John Maus esiintyy Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Undergoundista murtautuva John Maus on erityistapaus syntikkapopin saralla.

John Maus on saanut paljon uusia ystäviä viimeisimmällä albumillaan. Haunted Graffitissa soittaneen Mausin entinen bändikaveri Ariel Pink on siirtynyt suurille lavoille, ja sama kehityskulku näyttää olevan Mausinkin osana.

Maus jakaa paljon Pinkin kanssa, muun muassa mieltymyksen 1980-luvun syntikkasoundeihin ja runsaaseen laulukaikuun, joka etäännyttää esittäjän kuulijasta kuin Brechtin teatteriteorioissa. Molemmilla tuntuu olevan undergroundtaustastaan huolimatta myös erittäin hyvä ymmärrys popkoukuista. Maus pysyttelee kuitenkin virkaveljeään tarkemmin rajatulla synkän, jopa gootahtavan syntikkapopin reviirillä.

WMBTPCOO:lla monikaan asia ei ole muuttunut edelliseen, vuonna 2007 julkaistuun kakkosalbumiin Love Is Realiin verrattuna – mitä nyt soundimaailma erityisesti rumpukoneiden osalta on hieman monipuolisempi.

Love Is Realin suorapuheisessa kantaaottavuudessaan mustan humoristinen anthem Rights for Gays vertautuu Cop Killeriin ja Matter of Factiin, jotka on sijoitettu uudella albumilla peräkkäin. Ensimmäisessä Maus julistaa ”cop killer / let’s kill some cops tonight” ja ”against the law”, kun jälkimmäisessä hän toteaa: ”Pussy is not a matter of fact”.

Maus ei pelkää heijastella akateemista taustaansa musiikissaan. Haastatteluissa hän on paljastanut, että albumin pitkä nimi on lainaus ranskalaiselta filosofilta Alain Badioulta ja viittaa siihen, että meidän ajallemme tyypillisen avoimuuden ja automaattisen puhetulvan kanssa voi tulla toimeen vain itsesensuurin avulla.

Mausin juuret näyttävät vievän postpunkin ja uuden aallon kulta-aikoihin. Mausin musiikillisen estetiikan takana on konsepti, jonka mukaan radikaaleinta, mitä voi tehdä, on muokata popmusiikista vielä popimpaa kuin se jo on. Maus hyödyntääkin jonkinlaisena älyllisyyden vastapainona esimerkiksi b-kauhuelokuvien kuvastoa ja soundtrackeja eikä välttele listahiteistä tuttuja konventioita.

Albumilla tiuhaan esiintyvät kosketinarpeggiot tuovat mieleen Giorgio Moroderin ja 1980-luvun alun syntikkapopin, kuten OMD:n. Joy Divisionin minimalistinen, mutta tehokas kolkkous herää henkiin albumin hittikappaleessa Quantum Leap.

Maus käyttää myös kelloja ja viitteitä kirkkomusiikkiin kuin Pet Shop Boys aikoinaan. Albumin päättävä hymni The Believer yhdistyy mahtipontisuudessaan Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin stadionrockiin.

Maus pystyy kuitenkin muokkaamaan tutuista vaikutteista omannäköistä jälkeä. ”Liika” kaiku, jota on etenkin Mausin matalassa, lakonisessa laulussa, tekee monista muutoin perinteisistä popkappaleista kiehtovan pelottavia ja kaoottisia.

Ariel Pinkille ominainen herkkyys välittyy kaiken synteettisyyden keskellä myös Mausin ilmaisussa, mistä loistavana esimerkkinä käy Molly Nilssonin kanssa duetoitu slovari Hey Moon.

Albumin keskivaiheilla valitun tyylipaletin rajoittuneisuus alkaa puuduttaa, mutta loppupuolelle sijoitetut vahvat avainkappaleet (Cop Killer, Matter of Fact, Believer) pelastavat kokonaisuuden.

John Maus on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänellä on paitsi keinot, myös selvä visio – ja halu puhua massoille. Popmaailmassa, jossa enimmäkseen määräävät tunteet, ripaus ajattelua ei ole koskaan pahitteeksi.

