Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Leffascore-säveltäjä Will Gregory ja ällistyttävän laajan äänialan sopraano Alison Goldfrapp hyökkäsivät puskista debyyttialbumillaan Felt Mountainilla vuosituhannen vaihteessa. Toki bändille sukunimensä lahjoittanut laulajatar oli ehtinyt jättää kuulokuvia vierailemalla Orbitalin Snivilisationilla (1994) ja erityisesti huokailemalla Trickyn tötsyklassikolla Maxinquayella (1995), mutta Felt Mountain oli jotain aivan muuta.

Felt Mountainilla yhdistyivät vintagetuhnu electronica, tuulahdukset John Barryn rakeisista James Bond -tunnareista ja jotenkin vinksahtaneet scifi-teemat; levy voisi olla soundtrack tulevaisuuden dystopiaan sijoitetulle Liisa Ihmemaassa -tarinalle, jota on terästetty LSD:llä. Yksi levyn outoudellaan kiehtovista helmistä on sen loppumetreiltä löytyvä, ihmisten kloonaamisen teemalla leikittelevä Utopia.

Felt Mountain syntyi syrjäisessä vuokra-bungalowissa Wiltshiren maaseudulla, Englannissa syksyllä 1999, ja prosessi oli mitä ilmeisimmin raskas. No, kuvittelepa itsesi työstämään levyä jonnekin brittien perämetsiin syysmonsuunin aikaan. Ehkä tämä osaltaan selittää levyn kolean ja tummasävyisen yleisilmeen.

Levy sai ilmestymisensä aikoihin enimmäkseen positiivisia arvioita, mitä nyt peribrittiläiseen tyyliin osa kriitikoista dissasi bändin agenttijazz-viboja Portisheadin perässä hiihtämiseksi, mikä kyllä oli melkoista liioittelua. Portishead oli bluesia levareilla ja sämplerillä, Goldfrapp on enemmän sukua 1960-luvun viihdemusiikille.

Portisheadin Adrian Utley tosin featuroi levyllä muutamassa biisissä basson varressa ja syntikkasuhinoiden parissa, mutta alavireisen tunnelman, analogifetissien ja vintagen nimeen vannovan tuotannon lisäksi näillä kahdella bändillä ei loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ollut.

Utopia on ehkä levyn ”idyllisin” raita. Se kirvoittaa mielikuvia rotuvalioista jugend-nuorista kirmailemassa vuoristoniityllä kuin varsat kevätlaitumella – lederhosen natisee ja jodlaus raikaa! Tällä(kin) biisillä Alisonin äänijänteet lepattavat melkoisen vaikuttavasti oopperadiivan ylärekisteristä eroottiseen huokailuun. Onhan se nyt jumalauta viisaria värisyttävän hottia, kun näyttävän näköinen pimatsu keimailee kertsissä: ”Fascist baby…”

Utopian videokin pelaa siekailematta bändin laululintusen fotogeenisyydellä. Siinä vannoutuneempikin vastarinnankiiski alkaa sovittaa univormua ylleen ja nostamaan kättä lippaan. Moinen täydellisyys on silkkaa fasismia – vähintäänkin aisteille.

Jotain synkkää näihin täydellisiin idylleihin kuitenkin aina liittyy. Jos ei muuta, niin ainakin tietoisuus siitä, etteivät ne tule kestämään. Tulee mieleen parikin leffaa, jotka eittämättä ovat innostaneet Goldfrapp-pariskuntaa teemojensa ja tunnelmansa puolesta: Blade Runner ja Solaris.

”Too bad she won’t live… but then again, who does?”

Onneksi musiikki sentään elää ikuisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Muistatko minua, kysyy Marlena Shaw.

Yhden hitin ihmeeksi jäänyt Blue Boy oli skotlantilaisen tiskijukan Alexis ”Lex” Blackmoren taiteilijanimi. Tuo ainokainen oli Marlena Shaw’n scat-sämplellä ratsastanut tanssihitti Remember Me.

