”Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.”

Dancing On My Own on epätavallisen sykähdyttävä popkappale, sellainen joita syntyy ehkä vain yksi vuodessa tai kahdessa. Mikä tekee siitä erityisen?

”There’s a big black sky over my town
I know where you’re at, I bet she’s around”

Helpointa olisi sanoa, että lahjakkaat ja ahkerat ihmiset ovat sattuneet osumaan sellaiseen – Velipuolikuun Mikko Niskas -sketsiä mukaillen – ”sisimpäni ripseä värähdyttävään” melodian, äänensävyn ja soinnin yhdistelmään, johon edes lahjakkaat ja ahkerat eivät osu kovin usein.

Ymmärrykseni mukaan tämä on totuus. Ylivoimaiset popkappaleet ovat paljolti alkemiaa. Nuorgamin preussilaista kuria harjoittava toimitusneuvosto on kuitenkin määrännyt tekstin vähimmäismitaksi 1 000 merkkiä. Olemme nyt merkissä 870. Yritän toista kulmaa. Asettuisiko Dancing On My Own johonkin pophistorialliseen perinteeseen?

Tiedätte jo mikä se on: ABBA ja euforinen skandimelankolia. Jotakuinkin kaikki Andersson & Ulvaeusin teokset, jotka eivät ole pohjimmiltaan lohduttomia, kuulostavat väkinäisiltä. Taivaalliset sävelkulut ja ylellinen tuotanto sokaisevat kasuaalin kuuntelijan siltä, että ABBAn parhaat ovat lähes järjestään tarinoita menetyksestä. S.O.S., Mamma Mia, Knowing Me Knowing You, If It Wasn’t for the Nights, Slipping Through My Fingers.

Entä Dancing Queen, huomautatte, sehän on jokaisen hää-dj:n vakioase. Annan itseäni paremman kirjoittajan, Taylor Parkesin, läpivalaista:

”…rarely (never?) in the history of popular song, has one word, any word been loaded with more gut-wrenching emotional violence than that massive, brimming ’tambourine’ in the second chorus of Dancing Queen. It spills over with unbuttoned poignancy, chased through by helpless, skyscraping cries.”

”I’m not the girl you’re taking home” on Dancing On My Ownin tamburiinihetki. Biisin voi myös nähdä ja kuulla The Winner Takes It Allin nuorisoversiona. Aviovaimo menettää aviomiehen, tyttö menettää pojan (tai tytön). Siinä kun Agnetha Fältskog vaikuttaa luovuttaneelta, Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.

Video ei ole enää saatavilla

”Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta Vocalissa on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.”

Vallitseehan maailmassa jo yhteisymmärrys siitä, että Pet Shop Boysilla on mitättömän vähän tekemistä ironian kanssa? Hyvä. Semminkin kun tarkasteltavana on yksinkertainen ja koruton rakkaudentunnustus tanssimusiikille.

”And everything about tonight feels right and so young
And anything I wanna say out loud will be sung”

Neil Tennant on lukenut ihminen, joka olisi voinut ripotella lyriikkaansa alaviitteitä neotribalismiin, karnevalismiin ja useisiin muihin ismeihin. Sen sijaan hän kertoo tykkäävänsä näistä ihmisistä ja tästä biisistä.

Tässä musiikissa ja tässä biisissä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Tanssimusiikissa avainsana on ”tonight”: juuri nyt kaikki tuntuu oikealta. Huominen on jossain mutta ei vielä täällä.

Tennant oli liki kuusikymppinen laulaessaan Vocalin levylle. Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta biisissä on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.

Vai kanavoiko Tennant bile-eläin Chris Lowea? Sanoissa on ainakin lowemaista suoruutta – muistanette taannoisen haastattelureplan, joka kuullaan myös Paninarossa: ”I don’t like much really, do I? But what I do like, I love passionately.”

Lauluesityksen mietteliäs, surumielinenkin sävy ja tuottaja Stuart Pricen ekstaattinen rynkytys, joka on nostattavuudessaan liki väkivaltaista, tekevät yhdessä Vocalista vuosikymmenen olennaisimman Pet Shop Boys -biisin. Se on vastaus Morrisseyn kitinään siitä, että dj:n soittama musiikki ei kerro mitään hänen elämästään.

”I like the singer, he’s lonely and strange”

Sivuhuomio: tuo maskuliininen pronomini on pohdituttanut. Ikoniset disko- ja reivivokalistit ovat useimmiten olleet naisia. Kuka on yksinäinen ja outo laulaja? Michael Jackson? Prince? Sylvester? Tennant itse?

Video ei ole enää saatavilla

We got the love.

Kilkatus joka kuuluu kautta maailman.

”I just want four walls and adobe slats for my girls”

Tämä pieni kehityskertomus alkoi vuonna 1982, kun ohikiitäväksi studiohankkeeksi jäänyt italodiskoduo Electra julkaisi singlensä Feels Good (Carrots & Beets).

Chicagossa Frankie Knuckles ja Jamie Principle saivat kiekon käsiinsä ja sovelsivat sen bassokuviota housebiisiinsä Your Love. Kiinnittäkää erityistä huomiota kilkattavaan syntesoija-arpeggioon. Kuulemme sen vielä.