85 We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves on sekä tiedostava että tunnerikas syntikkapopalbumi täynnä hienoja kappaleita. Sitä voi suositella niin elektronisen popmusiikin kuin taideteorioiden ystäville.

John Maus Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Gang Gang Dance Suomeen, kiitos.

Läpimurron tehneiden eklektisen tanssimusiikin pioneerien uusi albumi on melkoinen järkäle.

Gang Gang Dance on yksi niistä yhtyeistä, jonka olisi mieluusti nähnyt nauttivan suurempaa menestystä jo kauan, miksei jopa vierailemassa Suomessa. Näyttää siltä, että yhtyeen erityisyys on – ei kovin yllättäen – vihdoin huomattu, sillä jo viidennen albuminsa Eye Contactin myötä nelikko on siirtynyt askelta suurempiin kuvioihin, newyorkilaiselta Social Registryltä brittiläiselle indieinstituutiolle 4AD:lle.

Eye Contact alkaa mahtipontisesti: ”I can hear everything. It’s everything time.” Eklektiseltä ja pluralistiselta yhtyeeltä lauseet voi ottaa todesta.

Hieman kuin vuoden 2007 Saint Dympha, sen pitkään haudottu seuraaja on häkellyttävä pakkaus mitä moninaisinta musiikkia – muun muassa hiphopia, elektronista ja maailmanmusiikkia – ja häkellyttäväksi sekamelskan tekee sen sulavuus ja luontevuus.

Pääosassa ovat yhä LZA:n (Lizzi Bougatsos) omaperäinen vokalisointi, Tim DeWitin jykevä rumpalointi ja BDG:n (Brian DeGraw) analogisyntikat, joissa voi kuulla vahvoja tekno- ja house-vaikutteita. Siellä täällä vilahtaa etnisiä vaikutteita, kuten samplattua kreikkalaista laulua, kiinapoppia ja jopa orientalismiin päin kallellaan olevia itämaisia melodioita. Bougatsos onnistuu kuulostamaan milloin Bollywood-diivalta, milloin taiteellisesta vapaudesta innostuneelta Cyndi Lauperilta.

Eeppinen Glass Jar aloittaa albumin täydellisesti, mutta edeltäjäänsä verrattuna Eye Contactia vaivaa ehkä hienoinen tasapaksuus. Albumin alkupuoli menee jokseenkin samanlaisella kaavalla: DeWitin jykevää punkfunk-komppia vahvalla bassolla varustettuna, jonka päällä leijuvaa syna-arpeggiota. Yksittäisenä biisinä paras lienee tosin Chinese High, länsimainen kiinapoppis.

Vasta MindKillan oivaltavasta teknobhangrasta lähtien GGD alkaa tuoda vaihtelua levyn tunnelmaan. Kaivattua hengähdystaukoa tiiviissä biisimateriaalissa edustavat vapaammin pulppuavat lyhyet palat ∞ 1, 2 ja 3 ja rennompi Romance Layer, mutta valitettavasti se ei tunnu ihan riittävän: peruspalikoiden samankaltaisuus pakahduttaa.

Epäilen pääsyylliseksi DeWitin rumpujen monotonista soundimaailmaa (erityisesti virveli) ja lievää maneerisuutta – rytmiraidat eivät vain ole luovimmillaan tällä kertaa. Ehkäpä oma osansa on myös kitaristi Josh Diamondin aiempaa pienemmällä roolilla (tai sitten miehen kitarointi on vain upotettu syvälle synteettiseen äänimaisemaan).

Yhdellä keskeytymättömällä kuuntelukerralla Eye Contactin hieno biisimateriaali ei pääse kukoistamaan toivomallani tavalla: jokainen kappale on itsessään perusteltu, monet jopa silkkaa timanttia, mutta mitä onkaan timantti kymmenien joukossa? Dynaamisella Saint Dymphalla yhtye osasi pihdata kohokohtia kiihottavammin. Eye Contactia kannattaakin nauttia kohtuudella, mikä käynee paremmin Ipod-sukupolven kappaleorientoituneiseksi väitettyyn pirtaan.