Bongasin kappaleen videon Jyrki-ohjelmasta heräillessäni frendini sohvalta elämää suuremmassa krapulassa. Filosofisen itsetutkistelun vallassa Shaw’n hieman nalkuttava ränkytys sai biisin tarttumaan velcra-nauhan lailla päähän: känkkäkä-käkän-känkkäkä-käkkä…

Tässä kognitiivisten dissonanssien vallassa myös sähköpianolla sinne tänne roiskaistut hieman riitaisat alt7-soinnut jotenkin sopivat sieluntilaani.

Levyhyllyni koostui tuolloin lähinnä 1960- ja 1970-lukujen psykedeelisestä rockista ja progesta, mitä nyt muutama acid jazz -huumassa ostettu happojaskaräiskäle oli eksynyt sekaan.

Ilman Marlena Shaw’n savuista jazz-soundia en olisi todennäköisesti piitannut biisistä pätkääkään… ja, noh, eihän biisissä ole tuon laulusämplen lisäksi lihaa luiden ympärillä kuin viitteellisesti.

Marlena Shaw’n rouhea ääni tunkeutuu krapulaiseenkin tietoisuuteen samanlaisella vääjäämättömyydellä kuin Carillon legendaarinen jälkimaku.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Marlena Shaw’n Woman of the Ghetton albumiversio vuodelta 1970…

Video ei ole enää saatavilla

… ja live-versio, josta tuo sämplekin on nykäisty. Toimii jopa albumiversiota viekkaammin.

Video ei ole enää saatavilla

Björk on mahtava, eikä pelkää edes hammaslääkäriä.

Army of Me lienee eniten coveroitu biisi Björkin tuotannosta, ja erityisesti metallibändit ovat kunnostautuneet rallin tulkitsemisessa. Biisi onkin otollinen uudelleenlämmittelyille: se on käytännössä pelkkää kuorrutettua basslinea, jonka päälle Björk äksyilee uhkaavasti. Ja se rumpubiitti – sämplätty Led Zeppelinin When The Levee Breaks -biisistä!

Jonnekin 1990-luvun puoliväliin asti olin vannoutunut tuhnuisen 1970-luku-progen ja kasarihevin opetuslapsi. Jo Björkin Debut-levyä tuli kuunneltua heviperttikavereilta salaa, koska tämän islantilaisen menninkäisen äänessä oli jotain koukuttavaa ja esikoislevynsä oli muutenkin mukavan utuista kujertelua. Post-levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Army of Me putosikin jo valmiiksi otolliseen maaperään.

Biisi oli tehty jo Debut-levyn äänityssessioissa, mutta se oli päätetty laittaa sivuun myöhempää käyttöä varten – onhan biisin päällekäyvä tunnelma jotain aivan muuta kuin ensilevyn kainosteleva runotyttöily.

Björk kirjoitti tekstin veljelleen, ja sanoma on melko yksiselitteinen: lopeta jo se velliperseily, get your shit together! Ei siis ihme, että juuri metallipäät ovat kokeneet biisin tulkintansa arvoiseksi.

Ja se bassline. Simppeliydessään silkkaa Ukko Nooaa, mutta niinhän ne mieleenpainuvimmat bassokuviot tuppaavat olla. Puolet viehätyksestä tietysti tulee jo pelkästä soundista – tuosta hieman tuhnuisesta analogisynasoundista, joka lienee kerrosteltu useamman oskillaattorin epikseen tuunatuista saha-aalloista. Epäilemättä teknopioneeri Graham Masseyn (808 State) näpit ovat olleet pelissä.

Muistan, kun kiikutin Post-levyn kotiin sieltä Tavastian vieressä sijainneesta, jo edesmenneestä levykaupasta (olikos se Diskeri-niminen tuolloin?). Kun Army Of Me pyörähti käyntiin, olin myyty. On oikeastaan melko yhdentekevää, mitä Björk biisissä laulaa. Voisin kuunnella pelkästään tuota basslinea maailman tappiin asti. Enkä ole edes basisti.

