George Alexander Aberle eli Eden Ahbez (1908–1995).

Eden Ahbezin kappaleessa Nature Boy on vain joitain kymmeniä sanoja. Silti hän työskenteli sen parissa koko elämänsä.

Kappale Nature Boy nousi Yhdysvaltojen Billboardin singlelistan ykköseksi toukokuussa 1948, tasan 70 vuotta sitten.

”Aikana, jolloin Amerikka oli juuri pudottanut kaksi atomipommia Japaniin ja suurin osa kansasta juhli maan suurimman sodan loppua, saksalaisten siirtolaisten ja juutalaisamerikkalaisten lasten heimo oli kokoontunut yhteen; sukeltelemaan vesiputouksien alle aavikolle, kiipeilemään avokadopuihin, liftaamaan läpi autiomaiden ja vuorien ilman aseita tai makuupusseja, asumaan luolissa, säveltämään musiikkia, harjoittamaan joogaa… Ja toisin kuin beatnikit tai hipit, he tekivät sen ilman pilveä, tupakkaa, happoa, quaaludeja, alkoholia, televisiota, metedriiniä, kahvia… tai rahaa äidiltä ja isältä.”
(Gordon Kennedy)

Nature Boy pysyi listaykkösenä 8 viikkoa ja osottautui pieneksi sensaatioksi. Epätyypillinen hitti riivasi ihmisiä. Mikä oli tuo mystinen melodia? Mistä se tuli? Kuka oli luonnonpoika?

Nyt on 2018 ja jokainen korvilla varustettu on taatusti joskus kuullut jonkin version Nature Boysta. Nuorisolle tai nuorekkaille keski-ikäisille tutuin versio lienee Lady Gagan levytys tai David Bowien ja Massive Attackin versio, joka kuultiin suositussa Moulin Rouge -leffassa (2001). Radio Suomen kuulijat tunnistavat ehkä parhaiten Olavi Virran suomennoksen Luonnonlapsi (jonka ovat levyttäneet myös muun muassa Topi Sorsakoski, Fredi ja Tapani Kansa).

Monet saattavat muistaa myös Nat King Colen alkuperäisen version vuodelta 1948 tai Frank Sinatran accapellan samalta ajalta. Tuoreempi Celine Dionin Las Vegas -viihdeversio miellyttänee myös monia. Omat coverinsa ovat tehneet myös Marvin Gaye, Miles Davis, James Brown, Cher, Ella Fitzgerald, Sammy Davis Jr., José Feliciano – ja valehtelematta sadat muut artistit.

Kaikista näistä versioista huolimatta kappaleen kirjoittaja Eden Ahbez ei itse ollut lauluun ihan tyytyväinen. Hänen mielestään lyriikassa: ”The greatest thing you’ll ever learn, is just to love and be loved in return” oli virhe.

Video ei ole enää saatavilla

Eden Ahbez (George Alexander Aberle) syntyi vuonna 1908 Brooklynissa, New Yorkissa, amerikanjuutalaisille vanhemmille, jotka pula-ajan äärimmäisessä köyhyydessä antoivat Edenin ja muita lapsiaan adoptioon Brooklynin heprealaiseen orpokotiin. Vuonna 1917 Eden adoptoitiin kansasilaiseen perheeseen nimellä George McGrew.

1930-luvulla McGrew asui ja työskenteli pianistina Kansas Cityssä. Edenin nuoruudesta tiedetään vähän, mutta noina vuosina hän (omien sanojensa mukaan) vaelsi kahdeksasti Yhdysvaltojen läpi. Nämä vaellusvuodet muuttivat high school -vuosikirjan siloposkisen naapurinpojan kokonaan uudeksi mieheksi.

Los Angelesiin George saapui vuonna 1941. Laiha, pitkähiuksinen nuorimies sai paikan tiskaajana (ja satunnaisena pianistina) terveysruoka- ja rawfood-ravintola Eutropheonissa, Laurel Canyon Boulevardilla. Kahvilan omistivat John ja Vera Richter, yhdysvaltalaisen raakaruoka-skenen pioneerit, jotka olivat Saksasta rantautuneiden filosofioiden Naturmenschin ja Lebensreformin kiihkeitä oppilaita.

Lebensreform (”elämän uudistus”) oli sosiaalinen liike, joka syntyi ja sai jalansijaa 1800-luvun lopussa Saksassa ja Sveitsissä. Saksalla, tuolla alkuperäisellä teutonikansalla, on aina ollut hieman erityinen – ja erikoinenkin – luontosuhde. Muinainen pakanallinen luontomystiikka ja perinteet auringon palvomisineen ovat ehkä näennäisesti jääneet historiaan, mutta silti metsän henget ovat uinuneet vuosisadasta toiseen jossain pinnan alla, kansan kollektiivisessa alitajunnassa. Tasaisin väliajoin kaipuu luontoon on nostanut päätään ja manifestoitunut esiin modernina aikana. Saksan voimakas teollistuminen 1800-luvulla muutti elämäntapaa rajusti lyhyessä ajassa. Valtava nuorisoliike Vandervogel ja samoihin aikoihin syntynyt Lebensreform-ideologia lienevät yhdenlaisia vastareaktioita tähän uuteen mekaaniseen maailmaan.

Lebensreformin opit painottivat orgaanista kasvisruokaa ja raakaruokaa, nudismia, seksuaalista vapautumista, vaihtoehtolääketiedettä ja uskonnollista uudistumista. Opin kannattajat pidättäytyivät kahvista, tupakasta, alkoholista, huumeista ja rokotteista. Aikansa tärkeitä Lebensreformin puolestapuhujia olivat muun muassa Sebastian Kneipp, Louis Kuhne ja steinerkoulun perustaja Rudolf Steiner. Osa liikkeen kannattajista, kuten Bill Pester, Benedict Lust ja Arnold Ehret, emigroitui vuosisadan alkupuolella Kaliforniaan ja vei liikkeen opit mukanaan. Juuri Lebensreform oli yksi niistä siemenistä, joka puhkesi myöhemmin täyteen hippikukkaansa rakkauden kesänä 1967. Kaliforniaa parempaa maaperää he eivät olisi voineet löytää.

Siitä asti, kun Yhdysvallat vuonna 1848 ”lunasti” Kalifornian itselleen, alue on ollut Yhdysvaltojen virallinen eksentrinen osavaltio. ”Kalifornia-tietoisuuden” syntyyn on vaikuttanut moni tekijä. Välimerellinen ilmasto on tarjonnut paratiisimaisen maaperän unelmoijille ja utoopikoille. Boheemit, parantajat, mystikot, onnenonkijat, taiteilijat, gurut, puoskarit ja valaistuneet ovat kaikki etsiytyneet Kalifornian lempeämpään lämpöön. Erilaiset ajatukset ja filosofiat ovat olleet rakentamassa osavaltion luovaa ja omalaatuista henkistä ja uskonnollista ilmapiiriä.

Los Angeles on ollut viime vuosisadan alusta fantasiateollisuuden pääkaupunki, ja Hollywood on vielä nykyäänkin synonyymi valkokankaan tarjoamalle eskapismille. Ja jos L.A. on teollisuuskaupunki, jonka suurin vientituote on Liikkuvat Kuvat, on se myös toisenlaisten visioiden kaupunki. Suuri osa Yhdysvaltojen uususkonnoista ja New Age -liikkeestä on lähtenyt kasvamaan juuri täältä. Kalifornia on ollut olennainen paikka myös erilaisille vastakultuureille, teknisille innovaatioille sekä Yhdysvaltojen epäviralliselle valtionuskonnolle: self-help-kulttuurille.

Luonnon pojat.

Kaliforniassa George McGrew muuttui Eden Ahbeziksi

Eutropheon toimi 1940-luvulla magneettina uudenlaisesta elämäntavasta kiinnostuneille. George työskenteli silloin tällöin ravintolassa pianistina ja tutustui samalla uuteen skeneen, Lebensreform-aatetta seuraaviin nuoriin miehiin eli ”luonnon poikiin”. Pientä, 10–15 hengen ryhmää yhdisti pitkät hiukset, rehottava parta, hoikka tai atleettinen auringon päivettämä ulkomuoto ja täysin luonnonmukainen elämäntapa.

Luonnon pojat opiskelivat joogaa ja harrastivat meditaatiota. He söivät raakoja hedelmiä ja vihanneksia, kylpivät vesiputouksissa ja asuivat käytännössä ulkosalla; poikien nukkumapaikkoina toimivat luolat ja puut Tahquitz Canyonissa, Palm Springsin lähellä. George oli löytänyt heimonsa. Näihin aikoihin hän myös nimesi itsensä uudelleen. Georgesta tuli eden ahbez – pienillä kirjaimilla. Edenin mukaan suuret kirjaimet oli varattu vain sanoille ”Jumala” ja ”Ikuisuus”.

Luonnon poikien elämäntapa oli erikoinen jopa eksentrikkojen kansoittamassa Losissa. Pitää muistaa, että elettiin aikaa, jolloin kunnon amerikkalainen mies pelkäsi köyhyyttä, kommunismia, heikkoutta ja homouden kauhistusta samalla vimmalla kuin saatanaa. Miehen malli oli äärimmäisen jäykkä ja siihen eivät todellakaan mitkään luisevat partajeesukset sopineet.

Luonnon pojat eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia muiden myötämielisyydestä. Esimerkiksi rahaa he eivät juuri tarvinneet. Ryhmään kuulunut Gypsy Boots saattoi laulaa ja soittaa kolikon toivossa silloin tällöin (ja oli Edenin ohella toinen ryhmän tulevista ”tähdistä”). Myös Eden teki välillä töitä pianistina ansaitakseen ”ne kolme dollaria” viikossa, jotka tarvitsi elääkseen.

Joogan, meditaation ja satunnaisten hanttihommien lisäksi Edenin aika kului omaa musiikkia säveltäessä. Erään laulun parissa hän oli työskennellyt vuosia. Ensimmäinen versio Nature Boy -kappaleesta kiersi kustannuspiirejä jo vuonna 1946, tutulla melodialla mutta eri sanoituksilla. Itse Nature Boy -melodia oli osa suurempaa kokonaisuutta Nature Boy Suitea (jonka jazz-laulaja Herb Jeffries levyttäisi myöhemmin kokonaisuudessaan The Singing Prophet -albumille.

Kappaleen päätymisestä Nat King Colelle on monta legendaa, mutta pääpiirteittäin tarina menee näin: Eden, joka oli säveltäjänä täysi tuntemattomuus, yritti henkilökohtaisesti viedä nuotit Colelle tämän esiintyessä Los Angelesin Lincoln-teatterissa. Eden ei kuitenkaan saanut tavata tähteä tai edes tämän manageria ja jätti pettyneenä laulun nuottipaperit paikan ovimiehelle. Lopulta sävellys kuitenkin päätyi Colelle, joka piti siitä. Cole päätti levyttää kappaleen.

Tässä vaiheessa alettiin kaivata kappaleen tekijän allekirjoitusta, eikä Edeniä tietenkään löytynyt mistään. Hänellä ei edelleenkään ollut puhelinnumeroa, agenttia tai edes vakituista osoitetta. Eden asusteli tuolloin Hollywood Hillsillä, legendaarisen Hollywood-kyltin ensimmäisen L-kirjaimen alla.

Lopulta kontakti syntyi ja Nature Boy pistettiin purkkiin. Colen levy-yhtiö Capitol ei ollut kuitenkaan erityisen innoissaan epätavallisesta laulusta. Nature Boyn levyttämisen jälkeen puhjennut Amerikan muusikoiden liiton lakko pakotti Capitolin kuitenkin kaivamaan arkistojaan ja käyttämään aiemmin julkaisukelvottomiksi katsomiaan kappaleita. Nat King Colen uran kannalta tämä oli tähtiin kirjoitettu sattuma.

Nature Boy nousi Billboardin singlelistalle huhtikuussa 1948 ja kuukautta myöhemmin se oli ykkönen. Nature Boy pysyi listaykkösenä lopulta peräti kahdeksan viikkoa ja myi pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Colen versiota seurasi välittömästi hyvin menestyneiden covereiden sarja: Dick Haymesin, Frank Sinatran ja Sarah Vaughanin versiot nousivat kaikki Yhdysvaltojen top 20 -listalle. Lakosta johtuen ne kaikki on esitetty accapella, ilman mitään instrumentteja.

Frank Sinatra ja Eden Ahbez.

Nature Boy oli siis hitti, mutta sensaatioksi se muuttui vasta, kun lehdistö sai vihiä kappaleen kirjoittajan elämäntavasta. Nature Boyn säveltäjä oli itse oikea Nature Boy.

Niin eriskummallinen oli Eden Ahbezin olemus sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa, että pian tätä paljasjalkaista Jeesuksen näköistä miestä ihasteltiin Yhdysvaltojen suurimpien viikkolehtien Lifen, Timen ja Newsweekin kansijutuissa kuin marsilaista. Samana vuonna nauhoitetussa We the People -ohjelmassa Eden Ahbez kertoo kaikelle kansalle, kuinka Nature Boyn rojaltit eivät muuttaisi hänen elämäntapaansa, koska ”kaikki maailman raha ei voisi tuoda sitä mitä hänellä jo on: onnea ja rauhaa, jonka luonto ja yksinkertainen elämäntapa suovat”.

Hulabaloon hiivuttua Eden jatkoi tuoreen vaimonsa Annan kanssa yksinkertaista elämäänsä luonnossa. Seuraavina vuosina Edenin säveltämiä uusia kappaleita levyttivät Nat King Colen lisäksi ainakin sellaiset isot tähdet kuin Doris Day ja Eartha Kitt. Toisen ison listamenestyksenä Eden nappasi kymmenen vuotta myöhemmin, kun soul-legenda Sam Cooke nosti Lonely Island -sävellyksen Billboardin sinkkulistan sijalle 26.

Edenin uran tuotteliain julkaisukausi oli 1950-luku, jolloin hän sävelsi ja sanoitti kymmeniä kappaleita artisteille, kuten Tony Fontane, Vicky Young ja Frankie Laine. Ahbez työskenteli paljon viihde- ja jazz-artistien kanssa, mutta oli valmis kokeilemaan myös päivän trendisoundeja, esimerkiksi rock’n’rollia (Elvis Presley Blues, Annita Ray & the Nature Boys) tai exoticaa (Lisbon Street Dance, Zen ja Sahara, Bob Romeo & his Jungle Sextet). Monet levytyksistä olivat kaukana Nature Boyn mystisestä kaihosta. Usein ne oli kirjoitettu ja sovitettu novelty-henkisiksi hassutteluiksi, kuten villi Wild Boy (Mort Wise & the Wisemen) tai eko-henkinen The Jalopy Song (Cowboy Jack Patton).

Tuotteliaisuus ei tarkoittanut, että Eden olisi luopunut epäsovinnaisesta elämästään. Vaikka Eden avioitui, asui hän vaimonsa Annan ja poikansa Zoman kanssa pitkään pääosin luonnossa, eikä edelleenkään omistanut esimerkiksi puhelinta. Myös ura artistina ja laulunkirjoittajana seurasi miehen sisäisen äänen johdatusta. Se oli sarja alkuja ja loppuja, pikaisia spurtteja siellä täällä. Edenin diskografia artistina on hajanainen, ja jonkinlainen kattava selonteko julkaisuista on saatu koottua vasta viime vuosina. Eden marssi oman rumpunsa tahtiin, ja ura artistina seurasi logiikkaa, joka oli selvä vain hänelle itselleen.

Edenin ainoa sooloalbumi Eden’s Island julkaistiin vuonna 1960 Del-Fi Recordsilla. Eden’s Island on kokoelma Ahbezin filosofiaa ja idealismia jonkinlaisena spoken word -luentana. Lempeän aavemaiset melodiat on sovitettu huilun ja kilistimien värittämäksi exoticaksi. Levyn soundi muistuttaa esimerkiksi ”exotican isän” Martin Dennyn tuon ajan levytyksiä. Lopputulos on hurmaavan omalaatuinen ja monen vannoutuneen fanin mielestä koskettavakin.

Levyllä ei ollut hittejä, ja sen ensimmäinen painos myi vain vaivaiset 500 kappaletta. Myöhemmin esimerkiksi kappale Full Moon on muodostunut kulttiklassikoksi. Kappale todistaa, kuinka Eden kykeni parhaimmillaan kiteyttämään filosofiansa vain muutamaan sanaan. Lyriikka ”I am the wind, the sea, the evening star I am everyone, anyone, no one” on jäänyt elämään internet-aikaankin.  Edenille itselleen nimikappaleen ”Edenin saari” oli melkeinpä todellinen paikka: jonkinlainen rauhan ja rakkauden Shangri-la, utopia ihan jossain käden ulottuvilla.

Video ei ole enää saatavilla

Edenin myöhemmät vaiheet Eden’s Islandin jälkeen ovat pääosin hämärän peitossa. Unelma Edenin saaresta ehkä kuoli Annan menehdyttyä leukemiaan vuonna 1963 ja pariskunnan pojan Zoman hukuttua vuonna 1971, vain 22 vuoden ikäisenä. Monen vuoden ajan oli kuin Eden olisi vain lakannut kulkemasta maan päällä.

Kunnes joku taas kertoi törmänneensä häneen jossain. Ehkä nähneensä ”Ahben” soittamassa huilua rannalla? Tai seisomassa hiukset hulmuten liikennevaloissa Woodman Avenuen ja Victory Boulevardin kulmassa. Tai ehkä Eden oli vain soittanut ihan yllättäen. Tai jättänyt vastaajaan yhden niistä pitkistä viesteistä, joihin ei koskaan voinut vastat (koska hänellä ei edelleenkään ollut  puhelinta).

Sieltä täältä löytyi merkkejä mystisestä kulkijasta. Vuonna 1967 joku kuvasi Edenin istuskelemassa studiossa Smile-levytyssessiossa Brian Wilsonin kanssa. Vuonna 1972 jostain tupsahti maailmaan mahtipontinen hippisävelmä Divine Melody, joka jäi Edenin viimeiseksi julkaistuksi omaksi levytykseksi (nyt tosin nimellä Ahbe Casabe).

Vuonna 1977 Los Angeles Timesin toimittaja, Edenin edesmenneen vaimon sisko Pearl Rowe kirjoitti lankomiehestään artikkelin, joka hieman päivitti mitä tuolloin 70-vuotiaalle Ahbezille kuului. Kukkaislapset olivat tulleet ja menneet Amerikan ikuisesti muuttuvassa mielenmaisemassa, mutta Ahbea vuodet eivät olleet muuttaneet. Artikkeli päättyi ajatukseen, jonka Eden oli hiljattain esittänyt Pearlille: ”Kun olin nuori, uneksin pojasta, joka etsii Jumalaa. Nyt kun olen vanha, uneksin Jumalasta, joka etsi poikaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Dokumentaristi Brian Chidester on yrittänyt koota palapeliä nimeltä Eden Ahbez yli kahdenkymmenen vuoden ajan

Historioitsija ja dokumentaristi Brian Chidester on kerännyt Edenin uraan liittyvää materiaalia jo 1990-luvun puolivälistä asti. Tällä hetkellä Chidester koostaa John Winerin kanssa Eden Ahbezin elämästä kertovaa dokumenttielokuvaa As the Wind: The Enchanted Life of Eden Ahbez, jonka valmistumisajankohta on ”joskus vuoden 2019 aikana”.

”Edenin vision johdonmukaisuus on suurin syy sille, että olen edelleen niin omistautunut projektille. Mutta on tosiasia, että hänen työnsä ja jäämistönsä on levittäytynyt niin monien ystävien ja arkistojen välille ja että suuri osa siitä on yhä hukassa ja unohdettuna…. historioitsijalle tilanne on vangitseva. Koko tuo valtava määrä unohdettuja teoksia – tunnen tavallaan velvollisuudekseni toimia hänen edunvalvojanaan.”

Työn alla olevasta dokumentista Chidester ei halua tehdä perinteistä henkilökuvaa.

”Dokumentti on kokoillan elokuvan mittainen tutkimusmatka Edenin elämään ja taiteelliseen tuotantoon. Arkistomateriaali, kuvat sekä säveltäjän aiemmin julkaisemattomat sävellykset ovat siis lähtökohta ja oletus, mutta dokumentissa ei ole puhuvia päitä tai kertojaääntä. Haluan lähestyä dokumentin tekemistä kuin meditaatiota. Valitsimme tämän tavan, koska pelkäsin, että jos haastattelemme liian monia ihmisiä, erityisesti historioitsijoita tai kriitikoita, elokuvassa painottuu Ahbezin ja hänen musiikkinsa kategorisoiminen ja hänen elämäntapansa sovittaminen tiettyihin historiallisiin liikkeisiin. On myös olemassa riski, että hänen elämäntapaansa ja uskomuksiinsa kohdistuisi kriittisyyttä, mikä on nykyään yleistä, kun käsitellään radikaaleja tai joidenkin näkökulmasta utopistisia aiheita. Tarve saada idealistiset ihmiset näyttämään edesvastuuttomilta tuntuu kyyniseltä. Juuri sellaista keskitietä haluan välttää.”

Dokumentaristien tehtävä ei ole ollut aivan helppo. Chidesterin mukaan Eden jätti jälkeensä ”sotkun”. Ahbez eli ja kuoli kuin kulkuri. Minkäänlaista selkeää arkistoa tai kirjanpitoa miehen tekemisistä ei ole jälkipolville jäänyt. Eden kylvi vähäiset tavaransa sinne tänne lähipiirilleen. Kymmeniä pahvilaatikoita, satoja nauhoituksia, käsikirjoituksia ja henkilökohtaista tavaraa löytyy useammalta henkilöltä.

Mielenkiintoinen yhtälö on myös Eden ja raha. Vaikka Eden Ahbez näytti laitapuolen kulkijalta, hänellä oli nimissään sijoitus, joka tuotti jatkuvasti. Nature Boy poiki satoja tuhansia dollareita rojalteina, ja Eden olisi halutessaan voinut elää mukavamminkin – tai ainakin ns. normaalisti. Sen sijaan hän jakoi rahat ystävilleen ja jatkoi vaeltamistaan. Tasaisin väliajoin Edenin lakimies nosti silti oikeusjuttuja, jotta Ahbezille kuuluvat rojaltit suostuttiin maksamaan kiltisti. Ajan myötä Eden tienasi hitillään enemmän ja enemmän; vuoteen 1988 mennessä kappaleesta oli levytetty satoja versioita lisää.

Chidesterille itselleen yllättävintä on ollut tutustua Edenin tuotantoon koko sen laajuudessa.

”Kun tein taustatutkimusta dokumenttia ja kirjaa varten, yllätyin siitä, kuinka tuottelias Eden oli lauluntekijänä. Kun kiinnostuin ensi kertaa aiheesta vuonna 1995, olin 18-vuotias. Tuolloin kokeneimmatkin musikologit ja historioitsijat tiesivät Edeniltä ehkä noin 20 laulua. Nature Boyn, Eden’s Island -albumin ja nipun satunnaisia singlejä. Tähän mennessä olen löytänyt noin 200 hänen levyttämäänsä kappaletta ja noin 750 levytystä hänen sävellyksistään. Ja tässä luvussa Nature Boy ei ole edes mukana.”

Edenin tuotantoon tutustuva voi kokea ristiriitaisia tunteita käydessään läpi materiaalia eri vuosilta. Esimerkiksi Chidesterin kuratoima Wild Boy -albumi (2016) Bear Family Recordsille esittelee artistin novelty-hittien ja exotican valossa. Uutta Nature Boyta etsivä saattaa pettyä. Kuulija voi kokea musiikin primitiivisenä ja jopa lapsellisena.

Brianille tämä ei ole ongelma.

”Minulle tuotannon epäsystemaattinen ja melkein epigrammimainen luonne ja tyyli, jolla Edenin musiikki ilmenee, on juuri se kiinnostava asia. Oliko hänen musiikkinsa esimerkiksi psykedeelistä? Hän ei käyttänyt huumeita, LSD:tä tai muita hallusinogeenejä, eikä hänen musiikissaan ole juurikaan kitarasooloja – eli millä tavoin hänen musiikkinsa oli psykedeliaa?”

Video ei ole enää saatavilla

Eden Ahbezin määritteleminen elämäntapansa mukaan on myös ongelmallista. Oliko hän hippi? Sanaa hippi ei ollut olemassa, kun Eden eli jo luonnonpoikana. Mikä oli hänen paikkansa Kaliforniasta versoneen uususkonnollisuuden ja New Agen maailmassa? Ehdotan, että Eden oli ehkä jonkinlainen linkki vuosisadan alun teosofisen kasvuston ja myöhemmän superkaupallisen, Oprah-show’stakin tutun New Age -spirituaalisuuden välillä?

Brian ei oikein lämpene ajatukselle:

”Luulen, että se mitä Eden ja luonnonpojat olivat, oli jotain äärettömästi vapaampaa ja epäsovinnaisempaa. Tiedän, että me, jotka olemme innostuneita terveydestä, ravinnosta ja liberaaleista arvoista, etsimme tarinamme alkuperää. En vain usko, että juuri Eden Ahbezin elämä on paikka, josta se löytyy. Monet asiat saattavat näyttää ja tuntua samoilta, mutta kaiken kaikkiaan hänen lähestymistapansa oli jotain paljon radikaalimpaa ja paljon vaikeammin rajattavaa.”

Kun kysyn, onko Eden Ahbezin tuotannolla muuta kuin kuriositeettiarvoa uudella vuosituhannella, Brian vastaa: ”Edenin työn ydinviesti oli rakkaus, ja rakkaus on aina relevanttia”.

”Eden määritteli itsensä kerran ’syvästi nukkuvaksi, täysin heränneeksi Zenin mieheksi’. Hän uskoi, että luonto on sinfonia, ja sen teema on rakkaus. Uskonnosta hän sanoi, että ’maan jumalia on monta, mutta taivaan vain yksi, jos sitäkään. Ihmiset vihaavat toisiaan Jumalan nimessä ja opettavat lapsensa vihaamaan. Mutta elämme uutta aikaa ja uudessa mielentilassa. Meidän ei pitäisi pelätä luopua vanhoista ajatusmalleistamme’.”

”Mitä liikkeisiin tulee, en usko että Eden oli luonteensa puolesta ’liittyjä’. Tiedän, että hän osallistui Krishnamurtin luennoille Ojaissa 1940- ja 1950-luvuilla ja kävi silloin tällöin Yoganandan ashramissa Los Angelesin Pacific Palisadesissa. Hän jopa kirjoitti artikkelin Yoganandan Self-Realization-lehteen vuonna 1948. Hän myös soitti musiikkia joissain kulteissa 1950-luvulla ja eli aikoja eri ashrameissa 1960- ja 1970-luvuilla. Hän oli ehdottomasti kiinnostunut monesta asiasta, jotka määrittelisimme tänä päivänä New Ageksi, kuten metafyysisten merkitysten antamisesta luonnolle tai merkkien etsimisestä erilaisista tapahtumista, kuten kuun kierrosta. Hänen elämäntyylinsä ja ruokavalionsa ja se miltä hän näytti muistuttavat monia asioita, jotka ovat nyt jo klisheitä. Mutta hänen aikanaan niille ei ollut vielä edes nimiä, ja ainakaan ne eivät muodostaneet isoa liikettä, kuten New Age -uskontoa, ekoaktivismia tai edes psykedeelistä musiikkia. Ja koska tämä kaikki tuli hänelle niin filtteröimättömänä, hän kykeni luomaan tuotannon, jota on kaikella tapaa vaikea kategorisoida.”

Eden Ahbez menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1995. Hän oli  86-vuotias.

Eden ja Joe Romersa.

Dokumenttiin on haastateltu myös Edenin viimeistä musiikillista partneria, tuottaja-ääniteknikko Joe Romersaa. Romersa tutustui Edeniin 1980-luvun lopussa Salty Dog Recording -studiolla Los Angelesissa. Eden tarvitsi apua kelanauhan editoinnissa ja Romersa tarjoutui auttamaan yksinkertaisessa hommassa. Romersa ja Ahbe ystävystyivät ja vanha mies nauhoitteli musiikkiaan Romersan avustuksella koko 1990-luvun alun. Pitkäpartainen ja laiha Eden saattoi näyttää kodittomalta, mutta ei odottanut palveluksia, vaan maksoi omasta pussistaan loputtomat studiotunnit (75 dollaria per tunti), jotka kuluivat usein vain jutellessa ja runoja lukiessa.

Nature Boyn kahdeksankymppinen kirjoittaja ei elänyt menneessä. Hänellä oli työn alla uusia sävellyksiä sekä käsikirjoitus The Scriptures of the Golden Age, teos joka ”poistaisi kaikki rajat” ja kokoisi Edenin filosofian yksiin kansiin.

Suurinta hittiään Eden ei kokenut minään ”albatrossina”, vaan vaikutti edelleen ylpeältä kappaleesta ja sen aiheuttamasta reaktiosta. Mutta ajan kuluessa hän oli tajunnut, että sanoituksessa on virhe, jonka hän olisi vielä halunnut korjata. ”The greatest thing you’ll ever learn, is just to love and be loved in return” ei Ahben mukaan toiminut.

”To be loved in return… kuulostaa liikaa sopimukselta, eikä rakkaudessa ole sopimuksia”, hän sanoi.

”Sen pitäisi mennä: Suurin asia, jonka koskaan opit, on rakastaa ja olla rakastettu, vain rakastaa ja olla rakastettu.”

Bonus! Olavi Virta – Luonnon poika (1948)

Video ei ole enää saatavilla

Dusty Springfield.

Pet Shop Boys ja Grammy-palkittu lauluntekijä Allee Willis kirjoittavat What Have I Done To Deserve This -nimisen kappaleen vuoden 1985 alussa, kun pojat vielä yrittävät läpimurtoaan Yhdysvalloissa. Laulua demottaessa bändin debyyttilevylle Neil Tennant ja Chris Lowe saavat idean: eikö olisi hienoa, jos kappaleelle saisi vierailevaksi vokalistiksi 1960-luvun ikonin Dusty Springfieldin?

Ongelma on, että kukaan ei oikein tiedä missä Dusty on. Brittipopin veteraani on muuttanut Los Anglesiin jo 1970-luvun alussa ja käy Lontoossa vain sillon tällöin promoamaan satunnaisia levytyksiään. 1980-luvun alun epäonnistuneen comebackinsa jälkeen hän tuntuu kadonneen maan päältä.

”Since you went away, I’ve been hanging around
I’ve been wondering why I’m feeling down”

Löytyy Dusty tai ei, on idea levy-yhtiö Parlophonen mielestä joka tapauksessa surkea. Dustylla on maine ”hankalana” artistina, tappelupukarina joka ei tee niin kuin tuottajat kauniisti pyytävät. Sitä paitsi jo vuosia on huhuttu, että Dustylla on paha alkoholiongelma ja mitä luultavammin – sniff sniff – myös muita ongelmia. Kukaan ei tiedä pystyykö tähti enää edes laulamaan.

PR-miehille aiheuttaa migreeniä Dustyn uraa varjostanut musta pilvi tähden seksuaalisuudesta. Viimeinen pitkäsoitto, vuonna 1982 julkaistu White Heat on hämmentänyt ostavan yleisön new wave -soundillaan ja kadonnut markkinoilta jälkiä jättämättä. Levy-yhtiölle melkein 50-vuotias Springfield on yhtä houkutteleva deitti kuin se vähän tärähtänyt täti, joka juo bileissä liikaa ja esittää nuoruutensa bravuureita tanssilattialla.

Pettareitten viesti kuitenkin lopulta tavoittaa Dustyn, joka ilmoittaa yllättäen olevansa projektista kiinnostunut, tosin turhauttavasti pari viikoa bändin Please-albumin julkaisun jälkeen. Neil ja Chris eivät lannistu, vaan tappelevat uusintaerän levy-yhtiön kanssa. Alkuvuodesta 1987 Dusty vihdoin lennätetään Lontooseen levyttämään kappaletta seuraavalle Pet Shop Boys -albumille.

What Have I Done To Deserve This on Actually-levyn toinen single ja samalla täydellinen väline esitellä Dusty Springfield maailmalle uudestaan. Kappaleen napakka biitti ja synteettiset torvet ja kellot soivat päivitettynä versiona klassisesta Motown-soundista. Sanoitus kertoo jonkinsortin epätoivosta, mutta Neil Tennantin laulusuoritus on pikemminkin kyllästyneen kuuloinen jättäen kaiken dramatiikan sen paremmin taitavalle Dustylle. Ja vaikka Dustyn laulusuorituksessa soi melodraama ja viileys, haluaa kappaletta ennen kaikkea tanssia.

Video ei ole enää saatavilla

What Have I Done To Deserve Thisin video on allegoria showbisnekselle. Sille samalle, johon Pet Shop Boys on koko uransa ajan niin ironisesti suhtautunut.

Musiikkivideolla valmistellaan suurta showta. Hermostuneet tanssitytöt lämmittelevät, muusikot harjoittelevat – ja kaiken kaaoksen keskellä, suljettujen esiriippujen takana, laulaa Neil Tennant. Jostain kuuluu myös toinen ääni; kaukaa menneisyydestä tuttu sensuelli kähinä. Kertosäkeessä esirippu vedetään vihdoin syrjään ja Dusty Springfield esitellään katsojalle. Dusty on tummine silmämeikkeineen ja vaaleine hiuksineen kuin kasariksi päivitetty versio itsestään: tuttu, mutta kuitenkin ajan henkeen tip top stailattu.

Pari dustymaista kädenliikettä riittää kertomaan, että todellisten originaalien tarvitsee päivittää vain vaatekaappinsa, ei itseään. Rennon oloinen tähti istuu niin luontevasti Pet Shop Boysin ironiseen maailmaan, että katsoja jää pähkäilemään, kuinka tosissaan hän on ollut sillon joskus kauan sitte, ollessaan se pandasilmäinen tyttö taivaita hipovassa ampiaspesäperuukkissa.

Lontoo

Mary O’Brien syntyy vuonna 1939 Lontoon West Hampsteadissa. Hän on reipas poikatyttö: tukeva rillirousku ja melko rämäpäinen. Katolisen kasvatuksen saanut Mary – tai Dusty, kuten hänen ystävänsä helposti sotkeentuvaa Marya kutsuvat – opiskelee nunnien johtamassa St. Annen tyttökoulussa.

