”Aaaaaah – villi rintani täyttyy oudolla tunteella kun kuuntelen tätä levyä.” (MUSA 11–12/74)

Iida Sofia Hirvonen luki Tommi Liimatan toimittaman Waldemar Wallenius -kirjan ja nosti 1970- ja 1980-luvun keskeisen musiikkijournalistin opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi.

Hämeenlinnassa syntynyt musiikkijournalisti Waldemar Wallenius oli mukana perustamassa musiikkilehtiä Blues News, Musa ja Soundi. Kirjailija ja muusikko Tommi Liimatta toimitti Walleniuksen Musa– ja Soundi-teksteistä kirjan nimeltä Musaa ja Soundia (Like, 2018).

Nuorgamin kirjoittaja Iida Sofia Hirvonen luki kirjan ja nosti sen keskeiset opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi. Nämä neljä asiaa nykypäivän popkriitikot voisivat oppia Waldemar Walleniukselta.

#1 Typerä tunnekuohu ei ole uusi juttu emmekä välttämättä elä ”tunteiden aikaa” sen voimakkaammin kuin ennenkään, vaikka aikamme kriitikot niin tykkäävät väittää

Jyrki Lehtola kirjoitti Image-lehden esseessään Näin eliitti kuoli, että kulttuurimme on joutunut jonkinlaiseen alennustilaan ja ”tunteiden aikaan”.

”Mediassa keskityttiin luomaan sisältöjä, joita klikattaisiin, mikä oli elitismistä suurinta, sillä se perustui ajatuksen siitä, että ihmiset nyt vain ovat niin vitun tyhmiä, ettei niitä kannata edes yrittää sivistää, ja siksi meillä on tässä Helsingin Sanomien toimittaja, jolta pääsi ’Wau!’”

Lehtola viittasi tekstissä musiikkitoimittaja Mari Koppisen hurmokselliseen reaktioon Saara Aallon UMK-kilpailuesityksen äärellä. Lehtola analysoi Koppisen ”Wau!”:n olevan jälleen yksi merkki aikamme tunteellisuudesta, populismista ja epä-älyllisyydestä.

Esseessä on pointteja, Jyrki, mutta väitän että olet ehkä silti vähän väärässä. Ennen musiikkilehdet ilmestyivät paperilla, ja kirjoittajat saivat teksteistään rahaa, mutta palstatilaa ei läheskään aina käytetty terävään tai edes järjelliseen analyysiin. Ja tunteita kyllä ilmaistiin, innostusta etenkin! Katsokaamme sanoja, jotka Waldemar Wallenius valitsi Musa-lehden arvosteluihinsa 1970-luvulla:

”Elo on wakadi wakadou, juu juu, totta tosiaan, jeah!”

”Tämmöinenkin levy on sitten ilmestynyt. Olen muista sinkuloista laverrellut niin pitkiä stooreja, että tästä ei mahdu muuta kuin: Hello, boys!”

”Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaah! Bo Diddley! Hey, Bo Diddley! Well, I feel aaaaal RIGHT! Gimme dat rhythm! Hey, Bo Diddley!”

”Höh höh höh höh… hah hah hah hah hah… hoh hoh hoh hoh hoh…. hih hih hih hih… hiih hiih hiih HIIH…! Hhhhhhhhh…
On meinaan hauskaa… hih hih hih… kyyneleet silmissä… krh krh krh… Ei maha mittää… naurattaa niin… hhhhhhhhhhh…. Ku mä…. ku mä… kun mä en pääse hih hih edes alkua pite… pite… pitemmälle… hhhhhhhhh………..”

”Ja se musiikki – WOW! Lyömätöntä alallaan.”

#2 Kehuminen on vaarallista

Wallenius roihahtaa teksteissään innostukseen herkästi kuin raapaisupinnan kohtaava tulitikku, mutta varoittaa kehujen turmiollisuudesta. Entiset ”lahjakkaat lapset” tunnistavat varmaan tunteen: kun joku ”auktoriteetti” sanoo, että ”kun sinä olet nii-iin älykäs, oikein poikkeuksellinen”, kyse ei ole aina vain kehuista, vaan myös vaatimuksesta pysyä kehujen arvoisena. Nykyajan ”luovassa taloudessa” kehut puolestaan huumaavat ja koukuttavat. Ne eivät koskaan riitä, koska sinä et ole ikinä tarpeeksi!

Suomalaisen rockmusiikin maailmassa ylistys ja parrasvalot ovat perinteisesti tuottaneet suorituspaineita. Lupaavan yhtyeen odotetaan pelastavan niin kotimainen rockmusiikki, kansantalous kuin maamme maine maailmanhistoriassakin, joten ei ihme, että bändeillä menevät pasmat sekaisin eivätkä ne vain pysty lunastamaan odotuksia. Esimerkkinä vaikka Hanoi Rocks tai HIM, jonka USA:n läpimurron piti olla varma juttu, mutta joka nyt vaan sössi asiansa keskeisellä keikalla, kenties juuri paineiden takia.

Wallenius ymmärsi riskit ja kirjoitti Woodoo-yhtyeestä vuonna 1972 näin sensitiivisesti:

”Kunnon muusikot eivät oikeastaan pidä siitä, että heitä kovasti näin kehutaan lehdissä, sillä siitä aiheutuu kuulemma vain turhia vaikeuksia, kun täytyy sitten väkipakolla yrittää olla näitten kehujen arvoinen. Meillä musalaisilla olisi kauhea hinku ja vinku retostella tällaista bändiä kuin WOODOO, mutta emmehän me suinkaan halua aiheuttaa mukaville miehille turhaa harmia. Vaikka kuinka haluaisimme kertoa teille, että kyseessä on Suomen niin-ja-niin-monenneksi-paras bändi niin me emme sitä kyllä tee. Ei varmana kehuta Woodoota, kyllä vissi on niin.”

Kevään aikana mediassa on puhuttu paljon burnoutista ja menestyviäkin ihmisiä usein kiusaavista riittämättömyyden tunteista. Entä jos taustalla on nykyiseen epävarmaan maailmantilanteeseen yhdistyvä positiivisen puheen, jatkuvan kehumisen ja aukottoman itsevarmuuden kulttuuri? Jospa vain vähän… chillaisimme?

#3 Jos jotain haluaa, se pitää tehdä itse – ja jos tekemäsi juttu ei kelpaa, syytä yleisöä, koska suomalaiset JUNTIT eivät tiedä mistään mitään

Sitä voi haikailla, että olisinpa syntynyt Amerikkaan, niin kirjoittaisiin syväluotaavaa kulttuurijournalismia vaikka The New Yorkeriin, ja voivotella suomalaisten medioiden syvenevää alhoa. Tai sitten voi tehdä itse sellaista mediaa tai juttuja, joita haluaa lukea. Waldemar Wallenius perusti Musa-lehden, koska kotimaisilla markkinoilla ei yksinkertaisesti ollut ”rockin vakavasti ottavaa journalismia”. Tilanne oli kestämätön.

”Well, nyt yritetään taas. Tehdään tätä MUSAa…”

”Itse asiassa tämä lehti on jonkinlainen haaste Suomen musiikkielämälle ja Suomen musiikin ystäville. Elikkä jos MUSA ei oikein ota menestyäkseen, ei Suomi ole ansainnut edes yhtä musiikkilehteä. Syyttäköön sitten kukin itseään, jos ei nyt ota MUSAn asiaa omakseen eli MUSAa omaksi lehdekseen. So there!

Ei mutta ihan tosi – MUSA on vakava yritys saada korjaus aikaan nykyisessä tilanteessa. Meillä ei ole lehteä, joka pyrkisi levittämään tietoa musiikista ja joka suhtautuisi kaikkeen musiikkiin avoimesti. Nyt on. Emme halua kuulostaa suureellisilta, mutta tahdommepa silti väittää olevamme helvetin laaja-alaisia musiikin suhteen täällä MUSAssa.”
(Musa-lehden näytenumerossa)

#4 Jos sanoja ei löydy, älä anna sen estää meininkiä

Jokainen musiikin ystävä on joskus ollut tilanteessa, jossa tekisi mieli selittää ihmisille musiikista, johon on vastikään rakastunut, mutta on vain niin vaikea saada otetta siitä, mikä siinä oikeastaan puhuttelee! Silloin ollaan selittämättömän äärellä. Kaikki sanat tuntuvat typeriltä. Heidegger on kirjoittanut tästä, mutta ei siteerata häntä…

Tilanne on ihana, mutta julma ihmiselle, jonka tehtävänä olisi kirjoittaa musiikista. Wallenius myöntää jäävänsä sanattomaksi vaikuttavan levyn äärellä, heittäytyy ihmetykseen ja jatkaa hapuilevan touhukasta intoilua aiheen ympäriltä, kunnes palstatila täyttyy. Ala-arvoisen ammattitaidotonta, joku voisi sanoa, mutta tämän ajan haukoituttavassa kulttuurijournalistisessa ilmanalassa myös riemastuttavaa luettavaa.

”Olen niin innoissani rock’n’rollista. On niin riemastuttavaa kuunnella näin puhdasta ja aitoa rockia. Ainoana huolenaiheena ei ole kuin se, että miten pystyn teille välittämään tämän levyn loistavuuden yhtä hyvin kuin se välittää sen minulle.”
(Pelle Miljoonasta)

”Album of the year: Wigwam of course!

Ei mutta ihan tosi, Wigwam ON maailman huippuluokkaa.

What can I say? What can I possibly say? Well, I could simply say: magnificent! Or I could go on and on about how wonderful it is now that Wigwam have made The Best Album Ever and how nobody is going to believe and they will think that I’ve gone completely nuts and how I should have my head examined and how can a Finnish album conceivably be The Best Album Ever, but I don’t care! This is IT!”
(Wigwamin Nuclear Nightclub -arvostelusta vuodelta 1975)

So there! Kiitos Tommi Liimatalle mainion ja koskettavan kesäkirjan kokoamisesta ja kiitos Nuorgamille viimeisestä kuukaudesta!

”Losing You kuulostaa huolettoman ’lushilta’ kuin ensimmäinen lämmin kesäyö, jolloin hämmästyy siitä, että ulkona voi hengata vielä puolen yön jälkeenkin ilman, että alkaa paleltaa. Kaupunki on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia.”

Solangen erobiisi on popklassikko, koska sen ilmaisemat tunteet ovat ristiridassa tuotannon huolettoman kesäyöfiiliksen kanssa

”There’s nothing more I know you’re taking it away from me
I gave you everything and now there’s nothing left of me”

Feministisissä keskusteluissa on viime aikoina usein puhuttu emotionaalisesta työstä, joka herkästi kasautuu naisten tai femmejen harteille. Malli on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista: heterosuhteissa naisten rooliksi jää setviä miehen ongelmia, tukea lempeästi henkistä kasvua ja vielä kaiken päälle selvittää, missä oikein mennään parisuhteessa.

Sama kaava toistuu helposti ystävyyssuhteissa. Tämä ”työ” kuluttaa tekijänsä energiaa, etenkin jos olisi lisäksi omiakin ongelmia käsiteltävänä.

Suositussa meemissä animehahmo pitelee hämmästyneen näköisenä kätensä yllä perhosta ja kysyy siltä ”Is this a therapist?” Meemillä ilmaistaan vähän bleakisti, kuinka tietyntyyppiset miehet suhtautuvat keheen tahansa normaaleilla tunteidenkäsittelytaidoilla varustettuun tyttöön kuin he voisivat olla hänen terapeuttejaan.

Emotionaalisen työn käsite on vähän hankala, koska kyse ei oikeastaan ole mistään ”työstä”, jota kukaan pakottaisi ketään tekemään, vaan valtarakenteisiin kytkeytyvistä monimutkaisista rooleista ja käyttäytymismalleista, joihin ihmiset sosiaalistuvat tai sitten eivät. Hyödyllinen käsite se silti on, koska se auttaa tunnistamaan ihmissuhteet, joissa roolit eivät ole ollenkaan tasapuolisia.

”I don’t know why I fight it, clearly we are through
Tell me the truth boy, am I losing you for good”

Dev Hynesin tuotanto saa Losing Youn kuulostamaan huolettoman ”lushilta” kuin ensimmäinen lämmin kesäyö, jolloin hämmästyy siitä, että ulkona voi hengata vielä puolen yön jälkeenkin ilman, että alkaa paleltaa. Kaupunki on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia.

Kappale käsittelee kuitenkin uupumuksen, turhautumisen ja jopa vihan tunteita. Kertoja on niin loppu emotionaalisen työn tekemisestä, että hänestä tuntuu, että hän on ”antanut kaiken” eikä hänestä ole jäljellä mitään. Hän tietää, että suhde on tuomittu epäonnistumaan, mutta jatkaa tilanteen selvittelyä ehkä siksi, että pelkää toisen menettämistä, tai siksi, ettei muuta osaa.

Käytös on ristiriidassa ajatusten kanssa, koska kertoja haluaisi, että toinen osapuoli kommunikoisi eroamisesta suoraan. Synkkyydestä huolimatta biisin tunnelma on haikean hyväksyvä. Kertoja kuulostaa siltä, että hän kyllä selviää riipaisevasta tilanteesta lopulta smoothisti (kenties juuri loistavien ”tunnetaitojensa” ansiosta!) ja muuttuu eron jälkeen niin cooliksi ja voimaantuneeksi, että vaikuttaa täysin saavuttamattomalta. Aivan niin kuin oranssissa housupuvussa bailaava Solange biisin musiikkivideossa.

Video ei ole enää saatavilla

”Grimes teki entisen poikaystävänsä kanssa jonkun asuntolaivaristeilyn, jolla ne söi pelkkiä perunoita. Miks menisit jonnekin perunaveneeseen kun voisit mennä Elon Muskin kanssa Marsiin?”

Iida Sofia Hirvonen kävi kovan debatin uusliberalismista, rakkaudesta ja Grimesin relevanssista itsensä kanssa.

”I am the one in love”

– Mun pitäis kirjoittaa Grimesista Nuorgamiin, mutta se on vähän vaikeeta koska kuulin että Grimes seurustelee Elon Muskin kanssa.

– Et saisi koskaan aloittaa tekstiä sanomalla ”pitäis kirjottaa”. Helvetin epäkiinnostavaa. Ei kukaan pakota sua. Sä itse kirjoitat tälle saitille, koska haluut ”sanoo jotain” merkityksellistä musasta, että siitä jää joku ajankuva vaikka sitten tulevaisuutta varten, jos joku tutkija haluaa Nuorgamia lukemalla tarkastella, että millaista elämä oli 2010-luvulla. Ryhdistäydy nyt. Sitä paitsi kuulostaa jotenkin misogyyniseltä, että sä olisit jotenkin valmis antamaan naispuolisen artistin ihmissuhde-elämän vaikuttaa tapaan jolla sä siitä kirjoitat. Toimisitko samoin jos kyseessä olisi mies?

– En mä sitä, mutta hei camoon Elon Musk. Elon Muskin nimikin kuulostaa siltä, että se olisi joku bodattu scifielokuvan pahis. Vain Mark Zuckerberg olisi romahduttavampi poikaystävävalinta. Miten sä voit kirjoittaa jotain analyyttista popklassikotekstiä sen jälkeen kun sä oot nähnyt kuvan jossa Grimes on Elon Muskin kainalossa Tesla-choker kaulassa? Siitä tulee olo että Grimes olisi vaan yks uus Teslan teollisuudenhaara. Musk omistaa yrityksen, joka poraa reikiä ja se on nimeltään ”Boring Company”, tarvitseeko enempää sanoa?

– Entä sitten? Eikö jokaikinen 30-vuotias nainen ole joskus miettinyt että mitä jos heivaisin nämä vaikeilevat taidejäbät helevettiin ja alkaisin seurustella jonkun normi tech bron kanssa. Ja mitä jos se tyyppi vieläpä ”tajuaisi” mua ihan eri levelillä kuin ne itseriittoiset taide brot ja tekisi minut onnelliseksi? Grimes teki entisen poikaystävänsä kanssa jonkun asuntolaivaristeilyn, jolla ne söi pelkkiä perunoita. Miks menisit jonnekin perunaveneeseen kun voisit mennä Elon Muskin kanssa Marsiin?

– No mutta onhan tämä surullista. Kun luin tästä aamulla, reaktioni oli samanlainen wtf, kuin silloin kun luin Donald Trumpin voitosta. Yhdessä Instagram-meemissä sanottiin, että Grimesin ja Elon Muskin seurustelu on ”milleniaalien nine eleven”.

– Kaksi julkkista seurustelee, big news!

– Katso nyt Genesiksen videota. On käärmeitä, miekkoja, tribaalimeininkiä niin kuin jossain Jaakko Pallasvuon Klaani-sarjaa jäljittelevässä elokuvassa. Ajattele, että Grimes on kuusi vuotta sitten hengannut tollaisessa intersektionaalisessa Mad Max -kollektiivissa keskellä aavikkoa ja nyt kun videota katsoo niin sitä vaan kuvittelee, että kohta Elon Musk kaahaa tonne heikkakentälle itse rakentamalla sähköautollaan peililasit päässä ja Grimes jättää ihanan yhteisönsä ja hyppää kyytiin ja sitten ne menee kahdestaan Burning Maniin ja osallistuu johonkin Eyes Wide Shut -henkisiin rikkaiden ihmisten orgioihin ja syö sieniä start up -yrittäjien kanssa. Koska Grimeskin on lopulta tyypillinen ”valkoinen nainen” ja välittää lopulta eniten menestyksestä ja vaikutusvaltaisista miehistä. Grimesin Twitter-biossa luki ennen anti-imperialist, mutta kun se alkoi seurustella Elon Muskin kanssa niin jotenkin se vaan mystisesti katosi sieltä!

– Valkoinen nainen kommentoimassa, miten jonkinlainen toiminta on ” valkoisille naisille” tyypillistä… Sinäpä olet aikamme kriitikko. Kyllä tech brolla voi olla goottityttöystävä. Sitä paitsi ”goottius” ei nykyään edes tarkoita mitään. Tai siis jos vielä kymmenen vuotta sitten goottityylin rakentaakseen piti metsästää korsetteja Berliinistä ja Morticia-kaupasta niin nyt koko ”goottiuspaketin” saa omaksuttua nopeasti ja tilattua netistä kotiin parissa päivästä. Alat vaan kuunnella Depeche Modea, teet kulmakarvasi tietyllä tavalla ja sitten postaat Instagramiin kuvia verkkosukkahousuista, kuihtuneista kukista ja punaviinilasistasi, siinä se… Jos kyllästyttää, parin kuukauden päästä voit omaksua jonkun uuden estetiikan, esim. gabberin.

– Mutta Grimes on intersektionaalinen feministi… ja vegaani. Värjännyt hiukset pinkiksi… Kirjoittanut pitkiä rantteja, joissa avautuu omista epävarmuuksistaan, ja deletoinut ne myöhemmin ahdistuksissaan. Kasvanut ”Tumblrin kuvavirrassa”… Ihan niin ku minä… Grimes haluaa olla samaan aikaan Madonna ja naispuolinen Aphex Twin, ja sellaisessa art school -mittakaavassa se tavallaan onnistuukin siinä. Visions on niin ihana levy, siinä kova teknisyys yhdistyy sellaiseen ”tyttömäisenä” miellettyyn haavoittuvaisuuteen. Se kuulostaa vaaleanpunaisilta hattarapilviltä, joiden joukossa uiskentelee rohkeita lohikäärmeitä ja muita henkieläimiä. Jos Elon Musk olis enemmän kuin vaikka Erkki Kurenniemi 1970-luvulla, niin sitten mä ehkä hyväksyisin…

– Grimes on popartisti, on aika naiivia olettaa, että se ”edustaisi” poliittisesti jotain muuta kuin uusliberaalia oman edun maksimointia? Kuinka ”relevantti” Grimes edes on ollut viime aikoina?

– Mä vaan odotin, että millon sä sanot sanan ”uusliberaali”! Uusliberaali oman edun maksimointi vuonna 2018: hanki ”space daddy” ja pyydä se lähettämään sut avaruusasemalle äänittään sun seuraavaa levyä.

– Ei huono valinta. Sä voisit kyllä olla vähemmän kyyninen. Jos ne oikeasti ”rakastaa toisiaan”, niin mikäs sä olet siihen mitään sanomaan?

– Jaa mitä pitäis sitten tehdä? Lähettää joku kortti? ”Romantic love was invented to manipulate women” – Jenny Holzer.

– Bye!

Video ei ole enää saatavilla

”Hannah Diamond näyttää promokuvissaan ja Instagram-kuvissaan jotain peliä varten suunnitellulta virtuaalihahmolta.”

Full HD-feelings. Synteettisen EDM-pakkelin alta paljastuu pakahduttavan surumielinen popkappale.

”Maybe you’ve given up
Maybe it’s just my luck
Wish we could talk things through
Wish I could click undo”

PC Music -kollektiivin Hannah Diamond tunnetaan etenkin mieltymyksestään HD-estetiikkaan. Liekö keksinyt taiteilijanimensäkin näiden kirjainten mukaan? Valokuvataiteilijana työskentelevä Diamond inspiroituu 2000-luvun alun naistenlehtien glossyistä hajuvesimainoksista, millenniumin purkkapopista ja teknologisesti kehittyneestä halpiskosmetiikasta.

2000-luvun alussa huippuunsa viilattu mainoskuva oli fantasia, ”tavallisten” talliaisten ulottumattomissa. Nyt esimerkiksi NYXin tai Jeffree Starin meikit lupaavat niiden käyttäjille virheetöntä, hehkuvaa ja kolmiulotteista Instagram-ihoa. Diamond vie käsittelyn niin pitkälle, että lopputulos on simulaatio vailla yhteyttä todellisuuteen näytön ulkopuolella. Diamond näyttää promokuvissaan ja Instagram-kuvissaan jotain peliä varten suunnitellulta virtuaalihahmolta.

Post-internet-tyyliset ”voi kunpa voisin painaa tunteideni kanssa delete-nappulaa” -lausahdukset kuulostavat helposti tökeröiltä yrityksiltä alleviivata sitä itsestäänselvää faktaa, että me todella elämme nykyään digitaalisvälitteisessä todellisuudessa ja kommunikoimme internetissä toistemme kanssa.

Fade Awayn rakkauskertomuksessa virtuaalisuus on kuitenkin kirjaimellista, itse luotu kuva jostakin, jota ei ole todellisuudessa olemassakaan. Synteettisen EDM-pakkelin alta paljastuu pakahduttavan surumielinen popkappale.

Biisin kertoja tajuaa, että ihmissuhteen toinen osapuoli on alkanut ”feidata” pois, niin kuin nykyään on käsittääkseni etenkin ”nuorison” orastavissa deittailu- ja ystävyyssuhteissakin tapana tehdä. Ihmissuhdetta ei päätetä rehdisti kommunikoimalla vaan feidaamaalla ja ghostaamalla niin, että toinen pikkuhiljaa jäytävästi tajuaa, ettei toista oikeastaan kiinnosta hengailla. Tässä tilanteessa toinen osapuoli jää kuitenkin yksin jossittelemaan, mistä vetäytyminen voi johtua. Vastauksia ei tule, eikä niitä voi enää oikein kysyäkään siinä vaiheessa, kun toinen on jo ”nähnyt” viestin ja jättänyt siihen vastaamatta.