Army Of Me -videolla Björk palasi tekemään yhteistyötä ranskalaisen Michel Gondryn kanssa, jonka krapulaista surrealismia huokuva video tuo mieleen Terry Gilliamin dystopisen scifi-satiirin Brazil, sieltä jostain 1980-luvun alusta. Videolla Björk kruisailee jättiläisrekalla, jonka moottorina on metallisia hampaita. Gorilla-hammaslääkäri löytää laulajattaren suusta jättimäisen timantin, ja lopussa räjäytetään nykytaiteen museo.

”Kirjoitin sen rankan ryyppyreissun jälkeen. Olin tilassa, jossa ihminen ei piittaa mistään”, Gondry on paljastanut videostaan. Itse olen aina näihin päiviin asti ollut siinä uskossa, että moinen c’est la vie -asenne tulisi ranskalaisilta luonnostaan…

Army of Me -single julkaistiin 21. huhtikuuta 1995, kaksi päivää Oklahoman pommi-iskun jälkeen, joten kunnioittaakseen kansalaismielipidettä MTV poisti videon listoiltaan ennen kuin sitä oli esitetty kertaakaan. Muistan itsekin nähneeni videosta ensin vain jonkunnäköisen saksitun version, joka loppui tekstiin ”to be continued…” juuri ennen tuota räjähdystä. Sittemmin myös sensuroimaton versio ujuttautui MTV:n videovirtaan.

Hauska huomio videosta: räjähdyksen jälkeen museon neonvalokirjaimista jäävät jäljelle vain kirjaimet ”Mu…m” – liekö islantilaisyhtye Múm napannut tästä nimensä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi onnistuneimmista Army of Me -covereista on ranskalaisen atmosfäärimetalliyhtye Klonen versio vuodelta 2010.

Video ei ole enää saatavilla

Sitä ollaan niin mystisiä, että.

”Sataa, sataa, ropisee… tili-tili-tom…”

New York, East Side, 1961. Loppukohtaus elokuvasta Aamiainen Tiffanylla: keltaisen taksin takapenkillä käydään pientä parisuhteisiin olennaisesti kuuluvaa ”filosofista keskustelua”. George Peppardin esittämä kirjailija Fred avautuu muutamista elämän tosiasioista Audrey Hepburnin esittämälle naiiville seurapiirihupakolle. Tämän seurauksena bileperhonen Holly Golightly lemppaa lemmikkikissansa ulos kaatosateeseen. Kamera pysähtyy hetkeksi sateessa värjöttelevään kissarukkaan, joka näyttää yhtä tyytyväiseltä kohtaloonsa kun Karvinen maanantaiaamuna.

Taustalla soi Henry Mancinin niin Grammyn kuin Oscarinkin napannut tunnussävelmä Moon River. Tiffany & Co -jalokiiviliikkeen näyteikkunasta kajastavat unelmat näyttävät karanneen ulottumattomiin… ja pilvenpiirtäjien väliin puristunut kylmä ja kova arkitodellisuus valuu niskaan loppumattomana sateen vyörynä. Kappaleen sanat kääntävät veistä haavassa, sateenkaaren pää karkasi taas muutaman korttelin verran kauemmaksi:

”We’re after the same rainbow’s end
Waiting ’round the bend…”
(Henry Mancini – Moon River)

Yeah, right… Aamiainen Tiffanylla -elokuva päättyy kuitenkin onnellisesti suutelukohtaukseen vesisateessa, mutta Betrayal At Bespinin lohduton pohjavire on enemmän sukua Truman Capoten alkuperäisromaanille, jonka lopussa Holly Golightly katoaa etsimään omaa paikkaansa maailmassa, paikkaa jonne kuulua – paikkaa, jota ei koskaan tietenkään löydy.

