi Mark Knopflerilta musiikin poliittiseen mediasatiiriinsa Wag the Dog – häntä heiluttaa koiraa (1997), jossa Washingtonin likapyykin erikoismies (Robert De Niro) ja Hollywood-tuottaja (Dustin Hoffman) junailevat kuvitteellisen sodan kääntääkseen huomion pois presidentin seksiskandaalista. Knopfler vastaa elokuvassa paitsi nimikkobiisistä ja scoresta myös elokuvan tapahtumiin keskeisesti liittyvästä laulusta Good Ol’ Shoe, jonka elokuvassa esittää Willie Nelson.

Wag The Dog -kappale on listalle nostamisen arvoinen, sillä se jatkaa Knopflerin uraa merkittävänä musiikillisena satiirikkona, myös jokaiselta Dire Straitsin levyltä löytyy vähintään yksi piikittelybiisi, jopa Money For Nothing on puhdasta kuittailua.

Wag the Dog -elokuvaan Knopflerin hirtehiset näkökulmat sopivat erityisen hyvin, musiikillisesti letkeän tarttuva ja sanoituksiltaan naivistinen, mutta terävä nimikkokappale kiteyttää koko elokuvan teeman yhdessä säkeistössä:

”So make him sit, make him stay
Come to heel, go play, roll him over, lie still
Make him go kill, attaboy
Wag that dog”

Wag The Dog on myös siitä poikkeuksellinen, että vaikka se kuuluu Knopflerin vähemmän tunnustettuun soolouraan ja sävellettiin ei kovinkaan tunnettuun elokuvaan, sen kuulee silloin tällöin myös kaupallisilta radiokanavilta. Ohessa Wag The Dogin karmaisevan huono musiikkivideo, kappaletta ei löydy netistä sellaisenaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Slow Train Coming

Mark Knopflerin sooloura ei suinkaan alkanut vasta Dire Straitsin hajottua, vaan jo 1970-luvun puolella soolokitaristina. Bob Dylan teki musiikkipiireille jopa sähköiseksi siirtymistä pahemmat juudakset, tuli uskoon ja pyöräytti tulikivenkatkuisen gospel-levyn Slow Train(Coming, jolle vasta yhden levyn kyhännyt Dire Straits -kitaristi kutsuttiin mukaan soittamaan. Joku oli ehdottanut Knopfleria Dylanille, joka oli todennut, että ”hyvä, hän imitoi minua paremmin kuin kukaan muu”. Knopflerin vanavedessä levytyksiin osallistui myös Dire Straits -rumpali Pick Withers.

Tuloksena oli yksi poikkeuksellisimmista levytyksistä rokin historiassa – uudestisyntynyt saarnaaja-Bob lyyrii apokalypsia ja yhdistää mustaa musiikkia vihaiseen protestirokkiin kokonaisuuden saadessa viilentävää tukea Knopflerin lakoniselta kitaralta. Dogmaattinen faktahan on, että Slow Train Comingilla ei ole yhtään edes keskinkertaista kappaletta, annetaan nimikkobiisin todistaa. Erityisen vakuuttavaa on myös Knopflerin akustinen näppäily pehmeässä Do Right To Me Baby (Do Unto Others) -kappaleessa.

Kuuntele kappale tästä.

#3 Darling Pretty

Dire Straits esiintyi viimeisen kerran vuonna 1999 basisti John Illsleyn häissä, vaikka yhtye olikin käytännössä hajonnut jo 90-luvun alkupuolella On Every Street -kiertueen jälkeen. Mark Knopfler on kieltäytynyt kaikista yrityksistä laittaa yhtye uudestaan pystyyn.
– Voisin tehdä sen ainoastaan hyväntekeväisyyden vuoksi. Homma vain kasvoi liian isoksi.
Knopfler ei välttämättä tarkoittanut pelkkää bisnestä, vaan myös tekemäänsä musiikkia.

Parhaiten Knopflerin suunnanmuutosta kuvaa ensimmäisen soololevyn Golden Heartin ensimmäinen kappale. Darling Pretty alkaa irkkutunnelmissa, mutta muuntuu nopeasti tunnelmalliseksi melodiarokiksi. Knopfler tuottaa edelleen isoa tunnetta, mutta pitää puitteet pieninä. Ensimmäistä kertaa sitten Dire Straitsin nimikkolevyn tuntuu, että artisti itse on juuri siellä missä haluaa, niin vapautuneesti Darling Pretty soi.

