Waltari vuonna 2005.

Waltari on tehnyt paljon musiikkia. Jos rehellisiä ollaan – ja miksei oltaisi –, paljon se olisi myös voinut jättää tekemättä. Kärtsy Hatakan vuodesta 1986 luotsaamaa helsinkiläisyhtyettä on luonnehdittu ”kameleonttimaiseksi”, mikä on suurta typeryyttä: kameleonttihan muuttaa väriään sulautuakseen ympäristöönsä. Waltari ei sen sijaan ole koskaan alistunut tapetiksi musiikkimaailman seinille vaan yhtye on pyrkinyt hyppimään silmille niin räikeästi kuin mahdollista. Usein erikoisuudentavoittelu on vienyt yhtyeen pitkälle hyvän maun tuolle puolen, mutta entä sitten – guilty pleasures or no pleasures at all! Tärkeintä on, että Kärtsyn kaikista tekemisistä huokuu vilpitön ja syvä rakkaus musiikkiin. Kun se yhdistetään itsekritiikin kynnykseen, joka on höylätty niin matalaksi, ettei siihen kompastu, vaikka miten matalamielisenä laahustaisi, syntyy kerrassaan ilahduttavaa jälkeä. Kaikki tämä kiteytyy konkreettisimmin Waltarin levyttämissä lainakappaleissa.

1. Vogue (Madonna)

Waltarin toinen albumi Torcha! oli yhtyeen läpimurto Keski-Euroopan-markkinoille. Roadrunner-yhtiön vuonna 1992 julkaisema levy oli ajan henkeen sopivasti ennakkoluuloton yhdistelmä vauhtimetallia, vaihtoehtorockia, valkoisen miehen rautakankifunkia, häikäilemättömiä pop-kertosäkeitä, huumorimusiikkia, kireää nasaalia, rallienglantiräppiä ja kuolometalliörinää.

Ei ihme, että Faith No Moren basisti Billy Gould tunnusti Waltarin värejä pitämällä Torcha!-paitaa yhtyeensä musiikkivideolla. Myöhemminhän Gould tuotti CMX:n Vainajala-levyn ja remiksasi Waltarin Life Without Love -kappaleen. Ehkä maailman taitavimman populaarimusiikkilaulajan Mike Pattonin yhtyeessä soittanut mies pääsi tuottamaan, no, ei ehkä maailman taitavimman laulajan A.W. Yrjänän lauluosuuksia. Ensimmäisen oton jälkeen tarkkaamossa oli hetken hiljaisuus, kunnes Gould tokaisi talkback-mikkiin Yrjänälle rohkaisevan kommentin: ”Oletko ikinä ajatellut ottaa laulutunteja?”

Tämä Madonna-cover oli aikoinaan takuuvarma keikkahitti, etenkin jos lavalle sattui nousemaan levylläkin örisevä Corporal Punishment -järkäle Ali Suviala. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole muutamaan vuoteen nähnyt Waltaria livenä, mutta eiköhän Kärtsyn Madonna-falsettia vieläkin viimeistään encorena keikoilla kuulla.

Video ei ole enää saatavilla

2. Help (The Beatles)

Vuonna 1991 julkaistun esikoisalbumin Monk Punkin aikaan Waltarilla oli tapana pukeutua munkinkaapuihin. Levyn mystisissä promokuvissa he poseerasivat munkkipunkkeina metsän siimeksessä, ja kaapuja vilahtelee tällä musiikkivideollakin. Albumia enteilleen Good God / Hevosenkuva -vinyylisinglen takakansi on vielä hienompi. Siinä bändin keskellä poseeraa poskipuolen teeman mukaisesti ihka-aito hevonen, ja rumpali Janne ”Teltta” Parviaisella oli tuolloin vielä nokallaan Philipsin 28-tuumaiset silmälasit.

Monk Punkia voi pitää Waltarin linjakkaimpana levynä, vaikka siltäkin toki löytyy syrjähyppynsä. Isoveljiensä ansiosta Kärtsy Hatakka on saanut The Beatles -kasvatusta taaperosta asti. Kärtsy on sanonut, että Beatlesin valkoinen tupla rohkaisi häntä sekoittamaan laaja-alaisesti erilaisia vaikutteita ja hylkäämään perinteisen käsityksen siitä, että bändillä saati levyllä tulisi olla jokin kiveenhakattu ”linja”. Siksi on jokseenkin luontevaa, että yhtye coveroi esikoisalbumillaan juuri Beatlesia. Tämä grindcorehtava versio Helpistä on enemmän pilke silmässä roiskaistu kunnianosoitus kuin raiskaus. Sitä grindcorea piti muuten tunkea myös levyn kauneimman kappaleen, Universal Songin lopukkeeseen, jottei ihan hippeilyksi menisi.