Rains on satakuntalaisythyeen toinen albumijulkaisu, joka ottaa ison harppauksen parin vuoden takaisen Diary of a Deadman Walking -levyn post-apokalyptisestä spagetti-western-postmetallista. Kun debyyttilevylle kuvaavaa oli aavekaupunkien autioituneita katuja pyyhkivä kuiva ja polttava tuuli, on hallitseva elementti tällä uudella levyllä, nimensä mukaisesti, sade ja meri – ja levyllä todellakin sataa paljon, ehkä jopa enemmän kuin sateistaan kuuluisassa Seattlessa elokuvassa Seitsemän.

Vesielementin lisäksi levylle leimansa antavat eeppisiin sfääreihin kohoavat äänimaisemat, joiden elokuvallisuutta vielä tehostavat intertekstuaaliset vihjeet kappaleiden nimissä: Strange Days, Cherbourg, Moon River… Puhumattakaan levyn kannesta, joka voisi hyvinkin olla jostain vanhan elokuvaklassikon mainosjulisteesta, värimaailmaansa myöten!

Jos oli jo edellinen levy hieno ja pieteetillä askarreltu kokonaistaideteos, tämä uutukainen pistää vielä astetta paremmaksi. Rains tulee itseoikeutetusti olemaan allekirjoittaneen top 3:ssa, kun tulee aika listata vuoden 2012 parhaita albumeja.

Levy pyörähtää käyntiin verkkaisesti napsuvan, vintagetuhnun rumpukoneen lattarirytmeillä. Saksofoni piirtelee kaaria taivaalle ja lokit ääntelehtivät. Strange Days on kuin elokuvan ensimmäinen kohtaus, haikeat jäähyväiset sateiselle satamakaupungille, menneisyydelle. Olet maailman laidalla, astumaisillasi rajan yli ja tunteet vyöryvät tsunamina ylitsesi…

”This is where the sidewalk ends
Where echoes die
Slowly in the night
Where the sea will drown the sun”

Kathryn Bigelow’n samanniminen dystopiakuvaus vuodelta 1995 nosti pienoiseksi hitiksi Juliette Lewisin laulaman ”leffatunnarin” Hardly Wait. Se on musiikillisesti hieman sukua Bespinin raivoisammalle puolelle, ja kappaleen sanoitus vastavalottuu kummallisen sopivasti tähän kontekstiin; Se on kuin seireeni joka huutaa aavan meren tuolla puolen, kutsuu luokseen:

”Let fall your dreams
I’ll play the part
I’ll open this mouth wide
Eat your heart
I can hardly wait”

Meri kutsuu luokseen, mutta syytä ei vielä paljasteta; ollaanko etsimässä omaa paikkaa maailmassa, vai ehkä pakenemassa menneisyyttä? Tai kenties molempia.

Levyn kakkosraita, instrumentaali Cherbourg, irtoaa laiturista merelle ja lainehtii haikean kauniina melodisina kaarina yhä kauemmas Normandian rannasta. Postrock kohtaa Michel Legrandin. Menneisyyden haamut vilkuttavat kaukana horisontissa. Olet matkalla tuntemattomaan. Tämä on road-movie merellä, ja matka jatkuu seuraavaksi Atlantic-instrumentaalina, jonka särökitarat lyövät laineina laivan kylkeen. Trumpetti ja viulu luovat tunnelmaa jostain lopullisesta. Tästä ei ole paluuta?

She Had A Deathwish on lyhyt flashback epätavallisiin päiviin Cherbourgissa, kuin pieni puolihuolimaton vihje siitä, mitä on tapahtunut. Slow Dance raottaa menneisyyden verhoa vielä hieman lisää. Sadepisarat tanssivat peltikatolla ja valuvat ikkunoita pitkin alas kadulle. Juoni tiivistyy:

”Without you breathing
It’s not the same”

Juho Rantasen gilmouriaanisella klangilla resonoiva laulu ja rosoisen eeppisiin sfääreihin kohoava musiikki kuulostaa ajoittain varhaiselta Pink Floydilta. Ollaan perusasioiden äärellä: menetetyn rakkauden, kuoleman.