Seuraavaksi aiheeseen tarttui brittituottaja The Source, joka hidasti Your Loven ja muusasi sen päälle Candi Statonin gospelsävyistä a cappella -laulantaa. You Got The Love (Erens Bootleg Mix) vuodelta 1991 on yhä planeetan varmimpia parketintäyttäjiä.

Lukuisat remiksit ja tulkinnat ovat kantaneet You Got The Loven vuosituhannen vaihteen yli, mutta yllä mainittu kilkatus sai ehoa uutta ympärilleen vasta, kun baltimorelaisten taidepopparien ryhmittymä otti sen käsittelyynsä vuonna 2009.

Animal Collectiven My Girls soi yhtä hartaasti kuin You Got The Love, joskin maallisemmin. Sekin tapailee tanssiaskelia mutta epäsuoralla poljennolla, kuin alkuasukkaat nuotion ympärillä. Brian Wilsonin henki on vahva notkeissa sävelkuluissa ja lapsenomaisen vilpittömissä sanoissa. Joku saa tästäkin innoituksen tehdä ja viedä eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Animal Collectivelta äänestettiin myös kappaleita Did You See the Words, For Reverend Green, Peacebone ja Who Could Win a Rabbit.

Kylie, korvamadon haltija.

Keskuudessamme elää harmaita eminenssejä, jotka ohjaavat aivotoimintojamme hittiferomoneilla.

”La, la, la, la, la, la, la, la”

1973–2000

Mud seikkaili 1970-luvun alussa listoilla tarttuvalla fiftariglampurkallaan. Yhtyeen kitaristi Rob Davis oli outo tapaus jopa sen ajan kuvioissa tätipermiksineen, napakolttuineen ja korvakilluttimineen. Kaveri näytti pikkujouluihin laittautuneelta naapurin Inkeriltä.

Mud-huuman hälvettyä Davis maastoutui huomaamattomaksi, ensin doowop-pumppu Dartsin takariviin ja myöhemmin tyystin kulisseihin biisintekijäksi. Mudin iskusävelmät olivat tulleet Chinn/Chapman-tehtaasta, mutta Davis oli jo tuolloin päästetty harjoittelemaan sinkkujen b-puolien kanssa.

Uusi ura lähti lentoon, kun Paul Oakenfold tutustutti Davisin tanssimusiikkiin 1980-luvun lopulla. Mies erikoistui säveltämään top line -laulumelodioita biittibiiseihin. Muistatko Spillerin Groovejetin? Davis muotoili muun muassa sen kertosäkeen.

Cathy Dennis yritti 1990-luvun alussa levylaulajana ja saikin aikaan muutaman tanssipophitin. Useimmista kollegoistaan Dennis erosi siinä, että hän oli etevä lauluntekijä. Kun sinkut eivät enää listautuneet, hän siirtyi aikalaisensa Betty Boon eli Alison Clarksonin tavoin kynähuoneen puolelle.

Dennisin vyöllä on kahdeksan Ison-Britannian listaykköstä, muun muassa Britney Spearsin Toxic ja Katy Perryn I Kissed A Girl. Hänellä voi sanoa olevan melko hyvä käsitys siitä, miten synnytetään korvamatoja.

2000–2001

Rob Davis ja Cathy Dennis ryhtyivät yhteistyöhön syksyllä 2000 ensinmainitun vaatimattomassa kotistudiossa. Talkoiden ensimmäisen päivän tuotoksista ei ole tietoa. Toisena päivänä Davis soitteli biittiluupin päälle akustista kitaraa D-mollista, ja Dennis alkoi laulaa: Can’t get you out of my head. Siinä se oli.

Kolmisen tuntia myöhemmin oli demopurkissa kappale, joka rynni listaykköseksi kaikissa Euroopan maissa paitsi Suomessa. Miksi se eikä jokin muu niistä lukuisista biiseistä, joita Davis ja Dennis ovat työstäneet?

Ehkä vastaus on koukutuksen häikäilemättömyydessä – don’t bore us, get to the chorus. Tai omalaatuisessa, itsepintaisessa, itsensä ympärille kiertyvässä rakenteessa, joka peilaa hienosti sanoitusta.

Joka tapauksessa kappale erittää hittiferomoneja niin sankkana usvana, että sitä ei moni rokkisonnikaan kykene vastustamaan.

2001–

Mitä mahtaa läikähtää Rob Davisin ja Cathy Dennisin mielissä, kun Can’t Get You Out Of My Head pärähtää soimaan autoradiossa, pubissa tai vaatekaupassa?

Iskeekö kaipuu lavalle katseiden ristituleen? Tuntevatko he itsensä maailmankaikkeuden valtiaiksi, jotka ohjailevat miljardien ihmisten aivokemiallisia prosesseja? Nakertaako ylpeyden taustalla pelko siitä, että he eivät ehkä koskaan enää osu yhtä lähelle napakymppiä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kylie Minoguelta äänestettiin myös kappaletta Slow.

Missy Elliott – pipi.

Kovat tyypit tekevät avantgardea. Kaikkein kovimmat tyypit tekevät avantgardea, joka saa valtavirran tarkistamaan suuntaansa.

”Holla!”

Princen kasarilähipiirillä oli termi johtajansa vinoimmille tempauksille: sickness. Esimerkiksi Raspberry Beret’n videon selittämätön yskänkohtaus on puhdasta sicknessiä. Samoin se, kun kaveri päättää, että eihän tämä When Doves Cry mitään bassoa kaipaa.