O’Brienin perhe on musikaalinen; isällä on laaja levykokoelma ja isoveli soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Mary itse osaa laulaa ja huomaa pian saavansa parhaiten huomiota kotonaan juuri laulamalla. Vaikka Marya kannustetaan harrastuksessa, ei kukaan näe hänessä mitään erityistä tähtiainesta. Eräs luokkatoveri kuvailee Marya myöhemmin ”viimeiseksi ihmiseksi, jonka olisit voinut kuvitella showbisnekseen”.

Salaa Mary kuitenkin haaveilee. Hän on ollut pienestä pitäen intohimoinen Hollywood-elokuvien ystävä ja rakastaa varsinkin 20th Century Foxin musikaaleja ja niiden vaaleita tähtiä. Marylle Hollywood edustaa toista todellisuutta, paikkaa jossa jännittävät ja hohdokkaat ihmiset tekevät dramaattisia asioita, technicolor-väreissä. Dusty Springfieldin visuaalinen hahmo alkaa itää Maryn ikävystymisestä itseensä ja brittiläiseen keskiluokkaan ja sen hallitun, hillittyyn elämäntapaan sodanjälkeisessä Lontoossa.

”I was very self-conscious and plain at school. I wore National Health glasses and was very fat and shy. Then when I was 16 I did a really brave thing. I don’t know where I got the courage from, but I made a conscious decision to change my appearance. I must have hated myself so much.”

Teini-ikäisenä Mary alkaa tietoisesti puskea itseään viihdebisnekseen. Keikkailtuaan jo satunnaisesti pikkuklubeilla saa hän vuonna 1958 pestin tyttö-yhtye The Lana Sistersissä. Pari vuotta myöhemmin Dusty ryhtyy yhteistyöhön veljensä Tom O’Brienin sekä Tim Feildin kanssa ja on näin mukana perustamassa The Springfields -folktrioa.

Yhtye tekee levytyssopimuksen Philips Recordsin kanssa. Menestys tulee helposti: parissa vuodessa he nousevat viisi kertaa brittien top 40 -listalle ja Silver Threads and Golden Needles -sinkulla historiallisesti jopa Yhdysvaltain top 20 -listalle. Vuoden 1963 alussa he ovat yksi suosituimmista brittiyhtyeistä.

Dusty haluaa kuitenkin enemmän. Vuoden loppupuolella, marraskuussa julkaistu Dustyn ensimmäinen soolosingle, klassinen I Only Want To Be With You jatkaa kevyttä surffausta menestyksen harjalla. Sinkku on kansainvälinen hitti ja nousee Britanniassa sijalle neljä ja jenkkilistalla sijalle 12.

Video ei ole enää saatavilla

Dusty on moderni tähti. Hän on onnistuneesti sulattanut itseensä kaikki lapsuuden idolinsa valkokankaalta ja radiosta ja herättänyt luomuksensa henkiin swingaavan Lontoon maanisella energialla. Tuloksena on uusi prototyyppi: ensimmäinen brittiläinen naispuolinen pop-tähti. Dustyn look muodostuu mascaralla mustatuista pandasilmistä, hohtavan valkoisesta platinaperuukista ja pikku koreografioista, jotka saavat ajan muut tähtöset näyttämään puupökkelöiltä.

Dustyn tärkein ase on kuitenkin asenne: rento viileys ja tuo pieni hymy, joka kertoo, että hän saattaa olla hyvinkin tosissaan – tai sitten ei. Dusty on taiteilija, joka esittää tähteä. Näyttelijä tai drag-queen, jonka rooli on olla Dusty Springfield.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosikymmenen loppuun asti Dusty on pysäyttämätön. Hänellä on laaja-alainen musiikintuntemus ja riittävästi omapäisyyttä vaatia levyilleen paras mahdollinen materiaali, parhaat mahdolliset muusikot ja riittävästi aikaa studiossa. Toisin kuin monen muun ajan naistähden, Dustyn levyjä ei kasata päivässä.

Dusty ei itse kirjoita kappaleitaan, mutta saa nopeasti itselleen ihailijoita monista ajan tärkeimmistä hittinikkareista, kuten Burt Bacharachista ja Carole Kingistä. Käytännössä Dusty myös pitkälti tuottaa levynsä, mutta on ennenkuulumaton ajatus, että naispuolisen artistin nimi lukisi levynkannessa myös tuottajana. Dusty ei välitä niin kauan kuin hän saa olla sanomassa, miltä levyjen tulee kuulostaa.

Kaikki etuoikeudet muihin ajan naistähtiin, kuten Luluun tai Sandie Shawiin, verrattuna Dusty ostaa menestyksellään. Levy-yhtiö suostuu ”hankalan” tähtensä vaatimuksiin, koska tähden levyt myyvät hyvin. Vuosikymmenen loppuun mennessä Dusty nettoaa yli 20 listahittiä molemmin puolin Atlanttia.

Video ei ole enää saatavilla

Dustyn linja vetoaa myös kansainvälisesti. Italialaiset käännösballadit, kuten You Don’t Have To Say You Love Me, nousevat listoille jopa Suomessa, ja Britanniaan Dusty tuo mustaa Motown-soundia paitsi omien levytystensä kautta, myös kutsumalla amerikkalaisia tähtiä lukemattomiin tv-spesiaaleihinsa esiintymään. Dusty osaa laulaa soulia, iskelmää, bossanovaa, jazzia, poppia… mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Tehtyään mielestään kaiken mahdollisen brittiläisten muusikoiden kanssa, Dusty lentää Memphisiin levyttämään puhdasveristä soul-albumia Jerry Wexlerin, Arif Mardinin ja Tom Dowdin johdolla. Lopputulos, ajattoman hienostunut Dusty in Memphis, valitaan toistuvasti kaikkien aikojen parhaiden äänilevyjen joukkoon. Levyn ensimmäinen single Son Of A Preacher Man nousee Britannian ja Yhdysvaltojen top 10:een ja jää elämään yhtenä Dustyn muistetuimmista ikivihreistä.

Video ei ole enää saatavilla

Artistina Dusty on siis menestys. Poptähtenä hänellä on kuitenkin vaikeutensa.

Show-bisneksessä kaikki on toistoa. Tuttujen hittien toistoa, vanhojen koreografioiden toistoa, tuhansien samankaltaisten haastattelujen toistoa.

Parhaiten pärjäävät kovapäisimmät: ne, jotka kykenevät sietämään loputonta odottelua kuvauksissa tai hotellihuoneissa, eivätkä välitä, vaikka elämä tuntuisi valuvan hukkaan keikkabusseissa. 1960-luvulla kukaan ei odota, että pop-ura jatkuisi kauan, rautaa taotaan niin kauan kuin se on kuuma. Levytykset, televisio-esiintymiset, keikat, kuvaukset ja haastattelut seuraavat toisiaan loputtomana nauhana. Ja yleisö odottaa tietenkin, että tutut hitit toistetaan joka ilta tutulla tavalla.

Dusty ei ole kovin hyvä toistossa. Hän ikävystyy nopeasti. Eikä hän koskaan ihan oikeasti tunnu uskovan Hollywoodin mantraa siitä, kuinka shown täytyy jatkua silloinkin, kun asiat eivät mene putkeen.

Vuosikymmenen vaihteessa yleinen maku siirtyy kohti uusia suuntauksia ja artisteja. Ihmiset ovat valmiita uuteen aikakauteen, ja 1960-luvun ikonit tuntuvat pölyisiltä muistoilta eilisestä muodista. The Beatles hajoaa, Lulu siirtyy yökerhoihin ja Cilla Black televisioon. Brittipopin kultakausi on takanapäin. Levytysten korkeasta laadusta huolimatta myös Dustyn hitit käyvät vähiin.

Dusty – pölyinen?

Los Angeles

Dusty päättää toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja muuttaa Yhdysvaltoihin, lapsuutensa taikamaahan. Uusi levytyssopimus ja manageri aurinkoisessa Los Angelesissa käynnistävät vuosikymmenen hyvin. Dusty saa kuitenkin pian huomata olevansa pikkukala isossa uima-altaassa.

Amerikka ei ihan tunnu ”tajuavan” Dustya. Hän ei ole mikään yökerhodiiva, ja ajatus laulamisesta ilta toisensa jälkeen uhkapelaajien ikävystyneille vaimoille Las Vegasin kaltaisissa viihdekeskuksissa saa Dustyn – tämän omien sanojen mukaan – hulluuden partaalle.

Dusty ei myöskään ole mikään PR-miehen unelma. Hän tuntuu olevan haastatteluissa aina joko liian avoin tai epäilyttävän salaperäinen. Dusty esimerkiksi antaa jo vuonna 1970 haastattelun Evening Standard -lehdelle, jossa puhuu avoimesti biseksuaalisuudestaan. Nykypäivänä moinen tuskin nostaisi montaa kulmakarvaa, mutta tuolloin asia on ennenkuulumaton. Dustyn imago on ollut ehkä hohdokas, mutta hän on samaan aikaan ollut myös brittien oma naapurintyttö. Homoseksuaalisuus on edelleen tabu, ja Dusty maksaa paljastuksestaan kovan hinnan keskiluokkaisen yleisönsä keskuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

Dusty toimii tunteella, eikä tunnu juuri miettivän julkisuuskuvaansa. Samaan aikaan huonosti laitettu tukka lehtikuvassa voi saada epävarman tähden raiteiltaan. Dusty haluaa olla pidetty, mutta näyttää toistuvasti keskisormea väärille tahoille. Vuoden 1979 Lontoon-konsertissa Dusty esimerkiksi vitsailee, kuinka illan kunniavieras Prinsessa Margaret on vain yksi salin monista ”kuninkaallisista” (viitaten lukuisiin ”kuningattariin” eli homomiehiin yleisössä). Margaretia ei naurata, ja parin viikon päästä Dustylle tulee postia hovilta: anteeksipyyntö allekirjoitettavaksi Monarkian loukkaamisesta.

Aiemmin vuonna 1964 Dusty on kieltäytynyt laulamasta vain valkoisista muodostuvalle yleisölle Etelä-Afrikan konserteissaan, jonka johdosta koko kiertue on täytynyt perua. Dustya pidetään hankalana – mitä järkeä pöhkön pop-artistin on sekaantua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu?

Vuosikymmenen kuluessa Dusty tuntuu kadottavan uransa suunnan. Vaihtuvat managerit ja levy-yhtiöt eivät auta asiaa. Dusty alkaa epäillä koko uransa mielekkyyttä. Hän ei halua enää olla Dusty Springfield, mutta ei oikein tiedä mitä muutakaan tekisi? Lopulta Dusty päätyy tekemään sitä mitä muutkin Beverly Hillsin varakkaat ja ikävystyneet naiset: hän shoppaa, lounastaa ja juoruilee, popsii rauhoittavia ja juo liikaa drinkkejä loputtomilla hyväntekeväisyysillallisilla.

Video ei ole enää saatavilla

Harvat levytykset ovat pahimmillaankin laadukkaita. Dustylla saattaa olla huono maine, mutta mitä levytyksiin tulee, monet huippumuusikot haluavat edelleen olla mukana studiossa tekemässä uutta Dusty Springfield -albumia. Suurin ongelma tuntuu aina olevan epävarma tähti itse. Aikasemmin laulajaa niin hyvin palvellut perfektionismi halvaannuttaa hänet studiossa. Pahimmillaan Dustyn vokaaleja levytetään tavu kerrallaan.

Jos paparazzit tai TMZ:n kaltaiset juorusivustot olisivat olleet voimissaan 1980-luvun alussa, olisi Dusty ollut se päivittäinen uutistarina säälittävästä has-beenistä ja tämän sekoiluista. Amerikka on antanut Dustylle paljon, nimittäin uran aallonpohjan ja riipuvuudet alkoholiin, kokaiiniin ja mielialalääkkeisiin. Itsetuhoinen käytös on sekä ammatillista että henkilökohtaista. Dustyn ongelmat pysyvät kuitenkin suurimmaksi osaksi poissa otsikoista, vaikka bisneksessä ihmiset jo puhuvatkin. Dusty kuitenkin onnistuu lopulta sekä vetämään itsensä kuiville että satunnaisesti studioon ja esiintymislavoille.

Kaksi kissaa.

Vuosikymmenen puolivälissä Dustyn löytää helpoiten hoitamasta kodittomia eläimiä The Wildlife Waystation -keskuksesta. Intohimoinen eläinten oikeuksien puolustaja ja kissojen ystävä kerää julkkis-statuksensa avulla järjestölle rahaa, mutta siivoaa myös kakkaa häkeistä muiden vapaaehtoisten kanssa.

Poptähteys tuntuu tässä vaiheessa toiselta elämältä. Puhelinsoitto pitkäaikaiselta managerilta Vicky Wickhamilta Lontoosta saa Dustyn kuitenkin vielä miettimään mikrofoniin tarttumista. Uusi duo nimeltä Pet Shop Boys haluaa nimittäin levyttää Dustyn kanssa. Ja mikä parasta, heillä on jo plakkarissaan yksi listaykkönen. Ehkä tämä on juuri se potku, jonka Dusty uralleen tarvitsee?

Pet Shop Boys haluaa hittisinkulleen legendan ja sen he lopulta saavatkin. Vastalahjaksi Dusty saa toisen kierroksen popkarusellissa. What Have I Done To Deserve This nousee sekä britti- että jenkkilistojen kakkoseksi. Parlophone, joka on vain vuosi aikaisemmin nyrpistellyt nokkaansa Dustylle, tarjoaa nyt innoissaan tälle levytyssopimusta.

Video ei ole enää saatavilla

Vuosikymmenen loppuun mennessä Dusty on takaisin listoilla, nyt soolona. 1990-luvun aikana Dustyn nimi vakiintuu vihdoin rockin kuninkaallisten joukkoon. Hänet valitaan lehdistössä toistuvasti yhdeksi kaikkien aikojen laulajista, ja lopulta hänet valitaan myös Rock and Roll Hall Of Fameen.

Pari kuukautta ennen kuolemaansa Dusty Springfield saa Kuningattaren myöntämän OBE-arvonimen palveluksistaan brittiläisen viihteen hyväksi. Rintasyövän kanssa vuosia taistellut Dusty Springfield menehtyy keväällä 1999. Hän on 59-vuotias.

Video ei ole enää saatavilla

Rick Astley, uhri.

”I know that boys are all the same
They want to be a Casanova
They think that love is just a game
And not worth crying over”

Tuotettuaan kymmenen vuotta hittejä Sinittalle, Samanthalle, Sabrinalle, Sandralle, Sonialle, Sybilille ja muutamalle artistille, joiden nimi ei ala S:llä, tuotantotiimi Stock–Aitken–Waterman hajosi 1990-luvun alkupuolella. Perinnöksi jäi yli sata top 40 -brittihittiä ja sukupolvi täynnä korvamatoja.

SAW-hitit kirjoitettiin nopeasti, tunneissa tai vain kymmenissä minuuteissa. Liukuhihnamainen työskentelytapa toi varsinkin kappaleiden sanoituksiin rentoa demomaisuutta. Lyriikoita ei todellakaan mietitty puhki.

Samat fraasit ja kielikuvat pyörivät laulusta toiseen. Poikiin ei kannata luottaa ”cos they’re all the same”. Myös ystävät saattavat jättää pulaan ja ”who needs a friends who never show”? Edes omiin tunteisiin ei ole luottaminen: ”Never trust your own emotions, they’ll always let you down”.

Mike Stock vei sanoituksissaan teiniangstin potenssiin kymmenen, mutta vastapainoksi saatiin pophistorian pirtsakoimpia melodioita ja pomppuisimpia sovituksia. Mutta pirteinkään rumpukonekomppi ei pysty peittämään alati vaisuja parisuhdenäkymiä. Esimerkiksi Kylie Minoguen hampaissa narskuvan toiveikas I Should Be So Lucky kertoo rakkaudesta, joka on vain kertojan oman harhaisen mielen tuotosta.

”It’s a crazy situation
You always keep me waiting
Because its only make believe
And I would come a-running
To give you all my loving
If one day you would notice me”

Monissa SAW-hiteissä rakkauteen suhtaudutaan huolestuttavan pakkomielteisesti. Varsinainen stalkkeri-klassikko on Sonian You’ll Never Stop Me Loving You, jonka sanoitusta lukee kuin potilaspäiväkirjaa:

”When I know that you’re alone
I wander to your home
And catch a glimpse or two…
You know I would meet you
Any time, night or day
But still you just refuse
And no matter what you do
I’ll never let you get away”

Miesartisteille kirjoitetut hitit pursuavat joko euforista omistautumista tai koiramaista kerjäämistä. Monesti kappaleen laulaja tyytyy suhteen roskakoriksi ja ottaa kiitollisena vastaan pienimmätkin murut huomiota ja hellyyttä. Tämänkaltaiselle parisuhteelle ei tietenkään voi rakentaa tervettä itsetuntoa tai myönteistä minäkuvaa. Varsinkin Rick Astley on hiteissään toistuvasti säälittävän alakynnessä:

”Time and time you say you wanna be free
And you can have some fun that’s okay with me
When you’re all alone and if you’re feeling down
Call me, and I’ll be around
Whenever you need somebody
I’ll bring my love to you
You don’t have to say you love me
I just wanna be with you”

Kun positiiviset kokemukset puuttuvat, viedään vahingolliset mutta tutut parisuhdemallit suhteesta toiseen. Esimerkiksi Sinittan kyynisyys ja esineellistävä suhtautuminen miehiin helposti korvattavina ”lelupoikina” juontanee juurensa aikaisemmista pettymyksistä. Sinittahan on hiteissään muun muassa joutunut nöyryyttävästi hyväksymään poikaystävänsä objektiseksuaalisen rakkauden Pontiac GTO -merkkiseen autoon: ”But I wonder if he’ll ever know, if he loves me or just his G.T.O.?” Puolustusmekanismina on syntynyt illuusioton nainen, joka ei turhia toiveita elättele.

”No I don’t believe in miracles
How often does a dream come true?”

Vuosina 1984–1990 Stock-Aitken-Waterman ja PWL vastasivat 13 brittiykkösestä. Näillä sanoituksilla ja Just Seventeenin kaltaisten lehtien neuvoilla evästettiin yksi sukupolvi kohti aikuisuutta ja parisuhteita. Seuraavasta soittolistasta voi todeta kuinka onnekkaita me olimme!

Älä usko ihmeisiin – Stock-Aitken-Waterman ja 20 opetusta rakkaudesta

1. Rick Astley – Together Forever (Lover’s Leap Remix)
2. Bananarama – I Heard A Rumour (Horoscope Mix)
3. Brother Beyond – The Harder I Try
4. Divine – You Think You’re a Man
5. Dead Or Alive – You Spin Me Round (Like a Record) (Performance Mix)
6. Samantha Fox – Nothing’s Gonna Stop Me Now
7. Pepsi & Shirlie – Heartache
8. Bananarama – Love, Truth & Honesty
9. Rick Astley – My Arms Keep Missing You (The ”Where’s Harry?” Remix)
10. Hazell Dean – Whatever I Do (Wherever I Go)
11. Sinitta – Toy Boy
12. Mel & Kim – That’s the Way It Is
13. Sabrina – All Of Me
14. Laura Branigan – Shattered Glass
15. Donna Summer – This Time I Know It’s For Real
16. Cliff Richard – I Just Don’t Have The Heart
17. Lonnie Gordon – Happening All Over Again
18. Kylie Minogue – Better the Devil You Know
19. Sybil – Make It Easy On Me
20. Sinitta – I Don’t Believe In Miracles

Kuuntele soittolista tästä.

Kikka sellaisena kuin hänet muistamme. Kuva: Tomi Palsa.

22-vuotias Kirsi ”Kikka” Viilonen työskentelee meikkikonsulenttina Tampereen Sokoksella, mutta unelmoi tähteydestä. Räikeän pinkissä huulipunassaan (Astor, sävy #23), blondatuissa hiuksissaan ja lyhyessä minihameessaan hän näyttää hieman ihailemaltaan Marilyn Monroelta. Kaupungilla ihmiset ihastelevat, tuhahtelevat ja pyöräyttelevät silmiään.

Kikan mielestä hänellä ja Marilynilla on paljon yhteistä: hankala lapsuus ja halu esiintyä. Mutta Kirsi ei ole kotoisin Hollywoodista, vaan Tesomalta.

* * *

On vuosi 1986. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus on kaikkien mielissä. Suomea kuohuttaa Mikkelin panttivankidraama, Ruotsin lintukodon on murskannut pääministeri Olof Palmen murha. Modern Talking ja Jean-Pierre Kuselan Naurava kulkuri juhlivat poplistoilla. Neil Hardwickin kirjoittama Sisko ja sen veli on TV2:n iso hitti. Kolmas televisiokanava Kolmoskanava on aloittanut lähetyksensä. Kekkonen kuolee.

21-vuotias, pienestä keskisuomalaisesta Leivonmäen kylästä Tampereelle muuttanut Pia Temisevä työskentelee paikallisradio Radio Musassa. Päivätyönsä ohella Pia heittää keikkaa Dj Pinkkinä sekä kouluttaa ja välittää tiskijukkia. Ensimmäinen kohtaaminen Kikan kanssa tapahtuu juuri levyjen pyörittämisen merkeissä. Kikka haluaa olla dj.

”On toimintaa meissä vain rohkeissa, jotka tajuu rakkauden”

Pia auttaa Kikan alkuun levyjensoitossa. Kikalla on hommaan tarvittavaa musikaalisuutta, mutta ennen kaikkea hän on luontainen tunnelman nostattaja. Välittömät tytöt ystävystyvät nopeasti ja alkavat tehdä yhdessä keikkaa yökerho Maximin ja Manhattanin kaltaisissa ravintoloissa. Yleensä tämä tarkoittaa, että Pia soittaa levyjä ja Kikka esittää välissä muutamia kappaleita Suomessa vielä varsin harvinaisella tavalla: singbackina taustanauhojen kanssa.

Tyttöjen dj-hommat saavat osakseen hyväntahtoista naureskelua. Nais-dj:t ovat vielä suuri harvinaisuus. Ystävyys saa myös ilkeämpää huomiota. Lumenen meikkikonsulttina työskentelevän Kikan tyyli on jo tuolloin kehittynyt kääntämään päitä; hän pukeutuu kumiin ja nahkaan ja rakastaa seksikkäitä asuja. Hameeksi riittää vyötäisille kietaistu nahkabolero. Jalassa on aina korkeat korot.

Piaa varoitetaan hengaamasta Kikan kanssa; Kikka ei ole ”uskottavaa” seuraa nuorelle radiotoimittajalle. Monet ymmärtävät väärin Kikan ulkoisen habituksen. Pia tajuaa kuitenkin ystävänsä herkkyyden tämän sähäkän ulkokuoren alla.

Kikka ei osaa suuttua naisten pahansuovista letkautuksista, hän vain pahoittaa mielensä. Luontaisena ekshibitionistina hän ei ymmärrä, kuinka se, että yrittää olla oma itsensä, voi herättää niin paljon närää ja ilkeilyä.

Levispyllyisten collegepaitatyttöjen meressä Kikka kuitenkin erottuu, halusi hän tai ei. Tavalliselle tallaajalle tämä voi olla ongelma, mutta esiintyvälle artistille hyve, vähittäisvaatimus. Pia päättää, että Kikan pitää tehdä single ja päästä esiintymään ”ihan oikeasti”. Tähti on jo, tarvitaan vain levytyssopimus.

”Koita ymmärtää hei, eka kerralla ei, sillä lailla olla voi kimma näin kunnollinen”

Tampereella Hotelli Rosendahlissa, suuressa dj- ja musiikkialan tapahtumassa kilistelee lasejaan nippu suomalaisen musiikkibisneksen silmäätekeviä ja muutama heidän joukkoonsa pyrkivä. Pia on mukana edustamassa radiotoimittajana, Kikka hänen avecinaan.

Tytöt bongaavat Matin ja Tepon ja näiden levymerkin M & P Tuotanto Oy:n A&R-miehen Asko Järven. Kikka järjestää sedille kuplajuoman rohkaisemana spontaanin show’n ilman sen kummempaa säestystä. Esitys ei ole välitön menestys. Krapulassa tytöt katuvat katkerasti rohkeuttaan, kunnes samainen Asko Järvi soittaa ja pyytää parivaljakon koelauluun Turkuun.

Tytöt palaavat Turusta levytyssopimuksen kanssa. M & P Tuotanto on Pian kanssa samaa mieltä: Kikka on hyvä. Mutta Kikka ei ole ainoa, jonka nimi lukee uudessa sopimuksessa. Vasta 22-vuotiaasta Piasta on tullut puolivahingossa Kikan manageri.

Kikka, Mansen Marilyn. Kuva: Tomi Palsa.

”Olet kitkasta syttynyt lakana, loppukiri käy taivaaseen”

Melkein vuoden odottelun ja yhden levy-yhtiöfuusion jälkeen Kikka pääsee loppuvuodesta 1988 vihdoin tositoimiin. Hän tapaa uuden levymerkkinsä Audiovoxin kautta suomalaisen iskelmän grand old manit, Junnu Vainion ja Veikko Samulin, joiden on tarkoitus kirjoittaa Kikalle tämän ensimmäinen single. Ensitapaaminen iskelmänikkarien kanssa on lyhyt, mutta myöhemmin varsinkin Junnusta tulee Kikalle jonkinlainen isähahmo. Tarkkasilmäisenä ihmistuntijana Vainio näkee terävästi Kikan olemuksen artistina ja tähtenä. Kikka haluaa vain viihdyttää.

Stock-Aitken-Watermanin Kylie Minogue -hitistä Got to Be Certain soundinsa lainaava Mä haluun viihdyttää levytetään Vainion ja Samulin tuottamana tammikuussa 1989. Sinkun b-puolelle tulee niin ikään ”sawmainen” Ei kauniimpaa voi todella tietää.

Kenelläkään ei ole erityisiä odotuksia Kikan menestyksen suhteen. Suomalainen iskelmä on soinut jo vuosia alavireisenä, ja eurodisco-biitti on pikemminkin riski kuin hitin tae. Edes Kikka ei odota menestystä; hän haluaa vain päästä levyttämään ja esiintymään.

”Sen teethän, zoomaile, zoomaile mua, mä tahtonut oon tätä pitkään”

Audiovox ei sen kummemmin keskustele Kikan imagosta. Kikan oma tyyli kelpaa ja sillä hyvä. Promokuvia varten Pia ja Kikka tekevät tuubimekkoja tämän lempiväreistä; pinkistä ja limenvihreästä. Syy on hyvin pragmaattinen; tytöt ovat täysin pennittömiä, ja levy-yhtiö ei ole kiinnostunut rahoittamaan Kikan stailausta. Kuvauksissa käytetty nahkatakkikin on Pialta lainassa.

Kuviin syntyy hienovarainen eroottinen lisälataus, kun kylmälle cokis-pullolle keksitään rooli nänninnostattajana. Lopuksi lämpimällä kokiksella skoolataan.

Kikan ensikosketukset lehdistön kanssa ovat haparoivia. Tampereelle asti jutuntekoon saapunut Ilta-Sanomien viihdetoimittaja Satu Saaristo innostuu tilaamaan kahvilassa pullakaffeet kaikilla lisukkeilla, ja manageri Temisevän ja artistin budjetti on vain pari markkaa. Tytöt ottavat pelkät vedet ja supisevat kassalle maksavansa myöhemmin. Haastattelu tehdään ja Kikan julkinen ura mediassa on alkanut.

Mä haluun viihdyttää saa televisioensi-iltansa Mikko Alatalon vetämässä Kolmoskanavan Jukebox-ohjelmassa. Kikan osuus nauhoitetaan remontissa olevalla Tulliklubilla. Remonttireiskat seuraavat silmä kovana, kun Kikka lipsynkkaa ensisinkkuaan paljastavassa pinkissä asussaan rakennuspölyn keskellä.

Halvasta kankaasta kokoon kursittu toppi ei tahdo pysyä kiemurtelevan Kikan ylla,̈ ja yhdessä kohtauksessa Kikan toinen rinta vilahtaakin kameroille. Pia vaatii ohjaajaa lupaamaan, että kohtaus ei päädy lopulliseen videoon. Ohjaajankaan mielestä Suomi ei ole vielä valmis nännikohuun, etenkään Jukeboxin kaltaisessa kokoperheen ohjelmassa, joten ei huolta.

”Kun kuiskaat tuu, niin luokses tuun, olet samuraini tästä, salaisesta elämästä”

Tytöt ja Pian poikaystävä kokoontuvat tämän asunnolle videon ensi-iltana. Popcornit ja viinilasit käsissä ohjelmaa tuijotetaan hiljaisuuden vallassa. Pian poikaystävä tekee saman huomion kuin koko muukin Suomen kansa: tuo mekko ei tule pysymään ylhäällä loppuun asti. Mutta tytöt tietävät paremmin. Tai ainakin luulevat tietävänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Ohjelmassa nähtävässä versiossa vilahtaa kuitenkin se paljon pelätty nänni. Kikka ja Pia ovat musertuneita. Unelma tähteydestä on ohi ennen ensimmäistä levyäkään. Suomessa ei vuonna 1989 näytetä televisiossa paljasta rintaa parhaaseen katseluaikaan.

Onnitteluviinit juodaan loppuun, ja samaan syssyyn kaikki muukin viina mitä talosta löytyy. Itse asiassa tytöt eivät poistu asunnosta kahteen vuorokauteen. Kikka on varma, että hänen laulajanuransa on ohi, mutta yhtä paljon häntä masentaa, ettei tämän jälkeen ole paluuta Lumenen meikkimyyjäksikään.

Lopulta Pian on pakottauduttava töihin radiolle. Tarkistaessaan puhelinvastaajansa viestejä Pia yllättyy – niitä on valtavasti. Kaikissa kysytään samaa: milloin saamme haastatella Kikkaa? Milloin Kikka voisi esiintyä? Kerro kaikki Kikasta!

”Ota nyt kun annan sulle kaiken, välillämme kuumat säpinät käy”

Kikka on saapunut. Mä haluun viihdyttää soi radiossa, Kikkaa imitoidaan Pulttiboisissa ja Lapinlahden lintujen show’ssa, naistenlehdet haluavat haastatteluja, keikkakalenteri on tukossa. Junnu Vainio ja Veikko Samuli räätälöivät Kikalle nopeasti lisää kikkamaisia lauluja, ja mukaan heitetään pari vanhaa Vainio-Samulin-coveria Mona Caritan ja Nisa Sorayan levyiltä. Näin debyyttialbumi saadaan kauppaan ennätysvauhtia, ja yhtä nopeasti se myy kultaa. Ja sitten platinaa. Lopulta levyä myydään reippaasti yli 70 000 kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisen kultalevynsä syliin saadessaan Kikka kirjaimellisesti itkee onnesta. Tästä hän ei ole osannut edes uneksia. Ja seuraavana vuonna julkaistu kakkoslevy tulee myymään vielä enemmän.

Huippuvuosina 1989–1994 Kikalta julkaistaan viisi studioalbumia ja yksi kokoelma. Niistä neljä myy platinaa ja kaksi kultaa.

”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tän”

Kikan keskivertofanien luonteesta ja määrästä kertoo paljon, että vaikka Kikan levyistä vain yksi nousee Suomen virallisen albumilistan kärkikymmenikköön, niitä myydään huikeat 300 000 kappaletta. Kikkaa ei näy listojen terävimmässä kärjessä, koska levyjä ei osteta listasijoihin oikeuttavista levykaupoista, vaan huoltoasemilta, marketeista ja kioskeilta.

Kikan levyjä ostavat luonnollisesti miehet. Mutta keikoilla Kikkaa tulevat jututtamaan ja kiittelemään useimmiten naiset. Lapset, sekä pienet pojat että tytöt, esittävät Kikkaa joulu- ja kevätjuhlissa. Tampereen homot Kikka on voittanut puolelleen jo dj:nä, mutta laulajana hänestä tulee Suomen ensimmäinen camp-ikoni ja osa jokaisen drag-queenin ohjelmistoa. Vielä tänäkin päivänä Tampereen gay-ravintoloissa juhlitaan Kikan syntymäpäivää.

Video ei ole enää saatavilla

Pia ja Kikka kiertävät taustanauhojen kanssa ympäri Suomea reilun vuoden putkeen. Tahti on hurja; keikkoja on parhaimmillaan kolme päivässä, ja tytöt käytännössä asuvat autossa. Toisen levyn äänitysten alkaessa kumpikaan ei halua nähdä enää vilaustakaan toisesta. Kikan ja Pian tiet erkanevat.

Ystävyys kuitenkin palaa vuosien mittaan. Loppujen lopuksi Pia löytää itsensä vielä kerran manageroimasta Kikkaa.

Kikan vuodet artistina ovat täynnä menestystä, mutta myös epäonnistumisia ja henkilökohtaisia ongelmia. Ajoittain Kikan elämän sävyt tuntuvat muistuttavan Marilynin traagista elämää muutenkin kuin vain vaalennettujen hiusten osalta.

Kikka oli kirjaimellisesti platinablondi. Kuva: Tomi Palsa.

”Ei kauniimpaa voi todella tietää, jos sun vain saan, mua rakastamaan”

Kikka esiintyy euroviisukarsinnoissa ja Syksyn Sävelessä, on ehdolla Emma-palkinnon saajaksi ja tekee yhteistyötä Kari Tapion ja Pauli Hanhiniemen kaltaisten huippumuusikoiden kanssa. Julkista tunnustusta Kikka ei kuitenkaan saa. Hänelle ei myönnetä yhtään palkintoa tai kunniamainintaa kriitikkojen taholta.

Suomessa pateettisuus on aina sulattanut ihmisten ja musiikkijournalistien sydämet. Vakavaa ja raskassoutuista musiikkia tehdään paljon, koska sitä myydään paljon. Näillä lakeuksilla ei pelleillä, vaan jopa viihteen kuuluu olla asiallista.

Kuinka moni edes pystyisi olemaan se hupsu hölmö kuplamuovihousuissa ja kapteeninlakissa, huulipunat levinneinä, laulamassa onnen paisumisesta silkkitiellä ja sukkuloiden syöksymisestä venukseen? Yksin jossain discosavun keskellä, ehkä Nivalan Tuiskulassa tai köyliön Lallintalolla, luottaen vain itseensä ja siihen, että taustanauha ei katkea. Tällaiseen viihdyttämiseen pystyy vain vahva sydän, joka ei pelkää joutuvansa naurunalaiseksi, kun palkintona on ihmisten ilo.

Kun helmikuussa 2013 juttelen tuttavieni kanssa tämän artikkelin kirjoittamisesta, on jokainen ilahtunut ja innoissaan. Kikka herättää muistoja ja hymyilyttää. Ihmiset tapailevat hittejä ja ällistelevät asuvalintoja.