Levyn kuudes raita Marie Celeste viittaa erääseen tositapahtumaan. Marraskuun 5. päivänä 1872 täydessä spriilastissa ollut purjelaiva Marie Celeste lähti Staten Islandilta, New Yorkista kohti Italian Genovaa. Jokseenkin ironista, että joulukuun 4. päivänä juuri Dei Gratia -niminen (suom. ”Jumalan armosta”) alus huomasi Marie Celesten purjehtimasta Portugalin rannikolla. Alus liikkui epävakaasti ja purjeet revenneinä. Aluksen 10-henkinen miehistö oli kadonnut, vaikka alus oli pääosin hyvässä kunnossa. Mysteeri ei koskaan selvinnyt.

Bespinin ”aavelaivan” kohtalokas flyygeli-intro muuttuu pian kuolonmarssiksi. Varsinaiset tapahtumat jäävät hämärän peittoon. This Place Is Death tarjoaa pieniä vihjeitä, mutta kuulijan kontolle jää yhdistellä pisteet toisiinsa. Pink Floyd kohtaa ensilevyn post-apokalyptiset tunnelmat.

My Hands Are On Fire palaa vielä jykevämmin näihin postmetallisiin maisemiin. Omaa menneisyyttäsi et pääse pakoon. Se saavuttaa sinut kuin hurrikaani merellä ja joudut veden varaan. Veden alla kukaan ei kuule huutoasi:

”But I wouldn’t have it any other way
This is how far I’ve had to come
To dance with the devil
In the pale moonlight”

Tässä kohdin käsikirjoituksen twist alkaa hahmottua; tämä on Orfeuksen matka manalaan, kuolleen rakkauden perään. Poltetut sillat kuitenkin antavat ymmärtää, että paluuta ei ole. Marie Celeste lipuu eteenpäin ilman miehistöä ja Orfeus vajoaa meren pohjaan hukkuneen rakkaansa luo.

Hurrikaanin riehuttua Ocean Rain viipyilee vielä hetken lempeänän sateena ulapan yllä haikeana trumpettina ja hitaasti aaltoilevina kitarasointuina. Levyn päättää Moon River, joka on kuin muistokirjoitus; rakastavaiset ovat jälleen yhdessä, mutta:

”I touch the back of her neck
And fall to pieces
’cause once there was a way
To get back home”

Rainsin kappaleet kuljettavat tarinaa hienosti ja vihjaillen, jättäen tarpeeksi tilaa kuulijan omille tulkinnoille. Haikean melankoliset kaaret ja rankemmat rypistelyt ovat hyvässä balanssissa, ja turhan monia postrock-bändejä vaivaava nenänkaivelu loistaa tyystin poissaolollaan. Kerrassaan sykähdyttävän hieno trippi!

95 Rains on ehein ja koskettavin teemalevy sitten Pink Floydin klassikon The Dark Side of The Moonin. Levyllä ei ole yhtään turhaa sekuntia.

Video ei ole enää saatavilla

Morgan Z, vintage-scifi-nörtti.

Vintage-analogiaa scifi-nörteille!

Elemental Themes on Chrome Canyon -aliaksen suojissa Brooklynista käsin operoivan Morgan Z:n debyyttialbumi, jolla historian siivet havisevat siinä määrin autenttisesti, että voisi kuvitella kuuntelevansa jotain ennenjulkaisematonta Vangeliksen elokuvasoundtrackia. Analogisyntikat pulputtavat, theremin ujeltaa ja rumpusounditkin ovat rapsakan 1970-lukuiset. Samoilla tonteilla siis hääräillään kuin esimerkiksi ranskalainen Air, mutta instrumentaalisti ja ilman peri-gallialaista punaviinipöhnää.