Sicknessiä ei voi kuitata pelkäksi sisäpiirihuumoriksi tai erikoisuudentavoitteluksi. Se on itseluottamuksensa lakipisteessä keikkuvan artistin ominaisuus. Sickness on hedelmällistä hybristä – sen vallassa yksilö on niin varma näkemyksestään, että ei osaa pelätä sen poikkeavan yleisesti hyväksytystä.

Missy Elliott ja Tim ”Timbaland” Mosley touhusivat muutaman vuoden aivan tajuttomassa sickness-kuumeessa. Mikään rytmi, soundi tai älähdys ei ollut liian sairas päätyäkseen levylle. Missyn ja Timbalandin vetovoima oli niin ehdoton, että se pakotti valtavirran muuttamaan uomaansa. Niinpä edes Get Ur Freak On, joka on hyvin omituinen musiikkiesitys, ei kuulosta enää täysin ainutlaatuiselta.

Sickness on siis tarttunut, mutta tuskin ketkään muut pystyisivät vieläkään keittämään kasaan tasan tällaista soppaa: bhangra-rytmi, kalsea detroitsyna ja Missyn verbaalivoimistelut, jotka ovat enemmän velkaa Spike Jonesin musiikilliselle komiikalle kuin diivaperinteelle. Tämä on luultavasti sitä luovuutta, josta niin kovin puhutaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Missy Elliottilta äänestettiin myös kappaleita Lick Shots ja Work It.

The Beloved pääsi auttavasti jaloilleen jo vuonna 1987 Mantronix-vaikutteisella Forever Dancing -sinkullaan. Aika kulmikas biittitutkielma se toki oli – nokkamies Jon Marshin piti vielä käydä New Yorkissa ja Etelä-Lontoon Shoom-klubilla sekoilemassa ennen kuin rytmi pääsi valahtamaan päästä liikuntaelimiin.

Groove alkoi hiipiä biiseihin askel askeleelta. Acid Love (1988) vei bändin varastobileisiin ja The Sun Rising (1989) aamukasteisiin niittyraveihin. Hello (1990) ja Your Love Takes Me Higher (1990) kuuluivat hetkensä tempaavimpiin purkkatanssihitteihin.

Tähän saakka tapahtuneesta voi tulkita, että The Beloved oli enemmänkin seuraaja kuin johtaja. Sweet Harmonyssa se onnistui kuitenkin luomaan viiden minuutin ajaksi ihan oman kosmoksensa: pumpulista tehdyn diskoteekin. Lempeästi maanitteleva laulu, unelias italobasso ja loputtomasti pyörivä kilkutus yhtyvät mantraksi, joka tahdistaa sydämen täsmälleen oikeaan tempoon.

Jos biisistä saisi vielä suodatetuksi saksofoninluimutuksen, sen voisi jättää soimaan luuppina elämänsä taustalle. Kaikki olisi ihanaa, yhtä luomuhattaraa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Bill Clinton tööttää Sweet Harmonyn saksofonisoolon.

Video ei ole enää saatavilla

Pidä kiinni käsilaukustasi. Robin S on lähistöllä.

Jonnalla on uusi käsilaukku. Sen väri on tumma kulta, vaikka Maiju sanoi bussissa että onpa erikoinen ruskea, ”aika jännä”. Maiju osaa olla rasittava, mutta tiukassa paikassa siihen voi aina luottaa.

Phoeben käsilaukku on lattialla Meganin, Charlotten ja toisen Charlotten laukkujen vieressä. Naiset tanssivat ringissä laukkujen ympärillä. Toinen Charlotte on paras tanssija mutta pidättelee, jotta muut eivät joutuisi pinnistelemään. Välillä Phoebe vilkaisee baaritiskin edessä liikehtivää haukkaparvea. Rinki tiivistää vaistomaisesti, kun joku irtautuu parvesta ja alkaa kierrellä tanssilattiaa.

Keväällä haukka vei Hirokon. Sen jälkeen sitä ei ole juuri nähty ringissä. Kerran Nanami törmäsi Hirokoon ja sen haukkaan pizzapaikassa. Ne näyttivät säyseiltä ja kylläisiltä. Kahden viikon päästä Nanami lähtee Osakaan opiskelemaan mediaa. Tanssivatkohan ne käsilaukkujen ympärillä Osakassa?

DJ miksaa seuraavan biisin sisään. Kish-kish-kish-kish. Pom-podo-po-pom-pom-pom-po-dom. Jonna hihkaisee ja nostaa kätensä ylös. Isoääninen nainen laulaa petetyistä lupauksista. Turha enää yrittää lirkutella. Näytä, älä kerro. Kish-kish. Pom-podo-po-pom-pom. Maiju käy baaritiskillä kiskomassa Marjukan takaisin tanssilattialle. Rinki hehkuu.

Video ei ole enää saatavilla

Russell ja Ron, pidättyväisinä kuin suomalaiset.

Sparks esiintyy sunnuntaina 7.10. Tavastialla riisuttuna kokoonpanona otsikolla Two Hands, One Mouth: Ron Maelin kädet koskettimilla ja Russell Maelin suu mikrofonin edessä.

Alastomina veljekset eivät tietenkään lauteilla kyyki. Heillä on aina verhonaan sparksiaanisuuteensa – se villien allegorioiden, mielikuvitusmatkojen, tajunnanvirran, hyppyleikkausten, viittausten ja puujalkavitsien kudelma, joka juoksee läpi heidän tuotantonsa.