Kikka on jättänyt oman jälkensä aikaan. Mutta toisaalta, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys. Niinhän kaikki oikeat tähdet tekevät.

Näistä hänet muistetaan: Kikan kuusi kuuminta

#1 Mä haluun viihdyttää (1989)

Kikan debyyttisinkulla Junnu Vainio ja Veikko Samuli kierrättivät Euroopan suurimman hitttehtaan Stock-Aitken-Watermanin soundia niin paljon kuin laki salli.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sukkula Venukseen (1990)

Kikan suurin hitti muistetaan rautalankakitaroinnista, pöhköstä synariffista ja tietenkin Fantastic Voyage –henkisestä sanoituksestaan. Tämä Syksyn Sävel -kolmonen oli Kikan oma lempikappale ohjelmistostaan.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Kiihkeät tuulet (1990)

Parhaimmillaan Kikan hitit eivät hävinneet perinteisen eurodisco-maan Ruotsin tarjonnalle. Kiihkeissä tuulissa on ripaus Ankie Baggeria ja sanoitukset suoraan Reginan Naisten unelmia -palstalta.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Onnen nainenkin silloin vasta saa (1991)

Kikkamainen seksuaalisen tasavertaisuuden ylistys, jossa torutaan hellästi itsekästä rakastajaa. Kikan tuottajat pyrkivät kiitettävällä tavalla varioimaan tähden soundia: tässä voi kuulla enemmän kuin rahtusen Technotronic-biittiä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kierrätä pyöritä mua (1991)

Kikan tuotannossa ajankohtaisuus oli tärkeää. Tässä Syksyn Sävel -ehdokkaassa käytetään metaforana sellaista uutta ilmiötä kuin ”kierrätys”. ”Käytetyistä” mutta uudenveroisista naisista tosin oli jo runoillut esimerkiksi Dolly Parton vuoden 1975 kappaleellaan The Bargain Store.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Tartu tiukasti hanuriin (1993)

”Kurttusi kilisee, tähtiä vilisee, Niin mahdoton, tuo mestari on.. Säkkijärven polkkaa iloisesti sämpläävässä kappaleessa löydetään jälleen yksi hieno tapa puhua siitä itsestään. ”Kurttu” on muuten vanha lempinimi harmonikalle.

Artikkeli julkaistiin alun perin kerran Nuorgamin Printissä. Kiitokset Kikan pitkäaikaikaiselle managerille Pia Temisevälle, jota haastateltiin juttua varten Tampereella 26.2.2013.

Gösta melodraaman ja harlekiinikirjojen maailmassa.

”Vaatiiko se rohkeutta, suuren määrän katkeruutta kuitenkin
jättää mies ja lapset keskenänsä
ja elää omaa elämää”

Kerro terveiset lapsille on Gösta Sundqvistin kunnianosoitus kantrimusiikille ja lajityypin tippa linssiin -lyriikoille. Huonomman artistin käsissä kokeilu voisi jäädä pelkäksi pastissiksi, mutta Kerro terveiset lapsille onnistuu kuulostamaan samaan aikaan sekä hyvin paljon Leevi & The Leavingsilta että kadonneelta The Carpenters -klassikolta.

Sundqvist hyppää tekstissä rohkeasti, ja yllättävänkin vilpittömästi, melodraaman ja harlekiinikirjojen maailmaan.

Tarinan päähenkilö, perheensä hylkäävä äiti, on ristiriitainen hahmo, ja sellaiseksi hänet on tarkoitettukkin. Moraliteetin tai sankaritarinan sijaan Sundqvist tyylilleen uskollisena kieltäytyy ottamasta kantaa. Kerro terveiset lapsille ei erittele syitä tai edes kerro miksi ollaan lähdössä. Laulun päähenkilö on vain saanut tarpeekseen, ja ainoa mahdollinen suunta on ulos.

Sanoitus jättää hienosti tilaa mielikuvitukselle, mutta on myös todentuntuinen. Juuri tällaisia ”selittämättömiä tekoja” todelliset ihmiset todellisessa elämässä tekevätkin. Vain saippuaoopperoissa ja saksalaisissa dekkareissa motiivit ovat selkeitä.

”Linja-autoasemalla, pikavuoro-kyltin alla seistessään
silmäkulmastansa pyyhkii
huomaamattaan kyyneleen”

Fay Weldon kirjoittaa kirjassaan Naispaholaisen elämä ja rakkaudet naisesta, jonka täytyy muuttua epäinhimilliseksi naispaholaiseksi voidakseen elää itselleen. Sundqvistin lähtijä ei ole naispaholainen, mutta myös hänen täytyy olla lähdön hetkellä armoton. Varaa tunteiluun on tasan yhden huomaamattoman kyyneleen verran.

Kerro terveiset lapsille tasapainottelee nuorallatanssijan tavoin jossain korniuden ja patetian yllä, saapuen maaliin silti lähinnä liikuttavana.

Sundqvisin nerokkuuden sovittajana kuulee duurissa kulkevan kappaleen yksityiskohdissa. Esimerkiksi temppuilu säkeistöjen melodiakuluissa (”vilkaistuaan vielä lastenhuoneese-ee-n”, ”pikavuoro-kyltin alla seistessä-ää-n”) ei välttämättä heti varasta huomiota, mutta jää takuulla pyörimään päähän melkeinpä tehokkaammin kuin rallattava kertosäe.

Kerro terveiset lapsille oli vuoden 1986 Perjantai 14. päivä -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Albumi on kokonaisuudessaan ehkä kaikista Leevi -levyistä suoraviivaisinta pop-musiikkia, vältellen bändille tyypillistä ironiaa ja huumoria.

Video ei ole enää saatavilla

Onnelliset on Gösta Sundqvistin ironinen oodi miehiselle materialismille.

”Vaimo, älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa”

On ihmisiä, jotka saattavat laittaa vaikkapa Facebook-sivuilleen kuvia upouudesta 80-tuumaisesta taulutelevisiostaan tai stereojärjestelmästään. Erittäin harvoin kyseessä on nainen.

Onnelliset kertoo tästä miehen ja tekniikan erityissuhteesta sekä yleisemmin kulutushysteriasta. Vuonna 1980 julkaistu kappale ennakoi taitavasti uuden vuosikymmenen tunnelmaa: vaurastumisen ja kulutuksen vuosia, jolloin suomalaiset vihdoin irtautuivat aikaisempien sukupolvien niukasta sodanjälkeisestä askeetisuudesta ja alkoivat hamuta onnellisuutta ostamisen ja omistamisen kautta.

Sanaa ”juppi” ei vielä tunnettu, mutta juuri nämä nuoret ammattilaiset menestyjät saattoivat olla inspiroimassa Gösta Sundqvistin kirjoittamaa lyriikkaa.

”On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri”

1980-luvun mainosten onnelliset ihanneihmiset laskettelivat uudet korvalappustereot korvillaan, kävivät solariumissa ja valmistivat ruokansa, kuten vaikkapa juuri markkinoille tulleen eksoottisen pakastepizzan, tehokkaasti mikroaaltouunissa.

Gösta Sundqvist itse ei ollut laisinkaan kiinnostunut statussymboleista tai omaisuudesta. Valtavan määrän rahakkaita keikkatarjouksia (parhaimmillaan 600 000 mk) uransa aikana tyrmännyt mies kritisoi harvoissa haastatteluissaan kulutushysteriaa ja vastusti esimerkiksi yksityisautoilua.

Sundqvist käsitteli kuluttamisen teemaa myös radio-ohjelmissaan. Esimerkiksi Koe-eläinpuisto sijottui usein erilaisiin kuvitteellisiin tavarataloihin ja niiden ”hulluillepäiville”, joissa kaupattiin kalliilla kaikenlaisia turhakkeita, kuten vaikkapa ”miesten meikkisarja Seesamia” tai ”oikean hevosen kokoisia SpacePony-leluja”.

Vuoden 1981 Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen –albumille levytetty Onnelliset oli ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta hieman yllättäen alun perin vain Pojat tanssimaan -singlen b-puoli. Vuonna 1997 tämä vääryys korjattiin, kun Onnelliset julkaistiin uudestaan, nyt kokoelman Keskiviikko – 40 ensimmäistä hittiä promosinglenä.

Onnelliset-kappaleen vaimon laulusuorituksen muuten hoitaa pirtsakan iskelmäpimumaisesti Gösta Sundgvistin sisko Harriet ”Haije” Sundqvist. Haije oli mukana melkein kaikilla Leevi & The Leavingsin levyillä ja veti myös kymmenen vuotta ansiokkaasti ”matkaemäntä ja muovivaatemannekiini Tarja Loposen” roolia veljensä kirjoittamassa ja luotsaamassa Koe-eläinpuisto-ohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Cyndi Lauperin ensimmäisen soolosingle julkaistiin päivälleen 30 vuotta aikaisemmin kuin alla oleva artikkeli.

”So now that I’m singing it, I’m supposed to get a lobotomy and just kick my legs up in the air and basically say girls just want to have sex?”
(Cyndi Lauper kuultuaan Girls Just Want to Have Funin demon)

Luettuaan Cyndi Lauperin tuoreen elämänkerran A Memoirin (2012) on tarkkaavaiselle lukijalle tullut selväksi pari–kolme asiaa. Cyndi Lauper ei ole mikään söpö mylittleponyn ja trollnuken välimuoto, vaan tiukkasanainen ja välillä kiukkuinenkin nainen, jonka elämä ei todellakaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Ja oikeastaan mikään ei saa Cyndiä niin kiukkuiseksi kuin seksismi, joka on aina ollut niin olennainen osa musiikkibisnestä.

Onkin erityisen merkityksellistä, että Cyndi Lauperin suuri läpimurto tapahtui tasan 30 vuotta sitten juuri kappaleella Girls Just Want To Have Fun. Ei siksi, että kappale tunnetaan nykyään yhtenä rakastetuimpana nuorten naisten voimarallina, vaan koska se edusti alun perin jotain aivan päinvastaista.

Girls Just Want To Have Funin nimittäin kirjoitti mies, Robert Hazard, miehen näkökulmasta, eräänlaisena ylistyksenä nuoren miehen libidolle ja tytöille, jotka ovat valmiita pitämään tämän kanssa kaiket yöt hauskaa. Eli periaatteessa perinteisintä mahdollista kukkoilua ilman minkäänlaista naisnäkökulmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kun laulua tarjottiin Lauperin levytettäväksi, hän ei luonnollisesti ollut erityisen innostunut. Cyndi alkoi kuitenkin miettiä voisiko kappaleen sanoman kääntää päinvastaiseksi pienillä muutoksilla ja uudella tulkinnalla. Hän pyysi laulun kirjoittajalta lupaa vaihtaa pari sanaa lyriikasta ja sovitti kappaleen uusiksi laulunkirjoittaja-legenda Ellie Greenwich kanssa. Lopputuloksen tunnemme klassisena kasarihittinä.

Vuonna 1979 levytetyssä versiossa Robert laulaa lippu korkealla isälleen: ”Father, dear, you are the fortunate one”…

”Phone rings in the middle of the night
My father says, My boy, what do you want with your life?
Father, dear, you are the fortunate one
Girls just want to have fun

Come home in the morning light
My mother says, My boy, you got to start living right
Don’t worry, Mother, dear, you’re still number one
Girls just want to have fun
These girls just want to have fun”

…joka taas Cyndin 1983 versiossa muuntuu äidille tehdyksi pahoitteluksi: ”Oh mother dear we’re not the fortunate ones”.

Tällä ja parilla muulla pikkuviilauksella Girls Just Want to Have Funin merkitys muuttui melkein täysin.

”I come home in the morning light
My mother says when you gonna live your life right
Oh mother dear we’re not the fortunate ones
And girls they want to have fun
Oh girls just want to have fun”

Video ei ole enää saatavilla

Kun Cyndin tarinaa hieman tuntee, voi tajuta, kuinka tärkeää Cyndille oli, että kappale juhlii tyttöjä, eikä vain tyttöjen kanssa.

Cynthia Ann Stephanie ”Cyndi” Lauper syntyi vuonna 1953 Brooklynissä New Yorkissa köyhään työläiskotiin. Kotielämä oli epävakaata varsinkin vanhempien eron jälkeen, ja Cyndi muutti pois 17-vuotiaana päästäkseen eroon isäpuolensa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua.

Pennittömyys New Yorkissa on rankkaa, ja myymälävarkaudet sekä työpaikka siellä ja toinen täällä pitivät Cyndin hädin tuskin hengissä. Onkohan esimerkiksi ”Jenny from the block” eli Jennifer Lopez koskaan joutunut paistamaan oravaa saadakseen jotain murua rinnan alle? Tai varastamaan talvitakin, ettei paleltuisi kokonaan? Enpä usko. Elämänkertansa mukaan Cyndi joutui pahimmillaan jopa kerjäämään kadulla, että tulisi toimeen.

Lauperin opiskelu kuvataidepainotteisessa High Schoolissa jäi kesken, mutta erilaiset bändikokeilut alkoivat vihdoin tuottaa 1970-luvun puolivälissä hedelmää, ja Cyndi onnistui jotenkuten elättämään itsensä laulamalla covereita. Toki Lauper joutui edelleen tekemään muitakin töitä, esimerkiksi strippaamaan ja työskentelemään kennelissä ja raviradalla.

Muusikkopiireissäkin tuli tölväisyjä jatkuvasti sen johdosta, että hän oli a) nuori ja b) nainen. Vapaan rakkauden sukupolvi julisti tasa-arvoa, vapautta ja yhteisymmärrystä, mutta lähinnä miehille.

”I also had Bob Dylan come up to me one time, not long after I appeared on a special for John Lennon. Now I adore him. Who doesn’t? But he said to me, You know, I saw what you did on the Lennon special, and thought it was really great. I would have you in my band – and that’s saying something, because I don’t like chicks in bands. Ai yi yi. I looked at him and said, yeah, well – not for nothing, but was that an insult or a compliment?”
(Cyndi Lauper kohtaamisestaan Bob Dylanin kanssa 1990-luvun alussa)

Menetettyään ensin äänensä melkein vuodeksi ja opeteltuaan uudestaan laulamaan, Cyndi alkoi vihdoin vuonna 1979 viedä uraansa oikeaan suuntaan. Lauperin ja John Turin perustama new wave/rockabilly -bändi Blue Angel kiinnitettiin Polydor-levymerkille, ja hetken aikaa näytti siltä, että he voisivat olla the next big thing.

Video ei ole enää saatavilla

Debyyttialbumi sai hyvän vastaanoton, mutta ei ollut varsinainen myyntimenestys. Bändillä oli silti jo nimeä, varsinkin New Yorkin klubi-skenessä. Toisen albumin nauhoistusten aikana Polydor kuitenkin menetti mielenkiinnon bändiä ja sen ”hankalaa” laulajatarta kohtaan, joka ei suostunut ”uudeksi Barbra Streisandiksi”.

Cyndi löysi itsensä keskeltä sekavaa oikeusjuttua; Blue Angelin manageri halusi estää Cyndin siirtymisen toisen levymerkin soolo-artistiksi. Tuomari päätti oikeusjutun sanoihin ”kanarialintu saa laulaa” ja uuden poikaystävänsä, manageri David Wolffen avustuksella Cyndi solmi sopimuksen Epicin alamerkin Portraitin kanssa. Lauper aloitti nyt, 30 vuoden iässä, ensimmäisen soololevynsä äänitykset.

Video ei ole enää saatavilla

Cyndi kirjoitti ja kokosi debyyttiään She’s So Unusualia tuottajiensa Rick Chertoffin ja William Wittmanin sekä The Hootersin Rob Hymanin ja Eric Bazilianin kanssa. Levylle otettiin mukaan joitain aiemminkin levytettyjä lauluja, kuten The Brainsin underground-hitti Money Changes Everything, Princen When You Were Mine ja nimikappale, joka oli ollut hitti Helen Kanelle 1920-luvulla.

Levy-yhtiö ei innostunut ajatuksesta, että Cyndi itse kirjottaa levylleen lauluja, kunnes kuulivat Cyndin ja Hymanin kirjoittaman Time After Timen. Myöhemmin muun muassa Miles Davisin coveroima kappale vilisee viitteitä Lauperin omaan elämään; esimerkiksi ”the second hand unwinds” viittaa Cyndin poikaystävän rannekelloon, joka jostain mystisestä syytä alkoi kulkea taaksepäin.

Loppujen lopuksi Epic ihastui niin paljon Time After Timeen, että Cyndi joutui tappelemaan saadakseen Girls Just Want To Have Funin levyn ensimmäiseksi sinkuksi. Cyndi pelkäsi profiloituvansa hempeäksi balladi-laulajaksi, jos ensimmäinen sinkku ei olisi jotain räjähtävää.

Girls… alkoi saada kunnolla radio-soittoa vasta, kun Cyndi ja tämän manageri-poikaystävä keksivät tehdä omaperäisen diilin paini-ohjelma WWE:n kanssa. Cyndi esiintyi WWE:n sekopäisissä ohjelmissa, ja vastapalveluksena yhtiö soitti kappaletta tapahtumissaan.

Loppujen lopuksi Girls Just Want To Have Fun nousi Yhdysvaltojen sinkkulistan kakkoseksi, ja She’s So Unusual myi maailmanlaajuisesti yli 22 miljoonaa kappaletta. Levy teki Cyndistä 1980-luvun alun suurimman naispuolisen supertähden, Madonnan ohella.

Cyndistä tuli myös yksi vuosikymmenen suuria tyyli-ikoneja. Rahattomuudesta ja luovuudesta syntynyt tee-se-itse-look koristi pian muotilehtien kansia, ja jopa ne, jotka olivat vielä pari vuotta aiemmin nauraneet Cyndille, pukeutuivat pian eriparikenkiin, pyykkipoikakorvakoruihin ja muihin kirppis-hassutuksiin.

Cyndi ei jäänyt yhden levyn ihmeeksi. Seuraavassa valikoituja otteita Cyndi Lauperin diskografiasta.

* *

True Colors (1986)

Myös She’s So Unusualin seuraaja on pieni mestariteos, mutta valitettavasti artistin valtava näkyvyys oli aiheuttanut jonkinlaisen kyllästymisreaktion, ja albumi ei koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta.

True Colors myi kuitenkin hyvin, pelkästään Yhdysvalloissa yli 3 miljoonaa kappaletta. Albumin nimikappale, Yhdysvaltojen listaykköseksi kohonnut True Colors, on Cyndin sovittama Steinberg–Kelly-balladi, josta on vuosien myötä tullut Cyndin epävirallinen teemabiisi.

Video ei ole enää saatavilla

A Night To Remember (1989)

”During the late eighties, all these powerful men seemed wildly out of control. So many of them were on coke, and everyone was sexist. It was really fucked up and I had a hard time dealing with that shit. I was surrounded by it – surrounded by men.”

Lauperin A Night To Remember (1989) oli taiteellinen ja suhteellinen kaupallinenkin pettymys. Cyndin epäluottamus levy-yhtiötänsä kohtaan oli saavuttanut jonkinlaisen kulminaatiopisteen, kun valtavasta suosiosta huolimatta Lauperia toistuvasti yritettiiin muokata jonkun toisen, vähemmän omituisen artistin kaltaiseksi.

Alun perin Kindred Spirit -työnimellä kulkenut albumi sai uuden suunnan, kun sen ensimmäinen single Hole In My Heart (All the Way to China) floppasi. Kappale tiputettiin levyltä, jonka julkaisua siirrettiin eteenpäin. Uusia lauluja tilattiin Diane Warrenin ja Desmond Childin kaltaisilta hitti-tehtailta. Lopputulos kuulostaa kaikista Lauperin levyistä vähiten tähdeltään. Elämänkertansa mukaan Lauper oli niin onneton albumin levytyksen aikoihin, että suunnitteli vakavissaan itsemurhaa.

Lisää sekaisin olevista vaikutusvaltaisista miehistä, jotka vetävät kokaa, voi lukea Lauperin levy-yhtiön senaikaisen johtajan Walter Yetnikoffin muistelmista Howling at the Moon (suom. Musiikkimogulin muistelmat).

Video ei ole enää saatavilla

Hat Full Of Stars (1993)

”When the record-company people heard the songs, they wanted to remix some of them before they were even finished. They had all these nasty-ass mixers that mixed things into shit, so they could be tailor-made for each fuckin’ radio station.”

1990-luvun alku ei ollut yhdelle Sonyn suurimmalle tähdelle helppo. Levy-yhtiön johto oli vaihtunut, ja Sonyn uuden johtajan Tommy Mottolan mielestä Cyndi joutaisi roskikseen 1980-luvun myötä. Mottolan kaikki panokset olivat hänen uudessa tyttöystävässään, Mariah Careyssa.

Aikuisrockin suuntaan painostettu Cyndi lähti tuottaja Junior Vasquezin johdolla tekemään uhmakkaasti konebiittien, looppien ja sämplejen kuorruttamaa tanssilevyä. Kappaleet ovet Lauperin ja tämän luottokumppaneiden kirjoittamia, selkeästi poliittisempia ja kantaaottavampia kuin laulajattaren aiempi tuotanto.

Heikosti mainostettu albumi floppasi oikeastaan kaikkialla muualla paitsi Ranskassa ja Japanissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bring Ya To The Brink (2008)

”Well it’s the same old fucking story
With your two different sets of rules
The same old fucking story
One for me two for you”

Cyndin pääosin Ruotsissa levyttämä, muun muassa Basement Jaxxin, Max Martinin ja Kleerupin tuottama tanssialbumi ei räjäyttänyt listoja, mutta on biisimateriaalinsa puolesta helposti yksi vuoden 2008 parhaista poplevyistä.

Levyn ensimmäisen singlen Same Ol’ Fuckin Storyn Cyndi kirjoitti turhautuneena Bushin hallinnon LGBT-politiikkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Memphis Blues (2010)

Cyndin blues-levy pysyi Billboardin blues-listan ykkösenä 13 viikkoa putkeen ja nosti tähden takaisin poplistan top 30:een. Ei huonompi saavutus independent-julkaisulta.

Memphis Blues ei ollut Cyndin ensimmäinen vaellus pois popin maailmasta; vuosien varrella hän on julkaissut myös joululevyn, levyn amerikkalaisia standardeja sekä akustisen levyn, jolla esittää omia hittejään.

Video ei ole enää saatavilla

* *

1980-luvun alussa Cyndi Lauper ja Madonna haluttiin nähdä kilpailijoina sekä median että fanien toimesta, mutta aika nopeasti tuli selväksi, että material girl vetää pitemmän korren, jos uraa arvioidaan myyntilukujen ja listatilastojen perusteella.

Listan terävimmästä kärjestä syrjäytyminen näkyy Lauperin diskografiassa kuitenkin jonkinlaisena johdonmukaisuutena. Koska ihan viimeisempien trendien perässä on ollut turha juosta, on levyt hoidettu monesti ilman päivän hittituottajan dominoivaa kultasormea, ja lopputulos on kuulostanut ilahduttavan usein ennen kaikkea Lauperilta.

Levyjensä välissä Cyndi on myös näytellyt sekä televisiossa että elokuvissa, ja profiloitunut Yhdysvalloissa suuriääniseksi LGBT-oikeuksien puolestapuhujaksi perustamansa True Colors -säätiön tuella.

Superhittien puuttuminen on motivoinut Lauperia työskentelemään myös ahtaan radiopopmaailman ulkopuolella. Tänä kesänä Cyndi Lauper esimerkiksi pokkasi historiallisesti ensimmäisenä naisena (yksin) ”teatterialan Oscarin” eli Tony-palkinnon Kinky Boots -musikaaliin tekemästään musiikista. Seuraa perässä, Madonna!

Paperinen Nisa suosi leopardikuosia.

1980-luvulla täysissä sielun ja ruumiin voimissa olleille Nisa Soraya on epäilemättä tuttu nimi. Tuon ajan lapsena muistan eksoottisen Nisan laulamassa ja tanssimassa epätavallisen energisenä televisiossa ja hymyilemässä leveästi naistenlehdissä. Myöhemmin törmään artistiin 1990-luvun lopulla; esiintymässä palvovalle homoyleisölle yökerho DTM:n lavalla.

Tänä päivänä Nisa Soraya tunnetaan kai parhaiten Youtubesta. Nisan vuoden 1985 Kevään Sävel -esitys Anna rakas raju hetki on katsottu kunnioitettavat 350 000 kertaa. Kappale on alkanut elää omaa elämäänsä, kiitos kasarimuodin ja hellyttävän koreografian.

Varsinaista faktaa Nisan levytyksistä ja urasta on kuitenkin yllättävän vaikea löytää. Lyhyt Wikipedia-artikkeli jättää paljon kysymyksiä, ja muut linkit tuntuvat vievän vain iltalehtien seurapiiripalstoille tai Dannyn kaltaisten yhteistyökumppaneiden sivuille.

Video ei ole enää saatavilla

”Helsingissä sataa, Helsingissä sataa taas
Helsingissä sataa, Helsingissä sataa taas
Mä voisin sokerina sulaa pois
Jos se lohdutusta tois
Sataa sataa, aina vaan
Joku nuolee haavojaan
ja haluaisi sokerina sulaa pois
Jos se unohdusta sois
Sataa, sataa, sataa vaan”

Huomaan kiinnostuvani tästä salaperäisestä discotähtösestä. Mistä Nisa tupsahti tänne? Miksi hän päätti jäädä? Millaista oli olla ulkomaalainen viihdetaiteilija 1980-luvun alun ankean harmaassa Suomessa?

Universumi järjestää minulle mahdollisuuden vastauksiin, kun selviää, että Nisalla ja minulla on sattumalta yhteinen tuttava. Helsingin yöelämässä edelleen hyvin viihtyvä Nisa on elegantti, terävä, huumorintajuinen ja hyvin eläväinen. Tuttuja tuntuu olevan joka puolella, ja kieli vaihtuu sujuvasti vaikka kesken lausetta ranskaan, espanjaan tai englantiin. Ehdotan Nisalle haastattelua 1980-luvun alun vuosista.

Nisa, Singaporen lahja suomipopille.

Briteissä syntynyt, mutta Ranskassa ja Singaporessa kasvanut Nisa ei ulkonäöstään huolimatta ollut yksi lukemattomista mikrofonin eteen tyrkätyistä malleista tai misseistä. Itse asiassa Suomeen saapuessaan Nisa oli jo ammattimainen esiintyjä ja laulaja.

”Kun muutin Suomeen, olin jo työskennellyt musiikin parissa noin seitsemän vuotta. Kotimaassani Singaporessa lauloin bändeissä jo 15-vuotiaana, samalla kun kävin koulua. Singaporessa oli tosi paljon työtä muusikoille, sillä se on turistikaupunki, jossa on paljon hienoja hotelleja. Samassa hotellissa saattoi työskennellä jopa kolme tai neljä bändiä.”

Työskennellessään laulajana eräässä singaporelaisessa luksushotellissa Nisa tutustuu livebändinä mainetta niittäneeseen paikalliseen TeePees-yhtyeeseen. Nisan omin sanoin tuttavuus muodostui ”kohtalokkaaksi”. TeePeesin laulaja oli menossa naimisiin, ja bändi tarvitsi uuden solistin juuri alkavalle Euroopan-kiertueelleen.

Nisa saapui Eurooppaan TeePees-yhtyeen mukana.

”TeePeesin kapellimestari Nick kysyi, jos pääsisin mukaan laulamaan heidän kanssaan Eurooppaan. Kolmen vuoden rundi alkoi Saksasta missä esiinnyimme pääasiallisesti jenkkien tukikohdissa ympäri Saksaa. Esiinnyimme myös Sveitsissä, Itävallassa sekä Norjassa ja Ruotsissa; Luleåsta Malmöön. Rundi oli menestys ja sopimusta uusittiin. Kävimme myös Suomessa esiintymässä Turun Seurahuoneella. Siellä tapasin Markku Aron.”

Kun sopimus TeePeesin kanssa tulee vuonna 1980 vihdoin täyteen, Nisa muuttaa Markku Aron kutsumana Suomeen.

1980-81

Nisan ensivaikutelmat Suomesta ovat tuttuja. Yökerhojen sujuvasti englantia puhuvat suomalaiset ovat seuraavana päivänä huomattavasti hiljaisempia kavereita, ja täysraittiin Nisan pirteä olemus puolestaan sekoitetaan tanssilavoilla monesti humalaan.

Suomalaisille ulkomailta tullut laulajatar on tapaus. Suomi ei 1980-luvun alussa ole järin kansainvälinen maa, ja esimerkiksi pakolaisia on ulkomailta vastaanotettu vain noin tuhat henkeä. Ulkomaalainen on monille jännittävä ilmestys, varsinkin maaseudulla.

”Markku Aron bändin pianistilla Jussilla oli tosi kaunis musta tyttöystävä Lontoosta, joka oli meidän kesä-keikkarundilla mukana. Oltiin Pohjois-Suomessa tosi korkealla, oli kirkas kesäyö tanssilavakeikkalla. Shown jälkeen olin Jussin tyttöystävän kanssa ’hengaamassa’, kun joku nuori kundi pysähtyi meidän eteen ja katsoi Jussin tyttöystävää säikähtyneenä. Sitten hän kääntyi ja huusi kovalla äänellä kavereillensa: ’Kahtokaa, kahtokaa, täällä on eläävä nhhheekeri!!’ Purskahdin nauruun… ei siitä ois voinut olla vihainen. Poika oli aivan vilpitön ja rehellisesti sekä utelias että ihmeissään, kun ensimmäisen kerran elämässään oli nähnyt tummaihoisen ihmisen!”

Nisa ei näe suomessa rasismia, vaan päinvastoin kokee suomalaiset kohteliaiksi ja ystävällisiksi. Hän saa kuitenkin huomata kuinka tärkeää suomalaisille on tietää mitä meistä ajatellaan. Hän saa vastailla loputtomasti sekä toimittajien että ihailijoiden kysymyksiin Suomesta, suomalaisista ja siitä miksi hän täällä viihtyy.

Vietettyään pitkiä aikoja statustietoisten saksalaisten kanssa Saksan-kiertueellaan vaikuttavat vaatimattomat suomalaiset Nisasta aidoilta ja maanläheisiltä. Suomen luonto ja suomalaisten luontosuhde tekee vaikutuksen laulajattareen. Eräässä tuon ajan lehti-jutussa otsikkona on Nisan tokaisu: ”Ihastuin Suomen siunattuun epäkaupallisuuteen Saksan jälkeen”.

Suomalainen lehdistö taas ihastuu heti kättelyssä Nisan eksoottisuuteen ja fotogeenisyyteen. Nisaa kuvaillaan lehtijutuissa runollisilla termeillä, kuten paratiisilintu, singaporelais-ranskalainen kolibri tai kukkanen. Nisan tyyliä tutkitaan, kotia ihastellaan ja parisuhdestatusta pähkäillään. Musiikki jää naistenlehtien jutuissa sivuosaan.

Fotogeeninen Nisa hurmasi suomalaislehdistön 1980-luvun alussa.

Työskentely Markku Aron tiimissä on kurinalaista ja hyvin organisoitua. Keikat hoitaa sen ajan suurin ohjelmatoimisto Polartuotanto, jota pyörittää Tapani Kansan veli, Kalle Kansa.

”Markku Arolla oli show, samaan tyyliin kuin Dannylla ja Tapani Kansalla siihen aikaan. Meillä oli siis tanssitytöt ja taustalaulajat bändin lisäksi, sekä muistaakseni alaikäinen roudari, joka ajoi keikkabussiakin aina välillä. Keikkabussi oli iso ja ylihieno. Päivisin oli urheilullista: joka päivä pelatiin tennistä ja illalla esiinnyttiin. Joku bändistä oli vastuussa tenniskenttien varauksista, jotta päästiin pelamaan. ”

”Mun serkku tuli käymään Ranskasta mua katsomaan kolmeksi viikoksi. Kun hän palasi Ranskaan hänen äitinsä kysyi mitä nähtävyyksiä hän oli Suomessa nähnyt. Serkku kertoi, että ’tanssilavat ja tenniskentät’.”

1980-luvun alun Suomessa ei ole juurikaan tietokoneita tai tietokonepelejä ja VHS-videonauhurikin löytyy vain noin 30 000 kodista. Tv-kanavia on kaksi. Kevyttä musiikkia esitetään viikottain korkeintaan Jukka Virtasen vetämässä Levyraati-ohjelmassa, silloinkin vain parin biisin verran. Ravintoloissa käytetään edelleen lähinnä livemuusikoita. Dj-vetoiset illat ja 1980-luvun lopulla yleistynyt taustanauha-kulttuuri ovat vielä lapsenkengissä.

Keikkapaikkoja Suomessa kuitenkin riittää. Suuria yökerhoja on varsinkin Helsingissä ja Turussa. Hotelli Hesperian, Presidentin ja Kaivohuoneen kaltaiset paikat satsaavat näyttävään live-viihteeseen ja asiakkaatkin pukeutuivat iltapukuihin. Kehäkolmosen ulkopuolella Suomi on puolestaan täynnä kesälavoja kesäisin ja tanssitaloja talvisin. Aron kanssa Nisa tekee hengästyttävät 20–25 keikkaa kuukaudessa.

”Nämä housut pukisivat hyvin Johannes Virolaista”. Kyllä, niin siinä lukee.

Nousukausi näkyy viihdebisneksessä erilaisten yritysdiilien ja yhteistyökumppaneiden taloudellisen panostuksen muodossa. Nisaakin nähdään mannekiinina naistenlehdissä esittelemässä uusimpia muotimerkkejä, ja hän myös neuvottelee Aron kiertueille useita tärkeitä sponsoreita. Yrityksiä kiinnostaa näkyvyys ja televisiosta tuttujen tähtien vetovoima.

”Tänä päivänä on videopelit, Wiit, Netflix ja netti-tv… ja televisiossa viihdeohjelmatarjonta on paljon suurempi kuin koskaan ennen. On niin paljon viihdettä saatavilla kotoa käsin. Se on varma, että 1980-luvulla oli paljon enemmän ’kenttätyötä’ tarjolla, sekä laulajille että muusikoille, kun nyt taloudellinen panostus on suuntautunut enemmän eri viihdemuotoihin.”

Vaikka esiintyjien leipä ja leivänpäällinen tuleekin kiertueilta, halutaan paljon huomiota herättänyt laulajatar luonnollisesti myös studioon. Ensilevytys on ”testimielessä” tehty Singapore-single.