Knopfler ei koskaan palannut Brothers In Armsin ja On Every Streetin isoon soundiin, vaan on pitänyt jo kohta 20 vuotta kestäneen soolouransa biisit intiimeinä. Melkein jokaiselta Knopflerin soololevyltä löytyy edelleen Darling Prettyn kaltaisia hittimäisiä kappaleita (mm. What It Is, Silvertown Blues, 5:15 am), jotka kuulostavat kuitenkin enemmän muusikon ja laulumiehen kuin tuottajanikkarin tekemiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Why Aye Man

J. Karjalaisen askeettinen repäisy Lännen-Jukan suuntaan saattoi tuntua suomalaisista radikaalilta, mutta ulkomaiset laulaja-lauluntekijät ovat elektronisen musiikin vallankumouksen jälkeen haikailleet entistä useammin rokin musiikillisten juurien perään. Myös Mark Knopfleria ovat menneen maailman asiat kiinnostaneet jo Sultans Of Swingistä lähtien. Knopfler otti selkeitä irtiottoja sekä amerikkalaisen että eurooppalaisen perinnemusiikin suuntaan jo Golden Heartilla, mutta etenkin kolmas albumi The Ragpicker’s Dream oli täynnä vaikutteita klassisen kantrin, bluegrassin ja irkkumusiikin maailmasta.

Levyn Why Aye Man -single onkin eräänlainen risteyskohta, jossa yhdistyvät parhaat puolet Dire Straitsista, Knopflerin soolourasta sekä miestä säännöllisesti inspiroivasta vahvasta roots-henkisyydestä. Myös kappaleen sanoitukset käsittelevät Knopflerin lempiteemoja – pioneerielämää ja ulkopuolisuutta.

”Olen aina kirjoittanut niistä asioista, joista olen kirjoittanut. Asiat, jotka koskettivat minua lapsena, koskettavat edelleen. Voisin edelleen kirjoittaa biisin Sultans of Swingistä, jos törmäisin heihin vasta nyt. Huomaan usein kirjoittavani työstä, tavallisista ihmisistä ja ajan patinasta. Kirjoitan lauluja matkaan lähtemisestä, koska musiikkikin on matkannut – Euroopasta Amerikkaan ja takaisin, Knopfler kommentoi The Ragpicker’s Dreamin aikaan tehdyssä haastattelussa.

Knopflerin viime vuonna ilmestyneen Privateering-tuplalevyn nimikkobiisi on kerännyt kiitosta, mutta kaikki Privateering-kappaleen elementit ovat koossa jo Why Aye Manissa, jonka pinaattiset sävyt kajahtavat ilahduttavan usein myös radioaalloilta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Rüdiger

Jos Knopflerin soolotuotannosta pitäisi valita vain yksi kappale, tehtävä olisi helppo. Golden Heartilta löytyvä Rüdiger painii omassa luokassaan. Knopfler on esittänyt kappaletta viime aikoina myös livenä, joten toiveena on, että biisi kuultaisiin myös Helsingissä.

Rüdiger kertoo saksalaisesta virkamiehestä, joka kerää pakkomielteisesti nimikirjoituksia. Kappale on ikään kuin haikean jazz-bossanovan muotoon sovitettua euro-Springsteeniä ja kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantuneisuudesta. Kappaleen pohjattoman surullinen tunnemaailma kiteyttää jotain olennaista siitä, miltä syrjäytyminen saattaa pohjimmiltaan tuntua ja se kolahtaa jokaiseen yksinäisyydestä joskus kärsineeseen ihmiseen.

Minulla on ollut kymmenisen vuotta sitten kunnia haastatella Mark Knopfleria, jolloin hän totesi kysymykseeni kappaleen alkuperästä, että Rüdigerin kaltainen hahmo kiersi hänen keikoillaan Saksassa metsästämässä nimikirjoitusta ja hän sai henkilöstä vahvan mielikuvan tarinan muodossa. Nimikirjoitusten pakonomainen metsästäminen tuntui Knopflerista niin vieraalta ajatukselta, että myös kappaleen teemat syntyivät nopeasti.

Rüdiger on varsin elokuvallinen kokonaisuus, mutta kertoo lopulta niin vähän, että laulu pakottaa kuuntelijan itse kirjoittamaan mielessään jatkoa hahmon tarinalle. Ystävälläni on ylivoimaisesti voimallisin tulkinta kappaleesta – hänen mielestään se kertoo 1940-luvun Saksassa elävästä rivibyrokraatista, joka fanittaa natsipuoluetta ja odottaa päivästä toiseen saavansa nimikirjoituksen Hitleriltä.