”Don’t know what you’ve got
’Til it’s gone and then you’ll see
If it’s me you like
Or the way I make you feel
Alive
But so dead inside”

Ehkä kyse on vaan huonosta tuurista, ehkä siitä, ettei kertoja ehtinyt älytä suhteen ainutlaatuisuutta riittävän ajoissa. Nyt kertoja toivoo, että voisi klikata undo-nappulaa. Tunteet eivät kuitenkaan ole siistejä photoshop-kuvia, jota voi säätää loputtomiin halutun lopputuloksen saavuttamiseksi, vaan aivot sekoittavia kemiallisia reaktioita. Undo-nappulaa ei ole!

Hannah Diamond syleilee hämmennyksen, epätoivon ja surun tunnetta niin huolellisesti, että lopputulos kuulostaa sympaattiselta kuin joku haikeana nuokkuva pörhöinen Pusheen-kissa. Tekee mieli halata!

Video ei ole enää saatavilla

Infinite zzzzz -listalla kappaleita, joita olen kotona kuunnellut ja joista olen paljon pitänyt. Biisit valikoituivat melko satunnaisesti, mutta yritin järjestää ne sellaiseen jonoon, että kokonaisuus kuulostaisi johdonmukaiselta.

Ajattelin laittaa listalle myös The Velvet Undergroundia, mutta sitten Lou Reed kuoli ja internet täyttyi linkeistä, jotka johtivat hänen tekemäänsä musiikkiiin… Sorry Lou!

Infinite zzzzz

1. The Gist – Love At First Sight
2. Devendra Banhart – Never Seen Such Good Things
3. The Shangri-Las – Out In The Streets
4. Honey Ltd. – Silk ’n Honey
5. The Clean – Loog
6. Kaleidoscope – The Sky Children
7. The Rain Parade – This Can’t Be Today
8. Grant Hart – Morningstar
9. Wire – The 15th
10. Guided By Voices – Game Of Pricks
11. The Greenhornes – The End Of The Night
12. Dirty Beaches – Lord Knows Best
13. Francoise Hardy – L’anamour
14. Nina Simone – Baltimore
15. Felt – The World Is As Soft As Lace
16. The Orchids – Underneath The Window, Underneath The Sink
17. The Durutti Column – Sketch For A Summer
18. Tropic of Cancer – Children of a Lesser God
19. Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Gray Sunset
20. Brian Eno – Spider And I

Kuuntele soittolista tästä.

Azealia Banks, klassikkomimmi.

Kesäkuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä Radio Helsingin taajuuden valtasi yhteensä 11 tuntia kestänyt Nuorgamin yöradio. Kesäisen lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi Radio Nuorgam vietti yhden puolitoistatuntisen kuunnellen tulevaisuuden popklassikoita. Jos tuo ohjelma jäi aikanaan kuulematta, on nyt hyvä aika tarttua noihin tuleviin klassikkoihin Spotify-soittolistan muodossa.

Ohjelmaan päätyi loppujen lopuksi yhteensä 14 kappaletta, jotka oli julkaistu 24 edeltävän kuukauden aikana. Kappaleita haettiin eri genreistä, ja kriteerinä oli saada mukaan ne teokset, jotka tulevat tulevina vuosikymmeninä nousemaan klassikkoasemaan ja inspiroimaan nuorisoa.

Harvasta kappaleesta voi sanoa heti, että kyseessä on klassikko, mutta tuolloin vielä polttavan kuumana joka paikassa soineesta Daft Punkin Get Luckysta aisti klassikkostatuksen ensi kuulemalta. Siksi se tuntui väistämättömältä valinnalta ohjelmaan. Se onkin tuorein ohjelmassa kuultu biisi. Muiden kappaleiden sisällyttämistä klassikkolistalle jouduimme pohtimaan tarkemmin yhdessä ja erikseen.

Vaikka listalle on tiensä löytänyt muutama muukin suuri radiohitti, ei hittistatus itsessään tee klassikkoa. Klassikkoaseman saaminen tapahtuu usein hitaammin ja myöhempien tapahtumien seurauksena. Lisäksi luonnollista on, että tällainen listaus on enemmän tai vähemmän valitsijoidensa näköinen ja koostuu subjektiivisista valinnoista. Mutta silti uskomme, että jos jokin taho ryhtyy tulevaisuudessa tekemään vastaavia popklassikkolistoja kuin mitä Nuorgam on kahden ja puolen viime vuoden aikana tehnyt, löytyvät nämä kappaleet oman julkaisuvuotensa listalta.

14 tulevaisuuden popklassikkoa

1. Jay-Z & Kanye West – Niggas In Paris
2. Azealia Banks – 212
3. Mikal Cronin – Weight
4. Pimeys – Elämä kiinnostaa
5. Fun. – We Are Young (feat. Janelle Monáe)
6. Dean Blunt & Inga Copeland – 2
7. Todd Terje – Inspector Norse
8. Swedish House Mafia – Don’t You Worry Child [feat. John Martin]
9. Deerhunter – Monomania
10. Carly Rae Jepsen – Call Me Maybe
11. Rustie – Slasherr
12. Tame Impala – Feels Like We Only Go Backwards
13. Frank Ocean – Pyramids
14. Daft Punk – Get Lucky

Kuuntele soittolista tästä.

Girls, eivät oikeasti tyttöjä.

Kaksi ja puoli minuuttia, jossa ei ole mitään ylimääräistä.

”Oh, I wish I had a boyfriend
I wish I had a loving man in my life
I wish I had a father
Maybe then I would’ve turned out right
But now I’m just crazy, I’m totally mad”

Lust for Life vaikutti jo ensimmäisellä kuuntelukerralla elviscostellomaisen nostalgiselta ja tuoreelta, kuin olisin kuunnellut sitä vanhasta radiosta enkä Youtubesta. Girlsin musiikin tunnelma muistutti sekavuudessaan Ariel Pinkiä, sillä erotuksella, että länsirannikkokollegan tekeleisiin verrattuna sen kappaleet ”pysyivät kasassa”, eivätkä poukkoilleet kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Videosta julkaistiin sekä perusversio, jossa tytöt tanssivat näteissä vaatteissa, että ”NSFW”-versio, jonka alastomuus oli ”liian rajua” Youtubeen.

Kuten kaikki Girlsin parhaat biisit, Lust for Life vaikuttaa päällepäin hyvän mielen popkappaleelta. Aurinkoisen pinnan alta paljastuu kuitenkin synkempiä tunteita – yksinjäämisen pelkoa, traumoja ja epätoivoa.

Christopher Owens sanoi thenewgayn haastattelussa kirjoittaneensa biisin, koska häntä riivasi hänen ex-tyttöystävänsä onnelliselta vaikuttava elämä. Hän listasi, että poikaystävä, rusketus, pizza, viinipullo ja rantatalo tekisivät varmasti hänenkin olostaan hienompaa, mutta ”hulluuden” vuoksi nämä unelmat eivät voi koskaan toteutua.

Pitääkö selitys paikkaansa, sillä ei ole väliä, mutta Christopher kuulostaa koko kappaleen ajan sekä vilpittömän haaveelliselta että ironisen vittuilevalta. Biisi on kuin revitty high school -leffan kesälomakohtauksesta, jossa nuoret juoksevat sydänsuruistaan huolimatta rannalle, hiukset hulmuten ja mielet päihteistä keveinä. Tai kohtauksesta, jossa nistirokkari makaa verhojen takana unelmoiden tällaisista kesäisistä visioista.

Lust for Lifen kahteen ja puoleen minuuttiin ei mahdu sekuntiakaan ylimääräistä – ne ovat täynnä juuri sellaista elokuvallista eskapismia, jota ihmiset pophiteiltä yleensä odottavat.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Girlsiltä äänestettiin myös kappaletta Hellhole Ratrace.

Antonyn (toinen vasemmalta) ääni sopii täydellisesti Hercules and Love Affairin house-soundiin.

Andy Butlerin diskopallo loistaa sokaisevan kirkkaana.

”As a child I knew
that the stars could only get brighter
then we could get closer
leaving this darkness
behind

Now that I’m older
the stars shed light upon my face
but when I found myself alone
I feel like I, I am blind”

Newyorkilais-dj Andy Butlerin Hercules and Love Affair -yhtyeen ensisingle (ja ainoa kunnon hitti) kuulosti ensitahdeista lähtien ainutlaatuiselta. Levynkannessa oli pastellisävyisiä kreikkalaispatsaita. Torvilla koristellut soundit muistuttivat Voguesta ja Arthur Russelin junnaavista diskohetkistä. Laulajadiivaksi oli valittu Antony Hegarty, jota ei oltu ennen kuultu tanssikontekstissa.

En ole koskaan ymmärtänyt Antonyn sooloalbumeja, mutta Blindiin hänen voikerruksensa sopi täydellisesti. Antonyn ääni tuntui leijuvan hieman kappaleesta ”irrallaan” ja sai sen kuulostamaan pinnallisen viileältä ja riipivän tunteelliselta samaan aikaan.

Lyriikat vaikuttavat kertovan ajan kulumisesta ja diskohedonismin surullisista puolista. Hetkestä, jolloin kertoja huomaa vanhenneensa ja tajuaa, että elämä on aivan toisenlaista, mitä hän toiveikkaana nuorena kuvitteli.

Blindin housekierrätyksessä ei ollut ilmestymishetkelläkään sinänsä mitään ”uutta”. Jotain kappaleen ”ajattomuudesta” kertoo kuitenkin se, että se kestää toistuvia kuuntelukertoja ja toimii tanssilattialla vielä viiden vuoden jälkeen. Popklassikon merkki!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hercules and Love Affairilta äänestettiin myös kappaletta My House.

Ralliautoilija Hannu Mikkola menestyi muuallakin kuin kotimaassaan, eikä sikäli sovi tämän jutun kuvitukseksi.

Spotify kokoaa ”Top List -appiinsa” eri maiden kuunnelluimpien biisien sekä albumien top 100 -listoja. Valitsin mielivaltaisesti viisi eurooppalaista maata ja kuuntelin niiden korkeimmalla sijoituksella sijaitsevan kotimaisen biisin. Kymmenen kärki koostui lähes joka maassa angloamerikkalaisesta popmusiikista, mutta usein joukkoon mahtui vähintään yksi paikallinen hitti. Listojen tutkiskelun jälkeen voin sanoa, että Spotifyn kuunnelluinta musiikkia kaikkialla Euroopassa on Daft Punk ja kotimainen bileräppi.

#1 Maitre Gims – Bella

Missä? Ranskassa.

Mitä? Tietenkin myös Ranskassa kuunnellaan eniten Daft Punkia, mutta Daft Punk on muodostunut anglopopin maailmassa ”instituutioksi” jo aikoja sitten, joten en aio kuunnella sitä. Laitan soimaan Maitre Gimsin, joka on kongolaissyntyinen räppäri.

Gims kuului aiemmin hiphop-ryhmään nimeltä Sexion d’Assaut, joka Wikipedian mukaan eroaa Ranskan muusta räppiskenestä, koska se pitää kiinni ”old schoolista” ja ”sanoo ’ei’ bling blingille”. (Bling bling? Kuulostaa termiltä, jota käytetään tänä päivänä ainoastaan Euroopassa. Sana saa minut kuvittelemaan autoa, josta käsin joku bisnesmies myy turisteille väärennettyjä merkkilaukkuja ja koruja ja on pilvessä 24/7.) Nyt Maitre Gims tekee soolouraa.

Bellassa Gims räppää mitä ilmeisimmin kauniista naisista. Hitti soveltuu taustamusiikiksi naisten katselemiseen ja verkostoitumiseen autossa/rannalla/yökerhossa. Biisin kertosäe menee jotenkin näin: ”Elöpodopedobu Bella, szumekorazekutu Shellac, emosehnxkjei Village, eshöshöshöshö Chillaa”.

Vaikuttaa siltä, että arabihöyrysoundi on ranskalaisessa hittirytmimusiikissa vastaavalla tavalla suosittua kuin ”reggae” suomalaisessa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Fedez – Pensavo fosse amore e invece

Missä? Italiassa.

Mitä? Sydämeni jättää pari lyöntiä välistä, kun katson kansikuvaa, jossa italialaisräppäri juo drinkkiä pillillä ”maljasta”, joka näyttää hänen omalta päältään. Biisi alkaa ”spoken word” -kohtauksella, jossa Fedez flirttailee jonkun naisen kanssa, varmaankin terassilla tai avoauton ikkunasta. Hän sanoo ”ti amo”, laittaa aurinkolasit päähänsä ja lähtee kruisailemaan ympäri piazzaa. Avoauton ikkunasta hän katselee ruskettuneita naisia kesämekoissaan ja huutelee heille ”Ciao!” tai ”Menu Di Ristorante!”

Voisinpa minäkin ajaa autoa ja 3D-printata pääni ja juoda siitä drinkkejä ja sitten iskeä ihmisiä heittämällä heitä printatulla päälläni. Printattu pääni kierisi pitkin asfalttia, kunnes silmäni irtoaisivat kuopistaan ja rotat söisivät silmäni.

Video ei ole enää saatavilla

#3 David Podsiadlo – Tojkraty i Kwadraty

Missä? Puolassa.

Mitä? David Podsiadlo on suosittu varmaan siksi, että hän näyttää erilaiselta kuin puolalaiset miehet yleensä. Hän ei vaikuta perinteisen maskuliiniselta, hänessä on individualistista tyyliä. Hän on samaan aikaan ”casual” ja ”runopoika” sethcohenmaisella tavalla. (Huom. Tartun tähän vain siksi, että kun kuvittelen puolalaismiehen, ajattelen meleeratunharmaisiin itäblokin hopparivaatteisiin pukeutunutta jengimiestä, jolla on neliön muotoinen pää ja tuima ilme, koska elämä on kovaa.)

David Podsiadlo on poptähti, joten hänen elämänsä ei tarvitse olla enää kovaa. Tojkraty i Kwadraty (käänsin nimen Google Translatella ja sain tulokseksi ”Tojkraty ja neliöt”…) kuulostaa vähän Phoenixin tai Whitest Boy Aliven tyyppiseltä haaveelliselta poprockilta. ”Anglo-ihmiset” kuuntelivat ja tekivät tällaisia biisejä vuosina 2005–2007.

Video ei ole enää saatavilla

#4 AKI feat. Kapten Röd – När solen går ner

Missä? Ruotsissa.

Mitä? Wikipedian mukaan AKI kuului aiemmin Labyrint-nimiseen uppsalalaiseen räppiyhtyeeseen, jossa hänen taiteilijanimensä oli Aleksi Swallow.

Levynkannen piirroskuvaelmassa poliisi eristää aluetta, jossa retkottaa hakatun näköinen poika. Biisi kuulostaa samalta kuin kuva näyttää: sosiaalihuollolta ja lamalta, vähän Avaimen Punaiselta tiileltä.

En ymmärrä lyriikoita, mutta AKI mäyhää varmasti hyvinvointivaltion romahduksesta ja kovasta elämästä kaupungin vuokra-asunnoissa. Kesähitiksi tämä on lannistavan realistinen: aurinko laskee, mutta bileet eivät saa tapahtua. Biisi menestyy, koska Ruotsi on slummiutunut.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sportfreunde Stiller – Applaus Applaus

Missä? Saksassa.

Mitä? Sportfreunde Stiller eli ”Urheilukaveri Stiller” on saksalaisen indierockin pioneeri. Kun kuuntelen tätä biisiä, kuvittelen heti kappaleen lukion saksan kirjan sivulle. Saksanopettaja kertoo oppilaille intomielisesti, että Saksassa kukoistaa myös elinvoimainen kulttuuriteollisuus ja alakulttuuriteollisuus eli indie, kuunnelkaapas tätä. Tuijotan oppikirjan sivua tyhjin katsein ja mietin pitäisikö minun kiinnostua tästä maasta, jossa tuotetaan kaikkea ja paljon, myös kakkua ja indierockia, mutta jossa kaikki näyttää sekavalla tavalla tyylittömältä.

Sportfreunde Stiller kuulostaa luterilaisen ”ahkeralta” bändiltä, joka on tehnyt tämän biisin ”työkseen”. Saksankirjatunnelmien vuoksi velvollisuudentuntoni heräävät ja käännän biisin lyriikat Google Translatella kokonaan:

”Suosionosoitukset, suosionosoitukset

Käteni on nyrkki teet sen taas
ja esittää, että sinun minun.
Kuiskata lauseita huolellisesti läpi kaikki melu
ikään kuin ne wär’n minun sekstantti ja kompassi.

Suosionosoitukset, suosionosoitukset
Sanoistanne.
Sydämeni menee,
Jos olet nauraa!
Suosionosoitukset, suosionosoitukset,
Ystävällisistä innostaa minua.
Älä koskaan pysäytä sitä!
Toivotan niin paljon
Et koskaan kuuntele sitä.

Onko siivu maailmani, voit tehdä sen takaisin noin.
Näytä minulle pehmeästi tavalla, mitä visio on.
Olen jälleen päätä seinään
Laitat kypärän ja vasara kädessä.”

Video ei ole enää saatavilla

Holly Herndon, tällä kertaa ilman läppäriä.

Holly Herndon unohti perinteiset soittimet, kun hän tajusi, että läppäri on intiimein musiikki-instrumentti, mitä kuvitella saattaa. Perjantain Helsingissä esiintyvän amerikkalaisartistin viime vuonna ilmestynyt Movement-albumi kuulostaa tietokoneeseen sulautuvalta ihmiseltä. Se on samalla sisäänpäinkääntyneen mekaanistunut ja miltei häiritsevän ”hengittävä”.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Richie Valensin La Bamba. Rakastin tuota laulua lapsena ja lauloin sitä jatkuvasti, vaikken osannut espanjaa lainkaan. Aloitin espanjanopiskelut toisella luokalla. Yksi vanhemmista tarjoutui opettamaan sitä, koska sitä ei voinut opiskella koulussani. Opettelimme espanjaa innokkaasti kuin pienet pesusienet, mutta sitten opetus loppui ja unohdin kaiken. Olin nälkäinen ja utelias lapsi, loputtoman kiinnostunut uusista paikoista ja ihmisistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista kappaletta et ole koskaan ymmärtänyt?

”Bachin Goldberg-variaatioita. En pidä cembalosta yhtään. Jostain syystä en tajua tämän kappaleen merkittävyyttä edes pianoversioiden kautta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”hahahahahahahahahahahahahahaha”
(Laurie Anderson – O Superman)

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”En usko, että olisin kokenut koskaan sellaista tunnetta. Muistan tosin sen, kun avaruussukkula Challenger räjähti heti nousunsa jälkeen. Järkytyin syvästi astronauttien puolesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä bändi tai artisti tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En usko tuollaiseen totaliteettiin. Kaikkea tärkeää tapahtuu ympäri maapalloa koko ajan.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Taloudelliset seikat muuttuvat. Kuuntelijat eivät enää maksa musiikista. Ihmiset kuitenkin jatkavat musiikin tekoa ja löytävät uusia keinoja musiikin kaupalllistamiseen.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Minulle ne ovat naimisissa keskenään.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Joskus mielipiteeni yliyksinkertaistetaan, etenkin se, mitä sanon akateemisuudesta tai teknologiasta. Se turhauttaa joskus.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Päätin keskittyä musiikin tekemiseen, kun opiskelin Millsissä elektronista musiikkia. Vasta viime aikoina olen uskaltanut hyväksyä sen, että voisin tehdä musiikkia kokopäiväisesti. Nykyisin artistin on oltava todella itsevarma kuvitellakseen, että musiikilla voisi elättää itsensä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Odottamattomat yhteydet, äänen tilallisuus, mahdoton arkkitehtuuri.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Sinkkuus ja vapaa-aika.”

Holly Herndon esiintyy #HEX-klubilla Kaikussa perjantaina 14.6.2013. Liput 12 e.

Video ei ole enää saatavilla

Tämäkin kuva näyttäisi karismaattisemmalta, jos siinä esiintyisi Leslie Feist.

Kanadalaisen indiesuperkollektiivin nostattavin biisi sisältää oudon tahtilajin.

”It’s a shoreline
and it’s high speed,
it’s a cruel world
and it’s time”

Monet 2000-luvun kanadalaiset indiebändit vaikuttivat pikemminkin ”kollektiiveilta” tai ”orkestereilta” kuin yhtyeiltä.

Niistä tuli yhteisöllinen vaikutelma: ”Hei jee, haluatko tulla bändiin mukaan? Päästään Pitchfork-festareille, sinähän soitit harmonikkaa/viulua/trumpettia lapsena, voisit opetella sen uudestaan. Ai et jaksa? Tässä tamburiini, lyö vaikka sitä, voit myös huutaa samalla. Huudetaan kaikki helvetin kovaa, niin syntyy hyvä meininki. Löysin vintiltä myös irlantilaisen mummoni vanhan röyhelöpaidan, pistä se päälle ja tervemenoa ’skeneen’!”

Broken Social Scenen biisinkirjoituksesta vastasivat Kevin Drew ja Brendan Canning, jotka hommasivat bändiin mukaan ystäviään Toronton indiepiireistä. Hurjimmillaan toimintaan osallistui yhdeksäntoista jäsentä.

Kotimaahan liittyvä yleistäminen tuntuu tyhmän arbitraariselta, mutta minua ärsytti esimerkiksi Arcade Firen ja Wolf Paraden tyyppisissä bändeissä se, että ne huokuivat meteliä, kotikutoisuutta ja holtitonta intohimoa. Se vaikutti aluksi virkistävältä, sitten rasittavalta pauhaamiselta. Indiekollektiivien laulajat kuulostivat siltä, että he repisivät kohta hiukset päästään, kun ovat niin tunnemyrskystä sekaisin, mutta tuo intensiteetti muuttui nopeasti maneeriksi.

Pitäisikö syyttää Neutral Milk Hotelia? Vaikutti siltä, että kanadalaiset indiebändit halusivat kuulostaa In the Aeroplane Over The Sean kansikuvalta. Biisien alussa soittajat himmailivat hiljaa, sitten he hakkasivat instrumenttejaan täysillä. ”Nollasta sataan” -dynamiikka toistui myös ”post-rockissa”. Bändin jäsenillä oli varmasti hirveän hauskaa, mutta 2000-luvun Kanada-indiestä löytyy oikeastaan aika vähän kappaleita, joihin jaksan vielä tänä päivänä palata.

Broken Social Scenen 7/4 (Shoreline) on yksi näistä biiseistä. Sen kuulemisesta tulee edelleen hyvä, eikä tunkkainen olo. (Ja ennen kun joku ehtii päteä, voin kertoa, että You Forgot It In People saattaa olla bändin ”Se” albumi, mutta ei silläkään liene näin nostattavaa ”hittiä”, eikä ”hittien” tekeminen tietenkään ole itseisarvo, mutta kirjoitan tästä silti!)

Spesiaalin kappaleesta tekee se, että se menee nimensä mukaisesti harvinaisessa 7/4-tahtilajissa ja siinä laulaa Leslie Feist. Raidalla häärää yli 15 muusikkoa, mutta 80 prosenttia sen karismasta muodostuu Feististä. Myös biisin musiikkivideolla duettopari Kevin Drew kalpenee Feistin säteilyn rinnalla parrakkaaksi perus-indiesedäksi. Huom. videolla Feist myös lyö Keviniä!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Broken Social Sceneltä äänestettiin myös kappaletta Anthems for a Seventeen Year Old Girl.

Deerhunter – ei mitään faijarockia.

Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä.

