Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

”Vaikka John Hiattilla itsellään ei koskaan ole ollut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä, ovat monet miehen kappaleista häntä itseään tunnetumpia.”

Olet luultavasti kuullut Järvenpään Puistobluesiin saapuvan John Hiattin kappaleita, vaikka et tunnistaisi hänen nimeään.

Järvenpään Puistobluesin pääesiintyjäksi kesäkuussa saapuva John Hiatt voi vaikuttaa vain yhdeltä kitaraa soittavalta hattupäiseltä äijältä festivaalilla, jonka lava on sellaisia pullollaan.

Viidettä vuotta jatkuvalla 30-vuotisjuhlakiertuellaan olevan Hiatt on kuitenkin ennen muuta lauluntekijä. Vaikka hänellä itsellään ei koskaan ole ollut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä, ovat monet miehen kappaleista häntä itseään tunnetumpia. Nuorgam poimii tästä viisi esimerkkiä.

#1 Thing Called Love (1987)

Hiattin parhaaksi mainitulle levylleen Bring The Familylle säveltämä menopala, jonka varaan Bonnie Raitt rakensi läpimurtonsa kaksi vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sure as I’m Sitting Here (1974)

Hiatt ei lähtökohtaisesti kirjoita kappaleita muille vaan aina itselleen. Muut vain nappaavat niitä versioitavikseen. Ensimmäisinä mahdollisuuteen tarttui jo uransa laskuvaiheessa ollut Three Dog Night, joka poimi viimeisen top 40 -hittinsä Hiattin debyyttilevyltä Hangin’ Around the Observatory.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Riding With the King (1983)

Kun Eric Clapton ja B.B. King tarvitsivat vuonna 2000 nimiraidan yhteislevylleen, päättivät he napata sen Hiattin paria vuosikymmentä varhaisemmalta, samannimiseltä levyltä. Ja mikäs siinä, kappale tuntuu kuin kirjoitetulta kahdelle avoautossa cruisailevalle blues-miljonäärille.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Something Wild (1993)

Ikipunkkari voi tuntua oudolta hahmolta versioimaan roots-muusikkona tunnettua artistia, mutta niin vain Hiattin Something Wild löysi tiensä Iggy Popin vuoden 1990 albumille Brick by Brick. Poikkeuksellisesti Popin versio oli ensimmäinen julkaistu; Hiattin oma levytys päätyi vasta vuoden 1993 Perfectly Good Guitar -levylle.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Have a Little Faith in Me (1987)

Jos Hiattin tuotannosta pitäisi nimetä yksi laulu, Have a Little Faith in Me olisi vahva ehdokas. Bring The Family -albumilta löytyvän kappaleen ovat versioineen niin Joe Cocker, Jewel kuin Jon Bon Jovi, mutta tehokkain on silti Hiattin intohimoinen originaali.

Video ei ole enää saatavilla

John Hiatt Puistobluesin pääkonsertissa 30.6.2018 Järvenpään Vanhankylänniemessä. Lisätietoa täältä.

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

Mihin Kendrick Lamar meni joulupukkia piiloon?

– Kinkun taa.

Yleisö poistui räppiluennolta kyyneleitään kuivaten.

Powerpoint-esitys huipentui suunnattomaan Drake-diaan.

Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

”Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.”

Dokumenttielokuva teki Sixto Rodriguezista kansainvälisen tähden kypsässä 69 vuoden iässä. Mutta mitä Sidewaysiin saapuneelle Rodriguezille on tapahtunut elokuvan jälkeen?

F. Scott Fitzgeraldin kuuluisan sitaatin mukaan amerikkalaisessa elämässä ei ole toista näytöstä. Ajatus ei kuitenkaan näyttäisi pätevän ainakaan meksikolais-yhdysvaltalaiseen Sixto Rodrigueziin, jonka alun perin kahteen floppilevyyn tyrehtynyt ura on sittemmin mullistunut ja saanut jatkoa peräti kolme kertaa.

Ensimmäisen kerran tapahtui 1970-luvun lopulla, kun Rodriguez kutsuttiin yllättäen konsertoimaan Australiaan, jossa hänen kaksi levyään Cold Fact (1970) ja Coming From Reality (1971) olivat hänen tietämättään nousseet suosituiksi.

Toinen mullistus tapahtui, kuten Searching for Sugarman –dokumentin nähneet tietävät, 1990-luvun lopussa, kun Rodriguez sai kuulla Etelä-Afrikassa nauttimastaan suosiosta.

Kolmas muutos oli dokumenttia seurannut maailmanmaine. (Jos et ole nähnyt dokumenttia, se kannattaa katsoa. Searching for Sugarman löytyy esimerkiksi iTunesista)

Alun perin Rodriguez oli haluton esiintymään koko elokuvassa, mutta suostui lopulta. Silti hän ei vaivautunut saapumaan Oscar-gaalaan, eikä edes tiennyt elokuvan voittaneen parhaan dokumentin palkinnon ennen kuin seuraavana aamuna, sillä hän ei omistanut televisiota.

Eikä tiettävästi omista edelleenkään. Huolimatta uudesta suosiostaan Rodriguez asuu edelleen samassa talossa, jonka osti huutokaupasta 50 dollarilla yli 40 vuotta sitten. Kun taloa remontoitiin muutama vuosi sitten, yli 70-vuotias tähti avusti purkutöissä.

Hänellä ei tiettävästi ole vieläkään televisiota, eikä hän edes pidä suurinta osaa ansaitsemistaan rahoista. Sen sijaan hän on lahjoittanut niitä lapsilleen ja ystävilleen. Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.

Osan rahoista on vienyt mutkikas oikeustaistelu vanhojen levyjensä rojalteista – Rodriguez ei vieläkään ole saanut rahojaan ulkomailla myydyistä levyistään.

Muuten hänen voi kuitenkin olettaa tienaavan enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeiset kuusi vuotta Rodriguez on kiertänyt maailmaa aktiivisesti. Vakituista bändiä hänellä ei ole, vaan kussakin maanosassa hän kiertää aina paikallisten muusikoiden kanssa. Euroopassa hänen taustamuusikkonsa ovat tulleet Britanniasta. Viime vuosina Rodriguez on konsertoinut myös soolona.

Rodriguez on 75-vuotias ja sairastaa silmäpainetautia, minkä vuoksi hän ei enää näe kovin hyvin. Siksi hän liikkuu yleensä avustajan kanssa. Usein avustajana toimi hänen tyttärensä.

Ikä näkyy muutenkin – laulaminen on konserttiarvostelujen mukaan käynyt työlääksi. Rodriguez kehuu kuitenkin soittavansa paremmin kuin koskaan ja nauttivan edelleen esiintymisestä. Settilistoissa on paljon covereita: Lou Rawlsia, Elton Johnia, The Doorsia, Jefferson Aeroplanea, Kinksiä… uusia Rodriguez-biisejä ei keikoilla ole kuitenkaan kuultu.

Vastaukset kysymyksiin uudesta levystä ovat olleet vältteleviä. Todennäköisimmältä alkaa vaikuttaa, ettei kolmatta levyä tule ainakaan Rodriguezin elinaikana.

Sixto Rodriguez Sidewaysissa perjantaina 8.6.2018.

Mitä Sean Lennon sanoi lapsena pitkän automatkan jälkeen?

– Yoko, ollaan perillä.

Miksi sinkkuja Eric Clapton -faneja harmittaa kesällä?

– Jos ei heilaa helluntaina, ei Laylaa koko kesänä.

Brittiläinen soulmies, joka ei ole lainkaan niin miellyttävä kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää?

– Michael Kivamuka.

Ultra Bra -biisi, jossa lauletaan saksalaiseksi Napakymppi-kilpailijaksi tekeytyvästä naisesta?

– Nainen, joka elää vapaan Herr A:n elämää.

Tutkijat hämmästyivät – avaruudesta löytyi megatähti.

– Se oli Lady Gagarin.

”Blackstarilla David Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja.”

David Bowien viimeisen levyn avaava nimiraita on kymmenminuuttinen mystinen matka yksinäisen kynttilän luo.

”In the villa of Ormen, in the villa of Ormen
Stands a solitary candle, ah-ah, ah-ah
In the centre of it all, in the centre of it all”

Viime vuosina arkiaamuni ovat asettuneet kaavaan, jossa lähden kotoa kahden lapsen kanssa. Kävelemme ensin isomman päiväkodille Linnunlauluun. Tämän jälkeen työntelen nuoremman vaunut radan vartta Kaisaniemeen, parkkeeraan vaunun ja jätän lapsen tarhaan.

Tämän jälkeen kävelen parinkymmenen minuutin matkan Pitkänsillan yli työhuoneelle.

Aamun huippuhetki on viimeinen kaksikymmenminuuttinen. Laitan luurit korviin ja kuuntelen jotain. Maanantaisin pyrin aina korkkaamaan jonkin uuden, ennen kuulemattoman levyn, ikään kuin antamaan sävelen viikolle.

Maanantaina 11. tammikuuta 2016 laitoin tarhasta poistuessani soimaan David Bowien edellisenä perjantaina julkaistun levyn ★ (tunnetaan myös nimellä Blackstar). Odotukset olivat ristiriitaiset. En ollut juuri jaksanut innostua Bowien Next Day -paluulevystä (2013), joka oli kuulostanut vanhan soundin lämmittelyltä ilman uutta sanottavaa. Toisaalta olin kuullut hyvää newyorkilaisten jazzmuusikkojen kanssa levytetystä uutukaisesta.

Jo muutaman tahdin kuultuani ymmärsin, että nyt oltiin jännän äärellä.

Levyn käynnistävä nimiraita imaisi ikiaikaiselta kuulostavaan maailmaan. Ollaan Ormenin kylässä, yksinäisen kynttilän ympärillä, meneillään on ehkä jokin riitti tai teloitus.

Musiikki on tässä vähintään yhtä tärkeää kuin sanat – sekoituksessa on triphopia, monimutkaisin rytmikuvioin etenevää jazzia, lähi-idän sävyjä, kirkkokuoroa ja urkua.

Vaikka ★:n kutsuminen popmusiikiksi alkaa olla termin venyttämistä äärimmilleen, on kokonaisuus on silti hallittu. Alun jälkeen seuraa pitkä B-osa, jossa messiaan julistetaan kuolleen mutta uuden mustan tähden syntyneen, minkä jälkeen palataan alun tunnelmiin. Silti jännite ei laske liki kymmenminuuttisen kappaleen aikana kertaakaan. (Itse asiassa ★ oli alun perin 11-minuuttinen, mutta mitaksi editoitiin 9:57, koska iTunes ei hyväksy yli 10-minuuttisia singlejä).

Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja. Kuuntelin kappaleen kahdesti ennen kuin pääsin työhuoneelleni ja avasin tietokoneen.

Ensimmäinen uutinen kertoi David Bowien menehtyneen edellisenä päivänä.

”Something happened on the day he died
Spirit rose a metre then stepped aside
Somebody else took his place, and bravely cried
(I’m a blackstar, I’m a star’s star, I’m a blackstar)”

Video ei ole enää saatavilla

Yksityisyrittäjä Billy Idol maksoi vain puolet lakisääteisestä eläkevakuutuksestaan.