”Rüdiger waits at the hall in Berlin
He waits there all night
Security’s tight
They know who he is but they don’t let him in”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Helsingin Hartwall-areenalla 9.6.2013.

Richie Havens kuoli 72-vuotiaana.

Video ei ole enää saatavilla

Jos koskaan kuuntelet Richie Havensilta vain kaksi kappaletta, niin aloita tällä – versiolla ei ole niin väliä. Alun perin lauluntekijä Billy Edd Wheelerin kynästä syntynyt suoraviivaisempi rokkibiisi High Flying Bird muuntui Havensin käsittelyssä kuumeiseksi tempobluesiksi, joka on yksi surullisimpia koskaan versioituja lauluja. Kun kuulin Richie Havensin kuolemasta tiistaina 23.4.2013, vietin hiljaisen hetkeni kuunnellen High Flying Birdiä. Puhutaan siitä toisesta kappaleesta vasta lopuksi.

Nyt kärjistän. Bob Dylan oli 1960-luvun merkittävistä musiikillisista vaikuttajista ainoa ei-hippi. Richie Havens oli puolestaan ainoa todellinen hippi. Silti juuri näiden kahden välinen ero on pienempi kuin monen muun aikakauden artistin. Havens ja Dylan syntyivät molemmat vuonna 1941, löysivät Greenwich Villageen alle kaksikymppisinä ja heitä voidaan pitää ensisijaisesti runoilijoina. Albert Grossman alkoi myös manageroida molempia artisteja.

– Olin runoilija ja maalari jo pari vuotta ennen kuin tartuin kitaraan. Synnyin ja kasvoin Brooklynissä, mutta olin käynyt Manhattanilla vain kerran, kunnes 19-vuotiaana muutin Villageen. Minua kutsuttiin beatnikiksi ennen kuin edes tiesin mikä se on.

– Pidin Dylania runoilijana, joka osaa laulaa runonsa. Tiesimme kaikki mistä hän lauloi, hän kirjoitti näkyviin kaiken mitä sillä hetkellä tapahtui, jopa yhdessä laulussa. Aloin soittaa hänen laulujaan, koska samat asiat tapahtuivat minulle samaan aikaan, Havens kertoo vuonna 2004 nauhoitetussa tv-haastattelussa.

Video ei ole enää saatavilla

Richie Havens julkaisi yli 20 albumia, mutta häntä voidaan pitää ensisijaisesti live-artistina. Juuri Villagessa oli 1960-luvun alussa tapana, että baarikeikoilla esiintyville ei maksettu rahaa, mutta yleisö sai palkita artistit onnistumisen perusteella. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että Havensin jälkeen ei kannattanut mennä esiintymään, koska tippiä ei yleisöltä enää sen jälkeen löytynyt.

Havens kirjoitti omia kappaleita ja versioi mm. Dylan- ja Beatles-klassikoita. Havensilla oli ainutlaatuinen kyky ottaa omakseen traditionaalisia tai tuntemattomampien aikalaistensa lauluja, niin että oli mahdotonta ensikuulemalla tietää mitkä biiseistä olivat hänen omiaan, ellei kyse ollut valmiiksi tunnetusta kappaleesta. Kuunnelkaa putkeen vaikkapa Morning, Morning, Younger Men Grow Older, The Klan sekä The Dolphins ja arvatkaa mikä on trad., mikä Havensin ja mikä jonkun toisen artistin.

Video ei ole enää saatavilla

Richie Havensin persoonallista soittotyyliä voidaan tarkastella esimerkiksi hänen suurimman cover-hittinsä (US #16) Here Comes The Sunin kautta, joka George Harrisonin kynäilemänä Abbey Roadilta löytyy. Havens soittaa näennäisesti yhtä akustista kitaraa, mutta saa sen kuulostamaan monelta. Aina kun luulee, että vedot eivät voi enää nopeutua, löytyy uusi vaihde, lopulta konekiväärimäinen akustinen säkätys. John Lennon kommentoi Havensia aikoinaan Rolling Stonelle, että ”mies soittaa funkisti, aivan kuin yhtä loppumatonta sointua”.