Sparks-kappaleilla on taipumus sulkeutua pirunnyrkeiksi. Tämä ilahduttaa joitakin meistä ja turhauttaa niitä, joiden mielestä popmusiikissa tai taiteessa yleensä pitäisi päästä tirkistelemään artistin ns. sieluun.

Maelien arvoituksellisimmista teoksista olisi helppo koota pälvikaljuutta aiheuttava päänrapsutuslista, mutta kuten nuorgamilainen sananlasku sanoo: miksi astua matalan aidan yli, jos tarjolla on mahdollisuus sotkeutua piikkilankaan ja nolata itsensä koko naapuruston silmissä.

Niinpä olen pyrkinyt jäljittämään Sparks-katalogista viisi biisiä tai edes värssynpätkää, joissa Maelit tuntuvat puhuvan epätavallisen avoimesti – ikään kuin he olisivat tunnustuksellisia lauluntekijöitä.

#1 Under The Table With Her (1975)

Video ei ole enää saatavilla

Alkukaneetti: yrittäkää itse paikallistaa suorasanainen biisi Sparksin ensimmäiseltä kultakaudelta. Paljaasta pinnasta voi nähdä vilauksia siellä täällä, mutta pian kuulijaa sumutetaan taas. Rakkaus näyttäytyy usein sotana, nöyryytyksenä tai jonain, joka tapahtuu muille ihmisille. Eksoottiset seudut, aikakaudet ja hedelmät kiinnostavat. Kirjallisuustieteen maisterit voivat täydentää kommenteissa.

Under The Table With Her jää juuri ja juuri seulaan siksi, että sen kuvaaman illallisasetelman täytyy olla itse koettu. Se saattaa olla. Se voisi olla. Ettekö näekin viiksekkään viisivuotiaan pianistin pöydän alla näkertämässä kyljystä Laura Leen kanssa?

“Nobody misses diminutive offspring
Not when there’s big wigs there, there
Dinner for twelve is now dinner for ten
’Cause I’m under the table with her”

#2 My Other Voice (1979)

Video ei ole enää saatavilla

Sparksin näkemykset maailmanmenosta ja kanssaihmisistä ovat usein kitkeriä. Yleensä niitä on kuitenkin loivennettu vinolla huumorilla.

My Other Voicessa, joka lymyää No. 1 In Heaven -albumin hittiraitojen välissä, ei ole mitään hauskaa. Sähisevä, kylmää hönkivä Moroder-soundi ja myrkyllinen lyriikka hyytävät veren. Sosiopaatin muotokuva? Skitsofreenikon omakuva? Vai Ron/Russell huonona päivänä?

“You’re so independent but that’s gonna change real soon
With my other voice I can destroy this room
I’ll wrap my voice around you and I’ll drag you everywhere
My other voice”

#3 Change (1985)

Video ei ole enää saatavilla

Yksinpuheleva ressukka selaa puolustusmekanismejaan kuin korttipakkaa. Hän yrittää paeta tilannettaan viisastelemalla (“I feel like a dog that’s been kicked out into the street/ I know that dogs can’t drive cars/ But that’s about the only difference between us now”), toiveajattelemalla sekä uskottelemalla itselleen ja muille, että hänellä on elämä (“I got places that I’ve gotta be/ And people that I have to see/ Mountains that I have to ski”).

Viimeisessä säkeessä kaveri on jo niin uupunut esittämään, että hän antaa naamionsa pudota. Käy ilmi, että hän ikävöi ex-kumppaniaan.

“You know, I’ve been thinking we’ll get back together again someday
Your hair will be some weird color by then
Maybe we’ll just start off again as friends
I wonder when”

#4 When Do I Get To Sing ’My Way’ (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Sparks-renessanssin aloittaneen When Do I Get To Sing ’My Wayn video on klassikko, joka esitteli Ronin juoksutanssin. Sen tarina veljeskateudesta johdattaa kuitenkin väärille jäljille. Isoveli ei voi vakavissaan väittää jääneensä nuorempansa varjoon – kuunnelkaa vaikka, kumpi saa Tavastialla äänekkäämmät suosionosoitukset.

Sen sijaan biisi tilittää nasakasti ajan, jolloin Maelit mahdollisesti kuvittelivat hukanneensa mojonsa. Interior Design-albumi (1988) oli uran aallonpohja, jota seurasi pitkä kausi hedelmättömien filmihankkeiden parissa ilman ensimmäistäkään pitkäsoittoa. Kulttiartistien egot ovat tottuneet niukkaan ravintoon, mutta erämaavuosien aikana ne joutuivat nälkäkuurille.

“No, no use in taking their time or in wasting two dimes
On a call to God knows who
When all you feel is the rain and it’s hard to be vain
When no person looks at you”

#5 Metaphor (2006)

Video ei ole enää saatavilla

Ketään ei varmaan yllätä, että verbaaliakrobaatit ovat tehneet ylistyslaulun kielikuvalle. Metaforahan on timanttisormus, kesän ensimmäinen päivä tai raikas tuulenhenkäys. Ja sillä voi tehdä vaikutuksen.

