Aika seppiä!

Tässäpä laulu kaikille, joiden mielestä on hirvittävän kaunista, kun kaksi ihmistä jää rekan alle.

There Is a Light That Never Goes Out.

Mutta mistä kappale kertoo? Valo, joka ei koskaan sammu? Mikä se valo voisi olla?

Rakkaus? Ystävyys? Toivo?

Ennen tämän pohtimista ihmetellään ensin käytännön asioita. The Queen Is Dead (eli albumi, jolta tämä kappale löytyy) oli The Smithsille stressaava levy.

Ei ollut pysyvää manageria.

Levytyssopimuksen kanssa oli ongelmia.

Basisti Andy Rourke oli heroiinikoukussa.

Silti bändi julkaisi kahden vuoden aikana kolme albumia (plus mainion Hatful of Hollow -kokoelman). Eikä sovi unohtaa, että tämän hankalan periodin aikana The Smiths pyöräytti nimenomaan uransa parhaan albumin (The Queen Is Dead) ja parhaan biisin (There Is a Light That Never Goes Out).

Aika seppiä!

Varmaan alitajuisesti kappaleen toivo valosta, joka ei koskaan sammu, liittyi myös yhtyeen ongelmiin, lakikiemuroihin ja työpaineisiin. Mutta ennen kaikkea se kertoo henkilökohtaisesta tunteesta.

Se kertoo melankoliasta. Melankolia ei koskaan sammu. Melankoliassa suru on kaunista. Melankolia on samaan aikaan surua ja iloa, kauneutta ja rumuutta. Siksi se on pahimmillekin itkijöille ja sydämentuskaa poteville valo, joka koskaan ei sammu. Vaikka on paha olla, pahasta olosta voi kaivella jotain kaunista ja romanttista.

Morrissey pyytää laulussa jotakuta kuskaamaan häntä kaupungin yössä. Hän haluaa nähdä valoja ja ihmisiä.

”Take me out tonight
’cause I want to see people I want to see lights”

Ja:

”Take me anywhere
I don’t care I don’t care I don’t care”

Kaupungin valot, “vie minut ulos ja ole kanssani, koska olen voimaton” -tematiikka: täydellisiä melankolian symboleja ja aihepiirejä. Laitetaan mukaan vielä ”en välitä, minne vaan” -angsti , yksinäisyys sekä se, ettei Morrisseylla ole enää edes kotia, tai ainakaan paikkaa, jonka hän tuntisi kodikseen tai johon hän haluaisi palata.

”Oh please don’t drop me home
because I haven’t got one anymore”

Koti on tietenkin fyysinen paikka, mutta tässä tapauksessa vielä enemmän mielentila. Morrisseylla ei ole paikkaa, jossa tuntisi itsensä turvalliseksi ja lämpöiseksi, paitsi hetkellisesti se auto, jossa joku häntä kuskaa.

Laulu kertoo täten myös eristymisestä ja siitä, millaista on olla porukan ulkopuolella. Morrissey on tarkkailija, joka ei osaa itse elää analysoimiaan ja tarkastelemiaan kauniita asioita. Mutta yöllä tuossa autossa hän voi hetken kuvitella olevansa mukana. Se ei ole onnellista, vaan melankolista.

Äänimaailma tuo mieleen öisen kaupungin. Meinasin jo kirjoittaa, että hiljaisen öisen kaupungin, kunnes tajusin, että nimenomaan perjantai- tai lauantai-illasta tässä lauletaan. Kaksi ihmistä keskustan vilinässä, hiljaisina auton kyydissä tarkkaillen, kuinka muilla on kivaa, yrittäen imeä muiden riemua siinä onnistumatta.

Morrisseyn ah niin sydämeenkäyvää ääntäkin nerokkaampi on Johnny Marrin irtonainen ja rytmikäs kitarakuvio, joka tekee säkeistöistä ikimuistoisia ja koukuttavia.

Mutta kertosäe se vasta laittaa pökköä pesään, kun mukaan saadaan jouset. Ne liukuvat kappaleeseen mukaan, kuten auto lipuu liikennevaloista toisiin. Sanoituskin ottaa askeleen kohti kuoleman kanssa tanssivaa, elämää suurempaa tunnetta.