Monk Punk -albumin julkaisi Stupido Twins, vaikka toinen idioottikaksosista, Joose Berglund, oli aiemmin sanonut, että Waltari on maailman huonoin yhtye, eikä kukaan levy-yhtiö haluaisi koskea siihen pitkällä tikullakaan. Levy lisensoitiin myös Saksaan, jossa sen julkaisi piskuinen Angry Fish Music.

Tämä Rare Species -live-dvd:ltä ripattu videonäyte on myöhempien aikojen Waltaria, mutta albumiversion voi kuunnella Spotifyssa.

Video ei ole enää saatavilla

3. Julia (The Beatles)

Tätä Blood Sample -albumin viimeiseksi naulaksi napautettua Beatles-coveria ei puolestaan voi oikeuttaa yhtään millään muulla kuin ajattomalla viisaudella: ”Kyllähän maailmaan musiikkia mahtuu.”

Fruity Loops -henkistä biittiä kuunnellessa on hankala uskoa, että tämä on ihan oikeasti julkaistu vuonna 2005. Vanha viisaus kuuluu, että jos kello on pysähtynyt, se näyttää kaksi kertaa vuorokaudessa oikeaa aikaa. Käänteiskameleontti Kärtsy ei ole lyhyttä 1990-luvulle ajoittunutta kultakautta lukuun ottamatta ollut koskaan ajan hermolla, vaan aina joko aikaansa edellä tai sitä pahasti jäljessä. Blood Sample -levyltäkin irtosi silti yksi radiosoittoa saanut raita, waltarimaisesti suomenkielisiä säkeistöjä englanninkieliseen kertosäkeeseen sotkenut Helsinki. Syvemmän viillon sielun pintaan jätti silti Nosturissa otettu livekuva, jossa laboratoriotakkiin pukeutunut Kärtsy otti levyn teeman mukaisesti ”verinäytettä” meteorologi Pekka Poudalta Nosturin lavalla. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Video ei ole enää saatavilla

4. Piggy in the Middle (Ismo Alanko: Rakas, rämä elämä)

Torcha!-levyä vuonna 1994 seurannut So Fine! nosti Waltari-fanien erektiokulmaa entistä jyrkempään tanaan. Jälkeenpäin katsottuna albumia voi pitää yhtyeen uran lakipisteenä, jonka tasolle Waltari ei enää koskaan yltänyt. Levyn nimiraita nousi sinkkulistoille ainakin, öö, Roadrunner-yhtiön kotimaassa Hollannissa, muistaakseni. Ilmassa oli myös skandaalinkäryä, kun levy-yhtiö päätti tuhota jo cd-tehtaalta valmistuneen painoksen oikeustoimien pelossa: So Fine! -biisiin oli päässyt livahtamaan clearaamaton sample Madonnan Deeper and Deeper -kappaleesta. Kauppoihin asti päätyneessä versiossa Kärtsy laulaa tuon pätkän itse sanoilla ”higher and higher”.

Nykyisin Semifinalin isäntänä (ja muinoin Havana Blackin sanoittajana) tunnettu Tomi ”Roudi” Hämäläinen antoi Rumbassa So Fine! -albumille täydet kymmenen pistettä kymmenestä. Tuolloin myös aika oli Waltarin puolella: yhtye oli pirteä väriläiskä kaiken grunge-ankeilun ja harmaiden lamavuosien keskellä, ja toisaalta Faith No More, Red Hot Chili Peppers, Living Colour sun muut olivat jo tampanneet tietä crossover-yhtyeeksi itsensä luokitelleen Waltarin yltiöpäiselle tyylisekoitukselle.