Microcastlen ja Halcyon Digestin jälkeen tuntui loogiselta odottaa Deerhunterin ”kypsymistä”. Pelotti, että Deerhunter alkaisi tehdä kuoliaaksi viimeisteltyä dreampoppia tai jonkin haukotuttavan ”eepoksen”, joka muuttaisi sen seuraavaksi Radioheadiksi.

(Kun ajattelen termiä ”kypsyminen”, näen päässäni tämän giffin.)

Atlantilaisyhtyeen Jimmy Fallon -esiintyminen (jossa Joey Ramonen helvettizombieversioksi pukeutunut Bradford Cox olisi halunnut käyttää mikrofonina ”elävää rottaa”, ellei hän olisi pelännyt eläinoikeusaktivisteja) enteili mopon karkaamista päinvastaisille teille. Kuudes albumi vaikuttaa raa’alta ja hätäisesti äänitetyltä räyhäämiseltä. Kaikessa huolimattomuudessaan se on kuitenkin vapautuneempi ja ekstrovertimpi kuin mikään yhtyeen aiempi albumi. Paha sanoa levyn laimentumispotentiaalista mitään vielä tässä vaiheessa, mutta nyt Monomania tuntuu heidän kuuntelua kestävimmältä levyltään Cryptogramsin jälkeen.

Deerhunterin kappaleet ovat aina haahuilleet poissaolevissa kaiuissa vailla tarttumapintaa, enkä yhtyeeltä ole ”hittejä” kaivannutkaan. Nyt bändi on kirjoittanut melkein ”liian” koukuttavia punkbiisejä. Luulen, että joku Strokesin tyyppinen nahkatakkitennaribändi voisi kadehtia Sleepwalkingia ja Back to The Middleä.

Muutos helposti lähestyttäväksi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhtye olisi menettänyt irrallisuuttaan. Tuntuu tyhmältä väittää, että terveyden rajoilla horjuminen jotenkin katalysoisi kiinnostavan taiteen syntymistä, sillä sairaus useammin hidastaa kuin edistää mitään prosesseja. Silti huomaan ajattelevani, että onneksi Bradford Cox velloo niin sairaalloisessa toiseudessa, ettei hän ikinä tule tekemään mitään faijarockia. Sana ”sick” toistuu levyn sanoituksissa tiuhaan. Levyn nimikin viittaa syndroomaan, jossa ihminen jumittuu yksittäisiin ajatuksiin kerrallaan niin hallitsevasti, ettei ”normaalielämästä” tule yhtään mitään.

Cox viittasi Monomanian yhteydessä usein Ramonesiin, eikä referenssi tunnu kaukaa haetulta. Konnotaatiot eivät niinkään synny musiikista (ei tämä mitään militantin suoraviivaista sahailua ole), vaan rottalauman lailla oireita vilisevästä friikahtaneisuudesta. Ramones oli ”pinheadien” ja shokkihoitoon kelpaavien hullujen musaa.

“If you need a friend now
better look some place else
you burned this bridge long ago
here’s to your health
I’m a blue light, I’m a crippled coward
shining out in the night
the sky is clearer now that I’m filled with fright”

89 Monomanian kuunteleminen tuntuu sarjakuvalta tai kuumehoureiselta unelta, jossa kaahaillaan moottoripyörällä halki Amerikan. Tai jotain. Minusta se on Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä. ”Kypsymisestä” obsessoituneet jäärät saattavat toki olla eri mieltä. T. Rokkihaukka

Video ei ole enää saatavilla

Marshallia ahistaa.

My Name Isin kuuleminen herättää tunteen, jota voisi kuvailla ”käänteiseksi nostalgiaksi”. Eli ei oikeastaan traumaa, vaan tunkkaisia, lievästi epämiellyttäviä muistoja. Tuntuu vähän siltä kuin tarkastelisi sitä hampurilaista, joka on säilynyt 14 vuotta ja näyttää edelleen ihan samalta.

Ehkä se johtuu Eminemin äänestä, joka inisee rasittavasti kuin korvan juuressa hääräävä hyttynen. Tai sitten biisin ”sylkemissämpleistä”, jotka tuovat mieleen sen, kun kovikset räkivät yläasteella koulun lattialle. Aina sai varoa mihin istuu.

Eminemin menestystä on kuitenkin helppo järjellä ymmärtää. Artisti oli ensinnäkin ensimmäinen suosittu ”white rapper” (luoja, tuleeko tuosta termistä edes muuta henkilöä mieleen kuin Eminem?) sitten Vanilla Icen ja Beastie Boysin. Tämän lisäksi hän onnistui joskus räppäämään nokkelia juttuja.

Slim Shady -alter-ego edusti Marshall Mathersin ”Idiä”, joka vei loppuun ne törkyisyydet, jotka Eminem halusi toimittaa. Hän pyrki ravistelemaan keskiluokan sovinnaisuutta aikana, jolloin tv oli jo valmiiksi hävittänyt kaiken häpeän zeitgeistista. Näennäisten tabujen rönsyävällä mälväämisellä oli helppo nousta supersuosituksi.

Eminemin asenne muodostui 50-prosenttisesti harmittomasta teini-angstista ja 50-prosenttisesti epätasapainoisen miehen hallitsemattomasta raivosta. Kolmekymppinen artisti kosiskeli häikäilemättömän opportunesti ostokykyisiä murrosikäisiä. Toisaalta hän oli taustaltaan aito valkoisen roskasakin mies, jolla häirikkövaihe vaikutti jääneen pahasti päälle.

Ennen menestystään Eminem oli yrittänyt itsemurhaa parasetamolin yliannostuksella ja hänen musiikistaan huokui krooninen itseinho. Hän oli samaan aikaan harmittoman viihdyttävä South Park -jakso ja uhkaava kuin lähiössä vastaan hurjasteleva rattijuoppo. Eminem ei ollut hyvä esikuva kellekään. Hänen jokaiseen lauseeseensa olisi voinut liimata ”Parental Advisory” -tarran.

My Name Is joutui sekin sensuurin kynsiin, ja artisti joutui vaihtamaan internet-version originellilyriikat (”Extra-terrestrial, killing pedestrians, raping lesbians while they’re screaming Lets Just Be Friends”) levy-yhtiölle kelpaavaan muotooon (”Extra-terrestrial, running over pedestrians, in a space ship, while they’re screaming at me Lets Just be Friends”)

Olen kuullut ”huhua”, että Eminemiä soitetaan joissakin helsinkiläisissä popdiskoissa. En ole käynyt niissä hetkeen, mutta veikkaan, että ihmiset menevät muistoista sekaisin. Itse en miltei pysty kuuntelemaan My Name Isiä alusta loppuun, vaikka se onkin ehkä Eminemin parhaita biisejä.

Eminem halusi ärsyttää, viihdyttää ja tehdä rahaa. Hän onnistui tavoitteessaan. Hyvä hyvä. Toivon, ettei hän ikinä tee comebackia.

Video ei ole enää saatavilla

Luis Vasquez piehtaroi mustankalseudessa.

The Soft Moon on jälleen yksi bändi, jonka soinnissa kummittelee Suiciden ja Joy Divisionin ääni. Captured Tracksille mustankalseaa postpunkia tekevä sanfranciscolaisyhtye seilaa kuitenkin omissa äänistöissään, joissa se pyrkii karttamaan kaavamaisuuksia ja etsimään alati uusia tekstuureita.

Tiistaina Kuudennelle linjalle saapuvan yhtyeen keulahahmon Luis Vasquezin sydämestä löytyy paikka niin Princelle kuin George Michaelillekin.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Pienenä kävin läpi äitini C-kasettikokoelmaa. Kuuntelin kaikkia viittä kasettia uskollisesti, mutta The Carsin Just What I Needed erottui kappaleiden joukosta. Rakastin sen syntikkakoukkua ja äänimaailmaa. Ennen kaikkea se on täydellinen poplaulu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä niin erityisen?

”Ehkä Stevie Nicksin Stand Backia. Luulen, että rakastan sitä niin paljon, koska Prince kirjoitti sen hänen kanssaan. Sydämessäni on erityinen paikka Princelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Meat Loafin I’d Do Anything For Lovea. Minusta vaikuttaa oudolta, että teatraalinen ja oopperamainen meininki on päässyt niin suureen suosioon rock’n’rollin maailmassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I will be your father figure
put your tiny hand in mine
I will be the one to love
you til the end of time”
(George Michael: Father Figure)

”Rakastan tuota biisiä. Olen vähän heikkona George Michaeliin.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Broadcastin Trish Keenanin kuolema tuntui aika kovalta iskulta. Kuulin siitä junassa matkalla töihin, ja se vaikutti mielialaani useiden viikkojen ajan. Broadcast on edelleen yksi lempibändeistäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Haluaisin soittaa syntetisaattoria samassa kappaleessa Brian Enon kanssa. Eno on aina onnistunut luomaan inhimillisiä ääniä synteettisillä soittimilla. Pyrin itse samaan.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisin halunnut kokea GG Allinin groteskin punk-show’n.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Luulen, että molemmat ovat yhtä tärkeitä. Soft Moonissa keskityn kuitenkin kiinnostaviin soundeihin, tekstuureihin ja sovituksiin. Haluan luoda musiikkia, joka herättää visuaalisia mielikuvia.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ihmiset odottavat, että kirjoittaisin kaavamaisia biisejä. Vaikka arvostan ’hienoja kappaleita’, en tarvitse säkeistöä tai kertosäkeistöä ilmaistakseni tunteita. Haluan lähestyä musiikkia pikemminkin niin kuin maalausta, novellia, valokuvaa tai soundtrackia.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Biologiani, etnisyyteni ja kokemukseni.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Olen aina yrittänyt olla niin rehellinen kuin mahdollista. Luulen, että rehellisyys tekee minusta yksilöllisen eli joka tapauksessa siistimmän tyypin.”

Mitä musiikkigenreä et ole koskaan ymmärtänyt?

”En ole koskaan ymmärtänyt ’nörtticorea’. Ei sillä, että vihaisin sitä. Se vain vaikuttaa vähän pöljältä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Amerikkalainen jalkapallo tuntuu liian ylistetyltä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Omistan joitakin Kaaoksen vinyylilevyjä, mutta sen lisäksi tiedän ainoastaan HIMin. Haluaisin sukeltaa syvemmälle suomi-punkin historiaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Trent Reznor.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Minulle Jim Morrison oli nero, koska hän ei rajoittanut sisintään eikä vaistojaan. Häntä ei pelottanut olla todellinen ihminen.”

Soft Moon esiintyy Kuudennella linjalla tiistaina 2. huhtikuuta. Liput alkaen 13,50 euroa. Ennakkomyynti: Tiketti.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jawbreaker rentoutuu tietoisena siitä, että on saavuttanut emouden maksiimin antamallaan kappaleensa nimeksi Ache.

1980-luvun lopulla hardcore-punkista kehittynyt emo ei liene tällä hetkellä maailman trendikkäin musiikkityyli. Onko se sitä koskaan ollutkaan? Koko genrehän on vain etuoikeutetun valkoisen pojan yninää ja valitusta.

Andy Greenwald on kuitenkin todennut, että ysäriemo oli viimeinen paperista ja vinyylistä tehty nuorisokulttuuri, jonka jälkeen kaikki on muuttunut muoviseksi ja digitaaliseksi. Se synnytti myös monta hienoa levyä, jotka ovat jääneet indierockin kaanonissa varjoon.

Olkaa hyvä, 20 biisin johdatus ”aitoon” emo-meininkiin. Amerikan Yhdysvalloista! Kuunnelkaa ja kärsikää!

NRGM EMO

1. Embrace – Building
2. Christie Front Drive – Dirt
3. Sunny Day Real Estate – Seven
4. One Last Wish – My Better Half
5. The Get Up Kids – Holiday
6. Texas Is The Reason – Back And To The Left
7. Rainer Maria – Artificial Light
8. At The Drive-In – Napoleon Solo
9. The Promise Ring – Nothing Feels Good
10. Braid – Killing a Camera
11. The Appleseed Cast – Hanging Marionette
12. American Football – Never Meant
13. Rites of Spring – For Want of
14. Cap’n Jazz – Oh Messy Life
15. Cursive – The Recluse
16. Jawbreaker – Ache
17. Weezer – No Other One
18. Q And Not U – End the Washington Monument (Blinks Goodnight)
19. Saves The Day – Freakish
20. Penfold – I’ll Take You Everywhere

Kuuntele soittolista tästä.

Yksinpuhelua Bacheloretten musiikkivideota katsellessa:

1 – Katsoin tänään Bacheloretten musiikkivideon pitkästä aikaa. Kiitos, YouTube! Tuli mieleen, että kiinnostuin Björkistä aikanaan varmaan juuri kunnianhimoisten musiikkivideoiden vuoksi. Arvaa, missä minä olin, kun kuulin tämän kappaleen ensi kertaa?

2. – No kotona? Ethän sinä silloin missään käynyt?

1. – Kotona joo, makasin lattialla ja katsoin Jyrkiä, kuten joka päivä oli tapana. Silloin ei elämässä tapahtunut yhtään mitään. Björk vaikutti niin jännittävältä, niin spesiaalilta metsänkeijulta! Ajattelin: ”Voiko tuo ihminen olla tottakaan?” Björk taisi toimia minulle eräänlaisena porttina taiteellisempaan vaihtoehtomusiikkiin itseasiassa….

2. – Hohhoijaa. Ketään ei kiinnosta sinun ”muistosi” tai ”musiikkimakusi” kehitysvaiheet. Et varmasti ollut ainoa, kenelle noin kävi. Björk on malliesimerkki ”videotaiteesta”, johon vielä 90-luvulla jaksettiin panostaa. Katso nyt tuota spektaakkelia. Näetkö, miten hirveä näyttämisen halu siitä huokuu? Gondryn tekotaidetta pahimmillaan!

1 – Juu, sekavaksi menee, ylikierroksille kuin kuumehoureinen uni. Video viittaa itseensä niin kauan, että homma ja katsojan aivot menevät täysin solmuun. Nuo maatuskateatterit, kasveiksi muuttuvat ihmiset…

2. – Michel Gondry laittaa varmaan joka vuosi Björkille joulukortin: ”God jul and grattis, Björk. Ilman sinua en olisi ikinä tehnyt maailmankaikkeuden ykkösnyyhkyindieleffaa nimeltä Tahraton mieli.

1. – Bacheloretten taustat kuulostavat junalta tai jonkin ajankohtaisohjelman tunnusbiisiltä. Mitä näillä lyriikoilla yritetään sanoa?

” I’m a fountain of blood
In the shape of a girl
You’re the bird on the brim
Hypnotised by the Whirl

Drink me, make me feel real
Wet your beak in the stream
Game we’re playing is life
Love is a two way dream”

2. – Niistä voisi vetää joitakin johtopäätöksiä siitä, kuinka Björkin Isobel– alter ego edustaa hallitsematonta luonnonvoimaa kaupungissa tai jotain nainen-mies–vastakkainasettelua. Kuka olikaan se filosofi, joka kysyi: ”Onko naisella alitajuntaa vai onko nainen alitajunta itse?”

1. – Irigaray varmaan, mutta ei mennä sinne! Nyt puhutaan popmusiikista, eikä tehdä mitään naistutkimuksen tenttiä. Islantilaisrunoilija Sjón kirjoitti ne Björkin seurassa ryypätessään ja hienolta kalskahtaa. Björkin nerous muodostuu siitä, että hän ei ole ehkä tehnyt kaikkea itse, mutta hän on aina onkinut juuri oikeat tyypit työskentelemään kanssaan.

2. – Tosin 2000-luvulla tuotanto on alkanut ikävästi laimentua. Katso nyt vaikka tuota Voltan kantta – Björk näyttää siinä joltain Digimon-hirviöltä, miksi! Björkille ei olisi ikinä saanut antaa nettiä tai älypuhelinta. Hän ei oikein osaa kanavoida niiden tuomia ”energioita” fiksusti. Mutta ei Björkiä voi syyttää siitä, ettei hän ole sattunut syntymään diginatiiviksi. Arvostan hänen loputonta kokeilunhaluaan. Siinä vasta todellinen taiteilija!

1. – Etkä. Arvostat ainoastaan ysäri-Björkiä, etkä voi sille yhtään mitään. Et vaan kehtaa sanoa sitä ääneen, koska ysärinostalgia on nyt kaikkien mielestä niin kamalan siistiä. Internet pilasi Björkin. Viekää hänet takaisin metsään. Viekää hänet kauas sinne, missä ei kasva nettipylväs eikä wi-fi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Liam ja Noel – nerouden kiteytymät.

Hahaha, Liam.

Mitä hemmo? Nyt oon kirjoittanut ihan ässän biisin. Mähän oon sanonut sulle, että meiltä puuttuu sellainen klassinen slovari, josta tytötkin tykkää. Tässä se nyt on. Tän biisin jälkeen kaikki viimeistään tajuaa, että me ollaan uusi Beatles. Ja Rolling Stones. Ja The Who. Mä oon John Lennon ja mä oon Paul McCartney. Ja Mick Jagger. Wonderwallista tulee tän ajan Yesterday.

Musta tuntuu, että mä oon sukupolveni ääni. Mä teen susta supertähden. Saat kyllä vittu koko loppuelämäsi kiittää onneasi siitä, että oot neron veli.

Kirjoitin sen yhdelle naiselle. Mä rakastan huumeita ja viinaa enemmän kuin naisia. Mutta joskus pelottaa, että tuhoan itseni tällä rock’n’roll-elämällä. Me mennään koko ajan isommille ja isommille lavoille. Meillä menee niin lujaa, että mulle tulee jotenkin harhainen olo. Joskus en tiedä, miten kauan tämä voi kestää. Välillä musta tuntuu, että mun kohtalo, meidän kohtalo Liam, on syöksyä niinkuin Lennon, Cobain, Ian Curtis… Kyllä sä tiedät.

Nainen on ainoa juttu, joka voisi pelastaa mut itseltäni. Tai en tiedä, ehkä. Naiset on niin ennalta-arvattavia. Eikä niihin voi luottaa. Kun tuijotan naisia silmiin ja jauhan purkkaa tuntuu siltä, että näen aina niiden lävitse.

Muistatko, kun opettajat käski koulussa heittämään purkan roskiin! Hahahahaha! Nyt mä saan syödä purkkaa vaikka meidän musavideolla, jos mä vaan päätän. Naiset ei tietenkään näe mun silmiä, koska mulla on aurinkolasit päässä koko ajan.

Oikeasti en välitä mistään vittuakaan. Mutta meistä tulee kuuluisampia kuin Jeesus. Voidaan jo nyt lähteä bilettämään, rahat ei tuu kyllä loppumaan kesken.

Mutta lue nämä lyriikat ensin. Miljoonat ihmiset tulee tulkitsemaan mun keksimiä metaforia, mutta harva oikeasti tajuaa mistä niissä on kyse. Vähän kuin Dylan joskus, ihan sama mitä me lauletaan, ihmiset menee siitä kuitenkin sekaisin. Tää on syvällinen, herkkä ja vitun henkilökohtainen kappale mulle. En tiedä, tajuatko säkään näitä:

Ihmeseinä

“Tänään meinasi olla se päivä
Jolloin ne heittää sen sulle takaisin
Nyt sun kannattaisi jotenkin
Tajuta mitä sun pitäisi tehdä
En usko, että kellään
On sellasia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Kaduilla puhutaan
Että sydämesi palo on sammunut
Varmaan oot kuullut
Mutta ei sua koskaan epäilyttänyt
En usko että kellään
On sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Ja kaikilla teillä joilla kuljetaan tuulee
Ja kaikki sinne johtavat valot sokaisee
Haluaisin kertoa sulle monia juttuja
Mutta en tiedä miten

Koska ehkä oot se joka mut pelastaa
Ja kuitenkin oot mun ihmeseinä

Ööööööö
Ihmeseinä”

Video ei ole enää saatavilla

PS.

Tajusin, miten upea biisi tää on oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Ryan Adams coveroi sen. Sillon pääsin niinku kuuntelemaan sitä ei-henkilökohtaisena, ”ulkopuolisen näkökulmasta.”. Huhhuh.

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt: Tom Dumont, Gwen Stefani, Tony Kanal ja Adrian Young.

Aina, kun kuulen Don’t Speakin, ajattelen appelsiineja ja aina, kun löydän jostain pilaantuneen sitrushedelmän, ajattelen Don’t Speakin musiikkivideota. Videon alkukohtauksessa basisti Tony Kanal poimii tuoreen appelsiinin. Kun hän kääntää hedelmän ympäri, sen pimeältä puolelta paljastuu sikisevä ötökkälauma. Näky kestää vain pari sekuntia, mutta se häiritsee loppuun asti.

No Doubt poseeraa otoksissa appelsiinipuiden alla, eikä katsoja voi olla ajattelematta: Varo, Gwen! Älä hipelöi sitä hedelmää! Se kuhisee hyönteisiä!

Vuonna 1995 oli vaikea välttyä Don’t Speakin kuulemiselta, niin suuri hitti se Suomessa oli. Lista-ohjelmassa pyöritettiin ykkössijalle kuuluva single kokonaan ja Tragic Kingdom roikkui Suomen myydyimpänä levynä kuukausitolkulla. Katsojat joutuivat altistumaan ahdistavalle öttiäisappelsiineille viikko toisensa jälkeen. Näin typeristä asioista ”sukupolveni” ”traumat” syntyivät!

Appelsiinin valikoituminen videoiden, levynkansien ja promokuvien motiiviksi ei liennyt sattumaa. No Doubt oli kotoisin Kalifornian Orange Countysta. Alue sai nimensä siitä, että se vaikutti 1800-luvulla otolliselta viljelysparatiisilta appelsiineille. 1960-luvulla ne muodostuivat psykedeelisen arvaamattomuutensa ansiosta paikallisten happorokkareiden suosikkihedelmäksi. Hedelmäkorit toimivat myös aseina kalifornialaisten pakkomielteisessä taistelussa sairautta ja kuolemaa vastaan.

Viime vuosikymmenten ajan Orange County on tunnettu ylellisistä elämäntyyleistään, jotka pilaantuneen appelsiinin tavoin näyttivät päältä koreilta, mutta lähemmin tarkasteltuna paljastuivat romahdusalttiiksi kulisseiksi.

Biisin syntyessä Gwen Stefani ja Tony Kanal seurustelivat ja kirjoittivat yhteistä rakkauslauluaan. Lyriikoiden valmistuessa pariskunta oli kuitenkin jo eronnut, ja kappale oli sanoitettava uudelleen. Lopputulokseksi muotoutui katkeransuloinen, lattarikitaroiden keinuttelema eroballadi. Don’t Speak oli riipaiseva katsaus hetkeen, jolloin ihmissuhde on mädäntynyt niin pahaan jamaan, ettei sitä enää voida sanoilla pelastaa.

”Our memories
Well, they can be inviting
But some are altogether
Mighty frightening
As we die, both you and I
With my head in my hands
I sit and cry ”

No Doubt pysyi kasassa julkisista parisuhdedraamoistaan huolimatta. Kun eron kalvama ex-pari joutuu soittamaan samassa bändissä, selittely voi vain hankaloittaa yhteistyötä. Niinpä Gwen kailotti läpimurtohitillä suoraan Tony Kanalin edessä: ”Älä sano mitään, minä kyllä tiiän!”

Yhtye oli Tragic Kingdomin aikaan levoton skapopsekamelska. Albumi kuulosti oranssin ja sähkönsinisen yhdistelmältä. Aah, trendikkäät vastavärit! Ehkä appelsiineja ripoteltiin kuvastoon vain estetiikan vuoksi: ne näyttivät hauskan kohtalokkailta Gwen Stefanin poikamaisen pin-up-tyylin rinnalla.