Morrissey haluaa rakastaa kuskiaan. Vai onko niin, että hän vain haluaa rakastaa lähimmäistään? Ihmistä, oli se kuka tahansa. Ehkei kuski ole kukaan erityinen tyyppi, vaan nimenomaan metafora ihmisestä, johon voisi luoda tunnesiteen.

Se on sellainen asia, johon Morrissey ei pysty, mutta öisessä autossa muita tarkkaillessaan hän voi hetken aikaa tuntea, miltä sellainen voisi tuntua. Kun kertosäe alkaa, he hetken aikaa kuvittelevat tuntevansa yhteyden toisiinsa. Samalla tavalla kuin ne ulkona yössä iloitsevat ihmisetkin tuntevat siteen toisiinsa. Se tuntuu niin hyvältä, että sen jälkeen voisi vaikka kuolla.

”If a ten ton truck crashes in to us
to die by your side is such a heavenly way to die”

Tällä tavalla laulussa on paljon toivoa. Jos kaikin tavoin kidutettu Morrissey voi elää ainakin hetken onnellisena, miksemme mekin voisi?

Vaikka laulu on kaunis ja surullinen, se on samalla tragikoominen. Morrisseyn kaihoisa ääni yhdistettynä jousiin ja traagisiin sanoihin tekevät laulusta niin ylitsevuotavan, että kuumien kyynelten keskeltä saattaa silloin tällöin välähtää pieni hymynkare hymähdyksen kera. Kuten kaikissa parhaissa The Smithsin kappaleissa, hippunen huumoria ja itseironiaa estävät kuuntelijalta mahdollisuuden myötähäpeään.

Jättäkää siis pillerit purkkiin, viinat lasiin ja opiaatit ruiskuun ja kuunnelkaa There Is a Light That Never Goes Out, niin tiedätte, että toivoa ei kannata heittää. Kauniit asiat ovat meille kaikille mahdollisia. Pimeässä on ainakin yksi valo, joka ei koskaan sammu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Myös kovat jätkät voivat fanittaa The Smithsiä. Todisteen esittää Noel Gallagher. Ei ole yhtään huono versio tämä!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien ensimmäinen äänitetty kappale kulkee yhä keikkasetissä mukana – ja kertoo yhtyeestä kaiken olennaisen.

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien laulaja-kitaristi Juha Lehti puhuu usein siitä, kuinka joihinkin lauluihin tarttuu sattumalta erityistä taikaa. Sitä ei tietenkään voi suunnitella etukäteen. Se on sitä jotain, mikä tekee joistain lauluista – tai tarinoista, kuten Lehti laulujaan usein kutsuu – ajattomia.

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa -kappaleessa on taikaa. Se taika ei löydy ainakaan monimutkaisesta sävellyksestä tai erityisistä koukuista: verkkainen kappale etenee pääosin kahdella soinnulla, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kertosäettä.

Mutta tunnelmaa laulussa on. Siinä on sitä tunnelmaa, kun kotiin on pitkä matka ja laiha vartalo huutaa leipää lääkitäkseen riutunutta oloaan. Laulua kuunnellessa tuntee kolean sään, tihkusateen, telakat ja kolkot metroasemat. Laulu kuulostaa siltä, miltä Tukholma näyttää lokakuun lopussa, kun auringosta ei näy vilaustakaan paksun, harmaan, pieniä pisaroita vuotavan pilvipeitteen takaa.

”Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa
kaupunki on harmaa ja sataa”

Tuollaisina hetkinä voi tulla mieleen, että haluaisi olla jossain ihan muualla kuin reissun päällä. Siitä tämäkin kappale kertoo. Ehkä minimalistisen laulun taika on juuri siinä, että nämä tunnelmat paistavat siitä läpi kouriintuntuvasti, pienien tehokeinojen avulla. Tunnelma on siksi niin vahva ja realistinen, että Lehti tietää mistä laulaa.

Liftari ja appelsiininpoimija

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, noin kahdeksan aikaan aamulla jossakin. Juha Lehti vasemmalla.

Juha Lehti oli kova poika liftaamaan nuoruudessaan 1970- ja 1980-luvuilla. Hän oli ollut reissun päällä jo pidemmän aikaa ja tutustunut sattumalta eteläisemmässä Euroopassa Sebuun, ranskalaiseen kulkuriin, joka ”oli vissiin ollut jotain appelsiineja poimimassa”, kuten Lehti asian ilmaisee.