Nisan esikoissingle, Singapore.

”Singapore / First Be A Woman oli niin sanottu koelevy, jonka tuottajani Timo Lindström halusi tehdä testatakseen markkinat ja radion ja television mielenkiinnon. Molemmat laulut olivat covereita. Singapore esitetiin televisiossa, ja mukana oli neljä bodattua tanssikundia.”

Varsinainen musiikillinen lanseeraus Suomen kansan tietoisuuteen tehdään vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa, joihin Aro ja Soraya osallistuvat erinomaisella Mun suothan tulla vierees sun -duetolla. Veikko Samulin ja Junnu Vainion kirjoittama kappale ei voita legendaarisen tiukassa karsinnassa (myös esimerkiksi Frederikin Titanic jää rannalle), mutta vakuuttaa epäilijätkin tuoreen iskelmätähden kyvyistä.

Video ei ole enää saatavilla

1982-83

Finnlevylle kiinnitetty Nisa hoputetaan studioon levyttämään debyyttialbumia tuottajien Esa Niemisen ja Timo Lindströmin kanssa. Levyä säveltämässä ja sanoittamassa on suomalaisen iskelmän kerma: Veikko Samuli, Junnu Vainio, Raul Reiman ja Chrisse Johansson.

Yksi suuri ongelma sessioita vaivaa. Nisa ei edelleenkään puhu kunnolla Suomea. Hän ei ole kiihkeän keikkailun välissä ehtinyt suomen kielen kursseille. Asiaa ei auta, että Nisa on viettänyt niin pitkiä aikoja keikkarundeilla Itä-Suomessa, että kaikkien kauhuksi hän puhuu aluksi suomea Savon murteella!

”Usko tai älä, en osannut sanaakaan suomea, kun levytin ensimmäisen lp-levyni. Lauloin koko levyn foneetisesti… kiitos Esalle ja Markulle. He molemmat jaksoivat opettaa minulle suomen kielen vaikeaa tuplakonsonanttien sekä tuplavokaalien ääntämistä. Se vaati heiltä tosi paljon kärsivällisyyttä, ja siihen meni aika monta studiotuntia.”

”Minulla oli mahdollisuus vaikuttaa albumini kappaleisiin, ja mukaan otettiin esimerkiksi muutamia käännösbiisejä Sheena Eastonin levyltä. Tänä päivänä olisivat asiat toisin, ja olisin vain laulanut englannin kielellä, mutta 1980-luvulla oli aika selkeä linja: jos haluttiin levymyyntiä ja paljon keikkoja, oli parasta laulaa suomeksi. Tietenkin se vaati tosi paljon keskittymistä studiolla, ja sen ajan laulunopettajani Inari Gebhard Määttäseltä tosi paljon kärsivällisyyttä.”

”On ihan eri opetella laulamaan pitkiä sointuja Y-, Ö- tai Ä-vokaaleilla, niissä on oltava tarkkan. Ja lisäksi suomalainen U on ihan eri soundiltaan kuin englantilainen U, samoin O, joten minulla oli paljon opettelemista lyhyessä ajassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Levyn hitiksi nousee Samulin ja Reimanin kirjoittama Huone 105. Hittitehtailu osataan myös vuoden 1982 Suomessa.

”Muistan, että oli sellainen sanonta kuin ’samulointi’. Veikko Samuli oli nerokas hitintekijä ja osasi ’samuloida’ kansanvälisiä hittejä, mikä tarkoitti, että hän kuunteli tarkasti sen ajan ulkomaisia kappaleita ja ’sävelsi’ biiseistä uusia suomalaisia hittejä.”

Huone 105 saavuttaa vuosien varrella aseman klassisena finnhitsinä. Kappaleen ovat versioineet myöhemmin ainakin Eini, Kikka ja Annika Eklund.

Levyn parhaimmistoa edustavat tunnelmallisen soulahtava alkuperäissävellys Helsingissä sataa, jonka Nisa esittää useammankin kerran televisiossa, sekä kevyesti elämänkerrallinen Onnellinen nainen.

”Olen tänään onnellinen nainen
kaikki hyvin on
Olen kaukaa tullut keijukainen
ja kodin luotasi saada tahdon
Olen tänään onnellinen nainen
Uskon rakkauteen
Olen pilvilinnan keijukainen
Sulle taian mä teen”

Vaikka levy-yhtiö miellellään näkisikin pirteän tähtensä jonkinlaisena seksikkään trooppisena olentona, saa Nisa täysin vapaat kädet esimerkiksi debyyttinsä levynkannen ja promokuvien suhteen.

”Sen ajan The Kuvaaja oli Erik Uddström, näyttelijä Terhi Panulan mies. Uddström teki miltei kaikkien sen ajan levykansikuvat, ja me tultiin hänen kanssaan hyvin toimeen. Leikkasin kuvaideoita valmiiksi Voguesta ja muista muotilehdistä ja näytin ne hänelle ennen kuvauksia. Hän sitten hoiti tarvittavaa rekvisiittaa valmiiksi kuvauksiin. Levyfirmalla oli täysi luottamus Uddströmiin, ja kun koko Finnlevyn artistien PR:n hoiti siihen aikaan yksi ja ainoa Lasse Norres, se oli varmasti helpotus, jos laulaja oli oma-aloitteinen näissä asioissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Valittu disco-iskelmä-linja sopii Nisalle mainiosti, sillä hän on esiintyjänä energinen ja haluaa liikkua lavalla musiikin tahtiin. Vokalistina Nisa poikkeaa suomalaisista laulajattarista jazzahtavalla fraseerauksellaan.

”Sain paljon vaikutuksia Amerikasta, kun olin kiertänyt niin pitkään jenkkitukikohtia Saksassa, joten mulla oli tosi laaja kuuntelurepertuaari. Olin myös saanut tavata monia muusikoita Euroopan-kiertuellani ja saanut jammailla monien kanssa – muun muassa Airto Moreran kanssa, kun hän kiersi Stanley Clarkin kiertueella.”

1984-85

Television laulukilpailut ovat ajan paras tapa esitellä uutta materiaalia. Nisa osallistuu kahtena vuotena peräkkäin uuteen Kevään Sävel -kilpailuun. Kevään Sävel on MTV:n ”nuorekkaampi” versio klassisesta Syksyn Sävelestä. Vuonna 1984 Nisa on mukana Jori Sivosen kirjoittamalla pirteällä syntikkarallilla Mr Moonlight, jonka Finnlevy myös julkaisee singlenä (b-puolenaan Hotelli Rosendahlin yökerholle tehty mainosbiisi The Queen Of The Night).

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavana keväänä Nisa lähtee kisailemaan kappaleella, josta tulee myöhemmin internetin ansiosta hänen tunnetuimpansa Huone 105:n ohella. Veikko Samulin ja legendaarisen Raul Reimanin kirjoittama syntikka-iskelmä Anna rakas raju hetki ei ole mieleenpainuvasta sanoituksestaan huolimatta välittömästi hitti, mutta muodostuu melkoiseksi kansansuosikiksi vuosien varrella. Tähän lienee syynä sekä Kikan levyttämä versio vuodelta 1989 että laajalle levinnyt Youtube-video kappaleen esityksestä Kevään Sävelessä.

”Maistelin paukustain
Ja savukkeita etsin mä laukustain
Sä annoit tulta sen varjolla
Nyt että oisi seurani tarjolla”

Video ei ole enää saatavilla

”Olin Helsingin Tanssiopiston kiihkeä kävijä, ja siihen aikaan siellä oli usein vierailevia opettajia ulkomailta. Yksi heistä oli tunnettu koreografi Los Angelesista, joka oli tehnyt työtä muun muassa Janet Jacksonin kanssa. Pyysin häntä tekemään koreografian Anna rakas -biisiin Kevään Säveleen. Siellä näkyvät pop & lock -tanssiliikkeet, jotka ovat tänäkin päivänä muodissa, muun muassa Madonnan MDNA-show’ssa. En koskaan ajatellut, että biisistä tulisi niin suuri hitti vuosia myöhemmin!”

Anna rakas raju hetki levytettiin myös englanniksi, nimellä Twilight Children.

Anna rakas raju hetki levytetään myös englanniksi nimellä Twilight Children. Veikko Samulin rankan MIDEM-lobbauksen johdosta sinkku julkaistaan Keski-Euroopassa ranskalaisen Disques Ibach -levymerkin kautta. Samalla lafkalla on tuolloin tallissaan esimerkiksi miljoonia myynyt Amanda Lear. Eurolistat eivät kuitenkaan aukene Pohjoisen discoprinsessalle.

Suomessa 1980-luvun loppu on perinteisen iskelmän kaikkien aikojen aallonpohja. Jopa Katri Helenan kaltaisilla tähdillä on suuria vaikeuksia saada levyjä myytyä, ja monet pitkän linjat legendat, kuten Danny, pitävät kokonaan taukoa levyttämisestä.

Kielitaitonsa ja kontaktiensa avulla Nisan on helppo palata esiintymään Eurooppaan ja kotimaahansa Singaporeen.

”Palasin laulamaan Eurooppaan 1980-luvun lopulla. Bändini TeePeesin kanssa tein Sveitsissä yhden talven ja kevään ajan rundia hiihtokeskuksissa, muun muassa Zermattissa ja Davosissa. Oli ihana esiintyä illat ja lasketella päivät.”

”1980-luvun lopun jälkeen olen tehnyt erittäin paljon erilaisia viihdealan töitä: tuottanut satoja erilaisia show’ta eri diskoihin ympäri Suomea, esiintynyt niin lavoilla kuin laivoilla, ollut mukana drag-showssa ja lukemattomissa Dannyn konserteissa, yökerhoissa ja pubeissa, säveltänyt ja sanoittanut biisejä itselleni ja muille, järjestänyt muoti-iltoja, jazz-iltoja, Dating Games -iltoja ja jopa strippi-iltoja niin opiskelijabileisiin kuin VIP-juhliin.”

”Ulkomailla olen tuottanut suomalaiselle matkatoimistoille tanssi-iltoja talvisin Kanarialla ja kesällä Kreikassa. Kanarialla olin ensimmäinen yrittäjä, joka – toisten suomalaisten yrittäjien avulla – toi suomalaiset orkesterit esiintymään sen sijaan, että laulajat käyttäisivät taustanauhoja. Toin Kanarialle artisteja bändeineen Marita Taavitsaisesta Vicky Rostiin.”

Maailmankansalainen Nisa nyt.

Tänä päivänä Ranskassa, Kanarialla ja Singaporessa paljon aikaansa viettävä Nisa pitää edelleen tukikohtaansa Suomessa ja työskentelee tälläkin hetkellä uusien musiikillisten projektien parissa.

Nisan harvinaiseksi aarteeksi muodostunut debyytialbumi Nisa (1982) on pitkän odottamisen jälkeen julkaistu heinäkuun alussa vihdoin myös digitaalisessa muodossa, ja se löytyy tällä hetkellä ainakin iTunesista ja Spotifysta.

Enemmän Nisan nykykuulumisia ja musiikkivideoita löytyy artistin Facebook-sivuilta. Nisan tuoreempiin esityksiin voi tutustua myös tästä, tästä tai tästä.

Rihanna, big in Nääksyä.

Rihanna toistaa Umbrellan aikana ”ellan” 24 kertaa ja sitä seuraavan nasaalin ”een” yhteensä 45 kertaa. Tiedän, koska laskin ne. Umbrellan koukku löytyy epäilemättä tästä kombosta, mutta se ei ehkä ole pääsyy sen menestykseen.

”When the sun shines, we’ll shine together
Told you I’ll be here forever
Said I’ll always be a friend
Took an oath I’ma stick it out till the end
Now that it’s raining more than ever
Know that we’ll still have each other
You can stand under my umbrella
Ella ella eh eh eh”

Umbrella on kunnon vanhanaikainen mahtiballadi. Juuri sellainen jonka Diana Ross olisi laulanut 1970-luvulla. Tai Roxette 80-luvulla. Miettikääpä nyt; hiljainen dramaattinen pianointro, räjähtävä kertosäe, Marie Fredriksson antamassa kaikkensa: ”Now that it’s raining more than ever”…

Umbrella on niitä kappaleita, jotka voivat tehdä tähtiä melkein kenestä tahansa, mutta Rihannapa oli jo valmiiksi sellainen. Ainakin keskisuuri. Kolmannen levynsä ensimmäisellä sinkulla Riri muuttuu kuitenkin kuin taikaiskusta yhdestä tavallisesta r&b-laulajattaresta Britney Spearsin tai Beyoncén vertaiseksi ilmiöksi.

Umbrella on rakennettu huolellisesti niin, että Rihannan jo olemassa oleva urbaani ydinkohderyhmä ja r&b-radiot eivät pelästyisi. Jay Z:n päälleliimattu räppäys harhauttaa kuulijaa juuri sopivasti, jottei Umbrella tuntuisi liian lässyltä.

Umbrellalla Rihanna onnistuikin sekä pitämään vanhat faninsa että voittamaan miljoonia uusia ympäri maailmaa. Kappaletta hoilattiin niin Nääksyän kirkonkylän yläasteen discossa kuin Jamaikan twerkkaus-illoissa.

Sanoituksella on asian kanssa paljon tekemistä. Juuri näin kirjoitetaan hyvä pop-lyriikka. Otetaan joku yleisinhimillinen viesti (”en jätä sinua pulaan”) ja kerrotaan se hieman uudella, nokkelalla, tavalla, kuitenkin niin selkeästi, että metaforan tajuaa hieman hitaampikin, tai vaikkapa lapsi. Auttaa myös, jos kappaleen voi laulaa sekä pubissa että rippileirillä.

Umbrellan universaalista viehätyksestä kertoo lukuisat erityyliset cover-versiot. Ainakin Taylor Swift, All Time Low, McFly, OneRepublic ja The Baseballs ovat esittäneet omat tulkintansa kappaleesta.

The-Dreamin, Tricky Stewartin ja Thaddis Harrelin kirjoittama Umbrella kiersi ympäri levy-yhtiöitä tovin ennen kuin sen hittipotentiaali tajuttiin. Loppujen lopuksi kappaleesta käytiin kiivasta huutokauppaa eri levy-yhtiöiden välillä. Kappale oli sävelletty ihan alun perin Britney Spearsin tummanpuhuvalle Blackoutille, mutta ilmeisesti Spearsin levy-yhtiö päätti, ettei se ole riittävän hyvä, ja Britney-parka ei saanut Umbrella-demoa koskaan kuuleviin korviinsa.

Umbrella oli päätyä parin mutkan kautta myös Mary J. Bligen tekeillä olevalle albumille, mutta siinä vaiheessa tuottaja-moguli L.A. Reid, eli Rihannan levy-yhtiön pomo, astui peliin ja käytti kaiken vaikutusvaltansa varmistaakseen Umbrellan sisällyttämisen Rihannan jo melkein purkissa olleelle Good Girl Gone Bad -albumille. Kappaleesta tuli levyn avausraita ja sen lanseeraava tuikitärkeä ensimmäinen single.

Rihannan esittämänä Umbrellasta tuli massiivinen hitti. Se nousi ykköseksi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja ympäri maailmaa ja on myynyt maailmanlaajuisesti noin seitsemän miljoonaa kappaletta.

Umbrellalla on myös potentiaalia muuttua ikivihreäksi. Luultavasti vuonna 2042 jossain Suomenkin tuhansista karaokebaareista joku keski-ikäinen nainen laulaa kaihoisasti ”Now it’s raining more than ever”, kyyneleen tipahtaessa silmäkulmasta, ja muistelee sitä nuoruutensa sateetonta kesää vuonna 2007.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Rihannalta äänestettiin myös kappaleita Diamonds ja Only Girl in the World.

Franz Ferdinand, tähdiksi kypsässä iässä.

”So if you’re lonely
You know I’m here waiting for you
I’m just a cross-hair
I’m just a shot away from you
And if you leave here
You leave me broken, shattered, I lie
I’m just a crosshair
I’m just a shot, then we can die”

Franz Ferdinandin läpimurtohitissä Take Me Outissa soi lähestyvän illan odotukset, toiveikkuus ja jännite. Mitä tahansa voi (taas) tapahtua. Sateen kastelema asfaltti, kaupungin valot ja nousuhumala muodostavat euforian, jota on yritetty kilvan pullottaa koko nuorisokulttuurin lyhyen historian ajan.

Hyvä popkappale kertookin aina joko rakkaudesta tai yöelämästä. Molemmat ovat käden ulottuvilla, mutta vielä sopivan mystisiä, jos satut olemaan 16-vuotias.

Glasgow’sta ponnahtaneen Franz Ferdinandin jäsenet eivät olleet kuitenkaan enää teinejä bändin breikatessa 2004. Esimerkiksi keulahahmo Alex Kapranos oli ”jo” 32 vuoden kypsässä iässä ja soitellut vuosia erilaisissa kokoonpanoissa.

Franz Ferdinandilla oli omasta takaa kappaleet, tyyli ja nokkela nimi, mutta indie-yhtiö Domino hoiti vielä loppusilauksen lennättämällä heidät levyttämään debyyttialbumiaan Malmöön, The Cardigans -tuottaja Tore Johanssonin valvovan silmän alle.

Bändin toinen single Take Me Out ei ole brittityyliin ironinen, näsäviisas tai etäinen. Viileä se tietenkin on, mutta Kapranosin tulkinnassa on samaa frakkipukuista kiihkeyttä, jonka varaan esimerkiksi ABC-yhtye ja Martin Fry rakensi koko uransa.

Paras popmusiikki ei virnuile tai vinkkaa silmää, vaan on pikemminkin naurettavan tosissaan. Jos Kim Wilde olisi pyöritellyt silmiään laulaessaan ”we’re kids in America, whoa”, ei kukaan olisi intoutunut hoilaamaan mukana. Onneksi myös Franz Ferdinand tajusi jättää liiallisen älyllisyyden videoille ja levynkansiin.

Itse kappale on riffiä riffin päällä, kulmikkaan kitaravetoinen ralli, jonka rhythm & blues -vivahteinen biitti on kuitenkin hämmentävän… disco? Rolling Stones kastutti varvasta disco-jacuzzissa 1970-luvun lopulla parin kappaleen verran, Take Me Out jatkaa jostain siitä, lisäten soppaan pari desiä Gang Of Fouria ja enemmän kuin hyppysellisen Duran Durania.

Take Me Out oli ensimmäinen aalto 2000-luvun ylitsevuotavasta indierock-virrasta. Kappale avasi menestyksellään ovia, mutta bändille se muodostui samanlaiseksi fantastiseksi ongelmaksi kuin vaikkapa You Spin Me Round (Like a Record) -hitti aikoinaan Dead Or Alivelle. Jotkut kappaleet ovat vain niin kovia, että sen esittäjän muu loistava tuotanto jää väkisinkin varjoon.

Take Me Out nousi brittilistan sijalle kolme ja Yhdysvaltain rocklistan kärkeen. Franz Ferdinandin debyyttialbumi myi Take Me Outin vanavedessä melkein neljä miljoonaa kappaletta ja lanseerasi bändin hetkeksi stadionluokan menestykseen. Voitettuaan Brit Awardsit, Ivor Novellon ja Mercury Music Prizen bändi palasi studioon levyttämään sitä legendaarista vaikeaa kakkosalbumiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Franz Ferdinandilta äänestettiin myös kappaletta The Dark of the Matinée.

Vaikeneminen on kultaa, tietää Agnetha Fältskog.

Joskus parasta promootiota on se, kun ei sano tai tee yhtikäs mitään.

Agnetha Fältskog nähtiin mielellään jo ABBAn aikoihin hieman traagisena, surusilmäisenä blondina, ja sellaiset hitit kuin The Winner Takes It All tai The Day Before You Came eivät ainakaan oikoneet tätä käsitystä.

Tehtyään ”ihan mukavasti menestyneen” englanninkielisen soolouran vuosina 1982–87, Agnetha jättäytyi määrittelemättömälle tauolle musiikkibisneksestä. Imagonsa kannalta laulajatar tuskin olisi voinut tehdä ovelampaa siirtoa, vaikka olisi yrittänytkin.

Julkisuuden välttelystä tuli nopeasti näkökulma Agnethasta kertoviin juttuihin mediassa. Jos ABBAsta kirjoitettiin jotain, muistettiin aina mainita tämä omaan yksityisyytensä hautautunut salaperäinen blondi, joka eli eristäytyneenä omalla saarellaan, jossain Tukholman lähistöllä.

Lehdistö ei malttanut olla tekemättä Agnethasta vaikka väkisin Ruotsin toista myyttistä supertähti-erakkoa, Greta Garbon rinnalle

Kun Agnetha sitten yhtäkkiä vuonna 2004 julkaisi uuden albumin, cover-kokoelman My Colouring Book, söi lehdistö tähden kädestä. Ilman kunnon haastatteluja, live-esiintymisiä tai juuri mitään muutakaan promootiota levy nousi listoille ympäri maailmaa, ja esimerkiksi Britanniassa korkeammalle kuin kenenkään muun ABBAn jäsenen sooloprojektit. Sitten Agnetha katosi taas.

”The Girl With The Golden Hair” ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis jättämään popkarusellia.

Agnethan omien sanojen mukaan hänet houkuteltiin uudestaan mukaan leikkiin hyvillä lauluilla. Moisia hänelle tyrkytti yksi Ruotsin menestyneimmistä nykypopin säveltäjistä, Jörgen Elofsson, jonka kappaleita ovat levyttäneet muun muassa Britney Spears, Kelly Clarkson ja Celine Dion.

A on hyvin varovainen kokoelma miellyttävää, aikuista radiopoppia. Tähden tuottajat Elofsson ja Peter Nordahl ovat selvästi olleet kieli keskellä suuta, ettei 63-vuotias Agnetha vaikuttaisi vahingossakaan naurettavalta tai epätoivoiselta. Tempo säilyy siis maltillisena, ja mitään basson tiputteluja ei levyllä ole luvassa, onneksi.

Villeimmillään mennään hienostuneella mummodiscoilulla á la Dance Your Pain Away, jonka kertosäkeen ”d-d-d-dance” tuo mieleen melkoisesti erään ruotsalaisen megabändin discohitit, kuten Voulez Vous’n. Muuten levyn yleissävy on melko haikea, ja se heijastelee epäilemättä artistin omia mieltymyksiä. Agnethan oma mielikappale ABBAn tuotannostahan on viiltävä The Winner Takes It All.

Levyn avaava The Ones Who Loves You Now on hieno, klassinen iskelmä erittäin tarttuvalla kertosäkeellä. Valitettavasti ihan samanlaisia korvamatoja ei ole kuitenkaan odotettavissa kaikkien kymmenen kappaleen kohdalla. Gary Barlow’n kanssa vedetty duetto I Should’ve Followed You Home on tyylikäs, yllättävän reipas hölkkä ja epäilemättä tarkoitettu levyn hittitäkyksi Britanniassa. Sievä I Keep Them On the Floor Beside My Bed taas muistuttaa kuinka taitava säveltäjä Fältskog itsekin on.

A tekee selväksi minkä elementin Agnetha toi aikanaan ABBAan. Tämä suloisen traaginen keitos kuitenkin kaipaisi muitakin mausteita mukaansa. ABBAn hienoushan oli juuri sen vokalistien Agnethan ja Fridan erilaisissa, toisiaan täydentävissä persoonissa. Pitää olla kuitenkin melkoinen mököttäjä, jos kiukuttelee A:n hampaattomuudesta. Sen, että levy julkaistaan äitienpäivän kynnyksellä, pitäis olla riittävän selkeä vinkki: tätä levyä ei ole tarkoitettu perheen pienimmille.

Ainoa asia, josta tekee mieli motkottaa, on Agnethan liian käsitelty laulusoundi. Auto-tunen käytöllä on luultavasti haettu modernia äänimaailmaa, mutta Agnethan tyttömäisen heleänä säilynyttä laulua kuuntelisi mieluiten ilman sen ympärille kiedottua elektronista vaippaa.

Tuottajille pitää kuitenkin myös nostaa hattua. Levy on selvästi tehty rakkaudella, ei kruununkuvat silmissä. Kaikesta välittyy, että levyllä työskentelevät muusikot ovat lähteneet tekemään vilpitöntä tribuuttia kaupalliselle ruotsipopille ja yhdelle sen suurimmista tähdistä.

81 A jättää miellyttävän fiiliksen ja halun heittää Agnethalle hyvin, hyvin rauhalliset ja kivat yläfemmat.

Video ei ole enää saatavilla

Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta

Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.

Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.

Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.

Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”

Video ei ole enää saatavilla

Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.

Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.

Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.

Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja ”Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.

Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.

Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.

#1 Diana Ross – Diana (1980)

”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”

Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.

Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.

Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.

Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.

Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.

Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)

”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”

Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.

Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.

Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Soup for One (soundtrack, 1982)

”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”

Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.

Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.

Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.

Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)

Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.

Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.

KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)

”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”

Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”

Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.

Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.

Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.

Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.

Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Madonna – Like A Virgin (1984)

”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”

Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.

Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”

Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.

Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.

Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)

Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.

Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.

Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.

Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Duran Duran – Notorious (1986)

Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex– ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian ”mustana”.

Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.

Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.

Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!

Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Grace Jones – Inside Story (1986)

Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.

Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?

Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.

Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?

Video ei ole enää saatavilla

#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.

Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)

Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Jääneito Agnetha.

”Standing on the boulevard
You wish to know my name
I’m the Ice Maiden
I think perhaps you like being unhappy
I’m the Ice Maiden,
the limit of your dreams”
(Prefab Sprout – The Ice Maiden)

Tällä viikolla uuden albumin julkaiseva Agnetha Fältskog tulee aina olemaan suurelle yleisölle ”se ABBAn blondi”. Eikä ole lainkaan hullumpi saavutus tulla muistetuksi maailman parhaan popyhtyeen ensimmäisenä A-kirjaimena. Silti Agnethalla on ollut elämää ja uraa kiitettävästi myös ennen ja jälkeen superbändin.

Kaksitoista sooloalbumia levyttänyt laulajatar on myynyt miljoonia leyjä myös omissa nimissään. ABBAssa Agnetha keskittyi tulkitsemaan hänelle kirjoitettuja lauluja, soololevyillään lahjakas muusikko on toiminut monipuolisemmin. Esimerkiksi Fältskogin viisi ensimmäistä ruotsinkielistä levyä ovat pääosin hänen itsensä säveltämiä ja sanoittamia.

Jönköpingissä vuonna 1950 syntynyt Agnetha Åse Fältskog osoitti musiikillista lahjakkuuta pienestä pitäen. Kunnianhimoinen isä tuki tyttärensä harrastusta, joka alkoi pianotunneilla, cembalon soitolla ja kuorolaululla 8-vuotiaana. 15-vuotiaana Agnetha esiintyi viikonloppuisin paikallisen bändin kanssa tanssilavoilla, ja pari vuotta myöhemmin hänen demonsa Jag var så kär kiinnitti Cupol Recordsin (CBS) huomion.

Ajan tyylinvastaisesti Agnethaa ei laitettu laulamaan käännösiskelmiä, vaan hänen ensimmäinen singlensä, haikea schlager Jag var så kär oli 17-vuotiaan oma sävellys ja sanoitus. Se myi heti kättelyssä melkein 100 000 kappaletta. Liekö Suomessa yhtään tuon ajan naispuolista iskelmätähteä, joka olisi menestynyt itse kirjoittamillaan kappaleilla?

Vuosina 1967–71 Agnetha julkaisi neljä Ruotsissa hyvin menestynyttä albumia, jotka olivat, enemmän tai vähemmän, nuoren naisen omasta kynästä.

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun lopussa Agnetha tapasi Björn Ulvauksen, suositun Hootenanny Singersin jäsenen ja biisinkirjottajan. Pari rakastui ja meni naimisiin vuonna 1971. Ensimmäiset ABBA-singlet (tuolloin vielä nimellä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frida) julkaistiin vuonna 1972. Neljän tunnetun muusikon ryhmää pidettiin Ruotsissa heti alusta alkaen ”superbändinä”. Ensimmäinen albumi Ring Ring myi hyvin Skandinaviassa, ja seuraavana vuonna ABBAksi nimetty nelikko osallistui Eurovision laulukilpailuihin.

Waterloo voitti, ja loppu on historiaa. Vuosina 1974–82 ABBA oli yksi maailman suosituimpia ellei suosituin yhtye. Vaikka bändin miehet kirjoittivat ja tuottivat materiaalin, olivat ABBAn tähdet ehdottomasti Agnetha ja Frida. Tummassa ja vaaleassa kaksikossa oli naapurintyttömäisen viehätyksen lisäksi pohjoismaista viileyttä ja kauneutta.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillisesti Agnethan herkkä sopraano ja Fridan tummempi mezzosopraano erottuivat toisistaan, ja tarvittaessa täydensivät toisiaan täydellisesti. Visuaalisesti bändin ilme rakennettiin naisten varaan. Tumma ja vaalea, tulinen ja kylmä, viaton ja villi, yö ja päivä. Agnetha nähtiin varsinkin Skandinavian ulkopuolella eksoottisena pohjoisena jääneitona. Nauravana, mutta surusilmäisenä, herkkänä ja ehkä hieman salaperäisenäkin.

Vastakohdissa on voimaa. Frida ja Agnetha vuonna 1975.

”I like Abba, I like the fact that their use of the English language has that once-removed quality, partly because they’re Swedish and partly because the American rock’n’roll experience doesn’t come naturally to them. But they have an image of glamour that is peculiarly European.”
(Paddy McAloon [Prefab Sprout], 1990)

Kauneus on aina ollut valttia popmaailmassa. Agnethan ulkonäkö ja sentimentaalinen, nuoruudenidoli Connie Francisilta omaksuttu laulutapa muodostivat Bennyn & Björnin sävellysten kanssa ennenkuulumattoman tehokkaan yhdistelmän.

Kuka muu olisi voinut esittää vaikkapa The Winner Takes It Allin niin uskottavasti kuin Agnetha? Kappale on ABBAn hienoimpia hetkiä ja oppikirjaesimerkki siitä, kuinka patetia tehdään oikein. The Winner Takes It All on Agnethan ex-miehen kirjoittama kappale katkerasta erosta, jonka laulaa kukapa muu kuin kappaleen kirjoittajan ex-vaimo.

Video ei ole enää saatavilla

ABBAn menestyksestä on kirjoitettu paljon. Se on muuttunut yhdestä maailman suosituimmista yhtyeistä The Beatlesin kaltaiseksi instituutioksi, jonka levyjä myydään edelleen joka vuosi miljoonia, 30 vuotta bändin hajoamisen jälkeen. Tällä viikolla Tukholmassa avataan  virallinen ABBA-museo. Veikkaan, että bändin jäsenet eivät villeimmissä unelmissaankaan kyenneet ennustamaan tämänkaltaista perintöä.

Poptehtaan kivijalkana oleminen ei ollut nelikolle kevyttä harrastelua. ABBA työskenteli yli kymmenen vuotta melkein tauotta, ja samaan aikaan molemmat avioparit yrittivät myös elää perhe-elämäänsä.

Agnetha ja Björn saivat kaksi lasta, mutta liitto päätyi eroon vuonna 1978. Jäsenten yksityiselämä ei vaikuttanut ABBAn toimintaan; hittitehdas toimi business as usual -periaatteella vuoteen 1982 asti.

The Visitors -levyn jälkeen bändi jäi luovalle hengähdystauolle, jonka aikana jäsenten oli tarkoitus keskittyä hetkeksi soolouriinsa. Kuten tiedetään, tauosta tuli pysyvä. Virallista hajoamisilmoitusta bändi ei koskaan ole antanut.

Video ei ole enää saatavilla

Agnetha oli levyttänyt ABBA-vuosinaan yhden soololevyn. Kunnianhimoinen Elva kvinnor i ett hus (1975) on Agnethan itsensä tuottama ja säveltämä albumi, ainoana poikkeuksena ruotsinkielinen versio ABBAn SOS-hitistä.

ABBAn suvereenin menestyksen jälkeen oli kuitenkin aika kokeilla pulahtamista kansainvälisille vesille. Agnehtan ensimmäistä englanninkielistä soololevyä tuottamaan palkattiin Blondien menestyslevyt orkestroinut Mike Chapman. Vuonna 1983 kauppoihin saatu Wrap Your Arms Around Me on söpö ja melko harmiton kokonaisuus, joka menestyi mukavasti ympäri Eurooppaa. Ja käväisipä levyltä poimittu Can’t Shake Loose Yhdysvaltojenkin top 30 -listalla. Isoa soolotähteä levy ei kuitenkaan Agnethasta tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Eikä tehnyt synteettinen Eyes Of A Woman (1985) tai Los Angelesissa äänitetty, jenkkien MOR-kermalla kuorrutettu I Stand Alone (1987), jolla olivat mukana muun muassa Diane Warren, Albert Hammond ja Peter Cetera. Vaikka molemmat levyt myivät hyvin Skandinaviassa ja esimerkiksi I Stand Alone oli vuoden 1988 myydyin levy Ruotsissa, oli Agnethan popunelmasta kadonnut paras puhti. Neljääkymmentä lähestyvä tähti päätti keskittyä lastensa kasvattamiseen ja jättää showbisneksen, ainakin toviksi.

Seurasi 17 vuoden hiljaisuus, jonka aika Fältskog nimettiin Ruotsin lehdistön toimesta myyttiseksi ”uudeksi Garboksi”. Kaikkien yllätykseksi Agnetha kuitenkin vielä palaisi.

Video ei ole enää saatavilla

Pimeä puoli ei päälle näy.

”How many times has someone said to you ’Hmm, well you should do this, and you should not do that’, and you think to yourself – how can they tell me that? What do they know?”

(Tammy Wynette esittelee kappaleensa What Do They Know konsertissa, 1993)

Kun Tammy Wynette kuoli 6. huhtikuuta vuonna 1998, surivat Yhdysvaltojen etelävaltiot kantrin esimmmäisen naisen ja supertähden puolesta. Kuolema ei kuitenkaan tullut kenellekään yllätyksenä. Viimeisessä tv-esiintymisessään 55-vuotias Wynette näyttää useista kasvojenkohotuksistaan huolimatta ikivanhalta. Hän kertoo yleisölle ”voivansa loistavasti” ja esittää sen jälkeen viimeisillä voimillaan, kuin hukkuva, tunnuskappaleensa Stand by Your Manin. Tammy Wynetten kaikki yhdeksän elämää on jo käytetty.