80 Eye Contact on hyvä albumi täynnä hienoja kappaleita, mutta hieman näkemyksellisemmin toteutettuna se voisi olla jotain suurta. Ehkäpä Gang Gang Dancen hatusta alkavat jänikset hiljalleen loppua.

Video ei ole enää saatavilla

”Now here you go again / You say you want your freedom /
Well who am I to keep you down”

Fleetwood Macin Rumours, yksi maailman eniten myydyimmistä albumeista, oli kovien synnytystuskien takana. Ennen albumin tekemistä yhtyeen kaksi paria, John ja Christine McVie sekä juuri yhtyeeseen liittyneet laulaja-lauluntekijät Stevie Nicks ja Lindsey Buckinham erosivat. Hyvin ei mennyt rumpali ja perustajajäsen Mick Fleetwoodillakaan, joka sai selville vaimonsa pettäneen häntä parhaan ystävänsä kanssa.

Äänityssessiot tapahtuivat siis varsin herkissä tunnelmissa ja pitkittyivät. Oman lisäjännitteensä tilanteeseen toi bändin käsistä riistäytynyt juhliminen. Tunteelliset ääriolosuhteet takasivat, että Rumoursista tuli kaikkien aikojen erolevy, jonka valovoimaisin single Dreams on. Stevie Nicksin kynäilemän kappaleen surumielinen teksti käsittelee partnerin, mitä ilmeisimmin Buckinghamin, kaipuuta vapauteen: tämän epäaitoihin tunteisiin perustuvat irtosuhteet eivät tule kestämään kauan ja jättävät jälkeensä vain yksinäisyyden. Hillitysti, mutta varmasti eteenpäin kulkeva country-backbeat ja hunajaiset slidekitarat luovat juuri oikeat puitteet Nicksin latautuneelle ilmaisulle. Kokonaisuuden kruunaa kertosäe herkkine lauluharmonioineen:

Thunder only happens when it’s raining /
players only love you when they’re playing”

Video ei ole enää saatavilla

New York ja sen naapuritaajama New Jersey kattavat leijonanosan populaarimusiikin historiasta. Ehkäpä siksi on mahdollista, että bändi, joka 30 vuotta sitten oli synonyymi nuorekkaalle energisyydelle, särmikkyydelle ja innovatiivisuudelle, tekee onnistuneen AOR-comebackalbumin.

No, ehkä Here Beforen tapauksessa kyse on enemmänkin AOR-indiepopista verrattuna todelliseen kokaiininhuuruiseen softrockiin, mutta yhtä kaikki The Feelies, jonka Crazy Rhythms -debyytti (1980) on yksi postpunkin klassikkoalbumeista, on vanhentunut tavalla, jota tupataan nimittämään arvokkaaksi.

Myönnettäköön toki, että ne, jotka ovat tutustuneet yhtyeen viimeisiin albumeihin ennen sen hajoamista vuonna 1991, ovat saanet jo viitteitä hillittyyn suuntaan kasvamisesta.

Liekö sitten kyseessä oma seestymiseni, mutta The Feeliesin hillitty ja eklektinen NY-rokkaus valloittaa hiljalleen puolelleen. Ihan The Feeliesin alkuajoista mukana kulkeneet The Velvet Underground ja Lou Reed ovat läsnä paitsi yksinkertaisissa, junnaavuuteen luottavissa sointukierroissa, niin etenkin Glenn Mercerin lakonisessa laulutyylissä – jopa vahvemmin kuin koskaan aiemmin.

Ilmiselvien paikallisvaikutteiden (Sonic Youth, Yo La Tengo) lisäksi mukana on myös ripaus powerpop-autuutta akustisine kitaroineen ja lauluharmonioineen, ja albumin ehkä kypsimmällä kappaleella Morning Comesilla voi kuulla jopa pantsesyrjämäistä demppausta.

Niin kuin monipuolisen popalbumin kuuluukin, Here Before sisältää muutaman hiljaisen tunnelmapalan, joista etenkin levyn päättävä So Far on oiva osoitus siitä, minkälaiseen herkkyyteen elämää nähneet konkarit voivat yltää.