Sebu ei ollut koskaan käynyt Skandinaviassa ja Lehti oli jo kääntämässä suuntansa kotia kohden, joten tuntui luonnolliselta, että Sebu lähtisi Lehden matkaan. Tällainen yhteenlyöttäytyminen samanhenkisen tyypin kanssa oli muutenkin luonnollista tuohon aikaan. Sitä vaan kuljettiin jonkin aikaa yhdessä vailla kummempia suunnitelmia ja jossain vaiheessa erottiin.

Reissu sujui hyvissä merkeissä, ja mitä pohjoisempaan parivaljakko saapui, sitä lähempänä Lehti tunsi olevansa kotia. Mutta Sebua alkoi ahdistaa. Maisemat olivat aina vain oudompia, syksyinen sää alkoi tuntua etelän lämpöön tottuneelle hankalalta ja kulttuuri muuttui jatkuvasti vieraammaksi.

Parivaljakko oli saapunut Tukholmaan ja viettänyt yönsä puistossa. Aamuyöstä Lehti heräsi siihen, ”kun joku nisti piti kamalaa elämää ja suurin piirtein pomppi mun vatsan päällä”. Molemmat heräsivät hyvin ärtyneinä ja rasittuneina.

Jo aiemmin Sebu oli hänelle vierasta maisemaa tarkkaillessaan huonona hetkenä todennut, että ”ei vittu tätä Eurooppaa”. Alettiin olla liian kaukana, liian vieraalla maalla. Mutta tuona aamuyönä tuossa tukholmalaisessa puistossa Sebu sai tarpeekseen. Hän sanoi: ”Mä en lähde enää eteenpäin. Tämä oli nyt tässä.” Lehti ymmärsi asian hyvin.

”Sä et Suomeen tahdo tulla
sanot sull’ on paha olla
niin kuin tää ei edes ois Eurooppaa”

Tiet erosivat yhtä äkkiä ja yhtä selvässä yhteisymmärryksessä kuin olivat yhdistyneetkin.

”Ei osoitteita, numeroita, ei mitään
sanot turha on niitä enää vaihtaa”

Tämän kaiken Lehti kirjoitti myöhemmin laulun muotoon. Se oli ensimmäinen laulu, jonka Sir Elwoodin Hiljaiset Värit nauhoitti ensimmäiselle, kolme laulua sisältävälle C-kasetilleen.

Debyyttilevyn avainkappale

Jos haluaa, Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa -biisin voi nähdä jonkinlaisena avainkappaleena Sir Elwoodin ensimmäisellä albumilla. Varjoissa vapaan maailman -levy on täynnä kulkemista, etsimistä ja päämäärättömyyttä. Se on levy, josta melankoliset, mutta elämänjanoiset romantikot ammentavat kerta toisensa jälkeen apua kohmeloonsa, tunnelmaa iltaansa ja oikeutusta päämäärättömyyteensä.

Sen albumin äärellä saa kerrankin olla naiivi. Saa rakastaa roihuten ja kaivata itkien. Sen albumin äärellä viini on verenpunaista ja tupakansavu paksua. Matka on päämäärä ja koti on kahle.

”Sä vihaat noita asioita
joiden vuoksi pienet ihmiset aina kotiin palaa
mutta pidä sinä huoli ettet kotiis kuole
ettei koukkuun ne siellä sua saa”

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa summaa melankolisella mutta romanttisella tenhollaan koko debyyttialbumin ajatusmaailman. Tärkeää on myös se, että mollissa kulkeva laulu loppuu duuriin. Se alleviivaa laulun ja koko albumin naiivia, sydämellistä romantiikkaa.

Jotain kappaleen merkityksestä bändille kertoo, että se on yhä keikkasetissä mukana. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Juha Lehden mukaan ”sen soittaminen tuntuu edelleenkin helvetin hyvältä”. Samaa voi sanoa kappaleen kuuntelemisesta.

Juha Lehti

Syntynyt 1960 Helsingissä.

Lanseerannut yhtyeineen keskiolutjazz-musiikkityylin.

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa viidellä sanalla:
”Nuoren miehen levottoman matkanteon päämäärättömyys.”

Toivekappale: Bruce Springsteen – The Angel

Video ei ole enää saatavilla