Dead Meadow, tietäjät tennistossuissaan.

Black Sabbath ei ole Helsingin keskiviikkoillan ainoa riffittelijä. Hevimammutin hoippuessa Hartwall Areenalla nautitaan Kuudennella linjalla kotikutoisempia stonerhuuruja yhdysvaltalaisen Dead Meadow’n seurassa.

Laulaja-kitaristi Jason Simon, basisti Steve Kille ja rumpali Mark Laughlin alkoivat soittaa Washington D.C:n punkpiireissä yhdessä viisitoista vuotta sitten. Sittemmin taival on vienyt fyysisesti Los Angelesin aurinkoon ja taiteellisesti kohti indiempää ulosantia.

Yhtye vastaili Nuorgamin kysymyksiin kolmiäänisesti.

Tuorein levynne Warble Womb yllätti monet fanit aiempaa kevyemmällä ja melodisemmalla materiaalilla. Drowned in Soundin arviossa pohdittiin provokatiivisesti, onko albumi Dead Meadow’lle samanlainen Juudas-hetki kuin sähkön käyttäminen folk-Dylanille. Miltä tällaiset reaktiot tuntuvat? Onko vanhaan, raaempaan stoner-soundiin paluuta?

Jason: Ketä kiinnostaa. Joka levyn kohdalla meitä on syytetty alkuperäisen soundimme hylkäämisestä. Teemme vain musiikkia, joka kuulostaa omaan korvaamme hyvältä. On toissijaista, onko lopputulos heviä, melodista kamaa, stoneria vai psykedeliaa.

Steve: Emme ole ikinä kiinnittyneet mihinkään tietyyn soundiin. Siksi on hassua väittää, että palaisimme jonkin tietyn albumin aikaiseen tyyliin tai dumppaisimme oman juttumme. Teemme sellaista musiikkia kuin kulloinkin luontevalta tuntuu.

Dead Meadow’n yhteydessä mainitaan taajaan sana ”psykedelia”. Merkitseekö se teille pelkästään musiikillista orientaatiota vai jotain laajempaa maailmankatsomusta?

Jason: Käyttäessäni sanaa psykedeelinen vittaan johonkin tajuntaa laajentavaan. Psykedeelinen on jotain, jossa on paljon eri kerroksia, joihin pureutua; jotain joka saa aivoni toimimaan.

Steve: Sana kuulostaa siistiltä. Sillä voidaan rakentaa mielleyhtymiä 1960-luvun touhuun, ja mikäpäs siinä. Parempi määritelmä se on kuin stoner rock.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

Mark: Neil Diamondin Coming to America. Ei se erityisen hyvä biisi ole, mutta äitini tykkäsi siitä.

Video ei ole enää saatavilla

Jason: Beat It pani maailmani sekaisin. Soundi, groove, Eddie van Halenin soolo…

Video ei ole enää saatavilla

Steve: Hall and Oatesin Private Eyes. Pidän siitä kappaleesta edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

Steve: Olen aina ollut taiteilija, ja musiikin tekeminen vaikutti hauskalta ja yhteisölliseltä. Se tarjosi mukavaa vastapainoa taiteilulle, joka on hyvin eristäytynyttä touhua.

Jason: Niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut muusikoksi. Ala-asteella luulin hetken, että tahdoin soittaa koskettimia, mutta asiat muuttuivat viidennellä luokalla, kun näin Mötley Crüen. Silloin ymmärsin, että kitara on minun juttuni. Ensimmäisen keppini sain 14-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

Mark: Juristi.

Jason: Narkkari. Ja samalla mieluiten kirjailija, joka syytää syrjäisessä lautaröttelössä kieroutuneita tarinoita.

Steve: En varmaan voisi tehdä mitään, mikä ei liittyisi taiteeseen.

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

Jason: Murrosikäisenä Jimmy Page oli minulle kaikki kaikessa. Lukioaikoina rakastin myös Fugazia ja Nation of Ulyssesia. Washington D.C.:n punk oli mahtavaa läpi 1980- ja 1990-lukujen.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Dead Meadow’n juuret ovat Washington D.C.:n kuuluisassa punkskenessä, julkaistiinhan debyyttialbuminne Fugazin basistin Joe Lallyn Tolotta-levymerkillä. Vieläkö Washingtonin punk-kuviot ovat voimissaan?

Mark: Aloitimme touhumme tosiaan D.C.:ssä, mutta nykyään kaikki meistä asuvat Los Angelesissa. En tiedä, mitä Washingtonissa tapahtuu, tai onko siellä ylipäänsä enää mitään skeneä.

Jason: Se kaupunki on nykyään yksi jättimäinen ökytavaratalo. Kurja homma.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

Jason: Minulla on nippu biisejä, joita olen kuunnellut vuosikausia. Ne kaikki ovat kappaleita, joiden kuuntelemisen jälkeen ainoa oikealta tuntuva juttu on panna ne soimaan uudestaan. Yksi tällainen biisi on Sly Stonen Family Affair. Sitä biisiä kuunnellessa vierähtää koko päivä.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

Jason: Wolfmother.

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

Jason: Hankala kysymys. Molemmat ovat olennaisen tärkeitä.

Steve: Molemmat ovat kyllä tärkeitä, mutta toisinaan biisi voi kuulostaa yhdellä tavalla äänitettynä mahtavalta, kun taas toisenlainen toteutus saa sen kuulostamaan naurettavalta ja väkinäiseltä. Tuottaminen saa musiikin maistumaan. Meidän kaltaiselle bändille mahdollisimman orgaaninen toteutus toimii parhaiten.

Jason: Se on ihan totta, mutta jos biisi ei ole lähtötekijöiltään hyvä, ei sen ruuvaileminen jälkikäteen paljon auta.

Dead Meadow’n heviä ja kevyempää ilmaisua sekoittava soundi houkuttelee epäilemättä kirjavaa yleisöä, nin indie- kuin metalliväkeäkin. Kumpi on vaikeampi voittaa puolelleen?

Jason: Fanikuntamme on pitkälti noiden kahden ryhmän puolivälissä. Joskus aiemmin indieskidit luulivat meitä metallibändiksi ja metallipäät leimasivat meidät indiebändiksi. Luulen, että nykyään psych rockina tunnetun musiikkityylin nousu on liikauttanut indieväkeä suuntaamme… joten kaipa metalliväen miellyttäminen on näinä päivinä haastavampaa.

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

Steve: En tajua nykyaikaista radiopoppia, Katy Perrya ja sen sellaisia. Se on niin tekemällä tehtyä ja teennäistä. Totta kai pitää ymmärtää, miksi sellaista tehdään; kaupallinen pop heijastelee tapaa, jolla teollinen ja helppo taide vetoaa massoihin. Toivoisin kuitenkin, etteivät ihmiset kaipaa sellaista. Ennen vanhaan sellaista huttua teki Bay City Rollers, tänä päivänä Justin Bieber. Niin se vain on, että maailma tyhmenee.

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

Steve: Tämän päivän indiemerkeistä tulee uutta mainstreamia. Niistä ei tule isoja merkkejä, koska suuria lafkoja pyörittävät meklarit, eivät musiikista kiinnostuneet ihmiset. Isot levy-yhtiöt joko menevät nurin tai myyvät kataloginsa keräilijöille. Klassikkoartistien tekijänoikeuksien omistamisesta tulee rikkaiden muotijuttu, huipputaiteen keräilyyn verrattavaa toimintaa. Myös perinteisten julkaisuyhtiöiden loppu häämöttää. Uudet musiikintekijät tekevät ja julkaisevat musiikkinsa omin voimin, ja pitävät työnsä sataprosenttisesti omissa käsissään.

Kuinka hyvin tunnette suomalaista musiikkia?

Steve: Valitettavasti en tunne suomalaista musiikkia HIMiä lukuun ottamatta. Aiheeseen olisi kyllä mukava paneutua.

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

Steve: Lee Hazlewoodin Cowboy in Sweden. Jos soitan sitä dj-vuoroillani, olen todennäköisesti melko kaasuissa ja yritän pehmitellä setin päättymistä. Rakastan sitä albumia muutenkin.

Jason: Cowboy in Sweden toimii minullekin. Songs of Leonard Cohen on myös sopivan hellää kamaa rankkoihin aamuihin.

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

Jason: Bert Janschin. Missasin hänet monta kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mark: Broadcastin.

Video ei ole enää saatavilla

The Wire -sarjan käsikirjoittaja David Simon on Jason Simonin setä. Sarjan viidennellä kaudella nähdään kohtaus, jossa etsivä Jimmy McNultyn erkaantumista poikiensa elämästä alleviivaa isän kyvyttömyys ymmärtää jälkikasvun Dead Meadow -diggailua, kun voisi Ramonesiakin kuunnella. Kertokaahan, kuinka McNultyn kaltaiset tapaukset saisi ymmärtään Dead Meadow’n musiikin päälle?

Jason: Pössyttely auttaa.

Dead Meadow ja Tombstoned Helsingin Kuudennella linjalla keskiviikkona 20.11.2013.

Interpol, viileät vaatturit.

Mikäli Rosemary West tarjosi kipinän tähän lauluun, lienee se hänen ainoa hyvä tekonsa.

”Rosemary…”

Carlos Dengerin laulava, lähes runollinen bassoriffi astuu sisään kohteliaasti. Sen kintereillä seuraa Paul Banks, joka huhuilee täyteläisellä baritonilla ruusumarjansa perään. Oi, Rosemary. Kuinka kaunis nimi.

Lämpöisestä tunnelmasta huolimatta laulun asetelma on alusta alkaen pahasti viistossa. Kaihoisaan ja hellään tapaan, jolla Rosemary lausutaan, on ladattu kiellettyjä tunnesävyjä.

Siis mikäli ottaa lähtökohdaksi sen sitkeän olettamuksen, että Evil kertoo Rosemary Westista. Hän on hahmo, johon on vähintään kyseenalaista kohdistaa mitään empaattista.

Westin kertomus on julmanhaurea kuvottavuuden huipentuma. Tätä nykyä kymmentä (10) elinkautista lusiva, pian 60-vuotias brittinainen kidutti ja murhasi puolisonsa Fred Westin kanssa kymmenen nuorta naista ja tyttöä – joukossa tekijöiden omia lapsia – ja myi seksiä muun muassa omalle isälleen. Rikoskumppanina toiminut aviomies hirttäytyi sellissään ennen tuomiota, ja ikään kuin delegoi oman kammottavuutensa Rosemaryyn ruumiillistuvaksi.

Toki tämä on vain yksi tulkinta kappaleesta, jonka sanat leijuvat assosiaatioille vapaana. Välillä puhutaan kontrolloivan seurustelukumppanin suulla:

”When your friends they do come crying
Tell them how your pleasure’s set up on slow-release”

Välillä vilautellaan sadistista kuvastoa:

”Leave some shards under the belly
Lay some grease inside my hand”

Silti Westin kertomus kantaa runsaimman sadon kryptisen biisin tulkinnassa. Etenkin, kun kertosäe huipentuu:

”Meanwhile, can we look the other way?
Why can’t we just play the other game?”

Sanoilla on voimaa murtautua narratiivin yläpuolelle. Ne kääntyvät kuulijan puoleen: aina jostain löytyvät seuraavat Westit, paljastuu Ariel Castro tai itävaltalainen painajaisisä. Eikö heitä voisi vain olla katsomatta, unohtaa moiset hirviöt?

Valitettavasti ei, sillä hyytävintä on, ettei petomainen pahuus lakkauta kenenkään jäsenyyttä ihmiskunnassa. Monessa suhteessa ”hirviöt” ovat karmaisevan samanlaisia kuin me tavalliset.

Pelkkä tulkinnanvarainen, uteliaisuuslohkoa ärsyttävä teksti ei silti tehnyt Evilista klassikkoa. Biisi oli Interpolin kansainvälisen läpimurron keihäänkärkisinkkuja, mutta tietä radioaalloille ei aukaissut hämärä murhamyyttien kanssa flirttaillu teksti, vaan biisin ankaransuloinen sävykkyys. Kappaleessa on kontrasteja, jotka eivät pingotu geneerisen hiljaa–kovaa-vuorottelun vaan leikkisästi polveilevien säkeistöjen ja pauhaavan choruksen välille. Kokonaisuutena Evil on hieno sävellys, joka osoitti, ettei periolemukseltaan synkästä ja riutuvasta postpunkista ammentavan musiikin tarvitse hiilikopioida kantaisiensä depressiivistä muotokieltä.

Kaiken runkona on tietenkin Paul Banksin savuinen ääni, jonka pehmeyttä koventaa käskevä sävy: asiat ovat kuten minä ne laulan, olivatpa sanani kuinka arvoituksellisia tahansa. Mies kuulostaa hyvin huolelliselta, kuin purkittaisi viimeistä ottoaan ikinä. Laulukopin oven taakse voi hyvin kuvitella äänihuuliin mieltyneen psykopaatin ruosteisen kirurginveitsen kanssa.

Tälläkin klassikolla on sävelten ulkopuolinen elämä, eli oheinen nukkevideo, joka muuten oli kuvanikkari Charlie Whiten ensimmäinen musiikkivideo-ohjaus. Luisevan, fanien keskuudessa Normaniksi ristetyn otuksen matka onnettomuuspaikalta sairaalaan oli MTV:n viimeisiä mieleenpainuvia videoita. Kohtaus pätkän lopussa, jossa kalmankalpea nukke leijuu sairaalavuoteensa yllä ja sätkii luisia raajojaan, on yhtä aikaa älyttömän hauska ja häiritsevä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Interpolilta äänestettiin myös kappaleita Narc, Obstacle 1, Pioneers to Fall, Slow Hands, Take You on a Cruise ja Untitled.

The Rapture – kaksi kolmesta ei pelkää hienhajua.

Epävireisesti kirskuva kitara, vielä epävireisemmin kiekuva Luke Jenner, maaninen draivi ja perhanasti lehmänkelloa. Tiedät kyllä, jos olet kuullut tämän biisin.

”House of jealous lovers
One hand ties the other
House of jealous lovers
House of jealous lovers
Shakedooooo-o-own!!!”

Se voisi olla kaoottinen hätäpaska, mutta onkin James Murphyn tuottama täsmähelmi. Kuin kromipintainen huippulaite, joka päästelee sataprosenttisen laskelmoituun 130 biitin minuuttitahtiin ruosteista ja kompuroivaa rytmiä. Brooklynilaisen The Rapturen läpimurtosingle on käypä tunnelmakuva college-bileistä minä tahansa ajankohtana biisin julkaisun jälkeen: älytöntä kohkaamista älykkääksi itsensä mieltäville ihmisille.

Tältä kuulostavat hetket, joina spastis-primitiivinen tarve vatkata persettä kohtaa nörtähtävän levynkeräilijän fiksaation New Yorkin rosoista postpunk-perintöä kohtaan. Ja aika raikkaassa kunnossa House of Jealous Lovers on selviytynyt tällekin vuosikymmenelle. Siinä on onnistuneesti naitettu vuoden 1982 soundi 30 vuotta myöhempään hedonismiin.

House of Jealous Lovers oli The Rapturen energian täyspurkaus, viiden minuutin nousuhumalainen tähtihetki tyylipoliisien suosiossa, jonka rauettua bändi alkoi ujostella ja vetäytyi kohmeloisena läppäreiden äärelle. Toki siitä kasvoi fiksumpi ja taitavampi, mutta samalla tylsempi.

Mutta ainakin hetken bändi kehtasi heittäytyä touhuun hien hajua pelkäämättä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Rapturelta äänestettiin myös kappaletta How Deep Is Your Love.

Sigur Rós etsii inspiraatiota geysireistä ja rikinkatkusta – tai sitten ei.

Vuosituhannen taitteessa Sigur Rós oli Se Bändi, jonka maine kiiri suusta suuhun. Oli löytynyt eksoottinen aarre, josta oli päästävä suitsuttamaan muillekin. Mutta bändin pysäyttävä upeus asetti ongelman: sitä oli tuskaisen vaikea pukea sanoiksi.

Sigur Rósin surrealistinen postrock hehkui merkillistä voimaa, jota yritettiin epätoivoisesti selittää vetoamalla Islannin maisemiin. Jauhettiin myötähäpeään saakka geysireistä, rikintuoksuisesta mystiikasta ja vulkaanisen maaperän onkaloissa lymyävistä menninkäisistä. Pitchfork houraili Fifth Element -elokuvan sinisestä alienista, kun luontovertaukset loppuivat kesken.

Se tuntui nololta – ja paradoksaaliselta. Aivan kuin olisi jäänyt huomaamatta, että Ágætis byrjun -levy ja sen kirkkain helmi Svefn-g-englar olivat musiikkia puhtaimmillaan. Siis sellaista, joka kätkee alkuperänsä ja murtaa kaikki sidokset paikkaan. Jopa laulukielenä useimmille käsittämätön islanti oli sotkettu mielikuvitussanoilla.

Tuolloin Sigur Rós oli nykyistä hiomattomampi ja kujeilevampi outolintu, ja siksi jotenkin läheisempi. Muistan, kuinka Svefn-g-englar oli ensimmäisellä kuuntelulla lähes väkivaltaisen herkkä kokemus, luultavasti lempeintä ikinä kuulemaani musiikkia. Silti siinä oli jotain levottomuutta herättävän vierasta, eikä oikein edes kuulostanut ihmisten tekemältä. Hieman teki mieli paeta ja jättää kuuntelu sikseen, kunnes Jón Þór ”Jónsi” Birgissonin stratosfääristä laskeutunut enkelinääni kietoi kätensä ympärille ja rauhoitti.

Erityisen hauska yksityiskohta Svefn-g-enlarin vuolaanlämpimässä junnauksessa on Birgissonin käsittelemä instrumentti: tuo tuiki tavallinen Gibson, volyymin, haureuden ja rock’n’rollin symboli. Birgisson käsittelee kitaraansa jousella Jimmy Pagen tavoin, mutta tyystin toisella filosofialla. Hän nitistää kitaraltaan sen ärhäkän potentiaalin ja taikoo voimasointujen sijaan esille sankan, shoegaze-henkisen äänivallin, joka on sopivan tukeva kangas androgyynin lauluäänen piirtämille kuvajaisille.

On vaikea keksiä parempaa määritelmää sanalle ”eteerinen” kuin hetki, jolloin Svefn-g-englarin humiseva intro päättyy ja sumuverhon takaa astuu esiin kaikua ulvova kitara. Kenties Pink Floydin Breathe pääsee lähelle, mutta kuulostaa tähän luomumorfiiniin verrattuna kovin karhealta.

Svefn-g-englar on kiteytymä Sigur Rósin uran maagisesta ja maanläheisestä alkuhetkestä. Sen herättämät väristykset riittävät nostamaan islantilaiset Popol Vuhin harvakasvuisen sukupuun vehreimpään haaraan. Molemmat ovat upeammillaan kuin hengellistä musiikkia, joka ei palvele mitään tiettyä uskontoa.

Svefn-g-Englaria on hyödynnetty asiayhteyksissä, jotka eivät varsinaisesti korosta kappaleen ylimaallista upeutta. Se löytyy esimerkiksi Cameron Crowen Vanilla Sky -elokuvan ääniraidalta, ja eräässä CSI-jaksossa suoritetaan ruumiinavaus biisin soidessa taustalla. Tyydytään siksi suosiolla alkuperäiseen videoon. Siinä esiintyvä down-näyttelijöiden teatteriryhmä sitä paitsi tavoittaa kappaleen ytimen paremmin kuin taitavinkaan kirjoittaja.

http://vimeo.com/3975173

Ruotomieli. Oulusta.

Springsteen, The Replacements, Dave Lindholm ja Neil Young kinastelivat siitä, mikä on rock’n’rollissa tärkeintä: juurevuus, kimalle ja kiima, kunnon räime vai toimivat sanat? Paikalle ilmaantui diplomaatti, joka sovitti riidat ja kaivoi riitapukareista esiin kunkin parhaat puolet. Tuon rauhantekijän nimi oli Ruotomieli.

No, tosimaailmassa Ruotomieli on nelikko Oulusta, joka on kuin varkain varttunut 14 vuoden kunnioitettavaan ikään. Mielitöikseen kvartetti kaivelee iänikuisia teemoja: seikkailunhalua, herkkyydensekaista uhmaa, elämänjanoa ja pienkaupungin romantiikkaa. Viidennellä albumillaan Ruotomieli pitäytyy – yllätys, yllätys – kursailemattoman rockin ytimessä. Sotapolulle apatiaa vastaan on lähdetty jälleen perusteokset kertaamalla.

Eikä bändi ole ikinä innoittajiaan peitellyt, sen osoittaa jo tuoreen albumin nimessä tehty Pomo-tribuutti, jollaiseksi voidaan kai laskea myös levyn neljännen minuutin paikkeilla kilkattava Born to Run -kellopeli. Referenssejä voi tahtoessaan osoitella lukemattomia. Krapulantuskaisen junamatkan runollisuuden vangitseva Ei pakopaikkaa voisi olla parivaljakon McCoy–Monroe kirjoittama dekadentti ikiklassikko, Kanjonin painostavan kitarapassion selkein verrokki on Crazy Horse, uljas Siivellä taivaaseen on albumin The Who -momentti.

Täytyy toki jälleen muistuttaa itseään, että kyse on rock’n’rollista, jossa klassikoista tehdyt lainaukset ovat tavallaan todellisempia kuin alkuperäiset viitekohdat. Ruotomielen tapauksessa lähdeviitteet ovat ainakin kunnossa, eikä esikuvilta kupattua ydinmehua ole päästetty väljähtymään. Se on ero kunnioituksen ja kopioinnin välillä.

Levyn valoisimpia hetkiä ovat sanalliset täysosumat. Lyyriseen soppaan nakataan runsas kourallinen vanhoja latteuksia ja kaupan päälle nippu omia kliseitä, suoraan kahvirenkaiden koristamilta vihkonsivuilta. Pölhöt allegoriat tyyliin ”rakkaus kestää kuin jalanjäljet rantahiekassa” tai ”sulla oli enemmän maskaraa kuin vaatteita” alleviivaavat, kuinka eri asia on sanoittaa rokkia äidinkielellä kuin lymyillä englanninkielisten konventioiden suojissa. On siinä oma säväyksensä, kun ”neonvalot loistavat pelkkää pimeyttä” ja ”yön nisä imettää juomaa janottavaa”.

Juna alittaa kaikki rimat tukeutumalla maailman kuluneimpaan riimipariin ”tie – vie”, mutta röyhkeä sanakikka takaa biisille julmetun pitävän tarttumapinnan. Ja siinähän soi pään perukoilla, sillä Ruotomieli on kumppani, johon muodostuu nopeasti harvinaisen mutkaton suhde. Mikä hienointa, kuulijaa ei vaivaannu liian kosiskelun seurauksena. Jos Ruotomieli on kovempi kuin muut, syynä lienee se, ettei bändi väkisin pelleile keinotekoisilla identiteeteillä.

Vaikka levyyn rakentuvaa suhdetta kannattelee myönteinen pohjavire, ihan kaikki ei natsaa. Sitkein riesa on kitaristivokalisti J. Aslak Räsäsen liioitellun leveä lausunta. Siinä on toki humaltuneen vahva lataus, mutta toistuva ölinä ohi nuotin käy pian nyppimään. Toisekseen levystä on paisunut melko ryhditön kokonaisuus. On tehtävä töitä, että jaksaisi viimeisenä odottavan raidan Ruuti ja höyhen äärelle. Palkkiona odottaa lähinnä uneliasta herkistelyä kiusallisiin Apulanta-mielleyhtymiin yhdistettynä.

Pitkäjänteisen kuuntelurupeaman päällimmäisin maku on silti mieluinen. Ruotomielen instrumentit puhuvat suuren maailman kieltä, mutta näihin tarinoihin pääsee sisään pienenkin radanvarsikaupungin unelmoija. Kun katselee kansilehtisen kuvaa, jossa Ruotomieli poseeraa hirsitalon pihaan pysäköidyn Volkswagen-pakettiauton äärellä, tuntuu siltä kuin nelikko haluaisi kiilata ajokillaan tarunhohtoisille kymmenkaistaisille valtaväylille – kuin osoittaen, että intohimoa löytyy niiltäkin, joilla ei mylvi konepellin alla 200 hevosvoimaa.

Siitä ei nimittäin ole kahta sanaa, ettei oululaisten suonissa vyöryisi ainakin parhaina hetkinä sama universaali vimma, jonka välillisiä seurauksia rockin suuret sankaritarinat ovat.

78 Ruotomieli on tasa-annos myyttisen lännen unelmia ja kotoisen pohjolan realiteetteja. Se tasapainoilee uhkarohkeasti perinnetajun ja pastissin välisellä aidalla, mutta vilpitön tekemisen henki pelastaa kivuliailta harha-askelilta.

Video ei ole enää saatavilla

I Am Klootilta vei kuusi albumia yltää Britannian albumilistan top 10:een.

Manchesterissa keski-ikäistyy brittiläisen popin uusi herkkä jättiläinen.