Loisto ja kärsimys kiinnostavat ihmisiä. Joissain tarinoissa ne kietoutuvat niin voimakkaasti yhteen, ettei niitä kykene enää erottamaan toisistaan. Joidenkin tähtien ura jopa rakentuu näiden kahden äärimmäisyyden varaan. Tammy ei ollut vain tähti, monille hän oli instituutio.

Tammy Wynette kuohkeassa permanentissaan, silkkibleiserissään ja timanttikorvakoruissaan edusti sitä klassista menestystarinaa, jota Yhdysvalloissa on aina rakastettu. Hän oli ollut joskus rutiköyhä yksinhuoltajaäiti, mutta nyt hän esitteli bussilasilliselle uteliaita faniklubilaisia hulppean kartanonsa valtavia kattokruunuja, jotka oli tilattu ”Euroopasta asti”.

Hillary Clinton oli muutama vuosi aikaisemmin erehtynyt käyttämään haastattelussa Tammy Wynetteä esimerkkinä sellaisesta ”pikkuvaimosta”, jollainen hän ei ainakaan aikoisi olla. Reaktio oli ”välitön ja brutaali”, kirjoitti Clinton myöhemmin muistelmissaan.

Wynette oli etelävaltioissa enemmän kuin laulaja. Tämä puuvillapelloilta kauneussalongin kautta kantrin ensimmäiseksi naispuoliseksi supertähdeksi noussut blondi oli kantrimusiikin- ja kulttuurin ”The First Lady”, ensimmäinen nainen. Samalla, kun Clinton halvensi Wynetteä, hän halvensi ihmisten silmissä koko etelän elämäntapaa.

Valkoisen talon ”first ladyksi” pyrkivä Clinton tajusi massiivisen pr-virheensä ja pyysi anteeksi, sekä julkisesti, että yksityisesti.

Hillaryn olisi tietenkin pitänyt tietää paremmin. Tammy saattoi laulaa miehensä rinnalla pysymisestä, mutta avuton hän ei ollut.

Mississippi

Tammy Wynette, ristimänimeltään Virginia Wynette Pugh syntyi Tremontissa, Mississippissä vuonna 1942. Hänen isänsä kuoli aivokasvaimeen Wynetten ollessa alle vuoden ikäinen. Wynetten äiti kasvatti tyttärensä yhdessä omien vanhempiensa kanssa, heidän puuvillafarmillaan. Vaikka perhe ei ollut rutiköyhä, kuten monet naapurustossa, oli puuvillanpoimiminen kovaa työtä, ja Wynette vihasi sitä. Kaikkein mieluiten hän lauloi, tai unelmoi tähtien elämästä, jota hän itse saattoi ihailla vain elokuvalehtien sivuilta.

Wynetten lahjakkuus oli selvää jo pienestä pitäen. Sen lisäksi, että hän lauloi tyylipuhtaasti, oppi tyttö myös soittamaan useita instrumentteja vaivattomasti. Kukaan perheessä ei kuitenkaan ottanut tosissaan Wynetten puheita laulajaksi ryhtymisestä. Maatalon tyttäret perähikiällä harvemmin muuttuvat kantrikuningattariksi.

Teini-iässä Wynette oli kuitenkin jo koulunsa tähti. Pidetty ja ihailtu, mutta myös hämmentävän villi ja kova keksimään tarinoita. Tarinoissaan Wynette melkein jo eli ihailemiensa julkkisten saippuaoopperamaista elämää. Wynettelle ei kelvannut pelkkä arki, hän halusi jännitystä ja romantiikkaa, ja jos sitä ei ollut tarjolla, hän keksi sen itse.
Kotona välit äitiin olivat kireät, ja Tammy päätti itsenäistyä kertaheitolla menemällä naimisiin 17-vuotiaana.

Aikuisten elämä ei kuitenkaan ollut sitä mitä Wynette oli odottanut. Hän löysi itsensä tappelemassa miehensä kanssa sähköttömästä hökkelistä, kaksi pientä lasta jaloissaan, ilman koulutusta tai tulevaisuutta.

Elintasoaan nostaakseen Wynette opiskeli kauneudenhoitajaksi, ja perhe muutti Mississippin Tupeloon. Kolmatta lasta odottaessaan laulajanurasta edelleen haaveileva nuori nainen päätti, että nyt riitti. Wynette muutti lastensa kanssa Alabaman Birminghamiin aloittaakseen kaiken alusta. Aviomies seurasi perässä, yritti viedä lasten huoltajuuden ja ajoi samalla muutenkin epätoivoisen Wynetten heromoromahdukseen ja mielisairaalaan. Hoitokeinona käytettiin kahtatoista sähköshokkia.

Video ei ole enää saatavilla

Nashville

Matkalla yh-äidistä ensimmäiseksi leidiksi.

Vuonna 1965 Tammy vihdoin jätti miehensä lopullisesti. Hän lainasi tuttavapariskunnalta bensarahat ja ajoi lastensa kanssa Nashvilleen ilman omaisuutta, suunnitelmaa tai käteistä. Hän halusi edelleen olla laulaja. Jos moiset haaveet olivat aikaisemmin olleet höpsöjä, olivat ne tälle pennittömälle yksinhuoltajalle jo melkein mielipuolisia. Wynette ei tuntenut kantrimusiikin pääkaupungissa ketään eikä kukaan tuntenut häntä.

23-vuotias Wynette oli nyt täysin omillaan. Avioerosta kuultuaan hänen vanhempansakin olivat katkaisseet välit villikkotyttäreensä.

Seuraavat pari vuotta olivat pelkkää ”älä soita meille, me soitamme sinulle” -tylytystä. Tässä vaiheesa Tammyn intohimo päästä lavalle oli kuitenkin jo melkein pakkomielteistä. Kaikki muu, myös lapset, jäivät toiseksi.

Wynette oli taloudellisesti viimeisillään koelaulaessaan Epic-levy-yhtiön tuottajalle Billy Sherrillille vuoden 1966 lopussa. Sherrill tajusi heti, että oikean kappaleen kanssa tämä yh-äiti voisi olla hitti. Se oikea kappale löytyikin, ja Wynette kutsuttiin studiolle levyttämään.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen single Apartment Number 9 kertoo hylätystä naisesta, joka odottaa miestään asunto nro yhdeksästä, kykenemättömänä poistumaan kodistaan. Kappale oli täydellinen Tammylle. Hän kuulosti hyvältä, mutta vielä tärkeämpää, hän kuulosti todelta – todelliselta hylätyltä naiselta, jota elämä oli kolhinut.

Levytyssopimuksen lisäksi Wynettel sai myös, uuden näpsäkämmän nimen: Tammy. Myöhemmin ihmiset alkoivat käyttämään Tammyn toista nimeä sukunimenä.

Wynetten ensimmäinen levytys oli myös samantien ensimmäinen hitti. Uudessa tähdessä yhdistyivät vastustamattomasti kantriyleisönkin kaipaama glamour: korkea blondattu kampaus, tekoripset ja kauniit kasvot sekä ääni, joka oli täynnä tuskaa, tunnetta ja hieman vaaraakin.

Melkein samanaikaisesti aloittaneen Dolly Partonin levytykset olivat erinomaisia, mutta persoonana hän oli täysin erilainen. Dolly vinkkasi silmää ja pärjäsi kyllä aina. Sen sijaan Tammyn epätoivoon saattoi todella uskoa.

Video ei ole enää saatavilla

Tuottaja Sherrill ja Tammy olivat löytäneet musiikillisesti yhteisen sävelen. Sherrill tuotti perinteistä kantria, mutta lisäsi päälle ripauksen hienostuneisuutta viuluilla ja pianomelodioilla. Tammy itse kirjoitti ja lauloi naisen näkökulmasta, naisen elämästä ja niistä ristiriidoista ja törmäyksistä, joita todellinen elämä ja päiväunelmat tuottivat. Aiheet saattoivat olla sentimentaalisia, mutta Tammyn tulkinnoissa oli aina mukana tiettyä voimaa – päähänpotkitun koiran hiljaista ylpeyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi syy Tammyn tulkintojen syvyyteen oli ehkäpä se, että tuska oli hänen elämässään aina jollain tavalla läsnä. Jos se ei ollut henkistä, niin sitten fyysistä. Synnytettyään neljännen tyttärensä vuonna 1970, Tammylle tehtiin traumaattinen kohdunpoisto. Huonosti hoidettu operaatio johti elinikäiseen leikkauskierteeseen.

Myös vatsa ja munuaiset tuottivat tähdelle jatkuvia ongelmaa. Vaivat aiheuttivat valtavia kipuja, joihin määrättiin ajan tyyliin voimakkaita ja voimakkaasti addiktoivia kipulääkkeitä.

Wynette leikattiin elämänsä aikana 26 kertaa. Hän oli lisäksi lukemattomia kertoja sairaalahoidossa pienempien komplikaatioiden takia.

Leikkauksia melkeinpä suurempi ongelma oli kuitenkin, ettei Tammy ottanut lääkkeitä pelkästään fyysisiin kipuihinsa. 1980-luvulle tultaessa tähti oli niin pahasti koukussa demeroliin ja vicodiniin, että keikkaorganisaatiossa oli koko ajan muutama mies etsimässä Tammylle lääkkeitä kunkin paikkakunnan ensiavuista. Tammyn oma lääkäri oli kieltäynyt kirjoittamasta uusia reseptejä jo aikaa sitten. Ystävät joutuivat todistamaan järkyttyneinä, kuinka tähti piikitti itseään milloin tahansa, niin kuin kyse olisi kahvikupin juomisesta.

Music City, U.S.A

Sori, feministit

Laulajattaren menestykseen terveysongelmat eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitenkään. Pelkästään vuosina 1967–77 Tammy levytti kaikkiaan 16 country-listan ykköshittiä, ja hänen albuminsa Tammy’s Greatest Hits (1969) oli ensimmäinen naispuolisen kantri-artistin levy, joka ylsi Yhdysvalloissa miljoonamyyntiin.

Yleisön silmissä hän oli jo kantrin kuningatar ja ensimmäinen nainen. Lopullisesti Tammy kruunattiin, kun hän tapasi nuoruudenidolinsa George Jonesin, kantrin ensimmäisen miehen.

Video ei ole enää saatavilla

Toista kertaa naimisiin mennyt Tammy jätti miehensä, ja Jones ja Wynette avioittuivat 1969. Tammy ja George olivat levy-yhtiön pr-miehen märkä uni: kaksi aikansa suurinta kantritähteä yhdessä sentimentaalisessa paketissa. Seuraavat vuodet duo levytti ja esiintyi lähinnä kahdestaan. Laulut leivottiin suoraan parin elämästä, sokeria säästämättä. Esimerkiksi The Ceremony kertoi, mistäpä muusta kuin parin vihkiseremoniasta, papin puheella kruunattuna.

Kulissi pitää.

Kulisseissa meno oli kuitenkin rajumpaa. George Jones oli väkivaltainen alkoholisti ja huumeidenkäyttäjä ja Tammy taas draamakuningatar, joka ystäviensä mukaan saattoi lavastaa kotonaan murron tai tulipalon vain huomiota saadakseen. Ylellinen julkisivu pysyi kuitenkin pystyssä, ja duo levytti seitsemän kantrilistojen kärjen tuntumaan noussutta albumia. Suuri yleisö ei tiennyt avioparin käsirysyistä ja aseidenheilutteluista tai siitä, kuinka sekava, pikkumiehiä näkevä Jones jouduttiin pahimmillaan viemään kotoaan pakkopaidassa hoitoon.

Tammy oli sekä uhri että katalysaattori. Vuonna 1978 laulaja nousi Yhdysvalloissa otsikoihin, kun hänet löydettiin harhailemasta tien poskesta Pulaskista, Tenneseestä, hakattuna. Wynette kertoi, että hänet oli kaapattu mukaan tavaratalon parkkipaikalta, pahoinpidelty ja tiputettu myöhemmin tien poskeen hänen ”näyteltyään kuollutta”. Tapaus sai valtavasti huomiota tabloid-lehdissä. Wynette sai useita nimettömiä viestejä väitetyiltä kinappaajilta ja liikkui pitkään valtavan turvamieslauman ympäröimänä.

Mystisten kidnappaajien henkilöllisyyttä ei saatu koskaanselville. Monet epäilivät jo tuolloin, että tapaus oli vain halpa julkisuustemppu. Ehkä lehtikuvissa mustelmiaan esittelevä tähti suojeli uutta aviomiestään? Tähän johtopäätökseen ovat päätyneet myöhemmin jopa Tammyn omat tyttäret.

Tammylla oli paljon epäonnea elämässään, mutta jollain oudolla tavalla hän tuntui myös ruokkivan tragedioitaan. Hänen elämäänsä läheltä seuranneet näkivät täydellisen meikin ja kampauksen takana paljon imagoaan monimutkaisemman naisen, jonka pimeä puoli tuntui houkuttelevan tähden elämään ongelmia ja tuhoa.

Video ei ole enää saatavilla

Hollywood

1980-luku tuli rymisten tupaan.

1980-luvun alkupuolella Tammyn tyyliä päivitettiin first ladylle sopivalla dynastiamaisella loistokkuudella. Myös musiikki soi nyt urbaanimpana ja flirttaili ensimmäistä kertaa popin kanssa. Levyt ja konserttikiertueet myivät edelleen hyvin. Tammyn haave elää saippuaoopperassa toteutui sekin omalla tavallaan, kun hän sai vakiroolin Darlene Stenkowskina The Capitol –nimisessä päivittäisdraamassa.

Video ei ole enää saatavilla

Vain pari kuukautta kestäneen neljännen avioliittonsa jälkeen Tammy seurusteli muun muassa Hollywood-tähti Burt Reynoldsin kanssa. Viidettä ja viimeistä kertaa alttarille hän käveli muusikko-tuottaja George Richeyn kanssa. Kaikista Tammyn miehistä juuri Richeyn maine on ristiriitaisin. Toisten mielestä George Richey teki kaikkensa Tammyn eteen, toisten mielestä hän teki kaikkensa puristaakseen Tammysta kaiken taloudellisen hyödyn irti.

Tammy itse ylisti manageriaviomiestään. Jotain outoa oli kuitenkin siinä, että aviomies ei puuttunut tähden vakavaan huumausaineongelmaan, vaan pikemminkin mahdollisti sen.

Mikään kipu ei voinut estää Tammya esiintymästä; kaikki voitiin hoitaa lääkityksellä ja show jatkui taas. Viimeisenä vuotenaan Tammy sai lavan ulkopuolella jatkuvasti lääkkeitä suoraan suoneen tippaletkulla. Fyysisesti hän oli täysin lopussa, mutta tuottoisia kiertueita jatkettiin viimeiseen asti, vaikka Tammy jouduttiin usein kirjaimellisesti kantamaan lavalle. Yksityiset lentokoneet, limusiinit, huvilat ja ystävien sekä sukulaisten taloudellinen tukeminen kävi kalliiksi, rahakoneen täytyi pysyä käynnissä.

MU MU -land

1990-luvun alussa Tammy koki yllättävän renessanssin poplistoilla, vielä yllättävämmässä seurassa. Salaperäisen The KLF -bändin Bill Drummond oli tähden suuri ihailija ja sai puhuttua hänet mukaan Justified and Ancient -singlelle. Tammyn ylivertaisuuden tulkitsijana tajuaa vasta, kun kuulee hänet laulamassa täydellistä hölynpölyä (They’re Justified, and they’re Ancient / And they drive an ice cream) ja saaden senkin kuulostamaan merkitykselliseltä.

Justified and Ancient nousi ykköseksi 18 maassa ja sinetöi Tammyn statuksen elävänä legendana.

Video ei ole enää saatavilla

Tammy eli kuitenkin lainatulla ajalla. Vuonna 1994 hän oli jo kuolemaisillaan ja vaipui 6 päiväksi koomaan, mutta toipui – ja kohta oltiin taas tien päällä. Tammy rakasti kiertue-elämää ehkä liikaakin. Parhaiten hän nukkui liikkuvassa keikkabussissa ja vietti kotonaankin öitä pihalleen parkkeeratussa ja tyhjäkäynnillä olevassa bussissa. Toisten mielestä keikkailu lopulta tappoi Tammyn, toiseten mielestä se oli asia, joka piti naisen hengissä niinkin pitkään.

Tammy Wynetten saippuaooppera jatkui hänen kuolemansakin jälkeen. Tähden tyttäret syyttivät aviomies Richeyä Tammyn myrkyttämisestä lääkkeillä. Asiaa selviteltiin vuosia, oikeudessa asti. Tammy itse olisi ollut epäilemättä järkyttynyt tästä jälkipyykistä. Toisaalta, vielä enemmän häntä olisi ehkä nyppinyt, jos kaikki olisi sujunut asiallisen rauhallisesti, ilman kutkuttavaa, elämää suurempaa draamaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Such a feelin’s comin’ over me
There is wonder in ’most ev’ry thing I see
Not a cloud in the sky, got the sun in my eyes
And I won’t be surprised if it’s a dream”

Nostalgiaa, Mikki-hiiren korvia ja Disneylandia, pilvettömiä taivaita, laksatiiveja, ristipistotöitä, barbituraatteja, miljoonahittejä, lähiöiden identtisiä pastellitaloja, oksennuslääkkeitä, ja loputtomia I Love Lucy -uusintoja…. Nuorgam esittelee Karen Carpenterin ja The Carpentersin ihanan, kamalan maailman.

Video ei ole enää saatavilla

Tasan 30 vuotta sitten, 4.2.1983, Karen Carpenter heräsi vanhempiensa kodista, tassutteli hiljaa alakertaan, laittoi kahvin tippumaan ja palasi takaisin omaan huoneeseensa pukeutumaan. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Karenin äiti, Agnes, löysi tämän lyyhistyneenä vaatekomeron lattialta. Ambulanssi hälytettiin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kuolinsyy oli anoreksia nervosan aiheuttamat komplikaatiot; vuosia kaltoin kohdeltu sydän vain petti lopulta.

Karen kuoli, mutta The Carpentersin musiikki ei. Samalla tavoin kuin vaikkapa Marilyn Monroe, on Carpenters malliesimerkki kuinka tähtien ja artistien elämät vaikuttavat kokemukseemme heidän taiteestaan. Karenin tapauksessa on melkein mahdotonta erottaa lauluja ja laulajan elämää.

Levytykset, jotka oli aikanaan luokiteltu hissimusiikiksi, noloksi soft-rockiksi äideille, soivat nyt tummemmissa sävyissä. Jopa julkaisuvuotenaan hääkakun imelältä kuulostanut rakkauslaulu We’ve Only Just Begun muuttui Karenin kuoleman jälkeen surumielisen melankoliseksi balladiksi, ikään kuin sen laulaja olisi koko ajan tiennyt salaa kohtalonsa.

”And when the evening comes
we smile
So much of life ahead
We’ll find a place
where there’s room to grow
And yes, we’ve just begun”

Video ei ole enää saatavilla

The Carpenters säilyisi ikuisesti relevanttina jo pelkästään Karen Carpenterin äänen takia, mutta sen lisäksi on myös olemassa Karenin myytti. Vuosien aikana hän on muuttunut popin kollektiivisessa tietoudessa joka äidin unelmaminiästä monimutkaisemmaksi ja häiriintyneemmäksi hahmoksi.

Teokset, kuten Sonic Youthin Tunic tai Todd Haynesin ansiokas, pelkästään barbie-nukeilla näytelty elämänkerta-elokuva Superstar: The Karen Carpenter Story, ovat yrittäneet valottaa laulajan salaista, sisäistä minää – naista, jonka elämä oli niin selvästi ristiriidassa Carpentersin pepsodent-imagon kanssa.

Karen on popin Laura Palmer; täydellinen amerikkalainen tyttö, jolla oli salaisuuksia. Ja jos Karenin tarinasta tehdään vielä yksi elokuva, ehdotan, että sen ohjaa David Lynch.

”Dreaming, dreaming of a girl like me
Hey what are you waiting for?
Feeding, feeding me
I feel like I’m disappearing
Getting smaller every day
But I look in the mirror
And I’m bigger in every way”
(Sonic Youth – Tunic)

Randy L. Schmidtin seikkaperäisessä elämänkerrassa Little Girl Blue Carpenterit kuvataan klassisena dysfunktionaalisena perheenä, jossa toinen lahjakkaista lapsista on nostettu jalustalle toisen kustannuksella.

Amerikkalainen tyttö

Richard (s. 15. lokakuuta 1946) ja Karen (s. 2. maaliskuuta 1950) olivat Agnes ja Harold Carpenterin ainoat lapset. Perheen matriarkka Agnes oli dominoiva, omistushaluinen ja melkeinpä pakkomielteisen siisti, isä Harold rakastava, mutta pehmeä ja vaimonsa varjoon jäävä. Paria yhdisti periamerikkalaiset arvot; kova työnteko, puhdas koti ja huolellisesti hoidettu pihamaa.

Jo varhaisesta iästä lähtien osoitti Richard harvinaista musiikillista lahjakkuutta; pianotunnit hän aloitti 8-vuotiaana. Ensimmäisen bändinsä Richard perusti 15-vuotiaana. Vuonna 1963 Carpenterin perhe muutti Connecticutista Downeyn pikkukaupunkiin Los Angelesiin, missä Richardilla olisi paremmat mahdollisuudet menestyä tulevalla muusikonurallaan.

Urheilullisempi Karen alkoi veljensä esimerkkiä seuraten harrastaa myös musiikkia ja saatuaan rumpusetin lahjakas kehittyi taitavaksi rumpaliksi. Vanhemmat tukivat lastensa musiikillisia taipumuksia kunnianhimoisesti. Perheessä oli aina kuitenkin vain yksi tähti; Richard.

Richard Carpenter Trio ja Spectrum -nimien alla sisarukset hakivat soundiaan, keikkailivat ja levyttivätkin muutamalle pikku-yhtiölle, ilman menestystä. Muutos alkoi tapahtua kun Karen löysi puolivahingossa ”äänensä” 16-vuotiaana, ja painostettuna suostui rumpujen soiton lisäksi laulamaan yhtyeessä. Richardin rakkaus jazziin, klassiseen ja Beach Boysin kaltaisiin laulu-yhtyeisiin määritteli yhtyeen ohjelmistoa, mutta aiheutti myös hämmennystä. Bändin soundi ei ollut selkeästi moderni tai vaihtoehtoisesti pelkästään easy-listening; jazzahtavat vaikutteet saivat levy-yhtiöiden edustajat pudistelemaan päitänsä.

Erinäisten varaslähtöjen jälkeen Richard ja Karen solmivat vihdoin kunnollisen levytys-sopimuksen A&M -yhtiön kanssa vuonna 1968. Herb Albertin vetämä A&M tunnetiin ”artistin levy-yhtiönä”, jossa eri laulajien ja bändien annettiin kokeilla ja hakea vapaasti omaa juttuaan. Myöskään Carpentersien tyyliin ei kummemmin kajottu. Richard oli luonut yhtyeelle soundin, jossa yhdistyivät Karenin upea ääni, monimutkaiset, päällekkäin äänitetyt tiukat lauluharmoniat, hienostuneet sovitukset, ja Richardin valitsema ja osittain kirjoittama materiaali.

Karen piti itseään vielä tässäkin vaiheessa ensisijaisesti rumpalina. Herb Albert oli kiinnittänyt duon Karenin äänen takia, mutta perhepiirissä Richard oli edelleen perheen ainoa vakavasti otettava muusikko. Äitinsä tapaan myös Karen palvoi isoveljeään ja piti duon etenemistä pelkästään Richardin ansiona. Eräs Karenin lahja veljelleen oli ristipistotyö, johon oli kirjottu paljonpuhuva teksti ”There is no KC without RC”.

Ensimmäinen levy Offering (1969) oli vielä sormiharjoittelua, mutta toiselle albumille levytetty, radikaalisti uudelleen sovitettu versio Burt Bacharachin ja Hal Davisin (They Long To be) Close To You -kappaleesta kiteytti yleisölle mistä Carpentersista oli kysymys. Richard oli sovituksellaan muuttanut laahaavan balladin kaupallisemmaksi, melkein mainos-jinglemäiseksi rallatukseksi, johon Karenin intiimi ja leikkisä vokaali toi lämpöä ja kaihoisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Close To You oli kuin kuuma kaakaomuki tai lämmin peitto, jota Amerikka selvästi kaipasi sekavan 1960-luvun jälkeen. Carpenters oli ideana huikean epämuodikas, mutta todellisuudessa heidän ajoituksensa oli täydellinen. Markkinoilla ei ollut laadukkaasti tehtyä ”mukavaa” musiikkia, jota sekä äidit että tyttäret voisivat kuunnella. Karenin uskomaton ääni toi keitokseen crossover-elementin. Perheen psykedeelistä rockia kuunteleva teinipoikakin saattoi kokea pakottavaa tarvetta hankkia salaa Carpentersin levyjä. Close To You nousi yhdysvaltain sinkkulistan ykköseksi ja aloitti Carpentersin musiikillisen valtakauden, joka kestäisi seuraavat viisi vuotta.

Tänä aikana Karen vihdoin pakottautui nousemaan rumpusetin takaa show’n keskipisteeksi. Tämä ei ollut helppoa nuorelle naiselle, jonka itsetunto oli nollissa. Karen oli jo lapsena ottanut perheen poikatytön roolin. Harrastaessaan ”poikien juttuja” Karen oli voinut riippua isoveljensä kannoilla ja saanut näin edes jotain huomiota poikaansa palvovalta äidiltään.

Esilläolo ja tv-esiintymiset vaativat tähden ulkonäön. Karen ei ollut naisellinen eikä hohdokas. Hän oli myös perinyt perheen naisten päärynävartalon. Tiukalla dieetillä Karen karisti ylimääräiset kilot, opetteli meikkaamaan, pukeutumaan ja liikkumaan naisellisesti lavalla sekä tv-kameroiden edessä. Muutos otettiin vastaan ihastuneesti. Pedantti Karen oli itse kiinnostuneempi musiikista ja levynmyynnistä, mutta oli myös hyvin realistinen sen suhteen, mitä julkisuuden henkilöltä odotettiin.

Supertähti

Carpentesin tahti oli hurja. Popin historia oli vielä niin lyhyt, että artistit eivät edes osanneet odottaa uran pitkäkestoisuutta. Myös The Carpenters takoi, kun rauta oli kuumaa. Vuosien 1971–75 välillä Carpenters teki uskomattomat 814 konserttia ja kymmeniä tv-esiintymisiä. Samalla duo myös levytti viisi uutta studioalbumia.
Bändi rikkoi ennätyksiä; pitkäsoitot myivät moninkertaista platinaa ja 12 singleä nousi yhdysvaltain top-10 listalle. Japanissa yhtye herätti Beatlemaniaan verrattavaa hysteriaa.

Richard Carpenter etsi yhtyeelle hittejä luottaen uhmakkaasti vaistoonsa. Bändin tunnusäveleksi muodostunut We’ve Only Just Begun oli alun perin erään pankin mainoksessa käytetty tunnari. Sen televisiosta kuultuaan Richard otti heti yhteyttä kappaleen kustantajaan ja muutaman viikon sisällä Carpentersin versio oli levytetty. Miljoonahitti Sing taas löytyi lastenohjelma Sesame Streetistä. Richardille ei ollut mikään ongelma, että heidän seuraava sinkkunsa oli alun perin Muppetien esittämä. Juuri tämä tahallinen tai tahaton piittaamattomuus uskottavuudesta ja ”cooliudesta” teki Carpentersista – kuulijasta riippuen – niin vastustamattoman tai kamalan.

Richard oli nostalgikko, eikä tyytynyt lainaamaan vaikutteitaan vain 1950- ja 1960-luvun popmusiikista. Carpentersin musiikkiin sekoittuu kaikki 1900-luvun amerikkalainen viihdemusiikki Cole Porterista ja Gershwinistä aina Eaglesiin. Carpenters oli amerikkalainen viihdemusiikki, hyvässä ja pahassa. Siinä soi rajaton optimismi ja nyyhkyleffojen sentimentaalinen surumielisyys. Sen tarjoama eskapismi perustuu yhtä paljon todellisuuteen kuin Disneyland heijastaa todellista yhteiskuntaa. Carpentersin maailma oli technicolor elokuvien ja Happy Days -tv-sarjan elämää; kaipuuta kirkkaaseen ja kilttiin maailmaan, jota tuskin koskaan on ollutkaan olemassa.

Mikä sitten erottaa Carpentersit kaikesta viihdetöhkästä, jota yhdysvalloissa 1970-luvulla julkaistiin? Levytykset olivat laadukkaita ja materiaali joitain poikkeuksia lukuun ottamatta korkeatasoista. Tärkein syy oli kuitenkin Karenin ääni, joka kaiken tämän siirapin keskelläkin kuulosti aina vilpittömältä ja todelliselta.

Karen luotti studiossa 100-prosenttisesti veljensä makuun. Riitoja ei tullut, koska kummatkin pitivät samoista asioista. He protestoivat, että Carpentersin valkoista valkoisempi ”äidin omenapiirakka” -imago ei antanut heistä oikeaa kuvaa, mutta todellisuudessa se antoi. Molemmat uskoivat traditionaalisiin arvoihin, olivat republikaaneja ja todella rakastivat esittämäänsä koko perheen musiikkia. Kumpikaan ei halunnut järkyttää yleisöä saatikka äitiään.

”Sing
sing a song
Sing out loud
Sing out strong
Sing of good things
not bad
Sing of happy
not sad”

Video ei ole enää saatavilla

Rikas, kaunis ja hyvin hyvin laiha

1970-luvun puolivälissä Karen oli kadehdittu tähti, mutta jo vakavasti ongelmissa. Hänen elämänsä oli loputon sarja vaihtuvia hotellihuoneita, konsertteja, lehdistötilaisuuksia, ja niiden välissä ajan tappamista ristipistotöiden ja I Love Lucy -uusintojen kanssa. 26-vuoden iässä hän asui edelleen äitinsä ja isänsä kanssa, työskenteli päivittäin veljensä kanssa ja seurusteli sosiaalisesti vain alan ihmisten tai lapsuudenkaveriensa kanssa.
Vaikka musiikin tekeminen ja siihen liittyvä bisnes olivat Karenin elämä ja intohimo, olisi valtava työmäärä ja perheen tiukka ote tukahduttanut kenet tahansa. Karenin kaltainen ”kiltti tyttö” kapinoi ainoalla tietämällään tavalla. Dieettikokeilut olivat jo tässä vaiheessa vaihtuneet syömättömyydeksi, pakkomielteiseksi kuntoiluksi ja laksatiiveiksi.

Karenin laihuus herätti tietenkin ihailua Los Angelesin showbusiness-piireissä. Sanoja ”anoreksia” tai ”bulimia” ei vielä tunnettu, mutta sanonta ”kukaan ei koskaan voi olla liian laiha tai liian rikas” oli kaikille tuttu.

Video ei ole enää saatavilla

Karen ei ollut ainoa jolla oli ongelma. Nukkumisen kanssa taistellut Richard oli alkanut äitinsä suosituksesta käyttää Quaalude-nimisiä unilääkkeitä, ja huomasi pian olevansa täysin riippuvainen vahvoista rauhoittavista. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että konsertteja jouduttiin peruuttamaan lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten takia. Ainoa vaihtoehto oli katkaisuhoito. Tämä tarkoitti myös Karenille lomaa Carpentersien äärimmäisen tiukasta aikataulusta. ”There is no KC without RC”.

KC ilman RC:tä

Karen haaveili salaa itsenäistymisestä. Syntyi idea sooloalbumin levyttämisestä. Karenin tarkoitus ei ollut hajottaa The Carpentersia; hän oli aivan liian riippuvainen veljensä ja äitinsä hyväksynnästä. Sooloalbumi antaisi hänelle kuitenkin mahdollisuuden toimia vihdoin itsenäisenä aikuisena aikuisten maailmassa. Vuoden 1979 alussa Karen jätti veljensä ja epäluuloiset vanhempansa Los Angelesiin ja lensi, ensimmäistä kertaa elämässään yksin, New Yorkiin levyttämään tuottaja Phil Ramonen kanssa.

Levyn tiimi koostui Rod Tempertonin ja Peter Ceteran kaltaisista kultasormista. Soundiksi oli valittu Karenin omasta toiveesta sofiskoitunut pop, maustettuna aikaan kuuluvin disco-vivahtein. Richard vihasi discoa, joten ehkäpä levyn soundikin oli kevyt keskisormen nosto perheen suuntaan.

Ramone auttoi Karenia etsimään materiaalia, joka tuntuisi laulajasta luontevalta, mutta laajentaisi hieman hänen reviiriään ja antaisi Karenille mahdollisuuden laulaa aikuisemmista teemoista. Rod Temperton tarjosi Karenille tuoreita sävelmiään Off The Wall ja Rock With You, mutta Karen koki, että kappaleet olivat liian ”funk” ja sotivat hänen Carpenters-taustansa kanssa. Tempertonin kappaleista levylle päätyi lopulta mailtillisemmat Lovelines ja If We Try. Off The Wall ja Rock With You löysivät kodin tietenkin samaan aikaan äänitetyltä Michael Jackson -albumilta.

Phil Ramonen supertuottaja status ja Karenin maine laulajana houkuttelivat äänityksiin Billy Joelin ja Paul Simonin kaltaisia tähtiartisteja. Jälkimmäinen tarjosi levylle jopa kappaleensa Still Crazy After All These Years, tosin hieman muunnelluin lyriikoin.

Nauhoitusten loputtua Phil Ramone lensi Karenin kanssa esittelemään levyn A&M Recordsille ja Karenin lähipiirille. Tapaaminen oli katastrofi; ihmiset Karenin ympärillä eivät pitäneet levystä ja sanoivat sen ääneen. Murtunut Karen päätti yhdessä A&M:n kanssa, että levy hyllytettäisiin, ja Karen palaisi levyttämään veljensä kanssa.

Karenin soololevy Karen Carpenter näki vihdoin päivänvalon vuonna 1996, ilman sen kummempia fanfaareja. Levyn kuultuaan on vaikea keksiä yhtään järkevää syytä sen alkuperäiseen hyllytykseen. Kahdentoista biisin albumi on rento ja valoisa, soundillisesti hienostunut, lyriikoiltaan hivenen aikuisempi kokonaisuus. Levyssä ei ole mitään hävettävää, ja itse asiassa se pesee mennen tullen ainakin pari heikointa Carpenters-albumia. Ehkäpä tämä olikin juuri levyn ongelma. Karenin soolouran pelättiin uhkaavan perheen ja levy-yhtiön yhteistä kultaista hanhea.