– Se oli Rebel YEL.

Mitä Gwen Stefani vastasi, kun häneltä tivattiin, fanittaako hän kiisteltyä ranskalaiskirjailijaa?

– I ain’t no Houellebecq girl.

Cheekin suosikkijuures?

– Maairtisokka.

Mitä Irwin Goodman tokaisi, kun heräsi railakkaan yön jälkeen piirretyn hevosen kainalosta?

– Sait multa, Horseman.

Burt Bacharach (vas.) teki suurimman osan tunnetuimmista lauluistaan sanoittaja Hal Davidin kanssa.

Ikinuorelle ikä on vain numero, mutta todettakoon, että 1960-luvun tärkeimpiin ja parhaisiin popsäveltäjiin kuulunut Burt Bacharach täyttää tänään 12. toukokuuta 90 vuotta!

Nuorgam onnittelee Pori Jazziin kesällä saapuvaa taituria nostamalla esiin yhdeksän nerokasta teosta: yhden maestron jokaista vuosikymmentä kohden.

(Todettakoon, etteivät kappaleet jakaudu vuosikymmenien välille aivan tasaisesti – itse asiassa kaikki ovat vuosilta 1957–1969. Mutta mitäs sitten!)

#1 Perry Como: Magic Moments (1957)

Jokaisen pitää aloittaa jostain. Burt Bacharach yhdessä sanoittajansa Hal Davidin kanssa aloitti huipulta. Tutustuttuaan New Yorkin kuuluisassa Brill Buildingissa vuonna 1957 kirjoitti kaksikko heti ensimmäisenä vuonnaan kaksi listaykköstä. Niistä ensimmäinen oli Marty Robbinsin Story of My Life, mutta paremmin aikaa on kestänyt Perry Comon listaykköseksi viemä Magic Moments.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Five Blobs: The Blob (1958)

The Blob eli Valuva kuolema oli vuonna 1958 ensi-iltaan tullut halpiskauhu, jossa valuva limaolio syö pikkukaupungin asukkaita, kunnes Steve McQueenin johtama teinijengi pysäyttää talon kokoiseksi kasvaneen möykyn. Vähintään yhtä hauska on Bacharachin säveltämä elokuvan tunnussävelmä, jossa ”Viisi möykkyä” laulaa ihastuttavan puhtoisesti valuvan kuoleman vaaroista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Gene Pitney: Twenty Four Hours from Tulsa (1963)

Ja parin lämmittelyn jälkeen todellinen mestariteos: rakastuminen koko elämän raiteiltaan suistavana kokemuksena ja samalla yksi popmusiikin oudoimpia biisejä hylätylle rakastetulle. Huomaa, miten biisin tempo tuplaantuu kahden minuutin kohdalla ja lopun synkkä sävy: ”And I can never go home anymore”.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dionne Warwick: Anyone Who Had a Heart (1964)

Vaikka Bacharachin kappaleita ovat levyttäneet kymmenet, elleivät sadat artistit, suurin Bacharach-tulkki on tietenkin Dionne Warwick. Suhde on molemminpuolinen: niin kuin Warwick teki monet suurimmista Bacharach-tulkinnoista, ovat myös Warwickin suurimmat hetket lähes poikkeuksetta Bacharach–David-teoksia. Dionnen parhaita esittelevällä tuplakokoelmalla Bacharach–David-teosten osuus on 31 kappaletta 40:stä, joukossa esimerkiksi tämä helmi…

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lou Johnson: There’s Always Something There to Remind Me (164)

Edes mestaria ei aina onnistanut. Beatlemanian huumassa Lou Johnsonin urbaani soul ei vedonnut ostajiin ja single jämähti Yhdysvalloissa sijalle 49 – briteissä originaalia paremmin pärjäsi Sandie Shaw’n coverversio. Silti Lou Johnsonin tulkinta tästä helmestä on paitsi ensimmäinen myös paras. Kuunnelkaa nousu lähes kuiskatusta alusta lopun maanisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Burt Bacharach: Don’t Go Breaking My Heart (1965)

1960-luvulla Bacharachin kurssi oli niin korkealla, että hän sai levytyssopimuksen myös esiintyvänä artistina – ei hassummin kaverilta, joka ei osaa laulaa eikä ole soittajanakaan varsinainen virtuoosi. Bacharachin ensimmäinen LP Hit Maker! sisälsikin pääosin ison orkesterin kanssa levytettyjä instrumentaaliversioita hänen hiteistään. Muutamilla kappaleilla, kuten näytteellämme, oli myös pumpulinpehmeät naislaulajat. Kitschiä? Kyllä, mutta melko vastustamatonta silti.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Dusty Springfield: The Look of Love (1967)

Vaikka Dionne Warwick onkin Bacharach-tulkeista definitiivisin, ei sovi sivuuttaa ihastuttavan kepeästi liitelevää Dusty Springfieldiä. Casino Royalen tunnusbiisin The Look of Loven kerrotaan saaneen inspiraationsa Ursula Andressin kuvasta. Springfieldin tulkinta on niin hento, että pienenkin tuulenvireen voisi ajatella puhaltavan kaiken tiehensä, mutta silti se liitelee kohdilleen pitkää outroa myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#8 B.J. Thomas: Raindrops Keep Fallin’ on My Head (1969)

Toinen elokuvasävelmä, tällä kertaa lännenelokuvaan Butch ja Kid – Auringonlaskun ratsastajat. Kappaleesta tuli jättihitti ja se voitti parhaan elokuvasävelmän Oscarin. Bacharachin konserteissa se kuullaan usein kunniapaikalla ylimääräisissä numeroissa, joissa maestro soittaa pianovälikkeet, kuten alkuperäislevytyksessäkin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Dionne Warwick: Walk on By (1964)

Ja suurin viimeiseksi. Dionnen laulama kuvaus siitä, kuinka haluaa hylättynäkin pitää ylpeytensä, ei ole ainoastaan Burt Bacharachin, vaan koko 1900-luvun hienoimpia poplauluja. Kuuntele nakuttavaa kitaraa, kuuntele flyygelitorvea, taustalaulajien epätoivoista mantraa (”Don’t. Stop. Don’t. Stop.”), kuuntele viuluja. Kuuntele Dionnen ääntä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Walk on Byn voima ei mennyt ohi Isaac Hayesiltäkään, joka levytti siitä viisi vuotta myöhemmin oman versionsa. Hayes lypsää laulun draamaa peräti 12 minuutin ajan.

Video ei ole enää saatavilla

Artesaanioluista innostunut kotimainen rap-artisti?

– Aleface.

”Kun Adele antaa äänensä aueta koko paineellaan, hän kuulostaa rantaan iskeytyvältä luonnonvoimalta.”

Adele todistaa olevansa luonnonvoima. Samalla hän nostaa 1960-lukulaisen diiva-kappaleen 2010-luvun suurimpien hittien joukkoon.

”We could have had it all”

Ensin pari sekuntia kitaraa. Sitten, hieman varastaen, Adele alkaa laulaa. Eikä oikeastaan vaikene hetkeksikään, ennen kappaleen äkillistä lopetusta 3 minuuttia ja 49 sekuntia myöhemmin.

Olisi vähättelyä sanoa, että Adelen laulusuoritus tekee Rolling in the Deepin.
Rolling in the Deep *on* Adelen laulusuoritus. Toki mukana ovat hienosti jännitettä rakentavat rummut, piano ja taustakuoro, mutta ne ovat kaikki ekstraa. Rolling in the Deep elää ja hengittää Adelen tahtiin.

Esitys on vuosikymmenen hienoimpia. Hylätyn rakastetun tuskanhuudossa on surua, katkeruutta ja vihaa. Adelen kerrotaan kirjoittaneen laulun poikaystävän dumpattua hänet. Tarina kuulostaa vähän liian osuvalta, mutta laulua kuunnellessa siihen haluaa uskoa.

”Etkö sä jätkä tajua, mitä sä tuhoat, mitä mä menetän, mitä sä menetät?”

Oli laulun paatos aitoa tai ei, aidolta se kuulostaa.

Tuskan lisäksi kappale huokuu voimaa. Rolling in the Deep, ”syvältä vyöryen” valtameren vesimassoista kasvavat hyökyaallot. Eikä Adele antaessaan kertosäkeessä äänensä aueta koko paineellaan kuulosta vähäisemmältä kuin rantaan iskeytyvältä luonnonvoimalta.

(Tämä antaa dumppausstoorille epäuskottavan vivahteen – kuka ylipäänsä uskaltaisi suututtaa tämän naisen?)

Kappaleen poikkeuksellinen voima ei jäänyt maailmalta huomaamatta. Rolling in the Deep oli vuonna 2010 maailman suurimpia hittejä, eikä sille löydy koko vuosikymmeneltä kovin monta haastajaa.

Huomattavaa on, ettei kappale ollut niinkään ajan hermolla kuin trendien ulkopuolella. Rolling in the Deep voisi hyvin olla Dusty Springfieldin tai Aretha Franklinin hitti puolen vuosisadan takaa. Siinä ei ole trendikästä biittiä, ei feattaavaa tähtiräppäriä eikä koukkua, joka toimisi kännykän soittoäänenä. Sen videossa ei ole intertekstuaalista huumoria eikä twerkkaavia takalistoja.

Rolling in the Deep on klassisen puhdasoppinen, laulajan karisman ja teknisen taituruuden varaan rakennettu diivalaulu. Se ottaa yksityisen tuskan ja kasvattaa sen kaiken edestään pyyhkiväksi universaaliksi tsunamiksi.

En aina jaksa uskoa, että sellaisia lauluja osataan enää tehdä. Mutta joskus on upeaa olla väärässä.

Video ei ole enää saatavilla

Alternative-musiikkiin siirtynyt amerikkalainen kitarasankari?

– Steve Vaihtoehto.

Millä selvitetään shokkirokkareiden kestävyys?

– Cooperin testillä.

Jari Sillanpään puhtoinen imago osoittautui saduksi. Mitä jäi jäljelle?

– Linna.

Mikä on Suomen pienin jyrsijä?

– Atomirotta.

Miksi Olli Lindholm antoi potkut Jay Lewisille ja Daffy Terävälle?

– Kaksikko vaati Yö-työlisää.

Miksi Elastinen muutti Ruotsiin?

– Hän kuuli, ettei kukaan voi olla profeetta omalla maallaan.

Colin Larkinin listaopus, saatavilla Leppävaaran kirjastosta – oli ainakin joskus.

Olen aina pitänyt listakirjoista, joissa popmusiikin merkkiteoksia laitetaan kaanoniin. Yksi ensimmäisiä lukemiani oli Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolta löytämäni brittiläisen musiikkitoimittaja Colin Larkinin All Time Top 1000 Albums (1994).

Toisin kuin useimmat vastaavat listateokset, Larkin ei rakentanut teostaan yhden suuren listan muotoon, eikä myöskään edennyt aikajärjestyksessä. Sen sijaan teos on jaettu alalistoihin: The Top 250 Rock and Pop Albums, The Top 100 Jazz albums, The Top 50 Live Albums, The Top 20 Bedsitter Albums. Ja niin edespäin.