Let It All Inin kansikuvassa on harmaa, tapettia muistuttava pinta. Se muistuttaa minkä tahansa masentavan kaksion seinää – kohdetta, jota tuijotetaan turhautumisen tai alakulon hetkellä. Harmaaseen pintaan on tehty kolme siistiä viiltoa, joiden alta kajastaa upea värien kirjo. Kuvioiden ja sävyjen kirjo levittäytyy täyteen komeuteensa, kun kotelon avaa ja levyn asettaa soittimeen.

Nuo kolme viiltoa voisivat olla John Bramwell, Andrew Hargreaves ja Peter Jobson, jotka on vuodesta 1999 saakka tunnettu kollektiivisesti nimellä I Am Kloot. Trion nerous näet piilee taidossa puhkoa sinänsä tuttuun kitaraindien tekstuuriin aukkoja, joista jännittävä ja kaunis maailma pääsee siilautumaan pölyisen arjen sulostuttajaksi.

I Am Klootin parhaita ominaisuuksia ovat mustan huumorin jalo taito ja maailmanluokan melodiat. Ulkokohtaisilla ansioilla ei juhlita, miehet ovat keski-iässä eivätkä järin komeita. Mutta ikä on tuonut eleisiin harkintaa ja kypsyyttä. Eräpäivänsä ohittaneista unelmista on hapantumisen sivutuotteena siinnyt kauniinmustaa huumoria, lievästi kyynistä sanataituruutta ja sarkastista tarkkakatseisuutta: kaikki mahtavia raaka-aineita popkappaleille. Moni yhtyeen teksteihin tallentuneista kokemuksista lienee viinissä marinoitu.

I Am Kloot lunasti jo hyvän aikaa ennen viidettä studiolevyään lisenssin nerojen liigaan, mutta vaikutti vuosien ajan sangen aralta yhtyeeltä. The Sky at Night (2010) oli viimein se levy, jolla yhtye näytti nujertaneen kainoutensa. Niin upeasti kolmikko luovi Elbow-yhtyeen Guy Garveyn kynäilemien jousisovitusten ja puhallinkaarten seassa, vähäväkisyydestään huolimatta. Kenties oma identiteetti oli viimein kasassa ja sen kannattelemiseen tarpeeksi lihasta. Rohkeutta riitti soulin ja barokkipopin kanssa flirttailuun.

Garvey on vastannut bändikamunsa Craig Potterin kera myös Let It All Inin tuotannosta. Herrojen työntöapu Klootin suurimpiin onnistumisen hetkiin on niin suurta, että kaksikkoa voisi alkaa hyvin perustein pitää lähestulkoon Klootin ulkojäseninä. Mikä hienointa, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta I Am Klootin kuulostaa tunnistettavasti omalta itseltään, vahvasta Elbow-elementistä huolimatta.

I Am Kloot on taiteellisesti Elbowia hillitympi ja karheampi porukka. Siitä muistuttaa jo levyn ensimmäinen kappale Bullets, joka on lähes tahattoman hauras. Bramwell lespaa uneliaasti puoliääneen, kuin olisi saanut elämältä kunnolla turpiinsa. Vaikutelma ei ole kaukaa haettu: laulua purkittaessa vokalistilta puuttui veneonnettomuuden seurauksena pari hammasta.

”You treat your mind like a cheap hotel
Somewhere you can stay but never stop”

Ilmassa on koleaa sateisten sivukujien tunnelmaa, ja rumpali Andy Hargreaves annostelee hiukan jatsahtavia rytmejä kellarikapakoiden pimennosta. Pian nimikkoraita puhaltaa hämärän tiehensä olemalla ihastuttavan rento ja todellisuudesta irtikytkeytynyt kuin lopputilin jälkeinen tiistaipäivä:

”I can’t hear the words for the sound of the information
I haven’t got a job, or an hobby, or an occupation
Is this a freeload trip or an ordinary situation, that I’m in”

Osoittaapa kolmikko yhä myös edellä kehuttua päättäväisyyttä materiaalisen ylivoiman edessä. Hold Back the Nightissa jouset hyppäävät näytöksen pääosaan lähes varoittamatta ja ryhtyvät piirtämään isoja ja dramaattisia kuvia, kunnes viimein alistuvat seuraamaan Bramwellin kitaraa.

Heti jousikolossien väistyttyä saadaankin taas pari muistutusta siitä, että Bramwell on pohjimmiltaan mutkaton lauluntekijä, jolla on tapana jättää introt kirjoittamatta ja aloittaa vähän alle kolmeminuuttinen stoori heti ensitahdilla. Masqueradella kauneus ja kepeys yhtyvät, hymnimäinen Even the Stars kurottaa mahtipontisemmin kohti korkeuksia ja tavoittaakin avaran yötaivaan. Vivahteita riittää, Some Better Day on melkein univormubeatlesia, joskin hieman väkinäistä sellaista.

Toivottavasti taival kotikutoisuuden ja kunnianhimon välillä kulkee tästedeskin harmonisesti. Ajoittain toki tuntuu, kuin I Am Kloot tahtoisi suojella sisintään mammuttitaudin lievimmiltäkin muodoilta. Eikä se ole mikään ihme, sillä trio kommunikoi harvinaisen kauniisti. Lauluissa on selkeyttä ja tyhjiä huokosia, jotka raivaavat kokonaisuudelle tilaa hengittää. Se ilahduttaa, sillä taitavasti karsittu kokonaissoundi ilman itsetarkoituksellista minimalismia tuntuu olevan katoava hyve.

80 Kiinnostipa I Am Klootia jatkossa indiesinfoniat tai olohuonemittakaavan fiilistely, valmiudet kumpaankin suuntaan ovat mainiot. Laadukasta, nokkelaa ja ajatonta.

Video ei ole enää saatavilla

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtyeenä sieltä arkisimmasta päästä.

Kotimaisen vaihtoehtomusiikin outo aistiharha oireilee kolmatta kertaa.

Pari vuotta vanha keikkamuisto: lavalla seisoo neljä miestä syntetisaattoreiden ääressä, yksi istuu sähkörumpujen takana, keskelle on ryhmittynyt vakosamettiin ja aurinkolaseihin pukeutunut laulaja. Ilmaa halkovat kovat äänet, basso, kaiut ja repaleiset rytmit. Tapahtuu jotain odottamatonta. Rumpali kaivaa tuulitakkinsa taskusta Väinämöisen lakin, pukee sen päähänsä. Neljä miestä tarttuu laulajaa käsistä ja jaloista ja nostaa tämän hartioidensa tasalle. Rumpali heiluttelee käsiään miehen yllä kuin suorittaisi taikoja. Parrakas vokalisti alkaa sätkiä. Hänet lasketaan maahan, mies tarttuu mikrofoniin ja alkaa puhua:

”Tunnelin päässä on hahmo joka kysyy, haluatko takaisin vai tuletko tälle puolelle. Yhdellä ehdolla pääset takaisin, se sanoo, ja vastaat: ’ihan mitä tahansa’. No pääset takaisin sillä ehdolla, että ryhdyt profeetaksi. Palatessasi tälle puolelle löydät pienen mökin keskeltä metsää, jossa ruosteisen hetekan päällä on kusenpolttama patja, jonka päällä on ruskea samettinen takki, liivi ja housut. Se on univormu, jota profeetan on käytettävä. Ja se ruskea symboloi paskaa, jota on ryhdyttävä takomaan”

Yleisö kuuntelee säntillisesti. Moni on aika juovuksissa, mutta kukaan ei riko jännitettä huutelemalla väliin. Seuraa ohjeita:

”Kotona pitää sitten meditoida, otsasta alkaa aueta pieni kohta josta avartuu kaikki asiat, kaiken ymmärtää, ja lopulta näkyy Freudin naama, sitten Jungin naama, ja lopulta… Väiski Vemmelsääri”.

Muistini on saattanut normalisoida keikan oudoimmat tapahtumat, enkä tästäkään mene sanatarkkaan takuuseen. Mutta summittaisenakin väläys kertoo olennaisen: Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtyeenä sieltä arkisimmasta päästä.

Kolmannella pitkäsoitollaan keskisuomalaislähtöinen sekstetti on yhtä vinoutunut kuin ennenkin. Kuin mikä tahansa kulttijohtaja, myös Profeetta halkoo sketsin ja totisuuden välistä kapeikkoa. Campin ja taiteellisen kunnianhimon rajaviivalta on vain pienen harha-askeleen verran matkaa sekä fanaattiseen totisuuteen että remakkaan nauruun. Profeetta ei toki kaihda moisia riskejä, vaan lausuu päättäväisesti sanoja, joita odottaisi kuulevan ennemmin neuropsykologian johdantokurssilla:

”Psykotomiteettinen agentti
Latentti agentti
Kohteen sisällä
Odottaa keskussignaalia”

Totisimmat kuulijat karsiutuvat matkalta jo alkumetreillä, vaikka on paljon jännittävämpää lähteä leikkiin mukaan. Ajoittain on vaikea tulkita reaktioitaan, kun musiikki tuntuu samanaikaisesti hauskalta ja vieraannuttavalta.

Profeetan temaattisina raaka-aineina ovat yhä harhat, uskonnot ja mielensopukoiden yllätykset. Niistä on laulettu iät ja ajat, mutta tämä surrealismi on upotettu nykyhetkeen. Sen versoissa kukkivat hippi-ilakointia synkemmät sävyt, sinänsä hyvinvoivan ihmisen medikalisoitu ahdistus ja halu poimia harmaanrationaalisen arjen seasta viitteitä selittämättömästä.

Siinä nimenomaan on jotain raikasta, että orkesteri kytkee stoorinsa jokapäiväisiin havaintoihin. Saatanan uusi Maailmanuskonto antaa esimerkiksi vihiä Jyväskylän keskusta-alueella sijaitsevan tehdasalueen alla hohkavasta ”psykokineettisestä pyörteestä”.

Mistäkö siinä on kyse? Ei aavistustakaan. Mutta olipa tausta Vasikkavuoren salaisuuksille miten harhainen kapakkalegenda tahansa, ei kyseistä pinnanmuodostumaa voi tästedes ohittaa ilman pientä uteliaisuutta. Taiteen ja tosiperäisten kokemusten välinen vyöhyke kaipaa ajoittain ärsyttämistä.

Musiikillisesti Saatanan Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtä koherentti tai – Profeetan muinaista tokaisua lainaten – pälliä levittävä trippi kuin edeltäjänsä Ordo UMU Okkultis (2008), mutta sisältää aiempaa vahvempia yksittäisbiisejä. Ikävä kyllä levyn tunnelmaa särkee pari ristiriitaista ratkaisua. Jostain on keksitty pullistelevat hardrock-kitarat, jotka ulisivat jo edellisellä levyllä, mutta ovat tällä erää kovasti sukua Rätön, Lehtisalon ja muiden porilaisveijareiden harrastamalle hevikukkoilulle.

Yllättävää ratkaisua ei tee ymmärrettävämmäksi puolivillainen toteutus: Ekstaasi on vauhtia saa riesakseen keskinkertaisen tilutussoolon, joka ei putoa kyydistä millään, vaikka raidalla on sinänsä huikea draivi. Sama meno jatkuu kääntöpuolella, kun matalaotsainen riffi tyrkkii puolipakolla levyn manifestiraitaa UMU on totta. Kun albumin kokonaiskesto on vain puolisen tuntia ja sitä saatiin odottaa useampi vuosi, rokottavat pienetkin harmit kokonaisuutta.

Ehkä tätä ei pitäisi ottaa näin vakavasti. Kenties kannattaisi vain unohtaa hetkeksi tottumukset ja tyylisäännöt, rohjeta mukaan komedian kautta kulkevalle kiertotielle ja antaa äänien ja sanojen tulla sellaisena kuin haluavat. Ja toki Velhouden voimat todistaa, että orkesterilla on tallessa poikkeuksellinen kyky hypnotisoida kuulija alttiiksi Profeetan jokaiselle, lähes akateemisen selkeästi artikuloidulle sanalle. Toivottavasti vakosametti ei kuitenkaan ole vaihtumassa nahkaan ja niitteihin.

Siitä kiusaavasta tosiseikasta ei silti pääse yli, ettei Profeetta enää onnistu yllättämään takavasemmalta. Debyytillään bändi myrkytti reggaejuurensa kummallisella elektrolla, toinen pitkäsoitto säväytti peruselementtejä raaemmilla soundeilla, mutta tietyssä mielessä tämä on ensimmäinen Profeetta & UMU -levy, joka ei lyö ällikällä. Perimmäinen syy siihen on rationalisoitavissa yhtä huonosti kuin bändin viehätyksen salat.

75 Saatanan Uusi Maailmanuskonto on kelpo välieepos. Profeetan & UMU:n tapauksessa voi toki miettiä sitäkin, onko yksittäisten levyjen suoritustaso kovinkaan ratkaisevaa. Tärkeintä on, että tällaiset väriläiskät ovat olemassa ja pitävät itsensä virkeinä.

Video ei ole enää saatavilla

Martina Topley-Bird ja Tricky, jota ottaa totuttuun tapaan päähän.

Adrian Thawsin lapsuus ei ollut ihanteellinen. Isä häipyi ennen kuin poika parkaisi ensimmäiset vokaalinsa vuonna 1968. Äiti teki itsemurhan Adrianin ollessa neljävuotias. Repaleisen nuoruuden läpi vaellettuaan Adrian loi sisäiselle maailmalleen sanansaattajan. Syntyi Tricky.

Hetken Tricky viihtyi osana Massive Attackiksi inkarnoitunutta kaveriporukkaa, kunnes vuonna 1995 oli aika purkaa passiot omalla nimellä. Debyyttilevyn tekniseen tukeen palkattiin The Cure -yhteyksissä ansioitunut Mark Saunders, jonka rooli muuttui Trickyn kotistudion katkussa ennemmin tuottajaksi.

Jossain vaiheessa Maxinquaye-levyn sessioita Tricky keksi coveroida Public Enemy -klassikon Black Steel (In the Hour of Chaos). Tulkinta oli lopulta neljäs singleksi irrotettu helmi Maxinquayelta.

Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1988. Se on kertomus mustan aseistakieltäytyjän vankilapaosta.

“They wanted me for their army or whatever
Picture me giving a damn I said never
Here is a land that never gave a damn
About a brother like me and myself
Because they never did”

Kappaleen loppupuolella Chuck D päästää kylmäverisesti päiviltään myös naispuolinen vanginvartija. Tricky ei mene niin pitkälle, vaan antaa pahaenteisen aikeen päättää versionsa:

“I got a raw deal, now I’m lookin for the steel”

Trickyn tapauksessa sanat asettuvat tyystin toiseen valoon, ne kun tulkitsee hänen tuolloinen tyttöystävänsä Martina Topley-Bird. Martinan heleä tulkinta on totaalisen väärässä paikassa, mikä ei ole ihme, kun 19-vuotias neitokainen ottaa tulkittavakseen mustan nuorukaisen vihaa tihkuvan tilityksen.

Nurinkurisuus ei ole pelkästään huvittavaa: tajuaako neito yhtään mistä on kysymys – aseista, uhkauksista, sorrosta? Taustalla kalkattaa jatkuvasti aggressiivinen perkussio kuin viestittääkseen, että nyt on leikki kaukana.

Topley-Birdin improvisoi epätodellista fiilistä huokuvan laulumelodiansa lennosta ja onnistui niin hyvin, että Tricky ja Saunders käytännössä rakensivat kappaleesta aarrekammion vokaaliraidan ympärille. Olipa kyseessä satumainen onni, Trickyn ja Martinan mystiset henkilökemiat tai korkeampi johdatus, oli lopputulos upea, ja Tricky varmasti onnitteli hiljaa itseään onnistuneesta muusavalinnasta.

Siinä missä Public Enemy höysti klassikkoaan Isaac Hayesin ja Stevie Wonderin klassikoista lainatuilla aineksilla, oli Trickyn kollaasin ensimmäinen rakennuspalikka kehnolaatuinen pätkä A.R Rahmanin Rukkumani Rukkumanista, jonka hän oli saanut kasetilla Intiassa asuvalta ex-anopiltaan. Jostain oli käsiin eksynyt myös kitarasample, joka täytyi – tietenkin – kääntää Trickyn vaatimuksesta takaperin.

Rytmiluuppi, kitarapätkä ja intialaissample olisivat itse asiassa riittäneet Trickylle. Saunders katsoi kuitenkin parhaaksi kysyä vierailemaan FTV-nimisen manchesterilaisbändin, joka murtautuu biisiin sisälle tavalla, joka tulee aina varkain. Särökitara ei ole maailman omaperäisin juttu, mutta eskaloi Black Steelin herkäksi tiivistyneen asetelman silmänräpäyksessä.

Tekstiä lukuun ottamatta Trickyn Black Steelillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä Public Enemyn biisin kanssa. Se on hieman samanlainen ”cover” kuin vaikka Tori Amosin Strange Little Girlsin mukaelmat. Hämmentävintä siinä onkin, kuinka täysin eri alkuperästä kaivetut raaka-aineet reagoivat toistensa kanssa. Tarinan aloituskohta, militanttien newyorkilaisräppärien hyytävä julistus, jää pelkän referenssikohdan rooliin.

Mutta Tricky onkin luonnonlapsi. Ja luonto on järjetön, arvaamaton ja villi paikka.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Videolla Chuck D:n pakomatka ei mennyt ihan putkeen.

Video ei ole enää saatavilla

The Coup häiriköi jo kuudennen kerran.

Ensin oli rytmi, sitten tuli sana, sen jälkeen sanasta tuli protesti.

The Coup on progressiivista hiphopia esittävä bändi Oaklandista, jossa Yhdysvaltain etninen, kulttuurinen ja poliittinen kirjo elävät iloisessa sekamelskassa. Sorry to Bother You on The Coupin kuudes albumi.

Sitä edeltäneestä Pick a Bigger Weapon -albumista ehti vierähtää kuusi vuotta. Jos The Coupin kautta Jenkkilän realiteetteja tulkitsee, eivät asiat näytä siinä ajassa juuri parantuneen.

Orkesterin keulahahmo ja älyllinen voima Raymond ”Boots” Riley oli The Coupin ensivuosina, 1990-luvun alussa, äkäinen ja pirullisen nokkela parikymppinen kommunisti, jonka afron alla muhi käsitys hiphopista ilman taantunutta tematiikkaa. Nyt Riley on nelikymppinen, mutta yhä kiukkuinen ja aiempaakin kekseliäämpi ikipunikki, jonka afro jököttää yhtä päättäväisesti pystyssä kuin 20 vuotta sitten. Hän ei ole mikään nuhjuinen lukusalisosialisti, vaan väsymätön tarkkailija, jota ei paljon kiinnosta istuuko ovaalihuoneessa valkoinen vai musta sodanlietsoja. ”I got the sheriff after me for what I said about Obama”, ilmoittaa Riley.

Uransa varrella Riley on kerjännyt verta nenästään provosoiden tarkoituksella ja sattumaltakin. Vuoden 2001 Party Music -albumin kansi ennakoi makaaberisti World Trade Centerin tuhon, jonka käytyä toteen Riley suostui pitkin hampain vaihtamaan plattaan neutraalimmat kääreet. Mutta vaikka The Coup asemoi itsensä sovittamattomaan ristiriitaan lisäarvossa piehtaroivan eliitin kanssa, eivät sen julkaisut ole lohdutonta paasausta. Rileyn ja punavihreiden moralistien välillä ammottaa kuilu, jonka saa kukoistamaan taitavasti viljelty sarkasmi.

Sorry to Bother You on kuin slummimurjun seinään taiteiltu muraali, jonka väreihin on vangittu hetki iloisen vallankumouksen keskeltä. Näissä bileissä vanhat patsaat on poljettu tomuksi ja nuuskattu sorrettujen neniin.

Sorry to Bother You on kaksoisteos. Albumi palvelee ääniraitana tulevalle Alex Riveran ohjaamalle elokuvalle, joka höystää kansilehtisen mukaan maagisen realismin elementeillä Rileyn kokemuksia kapitalistisen järjestelmän rasvarina – puhelinmyyjänä, siis. Tosin vaikka kyseessä pitäisi olla konseptilevy, ei seasta erotu sen kummempaa johtolankaa kuin se iänikuinen kumoushenki, joka Rileyn ajattelua on ennenkin johdattanut.

Uutta kuitenkin on, että The Coupista on kasvamassa yhä enemmän oikea bändi – ellei jopa kollektiivi, siinä määrin vierailijoita on studion ovista rampannut. Toki tähänkin saakka livesoittimet ovat kuuluneet olennaisesti The Coupiin, mutta nyt kansivihkosessa porukan dj:n Pam the Funkstressin vastuualueena näyttää olevan enää ”consultant for the Funk”. Biisinteossa Rileyn aisaparina on häärinyt tuottaja Damion Gallegos, ja äänimaisemaa täplittävät sinne tänne nakellut hanurit, kazoot, puhaltimet ja jopa jouset. Vähän kuin kodittomat olisivat liittyneet soittopeleineen The Coupin joukkoihin näinä pakkolunastusten synkkinä aikoina.

Elävä bändi piirtää sävykkäämmän kuvan aineksista, joista The Coup on muovattu. Sen todistaa levyn väkevä aloitus. Magic Clap naittaa Michael Jacksonia ja Public Enemyä, ja heti perään Strange Arithmetic huitoo korville koulujärjestelmää Saul Williamsin suuntaan nyökkäävällä draivilla. Kuten biisin nimi vihjaa, maailmaa oppii kalkuloimaan parhaiten opettelemalla historiaa:

”Algebra is that unique occasion
In which a school can say that there should be a balanced equitation
And then statistics is the tool of the complicit
To say everybody’s with it and that you’re the only critic”

Valistunein suoritus on You Are Not a Riot, joka on sosialistisen realismin mestarina tunnetun meksikolaisen David Siqueirosin kuvitteellinen vastaus Andy Warholin lähettämään juhlakutsuun. Riley ottaa lainaan Siqueirosin auktoriteetin, keksii kaksikon välille taidekiistan ja heittäytyy Warholia vastaan kiihkolla, jonka autenttisuudesta ei ole kahta sanaa:

”You get hyped by the font in the death warrant
By the grain of the wood in the electric chair
The accent of the undertaker
By the architecture of police stations”

Pointti siis on, että estetiikka ja tyyli ovat poleemisen taiteen kannalta yhtä tärkeitä elementtejä kuin itse viesti, ja siksi kapinan banalisointi estetiikan keinoin on erityisen halpamainen karhunpalvelus niille, joilla on maailman mädännäisyydestä oikeasti sanottavaa. Heihin Riley eittämättä katsoo lukeutuvansa.

Politrukilla leikkaa edelleen, mutta miten on musiikin laita? Bändi nimeltä The Coup ei valitettavasti pysty vastaamaan riittävällä vetreydellä johtajansa energiaan. Biiseissä on aiempaa vähemmän imua tanssilattialle, mutta paikoin tuotanto korjaa haparoivan kurssin perille häränsilmään. Sorry to Bother You sisältää vaivihkaa takertuvia pikkujippoja, ja parhaiten kaupallisen rytmimusiikin säännöillä pelaa My Murder, My Love. Kappale toimii kuin kuohuviinin turvaama silmänkääntötemppu, jonka tekijä ujuttaa sormensa uhrin taskuun ja vaihtaa setelit propagandalehtiseen.

Levyn pahin ongelma kuitenkin liittyy lupaukseen konseptilevystä, jolla Riley pelaa tuotoksensa tarpeettomasti pussiin. Paitsi että kokonaisuutta nitovan narratiivin tai teeman metsästäminen on työlästä, on levyn huipentuma ajoitettu kummallisesti: Mietteliäs ja kielikuvien koristama We’ve Got a Lot to Teach You, Cassius Green huipentuu sekalaisen instrumenttivalikoiman iloiseen mekkalaan, jonka jälkeen on hankalaa vaikuttua sinänsä hienon Guillotinen uhkaavasta julistuksesta, jossa sota ja mestausvälineet palautetaan vallanpitäjien kartanoiden porteille. Päätösraita Wavipin kutsuvieraskestit ovat kertakaikkisen ylimääräiset, eikä herkistely Violet kypsy ideaansa edemmäs.

Mutta vaikka albumi on kehnosti sommiteltu, kipuaa hajanaisten helmien summa reilusti positiivisen puolelle. Kansivihkoseen printattu palopuhe valaa uskoa myös siihen, että niin kauan kuin Riley pitää jalkansa Yhdysvaltain kamaralla, polttoainetta luomistyölle piisaa. Täkäläisittäin huvittava yksityiskohta Rileyn kumouskutsussa muuten on, että yliopistolaisia hän kehottaa taisteluun vapaan koulutuksen puolesta. Mitähän Riley korjaisi Suomessa ensimmäisenä?

The Coup ei ole arkajalkojen sukua. Jos bändi jatkaa Sorry to Bother Youlla valitsemallaan tiellä ja seuraava yritys on hieman eheämpi, voi luvassa olla historiallisia tapauksia tiedostavan hiphopin kaanonissa.

75 Aina on kysyntää kunnianhimoiselle räpille, jonka ainoa funktio ei ole hillittömien egojen ruokinta.

Video ei ole enää saatavilla

Scott Hilliä (oik.) eivät uudet jutut pahemmin kiinnosta. Autot, flipperit ja naiset sitäkin enemmän.