Video ei ole enää saatavilla

Karenille soololevyn kohtalo oli hyvin kivulias kokemus. Hän oli yrittänyt saada elämänsä hallinnan omiin käsiinsä ja epäonnistunut. Jatkossa hän haki kontrollia vain syömättömyytensä kautta.

Kuihtuminen

”Another green salad, another ice tea
There’s a tunic in the closet waiting just for me
I feel like I’m disappearing
Getting smaller every day
But I look in your eyes
And I’m bigger in every way”
(Sonic Youth: Tunic)

1980-luvun alussa myös lehdistö oli herännyt huomaamaan Karenin muuttuneen ulkomuodon. Promotessaan tuoretta Made In America -albumia briteissä Karenilta kysyttiin suorassa tv-lähetyksessä laihtumisesta ja mahdollisesta anoreksiasta. Karenin vastaus oli, että mitään painonpudotusta ei ollut koskaan ollutkaan, hän oli ollut vain työmäärästään uupunut ja ”rätti”. Haastattelun aikoihin Karen painoi noin 45 kiloa. Todellisuudessa koko Karenin lähipiiri oli tässä vaiheessa jo paniikissa laihtuvan tähden takia.

Viimeinen niitti Karenille oli 1980 solmittu, mutta alle vuodessa kariutunut avioliitto. Keväällä 1982 aloitettiin kuitenkin uuden albumin nauhoitukset – the show must go on. Syksyyn mennessä Karen oli kuitenkin jo niin huonossa kunnossa, että joutui sairaalaan ja letkuruokintaan.

Karen aloitti vihdoin anoreksiansa hoidon, terapeuttinaan alan uranuurtaja Steven Levenkron. Terapiaa oli kuitenkin lykätty jo liian kauan. Kirjassaan Anatomy of Anorexia (2000) Levenkron kertoo, että on onnistunut pelastamaan hoitometodeillaan kaikki potilaansa – yhtä lukuun ottamatta.

Karenin kuolema seuraavan vuoden alussa oli kuitenkin, ehkä hieman yllättäen, shokki sekä yhtyeen faneille, että medialle. Anoreksia oli 1980-luvun alussa vielä suurelle yleisölle täysin tuntematon sairaus ja Karen sen ensimmäinen julkkisuhri. Yleisö oli tottunut, että Janis Joplinin kaltaiset surulliset sekoilijat saattoivat kuolla, heidän silmissään Karen oli elänyt täydellistä amerikkalaista unelmaa.

Kahdeksan kuukautta Karenin kuoleman jälkeen julkaistiin ensimmäinen kolmesta Richardin tuottamasta postuumista Carpenters-albumista.

”Goodbye Richard! Gotta go now!
I’m finally on my own
The band’s got a gig
Keep the love lights glowing
Little girl’s got the blues
I can still hear mama say
’Honey, don’t let it go to your head'”
(Sonic Youth: Tunic)

Video ei ole enää saatavilla

”Hey mom, look! I’m up here!
I finally made it
I’m playing the drums again, too
Don’t be sad, the band doesn’t sound half bad
And I remember mom, what you said
You said ’Honey, you look so underfed'”
(Sonic Youth: Tunic)

Kolme Carpenters-albumia jokaiseen kotiin

#1 A Song For You (1972)

Carpentersin neljäs albumi on heidän studiolevyistään ehjin kokonaisuus, sisältää kuusi singlehittiä ja Stanley Kramerin elokuvan Bless The Beasts And The Children samannimisen, hienon tunnussävelmän.

#2 The Singles 1969–1973 (1974)

Klassinen kokoelma pitää sisällään kaiken mitä casual-fani tarvitsee. Levyn 12 hittiä on yhdistetty väliosilla, kappaleita on kevyesti uudelleenmiksattu ja pari raitaa on levytetty kokonaan uudestaan. Harvoin mikään kokoelma-levy on kuulostanut näin yhtenäiseltä. Viisi tähteä.

#3 Horizon (1975)

Carpentersin teknisesti hienostunein albumi. 35 minuuttinen kokonaisuus pitää sisällään coverit 1940-luvun tyttöbändiltä Andrew Sistersiltä ja Eaglesilta. Alkuperäisestä materiaalista onnistunein on harvinaisen aurinkoinen Phil Spector -pastissi Only Yesterday.

”Supernova/mä tahdon vielä olla/mainoksissa/ja ääni radiossa”, lauloi Neon 2 vuonna 1992. Samaistuiko Sandra siihen?

Tällä viikolla suomen taivaalta voi bongata Ursan mukaan harvinaisen paljon meteoreja eli tähdenlentoja. Kyseessä on ns. Geminidien meteoriparvi. Aktiivisin aika tähdenlennoille on tänään puolenyön aikaan. Ilmiötä voi juhlistaa vaikkapa sujauttamalla Walkmaniinsa Euroopan discotaivaan kestotähden Sandran tuoreimman kasetin Stay in Touchin ja tunnelmoida luonnon strobojen välkkeessä.

Sandra on oman genrensä, eli europopin, todella harvoja edustajia, joiden levytysura on kestänyt yli 30 vuotta. Hänen levyjään on myyty noin 30 miljoonaa kappaletta ja kaikki rouvan julkaisemat studioalbumit ovat nousseet kotimaan Saksan top 20 -listalle. Huomionarvoista on myös se, että Sandra on levyttänyt koko soolouransa samalle isolle levy-yhtiölle eli EMI:lle. Yleensähän yli 35-vuotiaat popartistit tiputetaan kuin kivet kengästä, jos levymyynti ei ole Goljat-luokkaa.

Soolouransa lisäksi Sandra levytti yhdeksän albumia tyttöbändi Arabesquen pääsolistina vuosina 1979–1984. Sandran laulua on kuultu myös entisen aviomiehen Michael Cretun Enigma-projektin levyillä.

Klassista balettia ja laulamista harrastanut nuori Sandra Lauer pääsi levyttämään ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana, mutta varsinainen menestys siunaantui kohdalle vuonna 1979, jolloin hänet värvättiin tyttöbändi Arabesquen riveihin. Tuottajat kuulivat heti, että Sandralla oli äänessään se mystinen ”jokin”. Hän ei ollut ehkä kolmikon paras laulaja teknisesti, mutta kuten aiemmin vaikkapa Diana Rossin ja The Supremesin tapauksessa, keulakuvaksi valittiin tunnistettavin ja omaperäisin laulusoundi. Arabesquen purkkadisco myi miljoonia lähinnä Aasiassa, missä trio työskentelikin yli viisi vuotta. Arabesquen käyttämällä studiolla työskenteli syntikansoittajana myös tuottaja Michael Cretu, josta Sandra löysi sekä tulevan aviomiehensä, että musiikillisen Pygmalionsa.

Michael Cretun oma soolotuotanto ei ollut menestynyt, mutta Sandrasta hän sai tarvitsemansa tulkitsijan. Sandran kiehnäävä, seksikäs, melkein naukuva laulutapa toi juuri sitä kaivattua kipinää ja persoonaa mitä Cretun kolkko synteettinen musiikki tarvitsi toimiakseen kaupallisesti. Sandran ensimmäinen englanninkielinen soolosingle (I’ll Never Be) Maria Magdalena iski luun kurkkuun heti dramaattisesta introsta alkaen. Eurooppa antautui. Single nousi ykköseksi 21 maassa ja myi yli viisi miljoonaa, vaikka sitä ei näkynyt lainkaan Yhdysvaltain tai Britannian top 40 -listoilla.

Sandran imago muuttui Arabesquen naapurintytöstä viileän eteeriseksi maailmannaiseksi. Levynkansiin ja videoihin panostettiin, sillä Cretu halusi suojatilleen selkeän hajuraon pahimman kilpailijansa Dieter Bohlenin Modern Talking -junttimenoon.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana Cretu tuotti ja kirjoitti ydintiiminsä avustuksella Data-Alpha-studiolla (ja myöhemmin kotistudiollaan Ibizalla) Sandralle 18 hittisingleä ja seitsemän menestysalbumia. Cretut erosivat vuonna 2007, mutta Sandra on jatkanut musiikintekoa, pääosin samojen muusikoiden ja biisinkirjoittajien kanssa.

Sandran joulukuulle suunniteltu Suomen-kiertue peruuntui järjestäjien toimesta, mutta eurojuuston ystäville tuonee jotain lohtua artistin tuore levy.

Stay in Touch on Sandran kolmas albumi ilman Michael Cretua. Kokeellinen The Art of Love (2007) ja jenkkisoundia hakenut Back to Life (2009) saavat seuraajakseen kunnon ”halolla päähän” -retrolevyn. Blank and Jones -tuottajakaksikko onnistui luomaan huvittavan autenttisen kasarisoundin. Sandran ääni on edelleen ihan hyvässä vedossa, tosin entistä(kin) nasaalimpi. 35 vuotta bisneksessä ei ole myöskään yhtään pehmentänyt laulajattaren aksenttia – onneksi! Vaikka Sandra-soundiin on kuulunut aina laululla digitaalisesti leikkiminen sekä erilaisten kaikujen lisääminen, niin Stay in Touchin suurin ongelma on nykypopista tuttu ilmiö: laulu on paikoitellen niin käsiteltyä ja robottimaista, että korvissa vain surisee.

Luottomies Jens Gadin kirjoittamat kappaleet onneksi toimivat. Fiiliksessä on selvästi haettu 80-luvun puolivälin naiiviutta ja tyttömäisyyttä, sekä laulutavan että sanoitustenkin osalta. Melodiat ovat vahvoja: Heart of Wax voisi esimerkiksi olla kenen tahansa 30 vuotta nuoremman artistin esittämänä todellinen listahirmu.

Stay in Touch tuottaa pettymyksen vain siinä mielessä, että albumeillaan Sandra ja kumppanit ovat aina pyrkineet laajentamaan soundiaan ja tuomaan siihen mielikuvituksellisia vivahteita. Stay in Touch toimii aikakoneena, ja on selvästi rakkaudentunnustus vanhoille faneille, mutta Sandran parhaiden albumien joukkoon se on liian yksitotinen. Vielä vuoden 2002 erinomaisella The Wheel Of Timella Sandra versioi ennakkoluulottomasti muun muassa Depeche Modea ja Talk Talkia. Toivottavasti seuraavalla levyllä kuullaan jotain yhtä pöhköä!

Seuraavassa vielä viisi virstapylvästä Sandran 30-vuotiselta uralta.

Arabesque – Sunrise In Your Eyes (1983)

Sandra lauloi Arabesquen keulakuvana vuosina 1979–1984 yhteensä yhdeksällä pitkäsoitolla. Saksalaistuottajien soundi yhdisteli melko persoonattomasti Abbaa, Boney M:ää ja Baccaraa. 80-luvulle tultaessa musiikki lipui enemmän kohti syntikkaiskelmää. Arabesquen paras markkina-alue oli Japani, mutta muutama isompi hitti saavutettiin myös Saksassa. Sunrise in Your Eyes on aika tyypillinen, helposti unohdettava jollotus, josta vahvimmin jää mieleen Sandran persoonallinen lauluääni. Myöhemmissä haastatteluissaan Sandra ei ole ollut erityisen innoissaan Arabesque -vuosistaan. Kun bändi hajosi vuonna 1984 oli tulevalla rouva Cretulla mielessään jo kokonaan uusi alku.

Video ei ole enää saatavilla

(I’ll Never be) Maria Magdalena (1985)

Sandran soolouran ensimmäinen ja suurin hitti. Kappaleen sanoitus on fantastista höttöä: Sandra ei siis halua olla Kristuksen morsian eikä parantua huoruuden synnistä… vai kuinka tämä nyt menikään? Ken tietää, mutta kertosäkeen vuoropuhelu ja sata muuta koukkua takaavat korvamadon. Maria Magdalena ei itse asiassa ollut Sandran ensimmäinen soolosingle; vuosi aikaisemmin hänen soolouransa oli yritetty lanseerata saksankielisellä versiolla Alphavillen Big in Japanista. Ilman menestystä.

Video ei ole enää saatavilla

Secret Land (1988)

Sandran levyjen materiaalia valittaessa Cretu ja Sandra pyrkivät välttämään ajan tyypillisintä discopop-soundia. Tulevien Enigma-levyjen vaikutteet kuuluivat jo Sandran kolmannella albumilla Into the Secret Land. Levyn nimikappale on uudelleensanoitettu- ja sovitettu versio saksalaisen Fabriquen Trenchcoat Man -kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla

Enigma – Sadeness pt 1 (1990)

Michael Cretun maailmanmusiikista ja esimerkiksi gregoriaanisesta laulusta ammentava Enigma lanseerattiin anonyymisti ja salanimillä. Sandra osallistui hankkeeseen vierailevana laulajana viidellä ensimmäisellä Enigma-albumilla. Sadeness-kappaleessa Sandra kuiskuttelee ilman krediittiä kertosäkeen ”Sade dis-moi, Sade donnes-moi” -osuuden. Kappale oli vuoden 1990 suurimpia hittejä maailmassa nousten listaykköseksi 24 maassa.

Video ei ole enää saatavilla

Infinite Kiss (2012)

Sandran tuoreelta levyltä nostettu radiosingle, video on kuvattu keikalla Varsovassa.

Video ei ole enää saatavilla

Boy George. Suuri artisti ansaitsee suuren kuvan.

”One day soon, I’m gonna tell the moon about the crying game
And if he knows, maybe he’ll explain
Why there are heartaches, why there are tears?
And what to do to stop feeling blue, when love disappears?”

90-luku teki hyvää Boy Georgelle.

Edellinen vuosikymmen oli alkanut ihanana romanssina, lupauksena ikuisesta onnesta, mutta sen viimeiset vuodet olivatkin olleet katkeraa laskuhumalaista välienselvittelyä ja ovien paiskomista. Oli selvää, että tämä suhde ei enää toimisi. Huumesekoilut, sieluttomat levytykset ja hittien puuttuminen oli saanut Culture Club -supertähden näyttämään 28 vuoden iässä nololta reliikiltä menneisyydestä. Kulahtaneelta julisteelta isosiskon vanhan Bravon tai Suosikin välissä.

Boy George tajusi, että tulevaisuus vaatisi menneisyyden hyvästelemistä. Oli painuttava takaisin maan alle. Lontoon underground-skenestä ponnistanut ja siellä aina viihtynyt tähti palasi klubeihin, sekä kirjaimellisesti, että musiikillisesti.

Boyn perustama More Protein -levymerkki alkoi tuottamaan klubisinkkuja ja keräämään kadonnutta kredibiliteettiä omistajalleen. Seuraava askel oli hieno Jesus Loves You -projekti, joka oli demokraattisen bändin sijaan pikemminkin peitenimi Boy Georgen uudelle soolotuotannolle. Strategisesti levynkansista häivytettiin kaikki merkit maestrosta – jokainen tiesi, että tällä tavalla musiikilla olisi paremmat mahdollisuudet tulla soitetuksi klubeilla, ehkäpä radiossakin.

Paluu valtavirran valokeilaan Boy Georgena tapahtui Pet Shop Boysin tuottamalla The Crying Game -singlellä.

Paperilla Boy Georgen ja Pet Shop Boysin yhteistyö näyttää aika kamalalta. Camp-overload, anyone? Lopputulos on kuitenkin tyylipuhdas-cover, jonka maltillisesti pulputtava tuotanto voisi olla peräisin pettareitten omalta Behaviour-levyltä (1990). Originaali The Crying Game oli Dave Berryn esittämä melankolinen kitaraballadi vuodelta 1964. Sitä on versioitu aiemminkin, mutta mistään ihan kuluneimmasta ikivihreästä ei ole kysymys.

Tämä levytys tehtiin Neil Jordanin samannimisen psykologisen trillerin tunnussävelmäksi. Siis juuri sen, jonka lopussa paljastuu, että… tai no, katsokaa itse; hyvä on elokuvakin.

Hämmentävintä Boy Georgen versiossa on itse vokaalisuoritus. Ensikuulemalta luulin, että kyseessä on ennenjulkaisematonta ja remixattua Roy Orbisonia. En tiedä ovatko Herra Pojan edelliset tuottajat huomanneet, mutta hänellä on itse asiassa todella hieno ääni. The Crying Gamella Boy George laulaa melkein varovasti; ääni ei pääse missään vaiheessa karkaamaan tuttuun nasaaliin, vaan leijuu pumpulisen surumielisenä jossain pilvien välissä, kuun möllöttäessä taivaalla.

Boy George tulkinnassa soi se kuuluisa (ja pahamainen) ”eletty elämä”. Vaikka ääni on edelleen samettia, tuntuu Boy tietävän mistä laulaa. Culture Clubissa koettu valtava menestys ja vuoristoratamainen, väkivaltainenkin suhde bändin rumpalin Jon Mossin kanssa olivat molemmat vain katkeransuloista historiaa. Boy George tiesi nyt jo jotain menettämisestä.

”First there are kisses, then there are sighs
And then before you know where you are, you’re saying goodbye”

The Crying Game nousi listoille ympäri maailman, ja soi kiitettävästi Suomenkin radiossa. Yllättäen single nosti Boyn myös Yhdysvaltain top 20 -listalle – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986. The Crying Game ei kuitenkaan muuttanut Boy Georgea uudelleen mainstream-tähdeksi, vaan jäi hänen toistaiseksi viimeiseksi isoksi soolohitikseen. Ehkäpä ihan hyvä niin; lahjakas mies on toiminut sittemmin laulamisen ohella dj:nä, kirjoittanut kaksi kirjaa, broadway-musikaalin, suunnitellut vaatemalliston ja paljon paljon muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Sisarukset Marcella ja Siobhan.

On ehkä parasta aloittaa siitä mitä tapahtui Stayn jälkeen. Tammikuussa 1992 julkaistun kappaleen oltua ennätykselliset 8 viikoa brittilistan kärjessä, Shakespears Sister oli erittäin kuumaa valuuttaa ympäri maailman. Helmikuussa julkaistu toinen albumi Hormonally Yours myi hetkessä tuplaplatinaa briteissä, melkein pakottaen yhtyeen kiertueelle.

Menestyksekkäästi alkanut turnee jäi kuitenkin kesken, kun bändin perustaja Siobhan Fahey kirjautui yksityisklinikalle toipumaan hermoromahduksesta. Seuraavaksi duon toinen osapuoli Marcella Detroit sai kuulla potkuistaan Shakespears Sisteristä, Ivor Novello -palkintogaalassa – samaan aikaan muun maailman kanssa.

Mutta miksi?

Siobhan Fahey on pop-historian harvoja naisia, jotka ovat perustaneet kaksi menestysyhtyettä. Bananarama oli 1980-luvun menestynein tyttöbändi, jonka Fahey jätti sen aallonharjalla, kyllästyttyään musiikilliseen linjaan, johon bändi oli ajautunut hittitehdas Stock–Aitken–Watermanin siipien suojassa.

Fahey halusi kontrollin musiikistaan takaisin omiin käsiinsä.

Shakespears Sister syntyi alun perin sooloprojektina, ja sen toinen jäsen Marcella Detroit tuli vierailevana vokalistina mukaan vasta kolmannella singlellä. Ensimmäisen albumin Sacred Heartin (1989) kantta kaunistaa vain Siobhan Fahey, viitaten siihen, että myöskään levy-yhtiö ei vielä ajatellut projektia duona.

Toista albumia valmistellessa asetelma kuitenkin muuttui. Kokeneena muusikkona Marcella Detroitilla oli paljon annettavaa Shakespears Sisteriin. Hänhän oli ollut musiikkibisneksessä 1970-luvun puolestavälistä, ja kirjoittanut kappaleita sellasille legendoille kuin Eric Clapton ja Chaka Khan. Jossain taustalla hääri myös Faheyn tuore aviomies, Eurythmicsin Dave A. Stewart.

Lopullisesti Shakespers Sister ”duoutui”, kun levy-yhtiö päätti julkaista Stay-balladin Hormonally Yoursin toisena singlenä. Faheyn mukaan Marcella Detroitin vokaalisuorituksen kantama Stay oli keskitien huttua, eikä edustanut bändin musiikillista linjaa. Mutta levyn ensimmäisen sinkun flopattua ei Faheyn inho radioystävällistä kappaletta kohtaan paljoa painanut.

Stay on Faheyn, Detroitin ja salanimen taakse piiloutuvan Dave A. Stewartin kirjoittama goottivivahteinen mahtiballadi. Melodia on oudolla tavalla tuttu – en ole kylläkään 20 vuoden aikana keksinyt miksi. Sanoitus on melodramaattinen; Siobhan Faheyn mukaan toivotonta aikuisrock-roskaa.

Luultavasti Siobhania närästi kuitenkin enemmän se, että kappale on niin selkeästi Marcella Detroitin laulusuorituksen juhlaa. Faheyn oma osuus rajoittuu kertosäkeen stemmoihin ja väliosan new wave -tyyppiseen revittelyyn. Toisaalta ilman Faheyn panosta kappale lipsahtaisi perus-celinedioniksi.

Fahey jää silti uransa suurimmalla hitillä soittamaan kakkosviulua. Tämä oli taatusti kova kolaus naiselle, joka oli jo Bananaramassa taistellut äänensä kuulumisesta. Suurelle yleisölle Shakespears Sister tarkoitti tästä lähtien Stay-balladia, ja Stay tarkoitti Marcella Detroitin ääntä. Auts.

Tilanne eskaloitui kappaleen menestyksen myötä. Yhtäkkiä bändi oli erittäin tärkeä levy-yhtö Londonille, ennen kaikkea menestyskokoonpanossaan: duona. Tilannetta ei helpottanut yhtään, että losangelesilaisen mielenlaadun omaava ja musiikkibisneksessä erittäin kokenut Marcella oli jo tässä vaiheessa hankkinut itselleen oman managerin ja oli valmis tulevaisuuteen tähtenä. Hormonally Yours -levyn mainoskampanjassa käytetty humoristinen Bette Davis–Joan Crawford -asetelma oli muuttunut oudolla tavalla todellisuudeksi.

Lopulta Fahey sai tarpeekseen ja hajoitti menestyvän bändin jo toisen kerran. Ensin oli mennyt Guinnessin ennätystenkirjaan kirjattu ”maailman suosituin tyttöbändi”, nyt hajosi kaikkien aikoien menestynein naisduo.

Video ei ole enää saatavilla

Army of Lovers, kaunis kuva, kauniit kehykset.

”I stand before my Maker
Like Moses on the hill
My Guinness record breaker
I abide your will”

Kaksikymmentä vuotta sitten Army of Loversilta ei hetkeen voinut välttyä. Crucified raikasi radiossa ja bändi kekkuloi tiiviisti taivaskanavilla ja MTV:llä. Siis ainakin silloin, kun sen videoita ei ollut hyllytetty liian roisin sisällön vuoksi.

Nykyään poppoon perustaja Alexander Bard tunnetaan Ruotsissa paremmin vakavasti otettavana ajattelijana kuin poptähtenä. Hän on kirjoittanut kolme internetin filosofiaa ja vuorovaikutteisuuden vallankumousta käsittelevää kirjaa ja on kysytty luennoitsija.
Monivaiheinen ura alkoi 1980-luvun puolivälissä ja sen starttasi ankara halu bailata.

Kauppatieteiden opiskelija A. Bardilla oli ongelma: häntä ei kiinnostanut kanssaopiskelijoiden kuppaiset kotibileet, vaan seurapiirit ja kokaiininveto Tukholman eksklusiivisimmissa pintapaikoissa. Tähän tarvittiin kuitenkin rahaa, jota Bardilla ei juurikaan ollut. Mistä sitä saisi hankittua helposti ja nopeasti? No, tietenkin säveltämällä hittibiisin! Problem solved!

Alexander Bardilla ei omien sanojensa mukaan ollut mitään musikaalisia kykyjä. Hän vain hankki pari tietokonetta ja alkoi ahkerasti opiskelemaan biitin tekoa. Yksi ensimmäisistä demoista eksyi Abba-ikoni Agnetha Fältskogin käsiin ja laulunkirjoittajatähti oli syntynyt.

Bard teki vuosikymmenen loppuun mennessä itselleen enemmänkin bailumassia osallistumalla kymmenien hittien säveltämiseen. Suomalaisetkin muistanevat esimerkiksi Ankie Baggerin (Where Were You Last Night), Lili & Sussien (What’s the Colour of Love) tai Trollin (Jimmy Dean) ûber-tarttuvat purkkapophitit. Näistä kaikista oli vastuussa tiimi Norell–Oson-Bard, eräänlainen ruotsin vastine Stock–Aitken–Watermanille.

Alexander Bardin vaikutus musiikkibisneksessä ei lopu kirjoittamiseen, tuottamiseen ja esittämiseen, vaan hän oli myös toinen Stockholm Recordsin perustajista. Lafkahan toimi menestyksekkäästi 1990-luvulla muun muassa The Cardigansin ja Army of Loversin kotina.

Bardin omat bändikokeilut ovat olleet huomattavasti kokeellisempia. Flirttailtuaan aluksi punkin ja new waven kanssa syntyi drag-discoprojekti Barbie. Yhtyeen vuoden 1985 debyytti sisälsi muun muassa kappaleet Prostitution Twist ja Sex Is the Dynamite Drug, mutta suunniteltu toinen albumi hyllytettiin kaupallisen menestyksen puutteessa.

Projektin tuhkasta nousi uusi bändi: Army of Lovers. Ryhmä muodostui Bardista, myöhemmin ruotsin kuninkaan rakastajana tutuksi tulleesta Camilla Henemarkista ja make-up-taiteilija Jean-Pierre Bardasta.

Army of Lovers oli silti ennen kaikkea Bardin hengentuote: siinä yhdistyi miehen kiinnostus kitsch-estetiikkaan, seksiin (Bard oli työskennellyt myös prostituoituna) ja hieman yllättäen uskontoon. Bardhan oli opiskellut jo vuosia zarathustralaisuutta ja muita uskontoja ja jopa osallistui myöhemmin uuden suuntauksen, ”ateistien uskonnon” eli Syntheist Movementin, kehittelyyn.

Army of Loversilla oli jo tilillään muutama hitti Ruotsissa, kun Crucified räjäytti potin. Kappale lainaa 1970-luvun saksalaisesta hansa-discosta niin paljon kuin plagioimatta on mahdollista. Sanoitukset ja ylitsepursuavan pikkutuhma video ovat juuri riittävän nokkelia, että kuulija tajuaa nauttivansa jonkin sortin ironiasta.

Crucifiedin teho pohjaa samoihin koukkuihin, joilla Boney M:n ja Dschinghis Khanin kaltaiset bändit onnistuivat myymään miljoonia levyjä, vain reipas vuosikymmen aikaisemmin. Kertosäe on teutoneilta tuttua eurodisco-messuamista; syntetisaattoriviulut sahaavat kiivaasti, abbamainen piano kilkattaa ja tunnelma nousee kattoon. Kieli on kuitenkin kokoajan vankasti poskessa. Kun bändi laulaa ristiinnaulitsemisesta, tehdään selväksi, että kuulija saa itse päättää minkälaisesta seivästyksestä kappaleessa puhutaan.

”I’m crucified
Crucified like my Saviour
Saintlike behaviour
A lifetime I prayed”

Aika oli kaikin puolin otollinen Army of Loversille. 1990-luvun alussa mainstream-viihdeteollisuus rohkaistui vihdoin ammentamaan vaikutteita homokulttuurista reippaalla kädellä. Gay-skenen sisäpiirivitsejä ja vanhoja homodiskoklassikoita kierrättävät elokuvat, kuten Priscilla, aavikon kuningatar ja Tahdon naimisiin (Muriel’s Wedding) olivat isoja hittejä. Drag-kuningatar RuPaul talloi korkokengillään Yhdysvaltojen listakärkeen. Jopa kantrimusiikki joutui myöntämään kaapin paikan, kun k.d. lang kertoi homoseksuaalisuudestaan.

Myös 1970-luvun discobuumista oli kulunut riittävästi aikaa, jotta ihmiset saattoivat suhtautua tähän kimaltavaan periodiin naureskelun sijaan nostalgisesti ja lämmöllä. Yksi vuoden 1992, ja koko vuosikymmenen, myydyimpiä levyjähän oli Abban Gold-kokoelma.

Army of Lovers kanavoi onnistuneesti kaiken tämän, silmää iskien ja lihasta tinkimättä. Crucified sementoi bändin aseman jonkinlaisena tanssipopin perverssinä The B-52’sina, ja vaikka lopullinen läpimurto listojen kärkeen jäi saavuttamatta, onnistui se myymään melkein kymmenen miljoonaa levyä ennen hajoamistaan 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Jackson väreistä vähät välitti.

1990-luvun alussa Michael Jacksonin uraa ei voinut verrata kenenkään aikaisemman poptähden menestykseen. Kukaan, ei edes Elvis, ollut säilyttänyt teini-idolin asemaa yhtä kauan nopealiikkeisillä popmarkkinoilla. Toki monet Paul McCartneyn tai Tina Turnerin kaltaiset pitkän linjan artistit saattoivat edelleen myydä miljoonia levyjä, mutta heidän yleisönsä oli keski-ikäistä, ja MTV pyöritti heidän videoitaan satunnaisesti ja lähinnä velvollisuudentunnosta.

Jackson sen sijaan oli uniikissa asemassa. Oli kulunut 23 vuotta hänen ensimmäisestä ykköshitistään, ja hän oli edelleen Poptähti, sanan varsinaisessa merkityksessä. 33-vuotias veteraani, jota nuoriso palvoi, joka herätti hysteriaa esiintymisillään ja koristi Smash Hitsin ja Suosikin kaltaisten julkaisujen kansia.

Itse kuulun sukupolveen, joka löysi Michael Jacksonin juuri tuolloin. Black or White -video iski täysillä, ja pian sen jälkeen hankittu tuore Dangerous-kasetti kului melkein puhki. Samoihin aikoihin rakastuin myös siskolta nauhoitettuun Bad-albumiin. Thrilleristä hädin tuskin tiesin. Ennen internetiä moinenkin oli mahdollista.

Tähden imago kiehtoi yhtä paljon kuin musiikki. Maaginen, uniikki, outo, androgyyni. Uuden levyn lanseerauksen yhteydessä myös se oli päivitetty ja remixattu vuoden 1991 versioksi. Jackson oli ollut jo niin kauan bisneksessä, että tajusi, ettei mikään ole tummempi kuin viisi vuotta sitten tehdyn menestysalbumin varjo. Siksi jokaisen uuden alun pitää olla entistä hätkähdyttävämpi, entistä kirkkaampi.

Uusi malli oli aikaisempaa sukupuolettomampi ja roduttomampi ”universaali Michael”: sarjakuvamainen yhdistelmä Peter Pania, piiskaavia new jack swing -biittejä, Deepak Chopran kaltaisten new age -gurujen opetuksia, moonwalkia, Walt Disneyn technicolor-eskapismia, Leni Riefenstahlin militaristista kuvastoa, drag king -tyyppistä maskuliinisuutta, beatboxausta, sokerikuorrutettua humanitaarisuutta…

Projektin lanseeraava single, Jacksonin itsensä säveltämä Black or White oli mainosjinglemäinen, tarttuvalla kitarariffillä varustettu rallatus, joka tarraa aivoihin ensi kuulemalta.

Päällisin puolin kappale on ylistys rotujenväliselle harmonialle, mutta rivien välistä on luettavissa turhautumista. Kahdenkymmenen vuoden hittiputkesta huolimatta Jackson ei kokenut saaneensa kunnioitusta, joka hänelle maailman suurimpana elävänä poptähtenä kuului.

Se, mikä annettiin auliisti Elvikselle tai John Lennonille, tuntui olevan ikuisesti evätty tältä afroamerikkalaiselta ”self proclaimed King of Popilta”. Michaelin piti edelleen teeskennellä nöyrää, antaa kiltin pojan tavoin kunnia esikuvilleen, James Brownille, Berry Gordylle tai vanhemmilleen.

”They print my message in the Saturday Sun
I had to tell them I ain’t second to none”

Huikea menestys oli tuonut Jacksonille itsevarmuutta ja myös todellista valtaa toteuttaa oma visionsa imagostaan ja musiikistaan, ilman kompromisseja, ilman selityksiä. Tuore levytyssopimus Sonyn kanssa takasi hänelle enemmän rahaa kuin yhdellekään artistille koskaan aiemmin, mutta ennen kaikkea se antoi täysin vapaat kädet taiteilijana.

”I ain’t scared of your brother
I ain’t scared of no sheets
I ain’t scare of nobody (girl)
When the goin’ gets mean”

Black or Whitessa on uhoa. Michael tekee selväksi, ettei elä mustan yhteisön hyväksynnästä, eikä pelkää valkoisen oikeiston räksytystä: ”I’m not going to spend my life being a color”. Musiikillisestihan Jacksonin lokerointi ei koskaan ollut itsestään selvää. Hänen esikuvansa olivat yhtä hyvin mustan r’n’b:n kuin valkoisen viihdemusiikinkin puolelta. Ilmiömäinen menestys selittyykin osittain tällä.

Erilaisten soundien ja suuntauksien sulatusuuni loi itse musiikkia, joka leikitteli eri genreillä säilyen riittävän sielukkaana mustalle yleisölle, sopivan helposti sulavana valkoiselle pop-radiolle, ja niin tarttuvana, että sen koukut takertuivat kuulijaan yhtä hyvin Japanissa kuin Venäjälläkin.

Mutta 1990-luvun alkuun tultaessa roturajat olivat hämärtyneet vahvasti muuallakin kuin vain Jacksonin musiikissa.

Black or White ei voisi olla suorempi viittaus ilmeisimpään muutokseen. Kymmenen edellisen vuoden aikana oli Jackson oli vaalentunut aste asteelta, ja nyt uuden levyn lanseerauksen kynnyksellä artisti oli saavuttanut pisteen, jossa oli vaikea olla kommentoimatta asiaa.

Kiusoittelevasta nimestä huolimatta Jackson kieltäytyy kuin uhalla avautumasta aiheesta, kääntäen peilin kuuntelijaan ja häntä seuraavaan mediaan. Se, että musta mies rikkoi kaikki Elviksen asettamat ennätykset, oli kohu, ja nyt kun musta on muutunut valkoiseksi, ei päivittelystä tahtonut tulla loppua.

” It’s black, it’s white
It’s tough for you to get by”

Kaksi vuotta myöhemmin Jackson paljasti Oprahin haastattelussa sairastavansa pigmenttiä tuhoavaa vitiligo-ihosairautta.