Omintakeisuus on kestänyt läpi vuosien, sillä olen itse todistanut vain kahden muusikon seuraavan Havensin tyyliä – irlantilaisen lauluntekijä David Grayn ja tämän maanmiehen, U2:n The Edgen, jonka soittotyyli ja kaikukokeilut ovat pohjimmiltaan kuin sähköistettyä Havensia.

Video ei ole enää saatavilla

Richie Havens ei varsinaisesti edes esiintynyt yleisölle, vaan pikemminkin kanavoi musiikkia samaan tapaan kuin Keith Jarrett tai Van Morrison, jotka nousevat tästä näkökulmasta omaan luokkaansa jopa lahjakkaimpien muusikoiden joukossa. Silmät kiinni, hiessä, ikään kuin fyysisesti pinnistellen tavoittamassa jotain, joka ei ole ihan tästä maailmasta. Kun monelle artistille lavalla liikkuminen on se fyysinen suoritus, niin Havensille pelkästään musiikin kohtaaminen ja sen välittäminen vaikka paikallaan istuen olivat äärimmäisiä fyysisiä suorituksia.

Havensin tuotannon teki mielenkiintoiseksi se, että harva hänen faninsa tuntui omistavan suurinta osaa miehen levyistä, mutta väkeviä lempikappaleita löytyi jokaiselta ja useimmiten ne olivat vertaillessa vielä eri biisejä. Esimerkkinä vaikkapa tämä helmi, johon tutustuin vasta pari päivää sitten, kun aiheesta keskustelua eräällä foorumilla käytiin.

Video ei ole enää saatavilla

Viittasin Richie Havensiin ainoana todellisena hippinä. Kaikkein värikkäimpänäkin kukkaisaikana Havensin musiikissa kuului 1960-lukua edeltänyt vakavuus, bluesin ja vanhan gospelin perintö, ei todellisuudesta vieraantunut psykedelia. Havensin lempeät soundit, samettinen basso ja yhteiskunnan epäkohtia pikemminkin surevat kuin vihaavat biisivalinnat vahvistivat mielikuvaa Havensin peräänantamattomasta sydämellisyydestä.

Havens teki elämäntyötään ympäristöasioiden ja lokalismin puolesta, etenkin viime vuosikymmeninä hän puhui nimenomaan paikallisen vaikuttamisen puolesta, eikä uskonut utopistisiin kuvitelmiin. Vanhemmalla iällä tehdyissä haastatteluissa hän suhtautui 1960-luvun rauhanliikkeen kyseenalaistaviin toimittajiin leppymättömällä optimismilla. Vaikuttaa siltä, että Havens ei koskaan varsinaisesti muuttunut, vaikka ajat hänen ympärillään niin tekivätkin.

– Olimme silloin viattomia ja kyse oli heräämisestä. Nykyään voidaan puhua erilaisesta heräämisestä, nyt asioille voi oikeasti tehdä jotain, tulevaisuuden muuttaminen lähtee kuitenkin liikkeelle ihmisen lähipiiristä. Ja kaiken negatiivisenkin jälkeen kannattaa muistaa, että pahan kautta asiat voivat kääntyä hyviksi.

Richie Havensin kuolemasta alkoi uusi ajanjakso – menetämme pop-kulttuurin vaikutusvaltaisimman ja autenttisimman sukupolven kokonaisuudessaan 10 tai viimeistään 20 vuoden sisällä, monta muistokirjoitusta on vielä tulossa. Traagisinta ei kuitenkaan ei ole se, että joku lähtee, vaan se tuleeko ketään tilalle?

Video ei ole enää saatavilla

Lopetetaan siihen, mistä kaikki alkoi. Richie Havens oli tunnettu lähinnä New Yorkin folk-kuvioissa, mutta eräänä elokuisena päivänä vuonna 1969 konserttiin saapui muitakin.

– Tulin ennen autoja ja minun piti esiintyä viidentenä, mutta kun muut olivat myöhässä, minut laitettiin ensimmäiseksi. Halusin juosta pakoon, mutta se ei enää onnistunut. Paikallinen farmari lainasi meille pientä helikopteriaan. Koko kenttä oli siinä vaiheessa jo täynnä ja lensimme ihmisten yli. Kun näin sen väkijoukon, ajattelin, että jos tämä nähdään, olemme voittaneet. Koko maailma katsoo meitä nyt.