Yhdysvalloissa taistellaan tänä syksynä kovaäänisesti amerikkalaisten perusarvojen puolesta. Pian perijenkkiläinen ilosanoma autoista, hauskanpidosta ja raskaista riffeistä saapuu suomalaistenkin ulottuville, kun kalifornialainen stoner-nelikko Fu Manchu soittaa Nosturissa maanantaina 1. lokakuuta. Jo kolmatta vuosikymmentä jyräävän bändin laulaja-kitaristi Scott Hill paljasti Nuorgamille, että biisi on parhaimmillaan kuuntelukelvottomana.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

“Black Flagin Thirsty and Miserable tai Minor Threatin I Don’t Want to Hear It. Kun olin nuori, nuo kaksi biisiä polkaisivat minut aamulla käyntiin. Ja toimivat ne edelleenkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”1980-luvun alun hardcore- ja punkbändit, joiden keikoilla näytti olevan tolkuttoman hyvä meininki. Lisäksi minä vain rakastan kovaäänistä särökitaraa.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Taikuri.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Ei mikään. Jos et pidä jostain bändistä, leffasta, kirjasta tai ihmisestä, voit antaa niiden vain olla.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Ei noista kumpikaan ole tärkeää. Biisin tulee olla kaikin puolin kuuntelukelvoton.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Nelivuotias tyttäreni. Kuuntelen hänen hakkaavan rumpuja tai pelleilevän kitaralla mieluummin kuin mitään muuta.”

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Metsästämällä 1970-luvun prätkäjulisteita.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Deep Purple (sic). Naapurissa asuneella kaverillani oli isoveli, joka näytti meille vuosimallin 1968 kameraltaan Deep Purplen, Kissin ja Ted Nugentin videoita. Autonsa kylkeen hän oli maalannut sanat ’highway star’. Se oli ensimmäinen todellinen kosketukseni musiikkiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Fu Manchun biisit vilisevät viittauksia niin autoihin, skeittaamiseen, naisiin kuin flippereihin. Jaksatko yhä innostua niistä?

”Koko ajan ja joka päivä!”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Ei minulla ole sellaista. Vihaan sanoituksia.”

Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?

”Fu Manchu.”

Olet laulanut kaikista seuraavista automalleista, mutta jos voisit valita vain yhden, olisiko se Plymouth Superbird, Chevrolet Camaro vai Chevy Van?

”Chevy Van! Sellaisessa mahtuu puuhaamaan enemmän kaikenlaista kuin pikkuautossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Fu Manchua pidetään yhtenä stoner rockin avainyhtyeistä. Mitä mieltä olet koko genren nykytilasta? Tehdäänkö nykyään kiinnostavaa stoneria?

”Eiköhän. En pahemmin kiinnitä huomiota uusiin juttuihin.”

Työstätte kahdettatoista albumianne. Onko biisinteko nykyään erilaista kuin alkuaikoina?

”Teemme asiat tismalleen kuten ennenkin: menemme nelistään pieneen huoneeseen ja laitamme vahvistimet täysille.”

Fu Manchu Helsingin Nosturissa 1.10.2012.

Tomi Kosonen päästelee Yamahallaan. (Kuva: Tomi Palsa)

Valtatie 5 syntyi vuonna 1938, kun käyttöön otettiin uusi tienumerointijärjestelmä. 62 vuotta myöhemmin Aavikko-niminen yhtye Siilinjärveltä – viitostien varrelta – julkaisi kansallislaulun pitkän ja yksinäisen valtaväylän vaeltajille.

”Viitostie
Valtatie
Viitostie
Minne vie”

Heinolasta Sodankylään kulkee 905 kilometrin mittainen nauha asfalttia, joka esittelee kulkijalleen kituvamman puolen Suomea: Savon, Kainuun, Koillismaan ja Lapin. Tuon väylän nimi on viitostie.

Viitostietä pitkin kulkuneuvoihin suljetut ihmiset syöksyvät kohti työtä, lomakeskuksia, hautajaisia ja tavarataloja. Jokainen on matkalla johonkin, mutta tie vapauttaa selittelyn tarpeesta. Matkan tarkoitusta ei kysellä, sillä verorahoin kustannetulla tiellä kaikki syyt matkustaa ovat tasavertaisia.

Ajaminen on ajatusten stimulantti. Jotkut käpertyvät maailmalta autotekniikan suojiin. Osa taas pitää autoa mietiskelykammiona, joka antaa symbolista ja konkreettista etäisyyttä asioihin. Ajoneuvo on pieni ja intiimi tila, jossa voi käydä dialogia ilman ulkoisia häiriöitä.

Tien päällä asiat puhutaan halki ja ihmisten syövereistä kaivetaan esiin pohjamutiin kätketyt mietteet. Kyytiin noustaan tuttuina tai ehkä kavereina, perillä poistutaan autosta ystävinä tai vakuuttuneina vihamiehinä.

Viitostie on kaikkea tätä. Jokainen projisoi siihen omien kokemuksien värittämät muistot ja mietteet, mutta tiettyä viitostiehen liittyvää rujoutta ei voi kiistää. Se ei ole mikään autobahn, jota pitkin tuore autokanta kiitää kohti vakaata talouskasvua. Viitostietä kynnetään suurin osa vuodesta vasten kylmää vesisadetta ja tuiskuttavaa lunta.

Sen varrella, kuten elämässäkin, on taipaleita, joita ei jaksaisi käydä läpi. Joskus ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kulkea, ja toisaalta rapistunutkin päällyste vie sentään kohti jotain määränpäätä.

Jos viitostie olisi vain reitti muiden joukossa, ei siitä tehty kappale olisi suomalaisen indien tunnistettavimpia aikaansaannoksia.

Julkaistessaan Viitostie-minialbumin Aavikko oli filosofialtaan hieman ilkikurinen retkikunta, joka seikkaili Casio-valtion piirilevyviidakoissa villin pioneerimielen rohkaisemana, matkalukemisenaan kuvakirjoja Neuvostoliitosta. Aavikko puhui rupisten kosketinsoitinten kielellä ja antoi koneille erävoiton ihmisen äänestä.

Vaikka Viitostiekin nakuttaa itäisen camp-hengen pauloissa, on siinä myös vakavan mietteliästä tunnelmaa, jopa hartautta. Jotain, mikä voi kummuta vain ihmisen päästä ja sydämestä. Voi kuvitella, että reaalielämässä viitostie on vienyt ja tuonut siilinjärveläisiä niin paljon, ettei Aavikko noin vain mitätöi omia muistojaan halvalla ironialla.Jopa kappaleen ”vokalisti”, viisisanaisen oodin viitostielle lausuva robottiääni, kuulostaa kaihoisalta.

Kuten mainittua, viitostie ei ole korskeille Audeille kunnostettu oikopolku pankilta huvilalle, vaan rujo osa kansallista infrastruktuuria, jolla saa ajaa häpeämättä vanhan vuosimallin riisikupilla.

Toki Viitostie kunnioittaa avoimesti Kraftwerkia, mutta kuppaus on suoritettu periferisellä nöyryydellä. Viitostie on kuin muurin itäpuolella valmistettu jäljitelmä länsisaksalaisesta luksustuotteesta. Toisaalta sen ekologiassa ei ole mitään ylimääräistä, eikä se olisi biisinä yhtään parempi, vaikka Aavikko esittäisi sen markkinoiden kalleimmilla syntetisaattoreilla. Niukkuudessa sikiää nerokkuutta, jos kekseliäisyyttä riittää.

Aavikon miehitys on tänä päivänä sama kuin Viitostietä taivaltaessa, mutta nykyään trion katse on kohotettu ajoradan pinnasta kohti tähtiä. Aavikon uran kannalta tämä klassikko olikin maaginen taitos, josta bändi valitsi suunnan kohti progressiivisia avaruuseepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Sama tie, eri maailma. Oheinen Hurriganes-suomennos osoittaa, kuinka erilaisia ovat viitostien liikuttamat tunteet tuusulalaisen rasvatukan ja savolaisen koneromantikon sydämissä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

3. maaliskuuta 2000 − Chilen entinen presidentti, 84-vuotias kenraali Augusto Pinochet palasi kotimaahansa Espanjasta. Pinochet’n paluu aiheutti välittömästi suuret mielenosoitukset, joissa vaadittiin hänen vangitsemistaan.

Tehosekoitin, eturivissä Otto, Hanski ja Matti. (Kuva: Tomi Palsa)

Tehosekoitin ampaisi huipulle ja käynnisti samalla pitkät jäähyväiset.

”Kaikki nuoret tyypit
Tahtoo mennä sekaisin
Kaikki nuoret tyypit
Tahtoo olla jotakin”

Se oli yksi hujaus, kun Tehosekoitin kasvoi suttusilmäisten rokkityttöjen lemmikistä kunnon rockbändiksi. Vuoden 1994 debyyttilevy Rock’n’Rollin biisit pantiin kasaan hakumiehen noutamien kaljojen voimalla, mutta muutamaa vuotta myöhemmin samoja nulikoita Päijät-Hämeestä tervehdittiin suomirockin pelastajina.

Monet suitsuttivat pidäkkeettä jo vuoden 1999 Tehis-hittejä, mietteliästä Valonkantajaa ja superpirteää Asfaltti polttaa -renkutusta. Ne antoivat vahvoja viitteitä siitä, että lahtelaiset olivat tiirikoineet kultaisten ideoiden pankkiholvin auki. Avaintodisteet rikokselle saatiin vuotta myöhemmin, kun Kaikki nuoret tyypit starttasi Tehosekoittimen viidennen albumin, jonka otsake kuvasi osuvasti, miten esikoislevyn aikainen perusrokkenroll oli paisunut: Rock’n’Roll Monster Movie Show.

Siinä vaiheessa kaverukset pyyhälsivät kohti tähtiä. Uhmakkaan avausraidan otsikkoon ujutettu Mott the Hoople -viittaus viestitti, että aarreholvista oli osattu vohkia kalleimmat klassikot. Jopa nostalgialla turvotetut rokkisedät nostivat kädet pystyyn ja tunnustivat, että Tehosekoittimella on homma hallussaan. Punk, jenkkihenkinen rock ja glam olivat sekoittuneet niin sopivassa suhteessa, etteivät herkimmätkään koneet nikotelleet Oton, Matin, Hanskin, Arskan ja Teron käsittelyssä.

Se lopullinen irtiotto tavanomaisen rockbändin kohtalosta tapahtuu ajassa 3.14, kun jouset nostavat Tehosekoittimen siivilleen ja repäisevät kaverit irti Lahden likaisesta asvaltista. Hetki on kaunis ja täynnä elämisen ja soittamisen iloa. Olisikohan vuoden 1994 Tehosekoitin uskonut korviaan, jos olisi päässyt kurkkaamaan tulevaisuuteen ja kuullut kyseiset sävelet?

”No kato musta kuullaan vielä
Mä lennän korkeella
Nimeni mä tahdon nähdä välkkyvissä valoissa”

Kuten nyt tiedämme, nousukiito oli samalla lopun alkua. Tehosekoitin julkaisi vielä yhden mainion albumin, kunnes väkinäinen Screamin’ Stukas -projekti palautti bändin maan kamaralle. Väsähtäneen Tehosekoittimen liike pysähtyi, eikä lepokitkan kumoaminen enää onnistunut. Menestyksen kuorma oli jo liian raskas.

Tehosekoitin lopetti vuonna 2004 ja teki jäähyväiskiertueen viisi vuotta myöhemmin. (Kuva: Tomi Palsa)

Kolme vuotta kestäneen hiljaiselon aikana ei syntynyt kelvollisia ideoita. Sen todisti surullisesti yhtyeen joutsenlauluksi jäänyt kammottava progetuherrus Lupaan. Ehkä aikuistuminen nitisti Tehosekoittimen sisältä kurittoman koltiaisen sielun, tai kenties karttuneet soittotaidot avasivat lannistavan suuren kirjon uusia mahdollisuuksia.

Olipa kuolinsyy mikä tahansa, ehti Tehosekoitin täyttää olemassaolonsa tarkoituksen. Se oppi säveltämään rockia ja tehtaili koko joukon pophelmiä, joissa uskallettiin kurkottaa tutun ja turvallisen hiekkalaatikon reunojen yli. Mikä tärkeintä, Tehosekoitin toi nuorisokulttuuriin rutkasti potkua ja antoi tuhansille teineille jotain, mistä innostua: pippurista rokkia ja poeettisesti koristeltuja tekstejä. Paras osoitus ensimmäisestä on Kaikki nuoret tyypit.

Aika vaikea käsittää, että tällaiset biisit olivat vielä vuosituhannen alussa valtakunnan ykköshittejä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. toukokuuta 2000 − Belgian parlamentin nimittämä asiantuntijaryhmä alkoi selvittää Kongon entisen pääministerin Patrice Lumumban kuolemaa. Lumumba oli murhattu Kongon sisällissodan aikana vuonna 1961 ja Belgian silloisen hallituksen epäiltiin olleen vastuussa teosta.

Tiesitkö, että Radiopuhelimet rakastaa sinua? (Kuva: Tomi Palsa)

Perämeren suurin saari on oululaisinstituution Shangri-La.

”Laita pitkät päälle
Voi olla hirviä liikkeellä
Suopursu kukkii taas
Parasta on mökillä kanssasi”

Radiopuhelimet on yhtye, josta puhuttaessa mainitaan toistuvasti sen maantieteelliset lähtökohdat: Oulu, Perämeri ja Pohjois-Pohjanmaa. Ne ovat sijainteja, jotka Radiopuhelimet on musiikillaan käsitteellistänyt mielentiloiksi. Varsinkin niille, joiden ensi käden kokemukset Oulusta ovat ohuet, on bändin edistyksellinen mutta suorasukainen punk synonyymi koko seudulle.

Vuonna 2000, oltuaan olemassa 14 vuotta, Radiopuhelimet näytti mitä se itse asuinpaikastaan tuumaa. Yhdeksännen albumin Oulu on kaupungin nimi samanniminen raita osoittaa, että vaikka kotiseutua on hyvä rakastaa, on vaikea ylistää kaupunkia, jota insinöörit repivät ja rakentavat, kiihkouskovaisuuden perintö ahdistaa ja raaka meriviima kurittaa. Kappale pukee sanoiksi miesten kaksijakoisen suhteen ”Pohjanlahden harmaaseen helmeen” ja ”rahalla pilattuun ystävään”.

Kun paha veri on juoksutettu viemäriin, on mentävä puhdistumaan jonnekin, missä kaikki on hyvin. Osoite löytyy albumin lopusta: Hailuotoon on Oulusta runsaat 50 kilometriä. Kyynisyys ja raivo unohtuvat matkan varrelle, ja perillä mieli on raukea ja tyytyväinen.

Sen kuulee biisin alusta lähtien. Laulu askeltaa harkiten, kuin herkkää sammalpohjaa varoen. Jyrki Raatikainen tekee rummuttaessaan ajatusmatkan Kuikan lavalta helmenvalkeille Jamaikan hietikoille – vähän valssia, vähän reggaeta. Kitaristit Mällinen ja Katz nautiskelevat kevyistä kahden soinnun riffeistä, vieraileva Jimi Tenor puhaltelee huilustaan kuulaita kaikuja elokuiselta ulapalta. Soitto ladotaan yhteen elegantisti. Kukaan ei hosu tai ryntäile, sillä matka ja määränpää ovat yhteiset.

Vie aikansa vakuuttua, että Radiopuhelimet on jättänyt aseensa maihin. Fyysistä tai henkistä yllätyshyökkäystä ei tule, vaikka viisikon turpaanvetotaidot ovat omaa luokkaansa. Jopa alati maaninen J.A. Mäki kuulostaa epäilyttävän rauhalliselta: tällä mökkireissulla kukaan ei saa kirveestä päähänsä eikä halkoliiterissä vaani sosiopaattirunkkaria.

Mökkeily on kenelle tahansa vaarallinen aihe, mutta Jarno Mällisen sanoituksissa ei ole keskiluokkaisuuden hiventäkään. Kun valkokaulusväki näpertelee mökkigastronomian parissa ja tekee patioremonteillaan lähiomaisten kesälomasta helvetin, lompsitaan Mällisen tarinassa sienimetsään liian isot kumpparit jalassa, huuhdellaan savulohi kaljalla alas kurkusta ja lämmitetään sauna puilla. Mökkeily on meditatiivinen anti-suoritus.

Kun ei vaadi joutenololta kohtuuttomia, voi sattumalta ja satunnaisina hetkinä kokea, kuinka ympäröivä kaikkeus ilmenee hetken virheettömänä. Niihin kokemuksiin on jälkikäteen mahdoton palata, mutta Hailuoto pääsee niin lähelle kuin luultavasti on mahdollista. Se lähestyy herkkää ja harvinaista mielentilaa varovasti, jottei se säikähdä karkuun. Kauniisti tavuttuvin sanoin ja lyhyin lausein, tähän tapaan:

”Illalla menemme rannalle
Meri on peilityyni
Tähtitaivas kaartuu yllä
Kukaan ei ole enää kuningas”

Viimeinen säe ojentaa kuulijalle kysymyksen. Kuninkaita ei enää ole – mitä se tarkoittaa? Onko tapahtunut suuri, valta-asetelmat romuttanut mullistus, jota on hyvä paeta omaan piilopaikkaan? Vai onko kuninkaiden puuttuminen vertaus arjen rooleista vapautumiselle? Luonnon helmassa kun ei tarvita johtajia, säätäjiä, projektinvetäjiä eikä päällepäsmäreitä.

Väittäisin, että Hailuoto on Radiopuhelimien luonnostelma suomalaisuuden ihanteesta tänä päivänä. Ei pullistelevaa patriotismia, vaan unelma harmoniasta oman itsensä ja ympäristönsä kanssa, kulloiseenkin hetkeen tyytyen.

Tarkkanäköisesti yhtye ymmärsi jo vuosituhannen alussa, että stressin raastama kansalainen tarvitsee uudenlaisia utopioita. Klassikkobiisin asema määrää Hailuodolle tehtävän kertoa jälkipolville, mikä täkäläisessä elämänmenossa oli upeinta ennen kuin kaikki mokattiin.

Hailuoto//

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. huhtikuuta 2000 − Pesäpallon sopupeliskandaalin syyteharkinta valmistui. Vantaan käräjäoikeudessa nostettiin syytteet petoksesta 21 pelaajaa ja muuta pesäpallojoukkueiden jäsentä vastaan. Syytteet koskivat kolmea miesten Superpesikseen kuulunutta, elokuussa 1998 pelattua pesäpallo-ottelua.

Mummypowder, puhtaan popin asialla.

Single Janne Lehtiseen henkilöityvän kitarapopyhtyeen kolmosalbumilta Consternation! Uproar! oli vastalause kaikenlaiselle uholle ja vouhotukselle. Ei järin populistinen hitti, mutta kelpasi animaatiovideoineen MTV:lle.

“Everybody’s trying to be someone
You know what they could be
If they’d just stop wasting time
Any day now, any minute now
That’s what they always say
Don’t hold your breath”

Luin vuosia takaperin lehdestä Janne Lehtisen henkilökuvan, jossa hän kielsi kajonneensa heviin edes teini-ikäisenä ja puhui popin ulkopuolisista vaikutteista ”epäpuhtauksina”. Vakuudeksi oppineisuudestaan Lehtinen listasi suosikeikseen niin Loven, Bacharachin kuin Beatlesin.

Ensin ärsytti. Miten joku viitsii olla niin niuho? Pop on rento asia, jumalauta.

Saatuani käsiini Mummypowderin levyn Consternation! Uproar! (2004) aloin ymmärtää Lehtistä paremmin. Vaikka kaikenmoinen purismi on lähtökohtaisesti nihkeää, osoitti albumin sisältämä muotovalio kitarapop sen, että vaikutehygienialla on myös välineellinen arvonsa. Luominen on aina määrättyyn pisteeseen saakka jäljittelyä, ja jos päästää korviinsa vain priimaa, on hankalaa itse tehdä ihan kelvotonta.

Levyn ensimmäinen raita Don’t Hold Your Breath teki kerralla selväksi, että nyt on tehty läksyt huolella. Oli löytynyt erittäin raikas powerpop-helmi, jonka tehoa ei syönyt edes perin juurin konventionaalinen rakenne: säkeistö hiippaillaan pidätellen ja tarttuvassa kertosäkeessä polkaistaan volyymia kovemmalle, pikanttina lisänä yhtä nuottia kilkuttava piano. Kertsi maistui niin hyvältä, että kakkossäkeistö tuntui lähes piinaavan pitkältä.

Samoista komponenteista koottuja ralleja on tusinassa kolmetoista, mutta jokin Mummypowderin tapauksessa saa hitin maistumaan raikkaalta, näin kahdeksan vuotta ja monta monituista kuuntelukertaa myöhemminkin. Olisiko syynä Lehtisen hauras mutta paatoksellinen lauluääni ja sen melodioiden kanssa keskusteleva bassokuvio? Vai tekstin hillitty viisaus, joka hämmentää tulkintaa siitä, onko kyseessä iloinen vai melankolinen laulu? Onko tuottaja Nick Triani vetänyt jonkin ässän hihastaan? Onko pataan viskattu hyppysellinen muumiojauhetta?

Ehkä laulun toimivuuden takaava elementti ei ole mitään magiaa, vaan työnteolla saavutettu ymmärrys hyvän biisin mekaniikasta. Vuodesta 1996 koossa olleen ja yhä ainakin jossain määrin toimivan Mummypowderin musiikki on lähes akateemisen toimivaa kitarapoppia, jonka hienojännitteisyys on tulos kirjaston musiikkiosastolla, divarin pahvilaatikoiden ja levysoittimen äärellä vietetyistä tunneista, joiden mittaan ammennettu teoria on tuotu käytäntöön otekäden sormet vereslihalla.

Englantiakin äännetään niin virheettömästi, että tuntuu kuin Lehtinen provosoisi sisäänpäinlämpeneviä yleisöjä merten takana: kuvittelitteko, että vain teillä on mandaatti tähän touhuun?

Don’t Hold Your Breath olisi omiaan välittämään sellaiset terveiset. Sen rivien väliin on kirjoitettu todisteet siitä, että vaikka englanniksi esitetty klassinen kitarapop on tyylilaji, joka ei verso luonnonvaraisena näillä raskautta ja melankoliaa suosivilla leveyspiireillä, kukoistaa se Mummypowderin julkaisuilla kesät ja talvet.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=4UGe19x8qsg

Samaan aikaan maailmalla

1. maaliskuuta 2004 – Väkevien alkoholijuomien vero laski 40 prosenttia Suomessa.

Anton Newcombe ja kumppanit sillalla.

Pro tools on Anton Newcomben uusi lempipäihde.

San Franciscossa 22 vuotta sitten perustettu The Brian Jonestown Massacre oli 1990-luvulla kuin hullujenhuone, jonka ovet kävivät taajaan: ylipappi Anton Newcomben seurakuntaan kirjautui vuosikymmenen mittaan liki 40 auttavasti soittotaitoista potilasta. Hoitokeinoina suosittiin huumeita ja 1960-luvun psykedeelistä rokkia. Pään- ja bändin sisäiset kemiat myllättiin pahanpäiväisesti.

Ryhmäistunnoissa askarreltiin hiilikopioita The Beatlesin Intian valaisemista hengentuotteista, nostettiin hattua Dylanille ja Stonesille, kenkiintuijottelun merkkinimiä unohtamatta. Siinä sivussa sitarit pantiin päreiksi ja taiteelliset kompromissit nuijittiin nyrkein.

Potilaat sekoilivat laitoksen puuhahuoneiden neliraiturit täyteen keskinkertaista rämpyttelyä, mutta onnistuivat siinä sivussa tekaisemaan jopa muutaman pikkuklassikon, joiden laiska nihilismi toi ajankohdan vaihtoehtorokkiin vinoa kierrettä. Jo alussa alleviivattiin, että valuvirheet ja maanantaikappaleet kuuluvat pakettiin. Lataamon parkkipaikalle leiriytyi liuta uskollisia seuraajia – kuin syanidipastori Jim Jonesin liepeille konsanaan.

Se oli villiä aikaa, silloin.

Nyt kahdennentoista albuminsa julkaiseva The Brian Jonestown Massacre on tasapainossa. Keski-ikäistynyt Newcombe on kuivilla ja hengailee sitkeiden faniensa kanssa sosiaalisessa mediassa.

Pari edellistä BJM-levyä, My Bloody Underground (2008) ja Who Killed Sgt. Pepper? (2010), äänitettiin pitkälti Islannissa, jonka vulkaaninen alkuvoima realisoitui albumeilla vuolaina äänikollaaseina. Parhaimmillaan ne olivat onnistunutta eskapismia, mutta kiusallisesti bändi – tai Newcombe – teki itsestään naurunalaisen pelehtimällä kulahtaneiden diskorytmien parissa.

Aufhebenin synnyinseutu on Newcomben nykyinen asuinpaikka Berliini, mutta onneksi ympäristön vaikutus merkitsee ennemmin avaruudellisen saksalaisrockin läsnäoloa kuin halpaa kaljateknoa. Junnausoppia on tarjonnut basisti Will Carruthers, joka on tuttu Spacemen 3– ja Spiritualized-yhteyksistä. Myös alkuperäisjäsen Matt Hollywood on saanut oleskeluluvan sessioihin.