Platinablondin, tumman huulipunan ja koruröykkiöiden kanssa Gwen vaikutti glamorööseimmilläänkin aina naapurintytöltä ja kovikselta. Häneltä puuttui Shirley Mansonin tai Courtney Loven saavuttamattoman rockdiivan aura. Hän korosti olevansa ”vain tyttö”, joka sattui laulamaan autotallibändissä. Tietenkin hänen luovuutensa kehittyi Tragic Kingdomin jälkeen valtavasti, ja soolouralle päästessään hänestä tuli poptähti.

Kenties alati villiintyvä ysärinostalgia palauttaa Gwenin jätkänaisellisyyden takaisin katukuvaan, halusitte tai ette. Minäkin kaipaan kiihkeästi 1990-luvulle, mutta niitä viipyileviä Santana-kitarointeja en huolisi takaisin. Enkä oikeastaan ska-vaikutteitakaan. Ja jos näette minut ensi Flow-festivaaleilla tekemässä saksipotkuja verkkarit jalassa ja bindi otsalla, niin TAPPAKAA!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Just a Girl: ”Mä oon vaan tyttö, ei oo helppoo!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Yhdeksän vuoden päästä Gwen fiilisteli synapop-hitissään Coolissa, miten ”cooleiksi” hänen ja Tonyn välit ovat tasoittuneet.

Video ei ole enää saatavilla

Tui tui, miten söpöjä Tame Impalan pojat ovatkaan.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.

Grimes: Visions

Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?

Video ei ole enää saatavilla

Mac DeMarco: 2

Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala: Lonerism

Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II

Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!

Video ei ole enää saatavilla

Kuvassa mässyä.

Karkit ovat runsaita määriä sokeria, lisäaineita ja rasvaa sisältävää ruokaa. Suomalaiset kuluttavat talvisin karkkia enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Makeiset ovat helppo lääke kaamosangstiin. Sokeri vaikuttaa aivojen välittäjäainetasapainoon, joten se lievittää stressiä ja piristää. Sen käyttö ei ole kuitenkaan täysin vaaratonta.

Makeisilla ja pop-musiikilla on monia yhteisiä tekijöitä. Sokerihumala ja kolmen minuutin hittibiisi tuottavat käyttäjälle hetkellistä mielihyvää. Molemmat edustavat kaupallista nuorisokulttuuria, joka on sekoittanut nuorison päätä jo 1950-luvulta asti.

Pop-musiikki tuhoaa moraalin ja karkki pilaa hampaat. Länsimainen kulttuuri ehdollistaa ihmisraukan himoitsemaan karkkia jo lapsesta saakka. Jo ensimmäinen karkki aiheuttaa käyttäjässä riippuvuutta ja johtaa alati suureneviin päiväannoksiin. Koululaiset karkaavat kesken ruokatunnin lähikauppaan ostamaan mässyä. Naisten elämä on puolestaan tasapainottelua loputtoman karkkivalikoiman ja lihomisen pelon välillä. Tie kansansairauksiin käy sokerin kautta.

Karkki on hyvä esimerkki länsimaisen yltäkylläisyyden musertavuudesta. Kauppojen makeishyllyt ovat mielikuvituksellisempia kuin koskaan, eikä ihmiselämä tahdo riittää kaikkien tuotteiden testaamiseen. Kuluttajaa pommitetaan ristiriitaisilla viesteillä. Samalta lehtiaukeamalta voi löytyä houkutteleva karkkimainos sekä artikkeli, jossa varoitetaan sokerin haitoista.

Kansanterveyttä yritetään suojella nostamalla sokeriveroa tämän tästä. Karkkipussien kyljistä löytyy naurettavalta itsepetokselta tuntuva infolaatikko, johon on määritelty sopivan kokoinen kerta-annos. Harvassa ovat ne ihmiset, joiden itsehillintä riittää ostettujen karkkien säästelyyn. Sokerin vältteleminen on usein tuhoontuomittu yritys, sillä ihminen on luonnostaan mieltynyt makeaan.

Makeanhimo auttoi historian alkuhämäräissä ihmislajia selviytymisessä. Nykyihmiselle se on kirouksenkaltainen geneettinen riippakivi.

Sokeri on ristiriitainen nautintoaine, joten ei ole ihme, että pophistoriasta löytyy kasapäin aiheesta kertovia biisejä. Sokerista on laulettu miltei yhtä paljon kuin seksistä ja huumeista. Se on myös helppo ja usein käytetty vertauskuva edellämainituille teemoille.

Tähän Nuorgamin sekoitukseen on kerätty sokerisimpia biisejä e-koodeja säästelemättä. Suomessa purkka on terveystuote, mutta listalta löytyy yksi purkka-aiheinen kappale. Se ei kerro kotimaisesta xylitol-purkasta, vaan epäterveellisestä angloamerikkalaisesta versiosta. Tätä ei Hammaslääkäriliitto suosittele!

Nami nami – 45 irtokarkin pussi

1. The Archies – Sugar, Sugar
2. Strawberry Alarm Clock – Incense And Peppermints
3. Sam Cooke – Sugar Dumpling
4. The Rolling Stones – Brown Sugar
5. The Men – Candy
6. Roy Orbison – Candy Man
7. Serge Gainsbourg – Les Sucettes
8. Sammy Davis Jr. – The Candy Man
9. Nancy Sinatra – Sugar Town
10. The Magnetic Fields – Candy
11. Jesus And Mary Chain – Some Candy Talking
12. Biff Bang Pow! – The Chocolate Elephant Man
13. The Charlatans – Chewing Gum Weekend
14. Echo And The Bunnymen – Lips Like Sugar
15. Lush – Sweetness And Light
16. Bow Wow Wow – I Want Candy
17. Ladytron – Sugar
18. I Was a Teenage Satan Worshipper – Candy Candy
19. Nylon Beat – Oot kuin karkkia mulle
20. Glass Candy – Candy Castle
21. Cameo – Candy
22. Christina Aguilera , Lil’ Kim, Mya and P!nk – Lady Marmalade
23. Kylie Minogue – Chocolate
24. Chromatics – Candy
25. Lower Dens – Candy
26. Yo La Tengo – Sugarcube
27. Sonic Youth – Sugar Kane
28. Beat Happening – Black Candy
29. The Shirelles – What a Sweet Thing That Was
30. The Rubettes – Sugar Baby Love
31. Lesley Gore – Sunshine, Lollipops And Rainbows
32. Xiu Xiu – Chocolate Makes You Happy
33. Trust – Candy Walls
34. Ty Segall – Sweets
35. Iggy Pop – Candy
36. The White Stripes – Sugar Never Tasted So Good
37. Terry Callier – You’re Goin’ Miss Your Candyman
38. R. Kelly – Sweet Tooth
39. Darlene Love – Marshmallow World
40. Harpers Bizarre – Cotton Candy Sandman
41. Blueboy – Candy Bracelet
42. Lloyd Cole And The Commotions – Sweetness
43. The Jesus And Mary Chain – Psychocandy
44. Emeralds – Candy Shoppe
45. Cocteau Twins – Sugar Hiccup

Kuuntele soittolista tästä.

Breeders: it’s a Deal – and another.

“Spitting in a wishing well
Blown to hell crash
I’m the last splash
I know you little libertine
I know you’re a real coocoo
Want you coocoo cannonball”

Pixies kurkotteli 1990-luvun alussa kohti kaupallista läpimurtoa, mutta telakoitui riitoihinsa vuonna 1993. Black Francis keskittyi soolomateriaaliinsa ja Kim Deal puolestaan toiseen bändiinsä, siskonsa Kelleyn kanssa jo 1980-luvun lopulla perustamaan The Breedersiin.

Last Splash oli Breedersin toinen albumi ja siitä muodostui musiikillinen pelastusvene Kim Dealille. Indielevyksi se menestyi loistavasti ja ylsi esimerkiksi Brittien albumilistalla jopa viidenneksi.

Levyn avainsinglessä Cannonballissa kulminoituivat monet asiat, jotka erottivat The Breedersin Pixiesistä. Pixiesin aavikkomaiseen piinaavuuteen verrattuna Cannonball on suoraviivainen ja vapautunut rokkibiisi, jonka tahdissa tekee mieli hyppiä tasajalkaa.

Dealin mukaan lyriikoiden ”little libertine” viittasi markiisi de Sadeen. Teksti oli tarkoitettu irvailuksi ranskalaiskirjailijan näkemyksille siitä, että elämä olisi jonkinlainen kilpailu, jossa vain parhaat pärjäävät. Kim Dealia ei kiinnostanut voittaminen. Hän on maininnut, että bänditoiminta oli mielekästä ajantappamista, jota ilman hän olisi vain istunut sohvalla, katsonut telkkaria ja juonut kaljaa.

Cannonball tuli nerokkaine riffeineen monelle tutuksi MTV:ltä, joka näytti Spike Jonzen ja Kim Gordonin ohjaamaa musiikkivideota tiuhaan. Ajatella, että vuonna 1993 MTV:n rotaatioon saattoi päästä slacker-biisi, jonka videon yhtyeen omat kaverit ovat kuvanneet! Oi voi, ne vasta olivat musiikkitelevision kulta-aikoja…

(Tosin itse olin tuolloin 5-vuotias ja autuaan tietämätön The Breedersistä, Kim Gordonista tai MTV:stä, enkä saanut muistoja kyseisestä kanavasta myöhemminkään. Olen katsonut musiikkitelevisiota vain muutaman kerran elämässäni ja joka kerta olen altistunut joko räppivideolle, jossa kurvikas nainen ravistaa g-stringeillä verhoiltua pyllyään tai tosi-tv-ohjelmalle, jossa joku idiootin näköinen lippispää kiinnittää baarikaappia autonsa takapenkille.)

Kaikki oli rennompaa 1990-luvulla! The Breedersin horjuva läpilyönti ei kuitenkaan jatkunut kauaa, sillä Kelley Dealin heroiininkäyttö kasvoi pian ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Vuosi Last Splashin julkaisun jälkeen Kelley pidätettiin hallussapidosta ja lähetettiin läheisten painostamana vieroitukseen.

The Breedersillä on edelleen maine lähinnä Pixiesin helposti lähestyttävänä sivuprojektina, jonka huumemieltymyksistä jaksetaan alituisesti muistuttaa. Kim Deal huomauttikin Guardianille 2000-luvun alussa, että jos huumeita ei olisi ollut, bändiä olisi todennäköisesti kiusattu ikuisuuksiin kysymyksillä siitä, että ”miltä tuntuu olla nainen indierock-maailmassa”.

Toinen kliseinen ikuisuuskysymys on: kumpi on siistimpi Kim indierock-maailmassa, Kim Deal vai Kim Gordon?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Ehkä inhottavin mainostoimiston approksimaatio koskaan…

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kisastudio kesän 2011 Flow Festivalilla ei ole unohtunut Jenniferiltä tai Brandylta: ”We still know what you did last summer…”

Scream, Cruel Intentions ja I Know What You Did Last Summer olivat elokuvia, joita en vielä varhaisteini-ikäisenä päässyt valkokankaalta katsomaan. K-16-merkintä oli kielletty hedelmä, jonka näkeminen leffatiedoissa sähköisti tunnelman ja kiehtoi loputtomiin. Onneksi videokasetit kiersivät koulun pihalla ja amerikkalaisen nuoruuden kauhut tulivat tehokkaasti tutuiksi.

Teinidraaman tai -kauhun tunnisti jo kaukaa synkästä julisteesta, jossa nuorukaiset pälyilevät kohtalokkaasti eri suuntiin, tyylikkäästi pukeutuneina ja hiukset lakattuina. Leffat olivat täynnä juonittelua, tökeröä erotiikkaa ja verisiä murhia. Kuvioiden taustalla pauhasi seksikäs ja tummanpuhuva vaihtoehtorock. Elokuvagenren kliseisyys oli niin yletöntä, että se vesittyi nopeasti huonolaatuisiksi jatko-osiksi ja parodioiksi (ja parodioiden ruokottomien kehnoiksi jatko-osiksi).

Soittolistalle on valikoitu kappaleita 1990-luvun ja vuosituhannen vaihteen teinileffasoundtrackien parhaista biiseistä. Mukana ovat muun muassa sellaiset elokuvat kuin Scream, Dazed and Confused, Rules of Attraction, Reality Bites, Cruel Intentions, Romeo+Juliet, Clueless, Final Destination, The Craft, Donnie Darko, Coyote Ugly, Not Another Teen Movie, Urban Legends ja I Know What You Did Last Summer.

2000-luvun teinidraamojen tarjoamien indiesöpöilyöverien jälkeen viime vuosikymmenten elokuvamusiikki kuulostaa taas raikkaalta ja autenttisen dramaattiselta.

Popcornit mikroon, kynttilät palamaan ja K16-rock soimaan!

1. Placebo – Every You Every Me
2. Garbage – #1 Crush
3. Kula Shaker – Hush
4. Dinosaur Jr – Turnip Farm
5. World Party – When You Come Back To Me
6. Bob Dylan – Hurricane
7. The Smashing Pumpkins – Never Let Me Down Again
8. The Cardigans – My Favourite Game
9. Republica – Drop Dead Gorgeous
10. The Cure – Six Different Ways
11. Altered Images – Happy Birthday
12. Lily Frost – Who Am I
13. Supergrass – Alright
14. The Lightning Seeds – Change
15. Liz Phair – Explain It To Me
16. INXS – Never Tear Us Apart
17. Love And Rockets – So Alive
18. Type O Negative – Summer Breeze
19. Emiliana Torrini – To Be Free
20. Hooverphonic – 2 Wicky
21. Tears For Fears – Head Over Heels
22. The Rapture – Out Of The Races And Onto The Tracks
23. Republica – Ready To Go
24. Blur – Coffee & TV
25. U2 – All I Want Is You
26. Heather Nova – I Have The Touch
27. Air – Sexy Boy
28. Nick Cave & The Bad Seeds – Red Right Hand
29. LeAnn Rimes – Can’t Fight The Moonlight
30. Velocity Girl – My Forgotten Favorite
31. Alice In Chains – Got Me Wrong
32. Love Spit Love – How Soon Is Now?
33. Radiohead – Fake Plastic Trees (Acoustic Version)
34. Birdbrain – Youth of America
35. The Runaways – Cherry Bomb
36. The Church – Under The Milky Way
37. Aimee Mann – You Could Make A Killing
38. The Dandy Warhols – Sleep
39. Sammi Smith – Help Me Make It Through The Night
40. The Verve – Bitter Sweet Symphony

Kuuntele soittolista tästä.

Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

Robert Smith väläyttää maanantai-ilmettään.

Kertomusten mukaan Robert Smith kärsi Friday I’m in Loven kirjoittamisen aikaan sielua repivästä vainoharhaisuudesta. Hän oli varma siitä, että oli varastanut kappaleen sointukierron jostakin, mutta ei keksinyt mistä. Arvoituksen ratkaistaakseen hän soitti kappaleen miltei jokaiselle tuntemalleen ihmiselle. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut biisiä mistään, joten se pääsi Wish-levylle.

Robert Smithin plagiaattipelot eivät hämmästytä, sillä Friday I’m in Love kuulostaa The Curen muiden kevythittien tavoin vastustamattoman tutulta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtye toisintaa kappaleessa Just Like Heaveniltä ja Boys Don’t Crylta tuttua vilpittömän pophitin kaavaa, mutta kuulijalle on selvää, että tässä soittaa jo vuosikausia huumeilla ja riidoilla itseään korventanut yhtye, joka ei ole viettänyt ihania hetkiä vuosikausiin.

Friday I’m in Loven euforisuus tuntuukin väkinäiseltä ja rasittavalta. Mutta väliäkö sillä, koska kappaleesta muodostui yksi The Curen suurimmista hiteistä. Sen lastenlorumaisissa lyriikoissa riittää samaistumispintaa jokaiselle, ja sen kehää kiertävä melodia ei unohdu koskaan. Se on kuin luotu soitettavaksi radion iltapäiväohjelmassa tai baarissa illan ensimmäisinä tunteina.

Friday I’m in Lovea kuunnellessa ja Fok it -sarjakuvaa lukiessa voi koko kansa huokailla, että arki on ollut pelkkää harmaata mössöä, mutta onneksi nyt koittaa perjantai ja pääsee diskoon ryyppäämään. Minulle tulee sen kuuntelemisesta yhtä nostattavan huono olo kuin suuren siiderimäärän juomisesta liian lyhyessä ajassa. Silti kun se alkaa soimaan diskossa, ajattelen, että ”jee, Cure!” ja menen tanssilattialle heilumaan kuin pölvästi.

Tyhmä biisi!

Video ei ole enää saatavilla

Jens Lekman -paran sydämestä puuttuu pala – ja niin pinssistäkin.

Aikuispop on vaarallinen laji, sillä viehättävän laatupopin ja haukottavan taustamusiikin välinen raja on häilyvä.

“I wrote some songs when we broke up
but nothing came out so I stopped
Every chord I struck was a miserable chord”

Göteborgilainen Jens Lekman kirjoitti kolmannen albuminsa uudessa asuinpaikassaan Australiassa. I Know What Love Isn’tin päätösbiisissä hän kertoo päätyneensä lähes tahattomasti käsittelemään levyllä ainoastaan eron jälkeisiä tunnelmia. Aiemmin Jens on tunnettu ironisena laulunkertojana, jonka kappaleet vilisevät erillisiä hahmoja ja tarinoita. Vaikka I Know What Love Isn’tkin keskittyy Jensin mukaan omakohtaisiin kokemuksiin, hän asettuu monin paikoin edelleen ulkopuolisen havannoijan asemaan.

Tapahtumakulku eritellään viiltävästi jo levyn ensimmäisellä puoliskolla. Become Someone Elsesissä kertojahahmo huomaa, että muut miehet havittelevat hänen rakastamaansa Jenniferiä. Suhde ei syvene, vaikka kertoja niin toivookin, ja lopulta hän tiedostaa jäävänsä säälittävän yksin. She Just Don’t Want to Be With You Anymorea kuunnellessa epäoleelliset seikat vangitsevat huomion. Säkeistön melodia on häiritsevän samankaltainen Sonic Youthin Diamond Sean kanssa, kun taas taustalla tuivertavat huilut kuulostavat My Heart Will Go Onista revityiltä. Yhdistelmä hämmentää liikaa ja saa kaikessa ysärimerellisyydessään ajattelemaan sydämen särkymistä Silja Linen jälkiruokabuffetissa.

Albumin puolivälin jälkeen kertoja kyynistyy ja albumin tunnelma seilaa haljun ja toiveikkaan toipumisen välillä. Azteccameramaisen hektisesti etenevässä The World Moves Onissa todetaan, ettei sydänsuruja voi korjata, mutta niitä voi opetella kantamaan tyylikkäästi. Mikä olisikaan aikuismaisempi tapa käsitellä henkilökohtaista tragediaa kuin nauraa sille ja jatkaa elämää eteenpäin? Mielenkiinto ei kuitenkaan tahdo riittää harmittoman draamankaaren seuraamiseen.

“I need to be explained to
Over and over
How a broken heart is not the end of the world
Because the end of the world is bigger than love”

Jensin vanhemmat äänitteet rakentuivat aina jossain määrin tökkivien samplejen ympärille, myös perfektionistinen Night Falls Over Kortedala. I Know What Love Isn’t on soitettu studiossa alusta loppuun. Vaikka albumi äänitettiin useassa eri paikassa, sillä vallitsee yhtenäisyyden vaikutelma, jossa jokainen elementti on kohdallaan. Sliipattu tuotanto silottaa pois viimeisetkin kirpparilöytövivahteet Jensin musiikista. Aikuispop on kuitenkin vaarallinen laji, sillä viehättävän laatupopin ja haukottavan taustamusiikin välinen raja on häilyvä.

Levyltä ei löydy yhtään Sipping on the Sweet Nectarin tai You Are the Lightin kaltaisia indiepoptanssihittiä, mutta ei niitä haikean keinutuksen sekaan kaipaakaan. Jos kypsyminen jatkuu tulevaisuudessa loungesaksofonin kuljettaman Erica American viihteelliseen suuntaan, Jens Lekmanista voi tulla indiepopin Bo Kaspers Orkester.

76 Jens Lekman listaa kappaleissaan niin innokkaasti naisten nimiä, että toivon vielä jonain päivänä kuulevani hänen versionsa Lou Began Mambo No. 5:sta.

Video ei ole enää saatavilla

Manics on lumivalkoinen.

Rock-yhtyeet ovat kuin saniaisia, joille ankea ja virikkeetön teollisuuskaupunki on ihanteellisin kasvualusta. Walesin Blackwood oli juuri tällainen kaupunki 1990-luvun vaihteessa. Tuolloin kaivosteollisuus kariutui, massatyöttömyys jylläsi ja pian alueelta tilastoitiin enemmän alkoholimyrkytyskuolemia kuin mistään muualta Isosta-Britanniasta.

Toinen kulunut tapahtumakulku on se, että kilteimmät ja tunnollisimmatkin nuoret kasvavat dekadenssia ihaileviksi retaleiksi, kunhan he altistuvat rock-musiikille ja oikeanlaiselle kirjallisuudelle. Blackwoodilainen Richey James Edwards oli sopeutumaton sielu, joka lääkitsi ja lietsoi angstiaan viinalla, NME-päiväunilla ja taidelukiolaisten ikiaikaisella suosikkilukemistolla. Opiskelijaboksin yöpöydältä löytyi Arthur Rimbaudia, Sylvia Plathia, Albert Camus’ta, William S. Burroughsia ja kasa masentavaa dataa toisen maailmansodan vaiheista.

Historianopettajan urasta haaveilevalla Edwardsilla ei liiemmin ollut käsivoimia tai soittotaitoa. Hiljalleen hän kuitenkin päätyi ainoiden ystäviensä bändin roudariksi ja myöhemmin sanoittajaksi sekä kitaristiksi.

Manic Street Preachers oli uransa alussa kriitikoiden ja yleisön parjaama yhtye, joka eli kaikesta loanheitosta huolimatta omassa glitterinhohkaisessa rinnakkaistodellisuudessaan. Itsevarmassa kuplassaan he olivat päättäneet, että heistä tulisi vielä kaikkien palvomia rokkitähtiä.

”We are not your sinners
Our voices are for real
We realised and won’t be mourned
We gonna burn your deathmask uniforms

We won’t die of devotion

Understand we can never belong
Throw some acid into your face
Pollute your mineral water with a strychnine taste

You love us like a holocaust
Same P.R. problem as E.S.T.”

You Love Us oli Manic Street Preachersin toinen single. Sen viesti oli yksinkertainen käsky kaikille, jotka yhtyettä tulevat kuulemaan: “Te rakastatte meitä, vaikka me tuhoamme teidät, ja vaikka me tuhoamme itsemme myös.” Itsevarmuus oli viehkosti ristiriitaista, koska kappaleen julkaisun aikaan bändillä oli vain muutamia faneja. Kappaleen äänimaailma ei ollut kuitenkaan mitään autotallibändin räminää, vaan Guns N’ Rosesin tai Hanoi Rocksin kaltaista suuren studion glamrockia.