Chrome Canyonin retro-futurismi on ehkä myös hivenen liian nörttiä soidakseen trendikkäiden latte-kahviloiden taustamusiikkina. Kellopeli Appelsiinin tai Blade Runnerin uudelleenfilmatisointiin sitä vastoin Elemental Themes sopisi scoreksi yhtä hyvin kuin MXR phaser -pedaali pölyisen Rolandin tai Oberheimin kylkeen.

Levyn masteroi legendaarinen ääniveijari Nihels Patel juuri hieman ennen poismenoaan. Mies on tunnettu kädenjäljestään muun muassa Airin, Björkin ja Daft Punkin levyillä ja varmasti yksi merkittävä osatekijä Elemental Themesin vanhahtavan ajattomassa soundissa.

Jo 6-vuotiaana pianonsoiton aloittanut Morgan Z. Whirledge opiskeli nuorna miesnä jazzia New Schoolissa, New Yorkissa ja tienasi opiskelumasseja myymällä kiippareita musiikkikaupassa Times Squarella. Kipinä, ellei peräti pakkomielle analogisyntikoihin lienee syttynyt tuolloin.

Jaskavaikutteita levyllä ei pahemmin kuulu, paitsi nimiraidan savuinen tenorisaksofoni – ja hyvä niin. Vintage-kiippareiden soundimaailma sopiikin paremmin tällaiseen eeppisempään maisemapiirtelyyn.

Ennen esikoislevyn julkaisua Morgan Z:n cv:hen oli ehtinyt kertyä jo jonkin verran melko huomattaviakin päänahkoja remixien muodossa: Foster The People, Phoenix, Passion Pit sekä pari vanhan liiton suuruutta, George Benson ja Yellow Magic Orchestra! Varsinkin tuo Foster The Peoplen hitistä möyhennetty kutuelektro-remix on melko hulvaton.

Vaikka analogisyntikoiden paksut ja orgaaniset soundit osuvatkin allekirjoittaneen heikkoon kohtaan, ei levyllinen pelkkää soundikarkkia jaksa ylläpitää mielenkiintoa ihan loppuun asti. Kun retroilun tielle on kerran lähdetty, olisi ollut suotavaa pitää albumin kesto myös perinteisessä vinyylimitassa – nyt albumi kellottaa 52 minuuttia. Siinä on juuri biisin tai parin verran tyhjää kelailua. Tiivimpänä pakettina albumi olisi ollut täyden kympin nostalgiatrippi!

Sävelkulut mukailevat myös ajoittain sen verran tuttuja latuja että sormet hapuilevat levyhyllystä niitä alkuperäisiä Vangeliksen ja Giorgio Moroderin klassikkoja. Onhan nämä jipot jo kertaalleen tehty ja kuultu, mutta toisaalta… miksi ei saisi keksiä ruutia hieman lisää?

Nintendo-penskoille ja sitäkin myöhäisemmille softa-syntikkasukupolville Elemental Themes saattaa olla jotain uutta ja ihmeellistä, mikä hyvässä lykyssä johtaa sinne soundien alkulähteille, aikaan jolloin syntikoissa ei ollut muistipaikkoja, eikä tehtaalla valmiiksi ohjelmoituja soundeja. Ne piti ruuvata itse.

Tässä postmodernin kyynisessä ”kaikki mulle tänne nyt ja heti” -ajassa on pakko arvostaa Chrome Canyonin tee-se-itse-meininkiä muutenkin: Morgan on soittanut levylleen kaiken itse. Todennäköisesti yllään hopeanvärinen teryleeni-one-piece ja hullun tiedenmiehen spiraalikuvioiset hitsauslasit.