Taiteellisia harppauksia ei ole tehty, hyvässä tai pahassa. Suuri osa BJM:n tuotannosta ottaa (edelleen) musiikillisesti tappion kotikatusi toiseksi parhaan makuuhuonesäveltäjän aikaansaannoksille. Studioaikaa on kuitenkin kulutettu vaihteeksi enemmän instrumenttien kuin läppärin äärellä. Askel oikeaan on myös albumin kesto: Aufheben on ”vain” viitisenkymmentä minuuttia kestävä kokonaisuus, mikä on sekin tuntuva tiivistys BJM:n pahimmista möhkäleistä.

Bändivetoisuus on tehnyt hyvää, mutta perusongelma on sama kuin kahdella edellisellä albumilla: biisit puuttuvat. Tuntuu siltä, kuin Newcombe olisi kokeellisen ilmaisunsa sisällä vankina kuin kielitaidoton turisti, joka yrittää lausua äidinkielensä kauneinta runoa kymmenen ravintolafraasin ja röökiaskiin töherretyn kuvituksen voimin. Hän ei tunnu keksivän, mitä sinänsä kelvollisilla aihioilla kannattaisi tehdä. Siitä esimerkkinä käyköön Gaz Hilarant, jossa sanat on huonoin perusteluin korvattu pultsarimaisella ölinällä.

Newcombe tahtoo varmasti tehdä musiikkia, jota pureksimalla kuulija voisi puhdistua taustahälyksi tuotetun nykymusiikin jättämistä kuonapinttymistä. Lopputulos on kuitenkin päinvastainen, sillä Aufhebenin haahuileva anti lähinnä puuduttaa kehon herättelemättä mieltä. On myös vaikea käsittää, miksi Newcomben ristiretki nykymusiikin merkityksettömyyttä vastaan koostuu laimeasta vaikuteturismista. Esimerkiksi ärsyttävän pastissimaiseen tapaan nimetty Blue Order/New Monday on sinänsä virvoittava äänikollaasi, mutta toisaalta pelkkä kastautuminen Primal Screamin trippien lauhdevesissä.

Kritiikki päämäärättömyydestä ei tietenkään tarkoita, ettei levyllä olisi hetkensä. Muhkean avausinstrumentaalin jälkeen tapahtuu kummia, kun vieraileva vokalisti Eliza Karmasalo kutsuu pehmeällä näennäissuomella esiin indiesydämen syövereihin kadotetun piilopatriootin. Suomalaistaustaisen berliiniläistaiteilijan laulama Viholliseni maalla lienee albumin onnistunein hetki: utuinen mutta päättäväisesti etenevä, tarttuva ja mielenkiintoinen psykedeliarock, jonka usvaiset riffinpätkät tunnustavat The Curea.

Pilkahdusten lomassa on kuitenkin piinaavaa odotella aurinkoa pilvien peitosta. Toivotaan, että passiivis-aggressiivinen hippikeisari Newcombe elää vielä uuden ja terveellisemmän taiteilijaelämänsä opetteluvaihetta.

69

Aufheben on pullollaan luonnostelmia, joiden teho ei riitä muistijäljen raapaisuun. Mikä turhauttavinta, ne eivät myöskään vastaa kiusalliseen kysymykseen siitä, onko levy aito pettymys vai tyydyttävin arvosanoin läpäisty välityö.

Video ei ole enää saatavilla

Irtoaisiko Pennywisen herroilta vielä frontside ollie?

Kalifornian aurinko vetää Pennywisen kulmat kurttuun.

Vuonna 1997 skeittilaudat olivat paksuja ja raskaita lankkuja. Ramppien ja uima-altaiden äärellä mankat jauhoivat kevennettyä punkkia, jota esittivät nuoret ja vetreät miehet. Hiuksia värjättiin vihreiksi, elettiin nousukautta, housunviertä reunustivat avainketjut ja Tony Hawk oli esikuva eikä pelkkä tavaramerkki.

Kalifornialainen Pennywise julkaisi tuona vuonna kaupallisen läpimurtolevynsä Full Circle, joka korotti bändin profiilin epämääräisen skatepunk-genren ykköskastiin. Albumi oli surutyötä alkuperäisen basistin Jason Thirskin päätettyä maallisen vaelluksensa haulikon laukaukseen, ja sen kannessa seisoi koruttomasti Pennywisen logo.

Skeittipunk oli sukupolvimusiikkia par excellence. Genren soihdunkantajana Pennywise eli parhaita vuosiaan ja laati mieleenpainuvia punkhelmiä, joista vaikka Same Old Story ja Bro Hymn puhuvat puolestaan. Tälläkin vuosituhannella bändi on kuitannut Holiday in the Sunin veroisia napakymppejä.

Nyt vuonna 2012 paksuja ja raskaita ovat Pennywisen kaltaiset entiset nuoret, jotka kultaisella 1990-luvulla virvoittivat punkrockia kalifornialaisella auringonpaisteella. Leijonanosa silloisista pyrkyreistä on jo hyytynyt, mutta Pennywise se vain jaksaa painaa. All or Nothing on bändin ensimmäisen levy ilman alkuperäistä laulajaa, Kevin Spacey -lookalike Jim Lindbergiä, joka sai vuonna 2009 tarpeekseen kiertue-elämästä.

Lindbergin tonttia miehittää nyt Ignite-yhtyeen Zoli Teglas, tuo melodisen hardcoren Serj Tankian, jonka ylilyyrinen kiekuminen ei kohota ennakkotunnelmia Pennywisen uusinta levylautaselle asettaessa. Vanha tuttu logo katselee All or Nothingin kannesta ja symboloi jälleen uutta alkua ja aikakautta. Lähtökohtana mieltä askarruttaa kysymys siitä, saako tämä kasvojenkohotus vetelän keskivartalon näyttämään entistäkin löysemmältä.

Ensivaikutelma ei ole pöllömpi. Mikä tärkeintä, Teglas pysyy ruodussaan ja vaikuttaa löytäneen paikkansa. Rokimpia vaikutteita on karsittu, ja vastavuoroisesti kitaristi Fletcher Dragge on pitänyt rakkautensa heviin hyvässä lihassa. Soundi on tarkoin rakennettu ja tiivistetty. Tuottaja Cameron Webb on työskennellyt niin 30 Seconds to Marsin ja Sum41:n kuin Motörheadin ja Social Distortionin kanssa, mutta suosinut tällä kertaa valitettavan raskasta tuotantojälkeä – esimerkiksi We Have It Allin alkuhoilotukset ovat sileydessään etovia, kuin kiusallisia kaikuja harharetkestä yökerhon tanssilattialle.

Levyn alkupuoliskon anti nostaa jopa hymynkareen kasvoille. Hittityrkyllä Let Us Hear Your Voice vanha sotaratsu kuulostaa pirteältä; runsaat melodiat ja ”take the power back” – iskulauseet ovat silkkaa populismia, mutta biisi on silti reippaampaa laukkaa kuin mihin useimmat kolmatta vuosikymmentään pauhaavat ikinä pystyisivät.

Kyseinen laulu kuulostaa hyvältä optimisminsa ansiosta. Sen jälkeen aletaankin mennä metsään, kun korvaan alkaa kerrostua latteuksia (”We take back our lives / We will follow all of our dreams / As we destroy their lies”) ja nerokkaita elämänohjeita tyyliin ”live your life”.

On merkillistä, että Pennywise ymmärtää väsätä radioasemia ja Facebook-jakoa varten Let Us Hear Your Voicen kaltaisen iloisen ja nopean hitin, mutta sulloo etenkin levyn jälkipuoliskon täyteen vakavaa kannunvalantaa. Alle 40-minuuttinen albumi tuntuu totisuudessaan merkittävästi mittaansa pidemmältä, ja epäkohtien loputon luettelo on vaikea niellä yhdeltä istumalta. Liekö Pennywisen keskushahmo Fletcher Dragge löytänyt protestointiin uutta puhtia hypättyään libertaarirepublikaani Ron Paulin kelkkaan.

On muutenkin kiusallista, ettei Pennywise luota kuulijoidensa poliittisen maailmankuvan kypsyneen pätkääkään viimeisten 20 vuoden aikana. Lähemmäs viisikymppiset ukot pyrkivät kuulijan aaltopituudelle kielellä, joka on alentuva ja substanssiton. Selväksi ei käy, pyrkiikö tällainen soopa puhuttelemaan nykyistä vai entistä epävarmaa teiniä:

”Now we’re the X generation
Wondering what the hell went wrong
Fuck government assistance
Time to unite what we need is resistance”

Ei näin. Mieleen hiipii puistattava muisto Fred Durstista huutamassa ”mun sukupolvesta”. Toki paasausta harrastettiin myös Jim Lindbergin aikana, mutta nyt Pennywise lienee rikkonut rautalankaa väännellessään typerien kliseiden maailmanennätyksen.

Kevyt ja melodinen punk on omituinen genre. Sen puitteissa vaikuttaa olevan ylivoimaista löytää kultainen keskitie alapäävitsien ja agitoinnin välillä. Se on sääli, sillä oluen tai adrenaliinin terästämät kesäillat kaipaisivat tätä päivää kommentoivaa amerikanpunkkia, joka ei sorru tympeään pelleilyyn á la Offspring tai ottaisi itseään liian vakavasti, kuten Pennywise valitettavasti tekee.

62 All or Nothing on sinällään viriili suoritus, joka lunastaa veteraaneille musiikillisesti jatkoajan. Jostain syystä Pennywise on kuitenkin linnoittautunut masentavaan maailmankuvaansa, jonka tosikkomaisuus kuristaa sporttipunkille elintärkeän positiivisen energian.

Video ei ole enää saatavilla

Evan Dando ei ilahtunut kuvaajan ”goo-goo-go-choo”-tervehdyksestä.

Onneen ei tunnetusti ole oikotietä, mutta hittilistojen kärkeen voi karauttaa myös lainahevosella. Otimme tarkasteluun 15 tapausta, joissa paikkaa parrasvaloissa on tavoiteltu jo ennestään kovin tutuilla sävelillä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

1. The Lemonheads: Mrs. Robinson

Mitä: 1990-luvun alun vaihtoehtoehtorockin söpöliinit tarttuivat Simon & Garfunkelin klassikkoon.

Miksi: Itseään vielä Lemonheadsiksi ilman artikkelia kutsunut yhtye oli päässyt suurelle levy-yhtiölle ja kiinni isompiin rahoihin ja yleisöihin. Puitteilla oli kuitenkin hintansa ja kun yhtyettä pyydettiin levyttämään Mrs. Robinson osana Miehuuskoe-elokuvan vhs-version markkinointikampanjaa, ei yhtyeen auttanut kuin suostua.

Millä seurauksilla: Version suosio yllätti kaikki. Mrs. Robinson muodostui pikkuhitiksi ja laitettiin jopa Wayne’s World 2:n soundtrackille. Yhtyeen vastalauseista huolimatta cover lisättiin myös It’s a Shame About Ray -levyn myöhempiin painoksiin.

Miten pärjää alkuperäiselle: Yhtye ei itse ollut kappaleesta innossaan ja Evan Dando määritteli sen jopa huonoimmaksi levyttämäkseen lauluksi, jonka lisääminen It’s a Shame About Ray -levylle tuhosi kokonaisuuden. Tämä on hieman yllättävää, sillä itse asiassa yhtye suoriutuu laulusta mainiosti. Hitaampaan originaaliin verrattuna Lemonheadsin versiossa on raikasta vimmaa.

Entäpä sitten: Mrs. Robinson antoi Lemonheadsille mukavan myötätuulen seuraavalle levylleen Come on Feel the Lemonheads. Levy ei kuitenkaan ollut odotetunlainen hitti ja Dando alkoi sekoilla huumeiden kanssa. Mrs. Robinson on yhä yhtyeen tunnetuin levytys. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

2. The Byrds: Mr. Tambourine Man

Mitä: The Byrds käsitteli Bob Dylanin Mr Tambourine Manin ja julkaisi sen debyyttisinglenään huhtikuussa 1965.

Miksi: Oli kätilöitävä ilmiö nimeltä folkrock. Se tapahtui naittamalla The Beatlesin heleä Rickenbacker-soundi nuoren Dylanin vertauskuvia vilisevään tarinankerrontaan.

Millä seurauksilla: The Byrdsin debyyttisinkku ampaisi Britannian ja Yhdysvaltain sinkkulistojen paalupaikalle ja raivasi polun suurmenestykselle. Välillisenä vaikutuksena folkrock dominoi yhä tänäkin päivänä Radio Suomen viikonloppuja. Ihan hyviä saavutuksia siihen nähden, että The Byrdsin ainoa kunnolla soittotaitoinen jäsen Mr Tambourine Manin julkaisun aikaan oli Roger McGuinn, jonka 12-kielinen tarjoaa biisin introssa palan taivasta – muutoin levytys on maineikkaan The Wrecking Crew -sessioporukan musisoima. Koko sopimus Columbian (joka sattui myös olemaan Dylanin levy-yhtiö) kanssa olisi jäänyt luultavasti solmimatta ilman suositusta Miles Davisilta.

Miten pärjää alkuperäiselle: The Byrds korjasi alkuperäisteoksesta pari avaintekijää: pätkäisi keston puoleen ja heivasi kamalan huuliharpun laulua rumentamasta. Cover on myös originaalia huomattavasti pirteämpi. Siinä missä vanhan känisijän saarna tamburiinimiehestä kuunnellaan jalat ristissä istuen, voi The Byrdsin stoorin tahdissa tanssahdella, kuten Dylankin ihastuneena totesi lainaversion kuultuaan.

Entäpä sitten: The Byrds avasi uransa lainalaululla ja harrasti covertouhuja estoitta myöhemminkin, mutta onnistunut Dylan-versio takasi heti kättelyssä laajan kuulijapohjan bändille, jonka oma tuotanto ansaitsi paljon korvapareja. (J-PR)

Video ei ole enää saatavilla

3. Van Halen: You Really Got Me

Mitä: Tukkametallin esi-isät versioivat The Kinksiä.

Miksi: 1970-luvun lopussa The Kinks oli hämmentävän suosittu. The Jam levytti David Wattsin ja Pretenders Stop Your Sobbingin. Komein covereista oli kuitenkin aloittelevan Van Halenin energinen tulkinta You Really Got Mesta.

Millä seurauksilla: Lainakappale auttoi yhtyettä saamaan radiosoittoa. Yhtyeen iloksi coveri soitettiin usein yhdessä sitä edeltävän Eruption-instrumentaalin kanssa.

Miten pärjää alkuperäiselle: Van Halenin versiossa on vissiä energiaa, mutta kopio on kuitenkin aina kopio. The Kinksin Dave Davies on julkisesti paheksunut lainaa julistaen, että Van Halen olisi jäänyt pennittömäksi ilman heidän kappalettaan.

Entäpä sitten: Daven sanoja sopii kuitenkin epäillä. Van Halen ei jäänyt lainahitin ihmeeksi vaan päätyi kiintotähdeksi kasarihevin kaanoniin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

4. Problems?: Katupoikien laulu

Mitä: Problems? tarttuu George de Godzinskyn klassiseen iskelmään.

Miksi: Koska sähköisesti ja nopeasti soitettu iskelmä iskee silloinkin, kun uusi sovitus ivaa sen alkuperäistä sovinnaisuutta. Ja koska Problemsin Tumppi Varonen on sielultaan täysverinen kivikaupunkiromantikko.

Millä seurauksilla: George de Godzinskyn sävelmä ylitti sukupolvirajat ja kappaleen nostalginen kuvasto tarjosi Problemsille jotakuinkin täydellisen identiteetin. Vuonna 1995 Tumppi Varonen versioi kappaleen akustisesti myös Pelle Miljoona & Rockersin Landella-levylle (sic). Viime vuosina Problemsin tulkintaa on aseteltu kohtalaisella menestyksellä Jokereiden tunnussäveleksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Lähes täydellisesti. Kappaleen liki 20 levytetystä versiosta juuri Problemsin tulkinnassa kaikuu aito katujen nuotti.

Entäpä sitten: Laulu poiki Problemsille tärkeän pikkuhitin aikana, jona yhtyeet olivat lyhytikäisiä ja kokoonpanot väljiä. Vaikka Problems vaipui nopeasti Varosen muille kiireille ja soittopesteille alisteiseksi yleisotsikoksi, pysyvät kadut, poikamaisuus ja rock edelleen yhtyeen kolmiyhteisenä lähtökohtana. Viriili osoitus tästä on Problemsin viimevuotinen livelevy Suora lähetys. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

5. Roxy Music: Jealous Guy

Mitä: Keikariyhtye kunnioitti John Lennonin muistoa.

Miksi: John Lennon murha sai Roxy Musicin ottamaan Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa kunnianosoituksena. Kappaleesta tuli niin suosittu, että keväällä 1981 yhtye julkaisi versiostaan singlen.

Millä seurauksin: Single osui järkyttyneiden musiikinystävien hermoon ja nosti Roxy Musicin ainoan kerran brittilistan ykkössijalle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Roxy Music epäonnistui harvoin, mutta nyt ei voi mitään. Sinänsä sulava kasaritulkinta ei mitenkään pärjää Lennonin alastomalle rehellisyydelle.

Entäpä sitten: Singlen voi ajatella auttaneen yhtyettä keräämään voimansa vielä komealle Avalon-albumille. Muuten Jealous Guy jäi yhtyeen diskografiaan kuriositeetiksi, josta yleensä vaietaan kohteliaasti. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

6. Los Lobos: La Bamba

Mitä: Meksikolaisamerikkalaiset juurimuusikot versioivat Richie Valensin postuumin mestariteoksen.

Miksi: Tilaustyönä. Yhtye levytti La Bamban ja muutamia muita Valensin kappaleita 17-vuotiaana kuolleen rockarin elokuvasta kertoneeseen elokuvaan, nimeltään tietysti La Bamba.

Millä seurauksilla: Elokuvasta tuli hitti ja Los Lobosin tunnari nousi listaykköseksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Vaikka La Bamba on versioitu kymmeniä kertoja, mikään ei pärjää Valensin alkuperäiselle. Ei Los Lobosin tulkinta silti huono ole, joskin akustisesta outrosta voi olla monta mieltä.

Entäpä sitten: Kappale teki Los Lobosista tunnetun. Listamenestys ei kuitenkaan ollut ykköstekijä yhtyeelle, joka seurasi suurinta hittiään espanjankielisellä levyllä uusia ja perinteisiä meksikolaisia kappaleita. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

7. Fugees: Killing Me Softly

Mitä: Rapsoul-kollektiivi tarttui Roberta Flackin helmeen.

Miksi: Olisi houkuttelevaa ajatella, että joka paikasta vaikutteita napannutta Wyclef Jeania olisi houkuttanut tekstin metaulottuvuus: toki toisen laulajan kuuntelusta kertova laulu on itsessään kuin tekstimuotoinen sample. Todellisuudessa yhtye olisi kuitenkin halunnut lainata kappaleesta vain melodian ja tehdä omat sanat otsakkeella Killing Them Softly. Kun tähän ei kuitenkaan suostuttu, joten yhtye päätti tehdä tavallisen coverin.

Millä seurauksilla: Killing Me Softlysta tuli listakakkonen ja Fugeesin uran suurin hitti. Itse asiassa levy-yhtiön täytyi ”tappaa” single lopettamalla sen valmistus, jotta markkinoille saatiin tilaa seuraavalle Ready or Not -lohkaisulle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Fugeesin versiossa ei ole Flackin herkkyyttä, mutta toisaalta sen äänimaailma, jossa samplataan ainakin A Tribe Called Questia, on kiinnostavampi. Sovitaan, että tasapeli.

Entäpä sitten: Fugeesin levy myi kuin häkä, mutta yhtye päätti pitää taukoa ennen jatkoa. Tauon päättymistä odotellaan edelleen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

8. Robbie Willliams: Freedom

Mitä: Syttyvä poptähti julistaa vapauttaan George Michaelin sanoin ja sävelin.

Miksi: Robbie Williams halusi juhlistaa eroaan Take Thatista tällä nopealla julkaisulla. Tahti oli niin ripeä, ettei kappaletta oltu vielä edes levytetty videota kuvattaessa, joten Williams aukoi suutaan George Michaelin originaalin tahtiin.

Millä seurauksilla: Williamsin versio nousi brittilistan kakkossijalle ja myi liki 300 000 kappaletta, mutta sen tärkein merkitys taisi silti olla vapauden julistamisessa.

Miten pärjää alkuperäiselle: No, ei Robbieta tästä muisteta.

Entäpä sitten: Alkuinnostuksen jälkeen Williams tuntui tulevan toisiin ajatuksiin. Kappale ei kelvannut debyyttilevylle Life Thru a Lens ja se käytännössä unohdettiin herran diskografiasta ennen sen laittamista kokoelmalle vuonna 2010, liki 15 vuotta julkaisunsa jälkeen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

9. HIM: Wicked Game

Mitä: Aloittevat rakkausmetallistit tulkitsevat Chris Isaakia.

Miksi: Wicked Game kuului HIMin uraan ensimmäisestä julkaisusta, vuoden 1996 EP:stä 666 Ways to Love: Prologuesta alkaen. Joku voi ajatella yhtyeen yksinkertaisesti pitäneen laulusta. Kyynisempi sanoisi, että yhtyeellä oli taitoa ja tyyliä, mutta hitti puuttui, joten se lainattiin.

Millä seurauksilla: HIMin kolmantena singlenä julkaistu Wicked Game ei noussut listoille mutta auttoi yhtyettä nousemaan Suomen tunnetuimmaksi metalliyhtyeeksi. Kappaleen teho selvästi ymmärrettiin: HIM levytti Wicked Gamen uudemman kerran lisäraidaksi Razorblade Romancen saksalaiselle ja brittiläisille versioille.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ville Valo ei yllä Chris Isaakin falsettiin eikä yhtyeen junttaava tulkinta saa otetta kappaleen nyansseista. Valo onkin muistellut yhtyeen opetelleen kappaleen huonolaatuiselta kasettikopiolta, mikä kuuluu mutkien vetämisenä suoriksi ja pieninä virheinä sanoituksessa.

Entäpä sitten: Yhtyeen noustua tunnetuksi se alkoi kirjoittaa omat hittinsä. Wicked Game päätyi vielä 1997–2004 hittikokoelmalle, mutta on kokolailla unohtunut osa yhtyeen perintöä. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

10. Limp Bizkit: Behind Blue Eyes

Mitä: Fred Durst nyyhkii itsesääliään The Whon tahtiin.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että vuoden 2003 Results May Vary -levylle saataisiin varmasti edes yksi kunnon listahitti, kuka tietää? Limp Bizkitin ensimmäiseltä täysin Fred Durst -johtoiselta, kovin sanoin kritisoidulta albumilta ei noussut suuriksi kansainvälisiksi hiteiksi muita biisejä.

Millä seurauksilla: Sinkku menestyi mukavasti ympäri maailmaa, myi kultaa Yhdysvalloissa ja platinaa Australiassa. Biisi päätyi myös mukaan kauhuraina Gothikaan, minkä seurauksena Fred Durst ohjasi biisille Gothika-henkisen musiikkivideon ja laittoi itsensä imuttelemaan elokuvan kaunotartähti Halle Berrya. Kätevää.

Miten pärjää alkuperäiselle: Se aito ja vaikuttava ”kukaan ei tiedä miltä suru näiden silmien takana tuntuu” -lataus, jonka Pete Townshend onnistui alkuperäiseen kappaleeseen kirjoittamaan ja Roger Daltrey tulkitsemaan, jäi Limp Bizkitin versiossa kolkoksi ja teennäiseksi. Videon paidaton Durst kielaroimassa Halle Berrya etäännytti tunnetta entisestään. C-osan speak & spell -syntetisaattorihöpinä oli mukavan omaperäinen lisä alkuperäiseen ja mahdollisesti koskettavinta, mitä biisillä oli tarjota.

Entäpä sitten: Bändi jatkoi uraansa tutun tyylinsä parissa. Ennen Results May Varya eronnut kitaristi ja bändin toinen primusmoottori Wes Borland palasi poppooseen vuoden 2005 The Unquestionable Truth (Part 1) -levylle. Levyn jälkeen bändi jäi tauolle ja Durst siirtyi työskentelemään indie-elokuvaohjaajana ja tuottajana. Vuonna 2011 Limp Bizkit teki paluun Gold Cobra -levyllä, joka ei kuitenkaan myynyt kultavuosien tapaan. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

11. Scissor Sisters: Comfortably Numb

Mitä: Disco otti saksiotteen Pink Floydista.

Miksi: Koska homodiskossa synkeinkin masennus ja vieraantuneisuus on muunneltavissa värikylläiseksi camp-juhlaksi alkuperäisen sanoman kuitenkaan kärsimättä.

Millä seurauksilla: Ennakkoluuloton ja räävitön ajatus tarttua Pink Floydin klassikkoon vei Scissor Sistersin kertaheitolla Brittien singlelistan kärkikymmenikköön.