Edwardsin teinimäinen itsetuhospektaakkeli oli Manic Street Preachersin menestyksen kannalta tehokas sisältöstrategia. Hän oli lehdistötiedotteidensa ja taidetta jäljittelevän elämänsä kanssa enemmän mediapersoona kuin muusikko. NME:n Steve Lamacqin haastattelussa Richey halutti osoittaa olevansa yhtyeen suhteen tosissaan, joten hän viilteli kaikkien nähden käsivarteensa tekstin 4REAL. Hän eli vodkalla ja “valkoisella kohinalla”, joka oli uuniperunoista, maissista ja riisistä koostuvaa mössöä. Oi, kuvitelkaapa miltä hänen Instagram-tilinsä olisi näyttänyt. Richeyn epätoivo vaikutti kuitenkin niin aidolta, että on lopulta vaikea sanoa, kumpi oli olemassa ensin, synkkä mieli vai synkkä kirjahylly.

http://www.dailymotion.com/video/x2on6n_manic-street-preachers-you-love-us_music

Rättö ja Lehtisalo, Olympian sankarit. (Kuva: Tomi Palsa)

Jos suomalainen pop-musiikki olisi sadan metrin juoksu, Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon suoritukset diskattaisiin, koska sadan metrin juoksun sijasta he päättäisivät kävellä käsillään kaksikymmentä kilometriä ainoastaan siksi, että tänä päivänä intuitio sanoi niin.

“Ultravalon merta
Gammavalon röntgenin
Taivaankannen aukoo lasersäde mahtavin
Sateenkaari spektrin
joka muodoltaan on hexagon
Taittuu värit valon, joka öisen sateenkaaren on”

Rätön ja Lehtisalon toiminta tuntuu olevan niin omissa sfääressään pelattua shakkia, että sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Heistä puhuttaessa tavataankin usein suitsuttaa duon liverituaalien ja musiikillisten seikkailujen itseisarvoa.

Vuoteen 2003 mennessä porilaismiehiltä oli kuultu Kuusumun Profeetan syvämietteisiä horinoita ja Circlen metallibakkanaaleja. Rätön ja Lehtisalon oli puolestaan tarkoitus olla häikäilemätön hittitehdas, jonka kappaleet operoisivat radiopop-muotin rajoissa. Syntyi Kopernikus hortoilee näkinkengässä -albumi, jonka muutaman minuutin kappaleet täyttyivät tähtisumulla, lasersäteillä ja vaaleanpunaisella avaruusshampanjalla.

Albumi ja sen avauskappale Valonnopeus kuulostaa edelleen yhtä hypnoottisen raikkaalta kuin ilmestyessään. Yhtye sekoittaa lyriikoissa tieteestä, viihteestä ja runoudesta kosiskelevan krautpop-cocktailin. Mika Rättö kuulostaa jatkobileisiin päätyneeltä Kylli-tädin tiedemiesversiolta, joka luonnostelee paperille valonnopeuden logiikan neljässä minuutissa.

Mika ja Jussi julistavat. (Kuva: Tomi Palsa)

Into edustaa kaikessa foliohattuisuudessaan pikemminkin 1970-lukua kuin tätä päivää: se tuo mieleen Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin ja vanhojen huvipuistojen avaruusvuoristoradat. Valonnopeuden kitarasoolo puolestaan soi sinisen hetken himmennetyillä viihdesoundeilla, jotka muistuttavat lähinnä J. Karjalaisen Telepatiaa– kappaleesta.

Rätön ja Lehtisalon ainoa päämäärä oli menestys. Lopputulos ei tietenkään päätynyt kaupalliseen radiosoittoon, kenties siksi, että duon hihoihin on läiskäisty ikuinen underground-eksentrikon merkki. Lehtisalo uhosi Kalevan haastattelussa vuonna 2007, että jos yhtye ikinä pääsisi 40 myydyimmän levyn listalle, he lopettaisivat saman tien. Hän suunnitteli levy-yhtiönsä ensimmäistä ja viimeistä mainoskampanjaa, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, että ostamalla yhtyeen levyjä heillä on ainutlaatuinen tilaisuus lopettaa yksi olematon pop-bändi.

Valonnopeus on lopulta seksikkyydessään lähempänä pari vuosikymmentä sitten kuvattua Koulu TV:n fysikanopetusvideota kuin Justin Timberlakea. Hitiltä se silti kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2003 – Valtion liikuntaneuvosto ehdotti Suomen Hiihtoliiton saaman valtionavun jyrkkää pudottamista suomalaisten hiihtäjien dopingin käytön vuoksi. Useat sponsorit olivat jo vetäneet tukensa pois Hiihtoliitolta.

Janine Rostron, ryppyotsaisen elektronisen musiikin mestari.

Planningtorock eli Janine Rostron on Berliinissä asuva ja Berliinistä inspiroituva brittimuusikko. Hänen kolhoa elektropop-performanssiaan voi tuijotella lauantaina Kuudennella linjalla kello yhdeltä yöllä. Ehkä silloin muurit murtuvat ja Helsingistä tulee uusi Berliini?

Mitä kappaletta olet kuunellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”Public Image LTD:n Risea. Siinä on hieno sanoma, ja se on muutenkin upea biisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikki pop-lyriikkasi? Miksi?

”Se löytyy Bronski Beatin biisistä Why. Kappaleessa yhdistyy pop ja politiikka täydellisellä tavalla.”

”Contempt in your eyes
As I turn to kiss his lips
Broken I lie
All my feelings denied
Blood on your fist
Can you tell me why?”

Mikä on ärsyttävin tulkinta, joka musiikistasi on tehty?

”Kaikki ihmisten tekemät tulkinnat ovat ärsyttäviä. Paitsi omani.”

Mikä tekisit, jos et olisi muusikko?

”Tekisin elokuvia.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Läheiset ystäväni, Berliini sekä Adrienne Cecile Richin runokokoelma A Wild Patience Has Taken Me This Far.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”Sally Porterin Orlando-elokuvan soundtrackilta löytyvä [Jimmy Somervillen] Coming. Näin elokuvan hyvin nuorena läheisen ystävän seurassa ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Otimme itsestämme kuvan elokuvateatterin ulkopuolella, jotta muistaisimme tilanteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit kiinnostavalle uudelle tuttavuudelle?

”Niitä on monia. Esimerkiksi Light Asylumia, Nik Voidia tai Oxymorea…”

Video ei ole enää saatavilla

”…tai sitten Hieroglyphic Beingiä. Hänen musiikkinsa on monipuolista, arvaamatonta ja raikasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Haha, en ikinä! Mutta monet ystäväni ovat tunnustaneet, että he ovat harrastaneet seksiä ja kuunnelleet samalla biisejäni.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Sosiaalinen status.”

Mikä on viimeisin todella hyvä uusi biisi, jonka olet kuullut?

“Micachu and the Shapesin Never.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikki-ajanviettotapasi?

”Roskaelokuvien katsominen.”

Planningtorock Kuudes aisti -festivaalilla tänään lauantaina Kuudennessa linjassa kello 01.

Video ei ole enää saatavilla

Phil Elverum teki vuosituhannen vaihteessa musiikkia nimellä The Microphones.

Phil Elverumille jo kuistin kynnyksen ylittäminen on suuri askel.

“Misunderstood and disillusioned
I go on describing this place
and the way it feels to live and die”

Phil Elverum vaikuttaa Henry Thoreaun tai Christopher McCandlessin tyyppiseltä erakkkohahmolta sillä erotuksella, että hän ei poistu pihapiiristään. Hän hakeutuu yksin metsään, mutta havainnoi sitä mieluiten kotinsa ikkunalasien läpi. Hän kuulostaa tyypiltä, jolle jo kuistin kynnyksen ylittäminen on suuri askel. Hänen musiikkinsa huokuu tunnetta siitä, että yksittäinen ihminen on maailmankaikkeudessa pelkkä katoava piste.

Elverum vaikuttaa myös hyväksyvän sen, että henkilökohtaisia kokemuksia on musertavan vaikea ilmaista muille. Kenties itseilmaisun hankaluuden vuoksi hänen albuminsa kuulostavat usein epävarmoilta ja turhautuneilta. Ne ovat kuin pakkomielteen vallassa täytettyjä luonnosvihkoja, jotka päätyvät alati toistoon, hapuiluun ja jumitukseen.

Elverum suorastaan tuhlaa samoja teemoja ja fraaseja lauluista sekä kokonaisista levyistä toiseen. En ole laskenut hänen (something)-nimisiä kappaleitaan, mutta niitä saattaa olla yli kymmenen. Temaattisten jatkumoiden valossa tuntuu johdonmukaiselta, että Clear Moonkin on osa albumikaksikkoa, jonka meluisampi Ocean Roar -puolisko ilmestyyy syyskuussa.

“I meant all my songs not as a picture of the woods
but just to remind myself
that I briefly live”

Clear Moonin lyriikoissa Elverum keskittyy pieneen kotikaupunkiinsa Anacortesiin ja kodin konseptiin ylipäätänsä. Albumin luontokuvaelmat ovat toisinaan vähällä luiskahtaa haudanvakavan erämaamystiikan puolelle. Etenkin Over Dark Water herättää puistattavan kosmisia mielleyhtymiä trangioista, villasukista ja superkuuta ulvovista sudista. Elverumin lyriikoiden illuusioton ja vähättelevä lähestymistapa tekee kuitenkin kokonaisuudesta arkisen. Levyn avautuminen kestää aikaa, mutta siihen on helppo kiintyä.

Mount Eerien äänimaailma on muodostunut parilla viimeisellä levyllä folkin ja black metalin harmaasta sekoituksesta. Tosin Elverumin visio ”black metalista” kalskahtaa enemmän juureksilta kuin vuohien sisäelimiltä. Raskaimpien biisiensä keskellä hän kuulostaa heiveröiseltä heinänkorrelta, joka murskaantuu äänivyöryn alle.

Clear Moonilla Elverum downshiftaa hevistelyn kanssa, mikä tuo sointiin tilan ja tasapainoisuuden tuntua. Sävymaailma pysyy kuitenkin mustanpuhuvana kuin järvi, jonka ylle kerääntyy raskaita pilviä ennen kesämyrskyä. Painostavan masentunut tunnelma muistuttaa Lars Von Trierin Melancholia-elokuvan kohtauksista, joissa päähenkilö odottaa maailmanloppua kotitalon terassilla.

79 Clear Moon on ihana, mutta epätasaisuudessaan väsyttävä kuuntelukokemus. Albumilla leijuu lempeä ja lopullinen tunne siitä, ettei kertojahahmo kotiympäristöään pakoon koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Gimmel. Jenni, Ushma ja Susanna.

Popstars-trion esikoissingle on intermediaalinen kertomus modernin parisuhteen kommunikaatio-ongelmista.

“Mä päätin leffaan lähtee katsomaan uutta tähtee
Kun mä sinne tuun, ootkin kanssa jonkun muun
Sun pitäis nyt jo tietää: en aio kaikkee sietää
Sen sä vielä näät: yksin jäät
Mä aloin deittiä tuijottaa, ei tule teeveestä muutakaan
Sä siellä nyt jo etsit muijaa seuraavaa”

Ensimmäinen musiikkibisnekseen kytkeytynyt tosi-tv-formaatti rantautui kotimaiseen eetteriin vuonna 2002. Tuolloin MTV3:lla käynnistyi Popstars, kykyjenetsintäkisa, jonka sadoista osallistujista kasattiin täydellinen popyhtye.

Kun katson Youtubesta Popstars-pätkiä nyt, sarjan meininki näyttää ilahduttavan vaivaantuneelta. Cumulus-hotellin konferenssisalin painostavaa tunnelmaa alleviivaa lattiaa tukahduttava viininpunainen kokolattiamatto. Tuomariston arvovaltaiset silmät ja tv-kameroiden linssit ovat nauliutuneet tähtialokkaisiin, jotka tulkitsevat epävireisesti Tiktakin hittejä sekä vääntelehtivät levenevälahkeisissa farkuissa ja avarissa kaula-aukoissa.

454 kilpailijasta voittajayhtyeeseen valikoitui neljä laulajaa: Jenni Vartiainen, Susanna Korvala, Ushma Karnani ja Jonna Pirinen. Draamaa kehkeytyi bändin sisällä jo ensimmäisen viikon jälkeen, kun Jonna Pirinen otti hatkat ja lähti soolouralle. Jäljelle jäi trio, joka sai nimekseen Gimmel.

Wikipedian mukaan “gimmel” tarkoittaa renessanssiaikaista hääsormusta, joka koostuu kolmesta toisiinsa kytkeytyvästä sormuksesta. Nimi tuo mieleen kuitenkin lähinnä halvan kynsilakkamerkin. Tämän lisäksi “gimmel” tarkoittaa miespuolisen henkilön herättämistä läiskäisemällä tätä peniksellä naamalle.

Suomen Max Martin eli Risto Asikainen kirjoitti Gimmelin ensihitin Sipi Castrén -salanimen takana lymyilleen Ilkka Vainion kanssa. Etsit muijaa seuraavaa on eräänlainen media parisuhdemarkkinoilla -tarina, intermediaalinen kertomus modernin parisuhteen kommunikaatio-ongelmista. Se maalaa tarkkanäköisen aikalaiskuvan 2000-luvun alun nuorista aikuisista, jotka käyttävät mediaa erilaisin tavoin.

Kertojahahmo on mitä ilmeisemmin passiivinen massaviihteen kuluttaja, joka ottaa pureksimatta vastaan kaiken mitä tarjotaan. Hän menee elokuviin, koska on kiinnostunut “uudesta tähdestä”, ja tuijottaa deittiohjelmaa, koska tv:stä “ei tule muutakaan”.

Katsovatko tv-deittiä muut kuin ne, jotka kärsivät unettomuudesta tai kenties niin rampauttavasta tylsämielisyyden tilasta, etteivät jaksa edes valikoida videofilmiä nauhuriin? Miksei hän vain syö bentsodiatsepaameja ja mene nukkumaan?

Turruttavien viihdebakkanaalien hyrrätessä kertojahahmolle paljastuu epämiellyttävä totuus. Suhteen toinen osapuoli löytyy elokuvateatterista toisen kanssa, spämmää levottomasti tv-deittiin ja jopa karkaa bileistä salaa taksilla uusiin naisiin. Hän on hyperaktiivinen median käyttäjä, joka kenties pitää viestimiä vain välineinä seuraavan seuran etsimiseen. Hän vaikuttaa sitoutumiskammoiselta, pakokauhuiselta ja kykenemättömältä keskittymään suhteeseen. Hänen lupauksensa ovat merkityksetöntä sananhelinää. Monogamia on hänelle pelkkää teoriaa, ja polygamia on praksis.

Tässä vaiheessa kertojahahmo julistaa, että nyt saa riittää. “Tuntemaan tuut sen, tyhjyyden!” ja “Sä et musta enää nuija seuraa saa!” Kertosäkeen viimeinen virke on aina aina jäänyt hämärän peittoon. Kutsuuko kertojahahmo toista tyyppiä “nuijaksi” vai nimittääkö hän itseään “nuijaseuraksi”?

Gimmel lennätettiiin Ranskan Rivieralle asti musiikkivideokuvauksiin samanaikaisena lupauksena ja palkkiona tähteydestä. Nyt ei tarvinnut huolehtia rahan hassaamisesta, sillä varma hitti toisi sijoitukset stilettikorkoisina voittoina takaisin. “Chin, chin”, kuten Miljonääri-Jussi sanoisi.

Uskomattoman matkan ja tuomareiden riepottelun läpi taivaltaneista poptähtikokelaista tuntui varmasti rentouttavalta päästä välimerellisiin maisemiin irrottelemaan. Muistikuvieni mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jenni Vartiainen pääsi lentokoneen kyytiin.

Videolla Jenni, Susanna ja Ushma nostavat maljaa terassilla, rullaluistelevat aurinkoisella bulevardilla ja bailaavat rohkeaelkeisesti avoautossa. Heidän olemuksestaan huokuu aito, mutta varovainen innostus. Ikään kuin he eivät täysin voisi uskoa todeksi sitä, mitä nyt on tapahtumassa. Aivan kuin he voisivat herätä kuopiolaiselta vuodesohvalta hetkenä minä hyvänsä, ja pop-laulajan vapaapäivä Rivieralla oli pelkkää karaoke-illan jälkeen nähtyä toiveunta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Katso treenivideolta, kun Popstars-finalisti Paula Vesala esittää Etsit muijaa seuraavaa -kappaleen Jenni Vartiaisen ja Jonna Pirisen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

26. maaliskuuta 2002 – Ruotsalainen Telia ja suomalainen Sonera ilmoittivat yhdistyvänsä Telia-Soneraksi.

Field Mice ja hirvee meininki.

“We all need to feel safe
then that’s taken away
sometimes I want to return
return to before
the trouble began
that time of no fear”

Vuonna 1989 britti-indiepiirien fanzineissä hyökättiin kustannustehokkaan cd-formaatin yleistymistä vastaan. Cd-levy edusti kompaktissa epäesteettisyydessään julmaa musiikkiteollisuutta, joka nyhti rahat pois kuuntelijoilta antamatta vastineeksi mitään kiintymisen arvoista. Oli päästävä takaisin aikaan, jolloin suosikkibändin uutuussingle sai kädet tärisemään ja sydämen hakkaamaan villimmin kuin edessä häämöttävät ensitreffit.

Bristolilainen Sarah Records tiesi, että nostalgia on yksi vetovoimaisimmista pop-tunteista. Se alkoi julkaista polkuhinnoiteltuja seiskatuumaisia ja fanzinejen väliin piilotettuja flexi-discejä. The Field Micen Sensitivestä tuli yksi yhtiön suosituimmista singleistä.

“My feelings are hurt so easily
that is the price that I pay
to appreciate
the beauty they’re killing”

Levynkannen siniset pingviinit näyttävät lastenkirjasta revityiltä. Lyriikoissa kertojahahmo tunnustaa purskahtavansa itkuun jo pelkän auringonlaskun nähdessään. Herkkyys ei ole helppoa tylyssä maailmassa, jossa tunteilu tuomitaan vähäverisenä haihatteluna.

Sensitiven viehätys syntyy kuitenkin enemmän ristiriitaisuudesta kuin esanssisesta söpöydestä. Yhtye jyräsi kainon laulumelodian muutaman soinnun kitara-bassovyörytyksen alle ikään kuin herkkyyden riskialttiutta alleviivatakseen. Taustalla nakuttaa ainoastaan halpa rumpukone. Ujonrohkea yhdistelmä on lähempänä shoegazea ja Pulpia kuin vaikkapa Belle & Sebastianin kaltaisia myöhemmän polven indiepop-suuruuksia.

Fanit kutsuivat Sarah Recordsin musiikkia itsepintaisesti popiksi, vaikka suosio ei ollut marginaalisia painoksia julkaisevalle levy-yhtiölle minkäänlainen tavoite. ”Täydellisessä maailmassa nämä kappaleet soisivat radiossa” -tyyppinen haikailu oli keskeistä yhtiön itsestään rakentamassa mytologiassa.

Sarahin ohjelmana oli jättää jälkeensä eräänlainen musiikkinörttien liitonarkku sadan täydellisen pop-äänitteen muodossa ja sitten lopettaa itsensä. Tarkkaan rakennetussa spektaakkelissa ei ollut sattumaa, että levynkansissa esiintyi tiuhaan Clifton Suspension Bridge, yksi Britannian pahamaineisista itsemurhasilloista.

Ihanteellisen popin aika oli jo tiessään, joten indiepopparit takertuivat kouristuksenomaisesti nostalgiaan ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Oli lopulta peribrittiläistä kaivata esiteolliiseen autuuteen ja menneeseen idylliin, jota ei ollut kuvitelmien ulkopuolella olemassakaan.

Video ei ole enää saatavilla

Chelsea Wolfe, tuijotuskisojen ikuinen ennakkosuosikki.

Kuudennelle linjalle sunnuntaina saapuva kalifornialainen Chelsea Wolfe istahti Nuorgamin piinapenkkiin. Kun hän nauhoittaa synkkiä folk-laulujaan, pantterin näköinen lemmikkikissa hyppii ja tuijottaa.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muista pitäneesi? Mistä pidit siiinä?

“Varmaankin Ace of Basen Don’t Turn Around. Se oli mielestäni hieno erobiisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä laulaisit todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Lauryn Hilliä!”

“Mitä kappaletta pyydät todennäköisimmin dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

“AFX:n [Aphex Twin] Where’s Your Girlfriendin.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit valita kenet tahansa, kenet haluaisit laulamaan tai soittamaan levyllesi?

“Jack Whiten, Nick Caven tai Antony Hegartyn.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

“Aloin kirjoittaa ja levyttää lauluja 9-vuotiaana. En ole koskaan halunnut lopettaa.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Muinainen aika, synkkä glamour ja luonto.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

“Buffy Sainte-Marien Poppies. Löysin kappaleen jokin aika sitten. Se on kuin kehtolaulu tulevaisuudesta, vaikka onkin kirjoitettu 1960-luvulla.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

“En siedä sielutonta musiikkia.”

Miten Kalifornia kaikuu musiikissasi?

“Olen kotoisin Pohiois-Kaliforniasta. Siellä on kaunista. Pohjois-Kalifornia on täynnä isoja puita sekä ihania metsiä, jokia ja vuoria. Siellä on selkeät vuodenajat; kesät ovat kuumia ja talvet hyytäviä. Rakastan näitä kaikkia asioita ja ne innoittavat minua. Inspiroidun myös Los Angelesin pimeästä kirkkaudesta. Se on synkkä, säkenöivä, outo ja hektinen.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

“Mikä tahansa ääni, joka sattuu resonoimaan senhetkisen sieluntilani kanssa. Fleetwood Macin Lindsey Buckinghamin laulu oli ensimmäinen suosikkiääneni lapsena.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkitapasi kuluttaa aikaa?

“Kissani Moonin kanssa oleileminen. Hän näyttää ihan pantterilta! Kun nauhoitan laulujani ja soitan outoja ääniä, hän alkaa hyppiä ja tuijottaa minua huolestuneilla silmillään ikään kuin varmistaakseen, että olen kunnossa.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tämän hetken tärkeintä musiikkia?

“En pysty vastaamaan, sillä en kuuntele tarpeeksi musiikkia. Minun on keskityttävä omaan musiikkiini ja visiooni.”

Chelsea Wolfe Kuudennella linjalla 29. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

U2 ja kahdeksan raajaa.

Katusoittajat tuottavat ohikulkuhetkiin usein diegeettisen vireen, joka romantisoi tunnelman väkisin. Nuo elokuvakohtauksiksi juustoutuneet sekunnit haihtuvat yleensä muutaman askeleen jälkeen.

En kuitenkaan voi unohtaa katusoittajaa, jonka kohtasin horjuessani metrotunnelia pitkin Piccadilly Circuksen pahimmassa iltapäiväruuhkassa Lontoossa. Metrosokkelon risteämästä raikasi metallikielten vihlaus, ja näin kädettömän miehen, joka soitti amputoituun tynkään kiinnitetyllä plektralla sähkönsinistä Telecasteria. Mankalta soiva taustanauha teki esityksestä epätahtisen ja sai sen muistuttamaan humalaista karaokesuoritusta.

Ilmanalaa halkaisevaa melodiaa ei voinut olla tunnistamatta. Kappale oli U2:n megajättijuhlamässyhitti With or Without You.