Oikeastaan vasta tätä listaa kootessani tajusin, että So Fine! sisältää peräti kolme coveria. Joukkoon mahtuu myös yksi käännöskappale, Ismo Alangon soolodebyytiltä (Kun Suomi putos puusta, 1990) poimittu Rakas, rämä elämä. Kärtsyn hölynpölykynä väänsi sen muotoon Piggy in the Middle. Ympyrä kiepautettiin kiinni sillä, että Alanko toi itse kappaleeseen vierailevan äänensä.

Kun Suomi putos puusta oli aikoinaan Helsingin juhlaviikkojen tilausteos. So Finen julkaisua seuraavana vuonna Helsingin juhlaviikkojen kevyen musiikin tilausteos oli Waltarin death metal -sinfonia Yeah! Yeah! Die! Die! Tuolloin Huvila-teltan ohjelmasta vastasi – kukas muukaan kuin Ismo Alanko. Sattumaako?

Video ei ole enää saatavilla

5. A Forest (The Cure)

Kärtsy Hatakka on kova Cure-fani. Waltari on esittänyt jopa kokonaisia The Cure -coverkeikkoja. So Fine! -albumille päätyneestä A Forest -versiosta hän totesi mutkattomaan tyyliin, että he vain lisäsivät alkuperäiseen versioon tempoa ja säröä. Kaikessa suoruudessaan tämä onkin Waltarin onnistuneimpia covereita, siis sillä edellytyksellä, ettei alkuperäistä pidä pyhänä lehmänä, jonka häntää ei pidä yhdenkään sodomiitin nostaman.

Tunnustettakoon tässä vaiheessa, että olen Waltarin fanikerhon eli Fun Clubin jäsen numero 7. Waltari Fun Club oli aikoinaan hyvinkin aktiivinen. Waltarin Euroopan-valloituksen hektisimpinä vuosina postiluukusta kolahti harva se viikko Waltarin ”Funzine” tai printattuja pressitiedotteita maailmanvalloituksesta. Yhtyettä manageroi Pekka Rahkonen, joka Rumban seurapiiritoimittaja Nisse M:n mukaan toimi päivätyökseen Nalle Puh -lehden toimitussihteerinä.

Yhtenä hekumallisena päivänä Fun Clubin jäsenet saivat postissa c-kasetin, jolla oli muistaakseni neljä julkaisematonta demoa (kasetti on toki hyvässä tallessa, mutta sijaitsee tällä hetkellä eri maassa kuin minä). Yksi kasetin kappaleista oli Am I Scared?, jota ei tietääkseni ole julkaistu missään. Kasetilla oli myös A Forest -coverin demo, joka oli vielä himpun verran raaempaa ajoa kuin levytetty versio. Hmm, pitäisiköhän noita salaa lojauttaa nettiin.

Kun olin kypsässä yläasteiässä, klubi järjesti fanitapaamisen Waltarin treenikämpällä Lauttasaaressa. Tulin Järvenpäästä lähijunalla innosta puolijäykkänä Helsingin rautatieasemalle. Sen edessä odotti keikkabussi, jonka kyljissä komeili Waltari-logot. Meitä faneja oli kyydissä sen verran paljon, että kuski pyysi kyyhöttämään niin, ettemme näy ikkunoista, koska ”tää on vähän illegal-hommaa”. Lauttasaaren treenikämppää, jossa Waltari äänitti Mikko Karmilan johdolla levyjään, tituleerattiin kansiteksteissä nimellä Laryy Place. Bändi esitti siellä pienimuotoisen unplugged-keikan, josta mieleeni jäi päällimmäisenä improvisoitu kappale nimeltä Haluaako joku olla rumputeline. Ostin muistoksi muutaman kymppikuvan Waltarin keikoilta. Niitä myi eräs nuori forssalainen valokuvaaja, Tomi Palsa.

Video ei ole enää saatavilla

6. Freddie Laker (JJ Burnel)

The Stranglersin Jean-Jacques Burnelilla on tunnistettavan rujo bassosoundi, joka teki itsekin bassoa soittavaan Kärtsy Hatakkaan suuren vaikutuksen. Vuonna 1979 julkaistu Burnelin soolosingle Freddie Laker (Concorde & Eurobus) pöyhii teksteissään kansainvälisiä lentokonebisneksiä. Waltarin käsittelyssä kappale käärittiin Faith No More -tyyliseen synamattoon ja pötkäytettiin pihalle So Finen kymmenentenä raitana. Ansiokkainta coverissa on se, että se sai minut ja oletettavasti joitakuita muitakin tutustumaan alkuperäiseen sekä perehdytti Burnelin hienoon bassotaiteeseen ja sitä kautta koko Stranglers-yhtyeeseen.