Lukuun ottamatta albumin keskivaiheen muutamaa tasapaksua perusvetoa harva biiseistä nousee toista paremmaksi tai huonommaksi: Here Beforea voisi verrata vaikkapa kokeneeseen brittijalkapalloilijaan, joka ei ehkä ole koskaan ollut hurjan taitava eikä nopea, mutta joka tuntee omat vahvuutensa ja jolla on pettämätön pelisilmä.

80 The Feelies osoittaa, että 20 vuoden tauonkin jälkeen se osaa tehdä tukun hyviä popkappaleita, jotka peilaavat vahvasti New Yorkin seudun pophistoriaa. Mitään uutta ja mullistavaa Here Before ei kuitenkaan tarjoa.

Video ei ole enää saatavilla

Trembling Bells lienee brittifolkista ammentavista yhtyeistä ainoa, joka on lähtenyt kuromaan umpeen psykedeliarockin ja folkin väliin jäävää mehukasta aluetta.

Kolme albumia yhtä monessa vuodessa työstäneen yhtyeen taustalta löytyy ahkera free-rumpali Alex Neilson. joka on tehnyt yhteistyötä monen merkittävän impro- ja folkmuusikon (Will Oldham, Alasdair Roberts, Jandek) kanssa.

Neilson ja basisti Simon Shaw vaikuttavat myös Trembling Bellsin hengenheimolaisiin lukeutuvassa Lucky Lukessa, joka on hieman perinteisempi folkrockyhtye.

Trembling Bellsin musiikissa on mielenkiintoisella tavalla jotain uutta ja jotain tuttua, ja Constant Pageant on yhtyeen tähän mennessä hiotuin tekele. Albumin anthem-tyyliset kappaleet ovat vapautuneita ja soivat suurella soundilla.

Neilsonin kouluttamaton lauluääni on aikaisempaa enemmän taka-alalla muodostamassa harmonioita Lavinia Blackwallille, yhtyeen itseoikeutetulle vokalistille. Puhaltimet ovat poissa, mutta soulahtava, välillä jopa 1970-luvun glamrockiin assosioituva piano hallitsee useita kappaleita. Lisäksi levyn loppupuolta komistavat jousisovitukset.

Vaikka yhtyeen peruslähtökohta on folkkappale, Neilson johtaa sovituksia yllättäviin, välillä jopa freejazzilta haiskahtaviin suuntiin – eikä pelkää irrotella rumpupallillaan.

Myös fuzzsäröä kaihtamattomat sähkökitarat venyttävät folkkonseptia, ja enimmäkseen ilmassa on ekstaattisen rokkaamisen meininkiä. Seikkailuista huolimatta paletti pysyy jotenkin kasassa: irrottelua tasapainotetaan herkkyydellä ja lopputulos on luonteva.

Seitsemäsosa-temmossa hytkyvä Otley Rock Oracle tuo hetkittäin mieleen jopa Stereolabin kymmenen vuoden takaa, olkoonkin että Blackwallin komea, brittifolkin oppikirjasta (kuvitteellisesta, tai ainakaan kirjoittaja ei ole tietoinen moisen olemassaolosta) opeteltu laulu vie väistämättä aatokset kohti sellaisia nimiä kuin Fairport Convention.

Toisaalta Constant Pageant tarjoaa hengästyttävän määrän hienoa ja kokonaisvaltaista musiikkia, josta ei puutu mitään. Toisaalta se on ehkä hitusen liian hektinen ja mahtipontinen kokonaisuus, jossa itse kappaleet jäävät soittamisen jalkoihin.

Hieman kuin taidokas säkkipillisti, joka soittaa korvan juuressa liian pitkään.

85

Constant Pageant on viehättävä, joskin hieman ylitsevuotava mallikappale modernin kitararockin ja konservatiivisen folkin liitosta.