Julkeassa U2:n musiikille altistumisessa oli samaa painostavuutta kuin siinä kesäillassa, jolloin Olympiastadionilla jylläsi yhtyeen hedonistinen turvarokkishow. Keskusta-alueella ei voinut kulkea mihinkään ilman, että yhtyeen musiikki liitelisi korppikotkan tavoin vastaan joka ikisen kulman takaa. Tuntui kuin olisin joutunut keskelle ilmahyökkäystä. Otsikoissa ihasteltiin, kuinka loputtoman monta rekkaa oli lastattu täyteen bändin lavarakenteita.

Googlasin sen juuri, 103 saastuttavaa rekanhirvitystä. Rekkojen parkkeeraaminen oli vaatinut tietynlaista hajautusta, ja ne lojuivat pitkin poikin muun muassa Jäähallin ja Kisahallin parkkipaikoilla. U2 on aina saanut minut ajattelemaan virtaviivaisia kulkuvälineitä, joilla kuolemaa kohti mukavasti köröttelevä keskiluokka vielä tuhoaa tämän planeetan.

U2 kuulostaa moottoriteiltä, lentokoneilta ja turvavyötetyltä istumiselta 120 kilometrin tuntinopeutta kulkevassa Volkswagenissa. U2 tuo mieleen cd-boksit, lasiset konttorirakennukset ja tv-sotien katsomisen upouudelta plasmanäytöltä. Bono on patriarkaalinen tekopyhimys. Vihaan Bonoa!

Metroon astuttuani With or Without Youn merkitys alkoi muotoutua uudelleen. Ei tuntunut sattumalta, että kädetön kitaristi oli valinnut esitettäväkseen balladin, jonka lyriikat aavistelivat luopumisen vaikeuden fyysisyyttä, jollaisen vain amputoitu voi luissaan ja ytimissään tuntea.

Kun jotakin kehon osaa ei ole enää mahdollista parantaa, siitä tulee etenevän sairauden leikkikenttä, jonka säilyttäminen voi viedä ihmiseltä hengen. Jos halutaan estää sairauden leviäminen muualle kehoon, raaja täytyy poistaa kokonaan. Katkaistu jäsen ei kuitenkaan lakkaa amputaatio-operaation jälkeen muistuttamasta poissaolostaan. Amputoitu henkilö kärsii motorisista haasteista ja haamusärystä, joka voi riivata koko loppuelämän. Ennen tuon raajan kanssa ei voinut olla, nyt sitä ilman eläminen on kalvavan vajavaista.

”I can’t live
with or without you”

Video ei ole enää saatavilla

Too rock for twee! – pallopaidasta huolimatta.

”There she comes again
with vodka in her veins…”

Värikkäitä kitaroita, boksillinen nugetteja, sokeria, vinyylilevyjä, isoja voikukkien ja kissojen kuvia? Itsetuhoa, kovia huumeita ja liian vauhdikkaita nousuja?

NME julkaisi vuonna 1986 C86-kasetin, joka sisälsi lehden kirjoittajien poimimaa musiikkia indielevy-yhtiöiden katalogeista. Kokoelma päätyi indiepopin kaanoniin, mutta se oli kaukana viattomasta lukutoukkahattarasta, jollaiseksi genre nykyisin ymmärretään. Keskenkasvuinen vaikutelma syntyi pakotetun lapsekkuuden sijaan amatöörimäisestä asenteesta, joka oli sukua punkille, mutta oli jotain paljon ujompaa.

Kasetti oli täynnä hätäisiä ja viimeistelemättömiä poplauluja bändeiltä, joita vain ani harva oli kuullut ja joista monet hajosivat yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.

C86:n avausraidalla esittäytyi soittotaidoistaan epävarma yhtye, joka oli vähintään yhtä kiinnostunut psykedeliasta ja yleisestä sekoilusta kuin kehittymisestä popyhtyeenä. Laulunkirjoittaja Bobby Gillespie oli juuri lopettanut rummunhakkaamisen kaaoksen partaalla riekkuvassa The Jesus and Mary Chainissa keskittyäkseen omaan musiikkinsa.

Primal Scream julkaisi katastrofaalisesta tytöstä kertovan Velocity Girlin alun perin Crystal Crescent -singlen b-puolena, mutta C86:n ansiosta kappaleesta tuli kääntöpuoltaan tunnetumpi.

Itsetuhoanthem pysähtyy heti käynnistymisensä jälkeen, mutta kuulostaa minuutin ja kahdenkymmenenkahden sekunnin kestossaan juuri sopivan mittaiselta. Tilaa riittää kitarasoolollekin, joka muistuttaa vaivalloisuudessaan Bambin haparointia heikolla jäällä.

”Tämä biisi kertoo mun elämästä, se on niin lyhytkin”, muistan heittäneeni joskus puoliksi tosissani. Suhteeni kappaleeseen oli vähintäänkin ristiriitainen, sillä se tuntui tragikoomillisesti yhdistyvän elämäni kammottavimmin päättyneisiin iltoihin. Niihin hetkiin, jolloin onnistuin ahdistuksen ja heikkorakenteisuuteni vauhdittamana päihtymään liian nopeasti kerta toisensa jälkeen. Tajuntaan humahtanut itsevarmuus vilisti huomaamatta ohi joka kerta ja joidenkin tuntien kuluttua seurasi väistämätön otteen menettäminen todellisuudesta. Romahtelin raiteiltaan suistuvan tavarajunan tavoin milloin mihinkin saaden ystäväni itkemään ja itseni kiemurtelemaan seuraavina päivinä eristäytyneisyyden ja itseinhon syövereissä.

Asioilla on kuitenkin onneksi taipumus muuttua. Niin teki myös Primal Scream. Se oli vuonna 1986 tyystin eri yhtye kuin rockbändi, joka trippaili ultrauljaasti Screamadelican aurinkomyrskyissä viisi vuotta myöhemmin. Bobby Gillespie koki, että Primal Scream yhdistettiin alkuaikoinaan Glasgown indiepop-skeneen ainoastaan totaalisen musiikillisen kädettömyytensä vuoksi. Velocity Girl oli byrdsmäisissä harmonioissaan kuitenkin vastustamaton popkappale, joka määritti Primal Screamin identiteetin jo sen alkumetreillä: se oli yksinkertaisesti liian rock’n roll ollakseen twee.

Gillespien itseruoskinta tuntuu myös aiheettomalta kun tajuaa, miten monet yhtyeet Velocity Girliin fiksaantuivat: The Stone Roses varioi sen melodiaa Made of Stone -kappaleensa kertosäkeessä, Manic Street Preachers coveroi sen ja Black Tambourinen jäsenten uusi bändi poimi siitä nimensä.

Sitä paitsi ei levy voi epäonnistua, jos sen kannessa on Maya Derenin kuva!

Video ei ole enää saatavilla

Synkät terveiset täältä dramaattisen taikasavun keskeltä.

Ranskalaisen Alcestin kolmosalbumin nimi tarkoittaa suomennettuna ”sielun matkoja”. Odotettavissa on yliluonnollisista lapsuudenkokemuksista innoituksensa saanutta eteeristä blackmetal-shoegaze-fuusiota. Eli kenties jotain aivan uutta?

Shoegazen ja black-metalin yhdistäminen on lähtökohtaisesti kiinnostava asetelma. Pidin Alcestin esikoislevystä huolimatta siinä leijailevasta esoteerisuuden katkusta, sillä yhtyeen musiikilla tuntui olevan täysin oma identiteettinsä. Bändin kolmannella albumilla laulaja Neige ei enää ainoastaan herkistele sigurrósiaanisesti ”iiiii yyy äääää c’est la vieeeee”, vaan toisinaan jopa ärjyy autenttiseen bläkkistyyliin.

Mutta pöö, ei ole mitään pelättävää. Les voyages de l’âmen tuotanto on siloiteltu radiokelpoiseksi ja blackgazen mustuus on haalistunut entisestään – aivan kuin albumia olisi pesty studion pyykkikoneessa liian monta kertaa. Lopputuloksena on haljakanvihreää post-rockia, joka väsyttää kuulijan samanaikaisella ilmavuudellaan ja tunkkaisuudellaan kuin seetripuun tuoksuinen ilmanraikastin.

Fanien kommenttien perusteella kotigootit halki Keski-Euroopan sulkevat silmänsä Alcestin soidessa ja liitelevät sielunsa korvin atmosfäärissä kuin aarnikotkat Mont Blancin yllä.

29 Alcest on tehnyt levyllisen tasaista ja tunnelmallista progemetallia aikuiseen makuun. Puuduttavista melodioista on desinfioitu Pro Toolsilla viimeinenkin elonhenkäys pois. Kenties tässä on metallimaailman vastine Sininen hetki -kokoelmille?

Video ei ole enää saatavilla

Lupaavan nuoren taiteilijan Caravaggion teoksessa Iida Sofia Hirvonen kutittelee Oskari Onnisen elämänviivaa.

Kristallipallo on kiillotettu ja tähtikartat asetettu pelipöydälle Nuorgamin astrologisen siiven kokoontumista varten. Seuraavaksi he tutkailevat karttoja, tuijottavat syvälle palloon ja tulkitsevat toistensa kämmenten elämänviivoja. Samalla selviää, mitä musiikkimaailmassa – tai paremminkin: universumissa – on tapahtuva Herran vuonna 2012.

R&B singahtaa kosmokseen

Kiertoradalla näkyy heiluva Kanye Westin pää! Ja tissit! Mitä ihmettä! Sufjan Stevensin Age of Adz oli lähtölaskentaa rytmiselle scifipopille, ja James Blaken Destiny’s Child -viehtymys oli ilmiselvää. Molemmat ovat esimerkkejä R&B:n inspiroimasta avaruusindiestä. Lisäksi Clams Casinon ja The Weekndin makuuhuonemixtapet kuulostivat kaikessa avaruudellisuudessaan tulevaisuuteen viedyltä Justin Timberlaken Cry Me a Riveriltä.

Nyt kosminen hehku astuu ulos makuuhuoneista. Kun R&B saapuu avaruusaikaan, syntetisaattorit sähisevät kuin LSD-päiset tulikärpäset, bassot paksuuntuvat entisestään ja laulajilta riistetään ihmisyys lopullisesti autotunen ja efektien avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Suomen Odd Future ihastuttaa ja vihastuttaa

Nyt jytisee. Uranuksen ja Jupiterin välinen jännite purkautuu dramaattisin seurauksin. Ammattikoulunsa keskeyttäneet, tyhjän päälle pudonneet radanvarsikaupunkien teinipojat kuvaavat varastetuilla iPhoneillaan videoita vihaa ja välinpitämättömyyttä uhkuviin räppibiiseihinsä. Niistä tulee Youtuben välityksellä hittejä sekä räppipiireissä että niiden ulkopuolella.

Kohu syntyy Odd Future Wolf Gang Kill Them Allia ja Tyler, the Creatoria ihailevan porukan kannabismieltymyksestä, väkivallan ihannoinnista sekä avoimesta kuvotuksesta kaikkia kuviteltavissa olevia yhteiskunnallisia instansseja kohtaan. Trendi-ilmiön muodostumista jarruttaa vain riimien välissä paikoin välähtelevä maahanmuuttajakielteisyys.

Video ei ole enää saatavilla

Alisuorittajadisko on uusi electroclash

Drive-elokuvan ultraviileä soundtrack kuumensi jo vuonna 2007 keitetyn yö-italo-sopan uudelleen. Vuoden 2012 sopivaksi startiksi genren merkkinimet Chromatics ja Nite Jewel julkaisevat uudet levyt. Venuksen ja Marsin kulma viittaa siihen, että The xx ilmaantuu alkukesästä saman eroottis-apaattisen diskopallon alle ”clubbyksi” kuvaillulla uudella albumillaan. Kun tämä tapahtuu, italobileet villiintyvät ja The xx sinetöi lopullisesti asemansa indien suunnannäyttäjänä.

Jouluun mennessä käy selväksi, että italo on ollut raskaassa soitossa yhdessä jos toisessa makuuhuonestudiossa. Soundin parissa riittää puuhastelijoita kuin polskuttelijoita tämänvuotisessa chillwave-avannossa.

Video ei ole enää saatavilla

AOR-indie jalostaa jättihitin

Tänä vuonna Metronomy, Destroyer ja Cut Copy aikuistivat indiekenttää entisestään. Samanlaista orientoitumista (pun intended) oli kuultavissa myös Bon Iverin ja Iron & Winen tuoreimmissa soundipäivityksissä. Ariel Pinkin Round and Round sai ”AORtan” lähes repeämään pari vuotta sitten, mutta väisti kaikesta huolimatta perusaltsuvalokeilan kirkkaimman huomion. Buumilta puuttuu vielä sen oma Kids tai Paper Planes.

Näemme kristallipallostamme utuisan heijastuksen elokuisesta Tavastian lauantaidiskosta, jossa juuri täysi-ikäistyneet bailaavat nelikymppisiä nostalgisoivan soundimaailman tahdissa. Näkymme on kuitenkin liian sumuinen, että pystyisimme tarkentamaan levysoittimessa pyörivän maksisinglen etikettiin. Siksi hittinikkarin nimi jää arvoitukseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Indien gentrifikaatio yltyy

Vuonna 2012 on odotettavissa aurinkomyrskyjen merkittävää laantumista. Se kertoo beigeentyvästä indiestä sekä sen valtavirran ja varsinaisen valtavirran välisten rajojen kiihtyvästä hälvenemisestä. Kuluneen vuoden parhaat-listojen kärkinimiä voi huoletta huudattaa Spotifysta taustamusiikkina, kun vanhemmat tulevat kylään. Turva-indie kaliiberia M83 ja Bon Iver on itsebrändäämisen välineenä yhtä varma ja tiedostava ratkaisu kuin luomumaidon ostaminen lähi-Alepasta.

Kehityksen yhtenä alkupisteenä voidaan pitää O.C.:tä, joka toi Death Cab for Cutien jokaiseen olohuoneeseen kymmenisen vuotta sitten. Major-levy-yhtiöt ovat havahtuneet indien markkinapotentiaaliin vasta nyt. Lana Del Rey oli ensimmäinen esimerkki tulevasta aallosta. Ensi vuonna artisteja brändätään entistä ahkerammin suoraan perusaltsuille Urban Outfittersin katalogista ja Tumblrista revityn kuvaston avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Flow kiinnittää metallibändin

Elokuun koittaessa astrologiselle taivaalle ilmestyy valtavia pimeitä alueita. Koska kultainen kolmio on Flow-festivaalille suotuisa, se seuraa Primaveran esimerkkiä ja lisää ohjelmistoonsa jonkin äärisiiven metallibändin, kuten Sunn O))):n, Mayhemin tai Boriksen.

Lopputuloksena Suvilahden urbaaniin viihdeparatiisiin ui eripuran ja kyräilyn musta käärme. Oikeat metallifanit paheksuvat sitä, että hipsterit kuuntelevat metallia ”ironisesti” ja taistelevat lipunostohimojaan vastaan. Perusaltsut tuhahtelevat sille, että hipsterit ovat ottaneet metallin itsebrändäämisen välineeksi. Samalla he ovat pahoillaan, kun Flow lakkaa olemasta Suomen ainoa metallivapaa festivaali.

Video ei ole enää saatavilla

Retromania valtaa Suomi-valtavirran

Kristallipallomme näyttää seepiansävyistä kuvaa idyllisestä mökkitiestä. Kuva huokuu wanhojen hywien aicojen lämpöä, jota Lassi Valtonen on tuonut koko paatuneen kansan sydämiin esikoislevyllään. Tendenssi on tuttu suuresta maailmasta. Adele ja Duffy ovat hyviä esimerkkejä.

Nyt myös BBC:n Sound of 2012 -ehdokkaiden joukossa on monia artisteja, joiden olemassaolon pääfunktio on kylvää nostalgiaa. Lopputulos on kuin yrittäisi kuvata digikameralla kaitafilmille.

Retrofolkista tulee uusi retrosoul myös Suomessa. Putkiradioiden kaipuu kuorii Anna Puun ja Mariskan kaltaisista runotoukista uuden ajan musiikillisia maitotyttöjä. Puhumattakaan siitä, että on viimein löydetty viisasten kivi, jolla Idols-voittajat saadaan kuulostamaan autenttisilta vanhan ajan tähdiltä. Love Records ja markka takaisin!

Video ei ole enää saatavilla

Suomen suvessa raikaa dubstep

Ihanaa! Dubstep saapuu viimein Suomeen! Kolkko krebajytke sopii suomalaisten tunnetusti melankoliseen mielenmaisemaan paremmin kuin väkinäisen hyväntuulinen reggae. Kannabiksenpolton ei tarvitse enää hymyilyttää!

Sitä paitsi, jos JS16 ja Patric Sarin ovat jo ehtineet hehkuttaa dubstepiä, on varmaa, että kesähittitehtailla käy tohina kuin joulupukin ”pajalla” toisena adventtina.

Suomalaiset ”hitti”nikkarit eivät ilmeisesti nähneet kristallipalloistaan ajoissa Skrillexin megasuosiota ja ehtineet uuttaa sen ydinmehua omiin tekeleisiinsä. Onneksi nyt Merkurius loitontuu ja kesä 2012 korjaa tilanteen!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä sinä ennustat musiikkivuodelle 2012? Kerro ennustuksesi kommenteissa! Lupaamme palkita parhaan ennustuksen asialla, joka saa Maya-intiaanit perumaan maailmanlopunennustuksensa.

Tämä valokuva on muokattu samoilla pedaaleilla kuin soundimme.

Seuraavaksi povaamme lämmintä ja ylistyspitoista tulevaisuutta Black Twigille, joka kuuluu Soliti-levy-yhtiön kitaravetoisten indiebändien katraaseen. Luvassa on lempeitä ja melodisia kaikuja, jotka pedaalinpolkaisulla yltyvät säröisäksi myräkäksi vain laantuakseen entiselleen.

Bändin jäsenet:
Janne M. (basso)
Janne V. (kitara, taustalaulu, koskettimet)
Aleksi (rummut)
Aki (kitara, laulu)

Perustettu:
”Bändin jäsenet ovat kotoisin Hyvinkäältä, Pyhtäältä, Vantaalta ja Kuopiosta. Vuonna 2006 Janne M. ja Aki päätyivät soittamaan samaan yhtyeenalkuun, joka nauhoitti loputtomia pop-psykedeelisiä haahuilujaan stereokasettinauhureille. Black Twig -nimellä on tehty musiikkia vuodesta 2008 alkaen, ja nykyinen kokoonpano muodostui vuonna 2010.”

Julkaisut:
Swans et Tea (ep, omakustanne, 2010)
Paper Trees (albumi, Soliti, ilm. 11.1.2012)

Todennäköisimmin Black Twig…
…pelastaisi tulipalossa ensimmäisenä kitarapedaalit.

Epätodennäköisimmin Black Twig…
…on Suomen Nickelback.

Levyhyllyssä Black Twig sijoittuu…
…sinne missä on indierockia.

Miksi Black Twig on hyvä?

Jos Suomessa olisi college-radioita, niissä soitettaisiin nyt Black Twigiä. Meluisan janglaavasti huokaileva musiikki tuo mieleen Deerhunterin, Sonic Youthin, The Pastelsin ja Teenage Fanclubin kaltaisia nimiä. Black Twigin livesoitto on vahvaa, ja sisäänpäinkääntyneiden kappaleiden hyvyyttä ei tarvitse todistella ontolla ysäriretromanialla.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:

Aleksi: ”Särkynyt, suriseva, viettelevä.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

Janne V: ”Joko Bruce Springsteenin Dancing in the Darkia tai mikä tahansa Guided by Voicesin biisiä.”

Aleksi: ”Tyydyn yleensä paikan musa-antimiin enkä häiritse dj:n työtä.”

Aki: ”Ennen tapanani oli aina toivoa My Bloody Valentinea, jota yksikään dj ei ikinä soittanut. Viimeksi taisin vaatia Stoogesin kappaletta 1969, joka ei myöskään soinut.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Aleksi: ”Varmaankin Rancidin Out Come the Wolves -albumia, joka toimii nykyisessä punk-nostalgiahumussakin täydellisesti. Kuuntelin kyseistä cd:tä junnuna niin paljon, että levy rupesi pätkimään ja jouduin ostamaan tilalle uuden.”

Aki: ”Neil Youngin After the Gold Rush ja The Smashing Pumpkinsin Pisces Iscariot olivat ensimmäiset levyt, jotka itse ostin. Niitä tuli kuunneltua paljon. Uudemmista julkaisuista olen kuunnellut eniten ehkä Devendra Banhartin esikoislevyä. Ja kotikaupunkia kohti kumartaakseni täytyy mainita, että osaan Raptorin Moe-levyn lyriikat vieläkin ulkoa.”

Janne M: ”Suurella todennäköisyydellä Iron Maidenin Seventh Son of the Seventh Sonia, jonka ostin 1988 ensin c-kasettina, mutta myöhemmin myös vinyylinä ja cd:nä. Mikseivät perhanat ole vieläkään julkaisseet levyn kiertueella taltioitua Maiden England -VHS:ää virallisena, laadukkaana DVD:nä?!”

Janne V: ”Kai se on My Bloody Valentinen Loveless.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

Aleksi: ”Real Estate. Yhtyeen low tempo -biisit tarttuvine melodioineen vain toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kestävät enemmän kuin kymmenen kuuntelua. Real Estate on hyvä esimerkki juuri sellaisesta kiireettömästä musiikista, josta pidän. Lokakuussa ilmestynyt Days-levy on yksi kuluneen vuoden lemppareistani.”

Janne M: ”Pitäisi varmaan ensin hieman perehtyä tämän hetken bändeihin! Elän aika vankasti menneessä ajassa musiikin suhteen, ja uusia julkaisuja tulee hankittua aika vähän. Ostin tosin The New Tigersin levyn ja pidän siitä kovasti.”

Janne V: ”Pienet, omaperäiset ja omaehtoiset yhtyeet ilahduttavat, joten vastaukseni on Merries.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Janne M: ”Darkthronen Raised on Rock kokonaisuudessaan.”

Aleksi:

”Saattaa / tää unta olla saattaa.”
(Riki Sorsa – Haaveissa vainko oot mun)

Video ei ole enää saatavilla

Janne V:

“I’m just looking for one divine hammer
I’d bang it all day
Oh the carpenter goes bang
Bang bang”
(The Breeders – Divine Hammer)

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

Janne M: ”Hard rock -osastolle menee. Thin Lizzyä voin tietysti aina suositella kaikille.”

Aki: ”Riippuu henkilöstä ja omasta mielentilasta. Real Estate, Still Corners, Six Organs of Admittance, Current 93… Viimeksi tajunnan räjäytti Judas Priestin DVD.”

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?

Aleksi: ”Lukemattomat valtavirran radiobändit, joiden musiikissa ei ole mitään omaperäistä.”

Aki: ”Vastataan nyt hieman vakavamielisesti, että asiat, joita pidetään laadukkaina suurten myyntilukujen tai korkean hinnan perusteella.”

Janne V: ”Jos katsotaan vaikkapa viime vaalien tulosta, niin onhan joku Kokoomus aika karkeasti yliarvostettu!”

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?

Janne M: ”Vertailu toiseen yhtyeeseen ei imartele minua. Pikemminkin se imartelisi, jos joku sanoisi: ’en tiedä mitä bändiä muistutatte, mutta kuulostaa hyvältä!'”