Richie Havens avasi Woodstockin ja soitti yhteensä kaksi tuntia 45 minuuttia, jokaisen osaamansa kappaleen. Kun Havens huudettiin lavalle viimeisen kerran, hän ei keksinyt muuta kuin vanhan Sometimes I Feel Like A Motherless Child -spirituaalin, joka muuntui lopulta muistomerkiksi.

Tämä on se toinen kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Huomenna hän tulee.

Jos on nopea, detroitilaisen laulaja-lauluntekijä Sixto Rodriguezin tarinan voi käydä todistamassa Suomen suurimmissa kaupungeissa pyörivässä Oscar-palkitussa dokumentissa Searching for Sugar Man. En syvenny tässä Rodriguezin tarinaan, koska dokumentti on parhaimmillaan neitseellisenä kokemuksena. Todettakoon vain lyhyesti, että 40 vuotta kadoksissa ollut mestari on nyt löytynyt ja meillä on siitä todisteena kaksi albumia – Cold Fact (1970) ja Coming From Reality (1971). Tämä artikkeli käsittelee Rodriguezin kahden levyn ulottuvuuksia ja sitä, miksi niiden löytyminen on niin merkittävä asia.

Jo Rodriguezin debyytillä Cold Factilla on muutamia aivan nerokkaita vetoja. Esimerkiksi dokumenttielokuvassa paljon esillä oleva Crucify Your Mind on tunnelmaltaan ja instrumenttivalinnoiltaan aivan ainutlaatuinen luomus, joka jyrisee pitkään sydänalassa. Se pitää kuulla aina uudestaan.

”Were you tortured by your own thirst
In those pleasures that you seek
That made you Tom the curious
That makes you James the weak?”

Video ei ole enää saatavilla

Kepeästi komppaava I Wonder taas on ehta hittibiisi, joka voisi hieman epäsuoremmilla lyriikoilla kuulua monen 1960-luvun poikabändin ohjelmistoon.

”I wonder how many times you’ve been had
And I wonder how many plans have gone bad
I wonder how many times you had sex
And I wonder do you know who’ll be next
I wonder I wonder wonder I do”

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezia on verrattu Bob Dylaniin, miehen suurimpien fanien pitäessä häntä jopa Dylania suurempana lahjakkuutena. Debyyttialbumi Cold Fact kuitenkin todistaa, ettei Rodriguezia olisi olemassa tässä muodossa Dylania. Soundimaailmaltaan varsin omaperäinen avausraita Sugar Man vertautuu sisältönsä puolesta Mr. Tambourine Maniin. Vahvimmin esikuvan vaikutuksesta kertoo Etelä-Afrikassa apartheidin vastaiseen liikehdintään vaikuttanut This Is Not a Song, It’s an Outburst: Or, The Establishment Blues, joka on hieman lempeämpi, mutta ilmeinen versio Subterranean Homesick Bluesista.

”The mayor hides the crime rate
council woman hesitates
Public gets irate but forget the vote date
Weatherman complaining, predicted sun, it’s raining
Everyone’s protesting, boyfriend keeps suggesting
you’re not like all of the rest”

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezin ääni on sekoitus Dylanin käninää ja James Taylorin heleyttä. Lyriikoissaan Rodriguez käyttää 1960-luvun Dylanille tyypillistä abstraktia maalailua, jossa runolliset mielikuvat yhdistyvät eriskummallisiin henkilöhahmoihin ja yhteiskunnallisiin oivalluksiin.

Rodriguez on kuitenkin aito lahjakkuus ja valovuosia edellä Donovanin kaltaisia laskelmoituja Dylan-kopioita. Jo Cold Factilla on havaittavissa merkkejä Rodriguezin monipuolisuudesta, joka puhkeaa loistoonsa kakkosalbumilla Coming From Reality.

Noin kymmenen kuuntelukerran jälkeen on vielä liian aikaista sanoa, mutta on varsin mahdollista, että Coming From Reality on yksi parhaista kuulemistani albumeista – sen muuntautumiskyky ja voima hämmästyttää. Dylanin ohella Rodriguez on saanut vaikutepalettiinsa mukaan myös Cat Stevensin, Van Morrisonin ja Marvin Gayen. Yhdistelmä vakuuttaa ensimmäisestä kappaleesta lähtien – voimallisesti ja herkästi rullaava Climb Up On My Music olisi todennäköisesti kelvannut kenelle tahansa Motown-maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Balladi-ilmaisun kahta puolta edustavia ironista A Most Disgusting Songia ja kaunosieluista I Think Youta seuraa suomalaisittain mielenkiintoisesti nimetty Heikki’s Suburbia Bus Tour, joka rokkaa varsin 1960-lukulaisesti. Sandrev Lullaby – Lifestyles on aivan upea kehtolaulufuusio, joka on väkevä todistus Rodriguezin kyvyistä tehdä yllättäviäkin rakenneratkaisuja.

