Kellarikeikat, tylsät omakotitaloalueet, yhä hupenevat odotukset paremmasta tulevaisuudesta… Syitä lähteä keskilännestä on monia, mutta onko muuallakaan enää toivoa?

Midwest emossa lauletaan paljon kotoa lähtemisestä. Keskilännen pikkukaupungista lähdetään paremman elämän toivossa joko toiseen kotiin, eli avioliittoon, tai kauas pois yliopistoon tai kiertueelle. Kodista lähdetään surumielisesti hyvästelemällä teini-iän toteutumattomat unelmat tai pakenemalla, kaikki sillat keskiluokkaan ja sen elämäntapaan polttaen.

Unelmat paremmasta tulevaisuudesta joko perheessä tai bändissä ja skenessä ovat kuitenkin jatkuvasti vaarassa valua tyhjiin luhistuvan keskiluokan Yhdysvalloissa.

Törmäsin ensimmäistä kertaa Midwest emoon American Football -yhtyeen ja Sophie’s Floorboard -blogin kautta vuonna 2015 kirjoittaessa graduani. Olin pitkään ajatellut, kuten monet muutkin ystäväni, että jatkan opintoja valmistumisen jälkeen.

Pian kuitenkin huomasin, että kirjoittaminen oli erittäin vaikeaa. En kyennyt työskentelemään itsenäisesti. Yhtäkkiä jouduin ajattelemaan tulevaisuutta yliopiston ulkopuolella. Joutuisin hakemaan töitä tutkinnolla, jolla en koskaan ajatellut niitä hakevani.

Samalla jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että taustani määritti minua paljon enemmän kuin olin kuvitellut: lukemattomien muiden maaseudun pikkukylistä yliopistoon tulleiden tavoin luokkanousuni pysähtyi. Olisin perheeni ensimmäinen yliopiston käynyt, en enempää, en vähempää.

Tämän kaiken keskellä pohdin paljon myös sitä, miksi oikeastaan lähdin opiskelemaan. Mitä oikeastaan halusin? Ainakin pois kyliltä.

Moottoritie

Midwest emon suhtautuminen keikkailuun ja skeneen on ristiriitaista. Bändissä soittaminen näyttäytyy viimeiseinä oljenkortena, johon tartutaan, kun muut elämänmuodot eivät ole mahdollisia.

Toisin kuin vaikkapa Born to Runin aikaisella Bruce Springsteenillä tai beatnikeillä Midwest emossa moottoritie ei edusta vapautta, vaan pohjatonta yksinäisyyttä ja tylsyyttä, joka vie aina takaisin lähtöruutuun.

Modern Baseballin kappaleessa Mass laulaja Jake Ewald haaveilee olevansa tyttöystävänsä luona Massachusettsissa eikä kiertueella jossain New Yorkin osavaltion pohjoispuolella. Jos hän ei olisi bändissä, hänellä olisi ehkä perhe. Hän kyselisi nyt lapsiltaan mitä he söivät aamupalaksi, sen sijaan että istuu huoltoaseman vessassa jossain Bartonin ja Binghamtonin välillä.

The World Is a Beautiful Place & I Am No Longer Afraid to Die -yhtyeen Gig Life kertoo siitä, kuinka kiertueelle lähdetään pakoon elämän vaikeutta. Pakenemisella on myös seurauksensa, kun rakas ihminen sanoo, että ei odota sinua takaisin ikuisuuksia kestävältä kiertueelta:

”You’ll be home soon but I won’t wait for you”
(Gig Life)

Joie De Vivren We Are All Better Than This -albumin kappaleessa Maybe People Do Change ystävät ovat muuttaneet pois keskilännestä. Kiertueelta palataan lopulta aina samaan sänkyyn. Mikään ei tunnu muuttuvan.

Saman albumin kappaleessa That Dude Leads a Depressing Life kellarikeikkojen soittaminen Akronissa, Elkhornissa tai Kansas Cityssä on silti houkuttelevampi vaihtoehto kuin kouluun meneminen Minnesotassa ja opintolainan maksaminen seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan.

Levy kuitenkin huipentuu päätökseen lähteä bändistä, vaikka mitään selkeää vaihtoehtoa elämälle ei olekaan näköpiirissä. “Pystyn varmasti parempaan! Elämässä on pakko olla jotain muutakin kuin loputtomia yksinäisiä ajomatkoja ja hikisiä kellareita!”

”I think that I’m outgrowing being in a band
For all the trouble and time I’ve spent
Singing about the midwest, shaking hands
The wasted hours driving
Could I do better?
I think I can
I know I have, and I will”
(That Dude Leads a Depressing Life)

Omakotitalo

Yksi vaihtoehto on perustaa perhe, mutta ajatuksessa on jotain epätodellista ja vanhanaikaista. Eikö kiertueelle lähdetty pakoon juuri keskiluokkaista Amerikkaa ja omakotitaloalueita?

American Footballin debyytillä suhteen päättyminen on jättänyt jälkeensä toteutumattomia unelmia, joita yritetään manata pois mantroilla. ”Let’s just pretend that everything between you and me was never meant”, laulaja Mike Kinsella julistaa, mutta musiikki tuo jatkuvasti tunteen takaisin. Unelma yhteisestä elämästä ei pysy haudattuna järkeilystä huolimatta.

”We’re just two human beings, individually
With inherent interest in each other and how we relate”
(I’ll See You When We’re Both Not So Emotional)

Suhteen jatkumiseen ei enää uskota. Levyn kannessa oleva omakotitalo on outo, kuten ajatus perinteisestä kodista keskilännessä amerikkalaisine jalkapalloineen.