90 Elemental Themes on märkien päiväunien soundtrack vintage-soundeihin friikahtaneille syntikka-entusiasteille. Muille kuin soundinörteille se tarjoaa kivan retrosti pulputtavaa taustamusiikkia vaikkapa villasukkien kutomiselle.

Video ei ole enää saatavilla

Matmos – Martin Schmidt ja Drew Daniel.

Kokeellisen teknon veteraanit telepatian kentällä.

Ganzfeld on saksaa ja tarkoittaa ”koko kenttää”. Sillä viitataan 1930-luvulla käyttöön otettuun parapsykologiseen tutkimusmenetelmään, jolla tutkitaan telepatiaa. Kokeen kulku on yleensä seuraavanlainen. Vastaanottaja asettuu tuoliin. Hänen korvilleen asetetaan kuulokkeet, joista kuuluu aluksi rentouttavia suggestioita ja tämän jälkeen tasaista valkoista kohinaa. Koehenkilön silmät peitetään esimerkiksi pingispallon puolikkailla ja yksinäistä hämärää huonetta valaisee ainoastaan punainen valo.

Tällaisen aistideprivaation tarkoituksena on saada tehokkaammin esille heikotkin telepaattiset ärsykkeet, joita muualla oleskeleva koehenkilö lähettää. Suggestioiden sekä aistideprivaation myötä vastaanottaja vaipuu omiin ajatuksiinsa, joista hänen tulee kertoa ääneen. Kertomukset kokemuksista nauhoitetaan. Toisaalla sijaitseva lähettäjä keskittyy samanaikaisesti satunnaisesti valittuun kuvaan.

Lähettämisen loputtua vastaanottajalle esitetään neljä kuvaa. Häntä pyydetään arvioimaan kuinka hyvin kukin kuva vastaa aistideprivaation aikaisia kokemuksia. Luonnollisestikaan hänelle ei kerrota, mikä kuvista on oikea. Jos vastaanottaja kertoo oikean kuvan vastaavan parhaiten hänen kokemuksiaan, kyseessä on ”osuma”. Kun valinnanmahdollisuuksia on neljä, sattuman perusteella olisi odotettavissa, että joka neljäs vastaus olisi osuma. Jos osumien lukumäärä ylittää sattumalta oletetun määrän, katsotaan tutkimustulosten tukevan telepatian olemassaoloa.

Matmos on San Franciscossa perustettu kokeellinen elektro-duo, jonka tuorein ääniräiskäle Ganzfeld EP on julkaistu muun muassa Mouse On Marsin, Trans Amin ja Tortoisen ystäville tutulla levymerkillä Thrill Jockey. Suurelle yleisölle Matmos lienee tunnetuin yhteistyöstään Björkin kanssa sekä vuoden 2001 levystään A Chance To Cut Is A Chance To Cure, jolle duo virkkaili kokeellista teknoaan leikkaussalin äänistä.

Tällä uudella EP:llä kaksikon Martin Schmidt ja Drew Daniel työskentelymetodi on ollut vähintäänkin yhtä epäortodoksinen; kaksi levyn raidoista on koostettu jamppojen itsensä yli neljän vuoden aikana rekonstruoimista Ganzfeld-sessioista, joiden aikana koehenkilöille telepaattisesti yritettiin iskostaa mieleen Matmosin tulevan The Marriage of True Minds -albumin teemoja. Kolme biisiä tarjoileva Ganzfeld-EP on vain pientä esimakua tuolta tulevalta konseptijärkäleeltä, jonka peruskivi nämä koehenkilöiden reaktioista kudotut äänimaisemat ovat.

Avausraita Very Large Green Triangles hyökkää eetteriin elektronisella kebab-kompilla, ja mantramainen ”laulu” täydentää viehkosti jonkinlaisen rituaalimusiikin tunnelmaa. Biisin vokaaliraita on editoitu erään koehenkilön, Ed Schraderin vapaamuotoisista vokaali-improvisaatioista – täydellinen transkriptio tästä psykedeelisestä irrottelusta löytyy levyn kansivihkosta. Kuoro-ja orkesterisämplet luovat melkeinpä kauhuleffamaista fjongaa biisiin.