Miten pärjää alkuperäiselle: Erinomaisesti. Scissor Sisters ei yritäkään toistaa alkuperäisversion vaanien keinuvaa dynamiikkaa, vaan ruuvaa kappaleen täysin uuteen uskoon. Puritaaneja vauhti voi hirvittää, mutta tavallaan maanisen diskokompin yhdistäminen kolkonkouraiseviin sanoihin suorastaan alleviivaa kappaleen sanomaa.

Entäpä sitten: Scissor Sisters olisi oletettavasti löytänyt tiensä ironiantajuisten ja elämänjanoisten hipsterihileiden sydämiin omallakin materiaalillaan. Comfortably Numb varmisti yhtyeelle kuitenkin maksimaalisen huomion ja myöhempää menestystä täydellisesti ruokkineen maineen. Tästä huomiosta ja maineesta yhtye on pitänyt enemmän tai vähemmän tiukasti kiinni jo neljän levyn ajan. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

12. Alien Ant Farm: Smooth Criminal

Mitä: Pomppumetalliyhtye ratsasti listakärkeen Michael Jacksonin hitillä.

Miksi: Virallisen selityksen mukaan muurahaisfarmarit soittivat kappaleen riffiä soundchekeissa, fanit kuulivat sen ja vaativat livevetoa, josta tuli suosittu. Epävirallisesti voisi epäillä, että yhtye halusi huomiota debyyttilevylleen Anthology.

Millä seurauksilla: Juuri niillä kuin sopi toivoa: kappaleesta tuli iso hitti ja toi yhtyeen kansanväliseen valokeilaan. Kappale päätyi myös American Pie 2 -elokuvaan säestämään kohtausta, jossa yksi päähenkilöistä liimaa kätensä nivusiinsa. Mikä olikin aika sopiva paikka tälle tuotokselle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ei pärjää. Tempon nopeutus vielä menisi, mutta laulutaidotonta mölisijää ei pitäisi päästää versiomaan Michael Jacksonin osuuksia. Oma lukunsa on kappaleen video, jossa yhtye kunnioittaa hittinsä tekijää matalamielisellä vittuilulla.

Entäpä sitten: Hämmentävää kyllä Alien Ant Farm ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi vaan porskuttaa edelleen, tosin pieneneville yleisöille. Nykyään yhtye soittaa Smooth Criminalia ”kunnianosoituksena” edesmenneelle Jacksonille. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

13. Kelly Osbourne: Papa Don’t Preach

Mitä: Music Televisionin reality-tytär yrittää olla Madonna.

Miksi: Miksipäs ei, maailmanmaine ja mammona Kelly Osbournella oli jo hallussa. The Osbournes –tv-sarja keräsi biisin julkaisun aikaan vuonna 2002 miljoonien katsojalukuja ympäri maailmaa, joten rämäpää tytär päätti debytoida laulajana, kun rauta kävi kuumana.

Millä seurauksilla: Biisi oli Kellyn ponnistuslauta lyhyehköksi jääneelle laulajanuralle. Sinkun jälkeen Kelly julkaisi kohtuullisesti myyneen debyyttinsa Shut Upin vuonna 2002 ja enemmän elektronisen new wave -popin suuntaan kumartelevan Sleeping in the Nothing -albumin vuonna 2005. Papa Don’t Preachin lisäksi Kellyn suurimpia hittejä oli Ozzy-isän kanssa vuonna 2003 levytetty uudelleenversionti tämän vanhasta Changes-kappaleesta.

Miten pärjää alkuperäiselle: Madonnan vuonna 1986 julkaisema Papa Don’t Preach sai aikoinaan sekä pop-kriitikot että fanit polvilleen ja nousi Billboard-listan ykköseksi. Vaikka kyseessä on ”vain” pop-kappale, Madonna onnistui tekemään biisin aiheesta yhteiskunnallisen – biisi herätti teiniraskaudesta kertovalla arkaluontoisella aiheellaan äänekkäät pro-life/pro-choice -keskustelut Yhdysvalloissa. Kellyn versio ei saanut aikaiseksi samanlaista haloota, vaikka omalle aikakaudelleen uskollinen pop-punk-cover onnistuikin myymään ihan mukavasti, ja oli toki oiva älä saarnaa -silmänisku isukille.

Entäpä sitten: Pitkällä tähtäimellä ei paljoakaan, lyhyellä tähtäimellä sai nuoren naisen kokeilemaan hetkellisesti laulajanuraa. Vuoden 2005 jälkeen Kelly ei ole musiikkibisneksessä pyörinyt eikä ole indikoinut musiikin pariin palaavansa. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

14. Denigrate: Mombasa

Mitä: Tuusulaisrokkarit kuokkivat Taiskan lomakohteessa.

Miksi: Niin, miksi tosiaan?

Millä seurauksilla: Menolippu Mombasaan -elokuvan tunnuslaulu lennätti tuntematonta tuusulalaista Denigratea Suomen tähtitaivaalla yhden syyskesän ajan. Sitten tuli talvi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Jos Taiskan kireänkuulaasti tulkitsema ”alkuperäiskäännös” jakaakin mielipiteitä, on se myös kiistatta kotimaisen iskelmän klassikko. Denigraten tulkinnassa soi puolestaan lähinnä kiusallinen ja halpa muistuma niistä vuosista, jolloin tuore myytti Suomesta metallimusiikin luvattuna maana tuotti pakahduttavan määrän yksitotisia, yksitoikkoisia ja yksinkertaisia junttariffejä.

Entäpä sitten: Menolippu Mombasaan tarkoitti Denigratelle meno-paluulippua maineeseen ja takaisin. Kun yhtye purkitti vuonna 2003 englanninkielisen debyyttipitkäsoittonsa, oli Mombasa muodostunut jo taakaksi. Levy myi kehnosti, ja Denigrate jäi ihmisten mieliin sillä ainoalla kappaleellaan, jolla ei todennäköisesti ollut yhtyeen jäsenille mitään merkitystä. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

15. The Ataris: Boys of Summer

Mitä: 2000-luvun poppunkkarit yrittävät ymmärtää Don Henleytä ja vanhempiensa sukupolvea.

Miksi: Hyvä kysymys. Ehkä bändin johtohahmo Kris Roe todella luuli babyboomernostalgian taipuvan punkiksi.

Millä seurauksilla: Boys of Summer oli ilmeisesti tarkoitettu albumiraidaksi, mutta siitä tehtiin yhtyeen harmiksi single radioasemien innostuttua. Coverista tuli yhtyeen ainoa tunnettu kappale.

Miten pärjää alkuperäiselle: Idean tasolla AOR-raidan muuttaminen punk-kaahailuksi on hauska, mutta toteutus on pidemmän päälle yhtä nokkela kuin deadhead-tarran korvaamine Black Flag -tarralla sanoituksessa.

Entä sitten: The Atarisista ei sittemmin ole paljon kuultu. Yhtye on yhä kasassa, mutta kuudennen levyn julkaisu on venynyt venymistään. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

The Lemonheads Tavastialla sunnuntaina 6.5.2012 ja Tampereen Klubilla maanantaina 7.5.2012. Showtime kello 21. Liput 26,50-28 €.

The Church on viihtynyt suurimman hittinsä varjossa yli 20 albumin ajan.

The Churchin kuudennelta albumilta Starfishiltä lohkaistulla Under the Milky Waylla on pari yhtymäkohtaa Echo & the Bunnymenin Killing Mooniin. Molemmat ovat tunnelmaltaan kelmeänkauniita 1980-luvun postpunk-helmiä, jotka nuorempi yleisö löysi ja otti omakseen Donnie Darko -leffan myötä. Under the Milky Way on soinut myös Miami Vicessa.

Laulu palveli myös vuonna 2006 Melbournen Kansainyhteisön kisojen avauskappaleena. Ei sillä, että kukaan kyseisiä mittelöitä näillä leveyksillä muistaisi, mutta The Churchin biisi sai tuolloin varsin unohtumattomat musiikilliset ja koreografiset koristeet ylleen. Melbournen yöstä tuli surrealistinen sekoitus balettitanssijoita, moottoripyöriä, jousia ja kellopelejä. Tärkeimmissä kohdissa soittoon yhtyi koko sinfoniaorkesteri ja kuoro.

Televisiokamerat välttelivät itse artisteja, keski-ikäisiä aussirokkareita, mutta Under the Milky Waylle annettu käsittely sinetöi kappaleen kuolemattomien joukkoon ainakin australialaisten keskuudessa.

He, kuten minäkin, rakastavat tätä laulua niin kovaa, että se on jättänyt varjoonsa The Churchin muun tuotannon, joka on jo kahdenkymmenen studioalbumin mittainen. Hetkellisesti vuonna 1988 kohti tähtiä ampaissut menestys taantui pian kaupallisesti marginaalisarjaan, myös Australiassa.

Sille, miksi juuri tästä laulusta on tullut synonyymi koko bändille, on kuitenkin syynsä.

Ensinnäkin biisi täyttää tärkeän klassikkokriteerin jo kättelyssä. Sen esittelee akustinen kitara, joka voisi mainiosti kannatella laulun harteillaan loppuun saakka. Ja hyvä popsävellyshän pärjää vähin eväin.

Under the Milky Way on kuitenkin notkea mestariteos – se viihtyy yksin sekä seurassa ja on aina yhtä upeaa kuultavaa, kajahtivatpa sen sävelet orkesterimontusta tai baarijakkaralta. Sitä ei ole sullottu liian täyteen. Tarkasti sovitettu, pikantti lisä ovat kliimaksikohdan ”säkkipillit”, jotka tosiasiassa ovat peräisin Peter Koppesin E-bow’lla käsittelemästä kitarasta.

Toisekseen biisin yöllinen tunnelma on lumoava. Ensimmäiset basistilaulaja Steve Kilbeyn lausumat sanat ovat juuri niitä avausrivejä, jotka päättäväisesti kapuavat korvasta sisään ja komentavat mielikuvituksen töihin.

“Sometimes when this places gets kind of empty
Sound of their breath fades with the light”

Laulun sanoihin on vangittu iso viipale aamukolmen aikaan keittiön ikkunasta siilautuvaa todellisuutta. Eikä fiilistelyä häiritse edes tekstin vähän arkinen syntykertomus. Under the Milky Wayn sinkkujulkaisun pressitiedotteessa näet kerrottiin, että tämä linnunrata viittaisi amsterdamilaiseen Melkweg-klubiin, jossa Steve Kilbey usein vieraili.

Niinkin tosin väitetään, ettei Kilbeyn ja tämän silloisen tyttöystävän, ruotsalaisen feministipunkkari Karin Janssonin, kynäilemä sanoitus olisi kuin substanssivapaata dadaa.

Mutta niinhän se menee. Teos vapautuu tekijänsä käsistä omaan elämäänsä ja solmii kuulijan kanssa yksityisen suhteen, joka ei ulkopuolisille kuulu. Itse teen treffit Under the Milky Wayn kanssa useimmiten auringon laskettua ja näen sanoja tapaillessa mielessäni filmaattisen hetken, jossa elämä on vajoamassa kaaokseen, eivätkä typerät ja hiljaiset tähdet osaa kuin tuijottaa äänettöminä.

Alla kolme keskenään erilaista sovitusta. Mikä on sinun suosikkisi?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sopusuhtainen?

Video ei ole enää saatavilla

(Videon lopussa esiintyvä ankka ei liity tapaukseen.)

BONUS!

23 vuotta klassikon syntymästä ehti kulua ja monenlaista lainaversiota putkahtaa, ennen kuin Rob Zombien pikkuveli meni ja toden teolla häpäisi Under the Milky Wayn, vain pönkittääkseen bändinsä laimeaa avaruusteemaa.

Video ei ole enää saatavilla

Chris Rea, raspiääninen vesseli Middlesbrough'sta.

Varoituksen sana: seuraa puolisentimentaalinen muistelu.

Elettiin joulunalusaikaa 1994. Olin tuolloin alle kymmenvuotias, enkä vielä tiennyt, että moni nuoruuteni kannalta tärkeä levy oli julkaistu menneen vuoden aikana. Portisheadin Dummy, Oasiksen Definitely Maybe, Weezerin debyytti… huh huh.

Popmusiikissa oli tapahtumassa paljon uutta ja jännittävää. Mutta joulumarkkinoilla elettiin tukevasti menneessä. Suomen virallisen albumilistan kärkisijaa hallitsi has-been- osastoon matkaava Bon Jovi kokoelmallaan Cross Road. Se löytyi aika monen joulukuusen juurelta, ja kaikkiaan levyä on myyty Suomessa 123 354 kappaletta.

Meillä oli toisin. Menin regressiivisyydessäni Bon Joviakin pitemmälle, sillä minulle kovin juttu juuri tuona jouluna oli Chris Rea. Suurhitti I Can Feel Your Heartbeat oli anastanut sydämeni. Varsinaista syytä en osaa vieläkään analysoida, mutta peli oli selvä ja vaadin saada lahjaksi Middlesbroug’n easy listening -kuninkaan tuoreen kokoelmalevyn. Tai itse asiassa kyseessä oli kasetti.

Nykyisin nauha on liki puhkisoitettu. Varaukseton junnudiggailu kuihtui välillä vakavamielisen teini-iän AOR-yökkäilyyn, mutta elpyi lopulta camp-vaiheen kautta vilpittömäksi arvostukseksi.

Epäilemättä Chris Rea edustaa monille pahimman luokan taantumusta, mutta minun mielestäni Rean tuotannolliset tähtihetket piirtävät karikatyyria muusikosta, jonka diskografia voisi olla avoimen kaupalliselle uralle lähteneen David Gilmourin tarina. Ja tämä siis positiivisessa mielessä.

Piru vie. Chris Rean raspiäänellä aromatisoituun pehmorokkiin inkarnoituu miehinen kasvukertomus, aina nuoruuden autotallirokkailuista siihen aikuisiän pukukoodi-konttoriin, jossa saa kuunnella hiljaisella Radio Novaa tai jotain muuta kivaa radiokanavaa.

On the Beach on biisi, jonka kohdalla tuo vanha joululahjakasettini suhisee ja mujeltaa erityisen kovaa. Se on Rean nappisuorituksia myös artistin itsensä mielestä, mistä kielivät lukuisat ja toinen toistaan tarpeettomammat uudelleentulkinnat.

Musiikillisesti On the Beach on huolella suunniteltu muovipakkaus, jonka sellofaaneihin on kätketty lattarivaikutetta (löytyneet kenties Yamahan ”latin”-nappulan alta), nerokkaan tarttuva kitaramelodia, ehkä vähän Police-henkeä ja lämpimän aallon lailla helliviä synakerroksia.

Teksti on peittelemättömän nostalginen paluu paikkaan, johon on tiivistynyt muistoja. Kukapa hieman varttuneempi ei voisi samaistua mielensisäiseen pakoretkeen vanhaan muistojen satamaan.

“Between the eyes of love I call your name
Behind the guarded walls I used to go”

Luvatta kiipeiltiin aitojen yli – sangen vesselimäistä touhua. Mutta mitä sinne rannalle on menty tekemään?

“Forever in my dreams my heart will be
Hanging on to this sweet memory
A day of strange desire
And a night that burned like fire”

No joo. Ehkä vähän privaattia, mutta menköön.

On the Beach on ehta popklassikko, mutta ei käy väheksymän myöskään sen ajatonta Trio Erectus -potentiaalia. Jos Viking Mariellan yleisöystävällisin duo panisi On the Beachin kutsuvan intron puksuttamaan, laulaisin minäkin mukana alkuriffin. Ja soittaisin ilmakitaraa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Vuonna 1991 Rea kirjoitti Auberge-albumilleen biisin nimeltä Looking for the Summer, jonka kesänkaipuinen tunnelma rakentaa selvän sisarussuhteen On the Beachiin. Tai kenties tässä kupattiin vanhaa hittiä, päättäkää itse.

Video ei ole enää saatavilla

Karvainen mörökölli ja koira.

Muistatko, missä olit ja mitä teit syyskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2008? En minäkään, mutta Bill Wells oli tuona päivänä Tokiossa ja teki tämän albumin.

Sessioista tulee pian kuluneeksi kolme ja puoli vuotta. Miksauskin näyttää valmistuneen keväällä 2009. On pelkkä arvoitus, miksi julkaisua vitkasteltiin näin kauan, muttei hyvä musiikki ole tietenkään vuosilukuun sidoksissa. Joten väliäkö tuolla.

Alkuun lienee paikallaan kertoa kenestä on kysymys. Bill Wells on viisikymppinen skotti, joka muistuttaa nykyisin valkoisessa parrassaan Robert Wyattia, ja onpa joku rinnastanut miehet toisiinsa muusikkoinakin. Glasgow’n kulttuurikenttään juurtunut Wells on palkittu jazzpianisti, mutta viettää kaksoiselämää multi-instrumentaalisena indieartistina, jonka hiljattaisiin työkumppaneihin lukeutuvat Isobel Campbell sekä Jens Lekman.

Vuonna 2011 Wells teki Aidan Moffattin kera levyllisen kaljassa maustunutta ikääntymismelankoliaa, jonka kannessa olisi voinut seistä mainiosti Arab Strapin (Moffattin edesmenneen yhtyeen) nimi.

Lemondalesta ovat kuitenkin indie ja Skotlanti kaukana. Albumi on Wellsin, 13-henkisen japanilaisrevyyn ja postrock-yleismies Jim O’Rourken aikaansaannos, jossa projektin isän mukaan oli alun perin tavoitteena japanilaisen saippuaoopperan tunnelma – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Käsikirjoitukseen mahtuu kuitenkin jazz-improvisaatiota, popia, aulamusiikkia ja avantgardea.

Kansilehteen kirjattujen japanilaisten henkilöllisyys ja saavutukset ovat minulle ja varmasti liki kaikille täysi arvoitus. Mainittakoon vaikka, että mukana häärii sähkötuuletinta (!) pääinstrumenttinaan käyttävä Tetsuya Umeda, jonka Wells tapasi sattumalta kasvisravintolassa.

Japanin kieli niin ikään on useimmille pelkkää orientaalia äännejonoa, mutta oudon alkuasetelman aikaansaama vierauden tunne ei ole mikään rasite: pikemmin se raivaa Lemondalen kuuntelulle ennakkokäsityksistä keventyneen lähtötilanteen.

Sellainen lienee vallinnut myös äänityksissä, jossa Wellsin kokoama porukka tapasi toisensa ensimmäistä kertaa. Levyn ensimmäinen puolisko koostuu säästeliäästi rytmitetystä maalailusta, jossa piano levittää laajan kankaan puhaltimien piirrettäväksi.

Useamman biisin kohdalla Wells on jättäytynyt statistin rooliin ja tyytynyt tarkkailemaan, millaiseksi kirjoittamansa materiaali on hioutunut japanilaiskumppaneiden käsissä. Levyn kääntöpuolella kuulostaa jo siltä kuin soittajat puhaltaisivat vähän rohkeammin, ikään kuin punainen lanka olisi löytynyt.

Hetkittäin saakin jo hämmästellä kuinka nopeasti kemiat näyttävät kohdanneen, eikä nyt ole kysymys pelkästä akateemisesta sovitusmatematiikasta. Invade the Pitch sallii saksofonin elää kertojan elementissä ja kulkea koukeroisen reitin, joka palaa klassisen viihdeteeman äärelle. Muut puhaltimet osaavat tulla vastaan juuri oikealla hetkellä.

Albumin kruununa säteilee intiimi jazzballadi Mizu tori. Nikaido Kazumi laulaa hyytävänkauniin sävelmän kuin olisi pakahtumaisillaan – hauraasti, mutta päättäväisesti edeten. Mutta mistä Kazumin tulkinnan suurenmoinen lataus kumpuaa? Onko se surua, kiihkoa, menetystä, itsesääliä vai onnea? Se jää mysteeriksi, kun sanojen välittämä informaatio rajoittuu niiden fonetiikkaan:

”Ano hinu hyytaoo
kyikä se tavinii
kalanada oo na gaderyy
atsui sjoo letsumoo ”

Niinpä. Kirjaimellisesti selittämättömään herkkyyteen täydellistyy Bill Wellsin oma pieni lost in translation – leikki.

Kaikkiaan Lemondale tarjoaa sirpaleisen sarjan välähdyksiä, jotka näyttävät pitkään irrationaalisilta ja umpimähkäisiltä, mutta hyvän episodielokuvan lailla albumi liimaa irrallisilta vaikuttavat välähdykset yhteen. Herkkyyttä häiritään hälyäänillä, jotka muistuttavat, ettei miljoonakaupungissa yksityisinkään hetki säästy kanssaeläjien meteliltä.

Levyn päättävä nimiraita on mukaelma Whiter Shade of Palesta, jossa naisvokalistit leikkivät lemondale-sanalla, heitellen sitä ilmaan yhä uudelleen kuin maailman jännittävintä lausahdusta. Biisi voisi olla tuon mainitun episodielokuvan hidastettu loppukliimaksi, jossa joukko toistensa kieltä ymmärtämättömiä miehiä ja naisia sekoilee suihkulähteessä ja ampuu taivaan tuuliin pullokaupalla maailman kalleinta samppanjaa. Ohikulkijoita hyppäisi koko ajan joukon jatkeeksi, eikä kukaan ymmärtäisi mistä oikeastaan on kysymys, mutta tilanne näyttää ja tuntuu niin järjettömän hauskalta, ettei sitä viitsi ohittaakaan.

80 Lemondale on seikkailu elämää pursuavassa metropolissa, jonka kanji-aakkosilla opastettu tunnekartta jättää tärkeimmät maastonkohdat avoimeksi tulkinnoille. Eräitä se turhauttaa, useampia varmasti viehättää.

Video ei ole enää saatavilla

Kantrijodlaajan vihoviimeinen äänitys Years Ago tallennettiin vain kaksi päivää ennen Rodgersin kuolemaa ja kuulosti tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Asetelma on puhutteleva, mutta ei ainutlaatuinen. Vaikean sairauden uuvuttamina levyttäneitä artisteja on piisannut viime vuosiin saakka.

Vanha kansanviisaus kehottaa puhumaan kuolleista vain hyvää tai ei mitään. Nyt saatetaan ottaa pieniä vapauksia kyseisestä säännöstä, sillä seuraavassa on viiden albumin mittainen katsaus siihen, millaisia tuotoksia on syntynyt kilpajuoksussa noutajaa vastaan. Winehouse, Buckleyt, Mark Sandman ja muut äkkikuolijat on tiputettu kyydistä. Tälle listalle päästäkseen artistin on pitänyt oikeasti olla henkitoreissaan studiossa.

#1 Queen: Innuendo + Eric Carr / Kiss: Revenge (1991)

Hiljattain muisteltiin Freddie Mercuryn kuolemaa. Keski-ikää kolkuttelevat Queen-fanit saattoivat säpsähtää tajutessaan, että Farrokh Bulsaran kuolemasta tuli todella kuluneeksi jo 20 vuotta. Kenties joku havahtui ajan katoavaisuuteen ja ymmärsi keskittyä kuoleman sijasta elämään.

Hedonististen vuosikymmenten joukkotilinteko, AIDS, koitui Mercuryn kohtaloksi. Sairaus oli vielä 1990-luvun alussa suuri tabu, ja Mercurykin kertoi siitä julkisesti vain päivää ennen kuolemaansa 24. marraskuuta 1991. Ilkeämieliset innuendot hiv-positiivisuudesta kiusasivat maestroa viimeisiin päiviin asti ja tabloidlehdet ajoivat laulajan asuntoonsa eristyksiin.

En ole koskaan päässyt Queenin kuorta syvemmälle albumien kautta, joten yhdeksän kuukautta ennen Mercuryn kuolemaa julkaistun Innuendon musiikillisen annin ruotiminen jääköön vihkiintyneemmille. Mercuryn kuihtuminen on silti erityisen riipivä tarina kelle tahansa, sillä langanlaihan luuviulun kontrasti maskuliinista elinvoimaa tihkuneeseen lavailmiöön oli järkyttävä.

Innuendon selvimpiin lähtöviesteihin kuuluu sen ylittämätön hitti Show Must Go On. Mutta josko maallikkokin uskaltaisi väittää, että poiminta synkeän mahtipontisen nimibiisin teksteistä summaa Mercuryn elämänfilosofian vielä raastavammin?

”You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be
Be free with your tempo, be free be free
Surrender your ego – be free, be free to yourself”

Video ei ole enää saatavilla

Samana päivänä Mercuryn kanssa ajasta iäisyyteen siirtyi Kissin rumpali Eric Carr, jonka leikkauksella poistettu sydänkasvain oli jättänyt fataalit jäljet 41-vuotiaan ruumiseen. Revenge-albumin tekovaiheessa kannuttajan kunto oli niin huono, että voimat riittivät vain taustalaluihin Eric Singerin korvatessa hänet patteriston takana. Carrin viimeinen palvelus firmalle nimeltä Kiss ovat taustavokaalit Argent-coverissa God Gave Rock’n’Roll to You II. Pompöösin tulkinnan videossa mäiskeestä sentään huolehtii Carr itse.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtye kunnioitti uskollisen työntekijänsä panosta myös päätösraidalla Carr Jam 1981, jossa Carrin ytimekäs rumpusoolo sai ympärilleen hänen laatimansa riffin. Tuon riffin varaan rakentui aikoinaan Frehley’s Cometin debyyttilevyn raita Breakout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joey Ramone: Don’t Worry About Me (2002)

Ramonesin viesti maailmalle vuonna 1976 oli yksinkertaisuudessaan lähes arrogantti: ”Toisin kun tähän asti on väitetty ja tästedes tullaan uskottelemaan, soittotaito tai viehättävä ulkonäkö eivät ole edellytyksiä vallankumouksellisen toimivalle musiikille”. Tämän oivalluksen symboli oli yhtyeen laulaja Jeffry Hyman alias Joey Ramone, tuo parimetrinen Frankenstein-jätkä.