Video ei ole enää saatavilla

Trembling Bells – Goathland

Jokunen vuosi sitten philadelphialainen Kurt Vile keräsi nopeasti huomiota raikkaalla lofi-folkpopillaan. Muutaman virallisemman julkaisun jälkeen Matador onnistui lopulta nappaamaan talliinsa tuotteliaan vaihtoehtomusiikin lapsineron, joka on äänittänyt kotonaan lukuisia cd-r-levyjä jo varhaisesta teini-ikäisestä.

Ensimmäinen uudelle levy-yhtiölle tehty albumi Childish Prodigy (2009) oli aikaisempia sähköisempi ja toi Vilen taustabändiä Violatorsia enemmän esille. Siihen verrattuna Smoke Ring for My Halo on hienoinen paluu Vilen varhaisen, akustisen soundin maailmaan.

Vilen uralla on siis ehtinyt tapahtua jo monenlaista, mutta on mukava huomata, että perusasiat eivät ole juuri muuttuneet – lukuun ottamatta ehkä sitä, että kokeellisemmat luuppirönsyilyt on harmillisestiriisuttu pois. Smoke Ring for My Halon kappalemateriaali on vahvaa ja monipuolista. Albumin kaiutettu soundimaailma kuulostaa sopivan hiomattomalta, vaikka Matadorin myötä kotistudion edestä onkin pudonnut ensimmäinen sana pois.

Mukana on jälleen klassisen Big Star -powerpopin ja amerikkalaisen 1990-luvun särökitaraindien välimaastoon sijoittuvia menokappale: Jesus Feveriä, aivan kuin ensialbumin hittiä Freewaytä, voisi kuunnella loputtomasti ajellessaan ruostuneella jenkkiraudalla tyhjiä leveitä katuja periamerikkalaisessa lähiössä.

”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”

Avausbiisi Baby’s Arms ja yksi levyn avainkappaleista, Peeping Tomboy edustavat akustisia herkistelyjä, joissa voi kuulla John Faheyn tai puolitoista vuotta sitten edesmenneen philadelphialaiskollegan, Jack Rosen vastustamattomasti groovaavan näppäilytyylin vaikutuksen. Samalla toki Vilen laiska slacker-fraseeraus herättää henkiin sellaisia perinteisiä indienimiä kuin Pavement ja Sebadoh – tai jopa kaimansa Seattlesta.

Keskitempoiset bändibiisit, joita Violators vie jamiosilla psykedelian puolelle, puolestaan vertautuvat Everybody Knows This Is Nowhere -aikaisen Neil Youngin taiteellisesti kunnianhimoiselle folkrockille – tästä esimerkkinä vaikkapa nimibiisi tai loistava Society Is My Friend.

Sanoituksissaan Vile ilmaisee itseään tarvittaessa herkän intiimisti, mutta pystyy nokkelalla sanailullaan (”I came across some girl, she was a tomboy – and I was a peeping tom for that scene”) ja mustalla huumorillaan välttämään liiallisen vakavuuden tuoman raskauden, mistä esimerkkinä käy Society Is My Friendin johtolause ”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”. Onneksi Vile myös ymmärtää, että huumori on hyvä renki mutta huono isäntä.

Vaikka kaikki kappaleet eivät muodostu merkittäväksi yksittäisinä tekeleinä, ne sopivat hienosti albumikokonaisuuteen. Smoke Ring For My Halo on siis kaiken kaikkiaan tasapainoisuudessaan erittäin suositeltava albumi, jossa hienointa on ehkä se, että sen miellyttävyyttä on vaikea analysoida saati pukea sanoiksi. Ehkäpä kyse on Vilen vilpittömyydestä, lahjakkuudesta ja tyylitajusta sekä hengittävästä lofi-soundimaailmasta, joka on antiteesi täyteen kompressoidulle nykyelektrolle.

90 Smoke Ring For My Haloon kannattaa ehdottomasti tutustua, etenkin jos pitää amerikkalaisesta folkista ja kitaravetoisesta indiepopista. Ei tarvitse olla kummoinenkaan meedio ennustaakseen Vilelle pitkää ja nousujohteista uraa musiikin parissa.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile – Society Is My Friend