Black or White nousi listaykköseksi Yhdysvaltain lisäksi 18 eri maassa ja sitä seurannut Dangerous-albumi jatkoi Jacksonin voittokulkua myyden yli 30 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Donna Summer menehtyi 17. toukokuuta ollessaan 63 vuoden ikäinen.

Donna Summer oli jo 27-vuotias, kun hänestä tuli – melkein vahingossa – supertähti. Vuosia Euroopassa musikaaliteattereissa esiintynyt, Saksassa asuva Summer oli menestynyt paikallisesti jo jonkin verran debyyttilevyllään Lady of the Night (1974). Varsinainen jättipotti tuli kuitenkin kun alun perin demoksi levytetty Love to Love You Baby kulkeutui yhdysvaltoihin ja Casablanca-levy-yhtiön pomon Neil Bogartin käsiin. Bogart ihastui kappaleeseen niin, että tilasi siitä tuottaja Giorgio Moroderilta 17-minuttisen version ja tarjosi saman tien Summerille levytyssopimusta. Eroottinen Love to Love You Baby oli sensaatio ilmestyessään, myyden erinäisistä boikoteista huolimatta miljoonia.

Oli vuosi 1975. Donna palasi nyt kotimaahansa kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Lähtiessään hän oli ollut lahjakas tummaihoinen, uskonnollisen kasvatuksen saanut tyttö Bostonista, palatessaan hän oli vuoden uusi tulokas – nainen, jonka 17 minuutin orgasmi oli talletettu vinyylille.

Donna Summer vietti seuraavat viisi vuotta elämästään discobuumin pyörremyrskyn silmässä. Viidessä vuodessa hänestä tuli Yhdysvaltojen menestynein naisartisti, discon kuningatar. Viidessä vuodessa julkaistiin yhdeksän Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten tuottamaa menestysalbumia, tehtiin kaksi isoa kiertuetta, loputtomia haastatteluja, tv-esiintymisiä ja lehdistötilaisuuksia. Donna oli kaikkialla: Rolling Stonen kannessa, laulamassa Unicefin megakonsertissa, duetoimassa Barbra Streisandin kanssa, näyttelemässä discoelokuva Thank God It’s Fridayssa, esiintymässä Oscareissa…

Sitten discobuumi oli ohi ja hengissä selvinneet yrittivät jatkaa eteenpäin tahoillaan.

Viime kuussa LaDonna Gaines Sudano Summer kuoli 63 vuoden iässä. Julkkikset Barack Obamasta lähtien esittivät suruvalitteluja tai muisteloita, mediat kertasivat Summerin uraa ja uutisoivat some-reaktioita. I Feel Love -klippiä pyöritettiin.

Roskalehdet yrittivät, mutta eivät onnistuneet saamaan kuolemasta mitään lokaa irti. Donnan läheltä ei löytynyt bobbybrowneja, tai ahneita sukulaisia valmiina reality-ohjelmiin. Laatujulkaisut julistivat Donnan merkittäväksi tanssimusiikin pioneeriksi, joka oli ollut mukana luomassa kokonaan uutta populaarimusiikin soundia.

Oma henkilökohtainen fanitukseni alkoi 1990-luvun alun rippileirimatkalta Lappiin.
Kuten tuolloin oli tapana, löytyi huoltoasemien alelaareista todella hämäriä valikoimia poistokasetteja. Eräästä poimin pölyisen On the Radio: Greatest Hits Vol. 1 -c-kasetin ja luukutin sitä koko yön korvalappustereoissani kiitäessämme pitkin pimeää lumista maisemaa, jossain päin Lappia. Outo miljöö, tähtisadetta korviin tiputteleva discosoundi ja tuo uskomaton ääni teki lähtemättömän vaikutuksen.

Vuosien saatossa keräilin ensin hitit, sitten hudit, ja lopuksi huomasin, että minulla oli kattava kokoelma Donnan studio-, live- ja kokoelmalevyjä. Jopa yksi joululevy. Ja nimikirjoitus.

Alun innostus Giorgio Moroderin discobiiteistä, mielikuvituksellisista sovituksista, Donnan uskomattomasta äänestä, ajan kreiseistä levynkansista jne. vaihtui hiljalleen kiinnostukseksi Summeriin artistina ja laulunkirjoittajana.

Summer kirjoitti kaiken materiaalinsa tuottajiensa kanssa; toisena, kolmantena tai neljäntenä pyöränä. Huomasin, että vaikka rakastin Giorgio Moroderia, Quincy Jonesia, Stock-Aitken-Watermania, Clivilles & Colea tai muita lahjakkaita maestroja, jotka vuosien saatossa työstivät Summer-soundia, niin loppujen lopuksi se mystinen ainesosa oli aina tämä tavallinen tyttö Bostonista.

Kartoitan tässä Summerin uraa valitsemani viiden albumin kautta.

Once Upon a Time… (1977)

“Once upon a time there was a girl
Who lived in a land of dreams unreal
Hiding from reality
Treated like a stranger
Living with her fantasies
Trapped within their world”

Once Upon a Time… oli Donna Summerin ensimmäinen tuplalevy, ja siihenastisista kuudesta albumista selkeästi kunnianhimoisin. Levyn konsepti oli Donnan oma: discofantasia Tuhkimosta. Levy on jaettu neljäksi näytökseksi, yksi per puoli. Päällisin puolin itse tarina on tietenkin vain jonkinlainen melko pöhkö kehys nipulle uusia Summer-Moroder-Belotte-sävellyksiä. Mielenkiintoisesti levyn yhdeksi teemaksi nousi jo silloin irrallisuus ympäröivästä, kaoottisesta, ahdistavasta maailmasta – Summerin uralla paljon myöhemminkin käsitelty aihe.

Tavallisen tytön muuttuminen yhdessä yössä klubien sensuelliksi kuningattareksi ei ollut tapahtunut ihan kivuttomasti. Menestyksen tuoman valtavan työmäärän lisäksi Donna koki Casablancan luoman ”musta Marilyn Monroe” -imagon harhaanjohtavaksi ja rajoittavaksi. Stressi ja ahdistus purkautuu Once Upon a Timella paikoin melko synkkinäkin sanoituksina:

”People pushing, hustling
Rushing on into the future
Windows open, closing
In a way that they just never used to
Oh there’s violence lurking
In the alleys where no one should dare go
So keep walking faster, faster and faster to nowhere”
(Faster and Faster to Nowhere)

Vaikka satu saa onnellisen lopun ja ”Tuhkimo” löytää etsimänsä, eli rakkauden, jää tuplalevystä vahvimmin mieleen tunne, että sen päähenkilö ei tahdo saada henkeä. Donna kertoi myöhemmin, että koko levy purkitettiin alusta loppuun kolmessa päivässä, käytännössä ilman unta, ja aiheutti artistilleen niin vakavan romahduksen, että hän joutui sairaalahoitoon uupumuksen takia. Ja tässä vaiheessa Donna ei tiennyt, että suurin menestys olisi vasta edessä.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Girls (1979)

“Foreign cars full of stars
Tinted glass to hide the scars
From sunset, from sunset

Billboard signs on the strip
Glamorize the latest hits
On sunset, on sunset

Sunset people, doin’ it right
Night after night”

SE Donna Summer levy, joka jokaisella kannattaisi olla. Bad Girls oli valtava menestys niin musiikillisesti kuin kaupallisestikin.

Levy on hengästyttävä musikaalinen kaleidoskooppi Team Summerin maailmaan vuonna 1979. Albumilta löytyy rockia, elektronista tanssibiittiä, r&b:tä, pop-balladeja, jopa countryä. Vain perinteisin disco tuntuu puuttuvan. Tekijät tiesivät, että buumin harja oli ylitetty ja edelläkävijöiden piti hamuta jo uutta soundia.

Bad Girls on matka katutallaajan silmin pelkästään öisin elävän kaupungin läpi. Sen yleissävy on röyhkeä ja räikeä, kovakin. Summer esittelee kuitenkin myös herkkää puoltaan kokonaan balladeille omistetulla levynpuoliskolla.

Donna kirjoitti yksin levyn miljoonahitin, upean Dim All the Lightsin, sekä eteerisen There Will Always Be a You -kappaleen. Molemmat toimivat todisteena: Summer todella osasi säveltää ja sanoittaa, jaetut krediitit kappaleissa eivät olleet pelkästään taloudellinen diili tai egotrippailua.

Levyn nimikappaleen Summer kirjoitti elämänkerrassaan syntyneen hänen jutellessaan yhden levy-yhtiönsä sihteerikön kanssa. Poliisit olivat luulleet näyttävää tummaihoista nuorta naista prostituoiduksi ja melkein pidättäneet hänet, ilman mitään syytä. Syntyi ajatus työskentelevistä tytöistä ja ”työskentelevistä tytöistä”: ”Now you and me, we are both the same / But you call yourself by different names / Now your Mama won’t like it when she finds out / Girl, is out at night”. Klassinen toot toot heyyy beeb beeb -koukku oli myös Summerin oma idea ja jäljittelee tietenkin asiakasta, joka yrittää kiinnittää ilotytön huomiota tööttäämällä tälle autostaan.

Bad Girls oli Donnan toinen albumilistan ykkönen yhdysvalloissa, kolmas tuli samana vuonna On the Radio -kokoelmalla. Kaikki kolme peräkkäistä ykköstä olivat tuplalevyjä. Vastaavaan ei kukaan toinen artisti ole vielä tänäkään päivänä pystynyt.

Video ei ole enää saatavilla

The Wanderer (1980)

“Woke up this morning
Dragged myself across the bed
Alice went to wonderland
But I stayed home instead
I started feeling bad
’Cause I was left behind
’Cause I’m a wanderer
Oh yes, I’m a wanderer”

Rolling Stone antoi The Wanderer -albumille täydet viisi tähteä ja kuvaili levyä ”kartaksi Donna Summerin sieluun”. The Wanderer onkin selkeästi Summerin siihenastisista levyistä selkeästi persoonallisin, ja sen hetken supertähdeltä todella voimakas irtiotto sekä soundillisesti että teemallisesti. Vain vuotta aiemmin Bad Girls oli vielä hehkunut Sunset Stripin syntisissä neonvaloissa, mutta The Wandererilla Donna tekee juuri mitä levyn nimi kertoo: vaeltaa pois, omille teille, pois discoista kohti todellista Donna Summeria, nyt 32-vuotiasta aikuista naista, joka etsii itseään.

Levyn soundi on new wave ja rock. Suunta on todella rohkea, Donnahan oli ”discon kuningatar”, mutta tällä levyllä ei kuulla yhtään discokappaletta. Tummaihoisille artisteille oli varattu radiosoitossa tietyt soundit; soul, disco, reggae ja r&b. Summer-Moroder-Belotte -tiimi lähti kuitenkin tekemään rock-levyä, vaikka rock oli valkoisten ja miesten musiikkia.

Lopputulos on erilainen. Sen minkä albumi häviää hiteissä ja koukuissa, se voittaa muodostumalla mietitymmäksi ja eheämmäksi albumikokonaisuudeksi kuin aiemmat albumit. Omat suosikkini levyltä ovat mystinen Grand Illusion ja springsteenmäinen, Donnan itsensä kirjoittama Running for Cover. Levyn päättävä I Believe in Jesus on myös artistin omaa käsialaa, eikä jätä mitään epäselväksi. Hengellinen herätys on tapahtunut ja Summer haluaa, että myös hänen kuuntelijansa tietävät missä nyt mennään. Mitään saarnaavaa tai tekopyhää The Wandererissa ei kuitenkaan ole.

The Wanderer ei muodostunut odotetunlaiseksi megamenestykseksi ja Donnan uusi levy-yhtiö Geffen päättikin hyllyttää seuraavan Summer-Moroder-Bellotte -tuotoksen I’m A Rainbow’n. Sen sijaan hänet pistettiin takaisin studioon tekemään omaa Thrilleriään kultasormi Quincy Jonesin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Cats Without Claws (1984)

“I was stranded in the dark
Trying to find an open door so alone
Chains were wrapped around my heart
Didn’t know what love was for, no more
Heard these voices in my head
Telling me ‘ you’ll never escape’
No you can’t get away”

Summerin discografian hiljainen yllättäjä. Edellisvuonna Summer oli vielä loistanut listoilla 80-luvun isoimmalla hitillään She Works Hard for the Money, mutta sitä seurannut Cats Without Claws oli Summerin mittapuulla kaupallinen floppi. Levy nousi vaivoin yhdysvaltojen albumilistan top 40 -listalle ja siltä lohkaistiin vain yksi top 40 -single, versio The Driftersin There Goes My Babysta.

Ensireaktioni levystä oli, että se on alusta loppuun täyteratoja, synteettisen hengettömästi tuotettuna. Vuosin vieriessä huomasin yllätyksekseni palaavani sen pariin. Siinä alkoi viehättää Summerin oman äänen kuuluminen. Cats Without Claws on tavallaan Summerin selkein singer-songwriter-levy.

Donnan aisaparina levyllä toimi tuottaja Michael Omartian, jonka vaikutus kuuluu lähinnä hieman muovisessa, hyvin synteettisessä tuotannossa. Itse biisimateriaali on kuitenkin hyvin selkeästi artistin näköistä. Levyn kantaviksi teemoiksi nousevat pelko ja sen karkoittava spirituaalisuus.

Nimikappale ja Eyes leikittelevät Los Angeles -elämäntyylin tyhjyydellä: ”TV’s on and someone’s watching, eyes, in the kitchen someone’s watching, eyes, and the maid and butler’s watching, eyes”.

Levyn keskivaiheen synkkä sävy muuttuu loppua kohden omaelämänkerrallisten Maybe It’s Overin, calypso-henkisen kaunokin I’m Freen ja loistavan nyky-gospelin Forgive Men myötä. Jälkimmäinen on yksi Donnan hienoimpia laulusuorituksia, ja hän pokkasikin kappaleesta Grammy-palkinnon. Muutenkin Donna tuntuu olevan todella inspiroitunut sanoituksistaan ja laulaa läpi levyn upeasti, vaihdellen soundiaan välillä radikaalistikin.

Seuraavaksi Summer lähti urallaan kuitenkin etsimään hittiä. 80-luvun lopulla tuottajiksi palkattiin Richard Perryn ja Stock-Aitken-Watermanin kaltaisia takuuvarmoja hittitehtaita varmistamaan, että tuotemerkki nimeltä Donna Summer säilyttäisi markkina-arvonsa vielä 90-luvullakin.

Video ei ole enää saatavilla

Crayons (2008)

“Miami, London, Paris in a week
Lying in private, catching up sleep
Celebrity parties, politic profits
Rock ’n’ roll bullyboys walk the red carpet
Getting in VIP through the velvet rope
Shake hands, photograph and you gotta go
Little black book pools with the CEO Smile
and tell ’em what they wanna know
And tell ’em what they wanna know”

Jostain oudosta syystä, tai syistä, Donna Summerin viimeistä levyä Crayonsia edelsi 17 vuoden tauko edellisestä studioalbumista. ”Taukoon” tosin mahtui yksi joululevy, live-levy, pari kolme virallista kokoelma-albumia, sekä muutama erinäisistä syistä hyllytetty albumi. Donna myös konsertoi menestyksekkäästi koko 90- ja 2000-luvun alun.

Yritys päivittää Summer-soundi 2000-luvulle onnistui osittain; tuttu monipuolisuus on tallella. Levyllä seilataan soundista toiseen, mukana on mm: brasilialaista biittiä, bluesia, sekä kevyttä reggae-soundia. I’m a Fire on suoraviivainen klubihitti ja Sand on My Feet miellyttävä MOR-balladi. Studiossa ohjia oli ottamassa alan (sen hetken) kovimpia tuottajia tyyliin Greg Kurstin, J.R. Rotem ja Toby Gad. Ihailtavalla tavalla Crayons on kuitenkin ennen kaikkea Donna Summer -levy eikä levy, jolla kuullaan vain Donna Summerin laulua.

Sanoituksissa tutut teemat toistuvat. Nyt Summer kuitenkin puhuu vanhemman hovinaisen varmuudella, varoitellen uusia tulokkaita maineen kultaisesta häkistä.

Crayons tuntuu monellakin tavalla ympyrän sulkeutumiselta. Kappaleita kirjoittamaan on eksynyt myös paljon hittejä tehtaillut Evan ”Kidd” Bogart, edesmenneen Neil Borgartin poika. Neil Bogarthan oli juuri se moguli, joka oli muuttanut tavallisen bostonilaistytön discon jumalattareksi 33 vuotta aiemmin.

Kuolemansa aikoihin Summer levytti cover-albumia, jolla oli tarkoitus kuulla hänen versioitaan omista suosikeista. Ehkäpä jotain tähän tyyliin:

Video ei ole enää saatavilla

Loleatta Holloway, otaksun? Vai Heather Small? Ei, vaan Katrin Quinol.

”Ooho, ooho, ooho, ooho ooho
Ooho, ooho, ooho
Cause you ride on time
’Cause you ride on time, ride on time
’Cause you ride on time
’Cause you ride on time, ride on time”

Black Boxin Ride on Time oli italohouse-genren isoin hitti, yksi vuoden 1989 suuria myyntimenestyksiä, sekä kertomus siitä kuinka häikäilemättömän huolettomasti levybisneksessä joskus toimittiin… kaikkien maailman discotanssijoiden onneksi!

Kappaleen taustalta löytyy italialainen Groove Groove Melody -ryhmä eli dj-muusikot Daniele Davoli, Mirko Limoni ja Valerio Semplici. Groove Groove Melodyn jäsenet olivat teroittaneet kynsiään jo vuosia klassisen italodiscon tuotannoissa. Ryhmän oma soundi yhdisteli perinteistä italoa, acid-housea ja 1980-luvun lopulla teknologian jo helposti mahdollistavaa sämpläystä.

Pelkästään 1989 Groove Groove Melody tuotti kymmeniä sinkkuja eri pseudonyymeilla Italian tanssilattioille. Black Box olikin alunperin vain yksi projekti muiden joukossa. Brittilistoille nousivat myös Starlightin Numero Uno sekä Wood Allenin Airport 89.

Black Boxissa GGM teki periaatteessa saman minkä aiemminkin: kehitteli biitin, samplasi lauluraidan vanhasta disco-underground-klassikosta (tässä tapauksessa Loleatta Hollowayn Love Sensationista), päälle hieman pianonkilkettä ja – avot; markkinoille vain uudella nimellä… vaikkapa Black Boxina.

Samplattu Love Sensation oli ollut iso klubihitti vuonna 1980 disco-r&b -tähti Loleatta Hollowaylle. Kappaleen tuotti muun muassa Relight My Fire– ja Living in America -hiteistä tuttu Dan Hartman.

Ride on Timella Love Sensationin legopalikat on irrotettu toisistaan, eroteltu parhaat palat, sekoitettu ne, ja yhdistetty uudelleen niin, että se mikä Love Sensationilla on kappaleen säkeistön b-osa, on Ride on Timella kertosäettä. Lopputulos on foneettisesti hyvänkuuloinen kokonaisuus, mutta Ride on Timen lyriikoissa ei tietenkään tämän kaiken leikkaamisen ja liimaamisen jälkeen ole enää juurikaan järkeä.

Hauskinta on, että kun Love Sensationissa lauletaan ”’cos’ you’re right on time”, niin makaronimaan kasvatit ymmärsivät vajavaisella englannin taidollaan, että Loleatta laulaa ”’cos you ride on time” ja ihastuneina nimesivätkin uuden kappaleensa tämän väärinkäsityksen mukaan. Right on, tai ride on, ei niin väliä, hyvä popmusiikki onkin aina vähintään puoliksi illuusiota.

”You just walk right in
Walk walk walk right in
Ooho, ooho, ooho, ooho
Ooho ooho, ooho, ooho”

Oudolla tavalla Ride on Time on enemmän kuin osiensa summa; tohdin jopa väittää, että se on jännittävämpi kuin alkuperäinen Love Sensation. Primitiivisen karjahduksen samplaaminen ja sen messuava toisto muodostuu Ride on Timen koukuksi ja erottaa sen selkeästi alkuperäisestä. Myös kappaleen pianoriffi nostetaan uudella, melkein hypnoottisella tavalla esille. Vaikka elementit ovat samoja, eivät kappaleet ole enää ihan samaa perhettä; Ride on Time on pikemminkin yhdysvaltalaisen Love Sensationin hieman elegantimpi, mutta vähän hullu eurooppalainen serkku.

Ride on Timesta tuli ensin massiivinen hitti Italiassa ja sitten britit innostuvat. Viikoissa seurasi koko loppumaailma. Ja tästä alkoivatkin vaikeudet.

Kappale, jonka laulut on täysin samplattu vanhalta levyltä, on hieman hankala promottava. Kuka laulaa musiikkivideolla? Kuka hoitaa Top of the Popsin? Sama ongelma oli esiintynyt italodiscossa jo vuosia; vokalisti saattoi olla kuka tahansa taitava 120 kiloinen taustalaulaja, mutta levynkansiin ja promoesiintymisiin palkattiin joku vetävän näköinen nuori mies tai nainen. Esimerkiksi kanadalainen disco-yhtye, keski-ikäisestä avioparista koostuva Lime ratkaisi ongelman käyttämällä levyjensä kannessa kuvituksia, keikat hoiti kaksi hommaan palkattua mallia.

Black Boxin keulakuvaksi ja ”laulajaksi” valittiin ranskalainen malli ja tanssija Katrin Quinol.

Groove Groove Melody pyysi luvan Love Sensationin samplaamiseen kappaleen alun perin julkaisseelta Salsoul Recordsilta, mutta ”unohti” kysyä vastaavaa suostumusta itse artistilta tai alkuperäisen äänitteen tuottajalta ja kirjoittajalta. Loleatta Holloway tietenkin haastoi tiimin oikeuteen nanosekunnissa ja saikin sovittua muhkean kertasumman, jolla Black Box pääsi pinteestä. Laulu täytyi nyt kuitenkin äänittää uudestaan. Tehtävään löydettiin vielä tuntematon, M People -bändissä myöhemmin miljoonamenestystä nauttinut laulajatar Heather Small. Lopputulos on melkein identtinen alkuperäisen samplen kanssa, ja tätä versiota on käytetty kuulemma sekä yhtyeen debyyttialbumilla että jatkossa eri remixeillä.

Loleatta Hollowayn ura sai koko jupakasta lisäpotkua ja hän komeilikin jo kahden vuoden päästä jenkkien sinkkulistan ykkösenä vierailevana tähtenä Marky Mark and The Funky Bunchin Good Vibrations –kappaleella.

Outoa kyllä skandaali ei vaikuttanut Black Boxin menestykseen; Katrin Quinolin lipsynkkaus oli todella julkinen salaisuus, mutta siitä huolimatta bändi sai esimerkiksi Isossa-Britanniassa kuusi perättäistä top 20 -hittiä. Samaan aikaan, kun Milli Vanilli joutui palauttamaan Grammy-palkintonsa, jatkoi Black Box porskuttamistaan. Syy tähän lienee musiikkilehdistön ja median suhtautuminen eri genrejen musiikkiin: Black Box oli dance- ja klubimusiikkia, siltä ei odotettu mitään, ja sitä pidettiin jo lähtökohtaisesti jonkinlaisena silmänkääntötemppuna ja vedätyksenä. Milli Vanilli taas oli ottanut vastaan himoitun pystin parhaana uutena pop-tulokkaana ja saattoi naurunalaiseksi koko sille palkinnon luovuttaneen systeemin sekä tietenkin vaikutusvaltaisen mentorinsa Aristan Clive Davisin.

Mitä Black Boxista jäi sitten käteen? Eipä juuri mitään, kuten ei hyvistä popilmiöistä koskaan. Pop on täynnä päiväperhosia ja hyvä niin. Seuraava toukka on jo kuoriutumassa, hurraa!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Loleatta Hollowayn alkuperäinen Love Sensation.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme neroa.

Maaliskuun lopussa tuli täyteen 25 vuotta ensimmäisestä tuottajatrion kirjoittamasta brittilistan ykkösestä Mel & Kimin Respectablesta. Kappale tallensi seiskatuumaiselle lontoolaissisarusten poreilevan elämänilon ja katu-uskottavuuden, mutta toimi myös Stock-Aitken-Watermanin statementtina kriitikoille.

”Tay-tay-tay-tay-tay-t-t-t-t-t-t-t-t-tay-tay-tay
Take or leave us
Only please believe us
We ain’t ever gonna be respectable
Like us hate us, but you’ll never change us
We ain’t ever gonna be respectable”

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen laulukirjoittaja- ja tuotantotiimi oli mukana yli kahdessasadassa Iso-Britannian Top 40 -hitissä aikavälillä 1984–93. SAW loi uusia neonhohteisia tähtiä melkeinpä liukuhihnalta: Kylie Minogue, Rick Astley, Mel & Kim, Sinitta, Jason Donovan… Kolmikkoa voidaan pitää Britannian menestyneimpänä tuottajatiiminä.

Monet muistavat SAW:n 1980-luvun vihatuimpana ilmiönä, heti Margaret Thatcherin jälkeen. Yhtä monet muistavat kuinka kolmikko oli heidän ensimmäinen kosketuksensa termiin ”tuottaja”. Allekirjoittaneelle fraasi ”written, produced & arranged by Stock, Aitken & Waterman” tarkoitti levyä, joka täytyi saada, oli kannessa kuka tahansa. Jo kymmenvuotias tiesi, ettei Kylie itse mitään tee; kappale sävelletään, sanoitetaan ja tuotetaan hänelle. Yhtä kaikki, sama kymmenvuotias kykeni rakastamaan sekä Kylietä että SAW:ia.

”Golden oldies, Rolling Stones, we don’t want them back
I’d rather jack than Fleetwood Mac
No heavy metal, rock ’n’ roll, music from the past
I’d rather jack than Fleetwood Mac”
(Reynold Girls – I’d Rather Jack, 1989)

Monet eivät muista, tai halua muistaa, että Stock-Aitken-Waterman-soundin koti PWL oli yksi Britannian kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä indieyhtiöitä. Ja kyllä, Kylie Minoguen levyt todellakin listattiin briteissä indielistalle. SAW ja PWL nähtiin über-kaupallisena korporaatiokoneistona, joka sylki hittejä liukuhihnalta ja loi Jason Donovanin kaltaisia pop-nukkeja.

Ilmiötä lähemmin tarkastellessa tajuaa, että itse asiassa tilanne oli päinvastainen. SAW oli täysin itsenäinen toimija, joka loi itsensä tyhjästä, nousten muutamassa vuodessa isoksi tekijäksi brittimarkkinoilla ja vei punkin DIY-hengessä levybisnestä 10–0, onnistuen samalla suututtamaan levyteollisuuden isot pojat. Pete Watermanin liian suuri suu ärsytti establisoitua levyteollisuutta niin paljon, että kolmikon noutaessa vuoden parhaille biisintekijöille jaettavaa Ivor Novello -palkintoa alan ihmisistä muodostunut yleisö alkoi buuata.

PWL-yhtiölle levyttäneiden Kylien ja Jasonin lisäksi monet Stock-Aitken-Watermanin tuottamat tähdet olivat vastaavien disco-nyrkkipajojen artisteja. Esimerkiksi Toy Boy– ja Cross My Broken Hearts -hiteistä tuttu Sinitta levytti piskuiselle Fanfare Recordsille, kun taas Mel ja Kim olivat kirjoittaneet levytyssopimuksen lontoolaisen Supreme Recordsin kanssa. Samaan aikaan kun Madonnan kaltaiset jättiläiset saattoivat luottaa Warnerin tyylisten isojen yhtiöiden valtaviin markkinointibudjetteihin, oli PWL:llä ja muilla kaltaisillaan käytössä vain puskaradio ja sietämättömän tarttuvat hitit.

”We make records to entertain people for between three to seven minutes, and if they don’t like them they don’t buy them. If they do buy them they are doing so not because of art but because they like the records.” (Pete Waterman, 1987)

PWL syntyi, kun PR-miehenä mainetta hankkinut Pete Waterman päätti alkaa tuottaa omia levyjä. Hän keksi yhdistää kaksi parhaiten tuntemaansa soundia; Motown-soulin ja hi-energy-discon. Tarkoituksena oli tehdä gay-klubeille soveltuvaa tanssimusiikkia, tähtäimenä muutaman kymmenen tuhannen myynti per single. Ravintolamuusikot Mike Stock ja Matt Aitken eksyivät Watermanin juttusille vuoden 1984 alussa ja loppu onkin pinkkiä ja pirtsakkaa historiaa.

Stock ja Aitken sävelsivät ja sanoittivat Watermanin avustuksella lähes kaiken trion tuottaman musiikin. He myös soittivat kaikki instrumentit sadoilla hiteillä. SAW ympäröi itsensä luottotiimillä, joka koostui alan parhaista miksaajista, studioteknikoista ja taustalaulajista. Trion pääsäveltäjä Stock kirjoitti laulut tuottajan näkökulmasta; niiden piti mahtua siihen muottiin, jolla ne myös tultaisiin toteuttamaan studiossa. Näin syntyi liukuhihnalta 3 minuutin 20 sekunnin mittaisia purukumintarttuvia ralleja, jotka muistuttivat toisaan, mutta jollain ihmeen tavalla kuitenkin sisälsivät aina sen uuden koukun, jolla saatiin hyräilemään kuulija – tai kiroamaan.

Melodiat sävellettiin melkein poikkeuksetta duuriin. Sanoitukset saattoivat kuitenkin olla yllättävänkin melankolisia: ”I could lie awake and cry away the hours, but that won’t bring you back to me, won’t make you change your mind, it’s a waste of time, no, I don’t believe in miracles, how often does a dream come true” (Sinitta, 1988) tai ”I wanna hear you tell me you don’t want my love, put your hand on yout heart, and tell me it’s all over” (Kylie, 1989).

Hittitehtaan fanit oppivat rakastamaan tuotantojen pieniä yksityiskohtia: sämplättyjä vocal-lockseja (I-i-i-i-i-i-I should be so lucky, tay-tay-tay-tay-take or leave me), runsaasti viljeltyä kaikuefektiä, The Calrec Soundfield -mikrofonin soundia, kappaleitten melkein identtisiä introja, Linn 9000 -rumpukonetta, jne.

Heinäkuussa hittitehtaan musiikki palaa hetkeksi parrasvaloihin Lontoon Hyde Parkissa järjestettävän Pete Waterman presents: The Hit Factory -jättikonsertin muodossa. ABBAn kaltaista renesanssia ei ehkä kannata odottaa, mutta ehkäpä SAW vielä jossain vaiheessa arvioidaan uudelleen myös musiikillisesti, ilman 1980-luvun olkatoppausten raskauttavaa painoa.

Seuraavassa Nuorgam esittelee viisi Stock-Aitken-Watermanin kirkkainta tähtihetkeä.

#1 Mel & Kim – F.L.M. (albumi, 1987)

”Don’t want to sit on the sideline
Or stare at the skyline
Just wanna be free,
Need to make a few headlines
Just looking for good times
Just wanna be me”
(Mel & Kim – F.L.M., 1987)

Mel & Kimin musiikki ja imago olivat SAW:n autenttisin luomus. Alunperin sisarusten ensisingleksi oli kaavailtu sofistikoituneen soulahtavaa System-kappaletta, mutta nauhoitusten jälkeinen pubi-ilta valaisi tuottajille mistä tytöissä oli kysymys – he olivat street, he olivat fun, he olivat dance. Hetkessä syntyi liuta kappaleita, joissa yhdistyivät asenne, huumori ja Atlantin toiselta puolelta lainattu Chicago house -mausteinen tanssibiitti. Kaikki tämä kuorrutettiin sampleilla ja tyttöjen omilla hekotuksilla. F.L.M. (Fun, Love & Money) -kappale sai alkunsa tyttöjen käyttämästä ”Fuckin’ lovely, mate” -hokemasta. F.L.M.-pitkäsoitto oli sekä myyntimenestys että SAW:n taiteellinen huippu, joka toimii edelleen hienona pop-albumina.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bananarama – I Heard a Rumour (single, 1987)

Toisin kuin monilla SAW -artisteilla, Bananaramalla oli jo liuta kultalevyjä seinillään ennen hittitehtaalle päätymistä. Tämä teki kollaboraatiosta tasapuolisemman ja samalla Pete Watermanin mukaan ”painajaisen”. Lopputulos oli kuitenkin hieno: I Heard a Rumour ei häpeä lainkaan The Supremesin parhaiden hittien rinnalla. Tuottajatiimi otti Banskujen vajavaisesta laulusta kaiken irti ja rakensi monikerroksisen pophattaran, joka lainaa beatin italodiscosta ja latin freestylestä, sanat 11-vuotiaan tytön päiväkirjasta ja harmoniat The Carpentersilta. Siobhan Faheyn tunnetusti hankala asenne studiossa takasi, että kappaleen charmi on kuitenkin tyttöjen omaa. Tämä oli juuri se ”sound of a bright young Britain”, joksi Pete Waterman trion soundia tituleerasi PWL-levyjen etiketeissä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Rick Astley – Together Forever (single, 1988)

”So don’t stop me falling, it’s destiny calling
A power I just can’t deny
It’s never changing, can’t you hear me I’m saying
I want you for the rest of my life”

Rick Astley oli SAW:n kultapoika. Komeaääninen Astley bongattiin baarikeikalta ja värvättiin PWL:lle… teen keittäjäksi! Kuuman kupposen äärellä SAW kuitenkin jo kehitteli oikeaa tyyliä lanseerata Astley pop-yleisölle. Tarvittiin vain juuri oikea imago ja juuri oikea laulu. Never Gonna Give You Up oli SAW:n mittapuulla pihtisynnytys: tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1987 levytetty kappale saatiin kauppoihin vasta saman vuoden elokuussa, lukuisten uudelleenmiksausten jälkeen. Valtava maailmanlaajuinen hitti sinetöi myös SAW:n oman soundin. Seuraavat Astley-singlet seurasivat tiukasti tuota formulaa. Parhaana esimerkkinä toimii Rickin toinen jenkkiykkönen Together Forever, jossa kaikki elementit naksahtivat kohdalleen: Rickin miehekkäät vokaalit, SAW:n käsittämättömän tarttuva purkkapop-melodia, maltillinen, mutta pomppuisa 115 bpm -biitti, muoviset synatorvet ja Motown-tyyppiset kellot. Näillä mentiinkin sitten seuraavat kolme vuotta!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record) (single, 1985)

Dead Or Alive oli SAW-tallissa harvinainen ryhmä gootti-imagonsa lisäksi myös siksi, että he kirjoittivat itse kaiken materiaalinsa. SAW:n merkitys You Spin Me Roundin synnyssä on kuitenkin hyvin olennainen. Bändin nokkamies Pete Burns oli bongannut SAW:n ensimmäiset tuotannot Divinen ja Hazell Deanin, ja ihastunut niiden New Yorkin underground-klubeilta lainattuun hi-energy-biittin. You Spin Me Round -demon Burns kirjoitti omien sanojensa mukaan viidessä minuutissa Luther Vandrossin I Wanted Your Love –kappaleen päälle. Tästä jatkoi Stock-Aitken-Waterman muuttaen kappaleen hengästyttäväksi hi-energy-maasturiksi, joka jyrää eteenpäin 120 lasissa jättäen jälkeensä vain glitterisen vanan ja sakkolappuja.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kylie Minogue – Better the Devil You Know (single, 1990)

Kylie oli PWL:n menestynein, mutta samalla valitettavasti myös geneerisin tähti. SAW tuntui säästävän Kylli-tätiä varten kaikkein varmimmat koukut, kaikkein helpoimmat sovitukset ja kaikkein banaaleimmat sanoitukset. Kyliessä ja Jasonissa SAW todellakin horjahti sokeritopan väärälle puolelle. Poikkeuksiakin löytyy: Kylien kolmannen albumin ensimmäinen single Better the Devil You Know on uskomattoman pakottoman kuuloinen yhdistelmä varovaista klubibiittiä ja musikaalista lainattua laulumelodiaa. Ja ne koukut – woh woh woh -kuorolaulanta ja ”Better the devil you know, better the devil you know” -hokemat! Biisi oli tavallaan SAW:n joutsenlaulu, jonka jälkeen tuotannon taso ja listasijoitukset lähtivät laskuun. Yleisön, ja ennen kaikkea itse tiimin, väsyttyä lopulta hengästyttävään hittivyöryyn.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus – viisi yllättävää faktaa SAW:sta!