“Chicks dig, dig, d-i-g, dig, dig metaphors”

Nokkelaa, hupaisaa, ehkä turhankin sparksiaanista. Sitten tyylilaji vaihtuu lennossa.

“Use them wisely, use them well
And you’ll never know the hell of loneliness”

Kun Russell vielä toistovärssyssä kietoo falsettinsa sanan ”loneliness” ympärille, miljoona iltapäivälehden lukijaa vavahtaa ja koskettuu.

Sparks Two Hands, One Mouth Helsingin Tavastialla 7.10.2012.

Swervedriver, vastavirtaan rastat lepattaen.

Iso-Britannia, 1991. Ride, Lush ja Slowdive pitävät silmällä jalkineitaan. Madchester alkaa hiipua, mutta jopa Blur lainaa leveälahkeista komppia ennen kuin uppoutuu Kinksiin, sintsiin ja fish’n’chipsiin. Suede hakee vielä muotoaan ja Pulp läpimurtoaan.

Samaan aikaan Swervedriver kaahaa yksisuuntaista väylää vastavirtaan rastat lepattaen. Amerikkalaista maantierockia Oxfordista? Juuri kun angloskene on tiivistänyt rivinsä Seattle-invaasiota vastaan? Kavereita ei voi syyttää trendipettereiksi.

Vai pyrkivätkö he grungen kyytiin? Ei, bändin soitossa on painoa ja turboriffejä, mutta tukkilaispaidoille se taitaa olla liian romanttista ja unenomaista. Swervarit pakenevat kohti horisonttia sen sijaan että kohtaisivat ahdistuksensa miehekkäästi.

Bändin kakkos-EP:n otsikkobiisin voisi kuvitella sijoittuvan teknohippojen jälkeiseen alastuloon, mutta Rave Down onkin punk-henkinen marmatus – ei ole tiloja nuorille meidän kylillä, joten tyypit lorvivat huoltsikalla ja rantsussa. Asetelma lienee itse koettu, mutta kuvasto on kaukaa Route 66:n varrelta:

“Deep hot sun burns through the city
Yeah, they’re havin’ to peel
The pedestrians off the walls
Ex-cop ’round the block
Rockin’ chair, suckin’ beer
He blasts flies with his gun
Because swatting’s no fun”

Jotkut haluavat aina olla jossain muualla, mielellään etäällä. Ja sinne pääsee nopeammin Mustangilla kuin Cortinalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lyhytlettisempi Rave Down elävänä Torontossa vuonna 2011.

Video ei ole enää saatavilla

My Bloody Valentine – nököhampaiden erotiikkaa.

Se tuntuu nopeutuvan ja hidastuvan yhtä aikaa. Se sumenee, kun sitä yrittää tarkastella läheltä. Se artikuloi tomerasti mutta epäselvästi. Se lepattaa kuin kaitafilmin loppuriekale. Se ei ole ihan synkassa.

Se käy päälle itsepintaisen lempeästi, kirskuu ja lirkuttelee. Kun sitä oikeassa valossa kuuntelee, siinä on jotain viettelevää. Rasvaisten hiusten, tunkkaisten villapaitojen, vuokrahuoneiden, nököhampaiden erotiikkaa. Kun sen päästää päähänsä, siitä ei pääse eroon. Se on vasta alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Colourbox...

...ja A.R. Kane.

M/A/R/R/S oli kahden tuntemattoman britti-indiebändin yhteistyöhanke, joka poiki kansainvälisen megahitin ja nuorgamilaisen popklassikon. Näin kävi, vaikka/koska 4AD-pomo Ivo Watts-Russellin järjestämät sokkotreffit kriisiytyivät alkuunsa musiikillisiin ja henkilökohtaisiin erimielisyyksiin.

Colourbox – veljekset Steve ja Martin Young vahvistettuna vokalisteilla ja muilla vierailijoilla – oli levoton keppostelijaporukka, joka ajoi syntsafiltterinsä läpi leegion lajityyppejä fiftarifiilistelystä reggaetulkintoihin. Bändin epävirallinen futiskisatunnari The Official Colourbox World Cup Theme voisi olla Pump Up The Volumen kolho isäpuoli.

A.R. Kanen Alex Ayuli ja Rudy Tambala puolestaan kuuluivat siihen pieneen piiriin, joka uskoi, että sähkökitarasta voi vielä saada irti jotain uutta ja jännittävää. Vuonna 1988 he villitsivät Britannian popjournalistit ekstaasin partaalle valtamerenä vellovalla esikoisalbumillaan sixty-nine. Seuraavan vuoden poppaavammassa ja leikkisämmässä ”i”-tuplassa riittää vieläkin ihmettelemistä.

Mutta nyt oltiin vielä vuodessa 1987. Kun yhteistä M/A/R/R/S-säveltä ei löytynyt, osapuolet vetäytyivät omiin poteroihinsa ja luovuttivat sitten tekeleensä toisilleen hienosäädettäviksi.

Sinkun A-raidaksi merkitty Pump Up The Volume on Colourboxia sämpleillä ja skrätseillä täydennettynä. Biisissä väitetään olevan myös häivähdys A.R. Kanen kitaraa – kertokaa toki kommenteissa, jos bongaatte sen.

Notkea komppi ja superpallona pomppiva basso tekivät aikalaisraporttien mukaan heti selvää jälkeä diskoteekeissä, mutta vasta lisäsämpleillä koukutettu remix-versio nosti Pump Up The Volumen hittiparaatien kärkeen (ja tuotti kitkerän sämple-oikeudenkäynnin – täältä löydät listan lainoista).