”They seem too see through, to be true”, todetaan teini-iän unelmista ja tunteista kappaleessa Honestly? Kaikkein läpinäkyvimmät ja selkeimmät tunteet ovat itse asiassa juuri niitä, joita tulisi epäillä.

You Blew It! -yhtyeen kappaleessa The Fifties parisuhteessa on jotain epätodellista ja anakronistista. Siitä unelmoidaan, mutta se on ”faking a life in the fifties”.

Empire! Empire! I Was a Lonely Estaten kappaleessa Things Not Worth Fixing laulaja Keith Latinen muistelee, kuinka hän yliopistosta valmistuttuaan joutui muuttamaan ensimmäisen kerran takaisin vanhempiensa luo. Hän kertoo, kuinka joutui työskentelemäään osa-aikaisesti maalinmyyjänä säästääkseen rahaa häitään varten. Kaikki hänen kaverinsa olivat muuttaneet pois kotikaupungista tai olivat vielä koulussa. Laulaja sanoo, että hän löyhkäsi nuoruudelta ja piti itseään ylikoulutettuna.

Saman levyn viimeisessä kappaleessa The Promise That Life Can Go on No Matter How Bad Our Losses hän kysyy kumppaniltaan: ”Is this still worth putting our lives on hold for?”

Amerikkalainen unelma jatkaa kuolemanjälkeistä elämäänsä The Hotelierin Home, Like Noplace Is There -kappaleessa. Ranskalainen antropologi Marc Augé on kuvannut nykykapitalismin tendenssiä tehdä tiloista epäpaikkoja, non-placeja. Näistä tiloista hän käyttää esimerkkinä lentokenttiä. Ne näyttävät kaikkialla samalta, niistä on pyyhitty ja pyyhittävä pois kaikki elämän jäljet. Ne toimivat odotustiloina ja kulkuväylinä sen sijaan, että niissä asuttaisiin.

Home, Like Noplace Is There -albumin kannessa on laulaja Christian Holdenin kaverin perheen omakotitalo, jonka ulkoseinään levyn nimi on maalattu. (Totta puhuen teksti on lisätty valokuvaan jälkeenpäin. Pankki oli ottanut talon haltuun ulosotossa, eikä Holdenilla kavereineen ollut oikeutta maalata mitään talon seinään edes omistajan luvalla.)

Home, Like Noplace Is There on täynnä kodista paenneita, loppuun palaneita hahmoja, jotka ovat vankeina kehossaan ja joita murtuneet unelmat hidastavat. Vaikka kaikki keskiluokkainen ja entinen on jätetty taakse ja rakennukset poltettu, eikä sentimentaalisuudesta ei ole tietoakaan, uuden kodin rakentaminen ei onnistu (An Introduction to the Album). Uusi koti on vankila (In Framing), ja sen perusta on heikko (Dendron). Seuraamme isiämme alas viemäriin (Dendron).

Köydet on katkaistu mutta napanuora jää.

”You cut our ropes
Left the umbilical
And now I carry around this weight of broken hope”
(Scope of All This Rebuilding)

Toisin kuin American Footballille, jonka suhde menneisyyteen on sentimentaalinen, The Hotelierille menneisyys on taakka, joka estää elämästä.

Keskilänsi – isiemme unelmat elämästä avioliitossa ja omakotitalossa, joita emme koe enää omaksemme, joita raahaamme perässämme, jotka estävät meitä elämästä toisella tavalla…

Parkkipaikka

The Hotelierin kolmannen albumin Goodnessin kannessa on jälleen epätodellinen paikka. Tällä kertaa Holden halusi kuvata eräänlaisen utopian vastauksena Home, Like Noplace is Theren dystopialle: vanhoja ihmisiä hymyilemässä alasti kesäisessä metsässä.

Mitä oikeastaan halusimme, kun pakenimme kodistamme? Kun yritimme kaikin keinoin päästä irti menneisydestämme ja silti epäonnistuimme? Päästä pois.

”And we begin there”
(Goodness Pt. 2)

Tämän kaiken epävarmuuden keskellä, kaikesta huolimatta:

”This place speaks, it says many things of nothing, makes no demands and offers no salvation, only repeats what you say in a way you’ve never heard it. An echo off the far wall, a reflection of your face. I see the moon, the moon sees me. That’s enough.”
(N 43° 59′ 38.927″ W 71° 23′ 45.27”)

The World Is a Beautiful Place & I Am No Longer Afraid to Dien kappaleessa Whenever, If Ever kysytään, mitä koti oikeastaan on ja missä, jos missään, se sijaitsee? Miten voimme elää toisella tavalla, kun elämä keskiluokkaisessa perheessä tai punk-skenessä ei ole enää houkuttelevaa tai edes mahdollista?

Olemme talo, joka täytyy polttaa (Gordon Paul). Rajat sisä- ja ulkopuolen, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä häipyvät. Jos menetämme uskon maailmaan, menetämme samalla uskon itseemme (Getting Sodas). Jos äänemme murtuu, löydämme uusia tapoja laulaa.

Lopulta löydämme uuden kodin, joka on enemmän kuin pelkkä suoja. Ilman mitään takeita sen pysyvyydestä, ilman suuntaa tai seiniä, kiertueelle vievän moottoritien ja omakotitalon välistä.

”We can’t change this place the way it changes us
The parking lot where we lay is more than home now”
(Low Light Assembly)

Kuuntele Henri Pienimaan kokoama Midwest emo -soittolista! 

https://open.spotify.com/user/h00pee/playlist/79JDBC23svW6JFq89daDYP?si=oeDFnLu3StSxtWnt37TADw