Kiehtovin kategorioista on The Top 10 Albums Destined to Become Classics. Siinä Larkin yritti siis ennustaa vuoden 1993 levyistä kymmenen, joista muodostuisi huomisen klassikoita.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, on aika selvittää, miten Larkin arvioissaan onnistui.

#10 Counting Crows – August & Everything After (1993)

Sha-la-la-la-lallaa. R.E.M.-henkisen Counting Crowsin debyytti on edelleen kalifornialaisyhteen suosituin levy – Spotifyssa yhtyeen kymmenestä suosituimmasta kappaleesta tältä levyltä on neljä, mukaan luettuna yhtyeen ylivoimaisesti suosituin kappale Mr. Jones, jolla on huomattavat 170 miljoonaa kuuntelua.

August & Everything After on myös ainoana yhtyeen levyistä Acclaimed Music -sivuston eri listauksia koostavassa metalistassa. Sijoitus on 1577.

Robert Dimeryn 1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjaan (2015) levy ei mahtunut, mutta belgialainen Studio Brussels on listannut levyn 500 kaikkien aikojen parhaan levyn joukkoon vielä vuonna 2015.

Itse en ole levyn tällä vuosituhannella juuri koskenut, mutta eihän se huonolta kuulosta, joskaan ei kovin jännittävältäkään. Tuttu levykauppias sanoi pitävänsä levyä hyllyssä, mutta lähinnä vanhojen asiakkaiden nostalgiannälkää tyydyttääkseen. Vaikea on kuulla levyä klassikkona, joka löytäisi vuosikymmenestä toiseen uusi kuulijoita.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#9 Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club (1993)

This ain’t no disco. Sheryl Crow’n debyytti on tekijänsä suosituin levy, joskaan suosion määrä ei ole aivan ilmeinen: Crow’n kymmenen kuunnelluimman Spotify-biisin joukossa on levyltä kaksi kappaletta, joskin 43 miljoonaa kuuntelua kerännyt All I Wanna Do on suosioltaan omassa luokassaan.

Kriitikkojen suhde levyn on ristiriitaisempi. Allmusic ei pidä levyä Crow’n parhaana ja antaa suosituslevykseen sitä seuranneen nimettömän levyn. Acclaimed Musicissa Tuesday Night on kuitenkin Crow’n ainoa Top 3000 -listasijoitus, sijalla 1932. Levy pääsi mukaan myös 1001 Albums… -kirjaan. Vielä vuonna 2013 ranskalainen FNAC listasi levyn yhdeksi 823 korvaamattomasta levystä.

Itselle tämänkin kuuntelu jäi jo ysärillä hitteihin, mutta kyllähän sen kaupallinen pirteys hyvältä kuulostaa. Tuesday Night Music Clubin kutsuminen klassikoksi tuntuisi silti liioittelulta.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sting – Ten Summoners Tales (1993)

Kaikkeen sitä uskonsa menettää, mutta ei Stingiin. The Police -keulakuvan neljäs soololevy osoittautui jättimenestykseksi ja myi yli 10 miljoonaa kappaletta. Spotifyssa Stingin kymmenestä suosituimmasta kappaleesta neljä tulee Ten Summoners Talesilta, mukaan lukien ”Piikin” kuunnelluin soolokappale, 68 miljoonaa kuuntelua kerännyt Fields of Gold (The Policen suosituimmat ovat toki kaukana edellä).

Allmusic suosittelee Stingin diskografiasta juuri tätä levyä, mutta 1001 Albums… -levyjen joukkoon se ei mahtunut. Acclaimed Musicin top 3000-listalle se mahtuu nipin napin (sija 2923), edellään peräti kaksi muuta Stingin sooloa, Dream of The Blue Turtles (1985) sijalla 1404 ja …Nothing Like The Sun (1987) sijalla 1872. Tuoreimmista listauksista Ultimate Classic Rock listasi levyn 1990-luvun top 100 -listalleen.

Ten Summoners Tales on listan levyistä ensimmäinen, jota tohtisin kutsua klassikoksi. Ikääntynyt paljon paremmin kuin Fields of Goldin video.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Paul Weller – Wild Wood (1993)

Paul Wellerin toinen levy on kriitikkojen suosikki. Se on mukana 1001 Albums… -kirjassa, se on Allmusicin suositus Wellerin soolodiskografiasta ja hänen ainoa soololevynsä Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, sijoituksella 1491 (The Jamilla on listalla neljä levyä ja The Style Councillakin yksi). Belgian Studio Brussels valitsi levyn vuonna 2015 yhdeksi top 500 -levyistä.

Spotify-kuuntelussa levyn suosio on selvästi vaatimattomampaa. Wellerin kymmenestä suosituimmasta soolobiisistä vain yksi, levyn nimibiisi, on kymmenen suosituimman kappaleen joukossa ja jää kuudella miljoonalla kuuntelullaan aika kauas muiden listan levyjen kärkikappaleista.

Itseäni levy ei ilmestyessään juuri kiinnostanut eikä kiinnosta nytkään, kuten ei käytännössä mikään muukaan The Jamin jälkeinen Weller. En pitäisi klassikkona kuin pahimpien Weller-fanien unelmissa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#6 Crash Test Dummies – God Shuffled His Feet (1993)

Mmm mmm mmm mmm. Hittikappale on niitä lauluja, joita joko inhotaan tai rakastetaan, mutta ainakin se muistetaan. Samaa ei voi sanoa God Shuffled His Feet -albumin muista kappaleista – tai Crash Test Dummiesin muusta urasta.

Mmm Mmm Mmm Mmm on kerännyt Spotifyssa 58 miljoonaa kuuntelua, yli 40 miljoonaa enemmän kuin yhtyeen yhdeksän muuta suosituinta raitaa yhdessä. Bändin kymmenestä Spotifyssä soitetuimmasta kappaleesta kahdeksan tulee tältä levyltä.

Vähemmän yllättävästi God Shuffled His Feet on Allmusicin suositus yhtyeen diskografiasta – kuka osaisi nimetä yhtään muuta Crash Test Dummies -levyä? – mutta ei mahdu Acclaimed Musicin listalle tai 1001 Albums -kirjaan.

Larkinin voitaneen sanoa osuneen ainakin tässä harhaan. Vaikka Mmm Mmm Mmm Mmmiä (nimi on melkein yhtä ikävä kirjoittaa kuin se on lausua) voisi kuvata pikkuklassikoksi, albumia ei mitenkään.

Hieman nolostellen tunnustan, että nostalgisista syistä pidän siitä itse. Klassikkoa levystä ei silti saa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lemonheads – Come on Feel The Lemonheads (1993)

Ei tainnut Larkin osua tässäkään ihan kohdalleen. Vaikka Evan Dandon johtaman Lemonheadsin kuudes levy saavutti yhtyeen korkeimmat listasijoitukset, sen ainoaksi varsinaiseksi klassikkolevyksi on helppo nostaa It’s a Shame About Ray (1992). Ray on Allmusicin valinta ja löytyy niin 1001 Albums -kirjasta kuin Acclaimed Musicin top 3000 -listalta. Come on Feel The Lemonheads sen sijaan joutuu tyytymään paikkaan Acclaimedin ”bubbling under” -osastolla. Vuonna 2013 ranskalaiskriitikko Gilles Verlant näyttää listanneen levyn rockhistorian 300 parhaan levyn joukkoon.

Spotifyssakin Come on Feel The Lemonheads häviää Raylle. Kymmenestä yhtyeen suosituimmasta kappaleesta neljä on Raylta on ja kolme Come Onilta. Levyn kuunnelluin kappale Into Your Arms (6 miljoonaa kuuntelua) häviää selvästi Mrs. Robinsonille (16 miljoonaa kuuntelua).

Omassa hyllyssäni Come on Feel The Lemonheads on säilyttänyt paikkansa, mutta jos mieleni tekee kuunnella Dandoa, ei valintani kuitenkaan osu siihen.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pearl Jam – Vs. (1993)

Vuonna 1993 Pearl Jam oli nosteessa. Debyyttilevy Ten (1991) oli ”räjäyttänyt pankin”, ja vaikka yhtye oli kieltäytynyt tekemästä Vs.-albumin kappaleille videoita, nousi se silti viideksi viikoksi Yhdysvaltojen listakärkeen ja myi ensimmäisellä viikollaan enemmän kuin mikään muu levy oli sitä ennen myynyt.

Klassikkostatuksen kohdalla tilanne on kaksijakoinen. Nykytarkastelussa yhtyeen kanonisoiduin levy on Ten: se on Allmusicin valinta, Acclaimed Musicin listalla selvästi korkeimmalla (sija 133) ja yhtyeen ainoana levynä mukana 1001 Albums… -kirjassa.

Spotifyn kymmenen soitetuimman Pearl Jam -kappaleen listalla on neljä Tenin kappaletta. Vs. tulee kuitenkin hyvänä kakkosena. Top 10:ssä siltä on kaksi biisiä, joista Daughterilla on kunnioitettavat 36 miljoonaa kuuntelua.

Pearl Jam on myös laajemmin melko kanonisoitu yhtye: Acclaimed Musicin listalla yhtyeellä on peräti viisi levyä, joista Vs. toiseksi korkeimmalla (sija 753) – siis selvästi ylempänä kuin yksikään tämän listan aiemmista levyistä.

Itselleni Pearl Jam on jäänyt hivenen vieraaksi, mutta kysyessäni asiaa muutamalta yhtyeen fanilta vakuuttivat he Vs.:n olevan klassikon siinä missä Teninkin. Hyväksytään.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#3 Garth Brooks – In Pieces (1993)

Kaupallisen kantrin megatähden Garth Brooksin viides levy on listan vaikein arvotettava. Brooks on toki myynyt kuin häkä – hän on Yhdysvaltojen eniten levyjä myynyt sooloartisti, bändeistäkin edellä on vain The Beatles. Arvostusta Brooks on kuitenkin saanut niukemmin, eikä yksikään hänen levynsä yllä esimerkiksi Acclaimed Musicin top 3000 -listalle (kaksi on sentään bubbling under -osastoa) tai 1001 Albums… -kirjaan.

Spotifystakaan ei ole apua Brooksin suosion arviointiin, sillä albumiformaattiin yhä uskova Brooks pitää musiikkinsa poissa suoratoistopalveluista. Täytyy siis tyytyä muihin lähteisiin.

Besteveralbums.com listaa In Piecesin Brooksin kymmenenneksi parhaaksi levyksi, Omaha.com ja Ranker sijoittavat sen Brooksin diskografiassa kolmanneksi. Rokkaavampaa soundia hakeneesta In Piecesistä ei tullut missään tapauksessa crossover-levyä, joka olisi kasvattanut Brooksin suosiota kantriyleisön ulkopuolella.