Siinä missä Hot Butterin novelty-ralli Popcorn breikkasi syntesoijan levylistoille 1970-luvun alussa, Pump Up The Volume esitteli suurelle yleisölle jorattavan äänikollaasin. Kun M/A/R/R/S jäi yhden (ykkös)hitin ihmeeksi, Bomb The Bass ja S’Express kiittivät ovenavauksesta ja täyttivät tyhjiön kokoamalla tuoreen genren seuraavat iskusävelmät.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

AA-raita Anitina (The First Time I See She Dance) on puhdasta A.R. Kanea, vaikka Colourbox lisäsi biisiin konebiitin. Se on omaperäinen ja vangitseva musiikkiesitys, joka on jäänyt tyystin kääntöpuolen Pulttibois-monsterin varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

Prince sovittelee vanhemman valtiomiehen viittaa.

Armon vuonna 1987 Prince käveli vetten päällä. Liz Taylor oli julistanut leikkikaverinsa Michael Jacksonin Rockin, Popin ja Soulin Kuninkaaksi, mutta kaikki tiesivät kenen kutreille kruunu kuului. Kun lahjakkuus, työteliäisyys ja innoitus kipinöivät keskenään, syntyy sellainen luovuuden suurjännite, joka oli pitänyt Princen jatkuvassa liikkeessä Dirty Mind -albumista lähtien.

Mitä siis seuraavaksi?

Prince on aina ammentanut monenmoisista lähteistä, mutta Sign O’ the Times asettuu nimenomaan soul-tähtien perinteeseen, jonka mukaan jossain vaiheessa uraa kääriydytään vanhemman valtiomiehen viittaan ja käännetään katse sukupuolten välisistä asioista sukupolvikokemukseen.

Marvin Gaye, Curtis Mayfield ja Temptations muiden muassa olivat tehneet niin. Nyt Prince katsoi, että hänelläkin on velvollisuus jakaa näkemyksensä maailmanmenosta. Yhdysvaltain keskilännen kokoinen ego ehkä jopa vaati sitä.

”In France a skinny man
Died of a big disease with a little name
By chance his girlfriend came across a needle
And soon she did the same

At home there are seventeen-year-old boys
And their idea of fun
Is being in a gang called The Disciples
High on crack, totin’ a machine gun”

Voi voi sentään. Popkappaleelta ei kai ole reilua odottaa viiltävää yhteiskunta-analyysiä, mutta Princen huomiothan kuulostavat nolon ulkokohtaisilta, kohuotsikoista napatuilta.

B-osakin on suoraan tv-uutisista, mutta avaruussukkula Challengerin tuho sentään kirvoittaa jonkinlaisen oivalluksen ihmisluonnosta:

”It’s silly, no?
When a rocket ship explodes
And everybody still wants 2 fly”

Toisessa värssyssä retkahdetaan takaisin iltisretoriikkaan. Luonnonvoimat ovat julmia ja porttihuumeet kavalia. Minneapolis kärvisteli 1980-luvulla kemijärvimäisen rakennemuutoksen ja työttömyyden kourissa – jos on ihan pakko ottaa kantaa, eikö kotikaupungin varjoisilta kujilta olisi löytynyt mikrotason päivittelemistä?

Luultavasti Prince on vain liian itsekeskeinen ja omalaatuinen kaveri ns. todellisuuden kuvaajaksi saati kokonaisen sukupolven puhemieheksi. Mielikuvitusmaailmassaan liikkuessaan hän tekstittää usein ketterästi ja hupaisasti – jopa radikaalisti, kuten If I Was Your Girlfriendin sukupuoliroolipelissä. Sign O’ The Timesissakin hän on luontevimmillaan loppukevennyksessä:

”Let’s fall in love, get married, have a baby
We’ll call him Nate… if it’s a boy”

Entä se musiikki? Ei kai tämä mikään runoraati ole?

Sign O’ The Times kuulostaa siltä kuin mestari olisi ryhtynyt iltapuhteenaan veistelemään demoa ja hoksannut, että tästähän tulikin samalla valmista. Siitä narulle piukea konekomppi, hypnosekvenssi ja hajamielisesti murahteleva syntsa. Ja paljaan rangan päälle vielä bluesinkatkuisia kitaranulvahduksia, jotka kertovat enemmän ajastaan kuin riisillinen murheen litanioita. Varsinaisen äidinkielensä – sävelet, harmoniat, rytmit ja soundit – Prince hallitsee viimeistä idiomia myöten.

Video ei ole enää saatavilla

Sandra ei ehkä ole yön olio – mutta sinä olet!

”You’re a creature of the night”

Eurodisko tahditti 1980-luvulla soittoruokaloiden iltamenoja kautta Suomen laajan maan. Ryan Parisin Dolce Vita, Alphavillen Big in Japan ja Gazebon I Like Chopin soivat joka suunnalla.

Eurodiskotähdistä suurimpia ja kestävimpiä oli Sandra Ann Lauer. Toisin kuin monet kollegansa, Sandra ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi, vaikka hän ei koskaan pystynytkään ylittämään esikoissinglensä (I’ll Never Be) Maria Magdalenan menestystä.