Tultaessa uudelle vuosituhannelle hän oli nimenomaan symboli, ei enää merkittävä muusikko. Kuten eivät muutkaan Ramonet.

Vuonna 2001 Ramonella todettiin imusolmukesyöpä. Niinpä Joey kiirehti yhdessä Daniel Reyn ja kavereidensa (Misfitsien Jerry Only ja Dr. Chud, Marky Ramone, The Damnedin Captain Sensible ja niin poispäin) kasaamaan vielä yhden levyn.

Levyn otsake sanoo sen, mitä omaiset tahtovat kuulla ja mitä menetyksen jälkeen voi itselleen toistaa: älä huoli, sitä ei vainajakaan olisi toivonut. Levy on yhtä sympaattinen kuin esittäjänsä, mutta sen musiikilliset ansiot ovat erittäin keskinkertaiset. Dee Dee ja Johnny Ramonen kuolemat pian Joeyn jälkeen synkensivät 2000-luvun Ramones-kulttuuria entisestään.

Mikä ikävintä, levyltä ja Ramonen soolouralta muistetaan lähinnä väsähtänyt What a Wonderful World -cover, josta duunattiin Dreamers-leffasta tutun Michael Pittin tähdittämät ja Debbie Harryn ”ohjaamat” videojäähyväiset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena vielä sävelet, joita kuunnellen Joey Ramone poistui tästä maailmasta, kenties seuraavien sanojen myötä:

”In a little while
This hurt will hurt no more
I’ll be home, love!”

Video ei ole enää saatavilla

3. Warren Zevon: The Wind (2003)

Warren Zevon oli sarkastinen laulunkirjoittaja, jonka 1970-luvun albumien kansista katseli tietäväistä terävyyttä huokunut kiharapää. Hän oli kuin Elton Johnin, Bruce Springsteenin ja Harry Nilssonin riivattu risteytys, fiksu ja koketti. Hieman kuin jenkkien Juice, mutta pienemmällä renttuprosentilla.

Zevon oli lääkärikammoinen tupakkamies, mikä on arvatenkin huono yhdistelmä. Elokuussa 2002 tuli diagnoosi keuhkosyövästä, joka ei – yllättävää kyllä – ollutkaan röyhyttelyn vaan asbestin aikaansaamaa. Kuivasta huumoristaan tunnettu muusikko saattoi löytää ironiaa siitä, etteivät keuhkot luhistuneet tietoisen tupakointivalinnan, vaan alkuperältään tuntemattomaksi jääneen asbestialtistuman tuloksena.

Lääkäri antoi Zevonille kolmisen kuukautta elinaikaa. Hän kieltäytyi syöpähoidoista arvellen niiden romuttavan nautinnon viimeisistä päivistä, jotka Zevon päätti käyttää levyttääkseen jäähyväisalbumin The Wind (2003). Levyn sessioista tuli hitonmoiset jenkkirockin all stars -karkelot: vierailemassa kävivät Jackson Browne, Tom Petty, Ry Cooder, Don Henley, Bruce Springsteen, Emmylou Harris ja monet muut.

The Windin kannesta katsoo eri mies kuin takavuosina. Pirullisen ovela tapitus on huuhtoutunut ilmeeseen, joka voi olla yhtä hyvin väsynyt tai seesteisen levollinen. Kansien sisältä löytyy muutoin tuttua huttua, mutta viimeisellä albumillaan Zevon teki Ramonet ja horjahti kornien lainabiisien sudenkuoppaan puhkikuluneella Knockin’ on Heavens Doorilla. Muu tuotantotiimi piti ajatusta huonona, mutta ehkä biisivalinta oli päätösluku zevonmaiselle huumorille.

Zevon esiintyi lukuisat kerrat David Lettermanin talk show’ssa, ja siellä hän teki elämänsä viimeisen keikankin lokakuussa 2002. Lähetyksen ainoana kunniavieraana esiintynyt Zevon soitti lähetyksen kruunuksi kuuluisan laulunsa norjalaisesta palkkasoturista, ja kun biisi päättyi, saattoi liikutuksen merkit lukea Lettermanin kasvoilta. Zevonin visiitit Lettermanin ohjelmassa taisivat perustua levymyynnin maksimointia enemmän ihan oikeaan kaveruuteen.

Lääkäriarvion mukaan Zevonin olisi pitänyt kuukahtaa jo kuukauden kuluttua tästä tv-esiintymisestä, vaan mitä vielä. Elämää riitti vielä lähes vuoden päivät, ja sinä aikana Zevon ehti vielä näkemään lapsenlapsensa syntymän – sekä The Windin julkaisun. Enjoy every sandwich.

Video ei ole enää saatavilla

4. Johnny Cash: American V – A Hundred Highways (2006)

Kultasormi Rick Rubinin kuuluisin kasvonkohotus on Johnny Cashin vuonna 1994 startannut American-levysarja, jolla taiteelliseen ja kaupalliseen aallonpohjaan tipahtanut Johnny Cash viimeistään tavoitti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden syvimmätkin sopukat. Nirso ja särökitaroilla pilattu nuoriso houkuteltiin kuulolle tulkitsemalla Soundgardenia ja Nine Inch Nailsia, ja viimeisetkin räkänokat noukittiin tummanpuhuvan kantrisankarin matkaan Beavis & Butthead -vierailulla.

Iso siivu Cashin järkyttävän pitkästä levytyshistoriasta on keskinkertaista rämpyttelyä tai virrenveisuuta, mutta ikoninnälkäiselle sukupolvelle oli vihdoin tarjota jotain muuta: dramaattisista mustavalkokuvista tuttu tiukan linjan mies, jonka nelikirjaiminen sukunimi tarjosi reilun ja suvaitsevan version amerikkalaispatriotismista.

Mutta Cashilla oli pitkä menneisyytensä, ja sen alkoi huomata kehonsakin: keskushermosto rapistui 2000-luvulla kiihtyvää tahtia ja puhekyky alkoi kärsiä. Apokalyptinen neljäs American-levy The Man Comes Around (2002) on vielä väkevä monumentti ikääntyneestä Cashista, mutta senkin teon jälkeen Rubin ja Cash jatkoivat nauhoituksia metsämökissä keskellä Tennesseetä.

Jäätyään leskeksi vuoden 2003 toukokuussa Cash alkoi väsyä. Sessiomuusikot olivat puhelinsoiton päässä valmiina palaamaan äänityksiin aina, kun Cashin vointi sen salli. Paikoin mies mustissa sai suorastaan puristaa sanat suustaan eikä hänen äänellään ollut enää tekemistä sen väkevän baritonin kanssa, joka aikanaan pani Glenn Danzigin ja Mike Nessin jäykäksi kunnioituksesta. Tunnelma äänityksissä oli kuitenkin lämmin ja harras – harvemmin tuottaja nauttii ehtoollista artistin kanssa.

Cash kuoli syyskuussa 2003 samana päivänä kuin American-sarjaa summannut Unearthed-boksi oli saatu viimeisteltyä. Viikatemiehen varjostamien studioaikojen tuloksena syntynyt American V: A Hundred Highways julkaistiin vasta ruumiinvalvojaisten mentyä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä jenkkisarjan kuudes kiekko, joka oli niin ikään viimeisten äänitysten satoa, mutta American V jäi elämään Cashin viimeisten kuukausien dokumenttina.

Se on itse asiassa tämän viisikon ainoa lätty, jolla fyysinen rapistuminen ja kuoleman läheisyys ovat kouriintuntuvasti läsnä, kuten tässä Gordon Lightfoot -versioinnissa. Sovitus etenee kuitenkin lempeästi ja antaa Cashin ottaa oman aikansa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Topi Sorsakoski: Tummansininen Sävel (2011)

Kesällä 2011 aloiteltiin Flow-lauantaita, kun saapui murheellinen uutinen. Pekka Tammilehdon oli nujertanut keuhkosyöpä.

Iskelmälegendan sauhuttelun huomioon ottaen sairaus oli ajan kysymys, mutta menetys kouraisi perinteisen iskelmäyleisön ulkopuolellakin, myös Suvilahdessa.

Sorsakoski vakuutti taistelevansa syöpää vastaan viimeiseen asti. Siitä huolimatta, että jokainen lukemattomista savukkeista oli syventänyt kohtalokkaan taudin sillanpääasemia hengityselimissä. Röökaamisen lopetus oli työn alla, mutta kuten 58-vuotiaana kuollut Sorsakoski viimeisellä levyllään laulaa, tuli pelattua viimeiseen korttiin.

Sorsakoski tiesi, että kamppailu on hävitty, mutta ei antanut tiedolle valtaa. Reaalisen maailman tosiasioiden ei sopinut murentaa pohjaa taiteilijan luomistyöltä.

Cashin ja Sorsakosken viimeisiä studioalbumeita yhdistää metodi ”äänitetään kun jaksetaan”. Studioon mentiin aina, kun vointi sen salli, ja kotiverannalta siintävä Ähtärinjärvi antoi sisua laulaa, vaikka syöpähoidoista aiheutuneet haavaumat suussa tekivät kipeää. Tummansininen sävel ei ole mitään tangomasokismia tai korutonta piehtarointia suomalaismasennuksessa, vaan ytimekäs kokonaisuus rikkaasti sovitettua popiskelmää. Moody Bluesin Candle of Life on törkeän hyvä covervalinta.

Levyn ainoana kysymysmerkkinä on Lou Reedin Perfect Dayn versioinnin tarpeellisuus, tai ainakin sen hämmentävän kulmikkaasti suomennetut sanoitukset, joissa tissutellaan ensin sangriaa puistossa ja sen jälkeen mennään ruokkimaan apinaa. Siinäpä kiintoisa mielikuva suomalaisen laatuajasta. Esa Pulliaisen upea Weeping Willows -fiilistely levyn lopussa kuitenkin hyvittää kielikukkaset ja tahtoo pusertaa suolavedet raavaammankin silmiin.

Johnny Cash tuijottaa American V –levyn kannessa tuolistaan vakavana, alaviistoon kohti tyhjyyttä, ehkä jonkun mielestä murtunut ilme naamallaan. Tummansinisen Sävelen kannessa on puolestaan tyylikäs harmaasävyinen sivukuva hattua päähänsä asettelevasta laulajasta. Vai ottaako hän kuuluisaa lieripäähinettään pois? Onko Sorsakoski lähdössä jonnekin vai asettamassa hattua naulaan työpäivän päätteeksi?

Video ei ole enää saatavilla

The Minutemen pohtii asettaako biisiensä sisällöille tyylipoliittisia rajoja vai ei.

Juu, tämä on se Jackass-tunnari. Ja ei, tämä ei ole King of the Hill -sarjan avausralli. Tosin löytyypä Minutemeniltä myös kyseisen piirretyn nimellä ristitty biisi, mutta ei siitä sen enempää.

Corona oli ennen popularisointiaan ”vain” yksi Minutemenin kolmannen albumin Double Nickels on the Dimen hulppeasta 43 biisistä. Tupla-albumin rakenteessa ja anarkistisessa johtoajatuksessa on jotain kiehtovaa: vain 11 biisiä kestää yli kaksi minuuttia, eikä niiden sisällölle ole asetettu tyylipoliittisia rajoja.

”Rajojen rikkominen” on rockmusiikista puhuttaessa inflaation kärsinyt klisee, mutta hardcoren kanssa Minutemenillä ei ollut oikeastaan paljoakaan tekemistä, vaikka bändä kyseiseen karsinaan onkin laiskasti lokeroitu. ”Our band is scientist rock”, lauloi kitaristilaulaja Dennes ”D” Boon, joka soitteli välillä tietoisen kämäisesti, asettamatta visionsa ja lopputuotteen välille efektipedaalien kaltaisia turhuuksia.

Tarpeen vaatiessa Boon kuitenkin tunnusti olevansa omintakeinen kepittäjä, joka tiesi yhtä jos toista niin jatsin kuin punkin soittamisesta. Äkkiväärän punkpoljennon ja kaikenlaisen funkaavan häröilyn ristivedossa kaahanneen Minutemenin yhteensoittotarkkuus hakee vertaistaan.

Minutemen operoi paskanjauhannasta vapaalla vyöhykkeellä. Sen ilmaisu oli kuivakka, mutta Corona on iloinen poikkeus, joka hyllyy ja pomppii pulskasti kuin kellarin rappusia vierivä punaniska. Tarina kertoo, että innoitus lauluun tuli Minutemenin retkeltä Meksikoon vuonna 1982. Kolmikko oli sammunut rannalle ja palanut auringon paahteessa, ja tultuaan tajuihinsa amerikkalaiset olivat kohdanneet pulloja keräävän meksikottaren.

”I only had a Corona
Five cent deposit”

Krapula, kärähtänyt nahka, säälintunne ja moraalinen ahdistus. Meksikosta on tullut näivettynyt joutomaa ja täällä me vain sikailemme, on D.Boon luultavasti aprikoinut. Täällä, mistä puoli-ilmainen työvoimamme on peräisin.

Popklassikot-juttusarjan aiempina vuosina on esitelty muun muassa Gang of Fourin ja muiden postpunk-bändien klassikkotuotoksia. D.Boon, nykyään Iggy and the Stoogesin basistina duunarin pieteetillä työskentelevä Mike Watt sekä rumpali George Hurley demonstroivat, miltä kuulosti, kun englantilaisvalmisteinen jälkipunk panostettiin fiksulla jenkkisarkasmilla.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Joulukuussa 1985 D. Boon lensi ulos liikkuvasta pakettiautosta ja liittyi 27-kerhoon. Siinä missä Black Flag -mies Greg Ginn jouti kernaasti kitaran varresta levybisnekseen, olisi Minutemenillä riittänyt vielä varmasti annettavaa. Sitä jossitellessa: sihauta korkki auki ja leikkaa viipale limettiä kyytipojaksi – ei Corona muuten miltään maistu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Coronaa coveroi Calexico, tuo amerikkalaisten rajaseutujen eeppisten tunteiden suurvisiiri. Ruisrockissakin kuultu mariachi-tulkinta oikein alleviivaa meksikolaisassosiaatioita.

Video ei ole enää saatavilla

Liquid Liquid, optimaalisen minimalismin mestarit.

Liquid Liquid oli New Yorkin taideskenestä siinnyt yhtye, joka ponnisteli kohti visioitaan omin lihaksin. Musiikillinen koulutus ei formalisoinut pilalle bändin ideoita, joihin kuului funkin, dubin ja diskon fuusiointi punkmaisella intensiteetillä.

Biisien kesto asettui useimmiten kompaktisti parin, kolmen minuutin haarukkaan, ja bändin live-esiintymiset olivat hikisiä rypistyksiä, joissa esiintyjä ja yleisö saattoivat sekoittua iloisesti toisiinsa. Muotovapaa ilmaisu ei hirttäytynyt pakollisiin kertosäkeisiin tai muihin konventioihin.

Jopa Thurston Moore intoutui Liquid Liquidin anarkistisuudesta siinä määrin, että tarjoutui aikanaan yhtyeen kitaristiksi. Kuusikielistä bändi ei kaivannut, mutta erottuvan soundin takeeksi joukkoon rekrytoitiin marimbaa soittanut Dennis Young.

Liquid Liquid opetteli itse, kuinka väki pannaan tanssimaan taiteellisesti kunnianhimoisella musiikilla. Pala tätä oppimisprosessia on raportoitu kappaleeseen Optimo. Se alkaa aggressiivisesti kalkattavalla lehmänkellolla, joka voisi johtaa kankkusen tummentamana maanantaiaamuna paloittelusurmaan. Mutta herättely on tarpeen, sillä kohta on tapahtuva jotain upeaa. Beat-runoudesta intoutunut vokalisti Salvatore Principato hokee omatekoista luuppiaan rapin, puheen ja laulun välimaastossa:

”Took a wrong turn but I can’t breathe
took a wrong turn but I can’t breathe
Gotta bring it back, bring it back, bring it back
Tick-a-ling, tick-a-ling, tick-a-ling”

Perkussiot saavat kyytiä arkaaisella vimmalla, mutta silti Optimo kuulostaa tänäkin päivänä modernilta – jopa futuristiselta. Se on kylmäntarkkaan rytmiin kiteytynyt pala yöelämään liittyvää jännitystä. Richard McGuiren bassofillit ajoittuvat juuri oikeisiin saumakohtiin.

Kaksi kiivasta minuuttia ja 41 sekuntia myöhemmin kaikki on jo ohi.

Optimo on nerokas biisi, mutta ei Liquid Liquidin parhaiten tunnettu lattiantäyttäjä. Huomattavasti helpommin tunnistetaan Optimo-ep:llä niin ikään julkaistun Cavernin seksikäs bassoriffi, jonka Grandmaster Flashista tuttu Melle Mel sämpläsi rapklassikkoon White Lines (Don’t Do It). Ryöstöreissulla räppäreiden matkaan tarttui myös hokema ”slip in and out of phenomenon”, jonka myös muuan LL Cool J muotoili omakseen.

On ironista, että Liquid Liquidin alkuperäisurallaan julkaisemat levyt olivat kuin sämpleistä kukkuralleen kasattuja hopeatarjottimia, mutta niiden jalostettavuus koitui lopulta bändin kohtaloksi. Melle Melin luvaton lainaus johti oikeusjuttuun, joka ratkaistiin alkuperäistekijöiden hyväksi, mutta taloudellisesti raskas prosessi uuvutti sekä Sugar Hill Recordsin että Liquid Liquidin oman levy-yhtiön: vararikkoisella Sugar Hillillä ei riittänyt enää maksaa korvauksia jutun voittajille.

Kipinä musiikintekoon sammui juridisten sotkujen keskellä ja Liquid Liquidin aktiivinen olemassaolo jäi harmittavan lyhyeksi.

Mutta jätetään vastoinkäymisissä piehtarointi sikseen ja avataan vielä Optimon mystiikkaa. Biisi on puhtaimmillaan ihanaa sähkönsinistä neutraliteettia, käytännössä melodiavapaata ja siksi tulkinnoille avointa. Sen voi vastaanottaa missä tahansa mielentilassa ilman, että musiikki itse sanelisi herättämänsä reaktiot.

Optimossa asuu mieletön rytmi – siitä voi olla yhtä mieltä – mutta sen voi kokea yhtä hyvin räjähdysalttiina ryöppynä, yhtä lailla vaanivana kuin piristävänä, mutta mikä parasta, ilman päälleliimattua bilefiilistä. Ja käsi ylös se valehtelija, jonka päähän se lehmänkello ei mukamas jäänyt soimaan?

http://vimeo.com/1839940

Epilogi!

Grand Royal ja Mo’ Wax julkaisivat Liquid Liquidin levytykset uudelleenvuonna 1997. Samana vuonna starttasi Glasgow’n Sub Clubilla maineikas Optimon mukaan kastettu klubi. Sillä esiintyi lukuisia 2000-luvun kuumia indienimiä, joista niin The Rapture kuin Hot Chip suitsuttivat kunnioitustaan Liquid Liquidin pioneerityölle. Yhtye innostuikin aktivoitumaan uudelleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin – ja meininki vuoden 2010 Primaverassa oli videon perusteella hitonmoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Violent Femmes, purskahtamaisillaan myötähäpeästä.

Millaista on nuoren miehen elämä parikymppisenä? Biologian oppikirja opettaa, että siinä vaiheessa puberteettiset riitit ovat takana. Virallista kasvatusta täydentävät isojen poikien tarinat edessä aukeavasta tulevaisuudesta, joka säkenöi pullollaan naaraita, viinaa ja jännitystä. Siitä elämästä kertovia rokkibiisejä piisaa kyllä.

Mikäli kuitenkin kuittaa teinivuosiltaan luuserituomion tai päätyy poikkeavien karsinaan, joutuu parikymppisenä ottamaan kerralla vastaan sekä aikuisiän haasteet että puberteetilta muistoksi jääneen hämmennyksen, vieläpä ilman murrosikäisen koheltajan anteeksiantavaa suojakerrosta. Tilanteesta päässee jyvälle ilman omakohtaisia kokemuksiakin vaikkapa lukemalla Radiopuhelimet-kitaristi Jarno Mällisen tuoreen Kieroonkasvukertomuksen.

Kyseinen teos voisi olla prologi Gordon Ganon elämälle sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Vuonna 1982 Gano oli 19-vuotias kaveri Milwaukeesta, jonka bändi Violent Femmes korkkasi diskografiansa maineikkaalla Slash-lafkalla. Jo debyyttisinkku Blister in the Sun teki selväksi, että Gano lukeutui juuri niihin nuorukaisiin, jotka olivat jääneet ulkokohtaiseen sukseehen perustuvasta jenkkiarjesta ulkopuolisiksi, mutta kääntäneet osansa voimavaraksi.

Kappale alkaa, kun Gano näppäilee akustisesta kitarastaan banjomaisen, pölhön mutta takuulla tarttuvan riffin ja alkaa laulaa määkien:

”When I’m out walking
I strut my stuff
And I’m so strung out
I’m high as a kite I just might
Stop to check you out”

Lopullista sointiaan vielä hakeva lauluääni on vakuuttavasti epävarma. Sen käyttäjä tietää herkullisen hyvin, miltä hermostunut ihminen kuulostaa. Vai hyräileekö hän rauhoitellakseen itseään?

”Body and beats
I stain my sheets
I don’t even know why”

Kertoja saapasteli näemmä petikamarin puolelle, mutta kuinka hän ehti jo lakanansa tuhrimaan? Syytä ei tiedä kertoja itsekään, mutta sydän ainakin hakkaa lujaa. Eittämättä tilanne, jonka kävisi mieluiten läpi ihan yksin, mutta ei: asetelmaan tupsahtaa jostain vielä tyttöystävä.

”My girlfriend
She’s at the end
She is starting to cry”

Pulssi koholla, sängyssä sotku ja itkevä tyttö? Voilà, tragikoominen myötähäpeä on tullut lihaksi.

On hieman hämärää, mitä on tapahtunut ja miten tähän on tultu. Kertooko laulu – ensimmäisen säkeistön vihjauksien perusteella – traumaattisesta huumekokeilusta, vai onko se jonkinlainen masturbaatioraportti? Vai molempia? Oli miten oli, kertojan tulisi jollain tavalla päästä purkamaan sisällä kytevä tunnemössö, olisi pakko puhjeta, go off. Ja millaisella kielikuvalla Gano sen ilmaiseekaan kertosäkeessä: tahdon räiskähtää rikki kuin auringonpaisteen poksauttama rakkula.

Olkoon kuorrutus Violent Femmesin nerojulistukselle se, miten makealta akustinen kitara tällä biisillä kuulostaa. Jos suinkin malttaa elää ilman akrobaattisia tilusooloja, miksei soittaisi instrumenttia, joka antaa paitsi rytmiä, myös pienet tarkkuusvirheet anteeksi? Eläköön riparipunk!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vanhempina ja pulleampina Femmes teki klassikostaan uusintaotoksen, jonka videossa on vähän hämmentävä juoni.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Nouvelle Vaguen versiossa vanhat ja pulleat miehet vaihtuvat viehkeään ranskalaisneitoon, joka huokailee siansaksaa. Tätä voi jo kutsua kontrastiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Chad diggaa biisiensä rakenteet vesittävistä joutavista välipuksutuksista.

Kellaristudiossa oli kaikki paremmin.

Vuonna 2004 Chad VanGaalenin pöytälaatikko alkoi pursua yli äyräidensä. Animaattorina ja sarjakuvataiteilijana kunnostautunut kanukki oli tehtaillut älyttömän määrän makuuhuonenauhoja, kun Sub Pop suostui sipaisemaan kerman niiden päältä. Syntyi kiehtova albumi nimeltä Infiniheart.

Levy oli ymmärrettävästi epätasainen, ja sen hontelot jalat kantoivat työn ja tuskin maaliin saakka. Mutta hiomattomuudessaankin se oli tunnelmallinen albumi, jota leimasivat raskaat teemat, joiden alle VanGaalenin harsoinen tenori tahtoi alati uupua.

Albumille tallentunut kokeilunhalu kurottui sillaksi alternativen ja americanan välille, ja tuntuikin siltä kuin VanGaalen oli iskenyt kotikutoiset säkättimensä suureen voimalinjaan ja saanut sähkönkäryiset terveiset jostain Teksasin preerialta saakka.

Kakkoslevy Skelliconnection syvensi niitä uria, joita pitkin Infiniheartin askel kulki vakaimmin. VanGaalen petrasi herkempien biisien parissa ja sai uutta särmää voimapop-vaikutteisiin kipaleisiinsa. Lopputuloksena oli tutun repaleinen, mutta yhä mielenkiintoinen kudelma poikkeuksellista indiemusiikkia. Vuoden 2008 Soft Airplane kuulosti vielä inspiroituneelta, mutta sitä seurannut elektroterapia-levy nimellä Black Mold oli huolestuttavan joutavaa pelleilyä.