Itse en valitettavasti osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, koska Brooksin musiikki ei minua kiinnosta. En lukisi klassikoksi.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#2 Aimee Mann – Whatever (1993)

Tässä kohden tekisi mieli soittaa Larkinille ja kysyä, vieläkö hän pitäytyy kannassaan. Sillä vaikka Aimee Mannin Whatever oli ja on kehuttu levy, on se sittemmin jäänyt rasittavasti nimetyn Bachelor No. 2 (Or, the Last Remains of the Dodo) -levyn (2000) jalkoihin. Molemmat ovat Acclaimed Musicin listalla (Bachelor sijalla 2265 ja Whatever 2479:s), mutta lähes kaikki Whateverin valinnat kriitikkolistoille ovat ajalta ennen Bachelorin ilmestymistä. Voi siis sanoa, että Bachelor on sivuuttanut Whateverin virallisena valintana Mannin tuotannosta.

Spotifyn top 10 -listan katsominen ei auta, sillä Whatever ei jostain syystä ole Spotifyssa. Joka tapauksessa listaa dominoivat Magnolia-elokuvan soundtrack ja Mannin uusin levy Mental Illness (2017).

Oma suosikkini Mannilta on Lost in Space (2002). Pidän toki myös Whateveristä, mutta en nostaisi sitä todellisten klassikkolevyjen joukkoon.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#1 Nirvana – In Utero (1993)

Larkin päättää listansa melko varmalla valinnalla. Vaikka mikään ei sivuuta Nevermindin (1991) asemaan Nirvana arvostetuimpana albumina, In Utero pääsee sentään melko lähelle.

Acclaimed Musicin listalla Nevermind on kolmas (!) ja In Utero 101:s – siis korkeammalla kuin muut yhdeksän albumia tällä listalla. Lisäksi In Utero on mukana 1001 Albums -teoksessa. Spotifyn suurimpien Nirvana-hittien kymmenen kärjessä levyltä on mukana vain Heart-Shaped Box, mutta toistoja sillä on peräti 128 miljoonaa.

Klassikko on klassikko, ja kriitikkotoveri määritteli In Uteron ”ajattelevan ihmisen valinnaksi” ohi Nevermindin. Nuorempana pidin levyä yhtyeen parhaana – enää en, mutta ilmankaan en haluaisi olla.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä jäi rannalle?

Vuonna 1993 julkaistiin myös muun muassa Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers), Björkin Debut, Sueden Suede, Sepulturan Chaos A.D. ja Janet Jacksonin Janet. Niitä pohtiessa Larkinin lista vaikuttaa kovin yksipuoliselta. Mutta ottaen huomioon, että kymmenestä levystä kahdeksan on edelleen mukana Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, ei osumatarkkuutta voi ihan huononakaan pitää.

Suomalaisräppäri ja Ola Salo ryhtyivät yhteistyöhön.

– Paperi-Arkin ensimmäinen albumi ilmestyy keväällä.

”Haastattelujen perusteella Gotye itsekin suhtautuu jättihittiinsä ikään kuin onnekkaana sattumana.”

Australialaisessa ladossa nikkaroitiin 2010-luvun suurin yhden hitin ihme.

”But I don’t wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn’t catch you hung up on somebody that you used to know”

Yhden hitin ihmeissä on taikaa. Ne ovat kuin tähdenlentoja, onnellisia sattumia, jotka loistavat hetken ennen katoamistaan tähtitaivaalta.

Ja kauneimmat tähdenlennot loistavat kaikkein kirkkaimmin.

Kuten Gotyen Somebody That I Used to Know. Kappale voitti kaksi Grammya, ja nousi listakärkeen 23 maassa, niin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin. Top 10:een se nousi myös 30 muussa maassa. Siitä on coveroitu, remixattu ja käytetty niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin.

Muuten onkin ollut hiljaisempaa. Belgialais-australialaisella Gotyella (oikealta nimeltään Wally de Backer) ei ole Somebody That I Used to Know’n lisäksi kuin yksi ainoa listamerkintä kotimaidensa ulkopuolella – hittiä edeltänyt single Eyes Wide Open käväisi jenkkilistan sijalla 96.

Voi siis perustellusti sanoa, että Somebody That I Used to Know on 2010-luvu suurin tähdenlento ja Gotye vuosikymmenen suurin yhden hitin ihme.

Haastattelujen perusteella Gotye itsekin suhtautuu jättihittiinsä ikään kuin onnekkaana sattumana. Hän määrittelee itsensä enemmän nikkariksi kuin säveltäjäksi.

Gotye kertoo alkaneensa rakentaa jättihittiään vanhempiensa kotitilan latoon rakentamassaan studiossa. Lähtökohtana oli kappaleen läpi riffimäisenä toistuva sample brasilialaiskitaristi Luiz Bonzan kappaleen Sevilla (1967) introsta. Gotye lisäsi siihen rummut, löysi laulumelodian ja alkoi työstää sanoja. Seuraavaksi hän keksi kappaleen kertosäkeessä välillä kuultavan kitaran.

Sanojen kanssa tuli kuitenkin stoppi kahden säkeistön jälkeen. Gotye valitti, ettei löytänyt hylätyn rakastetun tarinaan uutta sanottavaa. Avuksi tuli näkökulman vaihto, puheenvuoron antaminen päättyneen parisuhteen toiselle osapuolelle. Kolmannen säkeistön laulaa uusiseelantilainen laulajatar Kimbra, joka nostaa laulun tavallisen hylätyn rakastajan valituksen yläpuolelle.

Lopputuloksena oli tarttuva ja samalla kiehtova poplaulu, joka valloitti maailman.

Tällaisen tempun toistaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Tuntuu, ettei Gotye ole edes viitsinyt yrittää. Muut Making Mirrors -levyn singlet jäivät maailmalla listojen ulkopuolelle, eikä Gotye ole sittemmin julkaissut uutta musiikkia.

Viime vuonna hänen uutisoitiin kuitenkin työstävän uutta levyä. Sen ajatuksena olisi toimia kunnianosoituksena häntä kiehtoville viime vuosisadan elektronisen musiikin pioneereille.

Kuulostaa kiinnostavalta – mutta myös siltä, ettei Somebody That I Used To Know’n asema miehen ainoana jättihittinä ole ihan heti uhattuna.

Video ei ole enää saatavilla

Meteorologi tuohtui huonoa säätä mananneille:

”Syy ei ole Kelis!”

Muut lapset saivat koulussa Eri Keeperiä.

Tommi jäi Liimatta ja David Gluetta.

Kuva: Teemu Kivikangas.

Ennen menestystään Bruce Springsteen toimi uima-altaiden putsaajana.

Ne olivat Pomon ”kloori days”.

Kaksi insituutiota kohtaa: The Beatles ja BBC.

Rääppiäiset kaanonin huipulta.

Yksi Gary Larsonin mainion Far Side -sarjakuvan suurista oivalluksista oli kuva Emme pitäneet elokuvasta Tanssii susien kanssa –yhdistyksen kansainvälisestä kokouksesta. Siinä muutama ihminen seisoskelee keskellä autiota hallia jupisemassa keskenään.

Suurin piirtein samalta luultavasti näyttäisi Emme pidä The Beatlesista -yhdistyksen kokouksessa. Makuasiat ovat toki makuasioita, mutta on vaikea kiistää, etteikö The Beatles olisi koko äänitetyn musiikin historian kehutuin, merkittävin ja rakastetuin yhtye. Eri mieltä olevat kuuluvat samaan seuraan kuin ne, joiden mielestä Mozart ei osannut säveltää, Shakespeare kirjoitti huonoja näytelmiä tai Picasso oli pahainen tuhertelija.

Kaanonin huipulla olemisessa on kuitenkin ongelmansa. Niistä pienin ei ole halu tarjoilla kaikki neroiksi julistettujen tekeleet mestariteoksina. Varoittihan The Beatlesin hovituottaja George Martin jo Anthology-projektin loputtua 1996, että jos yhtyeeltä enää julkaistaisiin jotain, ainoa sopiva otsake olisi ”Laarin pohjan rääppiäiset”.

The Beatles Live At The BBC 2 osoittaa Martinin pelot vääriksi. Vaikka yhtyeen 39:n BBC-sesssion parhaimmisto julkaistiin jo vuonna 1995 The Beatles Live At The BBC -levyllä, oli bändi keikkaluvuosinaan niin rutinoitunut, etteivät kakkososalla julkaistut esitykset jää juuri ykkösosan vastaavista jälkeen.

Suuria uusia oivalluksia tuplalevylle kootut kappaleet eivät tarjoa, ellei sellaiseksi lasketa ennen julkaisemattoman Beautiful Dreamerin hauskaa rokkisovitusta. Vaikka BBC:n politiikka pakotti yhtyeen levyttämään kappaleet aina uudelleen jokaista lähetystä varten, nelikko ei ottanut sovitusten suhteen kummempia vapauksia vaan pysytteli lähellä studioversioita, vain paikoitellen mutkia suoristaen.

Väliin on jätetty edellistä BBC-kokoelmaa enemmän lyhyitä keskustelunpätkiä, jotka luovat levyille läsnäolon tuntua. Levyjen loppuihin laitetut pidemmät ”Pop profile” -haastattelut – noin 8 minuuttia per beatle – olisi ehkä ollut parasta irrottaa omalle levylleen.

Kuinka tällainen levy sitten tulisi pisteyttää? Yksi tapa olisi pohtia sen merkitystä osana The Beatlesin katalogia ja todeta sen olevan mukava tapa kuulla tutut kappaleet taas kerran. Eräänlainen takuuvarma joululahja äidille, mutta ei sen enempää.

Toinen vaihtoehto on kuitenkin lähestyä sitä puhtaasti musiikkina, kuten levyarvioilta usein tavataan vaatia.

Silloin huomio keskittyy siihen, miksi The Beatles todella ansaitsee paikkansa musiikin historiassa. Yeah! Yeah! Yeah! -huutojen kruunama She Loves You, kuulaan kaunis And I Love Her, intoa tihkuva From Me To You (vaikkakin ilman huuliharppua!) ja monet muut ovat hienoja kappaleita – luultavasti hienoimpia, mitä kahden kitaran, basson ja rumpujen muodostamat yhtyeet tulevat koskaan esittämään.

Minä rakastan näitä lauluja, minä rakastan The Beatlesia, minä rakastan tätä tarpeetonta levyä. Nämä kappaleet ovat oleellisia samalla tavalla kuin paras rockmusiikki – tai paras musiikki ylipäänsä. Pakko niistä ei ole pitää, mutta ainakaan minä en osaa pitää niitä kuin täyden sadan pisteen arvoisina.

100 The Beatlesin BBC-sessioden toinen kokoelma ei opeta mitään uutta, mutta muistuttaa jälleen kerran miksi me kaikki rakastamme heitä. Sinäkin, myönnä pois.

Video ei ole enää saatavilla

YLT: Georgia Hubley, James McNew ja Ira Kaplan.

Lauantaina Helsingin Korjaamolla esiintyvän Yo La Tengon basisti kertoo pitävänsä ”22-Pirkosta”. Newjerseyläisen indierocklegendan musiikissa ei ole miehen mielestä ”mitään rentoa”. Juttu kannattaa lukea loppuun, sillä siellä on skaba!