Miksi tämä monien halveksima musikki piti kansakuntaa niin lujasti otteessaan? Mikä teki esimerkiksi Maria Magdalenasta niin vastustamattoman?

Tanssiin pakottava biitti ei ainakaan käy selitykseksi. Maria Magdalenan tempo on lajityypille ominaisesti vaatimattomat 104 iskua minuutissa, kun esimerkiksi hikisemmässä sukulaisgenressä Hi-NRG:ssä mentiin kepeästi yli 130 iskun. Rytmiikka on kaikkinensakin enemmän humppaa kuin funkia. Se ei villitse muuveihin.

Eurodisko pitäneekin ymmärtää soidinmenojen soundtrackiksi. Kun dj laittoi Maria Magdalenan pyörimään, se tulkittiin merkiksi valua parketille suorittamaan lumentamppausrituaalia, jossa siirreltiin jalkaa vaivautuneesti toisen viereen. Alta kulmien vilkuiltiin mahdollisia partnereita ja haettiin varovasti katsekontaktia. Värikkäät drinkit ja A-oluet antoivat rohkeutta.

Tämä musiikki on unelmien polttoainetta jostain eksoottisesta euromaailmasta. Michael Cretun muotoilema sointi on mahdottoman täydellinen ja kiiltävä, kuin italialainen urheiluauto. Melodia kieppuu ylellisesti ja nousee korkealle kertosäkeeseen. Melankolian ja euforian ristisiitos iskee suoraan siihen sanattomaan kaipuuseen, joka asuu nuorison hassujen kampausten alla.

Tänä iltana kaikki on mahdollista. Tänä iltana voin olla Sandra. Tänä iltana voin saada Sandran.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Valitettavasti Maria Magdalenan lyriikka ei sisällä sellaisia tahattomia runollisuuksia, joita Linguaphonelta englantinsa oppineet eurodiskotekstittäjät usein viljelivät. Sandran myöhempi hitti Innocent Love sen sijaan tarjosi tämän kuolemattoman kaksirivisen:

”I’m sick of buying lots of jewellery
no matter if it’s Rome or Tennessee”

Video ei ole enää saatavilla

Propaganda – eipäs tirskuta siellä.

Saksa on suurten säveltäjien ja filosofien maa. Ehkä siksi korkeakulttuuri ja käsitteellinen pohdiskelu eivät ole kirosanoja paikallisille musiikintekijöille.

Propagandalle, Düsseldorfin toiseksi tunnetuimmalle popyhtyeelle, ainakin tuntui olevan luontevaa:

• siteerata levynkansissa Schopenhaueria, markiisi de Sadea, William Blakea ja Samuel Beckettiä
• aloittaa esikoisalbuminsa Edgar Allan Poen runon ympärille rakennetulla yhdeksänminuuttisella paisutuksella
• vastata kasaripastelleihin saksalaisen ekspressionistisen elokuvan dramaattisella mustavalkoisuudella
• pestata lyömäsoittaja sinfoniaorkesterista

Tekeekö mieli tirskua ja osoittaa sormella? Äläpä. Mokoma konstailu ja erikoisuudentavoittelu tuotti yhden historian hienoimmista debyyttisingleistä.

Tyystin omin voimin Propaganda tuskin olisi kyennyt näin dramaattiseen sisääntuloon. Verhon takana säätivät tuottaja Trevor ”Kultasormi” Horn ja journalisti-sloganisti Paul ”Huuhaa” Morley, joiden levy-yhtiö Zang Tumb Tuum nappasi sakemannit jotakuinkin suoraan kehdosta. Bändi sai käyttöönsä markkinoiden läskeimmät syntsabassot, kiperimmät Fairlight-sämplet ja lennokkaimmat pseudomanifestit.

Dr. Mabuse, kirjailija Norbert Jacques’n luoma pirullinen mestaririkollinen, esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1921 romaanissa Dr. Mabuse, der Spieler ja vuotta myöhemmin Fritz Langin ohjaamassa mykkäelokuvassa. Herr Doktor on hämäräherra ja kaikin puolin ikävä kaveri, joka haalii rahaa ja valtaa manipuloimalla ja hypnotisoimalla.

Propaganda sotki tarinaan vielä vampirismia, vanhaa kunnon Faust-myyttiä sekä 1980-lukulaista ahneuden kulttuuria:

”The man without shadow
Promises you the world
Tell him your dreams
And fanatical needs
He’s buying them all
With cash”

(Finanssilisko Gordon Gekko ilmestyi valkokankaalle vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tekstintekijä Ralf Dörper oli luultavasti törmännyt hänen prototyyppeihinsä työskennellessään pankissa analyytikkona.)

Mikä on Dr. Mabusen tarjoama houkutus? Ikuinen elämä, maine, mammona? Musiikin wagneriaaninen jylinä saa sen joka tapauksessa kuulostamaan kammottavan vastustamattomalta. Claudia Brücken vielä yllyttää vienolla germaanisella korostuksellaan:

”Sell him your soul, sell him your soul, sell him your soul
Never look back”

Kolmen ja puolen minuutin kohdalla kappale alkaa syöksyä kurimukseen, josta se lientyy crescendon kautta seesteiseen loppuliukuun. Yhtäkkiä ollaan nurinkurisessa paratiisissa, jossa lintujen kujerruskin kuulostaa takaperoiselta, kuristuneelta kurahtelulta. Potilas on antautunut kiusaukselle. ”Kein Zurück fur dich” – paluuta ei ole.