Brilliant –> The KLF

Eräs epäonnistuneita SAW-tuotantoja oli Brilliant-bändin albumi Kiss the Lips of Life (1986). Brilliantista tekee mielenkiintoisen se, että siinä olivat mukana molemmat tulevan The KLF -bändin jäsenet Jimmy Cauty ja Bill Drummond, bändin A&R-miehenä, sekä ex-Killing Joke -basisti Youth. Projekti oli niin valtava floppi Drummondille, että hän päätti lopettaa päivätyönsä levy-yhtiössä ja siirtyä kokeelliseen hiphopiin. Loppu onkin MU MU -historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

PWL ja brittien indielista

SAW aiheutti paljon harmaita hiuksia brittien indielistan kokoajille. Kaikilla mittapuilla Pete Watermanin levy-yhtiö PWL oli täysin riippumaton yhtiö. Mutta voiko indielistan kärjessä olla viikosta toiseen Kylie, Jason tai Sonia? Päätettiin, että se ei käy päinsä, joten sääntöjä rukattiin ja jollain käsittämättömällä logiikalla PWL-tähtiä ei enää nähty indielistalla vuoden 1989 jälkeen.

Judas Priest ja SAW

Metalliyhtye Judas Priest levytti Stock-Aitken-Watermanin kanssa vuonna 1988 kolme kappaletta: I Will Return, The Runaround ja You Are Everything. Tiedon vuodettua lehdistölle fanien reaktio oli niin voimakkaan kielteinen, että kappaleet jäivät julkaisematta ja pysyvät edelleen jossain Rob Halfordin hautaholvissa.

Band Aid 2

Vuonna 2004 markkinoitiin voimakkaasti Band Aid 20:n jatko-osaa vuoden 1984 alkuperäiselle Do They Know It’s Christmas -klassikolle. Samalla unohdettiin röyhkeästi vuoden 1989 ensimmäinen ja oikea kakkososa, SAW:n tuottama Band Aid 2 tähtinään muun muassa Lisa Stansfield ja Wet Wet Wet. Historian uudelleenkirjoitus on sinänsä helppo ymmärtää – kappale on eräs karseimmista SAW-tuotannoista. Hyväntekeväisyysmielessä levy oli kuitenkin menestys nousten brittiykköseksi ja ohittaen myynnissä esimerkiksi Madonnan Like a Prayerin.

Neneh Cherry ja SAW

Ensimmäinen verso Neneh Cherryn Buffalo Stance -jättihitistä (1989) löytyy SAW:n tuottaman Morgan-McVeyn Looking Good Diving -singlen b-puolelta nimellä Looking Good Diving with the Wild Bunch. Kappale sisältää jo kaikki Buffalo Stancen olennaiset koukut ja kertosäkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam esittelee kymmenen tähdenlentoa, joiden matka listoilta alelaariin kiinnitti suuren yleisön huomion vain hetkeksi. Kerromme millä tavoin he ovat jättäneet jälkensä ja miksi hekin ansaitsevat musiikinystävän kunnioituksen. Osa on raudanlujia musiikin ammattilaisia, toiset lähinnä studioon sattumalta tupsahtaneita sopivia kasvoja (tai vartaloita) musiikille.

Jokaisella heistä on kuitenkin se jokin, joka ihastutti ja jätti pysyviä muistijälkiä aikakautensa lapsiin.

Tähdet on valittu lähinnä kirjoittajan omien mieltymysten ja maun mukaan. Tämä ei siis ole mikään kattava otanta unohdetuista tähdistä. Satoja, ellei tuhansia samanalaisia tuikkii popmusiikin utuisessa historiassa, ihmisten muistoissa ja iPodeissa. Mutta näillä kymmenellä on erityinen tarinansa.

Sandra

Hyvällä tuurilla ihmiset muistavat saksalaiselta europoptähdeltä Sandralta muutaman hitin. Yleensä ainakin (I’ll Never Be) Maria Magdalena soittaa kelloja melkein kenen tahansa ennen 90-lukua syntyneen päässä.

Sandra lienee tyypillinen esimerkki discotähdestä, jota pidetään lähinnä muutaman hitin ihmeenä. Ja on samalla loistava esimerkki laulajasta, joka on kaikkea muuta! Ai miksikö? Ennen läpimurtoaan Sandra oli levyttänyt jo tyttöbändi Arabesquen päävokalistina kahdeksan studioalbumia vuosina 1979–84, myyden miljoonia lähinnä Aasian markkinoilla. Sooloartistina Sandra myi noin 30 miljoonaa levyä, ja levyttää edelleen, vieläpä samalle levy-yhtiölle, jolle hänet 1984 signattiin. Sandran vokaaleja on kuultu myös tuottaja-aviomies Michael Cretun Enigma -projektissa. Sandran sensuelli huokailu siivitti muun muassa Sadeness Part 1 -singlen listaykköseksi yli kahdessakymmenessä maassa ja Yhdysvaltojen top viiteen. Minkä kohdan muistat tuosta kappaleesta parhaiten? Kyllä, Sandran kuiskuttelun ”Sade dis-moi, Sade donnes-moi”.

Voidaan tietenkin kiistellä, kuinka paljon Sandra itse on vastannut menestyksestään; hänhän ei kirjoittanut tai tuottanut materiaaliaan. On helppo osoittaa aviomies Michael Cretun suuntaan ja nyökkäillä tietävästi päätään. Mutta popmusiikissa 1+1 ei ole aina 2. Cretuhan teki itse muutaman soololevyn jolle suuri yleisö lähinnä haukotteli. Sandralla oli se, mitä Cretulta itseltään puuttui; karismaa, salaperäisyyttä ja kasvot. Sandra on laulujensa timanttien osteluun kyllästynyt saksalainen luksusnarttu, ”no matter if it’s Rome or Tennessee”.

Ennenkaikkea Sandralla on ääni, tuo sensuelli kähinä, joka on kuin luotu laulamaan Maria Magdalenasta, ja siitä kuinka helppoa on menettää itsekontrolli kokonaan yön kuumina tunteina.

Video ei ole enää saatavilla

t.A.T.u

Lena ja Julia ehtoisimmillaan.

t.A.T.u:n All the Things She Said -musiikkivideo onnistui siinä mistä kaikki limaiset levy-yhtiösedät haaveilevat: aiheuttamaan sensaation. Ja ilman paljasta pintaa tai väkivaltaa. Videolla kaksi koulu-uniformuun pukeutunutta tyttöä laulaa ja suutelee sateessa. Kuten jokainen taatusti muistaakin. Tuntuu hullulta, mutta vuonna 2001 tämä tosiaan oli provokatiivista. Nythän jokainen sekä heidän äitinsä ja koiransa on heittänyt kevyttä lesbo-actionia vauhdittamaan piristysruisketta kaipaavaa uraansa (kyllä puhun juuri sinusta, Madonna).

t.A.T.u oli alun perin tuottaja, mainosmies Ivan Shapovalovin neronleimaus. Tarkoitus oli luoda kiellettyä teiniseksiä hohkaava tyttöduo 2000-luvulle. Julia Volkova ja Lena Katina valittiin satojen ehdokkaiden joukosta. Molemmilla oli vankka musiikillinen tausta Neposedi -lapsiryhmässä. Shapovalov ei olisi voinut ideoida itselleen parempia tähtiä, molemmat osasisivat laulaa, olivat kauniita, ja ennen kaikkea heillä oli uskomaton kemia. Tämä siunaus muuttui Shapovalovin kiroukseksi jo muutamassa vuodessa, tiukan ryhmän muodostaneet tytöt ottivat ohjat omiin käsiinsä ja antoivat luojalleen kenkää saatuaan vähän ammatillista itsevarmuutta.

t.A.T.u:n kapina ei vaikuttanut päälleliimatulta. He tuntuivat vaarallisilta. Koko projekti vaikutti etenevän puberteettisen teinitytön uhmalla ja oikukkuudella. Popyleisö oli tottunut Spice Girlsin kaltaisiin pystyyn laminoituihin, PR-miesten taluttamiin rahantekonukkeihin, mutta tämä tyttöuhma oli todellista. Länsimaisen median kulttuurishokkia ei auttanut yhtään se, että tytöt puhuivat vain auttavasti englantia. Esimerkiksi brittiläisen viihdepoplaulaja Charlotte Churchin haukuttua t.A.T.u:n tuoreinta singleä Daily Mirror -lehdessä, vastasi Lena Katina kritiikkiin rakentavasti: “I will murder her. She should come to Moscow and then I will shoot her in the head just like in our video…She must be very careful with her big mouth because bad things can happen to people.”

Jopa osallistuessaan euroviisuihin vuonna 2003 säilytti t.A.T.u särmänsä. Viikkojen mediasirkus ja spekulointi siitä, mikä olisi tyttöjen stuntti h-hetkellä, päättyi arvellun alastomuuden tai aseiden heiluttelun sijaan pelkistetyn suoraviivaiseen esitykseen. Ihan kuin t.A.T.u vain periaatteesta halusi olla antamatta sitä mitä siltä odotettiin. He tulivat kisan toiseksi.

t.A.T.u oli uuden vuosituhannen Frankie Goes to Hollywood. Tuottaja Trevor Hornin lisäksi bändit jakoivat energian, asenteen ja lyhytikäisyyden. Suksien mentyä ristiin levy-yhtiö Universalin kanssa, julkaistiin kolmas ja viimeinen albumi Waste Management oman levy-yhtiön kautta. t.A.T.u -tiimin linja piti loppuun asti: Kolme albumia (kahdella eri kielellä) ja musiikkivideot muodostavat ehyen kokonaisuuden, vaikka kaupallinen menestys ei enää uusiutunutkaan länsimaissa.

Video ei ole enää saatavilla

Sabrina

Kasaripojat muistavat Sabrinan.

”Everybody, summertime love
You’ll remember me”
(Boys, 1987)

Kun Magazine Show -ohjelman kuvaukset saatiin päätökseen hotelli Florian uima-altaalla Italian Jesolossa eräänä kuumana alkukesän päivänä 1987, kukaan kuvausryhmästä tuskin ajatteli tehneensä suurta taidetta. Videolla oli tallentunut lähinnä 19-vuotiasta Sabrina Salernoa pulikoimassa altaassa ja lipsynkkaamassa uusinta levytystään Boys (Summertime Love). Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjodrinkki, toisen käden ollessa työllistetty bikinitopin ylläpysymisen kanssa. Italiassa kauniit tytöt kuuluivat ohjelman kuin ohjelman koristeeksi, joten kuvaukset olivat peruskauraa. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen materiaalista päädyttiin kuitenkin leikkaamaan myös musiikkivideo. Taidetta tai ei, videon levitessä taivaskanaville ympäri Eurooppaa oli efekti sensaatiomainen. Pienten ja isompienkin poikien leuat loksahtelivat Italiasta Lappiin, BBC vaati, että video leikataan uusiksi brittimarkkinoille, ja Suomessa Suosikki painoi megaturbojulisteen ”Mamma Mia mitkä meijerit” -tekstillä.

Boys oli valtava hitti Italian lisäksi kymmenissä Euroopan maissa myyden puolitoista miljoonaa kappaletta.

Seuraavat neljä vuotta Sabrina lypsi kaikki mahdollisuudet, jotka Boys toi tullessaan. Hän työskenteli legendaarisen tuottajan Giorgio Moroderin kanssa, levytti hittisinkun Stock-Aitken-Watermanin kanssa, teki elokuvarooleja, kiertueita, ja satoja tv-esiintymisiä ympäri maailman studioita. 15 miljoonan myydyn levyn jälkeen hulabaloo oli ohi ja Sabrina siirrettiin Yhden hitin ihmeet 80-luvulta -mappiin.

No, oliko Sabrinalla sitten lahjoja? Jos ottaa huomioon kuinka monta kaunista, isorintaista, showbisneksestä kiinnostunutta tyttöä löytyy pelkästään Sabrinan kotikaupungista Genovasta, saati sitten koko Italiasta, on todettava, että jotain Sabrinalla oli. Ja ennen kaikkea taito käyttää sitä. Vuonna 2012 Sabrina on edelleen tuttu kasvo Italian televisiossa. Takana on myös rooleja elokuvissa sekä teatterissa. Tammikuussa starttasi neljän kuukauden kiertue Euroopassa. 43-vuotias Sabrina toimii bisneksessä nyt myös taustavaikuttajana omistaen oman äänitysstudion ja osuuden New Boys Productions -nimisestä PR-yrityksestä.

Video ei ole enää saatavilla

Milli Vanilli

Mitä hyvän poptähden kuuluu osata? Laulaa? Tanssia? Poseerata? Kirjoittaa musiikkia? Soittaa jotain instrumenttia? Kieltämättä kivoja bonuksia, mutta ennen kaikkea poptähden täytyy osata toimia valkokankaana projisoiduille teiniunelmille.

Milli Vanilli oli mainio popbändi. He näyttivät hyvältä levynkansissa, heillä oli oma selkeä visuaalinen tyylinsä, oma soundinsa, jopa omat tanssiliikkeensä! Ainoa mitä bändiltä puuttui, oli omat vokaalit levyiltä. Mutta tosiasiassa tämä ei todellakaan ole ensimmäinen, eikä taatusti viimeinen kerta, kun popmusiikissa on toimittu näin. Joskus yksinkertaisesti löytyy täydellinen poplaulaja, joka ei osaa laulaa ollenkaan.

Milli Vanilli oli tuottaja Frank Farianin yritys uusia ensimmäisen supermenestyksensä Boney M:n suosio. Myös resepti oli samankaltainen mustan r&b:n ja valkoisen saksalaisen hansa-hutun tarttuva sekoitus. Jo Boney M:n kanssa Farian oli ottanut vapauksia studiossa – yhtyeen ainoa miesjäsen ei koskaan laulanut riviäkään heidän levyillään, Farian hoiti vokaalit itse.

Fab Morvan ja Rob Pilatus olivat täydellisiä keulakuvia projektille. Tummat, atleettiset tanssijat näyttivät esittämältään musiikilta: ihanan muoviselta, energiseltä, tyhjältä ja äärimmäisen tarttuvalta. Milli Vanillin oli tarkoitus olla Euroopan tanssilattioille suunnattu saksalainen versio Yhdysvalloissa nousevasta hip hop -buumista. Farian ei osannut odottaa, että yhdysvaltalaiset itse ihastuisivat Milli Vanillin soundiin. Girl You Know It’s True ja BAM: Milli Vanilli oli jenkkiykkösenä, täyttämässä stadioneita ja pokkaamassa Grammyja. Ja toisin kuin alkuperäisessä eurooppalaisessa levyssä, luki jenkkiversiossa isoilla kirjaimilla ”Vocals by Rob & Fab”. Kesti tietenkin noin kolme minuuttia, että huhupuheet alkoivat kiertää. Marraskuussa 1990 Farian myönsi lehdistölle totuuden.

Milli Vanilli oli ennen kaikkea mestarinäyte poptuotteen pakkaamisesta. Alkuperäinen, Euroopassa vuonna 1988 julkaistu All or Nothing -albumi esiteltiin Yhdysvalloissa hieman eri kappalelistalla, uudella kansikuvalla ja nimellä Girl You Know It’s True (1989). Tämä kokonaisuus taas julkaistiin Euroopassa samana vuonna nimellä All Or Nothing – The U.S. Remix Album. Jenkeissä julkaistiin seuraavana vuonna myös oma remix-levy The Remix Album, jolla oli bonuksena muutama alkuperäisen eurooppalaisen painoksen eksklusiivisista raidoista. Ja jos tämä kuulostaa lypsämiseltä, niin entäs sitten tämä: Brittimarkkinoille levyt All or Nothing ja All or Nothing – The U.S. Remix Album paketoitiin tuplalevyksi uudella kansikuvalla ja nimellä 2 X 2. Huh! Ja vau!

Video ei ole enää saatavilla

Spagna

Käyttääkö Ivana Spagna rojaltinsa hiuslakkaan?

Italialainen Spagna teki ylimääräisen otsoniaukon ilmakehään promotessaan Call Me -hittiä piikkikampauksessaan ympäri Eurooppaa vuonna 1987. Dedicated to the Moon -debyyttialbumi ja sitä seurannut You Are My Energy kävivät kaupaksi Suomenkin levylaareista, mutta uuden vuosikymmenen myötä Spagna tuntui katoavan monien muiden eurotähtösten tavoin. Itse asiassa Spagna ei mennyt minnekään – jo 70-luvulla alkanut pitkä ura vain jatkui rouvan omalla äidinkielellä. Tähän mennessä Spagnalta on julkaistu yhteensä 11 sooloalbumia.

Ivana Spagna on klassinen esimerkki muusikosta, laulunkirjoittajasta ja laulajasta, joka esittäessään kevyttä discopoppia sai automaattisesti discotähtösen ja tuotteen leiman otsaansa. Spagna tuskin oli itse tästä moksiskaan, sillä hän jos joku tiesi, miten levybisnes toimii. Vuosina 1982–87 Ivana Spagna kirjoitti ja tuotti, yksin tai veljensä kanssa, lukemattomia italohittejä eri artisteille. Suurimmat menestykset lienevät Fun Funin dance-klassikko Happy Station, jonka vokaalit Spagna muuten myös krediitittömästi vetäisi, ja Baby’s Gangin Happy Song, jonka versioi myös Boney M. Hän oli myös testannut jo ikiomaa viehätystään eri taiteilijanimien turvin (Yvonne Kay, Barbra York). Kun iso eurohitti Easy Lady vihdoin kilahti vuonna 1986 nimellä Spagna, oli Ivana jo siis eurotaivaan discoveteraaneja.

Spagnan ensisinkku vuodelta 1971 on muuten ensimmäinen levytetty versio klassisesta Mamy Blue -iskelmästä, suomeksihan saman esitti ainakin Kirka.

Video ei ole enää saatavilla

Kirjoittaja on Suomen kenties johtava roskapopin kerääjä ja dj. Sarja päättyy.

Nuorgam esittelee kymmenen tähdenlentoa, joiden matka listoilta alelaariin kiinnitti suuren yleisön huomion vain hetkeksi. Kerromme millä tavoin he ovat jättäneet jälkensä ja miksi hekin ansaitsevat musiikinystävän kunnioituksen. Osa on raudanlujia musiikin ammattilaisia, toiset lähinnä studioon sattumalta tupsahtaneita sopivia kasvoja (tai vartaloita) musiikille.

Jokaisella heistä on kuitenkin se jokin, joka ihastutti ja jätti pysyviä muistijälkiä aikakautensa lapsiin.

Tähdet on valittu lähinnä kirjoittajan omien mieltymysten ja maun mukaan. Tämä ei siis ole mikään kattava otanta unohdetuista tähdistä. Satoja, ellei tuhansia samanalaisia tuikkii popmusiikin utuisessa historiassa, ihmisten muistoissa ja iPodeissa. Mutta näillä kymmenellä on erityinen tarinansa.

Stéphanie

Mitä, eikö minun kuninkaallisuudestani ollut parempaa kuvaa?

”Star, distant and free
You shine your light on our tomorrows
Two children are we
Enchanted by the night that follows”
(One Love to Give, 1986)

Stéphanie Marie Elisabeth Grimaldilla oli vuonna 1986 takanaan juuri niitä aineksia mistä europopunelmat syntyvät: draamaa, kauneutta ja geeneissä kulkevaa glamouria. Ja tietenkin Monacon prinsessan arvonimi.

Stéphanie oli selvinnyt nipin napin neljä vuotta aiemmin auto-onnettomuudesta, jossa hänen äitinsä, näyttelijätär, prinsessa Grace Kelly kuoli. Tätä traumaa seurasi yleinen kapinointi sekä villikkoprinsessan maine. Stéphanie työskenteli mallina (muun muassa Helmut Newtonin kuvaama Voguen kansi) sekä lanseerasi sopivasti kuumimpaan juppiaikaan oman uimapukumalliston. Ja seuraava looginen askel oli tietenkin poptähteys.

Tuottaja Yves Rozen avustuksella levytettiin prinsessalle juuri sopivan maltillinen, hieman melankolinen syntikkaiskelmä Ouragan (Hurrikaani). ”He’s so sure he’s so vain, he’s a maker of fashion, he’s a faker of passion” laulaa Stéphanie englanninkielisellä Irresistible -versiolla, hyvin ohuella, mutta kiistatta sympaattisella äänellään. Seuraavat sinkut olivat samalla tavoin Stéphanien rajallisille laululahjoille sopiviksi räätälöityjä. Musiikissa ja imagossa yhdistyivät juppiajan hohde ja prinsessan surullinen katse. Oli selvää, että Stéphanien menestys ei ollut oktaaveista kiinni, hieman eksyneen oloinen prinsessa resonoi ihan jotain muuta ihmisten ihasteltavaksi.

Ouragan/Irresistible myi pelkästään Ranskassa yli miljoona kappaletta ja oli iso hitti myös muualla Euroopassa.

Stéphanie olikin täydellinen poptähti nälkäiselle eurotrashille. Hän oli kuninkaallinen, joka suostui astumaan rahvaan eteen pällisteltäväksi sekä kilpailemaan listasijoista ja levymyynnistä promootiosirkuksessa. Ja siellä hän olikin, silminnähden vaivaantuneena, vastailemassa talk show -isännän kysymyksiin. Tai eksyneen kissanpennun oloisena lipsynkkaamassa debyyttialbuminsa hittejä, seisten banaalien muovirakennelmien keskellä studion värivalojen välkkeessä. Kaikki tämä studioyleisön seuratessa herkeämättä. Ei ole sattumaa, että kirjoittaessaan I’m Not Scared -kappaletta (Eight Wonder -yhtyeelle), Neil Tennant käytti omien sanojensa mukaan inspiraationa juuri prinsessa Stéphanieta. ”Take these dogs away from me, before they, before they bite…”.

Hyvin alkanut ura kuivahti kasaan ehkä prinsessan omaan passiivisuuteen. Huomioon ja ylellisyyteen tottuneelta Stéphanielta puuttui nälkä ja epätoivo, joilla pysyvä tähteys saavutetaan. Tai sitten koko touhu vain menetti uutuudenviehätyksensä. Toinen albumi ilmestyi vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin momentum oli jo kadonnut, ja aikuisrockiin siirtynyt prinsessa ei enää kiinnostanut. Stéphanien virallisessa biografiassa ei mainita laulu-uraa.

Stéphanien ura päättyi kuitenkin positiiviseen nuottiin. Michael Jacksonin hittisinkku In the Closet (1992) oli levynkannen mukaan ”duet with mystery girl”. Arvatkaapa kuka tuo mystinen nuori nainen oli?

Video ei ole enää saatavilla

Debbie Gibson

Debbie vasemmalla.

Suomalaiset muistavat Debbie Gibsonin ehkä parhaiten Raptorin (märkien) unelmien kohteena kappaleessa Debi Gibson (1990).

Deborah ”Debbie” Gibsonin jenkkiradiopop ei ehkä purrut täällä, mutta muualla oli toisin. Vuosina 1987–89 julkaistut kaksi albumia myivät kotimaassaan triplaplatinaa ja lisämiljoonia maailmalla. Gibson oli se juuri sopivan söpö naapurin tyttö hassussa hatussa ja liian isossa bleiserissä.

Ja sitten tulikin jo 90-luku, ja Nirvana, ja kaikki ihana pophattara vedettiin vessanpöntöstä alas Courtney Loven oksennuksen ryydittämänä. Gibson vaikutti olevan täysi vastakohta generation x -artisteille. Hän oli niin muovinen, niin kiltti, niin hymyilevä… pelkkä tottelevainen tuote siis? Harva kiinnitti huomiota siihen, että samoin kuin esimerkiksi Kurt Cobain, Debbie sävelsi, sanoitti ja tuotti kaiken materiaalin levyillään. Ollessaan tuolloin siis vielä teini-ikäinen. Lisäksi Gibson soitti itse useita instrumentteja studiossa ja lavalla (piano, synat, rummut). Ei hullumpi saavutus, ja lienee edelleen jonkinlainen ennätys. Mistään popneroudestahan ei musiikissa ehkä ollut kysymys, mutta esimerkiksi Lost in Your Eyesiä parempaa limu-tai limadiscoballadia saa etsimällä etsiä.

Gibson laulaa ja näyttelee edelleen, stadionit ovat vaihtuneet kuitenkin klubeiksi ja tosi-tv:kin on tullut tutuksi. Tällä hetkellä hänet nähdään Yhdysvalloissa Donald Trumpin vetämässä julkkis-Diilissä. Pelkästä rahantarpeesta tuskin on kuitenkaan kyse; rojalteja napsahtanee edelleen mukavasti neiti Gibsonin tilille. Ehkä ammattimuusikko haluaa yhä vain esiintyä?

Video ei ole enää saatavilla

Kikka

Näkyyks nännit?

Kikka oli 80-luvun lopulla suomalaisen Audiovox -levy-yhtiön vastine maailman samanthoille ja sabrinoille. Kotikutoiselta vaikuttanut ”Kikka-projekti” oli tarkkaan suunniteltu pitkän linjan musiikin ammattilaisten tuote. Juha Vainio ja Veikko Samuli kirjoittivat Kikan kahden ensimmäisen levyn kappaleet. Vainion kuoltua siirtyi vastuu tämän pojalle Ilkalle, joka myöhemmin toimi muun muassa Nylon Beatin hovisäveltäjänä. Koko pakkaus kuitenkin rakennettiin juuri Kirsi ”Kikka” Sirénin persoonan ympärille. Tämä ekstrovertti artisti oli tehnyt jo vuosia töitä viihdebisneksen liepeillä esimerkiksi laulavana tiskijukkana ja ensimmäiset televisioesiintymisetkin olivat jo 80-luvun puolesta välistä.

Kikan ensisinkku Mä haluun viihdyttää oli melkein täydellinen Stock-Aitken-Waterman -pastissi, pikkutuhmin sanoituksin. Tulliklubilla kuvattu video, jolla Kikka kiemurtelee pinkissä minihameessaan kiihdytti, viihdytti ja innoitti muun muassa Aake Kallialan unohtumattoman imitaation Pulttibois-ohjelmassa.

POP -lehdelle 2000-luvun alussa antamassaan haastattelussa Kikka kommentoi uransa alkua näin: ”Kaikki oli tarkkaan etukäteen mietittyä ja me odotettiin sitä oikeata hetkeä, jolloin mun aikani on tulla julkisuuteen. Ja mua valmisteltiin työhöni, koska tällaisen seksikkään imagon luominen vaatii ihan omanlaisensa tyypin ja luonteen, että sen pystyy viemään läpi onnistuneesti. Ja mä olin valmis lähtemään siihen täysillä mukaan.”

Täysillä mentiinkin. Kikka oli 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa kaikkialla ja levyt myivät kuin kuumat kakut. Kaiken kaikkiaan Kikka myi urallaan melkein 300 000 levyä, vertailun vuoksi esimerkiksi PMMP-yhtye on toistaiseksi myynyt noin 280 000 levyä.

Kikka oli myös ensimmäisiä suomalaisia artisteja, jolla oli selkeä ”gay following”. Aikana jolloin suomalainen homokulttuuri oli vielä lapsenkengissä ja selkeästi poissa valtamedian fokuksesta, esiintyi Kikka toistuvasti DTM -homoravintolassa. Kikan camp-henkinen musiikki, über-naisellinen tyyli ja humoristisen pikkutuhma ote oli kuin räätälöity drag-kuningattarien imitoitavaksi.

Humoristisuudestaan huolimatta Kikan uraa ei pitäisi nähdä pelkkänä sketsinä; levynmyynti ja laulajan tuotannosta vastaava lahjakkuuden määrä yksinkertaisesti puhuvat toista. Kikka kuuluu pikemminkin samaan kategoriaan kuin Irwin Goodman ja Esa Pakarinen, hän oli kansantaiteilija ja koko kansan viihdyttäjä.

Video ei ole enää saatavilla

Fancy

”Your loving heart, your credit card
I want all you can give
In return I make dreams come true
C’est la vie ma chérie
C’est la vie, c’est la vie mon amour
Don’t you see, love is sweet
But it never comes for free”
(C’est la vie, 1990)

Fancy on eurodiscon mystisiä hahmoja – outo sekoitus eltaantunutta vanhaa playboyta, Elvistä, Liberacea ja transvestiittia. Parhaimmillaan Fancy on parasta mahdollista eurodiscoa, pahimmillaan ö-luokan hansa-schlageria. Videoita katsoessa ei tiedä pitäisikö itkeäkö vai nauraa, mutta yhtä kaikki, kohta on koukussa ja huomaa hyräilevänsä Flames of Lovea.

Tess Teiges -nimellä alunperin jo 70-luvun alusta iskelmää tehnyt nuorimies tapasi 80-luvun alussa Amanda Learin hovituottajana kunnostautuneen Anthony Monnin. Yhdessä heillä syntyi idea yhdistää Monnin syntetisaattoribiitit Teigesin schlager-perinteestä kumpuaviin melodioihin. Tuloksena oli Slice Me Nice, saksalainen italodiscohitti, joka lainasi soundin New Yorkin Hi-NRG -tuottajavelho Bobby Orlandolta ja sanat luoja tietää mistä:

”I’m like a cake that wants to be baked
I’m like a pie made for hungry guys
Slice me nice”

Fancy tahkosi enemmän tai vähemmän samalla konseptilla musiikkia menestyksellä sekä itselleen että muille (Linda Jo Rizzo, Grant Miller) aina 90-luvun alkuun asti, jolloin uusi rapilla maustettu eurobiitti löysi tiensä junteimpiinkin Euroopan nurkkiin. Musiikintekoa hän ei ole kuitenkaan lopettanut. Kauniisti sanottuna vaihtelevantasoisia levyjä on ilmestynyt tasaisin välein ja samalla keikkaa on heitetty varsinkin entisissä neuvostomaissa ja Venäjällä, missä Fancyn soundia edelleen rakastetaan.

Vaikka Fancy katosi listoilta ja mediasta, oli yhteys jo syntynyt. Tyylin ollessa näin erityislaatuinen, on selvää, että artistin ja yleisön välille syntyy myös erityislaatuinen suhde. Eurodiscon omalla Ed Woodilla on edelleen pieni, mutta lojaali faniverkosto ympäri maailmaa ja internetiä. Muutama täysosumahitti taskussaan Fancyn karavaani jatkaa matkaa eteenpäin; seuraava yökerho jossain päin Kazakstania odottaa jo illan pääesiintyjäänsä!

Video ei ole enää saatavilla

Shampoo

Shampoo ja hoitoaine.

”They’re so old, and they sound like band’s we’ve heard before” (Shampoo Oasiksesta, Melody Maker, 1994)

Manic Street Preachersin megafanit, kaverukset Jacqui Blake ja Carrie Askew kyllästyivät 90-luvun alussa fanzinejen kyhäilyyn ja backstageilla odotteluun, ja päättivät perustaa itse bändin. Koulutytöillä oli toinen jalka vahvasti punkissa ja riot grrrl -liikkeessä ja toinen kaikessa pinkissä ja pörröisessä. Ensimmäiset singlet julkaistiin Saint Etienne -miesten Icerink -levymerkille ja Shampoo huomattiinkin NME:n ja Melody Makerin kaltaisissa julkaisuissa. Täysosuma oli kuitenkin kolmas, isomman levy-yhtiön (EMI:n alamerkki Foodin) julkaisema, tyttöjen itsensä kirjoittama Trouble.

”Uh oh, we’re in trouble
Something’s come along and it’s burst our bubble”

Bailaamisen ongelmallisuudesta kertova kappale puhutteli. Se ja neljä seuraavaa singleä nousivat brittien top 40 -listalle, ja tyttöjen kasvot koristivat sekä Smash Hitsin että Melody Makersin kantta. PVC-muoviin ja pinkkeihin tekoturkiksiin pukeutuneet tytöt vetivät pokalla valitsemaansa punk-linjaa ja muun muassa kieltäytyivät vastaamasta haastatteluissa yhteenkään kysymykseen. Jonkinlaiseksi novelty-bändiksi mielletty Shampoo oli nopeasti passé Euroopassa, mutta keräsi vielä toisella ja kolmannella levyllään myyntiä ja huomiota kitschin luvatussa maassa Japanissa. Bändin single Girl Power (1995) kiinnitti tuottaja Simon Fullerin huomion, ja seuraavaksi fraasia käytettiinkin jo Fullerin uuden projektin, Spice Girlsin markkinoinnissa.

Carrie, Jacqui ja parisataa miljoonaa jeniä katosivat jonnekin, eikä edes internet osaa kertoa mitä tytöt touhuavat nykyään.

Video ei ole enää saatavilla

Kirjoittaja on Suomen kenties johtava roskapopin kerääjä ja dj. Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.