Aki: ”Vertailu on toisinaan imartelevaa, toisinaan hämmentävää. Emme ole koskaan halunneet kopioida tai hakea jotain tietynlaista soundia. Jokainen kuulee toki musiikissa eri asioita ja yhdistää ne eri yhtyeisiin tai artisteihin. Kaikki taide taitaa olla enemmän tai vähemmän tiedostettua perinteen kommentointia.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

Aleksi: ”Pelle Hermanni -soittoääni puhelimessani. Se on ärsyttävän ylipirteä ja huvittava soittoääni. Kun puhelin soi yleisillä paikoilla, ensiksi hävettää, sitten naurattaa ja lopulta vielä tietää, että joku kaipaa.”

Aki: ”Hiljaisuus. Tai sähkökitara, jota soitan itse, yksin ja aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Mielellään vielä pimeässä. Se on kuurouttavaa, mutta mukavaa ajanvietettä.”

Janne V: ”Kahvinkeittimen porina. Siihen ääneen on mukava herätä.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

Aleksi:
”John Matthias
Justin Vernon
Thurston Moore
Teppo Mäkynen

Tuottaja: Beck”

Aki:
”Ginger Baker
Nick Drake
Bilinda Butcher
Kim Deal

Tuottajana lankoja pitäisi käsissään elämänilosta päihtynyt Kevin Shields.”

Janne M:
”PJ Harvey
Fenriz
Rudolf Schenker
Tzöötz Kettula

Tuottaja: Scott Burns”

Janne V:
”Laulu ja kitara: Kim Deal
Laulu ja kitara: Kelley Deal
Rummut: Steven Drozd
Basso: Greg Demos

Tuottaja: Robert Pollard”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Aleksi: ”Villasukat, C-kasettinauhuri, kynttilänvalo.”

Aki: ”Hyvä kahvi, muutot, akustisen kitaran uusien kielien terävä helinä.”

Janne V: ”Kaupungit, kylät, maaseutu.”

Black Twigin levyjulkkarit 4.1. Säpinää-klubilla Helsingin Kuudennella linjalla. Illan levymusiikista vastaavat NRGM dj:t OO))) ja Ville Aalto.

Pomo pimeyden ytimestä.

Born in the USA oli valmistuessaan lähes täydellinen rocktuote, mutta tuottaja-manageri Jon Landau haikaili sille vielä yhtä täsmähittiä. Tällöin kokonaisuus toimisi niin autokorjaamoilla kuin yökerhoissakin sen kannessa komeilevien 501-farkkujen tavoin. Bruce Springsteen kirjoitti levylle pitkin hampain, mutta suoraan sydämestä laulun viihdetaiteilijan kriisistä kotonaan ja yksinäisissä hotellihuoneissa.

“I get up in the evening
and I ain’t got nothing to say
I come home in the morning
I go to bed feeling the same way”

Dancing in the Darkin voi kuvitella olleen leikkaus Springsteenin tuolloiseen elämäntilanteeseen, joka ei ollut pelkkää hurmoksellista itsensätoteuttamisen odysseiaa. Rocktähti ei pääse päänsisäisiä ahdistuksenlähteitään pakoon edes valtateillä kiitäessään.

Rocktähden arjessa jokainen päivä on uusi yö. On pimeää ja rocktähden on noustava lavalle tai kirjoitettava popklassikko, josta tytötkin tykkäisivät. Pimeää kuin nyt talvipäivänseisauksen kynnyksellä, kun herään illalla, avaan tietokoneen ja… niin, en kirjoita rock’n’roll-musiikkia vaan tuotan sisältöä.

“Message keeps getting clearer
radio’s on and I’m moving ’round the place
I check my look in the mirror
I wanna change my clothes, my hair, my face”

Dancing in the Darkin popkredibiliteetti lähti lopulta käsistä kuin huolella täytetty folioilmapallo, ja E Street Band vihasi sitä. Bruce kuitenkin kuuli megatähteyden kutsun ja tiesi, että valtayleisön hurmaamiseen tarvittaisiin myös ulkoisia avuja.

Personal trainerinsa neuvoja noudattaen hän suoristi kiharansa, treenasi kroppaansa, puki ylleen tiukat vaatteet ja muuttui huonoryhtisestä lauluntekijästä angloamerikkalaiseksi alfaurokseksi. Ykköshitistä tehtiin vielä kaksitoistaminuuttiset remiksit klubeja varten, ja niin pomoa vietiin taas kuin eilisen lehteä kalamyyjän käsistä.

Äänimaailman viehätys väijyy miltei badalamentilaisten syntetisaattorien ja saksofonisoolon maalaamassa tilan tunnussa. Poljento voisi jatkua vaikka ikuisuuteen, mutta kappale ei oikein lähde käyntiin jännitteistä huolimatta. Springsteenin laulukin kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi hartiat korvissa pitää imagolleen liian viileät syntetisaattorit etäällä itsestään.

Lyriikoissa Bruce maalaa tapansa mukaan katteettoman toiveikkaan hopeareunuksen amerikkalaisten unelmien raunioille. Hän laulaa väsymyksestä ja ahdistuksesta, mutta tekee sen intohimoisesti.

Olen viime aikoina koettanut ymmärtää Bruce-fanituksen ydintä ja kuluttanut liikaa aikaa lukemalla hänestä kirjoitettuja innoittuneita biografioita. Sankarimytologian toistaminen liikuttaa ja uuvuttaa:

”Rock’n’roll pelasti Bruce Springsteenin ja vastapalvelukseksi hän pelasti rock’n’rollin. Nyt oli hänen aikansa kirjoittaa rock-kappaleita, jotka pelastaisivat puoli pallonpuoliskoa. Rock oli vaarallista ja koitunut niin monen kohtaloksi: Lennon, Elvis, Hendrix… Mutta Springsteen arvosti rock’n’rollia niin paljon, ettei antaisi sen koskaan tuhota itseään. Rock’n’rollissa ei koskaan ole kyse luovuttamisesta.”

Springsteen kykenee herättämään musiikillaan ihmisissä tunteen, joka on erityinen nostalgian, toivon ja uhman sekoitus. Se on tietoisuus siitä, että elämässä on muutakin kuin epäreilu arki, ja että unelmat, ihmiset ja nopeat autot ovat arvokkaita, vaikka ne menisivät hajalle.

Minun on vaikeaa tavoittaa tuota tunnetta, mutta olen nähnyt sitä huokuvan tuikkeen syttyvän monen tuntemani ihmisen silmiin aina, kun keskustelu kääntyy Springsteeniin.

Olen väsynyt, mutta kuka tarvitsee kirkasvalolamppuja, kun YouTubessa on jähmeästi tanssiva Bruce Springsteen? Hänen tanssiliikkeitään jäljitellen on helppo pyörähdellä ympäri asuntoa ja koettaa irrottautua talvisen melatoniinidiskon ikeestä.

Rock’n’rollissa ei koskaan, koskaan ole kyse luovuttamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Roddy Frame, skotti-indien ihmelapsi.

Glasgowlainen Roddy Frame oli vain 16-vuotias, kun Aztec Camera sai ensimmäiset tekeleensä julki fanzine-kasettikokoelmien seassa. David Bowien jo lapsuudessa johtotähdekseen ottanut Frame operoi yhtyettä alusta alkaen yksin ja indiepiirit havaitsivat hänen lahjakkuutensa varhain. Postcard Records ennätti julkaista Aztec Cameran kaksi ensimmäistä singleä, joista Mattress of Wire jäi vararikkoon vuodessa ajautuneen levy-yhtiön viimeiseksi äänitteeksi.

Vuoteen 1983 mennessä Aztec Cameran olivat kuitenkin jo napanneet Iso-Britanniassa Rough Trade ja Yhdysvalloissa Sire Records. Yhtyeen jäsenistö vaihtui, ja Frame kirjoitti ja soitti esikoisalbumin High Land, Hard Rainin lähes kokonaan itse. Oblivious oli sen toinen single.

Obliviousin pehmeästi kolisevassa äänimaailmassa ja kärsimättömissä lyriikoissa soivat vaikutteet niin Elvis Costellolta kuin Orange Juicen kaltaisilta aikalais-skotti-indiepoppareiltakin. Kappaletta kuljettavat eteenpäin akustinen kitara ja perkussiot, jotka eivät kuitenkaan saa sitä kuulostamaan ”orgaaniselta” vaan pikemminkin siltä kuin Paul McCartney ja Josef K olisivat syöneet liian monta guaranatablettia ja murtautuneet koulun musiikkiluokkaan kirjoittaakseen lattarivaikutteisen tunnusbiisin Tjäreborgin kielikurssimainokseen.

Vaikka sofistipophitti tuntuu ajoittain nousevan pari senttiä maan pinnan yläpuolelle, sen ote on hallittu ja kaulukset pysyvät suorassa. Teinidramaattisessa asetelmassa kertoja väijyy lähipiirissä olevaa ihastuksen kohdetta niin intensiivisesti, että ympäristö alkaa kaikua tämän lähestyvien askelten äänistä. Tunnelma on skarppi kuin kävelisi koleassa auringonpaisteessa valvotun yön jälkeen. Puolinaiset aistiharhat suistavat ajatukset raiteiltaan ja coolina pysyminen on vaikeaa.

“From the mountain tops down to the sunny street
A different drum is playing a different kind of beat
It’s like a mystery that never ends
I see you crying and I want to kill your friends
I hear your footsteps in the street
It won’t be long before we meet
It’s obvious”

Pyörryttävän toiveikkaan laulun kertojahahmo jännittää silmät kirkkaina vääjäämätöntä kohtaamista tietämättä tarkkaan, mitä tulee tapahtumaan.

” I hope it haunts me till I’m hopeless”

Samalla hermostuneisuudella Aztec Cameraan vaarallisesti ihastuneet levy-yhtiöt odottivat Obliviousista suuren luokan läpimurtohittiä. Se nousikin Britannian singlelistan kahdeksanneksitoista, mutta jäi kuitenkin lähinnä indipiirien klassikoksi.

Aztec Camera teki High Land, Hard Rainin jälkeen vielä viisi levyä. Suuren yleisön oli ehkä hankala saada otetta Aztec Cameran vaihtelunhaluisesta ja hahmottomasta tyylikkyydestä, mutta valikoivammat popin kuluttajat rakastivat sitä.

Video ei ole enää saatavilla

Lisää hiuslakkaa ja konfetteja, kiitos.

Megalomaanis-juustoisen musiikin arkkivelho Jim Steinman kirjoitti Total Eclipse of the Heartin alun perin Meat Loafille, mutta se päätyi levy-yhtiön rahasotkujen vuoksi Bonnie Tylerin tulkittavaksi. Tämä kaikkien mausteiden voimaballadi myi tähtitieteellisiä määriä ja sinkoutui listaykköseksi niin monessa maassa, ettei Wikipediakaan pysy laskuissa.

Paras ympäristö Total Eclipse of the Heartin kuulemiselle on tietenkin aamuöinen diskoteekki, sillä kappale on draamankaareltaan optimaalinen viimeinen hidas, päänsekoittava palanen ohikiitävää ikuisuuden tunnetta, jonka soitua montaasi on ohi eikä kukaan voi toivoa enää yhtään mitään.

Aavemaisen vääjäämätön pianointro kestää riivaavat 7 sekuntia. Alkutahtien aikana huolimattomuuden tilassakin teutaroiva mieli ehtii haravoida harventunutta tanssilattiaa, jonka yllä ystävien ja vastarakastuneiden ontot miehittymät nojailevat toisiaan vasten. Voi!

Tässä vaiheessa moni jo yrittää paeta narikkajonoa kohti. Turhaan tietenkin, sillä kohtalokas ”Turn around!” loitsuaa jäämään ja hapuilemaan katsekontaktia haikein silmin, väräjävin sydämin.

”Every now and then I get a
little bit lonely and you’re never coming around
Every now and then I get a
little bit tired of listening to the sound of my tears
Turn around, Every now and then I get a
little bit nervous that the best of all the years have gone by”

Kappaleen kertojaääni on aikuistunut, traumojensa tihkusateessa värjöttelevä post-romantikko, jonka sydän on hajonnut yhtä monta kertaa kuin on kaljalaseja rikkoutunut tanssisalin lattialle.

”Once upon a time I was falling in love
now I’m only falling apart”

Täydellisessä sydämenpimennyksessä riutuneet vaatimukset ikuisesta romanssista kuitenkin rakennetaan uudelleen, versiosta riippuen vähän yli viidessä tai seitsemässä minuutissa.

Kappaleessa tunteet heittelehtivät humalaisesti kuin värit mielialasormuksessa. Kertosäkeen koittaessa tunnelma vaihtuu sulavasti epäluuloisesta hajoilusta ja itsesäälissä kieriskelystä vilpittömään katarsikseen. Silloin musiikillinen tyrmäystippa on todennäköisesti jo kaikkien hyväuskoisten diskoilijoiden verenkierrossa, ja he ovat heittäytyneet luottavaisessa hurmostilassa toistensa kaulaan.

Äänialojensa äärirajoilla raspaavan Bonnie Tylerin voi kuvitella laulavan valkoisessa puvussa jossakin keskiaikaisessa linnassa, kuunvalon kajastaessa lasimaalausten läpi ja kymmenen tuulikoneen hulmuttaessa hänen leijonanharjaansa. C-osassa kuulija hukutetaan yhdeksän richterin urkujylinään. Lisää hiuslakkaa, savukonetta ja konfettia! Tämä ei ole mikään halpamainen sälekaihdinballadi!

Katkeransuloinen vyörytys kuitenkin tajuaa toiveidensa mahdottomuuden ja lupaa diskorakkaudelle kestoa ikuisuuteen… tai ainakin yön loppuun asti. Mutta tunnelman tavoittaminen on vaikeaa, sillä tätä kirjoittaessani on keskipäivä.

Olen syönyt triplasuklaakeksejä ja kuunnellut Total Eclipse of the Heartin neljä kertaa. Musiikkivideossa on kuoropoikia, joiden silmien tilalla on hyytävän siniset lamput.

Turn around, bright eyes. Päässä heittää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Edesmennyt skottibändi The Beta Band samplasi Total Eclipse of the Heartia esikoisalbuminsa Hard One -kappaleessa.

Video ei ole enää saatavilla

Ison hatun alle on helppo piiloutua.

Nuorgam palaa Turkuun ja liputtaa seuraavaksi Burning Heartsin tulevaisuuden puolesta. Intoilun taso on niin kova, että bändi nähdään ensi viikolla Lost in Musicin yhteydessä pidettävässä Illassa Nuorgamin kanssa.

Yhtyeeseen kuuluvat:
Henry Ojala ja Jessika Rapo. Henry Ojala on tuttu Cats on Fire -yhtyeestä ja Jessika Rapo on laulanut Le Future Pompistessä. Livekokoonpanossa ovat mukana myös Johan Ekström, Ville Hopponen ja Niko Kivikangas. Kysymyksiin vastasi Jessika.

Koska perustettu ja missä:
Ensimmäinen biisi valmistui Turussa keväällä 2007.

Julkaisut:
Aboa Sleeping (albumi, 2009)
Night Animal / A Peasant’s Dream [Jori Hulkkonen remix] (7″, 2010)
The Letter [Arthur Russell -cover] (2010)
Into the Wilderness (ep. 2011)

Kaikki yllämainitut ovat amerikkalaisen Shelflife-lafkan julkaisemia. Seuraava levy Extinctions ilmestyy 1.2.2012. Euroopassa levyn julkaisee Solina ja Yhdysvalloissa Shelflife.

Video ei ole enää saatavilla

Todennäköisimmin Burning Hearts…
Hakkaa syntetisaattoreitaan ja päivittää twitteriään jossain majakassa seesteisin mielin ja hiukset hulmuten.

Epätodennäköisimmin Burning Hearts…
Päätyy Soundin kanteen.

Levyhyllyssä Burning Heartsin voi sijoittaa:
Acid House Kingsin kaltaisten skarppien, mutta eteeristen saaristolaisindiepoppareiden läheisyyteen.

Miksi Burning Hearts on hyvä:
Kesällä ilmestynyt Into the Wilderness -ep sisältää lempeää, huolella tuotettua ja vaivattomasti soljuvaa indiepoppia, jollaiseen Suomessa aniharvoin kohtaa. Burning Heartsin suurin vahvuus ei kuitenkaan piile sofistikoituneiden äänimaisemien maalailussa, vaan kyvyssä kirjoittaa poikkeuksellisen kauniita melodioita. Ep:n nimibiisi lumoaa ja vaatii klikkaamaan repeatia kerta toisensa jälkeen. Jos Burning Heartsin tulevalla Extinctions-albumilla on vähänkään yhtä vahvoja kappaleita, yhtyeen voi odottaa keräävän kuulijoita luokseen yleisen mediahehkutuksen asteesta riippumatta.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:
Vilpitöntä, rehellistä luontopoppia.

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?
Sonic Youthin Kool Thing toimii aina. Chuck D:n räppiosuuden vetäminen on aina mielettömän hauskaa. Saatan myös kuvitella itseni Kim Gordoniksi ja soittaa ilmabassoa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
Varmaan ensimmäistä omaa levyämme Aboa Sleepingiä, jonka teimme itseämme varten kokeilumielessä. Halusimme testata, kuinka yhteistyömme onnistuisi. Meidän ei ollut alun perin tarkoitus levyttää ensimmäisiä Burning Heartsin kappaleita. Myspace-biisimme päätyivät kuitenkin Shelflifelle ja pian oli pakko tehdä lisää kappaleita kokonaista albumia varten.

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?
En oikeasti osaa sanoa. Minulla ei ole mitään tiettyä suosikkia ja aika harvoin innostun uudesta musiikista. Tottakai esimerkiksi Fleet Foxes tekee mielestäni kaunista musiikkia ja on vieläpä ärsyttävän hyvä livenä, mutta en tiedä luokittelisinko sitäkään maailman tärkeimmäksi yhtyeeksi. Toisaalta Sufjan Stevens ja Stephin Merritt ovat säveltäjinä ihan omassa luokassaan. He ovat hurjan tuotteliaita ja musikaalisia.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”All day, all day
watch them all fall down
all day, all day
domino dancing”
(Pet Shop Boys: Domino Dancing)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?
Jos tyyppi on yhtään samanhenkinen kuin minä, suosittelisin varmaan Arthur Russellin tai The Magnetic Fieldsin tuotantoon perehtymistä. Jos uusi tuttavuus pitäisi perehdyttää indiemusaan, pitäisi varmaan aloittaa vaikka Stone Rosesista tai Smithsistä.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?
Varmastikin suuri tarve saada tehdä omannäköistä musiikkia, sellaista, jota itsekin kuuntelisin. Haluan laulaa asioista, jotka kertovat omasta elämästäni ja elämäntilanteestani. Laulut saavat tavallaan arkistoitua ja jäädä muistuttamaan minua menneistä ajoista. Minua myös kiehtoo ajatus siitä, että tekemämme sävelmät ja sanoitukset saattavat elää vielä jossakin sen jälkeen, kun meitä ei enää ole. Jätämme jälkiä ja salaisia viestejä tulevaisuuteen, mutta ennen kaikkea teemme musiikkia itseämme varten.

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?
Omien sanoitusten vertailu johonkin taitavaan sanoittajaan olisi aika jees.

Jos musiikkinne olisi maisema tai muu konkreettinen ympäristö, miltä se näyttäisi?
Varmaan jotain avointa kulttuurimaisemaa, jossa on paljon niittyjä ja lehtimetsäsaarekkeita. Mertakin näkyisi. Ja kivoja vanhoja puutaloja. Lampaita laiduntaisi niityillä ja pääskyset lentelisivät.

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua/teitä eniten tällä hetkellä?
Kuolema, elämän haavoittuvaisuus ja studiomme Pohjanmaalla Monäsissä.

Burning Hearts Ilta Nuorgamin kanssa -tapahtumassa Lost in Musicissa torstaina 20.10. Mukana myös Magenta Skycode, Iconcrash ja Nuorgam-dj:t. Liput 6 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Goblin tunnetaan parhaiten kauhuelokuvaohjaaja Dario Argenton elokuviin tekemästään musiikista.

Dario Argenton elokuvasoundtrackeista parhaiten tunnettu progressiivinen instrumentaalirockyhtye Goblin on tehnyt musiikkia 1970-luvulta saakka. Nykyisin harvakseltaan keikkaileva yhtye esiintyy Korjaamolla lauantaina 1. lokakuuta. Goblinin kosketinsoittaja Maurizio Guarini vastasi Nuorgamin small talk -kysymyksiin.

Mikä bändi tai artisti tekee tämän hetken tärkeintä musiikkia? Miksi?

“En osaa määritellä yksittäistä artistia. Viime aikoina olen tykästynyt täysin improvisoituun, luovuutta huokuvaan musiikkiin.”

Mikä on pelottavin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

“Kaikenlainen soittorasioista kuuluva musiikki on kammottavaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema kosketti sinua viimeksi?

“Weather Reportin Joe Zawinulin vuonna 2007. Kuulin siitä kotonani Torontossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä muuttuu musiikkibisneksessä seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mikä säilyy?

“Musiikki muuttuu livepainotteisemmaksi. Musiikin todellinen olemus eli tunteiden välittäminen tulee säilymään. Kaupallisella musiikilla en näe tulevaisuutta, koska vain harvat ostavat enää levyjä.”

Mikä on ärsyttävin tulkinta musiikistanne, johon olet törmännyt?

“Mikään tulkinta ei voi ärsyttää minua. Jokainen yllättävä tulkinta on tervetullut, koska sille on syynsä.”

Mikä on lempiäänesi maailmassa?

“Kivi- tai hiekkarantaan rikkoontuvat valtameren aallot.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on viimeksi kuulemasi elokuvan soundtrack, josta olet pitänyt?

“En ole varma. Elokuvissa on toisinaan kiinnostavia soundtrackeja, mutta mikään ei ole tehnyt minuun suurta vaikutusta viime aikoina.”

Mitä albumia suosittelisit aloittelevalle progenkuuntelijalle?

“Gentle Giantin Three Friendsiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka kuvailisit improvisaation rooolia musiikin teossa?

“Improvisointi on avain. Rationaalista ajattelua käytän ainoastaan yhdistelläkseni toisiinsa elementtejä, joita olen saanut aikaan improvisaatiolla ja vaistonvaraisella luomistyöllä.

Kuinka Italia on vaikuttanut musiikkiisi?

“Kaikilla mahdollisilla tavoilla. Luulen, että lapsuudessa kuultu musiikki vaikuttaa mielemme rakenteisiin ja siten musiikilliseen ajatteluun koko loppuelämämme ajan. Etenkin Italiassa tietty melodisuus on tärkeää. Vanhempieni ja isovanhempieni kuuntelemat melodiat kaikuvat myös meidän musiikissamme.”

Mitä mieltä olet postrockista?

“Se on luontainen ja kiintoisa evoluutio progressiivisessa rockissa. Olen kuunnellut kanadalaisia postrock-bändejä, ja minua kiinnostaa seurata, mihin suuntaan sellainen musiikki voi kehittyä.”

Mikä Dario Argenton elokuvista on suosikkisi?

“Vaikea sanoa. Suspiria on tietenkin vahva ehdokas.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli inspiroivin juttu, kun olit nuori? Fanititko ketään?

“Muusikot ylipäätään olivat sankareitani. Bändejä voisin nimetä miljoonia, esimerkiksi Deep Purplen, Gentle Giantin, Genesiksen, Soft Machinen, Frank Zappan, Weather Reportin, John McLaughlinin, Chick Corean tai Keith Jarrettin. Matemaattiset tehtävät olivat kuitenkin cooleinta, mitä tiesin.”