PS. Propaganda jatkoi vuonna 1985 klassikkosinkkujen sarjaa (Duel ja P:Machinery) ja levitti visionsa suurenmoiseksi albumiksi (A Secret Wish). Viisi vuotta myöhemmin julkaistiin eri kokoonpanolla tehty kakkosalbumi, jossa ei ollut hippuakaan vanhaa mustaa magiaa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Claudia Brücken jätti Propagandan vuonna 1986, mutta ura ZTT:n hoteissa jatkui. Act-duon (Brücken + Thomas Leer) kertakaikkisen komea Snobbery & Decay.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi Prince-planeetan monista satelliitteista, The S.O.S. Band.

Siinä se nyt on: Roland TR-808 -rumpukoneen lehmänkello. Tästä mekaanisesta kälkätyksestä tuli tunnussoundi, kun tuottajakaksikko Minneapolisista ryhtyi muokkaamaan 1980-luvun äänimaisemaa.

The S.O.S. Bandille väsätty Just Be Good to Me avasi James ”Jimmy Jam” Harris III:lle ja Terry Lewisille tilaisuuden irtautua soittohommista The Time -yhtyeessä (ja samalla piskuisen Prince-planeetan painovoimasta). Repäisy olisi varmasti onnistunut yhtä hyvin minkä tahansa muunkin diskosoulpumpun kanssa.

Tai ehkä väitteeni on epäreilu. SOS-vokalisti Mary Davis ainakin tulkitsee vakuuttavasti stoorin sitoutumiskyvyttömästä miehestä – arkkityyppisen tarinan, johon on ujutettu pieni twisti: ”En piittaa muista likoistasi, kunhan olet kiva mulle”.

Julistus alkaa uhmakkaasti, mutta kuuden minuutin kieppeillä epätoivo ja anelu hiipivät äänensävyyn. En usko suhteen kestäneen.

Jam & Lewis pysyivät kimpassa ja alkoivat takoa maailman tajuntaan omaa funk-näkemystään. Siihen ei kuulunut James Brownin ähinää, George Clintonin sisäavaruusjammailua tai Chicin eleganssia. J&L-sointi kävi päälle moukariniskuja, teräksisiä bassolinjoja ja syntsapurskahduksia singauttelevana juggernauttina.

Hittisapluunan salaisuus ei toki ollut silkassa muskelissa. Jam & Lewisin kasarituotoksissa – joista nauttivat sittemmin Change, Alexander O’Neal, The Human League, Janet Jackson ja leegio muita – oli kiperää robottigroovea. Täsmähiotut osaset soviteltiin kohdilleen hienomekaanikon pieteetillä. Lehmänkelloakin oli juuri sopivasti.

Playback Soul Train -tv-ohjelmasta:

Video ei ole enää saatavilla

Ja täyspitkä versio:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1990 Norman Cookin isännöimä Beats International pölmähti brittilistan ykköseksi naittamalla Just Be Good to Men ja bassolönköttelyn The Clashin Guns of Brixtonista.

Video ei ole enää saatavilla

Simple Minds, tilanteesta riippuen 6–10 vuotta edellä The Connelsia.

Kultakuume ajoi nuoret pojat ankeasta Etelä-Glasgow’sta avarampiin maisemiin. Johnny And The Self Abusersin räkänokista kasvoi muutamassa vuodessa maailmanmiehiä. Mantereet odottivat valtaamistaan.

Pari pitkäsoitollista säveltapailtuaan Simple Minds osasi jo koota krautrockista, varhaisesta Roxy Musicta ja muista treenikämpällä lojuneista palasista omanlaisensa tavan liikkua ja liikuttaa.

Blues kiertää pientä kehää, disko tepastelee kukonaskelin peilin edessä, punk pomppii tasajalkaa – New Gold Dream (81/82/83/84) nakuttaa suoraa kiskoa niin pitkälle horisonttiin, että määränpää menettää merkityksensä.

Kuten kansallisohjaajamme sanoi: tärkeintä on lähteminen. Berliinistä Moskovaan? Pariisista Istanbuliin? New Yorkista San Franciscoon? Valitse itse, kuvasto on riittävän väljää:

“And the world goes hot
And the cities take
And the beat goes crashing
All along the way”

Edellisillä albumeillaan – Empires and Dance (1980) ja Sons and Fascination/Sister Feelings Call (1981) – Simple Minds nyki ja klonksui viehkosti. New Gold Dreamin emoalbumille tuottaja Peter Walsh lihotti ja puunasi soinnin kinkerikondikseen.

Kitarakuviot ja syntikkakilkkeet kimaltelivat kuin aamukasteessa, rumpukompit putoilivat paksusti. Derek Forbesin propulsiivinen bassottelu mourusi yhä pinnassa, mutta bändin neuroottinen funkisku loiveni lenseämmäksi.

Simple Minds oli melkein valmis Amerikkaan. Bändin stadionvuosista on kai turha mäkättää – iso palkinto oli otettavissa, joten he ottivat sen.

Tavallisesti luotettavien tahojen mukaan kaverit ovat sittemmin palailleet alkulähteille varsin onnistuneesti. Pitkällä radalla New Gold Dream oli asema draaman ja melodraaman välillä.

Video ei ole enää saatavilla