Valitettavasti se ei ollut yksittäinen notkahdus. Diaper Island ei ole lähellekään yhtä kutsuva kuin erakkomaiseksi luonnehditun VanGaalenin varhaisemmat tekeleet. Taiteilija on hyödyntänyt tähänastisen marginaalimenestyksensä hedelmät luonteelleen sopivalla tavalla, rakentamalla itselleen vanhaa kellaristudiota prameammat äänitystilat, jossa uutukainen on äänitetty. Käytännössä VanGaalen soittaa itse kaikki levyn instrumentit.

Diaper Island tarjoaa osviittaa siitä, kuinka itsenäisyys voi luutua umpimielisyydeksi. Tämä kellarimyyrä olisi pitänyt viedä kotistudiostaan ihmisten ilmoille ottamaan lomaa omista visioistaan, tai pikemmin visiottomuudestaan.

Albumin alkupuoliskolla VanGaalen lanseeraa uudeksi tunnusmerkikseen kolhot ja kohtalokkaat kitarat. Liekö VanGaalen tullut jurrissa kotiin Sonic Youthin keikalta ja purkittanut oitis muutaman pastissin, mutta jylisevän kitarakaiun alkuperä on niin ilmeinen, että vähemmänkin kouliintunut vastaanottaja osaa sen jäljittää.

Avausraita Do Not Fearin loppuun olisi voinut reiluuden nimissä laulaa vaikkapa ”expressway to your skull”. Ongelma piilee siinä, ettei VanGaalen ole vokalistina kaksinen tai karismaattinen ja hautautuukin auttamatta kitaroidensa alle.

Diaper Islandin toistuva kuuntelu vahvistaa koko ajan epäilyä siitä, että pakettiin on nakattu raakile toisensa perään vailla mitään keskinäistä johdonmukaisuutta. VanGaalen on kehno tekemään väliosia tai muita punktuaatiopisteitä, mutta viljelee niitä itsepintaisesti, tuloksena jatkumo kiusallisia hetkiä ja vettyneiden biisirunkojen tuottamia pettymyksiä.

Hyvä esimerkki on Wandering Spirit, raskaanaskeettinen balladi, jonka keskelle on valittu jostain kovalevyn pimennoista sattumanvarainen puhallinharjoitelma. Kappaleen päättävä muutaman sekunnin Casio-puksutus on vielä rätti kasvoille jokaiselle, joka erehtyi luulemaan biisiä syventymisen arvoiseksi. Päätösbiisi Shave My Pussy on nimensä veroinen kainalopieru.

Piristävä tähtihetki on julmien psykedeliahuurujen keskellä romuluisesti riffittelevä Blonde Hash, johon on päättäväisesti raivattu riittävä syvyys ja tilavaikutelma, jota uusi kitaravetoinen instrumentaatio olisi kaivannut muuallakin. Ja löytyyhän levyltä useampikin hyvä hetki.

Hawkwindahtavalla sujelluksella kiitoon pyrkivä Replace Me ja punkblues Freedom for a Policeman edustavat energisempää tarjontaa, kun taas biisikaksikko Heavy Stones ja Sara taipuu leikkisyyteen huuliharppuineen ja vihellysmelodioineen. Niissä VanGaalen ei myöskään piilottele lauluaan jylyn taakse tai säröisen utuverhon suojiin.

Muutama valonpilkahdus ei riitä valaisemaan levyn pointtia. Olisiko VanGaalen sittenkin sydämessään kuva- tai mediataiteilija, joka ei vain tajua, ettei kuulija näe silmissään samaa audiovisuaalista kokonaiselämystä, jonka ympärille artisti itse rakentaa musiikkinsa?

65 Diaper Island on viehättävällä tavalla neitseellinen, ulkopuolisten interventioilta säästynyt ja siksi vetovoimainen hengentuote, josta kuitenkin paljastuu tuskastuttavan yksikerroksinen kokonaisuus. Yksi neljännes neroutta, toinen potentiaalia, kolmannes täytemateriaalia ja neljännes täyttä kuraa.

Video ei ole enää saatavilla

AC/DC: maltainen vaahto pärskyy ja ollaan kaulakkain.

Bon Scottin kuoleman jälkeen liikkui huhuja laulajan jäämistöstä vohkituista biisivihoista, mutta olivatpa You Shook Me All Night Longin riffit peräisin haudan takaa tai eivät, lienee Scott tanssinut niiden tahtiin tyytyväisenä tuonpuoleisessa.

1980-luku oli täynnä tuoretta säihkettä. Punk jatkoi jalostumistaan, synapop oli nupullaan ja tukkametalli teki tuloaan. Uutuustyylien kirjavan sekamelskan keskellä riitti kuitenkin elintilaa rockille. Lisäksi varhainen heavy metal ja hardrock voivat koko ajan pulskemmin.

Yksi kovan rockin nousujohteen oireista oli AC/DC:n vuoden 1979 albumi Highway to Hell, joka oli pedannut bändille suursukseeta myös jenkeissä. Oli selviö, että vuoden 1980 tul olla AC/DC:lle täysosuman paikka. Oli tyrkättävä T.N.T:tä muurin kupeeseen ja tehtävä se Jailbreak.

Mutta tulikin ehkä kovin kuviteltavissa oleva takaisku. Bändin keulilla kiekunut roisi skotti Bon Scott tukehtui oksennukseensa Renault vitosen takapenkillä.

Hetken lamaannuksen jälkeen AC/DC päätti kunnioittaa kaatuneen toverinsa muistoa duunarirockin pääluottamusmiehelle sopivalla tavalla: jatkamalla työntekoa. Kuinka ollakaan, alta aikayksikön bändillä oli keulassaan uusi vokalisti Brian Johnson, jonka ääni oli vähintään yhtä käsittämätön ja törkeä kuin Bon Scottin käninä.

Aussit pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Bahamalle levytyssessioihin popimman kaman parissa kunnostautuneen Robert John ”Mutt” Langen johdolla. Runsaan kuukauden urakasta sikisi tylyn yksinkertaisella otsakkeella varustettu paluualbumi Back in Black. Se oli kromisempi kuin bändin aiempi ruosteenkarhea tuotanto, mikä ei kuitenkaan yleisöä haitannut. Back in Black on tätä nykyä maailman toiseksi myydyin pitkäsoitto heti Michael Jacksonin Thrillerin jälkeen, ja koko komeus oli kauppojen hyllyissä vain viisi kuukautta Bon Scottin kuoleman jälkeen.

Liekö draama vasta myöhempien vuosikymmenien tuote, mutta on varmaa, ettei AC/DC jäänyt piehtaroimaan menetyksessään, ja siitä parhaan todisteen saa asettamalla neulan Back in Blackin pikimustalle uralle.

Synkän Hells Bellsin jälkeen levy pursuu eteenpäin vievää energiaa ja iloa. Ei mitään hirnumista, vaan raakaa ja hikistä iloa, joka on koko albumin voiteluaine. Sitä hyvää fiilistä on täynnä myös jenkkilistoille tunkeutunut anthemi You Shook Me All Night Long.

Biisin osat ovat rautaista tekoa, mutta AC/DC:n magia perustuu taitoon sovittaa raskaat komponentit niin väljästi, ettei kone ala yskiä vaikka sen niveliin tiivistyisi hikeä, olutta ja vähän vertakin.

Kappaleen korkkaa yksinäisen Gibsonin parkaisu, joka antaa myöhemmin lunastuvan lupauksen boogieta. Sen taakse astuu Phil Ruddin uppiniskaisen mielikuvitukseton rumputamppaus, jonka tahdissa kelpaa Angus Youngin taapertaa varsilenkkareissaan pitkin stadionin lauteita ja siltoja.

Niksi on siinä, että ääniala ei ole täyteen ammuttu: vanhemman Youngin komppikitara ja basisti Cliff Williams yhtyvät kumppaneihinsa vasta kertosäkeessä. Ei tarvitse keskittyä liian moneen asiaan yhtäaikaisesti.

Tekstin sisältöhän on… no, pelkkää panoläppää, suoraan Led Zeppelistä alenevassa polvessa. Mutta rasvaisetkin jutut AC/DC osasi käsitellä coolimmin kuin esimerkiksi maanmiehensä Rose Tattoossa, jonka musiikissa kukoisti silkka vankilakundin matalaotsaisuus. Ja siitä hyvästä fiiliksestä vielä: kuunnellaanpa ensimmäisen säkeistön kohta, jossa Johnson tilittää ”she was the best damn woman I had ever seen”. Koko tunnustus tulee yhdellä keuhkontäydellä, ja hemmetti – ukkohan kuulostaa hymyilevän laulaessaan!

Ehkä voimakkain varaus on silti pesiytynyt Phil Ruddin rumputyöhön, niin vakaasti hän mätkii kerta toisensa jälkeen esteet kertosäkeen edestä. Pian tapahtuukin vääjäämätön ja ollaan siinä pisteessä, jonne moni viileä tyyliniekka kieltää koskaan päätyvänsä: maltainen vaahto pärskyy, ollaan kaulakkain, soitetaan ilmakitaraa ja karjutaan kertosäettä kurkku suorana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pakollinen klassikkoraiskaus on tällä kertaa veretseisauttavaa Vegas-meininkiä…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

…mutta varsinaisten rienausten lisäksi biisin kustannuksella on hupaillut ruotsinsuomalainen Timo Räisänen, jonka luenta on samalla tavalla viihdyttävä kuin vaikkapa Nick Caven väännös Pulpin Disco 2000:sta.

Video ei ole enää saatavilla

Wire on yhä voimissaan. Yhtye julkaisi vuodenvaihteessa uusimman studioalbuminsa, erinomaisen Red Barked Treen.

Brittiläisen Wiren voi lokeroida punk- tai postpunk-bändiksi, vaikka se avarsikin jo debyytillään Pink Flagilla (1977) aikalaistensa lanseeraamaa ilmaisua. Sen raikkautta arvostettiin ja rakastetaan yhä edelleen: jos onnistuu kaivamaan esille poikkipuoleisen kommentin Wiren ensimmäisen elinkaaren tuotannosta, on ansainnut pullon Delamainea.

Ja kiistaton tosiseikka onkin, että Wirestä kypsyi jo varhain harvinaisen fokusoitunut pumppu. Se osasi olla ärhäkkä, mutta tajusi, ettei isku uppoa, ellei kuulijan suojausta pudota ensin nipullisella melodioita. Wirellä oli myös saattanut vierähtää tovi Düsseldorfin koulukunnan toisto-oppien parissa.

Outdoor Miner Wiren kakkosalbumilta Chairs Missing (1978) kelpaisi rockneron käyntikortiksi. Biisiin on saatu mahtumaan ilmavasti iso liuta sävelkulkuja, ja mikäli kertosäe pääsee solahtamaan ohitsesi, lienevät sensorisi kalibrointia vailla.

Kappaleen sanoissakin on jotain merkillistä vetoa, vaikka ne ovatkin vain laulaja Colin Newmanin luontodokumentin äärellä kynäilemää dadaa:

”No blind spots in the leopard’s eyes /
Can only help to jeopardize /
The lives of lambs, the shepherd cries”

Ei ihan Holidays in the Sun-, White Riot– tai Kill the Poor -osastoa.

Ja ne muut hienoudet: esimerkiksi se, kuinka hellävaraisesti mutta päättäväisesti Graham Lewisin basso astuu sisään lyhyen kitaraintron jälkeen. Biisin pianoväliosaan tiivistyvälle herkkyydelle voi hakea kontrastia vaikka Pink Flag -levyn keskisormi ojossa sahatusta Mr. Suitista. Ei uskoisi 13-vuotiaan äänellä laulavaa Newmaniakaan samaksi kaveriksi, joka kehotti pukumiehiä tunkemaan setelinippunsa syvälle ahteriin.
Niin – näin paljon hienoutta sisältyy 105 sekuntiin, mikä oli Wiren mittakaavalla ihan normaali biisinmitta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Outdoor Minerin alle kahteen minuuttiin tiivistyi jotain, mistä monet ovat sittemmin halunneet lausua oman näkemyksensä. Outdoor Minerin versioinnit on julkaistu itse asiassa kokoelmalevynä, jolla biisi tulkitaan 19 eri esittäjän voimin – mukana muun muassa Lush ja Flying Saucer Attack, jonka latautunut luenta kiitää sähikäisen lailla jossain linnunradan tuntumassa. Onpa kappaletta esittänyt livenä myös muuan Jarvis Cocker.

Video ei ole enää saatavilla

Arwi tunnelmoi rumpusetin takana Unien Savonlinna -dvd:n julkkareissa marraskuussa 2010. Kuva: Oskari Onninen

Antti ”Arwi” Lind on se pitkänhuiskea ja hoikka vaaleahiuksinen kaveri, joka soittaa rumpuja ehkä joka toisella jyväskyläläisen indiefestivaalin keikalla. Harva tosin tietää hänen nimeään, eihän yksikään Lindin kokoonpanoista ole hänen mukaansa nimetty, ja Lindin tontti on sitä paitsi orkesterin takimmaisena muiden katveessa – joskin hänen sarkansa on usein bändin luotettavimmin hoidettu vastuualue. Olipa kyseessä avaruusreggae tai kummitusblues, hyppy genrestä toiseen käy käden käänteessä.

Perusrumpalista hänet erottanee pelkästään kyky räpätä rummuttamisen lomassa tarinaa Taipaleenjoen taisteluiden melskeessä korsussa runkkaavasta sotamiehestä.

Jo uuttera rumputyö kotimaisen rytmi-, kansan- ja rockmusiikin hyväksi riittäisi tekemään Lindistä huomionarvoisen hahmon. Mutta hänen hyppysissään pysyvät kapuloiden lisäksi pienlevy-yhtiön junailemiseen tarvittavat langat.

Helmi Levyjen logo on kuin yhtiö itse: rujo, kaunis ja persoonallinen.

Lindin Helmi Levyt oli aluksi Savonlinnan tylsyyden torjuntatyössä siinnyt pienlevy-yhtiö, jonka tarkoituksena oli julkaista lähinnä Joose Keskitalon musiikkia. Seitsemän vuoden aikana Helmi Levyistä on kasvanut kotimaisen marginaalimusiikin laatuleima; yhtiön nimeä voi pitää vähintään takeena äänitteen sisällön omaperäisyydestä.

Pekko Käppi, Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto, Jaakko Laitinen & Väärä Raha sekä Muuan Mies ovat sangen kapea kaistale Helmi Levyjen eklektisestä aristirepertuaarista, jonka isännöimiseen tarvitaan musiikillista sydämen sivistystä.

Kukapa muu olisi nostanut unohduksesta Sami Kukan upeat laulut? Tai auttanut asematunnelissa inkerinsuomalaisia laulujaan esittäneen, nyt jo edesmenneen puna-armeijan ex-solistin Arvi Kempin levyttämään suosikkisävelmiään vielä 80-vuotiaana?

Arwi Lindin levybisnesten musiikkilähtöisyys peilaa sitä mädännäisyyttä, jonka paineessa äänitteitä kustannetaan euronkuvat silmissä välkkyen. Mutta Arwi Lindin oma panos ei pelkästään alleviivaa surullisenahnetta musiikkiteollisuutta, vaan on iloisesti urakoitua työtä paremman musiikin puolesta.

Video ei ole enää saatavilla

Suunnilleen tältä nykyään näyttävä Gang of Four konsertoi Helsingissä 3. syyskuuta. Huraa!

Andy Gill raapaisee kitarastaan alakuloisia sointuja. Ne kaihoavat Jamaikan suuntaan, mutta ovat liian levottomia polveutuakseen Karibian letkeydestä. Ne ovat piikikkäitä ja kehottavat pitämään turvavälin.

Dave Allenin basso täyttää ensin kitaran parkaisun jättämät aukot ja ottaa sitten vastuun biisin rytmirungosta. Funkaava mutta väritön kuvio kimpoilee sinne tänne ja herättää rumpali Hugo Burnhamin, joka pelkistää itsestään fordistisen säännöllisesti puksuttavan koneenjatkeen.

Sitten soitto alkaa kulkea ja kirskua. Soundi on rutikuiva ja hienouksilla voitelematon, ja nopeasti käy selväksi, ettei tämä ole kiva bilebiisi.

Sitten neljän koplasta viimeinen saapuu paikalle: Jon King avaa suunsa ja laulaa masentuneena siitä, kuinka rakkaudesta karisee romantiikka ja jäljelle jää esineellistävä vietti.

Komentava rytmi on tässä vaiheessa aktivoinut niskan nykimään ja kenties nostanut jalat lattiasta. Mutta pian seuraa oivallus: tämä rytmihän on läpeensä epäeroottinen! Se on nykivä ja motorinen, mutta ilman mitään soidinmenoihin viittaavaa. Tästä on alkukantaisin rokkirytmein manattava seksuaalinen emansipaatio ja viinalla läträävä hedonismi kaukana. Vasta biisin outro sallii bändille muutaman hetken irtioton.

Gang of Four oli Leedsin yliopiston taidepiirien tuote, samoin kuin postpunk-pioneerit Mekons ja Delta 5. Voi helposti kuvitella, kuinka King, Gill, Burnham ja Allen siteerasivat tytöille ennemmin Horkheimeria kuin Baudelairea, ja luultavasti pyrkien lähinnä platoniseen mielihyvään ja älylliseen yhteyteen.

Bändi oli kriittinen, ehkä myös kyyninen, muttei nihilistinen. Se agitoi imperialismia, kulutushysteriaa ja köyhyyttä vastaan, mutta pohti myös tunne-elämää, kuten Damaged Goods, bändin ensimmäinen singlejulkaisu, osoittaa. Jos ensimmäinen soittokerta ei vielä vienyt mattoa alta, odotti B-puolella toinen mietelmä rakkauselämästä: siinä missä Damaged Goodsissa valitellaan tunteiden kuihtumista pelkäksi himoksi, Love Like Anthraxissa jätetään jo lemmelle tylyt jäähyväiset – rakkauden rinnastaminen pernaruttoon puhunee puolestaan. Myöhempää debyyttilevyä kolhompi tuotantojälki vielä alleviivaa viestiä.

Gang of Fourin musiikki oli tyylikkään minimalistista, mutta jonkin verran ovea raotettiin myös rahvaammalle soundille. Nelikko oli varmasti aivan fiiliksissä sadan oluttuopin tuiskeessa meuhkanneesta Dr. Feelgoodista ja varsinkin sen maanisesta kitaristista Wilko Johnsonista, mutta keikan jälkeen kotona oltiin säntillisesti tutkimassa Televisionin biisien hienouksia.

Vaikka Gang of Fourin tärkeimpien levyjen varjo on pitkä, olisi harhaanjohtavaa sanoa yhtyeen olleen aikaansa edellä: pikemmin se oli tiukasti ja tarkkanäköisesti ajankohdassaan kiinni. Tämä ääniviesti on päivätty tilanteeseen, jossa rock’n’roll oli kertaalleen tuhoutunut loputtomien nautintojen tragediaan ja punkkarit alkaneet paljastua nilkeiksi tai valveutuneimmillaan puoluekirjasosialisteiksi. Oli otollinen aika tarjota vaihtoehto: vedota viettien sijaan – tai lisäksi – älyyn ja protestoida funkaavasti. Sen Gang of Four ymmärsi.

Red Hot Chili Peppers ja Rage Against the Machine ovat puhuneet Gang of Four -faniudestaan avoimesti ja myöhemmin The Rapture, !!! sekä monet muut punkia ja tanssirytmejä yhdistelleet ovat kuunnelleet Damaged Goodsin monta, monta kertaa ja yrittäneet purkaa sitä osiin etsien maagista elementtiä, joka tekee biisistä niin koukuttavan: samanaikaisesti tunnekylmän mutta inhimillisen.

Video ei ole enää saatavilla

Sooloartistin ja oikean bändin välinen raja on häilyvä. Gösta Sundqvist olisi voinut levyttää Leevi and the Leavingsin diskografian kasvottomien studiomuusikoiden avulla, mutta halusi silti pitää Risto Paanasen ja kumppanit työtovereinaan. Toiset taas ovat niitä, joiden tontilta pitää lunastaa oma paikkansa. James Brown ja Fela Kuti jakelivat 1970-luvulla epäröimättä sakkolappusia mokaileville bänditovereille.

Seuraavassa viisi kokoonpanoa, joissa nokkimisjärjestys on selvä ja ilmaisuvoima ruumiillistunut harvinaisen monolittimaisesti.

5. Les Claypool / Primus

Les Claypool, eli mies, joka oli liian hyvä soittaakseen bassoa Metallicassa, perusti vuonna 1986 Primuksen, jonka funkaava sekorock sai muusikot tuhrimaan kalsarinsa, siunasi bändille kiertueseuraa Rushista aina Public Enemyyn ja kasvoi käsitteeksi itsessään.

Primus on ollut aina kolmen kovatasoisen muusikon symbioosi. Primuksen studioalbumeista vain esikoislevy Frizzle Fry on tarvinnut ulkopuolista tuottojeesausta, jos kutsuvierasbileitä levyllä Antipop ei huomioida. Ja vaikka entinen black metal -kepittäjä Larry LaLonde ja rumpali Jay Lane – puhumattakaan afrorummutuksen ja goottialternativen hanskaavasta Tim ”Herb” Alexanderista – epäilemättä saisivat keskenään aikamoiset jamit aikaan, niin mihin tämä outolintu lentäisi ilman beefheartmaista Claypoolia ja tämän kalatarinoita? Luultavasti päin ikkunaa ja kadulle kissansaaliiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Primus – Jerry Was a Race Car Driver

4. Billy Corgan / The Smashing Pumpkins, Zwan

Smasharikuva ajalta ennen kuin Billy oli muuttunut täysin munapääksi.

Okei, jos on kirjoittanut alle kolmekymppisenä parituntisen konseptilevyn, joka laittaa kriitikot polvilleen, yhdistää kokonaisen masentuneen sukupolven ja myy yli yhdeksän miljoonaa kappaletta, on kenties lunastanut paikkansa kukkona tunkiolla.

Tuon kaiken saavutti The Smashing Pumpkinsin johtaja Billy Corgan vuoden 1995 Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla, selättäen samalla paineet, joita hänen harteilleen kuormattiin ikätoverinsa Kurt Cobainin tehtyä oman ratkaisunsa. Ne olivat hienoa aikaa, kun Corgan ammensi vimmaisesti samalle levylle nuoruutensa lemppareita, aina ELO:sta The Cureen saakka.

Aallonharjalle kivunnut Smashing Pumpkins oli Corganille yhä vaikeampi joukko johdettavaksi. Äkäisen kuulapään sosiaaliset otteet kovenivat, ja ennen Smashing Pumpkinsin murenemista Corgan sävelsi egonsa kanssa lineaarisesti paisuneita mammuttieepoksia.

Corgan ansaitsee kaiken kunnian tuotannostaan, mutta ei hän koko urakasta omin päin selvinnyt. Smashing Pumpkinsin alkuperäiskitaristin, nykyisin A Perfect Circlessä soittavan James Ihan kadonneeksi klassikoksi kanonisoitu sooloalbumi Let it Come Down käynee esimerkiksi siitä, millaista luovuutta Corganin varjossa versosi.

Smashing Pumpkinsin vuokratyövoimin soitetuilla reunion-keikoilla arvaamattomasti käyttäytynyt Corgan työstää parhaillaan elämäkertaa. Arvatkaa, saako sen kirjoittamiseen osallistua kukaan muu kuin jenkkialtsun armoitettu sankari?

http://vimeo.com/10226003

The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight

3. Glenn Danzig / Danzig, Samhain, Misfits

Glenn ”I’m Evil” Danzig lukuina: 55 vuotta, 160 senttiä, kolme bändiä, 15 studioalbumia, pari mahalaskua klassiseen musiikkiin – ja välillisseurauksena tuhannet hevikaraoke-tulkinnat Motherista ympäri maailman. Noitahevin Peter Panin nuoruuden kovimmat jutut olivat Elvis, Ozzy ja Jim Morrison, ja samanlaisena ikonina tämä jumalkuvien iänikuinen rienaaja tahtoisi itsensäkin muistettavan.

Monille hän on yhtä kuin kauhupunklegenda Misfits, ja avautuipa Danzig muinoin punkskribentti Legs McNeilille siitä, kuinka edes Misfitsin klassisen kokoonpanon bändikaverit eivät tajunneet mistä bändissä oli kysymys. Lienee ollut Glennille yksinäistä aikaa. Kelpo kavereiden puuttuessa Danzig onkin soittanut levyilleen rumpuja lukuun ottamatta kaikkia mahdollisia instrumentteja. Myös Samhainin ja Danzigin logona ylvästelevä sarvipää on hänen käsialaansa.

Vain pari kuolevaista on päässyt Danzig-kultin rakennustalkoisiin: H.R Giger on kelvannut kansitaiteilijaksi ja musiikin suhteen neuvomisen yksinoikeutta on kantanut kunkkutuottaja Rick Rubin, jonka avulla pirullisesta bluesista hurjistunut Danzig ampaisi suursuosioon 1990-luvun alussa. Danzigin neljää ensimmäistä, eli Rubinin kanssa työstettyjä albumeita on kaupattu jenkeissä kutakin yli sata tuhatta ja yhteensä liki kaksi miljoonaa kappaletta.