Video ei ole enää saatavilla

7. Stars (Rauli Badding Somerjoki: Tähdet tähdet)

Waltarin kuudes studioalbumi Space Avenue julkaistiin vuonna 1997. Hommat olivat isollaan: takana oli monikansallinen EMI ja tuottajana toimi kanadalainen Rhys Fulber, joka tunnettiin myös Front Line Assembly -yhtyeen jäsenenä. Mies toikin levylle mukanaan kosolti industrial-sävyjä ja elektronista pulputusta. Soolokitaristi Sami Yli-Sirniö oli eronnut yhtyeestä, mutta tilalle saatiin vanha Stone-virtuoosi Roope Latvala. Myöhemmin Yli-Sirniö palasi Waltarin riveihin. Hänen kitarointiaan on kuultu myös Kreatorissa ja Jimsonweedissä. Äreäksi kiristetty Tähdet, tähdet -versio tuskin saa Baddingia pyörimään haudassaan, mutta eipä se aivan Ville Valon tulkintojenkaan tasolle yllä.

Space Avenue jäi viimeiseksi EMIn julkaisemaksi Waltari-albumiksi. Mainittakoon, että myös lahtelainen Levy-yhtiö on julkaissut Waltaria Back to Persepolis -seiskatuumaisen verran. Sen b-puolella on Lords of the New Church -cover New Church. Koska sitä ei löydy internetin syövereistä, tyydyttäköön vain mainitsemaan, että muistaakseni Rumban Markku ”Matkis” Halme piti kovastikin tuosta versiosta, kun sitä Eerikinkadun toimituksessa kuuntelimme.

8. No Limits / Your Funky Rhythm / Symphony of Destruction (2 Unlimited / Megadeth)

Vuoden 1999 Radium Round -albumilla Waltari oli ravistellut industrial-hilseet harteiltaan ja alkoi tosissaan flirttailla eurodancen kanssa, mistä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa kappaleet Walking in the Neon ja Back to the Bottom. Jälkimmäisellä vierailee Bomfunk MC’sin Raymond Ebanks. Se oli tavallaan vastavierailu: samana vuonna Kärtsy kiekaisi Bomfunk MC’sin In Stereo -esikoisalbumille Sky’s the Limit -biisin kertosäkeen.

Kärtsyn eurodance-diggailun juuret paljastuivat haastattelussa, jossa hän kertoi ryhtyneensä käymään kuntosalilla 1990-luvun lopulla. Rautojen kilinän taustalla soineet hittiradiokanavat jättivät miehen musiikkimakuun jäljen, joka säilyi ilmeisesti vielä 2000-luvulle asti, sillä Kärtsy katsoi asiakseen versioida vielä vuonna 2004 hollantilaisen 2 Unlimitedin No Limits -hitin. Jottei mentäisi helpoimman kautta, sekaan heitettiin Your Funky Rhythm -nimellä siunattua vatkausta ja annos Megadethin Symphony of Destructionia.

Video ei ole enää saatavilla

9. The Dawning of Doom (Die Krupps)

Saksalainen industrialbändi Die Krupps taisi olla Suomessa tunnetuimmillaan, kun yhtye julkaisi syksyllä 1993 Tribute to Metallica -ep:n. Tai vitustako minä tietäisin. Yhtä kaikki, myös Die Krupps katsottiin kunnianosoituksen arvoiseksi. Vuonna 1994 julkaistulle The Final Remixes -albumille panoksensa antoivat muiden muassa The Sisters of Mercyn Andrew Eldritch, Carcassin Jeff Walker, Revolting Cocksin Luc Van Acker, Paradise Lostin Aaron Aedy – ja Waltari. Kärtsy pääsi kovaan seuraan ja päätti muuttaa The Dawning of Doomin säkeistöt suomenkieliseksi räpiksi. Se oli jonkinnäköinen paluu juurille: vastaavaa lyriikkaa kuultiin jo Waltarin pyöreäkantisen 12-tuumaisen Mut hei -ep:n nimiraidalla vuonna 1989.

Video ei ole enää saatavilla

10. Rakkauden bonus

Video ei ole enää saatavilla