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Vanhempieni levykokoelmasta perimäni Elton Johnin Greatest Hits on yhä suosikkilevyjäni. Erityisesti Daniel ja Crocodile Rock kuulostavat vain paremmilta vuodesta toiseen. Rakastan myös Abbaa, jonka kappaleet tuovat mieleeni vanhempien juhlat outojen ystäviensä kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En ole koskaan ymmärtänyt The Doorsia. Heidän väitetään soittaneen vastustamatonta, mutta vaarallista vallankumouksen musiikkia, joka kertoi syvällisiä totuuksia, mutta minulle heidän levynsä kuulostavat vain tylsältä roskalta. Oliver Stonen Doors-elokuva oli tosin ratkiriemukasta katsottavaa. Myös Joni Mitchellin musiikki saa minut haaveilemaan veriteoista, mutta hänen suhteensa tiedän olevani vähemmistössä.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Somebody please take Patti to the hospital
and put her neck in a thing”
(Half Japanese: Patti Smith)

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengoa kuvataan usein yhtyeenä, josta kriitikot pitävät suurta yleisöä enemmän. Onko kriitikoilla suurta yleisöä parempi musiikkimaku?

”Ei ole. Heillä on todennäköisesti mahdollisuus kuulla enemmän musiikkia ilmaiseksi ja he saattavat myös avoimempia valtavirran ulkopuoliselle musiikille. Sitä paitsi jokainenhan voi nykyään olla kriitikko, kiitos netin.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Ainoastaan kaikkein raain ja kammottavin industriaalimelu tulee säilyttämään suosionsa ja korvaa baltimorelaisen klubimusiikin. Kaikki muu kuihtuu pois.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Kaikki on tärkeää, jokainen musiikin osa-alue heijastuu muihin. Kappaleen äänimaailma luo tunnelmaa siinä missä sanoitus, ehkä enemmänkin. Edes tyhmät sanat eivät voi pilata loistavaa kappaletta. Tai odotas, ehkä ne voivatkin.”

Mitä tekisit, jos et olisi muusikko?

”Olisin kuollut.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”The Sadiesin uuden LP:n Internal Sounds. Se on erittäin hyvä levy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Nälkä, sää ja Gang Starr.”

Yo La Tengo on levyttänyt loistavia covereita, mutta usein aika vanhoista kappaleista. Mitä 2000-luvun kappaleita haluaisitte versioida?

”Olemme soittaneet – ja levyttäneetkin Times New Vinkingin kappaleen Move to California vuodelta 2009. Sen lisäksi olisi noin miljoona muuta 2000-luvun kappaletta, joita versioisin mieluusti, mutta aika ei vain riitä! Vaikka jonkin Yura Yura Teikokun solistin Sintaro Sakamoton kappaleen, kuten Cheap Time, Run The Jewels tai $75 Bill.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Jos todella pidän tästä tuttavuudesta, Lambchopia, Sun Rata tai The Boredomsia.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Ei kuule ole tarvinnut.”

Yo La Tengon musiikki kuulostaa hyvin rennolta ja pakottomalta. Syntyykö vaikutelma luonnostaan, vai onko se kovaa työtä kuulostaa noin rennoilta?

”Minusta meidän musiikissamme ei ole mitään rentoa. Yhteissoitossamme on toki tuttuutta ja varmuutta, mutta tunteet ovat soittaessa aina pinnassa. Ehkä innostuminen on meidän tapamme rentoutua.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Ringo. Vähemmän on enemmän.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kovinkaan hyvin, mutta pidän kovasti Sasu Ripatin musiikista, teki hän sitä nimellä Vladislav Delay tai Luomo, sekä 22-Pirkosta (sic). Hanoi Rocksin levyjä en ole kuunnellut aikoihin, mutta olen varma, että ne kuulostaisivat yhä hyviltä. Mutta oppisin mieluusti lisää suomirockin juurista ja suomalaisesta punkista.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyyli ja kasetti. Kuulostavat ja tuntuvat paremmilta.”

Jos voisit pelastaa levykokoelmastasi vain yhden levyn, mikä se olisi?

”Miksi? Mitä on tapahtunut? Miten ihmeessä voin pelastaa vain yhden? Entä jos olen laittanut sen väärään paikkaan, enkä löydä sitä? Entä muut tavarani, ovatko nekin tuhoutuneet? Tarvitsen hieman enemmän tietoa. Koko ajatus pelottaa.”

Yo La Tengo Korjaamolla lauantaina 16.11.2013. Ovet aukeavat kello 21. Liput 29–32 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

SKABA!

JOS VOISIT PELASTAA LEVYKOKOELMASTASI VAIN YHDEN YO LA TENGON LEVYN, NIIN MIKÄ SE OLISI? KOMMENTOI ALLE. KOMMENTOIJIEN KESKEN ARVOTAAN LIPPUJA KORJAAMON KEIKALLE!

KISA OHI, KIITOS OSALLISTUJILLE! ONNITTELUT ILARI JA OLLI!

Kuinka uudet farkut eivät muuta maailmaa.

”Muotitietoinen
Nyt mä olen muotitietoinen
Minä olen muotitietoinen
ja tytötkin sen huomaa”

Kun tekee hyvää, ei tarvitse tehdä paljoa. Leevi and The Leavingsin kolmannella singlellä on kaksi kuusirivistä säkeistöä, käytännössä kahdesta lauseesta muodostuva kertosäe ja alle kaksi minuuttia mittaa. Enempää ei tarvita piirtämään kokonainen koulukiusatun rillipääraukan tarina.

Traagisinta tarinassa on, että juuri mikään kertojan väitteistä ei ole totta. Jameksista huolimatta tytöt eivät tule juoksemaan miehen perässä eivätkä lähde ajeluille hänen kanssaan, vaikka hän kaikkien hämmästykseksi saisi joskus oman auton. Vaatteet eivät tee popparia, eivätkä massan mukana ostetut farkut mauttomasta pellestä muotitietoista.

Itse mielenosoituksellisesti verkkareihin ja tuulipukuihin pukeutunut Göstä tiesi tämän vähintään hyvin. Hänen suuruudestaan kertoo kuitenkin se, että laulun päällimmäiseksi tunteeksi ei jää iva vaan surumielinen sympatia sen tyylitajutonta sankaria kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Suunnilleen tästä se kaikki alkoi.

Eli kuinka sisäpiirivitsistä tuli suuri suomalainen ensisingle.

”No mitä nyt?”

Alussa oli Stereogramofoni. Se oli ”pilanpäiten mutta silti aina tosissaan” tehty mukaradio-ohjelma, jota Gösta Sundqvist ystävineen nauhoitteli c-kaseteille 1970-luvulla.

Stereogramofonin radiolähetyksissä esiintyi useita, aina keksittyjä yhtyeitä, kuten esimerkiksi The Babyboys, Imatran Voima tai Kyösti Salmenoksan kvintetti. Kaikkein merkittävimmäksi näistä kuitenkin muodostui Leevi and The Leavings, jonka surullista ja uskomatonta tarinaa kerrottiin melkein jokaisella Stereogramofoni-kasetilla.

Oikeaksi – tai ainakin melkein oikeaksi – yhtye muuttui, kun rumpali Reijo Inna päätti muilta lupaa kysymättä lähettää kasetin Love Recordsille. Ja pian yhtye oli jo äänitysstudiossa. Tuloksena oli klassikko, jonka kertosäkeen useimmat meistä osaavat laulaa vaikka unissaan:

”Mitä kuuluu Marja-Leena?
Vieläkö sun ihanteena
On Beatles ja George Harrison?
Mitä kuuluu Marja-Leena?
Minä juomaan ratkenneena olen yksinäinen ja onneton”

Kappaleen tarkempi kuuntelu paljastaa sen sketsimäiset juuret. Alussa ja lopussa kuultava kärttyinen naisääni muuttaa koko kappaleen kuin lauletuksi puheluksi ja lopussa jo melko tympääntyneen kuuloinen Marja-Leena puhutteleekin soittajaa Leeviksi. Yhtye puolestaan esiintyy singlen kansissa vain nimellä The Leavings.

Vaan kuka tämä Leevi sitten oli? Ei ainakaan Gösta, joka 21-vuotiaana oli vielä kovin nuori soittelemaan humalaisia puheluita Beatlesia ihailleelle – ja siis olettavasti 1960-lukulaiselle – kouluihastukselle.

Levyllä Leevi L:ksi ristityn hahmon puheosuudet hoitaakin levy-yhtiöpomo Atte Blom.

Kuuntele kappale Spotifyssä.

Viisi luontokappaletta, jonka ääntä pidetään yleisesti ärsyttävänä.

Siis eihän tämä mitään paskaa ole.

Lähtökohta ei tosin ole lupaava: Bob Dylanin harvinaisuuskokoelmien kymmenennelle (!) osalle on koottu demoja, dubbaamattomia versioita ja julkaisemattomia kappaleita ajanjaksolta, joka tuotti Dylanin kaikkien aikojen parjatuimman levyn Self Portraitin (1970). Kuinka hyvä tällainen kokoelma ylipäänsä voi olla?

No, paljon parempi kuin aikanaan julkaistu levy ainakin. Vaikka uusi levy ei avaa Self Portraitin perimmäistä mysteeriä (Miksi ihmeessä Dylan julkaisi sekavan, pääosin coverkappaleista koostuvan tuplalevyn? Oliko miehen tarkoitustuhota omaa myyttiään?) todistaa se vaikuttavasti, että aineksia olisi ollut paljon parempaankin.

Pois jätettyjen laulujen joukossa on muutama helmi: skottilainen kummitusballadi House Carpenter on voimakkaampi luenta kuin Bootleg Series vol 1–3:lla julkaistu varhaisempi versio ja riisuttu Spanish Is a Loving Tongue saa Dylan-kokoelmalle laitetun version kuulostamaan (jos mahdollista) entistäkin hirveämältä.

Suurin ilon aihe ovat silti kuusi dubbaamatonta versiota Self Portraitille päätyneistä kappaleista. Dylanin, kosketinsoittaja Al Kooperin ja kitaristi David Blombergin tulkinnoissa on intiimiyttä, jonka Bob Johnstonin rytmisektiot ja viulut hautasivat alleen. Erityisesti salaviinanpolttotarina Copper Kettle saa uutta voimaa. Sen sijaan Wigwamin sanaton laulu ei jaksa vieläkään innostaa.

Ennen julkaisemattomien raitojen joukossa ei ole salattuja mestariteoksia, mutta toki esimerkiksi folklaulu Railroad Bill on paljon pirteämpi esitys kuin levylle päätynyt tolkuton versio Simon & Garfunkelin Boxerista.

Self Portraitin lisäksi kokoelmalla on paljon vaihtoehtoisia ottoja kolme kuukautta myöhemmin julkaistulta, paljon paremmalta New Morningilta. Niiden kohdalla vaihtoehtoiset otot ovat pääosin runsaampia kuin levylle päätyneet, riisutuiksi sovitetut versiot. Ratkaisu on perusteltu New Morningin yhtenäisyyden takia, mutta esimerkiksi nimiraidan torvilla terästetyssä versiossa on kivasti lihasta.

Koska kyseessä ei ole historioitsijan tarkkuudella koottu dokumentti, on levyn houkuttelevuutta lisätty muutamilla mainioilla versioilla aiemmista Nashville Skylinen (1969) sessioista. Lisäksi jo alkuperäisellä Self Portraitilla makusteltuun Isle of Wightin konserttiin vuodelta 1969 palataan kahden uuden livevedon verran – kumpikaan ei vakuuta konsertilla olleen kuin historiallista arvoa.