Isot Vihreät Kolmiot kaiketi liittyivät näihin alkuperäisiin telepaattisiin kokeisiin, jotka Schmidt ja Daniel ovat näissä sessioissaan vieneet tyystin toisenlaiseen kontekstiin (tosin keskitysleireillä vihreällä kolmiolla merkittiin ammattirikollinen, ja toisinaan Matmosin auditiiviset kokeilut ovat olleet lähestulkoon musiikin rikollista pahoinpitelyä).

Myös kakkosraita You (Rrose Mix) jatkaa hypnoottisen usvaisissa ja minimalistisissa teknotunnelmissa. Jos levyn avaava jumittelu sopisi täydellisesti pakanallisten uhrimenojen suggestiiviseksi ääniraidaksi, niin tämä seuraava raita olisi puolestaan omiaan hylättyihin varastorakennuksiin hiilihapposumussa sukeltamiseen; Monotonista ja juuri siksi niin tenhoavaa – kunhan itse vain on juuri oikeanlaisessa mielentilassa, kiireetön ja mieluiten luurit korvilla: zen-musiikkia parhaimillaan. Biisin Matmos-tavaramerkin paikan täyttää bassline, joka on soitettu kuminauhalla!

Sisäavaruudessa kuviokelluminen loppuukin sitten lyhyeen kun levyn päättävä kakofonisesti rakentuva äänikollaasi Just Waves alkaa soljua eetteriin. Vaikutelma on hieman samanlainen kuin kuuntelija olisi väkijoukossa jonkinlaisen psykoaktiivisen huumausaineen vaikutuksen alaisena: ympäröivien ihmisten äänet kerrostuvat päällekkäin muodostaen oman kaleidoskooppimaisen kudelman, jossa sanat törmäilevät kaoottisesti toisiinsa. Pakostakin heti ensimmäisenä tulee mieleen Björkin ”a cappella”-albumi Medulla. Matmos on kuitenkin vääntänyt taidekertoimia hieman isommalle, ja vaikka biisin idea (Ganzfeld-metodi) onkin ajatuksen tasolla ihan hauska, ei tästä kerroksia kovin moneen kuuntelukertaan löydy. Pitchfork antanee täydet pisteet ja punaviinisuositukset…

EP on rakenteeltaan hieman kummallinen. Ensimmäiset kaksi raitaa ovat hypnoottisia teknojumituksia ja päätösraita sitten jotain käsitetaidetta. Edellisestä levystä on vierähtänyt jo reilusti aikaa, joten tämä julkaisu lienee perusteltu esimakuna tulevalta täyspitkältä – ilmoitusluontoinen pikkujulkaisu. Hieman ristiriitaisin fiiliksin jään odottelemaan tuota pääteosta.

Matmos-henkisen kokeellisuuden oivallisesti popularisoinut Björk on hurahtanut viimeisimmällään levyllä pahasti tekotaiteellisuuden hetteikköön kunnon biisien kustannuksella. Matmosin tapauksessa minkäänlaisia myönnytyksiä mainstreamin suuntaan nyt on turha edes olettaa, mutta toivoa sopisi, etteivät Schmidt ja Daniel aivan tyystin upota käsiään ”taiteeseen”…

…ja jotta levyn ostanut audiofiili saavuttaisi autenttisen Ganzfeld-kokemuksen, Thrill Jockey julkaisee levystä myös rajoitetun erikoispainoksen, jonka mukana tulee Incase-kuulokkeet ja ”pingispallo”-kakkulat.

85 Ehkä levyn viimeiset, diipimmät kerrokset vaatisivatkin avautuakseen jonkinasteista aistien deprivaatiota? Teknommat raidat toimivat kyllä mainiosti.

Video ei ole enää saatavilla