Sitten Rubin sai väistyä ja Danzig otti tuottajan suitset käsiinsä, mutta ratsu on osoittautunut hankalaksi käsitellä: Danzigin tuoreimman Det Red Sabaoth -pitkäsoiton (2010) on lunastanut vain vajaat 12 000 lojalistia, huolimatta kriitikkokunnan suopeahkosta vastaanotosta.

Video ei ole enää saatavilla

Danzig – Am I Demon

2. Anton Newcombe / The Brian Jonestown Massacre

The Brian Jonestown Massacre on kuin räjähtänyt ydinvoimala. Sen johtohahmo Anton Newcombe on mammuttiegoineen säteilevä reaktoriydin, jonka läheisyydessä ei voi työskennellä turvallisesti hetkeä kauempaa – muutoin voi tulla vaikka dunkkuun kesken keikan, kuten kaikki Ondi Timonerin Dig!-dokkarin katsoneet tietävät. Tämän psykedeliapartion riveissä onkin rampannut jo päälle neljäkymmentä musikanttia.

Vuonna 1996 bändi julkaisi peräjälkeen kolme tasalaatuisinta pitkäsoittoaan. Siitä seurasi nousujohde sekä hämmenystila, jota Newcombe lääkitsi heroiinilla. Osa musiikillisesta vastuusta oli luovutettava kitaristi Matt Hollywoodille (tunnistaa Lennon-laseistaan), jonka Newcombe monotti bändistään hetimiten päästyään kuiville. Valtias palasi istuimelleen, lensi Islantiin työstämään BJMSC:n viimeisintä My Bloody Underground -albumia (2008) ja saneli studiotyölle säännöt: turpa kiinni, meitsi ajattelee.

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon Newcombea vituttaa se tosiasia, että monelle The Brian Jonestown Massacren synonyymi on bändin suurin hitti, The Dandy Warholsin äkkisukseesta naljaileva Not if you Were the Last Dandy on Earth: Matt Hollywoodin kirjoittama ja laulama biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Katkelma elokuvasta Dig! (ohj. Ondi Timoner)

1. Gustav Ejstes / Dungen

Up in the ass of Gustav!

Katsellessa ruotsalaisen Dungenin promokuvia kaikki viittaa verrattain normaaliin rokkibändiin. Neljä kolmekymppistä ruotsalaisjannua, tuuheat tukkapehkot ja yllä kauhtunutta retrokuosia, tunteneet toisensa luultavasti kouluajoista saakka ja työstäneet sormet verillä läjäpäin demonauhoja ennen yhteisen sävelen löytymistä.

No, ei aivan. Kavereita he toki lienevät, mutta kvartetti on yhdessä pääasiassa esittääkseen Gustav Ejstesin musiikkia livenä, ja yksinkertaisesti ollakseen oikea bändi pelkän soolohankkeen sijaan (Nicke Andersson ja Hellacopters, anyone?). Ejstes kirjoittaa Dungenin biisit ja suoriutuu studiossa yksin lähes kaikista instrumenteista, kaihtamatta myöskään studiotyön perusarkea: nokkamies on tuottanut, äänittänyt ja miksannut Dungenin levyjä. Hänet myös tunnetaan monipuolisena musiikkidiggarina, jolle yksi on ylitse muiden: Cornwallin koneruhtinas Aphex Twin. Kenties yksinäiset studiovisionäärit tuntevat välillään sielunsukulaisuutta.

Korostuneen suuren työtaakan hän kantoi pystyynkehutun läpimurtoalbumi Ta det Lugntin (2004) luomisessa – 25-vuotiaana ja vaihdettuaan levyfirmaa jättimäisestä Virginistä kotoisaan indielafkaan. Tässä esimerkki vallasta, joka toistaiseksi on turmellut ilmeisen vähän: Gustav Ejstes on ruotsalaisen rockin nuori kruununprinssi ja valistunut itsevaltias samoissa samettihousuissa.

Video ei ole enää saatavilla

Dungen – Marken låg stilla

Maineikkaan Giant Sandin keulahahmo Howe Gelb on ahkera mies. Giant Sandin kanssa hän on julkaissut jo typerryttävät 24 pitkäsoittoa ja soolonakin peitsamolaiset 18 albumia. Se on makuasia, maksaako vaivan pysytellä Gelbin tekemisten perässä, mutta laiskuudesta häntä ei voi syyttää.

Alegrias on hedelmä Howe Gelbin vuosia jatkuneilta Espanjan-reissuilta, joilla hän on kielimuurille haistattaen koonnut yhteen flamencovirtuoosi, kitaristi Raimundo Amadorin ja muutaman muun andalusialaisen mustalaispelimannin.

Yhteistyöstä on puristettu kasaan kolmetoista biisiä, joiden autenttisuutta ei ainakaan vähennä se, että Alegrias on äänitetty cordobalaisen talon katolla, minkä jälkeen John Parish on miksannut paketin Bristolin viileydessä. Espanjassa Alegrias julkaistiin jo vuosi sitten Amadorin sikäläisen kansansuosion vuoksi, ja nyt on meidän vuoromme.

Gelb on luonnehtinut Alegriasin sessioita inspiroituneiksi. Jenkkituliaiset ovat varmasti kelvanneet andalusialaisille, sillä Raimundo Amador niitti takavuosina kotimaassaan mainetta kyvyllään maustaa flamencoa amerikkalaisella psykedelialla ja bluesilla.

Gelb on vastavuoroisesti ollut kallellaan jenkkilän etelärajan takaa kantautuviin säveliin, joten tämä kulttuurivaihto lienee ollut molempien mieleen.

Ensinuuhkaisu syntyneestä keitoksesta on kieltämättä kiehtova. Meidät on ehdollistettu yhdistämään flamencokitaran sointi sydän vereslihalla kailottavaan kuubalaisvanhukseen (Buena Vista Social Club ja niin edelleen), joten on hupaisaa, kuinka lakonisen Gelbin tunnerekisterin äärilaita löytyy osastosta ”nyt kävi näin”.

Amador urahtelee soittonsa lomassa hyväksyvästi, eikä voi välttyä vaikutelmalta, että hän itse asiassa yrittäisi kannustaa auttamatta alakynnessä soittelevaa Gelbiä, joka onkin myöntänyt, ettei juuri ymmärrä 4/4-tahtilajia mutkikkaampia rytmejä. Gelb on tyytynyt kirjoittamaan biisejä ja antanut mustalaisvirtuoosien soiton virrata kuin veden Rio Grandessa.

Ja enimmäkseen soitto toki soljuu. Cajon-rummun rytmittämä, löysänivelisen kaakin lailla löntystelevä Notoriety kuulostaa hieman edesmenneen Markku Peltolan tuotannolta. Myös tyhjänpäiväisiä hapuiluja on luiskahtanut joukkoon. Saint Conformityssa Amador pelleilee sähkökitaralla Tom Morello -naamari päällään, ja bändi tapailee funkia niin köykäisesti, että soitto on saattanut tarttua narulle vahingossa.

Jatkuvasta auringonpaisteesta seuraa lämpöhalvaus ja tylsimmillään levy junnaa kuin tyhjäkäynnillä puksuttava traktori, jonka kuljettaja hyräilee vain puoliksi muistamaansa biisiä.

On vaikea keksiä, miksi Gelbin vuosia sitten kirjoittama Where the Wind Turns Skin Into Leather on taas levytetty, sillä sitä on versioitu eri miehityksillä jo useamman kerran. Kahvi harvoin paranee vanhoista puruista keittämällä ja biisi uhkaakin tipahtaa Alegriasin joutavimpaan kastiin. Ja mikäli Gelb on soitellut mustalaispumppunsa kanssa jo vuosia, miksi The Hanging Judge on jäänyt raakileeksi?

Vaikka Gelb ei säväytä laulajana millään tapaa, voi mieluummin pohtia, onko hän – ainakaan tällä levyllä – laulaja ensinkään, vai pikemmin lauluntekijä ja tarinoitsija. Gelbin voisi sijoittaa samaan väljään karsinaan, jossa Arab Strapista tuttu skottirappion suurvisiiri Aidan Moffat ja Silver Jewsin D.C Berman lörpöttelevät: heille laulu on tarinalle alisteinen ja lakisääteinen melodiakiintiö täyttyy vaivoin.

Toisaalta Blood Orange osoittaa vaihtoehtokantrin monumentteihin lukeutuvan tenorin soveltuvan oivallisesti elokuvalliseen vuoropuheluun, kun sen vieressä astelee viekoitteleva naisääni. Päätösraidalla One Diner Town Gelb on jo suorastaan mahtava. Biisin rauhassa kypsyneet pikku-unelmat mökkielämästä kukkulan päällä lohkaisevat makeimman siivun levyn raukeasta tunnelmasta.

”I’ll buy a shotgun I’ll never learn to reload / I’ll aim it at the sun / When I feel like I need to explode / I need a waitress / To tell my sins to / No authorative figure / Will never figure as fine as you”

75Alegrias on tyhjänpäiväisyyksien latistama tallenne espanjalaisesta soittamisen riemusta, jonka dokumentaarinen arvo selättää musiikin kiinnostavuuden. Toivottavasti soittorupeamat Cordoban helteessä jatkuvat, mutta kernaasti fokusoidummin.

http://vimeo.com/10043277

Howe Gelb & A Band of Gypsies – Uneven Light of Day

Jesse Sykes on lumoava hahmo: hänessä on sekä maanläheisyyttä että tummanpuhuvaa ja androgyyniä goottiestetiikkaa. Mutta Sykesin olemustakin kutsuvampi on hänen lukuisilla savukkeilla raastettu, käheänkaunis äänensä, joka pitää otteessaan kuin opiaatti mutta on kauneimmillaan kuin enkelin laulua. Hän saa Cat Powerin kuulostamaan lähinnä taidekoulubileiden tähdenlennolta.

Sykes on kertonut purkavansa yhtyeensä neljännellä albumilla kaoottisia elämäntilanteita. Sitä ei näemmä ole voinut pukea sanoiksi pehmeän americanan muotokielen voimin, sillä Sykes on pitänyt akustisen kitaran päättäväisesti kotelossaan ja uskonut lisää vastuuta kumppanilleen, ex-Whiskeytown-kitaristi Phil Wandscherille, joka palvelee Sykesin rinnalla myös albumin tuottajana.

Kenties pariskunta osaakin puida vaikeuksia nimenomaan yhdessä: onhan koko The Sweet Hereafter tarina hajonneiden bändien ja avioliittojen raunioilta toisensa löytäneestä Sykes-Wandscher -kaksikosta, jonka suhde oli aikanaan myös romanttinen.

Yhteinen vuode tai ei, Marble Sonilla Sykes ja Wandscher ottavat päättäväisesti lisätilaa itselleen. On tehty pesäero edelliseen Like, Love, Lust & the Open Halls of the Souliin (2007), jolle soviteltiin niin anteliaasti puhaltimia, pianoa ja jousia, että Lambchop ja jopa Eels kävivät kosketusetäisyydellä, mikä tuntuu nyt sangen kaukaiselta. Mistään ei ole tyystin luovuttu, mutta toivottavasti tämä ei ole vieroitushoitoa ennen niin rikkaasti hyödennetyistä instrumenteista.

Sitä sopii toivoa siksikin, että tämän laivan ruori on Wandscherille liian raskas. Hänen polveilevat riffinsä ovat kauniin yksinkertaisia, mutta yhden kitaran puheenvuorot ovat vain satunnaisvälähdyksiä siitä sävykirjosta, jossa levyn tunnelma hehkuu. Parhaiten siihen pääsee käsiksi – luonnollisesti – Sykes itse, kuiskatessaan koruttomasti, että jokainen valonsäde langettaa myös varjonsa.

”There´s always winter / Inside every heart of gold / Summer hearts / Longing for the cold”

Välillä asiat ilmaistaan symbolisemmin. Marmoripojan palvojaiset aloitetaan psykedeliahuurujen lyödessä kasvoille, ja omaa mystiikkaansa keitokseen lisää mantramainen Come to Mary, joka houkuttelee yhä uudelleen ja uudelleen puuduttavaan katkuunsa. Be it Me, Or Be it None tuudittaa yhtä suloisesti kuin ilmestyessään kolme vuotta sitten pienlevyllä Gentleness of Nothing. Näinkin vanhan materiaalin mukanaolo hämmentää – viime vuodet ovat tuskin olleet Sykesin tuotteliainta kautta.

Unenomaisen tunnelman katkaisee Pleasuring the Divine, joka on sinällään päämäärätön kitaroiden sekamelska, mutta palvelee vedenjakajana, josta livutaan vääjämättä sinne, missä kylmät virtaukset luikertelevat jalkojen lomitse. Seuraa instrumentaalinen tunnelmapala suoraan Mojaven yöstä, Weight of Cancer, joka petaa uljasta balladia Birds of Passerine. Sen kryptinen lohduttomuus pukee Sykesia.

Your Own Kind on hetki, jossa ollaan saavuttu vaikeuksien kautta voittoon. Se on paitsi Marble Sonin emotionaalinen kulminaatiopiste, myös biisinä levyn kiinnostavimpia. Jylhän intron katkaisee aistikas säkeistö, ja lopuksi paketti valetaan umpeen reteällä southern rock -kitaraparittelulla, jota seuraava päätösbiisi Wooden Roses tuntuu lähinnä muodollisuudelta.

Siinä tosin korostuu muuan elegantti Jesse Sykesin piirre: hänen omintakeinen artikulointinsa. Se, kuinka Sykes viipyilee sanoissaan ja päästää ne huuliltaan vastahakoisesti. Äänteet kiristyvät, beet ja geet kovenevat, ja kuinka ollakaan, sanat kuulostavat pohjoismaiseen korvaan hämmentävän välittömältä. Tältä kuulostaa, kun lyriikka ei ole laulajalle pelkästään välttämätön paha.

81Jesse Sykesissa ja hänen yhtyeessään on hienoja piirteitä. Aiemmin he ovat kyenneet jopa popahtavaan itseilmaisuun säilyttäen silti arvokkuutensa. Marble Son on haaste sanoa lujemmin vähemmällä, ja siitä selviydytään kunnialla. Mutta tulethan, Jesse, vielä joskus pistäytymään vanhoilla kotikulmillasi?

Video ei ole enää saatavilla

Jesse Sykes & The Sweet Hereafter – Birds of Passerine

Raphael Saadiq – absoluuttisesti viilein.

Uuden soulin ikoni kokeilee matemaattisen harkitusti karheampaa itseilmaisua.

Raphael Saadiq on mustan musiikin moniottelija, jolla on hihassaan kaksi ässää: veteraaniluokan kenttäkokemus sekä sileänä säilynyt ääni, joka voisi olla kantajaansa puolet nuorempi.

1990-luvulla Saadiq – vähemmän seksikkäältä ristimänimeltään Charles Ray Wiggins – oli young, black and talented. Hän pukeutui värikkäisiin kangashousuihin ja horotteli ex-tyttöystäväänsä popsoultriossa Tony! Toni! Toné! Kohteliaasti ilmaistuna kolmikon musiikki ja ulosanti olivat vahvasti aikaansa sidoksissa.

Sitten Saadiq huomasi olevansa aikuinen mies ja päätti syntyä uudelleen. Hän veti ylleen keltaisen mittatilauspuvun ja lähti retkelle soulin kultakauteen. Saadiqin soolotuotanto on brändätty klassisella ajattomuudella, mikä muodostaa hauskan vastakohdan oppivuosien kasari- ja ysärirelativismille.

Se osoittaa, että kun homma svengaa riittävän hyvin, ei ketään kiinnosta, ketä milloinkin kupataan. Ja onko silloin kenellekään velkaa, jos kierrättää yhteistä perintöä – eikö tärkeintä ole pitää kivi vierimässä?

Vuoden 2008 The Way I See It -levyllään Saadiq kumautti päättäväisesti kultasuoneen ja antoi aarteiden valua laariinsa. Hybridiautolla taitettu kulttuurimatka Memphisistä Detroitiin oli Saadiqin omin sanoin ”henkilökohtainen rakkauskirje Motownille”, eikä levyn eheyttä onnistunut pilaamaan edes aivokuolleen Jay-Z:n rahapoliittinen vierailu. Neljäs sooloalbumi pitää Saadiqin vihreällä oksalla, eikä mikään viittaa siihen, etteikö tästäkin tulisi vintagenälkäisten hellimä täysosuma.

Saadiq ei kiirehdi klassikkotemppelistä, mutta raottaa ovea rockille ja bluesille philly-meiningin kustannuksella. Jos Syl Johnson olisi levyttänyt klassikkonsa vuonna 2011, lopputulos voisi kuulostaa osapuilleen tältä.

Aikana ennen monikanavaista äänentoistoa täytyi soulvokalistin saada asiansa selväksi vinyylisoittimen monokaiuttimen läpi, ja levyn rouheimmat numerot todistavat, että siinä Saadiq olisi pärjännytkin. Piristää havaita, kuinka tarttuva Radio raapii Saadiqin äänestä esiin hyppysellinen Elmore Jamesin kireää raspia. Nimibiisi tirisee Chicagon bluesia ja muistuttaa ajasta, jolloin Mick Jagger oli rivo jätkä eikä likainen vanha setä.

Kukaan ei tosin huuda mittaria punaiselle eikä soittaessa liene tarvinnut takkia riisua. Sen kuulee, ettei bändin metronomina napsu ruoska Berry Gordyn tyyliin. Lunkius vastaan raaka tiukkuus, makuasioita.

Maestro Saadiq seisoo bändinsä edessä tukevasti, jopa itsepintaisesti. Hänen äänensä ei ole kerrostalon kokoinen, mutta sitä vakauttaa useampi punnuksellinen karismaa, joiden ansiosta Saadiq pitää jopa Movin’ Down the Linen jouset ja puhaltimet vaivatta hyppysissään pakenematta parrasvaloista. Höyhenenkepeä Just Don’t antaa harvinaista tilaa toiselle solistille, kun Earth, Wind & Fire -kosketinsoittaja Larry Dunn tarjoaa melko sifonkisen Moog-soolon.

Muutoin Saadiq katsoo visusti, ettei kukaan karkaa omille teilleen: edes vikkelä steel-kitaristi Robert Randolph ei tallo Saadiqin varpaille Day Dreamsissa, joka maalaa kuvaa New Orleansin loiston päivistä.

Virheestä viisastuneena Saadiq huipentaa uuden levynsä viime hetket hieman edelliskertaa tyylikkäämpään vierailuun. Sly & the Family Stonen basisti Larry Graham saattoi keksiä peukkubassson, mutta laulaa tällä kertaa säkeistön kätkettyyn pikkujammailuun The Perfect Storm, ja kellepä ei halki soulin elinkaaren taivaltanut baritoni kelpaisi.

Stone Rollin’ on pohjimmiltaan tiukkaan sovitettu kokonaisuus, jonka vähäisimpiä ansioita ei ole se, että levyn mehevin sisältö selviytyy ilman kuorrutteitaan: tämä show siirtyisi osaavan bändin toimesta lavalle parin Fenderin ja kolhuisen rumpusetin voimin. Kaiken keskellä säteilisi joka tapauksessa Saadiqin valovoima, sillä hän on myös levyllä yhtä paljon viihdyttäjä kuin biisintekijä.

80 Stone Rollin’ kurottelee hygieenisesti rockin suuntaan ja päivittää siinä sivussa huolellisen retrosekoitteen tämän päivän radiovirtaan istuvaksi. Tähän hätään ei tule mieleen toista Saadiqin veroista soultaituria.

Video ei ole enää saatavilla

Kotoisat sävyt löysi naurun aihetta isän levyhyllystä ja vaatekaapista.

Suomeksi laulettu ja 1970-lukua henkivä rock tuo hämmentyneen hymynkareen suupieliin. Tuntee uutuudenviehätystä. Miksi? Eikö tämä juna mennyt jo kolmekymmentä vuotta sitten?

Ei välttämättä. Perinteisestä rock’n’rollista ja rytmibluesista rakentuva suomenkielinen rock oli kultakaudellaan ilmiö, joka purkaantui nopeasti jättämättä jälkeensä kunnon jatkumoa. Vähän myöhemmin punk korjasi sadon.

Levyhyllyn äärellä tahtoo mennä kotimaisten kohdalla sormi suuhun, jos proge, iskelmärock tai brittilistan kärjestä tuontitavarana käännetty perusrock ei maistu. Rock on elämää, kertoo elämästä ja antaa elämään: on perusteltua vaatia nostalgian sijaan tässä hetkessä potkivaa ja äidinkielellä puhuttelevaa paholaisen musiikkia.

Siksi on ilahduttavaa, että jälkipolvet tilkitsevät kauan ammottanutta tyhjiötä. Viime vuosina pohjoisesta on valunut tukku nukkavieruja ristiretkeläisiä, jotka ovat ilmeisesti tehneet perusteellisen ratsian sekä isän levyhyllyyn että vaatekaappiin. Bändit, kuten Moses Hazy, toista vuosikymmentä Crazy Horsen kavionjäljissä puurtanut Ruotomieli ja nyt ranualaislähtöinen Kotoisat Sävyt. On helppo kuvitella näiden miesten soittavan rockia vielä kahdekymmenen vuoden päästäkin. Vailla sarkasmia voi kysyä, että mitä muutakaan tuon näköisten jätkien kannattaisi puuhata.

Kertomansa mukaan Kotoisat Sävyt pyrki aluksi sivaltamaan The Flaming Sideburnsin tyyliin, mutta suomen kielellä. Nimettömällä ensilevyllään (2008) yhtye ihmetteli, mitä se rock’n’roll oikein on. Nuoruuttaan alleviivannut viisikko etsi hippijuuriaan vinyylilevyjen tuoksusta ja antoi onnen pisaroida tyttöjen hymyillessä fillarin tarakalla. Levyn parhaat hetket kurkottivat kohti Suomen Supergrassin titteliä, laimeimmillaan debyytti kertasi Cliftersin kevytnostalgiaa.

Debyytistä kuluneen kolmen vuoden aikana Kotoisat Sävyt on kypsynyt. Se on toki ymmärrettävää ja sitä sopii myös odottaa, onhan kolme vuotta pitkä aika nuorten musikanttien elämässä. Mutta että tällainen rotevoituminen!

Bändi esittelee kasvupyrähdystään ojentautumalla koko pituuteensa heti albumin alussa. Ensimmäisten viiden minuutin aikana kuulija autetaan pienelle tripille ja palautetaan sieltä pirun makealla Roger Daltrey -huudolla.

Matka taittuu Absoluuttisen Nollapisteen kotikentän halki, kunnes rauhallisen hetken tarjoaa Kauemmas. Minnekään ei tule kamala kiire, kun mellotronista pumpataan leppeä aallokko, jonka yllä kaikuinen kitara kaartelee kuin pääskynen.

Sielukas nimibiisi saa säteillä levyn kruununa. Sen ytimessä väreilee pidätelty lataus, jota vokalisti Antti Karjalainen pitää yllä todistaen pätevyytensä mikin varressa – selvästi niitä miehiä, jotka ottavat lauluäänelleen vauhtia alavatsasta saakka. Sen ohella yksi levyn kulmakivistä on Luonnonkaunis, joka yhdistää upeasti yksityisen rakkauslaulun ja ajatukset ”luonnollisuuden ja ominaispiirteet” murhaavasta yhteiskunnasta.

Todella, niinkin suuri sananmöhkäle kun ”yhteiskunta” on aika harvoin solahtanut rokkislovariin näin kitkattomasti. Kotoisat Sävyt edustaa filosofiaa, joka olisi aikoinaan vienyt Love Recordsin edistyksellisen rockmusiikin klassikkokaartiin.

Nokkela väläytys ironiantajusta on ottaa biisi kortistoon matkaamisesta ja koristaa se riffillä, joka on kähvelletty The Rolling Stonesin kartanon takanpäälliseltä. Riitapukarit Blues ei vastaa otsikkoaan, vaan lienee tuotos sessioista, joissa The Beatles -levyn valkoiselle kannelle on roiskahtanut pari punaviinitahraa ja joilta herätessä Dave Lindholmin levy on pyörinyt tyhjää vinyylisoittimen lautasella. Ennen seesteistä loppuhämyilyä ruiskautetaan koneeseen annos korkeaoktaanista ja rokataan hetki The Hellacoptersin muistolle.

Kotoisat sävyt on vielä melko tuttavallinen ja helppolukuinen yhtye, jolla ei lopulta ole lihaksia haastaa perusopintonsa kuunnellutta rokkaria pitempikestoiseen kuuntelurupeamaan: kolmen vartin kuuntelu on – sääli sinänsä – jo paljastanut albumin ytimen. Mutta eihän tänne progen perässä tultukaan. Ainakaan tällä kertaa.

82 Pakoton tunnelma ja sävykirjoltaan laaja biisirepertoaari voittavat puolelleen: Kotoisat Sävyt on tehnyt 45-minuuttisen kokonaisuuden, jonka paino kantaa loppuun saakka. Toki näissä tennareissa on vielä puoli numeroa väljääkin.