It Started Out So Nice on puhdasta Van Morrisonia, mutta koska Rodriguezin ääni ja ilmaisu on niin erilaista kuin Morrisonin, kappale puhkeaa ihan omanlaiseensa herkkyyteen. Morrison-vaikutteet kuuluvat erityisesti biisin lopussa, jossa Rodriguez toistelee kappaleen nimeä kuulaasti väreilevään jousipohjaan.

Video ei ole enää saatavilla

En mainitse tässä jokaista kappaletta, koska minulla on kiire päästä kakkosalbumin aikoinaan päättäneeseen Causeen, joka ansaitsee paikan rock-kaanonissa Like A Rolling Stonen, The Sound Of Silencen ja A Change Is Gonna Comen kaltaisten jättiläisten rinnalla. Cause on armoitettu klassikko, jonka viiltävät viulutaustat ja lohduton aloitus ”Cause I lost my job two weeks before Christmas” vievät korvat ja sydämen mennessään. Kuuntelin kappaleen ensimmäisen kerran suu auki ja toisella kerralla itkin, vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezin kohdalla suurin tragedia on, että kun nyt 40 vuoden jälkeen viimein hänestä kuulemme, perintönä on vain kaksi levyä. Mikä musiikillinen shangri-la se olisi ollut, jos albumeita olisi löytynyt 20? Vuonna 2009 uudelleen julkaistu Coming From Reality todistaa tästä, Causen perään on jatkettu kolme Rodriguezin kolmannelle levylle suunniteltua kappaletta Can’t Get Away, Street Boy ja I’ll Slip Away, jotka laajentavat artistin potentiaalia entisestään. Näitä olisi toivonut lisää niin paljon enemmän! Coming From Reality onkin parhaimmillaan juuri uudelleenjulkaisuna, jossa kolmen kappaleen voi kuvitella kuuluvan kakkoslevyn kokonaisuuteen.

Viime vuonna Rodriguezin aikalaiset Dylan, Van Morrison, Leonard Cohen, Neil Young sekä aavistuksen nuoremmat lauluntekijät Bruce Springsteen ja Mark Knopfler tekivät kaikki enemmän tai vähemmän ok:t albumit, mutta kokonaisuuksina ne kuitenkin edustivat mennyttä aikaa kypsyneessä paketissa. Nuoret kyvyt taas etsivät nälkäisinä menneen ajan intensiivisyyttä ja välittömyyttä siinä lähes aina epäonnistuen – musiikkia analysoidaan liikaa, tekijät ovat liian itsetietoisia.

Rodriguezin tasoisen kadonneen artistin löytyminen 40 vuoden takaa tapahtuu vain kerran elämässä ja koska tätä täysin tuoreena aikakoneessa säilynyttä kokemusta voi nyt verrata sekä vanhaan että uuteen musiikkiin, voi tulla siihen johtopäätökseen, että aika ei kultaa muistoja – musiikki yksinkertaisesti oli ennen parempaa.

Sekä Cold Fact että Coming From Reality ovat ilmaisuvoimaltaan ja lyyriseltä sisällöltään ainutlaatuisempia kuin mahdollisesti yksikään 2000-luvulla julkaistu arvostelumenestys. Rodriguez kuulostaa esikuviensa vuoksi tutulta, mutta artistin aitoa elämänjanoa ja omaperäisyyttä sekä kykyä sanoittaa ja säveltää on mahdotonta kiistää. Kokonaisuutena levyiltä puuttuu eloton tuotannollisuus ja taiteellinen laskelmointi.

On häkellyttävää palata aikaan, jossa ei ole elänyt, eikä tässä olomuodossa sisäistänyt edes radion tai musiikkiharrastuksen välityksellä ja kokea se näin tuoreeltaan. Cold Fact on loistava ja vuonna 1971 julkaistu Coming From Reality ylivoimaisesti paras 2000-luvun albumi. Rodriguezin musiikki on täysin odottamaton lahja meille musiikin ylituotannosta kuuroutuneille.

Cold Fact ja Coming From Reality saatavilla ainakin iTunesista.