Kolme asiaa, jotka inspiroivat sinua juuri nyt?

“Sade, Kanadan talvi, koiran katse.”

Goblin Helsingin Korjaamolla 1.10.

Video ei ole enää saatavilla

The Polyphonic Spreelläkin on eheyttävä vaikutus vaikkei se shoegazea olekaan.

Nuorgamin torilta poimitut dj:t OO))) ja Astro-Sofia soittivat nämä usvaisuuteen ja raukeuteen taipuvaiset kappaleet Monsters of Popin yhteydessä pidetyssä Aamiaisklubi-tapahtumassa Tampereen Klubilla 24. syyskuuta. Nyt ne ovat yhtenä soittolistana helpottamassa sinun aamujasi.

Alapuolella kursivoituina olevia kappaleita ei ainakaan tällä hetkellä löydy Spotifysta, mutta ne ovat silti listalla paikoillaan, jolloin voit luoda itsellesi maksimaalisen elämyksen omaa musiikkikirjastoasi apuna käyttäen.

• 1: Low: Sunflower
• 2: Kurt Vile: Baby’s Arms
• 3: The New Tigers: Girls Are Out to Get Me
• 4: Stereolab: Pack Yr Romantic Mind
• 5: Lush: For Love
• 6: The Field Mice: Let’s Kiss and Make Up
• 7: The Chills: Pink Frost
• 8: Felt: Primitive Painters
• 9: The Pains of Being Pure at Heart: Stay Alive
• 10: Pale Saints: Sight of You
• 11: Galaxie 500: Don’t Let Our Youth Go to Waste
• 12: Joensuu 1685: (You Shine) Brighter than Light
• 13: Spiritualized: Stop Your Crying
• 14: Girls: Hellhole Ratrace
• 15: Atlas Sound: Terra Incognita
• 16: Cocteau Twins: Pearly Dewdrops’ Drops
• 17: Regina: Ui mun luo
• 18: Beach House: Norway
• 19: Mojave 3: Sarah
• 20: Yo La Tengo: Autumn Sweater
• 21: My Bloody Valentine: Soon
• 22: M83: We Own the Sky!
• 23: The Polyphonic Spree: It’s the Sun
• 24: Washed Out: Eyes Be Closed
• 25: The Cure: Plainsong
• 26: Julee Cruise: Rockin’ Back Inside My Heart
• 27: Deerhunter: Agoraphobia
• 28: The Field Mice: Emma’s House
• 29: The Jesus & Mary Chain: Deep One Perfect Morning
• 30: Red House Painters: Mistress
• 31: Slowdive: Alison
• 32: The Radio Dept.: Against the Tide
• 33: Ride: Vapour Trail
• 34: The Wake: Send Them Away
• 35: Another Sunny Day: Rio
• 36: Chapterhouse: Treasure
• 37: Madder Rose: Bring It Down
• 38: The Vaselines: Jesus Wants Me For a Sunbeam
• 39: The Magnetic Fields 100 000 Fireflies
• 40: Black Tambourine: Drown
• 41: Stereolab: Peng! 33
• 42: Yo La Tengo: Today Is the Day
• 43: Thurston Moore: Benediction
• 44: Grandaddy: He’s Simple, He’s Dumb, He’s a Pilot
• 45: Slowdive: When the Sun Hits

88 Regina on siirtynyt Puutarhatrilogialla kirkkaasti resoloidusta konseptuaalisuudesta usvaisesti helisevään kitarapoppiin. Soita mulle on 1990-luvulta reblogattua instagram-shoegazea herkille teinisieluille ja Sofia Coppolan elokuviin.

Video ei ole enää saatavilla

Robert Smith, visionäärinatsi.

The Cure tuli tunnetuksi raakoja popkappaleita sisältävällä Three Imaginary Boys -debyytillään, mutta ei ollut sen julkaistuaan enää lainkaan tyytyväinen räikeänkeveään identiteettiinsä. Toista levyään varten yhtye aloittikin väripalettinsa asteittaisen, mutta määrätietoisen hämärrysprojektin.

Keulahahmo Robert Smith keskitti taiteellisen vallan itselleen ja asettautui toiseksi tuottajaksi Mike Hedgesin rinnalle. Myös yhtyeen kokoonpano muuttui, kun Simon Gallup siirtyi basson ja Matthieu Hartley kosketinsoittimien ääreen. Orastavana visionäärinatsina Smith kuitenkin ohjaili bändikavereidensa soittoa kaiken aikaa varmistaakseen, että albumista tulisi minimalistisen linjakas. Hän tavoitteli äänisommitelmaa, joka olisi Nick Draken Pink Moonin ja David Bowien Low’n yhtymäkohta.

Lopputulos ei kuulosta samalla tapaa synkältä kuin The Curen myöhemmät tuotokset vaan introvertilta, harmaalta ja kaikuisan melankoliselta. A Forest sijoitettiin soljuvaksi avainkappaleeksi suvantoisen Seventeen Secondsin leikkauspisteeseen. Siitä kuulee, kuinka Robert Smithin laulukaan ei ollut vielä 1980-luvun alussa ehtinyt maneroitua tuskaisen narkomaanin hikisiksi mylväyksiksi vaan kajahtelee häivytettyinä huudahduksina audioatmosfäärin joukossa.

Sekä kappaleen lyriikoissa että vähäeleisessä sovituksessa tuntuukin olevan kyse häivyttämisestä, jota on vaikea määritellä muuten kuin Roland Barthesia lainaten:

”Tekstissä äänen häivyttäminen eli fading on hyvä asia; kertomuksen äänet tulevat ja menevät, pyyhkiytyvät pois, limittyvät; ei tiedetä kuka puhuu; se puhuu ja siinä kaikki: enää ei ole kuvaa, on ainoastaan kieltä. Mutta jos toinen ei ole teksti vaan kuva, yksi ja umpeutuva; jos ääni katoaa, kuvakin häipyy (rakkaus on monologista, maanista; teksti on heterologista, perverssiä). Toisen fading ahdistaa minua, sillä se näyttää tapahtuvan ilman syytä ja päätepistettä. Toinen loittonee, kaikkoaa äärettömyyteen kuin surullinen kangastus, ja minä uuvutan itseni yrittäessäni saavuttaa hänet.”

Vaivattomasti upottava A Forest osoitti, että Seventeen Secondsin kaltaisella eteerisellä kokonaisuudellakaan Robert Smith ei voinut välttää mestariperhoskeräilijämäistä taipumustaan tanssittavien pophittien luomiseen. Etäännytetty tunnelma takaa, ettei kappaleen soiminen diskovaloissa kuitenkaan tuota villiin yhteislauluun äityvää Just Like Heaven -hurmosta. Ohuen vainoharhaisissa lyriikoissa haahuillaan yksin puiden seassa, etsitään tytönhahmoa tai sen kangastusta ja eksytään.

Bänditreeneissä A Forest oli yhtyeelle kuin liikaa valvoneen ihmisen pitkittynyt mikrouni, jota se unohtui noiduttuina soittamaan kymmeniksi minuuteiksi kykenemättä lyömään viimeistä tahtia. Basson ja kitaran risteily piirittää kuulijankin yhdeksänkymmenasteisen toiston vangiksi kehikkoon, josta ei mielisi koskaan pois.

Video ei ole enää saatavilla

Ensiapusisarukset aikovat nähdä Flowssa ainakin Iron & Winen ja Lykke Lin.

Tunteikkaan harmonista folkpopia tekevä First Aid Kit julkaisi vuosi sitten debyyttialbuminsa The Big Black & Blue. Nuorgamin small talkiin vastanneet Söderbergin sisarukset Johanna ja Klara kertoivat rakastavansa traagisen introvertteja 1970-luvun lauluntekijöitä, mutta laulavansa karaokessa ysäripoppia. Flow-festivaalin nuorimpiin kiinnityksiin kuuluva tukholmalaisduo esiintyy lauantaina Voimalan konsertissa.

Mitä kappaletta olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

“Tähän on hyvin vaikea vastata, mutta olemme kuunnelleet lukemattomia kertoja Leonard Cohenin Suzannea. Se on yksi niistä kappaleista, jotka eivät koskaan vanhene. Se on yksinkertainen ja mystinen – ajaton klassikko, joka herättää suuria tunteita.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kappaleet tekevät teidät aina nostalgiseksi?

“Lapsuudenkodista tutut kappaleet herättävät nostalgiantunteita. Vanhempamme soittivat meille paljon The Velvet Undergroundia, Patti Smithiä, Pixiesiä ja David Bowiea.”

Mitä kappaletta pyydätte DJ:ltä, kun olette todella, todella kännissä?

“Emme ikinä juo kovin paljon…”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olette törmänneet?

“Bluegrass-hiphop on genrehybridi, joka ei vain toimi.”

Kenen muusikon kuolemasta olette viimeksi järkyttyneet?

“The Louvin Brothersin Charlie Louvinin. Kuulimme hänen kuolemastaan, kun olimme kotona ja kuuntelimme heidän levyjään koko päivän. The Louvin Brothers on yksi lempiyhtyeistämme, heidän suloiset harmoniansa ja traagisen runolliset lyriikat inspiroivat meitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia suosittelisitte todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?

“Ehkä suosittelisimme Villagersia. Hänen debyyttinsä Becoming a Jackal on briljantti ja koskettava albumi. Jokaisen pitäisi kuulla häntä!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen artistin ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi?

“Karen Daltonin, kuuntele hänen ääntään, niin ymmärrät miksi. Se on samaan aikaan hauras, sielukas ja äärimmäisen vahva.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää, kappale vai se, miltä se kuuulostaa?

“Laulu itsessään on tärkeämpi kuin sovitus. Hienoimmat kappaleet toimivat myös riisuttuina, koska ne seisovat omilla jaloillaan. Jos biisi on riippuvainen tietyntyyppisestä sovitustavasta, se ei voi olla hyvä.”

Mikä on suosikkisanoituksenne?

“’You brush against a stranger and you both apologize’ Joni Mitchellin Both Sides Now’lta. Lyriikanpätkä on yksinkertainen, mutta jostain syystä vaikuttava. Mainitsemisen arvoinen on myös ‘We are ugly but we have the music’ Leonard Cohenin Chelsea Hotel 2:sta.”

Minkä kappaleen laulaisitte todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Spice Girlsin Wannaben. Vanhat Spice Girls -biisit saavat meidät hyvälle tuulelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistatte pitäneenne?

“ABBAn Mamma Mia. Emme muista tarkalleen, mikä siitä teki niin mahtavan, mutta onhan siinä tarttuva melodia.”

Mikä on todennäköisin syy teille olla pitämättä kappaleesta?

“Huonot sanoitukset ovat luotaantyöntäviä. Jos laulussa on surkeat lyriikat, melodian loistavuudella ei ole mitään merkitystä. Etenkin popmusiikissa lyriikka on keskeistä. On helppo huomata, milloin joku on sanoittanut koko sielunsa voimin ja milloin ei.”

Mikä on edellinen todella hyvä uusi kappale, jonka olette kuulleet?

“Laura Marlingin Sophia. Fanitamme häntä kovasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on levykokoelmanne noloin esine?

“Hilary Duffin Wake Up -single. Älä kysy, miten se päätyi levyhyllyymme.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee tärkeintä musiikkia tällä hetkellä?

“Emme pysty nimeämään mitään yksittäistä. Tärkeintä musiikkia tekevät ihmiset kirjoittavat kappaleita rakkaudesta musiikkiin. Kaupallinen menestys ei ole heille oleellista eivätkä he pelkää ilmaista lauluissaan aitoja tunteitaan ja uskomuksiaan. Nämä muusikot auttavat meitä selviämään rankkojen päivien halki ja inspiroivat olemaan parempia ihmisiä.”

Mikä musiikkibisneksessä muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

“Voi, kunpa tietäisimme! Vaikea sanoa, mutta digitaalisen musiikin myynti kasvanee. Hyvä musiikki ei poistu maailmasta, vaikka ihmiset lopettaisivatkin levyjen ostamisen.”

Minkä edesmenneen artistin tai yhtyeen haluaisitte nähdä livenä?

“Esimerkiksi Karen Daltonin, Gram Parsonsin tai Nick Draken. Lista voisi jatkua loputtomiin. Olisi ihanaa hypätä ajassa 1970-luvulle ja nähdä meille rakkaiden artistien keikkoja!”

Mitä keikkoja aiotte käydä katsomassa Flow-festivaalilla?

“Ainakin Iron & Wine ja Lykke Li on pakko nähdä. Olemme innoissamme, kun saamme soittaa niin hienon line-upin joukossa!”

First Aid Kit Flow Festivalin Voimalan konsertissa la 13.8. klo 17.

Video ei ole enää saatavilla

Emeralds esiintyy perjantaina Helsingin YK-klubilla.

Clevelandilainen Emeralds on julkaissut viimeisen viiden vuoden aikana neljä albumia ja häkellyttävän pitkän litanjan EP:itä, singlejä ja kasetteja. Trio löysi suuremman yleisön kuitenkin vasta vuosi sitten Does It Look Like I’m Here -albumilla, jota ylistivät muun muassa Pitchfork ja Drowned in Sound. Emeraldsin sähikäistä ja kokeellista musiikkia on vaikea lokeroida, ja Nuorgamin haastatteleman John Elliottin vastauksista selviää, ettei genrepakoilu liene vahinko. Emeraldsin perjantaiselta YK:n keikalta voi odottaa ainakin moniulotteiseen improvisaatioseikkailuun heittäytymistä – ja ihmisten kiusaamista, jos John Elliott innostuu humaltumaan.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Pink Floydin Echoesia. Se niputtaa elämän arvoitukset alle 30 minuuttiin ja kuulostaa ihanalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä biisiä pyydät todennäköisimmin dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

“Jotakin ärsyttävää, shokeeraavaa tai tyhmää, ehkä Gene Simmonsin coveria Prodigyn Firestarterista tai The Guildin Avataria. Kun pidän hauskaa, tahdon kiusata ihmisiä. En ole ollut päissäni pitkään aikaan, joten on tosin hankala sanoa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

“Ehkä Robert Henke [Monolake] tai Carsten Nicolai [Alva Noto]. Kun miettii heidän tietoisuuttaan, musiikillisia yhteistyökumppaneitaan ja filosofiaansa, niin tajuaa, että niissä jutuissa on kyse enemmästä kuin vain albumien tekemisestä. 99,7 % muusikoista ei luo mitään uutta; he jumittuvat kapeisiin kehyksiin eivätkä anna asioiden muuttua. Ai niin, La Monte Young. Hänen albuminsa Dream House on kuin aikamatka, paluu ikuisuuteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, jonka olet kohdannut?

“Chillwave, witch house, witch drag, shoegaze… nuo sanat eivät kuvasta lainkaan sitä miltä musiikki kuulostaa. Minulle ‘genre’ – joka on jo itsessään idioottimainen termi – merkitsee tilannetta, jossa yksilöllisten artisten äänet kohtaavat, kommentoivat ja kehittävät toisiaan. Genret ovat laiskoja, harhaanjohtavia ja halpoja sanoja. Yleensä niitä kehittelee joko tiedottaja tai huono kriitikko, jonka tarkoituksena on joko kerätä huomiota itselleen, myydä levyjä tai luoda bändin ympärille hypeä tyhjästä.”

Mikä kappale saa sinut aina nostalgiseksi?

“Bob Dylanin Girl from the North Country. Yksittäinen ohilipunut mahdollisuus voi piinata mieltäsi koko loppuelämäsi ajan. ‘Carpe diem’.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä musiikkia suosittelisit kiinnostavalle uudelle tuttavuudelle?

“Riippuu siitä, kuka tämä kiintoisa tuttavuus on ja mitä hänen musiikkitietämyksensä käsittää. Ehkä jotain free jazz -albumia. Aniharva näkee minkäänlaista vaivaa yrittääkseen ymmärtää free jazzia.”

Vinyyli, CD vai mp3?

“Vinyyli, koska se on pitkäkestoinen formaatti, johon minulla on tiivis ja loputon kiintymyssuhde. Myös c-kasetit ovat viehättäviä. En piittaa mp3:ista. Mitä niille tehdään?”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

“Tuulessa humisevat puut, kissani Cleon kehräys, siskon- ja veljenpoikieni äänet, tyttöystäväni ääni, ystävieni nauru… Teknisistä laitteista lähtevät suosikkiääneni aaltoilevat matalalla.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

“A Flock of Seagullsin Wishing. En koskaan unohda hetkeä, jolloin olin viisi- tai kuusivuotias, tuo laulu soi ja katsoin yhden neonoranssin kattoikkunan lävitse. Se oli luultavasti elämäni vahvin kokemus, koska musiikin ääni ja ympäristön liikkeet olivat niin synkronisoituneet, että tilanne tuntui ikuiselta. Kappale kuulostaa edelleen taivaalliselta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on sinulle tyypillisin syy olla pitämättä jostakin kappaleesta?

“Musiikki on tietenkin aikasidonnaista, mutta huonot lyriikat ovat univeraalisti kamalin asia. En kestä kaikenkattavaa banaaliutta. Tällä tarkoitan laulunkirjoittajan omasta pateettisesta tilanteesta, epätoivosta tai itsesäälistä kumpuavaa tyhjänpäiväistä horinaa. Lyriikoissa ylikäytettyjä sanoja ovat esimerkiksi ‘baby’, ‘me’, hey’ ja ‘girl’.”

Minkä edesmenneen artistin tai bändin keikan olisit halunnut nähdä?

“John Coltranen, klassisen kvartettinsa kanssa. Sen tai minkä tahansa keikan, jolla Albert ja Donald Ayler tai Sunny Murray soittivat.”

Miten kuvailisit improvisaation roolia musiikissasi?

“Improvisaatio asuu kaikkialla. Luulen, että siinä voi kehittyä vain kokeilemalla enemmän. Livenä improvisointi on välttämätöntä. Etenkin kiertueella musiikin on kuulostettava erilaiselta joka ilta. Läheinen ystäväni Alan Howarth sanoi kerran haastattelussa, että paras lääke muusikon ‘writer’s blockiin’ on päämäärätön soittaminen. Käytä paljon aikaa musiikilliseen haahuiluun. Kun kuuntelet improvisoidun materiaalin jälkeenpäin, löydät silpun joukosta juuri sen, mitä et edes uskaltanut etsiä. Mukavuusalueelta pakeneminen auttaa myös silloin, kun on kyse laulujen kirjoittamisesta. Lakkaa käyttämästä niitä instrumentteja, joihin olet tottunut, ja katso mitä tapahtuu. Älä toista itseäsi vaan haasta itsesi.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Jalokivet, vinyylilevyt ja Ableton Live ovat ehtymättömiä inspiraation lähteitä. Ne aukaisevat silmäni jatkuvasti.”

Mikä on viimeisin hieno kappale, minkä olet kuullut?

“Kangding Rayn Odd Sympathy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tulee muuttumaan musiikkibisneksessä seuraavan kymmenen vuoden aikana?

“En rehellisesti sanoen uskalla arvata, mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuu. Keskeinen muutos on jo tapahtunut, sillä internet on vienyt arvon fyysisiltä esineiltä. Internet voi tehdä tuntemattomasta artistista suositun yhdessä yössä – samalla varmistaen, että artisti tienaa hengentuotteillaan niin vähän kuin mahdollista. Näen tulevaisuudessa yhä lahjattomampia ja näkemykseltään köyhempi muusikoita viskomassa noppaa tyhmien levy-yhtiöiden kanssa, jotka esittävät olevansa paljon suurempia kuin todellisuudessa ovatkaan, koska heillä on illuusio siitä, että musiikilla voisi tosissaan tahkoa rahaa. Kukaan ei enää maksa musiikista, ja uskon tilanteen pahenevan entisestään, vaikka toivonkin joka päivä, ettei niin kävisi.”

Pink Floyd – tylsyyttä vai neroutta?

“He olivat neroja! Tosin minulla on Dark Side of the Moon -tatuointi, joten olen hieman puolueellinen tässä asiassa.”

Emeralds Club YK:ssa 5.8.

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun alussa Edwyn Collins (edessä) tottui poseeraamaan kylillä kaikkein kauneimpien tyttöjen ympäröiminä, nyt hän ei ollut yhtä onnekas.

1970- ja 1980-luvun taitteen Skotlannin ääniympäristö koostui lähinnä atonaalisista punkyhtyeistä. Tuolloin musiikkifani Alan Horne hyppäsi lempiyhtyeidensä Orange Juicen, Josef K:n, Aztec Cameran ja The Go-Betweensin julkaisijaksi ja istutti tanssikenkiä kiillottavan indiepopin juuret Glasgow’n tylyyn konkretiaan. Horne perusti ”the sound of young Scotlandia” kannattelevan Postcard Recordsin, jonka singlejen kansissa komeili (lähitulevaisuudessa väijyvää twee-estetiikkaa enteilevästi) rumpua hakkaava sarjakuvakissa.

Orange Juicen Falling and Laughing oli ensimmäinen julkaisu Postcardin vuoden mittaisella elinkaarella. Yhtyeen poikamaisista jäsenistä oli kovistelu ja machoileva rocktähteys kaukana. Silti Edwyn Collinsin joukkio poseerasi kylillä kauneimpien tyttöjen ympäröiminä ja yleisö seurasi heidän hauskanpitoaan kateudensekaisella ihailulla. Belle and Sebastianin Stuart Murdoch tunnelmoi muisteloissaan, että Orange Juice oli ainoa hauska asia koko kaupungissa ja bändin nimikirjoitusten saaminen levynkanteen yksi hänen popnörttinuoruutensa myyttisimmistä hetkistä.

Falling and Laughingin kiihdyttelevä diskokomppi kompastelee aikaansa edellä solmittuihin kengännauhoihinsa ja muistuttaa Gang of Fourin, Televisionin ja Buzzcocksin kaltaisista nokkelista postpunk-bändeistä. Kappaleen ensimmäisessä singleversiossa kielisoitinten vire horjahtelee, mutta Orange Juicen innokkuus kuulostaa raikkaalta kuin lasi halpaa vissyä gintonic-bileitä seuraavana aamupäivänä.

Edwynin hengästyneet vokaalit notkahtelevat koukkivan bassoraidan yllä kiihkeässä upbeat-etukenossa ikään kuin bändin jäsenet olisivat viettäneet levytyssessionsakin kaatuillen ja kikatellen. Tunnelma ei möyri muiden jälkipunkkareiden ahdistuneissa mielenmaisemissa vaan holtittomassa sentimentaalisuudessa Jonathan Richmanin tapaan.

”You say that there’s a thousand like you
Maybe that’s true
I fell for you and nobody else
So I’m standing here so lonesome
What can I do
But learn to laugh at myself”

Sanoituksissa kieriskellään yksipuolisissa tunteissa samaan aikaan ironisesti ja keskenkasvuisesti pelkäämättä naiiviksi leimautumista tai kolhujen keräämistä. Edwyn Collins käsittelee klassista ever-fallen-in-love-with-someone-you-shouldnt-have-tematiikkaa, mutta kiertää patetian ja katkeroitumisen erämaat kaukaa. Sydänmurskan prosessointi on kappaleessa jo uhmakkaan itsevarmassa vaiheeseessa, jossa selviytymiskeinoihin uskalletaan tarttua. Toipumismetodit saattavat tosin kuljettaa vilpittömästi tuntevan popparin pää edellä asfalttiin. What can you do.

Video ei ole enää saatavilla