Mukana on myös Minstrel Boy, hieno julkaisematon maistiainen vuoden 1967 Basement Tapes -sessioista. Voi kunpa Dylan julkaisisi seuraavaksi kokonaisen version näistä paljon bootlegatuista nauhoista!

Kaikkinensa Another Self Portrait jatkaa mielenkiintoisempien Bootlegseriesien linjalla hieman kuivakan Withmark Demos (vol 9.):n jälkeen. Tuskin tätä kukaan varsinaisesti tarvitsee, mutta Dylanin ystäville siitä on varmasti iloa.

Levystä on julkaistu myös neljän cd:n keräilijäversio. Se sisältää standardiversion kahden levyn lisäksi koko Isle of Wightin konsertin ensimmäistä kertaa virallisesti julkaistuna ja uudelleen masteroidun version alkuperäisestä Self Portraitista. Kuuntelemattakin uskallan epäillä, että lisälevyt olisivat pikemmin laskeneet kuin nostaneet käsitystäni julkaisun tasosta.

76 Vaikka paraskaan konservaattori ei voi muuttaa Self Portraitia mestariteokseksi, osoittaa luonnoskokoelma mestarin olleen paljon yleistä uskomusta paremmassa vedossa.

Video ei ole enää saatavilla

Cody ChesnuTT kirjoitti kappaleen, josta The Roots sai suurimman hittinsä.

Panolaulussa on Rock’n’Rollin siemen.

”I push my seed in her bush for life
It’s gonna work because I’m pushin’ it right
If Mary dropped my baby girl tonight
I would name her Rock’n’Roll”

Rock’n’Roll on alun perin ollut laivan liikettä aallokossa kuvaava ilmaisu, joka omaksuttiin sittemmin kuvaamaan jumalanpalvelusten kiikeää hurmosta – sekä seksiä.

Näistä viimeinen lienee ollut Little Richardin mielessä, kun hän vertasi 1950-luvun musiikillista vallankumousta lisääntymiseen: ”Rhythm and blues had a baby and they named it Rock’n’Roll.”

Muddy Waters mukaili ilmaisusta oman kappaleensa The Blues Had a Baby And Somebody Named It Rock ’n’ Roll. Mutta parhaan – ja irstaimman – tulkinnan sille antoivat The Roots ja Cody ChesnuTT puoli vuosisataa myöhemmin.

Hedelmöitys ei sujunut mutkitta. Ensiksi Cody teki siemenen soolona, kappaleena The Seed. Sen ensiluokkainen perimä oli vähällä hukkua Headphone Masterpiece -levyn hätäisesti toteutettuun versioon, joka luultavasti tuotti enemmän iloa tekijälleen kuin muille.

Vaikka kappaleen ydin – riffi, yhtä aikaa kiimaisesti mutta oudon viattomasti kerrottu petostarina ja jopa loppuhuipennusta edeltävä breikki – ovat kuultavissa jo sooloversiossa, estää halpa konekomppi laulua tavoittamasta lopullista kliimaksia.

The Seed olisikin voinut jäädä vain yhdeksi rytistetyksi nenäliinaksi, mutta onneksi The Roots kuuli kappaleen ja tajusi sen mahdollisuudet.

Versiossa 2.0 ei meinata vaan mennään. Jo Questloven ensimmäinen rummunisku kertoo, että nyt painetaan loppuun saakka.

On lähes sivuseikka, kuinka Black Thoughtin kirjoittamat uudet säkeistöt linkittävät rock’n’rollin näppärästi niin neosouliin kuin hiphopiinkin. Makuuhuonepuheen lailla sisältöä tärkeämpää on se, kuinka säkeistöt antavat tilaa ChesnuTTin himokkaille kertosäkeille, joiden tarkempi kuunteleminen saa herkempien korvat punottamaan. Tämä on sitä rock’n’rollia, josta äidit tyttäriään varoittavat.

Lopulta kiihko kasvaa liian suureksi jopa tulevalle isälle, ja tyttären nimi kuulostaa hyvältä jo pojallekin:

”I push my seed somewhere deep in her chest
I push it naked ’cause I’ve taken my test
Deliver it Mary, it don’t matter the sex
I’m gonna name it Rock’n’Roll”

Se on seksiä. Ja se on rock’n’rollia, koska ne ovat aina olleet sama asia. Ja siksi The Seed 2.0 on 2000-luvun paras rock’n’roll-kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Rootsilta äänestettiin myös kappaletta Don’t Say Nuthin’. Kupongeissa mainittiin myös Cody ChesnuTTin alkuperäinen The Seed sekä Chips Down (In No Landfill).

Video ei ole enää saatavilla

Lama-Suomen merkittävimmän rapyhtyeen uhon täyttämä omakuva tuli Hyvinkäältä. Tai ehkä sittenkin Andromedasta. Lukija on hyvä ja yrittää ottaa selvää!

”Tämä tarina on legenda Raptorista
Joku voisi luulla, ettei ole paljon kertomista
Mutta kuten kohta kuulette, sitä riittää
Kun Raptori Suomessa mainetta niittää”

Elokuussa 1990 olin musiikkitrendin harjalla. Olin saanut syntymäpäivälahjaksi Raptori-yhtyeen C-kasetin Moe!, jota luokkatoverini halusivat kilpaa kuunnella.

Suurin suksee oli levyn tuhmin ja tunnetuin kappale Oi Beibi, mutta esimurrosikäiselle itselleni sen teemat kuulostivat hieman liian aikuisilta. Pidin yhtyeen poliittisemmasta tuotannosta – kuka ikinä Sulo Aittoniemi olikaan, oli hän ilmeisesti tosi tyhmä – mutta suurimmaksi suosikikseni nousi yhtyeen nimikkokappale Raptori. Sen kömpelösti beatboksatussa rytmissä ja räkäisellä kiihkolla huudetuissa sanoituksissa oli jotain, joka saa sen säkeet palaaman mieleen lähes neljännesvuosisata myöhemmin:

”Raptori on rap-bändeista parhain
Heräämme joka aamu kymmeneltä varhain
Kiinnitämme nahkavöihimme niittejä
Tsekkaamme riimejä, varastamme biittejä…”

Nuorena tietysti kuvittelin kappaleen kertovan vinolla tavallaan Suomen ensimmäisen merkittävän rap-yhtyeen tarinan, mutta sittemmin en enää ole ihan varma. Tuliko yhtye tosiaan Hyvinkäältä? Tulivatko heput todella suoraan lukiosta? Joutuivatko he mummojen pahoinpitelemiksi?

Päätin kysyä asiaa yhtyeen sanoittaja JuFo III:lta (Juho Peltomaa). Tämä ei välttämättä selventänyt asiaa.

Sanoituksia tähtisumusta

Raptori-faneille tulee joulu kymmenen vuoden välein.

Suomiräpin ensiaallon keskeisin sanoittaja vastaa kysymyksiin mökiltä Porkkalasta. Kaikkea hän ei enää muista.

”Oliko Raptori meidän ekoja biisejä? Varmaan se saattoi olla,” JuFo aloittaa haastattelun.

Sehän oli jo ensimmäinen biisi ensimmäisellä minilevyllänne Kohella oi Pluto (1990).

”Ai oliko. Kai se sitten oli ekoja.”

Otetaanpa toinen lähestymiskulma.

Aikalaishaastatteluissa Raptori kiisti haastatteluissa tekevänsä suomenkielistä räppiä ja muistutti, ettei heillä ollut hiphopin kanssa mitään tekemistä. Nimikkokappaleessaan yhtye kuitenkin uhoaa olevansa nimenomaan rap-bändeista parhain.

Eikö tässä ole ristiriita?

Kysymys naurattaa JuFoa.

”Totta kai on. Mutta jos pengot vanhoja haastatteluja, niin suunnilleen joka toisessa me kiistimme olevamme hiphopia ja joka toisessa myönsimme. Linjamme oli, ettei haastatteluissa kannata kertoa mitään todellista. Emme ole myöhemminkään nähneet syytä muuttaa tätä linjaa.”

Tämä käy selväksi, kun kysyn, kauanko kappaleen kirjoittaminen kesti.

”Siis mehän emme varsinaisesti kirjoittaneet mitään – kappaleet vain siirrettiin telepaattisesti päihimme Andromedan tähtisumusta”, JuFo vastaa.

”Prosessin pituus riippui vain siitä, miten hyvä yhteys milläkin hetkellä saatiin luotua.”

Juupa juu.

Amerikan tuomisia

Moe! kelpasi noin 90 0000 suomalaiselle.

Ihan täysin JuFo ei kuitenkaan onnistu nonsense-linjassaan. Vaikka kysymys yhtyeen hyvinkääläisyydestä saa miehen muistuttamaan Hyvinkään olevan mielentila ja pohtimaan syvämerisatamaan ulottuvaa Suur-Hyvinkäätä, innostuu hän silti muistelemaan rap-musiikin saapumista radanvarteen.

”Raptorin perustajiin kuulunut Micco (Mikko Honkakorpi) oli vaihto-opiskelijana Yhdysvalloissa. Hän toi sieltä mukanaan valtavan määrän rap-kasetteja, NWA:ta, Public Enemyä ja niin edespäin. Micon kaverina minäkin tulin kuulleeksi niitä aika tavalla. ”

”Izmon (Ismo Heikkilä) ja Kaivon (Tero Kaikkonen) kiinnostuksen kohteet olivat varmaan vähän toiset, mutta tämä oli ikään kuin lopputulos.”

Mistä Raptorin sanoitukset sitten tulivat?

”Niin siis minähän opiskelin rapmusiikkia kolme vuotta, minkä jälkeen pyrin tiivistämään kaiken oppimani. Sanoitukset kirjoitin pergamenteille. Eri versioita tein ainakin 300, kunnes syntyi sellainen, jonka Izmo kelpuutti. ”

Todellisuudessa prosessi oli ilmeisesti nopeampi – toisaalla Izmo on muistellut JuFon rustanneen Oi Beibin sanat vartissa. Muutenkaan sanoituksiin ei suhtauduttu turhan vakavasti: esimerkiksi Tyyris Tyllerö -kappaleen tekemisen JuFo III kertoi tyssänneen tunneiksi, kun mieleen ei juolahtanut riimiä riville ”niin kuoli tyyris”, mutta tarinamme jatkuu.

”Lopulta soitin kaverilleni Juho ’Elzu’ Elorannalle, joka oli hyvä suustaan. Pyysin häntä kertomaan, mikä rimmaisi jatkuu-sanan kanssa. Hän ehdotti pelakuuta.”

Niinpä seuraavaksi riviksi tuli ”huh hah hei ja kukkii pelakuu”. Jolla ei siis itse tarinan kanssa ole mitään tekemistä.

Mutta takaisin yhtyeen nimikkokappaleeseen. Siinä puhutaan käydystä lukiosta – oliko tämä omakohtaista?

”Itse asiassa lukio saattoi olla vielä kesken. Sain jopa ehdot liikunnasta, kun olin Raptorin takia liikaa poissa. Niinpä jouduin suorittamaan kesällä kaikki tunnit”.

Kappaleessa on myös kohta, josta en koskaan ollut saanut selvää. JuFo kuitenkin kertoo ystävällisesti, että kohdan ”eksplisoimme paljon, mutta heikosti” ensimmäinen sana on todella sivistyssana eksplisoida, eli sanoa selvästi.

”Saattoi tosin olla, että äänsin sen tahallaan mahdollisimman huonosti”, JuFo muistelee.

Ja riimi ”joku päivä meille käy Vennamon Veikosti” viittasi ilmeisesti Vennamon kantamiseen ulos eduskuntatalosta?

”Joo-o. Tai sitten saattoi käydä niin, että olin vain onnekas.”

Sanotte laulussa myös olevanne köyhiä. Mutta levythän myivät ja teillä oli kamalasti keikkaa?

”No, kyllähän rahaa tuli hetken aikaa paljon – mun vuosituloni olivat 19-vuotiaana jotain 500 000 markkaa. Mutta se ei kestänyt kauan.”

Mieslaulajien aatelia

Jufo III, todistettavasti Suomen kolmanneksi paras mieslaulaja.

”Raptori valloittaa kaikki naiset
Jos meitä et diggaa pahalta haiset
Raptori vetää aina pidemmän korren
Joskus myös nykäisemme kanan alta orren”

Omasta erinomaisuudesta kertovat uhobiisit ovat iso osa rapmusiikin perinnettä, mutta Raptori otti asiansa tosissaan. Jo ensimmäisellä levyllä oli kaksi kappaletta yhtyeestä itsestään: Raptori ja levyn avausraita Minä ja ryhmä. Vuoden 1991 Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian -levyllä samaa jatkoivat Karvanoppaelvis sekä Suomenkielinen Rap-biisi ja comeback-levyltä Ouu-Raisakson! (2000) JuFon nimikkobiisi J3H sekä nostalginen Hiphopmusiikkia.

Miksi teitte noin kamalasti kappaleita, joissa kehutte itseänne?

”Kun me oltiin niin hyviä”, JuFo vastaa itsevarmasti.

Ihan katteettomalta väite ei ainakaan yhtiön suosion perusteella näytä: Moe! myi yli 90 000 kappaletta ja seuraajakin 50 000. JuFoa itseään miellyttää erityisesti hänen sijoittumisensa kolmanneksi parhaaksi mieslaulajaksi Suosikin äänestyksessä 1990.

”Minusta se on hyvä saavutus, etenkin kun en osaa laulaa.”

Mies myös kehuu jatkaneensa samalla linjalla: ensin mainostoimistossa AD:na, vaikkei osannut piirtää, ja nyt keinoäly-yhtiössä, vaikka on matemaattisesti harvinaisen lahjaton.

Mutta se laulu. Näin myöhemmin kuunneltuna Raptorin suoritus on suorastaan raju: JuFo tuntuu karjuvan koko kappaleen suoraa huutoa. Eikö se käynyt äänen päälle?

”Ei se käynyt. Eihän meillä ollut kuin 30 keikkaa kuukaudessa”, JuFo kommentoi, mutta myöntää, etteivät kaikki kappaleet olleet ihan yhtä rankkoja. Välillä ääni sai huilatakin.

Kappaleesta tehtiin myös video, mutta tietojen nyhtäminen siitä ei ole helppoa. Kun kysyn, miten Irwin ja Matti Pellonpää päätyivät videolle, vastaa JuFo yhtyeen pyörineen herrojen kanssa samoissa piireissä.

”Ja pyörimme muuten edelleen. Etenkin Irwinin kanssa.”

Videon laadusta hän sentään suostuu kommentoimaan, ettei maassa ollut tuolloin kuin yksi musiikkivideoita näyttänyt ohjelmaa.

”Sitä kannattaa ehkä verrata muiden aikalaisten videoihin.”

Neljättä tulemista odotellessa

Huh hah hei ja kukkii pelakuu.

1990-luvun alussa Raptorin tähdenlento oli kirkas, mutta lyhyt. Menestystä kesti jotakuinkin kaksi vuotta, minkä jälkeen yhtye pakkasi nahkatakkinsa naftaliiniin – yhtyeen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Pelkona oli kuulemma muuttuminen Popedaksi.

”Ajatus oli tehdä jutusta niin iso kuin mahdollista, mutta vain hetkeksi”, JuFo selittää.

Aikoinaan yhtye uhosi tekevänsä comebackin kymmenen vuoden välein. Kaksi comebackia onkin jo nähty vuosina 2000 ja 2010. Seuraava on JuFon mukaan varmasti luvassa vuonna 2020, mutta hän ei vielä osaa sanoa, missä muodossa.

”Ollaan vähän mietitty jotain televisiokanavaa, mutta katsotaan nyt. Ja lisäksi Oi Beibi III on yhä tekemättä – vuonna 2000 jouduimme siirtymään suoraan osaan IV, koska teknologia ei vielä ollut mahdollistanut kolmannen osan toteuttamista. Mutta nyt aletaan olla jo aika lähellä”.

Jufo III Nuorgamin puhe -tilaisuudessa Flow Festivalilla lauantaina 10.8.2013 kello 19.30. Keskustelun aiheena ”singulariteetti, robotit ja Raptori” – tai sitten jotain aivan muuta. Paikkana Lämpö ja muina vieraina Oukkidouppi sekä Panssarijuna.

JuFo III

Juho ”JuFo III” Peltomaa syntyi Hyvinkäällä 1971.

Raptorin perustajajäsen, vokalisti ja sanoittaja. Myöhemmin tehnyt musiikkia yhtyeessä Allekirjoittanut.

Tehnyt Raptorin kanssa comebackit vuosina 2000 ja 2010. Seuraava comeback on luvassa vuonna 2020.

Toiminut musiikkiuransa jälkeen copywriterina ja markkinointijohtajana kännyköiden grafiikkateknologiaa suunnittelevassa yhtiössä.

ZenRobotics-keinoäly-yhtiön markkinointijohtaja ja yksi perustajista.

Kuvaile Raptori-kappaletta viidellä sanalla: ”Innostunut, vailla ennakkoasennetta, sopivassa kontekstissa.”

Toivekappale: ”Laita Finlandia, kun kerran ollaan Porkkalassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Cash lupaa kipua, sinullekin.

Kuolemansairas 70-vuotias kertoi synkisteleville nuorille, mitä kipu todella on.

”I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that’s real”

Ajattele ihmistä, joka on enää varjo entisestään. Voimat ovat menneet, ehkä muistikin. Läheiset ovat kuolleet tai heitä näkee vain harvoin. Ulkoilemaan pääsee, jos siitä on maksaa hoitajalle. Muuten saa lojua sisällä.

Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, eikä heidän joukkonsa pienene. Lääketieteen voittokulku on pidentänyt elinaikoja kaikkialla maailmassa, mutta sen myötä heikkokuntoisista vanhuksista on tullut maailman nopeimmin kasvava ihmisryhmä. Yhä useampi joutuu tilanteeseen, jossa voi täyttää elämän teknisen määritelmän, mutta on samalla menettänyt kaiken muun.

Paitsi kivun. Siitä ei usein ole pulaa.

Johnny Cashin (1932–2003) tilanne ei ollut ihan pahimmasta päästä. Vuonna 2002 hän oli toki heikko ja kuolemansairas, mutta edelleen työkykyinen.

Silti hänen tulkintansa Nine Inch Nailsin Hurtista maalaa uskomattoman rehellisen kuvan vanhuuden ja sairauden lohduttomuudesta. Cashin toteavasta tulkinnasta puuttuu se uho, joka saa Trent Reznorin tulkinnan kuulostamaan kiukuttelevalta teiniltä – vanha mestari yksinkertaisesti kertoo, miltä tuntuu olla vanha ja sairas. Reznorin laulamana uhkaukselta kuulostava ”I will make you hurt”, on Cashin lausumana vain muistutus siitä kivusta, joka tulee vielä odottamaan montaa nuorempaakin.

Populaarimusiikin historiassa puhutaan aina välillä kappaleiden omistamisesta, lopullisesta tulkinnasta, joka siirtää kappaleen tekijältään uudelle esittäjälleen. Näin Cash teki Hurtille. Tämän tunnusti myös Reznor, joka vertasi tapahtumaa tyttöystävän menetykseen: ”That song just isn’t mine anymore”.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Johnny Cashilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta Nine Inch Nailsilta kupongille ylsi The Hand That Feeds.

Mavis.

Soul-mama jatkaa eloisia eläkevuosiaan.

Veteraanimuusikon uran puhkeaminen eläkeiässä uuteen kukoistukseen ei ole täysin harvinaista, mutta Staple Singers -gospelsoulyhtyeessä uransa tehneen Mavis Staplesin (s. 1939) viime vuosien menestys on ollut poikkeuksellisen komeaa.

Vuonna 2007 Ry Cooderin kanssa levytetty, kansalaisoikeusliikkeen lauluja versioinut We’ll Never Turn Back oli moderni mestariteos ja todennäköisesti koko Mavisin uran komein yksittäinen pitkäsoitto. Kolmea vuotta myöhemmin Wilcon Jeff Tweedyn kanssa tehty You Are Not Alone palasi lähemmäs soulia ja voitti Grammyn vuoden parhaana americana-levytyksenä.

One True Vine jatkaa samassa hengessä. Yhteistyökumppanina on jälleen Tweedy, jonka kanssa yhteistyö sujuu ilmeisen mutkattomasti. Levytys on tehty Wilcon studioilla Mavisin kotikaupungissa Chicagossa. Rummuissa on Tweedyn poika Spencer ja isän soittaessa suurimman osan muista instrumenteista itse.

Tiiviin, vain reilun puolen tunnin mittaisen levyn materiaali on tyylitajuisesti valittu. Muutama vanha gospel, kolme Tweedyn originaalia, yksi Nick Lowen kappale ja yksi uusintaversio Staple Singersilta. Onnistuneimmaksi raidaksi nousee kuitenkin rento tulkinta Funkadelicin gospel-henkisestä I Can Get To That -kappaleesta.

One True Vinea on levy, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa, mutta toisaalta se ei myöskään nouse aivan edeltäjiensä tasolle. Mavisin myöhemmästä tuotannosta kiinnostuneiden kannattaa siis edelleen aloittaa We’ll Never Turn Backilla ja jatkaa siitä You Are Not Aloneen. Mutta jos pidit niistä molemmista, pidät varmasti myös One True Vinesta.

71 Mavis Staplesin toinen yhteistyölevy Jeff Tweedyn kanssa ei tarjoa yllätyksiä, vaan mutkattoman puolituntisen soulbluesia.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän ihana kuvateksti!

Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen maailman kallein yhtye päätti tehdä hitin. Tuloksena oli upea poplaulu.

”That sugar cane that tasted good
That cinnamon, that’s Hollywood
Come on, come on
No-one can see you try”

Vuonna 2001 R.E.M. oli jo kolmannella vuosikymmenellään. Yhtyeellä oli taskussaan kaikkien aikojen kalleimmaksi väitetty 80 miljoonan dollarin levytyssopimus, mutta se oli menettänyt yhden alkuperäisjäsenistään, rumpali Bill Berryn, muutamaa vuotta aikaisemmin terveydellisten ongelmien takia.

Yhtyeellä oli myös toinen ongelma. Se ei ollut saanut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä kuuteen vuoteen – itse asiassa ei kertaakaan ennätyskalliin sopimuksensa aikana. Vuoden 1996 New Adventures in Hi-Fi oli vielä kriitikkojen kehuma, mutta floppasi myyntiluvuiltaan. Vuoden 1998 kokeellinen Up ei innostanut sen kummemmin kriitikoita kuin ostajiakaan.

Vuonna 2001 R.E.M. päättikin pelata varman päälle. Reveal oli aurikoinen poplevy, joka palasi äänimaailmaltaan yhtyeen kymmenen vuoden takaisten menestyslevyjen, etenkin Out of Timen, äänimaailmaan.

Hienoin esimerkki tästä on levyn ensisingle Imitation of Life: viimeistään pehmeänä vellovan jousimaton ilmestyessä akustisen kitaran taustalle muutaman sekunnin intron jälkeen yhtyeen soundista mahdotonta erehtyä.

Nyt ollaan selvästi tekemässä hittiä: Stipe laulaa käyttäen koko äänialaansa ja kertosäkeeseen päästään ennen kuin kappaletta on kulunut minuuttiakaan. Koskettimilla soitettu soolo pidetään lyhyenä, ja loppupuolella kappale vielä pysäytetään hetkeksi, jotta se saadaan nostettua uuteen lentoon.

Kaikki tämä olisi turhaa, ellei Imitation of Life olisi täydellinen poplaulu, jonka kertosäettä on pakko laulaa mukana. Valehtelisin, jos väittäisin ymmärtäväni mitä Stipe yrittää laululla sanoa, mutta minulle se kuulostaa jonkinlaiselta rohkaisuviestiltä uskaltaa yrittää ja epäonnistua.

Jos maailmassa olisi oikeutta tai edes kohtuutta, Imitation of Lifen olisi pitänyt olla valtava hitti. Ja sitä se olikin muun muassa Englannissa, jossa se nousi kuudenneksi, ja Japanissa, jossa se antoi R.E.M.:lle ensimmäisen ykkössijan. Yhdysvalloissa kappale jäi kuitenkin sijalle 83.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M.:ltä äänestettiin myös kappaletta Leaving New York.

Kuudes Aisti voi olla esimerkiksi tasapainoaisti.

Kuudes aisti on kuin viides beatle – vaikka moni siihen uskoo, harva on siitä samaa mieltä.

Ihmisen viisi aistia on nopeasti lueteltu: haju, kuulo, maku, näkö ja tunto. Näistä maku ja haju ovat tosin niin syvälle toisiinsa kytkeytyneitä, että erillisistä aisteista puhuminen ei kaikkien asiantuntijoiden mukaan ole mielekästä.

Mutta entäpä se kuudes aisti? Ensimmäiset ajatukset vievät yleensä kohti mystiikkaa – kuudennen aistin on usein ajateltu liittyvän vaistoon toisten mielenliikkeistä tai jopa ajatusten lukuun.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen yleinen tulkinta on liittää kuudes aisti tulevaisuuden ennustamiseen. Tieteellistä pohjaa näillä näkemyksillä ei ole, mutta taiteilijoita ne ovat innoittaneet vuodesta toiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Puhe ylimääräisistä aisteista ei kuitenkaan ole pelkkää huuhaata. Nykyisen käsityksen mukaan aistien määrä liittyy määrittelijästä. Esimerkiksi tasapainoaisti mainitaan usein kuudentena aistina.

Video ei ole enää saatavilla

Muita tieteellisiä tulkintoja kuudennelle aistille on niin sanottu lihasaisti, joka kertoo missä asennoissa kehomme ja raajamme ovat. Jotkut taas puhuvat sisätuntemusaisteista, joihin liittyy muun muassa nälän tunne. Mikä ettei rakkauden nälkäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Jos katsantokantaa laajennetaan eläinkuntaan, aistien kirjo laajenee entisestään. Muuttolinnut aistivat maan magneettikenttää, kalat veden värähtelyjä kylkiviiva-aistilla ja joillakin käärmeillä on sieraintensa viereisissä kuopissa koloaistiksi kutsuttu aistielin, jolla se havaitsee saaliin ruumiinlämmön perusteella.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä näistä kaikista on sitten se paljon puhuttu aisti numero kuusi? Riippuu siitä keneltä kysyy. Aivan samaan tyyliin kuin beatlefanit puhuvat viidennestä beatlesta tarkoittaen milloin basisti Stuart Sutcliffea, rumpali Pete Bestia, manageri Brian Epsteinia, tuottaja George Martinia tai kiertuemanageri Mal Evansia, kuudesta aistista puhuvat voivat tarkoittaa mitä tahansa tasapainoilusta keskusteluun surullisten kummitusten kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes aisti festivaali Helsingissä, Kaikukatu 4:ssä 5.–7.7. Liput 55–95 €. Lisätietoja: www.kuudesaisti.org. Yksikään juttuun linkitetyistä artisteista ei esiinny festivaalilla.

Aurinkolasijätkä? Check. Bandanajätkä? Check. Filosofi-lookalike? Check. Valkoparta-jazzari? Check.

Läpitunkevasta hyvyydestä kertova nimi ei kuulosta maailman uskottavimmalta lähtökohdalta bluestähteyteen.

Yhdysvaltojen Delawaresta kotoisin oleva George Thorogood ei ole kuitenkaan antanut sukunimensä – Thorogoodin uskotaan olevan yhdistelmä norjalaisperäistä ukkosenjumala Torin englantilaista kirjoitusasua Thurgod sekä läpeensä hyvää tarkoittavaa keskiaikaista sanaa ”thurogh” – häiritä.

Päinvastoin, hän on 1970-luvun alusta saakka saarnannut rouhean bluesrockin ilosanomaa. Aseinaan kitara, tuhoajiksi nimetty taustayhtye ja huolella valikoituja siivuja bluesin ydinlihasta, muiden muassa John Lee Hookerin One Scotch, One Bourbon, One Beer ja Bo Diddleyn Who Do You Love. Taistelumotivaatiosta kertoo uuttera kiertäminen, josta esimerkkinä 50 osavaltion kiertäminen 50 päivässä.

Menestys on ollut kiistatonta. Thorogood on uransa aikana levyttänyt 16 levyä, joista kaksi on myynyt yhdysvalloissa platinaa ja kuusi kultaa. Yhteensä Thorogood on myynyt yli 15 miljoonaa levyä.

Suuri yleisö muistaa Thorogoodin kuitenkin ennen muuta yhdestä kappaleesta. Vuonna 1982 levytetty Bad to the Bone onkin kuvaavasti mahdollisimman kaukana esiintyjän nimen hyvyydestä: nythän mies nimenomaisesti julistaa olevansa paha, luitaan myöten.

Tarkemmalla kuuntelulla laulun kertojan pahuus paljastuu kuitenkin lähinnä pikkutuhmuudeksi: kursailematta Bo Diddleyä, Muddy Watersia ja Johnny Guitar Watsonia lainaava sanoitus on perinteistä bluesuhoa sydämien särkemisestä.

Muutenkaan kappaletta ei varsinaisesti voi syyttää omaperäisyydestä: kitarariffi on kovin lähellä Chuck Berryn No Money Downia ja paljon tilaa iskujen väliin jättävä rytmi on tuttu tuhansista muista blueskappaleista.

Mutta väliäkö tällä, kun keitos on näin maukas: alun kitara on välittömästä tunnistettava, rytmiryhmä kaatuu mukaan painovoiman vaatimalla vääjäämättömyydellä ja laulussa on sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Tyylikäs on myös tapa, jolla yhtye antaa saksofonin kuljettaa kappaletta säkeistöjen aikana säästäen kitaran tehot kertosäkeeseen.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on bluesrockin napakymppi, joka on valittu soimaan myös lukemattomia elokuvakohtauksiin, urheilutapahtumiin ja mainoksiin. Tässä viisi ikimuistoisinta Bad to the Bonen käyttötapaa, olkaa hyvä.

#5 Christine – tappaja-auto

John Carpenter käytti kappaletta tuoreeltaan Stephen King -filmatisointinsa Christinen pahaenteisessä alkukohtauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Wrangler-farkut

Testosteronia puhkuva Wranglerin farkkumainos, tähtenään pelinrakentaja Brett Favre.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Pulmuset

Pulmusissa kappaletta käytettiin useita kertoja. Mahdollisesti paras niistä on tämä maaninen ruokailukohtaus.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Biljardiottelu

Kappaleen alkuperäinen video jakaa tyylikkäästi kunniaa lainatuille mestareille haastamalla Bo Diddleyn biljardiin.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Terminator 2: Tuomion päivä

Kaikkein parhaiten Bad to the Bone sopi kuitenkin teräsrunkoisen tappajarobotin tunnukseksi. ”I need your clothes, your boots and your motorcycle.”

Video ei ole enää saatavilla

Puistoblues Järvenpäässä 26.–30.6.2013. George Thorogood and The Destroyers pääkonsertissa Järvenpään Vanhankylänniemessä 29.6. Konsertti alkaa klo 12, Thorogood esiintyy noin klo 18. Muita esiintyjiä Robert Randolph, Q-Stone ja Curtis Salgado. Liput 65 euroa. Lisätietoja tästä.

The Avalanches – kuusi miestä, yksi sohva ja kilometreittäin vinyyliä.

Keskustelu sivistymättömän skribentin ja anonyymin toimitussihteerin välillä.

– Niistä Avalancheista: sopiiko, jos kirjoitankin Frontier Psychiatristista enkä Since I Left Yousta?

– Ei sovi missään tapauksessa. Frontier = paskaa, Since = klassikoiden klassikko.

Värillisiä karkkirakeita, nuoruuden unelmia, kukkamekkoja, autoretkiä jätskiautolla, enkelinsiipiä, haalistuneita Polaroid-valokuvia.

Tämä australialainen duo varasti ja labrassaan jalosti kaikkensa. Se sekoitti muumioituneita soul- ja jazz-sampleja, jotka eivät koskaan selviytyneet standardeiksi, funk-levyjä, joista tiesivät vain divarinisti-dj:t, elokuvien ääniraitoja sekä teollisuuskaupunkidiasporan kolhoa dubia ja hiphopia: kokosi levyn lähes pelkästään sampleista.

Emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 1960-luvulta 2000-luvulle.

Kappaleen näennäiseen tuttifruttiin on helppo eksyä ja vain hymyillä typerästi, kun pojilla on niin mahtava meininki.  Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja. Se on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan.

Kappaleen elementit ovat niin kohdallaan, että on parhausteknisistä syistä täysin paradoksaalista, että biisi onnistuisi olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Rennompaa ja smoothimpaa kappaletta ei vuonna 1977 julkaistu – tokkopa on julkaistu sen jälkeenkään.

Kappale, jonka laulut on täysin samplattu vanhalta levyltä, on hieman hankala promottava. Kuka laulaa musiikkivideolla? Kuka hoitaa Top of the Popsin? Ja musiikkivideo edustaa lajia parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla