”Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.”

Minun on poikkeuksellisen helppo sanoa, mistä kaikki alkoi. Joku oli suositellut levyä ja ostin sen niin kuin jonkun suosittelemia levyjä joskus ostettiin. Grandaddy – The Sophtware Slump.

Arvelen, että kuljetin albumin kotiini samassa pinossa monen muun kaltaisensa kanssa. Pistin sen soittimeen pikemminkin omistamisesta kuin löytämisestä ilahtuneena. Mutta kun avausraita He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot alkoi soida, tunne muuttui täysin.

Minä muutuin täysin.

Tämä liittyi siihen, mitä olin tuolloin. Laulu ilmestyi suunnilleen niihin aikoihin, kun hautasin tietoisesti lukiovuosien aikaista ihanneminääni, voimakkaan idealisoitunutta romantikkoa. Olin kasvanut hänen nahastaan ulos, häpesin häntä: hänen hattaraista ajatustaan paremmasta maailmasta sekä hänen kestämättömän hurmahenkistä humanismiaan. Tunsin, että maailma oli tuollaiselle hahmolle liian kulmikas ja kova; mieluummin paadutin itseäni ripauksen, antauduin kyynisen intellektualismin vietäväksi, enkä välittänyt mitä mahdollisesti menetin.

Uusi identiteetti jäi tietenkin vajaaksi, olihan se väkipakolla luotu ja alkujaankin väärää kokoa. Kun kielsin itseltäni sen surumielisen pilvireunan, joka oli saanut maailman tuntumaan merkitykselliseltä, jäi tilalle lähinnä ääripäiden väliin pingotettu tyhjyys. Niinpä kaipasin koko ajan menneeseen minääni, vaikka en pystynyt enää olemaan tuo ihminen. Syytin ristiriitaisesta olostani muita, koska haurauden tilkkeeksi omaksuttu ylpeys esti katsomasta lähemmäs.

Tämän asetelman äärelle Grandaddy kuljetti minut ainutlaatuisella tavalla. Tunsin, että yhtye lauloi hylkäämästäni minästä, jota kaipasin vaikka en voinut hyväksyä että olin joskus ollut sellainen. He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot osoitti kiertelemättä miten oli käynyt, mutta laulun haikea melodisuus pikemminkin lohdutti kuin hieroi kohtaloa vasten kasvojani. Yhtyeen laulaja, Jason Lytle, tuntui olevan puolellani.

Kun laulu eteni kliimaksinomaiseen ”did you love this world, did this world not love you” -kysymykseensä, puhkesin heti ensi kuulemalla kyyneliin. Niin vakaasti uskoin rakastaneeni joskus maailmaa – ja niin voimakkaasti koin tuon rakkauden käyneen mahdottomaksi.

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

The Sophtware Slump oli pieni universumi, joka selitti itse itsensä ja laskostui peitoksi ylleni. Grandaddya levy ei kuitenkaan kuvastanut kuin osittain. Kun lähdin albumista innostuneena tutkimaan orkesterin historiaa, löysinkin jotain aivan muuta kuin mitä arvelin. Löysin joukon lippalakkipäisiä skeittareita, jotka vähät veisasivat totunnaisuuksista, ja joiden elämänkehäksi tuntuivat riittävän autotallien eteen asettuneiden olutrinkien sisäpiirit. Löysin kiipeämättömän kasan rikkinäisiä ääniä, romutettuja riffejä, piinaavia rytmejä ja ohueksi kiertynyttä laulantaa. Löysin sanoja, joista käsitin vain sen, etteivät ne kertoneet elämästäni mitään. Ja löysin lauluja, jotka olisin halunnut kuulla aivan toisenlaisina.

Samastumisen rinnalle kiilasi arvoitus.

Sen koommin olen viettänyt loputtomia hetkiä tuon arvoituksen parissa, nauttien hämmennyksestä vähintään yhtä paljon kuin oivalluksista. Samalla olen saanut perustiedot paikoilleen. Tiedän että Lytle, rumpali Aaron Burtch ja basisti Kevin Garcia perustivat Grandaddyn Kalifornian Modestossa vuonna 1992. Tiedän että orkesteri purkitti loputtomat määrät demoja ja keikkanauhoitteita ennen kuin julkaisi viisihenkiseksi laajentuneena (perustajajäsenten ohella kitaristi James Fairchild ja kosketinsoittaja Tim Dryden) ensimmäisen albuminsa, Under the Western Freewayn vuonna 1997. Tiedän että yhtye kulki 2000-luvun alkuvuodet kohti vääjäämätöntä loppuunpalamista ja hajoamista. Tiedän että Lytle teki tämän jälkeen sekä onnistuneita soololevyjä että vaihtelevia projekteja muiden taiteilijoiden kanssa. Ja tiedän että usein hänen uskollisena aseenkantajanaan on toiminut rumpali Burtch.

Tiedän myös että viime vuonna, Grandaddyn noustua juuri uudelleen jaloilleen, basisti Garcia kuoli aivoinfarktiin. Ja että kukaan ei tiedä tällä hetkellä yhtyeen tulevaisuudesta mitään.

Kokonaisuuteen on kuitenkin jäänyt aukkoja; yhtälö ei ole täydellistynyt, osat ovat jääneet hankaamaan toisiaan vasten. Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.

Sillä Lytle puhuu poikkeuksellisen kiertelemättä juuri musiikkinsa kautta. Hän avaa lauluissaan pitkästymisensä ja ahdistuksensa, tavoittelee unelmia, kuluttaa kulttuuriviestejä ja on halutessaan pikkumaisen pirullinen. Hän sijoittaa itsensä kiertelemättä keskelle niskapunan kukittamaa yhdysvaltalaisesikaupungin mentaalista maailmaa, mutta haaveilee samalla metsistä, järvistä, vuoristoista.

Tämä kokonaiskuva kirkastui olennaisesti muutama vuosi sitten, kun Lytle alkoi kerätä rahaa aivokasvaimen saaneen siskonsa hoitoon ja avasi pikkusummalla koko äänitearkistonsa. Saataville tuli liuta konserttinauhoituksia, arkullinen Grandaddyn demoja ja kaikki yhtyeen omakustannejulkaisut. Aineiston selaaminen on vaatinut monin paikoin närästyslääkettä ja kärsivällisyyttä, mutta palkinto on ollut vaivan arvoinen. Vain moninaisuuden hyväksymällä on ollut mahdollista saada edes pieni käsitys siitä, mistä kaikesta Grandaddyssa tai Lytlessä on ollut kyse. Ja yhtä lailla tuon kokonaisuuden edessä on pitänyt todeta nöyrin mielin, että ehkä minun ei ole edes tarkoitus käsittää.

Sillä ei musiikissa ole kyse käsittämisestä. Ainakaan Grandaddyn musiikissa. Siinä on kyse jostakin paljon hienosyisemmästä, vaikkakin samalla romuluisen suuresta. Ihmisestä, ehkä. Tai ihmisistä. Mutta myös ajasta jossa he elävät, paikoista joihin heidät on heitetty, tavaroista joita he kuluttavat, lauluista joita he kuuntelevat.

Sekä lippalakeista, ruutupaidoista, rullalautailusta, ruohonleikkureista, peuroista ja kylpyankoista. Luulisin.

Vuorenhuiput

Grandaddy: Under the Western Freeway (1997)

Kuvittele ajavasi kalifornialaisen kaupungin reuna-alueella. Aurinko roikkuu taivaalla intohimottomasti, helleusvan ja saastesumun kalventamana. Kesä on jatkunut niin pitkään, että olet turtunut siihen. Silti sen vääjäämätön katoaminen kalvaa mielen tylpäksi. Näkymä on pölyinen ja itseään toistava; autojen kyljet, kohtuuttoman leveät tiet, valkolautaiset omakotitalot, puuttomat pihat, ketjuravintolat, varastohallit, kellertyneet liput. Samanlaisuutta silmänkantamattomiin. Etkä pääse koskaan pois. Ruumiisi on liian veltto viedäkseen sinut horisontin taakse. Se ei usko enää siihen, että tunnet jotakin.

Ja silti tunnet, voi hyvä luoja miten tunnetkin.

Olet Under the Western Freewayn maailmassa.

Grandaddyn varsinainen debyytti oli häkellyttävä pelinavaus. Yksikään sen elementeistä ei ollut vieras, olihan orkesteri kulkenut demoillaan vääjäämättä kohti tätä pistettä. Silti levy merkitsi valtavaa kasvua, vision äärimmäistä kirkastumista, tunteen ja rohkeuden lopullista tasapainoa. Grandaddy kuljetti sekä sävellyksiään että sovituksiaan kohti yhtä mentaalista tilaa, joka laajeni paljon alkupistettään kauemmas. Yhtye tiesi mistä lauloi, se tiesi miten kuorruttaa kappaleensa ja se tiesi miten paljon tilaa se voisi jättää sattumalle. Silti se osasi olla itsevarmuutensa alla myös haavoittuvainen, maanläheinen ja kolhittu. Ja tulla niin lähelle, että hennoinkin ääni raapi sieluun lähtemättömiä jälkiä.

Kuten debyyttilevyllä pitääkin, Grandaddy löi luun kurkkuun jo avausraidalla. Virttyneisyydessään suureellinen ja melodisuudessaan musertavan surumielinen Nonphenomenal Lineage osoitti yhtyeen muuttuneen sekä aiempaa oivaltavammaksi että haavoittuneemmaksi. Soittimet levittivät sävelen ylle sumun huntuja ja iltakajon värejä; ne kohisivat kuin kaukainen maantie, surivat kuin asfaltin ääreen kuihtuvat ansarikukat ja kolisivat kuin tuulen kuljettama tyhjä Budweiser-tölkki. Samalla sanat jättivät hyvästejä ja rukoilivat ymmärrystä aivan kuin yhtye olisi halunnut pyytää anteeksi musiikkinsa täydellistynyttä kunnianhimoisuutta. Vaikutelma oli häkellyttävä. Se pakotti kuuntelemaan.

Seuraavalla raidalla silmään iskettiin isompi vaihde. A.M. 180:n viettelevästi makeillut kosketinkoukku käynnisti levyn toden teolla ja manasi rytmeihin uudenlaisen uhon. Ja vaikka peli oli jo tässä vaiheessa selvä, oli runsaudensarvi vasta aukeamassa. Grandaddy ryhtyi piirtämään toinen toistaan nuhruisempia kuvaelmia joutilaista kadunvarsista yksinäisine lähiöpihoineen, intohimojensa kangistamista vapauden tuntemuksista sekä tappiomielialaksi kääntyneistä toiveista tavoittaa vielä joskus jotakin kaunista.

Musiikki tanssitti jokaista kuvaa lasijauheen päällä. Tasaisten mutta nyrjähdysvalmiiden rytmien rinnalle asemoitiin kitaroiden ja koskettimien taisteluharjoituksia, joissa oli jotakin kaoottista, mutta jotka oli samalla helppo ymmärtää tarkoituksella asetelluiksi. Tunteiden viimeisenä kiintopisteenä soi Lytlen ohut, valittava, mutta turhautuneisuudestaan rajattoman voimat saanut ääni; ihmisen ääni roinan keskellä.

Varsinaisia iskusäveliä Under the Western Freewaylla oli oikeastaan vain kaksi, A.M. 180 ja purevuutensa neuroottiseksi, syyllistäväksikin turhaumaksi vääristänyt Summer Here Kids. Muilta osin albumi tarjoili ennen kaikkea kollaaseittain hahmottuneita äänivalleja, absurdismia, värejä, tarttuvia kosketinkoukkuja ja likaisen lasin takaa katseltua Brian Wilsonia, mutta myös hiekanharmaata banalismia ja baseball-lakin alle puristunutta perspektiivittömyyden tuskaa. Albumi oli Why Took Your Advicen periaatteellista itsesääliä, Everything Beautiful Is Far Awayn tietoisen kömpelöä leikittelyä ja nimikkoraidan juopunutta kosketinusvaa, sekä yhtä lailla sarja pitkittyneitä, äärimmäisestä tylsyydestä kumpuavia sisäpiirivitsejä. Se häiritsi kauneudellaan ja helli rujoudellaan.

Tylsäksi levy muuttui korkeintaan hetkittäin, sietämättömäksi ainoastaan lopputäytteeksi ympätyllä yösirkkaluupillaan.

Debyytin kypsyyttä – ja sitä kautta täydellisyyttä – selitti varmasti osaksi se, että Grandaddy oli kulkenut pitkän tien ennen ensimmäisen todellisen näyttöään. Samalla se oli ehtinyt työstää osaa levyn kappaleista jo muutaman vuoden ajan. Esimerkiksi Laughing Stock, Why Took Your Advice ja Lawn & So On olivat tulleet demomuodossaan tutuiksi jo Don’t Sock the Tryer -kasetilta kaksi vuotta aiemmin. Hiominen ei ollut kuitenkaan syönyt teoksilta terää saati saanut bändiä kyllästymään niihin. Pikemminkin laulut omaksuivat nyt täydellisimmän muotonsa osana alati vaihtuvaa äänien tekstuuria, jossa jokainen yksityiskohta oli yhtä tärkeä kuin kokonaisvaikutelma.

Under the Western Freeway ei loppujen lopuksi vienyt minnekään. Mutta se latasi ahtaan olinpaikkansa niin täyteen elämää, tuntemuksia ja avaruuksia, että sen ankarassa totuuskuvassa oli myös todellisuuspaon oljenkorsi. Eikä tuo korsi ole hapertunut vieläkään. Kun Grandaddy julkaisi debyyttinsä tuplavinyylinä sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ei yksikään ääni – sirkkaa lukuun ottamatta – kuulostanut ikääntyneeltä tai turhalta. Perspektiivi oli yhä tuore, ajaton. Mikään ei ollut muuttunut. Esikaupunki oli ennallaan.

Ihan niin kuin jokainen kappale oli luvannutkin sen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Sophtware Slump (2000)

”Adrift again 2000 man”

Avaussanat kaikuivat painavina. Mitä lähemmäs vuosituhannen vaihde oli käynyt, sitä johdonmukaisemmin siihen liittyneet utopiat olivat vaihtuneet ontoksi kauhuksi. Teknologian oli pitänyt siivittää ihmiskunta helppoon ja täyttymykselliseen elämään, mutta vapautuksen sijasta ihmiset tuijottivatkin jännittyneinä tietokoneidensa digitaalinumeroita. Kaataako Y2K koko sivilisaation? Ja jos kaataa, mitä kaikkea siinä oikeastaan menetetään? Tietoa? Järjestys? Jotakin suurempaa?

Populaarimusiikissa nämä kysymykset oli omaksuttu viimeistään Radioheadin OK Computerilla (1997). Samaan aikaan kun koneista oli tullut luonteva osa koko musiikin tekemisen ja ajattelemisen prosessia, saattoivat taiteilijat loitontua tutkailemaan elämää ja tuntemuksia koneiden rytmittämässä maailmassa. Siellä näkyi epäsuhta, joka ei tahtonut taipua sanoiksi, tuskin edes ääniksi. Kuitenkin monet yrittivät.

Toisella levyllään myös Grandaddy lähti jahtaamaan elekronista perhosta. Jos Under the Western Freeway -debyytti oli kartoittanut yhdysvaltalaisen pikkukaupungin joutilasta ikävää, hyppäsi The Sophtware Slump täysin toiselle mittakaavatasolle. Eikä kyse ollut ainoastaan kerronnallisesta harppauksesta. Grandaddy – tai pikemminkin yksinäiselle maatilalle soittimiensa kanssa eristäytynyt Lytle – uudisti levyllä myös sointinsa. Yhtye oli tuonut analogisyntetisaattorit ja hienovaraisesti teknologisoituneen otteen jo erinomaiselle Signal to Snow Ratio -EP:lleen (1999). Pitkäsoitolla marssi muuttui entistä määrätietoisemmaksi. Nyt äänet rakensivat kokonaan uutta maailmaa.

The Sophtware Slump oli temaattinen levy, vaikka kieltäytyi alleviivaamasta sanomaansa. Jo avausraidan, He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilotin mietteliäät ensi soinnit maalasivat surumielisen, hieman keinotekoisin iltasävyin nostalgisoituneen syrjämaiseman, johon Lytle sijoitti uuden vuosituhannen kynnyksellä virinneen maailmantuskansa. Liki yhdeksänminuuttinen avausraita esitteli levyn sanoman tyhjentävästi. Se kuvasi milleniaalisen maailmankatsomuksen harhautunutta taiattomuutta, ja juurrutti kuvauksensa syvälle henkilökohtaiseen vierauden tunteeseen. Samalla Lytle väritti kerrontansa nostalgialla, jonka loi paradoksaalisesti juuri tekniikka. Analogiset koskettimet soivat vanhentuneella lämmöllä ja vokoderisoidut laulut kuulostivat pikemminkin inhimillisiltä kuin keinotekoisilta.

Avausraidalla virinnyt lataus kantoi läpi levyn. Vaikka soitto muuttui hiljalleen suoraviivaisemmaksi, voimallisemmaksi, paikoin irrottelevammaksikin, perustui koko albumi määrittelemättömään menneisyyden kaipaukseen sekä sitä ilmentäneeseen melodiseen herkkyyteen. Musiikki pysyi laulusta toiseen kurinalaisena ja dynamiikaltaan hienovaraisena, silloinkin kun orkesteri rynni eteenpäin. Esimerkiksi The Crystal Lake myötäili Grandaddyn ensihitin, Summer Here Kidsin, äärimmäistä tarttuvuutta, mutta vimmaisen ahdistuksen sijasta se kuvasti pikemminkin surua menetetyn Arkadian äärellä. Vaikka laulu käsitteli Lytlen muuttoa pikkukaupungista suurempaan, se tuntui samalla välittävän alkukodista lähteneen ihmissuvun eksyneisyyttä. Vastaavasti Broken Household Appliance National Foreststissa järkähtämätön kitaramurina sijoitteli kodinkoneet keskelle metsää osoittamaan sitä kuilua, joka ihmisten ja ympäristön välille oli murtunut.

”Broken household appliance
national forest
mud and metal mixing good”

The Sophtware Slump avasi uusia näkökulmia myös orkesterin vaikutepalettiin. Siinä missä levyn kokonaissointi rinnastui The Flaming Lipsin ja Mercury Revin suureellisiin aikalaisvisioihin – nyökäten Chartsengrafsin kaltaisilla riitelevämmillä raidoilla myös Pavementin ja Pixiesin suuntaan – rohkeni Grandaddy edetä rinnakkaistodellisuuksissaan aina Pink Floydiin saakka. Syvintä vuoropuhelua Lytle tuntui käyvän David Bowien kanssa. Mies kuvasi 2000 Manin harha-askelia keskellä vuosituhannen vaihdetta, hän loi alkoholisoituneen runoilijan prototyypiksi vinksahtaneen Jedd-humanoidin ja hän esitteli Miner at the Dial-a-view’n päähenkilön oman aikansa Major Tomina näppäilemässä kotinsa koodia tunteettomaan etsintäpalvelimeen.

Avarien fantasioiden rinnalla soi koko ajan tarve kääntyä takaisin; halu nukahtaa pajun alle, halu nähdä kirkas taivas, halu tuntea tunteet mahdollisimman aitoina. Ja levyn lopussa, juuri kun nämä toiveet olivat ottamassa ylivallan, Lytle nappasi itsensä kiinni rysän päältä. So You’ll Aim Towards the Sky katsoi vierestä, kuinka laulun sinä-hahmo tuijotti kohti taivaita päästäkseen tuskasta pois. Sen toteava sävy tuntui kuitenkin tuomiolta, empaattiselta tuhahdukselta turhien toiveiden äärellä. Oli helppo arvata taiteilijan laulaneen kappaletta omille haaveilleen; aivan kuin hän olisi pitkien kiertoteiden jälkeen palannut alkupisteeseen, tajunnut että ihmisen osa on parhaimmillaankin vain unelmoida.

Levy oli kokonaisuutena surumielinen, mutta suloisuutensa kautta myös lohdullinen ja vertaistuellinen. Se ei karannut koskaan liian kauas tuntevasta yksilöstä, mutta ei suhtautunut tähän myöskään liian myötäsukaisesti. Pikemminkin The Sophtware Slump oli valmis näyttämään totuuden, mutta myös leikkimään sillä, antamaan ainakin hennon luvan uskoa. Niinpä se onnistui kantamaan koko kerronnallisen lastinsa horjumatta perille. Se pakotti ajattelemaan ja se pakotti kohtaamaan pelot. Mutta se antoi myös puhdasta vettä, raikasta ilmaa ja taianomaisen yötaivaan.

Eikä kukaan ole pystynyt sen koommin samaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vaaranrinteet

Grandaddy: Sumday (2003)

Lopullista läpimurtoa ja taiteellista menestystä tarkoittaneen The Sophtware Slumpin (2000) jälkeen Grandaddylla oli todellinen näytönpaikka. Samalla sillä oli kuitenkin mietittävänään myös uusi suunta. Siinä missä Under the Western Freeway oli koonnut ja jalostanut yhtyeen muhitteluvaiheen materiaalin täydellisimpään kukkaansa ja The Sophtware Slump luonut tarkoin valikoiduista elementeistä oman todellisuutensa, oli Lytle kumppaneineen näiden levyjen jälkeen taiteellisesti tyhjän päällä – mihin nyt? Lopulta yhtye päätti ottaa esikuvakseen oman itsensä. Sumday oli Lytlen väittämän mukaan levy, jolla Grandaddy teki parhaansa kuulostaakseen Grandaddylta – se oli sekä oma faninsa ja jäljittelijänsä.

Tällainen lähtökohta on usein vaarallinen. Sumday oli kuitenkin vähällä onnistua mahdottomassa. Now It’s On oli huikea uutta alkua ilmentävä avausraita ja sitä seurannut I’m on Standby täydellisen alakuloinen ja herkkä vastakohta. Samoja tunnemaailmoja laserkeilattiin muuallakin. El Caminos in the West oli jo syntyjään muotovalio hitti, The Go in the Go-for-it tunnelmallinen kuvaus särkyneistä unelmista ja Saddest Vacant Lot in the World surumielisyytensä pyhittämä eksistentiaalisen eksyneisyyden sinfonia. Alati tiivistyvän alakulon keskellä Grandaddy muisti välillä myös hassutella. Stray Dog and the Chocolate Shake kohkasi kerroksittain kasvavana, hulvattomana irrotteluna, joka ei onneksi keikahtanut hetkeksikään turhanpäiväisen leikittelyn puolelle.

Albumin tähtihetket peittivät kuitenkin arvet vain vaivoin. Pohjimmiltaan Sumday kuulosti siltä, että kasvaneet paineet olisivat saaneet Lytlen lähes tukehtumaan pikkutarkkuuteensa ja täydellisyyden tavoitteluunsa. Levyn kanteen valittu jäytävän kitsinen maailma ilmensi sisältöä oireellisenkin hyvin. Täyteen kiiltoonsa puleerattujen sointujen värit paljastuivat rinnakkain asetettuina haaleahkoiksi ja kokonaisuus kaikessa suloisuudessaan ja inhimillisyydessään raskaaksi. Vaikka yhtye luotti Sumdaylla pitkästä aikaa kitaroihin, puuttui levyltä se itsepäinen arvaamattomuus, jota Grandaddyn varhaisempi fuzz-vetoisuus oli tarkoittanut.

Sumday olikin loppujen lopuksi kertomus salakavalasta loppuun palamisesta sekä pyrkimyksestä pitää koreaa pintaa ahdistuksen päällä. Kepeimmillään sen kompleksisuus ilmeni Group Who Couldn’t Sayn kaltaisilla lempeän piikikkäillä raidoilla, joilla levyä vietiin kohti laajempaa aikalaiskritiikkiä. Toisaalla kerronta hakeutui kuitenkin paljon suorempiin uomiin. Lost On Yer Merry Way oli pysäyttävä tiivistys luopumisen tuskasta, pettymyksestä ja alistumistesta. Vastaavasti The Final Push to the Sumin hauraiden loppulauseiden lohdullisuus paljastui nopeasti hennoksi lumeeksi. Tosiasiassa levy oli muuttunut jo kauan ennen päätösmetrejä musertavan karuksi, eräänlaiseksi negatiiviksi kansitaiteestaan.

Myöhemmin Lytle kuvasi 2000-luvun alkua tylyin sanoin Drowned in Soundin haastattelussa. ”I was over all of it. It felt too much. It was too deep, too real, too much. I don’t think this shit business deserves that much love.” Vaikka kommentissa kuvastui Lytlen suru hänen ystävänsä, Elliott Smithin itsemurhasta, kertoi lausunto jostakin laajemmasta. Kaikesta siitä, mitä Sumday pohjimmiltaan luotasi.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Just Like the Fambly Cat (2006)

Kun Grandaddyn neljäs pitkäsoitto, Just Like a Fambly Cat, ilmestyi hienoiselta pettymykseltä tuntuneen Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP:n (2005) jälkeen, kuulosti yhtye odottamattomankin elinvoimaiselta. Vaikka bändin ympärillä oli pyörinyt huhuja jopa hajoamisesta, se osoittikin olevansa luovassa iskussa – orkestraalisempi ja kypsällä tavalla kokeellisempi kuin aikaisemmin. Bändi värisi sähköisenä, hajosi halutessaan tuhansiksi salamoiksi, pysähtyi hartain mielin kauneimpien löytämiensä sävelkulkujen äärelle ja välitti luovin sovituskäännöksin kaikki sanoihin ladatut tunteet.

Kukapa olisi arvannut, että vaikutelma oli silkkaa harhaa. Todellisuudessa Grandaddy oli hajonnut tässä vaiheessa kokonaan, osin väsymykseen, osin aktiivisen bänditoiminnan taloudelliseen mahdottomuuteen. Yläotsikostaan huolimatta Just Like the Fambly Cat oli käytännössä Lytlen soololevy, jolla aktiiviseksi työkumppaniksi oli kelpuutettu vain rumpali Burtch.

Tätä taustaa vasten Just Like the Fambly Cat asettui hieman keinotekoisesti Grandaddyn diskografiaan. Toisaalta se kuvasti erinomaisesti sitä miten suurissa määrin yhtye oli aina ollut laulajansa äänitorvi – ja millaiseksi Lytlen näkemys oli tässä vaiheessa jalostunut.

Pohjimmiltaan albumi jatkoi Sumdaylla omaksuttua huolellista tuotantolinjaa, mutta oli samalla paljon hajanaisempi ja päättämättömämpi; rikkinäinen kuin todellisuus. Levyltä välittyi myös jonkinlainen yritys tavoittaa orkesterin varhaisvuosien mentaliteetti. Se oli täynnä menneisyydestä muistuttavia välisoittoja ja sisäänpäin kääntynyttä kujeilua. Lisäksi Lytle soitti pitkästä aikaa kirpeitä sirkkelikitaroita, jotka saivat esimerkiksi Jeez Louisen ja Elevate Myselfin kaltaiset vauhtiraidat kommunikoimaan Grandaddyn varhaisten demokoosteiden kanssa. Paluu vanhaan jäi kuitenkin osittaiseksi, välillä väkinäiseksi. Esimerkiksi 50 % -rytistely oli täysin tarpeeton yritys kurkottaa kymmenen vuoden taakse – laulu oli pikemminkin levyn kompastuskivi kuin energiapala.

Perusilmeeltään Just Like the Fambly Cat oli vakava. Sen maisemat vaihtuivat määrätietoisesti mutta hitaasti, ja yleistunnelma kylpi antaumuksellisesti alakulon nyansseissa. Kerronnallisesti levy loi tympääntyneitä silmäyksiä esikaupunkien Yhdysvaltoihin sekä oluttölkkiensä keskelle unohtuneiden ihmisten sieluihin. Laulut kuten Rear View Mirror, Summer… Its Gone, Where I’m Anymore ja Guide Down Denied olivat täynnä taantuvan keskiluokan henkistä väsymystä, jonka tunnusomaisimmaksi ilmentymispisteeksi Lytle oli epäilemättä valmis nimeämään kotikaupunkinsa.

Teemalevyksi Just Like the Fambly Cat ei kuitenkaan uskaltautunut nousta, vaikka olisi voinut olla sellaisena puhutteleva. Sen tunnelmat etenivät nostattavammin kuin Sumdaylla, mutta samalla hienoinen varovaisuus esti Lytleä puhaltamasta ilmaisunsa kekäleitä uuteen liekkiin. Ehkä kaikkien levylle latautuneiden jäähyväisten painolasti oli turhan suuri ja haluttomuus päästää kaikesta irti sittenkin liian voimakas.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Yours Truly, The Commuter (2009)

Kolme vuotta Grandaddyn virallisen hajoamisen jälkeen Jason Lytle julkaisi ensimmäisen soololevynsä. Ja kuinka ollakaan, se kuulosti… täsmälleen Grandaddylta. Lytle kiirehti selittämään tuoreeltaan, että hänen soolourassaan ja Grandaddyssa oli kyse tyystin eri asioista, mutta perustelut jäivät huteriksi ja epämääräisiksi. Eikä ihme – olivathan Grandaddyn viimeiset äänitteet olleet käytännössä kokonaan Lytlen kirjoittamia, soittamia ja tuottamia. Ja niiden sanat olivat soineet kiertelemättömän henkilökohtaisina.

Yours Truly, The Commuter oli kuitenkin helppo toivottaa tervetulleeksi. Niin Grandaddylta kuin levy kuulostikin, se oli samalla vapautunut, paradoksaalisesti vailla näyttämisentarvetta. Vaikka Lytlen hienovarainen huolellisuus levisi albumin ylle kontrolloituna kokonaistunnelmana, oli ilmaisu ilahduttavan monipuolista ja osumatarkkaa. Lisäksi levyn sekoitussuhde osui kohdalleen. Niin paljon kuin mukaan mahtui hilpeää äänileikittelyäkin, oli fokus sittenkin yksittäisissä kappaleissa ja niissä elementeissä, joita kulloisetkin sävelet kaipasivat täydellistyäkseen.

Just Like the Fambly Catiin verrattuna Yours Truly, The Commuter oli selkeämpi levy, jota ei rasittanut edeltäjänsä tarve sähköisiin irtiottoihin. Lisäksi sille hahmottui muutamalla kuuntelulla oma identiteettinsä. Vaikka monet albumin kappaleista – esimerkiksi nimiraita – olisivat olleet kotonaan millä tahansa 2000-luvun Grandaddy-levyllä, välittyi niistä myös hento halu katsella aidan vihreämmälle puolelle. Kuiskaillulta Mercury Rev -fantasialta kuulostanut self help -rohkaisu Birds Encouraged Him sekä sinfoniaanisiin tunnetiloihin luottanut Fürget It olivat esimerkkejä onnistuneista rajarikoista. Niiden rinnalla Ghost of My Old Dog todisti muutamien muiden peittelemättömien iskusävelien tavoin, miten luontevasti Lytle osasi halutessaan kuljettaa ja kasvattaa laulujensa tunnelmia.

Vaikka albumin ote herpaantui loppua kohti, oli se pätevä osoitus siitä, että Lytle pystyi kannattelemaan itseään myös sooloartistina. Samalla levy osoitti kiehtovalla tavalla sen muutoksen, jota laulaja koki käyvänsä läpi. Esimerkiksi Brand New Sun pohti haikeasti sitä, miksi mennyt oli ollut sellaista kuin se oli ollut – ja miksi se ylipäänsä oli kääntynyt menneeksi. Samalla laulu kuitenkin eteni nostattaen kohti aurinkoa, valaen pitkästä aikaa kirkkaita säteitä Lytlen musiikin ylle.

Ehkä tässä oli se syy, miksi levy tuntui Lytlen mielestä tärkeältä ja olennaisesti erilaiselta kuin Grandaddyn albumit. Albumin raidoilla tapahtui jotakin sellaista, minkä artisti oli pukenut sanoiksi jo ensimmäisellä kiintolauseellaan:

”I may be limping but I’m coming home”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Dept. Of Disappearance (2012)

Vuonna 2012 arvioin Jason Lytlen kolmannen levyn Nuorgamissa 84 pisteen arvoiseksi. ”Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu”, kirjoitin. ”Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan.”

Tämä kaikki on helppo allekirjoittaa edelleen. Dept. Of Disappearance toi ihastuttavalla herkkyydellä esille Lytlen musiikin upottavimmat hienoudet; pehmeyden ja haurauden, joiden alla kaikki sai kasvaa pakahduttavan suureksi. Kuitenkin levy rikastui tehokäytössä monipuolisemmaksi kuin aluksi osasin aavistella. Vaikka sävyt rakentuivat hienotunteisina vihjauksina pikemminkin kuin kasvoille räjäytettävinä provokaatioina, Dept. Of Disappearance oli paikoitellen yllättävänkin suurieleinen ja liikkeissään notkea.

Niin paljon kuin albumille mahtuikin nimikkokappaleen kypsää tunnelmointia ja hitaiden instrumentaaliosien kavalkadeja, rynni Lytle myös vapaan leikittelyn ja paisuteltujen orkestraatioiden maailmaan. Esimerkiksi Neil Youngin agitoivimmat kuoro-osuudet mieleen tuonut Young Saints ja Division of Laura Leen taustoittaman Your Final Setting Sunin terävä energisyys tuntuivat lähes uusilta aluevaltauksilta. Niiden rinnalla mietteliäään Willow Wandin kosketintekstuurit muistuttivat, että vakavimmillaankin Lytle jaksaa yleensä hymyillä jollekin – itselleen tai maailmalle, miten vain. Hallinnasta laulajan leikittely lähti ainoastaan Get Up And Golla, joka tuntui harmilliselta tyylirikolta keskellä muutoin aistikasta kokonaisuutta.

Levyn sanoma löytyi jostakin musiikillista pintaa syvemmältä. Kuten jo arviossani totesin, ”albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta”. Syystä tai toisesta Lytle sijoitti tämän näkökulman jaloimmat huipentumat vuorimaisemiin, ehkä samoille rinteille, joita kavutessaan hän tunsi olevansa aidosti sujut itsensä kanssa. Matterhorn oli huikea rohkaisu tyytyä tavalliseen ja luopua taakoiksi kääntyneistä unelmista, Last Problem with the Alps puolestaan syvällinen tuokiokuva yhteenkuulumisesta. Näiden laulujen viisautta eivät muutamat tyhjäkierrokset kuluttaneet missään vaiheessa pois.

Olin siis kuusi vuotta sitten oikeassa, mutta myös osittain väärässä. Oikeasti levy on vähintään 87 pisteen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Last Place (2017)

Vuonna 2016 Grandaddy tuntui enää etäiseltä, joskin rakkaalta muistolta. Lytle vaikutti olevan luovasti sinut soolouransa kanssa, Fairchild oli matkannut pitkän matkan All Smiles -kokoonpanonsa kärjessä, eikä maailma esittänyt millään tavalla kaipaavansa edellisen vuosikymmenen aikana silonnutta alternative-soundia. Niinpä odottamaton tieto Grandaddyn paluusta paitsi ilahdutti myös pelotti. Oli vaikea keksiä, mitä lisäarvoa vanhan kokoonpanon herättäminen olisi tarjonnut Lytlen musiikille. Sitä vastoin menetettävää tuntui olevan paljon.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Last Place vastasi olennaisimpiin kysymyksiin vain osin. Ensinnäkin levy paljasti, että Grandaddy oli palannut pikemminkin nimenä ja liveyhtyeenä kuin studiossa toimivana yksikkönä – käytännössä albumi oli suurissa määrin Lytlen käsialaa. Toisekseen kiekon kerronnalliseksi teemaksi asemoitui Lytlen avioero – musiikki oli siis pikemminkin yksilökohtaista pohdintaa kuin jälleennäkemisen iloa. Samalla Grandaddy-otsikko kuitenkin vapautti Lytlen tarkastelemaan menneisyyttään entistä suorasukaisemmin, vapautuneemminkin.

Levyn yleisvaikutelma oli Lytlen persoonaa mukaillen huolestuneen murheellinen ja neuroottisen perfektionistinen. Laulut oli kirjoitettu pieteetillä ja toteutettu jokaista nyanssia pikkutarkasti. Niinpä yleisvaikutelma oli etenkin levyn alkupuolella hurmaavan ehyt. Avausraita The Way We Won’t soi samanlaisena takuuvarmana iskusävelmänä kuin Now It’s On 15 vuotta aiemmin, Brush With the Wild osoittautui puolestaan antaumuksellisen kitaroinnin ja vääjäämättä etenevän melodiankuljetuksen riemujuhlaksi, ja Evermore oli helläpintainen ja suoraviivainen helmi, jonka konstailemattomuus oli samanaikaisesti riemastuttavaa mutta myös Grandaddylle liki vierasta.

Kolmen helpoimmin aukeavan kappaleen sijoittaminen alkuun oli kuitenkin tietoinen harhautus. Hiljalleen levyn jälkeen polut umpeutuivat, jakautuivat, kapenivat ja routivat kuopille. Sirpaleiksi ilmaisu ei hajonnut missään vaiheessa, mutta tämän tästä Lytle ajautui keskelle umpinaisia maisemia ilman osviittaa siitä, miten palaisi kotiin. Musiikki pysyi tällöinkin harmonisena ja kurinalaisena – Check Injinin pinnisteltyä slackerismia lukuun ottamatta – mutta samalla levy hukkasi alussa agitoineen otteensa. Last Place paljastui pohjimmiltaan odottamattomankin mietteliääksi ja sellaisena suorastaan vaikeaksi. Kauneutta sen raidoille oli ladattu enemmän kuin laki salli, mutta ainoastaan auringonlaskun surullisena suloisuutena ja tyhjien teiden melankoliana.

Tämän tästä paluuteema sai Lytlen viittaamaan Grandaddyn historiaan. Kyse ei ollut niinkään nostalgiasta, vaan ilmeisestä halusta saattaa muutama juonne päätökseensä. She-Deleterin melodiaa kaihoisasti tapaillut Oh She-Deleter : ( esimerkiksi hidastui jälkisoitoksi vuosien takaiselle rynnäkköraidalle, ja I Don’t Wanna Live Here Anymore vastasi Just Like The Fambly Catin ydinkysymykseen Where I’m Anymore. Loppumetreillä lavalle päästettiin myös The Sopthware Slumpilla esitellyn Jed the Humanoidin poika Jed the 4th, jolle kirjoitettiin murtunut rooli viinaan kadonneen minuuden metaforana.

Viimeistään näiden viittausten myötä Last Place kehystyi levyksi katoamisesta. A Lost Machine seurasi valvontakameroilta, kuinka pariskunta – mitä ilmeisimmin Lytle ja hänen vaimonsa – harhailivat jonkinlaisessa muistojen ja myyttien umpikujassa löytämättä koskaan perille. Songbird Son puolestaan suri viattomassa nuoruudessa kaikunutta laulua kuin kauan sitten mahdottomuuteensa kuollutta rakkautta. ”Messages better left unsent… don’t say nothing”, vaikeroi Lytle ladaten paluun ylle apean tunnelman.

Niinpä, vaikka Last Placen musiikki lämmitti kuin vanha muisto, jätti levy myös vaikean olon. Sen sijasta että se olisi antanut lupauksen tulevasta, se pikemminkin sulki liudan joskus raolleen jääneitä portteja. Alun riemu vaihtui kuin huomaamatta lopullisen tuntuiseksi hyvästiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kukkulantyvet

Grandaddy: Complex Party Come Along Theories (1994)

Prepare to Bawl -esikoiskasettinsa (1992) jälkeen Grandaddy täydensi diskografiaansa liudalla epämääräisiä neliraitademoja ja livenauhoituksia. Teokset kuulostivat useimmiten siltä kuin soittoluolan nurkkaan olisi unohdettu halpa sanelukone, jonka pyydystämiä ääniä olisi sitten kopioitu kasetilta toiselle likaisten äänipäiden samentamilla tupladekeillä. Kaikissa koosteissa oli hento charminsa sekä johdonmukainen esteettinen tavoitteistonsa. Mistään valmiista ei voinut kuitenkaan missään nimessä puhua.

Vuonna 1994 ilmestynyt Complex Party Come Along Theories tuntui näihin äänitteisiin verrattuna olennaiselta askeleelta. Omakustannekasetille tallennettu kokoelma oli Grandaddyn ensimmäinen pitkäsoiton mittaan yltänyt kappalekooste, jonka arvaamaton tyylilajitelma osoitti kouriintuntuvasti yhtyeen kasvaneen entistä vallattomammaksi mutta myös syvällisemmäksi. Jos orkesteri oli vielä kaksi vuotta aiemmin kaahaillut laimeasta punk- ja grunge-riffistä toiseen, malttoi se nyt rakentaa teemojaan kiusoittelevankin hitaasti – jos ylipäänsä tahtoi lähteä rakentamaan moisia. Kuitenkin se saattoi yhtä lailla äityä puristamaan itsestään patoutunutta kiukkua herttaisen sumeilemattomassa muodossa.

Kasetin äänimaailma oli luonnollisesti karhea, ohut, äkkiväärä ja – oletettavasti sekä olosuhteiden takia että orkesterin minäkuvaa tukien – korostuneen lo-fi. Kappaleet perustuivat ennen kaikkea vakaiden perusiskujen kuljettamiin rytmipohjiin, pitkiin passiivis-aggressiivisiin kitarapiikkeihin sekä Lytlen karkaillen kavennettuun äänenkäyttöön. Yhtälö saattoi patoutua niin Could This Be Loven kaltaiseksi laahaavaksi soinnittomuudeksi tai maanisia piirteitä saaneeksi sisäpiirihuumoriksikin – esimerkiksi Kim, You Bore Me To Deathin tunnelmakuvaus perustui lähinnä riitaisaan kitarointiin ja laulun nimen holtittomaan mylvintään. Välillä Grandaddy paljasti kuitenkin ripauksen lupaavasta kauneudentajustaan. Avausraita Taster esimerkiksi kirkastui kertosäkeessään valonsäikeiksi kuin ukkosen jälkeen rakoileva kesätaivas.

Kokonaisuus oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä yleensä täysin perusteltukaan. Se antoi kuitenkin ensimmäisen kuvan siitä, mitä kaikkea Grandaddylta oli lupa odottaa. Vaikka Call Girl Callin huutokaaoksessa kuului vielä In Uteron (1993) kaoottisimmista hetkistä muistuttanut jälkinirvanalaisuus, olivat Seattlen kaiut suurilta osin hioutumassa pois yhtyeen ilmaisusta. Yksi levyn tehokkaimmista paloista, raivoisa Nebraska, osoitti että orkesteri oli jo pohjimmiltaan kääntänyt katseensa paljon pienempiin kaupunkeihin ja niissä velloneisiin kaupallistumattomiin ahdistuksiin. Noissa maisemissa oli paljon enemmän löydettävää.

Grandaddy: Don’t Sock the Tryer (1995)

Grandaddyn toinen pitkäsoittomittaan venynyt demokooste oli monin paikoin edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Samalla se oli kuitenkin emotionaalisesti latautuneempi. Lytle alkoi löytää ilmaisuunsa aiempaa henkilökohtaisemman tason, ja hänen äänensä alkoi asettua tuon kerronnan tasalle entistä vetoavammin. Yhtye puolestaan osasi seurata laulajansa liikkeitä yhä monisyisemmin. Vaikka demomaisuus ja lo-fi-estetiikka haalensivat kappaleita toisensa jälkeen, alkoi Don’t Sock the Tryerin uumenista kurkistella se bändi, joka ilmoittautuisi parin vuoden mukaan tosissaan peliin, jopa muutosvoimaksi.

Suoranaista voitontahtoa levy ei kuitenkaan uhkunut. Pikemminkin se oli kooste rikkinäisiä tunteita, murtuneita hetkiä ja kalvavaa tunnetta siitä, että kaikki ei ole kunnossa – yhden laulun nimi olikin kiertelemättä It’s Not Alright. Soiton rungon muodosti hennon vakaasti vastatuuleen nojannut rytmitys, jonka varassa Lytlen vaikerointi ja ohuesti sähköistetty kitara punoivat sisäänpäin kääntynyttä kerronnallisuutta. Tämän tästä yleistunnelma käännettiin kuitenkin päälaelleen. Varsinaiset teemat kumpusivat hajamielisen neilyoungiaanisista maisemista kitaraukkosina ja kosketinpilvinä, joissa oli ripaus vapautusta, mutta vielä enemmän seuraavan purkauksen uhkaa.

Tällaisenaan levy vaati paljon, eikä suostunut avautumaan kuin terälehti kerrallaan. Rosoisuuden läpi kuulsi kuitenkin lupaus siitä, että kaikki on pohjimmiltaan tarkoin mietittyä ja huolella aseteltua. Se motivoi kuuntelemaan. Ja vaikka kokonaisuus jäi usein sävyttömäksi, laimeaksikin, löytyi albumilta paljon rakastettavaa. Why Glider Pilot ja 12 pak 599 kiteyttivät yhtyeen suloisimman tuskaisuuden, Laughing Stock ilmoittautui puolestaan maailman parhaaksi Sparklehorse-lauluksi jota Mark Linkous ei ollut tehnyt. Ja tokipa mukana oli myös Broken, jonka kertosäkeen 1960-lukulainen balladimelodia muistutti, miten sankkaa musiikillista historiaa Grandaddy kantoi jo nuorena yhtyeenä mukanaan – ja miten valmis se oli menneisyydestä lainailemaan, olkoonkin että vain omilla ehdoillaan.

Vaikka joidenkin välisoittojen entisestään sekoittama Don’t Sock the Tryer oli edellen ainoastaan välivaihe, tuntui se samalla hämmästyttävänkin syvällisesti asetellulta väittämältä musiikin pohjimmaisesta olemuksesta. Ei siis ihme, että orkesteri poimi aikanaan peräti neljä levyllä ollutta kappaletta Under the Western Freeway -debyytilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Broken Down Comforter Collection ‎(1999)

Esikoislevynsä menestyksen innoittamana Grandaddy pysähtyi tuoreeltaan katsomaan taakseen samalla kun se otti yhä pidempiä askeleita eteenpäin. Toista varsinaista pitkäsoittoa muhitellessaan orkesteri julkaisi kokoelmalevyn, jolle oli istutettu debyyttiä edeltäneen A Pretty Mess By This One Band -EP:n (1996) sekä b-puolista ja muusta arkistomateriaalista koostetun Machines Are Not She -12-tuumaisen (1998) materiaali.

Laulujen ikähaitari oli alati kehittyvän yhtyeen mittakaavassa suurehko – vanhimmat olivat pyörineet orkesterin jaloissa lähes puolen vuosikymmenen ajan, tuoreimmat se oli äänittänyt Under the Western Freewayn (1997) kylkiäisenä. Silti kappaleet sopivat varsin hyvin yhteen. The Broken Down Comforter Collection oikeastaan summasi Grandaddyn varhaisvuodet, joiden aikana bändi oli kasvanut autotalleista romuluisuudessaan kaunosieluiseksi alternative-helmeksi.

Sitä vastoin kooste pidättäytyi vihjaamasta tulevasta suunnasta. Samaan aikaan kun yhtye altisti laulunkirjoittamistaan uudelle analogikoskettimin avatuille auringonlaskuille, tukeutui kokoelma äreiden kitaroiden ja soinnittomuuden rajoille venytetyn lo-fin nimeen.

Kuten Grandaddyn varhaisilla demokokoelmilla, jälki oli epätasaista mutta luovaa. Vanhimmassa materiaalissa valo pilkahteli lähinnä satunnaisesti ja määrätietoisuus kampitettiin surutta huudon, sekametelin ja keskittymishäiriöisen huumorin alle. Siinä missä vaikkapa Taster kertoi yhtyeen tunnelmanhallinnan olleen jo varhaisina vuosina hyvällä tasolla, törmäytettiin suloisemmat sävelet toisaalla Away Birdies with Special Soundin ja Kim, You Bore Me to Deathin kaltaisiin meluvalleihin.

Uudemmat laulut puolestaan kuvastivat, miten kauneus alkoi hitaasti kasvaa osaksi bändin repertuaaria. Esimerkiksi Sparklehorselle ominaista haurautta vaivihkaiseen jousikylpyyn upottanut For the Dishwasher tai yhtyeen riipaisevimpiin sävellyksiin kuuluva Wretched Songs olivat täynnä rikkaruohojen keskeltä versonutta herkkyydentajua. Ja vaikka suloisimmat sävelet jäivät kokoelmalla vähemmistöön, oli suunta ilmeinen. Grandaddy oli jalostumassa vauhdilla.

Kokonaisuudessaan The Broken Down Comforter Collection oli kuriositeettimainen terveinen yhden taipaleen viimeisiltä metreiltä. Se tarjosi useita kiehtovia hetkiä, mutta myös haastoi pikavoittoja metsästäneen kuulijan kohtaamaan kärsivällisyytensä rajat. Kahden mestariluokan pitkäsoiton välissä kooste oli kuitenkin auttamatta väliinputoaja. Kun The Sophtware Slump ilmestyi vuotta myöhemmin, tohti tuskin kukaan enää vakavissaan haikailla yhtyeen äkeimpien riitasointujen perään.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Windfall Varietal (2000)

The Sophtware Slumpin (2000) ilmestyttyä Grandaddy kääntyi vielä toistamiseen kohti menneisyyttä. Tällä kertaa se kokosi avarakätisen sekoituksen lauluja, joista varhaisimmat oli pistetty purkkiin jo 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmät The Sophtware Slumpin sessioissa. Kuin pienenä sovintona eri aikakausille yhtye myös nauhoitti uudestaan muinaisen Prepare to Bawl -omakustanteensa (1992) avanneen Gold-runttauksen. Vaikka uusintaversio rullasi rutinoituneemmin ja sulavammin kuin alkuperäinen, osoitti se hyvin, miten helposti Grandaddy vielä halutessaan tavoitti varhaisvuosiensa välinpitämättömän riemun.

Levy tuskin pyrki sanomaan mitään syvällistä. Käytännössä se oli kiertuekylkiäiseksi puristettu keräelmä lauluja, jotka olivat syystä tai toisesta pudonneet aiempien äänitteiden ulkopuolelle. Muutamat äänisikermät sitä paitsi osoittivat, että yhtye raapi arkistojensa pohjaa tiheällä haravalla. Mukana oli muun muassa hajanaisia katkelmia aiempien levyjen sessioista (Section Two of Song One from Album Two by Said Band) sekä satunnaisia livenauhoituksia (muun muassa Lytlen ja Aaron Burtchin hilpeästi huojuva tulkinta I’m Not in Lovesta). Siellä täällä soivat myös vanhat tuhnuiset neliraitanauhoitukset (Fly, Spitting Up Blood).

Kuonaisin osasto olisi tuskin yksin jalostanut kokoelmaa velvollisuudentuntoisesti kulutettavaa kuriositeettia ylväämmäksi. Onneksi mukaan mahtui myös muutama aidosti arvokas poiminta. Levyn tuoreinta materiaalia edustaneet Fare thee Not Well Mutineer ja Sarah 5646766 palasivat sisäistyneesti The Sophtware Slumpin kokonaisvaltaiseen äänimaisemaan ja pysäyttivät keskellä vähäaistisemmin kiemurrellutta kokonaisuutta. Niiden tasolle nousi myös levyn päätösraita, Big Issue -lehden tueksi kootulta It’s a Cool Cool Christmas -kokoelmalta (2000) poimittu Alan Parsons in the Winter Wonderland. Klassisen Winter Wonderland -talvitunnelmoinnin säveleen sorvattu tarina Alan Parsonsin näköisestä lumiukosta sulatti älyttömyydessään jokaisen kuulijan sydämen, varsinkin kun yhtye onnistui luomaan dadaistisen tarinansa taustalle aidosti herkän ja satumaisen lumimaiseman.

Ero kuusi vuotta aiemmin nauhoitettuun rienaavaan The Beach Boys -coveriin Fun x3 (Fun, Fun, Fun) oli maailmoja laajempi.

Levyn kontrastit tarkensivat kuvaa Grandaddyn perusluonteesta. Vaikka kappaleita ei ollut laitettu kronologiseen järjestykseen, dokumentoi musiikki yhtyeen vakaan joskin intuitiivisen aikuistumisen. Niinpä kokonaisuus oli sekavuudestaan huolimatta looginen. Se osoitti, että seestyneenä ja olemuksensa täydellisesti tiedostavanakin Grandaddya ajoi eteenpäin kapinallinen liekki. Yhtye saattoi edelleen tehdä laulun mistä tahansa aiheesta ja melkeinpä millä tahansa tyylillä. Ja kaikkien palasten osuessa kohdalle se käänsi itsepäisimmänkin kurituksen hetkessä mitä herttaisimmaksi fantasiaksi.

”In the winter we can build a snowman
And pretend that he is Alan Parsons
He’ll say have you listened to my new band
I can put you on a list
For a show in Carson City”

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Excerpts from the Diary of Todd Zilla (2005)

Kaksi vuotta Sumdayn jälkeen julkaistu Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP tuntui ennen kaikkea välityöltä. Kuitenkin sen ilmestyessä oli epävarmaa, oliko se ennustamassa enää minkäänlaista tulevaisuutta. Orkesteri oli konsertoinut ahkerasti vielä vuonna 2004, mutta hajaantunut sitten jonkinlaiseen epätietoisuuden tilaan. Yhtäältä huhut kertoivat että Grandaddy olisi hajonnut, toisaalta orkesterin kerrottiin työstävän uutta pitkäsoittoa. Totuus oli lopulta jotakin siltä väliltä, vaikka sitä ei EP:n ilmestyessä tiedetty.

Pohjimmiltaan Excerpts from the Diary of Todd Zilla oli Lytlen henkilökohtainen kapina hänen perspektiivittömäksi mieltämäänsä kotikaupunkiaan kohtaan. Levy käynnistyikin kiehtovan vimmaisesti Pull the Curtainsilla, jolla Lytle ironisoi kyisesti Modeston nahkeaa ilmapiiriä. Kappale oli täynnä karheaa energiaa, jollaista Grandaddyn 2000-luvun levyillä ei ollut juurikaan kuultu. Ajatus vanhaa kohti katsovasta, autotallin tuoksuisesta välikausipurkitteesta alkoi kuitenkin rakoilla jo seuraavana soineella At My Postilla. Laulun intro oli koskettimineen, oluenjuonteineen ja muine nyansseineen kuin tahallisen latteaa keskiarvoa siitä, mikä Grandaddysta oli tullut. Vaikka rytminmuutokset ja seesteiset säkeistöt valoivat lauluun henkeä ja muutoshalua, olivat ennusmerkit huolestuttavia.

Oliko Lytle muuttumassa kotikaupunkinsa kaltaiseksi?

Tämän jälkeen tapahtui vain vähän. Ilmaisu jämähti vanhoille urille ja viimeinenkin yllätysarvo katosi. Sinällään levy oli pakahduttavan henkilökohtainen; se huusi muutosta ja kuuntelijaa, mutta oli samalla epävarma siitä, tahtoiko kukaan enää kuunnella. Ja mitä konventionaalisemmiksi, ilmeisemmiksi ja pinnistellymmiksi melodiat kävivät, sitä tympeämmäksi koko EP puuroutui. Vasta päätösraidalla Goodbye? Lytle nousi omalle tasolleen. Akustisen kitaran tukemana hän istuutui koti-ikkunansa ääreen pohtimaan kaikkia niitä kertoja, joina on vakuuttanut itselleen että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Murtunut tulkinta kuitenkin osoitti, että vakuuttelu ei enää tehonnut. Nyt hän halusi vain lähteä, löytää itsensä uudestaan, lopullisesti.

”But at that last light after saying goodbye
You can’t rest at night inside your head
Yeah at that last light after sayin’ goodbye
It’s such a sad sight cause of what we said”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron (2010)

Grandaddyn hajottua Jason Lytle tuntui etsivän avarin mielin uusia yhteistyökumppaneita tyylilajiin tai taiteen muotoon katsomatta. Yhdeksi sielunkumppaniksi löytyi skeittilautasuunnittelija ja designeri Ron Cameron, jonka taiteelliseen profiiliin kuuluivat myös videot, DJ-keikat sekä muralien maalaminen. Näistä töistä innostuneena Lytle lupautui suunnittelemaan musiikin erääseen Cameronin näyttelyyn. Vaikka näiden suunnitelmien pohjalta koottu Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron oli korostuneen kontekstisidonnainen teos, se painettiin myös levylle, jota myytiin matkamuistona näyttelyn avajaisissa.

Lähtökohdistaan huolimatta albumi oli yllättävän viihdyttävä ja eloisa, eikä tarvinnut Cameronin taidetta tuekseen. Syventymistä ja avarakatseisuutta levy tosin vaati. Se koostui lähinnä Lytlen herttaisesta musiikillisesta sekoilusta; tonaalisista kuperkeikoista, vocoderin läpi puhkutuista sanafragmenteista, yleisestä äänimössöstä sekä tämän kaiken summana muodostuneesta korkeamman mittakaavatason nonsensestä. Luovan häröilyn ja kulttuuri-ilmiöillä leikittelyn ohella levyllä oli kuitenkin syvällisempääkin viipyilyä hitaiden rytmien sekä vaimeasti lipuneiden kitara- ja kosketintekstuurien parissa. Ja mitä kauemmas Lytle malttoi ilottelun jättää, sitä suuremmaksi käyttöarvo kasvoi.

Monisuuntaisten ääniyritelmien ohella Lytle uhrasi levylle muutaman oikean kappaleen. At the Mall in Klamath Falls ja The Town Where I’m Living Now olivat uupuneen pysähtyneitä syrjäkaupunkikuvauksia jostakin päin Yhdysvaltoja. Niiden pölyistä suloisuutta vasten peilautui aurinkoinen I Love CA, josta Lytle jalosti myöhemmin Admiral Radleyn levyttämän I Heart Californian. Mutta vaikka nämä laulut nostivat albumin musiikillista profiilia ratkaisevasit, eivät ne olleet varsinaisen viestin kannalta olennaisia. Jos levyllä ylipäänsä oli sanomaa, se liittyi tavalla tai toisella taiteellisen avarakatseisuuden merkitykseen: olipa konteksti mikä tahansa, taiteella piti saada leikkiä. Kaikki muu olisi henkiseksi kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Admiral Radley: I Heart California (2010)

Kohtsillään Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameronin (2010) julkaistuaan Lytle marssitti estradille uuden orkesterinsa, Admiral Radleyn, jonka hän oli kasannut edellisenä vuonna Burtchin sekä Earlimart-yhtyeessä soittaneiden Aaron Espinozan ja Ariana Murrayn kanssa. Orkesterin nimeksi oli soviteltu ensin Grandimartia ja Earlidaddya, mutta lopulta yhtye poiminut identiteettinsä eräältä museossa tapaamaltaan mieheltä. Toki ensimmäisetkin otsikkoehdokkaat olisivat olleet luontevia; niin luontevasti Grandaddyn ja Earlimartin näkökulmat sulautuivat nelikon musiikissa toisiinsa.

Levyn oli tarkoitus olla puolispontaani ja paineeton laulukooste, jolla pikkutarkasta otteestaan tunnettu Lytle saisi valua virran mukana. Laulaja ei kuitenkaan malttanut päästää irti tunnusomaisesta estetiikastaan. Vaikka levyn säveltäjätiedot oli kätketty visusti, ja vaikka Espinoza ja Murray lauloivat useamman raidan, oli helppo päätellä Lytlen asettuneen albumin primus motoriksi. Esimerkiksi nimiraita oli silkkaa tanssia Grandaddyn haudalla, ja kesähittiparodialta maistunutta Sunburn Kidsiä oli mahdotonta tulkita muuksi kuin kieliposkiseksi kuittailuksi Summer Here Kids -hitille (1997)

Toki uudet yhteistyökumppanit toivat musiikkiin uudenlaisia sävyjä. Espinozan mukana albumille saapui sovinnaista terävyyttä, joka toi mieleen esimerkiksi Snow Patrolin ja Band of Horsesin kaltaiset nuoremmat indie-lähettiläät. Vastaavasti Murrayn laulama The Thread karkasi Elliott Smith -henkisen sävellyksensä viemänä Lytlelle vieraaseen valssipoljentoon, jonka vanhanaikaisuudessa oli samaan aikaan ilmeistä nostalgiaa että ivaa muistojen ylivaltaa kohtaan.

Kokonaisuudessaan I Heart California jäi kuitenkin osiaan pienemmäksi. Se sisälsi monin paikoin päämäärätöntä ja etenkin Lytlen mittapuulla laimeaa säveltämistä, ja 1990-luvun power-popin suuntaan kumartanut tuotantojälki kuulosti odottamattomankin aikajätöltä. Levyltä puuttuivat myös Lytlen taiteeseen usein liittyneet hienotunteisuus, vaikeaselitteisyys ja kauneudelle antautunut empatia. Kun näiden sijasta oli tarjolla I’m All Fucked on Beerin kaltaisia skeittipunk-mankelin läpi veivattuja mukaelmia The Beach Boysin surffipopista, jäi rakkaudentunnustus Kaliforniaa kohtaan vähintäänkin ulkokohtaiseksi.

Ehkä yhtye ymmärsi itsekin tämän ja tyytyi yhteen levyyn. Tai sitten Admiral Radleyssa oli alkujaankin kyse vaatimattomasta hauskanpidosta, joka vain sattui puolivahingossa ottamaan äänilevyn muodon.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle & Aaron Espinoza – This Is Your Day: Original Soundtrack (2015)

Vuonna 2015 Lytle lyöttäytyi jälleen yhteen Admiral Radley -aisaparinsa Espinozan kanssa. Tällä kertaa miehet eivät yrittäneetkään naittaa näkemyksiään bändilevyksi, vaan ryhtyivät koostamaan ääniraitaa Western States Endurance Run -juoksukilpailusta kertoneen This Is Your Day -elokuvan taustalle.

Kuten tehtävänantoon sopi, oli kaksikon ote korostuneen maisemallinen. Satamailisen juoksureitin yksinäiset näkymät piirtyivät seesteisien koskettimien ja lännenkitaroiden haikeina tunnelmakaarina, ja kokonaiskuva huokui pikemminkin ympäristöön sulautumista kuin itsensä rääkkäämistä ja omien rajojen ylittämistä. Vaikka levyn sävyt olivat monin paikoin tummia – kuin The National tuottamassa instrumentaaliraitoja Twin Peaksin tunnelmiin – hahmottui kokonaisuus ensisijaisesti valoisaksi. Leikkisämpien äänipilvien ja sähköisen ambient-maalailun rikastamana levy huokui ennen kaikkea vapautuneisuutta, kahleiden tuolle puolen paikallistuneita kokemuksia.

Lytlen soololevyjen tunnelmia rutinoidun tehokkaasti seuraillutta On And Onia lukuun ottamatta levy oli kauttaaltaan instrumentaalimusiikkia ja sellaisena odotetun kiinnekohdaton. Kappaleiden yleisvire oli helppo hahmottaa ilman elävää kuvaa, mutta visuaalisiksi todellisuuksiksi kaikki sävellykset eivät jaksaneet kasvaa. Hattaraisuudessaan This Is Your Day saattoi kuitenkin olla Lytlen romanttisin ja ristiriidattomin albumikokonaisuus. Se leijui jossakin huolten ja ahdistuksen tavoittamattomissa, oletettavasti niissä mielenmaisemissa, joihin Lytle itse juoksiessaan ja vaeltaessaan mielellään pakeni.

Kontrasti Modestoon ei olisi voinut olla suurempi.

[bandcamp width=100% height=120 album=1575187821 size=large bgcol=ffffff linkcol=0687f5 tracklist=false artwork=small track=205307216]

Grandaddy: Practice ’97 (2018)

Grandaddyn panos vuoden 2018 Record Store Dayhyn oli runsaat 20 vuotta vanha treenikämppänauhoitus, jonka yhtye oli ensin tarjoillut Under the Western Freewayn 20-vuotispainoksen kylkiäiskasettina, ja jonka se nyt prässäytti vinyylille. Modestossa vuonna 1997 nauhoitettu kahdeksan laulun kooste antoi rehdin ja siloittelemattomuudessaan kiinnostavan kuvan siitä, miltä bändi kuulosti menestyksensä kynnyksellä. Samalla se oli viimeistelemätön kooste diskanttipuuroksi karkaavaa meteliä, joka välitti tunteen, mutta ei juuri svengannut.

Ennen kaikkea Practice ’97 huomautti Grandaddyn olleen läpimurtonsa kynnyksellä korostetusti kitarayhtye. Pelkistettyyn muotoon karsiutunut ilmaisu nosti uudella tavalla esille I’m Not Alrightin soolon kaltaisia näkemyksellisiä kitararaitoja ja muistutti, että yhtyeelle ominaiset intensiteetinvaihtelut tehtiin ennen kaikkea kuusikielistä kurittamalla. Samalla levy osoitti Grandaddyn olleen parhaimmillaan – ja arvaamattomimmillaan – varhaisessa yhtyemuodossaan, jossa järkähtämättömän näkemyksen rinnalla oli roppakaupalla kahlitsematonta kurittomuutta.

Vaikka nauhoitus sijoitti kuulijan yhtyeen keskelle, ei musiikki juurikaan välittänyt yleistä bändikämppätunnelmaa. Silloin tällöin kappaleiden väliin pääsi ylimääräistä sähkösärinää, kyllästyneitä rummunkumautuksia ja soundien etsimistä. Sattuman roolia bändin soundissa kuvasti Levitzin takkuaminen Burtchin kadottaessa rumpukapulansa. Ennen kaikkea levy kuitenkin dokumentoi fokusoituneen orkesterin, joka tiesi mitä tekee. Suoranaiseen hurmokseen bändi nousi vain kierrosten kasvaessa – esimerkiksi Summer Here Kidsin päihtyneen raivoisassa alussa tai Street Bunnyn ylikierroksille viedyssä estejuoksussa.

Kappalemateriaalinsa puolesta kämppädokumentti oli silkkaa priimaa. Yhtye soitti Tasterin ja I’m in Love With No Onen kaltaisia pitkään muhittuneita lauluja, joiden harkitussa epävireisyydessä oli parhaimmillaan kiehtovasti väreillyttä maanläheisyyttä. Levyn julkaisemista tuskin kuitenkaan perusteltiin näiden versioiden erinomaisuudella. Pikemminkin Practice ’97 tuntui hienovaraiselta tribuutilta basisti Garcialle, joka kuoli dramaattisesti juuri kun yhtyeen uusi paluu oli levynjulkaisukiertuetta vaille täydellinen.

Ehkä tämä katsaus menneeseen oli samalla lopullinen piste Grandaddyn tarinalle. Ainakin tällainen jälkikirjoitus olisi kumartanut hienosti kaikelle sille, mikä teki orkesterista joskus niin ainutlaatuisen – omaehtoisuudelle, salakavaluudelle ja äärimmäisen suurelle sydämelle.

Video ei ole enää saatavilla

Peneplaani

Grandaddy: Prepare to Bawl (1992)

Grandaddyn ensimmäinen laajemmin levitetty äänite paljasti vain vähän siitä, millaista polkua orkesteri oli lähdössä tallomaan. Lytlen, Burtchin ja Garcian muodostama trio oli koostanut omakustannekasetille kuusi grunge-liemestä nostettua runttapalaa, jotka eivät onnistuneet kurkottamaan järin kauas Sonic Youthin, Mudhoneyn tai Nirvanan kaltaisista ladunavaajista. Omaperäisyyteen asti vasta vähän aikaa aiemmin perustetun yhtyeen rahkeet eivät riittäneet millään tavalla.

Kasetin yleisvaikutelma oli kaikkineen puuduttava. Vaikka esimerkiksi I’m Not Buyingin puolivallaton ketteryys ja Cowsin kertosäkeen harmonioissa kajastanut lupaus herkkyydestä lavensivat ilmaisurekisteriä, perustui debyytti lähinnä tavanomaisen kulmikkaisiin riffeihin, hard rockin nyansseilla remunneeseen rytmipohjaan ja Lytlen vaimeaa raspia tavoitelleeseen laulantaan.

Jonkinlaista julkilausumaa orkesteri kuitenkin työsti. Kasetin kansilehdissä se linjasi tavoitteensa johdonmukaisesti: ”Yes, we are skateboarders. No, this isn’t skate/rock. This is music.” Vaikka musiikki mahtui vielä tässä vaiheessa varsin suppeisiin raameihin, osoitti kasetti Grandaddyn olevan valmis etsimään omaa ääntään avarin mielin. Ja syntyihän ensi metreillä jotain kestävääkin. Äänitteen avausraita – ja ylivoimaisesti onnistunein kappale – Gold päätyi yhtyeen myöhempään ohjelmistoon pitkäksi aikaa: orkesteri jopa äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1999 The Windfall Varietal -kokoelmalleen (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Arm of Roger: The Ham And Its Lily (2002)

Selaillaanpa Nuorgamin arkistoja vuodelta 2012. Tuolloin julkaistiin artikkeli levyistä, joilla artistit vittuilivat avoimesti levy-yhtiöilleen. Kuten arvata saattaa, mahtuu myös Grandaddyn uralle yksi täydellinen kepponen. Näin se meni:

”Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

”Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy”

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa? The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.”

Kaivannaiset

Kuten Jason Lytlen kaltaisen spontaanin elämäntapamuusikon identiteettiin sopii, on miehen tuotanto sironnut moneen suuntaan ja monenlaisille äänitteille. Lytle on julkaissut esimerkiksi lukuisia CD-r:lle poltettuja, kaseteille tallennettuja tai sähköisessä muodossa jaeltuja livenauhoituksia niin soolouraltaan kuin Grandaddynkin matkan varrelta. Lisäksi mies on vieraillut ahkerasti muiden bändien levyillä sekä soittajana että tuottajana. Usein näille levyille on livahtanut muutama Lytlen sävellyskin. Katsastamisen arvoisia Lytlen vauhdittamia projekteja ovat muun muassa M.Wardin kipparoiman Rodriguezin ainoa levy Swing Like a Metronome (1999), Division of Laura Leen Tree (2013), Band of Horsesin Why Are You OK (2016) ja Midlake-kitaristi Eric Pulidon kokoaman BNQT-superyhtyeen Volume 1 (2017).

Video ei ole enää saatavilla

Lytle on tarjonnut musiikkiaan uutterasti myös kokoelma- ja hyväntekeväisyyslevyille sekä erinäisille spliteille ja pienlehtien julkaisemille seitsentuumaisille. Grandaddy-filatelistille olennaista aineistoa ovat lisäksi orkesterin EP:t ja singlet, joiden tauspuolille on tarttunut silloin tällöin muualla julkaisemattomia helmiä. Osa yhtyeen vaikeammin saatavista kappaleista on koottu vuonna 2002 ilmestyneelle Concrete Dunes -kokoelmalle, josta Grandaddy itse on kuitenkin sanoutunut irti.

Kylkiäisiä voi metsästää myös Under the Western Freewayn (2017) ja The Sophware Slumpin (2011) tasavuosijuhlapainoksilta, joiden yhteyteen on koottu oman aikansa olennaisimmat bonusraidat.

Mikäli Lytle-tuntemusta tekee mieli viedä kohti syvää oppimäärää, kannattaa kuunteluun hankkia ainakin seuraavat kappaleet – joista voi tietenkin yhtä lailla aloittaa koko matkan:

Grandaddy – John Deere (John Deere / Woe Unto Me / Sweet Satan -split, 1994/2015): Monster Children -lehden julkaisemalle splitille kaivettu arkistoaarre muistuttaa Grandaddyn karheista juurista, epäsovinnaisista näkökulmista sekä kohtuuttoman innokkaasta kiinnostuksesta ruohonleikkureihin.

Grandaddy – My Small Love (Summer Here Kids -single, 1997): Hennon kitaran ja utuisen urun viitoittama laulelma vie Grandaddyn jonnekin ehdan itsesäälin ja siitä tehdyn parodian äärelle rienaamatta kuitenkaan laulun äärellä vilpittömästi kyynelehtivää kuulijaa.

Grandaddy – First Movement / Message Sent (The Sophtware Slump, Deluxe Edition, 2000/2011): Halvan tieteiselokuvan taustoihin harhautunut kahdeksanminuuttinen suruilu vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta paljastaa samalla kaikki ne salat, joihin Grandaddy oli suorassa yhteydessä huikeimpina luomisvuosinaan.

Grandaddy – The Rugged and Splintered Entertainment Center (The March / The Rugged And Splintered Entertainment Center -split, 2003): Maailman hömelöin lännenvalssi nytkähtelee tönkön rumpukoneen ja kaitakasvoisten kitarasoolojen tahmaamalla lattialla – horjahdellen samalla laskuhumalansa keskeltä kohti suloisinta kuviteltavissa olevaa auringonnousua.

Jason Lytle – Won’t Be Long (Won’t Be Long / Get Up and Go -split single, 2012): Toispuoleisesti linkuttava Sea of Bees -cover osoittaa, miten syvällisesti Jason Lytle osaa käyttää ääntään myös muiden kirjoittamien tarinoiden kertomiseen.

Video ei ole enää saatavilla

”Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa.”

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

”Kato mua silmiin / siel ei oo ketää”
(Vestallica)

”Ahdistaa et jumiudun / sinuun liimaudun”
(Pelkään)

”Olen päättänyt etten enää ketään / ota mun sydämeen”
(Tuottelias)

Ja näin havahdun perspektiivini harhaisuuteen.

Olin Vestan ikäinen 16 vuotta sitten. Harva noista vuosista on ollut helläkätinen. Pikemminkin ne ovat usuttaneet rakentamaan illuusiota nuoruudesta aikana, jolloin kaikki oli paremmin; aikana jolloin olin vapaa, kiireetön, elämänhaluinen, tunnelmahakuinen, ennen kuin elämä tuli ja vyörytti kerroksittain realismia ylleni.

Kun kuuntelen Vestaa tämän vääristymän läpi, olen aluksi ymmälläni. Projektioitteni maailmassa hänen pitäisi kiertoa siitä, miten maailma kaappaa syliinsä, yöt kuljettavat keskelle seikkailuja, jokaisen kulman takana odottaa mahdollisuus, eikä yksikään päämäärä ole niin tärkeä kuin matka.

Mutta ei Vesta sano mitään tuollaista. Pikemminkin hän kuvaa kiertelemättä sitä, miten vaikeaa hänen on rakentaa pysyviä ihmissuhteita, miten kaupunki on erojen kartta, miten yksin hän on keskellä elämänsä liitoa, ja miten tuo yksinäisyys ahdistaa vaikka se on samalla ainoa turvallinen olotila.

Ja samalla hän leikkii rooleilla ja asetelmilla kuin ei aikoisi koskaan oppiakaan tuntemaan itseään.

”Hyvänen aika”, huudahdan virttyneen keski-ikäni kynnykseltä. ”Eihän se noin vaikeaa ollut.”

Sitten muistan, että prikulleen noin vaikeaa se oli. Olin ihan samanlainen, olen edelleen. Ehkä olen siksi halunnut unohtaa tai idealisoida kaiken. Ja vältellä itseni kohtaamista viimeiseen asti.

”Ota varovasti mut
oon aiemmin tippunut
mut sitä sun ei pidä tietää nyt
säikähdyksellä selvinnyt”
(Ota varovasti)

Vestan Lohtulauseita-debyytti on yksi rehellisimmistä ja omakohtaisimmista valtavirtaa lähentelevistä äänitteistä aikoihin. Levy on täynnä tunnustuksia ja ripittäytymistä, mutta samalla Vesta pidättäytyy oman elämän fetisistisestä tarinallistamisesta. Pikemminkin hän käyttää itseään kaikupohjana jollekin yleisemmälle; laulaja katsoo suoraan silmiin ja osoittaa järkähtämättä, että elämä on täynnä ristiriitoja, valtakamppailuja ja omien estojen ympärille juuttuneita tyhjäkäyntikierroksia. Ja että koska näin joka tapauksessa on, on jokainen tunne itsessään hyväksyttävä.

Tämä on suuri sanoma. Ja kun Vesta sanoo sen jäljittelemättömällä äänellään, vaikka monien sanojen takaa vauhtia hakien, siihen tekee mieli uskaltaa uskoa.

Tietenkään Vesta ei esitä ajatuksiaan yksin. Hän on antanut monet kappaleensa tuottaja Jori Sjöroosin sovitettavaksi, ja tukeutuu välillä myös taustayhtyeensä sekä Joonas Laaksoharjun näkemyksiin. Näkemyksen jalkauttaminen ei ole kuitenkaan pakottanut taiteilijaa luopumaan mistään saati tekemään kompromisseja. Pikemminkin ilmaisu on saanut rikastua ammattitaitoisessa ja tuoreille trendeille avoimessa ilmapiirissä, jota on jalostanut tekniikan sekä menneiden vuosikymmenien tuntemus.

Lohtulauseita hakkaa ja halkeilee täsmälleen niin kuin populaarimusiikki nykyisin tekee, rikkoo osia sen sijasta että etsisi jotakin sulavaa ja muodokasta, mutta samalla se hakeutuu kohti hyväksyttäviä muotoja. Melodiakoukut rakentuvat johdonmukaisesti ja pitävät päänsä silloinkin kun niitä koetetaan murtaa rytmien alle. Kollaasimaiset sovitukset palaavat toistuvasti turvallisiin lähtöpisteisiin ja leikkivät taipumuksellaan ottaa itsensä liian vakavasti. Ja kaiken pohjalla on, sittenkin, tietoisista irtiotoista huolimatta, pyrkimys tarttuvuuteen, omaksuttavuuteen ja kokonaisuudellisuuteen.

Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa. Laulujen samastuttavuus ei perustu siihen, että Vesta asettuisi tyköistuvasti samalle viivalle kuulijan kanssa. Pikemminkin hän verhoutuu itseensä, eikä oikeastaan edes välitä, kuka häntä kuuntelee tai katsoo. Silti hän tuntuu sanovan sanottavansa juuri minulle, juuri sinulle, juuri meille, juuri tässä hetkessä.

Tätä etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua on pakko arvostaa.

”Pahoinvointia
tilanpuutetta
mykkäkouluja
on tarjolla kaikkea
mut enemmän halua kommunikoida”
(Pelkään)

Vahvan kokonaisilmaisun rinnalla yksittäisten laulujen arvo on välineellinen, vaikka jokaista sävellystä on selvästi käsitelty hartaudella ja ominaisinta ilmimuotoa etsien. Kuitenkin Vesta on ollut myös valmis lataamaan kappaleensa täyteen hittipotentiaalia silloin kun se on tuntunut luontevalta. Sun katu on esimerkiksi 2010-lukulaisen pop-kirjoittamisen jatkuvaa kliimaksia, pikkutarkasti eron jälkeistä draamaa luotaava helmi, jonka kylmäverinen kyseenalaistamattomuus herättää odottamatonta myötätuntoa. Lopulliseen maaliinsa laulu kurkottaa iskiessään kertosäkeen lopussa silmää Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän -ikivihreälle (1976) – näin tehokasta mutta silti osoittelematonta tunnelainaa kuulee harvoin.

Vastaavasti liisterimäisen tarttuva Ota varovasti tuo laulajan lähes kiusallisen tykö kaikkine epävarmuuksineen ja murentuneine luottamuksineen. Vesta kuitenkin kääntää herkän asetelman rakastuneeksi optimismiksi, joka avaa takatalvien riepottamat nuput suloisimpiin kukkiinsa (”Kato mä oon lähes hyvällä tuulella koko ajan / täytyy päiväkirjasta tarkistaa onks tää totta”). Ja heti perään Pelkään-balladi asemoituu korventavan uskaliaaksi puheeksi orastavalle suhteelle, kuin muistutuksena siitä, miten kipeää sitoutuminen voi autuaimmillaankin tehdä.

Muualla Vesta ei ole yhtä yksiselitteinen. Avausraita Tuottelias solmii henkisen sidoksen Paula Vesalan soolodebyyttiin (Vesala, 2016) ja etenkin sen johdantoon Rakkaus ja maailmanloppu. Metatasolle viety kirjoittajuuden pohdinta tuntuu kuitenkin heppoiselta ja nopeasti vanhentuvalta esittelypuheelta, varsinkin kun kappaleen itseironinen ote jää nopeasti suorempien sanojen alle. Hieman myöhemin Faking Rockstarr ja Vestallica osoittavat, miten vaikeaa on samaan aikaan hylätä perinteiset formaatit ja olla silti myötäsukainen niille.

Kuitenkin nimenomaan nämä epäkeskot ja estottomasti uutta kohti kurkottavat laulut vievät Vestan lähimmäs potentiaaliaan. Ne osoittavat, että artisti uskaltaa kulkea vastavirtaan näkemystään seuraten, vaikka suoratoistolistat ovat täynnä tuotanto- ja henkilömalleja, joista hän voisi koota itselleen helpon menestysreseptin.

”Musta ei saa ikonia, ei esikuvaa”
(Lohtulauseita)

Myös levyn rakenne kuvastaa Vestan halua edetä musiikin ehdoilla. Siinä missä alussa tehoiskut seuraavat toisiaan johdonmukaisesti, hajoaa kerronta kutkuttavasti loppua kohden. Rytmit hidastuvat, kappaleet laantuvat muutaman iskulauseen ympärille rakentuviksi tunnesirpaleiksi. ”Tarviin turvallista sotaa”, ”haluun sua nöyryyttää”, ”mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita”. Laulut tiivistävät ja sekoittavat tunnelmaa samanaikaisesti, keräävät latausta viimeisille sanoille, antavat lupauksia siitä, että kaikella on tarkoitus, jonka loppu kirkastaa.

Ja tietenkin Vesta päästää juuri tässä vaiheessa irti, hetkeä ennen kuin levy summaa itsensä.

Päätösraita Paikka varattuna karkaa vaatimattomaksi hassutteluksi, joka potkii jokaisen vaivihkaa rakennetun juonisäikeen taivaan tuuliin. Efekti toimii hyvin. Se pakottaa palaamaan alkuun etsimään johtolankoja, jotka ovat saattaneet mennä vahingossa sivu suun. Ja se pakottaa odottamaan seuraavaa levyä, uutta julkilausumaa, uutta dokumenttia urbaanista nuoruudesta, joka ei päästä otteestaan silloinkaan kun sen koettaa koteloida menneiden vuosien alle.

Tässä levyn intuitiivinen viesti ehkä on. Että elämme näin, koska emme osaa muuta. Ja että jos olisimme jotakin muuta, emme pystyisi kohtaamaan tässä, nyt. Ja että se olisi menetys, jota mikään täydellisyys ei voisi koskaan korvata.

Pitää siis mieluummin ottaa lohtulause kainaloon ja jatkaa eteenpäin, yhdessä tai erikseen.

86 Vestan esikoinen on monessa mielessä epätasainen, osin keskeneräinenkin tutkielma siitä mihin kaikkeen hänen taiteilijuutensa voi yltää. Samalla se on arvoituksellisessa avoimuudessaan itseluottamusta uhkuva pelinavaus, jota reunustaa lupaus kiinnostavimmasta kotimaisesta mainstream-taiteesta aikoihin.

Video ei ole enää saatavilla

The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.

”Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian.”

Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.

”How many people rise and think
’Oh good, the stranger’s body’s still here
Our arrangement hasn’t changed?’”

Elämäntapojen kautta artikuloidun yhteiskuntakritiikin esittäminen poptaiteen keinoin voi mennä monella tavalla pieleen.

Jos moitittavat piirteet ruumiillistaa omassa itsessään, lopputulos on helposti älyllisesti velttoa itseinhoa, josta kuulija saa harvoin täyttä otetta ja joka herättää vielä harvemmin myötätuntoa. Jos ongelmaa puolestaan lähestyy kuvailemalla muita ihmisiä tai ihmisryhmiä, sortuu väistämättä osoitteluun ja stereotypioihin. Tälläkään tavoin keskustelu tuskin etenee. Ja jos koettaa nousta kerronnassaan rakenteiden tasolle, on epäonnistuminen lähes varmaa. Etäisyys muuttuu besserwisserismiksi, ja sidos arkipäivään hapertuu konstruktioksi. Analyysi voi olla koherentti, mutta se mikä selittää, ei välttämättä kosketa.

Etukäteisajatus Father John Mistystä ironisoimassa pohjoisamerikkalaisen keskiluokan ylipainoista tahdottomuutta tuo kaikki nämä riskit yhteen. On lähes mahdotonta uskoa, ettei taiteilija sortuisi piinterävän älykkyytensä kirvoittamana pisteliääseen ylimielisyyteen. Tai ettei hän innostuisi pyörittelemään rasvaisinta itsestäänselvyyttä sairaalloisen vahingoniloisesti niin pitkään, että kohde loitontuu ilkeämieliseksi abstraktioksi.

Bored in the USA onkin tätä kaikkea, nimensä sanaleikistä lähtien. Laulu on juuri niin osoitteleva, suureellinen, kliseinen, ylimielinen ja tahmea kuin kuvitella sopiikin. Mutta se on myös laulu, joka kumpuaa niin syvältä yhdysvaltalaisesta 2010-luvun mentaalitodellisuudesta, ettei raadollisinkaan esitystapa ole kuin aavistus siitä mitä todellisuus on.

Tämä on kappale reseptilääkeriippuvuuksiin ja viihdekuvastoihin hukkuneiden elämien juurilta. Tämä on kappale vaihtoehto-oikeiston maasta, jossa kertomukset ja tarinat määrittelevät identiteettejä ja reaktiomalleja. Tämä on kappale kuolleista teollisuuskaupungeista, joissa yksi sukupolvi havahtuu siihen, ettei heillä ole mennyttä saati tulevaa. Tämä on kappale autojen ja roskaruoan maailmasta, maissisokerivuoren alle tukehtuneesta nautinnonhalusta.

Tai vielä tarkemmin: tämä on kappale siitä pahoinvoinnista, joka sai ihmiset uskomaan, että Donald Trump olisi pikemminkin ratkaisu kuin osa ongelmaa.

”Oh, just a little bored in the USA
Save me, President Jesus”

Pohjimmiltaan Bored in the USA selvittää kaikki karikkonsa ajamalla vauhdilla niitä päin. Se repii myytit auki palauttamalla ne raadollisiksi totuuksiksi, joihin on lisätty tunnetila. Ja tuon tunteen Father John Misty välittää täydellisesti. Hän huokuu länsimaista etääntynyttä omahyväisyyttä, hän huokuu muutoshalun nujertanutta itseruoskintaa. Ja pienellä keikarimaisella koreilulla hän lisää kokonaisuuteen ummehtuneen itseylpeyden rippeen, sen tunteista tuhoisimman.

”Is this the part where I get all I ever wanted?
Who said that?
Can I get my money back?”

Mitä ahnaammin tulkinta värisee sieluntuskissaan, sitä terävämmin musiikin sisältämät kulttuuriset viittaukset purevat. Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian. Kuitenkaan hän ei päästä laulua kasvamaan hallitsemattomaksi. Sävelkulku aaltoilee kautta kappaleen luontevasti, kauniistikin, ja pienten orkesterinyanssien paino on mittaamaton. Ja ikään kuin tämä ei riittäisi, puhaltaa laulaja kirkkaimpiinkin melodisiin kaariin lääkepöhnäisen ja laskuhumalaisen vainoharhan tuntua; kuin rasvaisen muovikalvon, jonka läpi laulun korutonta minäkuvaa pitää tulkita.

Oikeastaan kerronta on niin vahvaa, että sanat tuntuvat sen rinnalla melkein turhilta. Kaikki on ladattu jo musiikkiin. Mutta tyhjiksi unelmiksi ja lannistavaksi kilvoitteluksi osoittautuneen aikuisuuden päälle syljetyt rivit vahvistavat rikkumatta sen minkä musiikki kertoo. Father John Misty purkaa näkemänsä turhuuden syytteleviksi päälauseiksi, itsekunnioitusta väärin keinoin metsästäväksi ripittäytymiseksi. Ja koska hän on armoton kertojaansa kohtaan – niin armoton, että hänen täytyy nähdä hahmossa ripaus itseään – hän reunustaa tekstinsä irvokkaalla spektaakkelilla. Kolmannessa säkeistössä jokaisen huokauksen taustalla remahtaa studioyleisö, joka ei osaa nähdä alennustilaan ajautunutta elämää enää minään muuna kuin viihteenä.

”Oh, they gave me a useless education” – naurua!
”And a subprime loan” – aplodeja!
”On a craftsman home” – lisää naurua!
”Keep my prescriptions filled” – hurmiota!

Tässä laulu saavuttaa raadollisuutensa kliimaksin. Kaikki on käynyt niin kyyniseksi, että kuulijan on lähes pakko oksentaa. Lopettaa ei kuitenkaan voi. Laulua on kulutettava kerta toisensa jälkeen, kunnes on sulautunut itse osaksi sen kuvaa, muuttunut laulun kertojaääneksi.

Olo on kuin Kafkan kovakuoriaisella.

Mihin tästä voi enää jatkaa? Vielä yksi kertosäe, sanat jotka Father John Misty luettelee myrkyllisen tietoisena siitä, miten väärin Bruce Springsteenin Born in the USA aikoinaan ymmärrettiin. Hieman paisuttelua sen päälle, musiikilliset muistumat ajalta joka tuntui aurinkoiselta, mutta jonka keskellä kollektiivinen sairaus kasvoi jo kuin syöpä. Ja sitten hiljaisuus, yleisölle alistettu loppu, se mihin kaikki tämä kuitenkin johtaa, se mikä tekee kaikesta niin katkeran turhaa.

Father John Mistyn osoittama tie ei vie mihinkään, mutta eivät vie muutkaan. Kun kappaleen minäkuvan on ottanut omaksi kuvakseen, ei oikeaa suuntaa enää kerta kaikkiaan löydy. Kaikkialla soi halu luovuttaa, mukautua. Mikään muu ei tunnu järkevältä.

Olemme saapuneet kulttuurimme ytimeen. Siellä on paha olla. Ansassa, jonka itsellemme viritimme.

”I’m bored in the USA
How did it happen?”

Video ei ole enää saatavilla

”Fourth of July asettelee Sufjan Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut.”

Kuinka hyvästellä äiti, joka ei osannut olla äiti?

”Did you get enough love, my little dove?
Why do you cry?”

Vanhemman kuolema särkee ihmisen. Menetys räjäyttää sielun pintaan kraatterin, jonka saa luotua umpeen vain jäsentelemällä identiteetin osatekijät uudelleen; sanotut ja sanomattomat sanat, turvallisuudentunteen perusasetukset, oman epäselvän sijainnin syntymän ja kuoleman välissä.

Ja sittenkin jokin jää kytemään. Osa minuudesta jää vajaaksi, eikä palaa enää koskaan ennalleen. Siksi ihminen kääntyy surun hetkellä taaksepäin, pois siitä mihin voisi vielä kasvaa. Hän kurkottaa menneeseen, siihen kauan sitten kadonneeseen hetkeen, jolloin hän oli vielä kokonainen.

Vaikka muisto tuosta hetkestä on tietenkin vain illuusio.

”Sitting at the bed with the halo at your head
Was it all a disguise, like Junior High?
Where everything was fiction, future, and prediction
Now, where am I? My fading supply”

Kun Sufjan Stevensin äiti Carrie kuoli vuonna 2012, päätti Stevens mitata milli milliltä ne tunnetilat, joiden läpi hän oli joutunut samoamaan kauan ennen kuin hänellä oli niille sanoja. Ja mitä syvemmälle lapsuuteensa taiteilija upposi, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän on kirjoittamassa levyä; itsepäisen henkilökohtaista ja raadollisen avointa levyä, jonka jokaisen nuotin kautta hän synnytti äitinsä uudestaan. Katkerana. Osoittaen. Mutta silti omituisesti rakastaen, kaivaten, tuskaisen tietoisena siitä, että hänen äitinsä on vapaa, mutta hän itse on edelleen tämän vanki.

Syntyi Carrie & Lowell, vanhan valokuvan tavoin kauhtunut kuva kahdesta aikuisesta ja heidän juurellaan varttuneista lapsista. Akustinen ja paljas taideteos, jolla musiikki teki hienovaraisesti tilaa kaikille niille sanoille, joista kuva sai valonsa. Nuo sanat Stevens lauloi lempeästi, hellästi, mutta hankautuen. Niin runollisia ja tunteiltaan puhtaita kuin sanat olivatkaan, ne olivat myös painavia, kulmikkaita, eri muotoisia kuin esittäjänsä suu.

Jokainen niistä raapi.

”The hospital asked should the body be cast
Before I say goodbye, my star in the sky
Such a funny thought to wrap you up in cloth
Do you find it all right, my dragonfly?”

Vaikka levy on suora, se kiertyy yhden laulun ympärille, kuin kykenemättömänä päästämään irti hetkestä, josta henkinen purkautuminen alkoi. Fourth of July asettelee Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut. Kysymykset ja vastaukset liukuvat tilanteeseen dialogina, jota käydään liian myöhään, vain Stevensin päässä.

”What could I have said to raise you from the dead?
Oh, could I be the sky on the Fourth of July?”

”Well, you do enough talk
My little hawk, why do you cry?”

Stevens kuvaa tuntemuksiaan kipua karttamatta, mutta katsoo asetelmaa myös ulkopuolelta. Hän näkee hauraan hahmon, joka katsoo vanhempansa ruumista. Hän näkee hahmon, jolta hoitajat kysyvät absurdeilta tuntuvia kysymyksiä. Hän näkee hahmon, joka puhuu vielä äidilleen, vaikka kaikki on jo mennyttä. Kuiskii. Maanittelee. Hellittelee. Haluaa olla mieliksi. Hoitaa. Ylentää tämän vielä kerran. Kaivaa esille koko sen vääristyneen rooliasetelman, johon hän jo lapsena kudostui.

Ja mitä hän saa vastaukseksi? Sanoja, jotka kaikuvat kuvitelmissa kuin askeleet sairaalan käytävillä. Sanoja, joita äidin kasvot toistavat kuolleen tyyneydellä. Sanoja, joissa soivat kaikki noiden kasvojen lopullisesti kätkemät salaisuudet.

Niissä on lohtua. Niissä on syyllisyyttä. Niissä on hellyyttä. Niissä on turhia toiveita. Ja niissä on nimiä, pieniä herttaisia kutsumia, jotka tekevät dialogista kouraisevan intiimiä.

”My little dove, my little Versailles”, sanoo äiti.

”My firefly, my fading supply”, vastaa poika.

Näihin yksityiskohtiin laulu tiivistyy. Rakkaus ja viha, syytös ja pako, toivo ja täyttymättömyys. Mutta nimet eivät ole ainoastaan samettia, ne ovat myös ruusuiksi naamioituneita piikkejä. My dragonfly – petohyönteinen. My hawk – petolintu. My little loon – kuikka tai sekopää.

Tämä on sotaa, edelleen, äidin ja pojan patologisoitunutta mittelyä. Hellittelyt ovat hyökkäyksiä puolustuksen kaavussa. Ja niiden uumenista kumpuaa Stevensin äitisuhteen traumaattisuus. Carrie kärsi skitsofreniasta ja masennuksesta. Hän hylkäsi lapsensa ja kadotti itsensä päihteisiin. Viilsi Stevensin sielun täyteen raadelmia, joiden kautta haamut lentelevät edelleen sisään ja ulos lupaa kyselemättä.

Ja kuten kappale kertoo, kuolemankaan hetkellä hän ei halunnut ottaa poikansa tuskaa itselleen. Päinvastoin, hän hävisi, hylkäsi jälleen. Ja jätti viimeiseksi lohdutukseksi kalvakkaan huomion: ”We’re all going to die.”

Siihen lapsi jäi, yksin ajatustensa kanssa, kädessään vain aihio lauluksi.

Se, että tuosta laulusta tuli yksi Stevensin kauneimmista ja turvallisimmista, kertoo tekijän ammattitaidosta. Helmeilevien koskettimien puhaltelema Fourth of July on kuin höyhen, joka leijuu valkoisena ruumiin yllä kertoen että Stevens oli valmis rakastamaan ja antamaan anteeksi. Joskus. Ja ehkä vielä antaakin. Mutta laulu on myös uhkaava, sen taustalla yltyy kylmä varjo. Soitinnuksen pohjalle ujutettu tumma bassoääni ei jaa armoa; se muistuttaa että jokin seuraa Stevensiä tästä eteenpäin, jokin mikä on itse asiassa ollut aina olemassa.

Arpi, joka kuolemasta jää. Kaivanto joka ei maisemoidu. Jälki joka on valmis siirtymään sukupolvelta toiselle, ellei joku malta tarttua siihen kaksin käsin, kuristaa, hangata olemattomaksi. Ja rakentaa sen päälle uutta elämää.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona kohtaa universumin. Kuva: Pekka Helin, Lutakko 1981.

Kauko Röyhkä muisteli taannoin Facebookissa ensimmäistä tapaamistaan Pelle Miljoonan kanssa. Kun Pelle oli esiintynyt Oulussa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, oli Kauko mennyt sanomaan, ettei pidä tätä minään. Ikoniksi tahtovan on usein vaikea kohdata sellaiseksi päässyt.

Sittemmin miesten keskinäinen arvostus on noussut, ja Röyhkäkin taitaa lähinnä nauraa nuoruuden ehdottomuudelleen. Oulun tapaamisen näkökulmasta on kuitenkin hupaisaa, miten paljon samaa Kaukon ja Pellen profiileista nykyisin löytyy. Sukupolvensa äänistä juuri nämä kaksi pitävät yllä tiivistä julkaisutahtia, joka tuottaa markkinoille vuoroin levyjä, vuoroin kirjoja, kumpiakin suunnilleen kerran kahdessa vuodessa. Molemmat ovat läpeensä tunnettuja hahmoja, jotka kommentoivat mielellään aikaansa, vaikka heidän maineensa kulmakivet lepäävät vuosikymmenien takana. Kumpikaan ei myöskään ylenkatso nostalgiaa.

Samankaltaisuuksistaan huolimatta Kaukon ja Pellen julkipersoonien välillä kulkee ohut mutta olennainen jakolinja. Kumpikin moralisoi mielellään, mutta sävyissä on eroa. Siinä missä Röyhkän toiminta tuntuu viimeiseen asti tiedostetulta ja huokuu omituista erehtymättömyyden illuusiota, rakentuu Pelle Miljoonan hahmo spontaanimmin, harkitsemattomana reaktiona kuhunkin aikakauteen.

Olen samastunut kumpaankin. Teini-iässä Pelle oli sankareistani suurin. Hän antoi suuntaviivat yhteiskunnalliselle orientaatiolleni, ruokki mustan ja valkoisen varassa muotoutunutta idealismiani ja puhui luottavaiseen sävyyn rakkauden ja solidaarisuuden kaltaisista inhimillisistä hyveistä. Parikymppisenä lähdin kuitenkin Kauko Röyhkän matkaan, jonnekin itsetietoisuuden omahyväistämän ylemmyyden maailmaan, jonka en pitkään aikaan tajunnut olevan pelkkä itseni luoma tavoitehakuinen konstruktio Kaukon musiikin tarkastelukulmista.

Minulla oli tuolloin vaikea suhde Pelle-vuosiini, enkä halunnut ymmärtää että Röyhkäkin taitaa olla pohjimmiltaan romantikko.

Nyttemmin tunnen palanneeni takaisin sinne mistä lähdin. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kyynisyys on elämänasenteena dekonstruktiivinen. Tahdon sittenkin uskoa johonkin muuhun. Mikä kaikki oivallukseen johti, sitä en tiedä vieläkään. Mutta en vähättele sen tunteen vaikutusta, jonka koin huutaessani sydämeni pohjasta Rakastavan voiman päättävää ”vapaa”-huutoa Pelle Miljoona & 1980­:n tahdissa Pellen 50-vuotiskonsertissa. Nuori sisälläni katsoi aikuista minääni meistä kahdesta viisaampana. Hän oli uskaltanut elää.

Pelle Miljoona, rumpali ja runoilija. Kuva: Hannu Linkola, Ilosaari 2008.

Samalla kun identiteettini ja maailmanasenteeni ovat huojuneet, on Pelle pysynyt ennallaan. Se on lohduttavaa jos mikä. Hän suhtautuu maailmaan ja ihmisiin edelleen vakavasti mutta rakkaudella. Hän katsoo avaralla katseella, sekoittaa filosofioita ja metafysiikkaa omaleimaiseksi elämänasenteekseen, julistaa ja kaataa julistajien jalustat, on kotonaan niin maailmalla kuin Kalliossakin, kiertää väsymättä ”neverending pizzeria touriaan” ja veisaa viis siitä, mitä hänestä kirjoitetaan. Siksi pidän tärkeänä, että olen voinut säilyttää kykyni avata sydämeni Pellen musiikille. Se osoittaa, että tahdon yhä uskoa hyvään; että maailma on minunkin kotini, vaikka ympäröivä aika tuntuu vieraalta.

Olisi kuitenkin valheellista väittää, että Pelle olisi pysynyt kaikki nämä vuodet paikoillaan. Päinvastoin. Hän on etsinyt, niin paikkoja, ajatuksia kuin musiikkiakin. Ja etsinnän edetessä ovat vaihtuneet sekä tarinat että soittajat. Vain kaksi Pellen monista kokoonpanoista on levyttänyt enemmän kuin yhden levyn ilman miehistönvaihdoksia. Tämä on sekä taannut muutokset että ollut niiden seurausta.

Samanlaiseksi sekamelskaksi ovat pyörähtäneet Pellen musiikilliset vaikutteet. Punk on aina jossakin laulujen ytimessä, mutta yhtä hanakasti Pelle on ollut kallellaan folkin, reggaen, iskelmän ja vanhan rockin suuntaan. Ja tokipa tyylipalettiin mahtuu niin jazzin, etnon kuin bluesinkin sävyjä. Jokaiselle näistä löytyy luonteva aikansa ja paikkansa.

Mikä kiinnostavinta, Pellen musiikkiin on suodattunut vuosi vuodelta enemmän huumoria, jopa itseironiaa. Juonne ei ole vahva, mutta silti täysin nähtävissä. Nuoren, vihaansa ja totisuuteensa pakahtuneen Pellen sijasta lauteilla on nykyisin yhä useammin ”Pöllö”, itselleen täysin avoin ja itsestään sopivasti huvittunut artisti, jolle huumori ei ole pakokeino, vaan osa pohjimmaista rehellisyyttä. Ilman sitä Pelle ei voisi olla uskollinen ihanteelleen, jonka hän artikuloi joskus vuosikymmeniä sitten todetessaan Soundissa, että sielussa pitää aina olla jäynää.

Kuten oheinen katsaus Pellen tuotantoon osoittaa, Pellessä riittää pureskeltavaa. Hän tarjoaa artistiminälleen monta tulkintamallia, jotka sulautuvat kuitenkin hämmästyttävän luontevasti yhteen. Siksi Pelle on aivan oma lukunsa, ainutlaatuinen ja arvokas. Ja siksi hän on pystynyt siihen, mihin monet eivät pysty – vanhenemaan ja pysymään silti nuorena.

Se on kova temppu. Sillä kuka tahansa osaa vastustaa yhteiskuntaa, mutta vastustapa aikaa.

Ei ihan helppoa, eihän?

”Kaikenlaista on…”

MILJOONALIIGA

Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)

Pete Malmin kipparoima Briard saattoi ehkä nauhoittaa Suomen ensimmäisen punk-singlen, mutta varsinainen alkusysäys suomalaiselle punkille oli Petri Tiilin paluu interrail-matkaltaan vuonna 1977. Nuori opettajakoululainen oli innostunut Lontoon kaduilta löytämästään nuorisoliikkeestä ja paloi halusta päästä huutamaan sukupolvensa elinvoimaa ja ajatuksia ilmoille kotimaassaan. Kun juna palautti miehen Savonlinnaan, oli uusi musiikillinen aikakausi valmis alkamaan.

Punk-ideologiaa mukaillen Tiili poimi esikuviltaan vain hengen, näkökulman ja äänenvoimakkuuden. Loput hän keksi itse tai sovelsi suomalaisen yhteiskunnan oloihin kitaristi Pasi Huopalaisen ja basisti Hannu Ruuskan kanssa. Syntyi Pelle Miljoona & N.U.S., lyhytikäinen mutta vaikutusvoimainen kopla, jonka ainokaiseksi jäänyt levy oli ilmestyessään puhdasverisintä punkia, mitä Suomessa oli kuultu.

Vaikka levy otti kantaa poliittisesti, se irtosi vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen runollisesta ja elitistisestäkin ilmaisusta täydellisesti. N.U.S. ei kirjautunut osaksi mitään aiempaa jatkumoa, vaan kommentoi ympäröivää todellisuutta täysin omin keinoin. Debyyttilevy kumpusi välittömänä reaktiona kaikkeen siihen, mitä Pelle ympärillään näki. Muutaman soinnun äkkipikaiset sahaukset eivät tarjonneet juurikaan musiikillisia oivalluksia tai melodisia koukkuja, ja levyn 18 kappaleen sanat Pelle Miljoona on muistellut kirjoittaneensa muutamassa päivässä. Mutta tunnelma oli vahva.

Jonkun oli aika tehdä nämä laulut.

N.U.S.:n jälki oli tuoretta ja vilpitöntä, asenteellisuudessan kömpelöä ja kömpelyydessään asenteellista. Levyn kappaleet olivat täynnä iskulauseita – Nuoriso sairastaa syöpää, Yhteiskunta haisee, Ei oo järkee mennä armeijaan, Tahdon olla vapaa – joiden äänekäs toistaminen oli tärkeämpää kuin perusteltu argumentointi. Oikeutus lauluille löytyi maailmasta niiden ulkopuolella. Pelle Miljoonan ilmaisussa ei ollut elettäkään epävarmuudesta tai peittelyn tarpeesta. Hän oli tosissaan. 1970-luvun lopun Suomessa sen täytyi kuulostaa hätkähdyttävältä.

Debyyttialbumi antoi vasta hataran kuvan Pelle Miljoonan tulevasta urasta, eikä se vuosikymmenten päästäkään nivoudu täysin luontevasti osaksi miehen diskografiaa. Silti – kiihkeästä yksisilmäisyydestään huolimatta tai sen ansiosta – se on yksi Pellen tärkeimmistä levyistä. Vaikka osa kappaleista on kirjoitettu automaattiasetuksilla, osui nuori kapinallinen asioiden ytimiin monta kertaa. Mä vaan pogoon ja Olen työtön ovat edelleen Pellen vakio-ohjelmistoa, mutta ilkeästi narisevaa ajankuvaa löytyy monelta muultakin raidalta. Tiiviimpänä purkauksena levyllä kiehuu Mä hajotan tän maailman, jossa Pelle Miljoona kuvaa puolessatoista minuutissa sekä silloisen maailmanjärjestyksen tuhon että länsimaisen perikadon raunioille nousevan uuden maailman.

Tuohon lauluun Pelle Miljoona olisi voinut lopettaa uransa. Mutta taisi olla sittenkin selvää, että nuo sanat olivat vasta alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha (1979)

Kitarariffi ponnahtaa ilmaan kuin keskisormi. Se on vihainen, terävä ja piikikäs. Se ei aio kuunnella, sillä se uskoo asiaansa. Seurakseen se saa kiukkuisesti puskevan kasikompin ja lonksuen murisevan basson. Jostakin kuuluu primitiivinen kiljaisu, jonka pirullisuuden syvin taso koostuu kyvystä nauraa sillekin mikä suututtaa. Soundit ovat sopivasti sinne päin, tanakat ja lihalliset, mutta kaikkea muuta kuin tarkat.

Läsnäolo, ahtaus, meteli.

Jos haluat tehdä hyvän punk-levyn, se kannattaa aloittaa näin. Ja jos haluat tehdä aikakautesi parhaan punk-levyn, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Juuri tältä sen pitää kuulostaa.

Kun Pelko ja viha ilmestyi keväällä 1979, Pelle Miljoonan N.U.S.-debyytistä oli kulunut noin vuosi. Siihen vuoteen oli mahtunut paljon. Pellen tähdittämä Pohjalla-kiertue oli nostanut punkin kellareista kaduille ja lavoille. Yhtyeitä ja lehtiä perustettiin kaikkialla. Normeihinsa luutunut yhteiskunta katsoi kehitystä ihmeissään, sanoissaan takellellen. Uuden kulttuurin liikkeet olivat nopeita, hahmottomia. Niitä Pellekin oli seurannut. Hän oli hajottanut N.U.S.:n, kulkeutunut Helsinkiin ja lyöttäytynyt lopulta yksiin Problems?:issa soittaneiden Ari Taskisen ja Tumppi Varosen kanssa. Lopulta kolmikon rinnalle oli asettunut kitaristi Rubberduck Jones, ja uusi ilmaisu oli löytänyt muotonsa. 1980:ksi itsensä nimennyt yhtye tuskin sitä ajatteli, mutta ilmassa leijuivat klassikon enteet.

Vaikka Pelle oli ryhmän vanhin ja koulutukseltaan opettaja, hän myös selvästi osasi oppia nuoremmiltaan. Jos Pelon ja vihan avausraita TV vielä perustuikin N.U.S.:n levyltä tuttuun sylkenä pulppuavaan närkästykseen, osoitti sitä seurannut Pelkistettyä todellisuutta, kuinka pitkä musiikillinen matka oli yhteen vuoteen mahtunut. Laulu alkoi pehmeällä introlla, jonka ylle Pelle pudotteli kunnianhimoista lyyristä kudelmaa (”Tarjosit minulle armonlahjoja, mut mä en ollut nöyrä / Väitit olevasi valkoinen lintu, ja vaakuit kuin varis yöllä”), kunnes tunnelma alkoi tihentyä ja räjähti kaiken summaavaksi kertosäkeeksi.

”Tämän kaiken näet ikkunastasi
ja pelkäät paljastaa kasvojasi
koska luulet, se on jotain uutta
mutta eihän se ole mitään muuta kuin
pelkistettyä todellisuutta”

Tämän jälkeen yhtye oli lopullisesti vauhdissa, soittaja soittajaa täydentäen. Pellen raivokas nasaali soi rienaavampana ja pisteliäämpänä kuin aiemmin, Taustalla kiemurtelivat Tumpin suurpiirteiset ujellukset. Taskisen melodiantaju toi räväkän pinnan alle uudenlaista kauneutta ja Rubberduckin kitara teki pieniä vallankumouksia jokaisessa kappaleessa.

Vaikka yhtye paiskoi laulunsa läpi koreilematta, voimalla ja taakseen katsomatta, löytyi musiikista myös uudenlaista sovituksellista syvyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Kaikki tapahtui kuitenkin sanoman ehdoilla. Sanojen tehtävä oli viillellä, yllyttää, luoda kiihkoa, osoitella, hämmentää, tarttua. Niissä puhui uusi aika, se joka vaati muutosta.

Heikoimmillaan 1980 saattoi heittää ilmoille jonkin hieman vähäpätöisemmän rivikappaleen – hämmentävimpänä ja ehkä rohkeimpanakin vetonaan nilkuttavan käännöksen Bob Dylanin Like a Rolling Stonesta. Nämä jäivät kuitenkin lähes huomaamattomiksi kauneusvirheiksi parempiensa jalkoihin. Pääasiassa levy oli silkkaa energistä huumaa. 1980 jauhoi ympäröivän yhteiskunnan pieniksi sirpaleiksi, joilla se naarmutti aikakautensa ihon verille. Mua valvotaan huusi vapauden sanomaa, Yhdistytään kokosi leiriytynyttä nuorisoa kapinaan, Epärehellisyys perii maan sylki sappensa luutuneissa rakenteissa asuneen tekopyhyyden ylle, Natsit natsit näytti suvaitsemattomalle keskiluokalle inhorealistista peilikuvaa, nimikkokappale kasvoi vuoren kokoiseksi profetiaksi.

Ja kaiken päätteeksi, viimeisen pisteen paikalle, yhtye sijoitti viattoman ja hyväntahtoisen kappaleen, jossa ahdistuksen ajamat ihmiset kulkeutuvat baareihin ja diskoihin, hetken vapauteen, hetken rakkauteen.

”On hyvä fiilis”, toisti 1980, kuin oman musiikillisen purkauksensa puhdistamana.

Tästä oli kyse, tästä löytyi suunta. Pelon ja vihan jälkeen oli selvää, että punk oli tullut jäädäkseen. Niin moni tunne oli saanut itselleen sanat ja äänen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Viimeinen syksy (1980)

Tuskin Pelon ja vihan laineet olivat ehtineet tasoittua, kun markkinoille saapui jo seuraava levy, tiiviin keikkakesän keskellä nauhoitettu Viimeinen syksy. Kuten käytännössä jokainen Pellen ensimmäisistä levyistä, albumi merkitsi valtaisaa musiikillista ja sanoituksellista harppausta. Niinpä Viimeinen syksy esitteli huomattavasti aiempaa kypsemmän orkesterin ja perspektiiviään yleismaailmallistaneen keulahahmon. Jos Pelle oli runsasta vuotta aikaisemmin artikuloinut sanomansa ytimen muodossa ”yhteiskunta haisee”, pohti hän nyt ihmisyyttä muun muassa Pablo Picasson ja Jack Kerouackin taiteen kautta.

Sofistikoituneempi ote ei tarkoittanut kuitenkaan kapinan laantumista. Pikemminkin Viimeinen syksy osoitti, että Pellen agenda ei ollut alkujaankaan keskittynyt yhteen hetkeen ja tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin. Pohjalla poltteli koko ajan laajempi humanistinen manifesti, joka alkoi saada yhä moninaisempia muotoja. Esimerkiksi Uusi kuva ihmisestä ja Viimeinen syksy olivat huomattavan runollisia, vertauskuvallisiakin, pohdintoja siitä, millaiseksi maailma tulisi muuttaa ja millaiset ideologiat sopisivat parhaiten tuon muutoksen tueksi. Avainsanaksi valikoitui toistuvasti vapaus, kaikkein avarimmassa ja yleispiirteisimmässä muodossaan; vapautena olla, vapautena tuntea, vapautena löytää itse, vapautena eksyä.

Tätä vapautta rajoitti vain hienoinen velvollisuus jalostua, löytää ihanteita ja toimia niiden puolesta. Se oli Pellen pohjimmainen ihanne.

Viimeinen syksy oli kuitenkin rock-levy. Vaikka kitaristi Stefan Piesnackilla vahvistuneen 1980:n sovitukselliset kudelmat olivat entistä monisyisempiä ja vaikka nimikkoraidalla yhtye koukkasi jo jazzinkin puolelle, perustui albumin tehovoima tuttuihin elementteihin. Kitarariffit soivat napakasti mutta summittaisesti, ja rytminen poljento oli railakkaan suoraviivaista. Lisäksi levy nosti Tumppi Varosen entistä suurempaan rooliin. Samalla kun Pelle karkasi yhä kauemmas ideologisten kattokäsitteiden tasolle, sai Tumppi laulettavakseen inhorealismia tihkuneita kaupunkikuvaelmia ja parisuhdedraamoja. Näiden laulujen ansiosta levy pysyi kiinni kuulijoidensa arjessa ja osoitti, että 1980:nkin musiikki kumpusi samoista oloista kuin N.U.S.:in ja Problems?:in tekoset vain vuotta aikaisemmin. Tietenkin.

Vihaiseksi levyksi Viimeisestä syksystä ei kuitenkaan enää ollut. Se oli huomattavasti edeltäjäänsä säyseämpi ja hiotumpi. Ehkä tämä raapaisi ripauksen pois levyn karismastakin – levy ei aiheuttanut samanlaista räjähdystä ja happirikasta oivallusta kuin Pelko ja viha. Musiikillisen sisällön ensiluokkaisuudesta ei kuitenkaan ollut kahta sanaa. Viimeisen syksyn kappalelista on itse asiassa pysäyttävää luettavaa. Albumille mahtui monta Pellen ikivihreimpiin noussutta raitaa, kuten punk-nuorison – ja ylipäänsä erilaisuuden ja rohkeuden – ylistyslaulu Nuoret sankarit, kohtalokas ja dokumentaarinen Gabriel sekä kiihkeä agitaatio Elä (kun olet nuori vielä). Näiden taustalla kärkkyivät vähintään yhtä väkevät kätketyt aarteet Tämä sukupolvi ja Juosten kohti elämää.

Tumppi vastasi Pellen kiillottamiin helmiin omalta tontiltaan väkevästi. Näkymä avenuelle puristi erokuvaelmansa tyhjentävän hienoiksi kiteytyksiksi (”me ollaan ihan hiljaa / mun kädet röökii etsii / mä tiedän et sulla on, mut nehän on sun”) ja Stadi by night kiteytti lähtemättömästi Helsingin öisen vieraantuneisuuden ja ahtauden. Aivan oma lukunsa oli tietenkin Tahdon rakastella sinua, Taskisen romanttinen taidonnäyte, jonka Tumppi signeerasi tyylikkäästi värisseellä laulullaan.

Vaikka Viimeisen syksyn nimi kuvasti vuosikymmenen vaihtumista ja maailman mahdollisuutta ottaa suunta kohti jotakin parempaa, oli se samalla hienovarainen jäähyväinen yhtyeelle itselleen. Kun albumin ilmestymistä vasta juhlittiin, oli 1980 jo tiensä päässä. Orkesteri piiskasi ilmoille vielä napakan livelevyn Näyttämökuvia (1980), mutta tuona iltana Tavastian lauteilla kaikki oli käytännössä ohi. Piesnack ja Rubberduck lähtivät omille teilleen, Taskinen osti syntetisaattorin, moottoritie poltti Pellen jalkojen alla ja loppu on historiaa. Mutta sitä ennen 1980 sai vielä viimeisen sanan.

Sitä se ei olisi voinut hienommin lausua:

”Nyt on viimeinen syksy
sitten vanhenemme kymmenen vuotta
pahat muistot vieköön syysmyrskyt
antaa hyvien enemmän tuottaa
pesköön haavamme suolaiset tyrskyt
meidän täytyy huomiseen luottaa.
Viimeinen syksy.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Oy – Moottoritie on kuuma (1980)

Kun 1980-luku alkoi, kaikuivat Pellen ja kanssamusikanttien kodiksi valikoituneessa hylätyssä koulurakennuksessa aivan uudenlaiset äänet. Niiden lähteenä oli Ari Taskisen hankkima Prophet 5, joka salli miehen upota entistä elokuvallisempiin ja pehmeämpiin sävelmaailmoihin. Nuo maailmat osuivat erinomaisesti yksiin niiden yhä haaveellisempien ja laajasylisempien kuvaelmien kanssa, joita alati avartuva elämä kuljetti Pelle Miljoonan päähän. Uusi aalto löi lopullisesti Helsingin yli.

Syntyi Moottoritie on kuuma, loppuun kaluttu mutta silti salaperäisen raikkautensa ja suorasukaisen herkkyytensä säilyttänyt levy, yksi parhaista kotimaisista koskaan. Levyn kiintopiste on tietenkin sen nimikkoraita, kaukokaipuun ja nuoren levottomuuden lähtemättömästi kiteyttänyt kuningatar, Pelle Miljoonan tuntolevy ja risti. Salaperäisesti vellovana, maanisesti haastavana, tuskaisesti lepattavana ja vapauttaan huutavana teoksena se naulautui monumentiksi, johon Pellen kaikki muu tuotanto edelleen rinnastuu. Eikä ehkä syyttä.

Mutta nimikkolevyllään se ei ollut yksin. Taskisen ideasampo syötti Pelle Miljoonan eteen toinen toistaan osuvampia säveliä, joiden siivillä Pelle sai ajatuksensa lentämään aivan uudella tavalla. Hänen ideologiansa ei kohdistunut enää yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hän otti kohteekseen koko elämän sellaisena kuin se kaikkine viettelyksineen hahmottui 25-vuotiaalle satamakaupungin pojalle, jonka kulkema kärrytie silisi yhtäkkiä valo- ja värikylläiseksi valtaväyläksi. Koska sydän sanoi niin, Vapaus on suuri vankila, Juokse villi lapsi – vaikutelmien ja ihanteiden kavalkadi oli kiihkeä ja jälki vaikuttavaa.

Moottoritiellä Pelle Miljoona lauloi koko sukupolvelleen, kaltaisilleen. Ja hän tiesi mitä tahtoi vertaisilleen sanoa. ”Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa / syntynyt voittamaan”, lauloi mies yhdessä levyn kliimakseista. ”Tänä yönä vien sut pois / kun palaa kuu ja tähdet hiljaa soi”, hän täydensi sanomaansa levyn kääntöpuolella. Elämä oli tässä ja siihen oli tartuttava.

Moottoritie on kuuma syntyi kuitenkin myös oikeanlaisista vastavoimista. Taskisen ideoiman äänimaailman pehmeyteen vastasivat OY:n uudet jäsenet, kitaristi Andy McCoy ja basisti Sami Takamäki. Heidän glam rock -vaikutteinen soittonsa sai kappaleet nojaamaan itsevarmasti eteenpäin ja loi Pellen ja Tumpin vauhkojen rumpukomppien kanssa tiiviin mutta sopivan suurpiirteisen tekstuurin ilmavien sävellysten alle. Olipa albumin ilme kuinka pehmeä ja kehittynyt hyvänsä, oli Pelle Miljoona OY:kin ensisijaisesti rock-bändi. Siitä ei ollut kahta sanaa.

Ja Tumppi Varonen, tuo uskollinen aseenkantaja, vakiinnutti itselleen viimeistään nyt sen roolin, jota Pelle Miljoona tarvitsi rinnalleen. Vaikka Tumpin oma ääni oli ollut peittelemätön jo 1980:n levyillä – ja vaikka tuo ääni oli silannut yhtyeen suurimman hitin – profiloi Moottoritie on kuuma Pellen ja Tumpin välisen työnjaon lopullisesti. Tumppi oli se stadilainen rockari, jonka kadunläheisyyttä ja romanttista arkisuutta vaadittiin tasapainottamaan Pellen hurmahenkistä kaukokaipuuta. Tumpin tulkitsemat maanläheistämät tarinat – Meille kävi näin, Nuoret rakastavaiset ja Elämän pyörä – toivat uljaan levyn keskelle vilpitöntä nöyryyttä. Meistä ihmisistähän tässä pohjimmiltaan laulettiin, ei ainoastaan ihmisyydestä.

Viimeisen silauksen mestariteokselle antoi sen loppu. Koko elämänhuumaisen kavalkadin jälkeen levyn äänet haipuivat Taskisen koostamaksi eteeriseksi Moottoritie-kollaasiksi, jossa maailma hengitti rauhalliseen tahtiin, kuin hymyillen äidillisesti sille kiihkolle, jota se eläjissään herätti. Ja tämän jälkeen ääneen pääsi vielä Pelle itse, hetkeksi. Hyvää yötä maailma piirsi täydellisen kuvan maailman kauneuden edessä ymmälleen joutuneesta nuorukaisesta, joka koetti hieman nukkavierun ja kömpelön äänensä avulla vangita vielä yhden kuvan kaikesta näkemästään ja rakastamastaan.

Mahtoikohan hän laulua tulkitessaan lainkaan arvata, kuinka hyvin hän onnistui siinä mitä tavoitteli.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Brooklyn–Dakar (1999)

Vuonna 1999 Pelle Miljoona järjesti kypsän ikänsä täydellisimmän yllätyksen. Vakiinnutettuaan 1990-luvulla Rockers-yhtyeensä maineen tasalaatuisia, aavistuksen punkiin vivahtavia rock-levyjä suoltavana triona mies laajensi odottamatta niin kokoonpanoa kuin lähestymistapaansakin. Vihaisesti leikanneiden kitaroiden leikkaama yhteiskunta sai jäädä hetkeksi suuremman maailman jalkoihin – sen maailman, johon Pelle pakeni Suomesta säännöllisesti.

Seitsemäs Rockers-nimen alle pakattu albumi, Brooklyn–Dakar, määrittyi selväpiirteiseksi konseptilevyksi, jonka maantieteellisenä ja mentaalisena lähtökohtana olivat Pellen matkahavainnot eri puolilta maailmaa. Mies oli sivunnut näitä teemoja siellä täällä pitkin musiikillista ja kirjallista uraansa, mutta vasta Brooklyn–Dakarilla ne jäsentyivät elämykselliseksi ja kokonaisuudelliseksi kavalkadiksi, josta välittyivät niin segregoituneiden suurkaupunkien syke kuin globaalin selän taakse kätkeytyneiden periferioiden pölyinen köyhyyskin.

Havaintonsa Pelle rytmitti matkaksi, joka kulki San Franscisosta Afrikan ytimeen – ja oikeastaan aina nomadismin universaaliin olemukseen saakka. Tältä matkalta hän nosti esiin tarinanomaisia katkelmia, raadollisia asetelmia, huolimattomia vuoropuheluita ja traagisia ihmishahmoja, joiden ääriviivoista loisti humaani aura. Brooklyn–Dakar oli syvintä ja kokonaisvaltaisinta Pelleä vuosiin.

Kuvaelmat olivat pakahduttavan todentuntuisia, vaikka jokaisesta versoi myös tarun juonne; Brooklynin enkelin vaimea yksinäisyys, Aeroflotin siivin etenevän travellerin lapsekas ja itsekeskeinen elämystenjano, baarimurjun pitäjän ja trubaduurin harhainen yhteishumala, afrikkalaisen majatalon köyhän siivoojatytön pienet enkelinsiivet – sopivasti romantisoidut yksityiskohdat piirsivät teräviä kontrasteja maailmasta, joka oli toisille avoin vain siksi että se pysyi toisilta suljettuna. Henkilökuvaelmien huipentumana kaahasi kirjoitti huikean värikäs Pakahtuvat unelmiinsa -ralli, tutkielma unelman varjopuolista ja ihmisistä näiden harhojen vietävänä:

”Jose Mendoza Park Avenuella
kenkiä lankkaa pyhän hengen avulla.
Perhe Durangossa vetää maissia savimajassa.
Venaa sitä päivää niin kuin kuuta nousevaa
kun papa tulee noutamaan kultamaahan Amerikkaan.”

Mikä hienointa, Rockers onnistui soimaan täydessä yhteisymmärryksessä sanojen kanssa. Rumpali Vänni Väänäsen myötä nelihenkiseksi (Pelle, Tumppi, Väänänen ja kitaristi Tatu Mannberg) kasvanut yhtye otti suvereenisti haltuun tyylilajin toisensa jälkeen ja vastasi Pellen havaintoihin samalla väriloistolla, joka teksteistä välittyi. Levyn tyylipaletti ulottui hippifolkista uniseen jazziin, countrypunkista rautalankaan ja The Byrds -kokeiluista hempeään skan ja reggaen sekoitukseen. Viime metreillä mukaan kutsuttiin myös senegalilainen rumpuryhmä, joka tiivisti levyn kiihkeään sooloonsa annettuaan ensin tyylitajuisen pulssin Sielu nomadin -päätösraidalle.

Rockersin notkeus korosti Pellen sävellysten osuvuutta. Levylle mahtui vain pari hienoista notkahdusta, muilta osin albumi oli melodisestikin kiinnostavinta Pelleä moneen vuoteen. Tyylien sekamelskana ja värikkäänä tarinatuokiona se piirtyi paitsi teräväksi valikoimaksi globalisoituneen maailman kontrasteja myös Pellen omakuvaksi. Vaikka levyn tähtiä olivat kaikki ne eteenpäin rynnivän maailman jalkoihin jääneet ihmiset, joiden tarinan Pelle tahtoi kertoa, kiteytyi albumi siihen vaellusviettinsä korventamaan nomadiin, jonka solidaarinen ja romantisoitunut pohjavire loi jokaiselle tarinalle tulkintakehyksen.

Brooklyn–Dakar oli pohjimmiltaan levy yhdestä kodittomasta miehestä, jonka koti oli koko maailma.

”Ja lähetät rakkautta
yöllä se on ilmaista
vastaanottaa sanoman suoraan ilmasta
sielu nomadin.”

Video ei ole enää saatavilla

VALIOJOUKKO

Pelle Miljoona OY – Matkalla tuntemattomaan (1981)

1980-luvun alussa kylmän sodan pulssi tuntui kaikkialla maailmassa. Kenties voimakkaimmin sen saattoi aistia Berliinissä, muurin jakamassa kaupungissa, jonka lähihistoria oli pyyhkinyt kaikki kaupungin varhaisemmat identiteettitekijät merkityskerrostumien melankolisiksi sivujuonteiksi. Tuollainen paikka kiinnosti taiteilijoita, jotka halusivat antaa kaupungin ristiriitaisen mutta samalla muusta todellisuudesta vapaan hengen tihkua ilmaisuunsa. Berliini hengitti omassa rytmissään ja tuossa rytmissä oli jotakin koukuttavaa.

Jos jonkun suomalaisen piti päästä levyttämän tällaiseen kaupunkiin, niin tietenkin Pelle Miljoonan. Moottoritien menestyksen siivellä mies lennätti OY:nsä legendaariselle Hansa-studiolle tekemään jatkoa sille, mikä oli sekoittanut jotakuinkin koko nuoren Suomen vain vuotta aiemmin. Matkalla tuntemattomaan ei koettanut kuitenkaan toistaa Moottoritien menestystä vanhoilla konsteilla, vaan vei OY:n musiikillista kehitystä itsetietoisesti eteenpäin. Se oli sekä sanoiltaan että säveliltään edeltäjäänsä lyyrisempi ja rohkeampi levy, jonka pehmeässä äänimaailmassa kaikui aivan uusi aika.

Muutos kiteytyi Pellen orientaatiossa. Jos Moottoritie oli vielä haikaillut maailmalle, pois arjen ahtaista puitteista, huokui Matkalla tuntemattomaan jo maailmalle päässeen ihmisen kosmopoliittista otetta . Levy sekoitti moneen tasoonsa niin elämänkatsomuksellista pohdintaa, geopoliittisia valtasuhteita, populaarikulttuuriin keräytyneitä vapauden sanomia kuin entistä runollisempaan muotoon pumpuloitunutta romantiikkaakin. Tämä kaikki oli tietenkin ajankuvaa, joka kiteytyi Vapauden huudon brutaalisti kaikuneeseen avaussäkeeseen:

”Kuka meistä tahtoo elää Jenkkien takapihalla?
Kuka meistä tahtoo asua Neukkujen etupihalla?”

Tämä oli se kysymys, josta Berliini muistutti maailmaa jatkuvasti – ja jonka ytimessä kaikui koko kylmään sotaan syntyneen sukupolven vaade muutoksesta.

Pellen laajakatseista sanomaa tuki Taskisen säveltyö ja koko yhtyeen soitannollinen ote. Koskettimet valtasivat entistäkin suuremman osan OY:n äänialasta ja mahdollistivat aikaisempaa syvemmän ja kumpuilevamman yleiskuvan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kulmien hioutumista. Esimerkiksi Vapauden huuto mylvittiin viidakkorumpujen päälle kuin Sielun Veljien esiasteeksi, ja nimikkokappaleen kitarat rouhivat kiitorataan syviä lähtökuoppia.

Kuitenkin levyllä oli roppakaupalla myös pehmeää kauneutta. Minä ja kosminen tyttöni, Ääni pimeydestä, Tiedän etten ole hullu ja Aika olivat jollakin tavalla ennustettavaa mutta silti uudenlaista Pelle Miljoonaa – puhumattakaan maalailevasta, futuristisestakin, päätöskaksikosta Berliini – Se elää. Levyllä oli täysin oma henkensä ja identiteettinsä, jota Pelle ei ole yrittänytkään myöhemmin toistaa.

Irti todellisuudesta ei Matkalla tuntemattomaan yleismaailmallisuudessaan, filosofisuudessaan ja kosmisuudessaan kuitenkaan ollut. Vaikka sen sanoma oli entistä idealistisempi, löytyi jokaiselle ajatukselle tunneperäinen juonne, joka yhdisti tekstit konkreettiseen elämään. Niinpä albumin tarjoama kokonaisvaikutelma oli voimakas. Jos Moottoritie oli kuunnellut maailman huutoa, huusi Matkalla tuntemattomaan jo mukana. Se vaati tiedostamaan ja herkistymään. Ja se teki sen kiihkeämmin, avarakatseisemmin ja laajasylisemmin kuin mikään Pellen aiempi levy.

Sanomansa albumi kiteytti huikeaan, vapautuneesti purkautuneeseen Aion unelmoida läpi elämän -julistukseen, joka sietäisi edelleen tulla tunnustetuksi kiistattomana Pelle-klassikkona siinä missä miehen ikonisemmat hititkin. Sillä tuossa laulussa oli kaikki, mitä maailmaan katsova nuori tarvitsi ympärilleen – suunta, vauhti ja suuri tunne:

”Aion tuntea rakkautta niin vahvana kuin mahdollista
aion seota maailman valoihin
antautua romantiikan pauloihin.
Vielä joskus aion soida kuin tuhat jousta duurisävelmää
sillä aion unelmoida läpi elämän,
läpi elämän.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona: Nämä päivät, nämä yöt (1982)

Pelle Miljoona OY:n paistatellessa suosionsa huipulla 1980-luvun alussa levy-yhtiö Johanna päätti koota yhtyeen singlesadon yksiin kansiin. Suurimmat hitit jätettiin kuitenkin koosteen ulkopuolelle. Niinpä vuonna 1982 koostettu Nämä päivät, nämä yöt on käytännössä b-puolikokoelma, jonka sisältöä ei löydy muilta pitkäsoitoilta paria hieman irralliselta tuntuvaa poikkeusta lukuun ottamatta: Olen kaunis -klassikko oli julkaistu jo Moottoritie on kuumalla, tosin eri versiona, ja Jalokiviä yössä -kappaleen inttävä kertosäeteema junnasi Rakkaudesta elämään -levyn (1981) loppukaneettina.

Vaikka kokoelmalle poimittiin myös 1980-bändin kanssa nauhoitettu Intiaanikesä (jolla Rubberduck Jones ei suostunut soittamaan, koska piti laulua niin kehnona), painottui otos ennen kaikkea OY:n aikaiseen materiaaliin. Kappaleiden väliset ikäerot jäivät olemattomiksi, joten levy muodostui varsin yhtenäiseksi dokumentiksi Pelle Miljoonasta uuden aallon laineilla. Laulut soivat pehmeinä mutta kiihkeinä, sanoitukset syleilivät maailmaa pikemminkin kuin iskivät piikkeinä ihoon, ja kitarat tekivät tilaa Taskisen koskettimille.

Levyltä välittyvä tunnelma oli tullut tutuksi jo OY:n pitkäsoitoilta. Niinpä kukaan tuskin yllättyi, kun Pelle julisti Sodoman pojassa maailmaan heitetyn avara-aistisen nuoren itsevarmuudella:

”Mun elämä on mun oma juhla
ja tunnen kuinka se muhun intohimoaan tuhlaa”.

Tämä oli myös Nämä päivät, nämä yöt -albumin ensisijainen tulkintakonteksti; elämänjanon ja viettien hurja globaali karuselli.

Vaikka levylle mahtui muutama väkinäisempi kokeilu – etunenässä erikoinen Kerjäläisooppera-käännös Puukko-Mack – muodostui Nämä päivät, nämä yöt erinomaiseksi kokonaisuudeksi, joka osoitti Pelle Miljoona OY:n kätkeneen singlejensä pimentoihin melkoisia helmiä. Esimerkiksi hurmiollinen nimikkokappale sekä dylanilainen Rakastavaisten laulu ovat vakuuttavia näyttöjä yhtyeen tuolloisesta perustasosta, ja levyn päättävät Ne päivät ovat taas täällä ja Kuolemaantuomitun laulu lukeutuvat dramatisoidussa elämänjanossaan edelleen Pelle Miljoonan tuotannon ehdottomaan kärkeen.

Onkin ihmeellistä, että Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmasta ei ole tähän päivään mennessä otettu uusintapainosta, vaikka Pellen back-katalogi on muuten siirretty varsin kattavasti laseraikaan singlebonuksineen. Kätketyn aarteen glooria tuo levylle kuitenkin aivan omanlaisensa auran. Sellaisen, joka vaatii hiljentymään kokonaisuuden edessä ja herkistymään niille nyansseille, joita se Pellen artistikuvaan tarjoaa.

Sillä tällä kokoelmalla on oikeastaan läsnä kaikki se, mitä yleisotsikko Pelle Miljoona saattoi 1980-luvun alussa tarkoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Tule kotiin Johnny (1987)

Jokaiselle artistille tulee suuren suosion jälkeen alamäkensä; aika jolloin vanha ilmaisu ei enää kanna mutta uusi suuntakaan ei tahdo löytyä. Pellellä nämä vuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin, jolloin mies poti uransa komeettamaisen alun jälkitauteja. Satunnaisista kohokohdista huolimatta tuota aikaa tuntui leimaavan äänensä ja näkemyksensä kadottaneen taiteilijan epätoivoinen juoksu uuden johtotähden perässä. Kun Pelle ei täysin osannut luottaa itseensä ja sanomaansa, ei muidenkaan ollut helppo uskoa niihin.

Etsimisen aika kesti noin kolmen levyn verran. Sitten palaset asettuivat yhtäkkiä siististi paikalleen, kuin osoittaakseen, ettei vika ollut koskaan ollutkaan paloissa itsessään, vaan summittaisissa koontiyrityksissä. Tuskin levyn nimi tähän viittaa, mutta vuonna 1987 julkaistu Tule kotiin Johnny tuntui huokuvan ilmaisuvoiman uutta löytymistä, paluuta johonkin tuttuun. Harhailtuaan maailmalla vailla johtotähteä Pelle löysi jostakin voimaa, jonka turvin hän löi pöytään pitkästä aikaa tasalaatuisen ja tasapainoisen levyn. Sen täytyi tuntua hyvältä.

Ehkä kiitos kuului Pellen tuolloiselle yhtyeelle, lyhytaikaisen Miljoonaliigan pohjalta kootulle Linnunlaululle, jossa jo 1980:n ajoilta tuttu kitaristi Stefan Piesnack sai rinnalleen Repa Rantsilan rumpuihin ja Tero Siitosen bassoon. Linnunlaulun sointi oli tiivis, moderni ja uudenlainen, mutta samalla sopivan lämmin ja monialainen. Kaikesta päätellen myös kemiat osuivat yksiin. Linnunlaulu oli Pellen ensimmäinen kokoonpano, joka onnistui levyttämään kaksi peräkkäistä levyä samalla miehistöllä.

Musiikillisesti Tule kotiin Johnny hahmottui Pellen tuotannon 1980-lukulaisimmaksi, ehkäpä myös lähimmäs Suomi-rockin väljää yleiskäsitettä kulkeutuneeksi albumiksi – esimerkiksi Jimi Suménin ja Jay Havannan kanssa levyn etiäiseksi koottu kaunomielinen Kyynelhelmet olisi voinut istua pienin muutoksin jopa Dingon katalogiin. Kuitenkin Pelle säilytti kaikuvien rumpujen ja suurten kitaroiden äärellä myös oman identiteettinsä. Hänen katseensa vaelsi suurten kaupungin reunoilla ja kauempana, maailmalla; kaikkialla missä ihmiset olivat pieniä, eksyneitä, yksinkertaiset viisautensa hukanneita.

Varsinaista heikkoa lenkkiä levyltä ei löytynyt, vaikka ATK-ajan uutta ihmistä kuvaileva Genius Data tai jokseenkin mielikuvituksettomaan yhteislauluun houkutellut Yhdessä määrittyivätkin oman aikansa likilaskuisiksi oikuiksi. Kaikkialla muualla Pellen ihanteet kasvoivat musiikillisen kajaalin läpi kuin ruusut, voittaen puolelleen kappale kappaleelta. Jälki oli niin vahvasti artistin itsensä näköistä, ettei edes Poika ja UKK:n yllättävään naivismiin ollut mahdollista mieli suhtautua nuopeasti.

Puhumattakaan niistä lauluista, joissa elementit loksahtivat täydellisesti paikalleen. Maailman aineettoman kauneuden perässä tunnelmoinut Leijuva asia ja lähiörealismin hienovaraiseksi romantiikaksi kääntänyt Valuva taivas olivat todellisia taidonnäytteitä, joita Pellen levyiltä ei ollut hetkeen löytynyt. Kaiken kruununa soi kuitenkin Piesnackin säveltämä hauras Auringonlaskun lapset, jonka ydinlauseet pysäyttivät yksinkertaisuudessaan kerta toisensa jälkeen:

”Kaukaa horisontin takaa
syntymättömät sukupolvet huutavat:
Säilyttäkää vähän elämää
niille jotka jälkeenne tulevat”

Pitkästä aikaa Pelle oli tehnyt levyn, jolla oli annettavaa noillekin sukupolville.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Rauhan aika (1990)

Kun 1970-luku vaihtui 1980-luvuksi, Pelle Miljoona ennusti ja vaati muutosta, avoimempaa maailmaa ja uutta kuvaa ihmisestä. Vuosikymmentä myöhemmin mies herkistyi jälleen ajalliselle saumakohdalle ja tarttui ilmassa väreilevään muutoksen laaja-alaisemmin kuin muutamalla aiemmalla levyllään. Linnunlaulun henkilökuvallinen kerronta vaihtui yleismaailmalliseen pohdintaan ulkopuolisuuden tunteista, elämän kulumisesta ja ihanteiden määrittelyn tarpeesta.

Ja pilkottihan sieltä täältä rakkauskin, itse koettuna, itse elettynä, kaipauksella höystettynä.

Syntyi Rauhan aika, Pellen kypsin laulaja-lauluntekijälevy. Albumin yleisilme oli varsin akustinen ja välitön, vaikka mukaan mahtui myös jämäkkää vyörytystä ja tyylilajileikittelyä. Tuekseen Pelle oli koonnut uuden bändin, joka mahdollisti laulujen vaatiman monipuolisuuden. Kielisoittimissa Puka Oinonen loi monenlaisia kudelmia tarinoiden ympärille ja rummuissa nuori Sami Kuoppamäki toi aivan uudenlaista elastisuutta Pellen rytmiikkaan. Bassossa jatkoi Linnunlaulussakin soittanut Tero Siitonen, jonka tyylitajun päivittynyt ilmaisu toi aivan uudella tavalla esille. Studiokokoonpano tartutti nauhalle tiivistä ja musiikin lähtökohdat hyvin sisäistänyttä soittoa, joka taipui niin reggaen, suobluesin, boogie-bassottelun kuin etnisten sävyjenkin vietäväksi.

Huolellinen ja monikerroksinen yleisilme – löydettiinpä levylle vielä urkuja ja puhaltimiakin – ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että musiikista olisi kuollut kapina. Päinvastoin. Rauhan aika oli sanomaltaan väkevä levy, joka tunnusti väriä ja kantoi huolta niin ihmisestä kuin maapallostakin. Avoimimmin Pelle artikuloi ihanteensa Che Guevaran perintöä kiitelleellä Chellä, joka julisti kapinallisen unelman elävän, vaikka maailma sen välillä unohtaakin. Tuota unelmaa Pelle tahtoi vaalia; sytyttää kipinöitä, valaa uskoa, saada ihmiset luottamaan muutokseen. Uuden vuosikymmenen oli mahdollista tarkoittaa taas uusia ihanteita.

Pohjan unelmille loi aikalaiskritiikki, joka kohdistui jähmettyneeseen yhteiskuntaan ja aikakauden pinnallisuuteen. Uhkaavimman muotonsa Pellen herättelyliikkeet saivat nimikkokappaleessa, jonka monumentaalinen sanoma ammensi oppinsa historian tapahtumaketjuista. Maailman väristessä Persianlahden sodan äärellä Pelle loi niin aikojen kuin paikkojenkin läpi iskeviä leikkauksia, jotka muistuttivat kaiken väliaikaisuudesta sekä maailman hauraudesta ja mielivaltaisuudesta. Vaaniva soitto tuki sanoman voimallisuutta. Pienimuotoisena balladina ja kauniina tuokiokuvauksena liikkeelle lähtenyt laulu kasvoi lopulta peräänantamattomaksi hälytyshuudoksi, joka tahtoi ravistella hyvinvointinsa keskelle turtuneita ihmisiä:

”Ystäväni, ootko tajunnut lainkaan
olet saanut elää rauhan aikaa”

Levyn ei ollut kuitenkaan tarkoitus pelotella. Vaikka esimerkiksi Hullujen unelmien ja Kosmisen bluesin kaltaiset pohdiskelevat kappaleet kertoivat henkisestä kodittomuudesta ja ihanteensa kadottaneen ihmisen haikeasta tyhjyydestä, huokui Rauhan aika myös ihanteisiin luottanutta toivoa. Kun kevät taas saa ja Pieni Luojan lintunen olivat tavattoman kauniita ja rakastuneita tunnustuksia, Gringo ratsastaa jälleen jonkinlainen seesteinen sovinnonteko oman levottomuuden kanssa ja Lapsuuden kesä avarasydäminen onnentoivotus niille, joille maailma on vasta avautumassa.

Vakavamielisenä mutta seesteisenä levynä Rauhan aika kuvasi myös Pellen oman perspektiivin muuttumista. Alkava vuosikymmen merkitsi hänellä – ainakin numeraalista – keski-ikäistymistä. Levy tuntuikin syntyneen pysähdyksen tuloksena, oman itsen uutena kalibroimisena suhteessa ympäröivään maailmaan. Siihen lähes kaikki albumin laulut palautuivat, kauniina ja avoimina, henkilökohtaisina mutta yleistettävinä.

Ei ihme, että levy ei tunnu tyhjenevän koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Setä Samulin sirkus (2004)

Pelle Miljoona on ollut kautta uransa häkellyttävän tuottelias muusikko. Siksi miehen diskografiaan 2000-luvun alussa piirtynyt kolmen vuoden lovi tuntui ihmeelliseltä – olkoonkin että näennäisen taukonsa aikana mies levytti kolme pääsääntöisesti vanhasta materiaalistaan koostunutta levyä ja kirjoitti höysteeksi yhden romaanin. Uuden Rockers-materiaalin suhteen takki vaikutti kuitenkin tyhjältä. Epätasaisen Tee itselles elämä -albumin (1999) jälkeen hiljaisuus tuntui jopa oireelliselta. Olivatko vuodet ottamassa hiljalleen yliotteen viittäkymmentä käyvästä miehestä?

Eivät tietenkään olleet. Hengähdettyään hetken Pelle löi pöytään yhden monipuolisimmista ja – jos ilmaus Pellen kohdalla sallitaan – kypsimmistä levyistään. Jo kabaree-jazzilla käynnistynyt avausraita kertoi, että käsillä oli jotain syventymisen arvoista. Lähes ivailevan sulavasti soljuneen pohjan päälle alkoi putoilla nenäkkäitä ja raadollisia havaintoja Yhdysvaltain ulkopolitiikan muodoista ja vaikuttimista. Teltan reunapressu raottui lause lauseelta ja kohta näytös olikin täydessä vauhdissa. Setä Samulin sirkus oli saapunut kaupunkiin.

Levy esitteli mainiossa vireessä olevan Pelle Miljoonan. Mies otti jälleen kantaa ajankohtaisiin teemoihin joko maailmanpolitiikan ja -talouden tirehtöörejä ulkopuolelta nälvien tai näiden maakarien valtapelien tallomia ihmisiä esitellen. Teemat olivat kunnianhimoisia; sirkuksen estradilla pyörähtivät niin tyhjentyneiden teollisuuspaikkakuntien suomalaiset, vainojensa pitkää historiaa purkavat juutalaiset kuin napalmisodan jakojäännöksiä laskevat vietnamilaisetkin. Ja tietenkin näiden muotokuvien summana Pelle itse.

Kuten tavallista, kertomuksista löytyi liioittelevia ja naiiveja elementtejä, kuten avosydämisestä ja idealistisesta kerronnasta aina. Silti laulut pakottivat pysähtymään 2000-luvun ajankuvan eteen. Samalla kun Setä Samulin sirkus ruoti maailmaa, se teki myös mietteliästä tiliä sen kanssa. Jos esimerkiksi Brooklyn–Dakar esitteli ihmisiä ulkoapäin, on Pellellä Setä Samulin sirkuksessa tiivis ote myös sisimpäänsä. Levyn kulminaatiopiste olikin sisäistä rauhaa ja olemassaolon nöyrää tyytyväisyyttä tyylikkäästi huokunut Ison pomon suojeluksessa, jolla Pelle äityi yhteen hienoimmista laulusuorituksistaan. Vaikka miehen kurkku oli käheä ja ääni lopussa, sai hän sen täyteen sävyjä ja tunnetta. Vaikuttavan tulkinnan taustalla Rockers tavoitti lähtemättömästi sanojen tavoitteleman ykseyden tunnun.

Niin, Rockers. Vaikka levyllä oli rockia vain nimeksi, ylsi Vänni Väänäsen, Puka Oinosen ja Tero Siitosen muodostama yhtye ehkä parhaaseen suoritukseensa. Se soitti sävykkäästi ja hitsautuneesti, halliten kierrätystyylilajit kapakkajazzista klezmeriin ja huokuen aitoa innostusta osaamisensa äärellä. Ironista kyllä, tyhjäkäynnille Rockers tuntui ajautuvan vain sähköisimpien rock-palojen aikana. Tukea kolmikko sai satunnaisissa kappaleissa vierailleelta Manta Hänniseltä, joka lumosi vuoroin viulullaan, vuoroin taustalaulullaan. Hännisen kohtalokas ääni nosti esimerkiksi Renaldon ja Claran epäsuhtaisen rakkaustarinan aivan uudelle tasolle.

Kaikkiaan Setä Samulin sirkus kipusi Pellen 2000-luvun tuotannon kärkisijoille rikkaalla musiikillaan ja kunnianhimoisilla aiheillaan – täysin riippumatta siitä, milloin sanat, sävelet tai tulkinnat osuivat napakymppiin ja milloin jonnekin taulun reunamille. Sirkusesitys oli pakahduttava, vaikuttava ja koskettava, ja täynnä hahmoja jotka tuntuivat vierainakin jollakin tavalla tutuilta.

Tämän esityksen aikana ei tehnyt kertaakaan mieli nauraa koko sielunsa avanneelle Pellelle.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Unambomber! (2007)

Yhteiskunta muuttuu pintatasolla nopeasti. Samoin populaarikulttuuri. Pinnan alla vaikuttavat kuitenkin pitkäikäiset rakenteet ja jatkumot, jotka unohtuvat usein aikojen henkiä ja ainutlaatuisuuksia hektisesti etsivältä kulttuurikeskustelulta. Siksikin tarvitaan Pelle Miljoonan kaltaisia pitkän tien kulkijoita, jotka puhuvat uusista ilmiöistä vanhoilla termeillä paljastaen siten muutosten näennäisyyden. Sillä monet asiat voi tulkita täysin relevantisti vanhoistakin sapluunoista käsin. Niin vähän ihminen pohjimmiltaan kehittyy, vaikka maailma hänen ympärillään muuttuisikin.

Ehkä siksi Pellen pitää tehdä kerran vuosikymmenessä dogmaattinen paluu juurilleen, suoriin sointuihin ja vielä suorempiin sanoihin. 2000-luvulla tämä paluu kantoi nimeä Unabomber. Todettuaan Rockersin trippimittarin täyttyneeksi – ja rockin kadonneen yhtyeen soitosta – Pelle pestasi rinnalleen kitaristi Jukka Melametsän ja basisti Shadoun, ja kirjoitti levyllisen kiertelemättömintä ja vihaisinta musiikkiaan sitten vuoden 1996 Juuret-albumin. Unabomber! oli purkauksen kaltainen katsaus maailmaan, jossa tuloerot, suvaitsemattomuus, itsekeskeisyys ja välinpitämättömyys kukoistivat ja normit kaventuivat.

Kuten levyn päätösraita WTC-paranoia osoitti, Pelle ei tuntenut tätä maailmaa enää omakseen. Ja juuri vieraan maailman keskellä hän saattoi hakeutua yhteen hedelmällisimmistä asemistaan; ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi, osoittelijaksi.

Pellen huutama sanoma ei ollut kaunis. Mies rakensi levyllä historiallisia kaaria Auschwitzista Guantanamoon ja otti jyrkästi kantaa globaaliksi levinneeseen epäluulon verkostoon, jonka kiinnekohdat olivat kaikkialla länsimaisen territoriaalisuuden hermokeskuksissa. Ja hän ruoti Suomea, jossa yhä useampi jonotti hiljaa leipäjonossa samalla kun hyvinvoiva enemmistö erkaantui todellisuudesta. Oravanpyörä pysähtyi vain satunnaisesti, milloin hermoromahdusten (Juppi flippas), milloin elintasojohdannaisen todellisuuspaon (Rinkkakansa tulee) ja milloin, onneksi, rakkaudenkin kangistamana (Tytär Siionin). Unabomberin kuvaama maailma näytti umpikujaan johtavien käytävien labyrintiltä, eikä Pellekään tuntunut löytävän sille tällä kertaa vaihtoehtoja, vaikka seisoi viimeiseen asti vastarinnassa.

”Kaikki on myynnissä paitsi mä ja mun knallipäinen aasi”, mies huusi viimeisiä kapinallisia säkeitään kaoottiseksi puuroutuneen aikakauden keskellä, mutta joutui lopulta jäämään alistuneena kotiinsa. Vain siellä hän oli suojassa.

Unabomberin musiikki seurasi sanomaa terävästi. Yhtye soitti äkäisesti ja kolistellen, mutta myös nyanssirikkaasti. Levyn äänimaailma oli yllättävänkin lavea triomuotoisen punk-yhtyeen tuottamaksi, ja etenkin Melan kitarointi toi touhuun valtavat määrät väriä. Lauluosuuksissa Shadoun härski ja ilkeä kähinä täydensi mainiosti Pellen vetreää luentaa. Näin syntyi tasalaatuinen kokonaisuus, jossa pakettia vietiin välillä huolettakin iskelmärockin tai skan suuntaan ilman että yläotsikko kyseenalaistui missään vaiheessa. Kaikesta kuuli, että Unabomber oli liike, joka Pellen täytyi ottaa voidakseen asemoida itsensä uudestaan.

Unabomberin sylkemä kuva 2000-luvusta oli tympeä ja kärjistynyt. Pelle luonnosteli sitä spontaanein, tyylitajusta piittaamattomin ja kömpelöinkin lausahduksin. Mutta juuri tämä karkeus, jopa ajoittainen fundamentalismi, oli levyn vahvuus. Pellen teksteissä oli pelkistettyä rehellisyyttä, joka pakotti katsomaan ilmiöitä suoraan kasvoihin. Yhteiskuntaa ei voinut paeta kauniiden sanamuotojen tai etääntyneen tärkeilyn taakse. Mitä pidempään kuvaa katsoi, sitä auliimmin oli myönnettävä, että Pelle taisi olla oikeassa. Tältä maailma oikeasti näytti niiden silmiin, joiden oli pakko kohdata se.

Se oli myyty hämmästyttävän halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

KESKILUOKKA

Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Rakkaudesta elämään (1981)

Moottoritien suosion ollessa kuumimmillaan Pelle sai Atte Blomilta studioaikaa voidakseen ottaa projektiluontoisesti etäisyyttä yhtyetovereihinsa. Hän kokosi taustalleen Avoimet Ovet -kokoonpanon, kirjoitti nipun hurmosmaisia protestilauluja ja lähti näine eväineen kiertämään Suomen kouluja. Kiertueen synkeästi irvistävä nimi oli ”Sienipilven varjossa”, eikä sen sanoma päästänyt nousevaa nuorisoa helpolla.

Avoimien Ovien ohjelmiston pohjana oli aiemmin kuulematon materiaali, joka päätyi myös Rakkaudesta elämään -levyn rungoksi. Nämä kappaleet rakensivat Pellen ehkäpä kunnianhimoisimman sanoituskokonaisuuden, jossa humanismin ja pasifismin kaltaiset ideologian yhdistyivät monitahoiseen elämänkatsomukselliseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Pelle innosti, julisti, vetosi, kärjisti ja loi omaleimaisia semanttisia asetelmia. Käsittelyn mittakaava oli yleismaailmallinen; laulujen teemat ulottuivat aina Euroopan olemuksesta historian luonteeseen ja ihmisyyden metatasoista vallan rakenteisiin.

Jälkikäteen kuunneltuna kavalkadi on ennen kaikkea huikea ja terävä ajankuva, vaikka perspektiivi on koko ajan universaali ja yliajallinen. Levyllä soi koko se kylmän sodan luoma ilmapiiri, joka purkautui 1980-luvun alussa rauhanliikkeenä, vihreän aatteen politisoitumisena ja uudenlaisena sosiaalipoliittisena diskurssina. Näissä keskusteluissa ei säästelty suuria sanoja tai dramaattista retoriikkaa. Rakkaudesta elämään oli jo nimensä mukaisesti manifesti, jota paaluttivat iskulauseet kuten Joskus tulee aika maksaa takaisin, On aika laulaa, tanssia ja kasvaa, tai Vielä jossain on rakkautta.

Vaikka levyn sanoma oli raskas ja kaunopuheisessa asussaan paikoin kömpelökin, loi Pelle levyllä aatteellisen kokonaisuuden, josta löytyy ammennettavaa edelleen. Katsoin tänään ajan peiliin oli lähes elokuvallinen tutkielma ihmiskohtaloista, joilla aikakauden henki leikki. Avoimet ovet puolestaan pursusi tahtoa kääntää aikalaiskritiikki mahdollisuudeksi luoda jotakin uutta. Ja albumin helmenä Euroopan valot hahmotteli profeetallisen kuvan maanosasta historiansa raadollistumana. Laulussa Pelle vangitsi oireellisen tarkasti kehityksen, joka yllätti koko eurooppalaisen poliittisen eliitin housut kintuissa vain kymmenisen vuotta myöhemmin:

”Itä tahtoo länteen paeta
länsi yli aistien kadota”.

Vaikka Rakkaudesta elämään on monessa suhteessa Pellen kiinnostavin ja yleispiirteisyydessäänkin omakuvallisin levy, on se myös jollakin tavalla tahmea ja raskaasti sulava. Kappaleisiin on vaikea muodostaa suoraa kiintymyssuhdetta. Vaikka kovan luokan muusikoista koottu Avoimet Ovet soitti tarkasti, tehokkaasti ja Vando Suvannon rytmi-iloittelun myötä jopa leikkisästi, jäi levy musiikillisesti puolitiehen. Pellen sävelkynä oli täysin alisteinen sanoituksille ja kappaleiden pituus tuntui korostavan niiden yksitotisuutta. Sovituksellinen kunnianhimo paikkasi puutteita vain osin.

1970-lukulaisen folkin ja progen lähestymistapoja uuteen aaltoon yhdistänyt kokonaisuus oli toki lähtökohtaisesti kutkuttava, ja paikoin Pelle onnistui viemään kokonaisuuden komeasti maaliin saakka. Etenkin Heart of Gold -huuliharpun raahaama Euroopan valot sekä Avoimien Ovien nimikkolaulu ovat edelleen täysin vastaansanomattomia esityksiä.

Vaikka Rakkaudesta elämään oli hieman osiaan pienempi levy – suurten tavoitteidensa varjoon jäänyttä musiikkia – lukeutuu se niihin Pellen albumeihin, jotka jokaisen pitäisi kuunnella ainakin kerran, syvällä ajatuksella. Ajankuvana levy piirsi nimittäin samankaltaista paneutunutta ja kiinnostavaa jälkeä kuin suomalaisen undergroundin klassikot vuosikymmentä aiemmin, vaikkakin täysin toisin keinoin.

Ja levyn sanomahan ei ole vanhentunut hetkeäkään, vaikka ilmaisutavat ovat jääneet kiinni syntyvuosiinsa.

Kuka siis tohtisi kiertää nykykoulut, kohdata oppilaat silmästä silmään ja kysyä vastausta vaatien, uskaltavatko he ottaa ”ajan haasteen vastaan”? Ehkä vain Pelle itse.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona OY – Radio Kebab (1982)

Maineikkaan OY:n viimeiseksi jäänyt levy oli jo kaukana kaikesta siitä, mistä Pelle oli tullut muutamaa vuotta aikaisemmin tunnetuksi. Uuden aallon ja postpunkin mainingit hyökyivät Radio Kebabin taajuudella niin mittavina, että on vaikea uskoa albumin ilmestyneen vain kaksi vuotta Moottoritien ja kolme vuotta Pelon ja vihan jälkeen. Vaikka musiikillinen kasvu oli ollut luontevaa, oli kaikki tapahtunut myös äärimmäisen nopeasti. Siihen nähden Radio Kebabiakin voi pitää huomattavan onnistuneena levynä.

Ennen kaikkea albumi ilmensi Ari Taskisen huikeaa varttumista yhtyeen kapellimestarina – jos kohta soi samalla myös loppusoittona Pellen ja Taskisen musiikilliselle yhteistyölle. Levyllä lähes kolhon futuristinen äänimaailma ja rytminkäsittely yhdistyivät paikoin pakahduttavan kauniisiin melodisiin harsoihin ja elokuvallisiin draamankaariin. Kaiken pohjalla sykki konemaisen jähmeä rytmi, jonka parissa OY:n rumpujakkaralle istahtanut, Avoimista Ovista tuttu Vando Suvanto teki persoonallista ja ihailtavaa jälkeä.

Sekoitus oli mielenkiintoinen, varsinkin kun rujon ja kauniin väliselle rajapinnalle istutettiin Pellen lähes soinnittomaksi käheytynyt ääni. Kokonaisuutta ei ollut helppo niellä, mutta valtaansa Radio Kebab osasi ottaa, joskin vaivihkaa. Ensimmäisellä kierroksella korviin tarttuivat äänimaailman vieraantuneisuus ja Pellen paikoin inhorealistisetkin sanoitukset, toisella yrittämällä aukesi levyn pohjimmainen kauneus, ja kolmannella nämä elementit hitsaantuivat sopivan suurpiirteisesti yhteen. Sen jälkeen albumin pariin teki oudolla tavalla mieli palata tämän tästä, vaikka sitä ei voinut suurin surminkaan laskea Pellen kärkituotantoon.

Ilman kauneuttaan Radio Kebab olisi kuitenkin ollut liikaa. Nimenomaan harkiten pintaan päästetty romanttisuus voitti puolelleen ja oikeutti kaiken rumuuden ympärillään. Et koskaan uskonut, Katso meidän maailmaa ja ennen kaikkea puhdasta välittämistä huokunut Sinä puhkaisivat levyn kukkaan juuri niillä hetkillä kun yleissoinnin kolhous alkoi kaataa seiniä niskaan. Niiden säteilyssä myös junnaavat voimapalat kuten Tanssi tämä tanssi ja klassisella ”Jeesus oli anarkisti / Jeesus oli mun sankari” -rivillä terästetty Jos Jeesus olisi täällä tänään saivat ylleen kiehtovan auran. Jos OY tiesi hajoavansa tämän levyn päätteeksi, se oli päättänyt lähteä tyylillä ja kuvia kumartamatta.

Radio Kebabin tavoitteena oli puhua suorin sanoin, mutta jättää ilma sakeaksi kysymyksistä. Siinä levy onnistui erinomaisesti. Lähtökohdistaan se kertoi vain vähän ja Pellen tulevaisuudesta tuskin sitäkään. Tällaista tinkimättömyyttä oli pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Jos… (1984)

Ei liene turhan dramaattista väittää, että Pelle kynti 1980-luvun puolivälin tietämillä uransa aallonpohjaa. Maineikkaan OY:n hiivuttua aikakautensa hämärään mies purkitti uransa kenties kehnoimman levyn, väkinäisesti folkahtaneen Laulavan idiootin (1983). Leirinuotion vielä savutessa mies kasaili ympärilleen uutta yhtyettä, Miljoonaliigaa, jonka ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Enkeltenkaupungissa (1985) tuntui kuitenkin kielivän pikemminkin kadonneesta identiteetistä kuin uudesta röyhkeästä noususta.

Lyhyen suvantovaiheen ainoa valonpilkku oli vuonna 1984 ilmestynyt Jos… Levyllä Pelle ei yrittänyt leikkiä Suomen Dylania tai mäiskiä kliseisiä rock-sikermiä suurkaupungin varjoista. Sen sijaan hän antoi idealisminsa kukkia vapaasti ja heilua monenlaisten musiikillisten tuulten vietävänä. 1980-luvun jälkipunk kuvastui albumin pintaan lonksuvana tuotantojälkenä ja jyskyttävänä suurpiirteisyytenä, mutta ei kuluttanut kaikkea happea ympäriltään. Jos… jätti tilaa myös hiljaisille hetkille ja kauneudelle. Sellaisena levy kertoi, ettei Pellenkään olisi kannattanut etsiä itselleen uusia identiteettejä dogmeja luomalla. Kun musiikki valui vapaasti moniin uomiin, oli lopputulos paljon luontevampi.

Jos… oli läpeensä idealistinen levy, jonka tarinat Pelle maalasi häpeämättömän paksulla draamapensselillä. Levyllä beibi pukeutui mustaan ja tukahtui tuskaan, kapitalistisen Sodoma-Cityn asukkaat eivät uskoneet mihinkään, ja musiikin kuoltua soi vain Hiljaisuuden villi soundi. Näiden kielikuvien keskellä levyn tenhovoima perustui ennen kaikkea kuulijan kykyyn tai haluun samastua kappaleiden jyrkkärajaiseen estetiikkaan.

Tarttumispintaa kasvatti kuitenkin jyrkkäliikkeisten ääniliidokkien siiviksi kasvatettu musiikki. Albumin sovitukset olivat monipuolisia ja Stefan Piesnackin kitarat töhrivät pandakatseista kajaalia kappaleiden ympärille. Melodisestikin Pelle oli paremmassa iskussa kuin vuotta aiemmin. Säveltyö oli osin epätasaista, mutta koukkuja ja liisteriä riitti yhden albumin tarpeiksi.

Vaikka Jos… hahmottui ennen kaikkea rock-levynä, tarvitsi se kuitenkin ripauksen balladismia saavuttaakseen lopullisen tasonsa. Voimakkaimmin tunnetta julisti kulmikas Siunattu päivä, joka paljasti Pellen äänen kuluneen lähes olemattomiin, mutta joka soi juuri sen takia poikkeuksellisen vahvana ja sanomallisena. Sydänverensä todellisen värin levy paljasti kuitenkin Missä olet nyt -kuvaelmalla, jota Pelle lausui kadonneelle ystävälleen täysin irrallaan taustalla soivasta musiikista, hämmentävän avoimena ja kaikesta kyynisyydestä riisuttuna.

Kumpikaan näistä lauluista ei kuulunut miehen uran tähtihetkiin, mutta levyn kontekstissa ne olivat korvaamattomia. Sillä juuri ristiriidat ja kontrastit tekivät albumista Pellen pimeiden vuosien kiinnostavimman.

Siihen levyn nimikin ehkä viittasi.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Sadepäivän ihmisiä (1989)

Vuonna 1989 Pelle Miljoona kirjoitti henkilökohtaista historiaa – hän levytti ensimmäistä kertaa pitkäsoiton täysin samalla kokoonpanolla kuin edellisen. Tule kotiin Johnnya varten kasattu Linnunlaulu (Pelle, Tero Siitonen, Stefan Piesnack, Repa Rantsila) oli osoittautunut tulikasteessaan erinomaiseksi ja ilmeisen vuorovaikutteiseksi tulkiksi Pellen musiikille, joten oli luontevaa jatkaa samalla miehistöllä eteenpäin.  Sadepäivän ihmisiä soikin tunnusomaisesti edeltäjänsä tavoin, mutta samalla sen ote oli sofistikoituneempi ja integroivampi. Levy oli kuin Johnnyn aikuinen isoveli; hioutunut ja harkittu, mutta yhtenäisyydessäänkin monipuolinen kokonaisuus.

Sellaisena se osoitti, että Pelle oli löytänyt lopullisesti kerran kadottamansa äänen, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Sadepäivän ihmisiä perustui luontevasti soineeseen folk-vetoiseen rockiin, jota sävytettiin siellä täällä tunnelmallisemmin paloin tai kulman takaa iskenein reggae-välikkein. Sanoituksissaan Pelle keskittyi puhtaasti henkilökuviin. Sadepäivän ihmiset esittäytyivät varjoissa viihtyvänä kohorttina, jonka yllä leijui jatkuvasti melankolian pilvi. Tarinat ottivat kantaa niin yksinäisyyteen, syrjäytymiseen kuin Afganistanin sotaankin, mutta tottelivat yhtä yleisotsikkoa. Jokainen niistä oli pienten ja huomaamattomien puolella. Niiden, joiden kustannuksella maailma kirjoitti voittajien historiaa.

Koruttomista tarinoistaan huolimatta Sadepäivän ihmisiä tukeutui myös romantiikkaan, hetkien kauneuteen ja lopulta vapauden optimismiinkin. Etenkin nimikkokappaleen sanoma oli yksiselitteisen humaani ja huokui samaa unohdettujen välistä solidaarisuutta, jonka varaan Aki Kaurismäki on rakentanut ikimuistoisimmat elokuvansa:

”Laita itsesi kauniiksi vaan
illalla vien sut tanssimaan
ja tapaamaan ystäviä
muita sadepäivän ihmisiä”

Tukea laulu sai urbaanista rakkaudesta juopuneelta Kallion kuulta sekä päätösraidalta Spreijaan, joka lopetti levyn herkulliseen pikkutottelemattomuuteen häpäisemällä 1980-luvun hyvinvoinnin kulmakivet:

”Joo mä spreijaan sun nimesi pankin seinään
Ou jee, ja mä tiedän tääll on vielä elämää”

Ihminen tuli hätkähdyttävän lähelle myös muissa lauluissa. Etenkin Afganistanista palaavan sotilaan tuntoja kuvannut Dazvidanja Afganistan sekä hellämielinen Eleanor Rigby -mukaelma Laura Virtanen koskettivat syvästi asetelmiensa ilmeisyydestä huolimatta. Pellen sanoma oli vahva myös muualla, silloinkin kun se vetosi pikemmin järkiperäiseen omaantuntoon kuin varsinaisiin tunteisiin. Kasinoyhteiskunnan nurjan puolen avosydämisenä kuvauksena Sadepäivän ihmisiä kiilautuikin lähes edeltäjänsä rinnalle, vaikka levyn kappaleissa ei ollut aivan samaa iskevyyttä.

Sillä, niin kuin niin monella muullakin levyllä, Pelle lauloi jälleen ne laulut, joita kukaan muu ei huomannut esittää. Ja oikein korvin kuunneltuna hänen rujoimmissakin tarinoissaan soi linnunlaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Kaikki muuttuu (1991)

Erinomaisen Rauhan aika -albumin jälkeen Pelle Miljoona jatkoi soolotuotantoaan kevyellä, lähes akustisella linjalla. Samaan aikaan kun Suomi sukelsi lamaan, Pelle upposi syvälle itseensä jättäen yhteiskuntakritiikin yllättävän kauas taka-alalle. Kaikki muuttuu oli ajattomasti pohdiskeleva, spiritualistinen ja osin lähes animistinenkin albumi, jota ympäröivät samaan aikaan niin fyysiseen ympäristöön tukeutuva realismi kuin täydellinen mystiikkakin.

Viitekehyksen albumille antoi jo avausraita Zen, Buddha, Yin & Yang, jossa Pelle lauloi vankkumattomasti sisäisen rauhan ja minuuden sisäistämisen puolesta. Näissä tunnelmissa kuljettiinkin sitten kautta levyn. Kuulijaa hellittiin seesteisillä kulkuritarinoilla, nostalgisoituneilla paikkasuhteilla sekä henkistyneillä tuokiokuvauksilla eri puolilta maailmaa. Kantavimmaksi teemaksi nousi ihmisen ja ympäristön ykseys, jota Pelle lähestyi monesta näkökulmasta – kansallisromanttisella Karjalaan-haikailulla jopa epäilyttävän sinisilmäisesti.

Vahvimmillaan Pelle oli levyn alkupuolella. Kun on yö ja Maa alla jalkain olivat tunnelmallisia katkelmia hiljaisista hetkistä, joille vain maapallo on kyllin ylevä kehys, Yli tuhat vuotta sitten karautti matkaan Pellen autenttisimpana Crazy Horse -mukaelmana, ja Dinosaurukset tulevat oli niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin monikerroksinen ja kiehtova apokalyptinen kuvaelma maailmasta, josta teknologiausko on tehnyt hauraamman kuin koskaan. Yksittäisenä albumipuoliskona Kaikki muuttuu -levyn avaus oli yksi Pellen vahvimpia.

Kääntöpuolella yleistunnelma säilyi samana, mutta jäi paljon sirpaleisemmaksi. Vika ei ollut kuitenkaan notkeassa taustayhtyeessä, vaan hahmotelmamaisissa kappaleissa, jotka eivät onnistuneet rakentamaan tiivistä yhtenäistä identiteettiä. CD-painoksessa kokonaisuutta hämmensivät entisestään bonuspaloiksi asetellut singlejen kääntöpuolet Nojaa minuun ja Big Lama, joiden arkirealistinen tematiikka tuntui olevan eri maailmasta muun levyn kanssa. Tero Siitosen maukkaan bassokuvion kuljettama Nojaa minuun oli tosin sinällään aseistariisuva ja romanttinenkin uuden ajan köyhäläiskuvaus.

Vaikka Kaikki muuttuu hahmottui selvästi erottuvaksi yksikökseen Pellen diskografiassa, oli siinä samalla jonkinlainen välityön maku. Ikään kuin Pelle olisi tyhjentänyt levyllä mielensä ennen kuin – niin – kaikki muuttui. Levyn julkaisun aikoihin mies oli nimittäin löytänyt taas tiensä samalle treenikämpälle Tumppi Varosen kanssa, ja hänen 1990-lukunsa suuntaviivat alkoivat hahmottua jonnekin aivan muualle kuin akustisesti käsitellyn metafysiikan maailmaan.

Pikemminkin kuin uuden ajan alkua Kaikki muuttuu enteili sittenkin vanhan päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – ABC (1993)

Vietettyään 1980- ja 1990-lukujen taitteen seesteisissä tunnelmissa Pelle päätti ottaa uuden suunnan. Hän sai Tumppi Varosen jälleen rinnalleen, nimesi uuden yhtyeensä ohjelmallisesti Rockersiksi ja valitsi musiikillisen tiensä seuraavaksi vuosikymmeneksi. Esimakua itsestään Rockers tarjosi jo ronskisti soineella Si Si Live -keikkatallenteella (1992), mutta vasta yhtyeen ensimmäinen studiolevy ABC paalutti suunnan lopullisesti.

Johtopäätös oli kyseenalaistamaton. Nyt Pellen oli taas aika rouhia ja metelöidä.

Paluu perusasioihin sinetöityi jo ABC:n ensimmäisillä sekunneilla. Si Si Liven jälkeen riveihin tulleen Havana Black -kitaristin Crazy Heiskasen kuusikielinen päästi ilmoille riemulla ja rämäpäisyydellään viiltäneen riffin, joka osoitti että takaisin ei ollut palaamista. ”Tänä iltana hurjat pojat Ladallaan / ajavat kaupungilla ja juovat kaljaa”, ilakoi Pelle. Edellisten levyjen hartaasta ja mietteliäästä otteesta oli vain vähän jäljellä. Rockers tuntui suorastaan nauravan sille.

ABC olikin raikuvan kitaran ja tanakan mutta suurpiirteisen komppauksen riemujuhlaa, jossa kierrokset olivat korkeat ja ihanteet selvät. Lisää viihdettä ja Vieraantumisen ABC pätkivät hyvinvoinnin illuusiossaan paistattelevan yhteiskunna, poikki ja pinoon, Rock ’n’ roll Baby lisäsi asetelmaan ripauksen tragiikkaa ja Tumppi täydensi paketin arkisen haaveikkailla rakkaustarinoillaan (Sä oot tähti, Kasvot ikkunassa). Valppaan otteen ja pätevien kappaleiden seassa I Fought the Law -käännös Rikoin lakia tuntui päälle liimatulta, tarpeettomaltakin, vaikka olikin mentaalisesti tärkeä muistutus yhtyeelle itselleen. Sen selvempää ohjenuoraa orkesteri ei olisi voinut itselleen ottaa.

Levyn lopulla kierrosmäärä sentään laski hieman. Äkäisen ja tiiviin kohkauksen jälkeen Pelle pysähtyi keskelle krapula-aamun irtonaista kiireettömyyttä (Hengissä), ja herkistyi sen jälkeen kaivamaan romantikon viittansa esiin. Sama maailma, jota mies oli suominut vain muutamaa laulua aiemmin julmaksi ja vieraantuneeksi, sai päätösraidalla sittenkin tunnustuksen:

”Kaunis on maailmain
untako on se vain
olen taas matkallain
tuntemattomaan”

Näihin sanoihin Pelle tiivisti ajatuksensa ehdottoman varmana siitä, että tuntemattomasta määränpäästä löytyisi roppakaupalla lisää sähköä ja riffejä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – OK! (1994)

Nopeasti ABC:n jälkeen ilmestynyt OK! mieltyi monessa suhteessa edeltäjänsä sisaruslevyksi. Vaikka Crazy Heiskanen jätti kitaristin paikan Devil Virtaselle ja Ölli Hildénille, muuttui Rockersin kokonaissointi vain vähän. Yhtye oli toisella studioalbumillaankin korostuneen mutkaton rock-yhtye, joka suoristi kaarteet mieluummin kuin hidasti niihin tullessaan. Levyjä onkin vaikea olla tarkastelematta eräänlaisena vuoden sisällä ilmestyneenä tupla-albumina.

Mutta löytyi levyjen väliltä toki nyanssitasolla hahmottuva luonne-erokin. Siinä missä ABC oli korski ja häpeilemätön julkilausuma, määrittyi OK! identiteetiltään häilyvämmäksi, mietteliäämmäksi ja – kuten kansitaidekin kuvasti – jollakin tavalla edeltäjäänsä sinisemmäksi levyksi. OK!:nkin sydän löi rockin tahdissa, mutta kappaleiden pinnalta löytyi niin iskelmään kuin folkiinkin viittaavia sävyjä. Pellen paketti oli taas hajoamassa palmikoiviksi rönsyiksi, eikä siinä ollut mitään väärää.

Tyylillinen laveus oli nimittäin OK!:n valtti yhdessä muutaman huippuluokan kappaleen kanssa. Varsinkin levyn alku iski tehokkaasti. Globaalia kaukokaipuuta kuulaasti välittänyt Pandora vaihtui hetkessä Syksy ’78:n iskevään punk-muisteluun, ja Tumppi Varosen taivaansyvä Avaruuden alla vaihettui luontevasti rautalankaisen kaihoisaan Pikkupoika ja pikitie -ralliin. Valitettavasti kääntöpuolena oli joukko laiskempia sävellyksiä, jotka tekivät levystä edeltäjään epätasaisemman. Varsinkin Tumpin geneerinen rockaus kääntyi monta kertaa itseään vastaan, olkoonkin että vihaisten kitaroiden räyhäyttämä Kuuhullu oli erinomaisen verevä esitys.

OK!:n edetessä Pellekin lipsui avauskappaleiden tasosta. Hänen otteensa oli vuoroin pohdiskeleva, vuoroin vihainen ja lopulta suorastaan sovitteleva, mutta liian monesta kappaleesta kuulsi sävellystyön rutiininomaisuus. Keskitason alapuolelle laatu ei kuitenkaan laskenut, ja kiinnostavia hetkiä löytyi sopivasti läpi levyn. Etenkin dylaniaaninen Näet kaiken mun silmillä peilautui kutkuttavasti Pellen aiempaan tuotantoon. Kappaleen saattoi nähdä päivitettynä versiona Enää itkeä voit -tragediasta, mutta se rinnastui myös Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla hurmanneeseen Rakastavaisten lauluun. Aivan kuin Näet kaiken mun silmillä olisi ollut tuon nuoruuden idealistisen rakkauden suloisenkatkera jakojäännös, jätetyn lannistunut jälkisana suhteelle, jonka taika oli sittenkin pikemminkin kuvitelmaa kuin todellista yhteyttä.

Pariskunta oli kasvanut, aivan kuin heitä kuvannut muusikkokin. Jokainen heistä oli löytänyt vaihtoehtoja. Siksi kaikki joutuivat luottamaan entistä enemmän vaistoihinsa ja valitsemaan aina uusia polkuja kuljettavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Landella (1995)

Rockersin saatua moottorinsa kuumaksi oli aika järjestää kesäinen musiikkipiknik maaseudulla. Niinpä sähköisiä ABC:ta ja OK!:ta seurasi täysin akustinen ja luonnonmukanen Landella-albumi, jota varten Rockers-kokoonpano laajeni väliaikaisesti viisihenkiseksi. Pellen luottomuusikoksi 1980-luvun lopussa kasvanut Tero Siitonen löysi itsensä kitaran ja mandoliinin varresta, rumpuihin istutettiin puolestaan muun muassa Ballsissa ja Problems?:issa soittanut Sami Vettenranta. Tämä viisikko linnoittautui orimattilalaisen maatilan kammariin, potki buutsit jalastaan ja antoi musiikin virrata lävitseen.

Landella olikin spontaanin ja rentoutuneen kuuloinen levy, jolla kevyt lähestymistapa ei onneksi tarkoittanut puolivillaista toteutusta. Päinvastoin, musiikki soi kuin täyteläiseen ja sataprosenttiseen luomuvillaan kääriytyneenä. Yhtye soitti irtonaisesti mutta tarkasti, ja akustinen toteutus nosti lauluharmoniat pintaan aivan uudella tavalla. Levystä huokui kaikinpuolinen lämminhenkisyys, jonka takia siitä on vaikea olla pitämättä.

Landella on erinomaista mökkiseuraa, vuodesta toiseen.

Luonnonläheistä otetta kuvasti myös levyn materiaalirakenne. Peräti 20 laulun mittaan venynyt albumi sisälsi kahdeksan kokonaan uutta kappaletta, joiden rinnalle poimittiin sekä Pellen että Problems?:in materiaalia vuosien varrelta. Muutamien ilmeisimpien klassikoiden (Nuoret sankarit, Lanka palaa, Raitsikka oot, Tahdon rakastella sinua) lisäksi Landella dokumentoi varsinkin Pellen lähihistoriaa. Aikakausien ja yhtyerajojen iloinen hälveneminen toi leirinuotiotunnelman osuvasti lähelle. Tätähän se on, kun illan päätteeksi joku tarttuu kitaraan ja antaa laulujen tulla. Uutta ja vanhaa, rempseää ja seesteistä.

Hahmoltaan levy on suorastaan mainio – toisin kuin monien muiden rock-yhtyeiden akustiset katsaukset menneisyyteensä. Siitä huolimatta levyn käyttöarvo olisi ollut olennaisesti vähäisempi ilman Pellen ja Tumpin onnistuneita uusia kappaleita. Etenkin avausraitana soinut Alla vanhan Euroopan taivaan ja loppupuolelle kätketty Vieriessä vuosien huokuivat sellaista tyytyväisyyttä elämään, että Pellen kiukkuisimmat punk-vuodet tuntuivat enemmän kuin kaukaiselta muistolta. Tumppi vastasi näiden kappaleiden tiukkaan laatuhaasteeseen muun muassa erinomaisella Avain-teoksellaan.

Pelkäksi tunnelmoinniksi ei Landellakaan suostunut kuitenkaan tasaantumaan. Pellellä oli yhä asiaa, omalle sukupolvelleen ja tulevalle. Ole nuori, ole hullu, ole vapaa sisälsi riemukkaan, mutta jollakin tavalla haikean kehotuksen heittäytyä elämän vietäväksi. Laulun syvyys löytyi sen säkeistöistä, joissa Pelle kuvaili sukupolvien kaaria sekä unelmien ja illuusioiden karisemista terävänäköisesti ja kouraisevan empaattisesti. Samalla kappaleen kertojakulma oli oireellisen keski-ikäinen, isällinen, kaihoisakin. Levyn akustiseen ilmaisuun yhdistettynä se tuntui paljastavan Pellen todelliset kasvot.

Tähän oli tultu, ikinuori oli seestynyt, kulkuri löytänyt paikkansa. Hetken aikaa Landella tuntui Pellen omimmalta ja luontevimmalta itseilmaisulta.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Juuret (1996)

Pelle Miljoonan liikkeitä on toisinaan vaikea ennustaa siitäkin huolimatta, että mies on pysynyt aina tunnusomaisen uskollisena ihanteilleen. Yhden jyrkimmistä harhautusliikkeistään taiteilija teki 1990-luvun puolivälissä. Kun akustinen Landella antoi ymmärtää miehen muodostaneen jo nostalgisen suhteen vanhoihin lauluihinsa ja solmineen seesteisen sopimuksen elämän kanssa, vei Pellen seuraava siirto aivan toiseen suuntaan. Rockers löikin jälleen trio-muotoisena sähköt seinään, nosti keskisormen pystyyn ja heristi sitä pinnallisuudelle, suvaitsemattomuudelle sekä ahneudelle. Heristyksen nimi oli osoittelevasti Juuret, ja sen väreinä kiilsivät musta, harmaa ja vaaleanpunainen.

Pelle olikin siis jälleen punk. Mutta nöyränä kuluneiden vuosien edessä. Sen sijaan, että Rockers olisi vyöryttänyt musiikkiaan nuoruuden innolla, yhtye turvautui rutiiniinsa. Trion soitossa kaikuivat The Clashin ja The Whon kaiut, mutta yhtä lailla se teki kunniaa Pellen lähihistorialle. Oman aikansa musiikilliseen ilmapiiriin Pelle Miljoona ei sitä vastoin ottanut kantaa. Juuret oli suoraviivainen ja harkittukin yskös, jossa Pelle valikoi kiukkunsa taustalle sen musiikin, jonka parhaiten osasi: vihaisen, ehdottoman, mutta samalla jokseenkin perinteisen rockin.

Levyn asenne huokui spontaanien, ohuiden ja hyökkäävien soundien ohella sen sanoista. Räksyttäessään moneen suuntaan Pelle osui paikoitellen lähelle napakymppiä, mutta toisinaan myös sektorin laitamille. Esimerkiksi paikallisradioiden onttoa viihteellisyyttä ravisteleva Plaa plaa plaa… tuntui valitsevan itselleen liian helpon maalin, ja EU-sotilaan sinkkiarkkuinen dramatiikka kuulosti jo synnyinaikanaan väkinäiseltä.

Mutta yhtä lailla Juuret pakotti yhtymään Pellen yhteiskunnalliseen näkemykseen. Suuret ikäluokat oli verevää sukupolvikapinaan kiihottamista, vaikka laulussa jäikin epäselväksi, mille sukupolvelle Pelle kapinakutsunsa osoitti. Rasisminvastainen Mari on onnellinen oli puolestaan täysin aseistariisuva hyväntuulen reggae, Pellen oma Ob-la-di, ob-la-da. Räyhäkkäimmillään maestro oli ilkeästi rynnineessä Perseelleen-kappaleessa, jonka riveihin Pelle kiteytti koko poliittisen sukupolvensa hämmennyksen kylmän sodan jälkeisessä maailmassa:

”Sosialismi meni perseelleen
EU menee perseelleen
Mä en tiedä mitä mä teen
Ehkä luen Pääoman uudelleen”

Juurissa oli kuitenkin myös kaunomielinen ulottuvuutensa. Syksy oli erillainen (sic) kaikui helposti hahmottuvaa hyvästijättöä, ja Tumpin kappaleissa soi jatkuvasti arkisen kaunis ja haikea vireensä. Loppujen lopuksi, vaikka Pellen yhteiskuntakritiikki oli suoraa reaktiota oleviin oloihin, ja Tumppikin pääsi lähiönuorten elämää koruttomasti kuvaavassa Kivipäissä alueellisen epätasa-arvon juurille, määrittyi levyn suhde viitekehykseensä osin humoristiseksikin. Kaks vanhaa punkkaria oli suoranaista hyväntahtoista pilkkaa sille nuoruudelle, jonka ehdottomuudesta oli jäljellä vain pieni katkeruus.

”Muistatsä kun piti lähteä liftillä Koijärvelle?
Sä aloit ryypätä, eikä ikinä päästy kehätietä pidemmälle.
Meni sekin kapina puihin, saatana,
mut viel me räjäytellään pankkeja”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers ­– Kolmen tuulen pesä (1998)

Jos Pelle Miljoonan 1990-luku pitäisi kiteyttää yhteen levyyn, saattaisin nostaa jalustalle Kolmen tuulen pesän. Levyllä ei ollut oikeastaan mitään, mitä Pelle ei olisi ehtinyt jo parin aikaisemman vuoden aikana tehdä, mutta silti albumille hahmottui selkeä paikkansa Rockersin katalogissa. ABC ja OK! olivat tuoneet kirpeät kitarat ja trio-soinnin Pellen ilmaisun ytimeen, Landella oli laventanut palettia luonnonmukaisiin sävyihin, ja Juuret oli ärjynyt edeltäjiään vihaisemmin. Kolmen tuulen pesä oli puolestaan synteesi näistä kaikista; ohjelmallinen, mutta rönsyilevä levy, joka tarttui niin aikaan kuin ikuisuuteenkin, rähisten ja tunnelmoiden.

Levyn yleissointi oli edeltäjiään monipuolisempi. Suuri kiitos tästä kuului kitaristiksi pestatulle Tatu Mannbergille, jonka blues-tausta löi läpi traditionaalisimmistakin rock-riffeistä. Mies onnistui kätkemään suoraviivaisimpaankin soittoonsa sävyjä, jotka tekivät standardimaisista kappaleista jollakin tavalla omaleimaisia ja itsensä kuuloisia. Kitara viilsi ja ulvoi, mutta osasi myös surra ja kujeilla. Sen varaan oli hyvä rakentaa johdonmukainen mutta monipuolinen kappalevalikoima.

Vähintään yhtä pidäkkeettömästi tanssi Pelle Miljoonan sanoituskynä. Aavistuksen yksiulotteisen ja osoittelevan yhteiskuntakritiikin sijasta mies antoi assosiaatioidensa lentää vapaina. Tuloksena oli toki muutamia Myrskytuuli Janen ja Jamaikan helmen kaltaisia sovinnaisuuksia, mutta myös värikkäimpiä ja odottamattomimpia mielleyhtymiä aikoihin. Kolmen tuulen pesästä välittyikin vahvana virtuaaliseksi ja hallitsemattoman globaaliksi karanneen maailman absurdius. Pelle tarttui arkailematta postmodernin kuvaston sattumanvaraisuuteen ja asioiden jatkuvasti päivittyviin merkitysyhteyksiin, ja loi niistä hulvattoman sekamelskan, jossa satellitti valvoi Laitilan viljavainioita, ruumissavut leijuivat Gangesin yllä, hotellipunkat valittivat vanhan huoran soundilla, friikki kytkeytyi internetiin huuhkaja päässään ja Jumala puhui taivaskanavalla.

Jostakin tuon kaaoksen keskeltä astui esiin Andy sanoen ”viddu mä vedin vaan”.

Syvimmän tasonsa Kolmen tuulen pesä saavutti kuitenkin tarttuessaan kauneuteen pelkäämättä kauneutta kuvaavien sanojen fraseologiaa. Esimerkiksi Mä vedin vaan… soi sävyrikkaana tilintekona menneisyyden kanssa ja päätösraita Halki yön valkoisen haikaili unenomaiseen ja kadonneeseen rakkauteen, joka oli ehkä ollut totta, ehkä ei. Upeimmilleen levy äityi Elokuun öissä. Haaveileva luontokuvasto yhdistyi sielun levottomuuteen helpohkojen kielikuvien avulla, mutta samalla täysin vastustamattomasti. Tällä helmellä Kolmen tuulen pesä sai hetkessä anteeksi muutamat köykäisemmät hetkensä ja väkinäisemmät kiskaisut.

Sillä Elokuun yöt saattoi olla täydellisintä ja rikkumattominta, mitä Pelle 1990-luvulla kirjoitti.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Dharmapummi (2009)

Pelle Miljoonan sielussa väreilee aina pieni punk-henki, joka ulottuu vähintään metatasolla myös musiikkiin. Miehen vierailut punkin muotokielessä ja lietsovassa sanontamaailmassa ovat jääneet kuitenkin jokseenkin välähdysmäisiksi uran ensimmäisten vuosien jälkeen. Rockersin kanssa purkitettu Juuret tasaantui nopeasti Kolmen tuulen pesän sävykkääksi nelitahtirockaukseksi, ja samalla lailla Unabomberin yhteiskunnalliseen nuotioon heittämä bensiinikin roihusi vain yhden sinisen hetken. Kaksi vuotta Unabomber-debyytin jälkeen olivat muuttuneet niin yhtyeen kokoonpano kuin musiikillinen sisältökin.

Dharmapummi, Unabomberin toinen ja viimeinen levy, kurkottaa huomattavasti edeltäjäänsä useampiin suuntiin. Pelleä pitkin 2000-lukua avustaneen Manta Hännisen napattua yhtyeen basistin paikan Shadoulta Unabomber saattoi hahmottaa itselleen aivan uusia musiikillisia polkuja, ja levyä leimasikin paikoin suoranainen tyylileikittely. Dharmapummi ei peittellyt asenteellisuuttaan, mutta sulostutti sitä niin iskelmällisillä kuin mustalaisvaikutteisillakin sävyillä.

Olisiko levyllä ollut aiempaa suurempi ripaus huumoriakin?

Unabomber suoriutui tehtävästään tyylillä. Rock-trioksi orkesteri oli suorastaan häkellyttävän eklektinen, eikä mikään kappale sojottanut väkinäisesti kokonaisuudesta irrallisena. Balkanilaisittain voihkinut Katulaulaja eli suloisessa sovussa iskelmällisen Alakulontie 55:n kanssa, ja samaan kortteliin mahtuivat myös voimallinen Kivierämaa sekä hulvattomasti kohkannut 68. Yhtye säväytti myös kaihoisan yksinäisellä Kauan siitä aikaa on -kappaleella, johon Pellen ja Mantan aavemainen duetto loi aivan omaa lumoaan.

Tematiikaltaan levy oli paljon edeltäjäänsä mietteliäämpi. Jos Unabomber! oli shokkivärein kehystetty raivonpurkaus keskellä päin helvettiä menevää maailmaa, tarkasteli Dharmapummi pikemminkin jakojäännöksiä – niitä tunteita ja ihmisiä, jotka tuo maailma on jättänyt alleen. Varsinaista jatkumoa levyt eivät muodostaneet, mutta niiden välinen dynamiikka oli kuitenkin käsin kosketeltavaa. Kaksinkamppailussa sähikäisen lailla pärissyt Unabomber! otti aggressiivisuudessaan voiton, mutta rauhallisissa oloissa juuri Dharmapummi saattoi sittenkin pesiytyä syvemmälle sydämeen. Levyssä oli paljon luontevuutta ja kauneutta. Teennäisen ja ruman maailman kyljessä sellaiselle on aina käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Diaspora (2013)

Vaikka Pelle Miljoona on vakiintunut jo vuosikymmeniä sitten äärimmäisen luotettavaksi kolmisointuisten rock-levyjen säveltäjäksi, osaa hän kuitenkin yllättää. Hieman laiskalla otteella purkitetun Pelle Miljoona United -debyytin, folk-henkisen Avaran maan (2011) jälkeen Diaspora nimittäin nakutti yhtäkkiä taulun täyteen Pellen pohjimmaisia valtteja. Mitään uutta levy ei Pellen valtaisaan katalogiin tuonut, mutta kelvollisen rungon, muutaman iskusävelen, otteeseensa houkuttelevien tarinoiden ja äärimmäisen tiiviin yhteissoiton summa osoittautui paljon osatekijöitään suuremmaksi. Pienen harha-askeleen jälkeen Pelle onnistui lyömään ilmoille julistuksen, joka kertoi miehen olevan relevantti vielä 2010-luvullakin, uransa viidennellä vuosikymmenellä.

Suuri kiitos Diasporan valppaasta otteesta kuuluu aseenkantajille. Problemsinsa kanssa kelpo vireeseen 2000-luvun edetessä lämmennyt Tummpi Varonen on palannut Pellen viereen rinta kaarella ja paiskaa pakettiin levyn kenties parhaat laulut. Miehen romanttinen ja katujen marinoima ote täydentää Pellen karheaa aikalaisanalyysiä yhtä saumattomasti kuin aina, eikä hän tällä kertaa sorru yhteenkään hukkaminuuttiin. Vihalla ja ADHD-miehellä Tumppi piiskaa Unitedin suorastaan uhkaavaan iskuun, ja pakahduttava Mä seuraan rakkautta lienee levyn tunteikkaan – ja jos sana sallitaan – hiteikkäin kiskaisu.

Varsinaisen hatunnoston ansaitsee myös Jukka Melametsä, joka kasvaa Diasporalla täyteen mittaansa ja sen ylikin teräväkulmaisena mutta läpeensä harmoniantajuisena kitaristina. Mela saa kitaransa soimaan rockahtavasti silloinkin kun tarjolla on iskelmää ja iskelmällisen kaunosieluisesti silloin kun on aika räimiä. Kitaroinnin virkeydestä kuulunee osakiitos myös Janne Haaviston tuotantojäljelle, sillä Melan virkeän otteen ohella levyllä hurmaa sen luonnollisen rosoinen kokonaissoundi. Syvyyttä Unitedin rymistely saa monessa kappaleessa Pekka Gröhnin pianoinnilta, joka on, tässäkin kontekstissa, täysin erehtymätöntä.

Unitedin hienosta kokonaispanoksesta huolimatta Diaspora on kuitenkin leimallisesti Pellen levy, mitäpä muuta. Vaikka maestro on yhtälön ennustettavin osa – ja vaikka levyn ajoittainen epätasaisuus personoituu häneen – olisi kohtuutonta nimetä hänet levyn heikoimmaksi lenkiksi. Ilman Pelleä Diasporan lauluja ei nimittäin olisi olemassa. En viittaa tällä banaalisti siihen, että hän on kirjoittanut niistä valtaosan, vaan siihen että koko United elää hänen tavastaan reagoida maailmaan sävelin ja huomioin, jotka tuntuvat epäajankohtaisilta, mutta joiden epämuodikkuus on pikemminkin aikamme kuin Unitedin ongelma.

Niinpä Diasporaa voi pitää tervetulleena, jopa riemastuttavana jatkona Pellen uralle. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tinkimätöntä asennetta, avauksia paremman maailman puolesta sekä ripauksen omakohtaiselta tuntuvaa nostalgiaakin. Ja sitten sitä ihan rehellistä rockia, vailla sivumerkityksiä.

Kaiken tämän Pelle höystää sanavarastolla ja riimittelyllä, jossa on jotakin äärimmäisen turvallista, mutta joka muodostaa samalla täysin oman logiikkansa ja universuminsa, muualta löytymättömän tirkistelyaukon nykymaailmaan – kuunnelkaa vaikkapa punk-nuoruuden perään lämmöllä tähyävä Tuliaisia Lontoosta tai lähiö-Siwan halpahyllyiltä yhteiskunnalliseksi sivulauseeksi ponnistava Rainbowmies. Tämä on kokolailla väärentämätöntä suomalaisen arjen bluesia, karuna, rokahtuneena ja koreilemattomana.

Ei tällaisellta musiikilta voi vaatia enempää rehellisyyttä, tai mitään muutakaan. En minä ainakaan.

Video ei ole enää saatavilla

PIIRISARJA

Miljoonaliiga – Enkeltenkaupungissa (1985)

Otettuaan etäisyyttä menestyksensä huippuvuosiin ja levytettyään pari nopeasti unohdettua albumia omalla nimellään Pelle rynnisti jälleen kohti suoraviivaisen rockin laitumia. Matkalle hän sai mukaansa kaksi tuttua sancho panzoaan, Tumppi Varosen rumpuihin ja Stefan Piesnackin kitaraan. Kun basson varteen löydettiin Jimi Sero, oli uusi bandiittilauma valmis. Sen nimi oli Miljoonaliiga ja sen tehtävänä oli – ainakin osin – palauttaa Pelle juurilleen, altavastaajaksi ja kapinalliseksi.

Resepti oli yksinkertainen. Kymmenen biisiä, suoraviivaista kerrontaa, kaunistelemattomia kitaroita, rynnivää rytmitystä. Edeltäjiinsä verrattuna Enkeltenkaupungissa oli vahvasti kadun ja yön kaoottiseen kohtalonyhteyteen tukeutunut levy, jonka kappaleissa sekä Tumppi että Pelle kuvasivat konstailemattomasti yksittäisiä ihmiskohtaloita, valoivat uskoa unohdettuun nuorisoon ja ivasivat virkamiesten ja kellokorttien standardoimaa maailmaa.

Levyn kannessa Miljoonaliiga poseerasi neon-väritetyssä metrotunnelissa. Musiikki ja estetiikka istuivat kiistatta yhteen.

Asenteestaan yhtye ansaitseekin kiitoksen. Sen sijaan musiikillinen anti jäi Pellen tuotannon häntäpäähän. Sekä sävellykset että tarinat roiskuivat melko yksiulotteisina purkauksina, eikä 1980-lukulaisen kolhosti tuotettu yhtyesoitto tuonut niihin juurikaan lisää.

Levy jäikin omituisen kulmikkaaksi ja väkinäiseksi. Sen rivikappaleet tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta ja nimikkokappaleen kaltaiset hittityrkyt piinaavan laskelmoiduilta yrityksiltä ottaa uusi aika haltuun. Vaikka mukaan mahtui joitakin mainioita kiteytyksiä ja sieltä täältä pilkottavia musiikillisia oivalluksia, jäi käynti Enkeltenkaupungissa varsin tasapaksuksi kokemukseksi. Ehkä aikakin oli Pellen ilmaisua vastaan.

Miljoonaliigan terävintä kärkeä edustikin levyn ulkopuolelle pudotettu Down ja Out, joka julkaistiin singlenä samana vuonna pitkäsoiton kanssa. Jos Enkeltenkaupunilta olisi poimittu singlevedon kylkiäisiksi nimikkoraita, kaunomielinen Theresa ja Tumpin rosoinen Ja mä menen, olisi Miljoonaliigalla ollut mahdollisuus kirjautua Pellen historiaan yhdellä tiukalla EP:llä. Nyt yhtyeen tehtäväksi jäi lähinnä toimia siltana kohti Pellen seuraavaa kehitysaskelta, kaikin puolin hedelmällisempää Linnunlaulu-aikaa.

Jollakin tavalla levyltä aistii, että yhtye tajusi tämän itsekin.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Tee itselles elämä (2001)

Maailmaa mitanneen Brooklyn–Dakarin (1999) jälkeen Pelle jatkoi maanpiirin kartoittamista. Vaikka terävien globaalien kuvaelmien rinnalle nousi nyt ripaus mystiikkaa, elämänkatsomuksellisuutta ja suomalaistakin arkea, oli levyn orientaatio edelleen selvä. Kannessa Pelle poseerasi Havannan taivasta vasten ja lauluissa maansyrjää kierrettiin antennit paikkojen värähtelyille valppaina. Rastamies oli yhä matkalla, eikä ajatellut palata illaksi kotiin.

Musiikillisesti Tee itselles elämä kuitenkin kauas edeltäjänsä tasosta. Siinä missä Brooklyn–Dakar sulatti elementtinsä timanttiseksi kokonaisuudeksi, tyytyi Tee itselles elämä fragmentaarisiin huomautuksiin, jotka saattoi tulkita sekä edellisten sessioiden ylijäämiksi että iduiksi, jotka seuraava albumi tulisi näyttämään kukassaan. Vielä niistä ei ollut kuitenkaan seisomaan omillaan.

Rikkauksien puutteesta albumia ei käy kuitenkaan syyttäminen. 1980- ja 1990-luvun vaihteesta tuttu tutkapari Tero Siitonen – Puka Oinonen kutoi albumille monta letkeää kielisoitinpohjaa, jotka nostivat Pellen spontaanin tyylisekamelskan tämän tästä lentoon. Puhaltimin sulostettu Hän uskoi tuuleen, herttainen Pelle-reggae Kukoista tyttö ja optimistisuudessaan mahtipontinen Bensaa ja tulta -blues osoittivat Pellen kynän selvinneen vuosituhannen vaihtumisesta kohtalaisessa terässä. Vastapainona muutamat laulut kangistuivat kuitenkin lähtökuoppiinsa – laahasivat, pinnistelivät, jäivät yrityksen tasolle. Lopulta albumin päättänyt vokoderihimmailu Running out of Töpönen jätti jälkeensä vaimean hämmennyksen. Niin käy joskus kun etsii uutta.

Albumin tunnuskappaleeksi määrittyikin vaivauttava mutta samanaikaisesti kiehtova Omar. Laulun aihepiiri oli rohkea ja pysäyttävä. Pelle lauloi viharikoksen uhrina kuolleen ravintoloitsijan vaimolle ja syntymättömälle lapselle lohduttavaa mantraa, jonka toisteisuudessa oli juonne myös anteeksiantamattomuuteen ja vihanpitoon. Banaalit huomiot ja kitsimäisesti soinut itämainen rytmi tekivät laulusta sekä rienaavan että vilpittömän, mutta yhtä kaikki pysäyttävän. ”Omar oli hyvä mies, niin hyvä mies”, lauloi Pelle ja tuli vanginneeksi kokonaisen sukupolvelta toiselle hiljaisena myyttinä periytyvän katkeruuden juonteet kaikkein karuimmassa ja vastaansanomattomimmassa muodossaan.

Omarin kaltaista laulua ei olisi voinut Suomessa kirjoittaa kukaan muu kuin Pelle Miljoona.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Ylivoima – Todistaja (2002)

Joskus vuosituhannen vaihteessa suomalainen reggae nousi valtavirtaan. Soul Captain Bandin johdolla se valloitti etenkin vihertävän ja punertavan kaupunkilaisnuorison sydämet ja saavutti tyylillisen kypsyyden, josta esimerkiksi Reggae OK:n klassinen haitarisoolo oli kaukana. Letkeiden rytmien päälle oli helppo pudotella luomuhenkisiä, hidasta elämänrytmiä, suvaitsevaisuutta ja kepeää henkistymistä tavoitelleita sanoituksia.

Tämä kaikki sopi hyvin yksiin Pelle Miljoonan profiilin kanssa. Reggae oli kulkenut miehen rinnalla kautta uran ja Pellen yhteiskunnallinen orientaatio oli läheistä sukua Soul Captain Bandin tunnustamille hyveille. Niinpä tuntuikin luontevalta, että uuden sukupolven reggae-sanansaattajat pestautuivat Pellen taustalle yhden levyn ajaksi. Asetelmatasolla kumpikin osapuoli tuntui voittavan. Nuoriso sai osoittaa kunnioitustaan yhdelle esikuvalleen samalla kun Pelle pääsi toteuttamaan unelmansa pesunkestävästä reggae-levystä.

Yhteistyössä oli paljon potentiaalia, jota Pelle Ylivoimineen lähti realisoimaan innolla. Käsittelyyn otettiin tyylitajuinen valikoima Pellen vanhaa tuotantoa, jota höystettiin muutamalla uudella raidalla. Tahmealla ansalla vetovastuu luovutettiin Paarmalle ja Nopsajalalle, Next Manilla Izai-Zaille. Sukupolvien kuilusta ei ollut tietoakaan, kun muusikot saivat kokoontua yhteisen rakkautensa äärelle.

Lähtökohtiinsa nähden levyn todistusvoima jäi kuitenkin harmillisen vähäiseksi. Etenkin Ylivoiman komppailu tuntui muodostavan oman teknisen, mutta välinpitämättömän kokonaisuutensa, joka rullasi hyvin, mutta jätti Pellen omituisella tavalla ulkopuoliseksi. Pelle teki soiton päällä parhaansa ja heittäytyi moniin tulkintoihin sopivalla riskillä, mutta syvän kommunikoinnin tasoa kollaborantit eivät tuntuneet saavuttavan. Niinpä kokonaiskuva jäi harmillisen sisäsiistiksi ja oppikirjamaiseksi. Loppujen lopuksi Pellen omien reggaeversioiden roso ja kompastelu olisivat tehneet Ylivoimankin soitolle hyvää – rehdistä punk-asenteesta puhumattakaan.

Muutamin paikoin kaikki osui kuitenkin kohdalleen. Uusista kappaleista Ahneus on kuningas ja Respektiä keinauttelivat yhteiskuntakritiikkinsä maaliin varsin osuvasti ja Avoimien Ovien muinainen balladi Joskus tulee aika maksaa takaisin taipui uuteen muotoonsa vaivatta. Shantin fiiliksen mutkaton sympaattisuus olisi puolestaan saanut kivimiehetkin hymyilemään. Varsinainen helmi oli kuitenkin uhkaavasti ja rouheasti soinut Rauhan aika, johon Pelle oli kirjoittanut uuden säkeistön WTC:n iskujen innoittamana.

Rauhan aika osoitti, että levyn lauluille, niin uusille kuin vanhoille, oli selvästi tilaus pelokkaammaksi ja vihaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Siksi niiden olisi toivonut soivan vielä terävämpinä ja purevampina. Se olisi ollut todellista ylivoimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Arambol (2006)

Paikoilla ja globaalilla maantieteellä on ollut aina olennainen osa Pelle Miljoonan musiikissa. Jo N.U.S.:n levyllä mies piirsi kuvaa Lontoosta länsimaisen moraalin loppuna ja paria vuotta myöhemmin mies riensi purkittamaan levyään Berliiniin. Tämän jälkeen levyillä on kierretty maailman ympäri moneen kertaan. Erityisen vahvoiksi noodeiksi Pellelle ovat muodostuneet Etelä- ja Väli-Amerikka sekä Intia. Niinpä taisi olla vain ajan kysymys, milloin Pelle pakkaa yhtyeensä, soittimensa ja äänitystarvikkeensa koneeseen ja suuntaa taltioimaan äänijälkeään jonnekin Päiväntasaajan tietämille.

Tuon reissun aika koitti vuonna 2006, kun Pelle Rockerseineen lensi Intiaan äänittämään seuraajaa globaalisti soineelle levykolmikolle Brooklyn–Dakar, Tee itselles elämä, Setä Samulin sirkus. Matkaseurakseen Pelle valikoi Rockersin pitkäikäisimmän kokoonpanon (Oinonen–Väänänen–Siitonen) sekä kevyen äänityskaluston äänimiehineen. Sen sijaan soittimista valtaosa jätettiin Suomeen. Arambol olikin pelkistetty ja akustisvoittoinen levy, jonka toteutustapa ja äänityspaikka ohjasivat myös materiaalin luonnetta. Pelle kirjoitti Arambolille viipyileviä ja tummasävyisiä kappaleita, joissa liikuttiin usein kolmannessa maailmassa, ja joiden ajatusten mittana oli elämä itse.

Arambolilta on helppo kuulla, että se on ollut Pellelle tärkeä levy. Mutta yhtä lailla on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei kokenut sitä – tai koko hanketta – omakseen. Muistelen erityisesti Oinosen kritisoineen ”Andien jollotuksia”, jotka kyllä kiteyttivät paljon Pellen maailmankuvasta ja -kokemuksista, mutta joiden kertomukset tuntuivat paikoitellen joko kliseisiltä tai etäisiltä. Rockers hoiti kuitenkin leiviskänsä tunnollisesti, jopa erinomaisesti. Etenkin Oinosen tyylitajuiset kitarakuviot ja Siitosen sävykäs bassottelu pääsivät niukan äänimaailman keskellä loistavasti oikeuksiinsa, ja Väänäsen perkussiivinen rummutus tuki ilmaisua mainiosti.

Ja olihan lauluissa sävyjä, paikkoja, kohtaamisia ja elämänkatsomuksellisia metaforia vähintään yhden albumin tarpeiksi, vaikka kokonaisuus ei syliinsä kahmaissutkaan.

Levyn ehdoton kiintopiste, suoranainen tiivistymä, oli sen kakkosraidaksi asetettu Vaeltavien saddhujen matkaan, jonka mantramainen poljento alleviivasi sanoitusten piirtämää tunnelmakuvaa lähtemättömästi. Laulussa kertoja istui Gangesin varrella katsomassa ohi lipuvaa virtaa ja miettimässä elämänsä tarkoitusta. Asetelma ei ollut millään tavalla omaperäinen, mutta sen omakohtaisuuteen oli helppo uskoa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli tuo kilvoitteluun väsynyt hahmo, jonka ajatuksiin tulvi päättymättömänä kehänä sama ajatus:

”Pyhän Gangesin rannassa mietiskelen
elämääni ja sitä kuka lienen
jospa jättäisin kaiken ja lähtisin vaan
vaeltavien saddhujen matkaan”.

Saddhut saivat kuitenkin vaeltaa yksin. Arambolin jälkeen Pelle palasi Suomeen, hyvästeli luotettavana työjuhtanaan toimineen Rockersin, ja purkitti vihaisimman ja yhteiskunnallisimman levynsä aikoihin. Ehkä joen ranta kertoi, että miestä tarvitaan ennen kaikkea Suomessa. Sillä Intia on viisautta pullollaan, mutta täällä kukaan muu ei osaa laulaa niistä asioista, joista Pelle laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Avara maa (2011)

Harva levy alkaa näin sympaattisesti. Pelle Miljoonaan personoituva kertojahahmo tapaa kalliolaisen kuppilan ovella lemmittynsä. Mielitietty ojentaa kertojalle villasukat tietäen, että tulee menettämään miehensä taas hetkeksi. Kulkijan vaisto on herännyt, eikä kertoja voi vastustaa sitä. Hän ottaa lahjan kiitollisena vastaan ja antautuu sitten virran vietäväksi. Kodikkaat villasukat jalassaan hän voi vaeltaa minne tahansa tietäen, että avara maa huolehtii aina lapsistaan.

Sympaattinen on muutenkin pätevä sana kuvaamaan Pellen, Melan ja Tero Siitosen liikkeelle laskeman Unitedin ensi potkua. Albumi upposi varsin tunnusomaisesti folksävyihin, mutta vältti Laulavan idiootin virheet. Tällä kertaa Pelle ei koettanut jäljitellä ketään, vaan pudotteli ilmoille puhtaasti itsensä näköistä kuvaelmaa, jossa Suomen ylle laskostui jälleen kerran melankolian yksinäinen harso, ja jossa sisäinen levottomuus ja ulkopuolisuus ajoivat vaeltajat liikkeelle.

Pellen keitoksessa oli paljon kiinnostavia elementtejä. Uskollisen dylanismin sijasta Avara maa kanavoitui oikeastaan folk-ideologian metsäläiseksi mukaelmaksi, jossa oli ripaus kuplettimaista huumoria, rillumareitäkin. Venäjän kaasuputkihanketta moittineessa Siperian teräslohikäärmeessä Pellen rienaavan laulannan rinnalle hiipi Irwin Goodmanin haamu, ja pikkupaikkakunnan realismin kaikessa karuudessaan paljastanut Järjetön Kauhavan ralli kasvoi nykyaikaistetuksi arkkiveisuksi toteavine otteineen ja hirtehisine yksityiskohtineen.

Irtonaisesti soineelta Avaralta maalta välittyi kuitenkin myös luonnosmaisuus. Levy kuulosti siltä, että Pelle olisi tyhjentänyt sillä kappalesäkkiinsä muutaman vuoden aikana kerääntyneet ylijäämälaulelmat parin luottosoittajansa kanssa, mökin nurkassa ja mutkattomasti. United tunnelmoi pätevästi ja sai paikoitellen kappaleet komeaan vauhtiin, mutta levyn tarinat jäivät lähinnä ääriviivoiksi, joilta ei löytynyt voimaa pitää koko albumia pystyssä. Avara maa soi sydämellisesti ja kosketteli tärkeitä teemoja, mutta ylsi vain satunnaisesti täyteen mittaan.

Levy ei ollut missään nimessä kunnianhimoton – esimerkiksi Yksinäisestä pojasta yksinäinen mies sekä Klik klok piirsivät sanoituksellisesti rohkeitakin kaaria – mutta yhtä vaikea sitä on pitää ikimuistoisena. Ehkä Pellekin tiesi lauluja kirjoittaessaan, että kyse oli vain lämmittelystä ja välityöstä ennen Unitedin todellista iskua. Avara maa täytti edeltäjänsä ja seuraajansa välisen tilan, mutta ei kasvanut yhtään sitä suuremmaksi.

Mutta näin se joskus menee. Voi olla, että nämä laulut yksinkertaisesti halusivat tulla ulos. Mikäpä Pelle olisi niitä estämään? Maailmassa on muutenkin liikaa rajoituksia.

MILJOONAPILKKI

Pelle Miljoona: Laulava idiootti (1983)

Pellen levytysuran alkuvuodet olivat käsittämättömän intensiivisiä. Vaikka jälki pysyi varsin laadukkaana levystä toiseen, on helppo kuvitella tarpeen irtiotolle kasvaneen vuosi vuodelta. Kun maineikas OY hajosi kolmen studioalbumin ja monen miehistövariaation jälkeen, jätti Pelle punkit, rockit ja uudet aallot sikseen, poimi taskuunsa huuliharpun ja lähti kulkemaan samaa polkua, jota pitkin hänen varhaiset innoituksensa olivat taivaltaneet.

Syntyi Laulava idiootti, pelkistetysti soinut folk-levy, jonka suurin esikuva oli avoimesti esillä ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Jos Pelle oli vihjannut Bob Dylan -vaikutteistaan jo siellä täällä pitkin kultakauden levyjään, ryhtyi hän nyt toden teolla sovittelemaan jalkaansa Dylanin saappaisiin. Veto oli rohkea, kiinnostavakin. Mutta saappaat sittenkin monta numeroa liian suuret.

On vaikea sanoa, mihin kaikkeen Laulava idiootti lopulta kompastui, mutta harmillisesti oikein mikään elementti levyllä ei toiminut. Vaikka Pelle oli haalinut bändiinsä Dave Lindholmin, Måns Groundstroemin ja Mats Huldenin kaltaisia konkareita, töpötti musiikki eteenpäin persoonattomasti ja intohimottomasti. Yhtye ei tosin saanut juuri apua tai innoitusta Pellen sävellyksiltä. Laulavan idiootin musiikki tuntui ennen kaikkea raameilta kohtuuttomalle litanialle sanoituksia, jotka eivät sittenkään tahtoneet mahtua säkeiden päälle.

Sanat olivat sinällään kunnianhimoisia julistuksia maailmasta ja ihmisyydestä. Niistä puuttuivat kuitenkin kaikki kiinnekohdat ja kohtuullisuus. Pellen maailmankatsomus oli edelleen helppo hahmottaa ja allekirjoittaa, mutta oikein mikään levyssä ei houkutellut perehtymään tarinoihin toivotulla syvyydellä. Joskus joku kertosäe saattoi houkutella hetkeksi mukaansa, mutta kohta oltiin taas soinnittomaksi kuluneen laulannan, vuolauteensa hukkuvien ajatusten ja oudon svengittömästi soineen musiikin maailmassa. Dylanin henki oli helppo tavoittaa, mutta vain liian uskollisen jäljittelyn halvauttamana patsaana.

Niin paljon kun levyn lähtökohdista ja paljaudesta olisikin tehnyt mieli pitää, määrittyy Laulava idiootti kokolailla selvästi Pellen uran heikoimmaksi työksi – ainoaksi, jonka kuuntelemista ei voi perustella oikeastaan millään järkisyyllä.

Video ei ole enää saatavilla

PÖLLÖLAAKSO

Pelle Miljoona & N.U.S. & Jasmine – Tää on kapinaa (2005)

Pellen ensimmäisiä julkisia musiikillisia edesottamuksia dokumentoiva Tää on kapinaa ei ole niinkään varsinainen levy kuin satunnainen ja tuhnuinen kokoelma kellariäänitteitä 1970-luvun lopun Savonlinnasta. Levy koostuu N.U.S.-kitaristi Huopalaisen tekemistä treeni- ja keikkanauhoitteista, joita on höystetty parilla aikalaishaastattelulla. Jokseenkin omituiseksi koosteeksi määrittyvä levy välittää tällaisenaan Pellen musiikillista muotoutumista siivittäneen innon ja naiivin hapuilun, mutta tirkistysreikää suuremmaksi ikkunaksi miehen maailmaan siitä ei ole.

Levyä onkin vaikea suositella muille kuin niillä, joilla on jo kaikkea.

Koko julkaisun motiivit ovat aavistuksen kyseenalaiset. Tää on kapinaa on Pellen elämäkerturi Lamppu Laamasen päähänpistos, jota Pelle ei ole auktorisoinut – pikemminkin kehottanut ihmisiä olemaan koskematta koko purkitteeseen.

Tavallaan Pelleä on helppo ymmärtää. Akustiset Dylan-improvisoinnit ja varhaiset Elvis-coveroinnit ovat jääneet aikoinaan varmasti syystä kasettien uumeniin, eivätkä bändikämppätaltioinnitkaan ole juuri sen ikimuistoisempia. N.U.S.:n kappaleet kuulostavat hahmotelmamaisilta, vaikka osoittavat yhtyeen olleen soitannollisesti varsin terävä trio. Nimikkokappale Tää on kapinaa ja Maantiet vie yli vuorien olisivat kyllä puoltaneet paikkansa Pellen debyyttilevyllä, mutta kellarikuminalla höystettyinä niistä saa irti lähinnä lähtökohdat.

Oma henkensä levyllä toki on. Alkeelliset äänitysolot korostavat musiikin raakuutta ja tinkimättömyyttä, ja paljastaapa levy ainakin sen, että Tahdon rakastella sinua -fraasi oli Pellen takataskussa jo kauan ennen kuin Ari Taskinen kirjoitti sen ympärille jättihitin. Tää on kapinaa alleviivaa myös Pellen musiikillista kasvualustaa. Vaikka The Clash ja Sex Pistols antoivatkin miehelle viitekehyksen ja lopullisen sysäyksen, löytyi pohjalta yhtä paljon Hurriganesin, Dave Lindholmin ja Dylanin reunustamaa rock- ja folk-maastoa – kuten Pellen ura tuli vuosien saatossa monesti osoittamaan.

Mutta ei tää sentään kapinaa ollut. Kunhan nuoret miehet vain pitivät hauskaa ja nauttivat äänestään.

Elä (kun olet nuori tai vanha)

Moninaisista musiikillisista ilmiasuistaan huolimatta Pelle Miljoona on kantanut urallaan pysyvimmin julistajan viittaa. Sanoma on ollut joskus suoraa, toisinaan suorastaan kätkettyä, mutta aina se on kannustanut toimimaan, paremman maailman puolesta. Tällaiselle sanomalle omin paikka on esiintymislava, sillä julistus syntyy vasta sillä hetkellä kun se tavoittaa kuulijan. Jos hyvin käy, kuulija reagoi. Ja parhaassa tapauksessa tämä reaktio saa julistajankin reagoimaan. Tähän vuorovaikutukseen Pelle tahtoo nöyrästi uskoa. Mikään muu tuskin selittää miehen käsittämätöntä tarmoa nuohota Suomen kuppiloita vuodesta toiseen, kuin ruumiillistumana siitä jalosta ajatuksesta, että musiikki kuuluu kaikille.

Kyse on tietenkin elämäntavasta.

Vaikka Pelle on esiintynyt monen monituisten kokoonpanojen kanssa, karsituimmillaan vain akustiseen kitaraansa tukeutuen, on hänen sanomansa omimmillaan sähköisen möyryn päällä, silloin kun tulkinnan puhtaus on kaukana ensiarvoisuudesta. Pelle ei ole muusikko, joka hiljentää yleisön. Hän on muusikko, joka sytyttää sen. Niinpä esimerkiksi Pelle Miljoona & Folkersin akustiset esitykset ovat sittenkin vain kuriositeetteja todellisen pauhun rinnalla. Pelle Miljoona on rock-muusikko, ja siksi hänen yhtyeensäkin soittavat yleensä rockia. Mieluiten niin ronskilla ja lavealla otteella, ettei rockin etuliitteellä ole vähäisintäkään väliä.

Tämä painotus kuuluu myös Pellen livetallenteissa, joilla satunnaiset hiljaiset hetket ovat vain hengähdyksiä ennen seuraavaa paahtoa. Musiikin suunta on jatkuvasti eteenpäin, sivuille ei vilkuilla. Ja jos joku isku ei osu tahdilleen, homma paikataan lyömällä tilalle mahdollisimman nopeasti uusi. Viis hienouksista. Musiikki perustuu hetkeen ja siinä olemiseen. Siksi Pellen livepurkitteet ovat antoisia ja rehellisiä, mutta samalla haastavia. Kotisohva muuttuu harvoin kiehuvaksi klubiksi edes musiikin tarjoamien mielikuvien avulla. Niinpä esimerkiksi Pellen hurmoksellisen 50-vuotiskonsertin yhteydessä purkitettu Elä-DVD jää kauas siitä yhteisöllisyyden ja voiman tunteesta, joka Nosturissa tuolla keikalla vallitsi – siitäkin huolimatta että musiikin tukena on DVD:llä koristelematon kuva.

Toisinaan kaikki osuu kuitenkin kohdilleen. Niinpä esimerkiksi 1980:n viimeisellä keikalla joulukuussa 1979 taltioitu ikoninen Näyttämökuvia (1980) on suorastaan huumaava purkaus, jolla elämänsä vedossa oleva yhtye jättää äänekkäät jäähyväisensä koko sille ihmismassalle, joka kasvoi sukupolveksi Pellen musiikkia kuunnellen. Samaiselta keikalta riitti musiikkia myös Johannan massiiviselle Metropolis-triplalle (1980), jolla messusivat Pellen ohella muun muassa Ratsia, Widows ja Vaavi.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavan kerran Pelle julkaisi livemusiikkia vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin esitellessään Rockersinsa Si Si Liven (1992) raidoilla. Levyn selkärangan muodosti vanhojen Pelle-palojen ryhmyinen uudelleentulkinta, joka hitsasi samalla Pellen ja Tumpin yhteispelin koko orkesterin pitkäaikaiseksi ytimeksi. Olennaisimpien hittien lisäksi Rockers otti käsittelyynsä esimerkiksi Pellen 1980-luvun singlevetoja. Raivokkaan rockin sekaan Pelle piilotti muutaman yllätysvedon, esimerkiksi dylaniaanisesti akustiseen muotoon verhotun – ja levytyshetkellään taas ajankohtaisen – Olen työtön -protestilaulunsa sekä Tapio Rautavaaran aikoinaan levyttämän Huutolaispojan laulun.

Sähköinen ulkoasu leimaa myös Pellen tuoreinta livetallennetta, Unitedin asenteellista Elävänä Vastavirrassa -levyä (2013). Albumilla kokoonpanostaan (Pelle, Tumppi, Mela) ilmeisen ylpeä Pelle palasi jälleen kerran asenteensa ytimeen. Tampereen klassinen punk-luola muodosti täysin oikean henkisen kodin Unitedin kaunistelemattomalle soitolle, josta turhat hienoudet oli karsittu pois, ja jolla pystypäinen rock ajoi ulkoisen kullan edelle. Vaikka levyn pääpaino oli tälläkin kertaa kymmenien vuosien takana, poimi United jyränsä kyytiin myös tuoreempaa Pelle-tuotantoa. Esimerkiksi Juuret-albumin Kaks vanhaa punkkaria alleviivasi hienosti Pellen ja Tumpin ties kuinka monennen kerran alkanutta yhteistyötä, ja Setä Samulin sirkukselta poimittu Isäntä vei tehtaan pois ilmoittautui ylväin mielin osaksi Pellen kestävintä kappaleainesta.

Tärkeintä tälläkin taltioinnilla kuitenkin hetki itse, ei se millä sitä täytettiin. Niinpä Elävänä Vastavirrassa palasi samoihin lähtökohtiin kuin Pellen muutkin livelevyt; voimaan, ääneen, kapinaan.

Näistä Pelle elää, niin nuorena kuin vanhanakin.

Video ei ole enää saatavilla

Pohjalla ja marginaalissa

Pelle Miljoonan studiolevydiskografian ulkopuolella on yksi albumi, jonka tunteminen on paitsi osa suomalaisen rockin yleissivistystä myös olennaista Pellen artistikuvan hahmottamisen kannalta. Tämä levy on tietenkin Pohjalla-kokoelma (1978), nousevan Suomi-punkin vihainen kapinahuuto, joka määrittyi lopulta myös Pellen kulkuväyläksi Savonlinnasta Helsinkiin ja N.U.S.:sta 1980:een. Loppu on historiaa, mutta juuri siksi historian esipuhe kiinnostaa. Varsinkin kun se on raavittu näin sitkeämusteisella kynällä.

Pohjalla oli vaikutusvaltainen levy, jolla Pelle, Problems?, Sehr Schnell ja Se. muotoilivat suomalaisen musiikin normit uusiksi. Kokoelma kaikui välittömänä yhteiskunnallisena haukahduksena, joka ravisteli nuorisoa heräämään ja tekemään. Sellaisena se oli myös omaehtoisuuden ylistys, jonka tyylillinen moninaisuus ja normeista piittaamaton asenne näkyivät nopeasti koko maan bändikentässä.

Levyllä tuntui vallitsevan selvä roolijako. Se. toi mukaan ripauksen eksentristä taiteellisuutta, Problems? lisäsi keitokseen ruohonjuuritason arkiset havainnot ja Sehr Schnell oli se herttaisen kömpelö tee se itse -yhtye, johon jokainen saattoi samastua. Entä Pelle sitten? Hän oli eräänlainen isoveli ja moraalinen majakka, se kaikkein vihaisin ja karismaattisin. N.U.S. taustallaan mies oli liekehtivää asennetta, levyn yläotsikko, joka tahtoi laulaa koko länsimaisen ylimielisyyden ja tekopyhyyden lähimpään suohon.

Hänen sanomansa kanssa oli vaikea olla eri mieltä.

Pohjalla-levyn kiistattomin Pelle-klassikko oli tietenkin rujo ja inhorealistinen Väkivalta ja päihdeongelmat; pahoinvoivan nuorison puolesta kaikunut huuto, joka tarttui rinnuksiin ja pakotti kohtaamaan rumuuden. Mutta se ei ollut ainoa asia, joka Pellen mieltä poltti. Piikit sojottivat myös kohti länsimaista siirtomaaherruutta (Häpeän olla valkoinen), yhdysvaltalaisen segregoituneen liberalismin ihannointia (Mä en jumaloi Amerikkaa) sekä suomalaisen rock-maailman kuluneimpia kuvia (Albert Järvisen innoittama Rocktähti). Levyn avausraidalla 1980:n esimuoto 1978 versioi Virtasen Elektronisen xtaasin, aiheesta. Jos Pohjalla oli kiteytettävissä yhteen sanaan, oli tuo sana sähköshokki.

Video ei ole enää saatavilla

Samojen aikojen juontuma on Meillä menee lujaa -splitkokoelma (1980), jonka A-puolelle on rouhittu kasaan Pelle Miljoonan ensimmäisten singlejen saldo ja B-puolella melskaavat Problems? sekä Hymy Taskinen & Co. Vaikka lähes kaikki kokoelman kappaleet on ripoteltu bonuksiksi Pellen ja kumppanien myöhemmille CD-uusintapainoksille, on Meillä menee lujaa säilyttänyt arvonsa myös itsenäisenä dokumenttina. Se kuvaa hyvin Pellen ilmaisun vaihettumista N.U.S.:n romuluisesta runnonnasta kohti romanttisiakin sävyjä, ja täydentää artistikuvansa Problems?:n makeanterävin esityksin. Oma lukunsa on Hymy Taskinen & Co, joka tulvii solistinsa Wouden johdolla jossakin piruilun reunamilla, mutta silti sen tuolla puolen olevaa hyväntuulisuutta.

Pelle Miljoona on ollut myöhemminkin säännöllinen vieras kokoelmalevyillä, mutta niille ripotellut laulut eivät ole olleet yhtä fundamentaalisia hänen uransa kannalta. Maineikkaalle Hilse-LP:lle Pelle purkitti tympeän ja nimeään mukailevan Ketään ei kiinnosta mitään -vittuilun, ja myöhemminkin kontribuutiot ovat olleet lähinnä laarinpohjaraapaisuja tai anekdootteja. Silti niille kannattaa höristää korvaa. Onnellisten kotimaa -levyn (1992) laahaava Lehmukset kukkivat Berliinissä on esimerkiksi epävireisyydessäänkin yllättävän vangitseva esitys, ja Villi Pohjola 2 -kokoelmalle (1994) tallennettu Rockers-keikkasuosikki Intiaanin sotahuuto kaikuu mukavana matkamuistona ainakin niille, jotka yhtyettä tuohon aikaan seurasivat. Muita kuuntelemisen arvoisia poimintoja ovat Miehen työ -soundtrackin (2008) Punainen planeetta -versiointi sekä tietenkin Pellen cameo-vierailu J. Karjalaisen Avaruuden ikkuna -kappaleessa (1992).

Video ei ole enää saatavilla

Vannoutuneelle laulujen metsästäjälle Pelle on kiitollinen kohde, sillä hän on kätkenyt levyjen ulkopuolisia lauluja vain satunnaisille singleille, jotka nekin on pääsääntöisesti kaivettu päivänvaloon CD-aikakauden myötä. Aktiivisin singletehtailu osui 1980-luvulle Pellen epätasaisimpiin vuosiin, joten musiikillisesti näiden kappaleiden laatu vaihtelee kelvollisesta kelvottomaan. Vahvimpia näyttöjä ovat Miljoonaliigan aikainen Down ja Out (1985) sekä 1980-luvun lopun Shangri-La /Liikaa rakkautta (1988) ja Oma koti (1989) – joista osan Pelle on versioinut myös Rockersin kanssa.

Pellen uran varsinainen kätketty salaisuus lienee Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvan (1983) kylkiäisenä purkitettu Olen rakastunut, joka kolaa hyvin 1980-lukulaisissa tunnelmissa keskellä Pellen tunnusomaista fantasmagoriaa. Laulu ei ole lainkaan hullumpi, mutta töin tuskin metsästämisen arvoinen, semminkin kun tuikiharvinaisen singlen b-puolelta löytyy elokuvan uskonnollista teemaa noudattaen Musica Fidei -ryhmän harras Jeesus me rukoilemme -veisu.

Video ei ole enää saatavilla

Kierrätys rules OK

Vaikka Pellen laulut ja levyt ovat usein syntyneet spontaaneinakin reaktioina omaan aikaansa, eräänlaisina tekijänsä päiväkirjamaisina dokumentteina, on miehellä ollut tapana etsiä myös uusia näkökulmia vanhoihin tekeleisiinsä. Joskus syyksi on voinut riittää se, että lauluille on muovautunut vuosien myötä tuhansien kapakoiden nurkkalavoilla uusi identiteetti, jonka Pelle on halunnut tallentaa myös levylle. Joskus mies on puolestaan etsinyt musiikkiinsa uusia näkökulmia jonkin dogmaattisen tyylikokeilun kautta. Ja toisinaan uusia versioita on ohjannut silkka sattuma.

Hyviä esimerkkejä tyylitutkielmista ovat akustinen Landella-levy (1995) sekä Ylivoima-kokoonpanon kanssa toteutettu reggae-albumi Todistaja (2002), jotka sisällytin varsinaiseen diskografiaan levyillä olleen täysin uuden kappalemateriaalin kohtalaisen määrän ansiosta. Vaihtoehtoisia tulkintoja tarjoavat myös JJU-jousiensemblen kanssa purkitettu Halki ajan ja rakkauden (2011), joka nostatti liudan Pelle-klassikoita ilmaan kamariorkesterin säestyksellä, sekä goalaisessa friikkikommuunissa kahden itävaltalaisen sovittajan kanssa taltioitu Goa Baba (2009).  Kuten kuvitella sopii, albumien ansiot ovat ennen kaikkea kuriositeettiarvossa, mutta samalla ne kertovat Pellen kyvystä heittäytyä ideoidensa vietäväksi silloinkin kun hanketta eivät järkisyyt puolla. Niinpä nämä välipalat ovat pohjimmiltaan hieno tapa syventää Pellen artistikuvaa, jos miehen varsinaiset levyt alkavat tuntua loppuun kalutuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Suoranaiseksi oikotieksi Pellen tuotantoon näistä levyistä ei kuitenkaan ole, eikä moiseen ole tarvettakaan. Pelleltä on ilmestynyt etenkin 2000-luvulla tiuhaan tahtiin päteviä kokoelmia, joiden avulla miehen musiikista saa varsin hyvän yleiskuvan. Kokoelmien pääpaino on luonnollisesti Pellen nuoruusvuosissa, jolloin mies loi koko musiikillisen perustansa, mutta myös Rockersin tuotantoa on niputettu uusiin kansiin kiitettävästi. Muun muassa Kaikki hitin ainekset 1992–96 tiivistää Rockersista lähes kaiken olennaisen yhdelle levylle, jonka varsinaisina täkyinä ovat Juuret-session aikoihin kadonneet, McCoyn kanssa purkitetut Kaipaan sua ja Kuin Romeo ja Julia.

Video ei ole enää saatavilla

Tiukimman otteen Pellen maineikkaimmista vuosista saa hankkimalla N.U.S.-ajasta Moottoritiehen ulottuvan Olen kaunis – kaikki laulut 1978–1980 -boksin (2008). Paketti sisältää nimensä mukaisesti miehen koko varhaistuotannon 1980:n kanssa tallennettuja livekatkelmia myöten. Eräänlaisena jatko-osana boksille ilmestyi vuonna 2009 fanien kuratoima Oo niinku oot – Pellen parhaat 1981–2009, jonka sisältö seuraa Pellen monipolvista muusikontietä punk-vuosien jälkeen. Suoranaisia harvinaisuuksia saati kätkettyjä aarteita kokoelmalla ei ole, joten se toimii ensisijaisesti rehellisenä sisäänheittäjänä Pellen vähemmän tunnettuihin vuosiin. Harmillista, jopa jokseenkin anteeksiantamatonta, on kuitenkin loisteliaan Rauhan aika -levyn puuttuminen levyn kappalevalikoimasta.

Oma lukunsa ovat sitten Rockersin pitkäikäisimmän inkarnaation kanssa taltioidut Poptori-kokoelmat, joilla Pelle versioi eri aikakausien kappaleitaan silloisen luottoyhtyeensä kanssa. Pelle äänitti koosteet halpahintaisiksi kokoelmalevyiksi sekä kunnianosoitukseksi Rockersille itselleen – palkinnoksi tiiviistä uurastamisesta ja soihdun kuljettamisesta. Mistään ikimuistoisista äänitteistä ei kuitenkaan ollut kyse. Varsinkin sähköinen Villi lapsi (2002) läpiluki Pellen alkuaikojen laulukimaran harmillisen särmättömästi ja rutiininomaisesti. Levyn täky, Ratsian Lontoon skidit, jähmettyi sekin raidaksi muiden joukkoon. Myöhempää tuotantoa akustisesti luodannut Tähtivaeltaja (2003) täytti tavoitteensa paremmin, vaikka täysin uutena kappaleena esitelty Äiti maa tuntuikin luonnosmaiselta.

Uusintaversioiden varsinainen ongelma oli kuitenkin tulkinnan sijasta monen alkuperäisen kappaleen ikonisuus. Varsinkin Villi lapsi koostui lauluista, joita Pelle epäilemättä tahtoi päivittää, mutta samalla ne olivat lauluja, joista tallentui aikoinaan nauhalle jotakin niin definitiivistä, ettei oivaltavinkaan uusi luenta voinut saavuttaa samaa taikaa. Tähtivaeltajan tuntemattomammat ja seesteisemmät raidat kestivät uutta käsittelyä paremmin, mutta niiden kohdalla moni alkuperäisversiolle uskollinen tulkinta tuntui muuten vain melko tarpeettomalta.

Niin tai näin, jos nämä Poptori-levyt ovat pitäneet Pellen itsensä vireessä ja auttaneet häntä sietämään kuuluisimpien kappaleittensa taakkaa, on kumpikin albumi ollut levyttämisen arvoinen. Sillä silloin kun Pelle kokee, ettei kitaraan ole enää aihetta tarttua, on maailma luultavasti menettänyt pelinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Tack och adjö.

Syksyllä 2011, noin puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen, ajoin yksin kohti kesämökkiäni. Pinnassa olivat niin muistot kuin tunteetkin. Mökki personoitui isääni, ja etenkin yhteiset syysretkemme sinne olivat olleet kummallekin arvokkaita. Vaikka olin tehnyt monta matkaa myös yksin, tuntui tyhjä tila pelkääjän paikalla paisuvan yhtäkkiä koko ympäröivää maisemaa suuremmaksi. Yhteisten matkojen aika oli ohi, lopullisesti. Ei sellaista ollut helppo käsittää ennen kuin sen koki.

Jossakin Pieksämäen pohjoispuolella radio poimi kuuluville Katri Helenaa:

”Mun sydämeni tänne jää
kun aika on mun mennä pois”

Tunsin autossa leijuneen alakulon ja kaipauksen puristuvan palaksi kurkkuuni.

”Syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois”

Olin aina pitänyt tästä laulusta, liikuttunutkin siitä. Olin löytänyt sen riveiltä suomalaisen iskelmäperinteen humaaneimman puolen; kyvyn tarttua suuriin kysymyksiin yksinkertaisesti, lohduttavasti, ylenkatsomatta, myötäeläen. Mutta vasta nyt tunsin todella ymmärtäväni laulun sanoman. Se, minkä olin aikaisemmin ajatellut maalta muuttaneen sukupolven kuvaukseksi paikkasuhteistaan ja -kaipuistaan, olikin jotain paljon syvempää, paljon yleismaailmallisempaa.

Tästähän laulu kertoo. Pyyteettömimmästä rakkaudesta, ihmisen sitoutumisesta toisiin. Se on koskettava viesti siitä, miten jokainen meistä jatkuu paikoissa, muistoissa ja tunteissa. Se on perintömme, lupaus siitä että olemme olemassa, vieressä, silloinkin kun olemme jo joutuneet poistumaan.

Tuon olennaisempaa, puhtaampaa ja kauniimpaa viestiä on vaikea kuvitella.

”Mun sydämeni tänne jää
se lähelläsi aina on
Sen tavoitat jos haluat
vaik’ maa ois lauluton”

Melankolia purkautui kyyneleiksi. Niissä oli jotakin vapauttavaa. Ymmärsin matkani jäähyväisretkeksi, isälle, lapsuudelleni, kaikelle mitä joskus oli, mutta samalla tunsin saavani kaiken suremani takaisin entistä puhtaampana. Hetken aikaa isä istui jälleen vieressäni, omana itsenään, ennen kuin hajosi lopullisesti hengeksi ja tarinoiksi paikkojen pintaan, syvästi tiedostetuksi ymmärrykseksi siitä, että hän on olemassa niin kauan kuin minäkin. Ja varmaan sen jälkeenkin.

Paikoissa, joissa voimme tavoittaa toisemme vielä aina kun haluamme.

Ei ihme, että itku tuntui ystävältä.

 * * *

Tämä soittolista huokuu eroa ja lähtemistä, mutta se osoittaa että yhtä yleismaailmallista merkitystä lähdön hetkille ei voi antaa. Nuo hetket ovat tunteiden tiivistymiä, pisteitä joiden läpi joutuvat puristumaan niin mennyt kuin tulevakin. Joskus ne erottavat toisistaan lopun ja alun, joskus alun ja lopun. Ja useimmiten ne puristavat kummatkin samaan kasaan, erottamattomaksi tunteiden, muistojen, odotusten, yhteisyyden ja yhteismitattomuuden vyyhdiksi, joka jää elämään omana todellisuutenaan vielä kauan senkin jälkeen kun hetkien virta on vienyt kauas pois.

Näiden hetkien kanssa joudumme elämään koko elämämme. Ne ovat vaikeita tai helppoja, hitaita tai nopeita, kertaluontoisia tai jatkuvia, huomaamattomia tai seremoniallisia, odotettuja tai yllättäviä, mutta pois ne eivät lähde meistä millään.

Ehkä koko ihmisyys perustuu siihen, että tiedämme joutuvamme joskus eroamaan, jättämään, katoamaan. Ehkä omat identiteettimme ovat vain kokemiemme erojen heijastumia.

Koska lähtemättä ei voi myöskään palata.

Listan lauluilla on temaattinen yhteys, mutta vain väljä. Yhteistä lauluille on kuitenkin se, että ne ovat koskettaneet minua, tuoneet lähtemisen tematiikan eteeni niin todentuntuisina, että olen alkanut elää lähdön hetkiä näiden laulujen kautta samalla kun olen elänyt näitä lauluja lähdön hetkien kautta. Monet lauluista ovat alakuloisia, mutta yhtä lailla niissä on toivoa, rakkautta, luottamusta. Ihmisyyttä korostaa niistä jokainen.

Viimeisen sanan saa Junnu Vainio, Katri Helenan äänellä. Itseoikeutetusti. Lista on hyvä päättää siihen, mistä teksti alkoi. Sanoihin, joissa on syvyyttä, synkkyyttäkin, mutta myös toivoa, kepeyttä ja avaruutta. Tuskin kukaan olisi osannut sanoa tuota paremmin kuin Junnu. Ja tuskin kukaan olisi ollut niin oikea ihminen välittämään tuon sanoman valon kuin Katri Helena.

Nämä ovat asioita ja ajatuksia, jotka eivät tyhjene.

Olkoon tuo laulu samalla kaunis ja apea jäähyväiseni Nuorgamille, sivustolle jolla on aina paikka sydämessäni.

Aivan niin kuin sydämelläni on aina paikka Nuorgamissa.

Lähtöjä

1. Taisto Tammi – Eron hetki on kaunis
2. Weeping Willows – While I’m Still Strong
3. Kent – Stoppa mig juni (lilla ego)
4. Calexico – The News About William
5. J. Karjalainen Yhtyeineen – Mä käännyn hiljaa pois
6. Fleet Foxes – Mykonos
7. Keba – Piilopaikka
8. Stone Temple Pilots – Interstate Love Song
9. Eels – Climbing To The Moon
10. Antony & The Johnsons – Bird Guhl
11. Tapio Rautavaara – Ruusuja lurjukselta
12. Fredi – Isä kulje hitaammin – Daddy Don’t You Walk So Fast
13. Eppu Normaali – Viides toukokuuta
14. R.E.M. – Leave
15. Bruce Springsteen – Thunder Road
16. KOM-teatteri – Partisaanivalssi
17. Kauko Royhka – Auringonlasku
18. Agents – Tyhjää
19. Elliott Smith – I Didn’t Understand
20. Katri Helena – Mun sydämeni tänne jää

Kuuntele soittolista tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Kun olin noin kahdeksanvuotias, oli naapurissa asuvalla ikätoverillani muovinen leikkirobotti. Härveli ei osannut muuta kuin piipittää, välkkyä, nostella käsiään ja rullata päämäärättömästi pitkin lattiaa. Silti olin siitä kateellinen. Ihailin sen kiiltävää polymeerikuorta, avaruudellista ulkoasua ja konepään laella pyörinyttä punaista loistoa. Pyrin leikkimään robotilla aina kaverini luona käydessäni ja suunnittelin jopa sen varastamista. Joulupukilta toivoin tuota lelua muutamanakin vuonna.

En saanut omaa robottia koskaan. Kaikki korvikkeet tuntuivat vuosien ajan risukimpuilta.

Pettymyksen yli johdatti musiikki, johon muodostin hataraa mutta intohimoista suhdetta jo tuolloin. Aina kun viikkorahamme antoivat myöten, ostimme ystäväni kanssa uuden Kiss-kasetin, jonka toinen sitten kuuliaisesti kopioi kokoelmiinsa. Hetken aikaa pyöritimme kokonaista Kiss-fanikerhoa. Kerhon jäsenmäärä oli suurimmillaan kaksi henkeä.

Noina vuosina musiikkimakuuni määrittyi tiedostamaton rajalinja. Kun Run-D.M.C.:n ja Public Enemyn kaltaiset kokoonpanot alkoivat suodattua koulunpihakeskusteluihin vastapoolina Kissin, W.A.S.P.:n ja Twisted Sisterin kolmiyhteydelle, valitsin puoleni vankkumattomasti. Vaikka hylkäsin syvimmät poterot melko varhain ja annoin kuuntelutottumusteni laajentua milloin minnekin – varhaiset suosikkini nopeasti hyläten – en osannut koskaan ylittää yhtä fundamentaaliseksi muodostunutta rajaa. Rap ja hiphop johdannaisineen, kulttuureineen ja vaikuttimineen jäivät minulle vieraiksi. Lyhyt innostukseni Raptorin debyytistä ei ollut suoranainen sukellus alan aarrearkkuun.

Jakolinja oli näkymätön, mutta vaikutusvaltainen. Niinpä en ollut valmis Giant Robotillekaan silloin kun ensimmäisen kerran tapasimme. Vuosi oli 1999, paikkana Ilosaarirockin jatkoklubi töin tuskin kaksi metriä korkeassa kellariluolassa. Kärsin kolmepäiväisen festivaaliliidon laskuhumalasta, kohtuuttomasta lämpötilasta, ihmissuhdeongelmista ja klaustrofobiasta. En ymmärtänyt ympärilläni soinutta musiikkia. Se venkoili vailla tarttumapintaa, se kuulosti sisäpiirivitsiltä. Keikka oli epäilemättä hyvä, mutta minä olin huono. Esiintymiskuopassaan myhäillyt bändi lähinnä ärsytti.

Pian tuon jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Törmäsin Giant Robotin musiikkiin yhä useamman ystäväni luona, ensin pakotettuna ja solidaarisuudesta, sitten enenevissä määrin vapaaehtoisesti. Ja niin se kävi. Helsinki Rock Cityn poljento alkoi tarttua jalkaan, Konevitsan mantramainen rytmi selkärankaan, Soundcheckin rynnivä basso sydämeen. Ja, kuin sattumalta, eräänä iltana aukesi myös Spelling Robotin kauneus kuin hiljaiseen lumisateeseen valpastunut aamuyön taivas.

Olin ylittänyt rajan.

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki Rock City -EP:stä tuli nopeasti yksi rakkaimmista äänitteistäni. En tuntenut Giant Robotin musiikillisia juuria, en ymmärtänyt mahdollisia kulttuurisia viittauksia. Niinpä kaikki oli uutta ja odottamatonta, ilotulitusta vailla viitekehyksiä tai ennakkoluuloja. Kuulin musiikissa viestejä Euroopan öistä, Laatokan rannoilta, autiosta Merihaasta, täysin uudesta Helsingistä. Ihmettelin tuota kaikkea hiljaa kotonani, hämmentyneenä mutta innoissani. Musiikki synnytti mielikuvia ja tuntemuksia, joihin en ollut aiemmin törmännyt.

Kun rakkaus syttyi, sen liekit saavuttivat nopeasti huiman korkeuden. Giant Robotista tuli ääniraita opiskeluvuosilleni, ja oikeastaan vielä enemmän. Siitä tuli kasvutarinani. Otettuani yhtyeen sydämeeni muutuin äärimmäisen lojaaliksi sitä kohtaan. Innostuin vähäisimmästäkin asiasta, jonka yhtye elämääni toi. Kulutin Urban International -singlen avausraidan puhki muutamassa viikossa, hahmottelin loukkaantunutta vastinetta Crushing You With Style -debyytin ylimielisesti lytänneeseen brittilehteen, ostin mieluummin Giant Robot -t-paidan kuin ruokaa, nostin yhtyeen monituntisen Tavastian-keikan parhaaksi koskaan näkemäkseni konsertiksi.

Intoiluni ei ollut aiheetonta. Ensilevynsä aikaan Giant Robot oli pitelemätön orkesteri, jossa urbaanin hillitty tyylitaju yhdistyi typerästi naureskelleeseen poikamaisuuteen vastaansanomattomasti. Zarkus Poussan sydämelliset rumpukompit, Tuomas Toivosen hajamielisesti agitoineet iskulauseet, Aleksi Tolosen jyrkänpehmeät dub-bassot, Kasio Rantalan ilmavasti svenganneet koskettimet, Arttu Tolosen ja Petro Niiniluodon vähäeleisen tyylikkäät kitarat – kaikesta huokuivat niin näkemys, kunnioitus kuin pieni anarkiakin. Tuon kokonaisuuden edessä olin aseeton; aina syvemmin vanhaan rakastumassa, aina enemmän uutta löytämässä.

Miten paljon pidinkään tuosta kurinalaisuuden ja kurittomuuden balanssista, joka tuotti samaan aikaan täydelliseltä kuulostavia äänitteitä ja nyanssitasolla täysin arvaamattomia keikkoja! Giant Robotista huokui perfektionismi, joka saattoi kuitenkin lavalla murentua täydellisesti. Ammattimaisesta kombosta oli kutkuttavan lyhyt matka amatöörimäiseen hihittelyyn ja tunteiden paiskomiseen. Kun Zarkuksen rytmi hyppäsi Vanhan ylioppilastalon keikalla nanosekunnin, kääntyi koko yhtye vaistomaisesti katsomaan rumpaliaan piruilevasti. Kun tekniikka ei toiminut, Toivonen saattoi kiukutella kuin pieni lapsi. Kun jamivaihe lähti käyntiin, saattoi jokainen yleisössä arvata että perille ei päästä kunnialla.

Ja vastaavasti, kun kaikki osui kohdalleen, olin kokolailla varma että silmieni edessä oli maailman paras ja omaleimaisin yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vm 200X: Petro, Arttu, Mamba, Tuomas, Aleksi ja Kasio.

Tietenkin Giant Robotin kulmat hioutuivat vuosien aikana. Eikä muutos ollut aina kivutonta. Kun Zarkus jätti rumpujakkaran Mamba Assefalle, luulin hetken aikaa pyhän liiton murtuneen. Keikoilla esiintyi iloton ja jäykkä orkesteri, jonka varhaisesta ilottelusta ja notkeasta etsimisestä oli jäljellä vain irvikuva.

Kyse oli kuitenkin jostakin paljon fundamentaalisemmasta, koteloitumisesta ennen todellisen perhosen syntymää. Se, mitä arvostelin tuolloin, oli keskeneräinen työ. Ja se, millä yhtye sivalsi minua lopulta kärsimättömille sormilleni, oli uutta aikaa osoittanut viisari.

Epäilykseni keskelle putosi Superweekend, huikea, kunnianhimoinen, linjakas, järjettömänkin viimeistelty levy, Giant Robotin ylpeä askel aikuisuuteen. Varhaisvuosien hulvattomuus oli ehkä kadonnut matkalla, mutta nyt koneiston jokainen elementti oli valettu paikoilleen. Musiikki kiilsi kuin lentokenttä, mutta tulvi sielua. Se iskeytyi tiukasti kiinni aikakauden globaaliin sykkeeseen, se tikitti kuin tarkin kello. Ja silti sillä oli varaa olla tunteikkaampi kuin koskaan aiemmin. Musiikissa oli haikeutta, kaihoisaa kiimaa, kaupunkiin kiinni kasvaneen ihmisen eksistentiaalista etsintää.

Ja Assefan soitto – omaa luokkaansa. Pyydän edelleen polvistuen anteeksi, että epäilin hetkenkään ajan miehen kykyä täyttää Zarkuksen paikka.

Superweekendin sinfoniaalinen huipentuma oli päätösraita, nimikkolaulu itse. Vain harvoin, jos koskaan, on millään levyllä käytetty runsasta 11 minuuttia yhtä perustellusti. Edes yhtye itse ei ole kyennyt toistamiseen yhtä aukottomaan nyanssien ja kokonaisuuden samanaikaiseen hallintaan. Tämä oli kaiken lakipiste, piste joka toi yhteen jokaisen Giant Robotin kulkeman polun.

Täydellisyyttä alusta loppuun.

Video ei ole enää saatavilla

Superweekend oli monumentti, jollaisten alle monet yhtyeet ovat musertuneet. Giant Robotin virtaa levy ei syönyt, mutta jotakin sen jälkeen tapahtui. Superweekendia seurannut Domesticity oli jo moneen eri suuntaan vetänyt laulukokoelma, joka tuntui pyrkivän konseptuaalisuuteen olematta kuitenkaan täysin varma konseptin sisällöstä. Levyn kohokohdat olivat uljaita (Breaking Bones), tummia (Please Be Here), herttaisen akateemisia (Public = Shopping) tai viileän tunteikkaita (Best Match), mutta albumille mahtui myös paljon kohinaa. Monin paikoin vaikutteet eivät sulautuneet värikylläiseksi ja omaleimaiseksi sekoitukseksi. Yhä useammin juonteet törröttivät musiikin seassa omillaan.

Pidin levystä, mutta en enää innostunut siitä järjettömästi. Epäilin aiheellisesti ikääntyneeni. Mutta niin oli ikääntynyt yhtyekin. Siinä me seisoimme, toisiamme tuijottaen, mutta suoria katseita vältellen. Musiikki ei ollut enää meitä suoraan yhdistävä sidos, se oli pikemminkin tila jonka jaoimme, mutta josta saatoimme kumpikin astua ulos halutessamme. Aikaa oli kulunut.

Domesticityllä kaikui taustasävy, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin, vaikka johtolanka roikkui jo levyn kannessa. Yhtyeen takki alkoi tyhjentyä, se tyytyi toistamaan kuulemaansa sen sijasta että olisi luonut jotakin aivan uutta. Kyse ei ollut mistään muutamaa nyanssia dramaattisemmasta asiasta, mutta pienetkin vihjeet olivat merkitseviä. Niinpä tuntui pikemminkin luontevalta kuin odottamattomalta, että yhtye hajosi Domesticityn jälkeen maailmalle. Toivonen kanavoi arkkitehtonisen tilakäsityksensä kahdeksi soololevyksi, muu yhtye valjasti kotimaan rap-artistit Giant Räbät -hankkeensa puhemiehiksi. Uudet bändit ja uudet pestit kuljettivat soittajat omille teilleen, irralleen Giant Robotista. Luomisvoima ei tarvinnut enää yhtyekollektiivia roihutakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasio ja Arttu. Erilaiset.

Niin siinä kävi. Giant Robot lakkasi vaivihkaa olemasta Domesticityn hiljaisilla, haastavilla ja hapuilevilla päätösminuuteilla. Äänen vaiheittainen katoaminen ei ollut ristiriidatonta, mutta katoaminen oli ainoa vaihtoehto. Giant Robot oli nimittäin symbioottisesti kiinni ajassaan; niissä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun vuosissa, jolloin Helsingissä kaikui uusi rytmi. Siihen imeydyin itsekin huomaamattani mukaan, tuohon avoimen kansainvälistymisen, luovan kaupunkikulttuurin, teknologisen hyvinvoinnin ja postindustrialististen tilojen kepeään kuplaan, joka tuntui kuljettavan koko Suomen keskelle uutta aikaa.

Tämä rytmi piti Giant Robotin hengissä, tämä rytmi oli Giant Robot. Yhtyeen musiikissa soi koko se luova eetos, jonka varassa Suomi tuntui laman jäljiltä avautuvan maailmalle. Tuon suhteen symboleita olivat ne luovasti muokatut kaupunkitilat, joiden vaihtoehtoisuus nakersi totunnaisia yhteiskunnallisia roolijakoja ja järjestyksiä. Giant Robot tunsi näiden tilojen hengen ja kielen, se loi näitä tiloja. Siksi sillä oli hetkensä, edelläkävijänä ja viestinviejänä. Osana alakulttuuria, mutta samaan aikaan valtavirran kirittäjänä.

Tietenkin tuolloisen kulttuurisen ja mentaalisen muutoksen yhtenäisyys oli illuusio. Menestykselle kehittyi oma nopeasti ikonografiansa ja oma kielensä, ja ne jotka eivät tätä kieltä ymmärtäneet, putosivat ulkopuolelle. Syntyi uusi jakolinja, joka väreilee vahvana ajassamme näivettäen kaikki ne, jotka koettavat kurottaa rajojen yli. Tällainenkin aika synnyttää ilmiöitä, mutta ei mitään Giant Robotin kaltaista. Yhtäkkiä leireistä on tullut taas tärkeitä ja kansainvälisyydestä hallitusohjelmalta maistuva pakkomielle. Tiloista on kadonnut idealismi, sielu on hävinnyt minälle.

Tällaisessa ajassa Giant Robotia ei voi olla, vaikka yhtyettä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.

Onneksi muistoja ei näivetä mikään. Niiden kautta rakennan vielä itsekin ihanteeni. Minulle Giant Robot on paitsi viipale nuoruuttani myös ajankuvaa maailmasta, jonka arvaamattomuus näyttäytyi mahdollisuutena, ei uhkana. Usein suhde tällaiseen musiikkiin on nostalgiaa, mutta Giant Robot vaatii suhteeltamme edelleen enemmän. Yhtyeen musiikki ei suostu kaipuun välikappaleeksi, siitä huokuva optimismi pakottaa jatkuvasti katsomaan myös toiseen suuntaan.

Siinä tiivistyy usko siihen, että asiat voivat kestää ja jatkua, että on olemassa jotakin hetkeä ikuisempaa. Tilojen maailma, ilman rajoja.

Rakas Giant Robot. Kun kiipeätte taas lavalle – olipa kyse yhdestä kerrasta tai pitkästä paluusta – lupaan olla luonanne. Kannamme muistoja mukanamme, te yhtyeenä, minä kuulijana, me yhdessä, mutta ennen kaikkea kohtaamme siinä hetkessä, siinä ja seuraavassa. Ja minä aion olla jälleen kaikelle avoin, sillä siihen minut opetitte.

You passed it to me, microphone and the open hand.

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot esiintyy Nuorgamin päätösbileissä Kuudennella linjalla 22. marraskuuta 2013. Tapahtuma on loppuunmyyty.

Video ei ole enää saatavilla

Kylmän sodan tunnelmista kummunnut punk-anthem toi vapauden viestin rautaesiripun kummallekin puolelle.

”[Skviit]aurinko on verenpunaineeen”

Siskoni kasettinauhuri söi laulusta ensimmäisen rivin, mutta olin silti myyty. Olin kahden tai kolmen ikäinen, enkä ymmärtänyt kappaleen sanoista sitäkään vähää mitä elämästä. Mutta kappaleen kielikuvat kiehtoivat. Annoin sanojen leijua ajatuksiini ja näin kaiken totena; kaatopaikalla mätänevän ajan ruumiin, kuuman teräksen taivaalla, ruostuneet rintamerkit, koko piikinterävän ajankuvan.

Vaikka mitäpä olisin tiennyt ympäröivästä ajastakaan? Vain musiikin, jonka kuulin, vailla konteksteja. Siihen rakastuin. Juokse villi lapsi oli minulle virittäytymistä johonkin, jota en tuntenut, mutta jonka vaistosin. Niinpä kappale räjäytti, joka kerta, tulivuorenpurkauksen tavoin. Suljin silmäni, tartuin rytmiin ja sähköön. Ja tajusin, miten konkreettinen asia toivonkipinä voi olla.

”Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi
siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi
juokse henkesi edestä, ota toivonkipinä mukaan
taivas on täynnä kuumaa terästä ehkä pian,
sitä ei tiedä kukaan”

Näin se kävi. Juokse villi lapsi kasvoi ensimmäiseksi kappaleeksi, jonka osasin täysin ulkoa. Ja jos saan aikanaan mahdollisuuden valita, se on myös viimeinen laulu, jonka joskus esitän – rohkaisuna niille, jotka jälkeeni tulevat.

Sillä kappaleen sanomaan olen halunnut uskoa aina. Silloinkin kun en ole täysin osannut elää sen mukaan.

Prophetallinen johdatus

”Ratkaiseva tekijä oli se, kun Ari (Taskinen, Pelle Miljoona OY:n kosketinsoittaja) toi New Yorkista Prophet 5 -syntetisaattorin. Se mullisti koko soundimaailman”, hymähtää Pelle Miljoona muistellessaan, mistä kaikki lähti liikkeelle.

Juokse villi lapsi syntyi osana sitä luovaa prosessia, jossa punkin energia, avautuvan maailman huuto ja Prophet 5:n inspiroima äänimaailma yhdistyivät yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rock-levyistä. Levyn yläotsikoksi määrittyi sen nimikkoraita, Moottoritie on kuuma, mutta lopullinen lumovoima rakentui niistä spontaanin kokeilun ja elämänjanoisen nuoruuden synnyttämistä kipinöistä, jotka lensivät levypajalta moneen suuntaan.

Moottoritie on kuumalla puhui elämä itse, sellaisena kuin se sukupolvelleen avautui. Levy osui ajan hermoon, mutta säilytti sen ympärillä ripauksen salaperäisyyttä. Albumi viljeli suuria sanoja, mutta vapautti ne fraseologisesta taakastaan. Se loi sanomalleen musiikillisen muodon, joka teki jokaisesta ajatuksesta läsnä olevan ja kyseenalaistamattoman.

Tästä kontekstista ei Villiä lastakaan voi erottaa.

Osakeyhtiöstä päivää! Ari Taskinen, Pelle Miljoona, Sami Takamäki (Sam Yaffa), Tumppi Varonen ja Andy McCoy .

Moottoritien sävellyksistä suurimman osan kynäillyt Taskinen tunnustaa levyn kappaleiden saaneen muotonsa osin vahingossa, mutta samalla luonnollisena reaktiona aikaansa. Pelle Miljoona & 1980 oli kivunnut kahdella albumillaan (Pelko ja viha, 1979, ja Viimeinen syksy, 1979) yhdeksi Suomen suurimmista yhtyeistä ja määrittynyt koko suomalaisen punkin keulakuvaksi. Orkesterin ilmaisu oli kuitenkin tullut nopeasti tiensä päähän ja Viimeisen syksyn ilmestyessä muusikoita ohjasivat jo uudet suunnitelmat.

Syntyi Pelle Miljoona OY, yhtye joka muodostui lopulta tekijöidensä väyläksi pois ahtaaksi käyneestä punk-sapluunasta. Kirittäjäkseen orkesteri tarvitsi kuitenkin oikean soittimen.

”Mun alkuperäinen soitin oli kitara, jota soitin Problems?:issa”, Taskinen muistelee. ”Pellen kanssa hakkasin bassoa ensimmäiset pari vuotta. Kun Stefu ja Rubberduck (Stefan Piesnack ja Rubberduck Jones, 1980:n kitaristit) lähtivät ja Andy ja Sami (Andy McCoy ja Sam Yaffa, OY:n kitaristi ja basisti) tulivat tilalle, aloin soittaa keyboardejakin. Mulla oli ensin vaatimaton Farfisa ja joku Yamaha, mutta sitten tuli sen verran Teosto-korvauksia, että pääsin New Yorkiin ostosreissulle. Prophet maksoi siellä puolet siitä mitä Suomessa, ja kun kaupasta sai sellaisen kuitin, ettei tulleja tarvinnut maksaa liiaksi, sain koko reissun tavallaan kaupan päälle.”

”Prophetissa oli ihan oma soundinsa, sehän on maailman kuuluisimpia polyfonisia syntetisaattoreita. Soundi oli yhtä strongi kuin sähkökitaran, mutta se ei kuitenkaan mennyt päällekkäin kitaran kanssa. Se soitti korkeampaa tai matalampaa, ja täytti tilan tanakasti. Totta kai uusi soitin inspiroi uusiin biiseihin ja teemoihin. Mulla ei ollut mitään pianokoulutatsia, joten se oli jatkuvaa löytöretkeilyä – ai näinkin voi tehdä! Siitä koko Moottoritie lähti muovautumaan.”

”Olihan siinä sitäkin, että alkupunkia oli veivattu mielestäni ihan riittävästi. Pellelle riittivät monesti hyvät sanat ja kolme sointua, mutta mua kiehtoi uusi aalto. Koko homma kehittyi luontevasti eteenpäin.”

Kehityksen vauhti oli huima. Vaikka jo 1980:n levyt hahmottuivat melkoiseksi musiikilliseksi kasvutarinaksi, oli Moottoritie on kuuma jotakin aivan muuta. Levyn sydän löi vielä punkin tahtiin, mutta sävelet ja äänimaailma olivat paljon aiempaa laveampia, maalailevampia, haaveileviakin. Tekijöiden huomaamatta uusi ja vanha kohtasivat levyllä tavalla, josta tuli jotakin täysin ajatonta.

”Minä en ainakaan hahmottanut, miten iso levy oli tulossa”, Pelle Miljoona tunnustaa. ”Ja tuskin Tumppikaan (Varonen, OY:n toinen laulaja–rumpali). Se oli vaan yksi levy siinä jatkumossa. Kyllä me tajuttiin että niissä biiseissä oli tiettyä magiikkaa, koska jengi alkoi diggailla ja tunnistaa niitä keikoilla, mutta en mä vieläkään ymmärrä, miten kaikkea siinä tapahtui.”

”Itse asiassa en muista paljoakaan koko levyn tekemisestä. Äänitimme sitä kesällä samalla kun teimme paljon keikkoja. Se teki varmasti levylle hyvää. Laulut istahtivat kohdilleen keikoilla ja äänitys oli ennemminkin taltiointia kuin puurtamista. Käytännössä soitimme kaiken livenä sisään ja se kuuluu sieltä hyvällä tavalla.”

”Koko levyllä on sellainen ”on the road” -fiilis, joka tuli siitä, kun kierrettiin Suomea paljon. Olihan se myös jonkinlainen aikuistumisriitti; pohdintaa siitä, mitä mä haluan tehdä elämälläni. Moottoritie heijasteli sitä, että punk-aika oli vähän feidaantumassa ja teemat alkoivat laajentua. Tuli mahdollisuus henkilökohtaisempaan kerrontaan. Tuo sanoma osui yksiin uuden soundin kanssa.”

Kylmän tuulen puhallus

Moottoritien kappalemateriaalista ei heikkoa lenkkiä löydy. Kuitenkin juuri Juokse villi lapsi tuntuu albumin varsinaiselta aarteelta. Siinä on nimikkokappaleen eksistentiaalista levottomuutta, mutta samalla myös suoraviivaisuutta ja energiaa, jopa periksiantamattomuutta. Ilmaisuvoimansa ja identiteettinsä kappale on säilyttänyt häkellyttävän hyvin. Siinä missä Pelle on joskus esittänyt Moottoritie on kuumaa kyllästyksissään tangoversiona, on Juokse villi lapsi kulkenut miehen mukana lähes muuttumattomana. Myös Taskisen on ollut helppo rakastaa lastaan.

”Juokse villi lapsi kuuluu mun kolmen suosikkibiisin joukkoon”, linjaa Taskinen. ”Sitä ei oikein koskaan kyllästynyt soittamaan keikoilla. Mä ymmärrän jos Pelleä kypsyttää, kun joku huutaa että ’soita Moottoritie’, mutta luulen että Pelle veivaa Villiä lasta vielä tänäkin päivänä mielellään.”

”Mehän tosiaan teimme laulun yhdessä Pellen kanssa. Pellellä oli sanat ja jopa se A-osa suunnilleen valmiina, mutta kertosäe oli jotenkin kökkö. Kehittelin siihen uuden kertosäkeen ja jatko-osan. Noin se meni aika usein. Yleensä Pellellä oli teksti ensin ja kappaleet rakennettiin niiden ympärille. Kirjoitin itsekin joitakin sanoja, mutta ainoastaan Tumpille.”

Myös Villin lapsen rakenne hahmottui tekstin ehdoilla. Pelle muistelee esimerkiksi laulun vaanivan johdannon perustuneen siihen, että hän oli kirjoittanut liian paljon sanoja kappaleen alkuun.

”Villin lapsen introhan on sellaista mullistavaa elektronista kohinaa”, Pelle nauraa. ”Kun teksti oli aika kertova ja hyvä, ei siitä viitsinyt nipsasta mitään veks. Päätettiin ottaa ne pari ekaa rundia hiplaillen ja tuoda rummut messiin vasta sitten. Risto Hemmi (äänittäjä) oli siinä tärkeässä roolissa. Mä luulen että ne Taskisen kanssa duunaili keskenään niitä soundeja ja me muut keskityttiin muihin asioihin. En kyllä muista mihin.”

”Atte Blomhan (tuottaja) siinä alussa päästeli niitä häiriöääniä pienestä taskuradiostaan. Se oli Aten oma idea”, täydentää Taskinen.

Suuri osa kappaleen vetovoimasta perustuu sen sanoihin, joihin Pelle onnistui vangitsemaan monta terävää, mutta samalla metaforista kuvaa ajastaan. Teksti loi kuvaa pinnallisesta maailmasta, joka sulkee erilaisuuden ulkopuolelleen. Tähän dystopiaan hän upotti viittauksia jopa punk-kulttuurin unelmien murenemisesta. Laulun pohjimmainen sävy oli kuitenkin rohkaiseva. Vaikka maailma tuntui vieraalta, ahtaalta ja uhkaavalta, oli jossakin myös tie pois, vapauteen, hyväksyntään. Ketäpä tällainen sanoma ei olisi joskus puhutellut?

”Kyllä siinä oli ajankuvaa aika paljon”, Pelle nyökkää. ”Eihän tekstit yleensäkään tyhjästä synny. Paitsi Bo Diddleyllä. Eikä ehkä silläkään.”

”Villiin lapseen vaikutti sen aikainen jyrkkä vastakkainasettelu Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Ilmassa oli sodan uhkaa, ja täällä pienessä Suomessa maailmanpolitiikan sapelinkalistelu koettiin aika voimakkaasti.”

”Mutta oli siinä laajempaakin tatsia siihen lyhyeen aikakauteen. Selvästi siinä 1970- ja 1980-luvun taitteessa tapahtui jotain, mikä erotti vuosikymmenet toisistaan. Ehkä jälkikäteen ajatellen Juokse villi lapsi kertoo siitä ajasta jotain sellaista, mitä mikään muu bändi ei ollut silloin vielä tavoittanut.”

”Luulen, että silloin suomalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa otettiin ensimmäisiä askeleita Eurooppaan. Venäjä ja Ruotsi olivat aina olleet lähellä, mutta tuolloin alettiin hahmottaa koko Eurooppa yhtenä kontinenttina. Ainakin itselleni se aukesi silloin. Me oltiin sitä sukupolvea, joka kävi interreilillä monta kertaa. Se Eurooppa tuli sieltä. Oli ihan valtava fiilis mennä ensimmäistä kertaa jonnekin Kreikkaan. Tai Saksan läpi junalla. Eurooppa oli suunta, johon saattoi kasvaa.”

”Tai sitten tämä on vain selittelyä. Ehkä se ’tuuli muuttuu kylmemmäksi’ (laulun avausrivi) onkin vain merkki siitä, että silloisessa kodissani, puutalokommuunissa Linnunlaulussa, veti joka helvetin kolosta ja ikkunasta.”

”Muistan joka tapauksessa jonkun oikeistolaisen mussuttaneen jossakin lehdessä, että Pelle tuomitsee porvarit heppoisin perustein. Siitä tiesin, että biisi oli onnistunut.”

Pelle Miljoona OY, villit ja vapaat.

Samastumispintaa yli rajojen

Vaikka Juokse villi lapsi kiinnittyi avoimesti aikaansa, on sen sanoma myös kestänyt aikaa. Loppujen lopuksi laulun aihe on ikuinen ja nousee aina pintaan yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä. Mitä enemmän ajassa on levottomuutta, sitä enemmän on myös kovaa pintaa ja epäluuloja. Tuo ilmapiiri pakottaa villit lapset juoksemaan, tänäkin päivänä.

”Olihan se aika rankkaa aikaa, kun otettiin ensimmäisiä askeleita individualistiseen yhteiskuntaan, vaikka yhteiskunta ei ollut siihen vielä oikein valmis”, Pelle huokaisee. ”Joukkoliikkeet alkoivat feidaantua, mutta samaan aikaan syntyi uudenlaisia leirejä. Mä muistan kun me oltiin Tumpin kanssa kerran vappumarssilla. Siellä oli tuhansia ihmisiä katujen varsilla ja sieltä ne huutelivat, että ’kommarit hirteen’. Hyvä ettei tullut kananmunia saatana. Ja meistä oli vain hienoa marssia paremman maailman puolesta.”

”Nykyään ilmassa on samanlaista hälyä. Kun me katsotaan historiassa taaksepäin, me voidaan hahmottaa jotain aikakausia ja aikoja, mutta tätä hetkeä emme näe. Emme me tiedä, että mitä vittua tulee tapahtumaan. Tuolla kallispalkkaiset Topelius-yliopiston tilastonikkarit puhuvat televisiossa lukuja ja lukuja ja lukuja, mutta samalla kaikki on ihan sattumanvaraista. Sikäli Villi lapsi on tietynlaisena punk-anthemina vieläkin ajankohtainen.”

”Onneksi siinä on kuitenkin sellaista uplifting messagea, että vittu hei, ei peli ole vielä menetetty, jossakin on vielä jotain meitä varten.”

Laulun laajaan samastumispintaan tarttuu myös Taskinen. Kun hän 1990-luvun alussa vieraili Virossa ja tutustui sikäläisiin taiteilijoihin, nousi Pelle Miljoona monta kertaa esille keskusteluissa. Jos Villin lapsen sanoma vapaudesta oli ollut länsiorientoituneessa Suomessa jonkinlainen aikuistumisen ja heräävän kokemuksellisuuden metafora, olivat laulun sanat olleet aivan toisella tavalla totta rautaesiripun toisella puolella

”Kävi tosiaan ilmi, että ne virolaiset taiteilijat pitivät kovasti arvossaan sekä Pelleä että muutenkin suomalaista punkia. Erityisesti Juokse villi lapsi oli ollut heille tärkeä. Meillehän se on tällainen romanttis-filosofinen rokkiteksti, mutta siellä se oli konkretiaa. Neuvosto-Viron aikanahan punkkarit joutuivat helposti putkaan tai jopa mielisairaalaan. On hienoa ajatella, että meidän musiikkimme antoi heille voimaa keskellä tuota todellisuutta.”

”Ne seurasivat tietenkin tarkkaan Suomen televisiota ja radiota, ja imivät sieltä unelmia. Ehkä Pelle ja Juokse villi lapsi olivat punkkareille sitä mitä K-kaupan Väiski oli muille eestiläisille; lupaus jostain paremmasta.”

”Laulun sanoma olisi voinut toimia muuallakin. Tästä ei ole koskaan puhuttu, mutta me yritettiin jossain vaiheessa tehdä englanninkielisiä versioita Moottoritien biiseistä. Ei ne taipuneet siihen millään. Jäi maailmankuuluisuus sitten saavuttamatta.”

Lapsi kasvaa, juoksu jatkuu

Painoarvostaan huolimatta Moottoritie on kuuma edustaa vain lyhyttä aikakautta Pelle Miljoonan ja Ari Taskisen elämässä. Albumilla soittanut kokoonpano hajosi jo ennen levynjulkaisukiertuetta McCoyn ja Yaffan lähdettyä Tukholmaan etsimään nostetta Hanoi Rocksilleen. OY sukelsi puolestaan vaihtelevilla kokoonpanoillaan yhä syvemmälle uuden aallon ja futurismin muotomaailmaan, kunnes vuonna 1983 Taskinenkin katsoi mittansa tulleen täyteen. Hän suuntautui monenlaisiin sävellyshankkeisiin samalla kun Pelle tarrasi kiinni kolmeen sointuunsa ja heittäytyi olosuhteita kavahtamattomaksi rock-kulkuriksi.

OY nähtiin uudestaan lavalla vasta vuonna 2011, kun yhtye teki Moottoritien aikaisessa kokoonpanossaan kehutun albumiklassikkokiertueen.

”Se oli todella hyvä rundi”, riemastuu Pelle. ”Kaikilla oli positiivinen asenne ja kaikki halusi tehdä sen. Ihan ekoista treeneistä lähtien tuntui siltä, että jumalauta, tää kuulostaa samalta kuin ennenkin. Andy oli hyvässä iskussa, Samia oli helvetin kiva nähdä pitkästä aikaa ja vanhat laulut oli helppo ottaa haltuun. Aika harvalle tuli varmaan sellainen fiilis että tää on rip-off ja fyrkat veks. Kyllä me vedettin kybällä koko ajan.”

Sikariporras tilinpäätöksen hetkellä: Pelle Miljoona OY vuonna 2011.

Ennen paluukiertuetta – ja sen jälkeenkin – Villi lapsi on seurannut Pelleä uskollisesti. Se on taipunut niin jämäkäksi trio-rockiksi kuin jousin kuorrutetuksi kamarisovitukseksikin. Jos livelevyt lasketaan mukaan, törmää kappaleeseen Pellen diskografiassa jopa useammin kuin lauluista ilmeisimpään, Moottoritie on kuumaan. Viimeisin, varsin suoraviivainen luenta kappaleesta on kuultavissa Elävänä Vastavirrassa -purkitteella (2013), jolla Pelle viipaloi kappaleen poikki ja pinoon uuden United-kokoonpanonsa kanssa.

”Se on hyvä rokkibiisi ja säilyy varmasti keikkabiisinä niin kauan kun mä näitä hommia teen. Sitä on siinäkin mielessä hyvä soittaa, että muistan kaikki sanat, kun olen veivannut sitä niin pitkään. Tosin yksi säkeistö on pudotettu pois. Se on nimittäin aika helvetin pitkä biisi. Keikoilla olen huomannut lyhyemmän kaavan paremmaksi.”

”Mä kelailen Unitedia sen kautta, että me ollaan rock-bändi, joka soittaa hyviä rock-biisejä. Tuollainen Hurriganes-asenne sopii Villiin lapseen hyvin. Se kiihtyy aina, niin kun Remunkin soitto, vaikka miten koettaisin pitää tahtia.”

”Mähän oon saanut soittaa Villiä lasta helvetin hyvien kitaristien kanssa. On ollut Crazy Heiskasta, Tatu Mannbergia ja nyt Mela (Jukka Melametsä). Vaihtuvuus on ollut kovaa, mutta se ei johdu pomosta, vaan ihan siitä että tää on pahimmillaan vitun turhauttavaa duunia. Monella tulee kilometrit täyteen. Kyllä sen ymmärtää, että kun yhden talven viettää jossain vetoisessa autossa, niin siitä loppuu se romantiikka. Mutta lapsi juoksee, vaikka väki vaihtuu. Se on mulle elämäntapa.”

Tuoreeltaan kiitellyn Diaspora-albumin julkaissut United – Pelle, Melametsä ja Tumppi – on Pellen ties kuinka mones kokoonpano, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että se on montaa edeltäjäänsä pysyvämpi. Yhtye keikkailee tällä hetkellä aktiivisesti ja jossakin vaiheessa tarkoituksena olisi purkittaa uusi levy. Sitä ennen Pellen aikaa vie kuitenkin uuden romaanin, kolmannentoista, kirjoittaminen.

Taskinen on puolestaan jättänyt kapakannurkkakiertueet sikseen, mutta pysynyt tiiviisti tekemisissä musiikin kanssa. 2000-luvun kuluessa hän on säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia ja julkaissut kollaasimaisen soololevyn (Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland, 2006). Miestä ovat työllistäneet myös poikkitaiteelliset projektit, etenkin yhteistyö runoilija Teemu Hirvilammen kanssa.

”Mähän oon ihan freelancer, nytkin on työn alla kaksi sävellystyötä pariin dokumenttielokuvaan”, toteaa Taskinen innostuneesti. ”Ja Hirvilammen kanssa olemme työskennelleet kimpassa jo 30 vuotta. Vuosi sitten meiltä tuli toinen levy ja keikkaakin tehdään silloin tällöin. Se on nastaa ja ihan toisenlaista. Meillä on ollut kaikenlaisia vaiheita, taustanauhoja ja syntsaa, mutta nyt mä olen palannut soittamaan skittaa. Ja soitankin taas ihan kybällä.”

Ja villi lapsi, hän jatkaa elämäänsä, niin levyillä, lavoilla kuin meissäkin, jotka olemme lauluun joskus samastuneet. Hänen pakonsa on ikuista, mutta aina toivorikasta. Eihän elämän ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Jokainen aika synnyttää omat villit lapsensa, omat pakolaisensa, omat vapauden haaveensa. Tästä haaveesta tuo koko laulu elää, keskellä vaihtuvia aikoja ja muuttuvia valta-asetelmia.

Tai ehkä kyse on sittenkin jostain paljon konkreettisemmasta.

”Villi lapsi varmasti se herkkä punkkarityttö, jonka mä näin kerran tuolla steissin neonvaloissa kun satoi ja tuuli”, toteaa Pelle velmusti virnistäen.

Näkyyn on helppo tarttua, olipa se totta tai ei. Siinä on yksi mielikuva lisää kappaleen rikkaaseen kuvakieleen. Herkkä tyttö, joka luo katsojaansa lyhyen silmäyksen, epävarman kuin ympäröivä aika. Silmissä vilahtaa jotain, pelko tai toivo, ehkä pelkkä illuusio.

Sitten hän juoksee pois.

Pelle Miljoona, Petri Tiili, s. Haminassa 1955

Koulutukseltaan peruskoulunopettaja. Julkaissut livelevyt mukaan lukien yli 30 albumia lähes yhtä monen kokoonpanon kanssa. Soittanut lisäksi rumpuja Suspendersin vuonna 2007 julkaistulla levyllä Time Is Limited. Vieraillut myös muun muassa J. Karjalaisen ja Colmen Cowboyn levyillä sekä Apua! Orkesterin Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinglellä. Pelle Miljoonan mukaan nimetty tie sijaitsee Porissa.

Kirjoittanut 12 romaania. Uusi romaani, Tähden varjossa, on työn alla. Julkaissut lisäksi kaksi sanoituksistaan koostuvaa runokirjaa sekä omaelämäkerran.

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Romantikko.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”The Clash ja London Calling.”

Juokse villi lapsi viidellä sanalla: ”Andy, Sami, Taskinen, Tumppi, Pöllö.”

Bonuskysymys (Inka, 3 v.): miksi Pelle Miljoona on kasvattanut takkutukan: ”Olen ollut liikaa tekemisissä Rölli-peikon kanssa.”

Toivebiisi: “Elvis Presleyn In the Ghetto. Se on maailman parhaan laulajan loistavin tulkinta. Elvis ylittää itsensä siinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Ari Taskinen, s. Espoossa 1959

Freelance-säveltäjä. Säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia. Soittanut Pelle Miljoona & 1980:n sekä Pelle Miljoona OY:n lisäksi esimerkiksi Problems?:issa, Tresholdissa ja Huntersissa. Julkaissut soololevyn Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland (2006) sekä kaksi levyä runoilija Teemu Hirvilammin kanssa.

Kirjoittanut runokokoelman Susien taivas (2006).

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Varmaan vähän itseäni täynnä oleva pikkurokkistara. Se oli aika ristiriitaista aikaa. Ihmisenähän olin hirveän nuori ja viaton, mutta samaan aikaan pyöritin aikamoista bisnestä, joka rokkitouhuun aina liittyy.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Ennen kaikkea näitä New York -punkkareita ja uusiaaltoilijoita, Richard Hell and the Voidoidsia, Televisionia ja Patti Smithia. Ja tietenkin The Clashin London Calling kolahti. Kuuntelin silloin kaikenlaista musaa, en ollut missään nimessä fundamentalisti.”

Juokse villi lapsi (noin) viidellä sanalla: ”Juokse villi lapsi vielä aikuisena ja vanhanakin.”

Toivebiisi: ”Olen julkaissut YouTubessa erilaisia pikkusyntsahärveleillä tehtyjä pläjäytyksiä nimellä Taskent99. Niistä voisi valita jonkun. Siitä tulisi hyvä ristiriita.”

Video ei ole enää saatavilla

Helsinginkin kauneus on katsojan silmässä.

”Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Se unta on vaan
Turhaa unelmaa”

Valokuvataiteilija Pekka Turunen kokosi vuonna 2005 ajatuksia herättäneen Greetings from Finland -näyttelyn. Näyttelyn idea oli riemukkaan yksinkertainen: Turunen taltioi joukon arkisia, alakuloisiakin suomalaisia näkymiä postikorttimaisiksi potreteiksi. Perinteisten päivänpaisteiden asemesta kuvien yleissävy oli harmaa. Patsaiden ja suihkulähteiden sijasta Suomi näyttäytyi valikoimana räntälumen alle peittyneitä penkkejä, marraskuulle ryhtinsä menettäneitä kerrostaloja, sohjoa, roskakoreja ja nimetöntä hiljaisuutta.

Kuvillaan Turunen onnistui kyseenalaistamaan monta totunnaisuutta. Hän ei yrittänyt kuitenkaan nousta niiden yläpuolelle. Sen sijaan, että Turunen olisi väittänyt kuviensa kertovan, mitä Suomi todella on, hän valitsi hillitymmän näkökulman. Hänen kuvansa kertoivat, mitä Suomi myös on. Otokset esittivät vaihtoehdon, jonka kaikki tunsivat, mutta jonka harva ymmärsi tai viitsi pukea sanoiksi tai kuviksi.

Jokainen Turusen antimaisemista olisi voinut olla tausta jollekin Gösta Sundqvistin lauluista. Vaikka miesten tavat käsitellä niin yleisesti hyväksyttyjä narratiiveja kuin arjen tomuisia laitojakin poikkesivat toisistaan, perustui heidän taiteensa samoihin lähtökohtiin. Sillä Göst oli ennen kaikkea muistuttaja, ihminen joka tarjosi nähtäväksi läpeensä tuttuja, mutta silti vaihtoehtoisilta tuntuvia näkökulmia.

Sellainenhan Jos Helsinki on kaunis on. Surumielinen kokonaisnäkymä, jonka keskellä arjen reunalle pudonneet raukat piirtävät askeljälkiä hetkeksi lumeen, vain jotta voisivat sulaa pois jälkiensä mukana.

Laulu vie kuulijan siltojen alle, lähelle niitä ihmisiä, joiden ohi kaupungin kehitys on kiitänyt. Näillä ihmisillä on nimet, mutta nimien yleispiirteisyys vain korostaa hahmojen katoavuutta. Kaikki ymmärtävät, että Jarkat ja Niemisen Kallet ovat metaforia, viittauksia niihin tuhnuisiin ja meluaviin miehiin, joita aikuiset karttavat ja joiden erilaisuus kiehtoo lapsia hetken aikaa. Tullessaan yksilöinä esille, he herättävät hetkeksi myötätuntoa, mutta abstrahoiduttuaan sosiaalisiksi ilmiöiksi he katoavat hiljaisuuteen. Satakoon lumi heidän päälleen ja tehköön kaupungista kauniin taas niille, joille kauneus voi olla vielä realistinen vaihtoehto.

Jos Helsinki on kaunis pelaa turvallisilla tehokeinoilla. Se romantisoi kurjuutta, se on pienten puolella, se rakentaa nostalgisia asetelmia banaliteettien avulla. Mutta juuri tässä Sundqvist on taitava. Hän menee lähelle kitsin ja tirkistelyn rajaa, mutta pysyy sillä puolella, jolla tunteet vaikuttavat aidoilta. Raadollisten kuvien päälle laskostuu pieni pala kauneutta muutamin ylevöitetyin rivein, ja notkeassa melodiassa soi aito välittäminen.

Ehkä laulun valkoinen maa ei viittaakaan lumeen, ehkä se viittaa juuri noihin muutamaan riviin, joilla arki nousee itsensä yläpuolelle. Jospa laulun lumi onkin se katse, joka saa elämän näyttämään syvältä ja merkitykselliseltä silloinkin kun se on kivuliasta taaperrusta illusioiden tauspuolella. Tuo katse välähtää nopeasti, leikkaa lähiön reunaa kuin aurinko, ja sammuu taas rutiinien alle. Toisinaan se sammutetaan, tietoisesti, käännetään pois. Mutta aina hetken aikaa se on olemassa.

Tuohon hetkeen kannattaa tarttua.

Sundqvist ei moralisoi. Hänen kauneutensa on demokraattista. Helsinki voi olla hetkisen kaunis kaikille, niille jotka katsovat ja niille joita katsotaan. Vaikka laulun vire on pessimistinen, vaikka lumi sulaa pois, kauneuden häivähdyksissä on myös toivoa. Unessa kaikki ovat tasa-arvoisia, silloinkin kun yksi nukkuu kivellä ja toinen vuoteessa.

Sitä paitsi Sundqvist näyttää Helsingille myös peiliä, ja peiliin on aina hyvä katsoa. Kertovat postikortit mitä kertovat, vuonna 1989 Helsinki oli vielä aika kolho kaupunki. Tuollainen pieni, kurkotteleva, tarkoituksenmukainen, mutta vailla todellista loistoa ja karismaa. Kesällä meren henkiin herättämä, mutta talvella käpertynyt ja jyrkkärajainen. Valintatalon muovipusseja, käryisiä busseja, talojen seiniin sulautuvia ihmisiä, sisääntuloväyliä pitkin leviävää hiljaisuutta. Puistoja, joiden pimeään saattoi kadota. Ylipormestarina Raimo Ilaskivi.

Kauneutta tuossakin kaupungissa oli, mutta korkeintaan himmeää, sellaista joka piti puhaltaa hehkuun, tomuttaa esille. Tuon kauneuden näkeminen vaati yksityiskohtien tajua, herkkyyttä, empatiaa. Ja tuon kauneuden kuvaaminen, se oli vielä vaikeampaa.

No, tietenkin Gösta pystyi siihen. Hänellä oli silmää katsoa kauneuden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Yhdessä näistä päistä on linja-autoasema.

”I want to live where soul meets body
And let the sun wrap its arms around me
And bathe my skin in water cool and cleansing
And feel, feel what its like to be new”

Oli aika, jolloin Death Cab for Cutie oli pieni, kiinnostava indie-bändi. Yhtyeessä oli paljon mistä pitää ja paljon mihin uskoa. Autereiset, riipivänkin kauniit sävelet, joita Ben Gibbard esitti maitopoikamaisella mutta rakkaudessa riutuneella äänellä. Johdonmukaisuudessankin kaavoja kaihdelleet kappalerakenteet, jotka nostivat kitarat esille silloinkin kun levyjen nuhjuinen soundimaailma tasapäisti kaiken yhtyeen tuottaman äänen. Ja ne tarinat; sanoitukset joiden juonellisuus oli helppotajuista mutta kielikuvat teräviä.

Kaiken tämän yhtye toteutti vailla ensimmäistäkään kompromissia, joka olisi tehty kysymättä lupaa musiikilta. Niinpä lauluihin upotetun tunteen hahmotti ensi kuulemalla ilman että se olisi tuntunut valmiiksi pureskellulta. Kappaleet kutittivat korvia kevättuulen lailla, mutta porasivat myös vihlovareunaisia reikiä suoraan sydämeen.

Oli vain ajan kysymys, milloin Death Cab for Cutie kasvaisi karsinaansa suuremmaksi.

Yhtye muutti tienvarsimurjuista loistohotelliin viime vuosikymmenen puolivälissä. Se katkaisi intensiivisen suhteensa Barsuk Recordsiin liki täydellisellä, mietteliään kauniilla Transatlanticism-levyllään (2003) ja siirtyi – kuin levyn nimen johdattamana – Atlantic Recordsin palkkalistoille.

Hypättyään maakuntasarjasta ylöspäin Death Cab for Cutie teki jotakuinkin kaiken sen, mitä siltä saattoikin odottaa – ja kaiken mikä oli omiaan nostamaan yhtyeen nuhruiseen yleisilmeeseen rakastuneet indie-puristit varpailleen. Yhtyeen Atlantic-debyytti Plans oli kuin kiiltopintainen helminauha. Sen soundit olivat avarat, kappaleet aiempaa tyköistuvia ja sanoitukset huolellisia pyrkimyksiä romantisoida elämä itseään suuremmaksi.

Death Cab for Cutie siis möi itsensä, vieläpä sillä kaikkein parjatuimmalla tavalla. Se meni tekemään täydellisen pop-levyn.

Ehkä Plansilta tosiaan puuttui ripaus edeltäjiensä himmeästä karismasta ja vereslihaisesta välittömyydestä. Ehkä levy tosiaan merkitsi vaiheittaista siirtymistä kohti entistäkin helpommin avautuvaa ilmaisua. Toisaalta – syntikös tuo? Olihan kyse vain aiempia vetovoimatekijöitä hyödyntäneestä jalosteesta, jota yhtye koetti karhentaa kannustamalla fanejaan lataamaan sen ilmaiseksi internetistä.

Sitä paitsi, Plansilta löytyi Soul Meets Body, Gibbardin pop-sensibiliteetin kenties täydellisin kiteytymä. Laulu on täynnä aurinkoa ja idealistista haaveilua sekä yleisen ja yksityisen monella tasolla risteyttävää harhailua todellisuuden ja tunnekuvitelmien välimaastossa. Kappaleen kodikas yleistunnelma tuntuu ohjeilevan sen videotakin, jota pidän edelleen yhtenä parhaista: maailma taipuu musiikin ideaksi Gibbardin kävellessä sen läpi, ja tonaalisen muotonsa tuo idea saa pienessä mökissä, jossa Gibbard ystävineen tulkitsee kaiken näkemänsä vaistonvaraisin ottein.

Tällaista laulua ei ole ainoastaan helppo rakastaa. Sitä on myös mahdoton olla rakastamatta.

Kuitenkin kyse on myös huolella vaalitun käsityöläisosaamisen huipentumasta, mestaritaoksesta. Vaikka laulu sävyiltään on mutkaton ja soitto hersyvän luontevaa, välittyy kaikesta äärimmäisen pedantti ja nyanssitarkka työskentely. Yksityiskohdat ovat harkittuja rakenteesta lähtien. Vaikka Soul Meets Body on pop-kaunokki par excellence, se myös nyrjäyttää perinteistä pop-kaavaa paljastamalla kertosäeteemasta ensin vain sävelen autereisella rallattelullaan. Sanoitetun kertosäkeen Gibbard säästää vasta kappaleen loppuun. Sieltä käsin nuo sanat kommentoivat kaikkea aiemmin sanottua, antavat laululle sen lopullisen merkityksen.

Tyylikäs ratkaisu.

Samanlaisella huomaamattoman hienolla tyylitajulla on toteutettu myös kappaleen orkestraatio. Yhtyeen ilmava pumppaus helisee koko ajan tasaisesti ja vuolaasti, mutta soitinten huolella rytmitetyt puheenvuorot luovat laulun sisälle taidokasta intensiteetinvaihtelua. Vaikka musiikilliset elementit pysyvät pitkälti samoina läpi kappaleen, elää ja kasvaa teos lähes vahingossa, kuin hengittäen.

Tämä on kappaleen täydellisyyden ensimmäinen taso.

Ja sitten on se taso, jolla sanat kohtaavat musiikin, sielu ruumiin. Taso jolla ykseys saavutetaan. Tällä tasolla Gibbard naulaa sisimpänsä kiinni ääniin tehden kappaleesta kouraisevan henkilökohtaisen, niin itselleen kuin kuulijoilleenkin.

Hän pysyttelee pitkään lähtökohdissa, esittelyssä, minuutensa peruskivien asettelussa. Esillä on kaikki se, minkä varaan Gibbard tahtoo elämäänsä paaluttaa, mutta myös kaikki se mikä uhkaa kaataa tuon rakennelman kauan ennen harjakorkeuden saavuttamista. Ilmassa on idealismia, mutta myös epävarmuutta, levottomuutta, identiteetin etsimistä, liian monesta suunnasta kaikuvaa maailman kohinaa.

”Cause in my head there’s a Greyhound station
Where I send my thoughts to far off destinations
So they may have a chance of finding a place
Where they’re far more suited than here”

Mutta kyse ei olekaan vain olemattoman tavoittelusta, haaveilusta, oman sisimmän tavoitehakuisesta kalvamisesta. Gibbard ei laula itsensä vuoksi, vaikka hän laulaa itsestään. Joku on saanut hänen laulamaan. Kun mies löytää lopulta sanat  kertosäkeeseen, ne kasvavat omistuskirjoitukseksi, puhtaaksi ja pysäyttäväksi.

”And I do believe it’s true
That there are roads left in both of our shoes
But if the silence takes you
Then I hope it takes me too
So brown eyes I hold you near
Cause you’re the only song I want to hear
A melody softly soaring through my atmosphere”

Brown eyes. Tähän sanapariin laulun hellyys kiteytyy. Tämä ei ole kuvitelmien fantasiamaista pyörittelyä, tämä on todellista rakkautta. Puolihuolimaton viittaus johonkin pieneen piirteeseen, joka personoi kokonaista ihmistä; oikeaa ihmistä, jotakuta joka on päästänyt lähelleen. Sanapari tavoittaa rakastuneen tavan katsoa rakastaan, tavan kokea tämän läsnäolo. Se kiteytyy yksityiskohtiin, mutta välittää jotakin paljon suurempaa.

Silmät, sielun peili.

Hellittely tekee laulusta intiimin. On selvää, että sielu ja ruumis ovat kohdanneet. Ihminen on löytänyt itsensä löytäessään toisen. Tässä vaiheessa on herttisen yhdentekevää, viliseekö laulun sanoitus helppoja kielikuvia tai ajaako kaunopuheisuus realismin ohi. Tässä vaiheessa puhuu sydän; hillitysti, muotoa hakien, mutta kaikkea sanomaansa visusti tarkoittaen.

Ehkä kaikki kuulostaa hiotulta siksi, että nämä ovat tärkeitä sanoja. Niin tärkeitä, että Gibbard on halunnut pyhittää sisällön ohella niiden muodon.

Sanojen avulla hän myös jakaa kokemuksensa. Pieni yksityiskohta saa kuulijankin muistamaan, miten yksi katse voi viedä sielun mennessään. Oman rakkaan silmien värillä ei ole väliä, mutta niiden hehkulla on. Hehkulla, joka tuntuu erityiseltä; sen takaa aukeaa tie syvälle yhteisyyteen, muilta salattuun, muiden tavoittamattomaan.

”Where soul meets body”

Omasta elämästäänhän Gibbard laulaa. Ainakin luulisin niin. Mutta laulaa hän samalla muistakin. Minusta ja omastani, esimerkiksi. Sinisilmästä, jonka sielun erityisyyden tunnen koko ajan ruumiissani.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Death Cab for Cutielta äänestettiin myös kappaleita The New Year, Tiny Vessels, Title and Registration ja Transatlanticism.

Syvään…

”Olen tosi kiitollinen, että minulla on yhä Crazy Horse. Täytyy koputtaa puuta. Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää” – Neil Young (Muistelmat, Like 2012)

Siinä se on, oikeastaan, pähkinänkuoressa, mestarin omin sanoin. Tai, itseasiassa: Crazy Horse ON se pähkinänkuori.

Vaikka Neil Young on tehnyt musiikkia lukemattomien eri kokoonpanojen kanssa ja lukuisilla tyyleillä, on hänen musiikkinsa makein siemen jossain sen pörisevän fuzz-myrskyn keskipisteessä, jonka Crazy Horse nostaa. Crazy Horsen kanssa jammaillessaan Topangan kodissaan vuonna 1969 Young löysi oman soundinsa, joka syntyy täysille väännetystä pienestä Fender Deluxe -putkivahvistimesta ja kolhiutuneesta, mustaksi maalatusta ja frankesteinmaiseksi tuunatusta Les Paul -sähkökitarasta, Old Blackistä.

Näistä Young on pitänyt kiinni, niin instrumenteista kuin muusikoistakin. Hienosäätöjä on tehty, mutta perusasiat pysyvät. Crazy Horse on se lähtöpiste johon Young aina palaa, niin epätodennäköiseltä kuin se sapattivuosien aikana tuntuukin. Jokaisen vocoder-kokeilun ja kymmenmiehisten kantriorkesterien jälkeen Youngin alkaa jossakin vaiheessa tehdä mieli Horsen zenmäisen simppeliin seuraan.

Crazy Horse on niin yksinkertainen, ettei sitä voi jäljentää. Kaikki siinä vaikuttavat muusikot ovat hädin tuskin muusikoita, vaan pikemminkin amatöörejä, joilla on vuosikymmenien kokemus.

Mutta kyse ei kenties olekaan musiikista.

…syvään…

Toinen vaistojaan seuraava rockin kameleontti, niinkin epätodennäköinen fani kuin David Bowie sanoi ymmärtäneensä Crazy Horsen vasta nähtyään yhtyeen livenä, sillä kiertueella jota elokuva ja live-levy Year of The Horse (1997) dokumentoivat. Bowie hätkähti tajutessaan, että yhtyeen jammatessa jotain pitkää jumituskohtaa ei lavalla ollutkaan enää neljää rockmuusikkoa, vaan jotain paljon alkukantaisempaa.

Kun Bowie katsoi noita ukkoja, jotka päät painuneena etsivät sitä rytmillistä taskua ja tasoa, jossa kaikki loksahtaa kohdalleen, alkoi prosessi selittyä: nämä neljä shamaania olivat kerääntyneet noitarummun ääreen, matkalle transsiin, yhteyteen henkien kanssa. Kuten Year of The Horsen kanteen yhtyeen ympärille piirretty ympyrä osoittaa, kyse on piiristä, alueesta jossa voimat risteävät, tulevat yhteen.

Crazy Horse ei siis missään tapauksessa ole pelkkä taustabändi. Kyse ei ole komppiryhmästä, jonka päälle egomaanikko sooloilee itsekritiikittömästi. Mitä tahansa pidempää jamia (vasta pidemmissä jameissa Hevonen pääsee todella laukkaan, ja näin on ollut debyyttilevystä asti [vrt. Down By The River, Cowgirl In The Sand]) kuunnellessa käy ilmeiseksi, että Young on vain osa yhtyettä.

Vuonna 1975 mukaan tullut rytmikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei kenties ole Danny Whitten, mutta hänen soitossaan on sama rytminen elementti kuin Whittenillä: se lukkiutuu, mutta liikkuu alati. Poncho kommentoi Youngin sooloja rakentamalla niiden ympärille alati uusia rytmisiä kuvioita, vetäen mattoa mestarin alta ja pitäen hänet varpaillaan. Sampedro on kaleidoskooppi, joka asettaa Horsen musiikin liikkeeseen.

Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina tekevät pitkälti samaa. Heidän roolinsa on ankkuroida soitto, mutta he tekevät sen täysin omalla tavallaan. Nämä miehet kyllästyvät nopeasti, vetelevät lonkalta huonolta tuntuvia ja mitään muusikkomaista rakennetta tai logiikkaa seuraamattomia ratkaisuja, jotka ovat joskus kamalia, mutta usein nerokkaita. Yhtäkin nuottia voi varioida, saada sen soimaan eri tavoin, luoda sen läpi mittaamattomia emotionaalisia maailmoja ja ääripäitä, kuten Billy Talbot Loose Changen lopussa todistaa.

Ja sitten on se, mikä jää jonnekin rivien väliin. Tarvitsee vain katsoa Jim Jarmuschin Year of The Horsessa käyttämää 1970-luvulla kuvattua arkistomateriaalia ja kaikki valkenee: Crazy Horse on myös poikakerho, jengi sanan typerimmässä mielessä. Hihittävät aikuiset miehet ja punastuttavat eufinismit kertovat omaa myötähävettävää mutta niin humaania tarinaansa.

Kuunnelkaa vaikkapa julkaisemattomalle Homegrownille äänitetty, mutta sittemmin American Stars ’n Barsilla (1977) julkaistu Saddle Up The Palomino. ”I wanna lick the platter / the gravy doesn’t matter” on kenties tökeröintä suuseksistä kirjoitettua materiaalia koskaan. Turhaan ei Nicolette Larson hihittele kappaleen alussa.

Ihmisiä ne ovat, loppupeleissä. Epätäydellisiä ja typeriä, oikukkaita ja nerokkaita, ja siksi niin kiinnostavia.

…syvempään!

Sulje silmät ja astu kehään, anna henkien tulla läpi. Seuraa meitä, Hannua ja Jeania, kahta vannoutunutta heppapoikaa, kun koetamme löytää ne hetket, joina pää tyhjenee ja on vain Crazy Horse. Tämä lista on subjektiivinen ja virheellinen, pitkä kuin nälkävuosi, järjetön ja perusteltu, ammattitaidoton ja visiönäärinen. ”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse”, kirjoitti Hannu kun oli saanut Jeanin ensimmäiset vedokset ja lisännyt niihin omansa. Eipä olisi sitä Jeankaan osannut sanoa paremmin.

Hyppää siis satulaan. Mutta muista… “DON’T SPOOK THE HORSE!”

Baby, Let’s Go Down Town (Tonight’s The Night, 1973)

Kaksi sanaa: Danny Whitten. Tästä se alkaa.

Tai itse asiassa tässä vaiheessa se on jo ohi: Whitten on kuollut, Crazy Horse näyttää olevan kuolettavasti haavoittunut ja rampautunut.

Isku on kolossaalinen. Whitten oli Youngille Stephen Stillsiin (Buffalo Springfield ja CSN&Y) verrattava sparrauspartneri, ehdottomasti yksi keskeisiä innoituksen lähteitä sille, että Crazy Horsesta ylipäänsä tuli Youngin bändi.

Horse oli alunperin Dannyn yhtye, Danny & The Memories. Doo wop -ryhmänä aloittanut bändi tarttui pian The Beatlesin läpilyönnin jälkeen kitaroihin, joskin hyvännäköinen blondi nokkamies Danny Whitten säilytti johtajan asemansa. Ja miksi ei: ylivertainen kitaristi, aikakauden sapluunaan sopiva ääni, ja vielä niin terävä sävelkynä, että siitä lähti niinkin upeaa materiaalia kuin Rod Stewartille massiivisen hitin tuonut I Don’t Want To Talk About It.

Danny Whitten on se tyhjyys Crazy Horsen keskipisteessä, joka selittää kaiken. Whitten oli syy palata syyllisenä talleille, ja syy lähteä taas itsepäisenä laumasta. Young on harvoin puhunut Whittenistä, mutta tärkeämpää on se sävy millä hän kuomastaan puhuu. Siinä on surua, mutta siinä on myös aina ripaus syyllisyyttä. Youngin suurimman hitin Heart of Goldin hieman kolkko velipoika ja sancho panza, The Needle and the Damage Done, kertoo nimenomaan Whittenistä. ”Every junkie is like a setting sun”, laulaa Neil, ja koettaa päästää itseään kuin koiraa veräjästä.

Ei auta, Neiler, ei auta. Tosiasia on, että veit Dannyn bändin, ja sekös sinua syö.

”Walk on, talk on, baby tell no lies / Don’t you be caught with a tear in your eye”, laittaa Young ystävänsä laulamaan, itselleen. Kiero jätkä.

Merkittävää on, että siinä Whittenin ja CSN&Y:n roudarin, Bruce Berryn, kuolemien ruumiinvalvojaisissa, joka kuumeinen Tonight’s The Night on, tämä kappale tulee A-puolen toiseksi viimeisenä, juuri ennen Mellow My Mindin pörheäksi turrutettua pehmeyttä.

Se on kuin todelta tuntuva takauma painajaisen keskellä, kahta kipeämpi koska on niin lämmin ja todellinen.

Fillmore Eastilla maaliskuun 6.–7. päivä 1970 äänitetty liveveto onkin juuri sitä, todellinen kummitus. Itse keikka julkaistiin kokonaisuudessaan vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, mutta Baby, Let’s Go Down Town näki päivänvalon juuri tuona nimenomaisena live-versiona jo Tonight’s The Nightilla.

Huomionarvoisaa on, että Danny Whitten laulaa leadia. Hieman stillsmäinen blues-äänellä, riivaajan mustelmille hakkaamana.

Kappaleen kipein kohta tulee säkeistön toisessa osassa, jossa Young laulaa taustoja, haamuharmoniaa.

”Sure enough
they’ll be sellin’ stuff
When the moon begins to rise.
Pretty bad when
you’re dealin’ with the man
And the light shines in your eyes.”

Whittenin kanssa harmonioiva ”sho enuff, they’ll be sellin’ stuff” saattaa hyvin olla kipeimpiä lauseita ja esityksiä Youngin kaanonissa.

Young on itse väittänyt, ettei hän tiennyt Whittenin heroiiniongelmista. Luulenpa että hän tiesi, muttei halunnut tietää.

Kun kuuntelee tuon kohdan, oivaltaa että näin oli.

Video ei ole enää saatavilla

Like a Hurricane (American Stars ‘n Bars, 1977)

Arvostatko musiikissa yli kaiken sulavuutta, iskuntarkaksi yhteispeliksi nakuteltua rytmiikkaa, teemasta toiseen kantavia vuolaita juoksutuksia? Et taida pahemmin innostua Like a Hurricanesta.

Siinä on nimittäin laulu, jossa ei ole ulkoisesti mitään tyylikästä. Laulu, jossa yhtye peittää vähäisimmänkin teknisen osaamisensa ruven ja mäiskeen alle.

Crazy Horse kahdeksaan ilkeään minuuttiin kiteytettynä.

Ja mitä noihin minuutteihin sisältyykään? Harmoninen, tunteikaskin sävelteema on tärvelty kiduttavan terävällä soundilla ja itsepintaisen suurpiirteisellä rytmityksellä. Youngin tulkinta kuulostaa vettä valuvan koiran sävelpuolelta anomukselta päästä sisään rajuilman alta. Rummut mäiskyttävät yksinkertaisemmin kuin lupa sallii, mutta meinaavat silti kompastua omiin jalkoihinsa. Kitaroiden komppaus on kasa fragmentteja, yrityksiä tarrautua kelluvaan runkoon. Soolot juoksevat syttä kohti laput silmillä.

Ja ne iskut. Däk-däk-däk. Tuo kuulostaa samalta kuin juoksisi sadan metrin aidat hyppäämättä kertaakaan. Moiseen ei pystyisi edes auttavataitoinen lukiolaisbändi.

Eikä kukaan muukaan. Vain Neil Youngilla ja Crazy Horsella on otsaa ja ylpeyttä lähettää tällainen kappale maailmalle sietämättömän tietoisina siitä, että nauhalle on tallentunut kyseenalaistamaton klassikko.

Like a Hurricane on kuin rantakiville lahonnut puuvene, joka valellaan bensiinillä, sytytetään liekkeihin ja työnnetään kesäyössä viimeiselle matkalleen. Se lipuu matkaan kivuliaasti, tuomittuna, vailla mahdollisuutta palata.

Mutta keskellä selkää puhuri tarttuu siihen, nostaa liekit yhä korkeammiksi ja paiskaa ruuhen rantaan. Maahan lentää kipinä, se sytyttää pensaan, sitten puun, sitten koko metsän. Inferno räjähtää ilmoille hetkessä, koko ranta palaa ja taivas on punainen. Loimun nujertamat puut kaatuvat maahan yksi kerrallaan.

Däk-däk-däk.

Kulo on kaunis katsella, vaikka sen tietää olevan kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979)

Kohtalonyhteys. Sitähän se on, kun musiikki luutuu koko yhtyeen selkärangaksi ja muuttuu soittajien tavaksi kommunikoida keskenään. Puhe ei voi koskaan viedä niin lähelle ja kosketus voi tuntua tavoitehakuiselta. Mutta musiikki, se on kielenä puhdas. Ja sitä kieltä Crazy Horse puhuu.

Yhteisen kielen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteistä ymmärrystä. Kielen voi taivuttaa nyansseiksi, joita joku toinen samaa kieltä rakastava ei voi sietää. Sitten riidellään. Mutta yhteisöllisyyttä riita ei murra, musiikin siteet pitävät soittajat jatkuvasti kasassa, omana maailmanaan, joka on arkea asukkailleen mutta ylimaallista muille.

Ajan mittaan tällainen yhteys muuttaa musiikin ääniksi, joiden luo keho hakeutuu, vaikka ajatukset olisivat muualla. Reagoinnista tulee vaistonvaraista. Jos Sampedrolle, Talbotille ja Molinalle soitettaisiin tuhat sattumanvaraisten kitaristien lyömää sattumanvaraista sointua, he tunnistaisivat joukosta sen yhden, jonka soittaa Neil Young. Ruumis vastaisi siihen kauan ennen kuin mieli osaisi seurata.

Siksi Crazy Horse on ennen kaikkea liveorkesteri, jolta Young on täysin perustellusti julkaissut lukuisia keikkataltiointeja. Jokainen niistä on omanlaisensa sukellus, eri päivien ja aikakausien mielialoja välittävä kokonaisuus. Juuri näiltä levyiltä voi löytää ne sekunnin murto-osat, jolloin musiikki kasvaa opetellun kaavan toistamista suuremmaksi; hetket joina yhteinen kieli löytyy kuin varkain.

Neil Young/Crazy Tourilla vuonna 1978 taltioitu Rust Never Sleeps on täynnä näitä hetkiä. Vaikka yleisön äänet on redusoitu monin paikoin pois – toki sopivan huolimattomasti aavemaisen tunnelman takaamiseksi – musiikista kuulee, että nyt soitetaan isossa hallissa. The Beatles soitti aikoinaan keikat kuulematta omaa soittoaan yleisön alta. Crazy Horse kääntää asetelman päälaelleen, se jättää jäljelle vain itsensä, paljaana keskellä olosuhteita joissa särkymisen mahdollisuus on aina läsnä.

Epämukavuusalue. Siellä ystävyys punnitaan. Se on jatkuvaa vaaran uhmaamista askeleilla, jotka määrittävät kuka jatkaa matkaa ja kuka jää. Kun maa jalkojen alla alkaa vettyä, on aika jatkaa vielä syvemmälle. Sillä siellä on uusi laulu, Powderfinger.

Young lyö kitarastaan taustaäänen ja parkaisee ilmoille pysäyttävän alkusäkeen.

”Look out, mama, there’s a white boat coming up the river”

Hyökkäys suorastaan huutaa yhtyeeltä räjähdysmäistä heittäytymistä mukaan. Mutta kuinka käykään – nanosekunnin ajan tuntuu kuin jokainen soittaja olisi vasta palaamassa ajatuksistaan. Ensimmäinen tahti aloituksen jälkeen on suorastaan varovainen. Kukin arkailee iskujaan.

Mikä ihana antikliimaksi.

Mutta sieltä se löytyy, yhteinen ääni. Muutamalla lyönnillä se kasvaa täyteen mittaansa, sovitun kaltaiseksi. Yksi Youngin hienoimmista kappaleista on täydessä käynnissä. Mutta laulun arvokkain hetki – se on täynnä epävarmuutta, jopa välinpitämättömyyttä. Pieni arkailu tulvii vakuuksia siitä että kappaleessa ei ole mitään ulkokohtaista, vaan kaikki tulee selkärangasta.

Kunhan joku ensin vähän ravistelee.

Video ei ole enää saatavilla

Motor City (Re-ac-tor, 1981)

1980-luvun alussa Neil Young katsoi merta. Se oli ollut pitkään tyyni. Nyt pinta kuitenkin väreili. Jotain oli tapahtumassa, uusi aalto. ”Miksipäs ei”, mies tuumasi ja hyppäsi aallon vietäväksi. Alkoi pitkä ja omituinen matka, jonka tarpeellisuudesta keskustellaan edelleen.

Tällaiselle matkalle Young ei halunnut ilman verenperimäänsä. Hän kutsui tutkimusretkensä ensimmäiselle etapille mukaansa ne miehet, jotka takaisivat musiikin pysyvän kiinni myös menneisyydessä; miehet joiden hän tiesi pystyvän kaikkeen olennaista kadottamatta.

Syntyi Re-ac-tor, levyllinen vanhaa Crazy Horse -otetta uuden aallon kolholla äänimaailmalla leikattuna. Levyn räikeän graafinen kansi kertoi siitä kaiken olennaisen. Vaikka tilaa riitti Southern Pacificin ja Get Back On Itin kaltaiselle avoimelle nostalgialle, levyn runkona olivat T-Bonen ja Rapid Transitin kaltaiset äänikokeet, joiden juoneksi riitti loputtomiin toistettu lonksuva efektiikka ja sattumanvaraisesti murahdellut sanafragmentit.

Levy ennusti vain vuoden päässä olevaa Transia, Youngin ristiriitaisimpana pidettyä levyä. Ja levy ennusti koko Youngin omituista, mutta kiistatta kokeilunhaluista 1980-lukua. Mutta samalla se tarrasi kiinni menneeseen, pastissitaiteen uhallakin. Historia oli käytävä nopeasti läpi ennen kuin uuteen saattoi upota. Tässä tilanteessa vain yksi yhtye saattoi auttaa Youngia.

Re-ac-toria ei lueta Youngin mestariteosten joukkoon, mutta olennainen levy se on. Harva kiekko osoittaa yhtä hyvin, miten sitkeä ja joustava yhtye Crazy Horse on aikain saatossa ollut. Re-ac-torilla yhtye ottaa mukisematta käsiteltäväkseen tyylin toisensa jälkeen, vanhaa kunnioittaen, uutta pelkäämättä, ja takoo koko köntin yhtenäiseksi harkoksi poikkeuksellisen terävällä ja tarkalla otteella. Opera Starin pompöösistä glam rockista Shotsin repaleiseen dramatiikkaan ulottuvan matkan aikana tekee mieli pitää korvat avoinna koko ajan. Postmodernin ja traditionaalisen – jopa raskaan ja kevyen – kontrasti on tällä kiekolla jyrkimmillään, mutta aina oudon looginen.

Re-ac-tor on hyvä levy. Ehkäpä Youngin hauskin.

Juuri Re-ac-toria kannattaa lähestyä kokonaistaideteoksena – jos Youngin kokonaistaideteokseksi määrittyvää uraa on ylipäänsä syytä pilkkoa levykokonaisuuksiksi. Albumi poukkoilee ja rönsyilee pahimman kerran, mutta siitä on vaikea irrottaa yhtään raitaa kokonaisuuden kärsimättä.

Poimitaan kuitenkin yksi – Motor City, tuo hymyillen kokoon rassattu kunnianosoitus Detroitin kaupungille ja yhdysvaltalaiselle autokulttuurille, joka kantaa itsekeskeisellä ruohonjuuritasolla huolta kaikesta siitä, mistä Detroitin konkurssi myöhemmin rakentui. Young viritti tämän autoilun ja nurkkapatriotismin omituiseen kohtalonyhteyteen imeytyneen kappaleen suorastaan hulvattomaan iskuun kiertäessään Yhdysvaltoja 1980-luvulla International Harvesters -countrybändin kanssa, mutta riipaisevimmin kappale puree Crazy Horsen käsittelyssä, osana Re-ac-torin futuristista äänimaailmaa.

Laulu on kuin jäänne. Muistuma ajasta, joka Detroitin synnytti, keskellä aikaa, joka tuli väistämättä nujertamaan Detroitin. Crazy Horse ymmärtää nämä kerrosumat täydellisesti. Soiton irtonaisuudessa soivat perinteet, ilkikurisissa nyansseissa uusi aika. Musiikki jyrää sileän asfaltin Youngin sydämellisesti rienaavan laulun alle. Ja Young nauttii täysin rinnoin roolistaan paikalleen jämähtäneenä sinifarkkuna, joka mittaa leveäkaistaisia teitä ruosteensyömällä romuraudallaan haluamattakaan ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu.

Auto ajaa maailman halki samalla kun maailma ajaa auton ohi.

Laulussa on jotain niin inhimillistä että sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

White Line (Ragged Glory, 1990)

Neil Young on harvoin ollut tiivistämisen mestari. Pelkistää hän on kyllä osannut kautta uransa, mutta usein lähinnä kontrastina johonkin massiivisempaan, osana renessanssimaista ilmaisun runsautta, jossa hiljaisuus määrittyy ympäröivien äänien kautta ja epäonnistumisetkin säästetään kaiken varalta.

Niinpä hänen laulunsa ovat usein pitkiä. Tai todella pitkiä. Vaikka Youngin käsittelyssä kymmenen tai 20 minuuttia kuluu kuin huomaamatta, se ei tee noista minuuteista yhtään lyhyempiä. Ja vaikka miehen mammuttimaisimmat kappaleet kantavat ylpeänä ja vaivatta minuuttien painon, ei yksikään niistä luultavasti kärsisi typistämisestä. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Myös Crazy Horsella on harvoin kiire minnekään. Ajatellaan vaikkapa Youngin toisen kultakauden käynnistänyttä Ragged Glorya, jolla mies ratsuineen loikkasi pois kummalliselta 1980-luvultaan. Kymmenen kappaletta simppeleintä rockia pienellä country-hölkällä ja murealla uhkakuvaballadismilla kyllästettynä. Ei juuri uusia ideoita, ei monimutkaisia rakenteita, ei liikaa sointuja. Ja kappaleiden pituudet – 7.04, 8.27, 10.03, 10.18…

Jo seitsenminuuttinen avausraita Country Home kertoo mitä tuleman pitää. Ronski rock jyrsii maata sivuilleen katsomatta ja suoralta linjaltaan poikkeamatta. Sen jälkeen kakkosraita White Line tuntuu vain lisäävän kierroksia. Klassisen Young-megalomanian ainekset roikkuvat ilmassa yrmeäkulmaisen ukkospilven tavoin. Molina jyskyttää yksitotisesti eteenpäin, kitarat seuraavat irtonaisesti mukana. Laulussa on tunnetta ja kertosäkeen loppu sulaa kauniisti leadiin, jolla on varaa jatkua, jatkua, jatkua.

Aika on menettämässä merkitystään. Noitakehän kaari väreilee orkesterin ympärillä.

Kun säkeet ja kertosäkeet on toistettu pariin kertaan, antaa kitara vihjeen soolosta. Teema kohoaa hieman ylemmäs, kaventuu. Komppi jauhaa tasaisena, itsevarmana siitä että kohta lähtee. Voimia kannattaa säästää, sillä tämä tulee taatusti kestämään. Yhtye ei ole sopinut suuntaa, se on siirtynyt vaistojen maailmaan.

Paitsi että. Parin tahdin jälkeen kaikki päästävät irti kuin yhteisestä ymmärryksestä. Kappale loppuu vailla vihjettä, vailla logiikkaa. Vain siksi että kaikki yhtäkkiä ymmärsivät että tämän soolon ei ole määrä syntyä, että tämän laulun ei ole määrä jatkua. Kolmen minuutin raja jää saavuttamatta.

Ei se ole luovuttamista. Se on perkeleen hienoa hetkessä elämistä.

Video ei ole enää saatavilla

F*#!in Up (Ragged Glory, 1990)

Ei biisi, joka kierrättää perinteisiä Horse -rakenteita Cinnamon Girlin ja Psychedelic Pillin tavoin.

Ei soolo, joka on Youngin yksi vihaisimpia.

Ei hymyilyttävät ”fuck up” -taustalaulut. Vaan…

…se minuutin feedback kappaleen lopussa.

Viimeisten pelliniskujen jälkeen kaikki kolme kitaraa jäävät värisemään avo-D.ssä, resonoiden jomottavasti jonkun vahingossa päälle unohtuneen tremolon kautta kuin paha päänsärky.

Hitaasti niiden rikas sointi väistyy ja tilalle tulee vahvistimien flatline, tasainen viiva joka kuulostaa kuolemalta. Kohdassa 5.29 Youngin vahvistin alkaa syöttää ääntä takaisin kitaraan (sen täytyy olla Old Black) ja nuotti nousee.

Se nousee edelleen, kunnes joku tönäisee ajassa 5.38 vahvistinta saaden aikaan jousikaiun särähdyksen, ylösnousemuksen joka pyöräyttää homman villiin nousuun ylöspäin, kolmiulotteistaa feedbackin monotonian, eroaa parvesta kuin yksi hävittäjä hautajaisten ylilennossa.

OK, tämä sivuaa jo kaanonia, sillä Ragged Gloryn yhteydessä puhuttiin nimenomaan näistä pitkään surisevista kappaleiden haamuista ja savuvanoista, mutta näillä kapinallisilla noise-keitailla 1980–1990-lukujen vaihteen sliipatussa pop-erämaassa Young ja Horse muistuttivat siitä, että ruoste ei koskaan lepää, että korroosio jatkuu. He lunastivat Cinnamon Girlin lopun murinan antaman lupauksen.

Levyä seuranneella kiertueella he kiersivät Sonic Youthin kanssa, ja kiertuetta dokumentoineen mielipuolisesti pörisevän Weld-livelevyn yhteydessä julkaistiin Arc, joka on ehkä täydellisin Crazy Horse -levy. Se on noin puolituntinen sarja yhteen editoituja feedback-lopetuksia ja yleisön mölyä, todellinen ääni-installaatio, joka täydellisessä maailmassa olisi julkaistu Zaireeka-tyyliin neljällä samaan aikaan huoneen eri nurkissa soitettavalla levyllä.

Ei heitä syyttä kutsuttu grungen kummisediksi.

Video ei ole enää saatavilla

Change Your Mind (Sleeps With Angels, 1994)

Rakkaus on moottori joka polttaa kaiken mitä meillä on. Sen eteen olemme valmiit uhraamaan kaiken, menemään polvillemme, tekeytymään naurunalaiseksi. Sen suojaan hakeudumme kun maailma kolhii, ja sitä varjelemme kaikella mitä meillä on.

Change Your Mind kertoo tästä. Kolmella säkeistöllä Young hahmottaa sen sanattomat ääriviivat, ja astuu sitten sen sisään.

Ensimmäinen soolo on varovainen, tutkiskeleva. Kuuden minuutin paikkeilla palataan säkeistöön, jonka jälkeen varsinainen kädenvääntö alkaa. Kun voimat alkavat loppua, Poncho ottaa hetkeksi viestikapulan antaen mestarin hengittää.

Young palaa päinvastaisesta suunnasta (aivan kuten myöhemmällä Walk Like A Giantilla), bassonuottien takaa.

Hiljaisuuksilla, kaiuilla ja matalilla äänillä pelaava osio on yksi Youngin levytetyn tuotannon hienoimpia, aamuyön hämärää ja hiljalleen voimistuvaa valoa.

Kun aamu vihdoin tulee, olemme makuuhuoneessa, toisen ihmisen tuoksu ihollamme. Rakkaus on fyysistä, käsinkosketeltavaa.

Kappaleen kaunein kohta tulee viimeisessä kertosäkeessä, ajassa 13.30. Kaikki kitarat saavuttavat viimein saman nuotin ja tempon, planeetat alkavat asettua jonoon. Kaiken nykimisen ja rimpuilun jälkeen saavutetaan harmonia. Tätä se on parhaimmillaan, rakkaus ja musiikki, rakkaus musiikkiin, musiikkia rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Loose Change (Broken Arrow, 1996)

1990-luvun parjatuin Horse-levy on eittämättä Broken Arrow. Se on tavallaan mestarillisen Ragged Gloryn jatko-osa, mutta ”ilman biisejä”, jos kaikkein ilkeämielisintä kriitikkoa on syytä uskoa.

Pyh ja pah, sanon minä. Ne jotka eivät tätä levyä rakasta, eivät ymmärrä Crazy Horsea. Kiekon pitkiin ja hortoileviin jameihin on koodattu koko vanhan kaakin rento askellus, yhtyeen koko maailma.

Kakkoskappale Loose Change on täydellinen summaus tästä. Kolmen soinnun varaan yhtye pystyttää korttitalon, jonka ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä. Young koettaa jopa puhaltaa sen kumoon huteralla huuliharppusoolollaan.

“Too many distractions
Got to get back home
Get into something solid
Get out of the zone”

Näin Young laulaa, ja luettelee rivien perään litanian erilaisia teitä jota on matkannut. Viimeinen lause puhuu paljon: ”some roads I was lost.”

Mennyt aikamuoto, ”olin”, on se jolla tässä on merkitystä. Ollessaan siinä missä Young on nyt, hän ei ole eksyksissä, lause implikoi tässä yhteydessä. Levyn nimi on Broken Arrow. Se on myös Youngin mittavan ranchin nimi. Siinä mielessä hän on kotona. Ja vielä kaiken lisäksi Crazy Horsen satulassa.

Youngin puoliksi meluun häviävää viimeistä lausetta seuraa kappaleen puolestavälistä (4.28) aina loppuun yhtä sointua junnaava transsi, jossa Crazy Horse puristaa olemuksestaan kaiken irti.

Ensin Young sooloilee, kiertelee parilla nuotilla pohjanuotin ympärillä, kaivelee taskustaan lantteja. Kuuden minuutin kohdalla jotain löytyy. Yhtye jää polkemaan paikalleen, yrittää linjata aurinkokuntansa planeettoja. Tämä on musiikillinen tuijotuskisa, katse vieruskaverin sieluun. Kaverin vain tuijottaa takaisin.

7.22 Molina soittaa epätoivoisena fillin, 7.39 Youngin pokka pettää ja tämä lähtee loppusooloon, 8.28 Talbot ja Molina ovat saaneet Youngin hienovaraisesta vhjeestä kiinni ja soittavat tyytyväisenä Bo Diddley -komppia. Etenkin Talbotin korskea, diskantissa särkyvä basso puristaa viimeisiäkin mehuja irti tuosta yhdestä nuotista, soittaa turhautumista ja riemua, iloa siitä että loputon kyntö kohta päättyy, mutta myös sitä, että se on jatkunut näin kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Slip Away (Broken Arrow, 1996)

Harva yhtye on niin kiinteä yksikkö kuin Crazy Horse. Silti sen sointi jättää jatkuvasti tilan auki yksilölle. Itse asiassa vähissä ovat yhtyeet, joissa kappaleet ja yhteinen päämäärä sitovat soittajien käsiä yhtä vähän kuin Crazy Horsessa.

Tämän kuulee hyvässä ja pahassa. Useimmiten hyvässä. Ja kun sen kuulee pahassa, ei voi sittenkään olla varma, onko kyse niin epäonnistuneesta suorituksesta kuin äkkiseltään tahtoisi uskoa. Se, että harva yhtye jättää jälkeensä niin hiomatonta ja suurpiirteistä äänikuvaa kuin Crazy Horse, ei tarkoita sitä että yhtye tekisi asiat väärin. Se vain tekee ne täysin omalla tavallaan.

Tai oikeastaan jokainen yhtyeen jäsen tekee ne täysin omalla tavallaan.

Kuten Ralph Molina. Kaikilla teknisen osaamisen kriteereillä mies on suorastaan antisankari, painajainen rumpaliksi. Hänen komppinsa huojuvat, fillinsä pinoavat klapeja ja lopetuksensa pysäyttävät laulut taklaamalla ne maahan. Mies lyö peltiä silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun laulu sitä vaatii. Hänen oikea kätensä karkaa hi-hatilta ridelle kesken säkeistön ja palaa takaisin kertosäkeen seitsemännellä iskulla – vain siirtyäkseen muutamaa iskua myöhemmin takomaan lattiarumpua.

Ei, miehen soitossa ei ole aina vähäisintäkään järkeä. Mutta elämä siinä sykkii. Samalla kulmikkaalla otteellaan Molina selviää niin veltosta bluesista, seiniä kaatavasta rockista, haikeanhempeästä countrysta kuin höyryveturin lailla vispaavasta laukkakompistakin. Vaikka Molinan tahditus kumisee pikemminkin omassa letargisessa kuplassaan kuin kappaleen ytimessä, ei sitä voi olla oudolla tavalla ihailematta.

Sillä kuulostaisiko mikään Crazy Horsen rumpuraita paremmalta oikeaoppisesti ja teknisesti soitettuna? Ei niin.

Jokainen Molinan mukiloima tallenne ilmentää hurmaavasti miehen suoranaista piittaamattomuutta. Kaikesta. Mutta harvoin Molinakaan on liikkeellä yhtä puisin käsin kuin Broken Arrown Slip Awaylla. Mies kamppailee hidastempoisen rytmin kanssa kuin portimo, jonka ylisuuriin nyrkkeihin on sujautettu pieni Rubikin kuutio. Fillit läiskivät sinne tänne, olan takaa, lähes tauotta – Molinan mittakaavalla kappale on silkkaa rumpusooloa. Hän myötäilee kitaraa, nousee ja laskee sen mukana, kuin viimeisillä voimillaan. Mutta vaikka taipumisen tuntu on koko ajan läsnä, mies sinnittelee kunnialla loppuun, lestiään kertaakaan yliarvioimatta.

Koettakaapa saada oma soittonne kuulostamaan tuolta ilman että olette kolmen minuutin kohdalla valmiit jättämään leikin sikseen.

Kuten muidenkin Crazy Horsen jäsenten kohdalla, keskustelu siitä, onko Molina hyvä vai huono soittaja on täysin epäolennaista.

Hän on muusikko, jonka kapuloihin jää keikoilla syviä kynnenjälkiä.

Se on olennaista.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Video ei ole enää saatavilla

Be the Rain (Greendale, 2003)

Greendale. Itku sentään!

Parahdus ei liity niinkään Crazy Horseen kuin Neil Youngiin itseensä. Ja hänen rohkeuteensa roikuttaa kuulijaa löysässä hirressä loputtomiin, jos tarina sitä vaatii. Mutta ei Crazy Horsekaan ole aivan osaton. Tuskin mikään muu yhtye jaksaisi seurata Youngin visioita näin kauas mielekkään toteutuskelpoisuuden ulkopuolelle.

Greendale on pienoisnovelli kaupungista, joka löytyy kaikkialta Pohjois-Amerikasta, vaikka sijaitsee vain Youngin mielikuvituksessa. Tuon kaupungin keskuskatu on velttoa rockia, reuna-alueiden lakkautetut tehtaat surullisesti rapistuneita kitaroita, autojen moottorit ruosteisesti yskiviä rumpukomppeja ja nuhruisten lippujen värittämät porstuat laiskanpulskeaa bluesia.

Toisin sanoen kaupungissa ei tapahdu mitään. Kuten ei levylläkään. Silti tarina menee eteenpäin. Katse kohdistuu nuoreen mieheen, joka ampuu poliisin tietämättä oikein itsekään miksi. Katse kohdistuu vanhukseen, joka luopuu halustaan ymmärtää maailmaa voidakseen uskoa omaansa – liekö valokeilassa Young itse? Ja katse osuu teinityttöön, joka tahtoo kääntää maailman katseet Alaskaan pelastaakseen osavaltion luonnon – liekö Young kaivertanut tähänkin palan sisintään?

Crazy Horse kuljettaa kuuntelijat ilmeettömästi kaikkien näiden hahmojen ja heidän kauttaan syntyvien paikkojen luo. Se pysähtyy kohteliaalle etäisyydelle, sinne mistä katsotaan mutta missä ei tarvitse kiintyä. Ja välinpitämättömästi kiinnostuneiden katseiden edessä yhtye laahustaa tarjoamaan kyydin kaikille tarinan muodottomille stereotypioille kysymättä eleelläkään, tahtooko yleisö tosiaan seurata tätä näytöstä.

Greendale ei ole mestariteos. Se on osoitus suuresta kunnianhimosta, joka ei ole kuitenkaan riittänyt tekemään projektista aidosti pysäyttävää. Se on youngmaista vuolautta, intuitiota, lapsen intoa sekä musiikillista ja sanoituksellista jaarittelua, jonka omituinen karisma perustuu suoranaiseen puuduttavuuteen. Pikkukaupunkia mallintavana mielentilana levy on osuva, tahattomastikin.

Se on myös yksi osoitus Youngin tavasta murtaa pyhiksikin muodostuneita ykseyksiä musiikillisen näkemyksensä sitä vaatiessa. Greendalella Crazy Horse nilkutti kolmijalkaisena, sillä Young pudotti Sampedron satulasta ennen albumin nauhoituksia. Hänen mielestään levyn musiikki ei tarvinnut kuin yhden kitaran.

Aika härski veto, varsinkin kun keikoille Sampedro kelpasi taas mukaan.

Mutta se siitä. Sillä lopulta, kymmenien hukkaan valuneiden minuuttien, väljästi itsenäisten kappaleiden ja humalaisen lailla horjahdelleen juonenkuljetuksen jälkeen alkaa tapahtua, yhden ainoan kappaleen ajan. Young vääntää äänipotikkaa, etsii kitarastaan tehoriffin ja maiskauttaa ratsulleen. Vanha juhta havahtuu, liikahtaa, ottaa jalkapuolenakin laukka-askeleen ja on taas vauhdissa.

Young huutaa megafoniin, ihmiset nostavat katseensa maasta. Tuossa se menee, se hevonen, vielä kerran. Sen jäsenet ovat iän kangistamat, mutta lihakset muistavat vielä liikkeet. Näin se juoksi läpi hullun 1970-luvun, harja hulmuten, tomua kavioillaan jyrsien. Näin se palasi 1990-luvulla näyttääkseen orilaitumen tulokkaille, mitä rockin kapinallisuus todella on. Ja näin se juoksee jälleen, sanojen paino, äänien kuoro ja maailmantuska harteillaan. Alaskaan, tulevaisuuteen, jotta jotain jäisi jäljelle. Hullun lailla.

Long may you run.

Video ei ole enää saatavilla

Goin’ Home (Are You Passionate, 2002)

Tässä se on, päätepiste joka selittää kaiken, puhkaisee kehän.

Molinan komppi on kuin intiaanien sotarumpu. Siinä on jotain epäröimättömän kohtalokasta, perääntymättömän riitaisaa. ”Tänään on hyvä päivä kuolla”, se tuntuu sanovan, ratsastaen sillä kaikkein kliseisimmällä.

“On the hill where Custer was,
Making his last stand,
With the Indians all around,
And his gun in his hand.

Such a wind was blowing that day,
Through the battleground,
I could feel it in my hair,
As I turned towards downtown”

Crazy Horsen mytologiaan on aina kuulunut intiaanien mystiikka. Nuo Yhdysvaltain alkuperäiset ulkopuoliset, teollistuneen yhteiskunann raiteiden alle muserretut hipit ja luonnonlapset ovat läsnä jo yhtyeen nimessä. Crazy Horse, Tȟašúŋke Witkó, eli Hullu Hevonen (n.1840–5.9.1877) oli Oglala Lakota siouxien sotapäällikkö, yksi Custerin miehet Little Big Hornin taistelussa murskanneista päälliköistä. Tuo kukkula, johon kappaleen ensimmäinen lause viittaa, on nimenomaan Little Big Horn.

Yhdysvaltain intiaanit ovat aiemminkin tulleet esiin Youngin tuotannossa. Esimerkiksi Rust Never Sleepsilta löytyvä soolo-esitys Pocahontas tarkastelee tuon ensimmäisen valkoisen miehen maailmaan liitetyn intiaanineidon jälkeistä maailmaa niiden modernien kerrostumien kautta, joita sen päälle on kasaantunut.

Vuonna 2002 ilmestynyt Are You Passionate ei ole varsinaisesti Crazy Horse -levy (kävi kuten monta kertaa [Homegrown, Mirrorball jne.] aiemmin: Young levytti kappaleet jonkun toisen yhtyeen kanssa, vaikka oli treenannut niitä Crazy Horsen kanssa), mutta siltä löytyy yhtyen viimeinen elonhirnahdus ennen kymmenen vuoden hiljaisuutta (Sampedrottoman Greendalen nimittäminen Crazy Horse -levyksi on pohjimmiltaan kyseenalaista) ja sitä seurannutta 2010-luvun jälleenaktivoitumista.

Crazy Horse esitti tämän kappaleen viimeksi Suomessa vieraillessan (Hartwall Areenalla 2001), ja se oli yksi illan kohokohtia. Vaikka sanoista ei saanut silloin tarkkaan selvää, oli ilmeistä että Young ammesi samasta lähteestä kuin Pocahontasin kohdalla, sekoitti myyttiä, historiaa ja omakohtaista kokemusta.

“She made a turn on a wooden bridge,
Into the battleground,
With a thousand warriors on the ridge,
She tried to turn her radio down.

Battle drums were pounding,
All around her car,
She saw her clothes were changing,
Into sky and stars.

Going home, I’m going home”

Koti, mikä se koti on (kuin kaikuna jostain palaa mieleen Loose Changen ”got to get back home”)? Onko se Kanada, onko se kuolema? Onko se maantieteellinen paikka vai noitarummun keskipiste, jossa lattiatomin iskut vaivuttavat sinut transsiin, ja annat Les Paulin kaulalla soittamiesi nuottien lentää?

“Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää.”

Niinpä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Miesten rennot arkipuvut ja kesäparrat alkaen 19,90. Vain Dressmanista.

Musta aukko, joka nielaisi Midlaken.

”Stone cutters made them from stones
Chosen specially for you and I
Who will live inside”

Näin Midlaken ensimmäistä kertaa livenä marraskuussa 2010. Tuo kerta saattoi hyvinkin olla myös viimeinen.

Älkää käsittäkö väärin. Konsertti oli mainio, monin paikoin jopa erinomainen. Ja Midlake oli silloinen lempiyhtyeeni. Otin viisikon harmonisen, joskin hieman raskassoutuisesti välitetyn sanoman vastaan nautiskellen, annoin sen hyväillä ja ravistella. Mutta konsertin jälkeen tunsin saaneeni Midlakelta kaiken, mitä se voi minulle tarjota. Tuon tunteen vallassa olen edelleen.

Ensin syytin tunteesta vuonna 2010 ilmestynyttä The Courage of Others -levyä, jonka lauluja en vieläkään pysty erottamaan toisistaan, vaikka näen niistä jokaisen ainutlaatuisina yksilöinä. Vakavin kasvoin ja uurteisin otsin esitetyt laulut kasvoivat keikalla niin järkälemäiseksi konglomeraatiksi, etten ole sen koommin uskaltanut koskea niihin.

Mutta ei, ei yhtye sittenkään kompastunut noihin lauluihin, joiden kanssa se oli lavalla täysin sinut ja joiden toistamiseen se pystyi millimetrin tarkasti. Perimmäiseksi ongelmaksi osoittautui se yksi laulu, jonka laelle yhtye ei onnistunut keikalla kapuamaan. Tuon laulun se esitti suorastaan puolihuolimattomasti, läpisoittona, ikään kuin tietoisena siitä ettei se tulisi koskaan enää pääsemään lähellekään sitä, mikä onnistui kerran studiossa.

Roscoe, sinä komea pirulainen. Sinun takiasi pelkään tänäkin päivänä, ettei Midlake pysty enää koskaan ylittämään itseään. Juuri sinun kaltaistesi olen nähnyt musertavan monia hienoja yhtyeitä.

Mikä irvokkainta, Roscoe ei ole missään nimessä monimutkaisinta tai omaperäisintä, mitä Midlake on tehnyt. Laulu on itse asiassa tavattoman yksinkertainen – ja siksi vangitseva; harras, ehyt, luonteva, ilmavuudessaankin teräväreunainen ja jämeryydessäänkin notkea. Mutta juuri esityksen pakottomuus tekee kappaleesta lähes mahdottoman toistaa. Laulun pintaan pölyyntynyt taika on kuin kevään ensimmäinen vihreä utu puiden pinnalla. Se pureutuu suoraan sieluun, pakenee määritelmiä, luo tunteille uuden syvyyden, mutta vain hetkeksi. Kohta se on jo kadonnut, jäänyt piiloon. Eikä sitä voi toistamiseen tavoittaa.

Roscoe on siis alku ja loppu, Midlaken musiikillinen tähti, jonka lämmöstä muut laulut elävät, mutta joka samanaikaisesti kasvaa mustaksi aukoksi niiden ympärille. Se on kompassi, joka vei itseään aikoinaan etsineen yhtyeen oman olemuksensa ytimeen, folkrock-historian valtaisaan aarreholviin, aikojen läpi virtaavan joen latvalle. Laulussa ei ole jälkeäkään yhtyeen aiempien äänitteiden päämäärättömästä ja pinnistellystä psykedeliasta, ei kuprua, ei epäröinnin hetkeä. Se on kukkaan puhjenneen orkesteri ylpeä ja hurmoksellinen manifesti, jonka jokaisesta hetkestä kumpuaa harras nöyryys niiden edessä, jotka ovat vuosikymmeniä aiemmin pohjustaneet yhtyeen vaistonvaraisesti löytämän tien.

”When the mountaineers
Saw that everything fit, they were
Glad and so they took off”

Roscoen paikka Midlaken läpimurtoalbumin, läpeensä hienon The Trials of Van Occupanterin (2006) avausraitana on enemmän kuin perusteltu. Roscoeta täsmällisemmin yhtye ei voisi kertoa saapuneensa perille, onhan laulu itsessään kokonainen luomistarina. Se sekoittaa aikakaudet leikitteleviksi jatkumoiksi, pyhittää ja puhdistaa historian alkupisteen. Orkesteri tietää leikkivänsä myyteillä, mutta päättää samalla luottaa niihin visusti, sillä muita juuria ihmisillä ei ole. Voidakseen ankkuroitua on pakko uskoa menneisyyteen.

Halutessaan Roscoen voi tulkita Midlaken keulahahmon, Tim Smithin, hartaaksi yritykseksi seurata omaa sukulinjaa jonnekin kauan sitten kadonneeseen, mutta yhtä lailla kappaleen voi ajatella viittaavan koko amerikkalaisen unelman syntyyn ja vaivihkaiseen vinoutumiseen. Sen sanoituksista välittyy hienostunut ymmärrys aikakausien ja mittakaavojen sattumanvaraisista yhteenkietoutumista, sekä vaikeasti hahmottuva huoli menneisyyttä juonellistaneiden yksinkertaisten ihanteiden hapertumisesta.

Vain nykyhetkessä kaikki ajan tasot ovat yhdessä, se on taakka jonka jokainen ihminen mukanaan kantaa.

Varsinkin muusikko, jonka sormia menneiden vuosikymmenten kollegat juoksuttavat.

”Oh, they’re a little like you, and
They’re a little like me
When they’re falling me”

Mutta vaikka tarina jatkuu ja vaikka sen versot voivat ulottua minne hyvänsä, ei alkuun voi enää palata. Se on piste, joka syntyy vain kerran; lähtökohta joka leimaa ja ohjaa kaikkea jälkeensä tullutta. Niinpä Roscoe tuntuu nykyisin kaikessa lempeydessäänkin koko Midlaken elämänkaarta hallitsevalta monoliitilta, jonka varjosta yhtye ei uskalla lähteä pois. Näin vanhemmille helposti käy – heistä tulee lastensa vankeja. Muutenhan historia olisi lineaarista.

Ehkä yhtye tarvitsisikin vielä toisen laulun. Laulun, joka antaisi Roscoelle uuden tulkintakehyksen sen sijasta että rinnastuisi siihen jo syntyessään. Midlaken ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa sitä itse. Se voi keskittyä täydellä hartaudella nyanssirikkaaseen elämäänsä Roscoen varjossa luottaen siihen, että tällä hetkellä jossakin varttuu muusikko, joka löytää joskus Roscoen johdattamana amerikkalaisen folk-perimän läpi kulkevan tien – sen saman jolle Midlakekin aikanaan ohjautui.

Tien päässä on vanha tupa. Samalla paikalla, johon joku sen sukupolvia sitten rakensi. Sen katto vuotaa ja alimmat hirsikerrokset ovat vettyneet. Mutta talon ei ole tarkoitettukaan pysyvän ennallaan. Se olisi luonnotonta. Yhtä luonnotonta kuin se, että rakennus purettaisiin kokonaan vain jotta sen voisi rakentaa uudestaan.

Tämän kaiken Roscoe tiedostaa täydellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Midlakelta äänestettiin myös kappaletta Head Home.

Jeesus vikkeline ja kettumaisine opetuslapsineen.

”And you will go to Mykonos
With a vision of a gentle coast
And a sun to maybe dissipate
Shadows of the mess you made”

Jokaisella meistä on unelmamme. Ja jokaisella näistä unelmista on tilalliset puitteensa; jossakin muualla, ajan ja matkan päässä. Unelman maantiede vaatii lähtemistä, hylkäämistä. Silloinkin kun suunta ei ole selvillä.

Niinpä Fleet Foxesin mestarillinen Mykonoskin alkaa kiinni läimähtävästä ovesta. Yksi lähtee, toinen jää. Ilmavirta nostaa ilmaan sankan pölypilven, jonka alla näkyy hetken aikaa kaikki ajat sitten unohdettu. Lähdön hetkeen tiivistyy kaikki yhdessä koettu. Sen jälkeen roolit jaetaan uudestaan. Lähtijä on vapaa metsästämään unelmaansa. Pöly jää toisen pyyhittäväksi.

”The door slammed loud and rose up a cloud of dust on us
Footsteps follow, down through the hollow sound, torn up.”

Mykonos puhuu vertauskuvin ja jättää paljon auki. Mutta topologiastaan se paljastaa riittävästi. Se on jääneen kertomus, veljellinen irtipäästö. Laulusta kuultavat huoli ja välittäminen, joiden on taivuttava luottamuksen alle, silloinkin kun luottamus on heiveröinen. Ei ole selvää, kuka lähtee ja miksi. Mutta kaikesta ymmärtää että asioita jää selvittämättä, keskinäisiä ja yksityisiä, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Asetelmassa on jotakin pahaenteistä. Lähtijä tavoittelee unelmaansa, jonka metaforaksi asetellaan Mykonos, yksi Kreikan myyttisistä saarista. Se voi olla haaveiden päämäärä, paratiisisaari kivun ja huolten tuolla puolen. Mutta yhtä lailla se voi olla alati taivaanrantaan katoava kangastus, jonka itsepintainen tavoittelu on itsepetoksen ja uusien ongelmien siemen.

Toisin sanoen tulevaisuuden kautta hahmottuva utopia, joka rakentuu mytologisoituneen menneisyyden varaan.

Siltä Fleet Foxesin musiikkikin kuulostaa.

Ja tuon musiikin komeimpana kruununa kimaltelee edelleen tämä laulu, kollaasi ja montaasi, jonka yhtye nauhoitti joulukuussa 2007 läpimurtoaan pohjustaneelle Sun Giant -EP:lleen (2008) ja joka puristaa neljään ja puoleen tarunhohtoiseen minuuttiin lähes kaiken sen, mitä yhtyeestä tarvitsee tietää; huumaavan melodisuuden, henkiin manatut esikuvat, sekä historialle alisteisen kauneudentajun, joka soi erillään tästä maailmasta, unelmissa, jumalaisuudessa.

Musiikillinen Mykonos.

Äänten saarella kaikki on kohdallaan. Robin Pecknoldin laulu halkoo sumua kuin torvi, mutta kuulaampana, tunteiden korventamana, valmiina hajoamaan. Samettia on myös yhtyeen soitto, pehmeää kolinaa, Pet Sounds. Kun kappaleen päätösosa heittää kaikki äänet hetkeksi ilmaan, tuntuu orkesteri huumaantuvan tajutessaan, kuinka suurta voimaa se kollektiivisessa kurkussaan piilottelee. Harmoniat kasvavat jättiläisiksi, jotka jähmettyvät saaren rantakallioiksi. Sielu kantaa meren yli hiljaisuuteen katoavina päätössanoina.

Laulun eheyttä ei voi olla ihailematta. Sen kolossaalisessa soinnissa kaikuu kerrostolkulla kalifornialaista melodiantajua sekä hiekkapölyistä folkperimää. Mutta vaikka jo laulun ensimmäiset säkeet heittävät johonkin toiseen aikaan, vuosiin jolloin rockin monumentteja vasta pystytettiin, ei Fleet Foxes ratsasta pelkällä menneisyydellä. Sen kauneuden- ja historiantajut elävät nykyhetkessä, edelläkävijöille nöyrästi ja hartaudella kumartaen. Ne tietävät että kunnioitus vaatii etäisyyttä syntyäkseen.

Siihen johtopäätökseen Mykonoksen sanoituskin varmaan tulisi, jos saisi jatkua vuosien ajan.

Sillä kaiken pohjalla kytee verevä inhimillisyys, tarina jonka kaari sitoo laulun osat täydellisesti yhteen. Alku on puhetta ihmiselle, joka on vielä tavoitettavissa, jonka jalanpainaumat näkyvät vielä nurmen pinnassa. Puolivälissä kertoja kuitenkin luovuttaa. Hän huutaa kauan sitten kadonneelle selälle viimeiset varoitussanat vetoomuksena, jonka hän tietää hajoavan tuuleen. Kukaan ei ole enää kuuntelemassa.

”Brother, you don’t need to turn me away
I was waiting down at the ancient gate”

Lopulta jäljelle jää vain yksinäisyyttä kiertelevä monologi, luopumisen sinetöivä mietteliäs hiljaisuus. Lähes vaiti, huomaamatta mumistut sanat pitävät muistoa yllä ja toivovat parasta. Mutta ne on suunnattu puhujalle itselleen. Myös hän tarvitsee turvan sen jälkeen kun ote on irronnut.

Tässä vaiheessa Mykonos ei tyydy enää kutittamaan ihoa. Se tulee siitä läpi. Laulu muuttuu samanaikaisesti lohdulliseksi ja miltei kiusallisen intiimiksi. Ehkä myös liian henkilökohtaiseksi esittäjälleen. Millään muulla en osaa selittää sitä, miksi Fleet Foxes pudotti Mykonosin b-osan pois levyttäessään kappaleesta vaihtoehtoisen version pitkäsoittodebyyttinsä (Fleet Foxes, 2008) bonuslevylle.

Tai ehkä laulun loppusanat olivat vain menettäneet merkityksensä lähtijän karattua liian kauas. Ehkä veli oli päässyt Mykonokselle, tai löytänyt mykonoksensa jostakin lähempää. Tai ehkä kohtalo oli ottanut lähtijän vangikseen kertomatta ettei aiokaan vapauttaa tätä. Ehkä.

Mutta lähteä oli pakko. Ja toisen oli pakko päästää irti. Sillä unelmat leikkivät meistä jokaisella.

”You go
Wherever you go today
You go today”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Fleet Foxesilta äänestettiin myös kappaleita White Winter Hymnal ja Your Protector.

Hulluina vuosinaan Kiss (Ace Frehley, Gene Simmons, Paul Stanley, Peter Criss) kokeili myös pakkopaitaa.

Kiss on häpeilemättömän suuri. Juuri niin suuri kuin haluaakin.

Vuonna 1972 New Yorkissa muotoutunut yhtye on kasvanut aikain saatossa viihdeimperiumiksi, jonka nimissä on myyty kaikkea mahdollista nukeista flippereihin ja eväslaukuista ruumisarkkuun. Vilkkaan myyntityön ohessa orkesteri on säilyttänyt asemansa maailman suurimpien yhtyeiden joukossa jo neljän vuosikymmenen ajan, eikä hyökkäysvaunua tunnu pysäyttävän edes kärkikaksikon, Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin, vääjäämätön ikääntyminen. Vuodelle 2013 Kissin kalenteriin on merkitty 46 konserttia, joista yksi kuullaan tänään Helsingissä.

Kuitenkin Kissin nykyisyys perustuu vuosikymmeniä sitten roihunneen rovion hiilien puhalteluun. Orkesterin maine lepää edelleen vakaasti 1970-luvulla rakennetulla pohjalla. Tuolloin nahkaan ja haarniskoihin pukeutunut, kasvonsa kauttaaltaan maalannut ja julmetun kovaa soittanut miehistö herätti sekä pyhää ihastusta että vakaata kauhua pitkin maailmaa.

Noina vuosina sattui ja tapahtui. Rumpali Peter Crissin ja kitaristi Ace Frehleyn tuoreet omaelämäkerrat ovat häkellyttävää luettavaa siitä, millaisen yhtälön maine, raha, päihteet, naiset ja tähteyden mahdollistama vastuuttomuus muodostivat. Kissistä tuolloin huokunutta vaaran ja kiiman tunnetta ei hälventänyt edes Stanleyn, Simmonsin ja yhtyeen taustakoneiston tahto kehittää yhtyeestä vakaa ja jättiläismäinen sirkus, jonka pohjimmaisena tehtävänä oli tarjota yleisölle takuuvarma show sekä esittäjille rahaa ja seksiä.

Kissin kaltainen äänekäs, eroottinen, hedonistinen ja ahne yhtye ei ollut kaikkien mieleen. Yksi Kissin kirjavan tarinan sivujuonne kertookin siitä, kuinka syvän etelän kristilliset liikkeet ottivat paholaismaiseksi mieltäneensä yhtyeen 1970-luvulla hampaisiinsa. Orkesterin levyjä poltettiin, konsertteja vastustettiin ja mainetta koetettiin mustata. Lokakampanjan yhteydessä lähetettiin liikkeelle huhu, jonka mukaan yhtyeen nimi oli lyhenne sanoista Kids in Satanic Service.

Se, että moinen väite kohdistettiin korostuneen maalliseen yhtyeeseen, jonka jäsenistöön kuului kaksi juutalaista, yksi harras katolilainen ja yksi, no, mikä lie, kertoo tietenkin enemmän väittäjästä kuin väitteen kohteesta. Todellisuudessa Kissin nimi syntyi Crissin entisen orkesterin, Lipsin, innoittamana. Se oli naseva, pureva, sopivan seksuaalinen nimi, jonka tueksi Frehley ja Stanley muotoilivat sittemmin ikoniseksi muodostuneen logon. Yksinkertaisesti, Kiss oli hyvä tuotemerkki, ilman sivumerkityksiä.

Tuotemerkki nykymuodossaan: Stanley, Eric Singer, Simmons ja Tommy Thayer.

Jos nimi pitäisi kuitenkin pilkkoa palasiksi, saattaisi sopivin tulkinta olla:

Kinship: Yksi Kissin suosion salaisuus piilee sen lojaaleissa faneissa. Kissin ympärille on syntynyt tiivis heimo, joka uusintaa yhteenkuuluvuuttaan konserteissa, fanitapahtumissa, tribuuttibändien keikoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kiss Army lienee maailman tunnetuin fanijärjestö ja sillä on paikallinen alaosasto Suomessakin. Kun kaksi Kissin fania tapaa toisensa, sinetöityy veljeys oitis ilmakitaran, fanituotteiden määrän vertailun, parhaasta rumpalista käydyn väittelyn sekä nykyiseen kitaristiin Tommy Thayeriin suunnatun ylenkatseen avulla. Joka tähän heimoon vähäisestikin vihkiytyy, löytää sen riveistä paikkansa ja hengenheimolaisensa silloinkin kun Kiss ei tunnu enää elämän tärkeimmältä asialta.

Income: Länsimainen myytti rahan perään olevista juutalaisista elää sitkeänä. Eivätkä Stanley ja Simmons ole tehneet elettäkään nitistääkseen sitä. Kiss on ollut uransa alusta alkaen perso kaikille tapahtumille ja tuotteille, jotka voivat lisätä sen suuruutta ja vaurautta, vaikka sitten uskottavuuden ja taiteellisen laadun kustannuksella. Yhtyeen fanituotekatalogi on mittavuudessaan käsittämätöntä luokkaa, eikä laulujenkaan uudelleenpaketoimista kaihdeta. Stanley ja Simmons heittäytyvät edelleen kernaasti kauppalopoiksi, jotka pistävät kaiken myyntiin jos tarjous on tarpeeksi suuri: yhtyeen menneisyyden, tasa-arvon, yksityisyyden, itsekunnioituksen, you name it. Tavaraa on tarjolla niin kauan kuin ostajia riittää.

Spectacle: Kissin selkäranka muodostuu kaikesta siitä mitä tapahtuu lavalla. Kostyymit, pommit, valoshow, levitoivat rummut, hehtaarien kokoinen logo, kirvesbasso, kolmiulotteiset efektit, veren sylkeminen, tulennielentä, ilotulitteita ampuvat kitarat, konfettisateet, huumaava äänenvoimakkuus… Kiss on tiennyt alusta asti, miten show rakennetaan ja miten sen varassa työstettyä mainetta pidetään yllä myös lavan ulkopuolella. Yhtye omaksui teatraalisen konseptinsa alkujaan Alice Cooperilta ja New York Dollsilta, mutta vei sen nopeasti tasolle, johon vain harva on sittemmin yltänyt. Vaikka Kissin railakkaimmat vuodet ovat nykyisin pelkkä muisto ja shown syrjässä alkaa näkyä ilottoman klovnin tragiikkaa, on Kissin konsertti edelleen suunnaton viihdespektaakkeli, jota kannattaa käydä katsomassa jo siksi, että niin moni nyky-yhtye on jokaisen lavamaneerinsa velkaa Kissille.

Sex: Making Love, Love Gun, Gimme More, I Just Wanna, Let’s Put the X in the Sex… Kissin mieluisin laulunaihe on helppo päätellä. Ja jos laulujen sanoma uhkaa jäädä epäselväksi, voi lukea jonkin haastattelun, jossa Simmons kehuskelee tuhansia valloituksiaan esittelevällä polaroid-abumillaan. Tai katsoa tallenteita Revenge-kiertueelta, jolla Kiss marssitti lavalle joukon strippareita. Tai lukea Frehleyn ja Crissin muistelmat. Tai… Niin, Kiss ei ole koskaan pyrkinyt suoranaiseksi naisasialiikkeen mieliyhtyeeksi, vaikka onkin ilmoittanut laulujensa olevan ylistyslauluja naisille. Kunnioitustaan yhtye on julistanut laulamalla esimerkiksi anaaliseksistä (Nothin’ to Lose), oraaliseksistä (Lick It Up), pikaseksistä (Mr. Speed), seksistä prostituoidun kanssa (Take It Off), seksistä alaikäisen kanssa (Christine Sixteen, Domino), lääkärileikeistä (Calling Dr. Love), siittimien kipsivaloksista (Plaster Caster) ja niin edelleen. Vuodet vierivät, mutta vuodesta toiseen yhtyeen syvin olemus kiteytyy vuonna 1983 julkaistun Fits Like Glow’n rivissä:

”When I go through her / it’s just like a / hot knife through butter”.

Mutta hetkinen. Listasta puuttuu jotain olennaista. Musiikki. Niin tuppaa yleensä käymään Kissistä puhuttaessa, vaikka orkesteri on myynyt levyjään kuin leipää ja nakutellut kappaleen toisensa jälkeen globaalin jukeboksin klassikko-osastolle. Korjataanpa siis perspektiivivääristymä ja tarkastellaan kerrankin vain ja ainoastaan yhtyeen taiteellisia saavutuksia koko massiivisen diskografian laajuudelta.

Sillä musiikistahan tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse. Onhan?

 YOU WANTED THE BEST, YOU GOT THE BEST…

Kiss (1974)

Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen. Vielä syksyllä 1971 Stanley ja Simmons purkittivat turhautunein mielin silloisen yhtyeensä Wicked Lesterin julkaisematta jäänyttä pitkäsoittoa, jonka kevyesti psykedelinen yleisilme ei onnistunut peittämään kokonaisuuden linjattomuutta. Paria vuotta myöhemmin heillä oli yhtäkkiä kasassa soitannollisesti tiivis ja ulkoisestikin yhtenäinen yhtye, jolla oli selvä päämäärä. Studioon päästyään tämä orkesteri joka purkitti nauhalle oikopäätä liudan kappaleita, jotka tulivat pian nauttimaan klassikkoarvoa ja joita aloittelevat yhtyeet veivaavat kellarinseinät rämisten vielä tänäkin päivänä.

Vuonna 1974 ilmestynyt Kissin esikoinen on edelleen yksi yhtyeen onnistuneimmista levyistä. Se on äänekäs ja irtonainen albumi, jonka raidoilla soivat New Yorkin kadut ja jonka otteesta tihkuvat hiki ja tekemisen tuntu. Levystä huokuu henki, jolla puolittaiset taidot hitsataan kokonaisuutta palvelevaksi soinniksi oikean asenteen ja ydinosaamisen taitavalla tasapainottamisella. Lisäksi kaiken yllä on sopivana annoksena röyhkeää huumoria, löytämisen iloa ja naiivia uskoa omiin kykyihin.

Puhumattakaan tietysti hämmästyttävän laadukkaasta kappalemateriaalista. Jo avausraita Strutter yhdistää jäljittelemättömällä tavalla toisiinsa korkean volyymitason sekä Kissin ytimeen alusta asti kuuluneen peittelemättömän iskevyyden. Sen jälkeen pöytä on katettu äänekkäitä juhlia varten. Firehouse, 100 000 Years, Deuce, Cold Gin, Black Diamond – levyn kappalelista on komeaa luettavaa. Tarttuvat riffit, suurpiirteinen yleissointi ja nasevat laulumelodiat kasvavat onnistuneeksi kavalkadiksi, jota yhtye itse ohjaa kuvittelemansa tulevaisuuden innoittamana. Levyllä Kiss kertoi, että se oli tullut kasvaakseen suuria luulojaankin suuremmaksi.

Levyn annettiin onneksi myös rönsyillä, ehkä silkan nuoruuden rohkaisemana. Let Me Know ja Nothin’ to Lose suorastaan leikittelevät vanhahtavan rock’n’rollin sovinnaisuuksilla ja Love Theme from Kiss -instrumentaali soi täyteraitanakin näyteikkunana Kissin varhaiseen luovaan prosessiin. Sen kantamuoto oli liki seitsenminuuttinen moniosainen Acrobat, joka kuitenkin typistettiin lyhyeksi välisoitoksi pienen hengähdystauon takaamiseksi. Kappaleen vapaata polveilua leikkaaminen ei kuitenkaan tukahduttanut. Love Theme from Kissia kuunnellessa on helppo kuvitella, miltä Kiss alkuvuosinaan kuulosti antautuessaan vapaan jamittelun vietäväksi.

Oma lukunsa on tietenkin levyn kakkospainoksesta alkaen mukana ollut Kissin’ Time. Kohtsillään Kissin esikoisen synnyttyä yhtyeen manageri Neil Bogart päätti, että orkesterin tulisi radiosoittoa saadakseen antautua yhteistyöhön Yhdysvaltoja kiertäneen suudelmakilpailun kanssa. Niinpä bändi purkitti vastentahtoisesti Bobby Rydellin kappaleen suukkokiertueen tunnuslauluksi – ja karsastamakseen täytteeksi levylleen. Vaikka laulu rikkoo kiekon linjaa, on se hyvä muistutus yhtyeen popahtavasta sydämestä ja kyvystä heittäytyä milloin minkäkin hankkeen pariin, jos se vain lisää rahavirtaa.

Kaikessa laskelmallisuudessaan Kissin’ Time oli lopullinen pinnoite sille tielle, jota pitkin yhtye kohta rullasi kohti mainetta.

Kissin jäsenten arvio: 4,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive! (1975)

Julkaistuaan kolme studioalbumia runsaassa vuodessa Kiss oli tiukan paikan edessä. Sillä oli maine huikeana livebändinä ja sen levyillä oli pieni mutta uskollinen ostajakuntansa, mutta varsinaista läpimurtoa orkesteri ei ollut tehnyt. Niinpä se päätti pelata upporikasta tai rutiköyhää. Petyttyään studiolevyjensä steriiliksi ja kesyksi mieltämäänsä äänimaisemaan Kiss raahasi äänitysvälineet sinne, missä taika todella tapahtui, konsertteihin. Lopputuloksen, livetuplan, oli määrä näyttää yhtye kaikessa loistossaan – spektaakkelina, jollaista ei toista ole.

Alive! välittää sanoman erinomaisesti. Se on kiihkeä ja kaunistelematon levy, eräänlainen Kiss-keikan prototyyppi, jossa kappaleet runnotaan läpi intomielellä, rock-shown kliseekieltä sopivasti liioitellen. Levyltä löytyy kaikki se, mikä studioplatoilta paikoin puuttui – keikkatilanteen pauhaava vuorovaikutus, pitkät soolot, lauluja toisiinsa sitoneet välihuudot ja soittamisesta huokuva palo.

Ja mikäs yhtyeellä oli soittaessa? Se oli lyhyessä ajassa kirjoittanut shownsa rungoksi lukuisia suoraan lavoille räätälöityjä sähikäisiä, joiden parissa soittajat pääsivät toteuttamaan täydellisesti lavapersoonaansa. Arvaamaton ja ilkeä Simmons, vampahtava showmies Stanley, kitarallaan epäsovinnaisia avaruuksia piirtänyt Frehley, jazz-juurensa Brooklynin kovettamaksi piiskaukseksi kanavoinut Criss – kaikki he olivat Alive!:lla läsnä teräväpiirteisempinä kuin koskaan.

Riskisijoitus kannatti. Alive! ampaisi listoilla huimaan nousuun ja hinasi yhtyeen valioliigaan. Vaikka levyn viehätys perustuu sen intensiiviseen yleistunnelmaan, voi orkesteri kiittää albumin läpimurrosta yhtä laulua. Vielä Dressed to Killille (1975) taltioituna studioversiona Rock and Roll All Nite oli aavistuksen kesy yritys rakentaa arkisista elementeistä riehakkaat bakkanaalit, mutta yleisön eteen vietynä se nousi lentoon, todellisen rock-hurmion tunnuskappaleeksi. Kappaleen liveversio kasvoi yhtyeen ensimmäiseksi jättimäiseksi hitiksi, ja vaikka kappale on sittemmin kärsinyt melkoisesta ylisoitosta, saa tuo versio edelleen kylmät väreet liikkeelle. Se on murjontaa, ravistelua, intohimoa ja kimalletta. Uskontunnustus.

Juuri tämä luenta Rock and Roll All Nitesta voitti aikoinaan myös minun keskenkasvuisen sydämeni Kissin puolelle.

Silloin en tiennyt, että kaikessa kiihkeydessään Alive! on myös ehta silmänkääntötemppu. Vaikka äänityslaitteisto todella seurasi Kissiä sen konsertteihin, on valtaosa Alive!:lla kuultavasta soitosta korjausjälkeä. Tallennettuaan Kissin keikkoja pitkin itärannikkoa tuottaja Eddie Kramer perkasi laulut alkutekijöihinsä – rumpuraitojen ja ulvovan yleisön varaan – ja soitatti valtaosan kitaroista, bassosta ja lauluosuuksista uudelleen studiossa. Kun totuus tuli myöhemmin julki, kääntyivät muutamat karvaat kielet levyä vastaan. Mutta mitä sitten? Ainahan Kiss on ollut illuusio, ainahan sen maine on perustunut tekojen lisäksi ihmisten haluun uskoa. Tulipa ääni studiosta tai lavalta, Alive! on täydellinen kiteytys siitä, miten Kiss oli mahdollista kokea; eräänlainen rock-unelman hypoteettinen kliimaksi.

Oikeastaan tekotapa suorastaan tukee levyn filosofiaa.

Kissin jäsenten arvio: 4,75 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer (1976)

Kun Alive! oli piirtänyt pisteen Kissin alkutaipaleelle ja nostanut orkesterin kuninkuusluokkaan, oli edessä uusi strategiapalaveri. Nyt bändin liikkeitä seurattiin ja sen seuraavaa siirtoa odotettiin. Tässä tilanteessa aiempien studiolevyjen kaltainen tasavahva kymmenen rock-rallin kooste olisi ollut askel taaksepäin. Saavutetun asemansa säilyttääkseen sen piti keksiä jotakin uutta. Niinpä se värväsi kelkkaansa Alice Cooperin kanssa vakuuttavaa jälkeä tehneen tuottaja Bob Ezrinin ja ryhtyi kirjoittamaan villien vuosiensa historiikkiin seuraavaa menestyksekästä lukua.

Ezrinin käsissä Kiss muuttui eläväksi sirkukseksi. Siinä missä yhtye oli tullut ensimmäisten vuosiensa aikana toimeen tiiviillä bändisoitolla ja kiehtovaan habitukseensa naittamallaan konstailemattomalla rockilla, Destroyerilla yhtye kasvoi jättiläiseksi myös musiikillisesti. Ezrin kiinnitti äänimaailmaan pikkutarkkaa huomiota, lisäsi kappaleisiin efektiikkaa, jousia ja kuoroja, hioi rakenteita, soitatti sooloja uudestaan ja piiskasi yhtyettä yhä parempiin suorituksiin kuin hullu tiedemies, jolla oli käsissään avain alkemian ytimeen.

Destroyerin nauhoittaminen oli Kissille kuluttavaa ja löi rakoja yhtyeen kiinteään ytimeen. Kukin jäsen sai vuorollaan tyytyä sivurooliin Ezrinin sovittaessa levyn palasia uusiin järjestyksiin, ja vain osa bändin jäsenistä osasi mieltää röykytyksen oppimisprosessiksi. Mutta lopputulos oli nähdyn vaivan arvoinen. Destroyer on Kissin monipuolisin albumi, jossa jokaisen laulun paikka tuntuu perustellulta. Kerronta lähtee liikkeelle arkea mallintaneista äänikulisseista, kasvaa moneen suuntaan versovaksi spektaakkeliksi ja päättyy houreiseen kollaasiin, jossa levyn musiikilliset teemat soivat ikään kuin takautumina. Levyä kehystävä radioteatteri perustui pohjimmiltaan siihen, että albumista oli tulossa liian lyhyt, mutta se puolsi paikkansa erinomaisesti. Jälleen Kiss onnistui kuin sattumalta tekemään asiat oikein.

Kappalemateriaaliltaan Destroyer on briljantti. Jo avausraita, Detroit Rock City, osoittaa Kissin kasvaneen muutamassa vuodessa suunnattomasti. Yhtye murtaa laulussa totunnaisuutensa korvaamalla kertosäkeen eri tavoin toistuvalla teemalla, joka ympäröi kappaleen varsinaista kerrontaa. God of Thunder ukkostaa puolestaan raskaasti lepattaen, Great Expectations kasvaa soittorasiamaisesta hempeydestä juhlavaksi sinfoniaksi ja b-puolen perinteisemmissä rock-paloissakin on uudenlaista leijuntaa ja ilmavuutta. Vaikka Destroyeria voi pitää suurilta osin Ezrinin luomuksena, muistuttaa se myös Kissin mukautuvuudesta. Ilman yhtyeen heittäytymiskykyä ei Ezrinkään olisi voinut rakentaa sen ympärille omalaatuista maailmaansa.

Ezrinin ohella Destroyerin sankariksi nousi Peter Criss. Mies ei ainoastaan paukuttanut Detroit Rock Citylle uransa onnistuneinta raitaa, vaan vastasi myös levyn suurimmasta hitistä, Bethistä. Laulun pohjana oli Crissin ja hänen ystävänsä Stan Penridgen muinoin kirjoittama vanha simppeli folkballadi, jossa Ezrin aisti potentiaalin nousta levyn kohokohdaksi. Hän rustasi laulun rakennetta ja sanoitusta uuteen uskoon, upotti sen suloisiin jousiin ja antoi Crissin tenhovoimaisen äänen hoitaa loput. Kepeästä rallatuksesta tuli yhtäkkiä yön kuningatar, levyn harras helmi, joka sulatti Amerikan kollektiivisen sydämen radioaalloille päästyään.

Viimeistään nyt Kiss oli kasvanut täyteen mittaansa.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Solo Albums (1978)

Vaikka Kiss oli alkuvuosinaan kiinteämpi yhtye kuin koskaan myöhemmin, koostui se myös täysin erilaisista persoonista, joiden suhde elämään ja musiikkiin vaihteli melkoisesti. 1970-luvun kuluessa nämä erot alkoivat laajentua ylittämättömiksi kuiluiksi. Orkesteri jakaantuikin nopeasti kahteen leiriin, joista toisessa sijaitsi Stanleyn ja Simmonsin hallinnoima komentokeskus ja toisessa Crissin ja Frehleyn kokaiinipölyinen juhlahuoneisto. Kun vuosikymmen alkoi lähestyä loppuaan, oli leirien välille rakentunut korkea muuri.

Antaakseen toisilleen hetken hengähdystauon yhtye-elämästä Kiss ideoi suuruudenhullun hankkeen. Jokaisen jäsenen oli määrä purkittaa oma soololevynsä, jotka yhdistettäisiin orkesterin nimen alle. Erityisen suuri myönnytys tämä oli Crissille ja Frehleylle, jotka kokivat jääneensä paitsioasemaan yhtyeen laulunkirjoitustehtävissä.

Myöhemmin koko Kissin alkuperäisnelikko on nimennyt sooloalbumit karmaisevaksi virheeksi ja yhtyettä nakertaneeksi syöväksi. Sen sijasta että levyt olisivat laannuttaneet nelikon sisäistä kuplintaa, ne päästivät massiivisiksi paisuneet egot rehottamaan valtoimenaan. Kuitenkin kiekot paljastavat paljon kiinnostavaa yhtyeen alkuvoimasta. Ne muodostavat monimuotoisen nelikon, jossa kaikki jäsenet koettavat maalata muusikkokuvansa mahdollisimman kunnianhimoisin siveltimenvedoin. Perinteisen Kissin kanssa levyillä on tuskin mitään tekemistä, mutta kokonaisvaltaiseksi monumentiksi sulatettuina niissä samaa kiehtovaa ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteettia kuin The Beatlesin valkoisessa albumissa.

Niitä kuuntelemalla on helppo ymmärtää sekä Kissin ensimmäisen nousun että sen ensimmäisen tuhon ainekset.

Uskollisimmin Kissin musiikillista julkikuvaa piti pystyssä Stanley – kuin ennakoiden roolia, joka hänelle oli myöhemminkin lankeava. Mies kirjoitti soololevynsä täyteen leimallisia menopaloja, joissa juhlan tuntu oli läsnä ja kertosäkeet kaikuvat suurina (Move On, Wouldn’t You Like to Know Me, It’s Alright). Tähtisilmä ei kuitenkaan malttanut olla vilauttamatta myös romanttista puoltaan, jonka hän toi esille siirappisemmin ja hempeämmin kuin koskaan aiemmin – niin ikään tulevaa ennakoiden. Läpeensä laadukkaiden rallien rinnalle piirtyikin hieman vaikeammin sulava joukko balladeja, joiden laatu vaihteli jotakuinkin siedettävästä jotakuinkin sietämättömään.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Siinä missä Stanley personoi itsensä Kissin musiikilliseksi selkärangaksi, kurkotti Criss emopuusta niin kauas kuin suinkin uskalsi. Saatuaan vapaat kädet hän palasi häpeilemättä musiikillisille juurilleen r&b:n ja vanhakantaisen rockin maailmaan. Manifestinsa hän lausui Hooked on Rock ’n ’Rollissa, jonka lause ”I was vaccinated with a Victrola needle” konkretisoitui levyllä kappale kerrallaan. Vaikka I’m Gonna Love Youn tai Tossin’ and Turningin kaltaiset soulahtavat standardipalat eivät kielineet suuresta omaperäisyydestä, valutti Criss niiden pintaan koko sydämensä tunnusomaisella lauluäänellään. Levyn varsinaisiksi kiinnekohdiksi nousivat kuitenkin sen mahtipontiset balladit, Easy Thing ja I Can’t Stop the Rain, joiden sielun Crissin tulkinta tavoitti täydellisesti. Vaikka levy herätti alusta asti närää Kissin faneissa, oli se samalla huomattavan rehellinen julkilausuma, joka ei ole ansainnut saamaansa ylenkatsetta. Päinvastoin, ennakkoluuloton kuulija voi levyn myötä ymmärtää, millaisen määrän juurevuutta ja tunnetta Criss Kissin alkuperäiseen sointiin toi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Yksi voimakkaimmin Crissin albumia kritisoinut henkilö on kautta aikain ollut Simmons, joka julisti jo varhain Crissin levyn osoittaneen, kuinka hukassa Kiss tuolloin oli itsensä kanssa. Noinkohan Simmons on muistanut katsoa peiliin rumpalia suomiessaan? Hänen oma soolonsa oli nimittäin tuntuvasti linjattomampi ja suureellisempi yritys kehuskella musiikillisen osaamisen laaja-alaisuudella. Hittejä hiotusti ja kurinalaisesti säveltävän Stanleyn rinnalla Simmons on aina heitellyt ilmaan mitä moninaisimpia ideoita ja katsonut sitten mille kasvaa siivet. Hänen soololevynsä toi tämän lähtökohdan julki lähes itsepintaisen röyhkeästi. Radioactiven kaltaisten tehojyrien sijasta albumin rungon muodostivat kollaasimaiset tyylitutkielmat (Always Near You/Nowhere to Hide, Tunnel of Love, True Confessions), joiden rinnalla paljas ja pienimuotoinen See You Tonite kuulosti villiin aistiharhaan eksyneeltä aikajätöltä virkamieheltä. Kiehtovan mutta vaikeasti seurattavan musiikillisen vuoristoratansa Simmons päätti Samu Sirkalta lainattuun suosikkilauluunsa, itkukurkkuisena tulkittuun When You Wish Upon a Stariin, joka lienee edelleen sekä campeinta että rehellisintä mitä mies on kuunaan julkaissut.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hieman yllättäen sooloprojektin pisimmän korren veti Frehley, jonka levy oli sekä kaupallisesti että musiikillisesti nelikon suurin menestys. Vaikka Frehleyn yksityiselämä oli noina vuosina iloisessa sivuluisussa, onnistui hän kokoamaan levystään kauttaaltaan laadukkaan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka näytti prikulleen tekijältään. Materiaali ulottui riemukkaasti leikitelleestä kännikuvauksesta (Wiped Out) kokaiinihuuruiseen hallusinointiin (Snow Blind) ja tunnusomaiseksi tulleesta riffittelystä (Rip It Out, What’s on Your Mind) keimailevan kauniiseen instrumentalismiin (Fractured Mirror). Menestyksensä Frehley sinetöi lainaamalla levylle Russ Ballardin kynäilemän New York Grooven, josta kasvoi koko soololevyhankkeen suurin hitti. Veikeästi funkaavan kitaran ja tamppaavan rumpukompin päälle huudahdeltu ylistyslaulu kotikaupungille poikkesi leimallisesti koko muun levyn materiaalista, mutta tarjosi juuri sen viimeisen silauksen, jota albumi kaipasi kivutakseen korkealle Kiss-ikonostaasissa.

Kissin jäsenten arvio: 3,7 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Soololevyjen ilmestyttyä niistä koostettiin myös kokoelmalevy, jonka sisältö vaihteli mantereittain. Tässä muodossa hanke ei kuitenkaan toiminut alkuunkaan. Kuten suuruudenhulluissa projekteissa yleensäkin, ainoa mielekäs tapa nauttia kokonaisuudesta on niellä se sellaisenaan, luineen nahkoineen.

Revenge (1992)

Tuntuu edelleen kunnioitettavalta, että Kiss jalosti myöhempien aikojen uljaimman levynsä lähtökohdista, jotka olisivat yhtä hyvin voineet merkitä yhtyeen lopullista näivettymistä. Orkesteri oli juuri päättänyt 1980-luvun uransa heikoimpaan levytrilogiaan ja sen edustamasta musiikista oli tulossa kirosana uusia suuntia etsineessä 1990-luvun alun musiikki-ilmastossa. Lisäksi nelikon tahtikone Eric Carr kamppaili syöpää vastaan kuolettavin seurauksin. Esimakuna purkitettu Argent-tulkinta God Gave Rock ’n’ Roll to You II:kaan ei puhunut valoisamman tulevaisuuden puolesta, vaikka nousi kohtalaisen kokoiseksi hitiksi.

Ehkä vaikeudet karaisivat yhtyettä, joka joutui työstämään levyä pitkästä aikaa täydellisessä altavastaajan asemassa. Orkesteri otti vuosien tauon jälkeen yhteyttä Ezriniin ja ryhtyi hänen johdollaan taltioimaan vihaisinta, viriileintä ja valppainta materiaaliaan kymmeneen vuoteen. Ezrinin lisäksi levyn taustalta löytyi toinenkin tärkeä hahmo. Revengen työstövaiheessa Kiss lämmitti uudestaan suhteensa vanhaan kitaristiinsa, Vinnie Vincentiin, jonka kanssa Stanley ja Simmons rustasivat muutaman levyn parhaista kappaleista.

Todellinen muutos tapahtui kuitenkin yhtyeen sisällä. Ensinnäkin Kiss teki viisaan siirron palkatessaan Carrin tuuraajaksi muun muassa Badlandsissa, Black Sabbathissa, Alice Cooperin taustalla ja Stanleyn soolokiertuebändissä takoneen Eric Singerin. Miehen tekninen mutta suoraviivaisen ronski soittotyyli kovetti täydellisesti sitä rujoa kuosia, jota yhtye sovitteli musiikkinsa ylle. Revengellä myös kitaristi Bruce Kulick tuntui viimeinkin löytävän omimman ilmaisunsa. Hänen sooloistaan katosi kaikki keimaileva lyyrisyys ja tilalle tuli aimo annos ehtaa röyhkeyttä.

Lopullisen sinetin Revengen pintaan iski kuitenkin Simmons. Vietettyään 1980-luvun omaa peilikuvaansa ihaillen hän – sanojensa mukaan – palasi Kiss-planeetalle. Mies antoi ihonsa virttyä ja partansa kasvaa, ja ryhtyi kirjoittamaan ulkoista habitustaan vastanneita lauluja. Dominosta tuli Simmonsin oma lolita-mukaelma, Unholy julisti rujoa apokalyptiikkaa ja Thou Shalt Notilla Simmons yhdisti elämänfilosofiansa kaunistelemattomaan uskontokritiikkiin.

Simmonsin rinnalla Stanley rakensi tuttua suurten kertosäkeiden varaan taottua kivijalkaa, mutta hänenkin otteensa oli virkeämpi kuin pitkään aikaan. Railakkaat rock-palat, kuten Heart of Chrome, Take It Off ja I Just Wanna täydensivät erinomaisesti Simmonsin synkeää kerrontaa. Ne toivat Revengelle juuri riittävän määrän perinteisiä Kiss-elementtejä sysäämättä levyä kuitenkaan päättyneen vuosikymmenen sifonkiseen keinomaailmaan.

Levyn päätösraidaksi Kiss työsti Carrin rumpusoolon vuodelta 1981. Tiivismittainen soolo esitteli Carrin rumpalipersoonan erinomaisesti. Carr Jam ’81 kumisikin kauniina kiitoksena rumpalille, joka palautti hakoteillä olleen yhtyeen raiteilleen 1980-luvun alussa, mutta jonka musiikillista potentiaalia Kiss ei koskaan osannut täysin realisoida.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE WORST…

Asylum (1985)

Vaikka 1980-luku poiki Kissin taskuun monta hittiä, laski yhtyeen käyrä vuosikymmenen kuluessa syöksymällä. Naamiottoman ajan avanneet Lick It Up (1983) ja Animalize (1984) onnistuivat pitämään orkesterin kuonon vielä pinnan tuntumassa, mutta alaspäin viettävä trendi välittyi niiltäkin. Ennusmerkit yhtyeen uran kuraisimmille julkaisuille olivat vakaasti ilmassa muutaman vuoden ajan.

Maskittoman ajan kolmas levy, Asylum, kärsi jo tuntuvasti Kissin halusta julkaista materiaalia silloinkin kun siitä ei ollut täysipainoiseksi levyksi asti. Etenkin Simmonsin panos levyn suhteen jäi luvattoman heikoksi. Jo kahdella aiemmalla levyllä alkoi käydä selväksi, että Kissin mahdollisuus osua kultasuoneen oli puhtaasti Stanleyn kynäilemien täsmäosumien varassa, mutta Asylum tuntui repivän keulakaksikon välisen eron ennätysmittaan. Siinä missä Stanley sai aikaan sentään King of the Mountainin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia iskusävelmiä – joiden avulla hän saattoi saada Uh! All Nightin kaltaiset kömmähdykset anteeksi – jäi Simmonsin panos Love’s a Deadly Veaponin ja Any Way You Slice It:n yhdentekevään pullisteluun.

Herttisen tyhjänpäiväiseksi jäänyt Asylum kirjautuikin Kissin historiaan oikeastaan vain kahdesta syystä. Ensinnäkin levyn uumenista löytyi Tears Are Falling, varman päälle kirjoitettu mutta samalla kertakaikkisen ehyt ja pureva kasarirock-kaunokki. Toisekseen levy esitteli yleisölle Kulickin, kitaristin jonka myötä Kissin läpi 1980-luvun vaihdellut kokoonpano saavutti viimeinkin vakiintuneen muodon. Nykypäivän näkökulmasta nämä kaksi mainetekoa eivät kuitenkaan riitä puoltamaan levyn ostamista millään tavalla.

Eikä tilannetta taida muuksi muuttaa yksi Kissin historian rumimmista kansikuvista.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Crazy Nights (1987)

Asylumin viitoittama alamäki jatkui sitä seuranneella Crazy Nightsilla, josta kuulsi epätoivoinen yliyrittäminen. Etenkin Stanley pyrki pysymään kiinni ajassaan kynsin hampain kynäilemällä Kissille tukun radiohittejä omaperäisyydestä tinkien. Hänen laulunsa soivat suurina ja läpeensä liisteröityinä, ja niiden pintaliitoa korosti pintaan nostetut syntetisaattorit. Simmons puolestaan jatkoi mielikuvituksettomien rock-jyrien rustaamista vailla vähäisintäkään viitettä kunnianhimosta. Carrin ja Kulickin tehtäväksi jäi sukkuloida kärkikaksikon kotistudioiden välillä edistämässä milloin mitäkin kappaletta surullisen tietoisina materiaalin kehnosta laadusta.

Varsinaisesta bändilevystä ei siis Crazy Nightsin kohdalla voi puhua. Pikemminkin Crazy Nights on albumi, joka toi julki korporaatioksi paisuneen Kissin ongelmat. Sen jäseniltä katosi yhteinen ote punaisesta langasta sitä mukaa kuin aika alkoi ajaa pompöösiksi kasvaneen heavyn ohi. Vaikka Kiss koetti puleerata pintaansa entistä radioystävällisemmällä soinnilla, ei levyn musiikillista onttoutta voinut peitellä. Crazy Nights on sekä täyteen ahdettu että turhauttavan veltto levy, jonka on vaikea kuvitella puhuttelevan ketään aikalaistamme.

Kuitenkin levy pakottaa nostamaan hattua Stanleylle. Hänen kappaleissaan on ainakin selkeä visio, eikä toteutuskaan ollut aina kehno. Kaikessa mahtipontisessa ilmeisyydessään Crazy, Crazy Nights on sietämättömän tarttuva kiskaisu, ja sen äpärälapset, My Way, I’ll Fight Hell To Hold You ja Turn on the Night rynnivät isänsä kintereillä kohti ylimitoitetun stadionrockin muovista taivasta. Reason to Live puolestaan osoittaa Stanleyn kyenneen noina aikoina myös rauhallisempaan – vaan ei toki pienimuotoisempaan – ilmaisuun.

Näiden jokseenkin yksimuottisten koukkukimppujen takana aukeaakin sitten todellinen erämaa, jonka kaktuksina törröttävät latteat riffit, rasittavat kitarasoolot, yllätyksettömät melodiat, toisteiset kappalerakenteet ja tympäisevän yhdentekevä taparock. Bang Bang You ehdottaa Stanley yhtäällä. No, No, No vastaa Simmons toisaalla.

”Ei, ei, ei”, parahtaa kuulijakin.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hot in the Shade (1989)

Crazy Nightsia seurasi Kissin rajuin pohjakosketus yhtyeen yritettyä palata takaisin osaamisensa ytimeen. Hot in the Shade kierrätti kuuliaisesti jotakuinkin kaikki edeltäjänsä virheet ja lisäsi ärsytyskerrointa perusteettomalla kokonaispituudella. Se että orkesteri onnistui koostamaan uransa heikoimmasta materiaalista liki tunnin kestäneen, 15 kappaleesta rakentuneen kokonaisuuden, kertoi että laadunvalvonta jäi levyllä tyystin julkaisemistarpeen jalkoihin.

Jos Crazy Nightsin huippuhetket olivat melkoista kliseetulvaa, niitä sentään oli. Hot in the Shadella kärjet jäivät paljon matalammiksi. Levyn ykköstykiksi asettui Stanleyn, Desmond Childin ja Holly Knightin alkujaan Bonnie Tylerille tarjoama Hide Your Heart, jonka ehtivät Kissiä ennen versioida myös Molly Hatchet ja Ace Frehley. Aisaparikseen Hide Your Heart sai vuortenlakia hiponeen Forever-balladin, jonka dramatiikka oli kliseisyydessäänkin vaikuttavaa. Näiden puolittaisten osumien lisäksi levyllä oli kuitenkin hyvin vähän annettavaa. Oikeastaan vain klassisen kertosäekeskeisenä soinut King of Hearts sekä Carrin ideoima ja tulkitsema karhea Little Ceasar pystyivät pistämään kampoihin levyn avainraidoille.

Muun kokonaisuuden luovuutta kuvaakin sitten avaussinglen, Rise to It:n, kertosäkeen lyriikka: ”I’m gonna rise to it / you know I really can do it”. Jos yhtye antoi moisten riimien mennä sormiensa läpi, ei levyn sävellyksiltäkään ollut syytä odottaa sen enempää. Hot in the Shade esittelikin luomisvoimansa loppuun kuluttaneen Kissin, jolta tuntuivat puuttuvan sekä tahto että taito kääntää kurssi, ja jonka kappaleita tahditti tämän tästä Carrin sijasta pelkkä rumpukone – koska se nyt vain oli helpompaa.

Hot in the Shaden perusteella orkesterin ura oli 1980-luvun päättyessä lähempänä loppuaan kuin yhtye varmaan itsekään ymmärsi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Hotter than Hell (1974)

Debyyttialbumin ilmestyttyä Kiss ei maannut hetkeäkään laakereilla. Kun rautaa oli puhallettu hento punerrus, sitä ryhdyttiin takomaan entistä intomielisemmällä otteella. Niinpä yhtye käskytettiin studioon kesken kiertueen vain puoli vuotta esikoislevyn jälkeen. Kaliforniassa järjestetyt kiireiset sessiot huipentuivat bakkanaaleihin, joissa uuden levyn kansikuvat otettiin. Sopivaan kuvaustunnelmaan virittivät alastomat naiset, gallonissa mitatut päihteet sekä suunnattomaksi friikkisirkukseksi sisustettu interiööri. Tämä oli niitä harvoja tapahtumia, joissa raittiin elämän nimeen vannonut Stanley joi itsensä sammumiskuntoon.

Itse levystä ei tullut yhtä kuplivaa. Ammennettuaan varhaisen kappalevalikoimansa lähes tyhjiin esikoislevyllään Kiss joutui kirjoittamaan kakkosalbuminsa kappaleet nopeasti tien päällä. Uusien laulujensa tueksi se pyrki luomaan entistä metallisemman äänimaailman. Murea ja ytimekäs levy täyttyikin nimikkoraidan, Let Me Go Rock ’n’ Rollin ja Comin’ Homen kaltaisista mukiinmenevistä rock-paloista, joiden estetiikkaa Mainlinen soulsävyt ja Goin’ Blindin melankolia täydensivät olennaisesti.

Levyn ikimuistoisimmat hetket löytyvät kuitenkin sen raskaimmilta kappaleilta. Niiden kirjoittamisessa kunnostautui etenkin Frehley. Hän tarjosi levylle autotallirockin öljyä tihkuneen Parasiten sekä päätösraitana psykedeelisesti jumittaneen Strange Waysin, jonka Crissin hieman epävireinen raspi nosti kiehtoviin korkeuksiin. Hotter than Hellin kärkipäähän nousi myös Watchin’ You, jonka vaaniva tunnelma oli uhkaavinta mihin Kiss oli lyhyellä urallaan pystynyt.

Hotter than Hell oli myös ensimmäinen levy siinä lähes päättymättömässä Kiss-levyjen sarjassa, joiden tehtävänä oli pitää yhtye näkyvillä silläkin uhalla että materiaali olisi pikemminkin asianmukaista käyttötavaraa kuin huippuunsa hiottua priimaa. Levyn edustamasta ”perushyvästä” tasosta tuli Kissin standardi koko uran ajaksi.

Kissin jäsenten arvio: 3,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dressed to Kill (1975)

Kun Hotter than Hellin myynti tyssäsi suhteellisen nopeasti, vei Kissin tie jälleen äänityshuoneeseen. Niinpä runsas vuosi debyyttilevyn jälkeen markkinoille oli tulossa jo kolmas Kiss-albumi, tällä kertaa taas New Yorkin tutussa Electric Lady -studiossa äänitetty Dressed to Kill. Osittain vasta studiossa tehdystä materiaalista koostunut albumi kertoi, että Kiss oli löytänyt nopeasti kaavan, jolla se pystyi synnyttämään itsensä uudestaan säännöllisin väliajoin. Samalla levy tarjosi kuitenkin myös uhkakuvan muutamaa temppuaan surulliseen loppuunsa asti kierrättävästä yhtyeestä.

Musiikillinen jälki ei jäänyt paljoakaan kahden aikaisemman levyn laadusta. Esikoisen klassikkotarjontaan Dressed to Kill ei yltänyt, mutta Hotter than Hellin sisältöön se vastasi tasapäisellä otteellaan. Liukuhihnakirjoittamisesta huolimatta levylle hahmottui oma identiteetti. Se oli aavistuksen edeltäjäänsä rivakampi ja spontaanimman kuuloinen sikermä, jonka arkinen mutkattomuus välittyi myös levyn nerokkaasta kansikuvasta. Potretissa Kiss seisoo newyorkilaisessa kadunristeyksessä käytössä nuhjautuneet puvut päällään, aivan kuin he olisivat naamioistaan huolimatta vain neljä tavallista kaupunkilaista matkalla töihin.

Siitähän yhtyeessä alkoikin olla kyse. Uomansa ja rutiininsa löytäneestä työstä, jonka luontaisedut sattuivat vain poikkeamaan tavallisen konttorityön todellisuudesta melkoisesti.

Dressed to Killin runko rakentui soljuvasti rullanneista rock-paloista, jotka elivät kiinni hetkessä ja pyrkivät ensisijaisesti viihdyttämään. Room Service, Ladies in Waiting, C’mon And Love Me, Rock Bottom, Getaway… Kun yksi laulu loppui, alkoi uusi. Pääasia että show jatkui. Toisten sävellysten kohtalona oli pyyhkäistä läpi korvien ja unohtua levyn riviraidoiksi, toiset poimittiin keikkasettiin ja sitä kautta osaksi Kissin hitaasti rakentuvaa ikonostaasia. Käyttötavaran leima nakersi kuitenkin parhaidenkin laulujen karismaa.

Tällainen olisi voinut olla myös albumin päätösraidan osa, ellei sen livetulkinnasta olisi tullut massiivista hittiä. Dressed to Killin päättävä studioversio Rock ’n’ Roll All Nitesta on kevyehkö, lähes hupaisan harmiton rallatus, josta Alive!-tulkinnan intensiteetti puuttuu lähes täysin. Vaikka kappale kasvoi sittemmin klassikoksi, ei sen tulevaisuutta pystynyt vielä lukemaan tästä varovaisesta kantamuodosta. Dressed to Killin huippukohdaksi nousikin Wicked Lesterin katalogista poimittu She, jonka hidas metallisuus ja paikoin pintaan noussut pahaenteinen kepeys kertoivat yhtyeen kasvaneen soitannollisesti kuin huomaamatta.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Rock and Roll Over (1976)

Spektaakkelimaisen Destroyerin jälkeen ilmestynyt Rock and Roll Over oli Kissin äänekäs tapa viestiä ystävilleen yhtyeen musiikillisen arvopohjan pysyneen ennallaan. Levyllä Kiss heitti päättäväiset hyvästit jylhille orkestraatioille, polveileville sovituksille ja äärimmilleen hiotulle tuotantojäljelle. Yhtye marssi kiinteänä nelikkona Nanuet Star Theatren lavalle, pystytti tavaransa ja soitti liveotannalla pohjat levylliselle teeskentelemätöntä rock’n’rollia. Yhtyeen debyyttialbumista oli ehtinyt kulua vain kaksi vuotta, mutta bändi oli jo palaamassa juurilleen.

Kuitenkaan Kiss ei ollut enää samanlainen nälkäinen haastaja kuin esikoistaan purkittaessaan, vaan yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä. Asetelma kuului myös orkesterin muusikissa. Vaikka Rock and Roll Over on irtonainen ja pinnistelemätön levy, se soi aavistuksen pöhöttyneemmin kuin uran ensimmäiset äänitteet. Soitannollisesti yhtye oli toki kelpo tikissä, eikä sen otteissa ollut liiallista mukavuudenhalua, mutta levylle päätyneet laulut kuulostivat lähinnä iltapuhteena kirjoiteltuilta rutiinipaloilta. Tosin ihmekös tuo; olihan Rock and Roll Over Kissin viides studioalbumi lyhyessä ajassa.

Rock and Roll Overin suurin ongelma lienee musiikista huokuvan isottelun epäkiinnostavuus. Vaikka Kiss viilasi sointinsa levyllä lähemmäs Led Zeppeliniä kuin kertaakaan aiemmin, se ei pystynyt täysin luontevasti Zeppelinin svengaavaan rock-kukkoiluun. Love ’em Leave ’emin, Calling Dr. Loven ja Making Loven kaltaiset hauiksenheiluttelut jäivät pienen mutta olennaisen mitan esikuvistaan. Rock and Roll Overilta puuttui myös debyyttialbumilla hurmannut heittäytymisen tuntu. Kiss oli oppinut tietämään mitä se tekee.

Levyllä on kuitenkin ehdottomasti hetkensä. Crissin bluesrock-standardi Baby Driver groovaa virkeästi, Stanleyn älyvapaa Mr. Speed saa toistuvasti hymyn huulille ja I Want You on yksi Kissin onnistuneimmista kumarruksista Zeppelinille. Levyn varsinainen katseenvangitsija on Rod Stewartin hengessä kirjoitettu countryballadi Hard Luck Woman, joka on samanaikaisesti täysin väärässä ja täsmälleen oikeassa paikassa – levyn kaunokki ja kauneusvirhe. Häpeilemättömän naiivisti etenevä laulu kertoo maskuliinisuuttaan huokuvan kappalemateriaalin keskellä, että neljän itsetyytyväisen seksihurjastelijan sydämessä asui sittenkin pieni romantikko. Se on jotenkin tavattoman hellyttävää.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Love Gun (1977)

Rock and Roll Overkaan ei tyhjentänyt Kissin lemmenpyssyä panoksista, vaan yhtye jatkoi suorastaan hengästyttävää levytystahtiaan syytämällä markkinoille puolen vuoden kuluttua jälleen uuden albumin.

Love Gunilla Kiss tinki Rock and Roll Overin dogmaattisuudesta ja lavensi tuotantopalettiaan. Silti levy oli pikemminkin edeltäjänsä kuin Destroyerin hengenheimolainen – ehta ja hyvinsyönyt rock-levy, jonka kierrokset pysyivät korkeina ja ajatukset likaisina. Kuitenkin Kissin kollektiivinen sävelkynä alkoi osoittaa kuivumisen merkkejä. Vaikka nimikkoraidan ja I Stole Your Loven kaltaiset kipakat rallit irtosivat yhtyeeltä kuin ulkomuistista, varoitti Love Gun riviensä välissä mammuttitaudin merkeistä.

Toki yhtye sinkosi osumia tauluun lähes entisellä tahdilla. Esimerkiksi bassovetoisesti rienanneet Plaster Caster ja Christine Sixteen olisivat kumpainenkin tehneet Rock and Roll Overista paremman levyn ja Crissin Hooligan tarjosi jankuttavuudessaankin kelpo matkan miehen nuoruusmaisemiin. Lisäksi levylle tallentui yksi Frehleyn kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Vietettyään hiljaiseloa kahden levyn ajan mies toi studioon Shock Men, koukeroisen mutta iskevän riffijyrän, joka esitteli ensimmäistä kertaa Frehleyn myös laulajana. Ääntään ujostellut kitaristi purkitti tulkintansa pimeässä studiossa selinmakuulla, mutta olosuhteiden epämukavuus tuntui tuovan lauluun vain lisää karismaa.

Kärkiraidat riittivät kuitenkin vain perustelemaan Love Gunin olemassaolon, eivät nostamaan sitä Kiss-levyjen raskaimpaan sarjaan. Niiden rinnalla albumille mahtui muutamia auttamattoman köykäisiä ja kummallisiakin ratkaisuja, kuten Almost Human ja The Crystals -mukaelma Then She Kissed Me. Hienoiseen epäonnistumiseen päätyi myös Stanleyn pyrkimys toistaa Rock and Roll All Niten menestys – kappaleen ilmeinen sisarraita Tomorrow And Tonight jäi tarttuvuudessankin jotakuinkin täysin vaille esikuvansa hehkua.

Kissin jäsenten arvio: 4,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dynasty (1979)

Stanley muistelee mielellään, kuinka hän 1970-luvun lopun diskohittejä kuunnellessaan totesi kappaleiden olevan niin helppoja että hän osaisi kynäillä moisia unissaankin. Huomio muuttui haasteeksi, johon Stanley vastasi kirjoittamalla I Was Made for Loving Youn rungon. Hän viilaili laulua vielä Desmond Childin ja tuottaja Vini Poncian kanssa ja, kas, Kissillä oli käsissään todellinen myyntitykki. Kappale viihtyi listoilla ja sai yhä uusia ihmisiä etsiytymään yhtyeen pariin. Mutta Kissin aiemman jymyhitin, Bethin, tavoin ei I Was Made for Loving Youkaan juuri kuulostanut yhtyeeltä itseltään. Se oli pehmeä, puunattu, virtaviivainen ja tehokas diskorock, mutta Kissin varhaisvuosien rosoa, voimaa tai salaperäisyyttä siinä ei ollut tippaakaan.

Äärimmilleen hiottuna kummajaisena I Was Made for Loving You kuitenkin sopi yhtyeen tuoreelle levylle kuin nyrkki silmään. Dynastya tehdessään Kiss oli nimittäin autuaan kaukana kaikesta siitä, mikä oli joskus ollut bändin voimavara. Muusikot kiskoivat bändiä mielikuvissaan täysin vastakkaisiin suuntiin ja soppaa hämmensi vielä Poncia, jonka tuotanto sai yhtyeen kuulostamaan popahtavammalta kuin koskaan aiemmin.

Kun Kiss ei enää merkinnyt samaa asiaa kaikille jäsenilleen, näkyi se myös muusikoiden sitoutuneisuudessa. Elämäänsä yhä kiihkeämmille kierroksille ohjannut Criss ajoi levyn nauhoitusten alla juovuspäissään rajun kolarin, eikä hänestä ollut hetkeen soittajaksi. Kiss tilasikin studioon Frehleyn soololevyllä vakuuttaneen Anton Figin, joka hoiti kaikki levyn rumpuraidat Crissin omaa kappaletta, rosoisesti svengannutta Dirty Livin’ia lukuun ottamatta.

Myös Frehley linnoittautui entistä tiiviimmin omaan maailmaansa, tosin Crissiä tuotteliaammin tuloksin. Kissin uutta siloposkista linjaa vastustanut kitaristi koetti palauttaa rockin Dynastylle versioimalla The Rolling Stonesin scifi-utopian 2 000 Man ja kirjoittamalla albumin mutkikkaimmat ja nuhruisimmat raidat, Hard Timesin ja Save Your Loven.

Dynasty määrittyikin oikeastaan Stanleyn ja Frehleyn kaksinkamppailuksi. Levyllä Frehleyn omintakeinen ja kaunistelematon ulosanti muodosti oivallisen vastakohdan Stanleyn hempeälle glam-purkka-linjalle, jonka helmeksi nousi tenhoava Magic Touch. Tämän viitteellisen vastakkainasettelun varassa Dynasty rakentui kappaletasolla suhteellisen laadukkaaksi kokonaisuudeksi, jonka pinnan alle yhtyeen oli helppo piilottaa ongelmansa. Mutta todelliseksi yhtyeeksi Kissistä ei enää vuonna 1979 ollut. Itsevarmasta nimestään huolimatta Dynasty oli pikemminkin pitkään kestäneen valtakauden loppu kuin uusi päänahka Kissin vyötäröllä.

Kissin jäsenten arvio: 2,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Unmasked (1980)

Suuntaansa hakeneen Dynastyn jälkeen Kiss työnsi markkinoille selvästi kiinteämmän Unmaskedin, yhtyeen siihenastisen uran ylivoimaisesti popeimman levyn. Samalla Kiss luopui alkuperäisestä kokoonpanostaan. Vaikka Criss vielä piirrettiin levyn kannessa olleeseen sarjakuvaan, keskittyi mies jo Kissin sijasta Out of Control -soololevynsä nauhoittamiseen. Unmaskedilla yhtyeen metronomina nakuttikin Fig, jonka tekninen ja terävä soitto mahdollisti kappaleiden dynamiikan viilaamisen aiempaa hienosyisemmäksi.

Punkin ja uuden aallon kyseenalaistaessa 1970-luvun lopussa musiikkimaailman kivettyneitä instituutioita, Kissin kaltaisilla yhtyeillä oli vaikeaa perustella asemaansa. Tässä asenneilmastossa Unmasked oli suorastaan vaarallinen levy. Se edusti lähes kaikkea sitä, mitä uudet suuntaukset kritisoivat, mutta samalla sen kiiltävä ja kevyt sointi sai myös yhtyeen fanit takajaloilleen. Levyn listasijoitukset jäivätkin vaatimattomiksi etenkin yhtyeen kotikentällä.

Silti Unmasked on mainettaan parempi levy. Vaikka albumi esittelee Kissin kepeimmillään, sen sokerisuus ei tunnu mielistelyltä. Ja jos levyä lähestyy rehellisenä pop-levynä, löytyy sen kappalevalikoimasta paljon hyvää. Etenkin Frehley oli hyvässä iskussa. Mies onnistui kullatusta äänimaailmasta huolimatta sisällyttämään kappaleisiinsa aavistuksenomaisen vinksahtaneisuuden tunteen, ja hänen kynästään lähteneet Torpedo Girl sekä Two Sides of the Coin nousivat levyn kärkipäähän. Myös Simmonsin haikea Naked City, Stanleyn hittihakuinen Tomorrow sekä Gerard McMahonin kirjoittama Is That You? osoittivat Kissin tulleen hyvin toimeen kepeämmänkin soinnin kanssa.

Levyn varsinainen täsmäisku oli kuitenkin Stanleyn ja Poncian laatima Shandi, joka löi läpi erityisesti Australiassa. Siirappia tihkunut puoliballadi ei ehkä ollut yhtään sen rockimpi kuin I Was Made for Loving You, mutta laulun melodiassa ja soiton polveilussa oli jotakin perin vetoavaa. Kappaleen videosta tuli myös tärkeä historiallinen dokumentti. Siinä kamera seuraa Kissin jäseniä lavalta pukuhuoneeseen, jossa he hiljalleen vaihtavat esiintymisasunsa siviilivaatteisiin. Kasvojaan orkesteri ei toki paljasta, mutta dramaturgiasta välittyy hyvästijättö yhdelle aikakaudelle. Kun videolla mukana ollut Criss pesi kuvausten jälkeen maskinsa pois ja vaihtoi arkivaatteet päälleen, päättyi Kissin 1970-luku konkreettisesti. Shandin kuvausten jälkeen Criss ei enää ollut yhtyeen rumpali.

Kissin jäsenten arvio: 1,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Music from the Elder (1981)

1980-luku alkoi Kissin kannalta erikoisesti. Yhtye oli kadottanut muutamassa vuodessa niin identiteettinsä kuin maineensakin, eivätkä sen levyt tahtoneet enää käydä kaupaksi. Lisäksi yhtye oli menettänyt juuri rumpalinsa, eikä Frehleykään antanut ymmärtää olevansa lainkaan kiinnostunut orkesterin kohtalosta. Tuntui selvältä, että Crissin erottaminen oli vasta alkua kivuliaalle ja pitkälle muodonmuutokselle.

Mutta mikä olikaan yhtyeen ratkaisu ongelmiin? Tietenkin teema-albumi, jonka oli tarkoitus toimia soundtrackina Simmonsin hahmottelemalle fantasiaelokuvalle. Tarkkasilmäiset kanssakulkijat olisivat voineet huomauttaa yhtyeelle hankkeen mielettömyydestä, mutta vuonna 1981 Kissin komentokeskuksen ikkunat oli peitetty paksuilla illuusioilla. Tuottajaksi palkatun Ezrinin kanssa orkesteri alkoi työstää suureellista hankettaan varmana siitä, että levystä tulee sen hienoin ja kunnianhimoisin tekele sitten Destroyerin. Yhtye oli kauempana todellisuudesta kuin koskaan.

Elder jäi toki historiaan ja on edelleen yksi yhtyeen keskustelluimmista levyistä, mutta keskustelun sävyt vaihtelevat. Yhtye itse tahtoisi lähinnä unohtaa tuotoksen, mutta erilaisuudestaan ja holtittomasta rönsyilystään johtuen levy on saavuttanut Kissin fanien keskuudessa myös kulttisuosiota. Mitä muuta Kissin levyä Simmons saattaisi luonnehtia huonoksi Genesikseksi? Tai millä muulla levyllä yhtyeen voisi kuvitella ottavan laulettavakseen Lou Reedin sanoituksia? Entä millä muulla levyllä Kiss tohtisi esitellä huiluin soitettuja fanfaareja tai fantasiakuvaelmia ruusun alla vannotuista valoista? Niin, Elder on oma lukunsa ja siksi omituisella tavalla sympaattinen.

Vaikka Elderin alkuperäinen konsepti lässähti pahasti, ei levy ole kappaletasolle pelkistettynä huono. Esimerkiksi muhkeasti jyräävä avausraita The Oath, herttainen sankaritarina Just a Boy, raskasiskuinen Under the Rose ja muotopuhdas balladi A World Without Heroes hehkuvat kaikki omanlaistaan viehätystä, ja varsinkin levyn alkupuoli on erilaisuudessaan innostavaa kuultavaa. Loppumetreillä paketti hajoaa kuitenkin käsiin ja I:n, Odysseyn sekä Mr. Blackwellin kaltaiset raidat kertovat surullista tarinaansa siitä, miten pahasti Kiss oli itsensä kanssa tuolloin hukassa.

Elderin pysyvimmäksi arvoksi taisikin jäädä takakannen soittajatietoihin ilmestynyt uusi nimi. Tällä levyllä Kiss esitteli maailmalle Eric Carrin, miehen joka tahdittaisi yhtyettä luotettavasti seuraavat kymmenen vuotta.

Kissin jäsenten arvio: 0,5 tähteä ja kysymysmerkki*

Video ei ole enää saatavilla

Creatures of the Night (1982)

Konseptiltaan ja toteutukseltaan sekavan Elderin jälkeen Kiss löysi itsensä keskeltä uransa kenties vakavinta kriisiä. Sen identiteetti oli hukassa, musiikillinen tähti pakeni kohti taivaanrantaa ja suosio oli alempana kuin aikoihin. Lisäksi vuosikymmenen vaihteen sekavat vuodet jauhoivat kokoonpanoa uuteen uskoon. Vaikka Frehleyn väitettiin edelleen soittavan yhtyeessä, oli mies käytännössä eronnut Kissistä sen ryhtyessä raivaamaan tietään ulos ahdingosta.

Uutta kurssia etsiessään Kiss turvautuikin uusiin ihmisiin. Creatures of the Nightin myötä yhtyeen toiseen kitaraan tarttui Vinnie Vincent, joka osallistui aktiivisesti myös sävellystyöhön. Osin Vincentin ansiosta, osin tarpeesta saada juna takaisin raiteilleen, Creatures of the Night muovautui selvästi edeltäjiään raskaammaksi ja riffivetoisemmaksi levyksi. Sen kitarat vyöryivät päälle pahaenteisesti ja rummuissa kumisi ukkonen. Creatures of the Nightilla Kiss löysikin ilmaisun, jossa Carrin voimakas soittotyyli saatiin palvelemaan yhtyettä täydellisesti.

Raskas yleisilme ei tarkoittanut orjallista paluuta varhaisvuosiin saati liisterimäisen tehokkaiden kappaleiden hylkäämistä. Nimikkoraidan, War Machinen ja I Love It Loudin kaltaiset raidat tarttuivat tajuntaan ensi kuulemalla ja kasvoivat nopeasti kiinteäksi osaksi Kiss-klassikoiden jatkumoa. Kelpo materiaalia riitti myös niiden taustalle. Keep Me Coming ja Saint and Sinner veivät yhtyeen lähemmäs Led Zeppelin -vaikutteista blues-rockia kuin vuosiin, Rock and Roll Hell ja Danger pukivat pop-lähtöistä säveltämistä metallisempaan asuun ja I Still Love You paljasti Stanleyn tulkitsijankyvyt balladitaiteen parissa.

Vaikka levyn materiaalia vaivasi ajoittainen kaavamaisuus, välitti albumi erinomaisesti Kissin sanoman. Creatures of the Nightilla yhtye ilmoitti ottavansa itsensä taas vakavasti, linjojaan vaalien. Vaikeutensa selättänyt yhtye oli nyt valmis kohtaamaan uuden vuosikymmenen. Samalla Kissin ensimmäinen naamiokausi sai kunniakkaan päätöksensä. Kun yhtye päätti Creatures of the Night -kiertueensa soittamalla uransa suurimmat konsertit Brasiliassa, se kaiveli hihastaan jo seuraavaa valttikorttia.

Yhtye oli päättänyt paljastaa todelliset kasvonsa.

Kissin jäsenten arvio: 4,75 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Lick It Up (1983)

Kissin naamioton aika alkoi energisesti. Jo Lick It Upin avausraidan, Exciterin, ensi hetket kertoivat että yhtye pursusi näytönhalua. Nelikko ilmoitti, ettei tarvinnut ulkoisia krumeluureja ottaakseen uudestaan paikkansa rock-maailman huipulla. ”Passion and fire / lust and desire”, linjasi Stanley yhtyeen reseptin vihaisesti säksättävän kitarariffin päälle.

Lick It Upilla esiintyikin uudestaan yhteen hitsautunut yhtye – tai ainakin orkesteri pyrki vaalimaan tarkasti käsitystä siitä. Creatures of the Nightin kumeaa ja ilkeää sointia oli viilattu radioystävällisemmäksi, mutta soitto rullasi terävästi ja voimalla. Yhtyeen kitaristiksi virallisesti kiinnitetty Vincent osoittautui päteväksi säveldynamoksi, jonka aihioiden varaan rakentuivat monet levyn kappaleista jättihitiksi noussutta nimikkoraitaa myöten. Myös Carr oli kasvanut lopullisesti kiinni rooliinsa. Lick It Upilla hänen rumpunsa soivat valppaina ja armottomina. Olipa hän uskaltautunut tarjoamaan levylle sävelteemaansakin, josta kehittyi monen mutkan kautta All Hell’s Breaking Loose.

Lick It Up kertoi myös selväpiirteisesti, mikä tulisi olemaan Kissin musiikillinen kaava 1980-luvulla: ampiaisen lailla surisevat riffit, tuhatnuottisina ulvovat soolot, suurieleisesti soivat rummut ja taivaita tavoittelevat kertosäkeet. Lisäksi albumi kertoi Kissin tyytyvän myös riviraitojen kirjoittamiseen tiiviin julkaisutahdin takaamiseksi. Lick It Upilla ilmeisimpien iskusävelien rinnalle roiskittiin kosolti velvollisuudentuntoisempaa rockia, joka täytti noin puolet levyn mitasta.

Lick It Up oli edeltäjäänsä tuotteistetumpi ja kaksijakoisempi. Exciterin, And on the 8th Dayn ja A Million to Onen kaltaiset melodisesti koukuttavat kappaleet kiidättivät yhtyettä kohti 1980-lukulaisen hard rockin kaanonia ja sähäkkä Young And Wasted osoitti yhtyeen pystyvän halutessaan törkyiseenkin riffittelyyn. Lisäksi nimikkoraita oli suorastaan hävettävän simppeli rallatus, joka jäi päähän kertakuulemalla – siis ilmiselvä hitti. Valitettavasti jokaisen osuman tauspuolena yhtye tarjoili jonkin Gimme Moren tai Fits Like a Gloven kaltaisen suureellisen mutta auttamattoman onton rock-jyrän. Kokonaisuutena Lick It Up jäikin aavistuksen veltoksi.

Joka tapauksessa levy kertoi sävelkoneensa tahkoavan taas tasaisesti rahaa. Tekijöilleen se oli varmasti levyn välittämistä viesteistä tärkein.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Animalize (1984)

Uudesta noususta oli syytä ottaa kaikki irti. Niinpä Kiss julkaisi 1980-luvullakin levyn vuodessa taaten itselleen riittävän näkyvyyden keskellä uudenlaista kilpailua. Vuosikymmen nosti Kissin rinnalle vauhdilla W.A.S.P.:in, Bon Jovin ja Twisted Sisterin kaltaisia hapsuhiuksisia yhtyeitä, jotka kamppailivat kuumeisesti paikoistaan nuorison korvalappustereoissa. Vanhalla maineella ei auttanut ratsastaa, jos halusi saada mahdollisimman monta logoaan kaiverretuksi pulpettien kansiin.

Kiss tiesi erinomaisesti, että varmimmin paikan auringossa takasi häpeilemätön hitti. Niinpä Lick It Up sai nopeasti vastinparikseen Heaven’s on Firen; ratkitarttuvan, suureellisen ja erotiikkaa tihkuvan kappaleen, joka teki kohderyhmässään selvää jälkeä. Kappaleen pikkutuhmaa sanastoa rallatteli nopeasti kokonainen ikäluokka, jonka mielikuvitus riitti töin tuskin hahmottamaan mihin kaikkeen Stanley viittasi mantrallaan

”feel my heat
taking you higher
burn with me
heaven’s on fire”.

Musiikillisesti laulu ei ollut Animalizen korkeatasoisin. Esimerkiksi sähäkkä I’ve Had Enough (Into the Fire) ja seesteinen Thrills in the Night olivat huomattavasti kestävämpää kuunneltavaa klassikon auran puutteesta huolimatta. Animalizen varsinaisesta luonteesta ne kertoivat kuitenkin vain osan. Lick It Upin tavoin levyn kärkeä seurasi tasainen automaattiasetuksilla kirjoitettujen kappaleiden massa, jonka keskellä varsinkin Simmons tuntui hukkaavan musiikillista mielikuvitustaan pelottavalla tahdilla.

Animalize sisälsi potentiaalin nousta edeltäjäänsä perinnetietoisemmaksi ja tylymmäksi albumiksi, mutta vain harvalla sen kappaleista Kiss jaksoi jalostaa ideansa loppuun asti. Tuotantopuikkoihin tarttunut Stanley viilasi levyn äänimaailmasta ajantasaisuudessaankin yksioikoisen, eikä yhtyeen sirpalemainen työskentelytapa vähentänyt vaikutelmaa levyn välinearvosta. Sisäsiistiä tunnelmaa korostivat myös uuden kitaristin, Mark St. Johnin, kliiniset soolot.

Mutta tarkoituksenmukaisuuden puutteesta levyä ei voi syyttää – tuoltahan heavyn pitikin 1980-luvulla kuulostaa. Olisi kohtuutonta väittää Kissin syyllistyneen Animalizella johonkin sellaiseen, mitä lukuisat sen aikalaiset eivät olisi toteuttaneet vielä kahta kamalammin.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Carnival of Souls: The Final Sessions (1997)

Kissin historia on voittajien historiaa. Nämä voittajat ovat Stanley ja Simmons, joiden tulkinta yhtyeestä on aina myös virallinen tulkinta. Orkesterin muiden jäsenten äänet jäävät usein korkeintaan pieniksi hiekanmuruiksi hammasrattaiden pinnalle – elleivät sula myötämieliseksi öljyksi, joka pitää koneen liikkeessä ja rahahanat rasvattuina.

Välillä on kuitenkin virkistävää kehitellä vaihtoehtoisia historioita. Mihin suuntaan Kiss olisi esimerkiksi saattanut kehittyä, jos se ei olisi palauttanut 1990-luvun jälkipuoliskolla vanhaa kokoonpanoaan lavalle ja naamioita kasvoilleen? Olisiko yhtyeellä saattanut olla Revengen jälkeen mahdollisuuksia raivata tiensä huipulle myös historiaansa tukeutumatta? Jos Carnival of Soulsiin on uskominen, olisi Kiss saattanut löytää itsestään vielä uusia puolia. Levy oli Kissin uran viimeinen, jolla orkesteri lähti aidosti mukavuusalueensa ulkopuolelle, rakentamaan jotakin jota sen menneisyys ei määrittänyt.

Carnival of Soulsista on puhuttu jälkikäteen Kissin grunge-levynä. Se onkin täynnä matalalle viritettyä kitaroita, hitaita tempoja, aavemaisista sävellajeista kulkevia laulumelodioita ja yhtyeelle vierasta ahdistuneisuutta. Vain osa tästä kuulostaa luontevalta. Kuitenkin levyn vieraantunut sointi kiehtoo. Sen kautta määrittyy se kuva Kissistä, joka yhtyeen tuolloisella työläiskaartilla, Singerilla ja Kulickilla, oli. Vaikka levyä tehtiin varmasti vilpittömin mielin, taisivat Stanley ja Simmons sittenkin myös vierastaa sitä. Niinpä pitkään hyllyllä ollut albumi julkaistiin vasta kun alkuperäiskokoonpanon uudestaan lavoille tuonut reunion-kiertue oli täydessä käynnissä ja Kulick ja Singer seuraavien projektiensa parissa.

Carnival of Souls ei ole kokonaisuutena helppo tai houkutteleva levy, mutta sillä on ehdottomasti hetkensä. Varsinkin Simmons vaali Revengellä tavoittamaansa laatua kirjoittaen hienot temaattiset jatko-osat niin Thou Shalt Notille (Seduction of the Innocent) kuin Unholyllekin (Hate). Uuden ilmaisun kanssa aavistuksen eksyksiin joutuneen Stanleyn komein vastaus aisaparinsa haasteisiin oli Kissin perinteistä tarttuvuutta hyödyntänyt Jungle. Eräänlaista kuriositeettiarvoa sisälsi puolestaan Kulickin laulajantaitoja esitellyt I Walk Alone, joka jäi monen muun kappaleen tavoin ensisijaisesti kiinnostavaksi ideaksi.

Mielikuvitusta Carnival of Souls joka tapauksessa kiehtoo, varsinkin retrospektiivisestä näkökulmasta. Se muistuttaa edelleen, että 1990-luvulla Kissillä oli sekä tahtoa että mahdollisuuksia päivittää identiteettiään yhtyedemokratian ehdoilla. Sysätessään Carnival of Soulsin kaatoluokkaan ja ryhtyessään ratsastamaan menneisyydellään yhtye valitsi kuitenkin helpomman tien. Yhtyettä on helppo ymmärtää. Miten kukaan olisi voinut arvata, että yhden keskinkertaisen postgrunge-levyn hyllyttämällä orkesteri katkaisi itseltään kaikki mahdollisuudet kasvaa vielä kerran itsensä yli?

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Psycho Circus (1998)

Kun Frehley ja Criss palasivat Kissin kokoonpanoon vuonna 1996, epäili moni yhtyeen tulleen heittämään hyvästit ennen lopullista vaikenemistaan. Niinpä hämmästys oli suuri, kun Kiss ilmoitti reunion-kiertueen jälkeen levyttävänsä ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen alkuperäiskokoonpanollaan. Yhtyeen vireästä livehabituksesta innostuneet fanit ottivat tiedon ilolla vastaan. Kukaan ei tiennyt mitä odottaa, mutta ilmassa oli enemmän toivoa kuin pelkoa.

Kiss olisi tuskin voinut pelata korttejaan typerämmin. Sen sijasta että se olisi todella matkustanut alkujuurilleen, se paisuttikin levyn suureksi kuplaksi, jonka alla koko reunion-ideologia menetti makunsa. Tuottaja Bruce Fairbairnin johdolla Stanley ja Simmons diskasivat ensin valtaosan Frehleyn ja Crissin tarjoamista kappaleaihioista ja ajoivat miehet lopulta jopa pois studiosta. Valtaosan levyn kitaroista soitti yhtyeen kiertuemanageri Tommy Thayer ja rumpuraidoista vastasi studiomuusikko Kevin Valentine. Crissin rumpalointia kuultiin lopulta vain yhdessä kappaleessa, Frehleyn soolokitaraa kahdessa. Yleisöltä levyn soittajatiedot pidettiin kuitenkin salassa. Albumin kansissa Criss ja Frehley aseteltiin Stanleyn ja Simmonsin rinnalle ja uuden yhtenäisyyden sanomaa alleviivattiin We Are Onen ja You Wanted the Bestin kaltaisilla raidoilla.

Uutta tulemista rummuttaneen propagandan ohella levy täyttyi mukiinmenevästä musiikista, jolla oli kuitenkin vain vähän tekemistä Revengen tai Carnival of Soulsin kanssa. Stanley vetäytyi kirjoittamaan toinen toistaan suureellisempia kliseekimppuja, joiden kertosäkeet joko osuivat maaliin (Psycho Circus, Dreamin’) tai herättivät suunnatonta kiusaantuneisuutta (I Pledge Allegiance to the State of Rock & Roll, Raise Your Glasses). Simmonsin jälki oli odotetusti polveilevampaa, mutta kaukana hänen 1990-luvun huipuistaan. Vaikka mystiikasta sanahelinänsä ammentaneet Within ja Journey of 1,000 Years lukeutuivat levyn kiinnostavimpaan antiin, oli niissä tuskin lainkaan samaa syntistä viettelystä kuin vaikkapa Dominossa. Frehleyn ja Crissin osaksi jäi kannatella aisaa. Frehleyn Into the Void ylsi korkeintaan rutiinitason esitykseksi, Criss puolestaan joutui tekemään parhaansa saadakseen Stanleyn kirjoittamaan I Finally Found My Way -siirappiin edes jonkinlaista tulkinnallista tunnetta.

Keskinkertainen musiikki olisi ollut helpompi hyväksyä, jos se olisi annettu alkuperäisnelikon toteutettavaksi. Todellisuuden paljastuttua Psycho Circus suli kuitenkin läjäksi muovia, josta puuttuivat niin henki kuin lumokin. Vieläkin on vaikea löytää todellista perustetta varatyövoiman käytölle. Myöhemmät livetallenteet ovat osoittaneet Crissin ja Frehleyn selvinneen levyn kappaleista lavalla vähintäänkin kunnialla, joten musiikillisesti päätös tuntui oudolta. Jos ratkaisua puolsi raha, meni yhtyeen maine hukkaan halvalla. Odotetun paluun jälkeen Kissistä tuli harmittavan nopeasti pilakuva itsestään.

Kissin jäsenten arvio: 3,3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Boom (2009)

Jos Psycho Circus oli aikanaan yllätys, oli ällistys vieläkin suurempi, kun Kiss runsaat kymmenen vuotta myöhemmin päätti pitkän levytystauon jälkeen palata studioon ja yhtyesoiton mutkattomaan maailmaan. Toteuttajina oli tosin aivan uusi kokoonpano. Psycho Circusin haamukitaristina ja Kissin kiertuemanagerina toiminut Thayer oli ottanut Frehleyn paikan – ja identiteetin – jo 2000-luvun alussa, ja pian sen jälkeen Singer oli palannut rumpujen taakse Crissin jätettyä yhtyeen lopullisesti.

Sonic Boomin filosofia oli yksinkertainen. Tarkoituksena oli karsia musiikista kaikki turha ja asettua tyylillisesti jonnekin vuoden 1976 tietämille. Sanomaa alleviivasi levyn kansitaide, jonka suunnitteli Rock and Roll Overin kannet muinoin toteuttanut Michael Doret. Sonic Boom tehtiin perinteiseksi rock-albumiksi kaunistelemattomine pintoineen ja ronskeine riffeineen. Se oli myös sikäli harvinainen Kiss-levy, ettei yhtye käyttänyt sävellystyössä lainkaan ulkopuolista apua.

Ohikiitävän hetken levy tuntui onnistuvan tavoitteessaan. Avausraita Modern Day Delilah kuulostaa odottamattoman elinvoimaiselta ja muutkin kappaleet astelevat lupaavasti sen viitoittamalle tielle. Varsin pian naamio alkoi kuitenkin liueta albumin kasvoilta. Vaikka Kiss toisti vanhaa konseptiaan tehokkaasti ja iskukykyisesti, sai se vain paikoin kiinni vanhasta taiastaan. Sen sijasta että vanha Kiss olisi herännyt henkiin sähköisenä ja iskevänä, pystyttikin Sonic Boom lähinnä taiten laaditun replikan, jonka ulkokuori on puiseva ja sisällä kumisee tyhjyys.

Levyn ongelma onkin sen ristiriidattomuus ja luovuuden puute. Esimerkiksi Singer ja Thayer soittavat levyllä korkeamman käsikirjoituksen mukaisesti sen sijasta että he toisivat kappaleisiin niiden kaipaamia nyansseja. Etenkin Thayer hahmottuu lähinnä Frehleyn soitosta lähestymistapansa ammentavaksi tarkkasormiseksi kopioitsijaksi. Niinpä kokonaisuus jää ponnettomaksi ja kappalemateriaali monta mittaa vajaaksi esikuvistaan. Muutamasta onnistuneesta raidasta – etunenässä herkullisen pateettinen Stand, megalomanian tematiikalla leikkivä Never Enough ja Singerin laulama All for the Glory – huolimatta Sonic Boom taidettiin sittenkin tehdä vain muistuttamaan että Kiss on yhä olemassa.

Mutta mikä Kiss? Siihen levy ei ole osannut vastata.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu*

Video ei ole enää saatavilla

Monster (2012)

Kissiin itseensä Sonic Boom saattoi sittenkin iskeä virtaa. Kohta levyn ilmestymisen jälkeen nelikko ryhtyi nimittäin kehuskelemaan uudella työn alla olevalla albumilla, jonka oli tarkoitus nousta samalle viivalle Destroyerin ja Revengen kanssa. Yhtye nimesi uutukaisensa Monsteriksi ja juhlisti sitä asiaankuuluvalla oheistuotteella – keskikokoisen vahvistinkaapin kokoisella kirjalla, joka sisälsi ennennäkemättömiä kuvia yhtyeen historiasta.

Historia on vahvasti läsnä myös levyllä, tosin eri muodossa kuin yhtye lupasi. Monsterilla kaikuvat takaumat tuovat yhtyeen huippuhetkien sijasta mieleen lähinnä Love Gunin ja Animalizen kaltaisia rivialbumeita. Myös orkesterin soitossa on aavistuksen epäilyttävä ote. Singer ja Thayer tyytyvät jo toistamiseen jäljittelemään muiden soittotyyliä sen sijasta että rikastaisivat levyä omalla persoonallaan. Varsinkin Thayerin musiikki-identiteetti jää edelleen epäselväksi, vaikka mies on Monsterilla esillä aktiivisemmin kuin millään Kiss-albumilla aiemmin.

Levyn runko on kuitenkin takuuvarmaa työtä ja Kissin soitannollinen ote hämmästyttävän vireä. Hell or Hallelujahin, Shout Mercyn, The Devil Is Men ja Wall of Soundin kaltaiset kappaleet soivat häpeilemättömän suurina ja jyräävät sileäksi kaiken eteensä sattuvan. Näytön halun Monster välittääkin tuntuvasti edeltäjäänsä paremmin. Levyn jokainen raita on ahdettu täyteen sähköä ja voimaa, eikä sanoituksissakaan nöyristellä tai eletä myötähäpeän pelossa:

”I’ve got streaks in my hear
people point at me and stare
if they ask me I say yeah, I’m a freak”
(Freak)

Kuitenkaan Monster ei puhuttele. Pikemminkin levy puuduttaa kuulijan korvat yksitotisella tuotantojäljellään, joka salaa vain vaivoin sävellysten yksioikoisuuden. Levy tarjoaa enemmän ja rikkaampia yksityiskohtia kuin Sonic Boom, mutta kappaletasolle siirryttäessä albumin heikkoudet alkavat näkyä. Monster on täynnä lihaa ja pulssia, mutta sen sävelissä ei ole mitään järin oivaltavaa. Pikemminkin levy tuo mieleen eläintarhaan sullotun leijonan. Vaikka otus viittaa jollakin tavalla mytologisoituneeseen itsensä, ei se ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin täysihoidossa makaava laiska kissa.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu *

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Alive II (1977)

Alive! saattaa hyvinkin olla Kissin uran tärkein levy. Livekooste onnistui samaan aikaan kasvattamaan yhtyeen mainetta näkemisen arvoisena spektaakkelina sekä hyvin myyvänä levyttävänä artistina. Kun temppu toimi kerran, ei orkesteri kyseenalaistanut sen mahdollisuuksia toimia toiste. Niinpä jo kaksi vuotta Alive!:n ilmestymisen jälkeen kauppoihin kiidätettiin toista livetuplaa, Alive II:ta, jolla Kiss esitteli eläviä versioita Destroyerin, Rock and Roll Overin ja Love Gunin kappaleista.

Livelevyjä erottaneiden kahden vuoden aikana Kissin showsta oli tullut entistä suurempi ja säkenöivämpi. Samalla yhtye oli hioutunut yhä rutinoituneemmaksi koneistoksi, jonka jauhantaa vain Crissin ja Frehleyn sammiotolkulla nauttimat päihteet uhkasivat. Alive II:lla tämä koneisto näyttää parhaan puolensa, tosin jälleen sopivasti retusoituna. Vaikka Alive II:n antama kuva vuoden 1977 Kiss-showsta on uskottava, ei se kuitenkaan ole täysin autenttinen. Alive!:n tavoin monet levyn raidoista on kasattu studiossa livenauhoitusten päälle.

Vaan mitäpä siitä? Orkesterilla oli käytössään timanttinen kappalemateriaali ja sen otteista kuulsi kylmäverinen itseluottamus. Monin paikoin kappaleiden intensiiviset versiot – esimerkiksi Shock Me, I Stole Your Love, Beth ja Detroit Rock City – nostavat kokonaisuuden Alive!:n rinnalle, miltei ohikin, mutta levytuplan viimeinen neljännes estää kiekkoa kapuamasta todelliseksi klassikoksi. Kun tuoreen levykolmikon kappalemateriaalia riitti vain kolmelle levypuolelle Kiss päätti täydentää levyn viidellä uudella studioraidalla.

Ehkä sen olisi sittenkin kannattanut laittaa levylle uudet läpiluvut Rock ’n’ Roll All Nitesta, Deucesta ja kumppaneista. Uusista kappaleista nimittäin ainoastaan Frehleyn hulvaton Rocket Ride puoltaa ehdoitta julkaisunsa. Stanley ja Simmons päätyivät sitä vastoin täyttämään tilaa pikaisesti kasatuilla renkutuksilla, joista Simmonsin laatimaa Rockin’ in the USA:a on joissakin yhteyksissä ehdotettu jopa Kissin koko uran mitättömimmäksi lauluksi.

Viimeistään levyn päättävä Dave Clark -laina Anyway You Want It osoittaa, että uransa huipullakin Kiss saattoi hukata tyylitajunsa yllättävän helposti.

Kissin jäsenten arvio: 4,1 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive III (1993)

Kissin parhaasta kokoonpanosta käytäneen ikuista vääntöä, jossa yhteisymmärryksen tavoitteleminen on yhtä turhaa kuin koko aihe itsessään. Mutta jos – alkuperäiskokoonpanon kahdesti nähneenä – voisin vapaasti päättää, minkä Kiss-inkarnaation saisin paikan päällä kokea, hankkisin todennäköisesti tiketin Singerin ja Kulickin tahdittamalle Revenge-kiertueelle.

Alive III on luonnollisesti vain valikoitu ja hieman liian puhtaaksi korjailtu totuus siitä, millaisia konsertteja Kiss soitti 1990-luvun alussa, mutta riittää sellaisenaankin vakuuttamaan yhtyeen tuolloisesta iskukyvystä. Markkinoille oli juuri tullut orkesterin paras levy miesmuistiin, edellisen vuosikymmenen pöhöttynyt poseeraus oli jäänyt taka-alalle ja lauteilla hikoili suorastaan myrkyllisen terävä kokoonpano. Niinpä Alive III:lta aistii jotakin sellaista, mitä 1980-luvun lopun levyiltä ei osannut kaivatakaan – ehdan soittamisen ilon.

Mitään suoranaisesti uutta Alive III ei Kissin kappaleisiin tuo, tarjoaapahan vain hittikimaran melkoisella innolla soitettuna. Levy luo varsin tasapuolisen katsauksen yhtyeen koko tuotantoon upottaen Revengen kappaleet sujuvaksi osaksi Deucen, Creatures of the Nightin, Lick It Upin ja Detroit Rock Cityn viitoittamaa jatkumoa. Revenge-kiertueen tunnelmia Kiss taltioi myös Kiss Konfidential -videolle (1993), jolla kokonaisuus hahmottuu kuitenkin vain osin. Sen sijaan Kissology Volume Three: 1992–2000 -DVD:ltä (2007) löytyvä purkite Detroitista vuodelta 1992 on aidosti katsomisen arvoinen konsertti.

Kaikessa teknisyydessään ja ilmeisissä kappalevalinnoissaankin Alive III on arvokas dokumentti. Nauhoitteella soittaa yhtye, joka olisi saattanut tehdä historialleen tuntuvasti parempaa kunniaa kuin ylipitkäksi jäähyväiseksi venähtänyt reunion-konsepti lukuisine omituisine jatko-osineen.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

MTV Unplugged (1995)

Yksi 1990-luvun ilmiöistä oli Music Televisionin esittämät unplugged-konsertit, joissa maineikkaat artistit riisuivat sähköiset kappaleensa akustiseen muotoon ja esittivät ne pienelle yleisölle ”intiimejä klubiolosuhteita” mukaillen. Usein konsertit näytettiin toistuvina uusintoina MTV:llä ja niiden kylkiäisiksi kiidätettiin kauppoihin keikkojen levyversiot. Maineikkaimmasta MTV Unplugged -esityksestä vastasi Nirvana, mutta kelpo jälkeä tekivät myös muun muassa Neil Young, Alice in Chains ja Pearl Jam.

Joukon jatkoksi kirjautui myös Kiss, jonka MTV Unplugged -showsta tuli lopulta käännekohta yhtyeen historiassa. Soitettuaan pätevän ja sujuvasti rullanneen setin osuvasti valittuja lauluja yhtye marssitti lavalle kaksi vierasta, tai pikemminkin perheenjäsentä, kuten Stanley ilmoitti. Hullaantuneen yleisön eteen kävelivät Peter Criss ja Ace Frehley, ja ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen saman lavan jakanut alkuperäiskokoonpano esitti Bethin ja 2 000 Manin. Konsertin päätteeksi mukaan kutsuttiin myös statistin asemaan valahtaneet Singer ja Kulick, mutta heitä yleisö ei enää kuunnellut. Se oli saanut vanhat sankarinsa takaisin.

Oli selvää, että tämän historiallisen paluun jälkeen Kiss ryhtyisi katsomaan taas taaksepäin.

Vaikka MTV Unplugged määrittyy levyksi, jolla uusi luku Kissin historiassa alkoi, olisi kohtuutonta pitää sitä ainoastaan Crissin ja Frehleyn paluulevynä. Musiikillisesti sen kiinnostavin anti tarjoillaan nimittäin ennen kuin varhaisvuosien pahat pojat tarttuvat puikkoihin. Kiss pohjusti konsertin kliimaksia sangen viihdyttävällä paketilla, joka soi ja helisi juuri niin luonnonmukaisena kuin tarkoitus olikin. Erityisen mainioita poimintoja levyllä ovat verevästi svengaavat Comin’ Home ja Sure Know Something, joita Goin’ Blindin ja A World Without Heroesin kaltaiset balladit tukevat hienosti.

Raikkaalta kuulostaa myös See You Tonight, himmeähkö beatleaaninen helmi Simmonsin soololevyltä, jonka kaltaiset kuriositeetit tekivät Kissin akustisesta showsta vähintään yhtä kiinnostavan kuin sen konsensushenkinen loppuhuipentuma.

Kissin jäsenten arvio: 3,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive IV (2003)

Jos MTV Unpluggedit olivat 1990-luvun ilmiö, voinee iäkkään heavy-yhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteiskonserteista puhua vuosituhannen vaihteen vitsauksena. Jousisektioiden tukeen turvautuivat tuolloin muutamatkin alkuperäisen luovuutensa kadottaneet jyräjoukot, kuten Scorpions, Metallica ja Deep Purple. Ja kuinka ollakaan, kun hankkeet vaikuttivat taloudellisesti tuottoisilta, liittyi joukkoon myös Kiss.

Kiss-sävelmien sinfoniointia oli kokeiltu jo 1990-luvulla, jolloin japanilainen Yoshiki sovitti Black Diamondin täysmittaiselle orkesterille Kiss My Ass -tribuuttilevyä (1994) varten. Nyt Kiss päätti kuitenkin toteuttaa orkesteroinnin koko illan mittaisena showna, johon bändi itse osallistui. Yhteistyökumppaniksi valittiin Melbournen sinfoniaorkesteri ja kohdemaaksi Australia.

Kiss toteutti konsertin kolmeen jaksoon niputettuna kavalkadina, joka alkoi tavallisena Kiss-konserttina, laajeni muutaman biisin ajaksi pienellä jousisektiolla vahvistetuksi paisutteluksi ja räjähti lopulta Kiss-meikkeihin sonnustautuneen sinfoniaorkesterin ja lapsikuoron ryydittämäksi megalomaniaksi.

Pääasiassa klassisimpiin – ja kuluneimpiin – Kiss-kappaleisiin nojannut Alive IV toimii kelpo viihteenä, mutta Kissin aiempiin livelevyihin verrattuna sillä kuuluu myös vuosien tuoma jähmeys, jota pompöösi orkesterointi korostaa. Kuten tällaisissa hankkeissa yleensäkin, sinfoniasovitusten tehtävänä on vain paisuttaa kappaleiden dramatiikkaa kolossaalisilla iskuilla. Suoranaisia uhkarohkeita sovitusmuutoksia levy ei esittele. Niinpä Alive IV on komeasta ulkoasustaan huolimatta jokseenkin laimea ja kertakäyttöinen tallenne.

Muutamia kohokohtia paketista kuitenkin löytyy. Paitsi että Kissin – tällä levyllä kokoonpanossa Stanley, Simmons, Criss, Thayer – rutiinitaso auttaa viemään kaikki kappaleet vähintäänkin hyväksytysti läpi, erottuvat eräät harvemmin livenä kuullut laulut edukseen. Esimerkiksi Australiassa pakolliseen ohjelmistoon kuuluva Shandi sekä kuoro-osuuksien myötä studioversionsa suuruuden tavoittanut Great Expectations ovat onnistuneita valintoja.

Alive!:n muinaiseen energiatasoon verrattuna Alive IV on juuri niin suureellinen ja tukkoon sovitettu esitys kuin kuvitella voi. Sellaisena levy on kuitenkin myös rehellinen. Tällaiseksi vuodet ovat Kissin tehneet, suureksi, viihdyttäväksi mutta samalla ennalta-arvattavaksi ja – auttamatta – epärelevantiksi.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Kissin toimintatavat tuntien on tuskin minkäänlainen yllätys, että orkesteri on kunnostautunut myös kappaleidensa säntillisessä kierrättämisessä. Yhtyeen musiikkia on niputettu jos jonkinlaisiksi kokoelmiksi, livetaltioinneiksi ja videotallenteiksi, joilla faneilta on poimittu taskurahat silloinkin kun varsinainen hittitehdas on seissyt. Jo 1970-luvulla yhtye paketoi kolme ensimmäistä levyään The Originals -boksiksi, ja vuoteen 2013 tultaessa virallisten Kiss-kokoelmien määrä huitelee iloisesti toisella kymmenellä.

Näihin kokoelmiin pätee tehokas nyrkkisääntö. Jos ostat yhden, kannattaa loput jättää kauppaan. Levyjen kappalelistat koostuvat nimittäin pitkälti samoista standardinumeroista ja mahdolliset täkykappaleet ovat yleensä kakkoskorin materiaalia. Esimerkiksi Smashes, Trashes and Hits -kokoelman (1988) bonusraidat (Let’s Put the X in the Sex, (You Make Me) Rock Hard ja Carrin laulama Beth) ovat kaikkea muuta kuin mielekäs syy hankkia levy kokoelmiin. Nowhere to Run -kaunokkia lukuun ottamatta saman tuomion voi antaa neljä uutta raitaa esitelleeseen Killersiin (1982), jolla Kiss koetti epätoivoisesti paikata Elderin aiheuttamia kolhuja ja pelata aikaa miehistöongelmiensa keskellä.

Video ei ole enää saatavilla

Jos Kissiin haluaa ottaa tuntumaa kokoelman kautta, kannattaa rahat sijoittaa vuonna 1978 julkaistuun Double Platinum -albumiin, jonka vinyylipainoksen kiiltävät kohokuvakannet ovat jo itsessään kelpo keräilykohde. Varsin virheettömästi koostettu kokoelma tiivistää yhtyeen varhaisen kultakauden huippuhetket lähtemättömästi ja on ensiluokkainen johdatus Kissin musiikillisiin lähtökohtiin. Lähes saman kappaleluettelon voi löytää myös reunion-huumassa julkaistulta Greatest Kiss -kokoelmalta (1997).

Hieman laajempaan tutustumiseen voin suositella myös neljän levyn Ikons-koostetta (2008), jolla jokainen alkuperäisjäsen on saanut oman levynsä. Sen sijaan Kissin myöhempiin aikoihin ei ole yhtä kattavaa oikotietä. Oireellista kyllä, 1980- ja 1990-lukujen kappaleita on poimittu kokoelmille vain harvakseltaan.

Kiss on julkaissut uutterasti myös liikkuvaa kuvaa. Yhtyeen vuonna 1978 purkittama C-luokan tieteiselokuva Kiss Meets the Phantom of the Park on kulttimaineensa ansainnut – ja loistokatseltavaa pienessä humalassa – mutta yhtyeen todellisesta olemuksesta kiinnostuneiden kannattaa keräillä kokoelmiinsa yhtyeen eri vuosikymmenten lavaosaamista ja satunnaisia haastatteluja kattavasti esittelevä Kissology-sarja. Videotallenteiden todellinen helmi on kuitenkin elokuvamittainen Kiss-dokumentti X-treme Close-up (1992). Hyvin toimitetussa historiikissa Revengen aikainen kokoonpano käy mutkattomasti ja jokseenkin rehellisesti läpi Kissin koko pitkän matkan. Karismaattista kerrontaa on höystetty pätevillä livekatkelmilla ja muulla oheismateriaalilla.

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST!

Maailmasta löytyy aina keräilijöitä, joiden ostohimo ei tyydyty siinäkään vaiheessa kun suosikkiyhtyeen diskografia on kasassa. Kun kokoelma alkaa olla täydellinen, siirrytään erikoispainoksiin ja singleihgin. Ja jos rahaa on vielä niiden jälkeen jäljellä, ryhdytään tutkimaan mitä yhtyeen jäsenet ovat puuhastelleet emoaluksen ulkopuolella.

Niitä, jotka ovat harkinneet kohdistavansa tällaisia käytösmalleja Kissiin, lienee paikallaan varoittaa. Vaikka vuoden 1978 soololevyt muodostavat musiikillisesti kiinnostavan ja jopa herkullisen paketin, ei kukaan yhtyeen jäsenistä ole yltänyt näiden äänitteiden tasolle myöhemmillä soolojulkaisuillaan. Eivätkä jälkeen Kissin myöhemmätkään jäsenet ole tuottaneet järin kummoista jälkeä yhtyeen ulkopuolella.

Esimerkiksi Crissin Out of Control (1980) ja Let Me Rock You (1982) ovat vain kalpeita toisintoja esikoissoolon tyylipaletista ja 1990-luvun paluualbumi Cat #1 (1994) jäi muutamaa onnistunutta laulua lukuun ottamatta jähmeäksi sikermäksi postgrungeaaniseen äänimaailmana upotettua taparockia. Miehen balladilevy One for All (2007) on puolestaan suurisydäminen mutta kiusallisen huono tekele, jonka materiaali jää matkojen päähän Kissin aikaisen soololevyn parhaista paloista.

Video ei ole enää saatavilla

Vastaavasti Frehleyn soolotuotantoa leimaa vahva 1980-lukulaisuus, joka kuuluu niin tuotannossa kuin lähestymistavoissakin. Niinpä miehen levyjä kannattaa lähestyä varovaisesti, vaikka jokaiselta löytyy pätevääkin materiaalia. Verevimmillään Frehley on ollut Frehley’s Comet -yhtyeensä eponyymillä debyytillä (1987) sekä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneellä raakasointisemmalla Trouble Walkin’ –soolollaan (1989). Tämän levyn vierailijakaartiin kuului myös Peter Criss.

Video ei ole enää saatavilla

Stanleyn ja Simmonsin palasivat sooloprojektien pariin vasta 2000-luvulla Kissin pitäessä pitkää levytystaukoa. Miesten soololevyt, Stanleyn Live to Win (2006) ja Simmonsin Asshole (2004), noudattivat kuitenkin oireellisella tavalla 1970-luvulla vakiintuneita rooleja. Live to Win esitteli Stanleyn umpiluotettavana ja maneerinsa hallitsevana rockarina, jonka musiikkia leimasi kuitenkin samalla riskittömyys ja perussuorittaminen. Asshole oli puolestaan kokolailla käsittämätön kooste yökerhoviihdettä, Beatles-pastisseja ja machorockia. Vailla selkärankaa madellut levy tuntui olevan omahyväinen huomautus siitä, että Simmons uskoo voivansa tehdä mitä tahansa, koska sattuu olemaan rikas, kuuluisa ja vieläpä ukkosen jumala.

Video ei ole enää saatavilla

Sen suositeltavampaa materiaalia eivät ole muutkaan väljästi Kiss-johdannaiset levyt. Vinnie Vincent Invasionin 80-lukulainen ujellus osoittaa että miehellä on ollut kyllä kyky kirjoittaa tehokkaita melodioita, mutta turboahdettu toteutus, päämäärättömästi syöksyilevät nuottitulvasoolot ja hyönteismäisellä korkeudella liidellyt laulu tekevät levyistä lähinnä varoittavia esimerkkejä. Yhtä lailla oman julkaisuaikansa äänikuvaa noudattavat vuonna 1997 perustettu Bruce Kulickin tähdittämä, Seattlen varjoihin hamunnut Union sekä Eric Singerin hauskanpitobändi Eric Singer Project.

Eric Carr ei puolestaan ehtinyt koskaan virallisen sooloalbumin tekoon, mutta hänen tekemiään demoja on niputettu kahdeksi postuumiksi kokoelmaksi (Rockology, 2000 ja Unfinished Business, 2011). Levyiltä aistii sen hartauden, jolla Carr musiikkiin suhtautui, mutta tuotannoltaan ja tasolta vaihtelevat nauhoitukset muodostavat lähinnä tirkistelytason kokemuksen miehen ulosantiin.

Video ei ole enää saatavilla

Demokokoelmia on laadittu luonnollisesti myös itse emoyhtyeen tuotannosta. Kissin luovaan prosessiin on sisältynyt paljon kokeilua, hylkäämistä ja sivupolkuja, ja kaikkien hartaasti palvottujen yhtyeiden tavoin Kiss on joutunut hyväksymään näiden tekeleiden epävirallisen leviämisen fanilta toiselle. YouTube onkin täynnä toinen toistaan tuhnuisempia ja harvinaisempia sävelhahmotelmia, levylle päätymättömiä lauluja sekä katkelmia yhtyeen harjoituksista.

Vielä 1990-luvulla ei arkistojen penkominen ollut näin helppoa. Tuolloin ostin hyllyyni kohtuuttoman määrän Kissin demokoosteita, joiden kuriositeettiarvo ei ollut juuri kuunteluarvoa suurempi. Ilo olikin suuri kun Tavastian levymessuilta löytyi kiekko, jolle oli taltioitu Wicked Lesterin julkaisematon levy sekä Kissin ensimmäinen demo. Hymy hyytyi kohtalaisen nopeasti Wicked Lesterin omituisen kollaasirockin parissa – olkoonkin että huiluin sävytetty Shen ensi versio oli vähintään kiinnostavaa kuultavaa – mutta Kissin vuonna 1973 purkittaman demon edessä suuni loksahti auki. Demon viiteen raitaan oli paketoitu kaikki se intohimo, joka tuntui vuosien varrella laimenneen.

Siellä soi katu, siellä soi lika, siellä soi halu menestyä. Bändin ote oli röyhkeä, kaunistelematon, suurpiirteinen, pelkistetyn rock. Deuce, Cold Gin, Strutter, Watchin’ You, Black Diamond – koko Eddie Kramerin tuottama kappalekvintetti soi otteella, josta menestys leikkasi myöhemmin liian paljon pois.

Olisiko kaikkien näiden vuosien jälkeen kohtuutonta sanoa, että Kiss ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin ensimmäisellä demollaan?

Video ei ole enää saatavilla

* Kissin jäsenten antamat arviot on laskettu keskiarvoina Simmonsin, Stanleyn, Crissin ja Frehleyn kommenteista, jotka on koottu David Leafin ja Ken Sharpin teokseen Kiss – Behind the Mask (2004).

Mark Oliver Everett, mies jolle jopa oma parta on syy laulaa.

Hugh Everett III (1930–1982) oli 1960-luvulla Yhdysvaltain puhutuimpia fyysikoita. Hänen radikaali väittämänsä oli, että samanaikaisesti voi olla olemassa useita rinnakkaisia historioita ja tulevaisuuksia, jotka kaikki ovat yhdenarvoisesti todellisia. Teorian nimi, monimaailmatulkinta, peitti jähmeästi alleen sen tosiasian, että Everettille itselleen yksikin maailma oli liikaa.

Jos Everett ei olisi ollut traumaattista lapsuuttaan kierrättävä itsekeskeinen, onneton ja etäinen ihminen, hän olisi saattanut huomata että rinnakkaisia todellisuuksia löytyi myös kvanttifysiikan ulkopuolelta. Yksi niistä versoi samassa talossa, jossa Everett asui. Tuo todellisuus, pieni universumi, sijaitsi Everettin pojan, Mark Oliverin päässä. Se oli omalaatuinen, umpinainen säiliö, jossa erilaisuuden kokemukset, tunne-elämän tyhjiöt, rakkauden kaipuu sekä maailmaan heitetyn ihmisen epävarmuus velloivat hahmottomana massana.

Ulospäin näistä osatekijöistä näkyi vain harva. Niiden eteen oli asetettu ilmeettömät kasvot, jotka välittivät myötäsyntyisesti loukatun ihmisen katkeraa hämmennystä maailman edessä.

Mark Oliver muistelee kasvojensa päätyneen alapurentaisiksi, koska hän murjotti lapsena niin paljon.

Tuossa rinnakkaisessa todellisuudessa asui kuitenkin myös musiikki. Soinnut ja rytmit laittoivat muut elementit liikkeelle, siirtelivät niitä kuin palasia, tarjoten sekä vastauksia että entistä suurempaa hämmennystä. Mitä pidemmälle Everettin nuoruus Virginiassa eteni, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain musiikki voisi pelastaa hänet siltä elämältä, jota hän halusi viimeiseen asti vältellä. Kun Everettin The Toasters -yhtye ei muuttanut haaveita lihaksi, mies hyppäsi autoonsa, muutti Los Angelesiin ja päätti elää uskollisena unelmalleen, vaikka se välttelisi häntä viimeiseen asti.

Everettin etsikkoaika oli pitkä, mutta hän malttoi odottaa. Hän imi maailman tarjoamat nöyryytykset sisäänsä, tapetoi niillä universuminsa seinät ja tallensi takaiskunsa neliraiturillaan. Niin hahmottui Everettin musiikillinen kieli; alakulon, kariutuneiden rakkauksien ja eläinmetaforien kumppanillinen maailma, jonka taiteilija täytti kaksoismerkityksillä. Hänen onnellisissa lauluissaan oli jotakin pahaenteistä, mutta samalla traagisimmissakin esityksissä häivähti usko parempaan.

Hiljalleen kappaleet piirsivät kuvan postmodernin ajan Charlie Chaplinista, koirankasvoisesta kulkurista ja sijaiskärsijästä, jonka tehtävänä oli suodattaa maailman epäoikeudenmukaisuus hienovaraiseksi uskoksi parempaan.

Aikojen saatossa Everett on julkaissut musiikkiaan monen otsikon alla – Mark Oliver Everett, E, Eels, MC Honky. Kaikki nämä nimekkeet tulvivat rinnakkaisia tulkintoja samasta elämästä. Vaikka Everettin musiikkiin ovat vaikuttaneet monet yhteistyökumppanit Parthenon Huxleysta luottorumpali Butchiin sekä nykyisiin aseenkantajiin Koool G Murderiin ja The Chetiin, on musiikin ytimessä ollut aina Everett itse. Sekä hänen lapsuudenperheensä, tuo toisiinsa sattumanvaraisuuden onnettomin lieoin kietoutunut nelikko, josta enää yksi on jäljellä.

Mies on joskus todennut musiikkinsa käsittelevän valtaosin sitä, miltä tuntui selvitä hengissä isänsä lapsena. Kun hän kylliksi kasvettuaan oppi näkemään isänsä itsessään, tuntui kymmenien vuosien henkinen ja taiteellinen prosessi saavuttaneen kulminaatiopisteensä:

”I’m turning out just like my father
Though I swore I never would
Now I can say that I have a love for him
I never really understood
What it must have been like for him
Living inside his head
I feel like he’s here with me now
Even though he’s dead”
(Things the Grandchildren Should Know, 2005)

Vaikka nämä kahdeksan vuoden takaiset rivit saattoivat olla Everettin diskografian psykoterapeuttinen kliimaksi, on miehen ura jatkunut aktiivisena ja lähtökohdilleen uskollisena sen jälkeenkin. Kevättalvella 2013 ilmestyi Eelsin kymmenes studioalbumi, Wonderful, Glorious, joka osoitti rouhealla soinnillaan, että Everett on relevantti lauluntekijä myös 2010-luvulla. Hänen diskografiansa tasalaatuisuuteen pystyy vain harva.

Tämän artikkelin julkaisupäivänä Everettin sisäinen universumi täyttää 50 vuotta. Sen kunniaksi luomme katsauksen hänen levytyksiinsä huterista ensiaskeleista ylvääseen nykyisyyteen, sivupolkuja kaihtamatta.

Samaan aikaan kun sijoittelemme kirjoituksemme viimeisiä pisteitä paikoilleen, kääntyy vuosi ulkona päälaelleen. Lupaavasti alkanut aurinkoinen kevät on vääristynyt yhtäkkiä höyheniseksi lumisateeksi. Jotenkin se sopii kuvaan. Juuri tällainen on se maailma, jossa Mark Oliver Everett elää.

Eihän moiselle maailmalle voi kuin nauraa.

Levyt, koirat ja linnut E:n tuotannossa.

KUVASTIMET

Eels – Beautiful Freak (1996)

”Everyone needs to be somebody
Everyone needs to find someone who cares,
But I don’t know if you know what I mean coz
I’m never on your list”
(Guest List)

Vuonna 1995 E oli pari vähämaineista soololevyä tehnyt muusikon taimi, jonka ura oli alkanut kuihtua ennen varsinaista alkuaan. Muutos parempaan oli kuitenkin tulossa. Eräänä päivänä mies kuuli sattumalta autoradiostaan Portisheadin Sour Timesin, joka mullisti hänen musiikillisen ajattelutapansa. Vanhojen rakeisten samplejen ja itsetietoisen postmodernien sointijälkien yhdistely avasi uusia maailmoja, joita E ryhtyi kokoamaan ääniksi Jim Jacobsenin kanssa. Herätyksen seurauksena syntyi nopeasti kaksi laulua, jotka tulivat määrittelemään E:n uraa perustavanlaatuisesti: Novocaine for the Soul ja Susan’s House.

Uudesta käsittelytavasta huolimatta E ei hylännyt tavaramerkikseen muodostuneita melodisuutta ja omaelämäkerrallisuutta, vaan sekoitti ne sekä luuppitaustojen virttyneisiin unimaisemiin että aikansa aallonharjalle nousseeseen nuhruiseen kitaravalliin. Seattlesta, Bristolista, Los Angelesista ja lapsuuskodin levyhyllystä ammentanutta kokonaisuutta mies pääsi toteuttamaan omistautuneessa seurassa. Rumpali Butchin ja bastisti Tommy Walterin asetuttua E:n taustalle syntyi Eels, yhtye joka personoitui keulahahmoonsa mutta jonka liikkeiden joustavuus ja iskevyys oli paljon velkaa rytmiryhmälle.

Eelsin debyytti Beautiful Freak on klassikkotason levy, jonka kappaleet ovat kestäneet E:n kyydissä pidempään kuin niillä soittaneet muusikot. Novocaine for the Soulin ja Susan’s Housen lisäksi esimerkiksi Rags to Rags ja Lucky Day In Hell ovat luoneet Eelsille vakaan aseman 1990-luvun alternative-sukupolven ikonostaasissa. Lisäksi ilmeisimpien hittien takana on helmi toisensa jälkeen. Jon Brionin kanssa sävellettyä Not Ready Yetia raastavat tuhannet toteutumattomat toiveet, Guest List piruilee antaumuksellisesti Los Angelesin seurapiireille, nimikkoraidalla aaltoilee ujo rakkaus ja Mentalin ulkopuolinen ahdistus tuo mieleen avohoitopotilaan joka ymmärtää olevansa maailman ainoa täysjärkinen ihminen.

Beautiful Freakin hirtehinen nihilismi on läheistä sukua Beckin Loser-tematiikalle, mutta levyllä on myös sydänverta, romantiikkaakin, joka tuo E:n lähelle kuulijaa. Kaikesta kuulee, että E ei ole suostumassa ajelehtijaksi, vaan haluaa pitää elämästä kiinni kynsin hampain, riippumatta siitä mitä se tuo mukanaan. Levyn kappalemateriaali on niin loistavaa, että löytämäänsä konseptia kierrättämällä Eels olisi voinut helposti saavuttaa myös suurten massojen suosion. Kohtalo halusi kuultavakseen jotain aivan muuta. Ansaitusta menestyksestä kummunneen ilon sijasta Beautiful Freakia seurasivatkin E:n elämän vaikeimmat vuodet. Ne olivat kohtuuton isku vaille kasvoja, mutta myös viitta sille tielle, josta oli muotoutuva E:n lopullinen taiteilijapolku.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Electro-Shock Blues (1998)

“Life is funny
but not ha ha funny
peculiar I guess
you think I got it all going my way
then why am I such a fucking mess?”
(3 Speed)

Debyyttialbuminsa orastavan menestyksen jälkeen levy-yhtiö odotti vesi kielellä Eelsin jatkavan hyväksi havaitulla vaihtoehtorockin linjalla. Alkoi kuitenkin tragedioiden sarja, joka tuli ohjaamaan E:n itseilmaisua uuteen suuntaan. Beautiful Freakin julkaisemisen aattona E:n sisko Liz teki itsemurhan, ja vain hieman sen jälkeen E:n tavoitti tieto hänen äitinsä kuolettavasta syövästä. Yhtäkkiä E tajusi, että hänestä oli alle 35-vuotiaana tulossa perheensä viimeinen eloonjäänyt. Ahdistustaan hän käsitteli luontevimmalla osaamallaan tavalla, musiikkinsa kautta. Seurauksena syntyi Eelsin eittämätön mestariteos Electro-Shock Blues.

Levy-yhtiö ei ollut E:n kaikessa hiljaisuudessa tekemästä pitkäsoitosta järin innoissaan. Kaupallisuuden tai markkinoinnin näkökulmasta penseys oli perusteltavissa. Electro-Shock Blues on 16 kappaleen saaga, jossa Liz makaa vessan lattialla yliannostuksen ottaneena, joutuu mielisairaalaan, saa sähköshokkeja, tekee lopulta itsemurhan ja lentelee aaveena kotikaupunkinsa yllä. Tuossa samassa kaupungissa E:n äiti sairastuu syöpään, nielee sairaalaruokaa ja säteitä, E on matkalla hautajaisiin, lukee siskon ahdistuneita päiväkirjamerkintöjä ja on jälleen matkalla hautajaisiin. Usein tarinaa säestää vain akustinen kitara tai yksinäisenä kilkuttava piano.

Electro-Shock Blues huokuu pohjatonta surua ja menettämisen tuskaa, mutta myös tunneskaalan muita ääripäitä. Maanisesti rouskuva ja narskuva Cancer for the Cure on tukahdutetun vihan auraalinen ilmentymä, vinhojen takaperoäänien ja pehmeästi hyväilevän melodian keinuttama Efils’ God välkehtii surussa piehtaroimisen lohdullisuutta ja äkkiväärästi venkoileva Last Stop: This Town tuo kokonaisuuteen ripauksen ilkikurista hilpeyttä. Tasapainoisimmin mielialat yhdistyvät ajattomassa balladissa Climbing to the Moon, jonka folk-kitaroihin ja huilumelodiaan kanavoituu sekä riipivää surumielisyyttä että luottavaista toiveikkuutta.

Electro-Shock Blues on kuin vanha ja nuhruinen suosikkiviltti. Maailmantuskan yllättäessä sen voi aina vetää korvien yli, käpertyä sikiöasentoon sohvan nurkkaan ja alistua nauttimaan kärsimyksen hellänjulmasta voimakkuudesta. Vähitellen viltin hapertuneen kankaan läpi alkaa vilkkua toivon pilkahduksia, jotka lopulta johtavat katarttiseen vapautumiseen päätöskappaleessa PS. You Rock My World:

“Laying in bed tonight I was thinking
And listening to all the dogs
And the sirens and the shots
And how a careful man tries
To dodge the bullets
While a happy man takes a walk
And maybe it’s time to live”

On aika elää taas. Vilttikin jo hiostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Blinking Lights And Other Revelations (2005)

“Feeling like the weight that weighed a ton
Lifted off my shoulders now
My losing streak is done”
(Losing Streak)

Vuonna 2005 ilmestynyt Blinking Lights And Other Revelations on E:n magnum opus, siihenastisen elämän tilinpäätös. Levyn työstäminen oli paikoin niin tuskallista, että E sysäsi välillä koko projektin kellaristudion hyllylle odottamaan uutta vuoroa. Lopulta albumi löysi hahmonsa, joka monilta osin omaelämäkerrallisine lyriikoineen esittelee avokätisesti E:n kaikki musiikilliset persoonat. Musiikkityylit vaihtelevat pianoballadeista kantrifolkralleihin ja indierockista jopa viihdemusiikkiin. Seesteiset hetket saavat sävykkyytensä pehmeiden puhallin- ja jousitaustojen kanavoimina, ilkikuriset ja riemukkaat rallit täyttyvät sirkusurkujen ja torvisektion pauhusta, ja kokonaisuus parsitaan kasaan svengaavilla bassolinjoilla ja sielukkailla rytmityksillä.

Blinking Lights on tuhti paketti: reilu puolitoista tuntia ja 33 kappaletta vaatii kuulijaltaan paljon, mutta huolellisesti mietitty rakenne toistuvine teemoineen helpottaa urakkaa. Albumin eklektisen ja runsaan kappalemateriaalin ansiosta jokainen kuuntelukerta on omanlaisensa. Yhdellä kerralla suurimman vaikutuksen tekee kevytkantrinumero A Magic World, jota yksikään oman lapsen saanut tuskin kykenee liikuttumatta kuuntelemaan. Toisella kerralla väristyksiä saattaa aiheuttaa elegantin slide-kitaran hallitsema, kaihoisa In the Yard, Behind the Church. Kepeämmässä mielentilassa pääsevät voitolle levyn riehakkaimmat numerot, kuten Going Fetal, jossa The Monkees yhdistyy vierailevan apuvokalistin Tom Waitsin mylvintään ja vauvaimitaatioihin.

Jotkut Blinking Lightsin kappaleista ovat heti ensi kuulemalta Eels-klassikoita, esimerkiksi vauhdikas rokkipala Hey Man (Now You’re Really Living) ja synkkämielinen Trouble With Dreams. Toisaalta kymmenien kuuntelukertojenkin jälkeen levyltä voi löytyä jokin upea laulu, jonka olemassaoloa tuskin on huomannut aiemmin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy levyn loppuhetkille piilotettu, sanoituksiltaan ja sävellykseltään E:lle tunnusomainen balladi The Stars Shine in the Sky Tonight, jonka aavemainen pianonkilkutus ja ujostelevat jouset yhdistettynä ehkä perusteettomaankin toivoon parisuhteen tulevaisuudesta hiipivät salakavalasti luihin ja ytimiin:

“It’s not where you’re coming from
It’s where you’re going to
And I just wanna go with you”

Blinking Lights sisältää roppakaupalla melankoliaa ja voimattomuutta, mutta sen kantavana teemana on toiveikkuus ja ylpeys menneisyyden vaikeuksien selättämisestä. Alun sitaattiin kiteytyykin paljon albumin sanomasta: tappiot ja menetykset olivat toistuvia ja mittaamattomia, mutta nyt tappioputki on ohi. E ei tietenkään olisi E, jollei samaa asiaa muotoiltaisi myös kyynisemmin: ”Tired of the old shit, let the new shit begin” (Old Shit/New Shit). Rehellisimmillään mies on päätöskappaleessa Things the Grandchildren Should Know, jossa hän vuodattaa lastenlapsiensa tiettäväksi avoimen monologin erakkomaisista luonteenpiirteistään ja elämästään. Siitäkin huolimatta, ettei hänellä ole omia lapsia.

Video ei ole enää saatavilla

RUJOKIT

Eels – Souljacker (2001)

”22 miles of hard road
33 years of tough luck
44 skulls buried in the ground
Crawling down through the muck
Oh yeah”
(Souljacker Pt. 1)

Eelsin neljäs albumi oli ilmestyessään melkoinen yllätys. Vain paria vuotta aiemmin E oli julkaissut lastenkirjakantisen Daisies of the Galaxyn, jonka musiikin ulkopinta oli ilmava, kimalteleva ja suorastaan leikittelevä. John Parishin kanssa työstetty Souljacker vei kuitenkin täysin toisenlaiseen satumaailmaan. Siellä kitarat kasvoivat rupea, elämä oli mustaa ja valkoista, ihmiset kohtaloineen nimettömiä ja heidän kasvonsa tylyiksi kivettyneitä.

Rujon ilmaisun ydinkappaleina murisevat Dog Faced Boy ja Souljacker Pt. 1, joita yksinäisyyden ja syrjinnän tukahduttava tematiikka kasvattaa suoranaisiksi kauhukertomuksiksi. Näillä lauluilla E ei yritäkään uskoa maailman kauneuteen, vaan pikemminkin leikkii ajatuksella täydellisestä lohduttomuudesta, jopa pahuudesta. Jos edellisellä levyllä päivänkakkarat nousivat asfaltin läpi, lasketaan Souljackerilla maahan haudattuja kalloja. Kontrasti on raju, mutta uljas.

Hiekkapaperimaisen pinnan sijasta Souljackerilla on kuitenkin parasta sen monipuolisuus. Lähes soinnittoman mukiloinnin rinnalle E kylvää sekä elokuvallisia äänikollaaseja (Jungle Telegraph, That’s Not Really Funny) että sulaa kauneutta (Fresh Feeling). Ja viimeisenä silauksena hän osoittaa osaavansa halutessaan pysäyttää ajan lyhyiksi mutta ikuisiksi tuokioiksi, joiden hiljaisuudessa puhuu koko ihmisenä olon moninaisuus (Woman Driving, Man Sleeping, Bus Stop Boxer). Levyn kiehtova kavalkadimaisuus näkyy myös sanoituksissa, joissa E omaksuu ulkopuolisen tarinankertojan roolin. Vaikka jokaisesta laulusta löytyy vähintään vertauskuvallinen yhteys E:n omaan elämään, on levy myös kokoelma ihmiskohtaloita, joihin E on törmännyt lapsuudessaan, mielikuvituksessaan, missä tahansa.

Levyn loppumetreillä E uskaltaa tunnustaa rakkautensa. World of Shit on särkijävallin nyrjäyttämä kvasiballadi, jossa kaksi ihmistä voivat yhdessä voittaa maailman rumuuden, silottaa sen karkeuden ja säilyttää mielensä vakauden. Päätösraidalla, What Is This Notella, mies puolestaan julistaa mylvivien kitaroiden tukemana rakkauttaan vastavihitylle vaimolleen.

”The day is new and a good one too
How can I prove my love to you
I wanna give you everything
Me and the birds
Now we’re gonna sing”

Hänen vaimonsa mielestä laulu oli kamala.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Shootenanny! (2003)

“I am a lone wolf
I always was and will be
I feel fine
I am resigned to this
I am a lone wolf”
(Lone Wolf)

Mitä syntyy, kun työnarkomaniasta kärsivä muusikko päättää pitää lomaa uuden albumin työstämisestä? Tietenkin toinen albumi. Kyllästyttyään loputtomaan aherrukseen Blinking Lightsin parissa E kutsui lähimpiä soittajaystäviään varaamalleen studiolle kymmeneksi päiväksi ja tallensi liveäänityksenä uuden kiekon, joka sai nimekseen Shootenanny!. Albumi kuulostaa hyvässä ja pahassa juuri siltä kuin kymmenessä päivässä purkitetun äänitteen voi kuvitellakin kuulostavan Se on orgaaninen ja spontaani, mutta hiomaton ja epätasainen.

Monille Eels-fanaatikoille Shootenanny! oli ilmestyessään pettymys, mutta albumi on vastustellut yllättävän hyvin ajan hampaiden jauhantaa. Aliarvostus johtui osittain julkaisukontekstista, lukeutuvathan sitä ennen julkaistu Souljacker ja sitä seurannut Blinking Lights kiistattomaan Eels-eliittiin. Osasyy kritiikkiin piilee kuitenkin levyssä itsessään, ennen kaikkea sen aavistuksen hengettömässä ja ohuessa äänimaailmassa, joka oli kuitenkin samalla osa koko levyn ideaa. Shootenanny!:n oli tarkoituskin olla kokoelma yksinkertaisia lauluja, joita ei pahemmin kuorruteltu jälkikäteen.

Toteutus myös pukee monia levyn ennakkoluulottomasti poukkoilevasti kappaleista. Letkeästi keinuvat Saturday Morning ja Dirty Girl ovat muotovalioita retrorockpaloja ja Wrong About Bobby klassista Eels-renkutuspoppia. Sävykkyyttä albumille tuo hitaasti paisuva Numbered Days. Parhaiten Shootenanny!:n eetoksen kiteyttävät kuitenkin päällekäyvät bluesrockpalat All in a Day’s Work ja Lone Wolf, jotka antavat jo vahvoja viitteitä siitä tulokulmasta, johon E on sittemmin enenevissä määrin turvautunut.

Shootenanny! on rehellinen, vanhan ajan pelkistetty rocklevy. Jollain tapaa albumi onkin kunnioitettava tribuutti rockin alkuaikojen äänitysmentaliteetille, joka usein tuntuu unohtuvan nykyisessä turboahdetussa ja teknologiaorientoituneessa studiokulttuurissa. Lisäpiste myös levyn nimeen sisältyvästä puujalkavitsistä, joka ei edes yritä olla missään tekemisissä levyn sisällön kanssa. Jos ette tiedä, mikä on ”hootenanny”, ottakaa selvää.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Hombre Lobo (2009)

”You’d be my only friend in the world
Well you could just be my girl”
(All the Beautiful Things)

E:n ja Eelsin diskografiaa selatessa on helppo hahmottaa, kuinka definitiivinen levy Blinking Lights And Other Revelations oli. Puristettuaan levylle kaiken olennaisen sekä musiikistaan että persoonastaan E piti tuotteliaisuuteensa nähden hämmästyttävän pitkän levytystauon, jonka aikana hän tosin julkaisi kokoelmia ja livelevyjä, kirjoitti itsensä näköisen omaelämäkerran (Things the Grandchildren Should Know, 2008) ja paneutui isästään kertovan dokumenttielokuvan tekemiseen. Näennäisen hiljaiselon aikana muovautui myös uusi musiikillinen konsepti. Happitauon päätyttyä E julkaisi kahden vuoden sisällä kolme levyä, joista jokainen oli väljä tyylitutkielma.

Vapautuneista lähtökohdista työstetyn trilogian ensimmäinen osa on Hombre Lobo, musiikillinen ja temaattinen ajatusleikki, jonka inspiraatioksi E ilmoitti oman partansa. Hän oli eräänä päivänä peiliin katsoessaan nähnyt karvaisessa hahmossaan aimo annoksen eläintä ja ryhtynyt luomaan havaintonsa innoittamana uusia sieluja ja minuuksia, joiden varaan levy rakentui. Kuten albumin nimi kertoo, parran syvyyksissä asui raadollinen olio, jonka sielu värisi voimakkaimmin kaunistelemattomien sähköriffien ja pettymyksestä kumpuavien tarinoiden parissa. Tämä olio ulvoi yössä (The Longing) ja janosi tuoretta verta (Fresh Blood).

Hombre Lobon yleisilme on hyökkäävä, vaikka kuten esimerkiksi Lilac Breeze osoittaa, raadelluimmankin pinnan alla sykkii haavoittuvainen sydän. Aivan kuten vuosia aiemmin Souljackerilla, levyn tyly ilme onkin vain yksi albumin osatekijä, jonka rinnalla hitaammat ja tunnelmallisemmat palat hehkuvat kuin ruusupensas lähiötalon pihalla. Levyn parrakas kertojahahmo on myös rakkaudenkipeä koiranpentu, joka vain tahtoisi olla joku jollekin.

Vaikka levyn laulut eivät välitä kokonaisuutena samanlaista intohimoa kuin E:n aiemmat tuotokset, tarjoaa albumi monta sykähdyttävää hetkeä, kliimakseinaan mustat sukkansa puhki kulkenut That Look You Give That Guy, pakahduttavan paljas Ordinary Man sekä kevyenä hyvästijättönä soinut My Timing is Off. Epäonnisen rakkauden teemaan johdattaa In My Dreams, jonka sanoituksissa romanttiset kuvaelmat päättyvät kerta toisensa jälkeen piikikkään lakoniseen toteamukseen ”in my dreams”. Näiden riipaisevien sävelten pusertaessa kyyneliä silmäkulmiin, tuntuu albumin teema kiehtovalla tavalla harhaanjohtavalta.

Rokahtaneen pintansa alla kujeilevana soiva Hombre Lobo osoittaa, että E osaa koskettaa silloinkin kun hän vain leikkii kuulijalla.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Wonderful, Glorious! (2013)

”Every time I find myself in this old bind
Watching the death of my hopes
In the ring so long, gonna prove ’em wrong
I’m not knocked out, but I’m on the ropes”
(On the Ropes)

Viimeisimmällä albumillaan E päätti antaa enemmän vastuuta yhtyetovereilleen, joiden kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä poikkeuksellisen kauan. Niinpä kitaristit The Chet ja P-Boo, rumpali Knuckles ja basisti Koool G Murder saivat aiempaa suuremman roolin sävellystyössä. Tämä tekee Wonderful, Gloriousista tuoreen ja yllätyksellisen, vaikka maestro itse on yhä pääosassa. Erityisesti levyllä ilahduttaa Knucklesin rumputyöskentely. Vapaat kädet saatuaan mies on onnistunut vihdoin jollain tasolla haastamaan Butchin aseman Eels-historian johtavana rumputaiteilijana.

Pitkäsoittoa leimaavat painostava äänimaailma ja syvältä Louisianan rämeseuduilta kaikuvat bluesrock-sävelkuvastot. Rummut kumisevat jyhkeinä, kitarat viiltävät vaarallisina, ja E:n kulunut ääni saa kurkunpään kutisemaan rahisevuudellaan – paitsi silloin, kun lähes jokaiseen kappaleeseen sisältyvä tyyni hetki vaatii herkempää tulkintaa. Wonderful, Glorious vie Eelsin bluesrockalbumit tasolle, jolle Shootenanny! ja Hombre Lobo eivät yltäneet. Se on Souljackerin yksioikoisempi, kenties Souljacker Pt. 1:ssä esiintyvien sisarusten, Johnnyn ja Sallyn, sukurutsainen jälkeläinen.

Albumin kappalemateriaali on vaihtelevaa, mutta keskinkertaisemmatkin sävellykset selviävät rämeretkeilystään kuivin jaloin tiheätunnelmaisen yleiskuvan ansiosta. Terävimmilleen yhtye jalostaa uuden sävellystapansa kappaleissa Kinda Fuzzy ja Peach Blossom, joissa yhdistyvät perinteinen Eels-sensibiliteetti sekä rouheat ja viiltävät riffit. Albumilla on myös herkät tuokionsa. Esimerkiksi haavoittuvassa I Am Building a Shrine -kappaleessa E säilöö kaikki rakastettunsa hyvät ominaisuudet sydämeensä rakentamaan pyhättöön. Pitkäsoiton ehdoton kliimaksi osuu The Turnaroundin polveilevasta välisoitosta alkavaan ja vähitellen ilmaa keuhkoihinsa saavaan, tuskantäyteiseen hokemaan:

”Six bucks in my pocket
and the shoes on my feet
the first step is out the door
and onto the street”

Wonderful, Glorious antaa tervetulleita viitteitä siitä, että E olisi vähitellen kyllästymässä identiteettinsä peruspilareihin lukeutuneeseen yksinäisen suden mentaliteettiin. Hän on jo hankkinut kannuksensa vaihtoehtorockin pienenä suurena miehenä, joten musiikillinen Napoleon-kompleksi on alkanut hellittää otettaan. Tämä on positiivista tulevaisuuden kannalta. E on aina saanut itsestään eniten irti silloin kun hän on malttanut suodattaa neroutensa lahjakkaiden kollaboraattoreiden siivilöiden läpi.

Sinänsä erikoista, että E on tehnyt eniten itsensä näköisen levyn luovutettuaan vastuuta enemmän muille: tylyn, puritaanisen, karvanaamaisen ja karun elämän karaistaman.

Video ei ole enää saatavilla

KAUNOKIT

E – A Man Called E (1992)

”Dear ma, you might find it hard to believe
But i think i finally found a home”
(Fitting in with the Misfits)

Kuljettuaan vuosien ajan Los Angelesin katuja neliraitakasetit taskussaan Everett kohtasi vuonna 1992 alku-uransa managerin John Carterin suosituksesta miehen, jonka avulla hän saattoi toteuttaa unelmaansa muusikon urasta. Tämä mies oli MCA:lla työskennellyt Parthenon Huxley, joka otti Everettin siipiensä huomaan, tarjosi hänelle asunnon kellaristaan, lanseerasi taiteilijanimen E, ja tuotti miehen ensimmäisen varsinaisen soololevyn. Vaikka Everett oli saanut ääntään levylle jo 1980-luvulle, voi A Man Called E:ta pitää miehen diskografian todellisena alkuna, ponnistuslautana, jolta lähtenyt ilmalento on jatkunut nykypäivään asti vailla pohjakosketuksia.

Musiikillisesti A Man Called E on yllättävänkin kypsä, ehyt ja koskettava paketti, jolla E käy läpi vuosiaan länsirannikolla, epäonnisia rakkaussuhteitaan ja jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnettaan. Vaikka levyn mieliala on melankolinen, jakavat laulut myös lohtua. Esimerkiksi Fitting in with the Misfitsilla pesästään lentänyt nuorukainen viestittää riipaisevasti äidilleen, että hän on viimeinkin löytänyt maailman syrjästä paikan itselleen.

Levyn melankolista pohjavirettä pehmentävät lauluihin sirotellut sulavat melodiat ja 1960-lukulaisesti soivat harmoniat, joissa kaikuvat niin Mersey-joen virtaus kuin Tyynenmeren mainingitkin. Hello Cruel Worldin, The Day I Wrote You Offin, Mockingbird Franklinin ja E’s Tunen kaltaiset raidat osoittavat E:n olleen jo 1990-luvun alussa täysimittainen laulunkirjoittaja, jolla oli korvaa paitsi historialle ja vaikutteille myös omalle äänelleen.

A Man Called E onkin verraton ja koskettava pop-levy, jonka tarjoamaa nautintoa nakertaa vain sen yksioikoinen tuotanto. Toisaalta, levyn ilmestyessä monipuolisen indietuotannon standardeja vasta luotiin. Elettiin aikakautta, jolloin kuiviksi puristetut kitarat ja hengiltä kompressoidut rummut tekivät monista klassikkotasonkin levyistä ryhdittömiä ja pinnallisia.

Omalla tavallaan levyn muovisessa äänimaailmassa on myös sympatian siemen. Kun E ei voinut piiloutua tuotannon taakse, joutui hän laulamaan laulunsa vilpittömänä ihmettelijänä, jonka rehellisyyden edessä kuulija joutuu edelleen hiljentymään.

Video ei ole enää saatavilla

E – Broken Toy Shop (1993)

“And now it all has come to pass
I guess I knew somehow it couldn’t last
and so I’m back where I began
and once again I’ve become
a most unpleasant man”
(A Most Unpleasant Man)

Seuraavalla sooloalbumillaan E jatkoi siitä, mihin edeltäjällä jäi. Läsnä ovat kaikki myöhemmin Eelsin tuotannosta tutuiksi tulleet musiikilliset maneerit: vähäeleiset mutta vangitsevat akustisen kitaran näppäilyt, hauraat ja etsiskelevät pianomelodiat sekä sydänjuurista kumpuavat laulutulkinnat. E:n laulunrakentaminen etenee etenkin pianoballadeissa ja jousitaustoissa hieman vanhakantaisesti Randy Newmanin hengessä, mutta viitteet jatkuvasta kypsymisestä lauluntekijänä ovat kuultavissa.

Valitettavasti kammottava tuotantojälki leimaa myös Broken Toy Shopia, vaikka E onkin ottanut pieniä edistysaskeleita edellislevyyn nähden. Etenkin tahmaiset syntetisaattoriurut ja mielikuvituksettomat rumpukompit (jotka E itse suurelta osin soittaa) tylsyttävät terän monelta viehättävältäkin sävellykseltä. Parhaiten albumista saakin otteen, jos sen kappaleet kuvittelee myöhempien aikojen Eelsin sovittamiksi ja soittamiksi. Kuulas pianoballadi Manchester Girl itse asiassa julkaistiin Eelsin debyyttilevyn aikaan singlen b-puolena kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan.

Kokonaisuudeltaan hiukan epätasaisen Broken Toy Shopin onnistuneimmat hetket yltävät klassisimpien Eels-raitojen rinnalle. Polveileva ja mahtipontinen avauskappale Shine It All On nostaa vaatimustason heti niin korkealle, että oikeastaan koko loppualbumi pyristelee latistumisvaaraa vastaan. Pää onnistuu kuitenkin nousemaan vedenpinnan yläpuolelle sopivin väliajoin ja pitkäsoitto saa tarvitsemaansa hengitysilmaa, kuten pakahduttavan pianomelodian kuljettamassa ja inhorealistisen parisuhdereflektion sävyttämässä A Most Unpleasant Manissa.

Kunniamaininnan ansaitsee myös My Old Raincoat. Se ei ole yhtä kuuluisa tai sininen kuin Leonard Cohenin palttoo, mutta vähintäänkin sen on oltava maailmanhistorian toiseksi kaunein laulu sadetakista. Harras Eight Lives Left aloittaa sittemmin Eelsinkin tuotannosta tutun toiveikkaiden päätöslaulujen tradition ja jää samalla viimeiseksi E:n nimellä julkaistuksi kappaleeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Dasies of the Galaxy (2000)

“I can’t stand in line at the store
The mean little people are such a bore
But it’s alright if you act like a turd
’Cause i like… birds”
(I Like Birds)

Synkkämielisen Electro-Shock Bluesin jälkeen Eels teki täyskäännöksen. Kolmoslevy Daisies of the Galaxy on yleistunnelmaltaan yhtyeen kepein ja harmittomin. Iloluonteiset kantrirallatukset ja pop-renkutukset hallitsevat pitkäsoiton yleisilmettä, mutta kokonaisuuteen mahtuu myös joitain Eelsin surumielisimpiä ja herkkäsieluisimpia tallenteita. Ensivaikutelma mureneekin kuuntelukertojen myötä ja vähitellen Daisies of the Galaxy paljastaa ambivalentin luonteensa. Hyväntuulisuus ei tunnu täysin vilpittömältä, kun oppii tarkemmin tulkitsemaan albumin vivahteita.

Pitkäsoitto alkaa kiistattoman hyväenteisyyden hurmassa, joka huipentuu neljänteen kappaleeseen, häpeilemättömän tarttuvaan I Like Birdsiin. Ainoastaan henkisesti turmeltuneet ja mieleltään paatuneet voivat tuomita tämän laulun. Pian sävellysten sävyspektri kuitenkin laajenee ja tunnelma muuttuu moniselitteisemmäksi. Hauras ja herkkäluonteinen nimikkokappale kasvaa kuulaaksi jousimaalailuksi ja vaihtuu lopulta Flyswatterin uhkaavaan päällekäyvyyteen. Sitä seuraava pakahduttavan kaunis It’s A Motherfucker tuokin sitten jo kyyneleet silmiin. Maailman päättömyydestä kertoo se, että George W. Bushin kampanjaväki nosti vuoden 2000 vaalikiihkossaan kyseisen kaunokin varoittavaksi esimerkiksi lapsia turmelevasta musiikista. Lopulta Wal-Martissa myytävään versioon ”motherfucker” muutettiin ”monstertruckeriksi”, mikä tekee lyriikoista hillittömän absurdit.

Levyn loppua lähestyttäessä melankolia saa yliotteen. Pitkäsoiton virallinen päätöskappale, falsetissa tulkittu Selective Memory on jo silkka tuutulaulu, joka viimeistään leikkaa siivet alkupuolen ilakoinnilta. Levy-yhtiön vaatimuksesta – ja E:n vastalauseista huolimatta – albumin loppuun lisättiin vielä piilokappaleeksi Eelsille ominainen, pirullisen tarttuva renkutus Mr. E’s Beautiful Blues, joka valikoitui levyn ykkössinkuksi. Levynkansissa Eelsin kenties tunnetuimman kappaleen olemassaoloa ei tunnusteta, vaikka kertosäkeen lakoniseen hokemaan kiteytyy paljon Daisies of the Galaxyn ristiriitaisuudesta:

”Goddamn right it’s a beautiful day, aha”

Jää kuulijan tulkittavaksi, onko kyse ironiasta vai vilpittömyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – End Times (2010)

“I pushed the bed against the window today
so there’d only be one side
well it’s a little less lonely that way
but I’m still dying inside
when I wake up in the middle of the night
no one’s gonna tell me I’ll be alright”
(On My Feet)

Hombre Lobosta alkaneen albumitrilogian toinen osa syntyi makuuhuoneessa. Tämä makuuhuone ei ollut romantiikan näyttämö, jossa kaksi ihmistä nousee maailman yläpuolella sulautumalla toisiinsa. Pikemminkin se oli yksinäinen kellariloukko, jonka seiniltä rapisi muistoja maahan ja jossa aika oli tehnyt menneen onnen merkeistä omia irvikuviaan. Mutta tässäkin makuuhuoneessa oltiin alasti, paljaana laulujen edessä.

End Times oli E:lle sukellus siihen mielentilaan, josta hän oli laatinut monet riipaisevimmista lauluistaan: eron jälkeiseen yksinäisyyteen, tunteiden ristiriitaisuuteen, hylätyksi tulemisen onttouteen. Levyn usein vain pariminuuttiset laulut hän tallensi mutkattomasti neliraiturillaan, aivan kuten kauan ennen Eelsin syntyä.

Levyn kuunteluohjeet mies lausuu jo avausraidalla, tummasävyisesti mietiskelevällä The Beginningilla. ”And everything was beautiful and free / In the beginning”. Kaipaus ja kaiho valuvat levyn ylle paksuna samettina, jonka alle maailman valo löytää tiensä vain harvoin. Samaa tunneherkkyyttä E sirottelee raidalle toisensa jälkeen. Usein jo laulujen nimet upottavat niiden maailmaan – In My Younger Days, End Times, I Need a Mother – ja viimeistään harvakseen lyödyt koskettimet ja E:n lannistunut ääni kertovat, mistä levyllä on pohjimmiltaan kyse. Alhojen vastapainona kukkii kuitenkin myös huumori, joka välittyy joko Gone Manin kaltaisena pastissitaiteena tai Daisies of the Galaxyn ajoilta periytyvän A Line in the Dirtin herkkyytenä elämän yksityiskohtien kestämättömälle tragikoomisuudelle:

”She locked herself in the bathroom again
So I am pissing in the yard”.

Vaikka E liikkuu End Timesilla ehdottomimmalla vahvuusalueellaan, ei levy saavuta aivan sitä syvyyttä, jota lähtökohdat antaisivat odottaa. Albumi ei ole missään nimessä huono ja yksittäisten kappaleiden kohdalla pala puristuu kurkkuun entisellä tavalla, mutta moni levyn elementeistä kuulostaa hieman turhan tutulta ja lähes jokaiselle laululle löytyy puhuttelevampi vastinpari E:n aiemmasta tuotannosta. Ehkä ohjelmallisuus ei sovi yksiin levyn varsinaisen teeman kanssa. End Times kertookin kouriintuntuvasti, miksi E:n levyt Blinking Lights And Other Revelationsin jälkeen ovat jättäneet hieman haalean vaikutelman. Temaattisen tyylittelyn alta pilkottaa tämän tästä rutiiniosaamisen ruoste.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Tomorrow Morning (2010)

”Baby loves me
and she’s smarter than you
my baby loves me
unlikely but true”
(Baby Loves Me)

Hombre Loboa ja End Timesia seurannut Tomorrow Morning lisäsi E:n tyylileikkiin lelut. Bluesrockin ja makuuhuonemasennuksen rinnalle tuli kevyillä elektromausteilla sipaistu kiekko, jolla E muodosti uudenlaista suhdetta koneisiin. Luupit ja samplet olivat olleet olennainen osa Eelsin musiikkia jo Beautiful Freakista alkaen, mutta Tomorrow Morningilla E teki elektronisista taustoista itselleen suoranaisen dogman. Levyn kantavana ajatuksena oli katsoa, millainen yhdistelmä syntyy koneiden kylmyydestä ja musiikkiin ladatusta optimismista. Albumin kolhoimpienkin kappaleiden oli määrä muistuttaa syvissäkin vesissä pulikoineen levytrilogian päätteeksi yksinkertaisesta ja lohdullisesta totuudesta: huomenna on uusi aamu.

Konseptuaalisesta luonteestaan huolimatta Tomorrow Morning ei kuulosta minkäänlaiselta irtiotolta. Laulujen ytimessä ovat edelleen sävellykset ja niitä tukevat soitinvalikoimat. Koneet tarjoavat parhaimmillaan vaihtoehtoisia näkökulmia perinteiseen Eels-musiikkiin, mutta useammin ne soivat vain pienenä sähköisenä lisänä laulujen päällä. Esimerkiksi tutulla otteella rockaava My Baby Loves Me voisi istua mille Eels-levylle tahansa, eikä muuttuisi muuksi vaikka sen taustalla soittaisikin ehta rock-yhtye. Elektronisia rytmejä tärkeämmässä osassa ovatkin hiljaisten mietelmien taustalle ohjelmoidut jylhät orkestraatiot, joiden kannattelemina syntyvät albumin tiheimmät hetket.

Hombre Lobon ja etenkin End Timesin tavoin levyä vaivaa viimeisen puristuksen puute. Roisimpi ote olisikin tehnyt albumille hyvää. Tomorrow Morning kuulostaa liian usein kokoelmalta tuttua Eelsia, jossa rummut on vain korvattu rumpukoneella. Tämä ei ole kovin kiinnostava lähtökohta. Onneksi E ei jättänyt kappaleiden vetovoimaa kokonaan päivitetyn soundimaailman varaan, vaan loihti levylle perinteisin menetelmin muutamia ensiluokkaisia sävellyksiä, kuten sykähdyttävän kauniit I’m a Hummingbirdin, What I Have to Offerin ja That’s Not Her Wayn. Modernistisen lähestymistavan huippuhetkenä tanssahtelee jäykkäjalkainen This Is Where It Gets Good, jonka loppumetrit osoittavat miten kiinnostava levy olisi voinut olla, jos E olisi todella vaihtanut sydämensä koneeseen.

Video ei ole enää saatavilla

OUDOKIT

Mark Everett – Bad Dude in Love (1985)

”I just wanna be with you
no matter where we go
I just wanna be with you
today and tomorrow”
(I Just Wanna Be with You)

Jokaisen pitää aloittaa jostakin, Mark Everett aloitti tästä. Vaikka jos mies saisi kirjoittaa historiaa uusiksi – kuten hän yritti omaelämäkerrassaan – levyä ei olisi koskaan ollut olemassa, edes rinnakkaistodellisuuksissa. Menneisyyden peittely on helppo ymmärtää. E:n vuonna 1985 purkittama soolodebyytti oli parhaimmillaankin vaivaannuttava yritys puristaa Virginiaan tihkuneet musikaaliset vaikutteet sekä varhaisnuoren ihmisen epävakaa tunne-elämä ja minä-kuva jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.

Everettin luoman Joe Mama Records -levymerkin kautta omakustanteisesti julkaistu Bad Dude in Love on jokseenkin tönkösti soiva kimara valkoisesti soulahtavia laulunaihioita, juustoisia syntetisaattorisoundeja ja naivistisen vaivaannuttavia sooloja. Kokonaisuuden koristeena kiemurtelee kaksi The Temptationsin laulua sekä Elvis Presleyn Burnin’ Love. Yksikään näistä ei lukeudu kappaleiden ikimuistoisimpiin luentoihin. Kulmikkaine komppeineen ja junnaavine sävellyksineen Bad Dude in Love on töin tuskin kaukainen vihje siitä, mihin E tulisi vielä yltämään.

Ja kuitenkin levyssä on aseistariisuvaa kirkassilmäisyyttä, tunnusomaisia melodiakulkuja ja E:n lahjakkuudesta vihjaavaa kykyä heittäytyä vaikuteleikkeihin. Niinpä levyltä voi löytää muutamiakin myöhemmin kukkaan puhjenneita taimia. Esimerkiksi Everybody’s Trying to Bum Me Out on samaa hilpeää jatkumoa esimerkiksi Mr. E’s Beautiful Bluesin ja Hey Manin kanssa, vaikka kuulostaakin lähinnä halvasta funkista innostuneen hääbändin tulkinnalta Bruce Springsteenin Glory Daysista. The Girl in My Neighborhoodin kertosäkeen E puolestaan kierrätti myöhemmin lähes sellaisenaan Eelsin kanssa, ja myös Eunicen melodiakulku on niin tunnusomainen kuin olla voi.

Näitä yksityiskohtia olennaisempi kiinnekohta löytyy kuitenkin levyä siivittäneestä mentaliteetista. E:n musiikkia kautta uran kannatellut omalaatuinen, masentuneisuuden vastavoimaksi kasvanut huumori kukkii jo Bad Dude in Lovella viihteelliseksi sliipatun ja  syntyjään vanhentuneen kappalemateriaalin pinnalla. Aina se ei ole edes tahatonta.

Loppujen lopuksi levyä on helppo kuunnella armeliain korvin. Tuollaiseltahan musiikki silloin kuulosti. Tokkopa E on ainoa artisti, joka tänä päivänä häpeää vuonna 1985 ilmestynyttä levyään.

Bad Dude in Loven voi kuunnella Groovesharkissa.

Mark Oliver Everett – Music from the Film Levity

”Every day voice in my ear
Telling me get out of here”
(Taking a Bath in Rust)

Mahdollisuus säveltää taustamusiikkia suuren budjetin elokuvaan on yksi indikaatio tietynasteisesta tunnustuksesta lauluntekijänä. E saavutti tämän statuksen vuonna 2003, kun hän sai tehtäväkseen säveltää taustamusiikin Ed Solomonin ohjaamaan Levity-elokuvaan. Lopputulos oli pienimuotoisine instrumentaaleineen melko tyypillinen ”film score”, joka julkaistiin E:n ristimänimellään.

Elokuva kertoo Billy Bob Thorntonin tähdittämän päähenkilön, Manualin, tarinan. Teinipojan murhasta elinkautistuomion saanut Manual saa parinkymmenen vankilavuoden jälkeen armahduksen ja palaa kotikulmilleen yrittäen löytää sovituksen nuoruutensa rikokselle. E:n – anteeksi, Mark Oliver Everettin – sävellysmaneerit istuvat hyvin Solomonin alakuloiseen ja vähäeleiseen elokuvaan luoden kohtauksille surumielisen ja aavemaisen tunnelman.

Levitylle on sisällytetty kaksi laulettua kappaletta. Sekä Skywriting että Taking a Bath in Rust ovat ammattitaitoisella rutiinilla kudottuja E-kaunokkeja. Oikein seesteisiä, pikkunättejä ja hauraita molemmat, mutta eivät unohtumattomia. Kolmannen kerran E:n ääntä kuullaan vielä hiljaisena hyräilynä Skywritingia varioivalla Sofia Writing in the Sky -raidalla. Muilta osin äänimaailma koostuu pääosin aavemaisiksi kaiutetuista kitaranäppäilyistä ja kosketinteemoista, takaperoisista äänistä, rahinasta, huminasta ja vähäeleisistä jousisovituksista. Monesti instrumentaaleista syntyy mielleyhtymiä paria vuotta myöhemmin julkaistun Blinking Lightsin välisoittoihin. Irrallaan elokuvan kohtauksista musiikki jää vain pehmeäksi äänitapetiksi.

Levity jäi E:lle näillä näkymin ainutkertaiseksi kokeiluksi elokuvasäveltämisen saralla. Omien sanojensa mukaan hän joutui liikkumaan mukavuusalueensa ulkopuolella tasapainoillessaan omien näkemystensä ja ohjaajan visioiden välillä. Hän halusi kokea miltä tuntuu, kun joku toinen sanelee ehdot sävellystyölle ja tuli siihen tulokseen, ettei se sovi hänen luonteelleen. Despoottina perfektionistina E onkin sittemmin tyytynyt tekemään vain yksittäisiä kappaleita elokuvien soundtrackeille ja jättänyt score-säveltämisen alan ammattilaisille.

Video ei ole enää saatavilla

MC Honky – I Am the Messiah (2002/2003)

“I’ve got THREE turntables and TWO microphones”
(3 Turntables & 2 Microphones)

Olipa kerran poika, joka aloitti teini-ikäisenä huoltomiehen hommat Capitol Recordsin studiolla vuonna 1959. Vähitellen hän eteni apulaisäänimiehestä äänimieheksi ja äänitti vuonna 1968 ensimmäisenä projektinaan Frank Sinatran epäonnistuneen Gunga Din -albumin. 1970-luvulla hän kyllästyi showbisnekseen ja keskittyi toiseen intohimoonsa, savenvalantaan. Vähitellen kiinnostus musiikkiin palasi ja hän päätti keskittää kaiken energiansa massiivisien äänikollaasien luomiseen hyödyntäen valtavaa vinyylilevykokoelmaansa. Vuonna 1999 hänen tyttärensä ojensi Eelsin keikan jälkeen E:lle äänitteen isänsä äänikollaaseista. E päätti kuulemastaan vaikuttuneena tuottaa miehen albumin ja kertoa maailmalle hänen taiteestaan. Ujo, keski-ikään yltänyt losangelesilaismies tarttui tarjoukseen ja päätti kutsua itseään nimellä MC Honky.

Tämä tarina löytyy Eelsin kotisivuilta ja se on käytännössä kaikki, mitä MC Honkysta tiedetään. Ainoa hänen pitkäsoittonsa I Am the Messiah julkaistiin vuosina 2002–2003 eri puolilla maailmaa hieman eri aikoihin ja levyn tekijätietoihin on merkitty muun muassa sellaiset suuruudet kuin Sir Rock-A-Lot, Sir Whacks-A-Lot ja Playboy Gigolo Bandit. Huolimatta siitä, että MC Honkyn musiikkityyli poikkeaa Eelsistä, löytyy levyltä niin kiistattomia E:n musiikillisia sormenjälkiä, että tekijän todellista identiteettiä on arvailtu alusta asti. (Meta)taiteilijanimien taakse kätkeytyvät suurella todennäköisyydellä ainakin E, Butch ja Koool G Murder.

MC Honkyn ”self help rock” on sampleihin perustuvaa, hip hop -henkistä kollaasimusiikkia. Verrokkiartisteiksi voisi listata esimerkiksi DJ Shadow’n, Beckin ja miksei Pepe Deluxenkin. I Am the Messiah sisältää sampleja muun muassa opetus- ja rentoutumisnauhoista, skitsofreenisista puhelinvastaajaviesteistä ja vanhoista viihdemusiikkiäänitteistä. Niiden tueksi on tiputeltu hyvin tutuilta kuulostavia urkukuvioita ja kitarariffejä sekä vääristyneitä vokaaliosuuksia, jotka eivät kuitenkaan vääristä niin paljon, etteikö niiden tulkitsijasta pystyisi esittämään valistuneita arvauksia.

I Am the Messiahiin on hankala suhtautua ”oikein”, koska se liikkuu lipevästi jossain parodian, pastissin ja tribuutin välimaastossa. Se on paikoitellen liian vakavaa ja uskottavaa ollakseen parodiaa, mutta myös liian naurettavaa ollakseen vakavasti otettava. Esimerkiksi folkhuilua, hip hop -rytmejä ja murhaavan tarttuvaa kitarariffiä yhdistelevä Baby Elephant Rock-A-Bye on oikeastaan silkkaa neroutta. Yhtä lailla What a Bringdown on perkussioiden ja kertosäkeen afropop-sävyineen yllättävänkin muotovaliota sämpläyspoppia. Paikoitellen albumi kääntyy kuitenkin rasittavaksi ja joidenkin sävellysten kertakäyttöinen huumori ei kanna kovin montaa kuuntelukertaa.

Perimmäiseksi kysymykseksi jääkin lopulta se, miksi levy on ylipäätään tehty. Ehkä se on E:n kieroutunut vastine iänikuisille Beck-vertauksille, joihin 3 Turntables & 2 Microphones -kappale melko yksiselitteisesti viittaa. Toisaalta levy voi olla vain hauskanpitoa, joka sai puolivahingossa julkaistun muotonsa. Albumi on kuitenkin liian huoliteltu, jotta sen uskoisi täysin huumorilähtöiseksikään. Ehkä kyse onkin vain pitkitetystä sisäpiirivitsistä, jonka kertomisesta E nauttii poikkeuksellisen paljon. Mies ei ole missään vaiheessa myöntänyt olevansa MC Honky, vaan on pikemminkin paisutellut tarinaa entisestään palkkaamalla MC Honkyn (tai häntä esittävän näyttelijän) lämmittelyesiintyjäkseen ja kehittelemällä erilaisia ristiriitoja heidän välilleen.

Eels-fanit ovat kuitenkin löytäneet hyvin vahvoja todisteita, siitä että kyseessä todella on E:n alter ego. E:n isänkin tavaamissa matemaattisissa kaavoissa saattaakin piillä vastaus suureen salaisuuteen: E = mc². Kiehtovin johtolanka löytyy kuitenkin vuodelta 1985. Bad Dude in Love -albumin nimikkobiisi voisi nimittäin yhtä hyvin olla MC Honkyn käsialaa sillä erotuksella, että se taitaa olla täysin tosissaan tehty.

Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että MC Honky joskus osoittautuukin todelliseksi henkilöksi, käyköön I Am the Messiah osoituksena E:n tuottajan kyvyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Useless Trinkets and Other Rarities

“I write the b-sides
that make a small portion of the world cry
I like the seaside
and singing songs that make you not wanna die”
(I Write the B-sides, 2001)

Filatelia- ja numismatiikkahenkisille musiikkientusiasteille Eels on ihanteellinen intoilun kohde. Yhtyeen studioalbumien ulkopuolella sijaitsee rinnakkaismaailma, josta löytyy reilusti yli sadan nimikkeen verran b-puolia, bonusbiisejä, lainapaloja ja uusia versioita vanhoista numeroista. Monet näistä lukeutuvat Eelsin hienoimpiin sävellyksiin.

Joidenkin sävellysten kohdalla on vaikea keksiä hyvää syytä sille, miksi ne eivät ole päätyneet studioalbumeille. Useimmat niistä eivät esimerkiksi ole mitenkään kokeiluluonteisia tai tyyliltään poikkeavia. Esimerkiksi alakuloiset balladit Animal (1996) ja Fucker (1996) eivät kalpene lainkaan albumiverrokkiensa rinnalla. Ensin mainittu humisee minimalistista haurautta satunnaisten pianoiskujen luodessa E:n mumisevalle itsetutkiskelulle aavemaisen miljöön. Jälkimmäisestä parisuhdetutkielmasta on kasvanut jonkinlainen fanien kulttisuosikki.

Postimerkkeilijäfaneille omistetuista lauluista hyviä esimerkkejä ovat intertekstuaalinen vaihtoehtorockaus I Write the B-sides (2001) sekä omituinen Hidden Track (2001), jonka lyriikka käsittää luettelon nimistä, joita E sai pyytäessään kotisivuilla ehdotuksia tulevien bonusbiisien otsikoiksi. Elokuville sävelletyistä originaalinumeroista tunnetuimmat lienevät Shrek-elokuvien I Need Some Sleep (2004) ja Royal Pain (2007).

Kenties mielenkiintoisinta antia ekstradiskografiassa tarjoaa cover-osasto, sillä lainanumerot kertovat paljon E:n musiikillisista juurista ja esikuvista. Eels on vuosien varrella uudelleentulkinnut muun muassa Rickie Lee Jonesia, Princeä, James Carria, The Holliesia, Elvistä, Screamin’ Jay Hawkinsia, Missy Elliottia, Bob Dylania ja The Lovin’ Spoonfulia. Osa on äänitetty varta vasten studiossa, osa on taltioitu radiolähetyksissä lauletuista live-esityksistä. Keikoilla yhtyeellä on ollut tapana laajentaa skaalaa entisestään esittämällä vaikkapa Madonnan Angelia tai Sophie B. Hawkinsin Damn I Wish I Was Your Loveria. Sykähdyttävimpiä lainapaloja ovat esimerkiksi akustinen Magnapop-luenta Open the Door (2000), hypnoottinen krautrock-versio elektropioneeri Bruce Haackin Jelly Dancerista (2005) sekä Daniel Johnston -tribuutilta löytyvä energinen Living Life (2004).

Eelsillä on tapana sovittaa laulujaan täysin uuteen uskoon keikoille ja osa uusioversioista on julkaistu sinkkujen b-puolilla tai bonuskappaleina. Esimerkiksi My Beloved Monster ja Mr. E’s Beautiful Blues on vuosien varrella paketoitu useaan eri muotoon. Uudelleenversioinneista käyttökelpoisin lienee Flyswatterin (2000) hilpeä polkkaversio ja Moog Cookbook -yhtyeen robottiremiksaus Novocaine for the Soulista (1998). Kieroutunutta huumorintajuaan E ja Butch sen sijaan esittelivät aikoinaan, kun fanit organisoivat amatöörivoimin tehtyä Eels-tribuuttilevyä. Kaksikko tarjosi levylle erinomaisen uusioluennan Spunkysta salanimellä Alanis Mussolini.

Suuri osa ekstralauluista paketoitiin vuonna 2008 komeaan Useless Trinkets -tuplalevypakettiin, mutta siltä ylijääneistä ja sen jälkeen ilmestyneistä kappaleista voisi koostaa toisen samanlaisen. Esimerkiksi viimeisimmistä pitkäsoitoista on julkaistu aina myös deluxe-versiot, joilta löytyy muutama ylimääräinen raita. Useless Trinketsin markkinointiin liittyy hupaisa esimerkki E:n lakonisesta huumorintajusta. Eels olisi halunnut esittää vuoden 2008 Super Bowlin tv-lähetyksessä sekunnin mittaisen mainoksen promotoidakseen kokoelmalevyään, mutta eivät valitettavasti saaneet järjestäjätaholta siihen lupaa. Mainos olisi maksanut noin 100 000 dollaria.

Video ei ole enää saatavilla

Oh What a Beautiful Show

On artisteja, jotka pyrkivät toistamaan lavalla kappaleidensa studioversiot mahdollisimman huolellisesti, korkeintaan pieniä nyansseja lisäillen. Ja sitten on herra E, jolle kappaleiden variointi lavalla on ollut itsestään selvää uran ensimetreiltä saakka.

Jos Eelsin diskografiassa sävyt ja E:n taiteilijapersoonat ovat vaihdelleet tämän tästä, on lavalla meno ollut vielä hurjempaa. Laulujen ympärille on usein rakennettu nuhjuisia spektaakkeleita, joita on rytmitetty stand up -henkisillä ohjelmanumeroilla. Jos orkesterin oma miehistö on ollut liian vähäinen kaikkien roolien toteuttajaksi, ovat lavat olleet avoinna vieraille. E on myös kokeillut kernaasti erilaisia naamareita ylleen. Hän on saattanut pukeutua militanttiin asuun ja lentäjänlakkiin ja murjoa kappaleensa aggressiivisilla sähkömoukareilla liki tunnistamattomaan kuntoon. Tai sitten hän on tallustellut kumarassa keppiin nojaten keskelle jousiorkesteria, jonka sointi on esitellyt kappaleet huokoisina kuin E:n polttaman sikarin savu.

Ilo ja ylistys, monet näistä inkarnaatioista on saatu nauhalle. Studiolevyjen rinnalle onkin kehittynyt kokonainen pienoisdiskografia Eelsin livelevyjä tai vaihtoehtoisilla tulkinnoilla höystettyjä radiolivejä. Vuoden 2013 maailmankiertueella myytävä Tremedous Dynamite -tupla on Eelsin viides livelevy, ja uusia näkökulmia yhtyeen musiikkiin voi etsiä myös Sixteen Tons (Ten Songs) (2005) -pitkäsoitolta sekä Transmissions Session 2009 -EP:ltä.

Näihin pääasiassa E:n omalla E Works -nimekkeellä julkaisemiin nauhoitteisiin kannattaa tutustua heti jos kokee Eels-suhteensa kaipaavan syventämistä. Erityisellä lämmöllä suosittelemme Daisies of the Galaxy -kiertueen tallentanutta hulvatonta Oh What a Beautiful Morning -kimaraa (2000), jolla varhaisvuosien Eels-kappaleet myllätään hullunhilpeäksi potpuriksi, sekä Eels with Strings -projektin komeaa summausta Live at the Town Hall (2006), joka alleviivaa E:n musiikin pohjatonta herkkyyttä ja kaunosieluisuutta. Monimuotoiset versioinnit osoittavat myös sen, että vaikka E:n sävellykset ovat usein perusidealtaan hyvin yksinkertaisia, toisteisiakin, löytyy niistä useita vaihtoehtoisia tunnesisältöjä, joita erilaiset versiot erinomaisesti korostavat.

Niinpä yhtäkään Eelsin livelevyä ei voi pitää hukkahankintana. Joidenkin kappaleiden parhaat otot löytyvät juuri niiltä.

Video ei ole enää saatavilla

J. Karjalainen ja hänen ystävänsä Markku.

Mennyt mies tuli takaisin.

J. Karjalainen totesi Helsingin Sanomien taannoisessa haastattelussa saaneensa tulla takaisin olematta koskaan poissa. Määritelmä on osuva. Vaikka Karjalainen on levyttänyt tiheästi läpi 2000-luvun, tervehdittiin hänen joulukuista Mennyt mies -singleään sosiaalisessa mediassa kuin kotiin saapunutta tuhlaajapoikaa. Laulun suosio houkutteli kysymään, kaipasimmeko sittenkin salaa perinteistä Karjalaista kaikki ne vuodet jolloin vannoimme rakastavamme Lännen-Jukkaa.

Toki Karjalaisen suunnanmuutokset ovat riemastuttaneet aiemminkin. Kun mies heitti 1990-luvun lopulla Electric Saunan kiukaalle uudenlaisia rytmipohjia ja jopa bristolilaista kolketta, onnistui hän sekä uudistamaan suomalaisia tuotantostandardeja että kietomaan radioasemat pauloihinsa. Ja kun löylyseura vaihtui yksinäisessä viskihumalassa raavittuun banjoon, jäi yleisön ihmetys vain hetkelliseksi. Amerikansuomalaista musiikkikulttuuria kierrättänyt Lännen-Jukka hyväksyttiin ilolla miehen uudeksi musiikilliseksi minäksi, jonka kulttuuriarvoa kiiteltiin ensi murahduksesta lähtien.

Vaikka niin Lännen-Jukka kuin Electric Saunakin pääsivät hieman laimentumaan ensi kosketuksen jälkeen, voi irtiottoja pitää rohkeina ja onnistuneina, varsinkin mieheltä joka olisi voinut toistaa menestysreseptiään jo vuosikymmenten ajan. Tyylikokeilut ovat opettaneet näkemään Karjalaisen muusikkona, jonka viisaus on havukka-aholaisesti intuitiivista, mutta samalla syvää ja harkitsevaa.

Et ole yksin vahvistaa tätä kuvaa. Samalla se muistuttaa, että Karjalaisen viisaus näkyy myös kykynä poimia kyytiinsä oikeita yhteistyökumppaneita. Suuri osa levyn letkeästä charmista personoituu taustayhtyeeseen, jonka Karjalainen on koostanut vanhoista soittokavereistaan. Pekka Gröhnin kosketinverbaliikka on sulavaa ja luovaa, Mikko Lankisen kitara mittaa pohjattomia avaruuksia, ja Janne Haaviston sekä Tom Nymanin komppauksen vaivattomuus ällistyttää. Tämä kokoonpano ei yksinkertaisesti osaa epäonnistua.

Karjalainen itse esiintyy rennosti ja vapautuneesti, kuin tietäen että tuttujen kollaboranttien kanssa yhteinen sävel koskettaa silloinkin kun se ei ole uusi tai ihmeellinen. Et ole yksin onkin ennen kaikkea huolellista muistelua, lämmintä yhdessäoloa ja sopivasti syvennettyä rutiiniosaamista. Levyn tunnusomainen sointi osoittaa puheet paluusta perustelluiksi, vaikka Karjalaisen edellisestä äänitteestä (Polkabilly Rebels, 2010) on vierähtänyt vain kolme vuotta. Koskaan aiemmin mies ei ole viitannut näin selvästi varhaisempiin tekemisiinsä.

Nostalgia lävistää albumin. Kiekon temaattinen viitekehys asettuu 1970-luvulle, jonka värit näkyvät kannessa ja kuuluvat soitossa. Viittaukset menneisyyteen levittäytyvät monikerroksisena harsona, joka ei tunnu missään vaiheessa päälle liimatulta. Ajankuvan autenttisuus perustuu uskallukseen tukeutua faktojen sijasta mielikuvitukseen niin sanoissa kuin musiikissakin. Referenssit ovat samaan aikaan yleistettäviä ja osoittelevia. Kyse on hyvin sisäistetystä konseptista, jonka luo on löydetty sekä järjellä että vaistolla.

Kerronta ja musiikki tukevat toisiaan erinomaisesti. Ne paikallistavat levyn tunnelman keskelle heilimöivää kesää, joka on täynnä tunteita ja valoa. Karjalaisen luovuus herättää kadonneen maaseudun henkiin kohdettaan mytologisoimatta. Hyvä osoitus maestron kerronnan tarkkuudesta on Menneen miehen Markku; levyn todentuntuinen keskushahmo, jonka ullakkohuoneen nurkista Karjalainen on kerännyt liudan haaveita laulujensa tueksi.

Riipaisevimmin mennyt maailma toistuu hurmioituneessa Yksi kerrallaan -kuvaelmassa, jossa rakkaus kohisee suonissa kivuliaasti, joskin muistojen sulostuttamana. Yhtye jäljittelee laulajan paatosta erehtymättömällä otteella, urku auki, mutta hellyydellä. Kesän ja nuoruuden häikäisevä huuma sieppaa otteeseensa ensi äänestä alkaen ja kutsuu mittaamaan aamunvaloisia hiekkateitä sydän pakahtuneena.

”Röyhelöitä niittivöitä
valoisia kesäöitä
polttaa kevytsavukkeita
juoda Apsii kioskilla
nyppii päivänkakkarasta
terälehdet yksi kerrallaan.
Oo beibi hän rakastaa…”

Samoista lähtökohdista ammentavat levyn muutkin kohokohdat. Verkkaisen junakompin kuljettama Kreosiitti uhkuu vaanivaa kaukokaipuuta, Marquita tanhuaa kuin rock-yhtyeen sielulla soittava iskelmäkombo, ja Sydänlupaus langettaa levyn ylle kaiken sen huoltoasemajukebokseihin latautuneen hempeyden jonka Badding kiinnitti aikoinaan osaksi kansallista ikonografiaa.

Kertojana Karjalainen on taitava. Hänen sanansa putoilevat tunnusomaisina assosiaatiovirtoina, jotka kutittavat tajuntaa, leikkivät totunnaisuuksilla ja pakottavat kuulijan kohtaamaan itsensä. Kuvaelmansa mies tulkitsee äänellä, joka on instituutio. Se soi entistä notkeampana, paikoin tunnelastin alla murtuen, karheuttakaan kavahtamatta. Kun ääni tarttuu Gröhnin pianon tai Lankisen kitaran pintaan, ollaan ainutlaatuisen kokonaissoinnin äärellä.

Kaikkialta huokuva ammattitaito on kuitenkin myös levyn rasite. Et ole yksin luo yhtenäisen maailman, joka houkuttelee vierailulle kerta toisensa jälkeen, mutta samalla levy pelkistyy ydinosaamisen ja tuttujen ilmaisutapojen taitavaksi kierrätykseksi. Meripihkahuone on suora otos Electric Saunan diskopoljennosta, Riisinjyvässä häivähtää viite Mustien lasien soul-sävyihin, Kreosoottii jäljittelee Villejä lupiineja -levyn (1994) kaihoa – eikä Mennyt mieskään ole loppujen lopuksi kuin varman päälle sovitettu käyntikortti siitä äänimaailmasta, jonka tämä miehistö tavoittaa vaikka unissaan.

Vaikka lumous ei haihdu kertaakaan levyn aikana – nimikkolaulun rasittavaa rock ’n’ roll -irrottelua lukuun ottamatta – jää albumilta kaipaamaan syvempää ravistelua. Siihen kun olisi ollut pienellä riskinotolla kaikki valmiudet. Niin ilmavaa ja nyanssirikasta kuin yhtyeen soitto onkin, tuntuu se levymitassa yllättävän toisteiselta. Vaikutelma ei kyseenalaista musiikin pohjimmaista kauneutta, sanoitusten kiehtovaa hehkua tai Karjalaisen tulkinnan ihailtavaa heittäytymistä, mutta jotain levy jättää vaille. Paikallaan ois pieni yllätys.

Ongelma kiteytyy kauniissa Kurkien äänet -bluesissa, jossa saapuva syksy ja lintuihin projisoituva kaukokaipuu kuvataan hellästi ja omistautuneesti, mutta jonka kaihoisuus tuntuu pikemminkin tietoisesti haetulta kuin spontaanilta. Laulussa kurjet vasta ottavat vauhtia. Ehkä levykin on vain maasta käsin taivaalle suunnattu huuto sen sijaan että se todella halkoisi ilmoja.

Et ole yksin ansaitsee kuitenkin hatunnoston, jolla Karjalaisen voi samalla toivottaa tervetulleeksi takaisin, onpa hän ollut poissa tai ei. Albumi hehkuu syvää turvallisuuden tunnetta, jollaista vain harva pystyy antamaan. Se lupaa lohduttavasti, että aika ei lopu koskaan, jos sen oppii pysäyttämään. Tällaisen viestin välittäjänä Karjalainen on parhaimmillaan; elämää nähneenä toverina, jonka tarinat ovat todempia kuin maailma itse. Pelkkä hänen läsnäolonsa on musiikkia ja tuon musiikin pohjalla onni on jaossa jokaiselle. Siksi levyltä huokuu katkeamaton hyvänolontunne silloinkin kun laulut jäävät sametiksi seinälle.

J. Karjalainen lupaa, että kesä on tulossa. Mennyt ja tuleva.

77 Nostalgisesti mutta raikkaasti soivan levyn saama vastaanotto osoittaa, että Lännen-Jukka-konsepti alkoi ainutlaatuisuudestaan huolimatta tulla kaarensa päähän. Vaikka läpeensä tunnistettava ja kaivattukin Karjalais-soundi lääkitsee sielua kuin kaamoshorkasta herättelevä aurinko, jää levyltä toivomaan samanlaista rohkeutta, jolla maestro heittäytyi edellisen projektinsa kimppuun. Et ole yksin on kuin artistin kymmenen vuoden takaista bändijälkeä esittelevä kokoelmalevy, joka vain sattuu koostumaan kokonaan uusista sävellyksistä. Sellaisena se on kallisarvoinen, mutta ainoastaan itsensä kokoinen.

Video ei ole enää saatavilla

”This meal is wonderful, glorious!”

Luottaisitko käytettyjä lauluja myyvään viisikymppiseen?

Mark Oliver Everett, Herra E, on liki viisikymmenvuotias. Wonderful, Glorious on häneen personoituvan Eelsin kymmenes studioalbumi.

Tällaiset numerot eivät yleensä anna odottaa perusteellista musiikillista uusiutumista. Kuitenkin E on innostunut päivittämään ilmaisuaan lähes ohjelmallisesti vuonna 2005 ilmestyneen Blinking Lights And Other Revelationsin jälkeen. Miehen siihenastisen uran kiteyttänyttä tupla-albumia seurannut Hombre Lobo (2009) jyräsi tunnusomaiset Eels-kappaleet rujon riffimankelin läpi, ja vuotta myöhemmin End Times palautti E:n yksinäiseen makuuhuoneeseen neliraiturin äärelle. Konseptuaalinen albumitrilogia täydentyi vielä samana vuonna Tomorrow Morningin saadessa höysteekseen kevyesti elektronisoidut pohjat.

Ja nyt omaa polkuaan raivaa Wonderful, Glorious; runneltu ja jäykkäliikkeinen kirppusäkki, jota on yhtä helppo pitää sitä edeltäneen levytroikan äpäränä kuin uppiniskaisena irtiottona. Levy on kuin Eelsin iholle väkipakolla raavittu arpi, jonka pinta on hilseillyt ja tuulenpieksämä, mutta jonka alla veri kohisee vapaana. Ilmeikkäästi särisevä albumi kätkee olemuksensa syvälle partansa taakse, eikä paljasta itsestään kuin fragmentin kerrallaan. Silloinkin se todennäköisesti hämää. Juuri kun levyn tylyn yleisilmeen kanssa alkaa olla sinut, mutrusuun takaa aukeaa sisäänpäin vetäytyvä hymy.

E ei ole sittenkään täysin tosissaan. Ei voi olla. Taaskaan.

Wonderful, Glorious on kiehtova tervehdys E:n kauhtuneesta maailmasta, jonka napa hän on itse, ja jossa hän määrittelee minuutensa monin tavoin. Albumi paljastuu nopeasti mielialakavalkadiksi, jossa kertojahahmojen tunnetilat vaihtelevat synkeästä uhosta (Bombs Away) vaatimattomaan onneen (I Am Building a Shrine) ja hiljaisesta omanarvontunnosta (On the Ropes) toiveikkaaseen rakkauteen (Wonderful, Glorious). Yksinpuheluiden hahmottelemia kuvaelmia reunustaa kuitenkin joukko sivumerkityksiä. E:n uho kuulostaa omituisen lannistuneelta, onni itsesäälin muusalta, omanarvontunto itsepetokselta ja rakkaus miehen pilkkanaurulta rakastuneelle itselleen.

Niinpä Wonderful, Glorious muistuttaa seesteisimmilläänkin onnen olevan vain tomua, joka katoaa niin helposti, ettei siihen voi olla suhtautumatta hieman pakkomielteisesti.

”Deep down in the cold ground
such a sad place to be
but I’ll be fine with all the little things
that I’m taking with me”
(I Am Building a Shrine)

On vaikea sanoa, mistä elementeistä levyn jännitteet tarkalleen rakentuvat. E:n sanat ovat tuttuun tapaan suoria ja taustalle kasatun yhtyeen soitto myötäilee kerronnan nyansseja. Kun E uhkaa räjäyttää piinaavan hiljaisuuden pois, pauhaa musiikki kuin yötaivasta vasten huutava mielitauti. Ja kun mies haluaa verhoutua yksinäisyyteen, humisee lauluissa pahaenteinen ennustus lopullisesta kadotuksesta. Kuitenkin kaikkialta löytyy pieniä säröjä, joiden läpi katseltuina perspektiivit kääntyvät päälaelleen.

Ehkä kyse on E:n persoonasta myötäsyntyisine paradokseineen. Miehen vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä, mutta samalla hän on jälleen muutaman ovelan askeleen kuulijaansa edellä – täysin avoimena mutta silti johdattelevana. Wonderful, Glorious on paljastuksista ja harhautusliikkeistä koostuva näytelmä, jossa jokainen E:n omaksuma rooli on samanaikaisesti totta ja tarua. Hippaleikki ei tee musiikista etäistä, vaan pikemminkin inhimillistä. Kukapa olisi kiinnostunut valmiista totuuksista, jos ihminen ei tosiasiassa toimi niiden mukaan?

Mistään monimutkaisesta juonittelusta ei kuitenkaan ole kyse. Wonderful, Glorious on perusilmeeltään suoraviivainen äänite, jolla rosoiset blues-variaatiot tarjoavat E:lle mahdollisuuden ilmaisulliseen leikittelyyn ja karheankauniit balladit riipaisevat niin kuin E:n balladit aina. Tuttuja elementtejä E on naarmuttanut luomalla levylle rikkaan, luovankin, äänimaailman, joka pakottaa kuuntelemaan itseään. Rummut kumisevat kuin tuomion ääni, kitarat pysyvät äärimmilleen särjettyinäkin erottelukykyisinä ja koskettimien ujelluksessa kaikuvat sekä ilma että syvyys. Sanalla sanoen Wonderful, Glorious soi upeasti.

Ja onhan E tulkitsijana huimassa vireessä. Hänen äänensä on karhea, kuiva ja ahdistunut, mutta siinä on myös sielua, sydäntä ja älyä. E ei vetoa ikäänsä, mutta antaa sen kuulua painoarvona ja auktoriteettina sanojensa reunassa. Hän onkin itse musiikkinsa säilyvyyden pohjimmainen tae.

Harmi kyllä, sävellyksellisesti levy ei yllä aivan tulkinnan tai tuotannon tasolle, kuten ei oikeastaan mikään Eels-äänite vuoden 2005 jälkeen. Varsinkin albumin jälkipuoliskolla musiikki käy välillä veltoksi, jopa välinpitämättömäksi. Onneksi E kompensoi satunnaisia herpaantumisiaan monilla neronleimauksilla. Esimerkiksi Peach Blossom on häiriintyneessä melodiattomuudessaan täydellinen kollaasi E:n musiikin kaikista puolista, ja sitä ympäröivät Accident Prone ja On the Ropes herkistävät mielen apealla kauneudellaan, jossa on myös ripaus toivoa. Juhlavimmilleen levy nousee The Turnaroundin päätösminuuteilla, joilla kerros kerrokselta kasvava äänimassa alleviivaa kertojan traagista pienuutta vääjäämättä murenevan elämän reunalla.

”Six bucks in my pocket
and the shoes on my feet
the first step is out the door
and onto the street”

Vaikka Wonderful, Glorious jää kohokohtineenkin E:n uran komeimpien levytysten varjoon – ja käy vain valikoidusti tekijänsä henkilökuvasta – se jaksaa kiehtoa. Levy tuntuu täysmittaiselta haasteelta, jonka vaikeustaso ei löydy rutiininomaisesti rakennetuista tarinoista, vaan jostakin paljon syvemmältä. Jostakin, missä musiikki alkaa sekoittua tarkoitusperiinsä, jostakin missä albumikokonaisuudelle hahmottuu härnäten häilyvä muoto. Siellä sykkii ilmastointiteipillä korjattu sydän, jonka työteliäässä jyminässä kuuluva sivuääni antaa eväät sekä uskolle että ironialle.

”Wonderful, glorious”, huutaa E tehtyään ensin kaikkensa, jotta kumpaankaan sanaan ei olisi syytä uskoa – saati olla uskomatta.

77 E on tiedostanut kautta uransa, että paras tapa kyseenalaistaa itsensä on ottaa itsensä tosissaan. Wonderful, Gloriousilla miehen sisäinen hippaleikki juoksuttaa kuulijaan henkihieveriin, eikä suostu senkään jälkeen antamaan ratkaisevaa vihjettä. Mutta tämä levy onkin matka, jonka sisällön ehyt analyysi turmelisi täysin. Niinpä Eels onnistuu kuulostamaan jälleen jollakin tavalla uudelta, vaikka sen jokainen liike on hienomotoriikkaa myöten tuttu.

Video ei ole enää saatavilla

Genessä oli alusta asti himmeää hehkua.

Jos oletetaan rohkeasti, että musiikkilistojen perusteella voi sanoa jotain niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja aikakaudesta, on brittien singlelistan kärki vuodelta 1997 tyrmäävää luettavaa. Spice Girls valtasi piikkipaikan peräti neljä kertaa, Elton Johnin tuulikynttilä myi järjettömiä määriä ja juhlakansaa tanssittivat Hanson ja Aqua. Kitarapopin kruunusta mittelivät edelleen Oasis ja Blur, joiden kärhämää häiritsi ainoastaan lääketokkurainen The Verve. Senkin aika listaykkösenä kesti vain puolet siitä mitä Teletappien.

Mutta tuollaistahan silloin oli. 1990-luvun alun taantuma oli kääntynyt nousukaudeksi, jota Tony Blairin kelkkaan noussut uusrahvas juhli Wonderwallia hoilaten ja olut läikkyen. Britannia oli taas kaikkien huulilla. Trenditietoisen maailman katseet tapittivat Lontoota, Union Jackia painettiin jos jonkinlaisen vaatteen kuosiksi ja 1960-lukua elettiin uudelleen hedonistiseksi estetiikaksi pinnallistettuna. Prinsessa Dianan tapaturmainen kuolema järkytti saarivaltakuntaa, mutta surun laajuus osoitti samalla että ajassa oli tilaa kollektiivisille kokemuksille. Brittipopkin voi hyvin. Vaikka ruumis oli muuttunut turpeaksi, ei kukaan vielä oivaltanut että valtaosa tärkeistä elintoiminnoista oli lakannut.

Kun noita vuosia ajattelee jälkikäteen, on helppo päätellä miksi Genen Where Are They Now? ei ollut singlelistan kärjessä. Se oli aivan liian elegantti, pehmeän melodinen, avoin, vailla uhoa. Siinä oli enemmän piilevää tuskaa kuin humalaista yhteislaulupotentiaalia, sen muotokielessä ei ollut mitään uutta tai innovatiivista, se vetäytyi herkkänä syrjään pikemmin kuin kerjäsi huomiota.

Sirpaleiseksi käyneessä ja yhä räikeämpiä elämyksiä janonneessa populaarikulttuurin ilmapiirissä tällaiselle laululle ei ollut tilausta.

Oikeastaan Genellä ei ollut paljoakaan tekemistä oman aikansa kanssa. Yhtye toki nousi pinnalle brittipopin hulluina vuosina, mutta sen musiikillinen perimä ei ollut noiden vuosien tuote. Orkesteri ei yrittänytkään flirttailla 1960-luvun kanssa ja siltä puuttuivat sekä työväen uhma että suurkaupunkidekadenssin mukanaan tuoma karisma. Keskellä hedonismiinsa ja nokkeliin merkitysleikkeihinsä hukkuvaa maailmaa Gene jatkoi The Smithsin viitoittamaa musiikillista polkua, jota reunustivat helisevät kitarat ja aavistuksen lakonisesti jaettu elämäntuska.

Mutta ei Gene ollut edes uusi The Smiths. Vaikka varsinkin sen debyytti Olympian (1995) yhdistettiin kärkkäästi Morrisseyn ja Marrin perintöön, oli vertaus vain osin osuva. Genen ahdistus ei ollut niin poseeraavaa ja tavoitehakuista kuin The Smithsilla. Vaikka orkesterin otteista paistoi musiikillinen herkkähipiäisyys, kuulsi sen rinnalla peribrittiläinen mutkattomuus. Yhtyeen jäsenet saattoi helposti kuvitella oluelle paikkoihin, jotka olisivat saaneet Morrisseyn kiemurtelemaan vaivautuneena. Samalla nelikko oli kuitenkin liian runollinen, liian romanttinen, liian ivaton niihin karkeloihin, joissa 1990-luvun suuret nimet kanonisoitiin.

Kunnianhimoinen Gene joka tapauksessa oli. Kun se pääsi purkittamaan debyytilleen seuraajaa entistä paremmin resurssoituna, kasvatti se musiikkinsa vaikeustasoa roimasti. Yhtyeen kakkosalbumista, Drawn to the Deep Endista, tuli orkesterin laaja-alaisin levy, jolla nelikko osoitti osaavansa iskeä kovaa, mutta jonka jälkimaku oli pitkä ja viipyilevä. Genen kitaravetoinen sointi sai levyllä tukea koskettimista ja jousista, ja laulusolisti Martin Rossiter lisäsi tulkintaansa värisevää teatraalisuutta, joka osoitti että mies alkoi tiedostaa ilmaisuvoimansa laajuuden, mutta ei ollut vielä aivan sinut sen kanssa. Vaikka levyn ytimessä olivat yksinkertaiset ja kauniit melodiat, suli kokonaisuus yllättävän raskaasti.

En osaa vieläkään sanoa, missä määrin tuosta levystä todella pidän.

Where Are They Now?, levyn kolmas singleraita, lävisti sen sijaan sydämeni kertalaakista. Laulun muodokkaaseen syliin uppoaa kuin vanhan teatterin kauhtuneenpehmeään istuimeen, mutta kompromisseja se ei tarjoa. Siinä missä levyn kaksi aiempaa singlelohkaisua, Fighting Fit ja We Could Be Kings, olisivat voineet olla ne stoutin makuiseen kuoromölinään houkuttelevat hitit, jotka olisivat nostaneet Genen valioliigaan, Where Are They Now? oli tunnelmaltaan hauras ja mieleltään herkkä kaunokainen. Laulu rullasi kuin kepeä pop-helmi, mutta sillä oli balladin sielu.

Niin vetoava kuin kappaleen melodia olikin ja niin kovaa kuin sen kliimaksikohdan sähköisyys ravistelikin, puhutteli teos ennen kaikkea sanoituksillaan. Rossiter kuljetti muutamalla rivillä tuolloisen masennuksensa itsekeskeiseen ja perspektiivittömään ytimeen. Laulu on kuin sulosävelin naamioitu hätähuuto siitä ahtaasta tunnetilasta, josta ihminen haluaa päästä pois, mutta johon hän on tuomittu jäämään, sillä hänellä ei ole voimaa saada itseään liikkeelle. Surussa ja ahdistuksessa välähtää petollinen turvallisuuden illuusio.

”You said that I
Should look to the future
I’ve seen and I stay here”

Kappaleen sisällä on yhtä monta ristiriitaa kuin kirjoittajan tunteissakin. Sen säkeistöt ovat hellää anelua, myötätunnon kerjäämistä – ja samalla ilmeisen lähellä olevasta avusta kieltäytymistä. Niiden vierestä ilmoille nousee epätoivoinen käsky, hukkuvan vaatimus, pinnalle nostettu käsi, johon voi vielä hetken aikaa tarttua, mutta jonka seuraava yö vie pois. Ruvelle hankautuva kitara alleviivaa sanomaa. Rossiter jättää kohtalonsa muiden käsiin, sillä ei enää itse jaksa pidemmälle.

Mikä siinä onkin, että ihminen tarvitsee toista ihmistä eniten juuri silloin, kun ei kykene ottamaan muilta vastaan yhtään mitään?

”You see I cannot stand alone
I’m incapable of breathing
Incapable of love
In my world
Make it safe
Take me home
I’m incapable of breathing
Incapable of love”

Perspektiivin massiiviselle tunnustukselle antaa ensimmäisen säkeistön vaatimaton toive, joka osoittaa miten pieniä ovat ne kiintopisteet, joihin ihminen turvautuu silloin kun maailma on liian hahmoton käsitettäväksi.

”All I needed was a word
Where are they now?”

Todellisuudessa Gene ei ollut vuonna 1997 yksin. Vaikka orkesteri ei terävimpään kärkeen noussutkaan, oli vuosi sen menestyksekkäintä aikaa. Yhtye soitti loppuunmyydylle Royal Albert Hallille, Drawn to the Deep End kapusi albumilistan kärkikymmenikköön ja singletkin pääsivät yrittämään läpimurtoa. Keulakuvia ja sensaatioita rakastava brittimedia heräsi jopa kokeilemaan, josko saisi Rossiterista suorasanaisen ja sopivasti skandaliöösin myyntimagneetin. Ei saanut.

Eikä Genestä tullut koko kansan aarretta. Kun yhtye yritti pari vuotta myöhemmin puhua työväenluokan puolesta erinomaisella Revelations-levyllään, ei yleisö ollut kiinnostunut brittiläisen yhteiskunnan taudinkuvasta, olipa epikriisi kuorrutettu miten houkuttelevilla sävelillä hyvänsä. Revelationsin juututtua mäkeen Gene levytti vielä omakustanteena Libertine-joutsenlaulunsa (2001), kunnes laittoi pillinsä pussiin osin taloudellisista syistä, osin taiteellisen kipinän hiivuttua. Yhtyeen lopetuspäätös vuonna 2004 sai vain pienen viulun parkaisemaan.

Mutta ne, joita yhtye oli todella koskettanut, eivät voineet unohtaa. Kun Rossiter julkaisi viime vuonna pitkän hiljaisuuden jälkeen vaikuttavan soololevynsä The Defenestration of St. Martin, sai levy Genen vanhoilta ystäviltä lähes hurmosmaisen vastaanoton. Levy veti mielen nöyräksi ja puhtaaksi, sen henkilökohtaisuus ei päästänyt otteestaan. Tiedän, koska vietin itsekin täyspitkän yön itkien albumin turvallista kauneutta. Albumin saama harras huomio kosketti myös sen tekijää. Kun Rossiter kirjoitti vähän aikaa sitten kotisivuilleen tunteikkaat kiitossanat saamastaan palautteesta, tuntuivat ajalliset kaaret muuttuvan symmetriseksi ja ehyeksi ympyräksi.

Hän oli tullut takaisin, häntä ei unohdettu, hänellä oli ystäviä, hänen ei tarvinnut seistä yksin.

Ja me kaikki todella rakastimme Geneä. Ehdoitta.

Vihdoinkin Rossiter oli saanut kaipaamansa sanan.

“I wanted to just say thank you to everyone for the affection you have showed towards my record and me. I have never experienced in twenty years of making records such a wave of love for the songs I’ve written. What I find so astonishing is that so many people have taken the time to let me know what the record means to them, for that alone I am grateful for life. Add on top of that the number of people who have seen it as their own personal mission to promote the record and you now find this normally cynical and hope free shell humbled and forcing a smile.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaiken kirjoittamani jälkeen on pakko myöntää, että valehtelin. Kun väitin, että Where Are They Now? ei sopinut humalaisen yleisön suuhun yhteislauluksi, olin tietenkin väärässä. Vaikka Genen viimeisenä toimintavuonna tallennettu keikkatallenne ei nouse visuaalisesti tai äänentoistollisesti ikimuistoiseksi, kertoo se lähtemättömästi, miten paljon orkesteri ja yksi sen hienoimmista lauluista ystävilleen merkitsi.

Video ei ole enää saatavilla

Kissat ja neljä henkeä.

Uutta kohti, olennaista hukkaamatta.

Harvoin olen hullaantunut niin kuin silloin. Pintandwefallin Wow! What Was That, Baby -debyytti (2007) osui heti ensimmäisillä soinnuillaan hermoon, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Rämäpäinen ja hulvaton levy pysäytti vanhenemiseni, nosti ilmaan, repi suuni virneeseen ja muistutti kuinka raikasta musiikki voi olla, jos sen taustalta on katkottu kaikki pidäkkeet.

Kuuntelin levyä sekä innolla että ihailulla. Tuntui erikoiselta, että lauma lukiolaistyttöjä antoi minulle yhden elämän suurimmista opetuksista: älä koskaan lakkaa uskomasta siihen, että voit luoda jotakin.

Toisen levyn myötä suhde syveni. Jos esikoinen sai ihailemaan nelikon nöyristelemätöntä asennetta, ilmestyi tunneskaalan Hong Kong, Babyn (2009) myötä aitoa musiikillista kunnioitusta. Arvostin rajattomasti Pintandwefallin intoa rynnistää kaikkialle, minne soittotaidot antoivat mahdollisuuden mennä, ja palata retkiltään aina kädet täynnä löytöjä.

Noihin aikoihin uskoin pysyväni orkesterille lojaalina hamaan hautaan saakka, mutta hiljalleen huomasin ihastukseni hiipuvan. Yhtyeen kolmannelle levylle (Time Is Right for Romans, Baby, 2011) annoin enää murto-osan siitä ajasta, jonka sen edeltäjät saivat. Levyn ideavyörytys ei hurmannut, vaan pikemminkin puudutti. Löysin orkesterin otteista vääränlaista itsetarkoituksellisuutta. En osannut enää iloita muusikoiden kanssa heidän oivalluksistaan.

Johtopäätökseni oli looginen. Olimme kasvamassa erillemme. Se tuttu tarina. Tiesinhän alusta asti olleeni liian vanha tähän suhteeseen.

Vaikka noista ristiriitaisista ajatuksista on vain pari vuotta, tuntuu niistä kuluneen ikuisuus. Niinpä tuoreen levyn kuunteleminen on samanaikaisesti kutkuttavaa ja karvasta, aivan kuin hiertävän kohtelias kahvihetki entisen seurustelukumppanin kanssa. Yhtyeen tunnistaa heti tutuksi, mutta samalla levyn pinnasta katsoo täysin vieras hahmo. Jollakin tavalla hohtavampi, itsenäisempi. Ja luonnollisuudessaan koukuttavan saavuttamaton.

Be My Baby on valtava harppaus pois yhtyeen kitararockjuurilta. Levy soi kypsästi ja kohtalokkaasti, sen pinta on upottava ja äänimaailma tummansininen. Albumin kannessa yhtyeen Zorro-naamioinen personifikaatio laukkaa hattarankevyellä mielikuvitusratsulla jonnekin poispäin. Kuvan utuinen ja vangitseva tunnelma laskeutuu koko kuuntelukokemuksen ylle. Yhtye on edelleen matkalla, ja vaikka asetelma huokuu vapautta, siinä on myös haikea reunansa.

”And just like that I’m on the run”

Pintandwefallin kypsyminen tarkoittaa moneen suuntaan aukeavaa pehmeää ja kosketinvetoista otetta, jossa luova hulluus antaa tilaa harkinnalle, jopa hiljaisuudelle. Yhtyeen soolo- ja sivuprojekteista tuttujen Pasi Viitasen ja Teemu Markkulan tuottaman levyn alkupuolella innostus haetaan kepeästi popularisoidun chillwaven suunnasta, mietteliäillä loppumetreillä johtotähdeksi asetellaan jopa Tori Amosia.

Sekoitus on ajankohtainen ja linjakas. Levyssä on samaa umpihämärää kotikutoisuutta kuin Espen esittämissä 22-Pistepirkko-lauluissa, mutta samalla yhtye valuu häpeilemättä Beach Housen kaltaisten dreampop-komeettojen reviirille nauraen näiden viileälle vakavuudelle. Ja kuten levyn kohokohtiin kuuluva Colin osoittaa, pelkistetympi ja harkitumpi ote saa Pintandwefallin soimaan suurempana ja jylhempänä kuin koskaan.

Be My Baby on Pintandwefallin yhtenäisin ja sävykkäin levy. Vaikka avausraita I Hope You Taste Goodin eteerinen laineilu tuntuu ensi kuulemalla yllätykseltä, se kuvaa hyvin koko albumin sisältöä. Orkesterin ote on kautta levyn mietteliäs ja monitasoinen, paikoitellen jopa surumielinen. Esimerkiksi Harmlessin ja Eater-Feederin mietteliäissä erokuvaelmissa luopuminen tuntuu konkreettisena kouraisuna. Mistään liian vakavasta ei ole kuitenkaan kyse. Kannibalit, kummitukset, skitsofrenikot ja swahilia puhuvat unikummajaiset kurkistelevat sieltä täältä, aivan kuin yhtye uskoisi pohjimmaisten totuuksien löytyvän sieltä, missä totunnaisuudet on sysätty nyrjälleen.

Pintandwefall ei siis ole luopunut valloittavasta naiiviudestaan tai terävästä absurdiudestaan. Orkesteri oivaltaa häkellyttävän hyvin, miten pinnallinen se voi olla ylittämättä kohtalokkaita rajoja, ja miten helppoja ratkaisuja se voi tehdä pysyen kuitenkin kiinnostavana. Apunaan nelikolla on herkkä pop-tajunsa, joka poikii maukkaita yksityiskohtia niihinkin lauluihin, joiden runko tuntuu muuten vaatimattomalta. Runsaimmin Pintandwefall annostelee sovituksellista lahjakkuuttaan motownilaisesti polveilevalla Five Yearsilla, jonka huumorissa on poikkeuksellisen raastava reuna:

”Cause in five years time
you’ll be a vet, and I will be dead
five years time
you’ll be a vet, there will be no regret
in five years time
you’ll have a life that will include a wife”

Vaikka Be My Babylta löytyy myös luonnosmaisia hetkiä, kestää kokonaisuus toistoa erinomaisesti. Lopulta levy paljastuu kerrosmaiseksi taideteokseksi, jota yhtye on lähestynyt juuri oikeasta perspektiivistä. Be My Baby ei ole väkinäinen irtiotto tai ulkokohtaiseksi jäävä yritys keksiä jotain uutta. Se kuulostaa pikemminkin luonnolliselta dokumentilta jostakin päin kehityskaarta. Levy upottaa edeltäjiensä hengen uuteen musiikilliseen asuun ja jättää tulevan avoimeksi.

Tärkeintä on kuitenkin, että albumi osoittaa Pintandwefallin olevan jälleen ilmaisutapojensa tasalla. Tuotannolliset jipot tai kalvaimmatkaan äänimaisemat eivät ota niskalenkkiä yhtyeestä, vaan alistuvat palvelemaan tekijöidensä kulloisiakin tarkoitusperiä. Alkuaikojen Pintandwefallia ei huomaa kaipaavansa kertaakaan siitä yksinkertaisesta syystä, että yhtye on yhä leimallisesti oma itsensä.

Ja minä olen jälleen heidän babynsa.

85 Be My Baby on jopa yllättävän muotovalio albumi ja ilahduttava muistutus siitä, mitä yhtye kuin yhtye voi saavuttaa avoimella elämänasenteella ja kyvyllä heittäytyä intuitioiden vietäväksi. Se ei poista naamiota Pintandwefallin silmiltä, mutta pesee tyylikkäästi kasvot naamion takana.

Mark Oliver Everett eli Eels eli E.

Los Angeles ja New York. Kaksi myyttistä kaupunkia, kaksi utopiaa, amerikkalaisen unelman kiintopisteet. Mantereen ääret, joihin meren ja valtateiden jatkuva pulssi kuljettaa uutta elämää janoavia ihmisiä. Näillä ihmisillä on haave, halu ja pakkomielle, mutta harvoin muuta. Kaupungit ovat heidän mahdollisuuksiaan, toiveiden biogeografisia noodeja, pisteitä joihin yksi ajelehtiminen päättyy ja joista uusi ajelehtiminen alkaa.

Niiden kutsua kuunteli myös 23-vuotias virginialaisnuorukainen Mark Oliver Everett, tyhjäntoimittaja ja kompleksinen muusikkokokelas, joka pakkasi vuonna 1987 vähät tavaransa, suuret unelmansa ja ahtaan elämänpiirinsä haamut autoonsa ja lähti matkaan.

Everett olisi voinut muuttaa New Yorkiin, mutta hän halusi kauas pois, mahdollisimman kauas. Hän valitsi Los Angelesin.

Kaupunki oli kovakätinen mutta antelias muusa. Se tarjosi Everettille hanttitöitä, satunnaisia kontakteja, epäonnistuneita rakkaussuhteita, syvän masennuksen ja murentuneen itsetunnon. Everettille nämä kaikki olivat syitä laulaa. Miehen tuki ja turva oli neliraituri, jonka avulla hän kokosi varhaiset Kalifornian vuotensa melodisiksi päiväkirjoiksi.

Äänitteitään hän kantoi mukanaan kuin ristiä. Missä vain oli mahdollisuus, hän tarjosi laulujaan kuunneltavaksi.

Muusikon ura nousi hennolle oraalle 1990-luvun alussa, kun Everett äänitti kaksi soololevyä (A Man Called E, 1992 ja Broken Toy Shop, 1993) taiteilijanimellä E. Näille albumeille hän purki häpeilemättä elämänahdistustaan, omalaatuisia kotiolojaan, sydänsurujaan ja kyvyttömyyttään löytää paikkaansa maailmassa. Levyt olivat mainioita, mutta niiden kohtalona oli jäädä aikansa jalkoihin.  Surullisen hahmon oli määrä kokea vielä paljon suurempia suruja ennen kuin hän saavuttaisi haluamansa.

Vasta vuonna 1995 alkoi todella tapahtua. Everett oli ajamassa kotiinsa Echo Parkin kellariasuntoon, kun radiosta kuului Portisheadin Sour Times. Luuppien ja orgaanisen soiton, uuden ja vanhan, yhdistely mullisti Everettin musiikillisen ajattelun. Hän näki uuden maailman, jonne tihkui myös Nirvanan menestyksestä itsetuntonsa ammentanutta sähköistä kihinää. Jotain oli tapahtumassa. Ja Everett halusi olla mukana, mitä ikinä se jokin olikin.

Hän ryhtyi työstämään musiikkiaan konevetoisesti. Uuden aikakauden kaksi ensimmäistä luomusta olivat Jim Jacobsenin kanssa laaditut Novocaine for the Soul ja Susan’s House. Varsinkin Susan’s House teki jyrkkää pesäeroa Everettin aiempaan ilmaisuun. Mies juoksutti kappaleen pohjalle jyrkkäjalkaisesti kompastelevan rytmiraidan ja poimi laulun kiintopisteeksi kosketinteeman Gladys Knightsin Love Finds Its Own Waysta. Sanat Everett pudotteli luuppien päälle hieman ulkopuolisesti ja soinnittomasti mumisten. Ainoastaan kappaleen teemaan hän puhalsi hieman melodista henkeä.

”Going over to Susan’s House
She’s gonna make it right”

Laulu oli myös sanoituksellisesti kiertomatka jossakin uudessa. Vaikka kerronnan lähtökohdat olivat, kuten Everettin musiikissa aina, miehen omassa elämässä, oli kerronnan fokus kokijan ulkopuolella. Susan’s Housessa Everett kertoi kaupungista itsestään, ei itsestään kaupungissa.

Everett maalaili kävelyretkensä varrelle apeita näkymiä Los Angelesin piirikunnan laidalta; pennylanemaiset pikantit yksityiskohdat yhdistyivät raadollisiin ja teräviin havaintoihin arjen tauspuolesta. Kulkureitin varrella ambulanssimiehet riisuivat kuoliaaksi ammuttua poikaa, kotinsa tulipalossa menettänyt mielenvikainen nainen paiskoi pulloja rikki sementtiin, jostakin käveli vastaan nuori tyttö lastenvaunuja työntäen. He, yhdessä heitä reunustavien katunäkymien kanssa, olivat laulun todellisia tähtiä.

Kertojan tehtävänä oli vain kuvailla, silloinkin kun näkymät saivat hänet ihmettelemään.

”Here comes a girl with long brown hair
Who can’t be more than seventeen
She sucks on a red popsicle while she pushes a baby girl in a pink carriage
And I’m thinking that must be her sister”

Susan ja hänen kotinsa olivat laulun kiinnekohta, turvallinen satama radaltaan suistuneen kaupungin äärellä. Nimen lausuminen toi Everettin ääneen hennon lämpimän vivahteen. Susan oli yksi hänen entisistä tyttöystävistään, se ainoa tervejärkinen, joka oli säilynyt ystävänä vielä suhteen päätyttyäkin. Niinpä hänen kotinsa ympärille rakentunut kaupunkikin oli totta ja sen rumuuteen projisoitui ripaus rakkautta. Ehkä kerrontaa kuljetti myös kaipaus – Everett kirjoitti laulun kellarissaan kauan sen jälkeen kun matkat Susanin luo olivat päättyneet.

Myöhemmin hän huomautti, ettei olisi edes jaksanut kävellä Echo Parkista Pasadenaan, jossa Susan asui.

Laulun syntyä seurasi onnellinen aika, yksi harvoista Everettin elämässä. Hän kasasi ympärilleen yhtyeen, sai levy-yhtiöt tappelemaan itsestään ja purkitti erinomaisen Eels-debyytin Beautiful Freak  – jonka nimikappale kertoi, kuinka ollakaan, Susanista. Aika otti miehen imuunsa. Yhtäkkiä Everett ja hänen losangelesilaiset ystävänsä, Aimee Mann, Jon Brion ja Elliott Smith, huomasivat kiipeävänsä vauhdilla kohti indietaivaan lakea. Eels niitti mainetta niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, yhtyeen keikkoja kiiteltiin hurmioitunein sanoin ja debyyttilevy kanonisoitiin palkinnoin.

Radiotkin rakastuivat Everettin musiikkiin. Noihin aikoihin Susan sai ystävältään postikortin:

”I’m getting tired of hearing that bloke sing about your fucking house every twenty minutes.”

Ja juuri kun E:n unelma oli toteutunut, Los Angeles antanut palkintonsa, ajelehtija oli rantautunut, tähtäsi elämä hänen kasvoilleen sarjan ysköksiä.

Ensin, Beautiful Freakin julkaisemisen aattona, Everettin sisko kuoli nieltyään kourallisen lääkkeitä.

Tämän jälkeen syöpä vei Everettin vuokraemännän ja hyvän ystävän Janet Heaneyn.

Ja lopulta kuolettavan syöpädiagnoosin sai Everettin äiti.

Uutiset muuttivat Everettin askelten suuntaa. Oli aika palata kaduilta kotiin, oman pään sisään, omiin tuntemuksiin. Päiväkävely naapurustossa muuttui sähköshokkibluesiksi. Kaikkialle levinnyt kuolema oli lohduton seuralainen, joskin myös Everettin lopullinen musiikillinen syntymä.

Mutta se on jo oma tarinansa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Luonnollisessa elinympäristössään Susan’s Housen kosketinteema kuulosti tältä:

Video ei ole enää saatavilla

Martin Rossiterilla oli myös vaihtoehtoinen suunnitelma soolodebyyttinsä rahoittamiseksi.

Gene-solisti palaa kehiin tyylikkäällä ja omistautuneella levyllä, jolla menneisyys on läsnä vain jotta sen yli voisi astua.

Antauduin 1990-luvun brittipopille suhteellisen myöhään, mutta sitäkin intomielisemmin. Kun hyökyaalto oli jo vetäytymässä takaisin merelle, kuljin levykaupoissa poimien matkaani kaiken mitä myräkkä oli rantaan heittänyt. Levyjen suosiolla tai musiikin laadulla ei ollut merkitystä. Pääasia, että yhtyeet tulivat saarivaltakunnasta, antoivat kitaroidensa pöristä ja kampasivat hiuksensa kuin The Beatles aikoinaan.

Jo tuolloin oli jotakuinkin selvää, että tulisin kyöräämään samat levyt parin vuoden kuluttua takaisin divareihin.

Jotain kestävää tuosta ajasta kuitenkin jäi ‒ Genen musiikki. Yhtyeen tenhoa on helppo selittää sillä, että nelikolla oli loppujen lopuksi vain vähän tekemistä Blurin tai Sueden paikalle himonneiden moppipäiden kanssa. Gene oli pikemmin brittipop-invaasion uhri kuin sen lapsi, jonkinlainen muistuma The Smithsin musiikillisesta sensibiliteetistä Oasiksen rahvaanomaistamassa maailmassa. Kuitenkin yhtye sai leiman otsaansa. Kun maailma tukehtui keskinkertaisen kitarapopin ylitarjontaan, käänsi se selkänsä myös niille joilla olisi ollut oikeasti annettavaa.

Genen anti rakentui sävykkäiden kitarapunosten ja läpimelodisten, lyyrisyyttään aistikkaasti vaalineiden sävellysten varaan. Yhtyeen sielu oli kuitenkin sen solisti Martin Rossiter, jonka ääni alleviivasi viiltäen laulujen tunnelatauksia. Mies tasapainoili riipivänsuloisen romantiikan ja karhean arkirealismin välillä kuulostaen dramaattisimmillaankin suoralta ja läheiseltä. Kerronnan laidalla häivähti myös kuivakkaan pisteliäs huumori kätketyimmässä muodossaan.

Vasta nyt alan oivaltaa, kuinka ainutlaatuinen tulkitsija Rossiter oli. Ja on edelleen.

The Defenestration of St Martin on Rossiterin ensimmäinen levy pitkään aikaan. Genen hajottua vuonna 2004 mies jätti lavat ja kiertämisen, kouluttautui musiikinopettajaksi ja pelkisti laulujen kirjoittamisen puolihuolimattomaksi harrastukseksi. Jossakin vaiheessa nuottilehtiöön alkoi kuitenkin hahmottua niin ehyitä kokonaisuuksia, että vääjäämättömän oli aika tapahtua. Näiden laulujen oli päästävä lentoon.

Lähtökohdat selittävät levyn olemuksen. The Defenestration of St Martin on teeskentelemätön albumi, joka puhuu kuin ystävä ystävälle. Pledge-pohjaisesti rahoitetun julkaisun motiivit tuntuvat puhtailta, ja puhtaana soi musiikkikin. Rossiter pudottelee painavia sanojaan harkitsevasti lyövän pianon päälle, eikä anna keskittymisensä herpaantua hetkeksikään. Muuta ei tarvita. Koskettimet soivat merkitsevästi ja rakentavat tulkinnan tueksi hienon tilavaikutelman, mutta valokeilassa on laulaja itse. Häntä tekee mieli jäädä kuuntelemaan.

Rossiterin ilmaisu on suoraa, karvastakin, mutta samalla sopivan kohteliasta. Vaikka lauluja piinaavat niin menetettyjen rakkauksien kuin masentuneen lapsuudenkin haamusäryt, ei levy mässäile epämukavuuksilla tai sorru itsekeskeisyyteen. Rossiter selviää jopa avausraidan kymmenminuuttisesta isänmurhasta kuulostaen pikemminkin toteavalta kuin katkeralta. Harkittu lausunta saa sanat soimaan hyytävinä mutta suoruudessaan inhimillisinä.

”You broke my home
and I will never forget
all of the things you did”
(Three Points on a Compass)

Levy voittaa puolelleen heti. Sen elegantti kuulaus kuulostaa miellyttävältä aikana, jolloin rehellisyyden ja maanläheisyyden vaikutelmaa tavoitellaan yleensä nuhruisella ulkoasulla, kaiulla ja kohinalla. Efektiikan sijasta Rossiter luottaa laulujensa sofistikoituneeseen charmiin sekä omaan kykyynsä täyttää vähäeleisetkin hetket sielulla ja lihalla. Vaikka The Defenestration of St Martin on äärimmäisen avoin henkilökuva, laulut säilyttävät myös sopivan etäisyyden ja ripauksen salaperäisyyttä. Rossiterin arvokkaimpia ominaisuuksia onkin kyky siirtyä eteenpäin juuri ennen kuin hän alkaa kärttää myötätuntoa.

Sävelten lailla Rossiterin tekstit kehittyvät pieninä, suloisen muodokkaina katkelmina, jotka porautuvat hetkien ytimeen tiiviillä ja ytimekkäillä sanamuodoilla. Kappaleet ovat kuin välähdyksiä tilanteista, joissa tunteet vapautuvat odottamatta ulkoisten roolien taakasta – liekö albumin nimikin vihjaus tähän suuntaan. Ne ovat sanamuodoiltaan harkittuja keskusteluita epämukavien tunteiden kanssa, eräänlaisia koskettavasti hillittyjä purkautumisia. Useimmiten sanoitukset viittaavat johonkin taitekohtaan, viimeiseen ajatukseen ennen kuin muutos käynnistyy.

Juuri sieltä ihmisen tulisikin etsiä itseään.

”Driver, where’d you go
I’m dead inside, if I don’t know
For the one you’re sat beside
I thought was mine
but who am I?”
(Drop Anchor)

Rossiter ei leiki laulujen muodoilla, vaan rakentaa yksinkertaisista elementeistä yhtenäisen ja mietteliään kokonaisuuden, jossa kaikki ulkopuolinen on turhaa. Hänen sävelensä paljastavat lumovoimansa vaivihkaa kuin hitaasti aukeavat kukat, mutta eivät kuihdu kerran puhjettuaan. Jotkut laulut, kuten haikeankaunis Sing it Loud ja lämpimiä Gene-muistumia tarjoava Drop Anchor, tyytyvät vaimeaan kauneuteen, Where There Are Pixelsin ja I Must Be Jesusin kaltaiset voimapalat tahtovat puolestaan julistaa. Kappaleiden välille rakentuva jännite pitää pintansa koko levyn ajan ja saa pienetkin eroavaisuudet tuntumaan olennaisilta. Niinpä kokonaisuus on tasaisuudestaan huolimatta hienostuneen vivahteikas.

Ainoan varsinaisen irtiottonsa Rossiter tekee loppumetreillä kutsuessaan nykyisen Call Me Jolene -yhtyeensä soittamaan levyn sähköisen outron. Päätösminuutin irrottelu on tyylikäs tapa jakaa kiitosta ystäville, mutta lopetus tekee mieli tulkita myös lupaukseksi tulevasta. Kenties Rossiter vihjaa, että The Defenestration of St Martin ei ole ainoastaan tietyn aikakauden tilinpäätös, vaan ennen kaikkea jonkin uuden alku.

Jospa hän on sittenkin vasta nostanut ankkurinsa.

91

The Defenestration of St Martin on hiottu ja harkittu kokonaisuus, joka ei kuitenkaan ylpeile paljaudellaan. Se ei kasva liian suureksi tai etäänny liian kauas, vaan jää asumaan huoneiden nurkkiin ja yksinäisiin hetkiin. Rossiterilla on paljon annettavaa sekä havainnoitsijana että tulkitsijana, joten toivon sydämestäni että albumi saa vielä joskus seuraajan. Sitä odotellessa taidan heittää yliminän ulos ikkunasta, sammuttaa valot ja antaa äänen laskeutua ylleni.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajamme suosittelevat joka päivä kolmea vuoden 2012 albumia. Lisäksi he saavat halutessaan nostaa yhden ep:n, reissuen tai kokoelman vuoden tarjonnasta. Luukun 11 avaa Hannu Linkola.

Moonface with Siinai – Heartbreaking Bravery

Maineensa vakiinnuttaneiden artistien yhteistyökuviot tuottavat harvoin mitään ikimuistoista. Muun muassa Wolf Paradesta ja Swan Lakesta tutun Spencer Krugin ja Siinain liitto tuntuu kuitenkin olevan taivaassa solmittu. Heartbreaking Braverylla molemmat osapuolet kuuntelevat toistensa viestejä herkin aistimin ja reagoivat niihin voimalla. Niinpä yhteistyö kasvaa lähes rajatonta korkoa. Krugin hermostunut tulkinta tuo Siinain äänivalleihin hehtaareittain kosketuspintaa, ja vastalahjaksi Siinai tarjoaa Krugille musiikillisen viitekehyksen, jossa mies pystyy kerrankin tasalaatuiseen suoritukseen. Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta vaihdannaistaloudesta, vaan aidosta yhteensulautumasta, jossa roolit menevät sekaisin ja lopputulos ylittää osiensa summan. Heartbreaking Bravery yhdistää neuroottisen tulkinnan valtaviin tonaalisiin voimiin ja kirkastaa autistisen krautrockin avaruudelliseksi kauneudeksi. Mitä kovemmalla volyymilla albumia kuuntelee, sitä vavahduttavammin se kertoo viestinsä: Moonface ja Siinai ovat tehneet aidosti merkittävän levyn.

Video ei ole enää saatavilla

DDT – Inatše/P.S.

Yksi vuoden ehdottomia kulttuuritapahtumia oli venäläisen DDT:n minikiertue Suomessa. Juri Ševtšukin kipparoima yhtye helli maaliskuussa Helsinkiä ja Tamperetta pitkällä historiallaan ja jämäkällä kulttuurisella painoarvollaan. Yhtye ei kuitenkaan tyytynyt ratsastamaan vanhalla maineellaan. Konserttien rungon muodosti tuore Inatše/P.S.-levy, kolossaaliseen ilmaisuun taipuvaisen Ševtšukin kunnianhimoisin luomus. Järkälemäisellä tupla-albumilla mies käy läpi koko musiikillisen ja kerronnallisen repertuaarinsa kuin testamenttia laatien. Hän vyöryttää ilmoille neuvostolähiön kokoisia riffejä ja karjuu niiden päälle yhteiskunnallisen pahoinvointinsa, mutta malttaa myös helliä pehmeillä soinnuilla ja sielukkaalla humanismillaan. Levy maalaa nykyajasta painajaismaisen kuvan, jonka tauspuolella ovi on kuitenkin avoin muutokselle. Suomi‒Venäjä-seuran laatimat käännökset osoittavat, että ääniryöpyn keskeltä löytyy pohdittavaa jokaiselle kulutusyhteiskunnan kansalaiselle, olipa hänen nimensä Ivan Denisovitš tai Vladimir Putin.

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hearts – Extinctions

En tiedä vieläkään varmuudella, mikä minuun iski eräänä helmikuisena varhaisaamuna. Katselin pakkasen kiillottamaa taivasta, jota päivän ensimmäinen kajo koetti hennosti punata, ja annoin Extinctionsin tahdittaa hidasta heräilyäni. Levy ei ehtinyt oikeastaan alkua pidemmälle, kun minut valtasivat yhdellä kertaa rajaton onni, haikeus, levottomuus, rauha, hurmos ja alakulo. Kakkosraidan Into the Wilderness saapuessa kertosäkeeseensä olin jo mennyttä. Kuuntelin laulun läpi kerta toisensa jälkeen sitoutuen siihen yhä syvemmin ja kadottaen samalla täydellisesti kykyni käsitellä sen vetovoimaa. Kun lopulta pääsin kappalelistassa eteenpäin, tiesin Extinctionsin olevan olennainen osa vuoden 2012 äänimaailmaani. Mutta miksi juuri tämä levy? Miksi juuri Burning Hearts onnistui asettelemaan lämmön ja viileyden, sielun ja mekaanisuuden sekä muovin ja luonnon suhteet sellaiseen tasapainoon, joka riisui minut täydellisesti aseista? Oliko kyse oikeasta musiikista oikealla hetkellä, vai olisiko yhtye sulattanut sydämeni joka tapauksessa myöhemmin? En osaa vastata. Ja juuri siksi tiedän rakastavani tätä levyä varauksetta, nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Wojciech – Ystävät, toverit -vinyyli

Päättyvänä vuonna innostuin vuosien tauon jälkeen vinyylilevyistä. Ja kuinkas sattuikaan, yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikkilevyistäni, Wojciechin Ystävät, toverit, prässättiin polyvinyylikloridille lähes kohtsillään ostohurman iskettyä. Niinpä Facebookissa masinoidusta uudispainoksesta tuli paitsi pakkohankinta myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistäni. Sydämestäni toivon, että uusi formaatti tuo albumille kaltaisteni postimerkkeilijöiden lisäksi kosolti uusia ystäviä, tovereita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Lempäälän peltoja kutittanut tuuli nosti ilmaan yhden kauneimmista suomalaisista rakkauslauluista.

Maailma on täynnä rakkauslauluja. Ne pursuavat näkökulmia, tunnetiloja ja lyyrisiä rönsyjä. Rakkauden todellisen olemuksen niistä tavoittaa ani harva.

Joskus jokin teos voi kuitenkin iskeytyä olennaisen ytimeen lähes huomaamatta. Kasevan Joku jota rakastan on tällainen laulu. Sen tiiviiseen ja ehyeen sanomaan voi samastua jokainen, joka on joskus saanut tunteilleen tasavertaista vastakaikua.

”Joku jota rakastan, joka joskus ymmärtää, on lähelläin, on lähelläin
Joku jota rakastan, joku jota haluan, on lähelläin, niin lähelläin
Kasvojansa hyväillen, sydäntänsä kuunnellen, kuin varoen
Silmät melkein itkien, sanojansa kuunnellen mä vaikenen, mä vaikenen”

Tuntuu kuin rakkaus itse olisi kirjoittanut itsensä paperille. Omakuvaansa se tarvitsi vain neljä säettä.

Tuulen tuomaa

Kuten onnistuneimmat ja kiinteimmät kokonaisuudet usein, Joku jota rakastan on ennen kaikkea tunnelmakuva, tietyn hetken lävistänyt tuntemus. Kappaleen tekijä, Kasevan toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Mikko Jokela muistaa hyvin tuon kesäisen hetken vuodelta 1975.

”Oikeastaan laulu vain syntyi. Olin vuokrannut perheeni kanssa pienen maaseutupaikan Lempäälästä ja seurasin siellä viljan kasvua. Katselin pellolle ja kuuntelin laulua päässäni. Tajusin heti, että tässä se on. Nuotin nuottia en ollut kirjoittanut etukäteen.”

”Siinä yhdistyivät senhetkinen elämäntilanne, tunnemaailma ja se maisema. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle tekstistä. Pyörittelin sitä mielessäni samalla kun katsoin, miten ruispelto lainehti tuulessa. Siitä alkoi syntyä sävel. Kertosäkeen kuorokohta on se tuuli.”

Laulu päätyi Kasevan vuonna 1976 julkaistulle kakkosalbumille Kun maailma elää. Ikuistettunakin kappale pysyi uskollisena hetken hauraudelle. Laulu istui kuin valettu Kasevan kaunosieluiseen ja harmoniseen ilmaisuun, jota Jokela oli kehittänyt vuosien ajan aisaparinsa Asko Raivion kanssa.

”Meille oli syntynyt Askon kanssa 1960-luvulla ajatuksen yhteys. Mä sävelsin jo silloin ja opetin Askolle nuotit. Se puolestaan löysi opettajakseen jazz-kitaristin, jonka soitosta ammensin hienoja soitinnuksia, akordeja ja muita. Samoihin aikoihin harjoiteltiin äänilaulantaa etenkin pyöräsuojissa, joissa oli hyvä kaiku. Meille muodostui ihan oma ääni John Lennonin ja Paul McCartneyn tapaan. Se pohjasi kvartti-kvintti-stemmoihin. Lopullinen Kasevan soundi syntyi kun saatiin Tapio Rauma mukaan. Sillä oli tenoriääni, jonka se osasi murtaa hienosti.”

”Minun ja Askon välinen yhteys ei tarvinnut aina edes sanoja. Kun levy-yhtiöltä tuli käsky äänittää toinen levy, meille oli selvää että teemme tämän kappaleen ja Kun maailma elää -laulun. Ne olivat kumpikin syntyneet samoissa maisemissa ja Asko tavoitti niiden tunnelman yksi yhteen. Kerroin vain mielialani kappaleissa ja tarttumapinta oli valmis. Meidän ei tarvinnut kehua tai ohjeistaa. Kumpikin tiesi, milloin jälki oli hyvää.”

Kasevan ääni kaikui komeasti niin lavoilla, pyöräkellareissa kuin treenikämpälläkin.

Läheisin yhteys Jokelalla oli kuitenkin vaimoonsa Sirpaan. Nuorena avioitunut pari oli kasvanut 1970-luvun puoliväliin tultaessa kolmilapsiseksi perheeksi, jonka arjen pyörittäminen vaati kummaltakin ymmärrystä ja toisen kunnioittamista. Joku jota rakastan on kuvaus noista vuosista, suoraan sydämestä kumpuava kiitos elämänkumppanille.

”Se laulu tosiaan käsittelee meidän suhteemme syvyyttä. Se on omakuva, joka syntyi sävelen tarttumapintaan.”

”Toisen ymmärtäminen ei ole mikään lukkoon lyöty asia hyvässäkään suhteessa. Kohdallani se oli kuitenkin aika lähellä sitä, koska vaimoni oli hyvin pyyteetön ihminen. Välillä minussa on ollut varmaan aika paljon ymmärtämistä, joten en voi kuin olla kiitollinen siitä tavasta, jolla hän minua seurasi. ”

”Monet asiat oli helpompi sanoa lauluissa. Eiväthän ne täysin niitä tunteita tyhjentäneet, mutta toimivat eräänlaisina venttiileinä.”

Ottoja studiossa

Kun maailma elää -levy toi yhteen kaksi maailmaa. Herkkyydestään ja tunteikkuudestaan huolimatta Kaseva edusti tamperelaista työväenkulttuuria, sitä jota Lauri Viita kuvaa karkein ääriviivoin. Albumin tuottaja, Otto Donner, oli puolestaan ruotsinkielisen sivistyssuvun kasvatti ja intomielinen jazz-mies. Musiikillinen näkemys sulatti erilaiset taustat kuitenkin ensiluokkaisesti yhteen. Kaseva toi levylle upeiden sävelmien lisäksi suoran ja rehellisen elämänasenteensa. Donner vastasi siihen ripauksella suuren maailman eleganssia.

”Levy-yhtiö painosti meitä levyttämään ja kertoi että Otto Donner haluaa tehdä levyn kanssamme. Ajateltiin että mikäpäs siinä. Otto oli käynyt Tukholmassa Marcus Music -studioilla jonkun toisen bändin kanssa ja halusi, että levytämme siellä. Kun Otto ehdotti Ruotsin matkaa, kysyin vakavissani että millä me sinne mennään. Se hymyili ja luuli että pilailen, mutta olin täysin tosissani. En ollut lentänyt koskaan aiemmin elämässäni.”

”Otto poltti siihen aikaan mieluusti sikareja ja hauskuutti meitä studiossa. Oton tehtävänä oli enemmänkin olla meille henkisenä tukena ja järjestellä studioon soittajia. Toimihan se tietenkin myös tulkkina, kun äänittäjä puhui vain englantia ja ruotsia. Koko matka muistutti Uuno Turhapuron ulkomaanreissua ja meni monta kertaa vähän överiksi, mutta studiossa meitä kyllä ohjattiin hyvin. Levylle saatiin lopulta hienoa jälkeä.”

Joku jota rakastan -kappaleen trumpettisoolon puhalsi Otto Donner.

Levyn huolellisesta ja harkitusta ulkomuodosta huolimatta tuotantoprosessi jätti sijaa myös sattumalle. Monen laulun viimeinen silaus syntyi vasta studiossa, spontaanisti ja vuorovaikutteisesti. Kasevan ja Donnerin yhteistyötä leimasivat samanaikaisesti leikkimielisyys ja omistautunut ote, joiden pohjalla oli kaikenpuolinen kunnioitus kappaleita ja niiden tunnelmia kohtaan.

”Joku jota rakastan on esimerkiksi samaan aikaan yksinkertainen ja moniulotteinen sävellys. Siinähän laulumelodia menee soitantaan nähden vieraisiin sävellajeihin. Kun sovitin laulua, Donner tapaili sitä hyräilemällä. Se tykkäsi tavattomasti laulun hienovaraisesta jazz-tunnelmasta ja siitä, ettei oikealle tai väärälle ollut mitään vakioasetusta. Koin laulun ihan samalla tavalla.”

”Otto tilasi levylle paikallisia puhaltajia ja jousisoittajia. Ruotsalaiselle flyygelitorven soittajalle sattui kuitenkin huono päivä, emmekä saaneet haluamaamme nauhalle. Muistin kuulleeni, että Otto puhaltaa torvea ja kysyin, voisiko hän yrittää. Otto piipahti viikonloppuna Helsingissä ja toi trumpetin tullessaan. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen torvisoolonsa jälkiosaan. Aloimme jo miettiä, että miten tässä käy, kun äänittäjämme keksi kuunnella Oton sooloa sähköpianon ja Askon kitararaitojen päällä. Se leikkasi soolosta loppuosan pois ja säästi vain sen tidididi-ton-ton-ton-osan. Se osui kohdalleen. Otto katsoi minua hymyillen, että näinhän sen pitikin mennä.”

”Seuraavaksi keksin, että etkös sä Otto laulanut vähän kuorojakin. Tulepas mukaan. Niin Otto joutui myös laulamaan. Siitä tuli vähän sellaista kireyttä suhteessa meidän pyöreään ja pehmeään kuoroääneen, mutta ei sitä taida muut huomata.”

”Otto muuten keksi sen säkeistön alle tulevan pienen kuoropätkän. Se teki sen lennossa. Mä vain kuuntelin ja nyökkäilin, että juu, hieno on.”

Kasevan välitön lähestymistapa toi sen musiikkiin jäljittelemättömän pohjavireen, mutta johti ajoittain myös ristiriitaisiin tilanteisiin. Jokela muistelee hykerrellen, miten yhtyeen toimintamallit saivat toisinaan sekä studiohenkilökunnan että Donnerin hermostumaan.

”Kerran Otto tuli kysymään joitain sovituksia. Sillä oli studiossa jo viulubändi valmiina. Sanoin että juu juu, kohta on valmista, istuin flyygelin ääreen, löin sieltä merkkiäänen ja rupesin kirjoittamaan. Kun sain nuotit valmiiksi, orkesteri ei pystynytkään lukemaan niitä. Nuotit olisi pitänyt kirjoittaa jokaiselle jouselle erikseen.”

”Järvisen Joukon (Kasevan basisti) kanssa kirjoitettiin sitten käsi vapisten samalla kun Otto kertoi, kuinka monta tuhatta kruunua orkesterin istuttaminen maksoi. Ei siinä auttanut muu kuin tehdä. Järvinen lähti sitten taksilla studioilta johonkin kopiointiliikkeeseen monistamaan nuotteja. Tällaista se oli.”

”Pari asiaa jäi harmittamaan. Ensinnäkään en ollut tyytyväinen lauluosuuksiini Joku jota rakastan -kappaleessa. Jälkeenpäin vuodet ovat kyllä hioneet puutteellisuuden pois ja olen ymmärtänyt, että kappale onnistui hyvin. Enemmän kismittää se, että levylle tuli pari täyteraitaa. Huomattiin vasta studiossa, että levy oli jäämässä vajaaksi ja tehtiin nopeasti pari lyhyttä ja rytmikkäämpää laulua. Ne olivat Pena ja Hän tulee taas. Olisi pitänyt turvautua joihinkin muihin lauluihin, vaikka hyvinhän nuokin otettiin vastaan.”

Kaseva vuonna 1974: Tapio Rauma, Asko Raivio, Mikko Jokela, Jouko Järvinen ja Nils Jokela.

Hiljaista, himmeää ja harrasta

Kaseva oli 1970-luvulla suosittu orkesteri, jonka konsertteihin saattoi tulla tuhansiakin ihmisiä. Siitä huolimatta yhtye piti profiilinsa matalana. Osa soittajista säilytti päivätyönsä ja Jake Nymanin kirjaaman anekdootin mukaan viisikko saattoi peruuttaa konsertteja sienestyskauden takia. Vaatimattomuudessaan ja musiikillisessa hioutuneisuudessaan yhtye olikin jonkinlainen outolintu suomalaisessa rock-maailmassa, jota hallitsivat Hurriganesin, Coitus Intin ja Alwari Tuohitorven kaltaiset jytäremmit.

”Kyllähän siinä oli monenlaista. Keikkajärjestäjät ottivat meidät mielellään soittamaan, koska yleisömme sanottiin käyttäytyvän keskimääräistä paremmin. Toisaalta kun olimme jossain Helsingin liepeillä lähiöissä ja teollisuusalueilla, lavalle saattoi lennellä käpyä ja ties mitä, kun soittelimme näitä itkuvirsiämme. Keikan lopulla ronskeinkin yleisö kyllä yleensä lauloi Maria mukana.”

”Onneksi Lovessa ymmärrettiin meidän musiikkia täydellisesti. Siinä oli sellaista hengenheimolaisuutta. Nehän julkaisivat silloin kaikenlaista ja hyvä niin. Esimerkiksi Joku jota rakastan on sellainen laulu, jota ei olisi aina ollut mahdollista toteuttaa.”

Love Recordsin avaramielinen julkaisupolitiikka tukahtui kuitenkin taloudelliseen mahdottomuuteensa. Kun yhtiö meni 1970-luvun lopulla konkurssiin, alkoi Kasevakin himmentää liekkiään. Yhtye vetäytyi lavoilta kolmannen levynsä (Meidän huoneessa, 1982) jälkeen, ja Raivion tapaturmainen kuolema seitsemän vuotta myöhemmin tuntui sinetöivän Kasevan kohtalon. Musiikki pysyi kuitenkin ihmisten mielissä silloinkin kun yhtye oli poissa. Niinpä orkesteri otettiin lämmöllä vastaan, kun se päätti palata lavoille 2000-luvun alussa.

”Keikoillamme on nykyisin aivan oma tunnelmansa. Paikalle tulee ihmisiä, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kohdanneet tämän musiikin. Nyt heillä on asuntolainat maksettuina, perheet ja ikää, mutta musiikki vie niihin muistojen kultaamiin aikoihin, jolloin elämä oli vielä avoinna.”

”Monet ovat kertoneet, että Joku jota rakastan on heille hyvin tärkeä laulu. Ja onhan sen voiman aistinut myös keikoilla. Yleisön reaktio on yleensä hiljainen, himmeä ja harras.”

”Kappale herättää selvästi tietynlaista kunnioitusta. Keväällä esimerkiksi tällainen nuori rap-artisti kuin Asa otti yhteyttä ja kysyi, voisiko käyttää kappaletta musiikissaan. Se lupasi oikein erikseen käsitellä laulua hellästi. Ehkä laulun omakohtaisuus tekee ihmisiin vaikutuksen. Jokainen varmaan aistii, ettei siinä ole mitään kuviteltua.”

Kaseva paluunsa aikoihin 2000-luvun alussa. Vuonna 1989 hukkuneen Asko Raivion soittaa Tapio Virtanen (kuvassa keskellä).

Jokelalle laulusta tuli uudella tavalla merkityksellinen, kun hänen vaimonsa, laulun rakastettu, kuoli syöpään alkuvuodesta 2012. Jäljelle jäänyttä tyhjyyttä on ollut vaikea paikata. Viidenkymmenen aviovuoden jälkeen Jokela on joutunut sanojensa mukaan opettelemaan paljon uudestaan. Samalla hän on siirtänyt laulun sanat lavoilta vaimonsa hautakiveen. Laulettaviksi ne ovat nykyisin liian painavia ja muistorikkaita.

”Laulun alku, nuotinnus ja sanat ovat tosiaan kiveen hakattuja. Hautakivessä on nuottiviivasto ja avaussanat sen alla. Kivessä on valmiiksi minunkin nimeni, mutta päivämäärä puuttuu vielä.”

”Konserteista olen jättänyt laulun pois. En pysty sitä enää laulamaan, sillä se heittää niin voimakkaan signaalin läpi tajunnan ja kehon. Mieleen tulee niin paljon muistoja ja koko sen suhteen ainutlaatuisuus. Mä pidän sitä jonkinlaisessa kotelossa tuolla pääni sisällä. Sieltä se ei katoa minnekään.”

Kappaleen ajaton elämä jatkuu myös levyllä. Sanat, joita tuuli soitti Lempäälän pelloilla ja joilla rakkaus kirjoitti itsensä kiveen, kaikuvat edelleen yhtä kirkkaina, avoimina ja optimistisina kuin vuonna 1976.

Me, joilla on ollut onni löytää elämäämme oma ainutlaatuinen rakkautemme, voimme upota laulun tunnelmaan, vaikuttua kerronnan paljaudesta ja ymmärtää etuoikeutemme.

Vaieten, silmät melkein itkien.

Mikko Jokela

Syntynyt 1. marraskuuta 1947 Tampereella.

Kasevan laulusolisti ja lauluntekijä. Soitti yhtyeessä myös 12-kielistä kitaraa sekä satunnaisesti esimerkiksi sähköpianoa ja sitaria. Harrastaa saksofonin ja klarinetin soittoa.

On tehnyt muille vain vähän musiikkia, mutta sävelsi pyynnöstä Nouse aamusi -kappaleen Suomen euroviisukarsintaan vuonna 1981. Kappaleen sanoitti Asko Raivio, sovitti Otto Donner ja esitti Pepe Willberg. Lisäksi Jokela on vieraillut muun muassa Kirkan Kaksi puolta -levyllä vuonna 1977.

Työskennellyt autoalalla vuosina 1964–1975, koti-isänä ja päätoimisena muusikkona vuosina 1975–1984 ja Tampereen kaupungin museo- ja kirjastolaitoksen palveluksessa vuosina 1984–2002.

Millainen ihminen olit vuonna 1976? ”Olin nuori, energinen, luova ja yritteliäs musiikin parissa.”

Mitä musiikkia kuuntelit silloin? ”Olen ollut kaikkiruokainen musiikin suhteen, mutta vuosina 1975–1976 kuuntelin pääasiassa klassista musiikkia, jazzia, poppia ja rockia. Suurempia suosikkejani ovat aina olleet muun muassa Claude Debussy, Mozart, Benny Goodman, Lester Young, Charlie Parker ja Stan Getz. Popin puolella olen pitänyt esimerkiksi The Beatlesista, Eaglesista ja CCR:sta. Myös kansanlaulut ja lastenlaulut ovat olleet aina merkityksellisiä minulle.”

Joku jota rakastan kolmella sanalla: ”Se on henkilökohtaisin.”

Toivelaulu: ”Toivelaulut valitaan olosuhteiden ja tunteiden mukaan. Viime aikoina sellaisia ovat olleet kaikki laulut Mark Knopflerin levyltä Kill to Get Crimson.”

Video ei ole enää saatavilla

Sedät jaksaa meikata.

Naamiohuvit jatkuvat.

Nelikymmenvuotisen uransa aikana Kiss on koetellut faniensa kärsivällisyyttä ja lompakkoa monta kertaa, milloin keskinkertaisilla levyillä, milloin huonoilla elokuvilla, milloin joutavalla kierrätysmateriaalilla. Jollakin tavalla orkesteri on kuitenkin aina kääntänyt harharetkensä edukseen, mytologisoituneiksi lisäluvuiksi mittavaan historiaansa.

Yhden peruuttamattoman virheen keulakaksikko Paul Stanley – Gene Simmons on kuitenkin tehnyt. Kun he 2000-luvun alussa pukivat rumpali Eric Singerin ja kitaristi Tommy Thayerin Peter Crissin ja Ace Frehleyn sotisopiin, särkyi jotakin olennaista.

Yhtyeen tarkoituksena oli kenties viestittää, että Kiss on enemmän kuin tekijänsä. Pienellä naamioleikillä oli kuitenkin suuri semanttinen sivuvaikutus: Kissistä tuli lopullisesti oma tribuuttiorkesterinsa. Kieltäessään Thayerilta ja Singeriltä mahdollisuuden omaan identiteettiin Kiss pysäytti itsensä. Se jättäytyi väkinäiseen rock ’n’ roll -juhlaan, jossa ei ollut mennyttä eikä tulevaa.

Siihen nähden on ilahduttavaa, että Kiss yrittää olla jälleen yhtye. Kolmen vuoden takainen Sonic Boom oli puisevasta materiaalistaan huolimatta vilpitön yritys löytää Kissin juuret uuden kokoonpanon avulla. Monsterilla yhtenäisyyden sanomaa huudetaan entistä itsevarmemmin. Tarkoitus ja keinot ovat tuntuvasti paremmat kuin Crissin ja Frehleyn paluulevynä mainostetulla Psycho Circusilla (1998), jolla soitti pääasiassa lauma studiomuusikoita.

Monsterin päätehtävä lieneekin osoittaa nykyisen kokoonpanon iskukyky ja rakentaa sille oma persoona. Jos Sonic Boom oli tämän julkilausuman hutera hahmotelma, vyöryy manifesti nyt päälle väellä ja voimalla. Monster on suoraviivainen ja teeskentelemätön levy, jolla Kiss toteuttaa parhaansa mukaan käsitystään siitä, miltä Kissin pitää kuulostaa. Virman luovuuden tämä lähtökohta ehkä nujertaa, mutta elinvoimaa ja irvistystä albumilla on senkin edestä. Moni Kissin aikalainen ei tällaiseen lopputulokseen pystyisi.

Levyn musiikillinen tontti on helppo määritellä. Yhtye on palannut nelihenkisen alkuvoiman lähteille, ilman ulkopuolista sävellysapua. Monster rynnii aitojen läpi tymäköillä riffeillä, pinnassa murisevalla bassolla, intensiivisellä laulannalla ja stadionkuoroiksi kasvavilla kertosäkeillä. Kappaleiden ytimen muodostaa mutkaton bändisointi, jonka Stanley ja Greg Collins ovat pyrkineet tuottamaan mahdollisimman muhkeaksi ja konstailemattomaksi.

Albumi pursuaa takautumia vuosien 1976 ja 1992 väliltä. Ne voivat herätä yksittäisestä kitaran vingahduksesta, Stanleyn ja Simmonsin lauluharmonioista, lehmänkellosta, seksistisesti uhoavasta riimistä tai jostakin tavoittamattoman tutusta sointukulusta. Monster ei kuitenkaan mielistele tai pyri toistamaan mennyttä liian orjallisesti. Se on pikemminkin sikermä ruumiillisiksi muuttuneita ilmaisutapoja, joiden pohjat on luotu vuosikymmeniä sitten Love Gunin (1977) ja Animalizen (1984) kaltaisilla levyillä.

Yksi ilmeinen puute erottaa kuitenkin uuden ja vanhan toisistaan. Sonic Boomin tavoin Monster kärsii varsinaisten iskusävelten puutteesta. Levyn avaava Hell or Hallelujah uhkaa lyödä kuulijan kanveesiin, mutta tyrmäyksen sijasta Kiss tyytyy pullistelemaan hauistaan. Hetkellinen innostus herää usein, mutta pidemmän päälle mukilointi turruttaa. Levyn pulssi hukkuu yksitotisesti mäiskittyjen riffien alle, ja siellä täällä soivat nyanssivaihtelut – Eat Your Heart Outin glam rock -harmoniat, Last Chancen AC/DC-flirtti ja Long Way Downin popahtavampi ote – ovat sittenkin vain kimalletta monoliitin päällä.

Kappaleiden välinen jännite rakennetaan tuttuun tapaan Stanleyn ja Simmonsin persoonien varaan. Freakin kaltaisilla kappaleilla Stanley osoittaa hallitsevansa perinteisen rock-laulun kaavan täydellisesti, kun taas Simmons antaa ilmaisunsa rönsyillä vapaammin. Kuitenkin miesten välinen kuilu on kapeimmillaan miesmuistiin. Esimerkiksi Stanleyn kirjoittama Shout Mercy on vanhahtavassa raskaudessaan huomattavan lähellä Simmonsin repertuaaria, ja miesten yhteistyössä kynäilemä The Devil Is Me yhdistää luovat voimat ilkeästi virnuillen. Simmonsin tähtihetki on rujo Wall of Sound, jonka maanittelevan viileää melodisuutta mahtuisi levylle kosolti enemmänkin.

Kärkikaksikon takaa pilkistää myös kolmas hahmo. Monster jää ajan lehdille albumina, jolla fanien ylenkatsoma Thayer asettuu lopullisesti osaksi Kissin luovaa yhteisöä. Mies on ollut kirjoittamassa peräti yhdeksää levyn kappaleista, ja signeeraa työnsä hoitamalla Outta This Worldin lauluvelvollisuudet – fraseeraten rivejään oireellisen frehleymaisella otteella. Klassisen Kiss-levyn kaavaa noudattaen myös Singer päästetään ääneen yhden kappaleen ajaksi.

Monster osoittaa erinomaisesti, että Kiss on jälleen luova yksikkö − ja Singer−Thayer juuri sellainen esimiehilleen lojaali aseenkantajakaksikko jota Stanley ja Simmons ovat varmasti etsineet. Tämä on myös levyn heikkous. Yhtyeen uraa värittäneet tyylirikot ja erilaisten soittajapersoonien summana syntynyt ristiriitainenkin monipuolisuus ovat tiessään. Etenkin Singerin soitosta on karsiutunut pois kaikki se särmä, jonka mies toi yhtyeeseen edellisellä visiitillään 1990-luvun alussa. Vika on tuskin rumpalissa itsessään – kappalemateriaali jättää vain vähän tilaa soitannollisille tulkinnoille.

Monsterin ilmestyessä Simmons kehaisi levyn olevan sekoitus Destroyeria (1976) ja Revengea (1992). Rinnastus kahteen klassikkoalbumiin lienee mainospuhetta, mutta viittaa myös aitoon ylpeyteen uutukaisesta. Valitettavasti Monsterista ei ole saappaantäytteeksi. Kun sen kolhoa jauhantaa kuuntelee rinnakkain Destroyerin vuoristoratamaisen fantasiamaailman kanssa, ymmärtää kouriintuntuvasti, mitä levyltä kaipaa.

Musiikissa on aivan liian vähän sitä taikaa, mystiikkaa ja tähtipölyä, joka houkuttelisi katsomaan maskin taakse.

63 Kiss on jälleen – ehkä ensimmäistä kertaa sitten reunion-seikkailujensa – aito ja aggressiivinen rock-yhtye. Yhtyeen lähihistoriaan verrattuna Monster onkin elinvoimainen tervehdys yhtyeeltä, jonka maun luulin väljähtäneen jo aikoja sitten. Koko uran mittakaavassa Monster joutuu kuitenkin taipumaan monelle paremmalleen. Lukuisia klassikkotason levyjä suoltaneelta yhtyeeltä albumi on korkeintaan keskinkertainen suoritus. Vieläköhän Stanleylla ja Simmonsilla olisi kanttia kilauttaa Bob Ezrinille?

Video ei ole enää saatavilla

Hengen valo lankeaa Joshua Tillmanin kasvoille.

Joskus teknologia on ihmeellistä. Father John Misty -nimellä toukokuussa debytoinut Joshua Tillman on juuri ryhtynyt kertomaan, miksi lähtisi Jean-Paul Sartren kanssa oluelle, kun puhelinyhteys vääristää Suomeen tulevan äänisignaalin vokoderimaiseksi murinaksi. Aluksi luulen, että kyse on Tillmanin jäynästä, mutta hänkin vaikuttaa yllättyneeltä. Kokemus muuttuu surrealistiseksi. Aivan kuin kuulisin Tillmanin ajatuksia Stephen Hawkingin puhumana – kaksi neroa yhden hinnalla.

Sinnittelemme hetken, mutta vuorovaikutteisesta kommunikoinnista ei tule mitään. Robottiäänen lauseet soivat tulkintakelvottomina ja Tillmanin naurahdukset vääristyvät huonon tieteiselokuvan kalseaksi efektiikaksi. Haastatteluaikakin alkaa loppua. Kiitän kohteliaasti ja kuulen, kuinka sanani katoavat jonnekin konemaisen tyhjyyden sisään. Vokoderi toivottaa hyvää jatkoa ja lupaa polttaa kotikaupunkini. Katson taivaalle nähdäkseni vihreän valojuovan.

Aamulla löydän nauhuristani kummitustarinoita. Jotenkin tämä kaikki sopii siihen omituiseen maailmaan, jota Tillman päätyy luomaan kirjoittaessaan lauluja omasta elämästään. Tästä maailmasta on mahdollisuus päästä osaksi 11. marraskuuta, kun Father John Misty järjestää isänpäivämessun Tavastialla. Luvassa lienee hurmahenkisyyttä, karismaa ja kielillä puhumista.

Hengen valo lankeaa Joshua Tillmanin kasvoille.

Marraskuista keikkaasi on mainostettu Suomessa Fleet Foxesin ex-rumpalin keikkana. Millaisia terveisiä lähetät niille, jotka tulevat katsomaan ensisijaisesti Fleet Foxesin ex-rumpalia?

”Enpä tiedä. Ainakin sen, että rumpusoolo tulee olemaan uskomaton.”

Olet tehnyt pitkän soolouran J. Tillmanina. Miksi päätit yhtäkkiä rakentaa Father John Mistyn alter egoksesi?

”Ei se ole alter egoni. Kasvoin kirjoittajana ja päätin muuttaa nimeä, koska aloin kyllästyä aiempaan. Olin aluksi laittamassa levyä ulos J. Tillmanina, mutta päätin viime hetkellä keksiä jonkun täysin naurettavan nimen. Ajattelin, että John Misty on kyllin typerä.”

Sitä se tosiaan on.

”Se on oikeastaan eräänlainen pila. Laulut kertovat luonnollisesti minusta sen sijaan että ne kertoisivat jostakin keksitystä hahmosta. Father John Misty on minun kertojaääneni. Samalla se on kunnianosoitus typerille nimille.”

Oliko sinun kuitenkin helpompi lähestyä elämääsi eri nimellä?

”Kyse ei ollut siitä. Nimi oli viimeinen asia, jonka keksin ennen levyn julkaisua. Levy oli jo valmis siinä vaiheessa kun valitsin nimen. Eli en tosiaankaan ajatellut, että luonpa jonkun kuvitteellisen hahmon ja kirjoitan täysin vapaasti nipun kappaleita, joissa voin piiloutua hänen aiheuttamiensa mielleyhtymien taakse.”

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki syntyi siis varsin spontaanisti?

”Siltä minusta ainakin tuntuu. Valtaosa kappaleista on kirjoitettu noin kymmenessä minuutissa, aivan kuin olisin kirjoittanut kertomuksia. Kun laulut alkoivat tulla ulos, tuntui että en mahtanut niille mitään. Ne syntyivät juuri niin naurettavina kuin syntyivät. Kirjoitin niitä lähinnä huvin vuoksi. Aluksi en edes ajatellut levyn tekemistä.”

Toukokuussa ilmestynyt Fear Fun -levysi kuulostaa kiehtovan monisyiseltä ja utuiselta sekoitukselta monia amerikkalaisen kulttuurin myyttejä. Onko mielessäsi joitakin myyttejä, jotka inspiroivat tai ärsyttävät sinua?

”Voi luoja, monet kulttuuriset narratiivit ärsyttävät minua. Muun muassa banaalius ja eskapismi. Jos tarkastelen asiaa musiikin näkökulmasta, niin tuntuu että kukaan ei sano nykyisin mitään. Kaikki on niin kohteliasta ja epämääräistä. Ihmiset suhtautuvat esteettisyyteen pakkomielteisesti ja koettavat rajata tekemisensä ajan hengen mukaisesti.”

Onko Fear Fun vastareaktiosi näihin trendeihin?

”Fear Fun oli tapani sylkäistä päin sitä modernia musiikillista maisemaa, jossa ihmiset kuvittelevat tekevät jotakin omaperäistä. Päätin tehdä mahdollisimman epäomaperäistä paskaa, mutta tosissani.”

Epäomaperäisyytesi tarkoittaa vahvaa sitoutumista countryn ja folkin perinteisiin. Mitä nämä perinteet merkitsevät sinulle?

”Tuntuu hieman liioittelulta puhua perinteistä. Nehän ovat vasta noin 60 vuoden ikäisiä. Se ei ole ajallisesti mitään. Joku Ottomaanien valtakunta oli kauan sitten, mutta rock-musiikki on vielä nuorta. On typerää ajatella että jokainen vuosikymmen olisi jotain uutta. En pidä vuosikymmen-ismeistä. En usko siihen, että elämä on pirstottavissa vuosikymmeniksi, jotka ovat itsenäisiä, toistumattomia aikayksikköjä”

Silti tuntuu, että musiikkisi henkinen koti on 1960- ja 1970-luvuilla.

”No, valtaosa kuuntelemastani musiikista tulee 1970-luvulta tai kauempaa. Kuten vaikkapa jotkut Waylon Jenningsin kappaleet. Ne on levytetty 40 vuotta sitten, mutta voisivat yhtä hyvin olla tätä päivää. 40 vuotta on niin lyhyt aika.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi esittääksesi coolimpaa kuin todellisuudessa olet?

”Heh, enköhän. Sikäli kun cooliudella on mitään tekemistä musiikin kanssa.”

Mitä kappaleita pyydät todennäköisimmin dj:ltä kun olet todella, todella humalassa?

”Katsotaanpas. Todennäköisesti jonkun biisin A Little Touch of Schmilsson in the Nightilta. Se on hyvä kännilevy. Tai sitten vaadin Waylon Jenningsin Honkey Tonk Heroesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Päihteistä puheen ollen, olet kertonut että Fear Fun syntyi, kun lähdit ajelemaan pitkin länsirannikkoa pakettiautolla, joka oli täynnä sieniä. Tapahtuiko tuolla matkalla mitään erikoista?

”Olin muutaman päivän yksin eräässä majassa, jossa kummitteli. Meinasin seota siellä. Se oli rakennettu 1900-luvun alussa ravintolaksi pienen joen päälle. Kokin tytär hukkui siihen puroon joskus vuonna 1915. Se oli melkoinen paikka.”

Olisiko levystä tullut erilainen, jos olisit ajanut itärannikolle tai keskilänteen?

”Ei. Enpä usko.”

Yhdessä laulussasi mainitaan Sartre, Martin Heidegger ja Neil Young. Se kiteyttää mielestäni sanoitustesi olemuksen ja musiikkisi maailman kokolailla täydellisesti. Kenet ottaisit noista kolmesta kernaimmin olutseuraksesi?

”Sartren. Pidän ranskalaisten eksistentialistien meiningistä. Mennään baariin, juodaan ja filosofoidaan.”

Tuleeko marraskuinen keikkasi noudattamaan tuota metodia?

”Luulen että aiomme vain polttaa koko Helsingin matalaksi. Siitä tulee hauskaa.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ei kumpaakaan. Hän oli lähinnä omituinen eksentrikko, josta on keksitty paljon tarinoita. Tuollaiset hahmot ovat käyttäytyneet varmaan sekä nerokkaasti että typerästi.”

Video ei ole enää saatavilla

Father John Misty ja NO Helsingin Tavastialla isänpäivänä 11.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Bogart Co. – Princess (1985)

Vanhan rakkauden jälki on seurannut Ressua vuosikymmenten halki

1980-luvulla suomalainen musiikkivienti otti hapuilevia ensiaskeleitaan. Useimmiten ne johtivat harhaan. Kansainväliset markkinat ummistivat silmänsä täkäläisiltä yhtyeiltä, eikä takaportti auennut edes Euroviisujen kautta. Vientitoivojen toimintaa ohjasivat mielikuvat, hatara usko ja naiivi yritteliäisyys. Anglosaksisen kulttuurin dominoimassa maailmassa näillä eväillä pääsi töin tuskin kotikatua kauemmas.

Silti kunnianhimoisimmat jaksoivat yrittää.

Yksi avoimimmin ulkomaille tähyillyt orkesteri oli turkulainen Bogart Co., joka rynnisti hiuspehkot hulmuten kansainvälisen tanssimusiikin kilpakentille. Levyjä purkitettiin Tukholmassa ja Lontoossa, ja musiikkivideoita kuvattiin Kanarian saaria myöten. Samaan aikaan kotimaassa heiluivat pilkkakirveet. Yhtyeen avoin kaupallisuus, värikylläisyys ja hyväntuulisuus tuntuivat rikkovan kaikkia suomalaisen rock-maailman kirjoittamattomia lakeja.

Läpimurto jäi haaveeksi, mutta vika ei ollut suoranaisesti sisällössä. Jos Suomesta olisi löytynyt todellista vientiosaamista, olisi Bogart Co. voinut osua samaan kultaiseen diskosuoneen kuin vaikkapa Modern Talking. Hullunrohkean asenteen lisäksi yhtyeellä oli nimittäin taskussaan todellinen valtti – kansainväliset mitat täyttävä hittikappale.

Neonvärisen humun takana, tuulipuvun tuolla puolen soivat särkyneen rakkauden sävelet. Siellä hymyili surumielistä hymyään kaunis ja kaivattu prinsessa.

Turusta Tukholmaan

Kun Bogart Co. julkaisi Princess-singlensä alkuvuodesta 1986, yhtyeellä meni lujaa. Sen kakkosalbumi, Dance Station (1985), viihtyi Suomen albumilistalla ja avaussingle All the Best Girls villitsi tanssilattioilla. Menestys maistui viisikolle, sillä vain paria vuotta aiemmin sen debyytti (No 1, 1983) oli flopannut niin pahoin, että levy-yhtiöt olivat jättäneet yhtyeen tuotantosuunnitelmiensa ulkopuolelle. Dance Stationin avulla orkesteri tuntui pääsevän vihdoinkin lähelle suurta unelmaansa.

”Meillä oli alusta asti selkeä päämäärä. Me haluttiin tehdä kansainvälistä musiikkia, mutta Suomessa ei ollut mielestämme osaamista sellaiseen. Wigwamit ja muut olivat tehneet järjettömän kovia juttuja, mutta modernia ja ajan hermoilla ollutta soundia ei löytynyt mistään.”

”Näin sitten ruotsalaisessa Secret Servicessa soittaneen Ulf Wahlbergin eräillä tv-studioilla. Kävin kysymässä häpeillen, kiinnostaisiko häntä tuottaa musiikkiamme. Olin varma että mies käskee suksimaan ties minne, mutta sehän pyysikin lähettämään nauhan. Lähetin All the Best Girls -demon, ja kun soitin perään jonkun ajan kuluttua, Uffe kehui materiaalia ja suostui tuottamaan musiikkiamme.”

”Ongelmana oli kuitenkin raha. Meiltä puuttui levy-yhtiö ja paineet sen löytämiseksi kasvoivat. Me käytiin läpi kaikki suomalaiset firmat, mutta niissä sanottiin vaan että ’hyvä bändi mutta ei kiinnosta’. Ilmeisesti yhtiöt olivat pelästyneet ensimmäistä levyämme. Se ei juuri liikkunut, eikä siitä oikein tykätty. Olisi pitänyt laulaa rockia suomeksi.”

”Onneksi lopulta Matin ja Tepon levy-yhtiössä Teppo oli sitä mieltä, että tää on hyvä homma. Niiltä saatiin rahaa ja päästiin Tukholmaan tekemään levyä.”

Lopputulos, Dance Station, on hämmästyttävän linjakas ja onnistunut levy. Vaikka 1980-luku on kiinnittynyt paksuksi pakkeliksi levyn pintaan, ovat sen äänimaailma ja kappalemateriaali kestäneet aikaa hyvin. Huolellinen jälki ja suuri sointi palvelivat myös yhtyeen visiota. Orkesteri oli päättänyt valloittaa ulkomaat niiden omilla keinoilla. Kansainvälisyyden haasteeseen saattoi vastata vain lähtemällä leikkiin mukaan.

”Kuuntelin noihin aikoihin vaikka mitä, mutta lähtökohtanani oli aina pop. Valtaosa suosikeistani tuli ulkomailta, joten oli luontevaa, että halusimme kuulostaa samalta kuin ne.”

”Halusimme aktiivisen tuottajan ja oli hienoa päästä työskentelemään sellaisen miehen kanssa, jonka bändiä olin ihaillut. Uffe toi meidän juttuihin sellaista Juno- ja Jupiter-synamaailmaa. Se funtsasi kuitenkin paljon enemmän biisien rakenteita kuin soundijuttuja. Mehän sitä vastoin riehuttiin kaikkien efektien kanssa. Uffe joutui oikeastaan kantamaan huolen siitä, että saatiin ylipäänsä biisit kasaan.”

”Me oltiin usein sitä mieltä, että kukaan muu ei tee näitä asioita niin hyvin kuin me. Olihan se aika vääristynyttä, mutta nuorilla artisteilla pitää olla kovaa uhoa, jolla ne jaksaa alkuvaikeuksien läpi. Meillekin tuli niin paljon kaikenlaista niskaan, että piti uskoa hulluna omaan tekemiseensä. Ja kyllä me uskottiinkin.”

Vientitoivot maailmalla. Bogart Co.:n kulta-aikoina sekä soundit että kampaukset olivat suuria. Studiossa Sam Eagle, Reddie Redford, Johnny Gustafsson, Guy Stoneman ja Vinnie Lane.

Katkelma päiväkirjasta

Princess ei kuitenkaan kertonut uhosta tai edes heijastellut sitä. Laulun taustalta löytyi omakohtainen ja tuttu tarina menetetystä rakkaudesta ja sen korventavasta jälkipoltosta. Tarinan henkilökohtaisuudesta kertoo se, että vuonna 1988 Ressu kirjoitti sille sisarlaulun Where Are You, jossa hän palasi Princessin tunnelmiin ja muotokieleen pienen ajallisen välimatkan takaa. Samaa teemaa käsitteli myös debyyttilevyltä löytynyt My Princess.

”Princess on ensimmäisiä tekemiäni biisejä. Laulu on kuin päiväkirjani sivuilta, vaikka en koskaan päiväkirjaa kirjoittanut. Ei se tietenkään sanasta sanaan ole totta, vaan eipä noita asioita tarvinnut parikymppisenä kauheasti dramatisoidakaan. Kerronnan kypsyys ei huimannut päätä, mutta vilpittömyyttä oli senkin edestä.”

”Nauhoitin kappaleen demoon auttavat soinnut pienellä keyboardilla ja lauloin melodian siihen päälle. Varsinainen sovitus tehtiin treenikämpällä. Totta kai studiossa viilattiin soundia, sillä Uffella oli paljon sanottavaa siihen syntikkamaailmaan, mutta bändikämppäsovitus antoi lopulliset suuntaviivat.”

”Bändi otti laulun hyvin vastaan, enkä pelännyt missään vaiheessa, että laulu olisi liian erilainen. Me tehtiin aina liiankin paljon kaikenlaista, eikä kukaan meistä ollut sellainen puristi, joka kelpuuttaa vain tietynlaisia lauluja.”

Dance Stationin energisessä maailmassa Princessin pehmeä pumppaus ja herkistynyt tulkinta erottuvat selvästi. Samalla kappale on kuitenkin saumaton osa levykokonaisuutta; nöyrä hengähdystauko, jonka voi tulkita myös viimeiseksi silaukseksi. Laulua kuunnellessa on edelleen helppo tavoittaa se hartaus, jolla kappaletta on tehty.

”Laulun äänimaailma on tarkoituksella pehmeä, vaikka me haluttiin tehdä kappaleesta tanssittava. Se oli pakko jättää tuollaiseksi. Biisin luonne olisi kärsinyt niistä kovista biiteistä, joita laitoimme muille Dance Stationin kappaleille.”

”Kun Princessia nauhoitettiin, Uffekin tajusi, että laulu on minulle tärkeä. Se keksi, että jumalauta, nyt vähennetään valoja. Mulla rupesi laulaminen menemään entistä vaikeammaksi, ja kun Uffe otti loputkin valot pois, mä itkin jo niin paljon, ettei laulamisesta tullut yhtään mitään. Se sessio jouduttiin keskeyttämään. Jatkettiin sitten, kun pystyin laulamaan taas vähän.”

Olennainen osa Princessin tenhovoimaa on sen video, jonka tyylikkäät nyanssit – laulun tahdissa vilkkuvat liikennevalot, balettitanssijan unenomaiset hypyt ja pyörivä prinsessanukke – istuvat kappaleen kerrontaan mestarillisesti. Paradoksaalista kyllä, 1980-lukulaisen räikeyden perikuvaksi ikonisoitunut Bogart Co. vastasi Princessin videolla hienoimmasta visuaalisesta jäljestä, jonka vuosikymmen suomalaiseen populaarikulttuuriin jätti.

”Videon teki Tapanisen Juha Helsingistä. Luin iltapäivälehdestä, että hän oli voittanut jonkun palkinnon, ja otin yhteyttä. Ainoana ongelmana oli jälleen raha puute. Halusimme kilpailla kansainvälisten artistien kanssa, joten videonkin piti näyttää joltain, vaikka budjetti oli ihan eri luokkaa. Tappi onnistui kuitenkin hyvin. Se ymmärsi laulun tunnelmaa ja sillä oli hyvä visio.”

Juha Tapanisen ohjaama Princess-video tihkuu kaipausta ja etääntymisen tragiikkaa.

Aavan meren tuolla puolen

Dance Station saattoi olla Suomen ensimmäinen kansainvälistä tasoa lähennellyt tanssipoplevy. Levyä ei otettu kuitenkaan vastaan yksinomaan kiitellen. Vaikka albumi löysi nopeasti tiensä ihmisten soittimiin, päätyi yhtye kriitikoiden hampaisiin. Räikeät mielipide-erot osoittivat, että Bogart Co. oli pohjimmiltaan rohkea ja kiinnostava yhtye, joka teki asioita toisin. Sen Herreys-henkiset koreografiat, maidonvalkea julkisuuskuva, häpeilemätön pop-asenne ja korskea ulkoasu kyseenalaistivat virkistävällä tavalla suomalaisen rock-maailman totunnaisuuksia.

”Jotkut karsastivat meitä ja jotkut rakastivat. Kriitikot pitivät meitä lähinnä hyvänä haukkumisen kohteena, mutta yleisö löysi meidät siitä huolimatta. Kun jälkeenpäin miettii, niin monta asiaa olisi voinut tehdä eri tavalla, mutta sitten oli asioita, joita ei olisi missään nimessä kannattanut tehdä toisin. Erilaisuus oli valttimme.”

”Luulen, että meidän juttua on alettu ymmärtää vasta myöhemmin. Totta kai meidän fanit, joita oli älyttömästi, jakoivat näkemyksemme jo silloin, mutta ne ajattelivatkin vain että ’tää on hyvä biisi ja noi esiintyy hienosti’. Toimittajista vasta nykyinen sukupolvi on tainnut tajuta, mistä meissä oli kyse.”

”Olihan se välillä turhauttavaa, mutta kyllä kaikki kääntyi bändin kannalta positiivisen puolelle.  Jos me olisimme tehneet niin kuin muut rakkaassa kotimaassamme neuvoivat, niin tuskinpa olisimme myyneet yhtä paljon levyjä tai saaneet yhtä paljon väkeä keikoille.”

Vaikka Bogart Co.:n lähtökohtia on opittu ymmärtämään, elää yhtyeen perintö myös toista elämää. Orkesterin riikinkukkomaiset promokuvat kiertävät pitkin internetiä, ja orkesteria käsitellään tämän tästä esimerkkinä siitä, mikä kaikki suomalaisessa musiikkimarkkinoinnissa meni aikoinaan pieleen. Samalla Bogart Co.:n tekemisistä välittyvä kotikutoisuus on herttainen muistutus niistä realiteeteista, joiden varassa suomalainen populaarikulttuuri opetteli maailman tavoille.

”Kyllähän me mietittiin ihan pirusti, miten asiat pitäisi tehdä, ja tehtiin asiat sitten omalla tavallamme.  Vuonna 1987 meille tuli brittimanageri, joka ihmetteli meidän touhuja ihan helvetisti. Se sanoi, että jos teidän täytyy pukeutua hullusti, niin voisitteko pukeutua edes vähän vähemmän hullusti.”

”Kerran se näki meidät keikalla Forssan kuplahallissa ja ihmetteli että ei hemmetti, bändi näyttää tolta, mutta väkeä on silti noin paljon. Siinä taisivat kulttuurit kohdata.”

”Silloin kaikki oli sellaista kokeilemista. Me halusimme breikata ulkomailla, mutta se ei ikinä onnistunut. Eihän se ole tietenkään muiden vika kuin meidän, mutta…”

”Siinä oli kaikenlaista. Esimerkiksi All the Best Girls nousi Saksan sinkkulistalla 30:n tuntumaan, kun se vedettiin yhtäkkiä pois markkinoilta. Saksassa oli jo valmiiksi Bogart-niminen yhtye ja siitä oli tulossa oikeushässäkkä. Keski-Euroopan valloitus jäi siihen.”

”Englannissahan meiltä vaihdettiin nimi jostakin syystä. Zap and Go! Joku elokuvayhtiö oli ilmoittanut, että me ei voida käyttää Bogart Companya. Eihän nimellä olisi periaatteessa ollut meille merkitystä, sillä kukaan ei tuntenut meitä siellä, mutta emme me halunneet vaihtaa sitä. Meillä oli levy julkaistuna ja olimme mielestämme matkalla jonnekin.”

Jälleen yhdessä. Dance Station vierailulla Ressun studiolla syksyllä 2012.

Prinsessan monet kasvot

Bogartin Co.:n liito katkesi kuuden albumin jälkeen vuonna 1989. Samoihin aikoihin Ressu käynnisteli menestyksekästä soolouraa, joka teki hänestä yhden 1990-luvun äänistä Suomessa. Bogartilaisten kanssa syntyi puolestaan tuotantotiimi RELS, joka siirsi Suomen muutaman vuoden kuluttua eurodance-aikaan nimellä Sound of R.E.L.S..

Sekä Sound of R.E.L.S. että Ressun sooloura perustuivat osin kierrättämiseen. Soolouransa tukipilareiksi Ressu pystytti coveroituja voimaballadeja, Sound of R.E.L.S. puolestaan versioi muun muassa Bogart Co.:n vanhoja kappaleita. Uudelleentulkintojen joukossa oli myös Princess.

Kolmannen elämänsä Princess aloitti vuonna 2009, kun Ressu levytti kappaleen suomeksi Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa.

”Itse asiassa mä odotin pitkään, että joku nuori poppari tekisi oman versionsa Princessista.  Mutta kun sitä ei alkanut tulla, niin me tehtiin se itse. Se Sound of R.E.L.S.:in versio oli lähinnä tuotannon päivitys, mutta kun ryhdyttiin tekemään laulua Jussin kanssa suomeksi, halusin että siihen tulee uusi teksti, joka ei pohjaa tähän vanhaan stooriin.”

”Mun mielestä lauluja pitää versioida uudestaan. Maailma on täynnä hyviä biisejä, eikä niitä saisi unohtaa sitten kun niiden aika on ohi. Mä olen tehnyt paljon covereita ja pukenut niille tavallaan uudet vaatteet. Jos joku biisi on hyvä, niin sen voi tehdä monella tavalla. Esimerkiksi Prinsessaan olen todella tyytyväinen. Uusissa versioissa täytyy olla kuitenkin joku idea, joka antaa niille oman elämän. Pelkkä kopiointi ei riitä.”

”Virossahan artisti nimeltään Mari-Leen teki kappaleesta oman versionsa (Printsess, 2008). En oikein tiedä sen taustoja, mutta annoin sille luvan kuultuani, että se oli aikaisemmin tehnyt Dingon Autiotalon. Mun mielestä on yksinomaan hienoa, että laulut elävät tällä tavalla.”

Nykyisin Ressun pääprojektina on Ressu ja Jussi -duo. Vaikka kaksikon suosio pohjautuu suurilta osin heidän itsensäkin tiedostamaan nostalgia-arvoon, on taiteilijoiden katse tulevassa. Tämä kuvaa Ressun musiikillista filosofiaa. Hänen mielestään lauluja pitäisi katsoa uusista perspektiiveistä sitä mukaa kuin vuodet ja muodit vaihtuvat.

Eteenpäin suunnattu katse tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että Bogart Companya tuskin saadaan takaisin, vaikka yhtyettä osattaisiin ehkä arvostaa toisella tavalla kuin 25 vuotta sitten.

”Me ollaan kyllä tehty 2000-luvulla joitakin keikkoja. Vähän väliä ihmiset toivovat, että kasaisimme rivit uudestaan, mutta se olisi aika iso projekti. Me ollaan hyvissä väleissä, mutta kaikilla on omat kuvionsa.  Mulle on nyt tärkeintä se, mitä me tehdään Jussin kanssa, joten Bogart ei ole tässä vaiheessa relevantti. Se ei ole kombona sellainen, että sillä olisi jatkuvuutta.”

”Sen sijaan Princess seuraa minua koko ajan, always. Se on ollut monelle kuulijalle lohdun tai lohduttomuuden lähde, joten pidän sitä siksikin mukana. Ja onhan se mulle tärkeä laulu, vaikka sanat ovat vaihtuneet. Siellä pohjalla on aina se sama biisi.”

”Ei se kuitenkaan saa tunteita purkautumaan niin valtoimenaan kuin silloin joskus. Asiat eivät pysy samanlaisina ihmisen päässä tai missään muuallakaan. Muutenhan me oltaisiin edelleen kaikki rakastuneita siihen ensimmäiseen tai toiseen tai kolmanteen tyttöystävään ja kaikki olisi päin hemmettiä elämän loppuun asti. Ei voisi hyväksyä enää koskaan ketään muuta. Mutta ei se mene näin. Onneksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Ressun ja Jussin versio Prinsessasta kertoo kokonaan toisen tarinan.

RESSU (Reddie Redford)

Oikealta nimeltään Esa Mäkelä, syntynyt 30. Heinäkuuta 1961 Turussa.

Bogart Co:n laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Osa Bogart-miehistöstä koostunutta RELS-tuotantotiimiä, joka on muun muassa tuottanut Matti Inkistä, MC Nikke T:tä ja Neon 2:ta sekä levyttänyt nimillä Boozin Bang N Dance Crew ja Sound of R.E.L.S..

Menestynyt sooloartisti, joka on julkaissut viisi soololevyä ja useita kokoelmia. Keikkailee nykyisin Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa. Ressulta ja Jussilta on ilmestynyt kaksi levyä sekä joitakin singlejä.

Kirjoittanut FC TPS:n maalilaulun Sydän rinnassa. Bogart Co:n C’mon Baby -laulun säveleen tehty C’mon Tepsi on soinut TPS:n jääkiekko-otteluissa.

Princess viidellä sanalla: ”Aito, alkuperäinen, voi että ah.”

Millainen ihminen olit vuonna 1985? ”Aika paljon rohkeampi. Nykyisin mietin enemmän, voinko tehdä jonkun asian vai en.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? “Intoilin todella paljon Paul Youngista, Duran Duranista, Spandau Balletista, Howard Jonesista ja Tears for Fearsista. Lisäksi olen aina pitänyt Paul McCartneysta, niin persoonana kuin laulajanakin.”

Toivebiisi: ”Bruce Springsteenin The Riverissa on sellainen lataus, melodia ja sanat, joille olen aina herkistynyt. Mun ensimmäisessä vuokrakämpässä oli vanha piano, jota taoin vajavaisilla soittotaidoillani ja lauloin Riveria itku kurkussa. Nykyisin pystyn laulamaan sitä jo itkemättäkin. Toinen tärkeä laulu on Paul McCartneyn Waterfalls. Siinä on mun mielestä hieno filosofia, vaikka se onkin vähän sellainen 20 sentin ajatelma. Waterfalls ei ollut koskaan iso hitti, mutta kolahti minuun henkilökohtaisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Virnuvia valkoisia miehiä värikkäissä T-paidoissa. Gimme Indie Rock!

Yliannostus yliannostusta, olkaa hyvät.

Jaksan 19 minuuttia. Tasan. Sen jälkeen on otettava happea.

Huomaan kaipaavani jotakin aitoa, raikasta, tuoretta. Sammalpohjaisen kuusimetsän tuoksua sateen jälkeen, tuulen leikkiä rakkaani hiuksissa, mustarastaan ujoa kujerrusta aamun hiljaisena hetkenä.

Animal Collective ei tarjoa näistä mitään.

Sen sijaan yhtyeen yhdeksäs studioalbumi on täynnä ääniä. Ne eivät puuroudu kakofoniaksi, mutta paljon niitä on. Ja vain harva niistä tuntuu puhtaalta. Ääniä on käsitelty, jynssätty, naarmutettu, kääritty kelmuun. Niitä on poltettu sinisellä liekillä, iskukuumennettu, syöty ja syljetty, pilkattu. Vasta sen jälkeen ne ovat saaneet paikkansa.

Kaikki on siis jotakuinkin ennallaan.

Suuri muutos olisikin ollut ihme. Animal Collective tuntuu uskovan innovatiivisuuteensa niin palavasti, että luovuus alkaa muuttua maneereiksi. Centipede HZ vauhkoilee runsaan 50 minuutin ajan päästämättä yhtään luonnollista ääntä. Levy rynnii, hakkaa, murjoo, peittää tunteensa, aukeaa kymmeniksi samanaikaisiksi tapahtumiksi ja kiirehtii antamaan itselleen merkityksiä ennen kuin kukaan muu ehtii saada siitä otteen. Mutta tätä kaikkea yhtyeeltä saattoikin odottaa.

Levy on loogista jatkoa Animal Collectiven aiemmille Domino-albumeille, Strawberry Jamille (2007) ja Merryweather Post Pavilionille (2009), mutta ei rakenna identiteettiään suhteessa edeltäjiinsä. Strawberry Jamin puuduttava fragmentaarisuus on vaihtunut yhtenäisempiin kappalerunkoihin ja Merryweather Post Pavilionin vinoutunut seesteisyys on vain muisto kollektiivin hakatessa vimmaisia rytmejään ilmoille. Centipede HZ on huutomerkkejä heittelevä levy, eräänlainen ylikierroksille ajautunut vainoharhainen krapula. Sen kuvia katsoo, kun muuhun ei pysty, mutta kieputus alkaa huimata nopeasti.

Centipede HZ:n ytimessä on armotta jyskyttävä maaninen rytmi, jonka päälle tuhannet yksityiskohdat ja keskittymishäiriöiset laulurivit muodostavat kaleidoskooppimaisen tekstuurinsa. Lauluissa on parhaimmillaan vastustamatonta kiihkoa, mutta levymitassa ilmaisun dynamiikka jää ohueksi. Kun yliannostus iskee, sitä ei tee mieli lääkitä samoilla tajunnanlaajentajilla, jotka yliannostuksen aiheuttivat. Niinpä levyn käyttöarvon huomaa kyseenalaistavansa siinäkin vaiheessa, kun sen kataklystisesti sinkoilevista äänimassoista on tullut riippuvaiseksi.

Liika on liikaa, mutta vähempi ei ole Animal Collectivelle vaihtoehto.

Yhtyeen virman hulluuden rinnalta tuntuvat puuttuvan tasapainottavat voimat. Ääni ei korvaudu hiljaisuudella, päällekarkausta ei pohjusteta hienovaraisella flirtillä. Pauhun keskellä laulumelodioilta huomaa kaipaavansa pientä armoa, mutta nekin tuntuvat olevan tuotannon vietävissä. Välillä vaikuttaa siltä, että orkesteri on huomannut idea- ja kikkavarantojensa rajojen lähestyvän, hätääntynyt havainnostaan ja ryhtynyt varmistamaan selustaansa läiskimällä tuhatmäärin jippoja ja kuorrutteita sinne tänne. Laukaukset osuvat usein maaliinsa, mutta varsinaista persoonaa ei kokonaisuudelle synny. Niinpä levystä on vaikea saada otetta sittenkään kun kappaleet ovat alkaneet hahmottua ja tulla tutuiksi.

Ilon ja oivalluksen hetkiä toki riittää. Varsinkin levyn alkupuoliskolla Animal Collective vetää monta kertaa maton jalkojen alta ja jättää raajat vispaamaan neuroottisesti ilmaa. Kerrasta päähän jäävä Today’s Supernatural on silmittömyydessään yksi Animal Collectiven riemukkaimpia luomuksia kuunaan, ja nenäkkäästi härnäävällä Applesaucella yhtye ryöstää määräysvallan itselleen ihailtavan röyhkeästi.

Kollektiivi hallitsee myös kuuntelu kuuntelulta kasvavat kappaleet. Father Timen pahaenteisyys houkuttelee pariinsa kuin kielletty ilo ja pakottaa lopulta yhtymään neuroottiseen tunnushuutoonsa. Kärpässienten suvulta nimensä lainannut Amanita tuntuu puolestaan tähyävän päätösraitana uusiin maailmoihin – ”to the other places that we never had” – joissa horisontti ei ole ainakaan sen suoremmassa.

Usein ote kuitenkin herpaantuu ja yhtye tukehduttaa itsensä. Kun varsinainen sävellystyö pelkistyy kaavamaisia äkkikäännöksiä tekeväksi laulurihmaksi, kääntyy tuotannon rikkaus musiikkia vastaan. Esimerkiksi Mercury Man pulputtaa ajan akvaariossa kuin viimeistä päivää, mutta ei pääse lasiseinien sisältä millään pois. Näillä hetkillä Animal Collective muuttuu yllättävän haavoittuvaiseksi. Vaikka levyn musiikki iskeytyy suoraan alitajuntaan, suhde siihen muodostuu järkiperäiseksi.

Tämä on aidosti hankala asetelma.

Animal Collectiven hienoin piirre on sen kyky haastaa kuulija jatkuvasti. Nykyistä helppotajuisempana en haluakaan yhtyettä kohdata. Huomio kohdistuu kuitenkin liian usein yksityiskohtiin kokonaisuuden sijasta. Vaikka yhtye ampuu taivaalle tonnikaupalla väriräjähteitä ja näivettää itsepintaisimmatkin vastalauseet puhumalla härskisti päälle, sen ilmaisu on kuitenkin ennemmin kaavamaista kuin aidosti moniulotteista.

Spektaakkelin yhteiskunnassa ihmisestä tulee turta. Siksi Centipede HZ:n huima nousukiito kääntyy kerta toisensa jälkeen välinpitämättömäksi haukotukseksi. Jos levyä kuuntelee siivu kerrallaan, sieltä täältä näykkien, osuu korvaan todennäköisesti muutamassa sekunnissa yksi neronleimaukseksi luokiteltava ratkaisu. Pidemmän päälle tällainen kuuntelu on kuitenkin päämäärätöntä. Niinpä aarrearkku tekee mieli naulata kiinni kohta sen jälkeen kun sen arvokkaimman sisällön olemassaolon on sisäistänyt perinpohjaisesti.

Jospa kannen alle jäävä porina paineistuisi seuraavaan levyyn mennessä kunnon räjähdykseksi.

74 Animal Collective osaa innostaa. Se kaappaa kysymättä mukaansa ja pakottaa tunnustamaan lähestymistapojensa olevan jotakuinkin hienointa mitä musiikille on pitkään aikaan tapahtunut. Mutta osaa se lannistaakin. Saatuaan tunnustuksensa yhtye jatkaa painostustaan, kunnes kehuista alkaa tulla velvollisuudentuntoisia. Lopulta sekä yhtye että kuulija vaikuttavat voimattomilta. On aika vetää henkeä.

Video ei ole enää saatavilla

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.

Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. Terveisiä vaan Communityn käsikirjoittajille.

Yksi Nuorgamin tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa Nuorgamin kirjoittajan tulkinta tapauksesta.

Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.

Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa Bobby Aroa siteeraten: ”We have a time that’s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”

Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)

”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn’t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”

Laurie Andersonin tunnetuin albumi Big Science on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta United States I–IV -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina United States Live, jonka kakkososan päättää Finnish Farmers. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.

Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. United States alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (Gaius Turunen)

Kuuntele Finnish Farmers Spotifysta.

Asia – Countdown to Zero (1985)

”Do you realize what’s happening in Western Europe?
Norway, Finland, Scotland, England
We’ll be the first to go
Don’t do it”

Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. Geoff Downesin, John Wettonin ja Carl Palmerin superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)

”I just can’t understand why you just moved to Finland
You love that vicar more than words can say
Ask him to pray that I won’t melt away
And I’ll see your face again”

Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä Scott Walkerin perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)

”Howard McNee is living in Finland”

Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen London Calling -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?

Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: Howard McNee is still living in Finland. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

CSS – Left Behind (2008)

“Baby you’ve got me thinking
’Bout things I left behind
A suitcase in Helsinki
Full of things I wanna set on fire“

Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla Gwen Stefania. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä Scatman Johnin tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä Left Behindillä. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta Donkey-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Damon & Naomi – Helsinki (2011)

”A private time we find
In moments lost all kind
Watching birds that fly
Through unknown skies
On these streets too cold to be called a paradise

And no one knows
This time we share
All the thoughts we have
But never dare

Tell them nothing
Just you and me feeling free
In the leaves of grass”

Galaxie 500:n rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin Blue Thunder ja tämä vuotta myöhemmin False Beats and True Hearts -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (Gaius Turunen)

Kuuntele Helsinki Spotifysta.

Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)

”The first is a freak with a masochistic streak
And the second is a kitten up a tree
The third is a flirt with an awful print skirt
And the fourth is pretending to be me
The fifth wears a mac and never turns his back
And the sixth never shows his eyes
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim
He shouldanever been with those guys”

Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja Ritva Saarikon kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien Another Green World ja Before and After Science kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Gene – From Georgia to Osaka (2001)

”From Georgia to Nevada
Helsinki to Ann Arbour
Bring me wonder
Bring me laughter
From Tooting to Osaka”

Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen Libertine-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen From Georgia to Osaka. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies Martin Rossiter vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (Hannu Linkola)

Kuuntele From Georgia to Osaka Spotifysta.

Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)

”The wonderful dexterity of Hannu Mikkola
Makes me want to shake hands with the whole of Finland
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard
Makes me wanna go out and commit mass murder”

Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä The Trumpton Riots. Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. Hannu Mikkolan ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin Tom Stoppardin tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

JJ72 – October Swimmer (1999)

“The grey coats of the infantry
Victims looking for sympathy
The splash of October swimmers
The cheers of Helsinki winners”

JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää Smashing Pumpkinsin surisevat kitarat Joy Divisionin kohtalokkuuteen, Sueden romanttisuuteen ja Jeff Buckleyn teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. October Swimmer on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: “The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered” – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi Mark Greaney päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Finland (1980)

”Finland, Finland, Finland
The country where I want to be
Pony trekking or camping
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
It’s the country for me”

Michael Palinin vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt André Jacquemin, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin Spandau Ballet -laulaja Tony Hadley, kristillisyyteen herännyt Classix Nouveux’n Sal Solo, espanjalainen death metal -yhtye Golgotha, skottilainen indiealisuorittaja BMX Bandits – sekä tietenkin Girlschool. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mountain Goats – Million (1996)

”When I came back from Finland
the taxi took me down the street”
[…]
”And you had questions only a masochist would ask
written all over your big brown eyes”

Maininta John Darniellen johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska Millionin sisältävää Nothing for Juice -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään Sweden. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun Millionin laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: ”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed” ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (Gaius Turunen)

Kuuntele Million Spotifysta.

Cole Porter – Let’s Do It, Let’s Fall in Love (1928)

”The Dutch in old Amsterdam do it
Not to mention the Finns
Folks in Siam do it
Think of Siamese twins”

Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia: ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)

”Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around
Take a real slow boat to Helsinki town
When it’s over, now you wanna stay
Live your life with me the Scandinavian way”

Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä Doug Sahm päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.

Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy Midnight Sun sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)

Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä Kari Peitsamo, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Tricky – Christiansands (1996)

“I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki
I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki”

Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja Jussi Niemi, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria Soundiin. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri Martina Topley-Bird olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)

”The goalie committed; Buddy picked his spot
Twenty years of waiting went into that shot
The fans jumped up
The Finn jumped too
And cold-cocked Buddy on his follow-through

The big man crumbled
But he felt alright
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light
He saw that heavenly light”

Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa My Ride’s Heren aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (”Take care of your teeth, that might work for you”) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee Jarkko Ruutu (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut Nits. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!

Matti Johannes Koivu tuli ensin tutuksi Ultramariinin laulajana. (Kuva: Tomi Palsa)

Ultramariini-laulaja otti soolouransa alussa tulen kantaakseen.

”Kuulin junien puhuvan
ajon viheltää kaksi kertaa
annan valon loistaa
niin, että kaikki rantakadulla herää”

Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) Valtatiet-runokokoelma (1928) on kiehtova kirja. Tuskin kukaan on kyennyt välittämään näiden kahden Tulenkantajan tavoin sitä huumaa, jossa modernin ajan optimismi sekoittuu nuorten miesten eksistentiaaliseen levottomuuteen ja kokemuksien janoa lisääviin suurkaupunkinäkymiin. Teoksen säkeissä junat jyskyvät savupilviä sylkien kolossaalisiin asemahalleihin, joiden teräskaarissa kiiltelevät kokonaisen kulttuuripiirin yhteinen edistysusko ja maailmankatsomus. Runojen rytmiä soittavat kiskot ja niiden riveillä avartuvat valloitettavat maisemat.

Nykyajan näkökulmasta Waltarin ja Paavolaisen hurmahenkinen vyörytys tuntuu naiivilta, jopa vieraalta. Muovi on peittänyt teräksen, tietoteknologia on tehnyt liikkeestä näkymätöntä. Aikaamme reunustavan innovaatioretoriikan takaa ei löydy koko ihmiskunnan kehittymiseen tähtääviä ihanteita, kaupunkitilaa tuotetaan markkinavoimien ehdoilla ja merkityspeleiksi sirpaloitunut todellisuus ruokkii kyseenalaistamisen varaan rakentuvia identiteettejä. Kohina, jylinä ja kumu ovat tehneet tilaa pehmeälle huminalle, johon sekoittuu valtava määrä tyhjiä sanoja.

Jossakin suurkaupunkien takana, kaukana globaalien virtojen risteyskohdista, on kuitenkin vielä rautateiden halkomia kaupunkeja, joissa öljyn ja ratapuun tuoksu sekä asemien koruttomat kuulutukset maanittelevat ihmisiä lupauksella jostakin muusta. Näissä kaupungeissa kiskot ovat edelleen kasvun suunta, pakotie, sielun viimeinen laajenemisväylä. Kiskojen varrella elää vielä unelma matkasta, siirtymisestä, jossakin avautuvasta maailmasta. Tällä unelmalla on jäsenissään kiskojen rytmi ja sydämessään junien kieli.

Sillä ihmisen levottomuus, sehän ei katoa minnekään.

Näiden asetelmien varassa käynnistyi Matti Johannes Koivun sooloura. Kuin vastapainona Ultramariini-yhtyeensä tyylitajuisesti aikaansa seuranneelle musiikille Koivu hyppäsi soolodebyytillään keskelle maanläheistä folk-ilmaisua, lauluihin joista huokui menneisyyden lämpö. Hän kokosi lauman ystäviään hämeenlinnalaisen työväentalon nurkkaan ja antoi äänien kummuta yhdessäolon ehdoilla. Albumin nimi, Puuhastellen, kertoi näistä lähtökohdista paljon.

Mutkattoman ja vaivattoman ilmaisun alla väreili kuitenkin outo jännite. Koivun lauluissa soi jatkuva kaipaus jonnekin; nykyisyydestä pois, unelmiin, tasa-arvoisempaan maailmaan. Soiton yksinkertainen ja huokoisa rullauskin tuntui jonkinlaiselta kannanotolta hitaamman elämän puolesta. Sellaisen, jota elettiin silloin kun koneiden jylystä huokui vielä ihmisen läsnäolo.

Jännite virittyy jo avausraidalla. Kuulin junien puhuvan on hienostunut kuvaus tuntemattoman kutsusta, mutta samalla siinä on jotakin surumielistä. Laulussa väreilee levottomuus, joka pakottaa liikkumaan tilassa, vaikka liikkeelle pitäisi päästä ajassa. Niinpä sanafragmentit putoilevat Koivun huulilta mahdollisuuksistaan onnellisina, mutta samalla haikeina. Kappaleen olemus muistuttaa, että kiihkon viedessä jotain jää myös taakse. Kotikaupunki, lapsuus, pala vanhaa minuutta, paikkojen kautta rakentuva sidos johonkin joka oli joskus olemassa, kokonainen aikakausi.

Näistä kaikesta on oltava valmis luopumaan, sillä junat puhuvat muutoksen kieltä.

”Pari vaimeaa vihellystä
kilinää, kolinaa
ei muuta menetettävää
kuin välimatka”

Laulun selkärangan muodostuu se vapauttavan ulkopuolisuuden hetki, jolloin päätös on tehty, mutta ruumis on vielä paikoillaan. Vaikka sanoitukset kulkevat vielä rantakadulla, kuulumisen ja kuulumattomuuden rajaa tarkastellen, on musiikki jo valmis lähtemään. Säkeistöissä jännite kasvaa hienovaraisesti kitaran, basson ja savuisen symbaalin varassa, kuin asemalaiturilla lähtölupaa odottaen. Lopulta puomi nousee, veturi viheltää, savu ja höyry räjähtävät liikkeeksi. Suitsistaan irti riuhtautunut virvelikomppi piiskaa laulun lopulliseen vauhtiinsa, kitarat vonkuvat kiskojen narahduksina.

Näinhän maailmalle lähdetään, yhden matkalaukun ja kitarakotelon kanssa. Ja näinhän maailmalla vartutaan, vanhojen suuntaviivojen päälle. Ihmiset kasvavat menneisyytensä yli, ne jotka haluavat.

”Kaikki jatkavat uniaan
vain naakat nousevat ilmaan
tietäen niistä kuullan vielä
joskus myöhemmin”

Soolourallaan Matti Johannes Koivu on julkaissut myös albumillisen Irwin-covereita. (Kuva: Tomi Palsa)

Koivukin on kasvanut. Hänen taiteestaan on tullut vakavampaa ja sofistikoituneempaa, hänen hankkeensa ovat nykyisin kaukana puuhastelusta. Silti soolouran avaus kuulostaa mitä ilmeisimmältä kerronnalliselta suuntaviivalta. Koivu puntaroi junien tahdittamana suhdettaan historiaan ja sen myytteihin – ja niiden kautta nykyhetkeen. Pohdinnalla on arvonsa, päätyipä se synteesiin tai ei. Se auttaa ottamaan etäisyyttä, tunnustautumaan vapaaehtoisesti ulkopuoliseksi. Sen kauemmas omaa aikaansa ja sitä syövää jatkuvaa muutosta ei voi paeta.

Sitä eivät voineet paeta myöskään ne menneiden aikakausien unelmat ja utopiat, jotka kasvavat nykyisin ruohoa ja ruostetta hylättyjen ratapihojen keskellä, uusien virtojen ja väylien ulkopuolella. Utopiat, jotka jäivät oman kehitysintonsa uhreiksi. Koivu katsoo niitä ihmetellen, aavistuksen apein mielin, ulkopuolisten välistä solidaarisuutta tuntien.

”Minun vanha asemani
kiiltävät vaununi
kuuluvat muualle
alle tähtien
päälle kiskojen”

Modernin projektin jäänteet ovat kuin pikkukaupungin keskelle jäänyt levoton sielu. Ne tuijottavat täyttymystä kohti kuljettavia kiskoja tietäen ettei niiden paikka ole nykyajassa. Kehitys on kuitenkin leikannut niiltä siivet ja halvaannuttanut kielen. Siksi ne voivat vain odottaa, että joku kaunomieli eksyy joskus sattumalta niiden luo, näkee kuluneen pinnan alla kiiltävän unelman ja kirjoittaa näkemänsä lauluksi.

Niin harva ymmärtää enää niiden puhetta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

6. kesäkuuta 2006 – Päivämäärää 6. kesäkuuta 2006 kutsuttiin ”paholaisen päiväksi” tai ”pedon päiväksi”. Sen päivämäärämerkintä 060606 muistuttaa lukua 666, joka on Pedon luku.

Birth
School
METALLICA
Death

Tuijotin tekstiä paidan selkämyksessä lumoutuneena. Korvissa soi, niska oli jäykkä. Kaulaa nipistivät tuntemattoman vaaleaverikön imemät huunpuremat. Edellisen päivän konsertti tuntui unenomaiselta, vaikka sen jäljet polttelivat ruumistani. Käänsin paidan. Sen etumuksesta tuijotti neljä synkkäkatseista pitkätukkaa, jumalani tuona aamuna, 2. kesäkuuta 1993.

Iltapäivälehdet jakoivat euforiani uutisoidessaan Metallican konsertista Oulunkylässä. Ilta-Sanomat siteerasi kiertuepaidan tekstiä ja yleisti sen 30 000 nuoren motoksi. Hetken huumassa allekirjoitin ajatuksen. Pidin paitaa ylläni itsenäistymisen osoituksena, niin hellyttävää kuin moinen olikin. Tähän asti koulu ja koti olivat osoittaneet elämäni suunnan. Nyt saatoin valita itse. Valitsin Metallican. Olin kiivennyt elämäni portailla kolmannelle askelmalle. Paidan mukaan tämä vaihe kestäisi kuolemaan asti.

Tietenkään se ei kestänyt, ei minulla, ei monella muulla. Ei Metallicallakaan.

Vuonna 1993 ikuiseen liittoon oli kuitenkin mahdollista uskoa. Metallica paistatteli uransa huipulla ja tuntui muuttavan kaiken ympärillään mustaksi kullaksi. Kehitettyään alkuaikojen räkäistä ja asenteellista thrash-ilmaisuaan yhä melodisemmaksi ja monimuotoisemmaksi metalliseokseksi se oli vakiinnuttanut asemansa kokonaisen tyylilajin suunnannäyttäjänä.

Lisäksi se oli viidennellä albumillaan, The Black Albumiksi kutsutulla kiekollaan onnistunut murtamaan yhden lujimmista musiikkiaan reunustaneista muureista. Tuottaja Bob Rockin johdolla yhtye oli jalostanut laulunsa lähes täydelliseen pop-formaattiin loittonematta kuitenkaan liikaa juuristaan. Vaikka tarttuvuus ja helposti omaksuttavat melodiset kaaret olivat olleet läsnä yhtyeen musiikissa aina, nosti musta albumi yhtyeen iskevyyden uudelle tasolle. Niinpä levyltä lohkesi menestyssinglejä yksi toisensa perään ja niiden imussa riviraidatkin tuntuivat perustelluilta.

Vain nuori kapinallinen, Lars Ulrich, uskalsi poiketa Metallican tiukasta värikoodista.

Vaikka Nothing Else Mattersin, The Unforgivenin, Sad But Truen ja Wherever I May Roamin kaltaiset kappaleet kilvoittelivat terhakkaasti klassikon statuksesta, uuden ajattelun varsinaiseksi kulmakiveksi määrittyi levyn avausraita ja ensimmäinen single. Enter Sandman tiivisti rapiaan viiteen minuuttiin kaiken sen, mitä kohden Metallica oli kulkemassa, mutta muistutti silti yhtyeestä johon tinkimätön metalliarmeija oli vuosien kuluessa rakastunut.

Enter Sandman nosti Metallican vahvuudet pintaan hämmästyttävän tehokkaasti: Naseva, kerrasta päähän jäävä riffi, jonka teinikitaristit kuljettivat oitis bändikämpilleen ja jota arveltiin myöhemmin plagiaatiksi. Introssa vaaniva musiikillinen jännite, joka räjähtää ensin tiukasti säksättäväksi säkeistöksi ja runnoo lopulta kuulijan kertosäkeessä. Kauhukuvastoa viljelevät sanoitukset, jotka kuulostavat kuvailemansa painajaisen esisoitolta, vaikka ovat samanaikaisesti lähes naurettavat.

Vihaista, uhkaavaa – ja samalla turvallisen tuotettua ja täsmällistä. Täydellinen kusetus siis. Ja täydellinen laulu.

Enter Sandmanilla Metallica teki metallimusiikille saman minkä Kissin, Twisted Sisterin ja Bon Jovin kaltaiset orkesterit tekivät heavylle ja hard rockille edellisellä vuosikymmenellä. Vaaralliseksi koetusta ja oudoksutusta musiikista tuli sarjakuvan kaltainen massakulutustuote, joka pikemminkin yhdisti ihmisiä kuin rakensi genremuureja identiteettien turvaksi. Vaikka jälkikäteen on helppo nähdä yhtyeen menettäneen noina vuosina paljon kiinnostavuuttaan, tuntui saavutus silloin häkellyttävältä.

Kuinka tuoreelta raskas musiikki kuulostikaan tuon ajan radiokanavilla? Kuinka mureasti Enter Sandmanin riffi jauhoikaan muita MTV-rotaatioon päässeitä kappaleita palasiksi? Millaisen hallitsemattoman latauksen yhtye tartuttikaan yleisöönsä kappaleen aikana?

Tähän imuun ajauduin itsekin. Allekirjoitin musiikin, estetiikan, jokaisen yksityiskohdan. James Hetfieldin leijonamainen irvistys symboloi minulle jossakin häämöttävän aikuisuuden kutsua. Orkesterin logo näytti järjettömän tyylikkäältä. Lars Ulrichin valkoinen Tama-setti ilmestyi aloittelevan rumpalin uniini.

Luoja paratkoon, hankin hyllyyni jopa Live Shit: Binge & Purge -paketin (1993).

Se oli silloin. Vuonna 2012 Enter Sandman kuulostaa paljon kalvakammalta kuin ilmestyessään. Se on kulunut puhki levyillä, bänditreeneissä, radioissa, tietokonepeleissä. Metallicasta on tullut jonkinlainen rikkauden tuoman henkisen rappion perikuva. Vaikka tahtoisin muuta, kuulen laulussa nykyisin lähinnä viitteitä puiseviin metallirock-albumeihin, fanien silmille vyörytettyyn psykoterapiaan, pöhöttyneeseen sinfoniakonserttiin, Ulrichin soittotaidon hiipumiseen, Napster-jupakkaan, epätoivoisiin yrityksiin löytää juuret ja intohimo uudestaan, sekä loputtomiin humalaisiin musiikkikeskusteluihin joista irtaudun heti kun Metallica mainitaan.

Nämä mielikuvat tekevät muistojen taakasta musertavan. Ne ovat maailmojen päässä niistä kiroilevista, yleisöllä leikkivistä, arvaamattomista ikoneista, jotka tuntuivat kirjoittavan virheetöntä musiikkia. Tosin kaukana olen itsekin. Load-levyä (1996) kuuntelin enää lähinnä velvollisuudentunnosta, Reloadin (1997) ilmestyessä leikkautin hiukseni – elämäni musiikkikartta vei aivan toisaalle. Löysin koneet, eeppiset kitaravallit, melodisin kaarin maalaillut erodraamat, koko pop-mytologian tuhansine tuulessa leijailevine samastumiskohteineen.

Niin me erkanimme, Metallica ja minä. Mutta muistoilla on painon lisäksi kultainen reunansa. Kun kehtaan olla rehellinen itselleni, muistan että oli aika jolloin näin Metallican musiikissa unelmieni maailman. Sen taivas kaareutui mustana, sen rajoilla oli paljon rautaa ja väkivoimaa, mutta kieli jota maailmassa puhuttiin oli odottamattoman lempeää ja helppotajuista. Muistan tuosta maailmasta valtavan yhteenkuuluvaisuuden tunteen, itsenäistymisen ja omaehtoisen laumautumisen ilon, Oulunkylän kesäillan, hurmoksen, ujeltavat korvat.

Tuon maailman kansallislauluna soi Enter Sandman. Yksi aikansa parhaista pop-lauluista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos metallin ja popin raja-aita madaltui 1990-luvun alussa, murenivat myös monet poliittiset ja ideologiset muurit tuolloin säpäleiksi. Uuteen maailmanjärjestykseen uskoneessa ajassa vanhoja autoritatiivisia rakenteita uhmannut möyry tarjosi parhaimmillaan ensiluokkaisen väylän ajatusten ja tuntemusten purkamiseen. Tässä Metallican tyylinäyte Moskovasta.

Video ei ole enää saatavilla

Raukatko vain menevät merten taa? (Kuva: Tomi Palsa)

Rakkauden rallia varten 22-Pistepirkko kiillotti kuorensa ruotsalaisella vahalla.

”This time, it will be so much better,
All those letters and words”

22-Pistepirkkoa on helppo pitää yhtenä Suomen omapäisimmistä orkestereista, yhtyeenä jota muiden sanomiset eivät juuri hetkauta. Siksi onkin hätkähdyttävää oivaltaa, miten suuri rooli yhteistyökumppaneilla on ollut kolmikon musiikissa. Mitä syvemmälle laulujen tekijätietoihin ja levyjen tuotantohistoriaan uppoaa, sitä useammin ulkopuolisiin nimiin törmää.

Havainto ei ole kuitenkaan ristiriidassa yhtyeen luonteen kanssa. Apulaisten käytössä lienee kyse lähinnä työskentelytavasta ja keinoista toteuttaa omaehtoisia visioita. Kuten Viljami Puustisen kokoama briljantti yhtyehistoriikki (22-Pistepirkko, Like, 2005) osoittaa, Keräsen veljeksillä ja Espellä on ollut tapana viedä studioon rajaton määrä aihioita, omaleimainen estetiikantajunsa sekä tukku teesejä, joiden mukaan levyä tulee lähestyä. Samalla he ovat muovanneet tuottajan yhdeksi instrumenteistaan – tekniseksi ja vuorovaikutteiseksi apuvälineeksi, jonka avulla yhtye sovittaa tai sovituttaa laulunsa miksausvaiheessa kokonaisiksi kappaleiksi.

Prosessien luonteet ovat vaihdelleet vuosien, aihioiden ja näkemysten mukaan. Esimerkiksi Big Lupun (1992) kokoaminen jäi aikoinaan lähes yksin Riku Mattilan harteille. Vastavasti Rumble City (LaLa Land):in (1994) ja Elevenin (1998) kappaleteelmiä ja teemoja heiteltiin tuottajalta ja miksaajalta toiselle, kunnes monen kokin sopista saatiin koostettua hämmästyttävän yhtenäiset ja onnistuneet albumit. (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumin (2008) tuottaneen Kramerin tehtävänä taisi puolestaan olla lähinnä vihreän valon heiluttelu pirkkojen puolivillaisimmillekin jamisessioille.

Kenties voimakkaimpana tuotantotiimin ääni soi kuitenkin vuonna 2001 ilmestyneellä Rally of Lovella, jolla 22-Pistepirkko päätti päivittää sointinsa kerralla radiokelpoiseksi. Uuden musiikillisen muotonsa syntypaikaksi orkesteri valitsi Malmön kuuluisan Tambourine-studion, jossa kolmikko antautui Per Sundingin kipparoiman työryhmän tuotettavaksi.

Rally of Loven ”hittikonsepti” oli yksinkertainen. Kappaleaihioiden taustalle koottiin kevyesti popahtaneita konetaustoja ja P-K Keräsen lauluosuudet perattiin lähes pikkutarkalla otteella virheettömiksi. Vaikka äänimaailma poikkesi rajusi Pistepirkkojen nuhjuisesta estetiikasta, sessioihin tuodut sävellykset tuntuivat asettuvan oitis tuotantojoukon aaltopituudelle. Niinpä kolmikko lähti kotimatkalle mukanaan linjakkaasti ja tyylikkäästi soinut kappalepaketti.

Matkalaukkuun sullottiin viime hetkellä myös jokunen raakile, jotka yhtye työsti Suomessa valmiiksi Jussi Jaakonahon avustuksella. Yksi näistä oli This Time – haikeasti soiva kuvaelma uuden mahdollisuuden metsästämisestä ja muutoksen illuusioon turvautumisesta. Tarinan alla konepohja soljuu suorastaan petollisen kevyenä ja P-K:n laulussa kaikuu vähintään yhtä paljon haaveita kuin menneen pettymyksen tuskaa. Yhtyeen blues-juuret kuuluvat ryhdikkään kaihoisasti soivissa kitaroissa, joiden huomaamaton vuoropuhelu ja nyanssien seuranta ovat vertaansa vailla.

Ja kuten kappaleen akustiset keikkaversiot ovat osoittaneet, on laulun varsinainen sydän jossakin kaukana koneiden ulottumattomissa, mutta lähellä kuulijaa.

”This time I’ll take it cool
absolutely fine
not out of reach”

Stetson pysyi P-K Keräsen päässä silloinkin, kun tausta täyttyi koneista. (Kuva: Tomi Palsa)

Avoimesti radiohakuisen musiikin tekeminen ei tietenkään muuttanut 22-Pistepirkkoa kertaheitolla uudeksi orkesteriksi. Vaikka This Timea voi pitää eräänlaisena kompromissina, konemaisen pop-kaavan ja utajärveläisen eksentrismin keskiarvona, soi kaiken yllä orkesterin epäsovinnaisuus. Juuri tämä silon ja roson välinen ristiriita tekee Rally of Lovesta kauttaaltaan kiinnostavan levyn. Jos yhtyeen hienovarainen melodiantaju onkin kuin kotonaan pehmeästi naksuttavan ja rullaavan konepatterin päällä, tuntuu P-K:n äänen rohtunut sielukkuus muistuttavan lähes anarkistisesti kaiken muun pop-musiikin pinnallisuudesta.

Tämä jännite osoittaa 22-Pistepirkon pysyvän 22-Pistepirkkona, olipa musiikin ulkoasu millainen hyvänsä. Ehkä siksi This Timestakaan ei tullut koskaan suoranaista hittiä. Vika saattoi olla myös kappaletta ympäröineessä ajassa ja sen muotivirtauksissa. Ironista kyllä, This Timen ilmestyessä maailmaa ravisteli musiikki, johon 22-Pistepirkko oli juuri tehnyt uransa jyrkimmän pesäeron.

Onkin vaikea sanoa, tekikö 22-Pistepirkko liukassointisen pop-levyn tiedostamattomana vastareaktiona The White Stripesin ja kumppanien käynnistämään retrobuumiin, vai oliko orkesterin ajoituksessa kyse vain sattuman epäonnisesta oikusta. Lähes varmaa kuitenkin on, että jossakin kollektiivisen alitajuntansa uumenissa 22-Pistepirkko tiesi olevansa vain käymässä Rally of Loven äänimaailmassa. Samalla lailla kuin This Timen surumielinen pohjavire vihjaa päähenkilön jäävän lopulta kiinni vanhoihin kaavoihinsa, palasi 22-Pistepirkko Rally of Loven jälkeen summittaisesti soitetun garagen ja ytimekkäästi räimivän triosoinnin pariin.

Matka Ruotsiin oli loppujen lopuksi vain aurinkoinen viikonloppuristeily, käynti vieraassa mielentilassa. Tällaista tällä kertaa. Jokin This Timessa kertoo kuitenkin, että matka oli tehtävä. Ilman sitä ei olisi ollut mahdollista palata kotiin.

”It’s time; I choose my kind of a street
It’s got to be, so much better”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. huhtikuuta 2001 – Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Matti Ahde erotettiin virastaan syytettynä naispuolisten alaistensa ahdistelusta.

Mökkiloman aikana on hyvä vaalia lihaskuntoa.

Bon Iverin tarina on kerrottu monta kertaa, mutta silti siihen on palattava. Sillä vain siten myytit syntyvät.

Vuonna 2006 Justin Vernon erakoitui kolmeksi kuukaudeksi Wisconsinin perukoille isänsä mökille. Sydänsurujen murtama, mononukleoosin riivaama ja DeYarmond Edison -yhtyeensä menettänyt mies halusi ottaa etäisyyttä elämäänsä voidakseen kohdata sen. Erämaakeljansa uumenissa hän antoi ajatusten, maksakipujen ja lemmentuskien vyöryä ylitseen. Lauluiksi niitä ei ollut tarkoitus puristaa.

Koettelemuksista kumpusi kuitenkin Bon Iverin debyyttialbumi, paljas ja kihelmöivä For Emma, Forever Ago (2007). Alkujaan pöytälaatikkoon tehty levy nousi lähes heti ilmestyttyään yhdeksi folk-vaikutteisen vaihtoehtomusiikin kulmakivistä. Vernonin toinen albumi, soittajakaartiltaan, instrumentaatioltaan ja tulkinnaltaan runsaampi Bon Iver, Bon Iver (2011) olikin jo äärimmäisen odotettu julkaisu, jonka suosio viimeistään osoitti, että Vernon taiteilijanimineen oli tullut jäädäkseen.

Kaunis tarina. Vaikuttavakin. Silti se on häirinnyt minua, sillä en ole onnistunut innostumaan sen kylkiäisinä soivasta musiikista. Bon Iver on merkinnyt minulle aina kauniita, mutta itseään toistavia melodioita ja nyansseja. Niiden päälle lueteltujen ajatusten sisään en ole päässyt, vaikka Vernon on niitä mielellään haastatteluissa taustoittanut. Vernonin äänestä pidin aluksi, mutta viimeistään kakkoslevyllä aloin tuskastua miehen yksioikoiseen tapaan käyttää sitä.

Vaikka olen päätynyt tähän mielipiteeseen monta kertaa, en ole sen kanssa sinut. Jokin sisälläni väittää että olen väärässä; että Bon Iverin musiikissa avautuu maailma, jossa voisin viihtyä.

Vernonin ensimmäisen Suomen vierailun kynnyksellä tahdoinkin antaa miehelle viimeisen mahdollisuuden. Pakkasin laukkuuni Bon Iverin molemmat levyt ja suuntasin viikoksi mökilleni, satojen asfaltoitujen ja kymmenien kelirikkoisten kilometrien päähän. Metsän keskellä, etäällä kaikesta, olin valmis selvittämään lopullisesti suhteeni Bon Iveriin. Olin päättänyt palata muuttuneena miehenä tai ilman kahta levyä. Kompromissia en tahtonut tuntea.

Kun käännyin kihelmöivin mielin kohti pohjoista, kuului mieleni sopukoista aavemainen ulina:

”Someday my pain, someday my pain
will mark you”

Kuvan mökki ei liity tapaukseen.

Ensimmäinen päivä: tunnustelua

Saavun mökille alkuillasta. Hiekka laskeutuu hitaasti jäljessäni. Ympärilläni kaartuu hiljaisuus, yksinolon lohdullinen humina. Heinä on kasvanut polven korkeuteen. Kuistin vesikourussa keikkuu tyhjä rastaan pesä, jonka viereen on kuivunut höyhen.

Kaivan levyt repustani tuvan pöydälle ja katson niitä arvioivasti. Muutama pala muovia, kannet joista on tuskin edes uunin sytykkeeksi, kylmät elottomat kiekot, joiden sisään on ladattu loputon määrä tunteita, tunteja ja ajatuksia. Saanko nuo tunteet ulos? Asetan ensimmäisen levyn soittimeen velvollisuudentuntoisin elein. Poimin kansilehtisen käteeni ja avaan oven musiikille.

Justin Vernon astuu mökin pimeyteen epävarmoin askelin. Hänen äänensä singahtaa kuitenkin oitis korkeuksiin. ”Only love is all maroon”, mies parahtaa. Flume. Helppo alku, suosikkilauluni. Ääni kaikuu torpassa kuin eksyneen huuto. Se ei osaa asettua paikalleen, se räpiköi kuin sisätilojen vangiksi joutunut lintu. Tiedän tunteen, mutta se ei vastaa omaani.

Koetan unohtaa puitteet ja upota musiikkiin, mutta olen aivan liian valpas ja analyyttinen. Kärsimätönkin. Luen seuraavan tekstirivin etukäteen, tahdon ahmia, väsyn nopeasti. Näin Bon Iveria ei ainakaan pidä lähestyä. Jätän levyn soimaan taustalle ja menen ulos niittämään heinää. Päässäni soivat toiset laulut, ne joita olen tottunut kuuntelemaan täällä. Niissä lauletaan suomeksi.

Vieraalle on annettava aikaa sopeutua. Hänen sisäänpäinkääntyneisyydessään on jotakin sympaattista.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen päivä: kokkareita

Teen sen, mitä en tahtoisi. Vääjäämättömän. Tyhjennän huussikompostin. Kokkareita on summattomasti. Ne ovat multaantuneet, mutta niiden alkuperää ei voi unohtaa. Huomaan jonkun Bon Iverin melodian pyrkivän päähäni. Lump Sum. Hymähdän. Tämäpä sopivaa.

Joku hymähtää kanssani. Käännyn ja näen Vernonin hyyppämäisen katseen vieressäni. Keskipäivän aurinko näyttää miehen uudessa valossa. Hän virnuilee pakottomasti, kuin todetakseen että olen ottanut hänet aivan liian vakavasti. Minulla on ollut omituinen tarve tehdä hänestä itselleni kurttuotsainen sielunkumppani yksinäisyyden ja kivun alhoihin. Sellainen kumppanuus ei vie omaa napaa pidemmälle. Vernon sanoo kuitenkin antavansa anteeksi. En ole kuulemma ainoa.

Illalla löydän Bon Iverin musiikista pilaa ja kurittomuutta. Löytö avartaa lauluja. Kun Vernon laulaa, hänen silmänsä ovat kiinni, mutta kun silmät aukeavat, niistä väikkyy hymy johon suu ei aivan taivu. Tämäkö selittää Vernonin lähes pakkomielteisen taipumuksen leikkiä sanoilla? Tai jopa musiikkiin ladatun provosoivan teatraalisuuden?

Justin, perkele, taidatkin olla huumorimiehiä. Teikäläisillä on paha taipumus leikkiä kaltaisillani vakavikoilla.

Onneksi olet samalla täysin tosissasi.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmas päivä: paikkoja

Olen päättänyt omistaa tämän päivän kakkosalbumille. Se on edeltäjäänsä muovisempi, mutta myös jylhempi levy, jolla Vernon sanoutuu selvästi irti debyyttilevyn kouriintuntuvuudesta. Siitä olisi ollut mahdoton aloittaa.

Annan levyn soida uudestaan ja uudestaan, katkotta. En yritäkään keskittyä tarinoihin, koetan unohtaa kaikki musiikille antamani merkitykset. Sanoitukset tahdon lukea vasta sitten kun sävelet soittavat selkärankaani – onhan Vernonkin kertonut melodioiden syntyvän usein ensin, kuin liikennemerkeiksi sanoille.

Huomaan pitäväni Bon Iver, Bon Iveristä. Musiikki on suureellisessa röyhkeydessään niin räikeässä ristiriidassa mökkini vaatimattomien puitteiden kanssa, että se muodostaa oman tilansa. Muutamat melodiat ovat kauniimpia kuin kesän laki. Luovun halustani samastua ja ryhdyn janoamaan suoraviivaisia elämyksiä. Ehkä se on sittenkin helpoin tie Bon Iverin luo.

Bon Iver laulaa paikoista, mutta hylkää niiden fyysiset puitteet. Hänen paikkansa ovat elämäkerrallisia kudelmia, joista muistot, maisemat, haaveet, odotukset, pettymykset, kaikki ihmisyyden kirjot, rakentavat jotakin paljon konkreettisempaa. Näitä paikkoja on vaikea nähdä muutoin kuin etäältä, ne vaativat irtautumisen.

Astun kuistilta horsmittuvalle pihalle ja kuuntelen hetken hiljaisuutta. Mielessäni soi kaikkien läpikulkemieni ja kuvittelemieni paikkojen humina voimakkaana kutsuna. Paikkojen ja tilojen virrassa mökki pysyy, se on mittakaava. Täällä olen niin kaukana kaikesta, että haaveenikin ovat hetken aikaa totta.

Vernon laulaa Calgarysta. Yhtä hyvin hän voisi laulaa mökistäni.

“So it’s storming on the lake
Little waves our bodies break
There’s a fire going out,
But there’s really nothing to the south”

Video ei ole enää saatavilla

Neljäs päivä: yksinäisyyttä

Sadepäivä. Alan löytää levyiltä minua ympäröivän maiseman. Stacks tippuu kuin vesi räystäältä kovimpien kuurojen laantuessa. Holocene soi kuin laine veneen keulassa melodiakaarien taipuessa airojen hitaaseen rytmiin. Taivallan sateen piiskaamana kaivolle ja takaisin For Emma, Forever Agon nimikkokappaleen tahdissa. Laulut hengittävät ja aaltoilevat kuin tuuli. Musiikki paljastaa sisältään avaruuden. Aiemmin olin älynnyt etsiä vain tunteita.

Musiikin sielu on kuitenkin yksinäisyydessä. Mitä voimakkaammin alan kaivata ihmiskontaktia, sitä lähemmäs laulut astuvat. Bon Iverin musiikki ei ainoastaan täytä hiljaisuutta, se myös korvaa tyhjän tilan. Löydän Vernonin lauluista loputtomiin haaveita – runsaimmillaankin musiikki perustuu johonkin mikä ei ole läsnä. Vernon puhuu monille, ajattelee monia, mutta on aina yksin. Laulut liimautuvat mökin seiniin, seiniin joiden pinnalta voin mitata elämääni. Samastun. Vihdoinkin.

Pöyhin orastavaa sänkeäni ja rasvoittuneita hiuksiani. Kannan levysoittimen saunaan ja annan sen hieroa liikkeitäni. Vuolen verkkaisesti kiehisiä, lyön uuniin vanhan iltapäivälehden. ”Lukijat kertovat: Tuntui ettei mikään ole enää totta”. Paperi mustuu, hapertuu. Liekki tarttuu puuhun. Rätinää. Nautin yksinäisyydestä, ajasta. Se tuo ihmiset lähelle.

Video ei ole enää saatavilla

Viides päivä: vuoropuhelua

Kun For Emma, Forever Ago ilmestyi, olin keskellä erokriisiä. Identiteettien välitilassa, syyllisyyden ja uhriuden ristitulessa, musiikin olisi luullut koskettavan kouraisevasti. Tuolloin Bon Iver tuntui kuitenkin teennäiseltä. Hänen elämänsä ei koskettanut tilanteessa, jossa oma tuskani nousi kaiken edelle. Näin itsekeskeinen ihminen on.

Nyt elän uudessa onnessa, täynnä avoimuutta ja empatiaa. Minulla on taas varaa ajatusleikkeihin, kyky uida muiden tunteisiin ja elää niiden kautta. Niinpä jaksan ottaa Bon Iverinkin musiikin vastaan kauneuden ja kekseliäisyyden vuoropuheluna, joka avaa hartaita tarinoita ja hätistelee muistoja ympäriltään kuin hyttysiä. Musiikki vyöryy ylitseni biogeografisena sekamelskana, jota sovitan miellekartoilleni.

Iltakuuden aikaan Bon Iverin syli räjähtää auki. Musiikki avaa väylän niihin tunteisiin joista on tullut minulle näennäisesti tarpeettomia, mutta joita tahdon vaalia, koska niiden ristiriitaisuus tekee elämästä elämän makuista. Autuas postmoderni ja elämyskeskeinen egosentrismi, siunattu tavoitehakuinen myötäelo! Asetan Bon Iverin sijaiskärsijäkseni. Omatuntoni sallii tämän huomatessaan, että sijaiskärsijä ei kärsi itsekään. Hän nauttii.

Istumme Vernonin kanssa saunarakennuksen portailla pitkään iltaan. Puhumme itsestämme ja ymmärrämme kuuntelemalla. Tiedämme olevamme tuomitut tähän asetelmaan ja otamme siitä siksi kaiken irti. Kesäyö lämmittää, vaikka sen ydin on jo pimeä. Kun lähden nukkumaan, Vernon jää portaille. Kuulen uneni sekaan hiljaista humalaista laulua. Se on alkanut asua täällä ja elää puolestani.

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes päivä: löytöjä

Herään aamulla onnellisena. Olen alkanut ymmärtää. Yksi kynnys on kuitenkin ylitettävänä: kakkoslevyn päätösraita Beth/Rest. Vaikka valtaosa Bon Iverin musiikista kehrää jo sydämessäni, vääntyy suuni edelleen irvistykseen, kun Beth/Restin muoviset soinnit ja AOR-saksofonit pyrkivät ilmoille. Olen oppinut ajoittamaan ulkohuonekäyntini niille hetkille, jolloin laulu soi, mutta enää en halua perääntyä. Viimeinen askel on aina raskain.

Laitan levyn soimaan ja kääriydyn 1980-lukuun. Sukellan komeroon, josta löytyy sekalainen ja hylätty kokoelma lapsuuskotini historiaa. Aikajättöjä vaatteita, hyvinvoinnin haaveet aikakausien ivaksi kutistaneita kodinkoneita, setäni vanhoja kalaverkkoja joiden rei’istä aikuinen ihminenkin voisi uida läpi, mittava tilastokatsaus jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin vuodelta 1986.

Uppoan löytöihini. Bon Iver uppoaa omiinsa. Olemme oppineet mahtumaan samaan tilaan ilman että toisen läsnäolo vaatii toiselta jotain. Samalla hetkellä kun Beth/Rest nousee saksofonien puhaltamana kotkansiivilleen, käteni osuu johonkin pehmeään. Kauhtunut pino vanhoja musiikkilehtiä. Suosikki, Stara, Bravo. Tunnen punan nousevan kasvoilleni. Lehtien alle on taiteltu julisteita, joita liimailin lapsuudessani seinilleni. Zero Nine. Sigue Sigue Sputnik. Bogart. A-ha (Paal Waaktaar). Europe. Herra nähköön, Lionel Richie!

En kuitenkaan kuule maailman nauravan. Mökki kilpistää katseet. Tämä on paikka, jossa voi palata itseensä, muistoihinsa, rehellisenä itselleen, ilman merkitysleikkien tarjoamaa suojaa. Muistojen herkistämänä löydän Beth/Restin pintakiillosta himmeää kauneutta. Saavutan tilan, jossa kaikesta saa pitää sellaisena kuin se on, vailla mielikuvien ja intertekstuaalisuuden taakkaa. Oikeastaan Beth/Rest on aika sympaattinen laulu. Perustelematon yhä. Ja siksi rohkea.

Ehkä juuri siinä soi Vernonin musiikin pohjimmainen sanoma: ole uskollinen sille mitä rakastat.

Kiikutan matkalukemiseksi ottamani Rumban uuniin ja poltan sen mukana kaiken sen mitä olen tahtonut muiden takia olla. Vernon nyökkää rohkaisevasti.

Hormi työntää taivaalle valkoista savua.

Video ei ole enää saatavilla

Seitsemäs päivä: yhteyksiä

Palaan maailmaan jostakin paljon kauempaa kuin minne lähdin. En tiedä osaanko enää puhua ihmisten kanssa, minun pitää saada totutella. Mieli on täyttynyt, mutta silti kevyt. Tiedän että jossakin on muusikko, joka jakaa tunteeni. Hän tuntuu ystävältäni, ehkä hän onkin sitä tietämättään. Samoin kuin kaikki muut surumieliset ihmiset mökeissään, yrmeinä ja hiljaisina ajatustensa äärellä.

Käynnistän auton ja ryömitän sitä varoen pitkin ruohottunutta pihapolkua. Mökki jää taakseni odottamaan. Se säilöö salaisuudet ja muistot, myös tämän viikon. Peruutuspeilistä näen myös Vernonin. Hän on hypännyt kyytiin ja ehdottaa, että soittaisin Towersin. Miksikö? Siksi, että se liittyy elämääni, tähän hetkeen, tähän paikkaan, ja kaikkiin aiempiin. Tunteisiin joita olen projisoinut rakennuksiin; koteihin jotka olen purkanut muuttolaatikoihin saadakseni tunteeni irti niistä; ajatuksiin joihin olen hirttänyt entisen minäni ja joiden jälkiä on yhä kaulallani.

Niistä kaikista Bon Iver laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bon Iver Flow-festivaalien avajaiskonsertissa Helsingin Suvilahdessa keskiviikkona 8. elokuuta 2012.

Voita lippu konserttiin! Kerro alle kommenttina, mikä oli parasta sinun mökkikesänäsi 2012? Plussaa, jos siihen liittyy Bon Iver. Kommentoijien kesken arvotaan avec-lippu Bon Iverin Suvilahden keikalle. Kilpailu päättyy tiistaina 7.8.2012 klo 15.00.

Marko Haavisto, Poutahaukat ja pelastuksen sanoma. (Kuva: Tomi Palsa)

Mies vailla menneisyyttä määritti Marko Haaviston tulevaisuuden.

”Mua paholainen vaanii joka kulman takana
missä vain mä kuljen kuiskii kieli katala”

Maailma on täynnä järkälemäisiksi hiteiksi nousseita kappaleita, jotka ovat antaneet sielunsa jollekin elokuvalle ja saaneet siltä vastalahjaksi siivet. Näitä lauluja on mahdotonta kuunnella palaamatta niitä lennättäneiden kuvarainojen tunnelmiin, mutta yhtä vaikeaa on kuvitella laulujen taustoittamia elokuvia ilman sävyjä, joita tarkoin räätälöidyt tunnuslaulut niille antavat.

Suomessa puitteet ja budjetit ovat kuitenkin pieniä ja elokuvan ja musiikin liitto usein koruton. Satunnaisten onnistuneiden tunnussävelmien rinnalla on tusinamäärin soundtrack-levyjä, jotka koostuvat tyhjiksi puristetuista vanhoista hiteistä ja hailakoista uudelleentulkinnoista. Äänen ja kuvan suhde jää helposti päälleliimatuksi pelkistymäksi elokuvissa tavoitelluista aikakausista tai karkealla viivalla piirretyistä tunnetiloista.

Aki Kaurismäki on tietenkin tässäkin poikkeus. Kaurismäen kuvaus on usein tunnelmaltaan niin vahvaa, että kohtaukset ovat jo itsessään kuin pieniä sävellyksiä. Niinpä kuvakieli ja ääniraita käyvät hänen elokuvissaan poikkeuksetta intiimiä ja tiivistä vuoropuhelua. Tässä vuoropuhelussa ääneen pääsevät ne laulut, joiden pulssi myötäilee ohjaajan sydämen rytmiä. Kaurismäen kvasinostalginen, perinteitä ja merkityksiä intertekstuaalisin viittauksin kierrättävä maailma on kuin tehty musiikille, joka vääntää rock’n’rollin myyttisen taruston ja suomalaisen iskelmämelankolian tummasti venyväksi rautalangaksi. Siksi se tuo yhteen hengenheimolaisia eri aikakausilta.

Yksi Kaurismäen kelkkaan heittäytyneistä tummasieluista on Marko Haavisto, jonka Badding Rockers -yhtye tanssitti Tulitikkutehtaan tyttöä jo vuonna 1990. Elämänsä elokuvaroolin Haavisto teki kuitenkin vasta 12 vuotta myöhemmin, kun hän esiintyi Poutahaukkoineen Pelastusarmeijan orkesterina Kaurismäen menestyselokuvassa Mies vailla menneisyyttä. Pellavapäinen ja vakavailmeinen Haavisto sekä hänen ujosti jurottanut yhtyeensä suorittivat roolinsa vaatimattomalla ylpeydellä, mykkää estetiikkaa huokuen. Yhtyeen elekieli alleviivasi täydellisesti sitä varautunutta lämpöä, jota Kaurismäki löysi elokuvassaan elämän reunalle pudonneista ihmisistä.

Varsinaisen liittonsa Haavisto ja Kaurismäki solmivat kuitenkin musiikin tasolla. Poutahaukkojen uudelleenversiointi Badding Rockersin vanhasta Paha vaanii -kappaleesta istui täydellisesti elokuvan nukkavieruun, suuret toiveet turhina hylänneeseen maailmaan. Laulu muodosti oman pienoistodellisuutensa, taustoittavan sivutarinan, joka viittasi historiaan ja elämän sattumanvaraisiin kohtaloihin samanlaisin hienovaraisin juontein kuin elokuva itse.

Marko Haavisto yrittää pysytellä kaidalla tiellä viettelyksistä huolimatta. (Kuva: Tomi Palsa)

Kappaleen pintataso on kuitenkin kolkko – se esittää viimeisen oljenkortensa äärellä nöyrtyneen ihmisen etsimässä ylpeytensä juuria ja toimintansa oikeutusta. Paha vaanii onkin suorasukainen otos klassisesta köydenvedosta kohtalon kanssa. Houkutukset ja viettelykset ahdistavat miestä, jonka moraalin pohjalla synnintunto nakertaa ammottavaa koloaan. Höysteenä on blues-kuvastosta tuttua fantasmagoriaa, jossa pahalla on persoona ja lankeemuksella tumma vetovoimansa. Haaviston lauseet ovat suoria, mutta runollisia. Ne piirtävät synkeitä ja yksinäisiä puitteita, joissa kaikuu elokuvan sanomaa jyrkempi, mutta samalla sille rinnasteinen viesti: yksin on vaikea selvitä.

Viestin voi kuitenkin tulkita myös mahdollisuutena, vaivihkaisena pelastuksen sanomana. Kaurismäen tavoin Haavistokin tahtoo sanoa, että asiat voivat järjestyä, vaikka  se tuottaisi kuinka paljon kipua.

Yksin olisi Haavistokaan tuskin saavuttanut nykyistä mainettaan. Vaikka hän itse soitti  itsensä Kaurismäen sydämeen, esitteli vasta Kaurismäki hänet laajalle yleisölle. Menestyselokuvan vanavedessä Paha vaanii kasvoi esittäjänsä tunnetuimmaksi kappaleeksi, jonka kylkeen liimautui elokuvan lopputekstien taustalla soinut Stay. Haavistosta tuli Kaurismäki-fanien pienimuotoinen aarre, jonka keikkoja saavutaan edelleen katsomaan ulkomailta asti. Toisaalta konteksti on muuttunut myös rasitteeksi. Marko Haavisto ja Poutahaukat mieltyy edelleen monen mielessä ”bändiksi siitä Kaurismäen elokuvasta” ja Paha vaanii on se muita kappaleita varjostava virstanpylväs, jota humalikot vaativat keikoilla senkin jälkeen kun kappale on jo kertaalleen soinut.

Laulun taakka olisi varmasti vaikeampi kantaa, jos se ei pärjäisi omillaan. Vaikka kappaletta on lähes mahdotonta käsitellä erillään elokuvasta – Poutahaukkojen tyylitajuisella Lamppu palaa -levylläkin (2002) se tuntuu olevan hieman vieraassa seurassa – on se samalla luonteva osa Haaviston musiikillista tarinaa ja identiteettiä. Siinä missä elokuvan päähenkilö on hukannut muistinsa, upottaa Haavisto kappaleeseen koko musiikillisen historiansa ja louhii sen ytimestä esille taiten modernisoidun rautalangan himmeän timantin.

Kun elokuvan lumo alkaa karista kappaleen yltä, Paha vaanii kannattaa ottaa vastaan hienon artistin nöyrästi ojentamana käyntikorttina. Sen kertojahahmon silmissä voi nähdä loppuun asti Markku Peltolan ilmeetöntä veitikkamaisuutta, sen soinnissa voi kuulla kerta toisensa jälkeen Kaurismäen filminauhan tummanpehmeää ratinaa. Mutta samalla laulun takana avautuu kokonainen elämäntyö, jossa etsitään musiikillista muotoa lasittuneille katseille, yksinäisyyden syvyyksille, unohtuneille kaduille, ruostehelmaisille autokaunottarille sekä kaiken ylle lohtuna laskeutuville yöhämärille.

Tässä kuvastossa mikään ei ole vailla menneisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Marko Haavisto esittää kappaleen soolokeikallaan Tampereen Telakalla marraskuussa 2011. Videon on kuvannut Tomi Palsa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

1990-luvun kotimaisiin pop-klassikoihin voisi vastaavasti listata tämän Badding Rockersin singlejulkaisun:

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

27. helmikuuta 2002 – Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi Töölönlahden kaavamuutoksen, joka mahdollisti kiisteltyjen VR:n makasiinien purkamisen suunnitellun Musiikkitalon tieltä.

Paljas mies ja kitara. (Kuva: Tomi Palsa)

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

”Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut
opin enemmän, opin sinut”

Minun on liki mahdoton kirjoittaa tästä laulusta mainitsematta Tomi Palsaa, Jarkko Martikaisen hovivalokuvaajaa ja hyvää ystävääni. Hänen luonaan sain nimittäin ensimmäisen kosketukseni tanssitaidottomien valssiin. Tomi oli ollut yhdellä tuhansista kuvausmatkoistaan Martikaisen kintereillä ja saanut kuvien lisäksi matkaansa muutaman nauhoitteen niistä aihioista, joista oli muodostuva Martikaisen Rakkaus-levy (2006). Näitä lauluja kuuntelimme illan tummentaessa tamperelaisyksiön nurkkia.

Asetelma ei ollut uusi. Palsa oli esitellyt aiemminkin Martikaisen ja YUP:n lauluja ennen niiden julkaisua. Valssi tanssitaidottomille pysäytti kuitenkin aivan toisella lailla kuin sitä edeltäneet maistiaiset. Kappaleesta kuulsi sävyjä, joita en ollut tottunut Martikaisen musiikkiin yhdistämään. Musiikin paljaus ylevöitti sen. Kertakuulema riitti lopullisen mielipiteen muodostamiseen. Tajusin löytäneeni laulun, josta en pääsisi heti yli.

Hetki oli jopa vapauttava. Aiemmin Martikainen oli ollut minulle ennen kaikkea artisti, josta tahdoin pitää enemmän kuin musiikin perusteella kykenin. Vaikka olin vuosien saatossa siedättynyt miehen tulkintatapaan, en ollut koskaan menettänyt sydäntäni hänen ilmaisulleen. Olin kyllä oppinut pitämään YUP:n polveilevasta säveltaiteesta ja Martikaisen vuolaasta kerronnasta. Nautin viitteistä venäläiseen kirjallisuuteen, päälaelleen käännetyistä totunnaisuuksista, hersyvän rikkaasta sanastosta, allegorisista taruhahmoista, ihmisyyden perustuksiin tökityistä älyllisistä piikeistä. Mutta samaan aikaan tunsin aina jääväni laulujen ulkopuolelle.

En ollut vielä kertaakaan erottanut sydämen sykettä höysteen keskeltä.

Siksi hätkähdin kuullessani Martikaisen haavoittuvaisena kitaransa kanssa. En ollut kuullut häntä koskaan näin läheltä. Laulusta huokui suora henkilökohtaisuus, jollaista en ollut YUP:n musiikista tai Martikaisen ensimmäiseltä soololevyltä (Mierolainen, 2004) juurikaan löytänyt. Kertojahahmo rakasti edelleen allegorioita, mutta nyt ne eivät puhuneet hänen puolestaan. Nyt parketilla kompuroi Martikainen itse, lihana ja tunteena.

Kuuntelukertaa kuorrutti taustatarina. Palsa kertoi kunnioittavin äänenpainoin, että Martikainen oli tehnyt sävykkään valssinsa ystävänsä häihin. Tunsin itseni entistä vaikuttuneemmaksi – kuinka vaativaa onkaan laatia tuollaiseen tilaisuuteen sydämellinen, viisas, kaunis, henkilökohtainen, hivenen lupsakkakin laulu sortumatta pateettisuuteen, teennäisyyteen, itsestäänselvyyksiin. Valssi tanssitaidottomille täytti kaikki sisällölliset kriteerit ja kuulosti silti luontevalta. Laulu oli hiotusta ilmaisustaan huolimatta spontaani ja sopivan luonnosmainen. Siksi se kaiketi tuntui niin aidolta ja henkilökohtaiselta.

Kenties tenhovoiman perusta on sanoman yksinkertaisuus – tai sitten tuon yksinkertaisuuden mahdollistava pureutuminen ihmisyyden ytimeen. Laulun pohjimmainen viesti on joka tapauksessa kaunis, sellainen johon haluan uskoa: kaikki ulkoinen on toisarvoista silloin kun kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa. Sitoutuminen ei tarkoita minuudesta luopumista, vaan minuuden rikastumista toisen ihmisen kautta. Tätä perustaa voi vaalia ainoastaan avoimuudella ja rehellisyydellä. Siksi siitä kertovan laulunkin on oltava avoin ja rehellinen.

Rakkaus-levyn sovitussessiot Kaapelitehtaalla huhtikuussa 2006. Kuvassa edesmennyt Pirjo Bergström, Martikainen sekä levyllä kitaraa soittanut Upi Heikkinen. (Kuva: Tomi Palsa)

Näillä teemoilla Valssi tanssitaidottomille antoi suuntaviivat koko Rakkaus-levylle, joka käynnisti Martikaisen kunnianhimoisen ja onnistuneen soololevytrilogian. Pirjo Bergströmin tyylillä orkestroima albumi on lämmin ja kekseliäs tutkielma rakkauden monista ulottuvuuksista. Se sivuuttaa rakkauslaulujen yleisimmät teemat ja syventyy rakkauden olomuotoihin, ilmenemistapoihin ja vaikutuksiin tavalla, joka tarjoaa samastumispintaa niin järjelle kuin tunteillekin. Levyllä rakkaus on kiintymystä, riippuvuutta, ristiriitaa, juurien kohtaamista, vapautumista, itsekkyyttä ja itsekkyydestä luopumista.

Merkityksetön se ei ole koskaan.

Monimuotoisen temaattisen ryöpytyksen keskellä Valssi tanssitaidottomille on kiekon todellinen kulmakivi, näkökulmasta riippuen ohjeistus tai tunnustus. Henkilökohtaisesta taustastaan huolimatta sen sanoma on äärimmäisen yleistyskelpoinen ja esitystapa karuudessaankin kaunis. Laulu on rehellinen ihanteilleen, mutta ei tuputa niitä. Martikainen muistuttaa, että vaikka mikään ei ole tärkeämpää kuin ihmistenvälisyys, kyse on samalla niin luonnollisesta ja yksinkertaisesta asiasta, ettei sen edessä kannata pelätä tai kadottaa oman olemisen ydintä.

Onkin lähes kohtalon ivaa, että kappaleen sanoma voisi olla myös toinen, paljon varovaisempi ja varautuneempi. Martikainen on Rakkaus-levyn taustoista kertoessaan maininnut, että varhaisessa studiokäsittelyssä laulun tunteikas iskulause, kertosäkeen yhteenveto, soi sanoin ”opin jotakin, opin sinut”. Tässä muodossa saattaisimme laulun nytkin tuntea, ellei kappaleen varhaisversioon kiinni kasvanut Palsa olisi muistuttanut Martikaista sanoitusten alkuperäisestä muotoilusta. Häissä esiintyessään Martikainen oli huipentanut laulun tunnustukselliseen päätelmään ”opin enemmän, opin sinut”.

Palsan huomautusta puntaroituaan Martikainen palautti sanat ennalleen. Muutos oli pieni, mutta äärimmäisen olennainen. Sillä mitä ”jotakin” olisi tässä kontekstissa ollut? Juuri sellainen hieman ovela sanaverho, jollaisen taakse Martikainen mielellään piiloutuu. Osoitus siitä, että syvimmän sitoutumisen hetkelläkin voi jättää takaportin raolleen; olla sanomatta ehdottomia ja lopullisia sanoja.

Tuokaan ei olisi ollut huono viesti. Se olisi ollut yhtä lailla todenmukainen, rehellinenkin. Mutta laulun sävyn se olisi muuttanut lähes täysin. Joskus kaikki voi olla kiinni yhdestä sanasta.

Nyt Valssi tanssitaidottomille ei kerro ainoastaan jotakin rakkaudesta. Se kertoo paljon enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

12. syyskuuta 2006 – Paavi Benedictus XVI siteerasi puheessaan Saksassa bysantin keisaria Manuel II Palaiologosia, mikä herätti vastalauseita islamilaisessa maailmassa.

Välillä jopa Neil Tennantilla on ollut vaikeuksia olla pitkästymättä.

Kun näin Pet Shop Boysin Being Boring -videon 1990-luvun alkumetreillä, en ymmärtänyt elämästä mitään. Poimin kuitenkin videon kuvakielen tiiviiksi osaksi haavemaailmaani. Elävään kuvaan nauliutuessani uskoin itse laulunkin kertovan jotakin ymmärtämisen arvoista.

Tulkitsin kappaleen tuolloisista lähtökohdistani käsin. Kuljetin sanat mukanani sille taianomaiselle vaihettumisvyöhykkeelle, jossa ihminen ei ole enää lapsi, mutta ei vielä juuri muutakaan. Rivien välistä luulin kuulevani tulevaisuuden kutsun. Rakastuin lauluun. Olin varma, että siinä soi juuri se nuoruus, johon olin astumassa. Vapaus, nautinto, itsenäisyys, humala, hurma, kosketus, kuolemattomuus.

Huuleni muodostivat lupauksen. I would never find myself feeling bored.

Aika kului, venyi vuosiksi, vuosikymmeniksi. Täytin niitä. Noihin vuosiin mahtui kaikki, liikaa, ja sittenkin vähemmän kuin ikuisuuden illuusio oli joskus luvannut. Vuosien sisältöä reunusti laajeneva tyhjyys, johon havahduin eräissä juhlissa Being Boringin soidessa. Katsoin ympärilleni. Ihmisiä, joiden kanssa olin varttunut. Ikääntyneitä, vakiintuneita, nuoruudesta selvinneitä, yhä paikallaan olevia, kaltaisiani.

Hätkähdin.

Milloin me olimme tähän päätyneet? Milloin me ehdimme kasvaa aikuisiksi? Olimmeko menettäneet jotain tajuamattamme sitä?

”We were never holding back or worried that
time would come to an end”

Sanat olivat kuin pehmeäksi kasteltu taulusieni, jolla silmiäni pyyhittiin kirkkaiksi. Aika, jota olin odottanut, oli mennyt ohi. Eikä kukaan ollut varoittanut minua.

Vasta tuolla hetkellä tajusin koko kerronnan kaaren. Laulu kertoi totisesti jotakin ymmärtämisen arvoista, mutta viisaus ei löytynyt avainsanoista ”being boring”. Kappaleen nimi oli vain viitekehys ja metafora. Sen todellinen ydin, pohjimmainen sanoma oli aikamuoto. ”We were”.

Tämän tajuttuani en ole osannut kuunnella Being Boringia liikuttumatta. Vaikeaa se on ollut sitä ennenkin. Laulu on suorastaan kouraisevan tyylikäs kuvaus havahtumisesta ajan rajallisuuteen, elämän haurauteen. Se kertoo hetkistä, jotka muuttuvat jälkikäteen korvaamattomiksi, koska niitä ei voi enää tavoittaa. Raskaan viestinsä se lausuu kuitenkin kiitollisena, katkeroitumatta, kumartaen elämänjanolle tavalla, joka tavoittaa senkin, jota vuosista villeimmät vasta odottavat.

Being Boring on elettä syvällisempi malja kaikille, jotka kulkevat ajan läpi. Laulu kohottaa lasiaan hillitysti ja kunnioittaen, mutta kaikkea muuta kuin velvollisuudesta. Neil Tennant on kertonut kappaleen olevan yksi hänen henkilökohtaisimmistaan. Se on muistokirjoitus AIDSin viemälle nuoruudenystävälle, mutta myös paljon enemmän. Being Boring on kunnianosoitus lupauksille, joita tehdään silloin kun elämä näyttää vielä hallittavalta, ja tunnustus, joka tehdään silloin kun ymmärretään, että pohjimmiltaan elämä hallitsee eläjää.

Edesmennyt ystävä on avain kaipaukseen. Mutta mitä syvemmälle menneisyyteen upotaan, sitä selvempää on, ettei jäljellä ole enää muitakaan.

En minäkään ole enää sama ihminen, joka tähän lauluun aikoinaan rakastui.

“Now I sit with different faces
in rented rooms and foreign places
All the people I was kissing
some are here and some are missing
in the nineteen-nineties
I never dreamt that I would get to be
the creature that I always meant to be
but I thought in spite of dreams
you’d be sitting somewhere here with me”

Being Boring tiivistää ajan ja tilan yhteen pisteeseen. Tennant laulaa kaikille laulaessaan ystävälleen, hän laulaa kokonaisille vuosikymmenille ja aikakausille laulaessaan nuoruudelleen. Miehen kasvot pysyvät kuitenkin peruslukemilla. Henkilökohtaisuus ei horjuta tyyntä charmia, tematiikan äärimmäinen olennaisuus ei pelota tulkitsijaa. Siksi laulu lohduttaa silloinkin kun sen sanoma tuntuu lohduttomalta, peruuttamattomalta. Vaikka laulu halkaisee koko elämän, pysyy se myös lähellä maata.

Ehkä laulun tiheä vaivattomuus muistuttaa siitä, että pohjimmiltaan suuret asiat ovat pieniä, tai ainakin yksinkertaisia. Sillä mistä muusta Being Boring loppujen lopuksi kertoo kuin kahdesta nuoresta, jotka halusivat pitää hieman hauskaa?

Kaikkihan me halusimme.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Slamin kitaristi Jari Yliaho muovautui laulajaksi kun käsky kävi. Luvatun palkan sijasta hän sai itselleen tunnuslaulun.

Aki ja Mika Kaurismäen ohjaama Saimaa-ilmiö (1981) on suomalaisen rockin raikkaimpia dokumentteja. Juice Leskisen ideoimalla Tuuliajolla-kiertueella purkitettu elokuva on välittömyydessään ajaton tallenne niistä vuosista, jolloin Suomi-rock valmistautui astumaan lopullisesti marginaalista valtavirtaan.

Elokuva on täynnä kiinnostavia monologeja, humalaista huumoria, pakahduttavan kaunista järvenselkää sekä ainutlaatuisia livekatkelmia. Oman säväyksensä tuovat Syrjän veljesten ja Ismo Alangon kaltaiset uransa alkumetriä kulkevat muusikot, joiden kautta rakentuu kuva nousevasta sukupolvesta äänitorvineen.

Yksi henkilö on kuitenkin ylitse muiden, Leskinen itse. Yleisön edessä Juice on iskuvarman yhtyeensä rutinoitunut ja lupsakka kippari. Lavan ulkopuolella hän piirrättää itsestään kuvaa äkkiviisaana kansantaiteilijana ja isähahmona, joka on yhtä kotonaan lohduttomien spitaalivitsien kuin Lauri Viidan runoudenkin parissa.

Tavalliseksi rivimieheksi Leskinen suostuu vain kerran. Slamin konsertoidessa Kuopion Työnkulmassa hän ohjaa valokeilan yhtäkkiä viereensä: ”Taitaa olla meriselityksen paikka. Nyt Yliaho siis laulaa”. Rumpali Vesa Sytelä jyräyttää ilmoille säkenöiden groovaavan intron, johon muu yhtye kiinnittyy terhakkaasti. Kitaristi ottaa ujoja mutta määrätietoisia askeleita kohti yleisöä. Säkeistön alkaessa hän lähes koskettaa mikrofonia ylähuulellaan ja uppoaa omistautuneeseen lauluun:

”Tiesinhän että erehdyin
mutta virneeseen naaman vedin jaloon
Asiallista yskää ryin
ja puhelimeen huusin vieraan haloon”

Tulkitsijan vähäeleinen omistautuneisuus nostaa laulun yhdeksi elokuvan hienoimmista hetkistä.

Video ei ole enää saatavilla

Bianco-palkalla laulukoppiin

Runsaat 30 vuotta myöhemmin Jari Yliahon haloo on jämäkkä. Mies vastaa puhelimeen traktorin vierestä Sastamalan takamailta. Tapaninpäivän myrskyt ovat kaataneet hänen kotitilansa metsää niin paljon, että savotta kestää pitkälle kevääseen.

Tämä on hänen nykyinen päätoimensa. Yliaho toteaa musiikkibisneksen menneen niin kummalliseksi, ettei hän oikein tahdo olla sen kanssa tekemisissä. Rakkaus musiikkiin ei ole kuitenkaan kadonnut. Kun muistot ottavat Yliahosta otteen, häivähtää puheessa se Creamin ja Carlos Santanan levyistä innostunut virtolaispoika, joka piiloutui aikoinaan puun taakse voidakseen pinnata koulusta ja opetella kitaransoittoa.

Tuon puun takaa kulki odottamattoman suora reitti yhteen Suomen suurimmista orkestereista. Sen oli tallannut Yliahon poikavuosien ystävä, Donna-yhtyeen ja Slamin alkuperäinen kitaristi Petteri Salminen.

”Kasvoimme Petterin kanssa muutaman kymmenen kilometrin päässä toisistamme, eikä ikäeroakaan ollut kuin pari vuotta. Kun Petteri soitti Donnassa, kävin ihastelemassa hänen meininkiään keikoilla. Myöhemmin liityin bändiin itsekin. Petteri opasti minulle kädestä pitäen että pieni on kaunista.”

”Kun Petteri lähti Slamista vuonna 1979, hän testamenttasi minut Juicelle. Totta kai pesti kiinnosti. Olinhan jättänyt koulutkin kesken voidakseni soittaa kitaraa.”

”Imin Petterin soitosta niin paljon vaikutteita, että soittoni sulautui helposti Slamin tyyliin. Saappaat olivat kuitenkin suuret, sillä Petteri oli soittanut Suomi-rockin parhaita sooloja. Tiesin, etten pystyisi soittamaan yhtä hyvin, joten lähdin viemään omaa tyyliäni eteenpäin.”

Kun Yliaho liittyi Slamiin, orkesteri oli purkittamassa Viidestoista yö (Tauko III) -pitkäsoittoaan. Kitaristi kuvaa levytysprosessia sisäänajovaiheeksi, jossa roolit vaihtelivat tilanteen mukaan. Esimerkiksi Oudon valon alkuperäisen soolon soitti vielä Salminen. Kappaleesta tuli kuitenkin Yliahon bravuuri, kun Leskinen komensi hänet äkkiarvaamatta laulusolistiksi.

”Kun Oudon valon pohjat olivat purkissa, Juice koetti laulaa kappaletta pari kertaa. Aikansa yritettyään se tuli kopista ulos ja sanoi että ’Yliaho, saat Bianco-pullon jos menet huitaisemaan laulun purkkiin’. Alkoholille persona suostuin oitis. Se oli noin karu tarina.”

”Hoidin osuuteni nopeasti. Luin vähän aikaa tekstiä ja menin sitten koettamaan. Sanat istuivat suuhun mainiosti ja ovat osuneet kohdalleen myöhemminkin. 1990-luvun alussa halusin V8-amerikanraudan ja kävin hakemassa sen Turusta. Kun kaupat oli tehty, avasin autoradion. Kuulin sieltä oman ääneni laulamassa ’tiesinhän että erehdyin, mutta virneeseen naaman vedin jaloon’. Tajusin tehneeni elämäni huonoimmat kaupat.”

”Joillakin keskustelupalstoilla on arvuuteltu, ovatko sanat piikki kannabistuomion saaneelle Mikko Alatalolle. En kuitenkaan muista, että olisimme missään vaiheessa puhuneet Alatalosta. Eikä se teksti välttämättä pössyttelystä kerro. Pohjimmiltaan se on moniulotteinen tarina, joka kuvaa sitä miten valtiovalta toimii. Tuollaista Big Brother -meininkiähän se on tänäkin päivänä.”

Kaksi ikonia, Juice Leskinen ja Suomi-kitara.

Vaikka Slam oli ammattitaitoinen orkesteri, jossa laatukriteerit olivat tarkat, leimasivat yhtyeen toimintaa myös huumori ja luovuus. Juice piti muusikoita varuillaan tempauksilla, jotka osoittivat että musiikissa on kyse paitsi soittamisesta myös leikkimisestä. Kun Slam vetäytyi levytyssession puolivälissä lomalle, Leskinen ilmoitti että tauon aikana Yliahon pitäisi opetella soittamaan saksofonia ja urkuri Safka Pekkosen huilua. Näin syntyivät Oudon valon herkän psykedeeliset huilukuviot.

”Se oli tosiaan mielenkiintoinen tempaus. Ostin kaverilta vanhan käytetyn saksofonin ja rupesin treenaamaan. Silloisella vaimolla oli varmaan kestäminen, mutta niinpä vaan saatiin soolot purkkiin. Safka soittelee huilua vieläkin, mutta itse myin torven saman tien pois.”

”Hauska vetohan tuo oli Juicelta. Kai se halusi pistää jätkät tekemään. Kun vedettiin niitä sooloja, niin nauru raikasi. Onneksi joitain ääniä pystyi laittamaan levyllekin.”

”Tuo kuvastaa hyvin Slamia. Se oli hellä diktatuuri, jossa bändi vaikutti biiseihin todella paljon. Juice saattoi tuoda studioon pelkät soinnut ja kertoa, millainen meininki lauluun pitäisi saada. Sitten me rakennettiin kappaleita bändinä eteenpäin. Vanhempana ja viisaampana Juice tosin merkitsi itsensä Teosto-lappuihin sovittajaksi. Eiväthän tällaiset hipinalut osanneet tai halunneetkaan pitää siinä asiassa puoliaan.”

”Outoon valoon oli aika valmis jo silloin kun Juice esitteli sen meille. Hän halusi kappaleeseen 7/8-intron, ja bändi soitti sitten sen mukaan. Mitään sen ihmeempää siihen ei liittynyt. Kaikkiaan se oli aika hauska sessio. Soitettiin omat osuudet purkkiin ja lutrailtiin sen jälkeen Biancolla muiden soittoa kuunnellen.”

Tuuliajolla Saimaan selällä

Saimaa-ilmiö antoi kuvallisen muodon Slamin musiikilliselle ilottelulle. Kaurismäkien kamera taltioi yhtyeen elämää kohteliaasti, mutta vangitsi paljon olennaista: keikkojen hien, moninaiset soittopaikat, uupumuksen, uuden innon, odottelun, huuman. Tuntemusten sekamelskasta on jäänyt Yliaholle paljon rakkaita muistoja.

”Ajattelen sitä kiertuetta helkutin suurella lämmöllä. Se oli sellainen ilottelureissu, jolla oli mieletön yhteishenki. Aurinko paistoi ja bändit soittivat uskomattoman hienosti.”

”Näin elokuvan, kun mukana olleille järjestettiin ensi-ilta. Sen jälkeen en ole uskaltanut katsoa sitä. Mulla on niin hienot fiilikset siitä matkasta, että en ole oikein halunnut koskea siihen. Tätä haastattelua varten katsoin tosin pari pätkää YouTubesta, ja jumalauta, niistähän huokui aivan uskomaton energia.”

”Kuopio tanssii ja soi”, valistaa Tuuliajolla-kiertueen oravalauma mikkeliläisyleisöä paikallisen Urheilupuiston nurmella.

Ulospäin suuntautuneiden komeljanttarien tähdittäessä valtaosaa rainametreistä erottuu Outoon valoon kiehtovalla staattisuudellaan. Ne muutamat askeleet, joilla Yliaho astuu lavan takaosista mikrofonin ääreen irrottavat esityksen elokuvan kiihkeästä rytmistä. Kitaristin olemus sulautuu täydellisesti kappaleen päähenkilöön, eräänlaiseen nurkkakuntaiseen mukaelmaan Albert Camusin Sivullisesta. Yliaho tuskin kuitenkaan mietti vertauskuvia laulaessaan Leskisen nöyrää runoelmaa. Hänelle laulu oli työtehtävä muiden joukossa.

”Outoon valoon kuului tuolloin vakio-ohjelmistoomme. Juice halusi aina välillä pitää pienen tauon, joten mä lauloin Oudon valon ja Louoerannan Ila (Slamin basisti) pari muuta biisiä. Olin tottunut laulamaan jo Donnassa, joten en jännittänyt sitä. Enemmän mua on jännittänyt välillä kitaransoitto.”

”Olin tuolloin todella ujo ja kuuntelin mieluummin sivusta muiden juttuja. Mikrofonin taakse oli kuitenkin helppo astua. Kun laulu tuli huitaistua levylle, niin pakko se oli sitten esittääkin. Tavallaan sain siitä tunnusbiisin itselleni.”

Vaikka Yliahon pinta pysyi tyynenä, imi mies tunnelmia ja vaikutteita läpi kiertueen. Kun risteily päättyi Joensuun Ilosaareen, oli hän kasvanut niin vahvasti kiinni matkan tunnelmaan, että siitä oli vaikea luopua. Edelleenkin Yliaho tuntee jotain olennaista kiteytyneen noihin päiviin.

”Ei siitä reissusta osannut oikein päästää irti. Kiertueen loputtua jäimme Pantsen (Syrjä, Eppu Normaali) kanssa Wanhaan Jokelaan pariksi päiväksi riekkumaan. Halusimme pysyä matkan tunnelmassa. Lopulta jouduimme lähtemään kotiin tippa linssissä.”

”Saimaa-ilmiöstä välittyy hienosti se viattomuus ja into, jolla tuota hommaa teimme. Me elimme vain soittamisen takia ja kautta. Musiikissakin oli persoonallisuutta ja säröä. Se oli yksinkertaisesti rehellistä.”

”En mä niitä aikoja kaipaa, mutta soittotyyliä kylläkin. Koetan vaalia sitä edelleen. En osaa vieläkään nuotteja, sillä haluan aina soittaa mitä päästä tulee. On mahtava tunne, kun musiikki alkaa yhtäkkiä kuljettaa sormia ja aika menettää merkityksensä. Sehän on jonkinlainen nirvana. Ne on niitä hienoimpia hetkiä. Niitä mä kaipaan.”

Jari Yliaho ravistelee Saimaan vettä korvastaan Tuuliajolla-kiertueen päätöskeikalla Joensuussa.

Luovia taukoja ja Grand Slameja

Yliaho palasi Saimaan laineille seuraavana kesänä. Miehet ympärillä olivat kuitenkin vaihtuneet. Kun Slamin lento katkesi vuoden 1981 lopussa, päätti Yliaho siirtyä tiiviimpään ilmaisuun. Niinpä vuoden 1982 Tuuliajolla-kiertueella Juicea tahditti uusi Grand Slam Yliahon kipparoidessa tuoretta Siberia-trioaan.

”Juicen kokoonpanot vaihtuivat aika tiuhaan, monista syistä. Lähdin itse Slamista, koska isossa orkesterissa ei ollut juuri tilaa jammailla. Siberia merkitsi eräänlaista paluuta niihin asioihin, joita musiikissa todella arvostan.”

”Siberia perustui ennen kaikkea livemeininkiin. Soitimme missä tahansa tanssilavalta maitolavalle, ja annoimme laulujen elää omaa elämäänsä. Teimme paljon keikkaa ja ihmiset alkoivat innostua siitä arvaamattomuudesta. Slamin kokoisella bändillä sellaista vaaran tunnetta ei saanut aikaan.”

”En lähtenyt kuitenkaan ovet paukkuen. Juice ymmärsi hyvin, että halusin kulkea omaa polkuani. Se oli sikäli suvereeni hahmo, että osasi antaa tilaa, vaikka vaati myös paljon. Jos halusi tehdä jotain muuta, niin bändistä sai lähteä, ja kuitenkin takaovi jäi raolleen.”

Siberian ura jäi melko lyhyeksi. Bändi keikkaili ahkerasti ja lopulta levytkin alkoivat myydä. Samalla spontaaniuden tunne kuitenkin katosi. Kun musiikin sijasta ryhdyttiin pohtimaan ennakkotilausten määrää, Yliaho halusi lopettaa orkesterin. 1980-luvun puolivälissä mies muutti Rajamäelle kouluttautumaan pianonvirittäjäksi, mutta vielä hänestä ei ollut asettumaan paikoilleen.

”Olin ehtinyt opiskella puolitoista vuotta, kun tuli yhtäkkiä sellainen tunne että ei perkele, pääsisipä keikoille. Mietin että soittaisipa vaikka (Grand Slamissa tuolloin vaikuttanut) Tikanmäen Anssi ja pyytäisi bändiin. No, samassa puhelin pärähti. Työnjohtaja tuli hakemaan ja sanoi, että sinulle olisi puhelu Tampereelta, joku Tikanmäki soittaa. Totesin, että jaa, taidan ottaa muuten lopputilin.”

”Siitä alkoi pidempi pesti. Olin mukana vuoden 1991 Taivaan kappaleita -levyyn asti. Juicen kyytiin oli helppo lähteä, sillä tunsin sen toimintatavat ja valtaosan biiseistä. Outoa valoakin soitettiin. Olihan siinä taas huikea kokoonpano jalkeilla.”

Yliahon kolmas paluu Grand Slamiin ei ollut yhtä helppo. Marraskuussa 2006 tieto  Leskisen kuolemasta pysäytti suomalaiset. Vaikka taiteilijan olemuksesta oli helppo arvella lopun tulevan ennenaikaisesti, järkytti kuolinuutinen myös lähipiirin. Hetken aikaa tapahtunutta nieltyään Grand Slam päätti kasata rivinsä ja lähteä kiertueelle keulahahmonsa muistoksi.

”Aluksi oltiin vähän huuli pyöreänä kun ihmiset sanoivat, että meidän pitäisi tehdä jotain. Moni mietti varmaan, tullaanko meidät haukkumaan lyttyyn. Ja saatiinhan me kuulla jo ennen kiertueen alkua, että ’saatanan haudanryöstäjät, heti taotaan rahaa kun toinen heittää veivinsä’.”

”Paluukiertueella oli välillä tippa linssissä. Tuntui erikoiselta kun vanhat muistot ja senhetkinen soittotilanne yhdistyivät. Mutta kyllä ne keikat piti tehdä. Kun vanhat äijätkin nousivat pukujensa kanssa seisomaan ja itkemään, tuli sellainen olo, että olimme ne keikat vielä velkaa. Meidän bändi oli niin monen hyvän jutun takana, että kyllä meillä oli oikeus soittaa niitä biisejä.”

Perinnön vaalijat, Grand Slam vuonna 2007. Antti Tammilehto, Puntti Valtonen, Anssi Tikanmäki, Jari Yliaho, Ila Loueranta ja Vesa Sytelä.

Ehkä oikeuteen sisältyi myös ripaus velvollisuutta. Kun laulujen kirjoittaja katosi lavoilta, jäi vastuu hänen perinnöstään niiden harteille, jotka olivat aikoinaan saaneet nuo laulut lentämään. Tämä perintö viitoittaa vieläkin Yliahon musiikillista tietä. Silloin harvoin kun mies keikalle lähtee, hän kuljettaa historiaansa mukanaan. Ja se sattuu olemaan osa koko suomalaisen rockin historiaa.

”Nykyään teen lähinnä pistokeikkoja. Kemin Juicerockissa olen tosin käynyt säännöllisesti soittamassa loistavan paikallisen taustabändin, Paperitähtien, kanssa. Ensi kesänä mukana on myös Juha Lehti. Se soittaa kuutisen itselleen tärkeää Juicen biisiä.”

”Oudon valon soitan aina kun lähden pimputtelemaan. Sitähän ihmiset odottavat. Soitan siitä nykyisin aika erilaisia versioita pitääkseni homman kiinnostavana. Laulu saattaa kestää 2-3 kertaa pidempään, se voi lähteä eri sävellajista ja alussa on usein hallittua sekoilua. Mutta kyllä se aina pikkuhiljaa tulee siihen d-molliin ja muuttuu tunnistettavaksi.”

”Silloin kun Outoa valoa tehtiin, se oli lähinnä kappale muiden joukossa. Enkä ole vieläkään osannut mieltää sitä klassikoksi. Mutta kun kävin YouTubessa viime viikolla, huomasin hämmästyksekseni että sitä on katsottu noin 170 000 kertaa. Että kyllä se taitaa jonkinlainen klassikko olla.”

Hieman kuten esittäjänsäkin.

JARI YLIAHO

Syntynyt 9. joulukuuta 1957 Virroilla.

Slamin ja Grand Slamin kitaristi. Soittanut myös Donnassa, Siberiassa ja Anssi Tikanmäen Filmiorkesterissa. Lisäksi vieraillut esimerkiksi Tikanmäen Pizza À La Anssi Tikanmäki -levyllä (1994) ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Puoli viisi aamulla -kiekolla (1995).

Ylläpitää kumppaninsa Marija Walldenin kanssa ”rappiotilaa” Sastamalassa ja keikkailee epäsäännöllisesti.

Mitä musiikkia kuuntelin vuonna 1980? ”Todd Rundgrenia, Thin Lizzya ja Climax Blues Bandia.”

Millainen ihminen olin tuolloin? ”Ujo ja syrjäänvetäytyvä. Kyräilin maailmaa tummien pitkien kutrieni takaa.”

Outoon valoon viidellä sanalla: ”Olenko jo saanut sen Biancon?”

Toivebiisi: ”Hurriganesin Roadrunner.”

Video ei ole enää saatavilla

Aurinkoa ja hyvää tuulta huokuvan minialbumin nimikkoraita muistuttaa, että muille omistautuminen voi olla parasta itsensä toteuttamista.

”Kiitos minä että toisten vuoksi uurastan
kiitos minä, itsestäni kaiken puserran
Tänään ostan paidan rintaan kauniin neilikan
annan hyvän tuulen tulla huoneeseen
Kiitos minä, tästä hyvä jatkaa huomiseen”

1950-luku on kasvanut Suomessa myyttisiin mittoihin: olympialaiset toivat maailman Helsinkiin, viimeiset sotakorvausjunat jyskyttivät rajan yli itään, äänekäs naapuri muutti pois Porkkalasta, sellutehtaiden piipuista tuprusi tasapuolisen vaurauden savu ja suuret ikäluokat kansoittivat päiväkotien ja koulujen tantereita.

Silloin kelpasi tanssia.

Sodanaikainen huvittelukielto oli enää kaukainen muisto ja tanssilavakulttuuri eli huippukauttaan. Humppa, valssi ja schlager soivat joka niemessä ja notkossa, ja niiden säveliin alkoi tihkua myös afroamerikkalaisia vaikutteita. Jossakin orasti nuorisokulttuuri, mutta sen ensimmäiset kaiut jäivät Tapio Rautavaaran rehdin ja jämäkän r-kirjaimen alle. Elettiin aikaa ennen segmenttejä.

Vuosikymmentä on helppo parodioida, sillä se on parodia itsestään – kuten jokainen aikakausi jälkikäteen katsottuna. Se on jäänyt arkistoihin tahattoman naiiveina ja kotikutoisina jälkinä, joiden moraalinen sovinnaisuus ja sukupuolinormatiivisuus tuntuvat lähes irvokkailta. Kuitenkin 1950-luvun optimismissa on viatonta ja kiehtovaa hehkua. Aikakauden kuviteltua onnelaa tavoitellaan edelleen, tiedostetusti ja tiedostamatta, hahmottamatta milloin ja miksi sidos siihen on katkennut.

Jostakin näiden vaikutelmien, stereotypioiden ja äänijälkien kupeesta kumpuaa Antero Raimon & Ovien musiikki. Yhtye ammentaa samasta kirkasotsaisuudesta ja yksinkertaisen elämän ihanteesta, joka välittyy vanhoista dokumenteista, elokuvista, opetusfilmeistä, lauluista ja aikakauslehdistä. Musiikissa kaikuu huumori, mutta se ei ole huumorimusiikkia, eikä siinä ole ripaustakaan kyynisyyttä. Orkesteri on ajattomasti pelimannikulttuurin ytimessä, siellä missä elämä, soitto, viihde ja viisaus sekoittuvat toinen toisiinsa.

Ovet, "Korson Doors". (Kuva: Tomi Palsa.)

Yhtye ei ylennä itseään tai nykyhetkeä. Sille riittävät onnea huokuvat pienet havainnot ja lupa elää hetkessä – mustikkametsässä, mökkisaunassa, pallokentällä, raminaringissä, olohuoneen sohvalla. Sen laulut osoittavat, että nautinto ei vaadi mierolaisekseen kilpailuhenkisyyttä, piittaamattomuutta tai värikylläistä elämyksellisyyttä. Viesti on alusta loppuun järkeenkäypä ja tungettelematon. Siksi korsolaisten tenhovoima säilyy kappaleesta toiseen.

Vuonna 2002 julkaistu Kiitos minä on Antero Raimon & Ovien vahvimpia esityksiä. Laulu on tunnollisuuden ja hyveellisyyden ylistys, hymni jokaiselle ihmiselle, joka jaksaa uurastaa toisten vuoksi. Vanhojen kotitalousoppaiden eetos huokuu jokaisesta silitysraudan kosteasta hengähdyksestä, iltasuukosta, imuriin kadonneesta pölyhiukkasesta ja pienimuotoisessa järjestyksessään pyörivästä arkiminuutista. Laulun maailma on ehyt ja paikallaan, ja Raimo Laineen rehti tulkinta tekee siitä ajattomasti todellisen.

Samalla kappale on kuitenkin odottamattoman anarkistinen. Ensinnäkin 1950-lukulainen sukupuoliasetelma kääntyy päälaelleen – mies ylläpitää kotia, nainen on jossakin muualla. Toisaalta tarina uhmaa kulutuspohjaisten identiteettien täyttämää 2000-lukua veisaamalla kiitostaan harmonialle, jossa kaikki on pientä ja riittävää. Kiitos minä on ylistyslaulu tyytymiselle, joka ei tunnu menetykseltä.

Piste i:n päällä on kuitenkin kappaleen charmantti kurittomuus. Kun kertojahahmo on saanut perheidyllinsä kuntoon, hän palkitsee itsensä huimalla yöllä. Mitä taksinsoiton ja aamulehden välillä tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan. Eikä tarvitsekaan. Laulu muistuttaa komean torvifanfaarin säestyksellä, että itsekunnioitus vaatii säännöllistä tilan ottamista. Se ei ole muilta pois. Vasta elinehdoksi muuttuessaan se olisi pohjatonta itsekeskeisyyttä.

Laulun tematiikka virkistää merkityksillä leikkivässä ajassa. Silmäkulmassa vilkkuvan pilkkeen takana on kuuntelemisen arvoinen sanoma. Kukaan muu ei ole osannut artikuloida sitä näin sympaattisesti, mutkattomasti, itseään korostamatta.

Tätäkö iloinen mutta vastuuntuntoinen 1950-luku yritti meille opettaa?

Kiitos minä koskettaa poikkeuksellisella lämmöllään, johon tekee mieli verhoutua säännöllisesti. Olenkin antanut laulun tulla konkreettisesti iholleni. Kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sain vaimoltani syntymäpäivälahjaksi paidan, johon oli painatettu teksti ”Kiitos minä”. Se on yksi rakkaimpia vaatteitani.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

11. tammikuuta 2002 – Yhdysvaltain vankileirille Kuuban Guantanamo Bayssa tuotiin tammikuussa ensimmäiset vangit.

Tämä hymy näyttää viattomalta, mutta saa kuulijan tuntemaan olonsa epävarmaksi.

Barry Andrewsin Disko työntää kuulijan jyrkänteen reunalta alas, leijailee koko matkan virnuillen vieressä ja ottaa lopulta pehmeän kopin.

Herään keskellä yötä, mutta en ole varma olenko valveilla. Viereeni on kasvanut seinä, johon kylmä hiki on liimannut minut. Seinä tuoksuu muistoilta ja sen paksuutta mitataan vuosissa. Pölyistä rappausta putoaa kasvoilleni aina kun koetan vaipua uuteen uneen.

Seinän takaa kuuluu musiikkia. Kaukaa, hyvin kaukaa. Äänistä saa tuskin selvää, mutta musiikin hahmon tunnistaa helposti. Sillä on pulssi, lannistunut mutta vakaa. Laulu roikkuu musiikin päällä kuin nahka orrella. Se heiluu lämpimässä tuulessa ja osoittelee sormella.

Hypnoottista, kaunistakin. Ja samalla ärsyttävän epävireistä ja näsäviisasta. Haluaisin nukkua, taintua, päästä eroon näyistä. Koetan kääntää kylkeä ja lupaan että en kuuntele enää koskaan Kemiallisten ystävien tai Paavoharjun musiikkia ennen nukkumaanmenoa. Äänikerrostuma ei jätä kuitenkaan rauhaan.

Lopulta luovutan. Tämä on taas näitä öitä. Koetan sytyttää lampun, mutta sähkö ei tottele. Näen katkenneen kuparilangan vääntyvän pimeässä pirulliseen hymyyn. Johan nyt on perkele. Yritän sopeutua. Liikun musiikin tahtiin, mutta huomaan liikkeitteni olevan hallitsemattomia. Käteni hakkaa seinää. Ehkä se on viesti naapurille. Toinen käteni piirtää ilmaan kuviota. Ymmärrän sen makaaberiksi tanssiliikkeeksi.

Lupaan poistaa myös muut Fonalin artistit iltahetkistäni.

Jostakin katon rajasta tulvii valoa kuin vanhasta elokuvaprojektorista. Valo piirtää vastapäiseen seinään rakeisen kuvan. Menneiden aikojen iloa, mustavalkoisiksi arkistoituneita hymyjä. Kuva irtoaa seinästä, kiertyy ympärilleni. Naisia 1920-luvun iltapuvuissa. Heidän liikkeensä rahisevat filmin lailla. Hahmot tulevat hieman liian lähelle ja katoavat kun koetan kaapata heidät syliini. Kohta he ovat taas vieressäni. Heidän suunsa eivät liiku, mutta jostakin kuuluu jodlausta.

Taidan lähestyä yön huippua.

Ja sieltä se saapuu, valokeilalla ratsastaen, kuluneen urkufanfaarin saattelemana, pirulainen itse. Hahmoa ei näy, mutta hänen liikkeensä ja läsnäolonsa tuntuvat huoneessani. En yritäkään selittää. Kokemus muuttuu heti puhtaammaksi, kauniimmaksi. Materiaton läsnäolo purkautuu narisevaksi lausunnaksi, luikertelee pään sisälle, jää sinne.

”Sillä nukuin todella hyvin,
paremmin kuin pitkään aikaan,
eikä nyt väsytä lainkaan.”

Se vittuilee.

Kuka minua kiusaa? Miksi riivaaja tuntuu kantavan ajan laahusta mukanaan? Kuinka vilpitön se on? Voinko uskoa sitä, voinko antaa sille vapahduksen? Koettaako se tunnustaa jotakin? Yrittääkö se luoda yhteyttä, tarvitseeko se minua? Vai haluaako se vain leikkiä kustannuksellani? Onko se kertonut samat tarinat muillekin?

Eikö sekään saa unta? Siksikö se on täällä? Toinen haavoittunut? Toinen yksinäinen? Olemmeko löytämässä toisemme, vai laskemmeko vain lampaita?

”Yks kaks kol nel viis kuus sei kasi
ysi kymppi yytoo kaatoo kootoo neetoo
tää homma alkaa etoo
mutta silti täytyy alottaa uudestaan”

Lampaat nyljetään. Lunastus. Kuolevatko ne syntieni tähden? En haluaisi tapattaa niitä. Teuraslinja nakuttaa kuitenkin kuin kone. Kone. Olen ympäröinyt itseni koneilla, joilla on nälkä. Koneiden keskeltä pääsen pois vain lentämällä. Vain siivillä on voimaa murtaa totunnaisuudet. Kaipaan uutta perspektiiviä, ilmaan nousevia sänkyjä, avautuvia kattoja, tähdistä laskeutuvia seittejä, lintuja.

”Talitintti, talitintti
nytkö sulle riitti
sua tuskin kukaan oikein koskaan kiitti”

Musiikin on ylitettävä järki. Se on pelastuksemme, yö toisensa jälkeen. Ilman sitä pysyisimme järjissämme.

Katson siis vapauden mieletöntä kuvaelmaa. Mielettömyys on vapaus, vapaus on pelkoa, pelot siirtymävaiheita, niiden takana uudelleen asettunut todellisuus.

Tämän tajuaminen sattuu aivan helvetisti. Se tarkoittaa jonkun hyvästelemistä. En tiedä, olenko vielä valmis lähtemään. Turvaudun viimeiseen oljenkorteen. Pidän kaikkea sairaana vitsinä. Pakkaan kuvaelmat purkkiin ja lyön päälle leiman.

Tiedän toimineeni väärin. Aliarvioineeni. Raaputan leiman pois. Se ei riitä. Avaan purkin kannen. Vangit kumartavat minulle ja erkaantuvat yön nurkkiin, kukin taholleen. Hellyttävä näky. Mikä minä olen heitä kahlitsemaan?

Ikkunan takana alkaa sarastaa. Päivä nousee harsona, hieman kutiavana keinokuituna, jota musiikki soittaa. Olen jäänyt välitilaan, jossa en hallitse näkemääni, en kuulemaani. Katon rajasta viiltävä valoviiva muuttuu himmeämmäksi, naapurihuoneessa projektorin kela pyörii tyhjänä. Olen jäämässä taas yksin. Jossakin soi kirkonkello. Äänet katoavat etäisiksi, pehemenevät.

Juuri kun aloin tottua niihin. Oppia niiltä.

Draamassa on kaari. Viimeinen melodia on saattohoitoa. Se vie pois, palauttaa paikalleen. Ja kuiskaa lopuksi lohdutuksen. Se on yksi kaunis sana, jossa ei ole yhtään kirjainta. Se on soljuva hetki, metaforasta todellisuuteen uiva joki.

Virta kuljettaa aamun ohi. Seinä makaa murentuneina muistoina ympärilläni. Sen takaa tuleva valo tuntuu hetken aikaa lempeältä. Aurinko, vanha lihava ystäväni. Kauttasi minulla on vielä kosketus maailmaan. Pilkaksi luulemani suu valokeilassasi onkin vain oksien kudelmaa.

Ihoni tuntuu kuivalta.

Nousen huterin askelein ja kuljen kohti kylpyhuonetta. Juon lasillisen vettä ja mittaan kuumeeni. 39,6 astetta. Se selittää paljon. Annan kylmän veden valua kraanasta ja mahdutan pääni putouksen alle. Ylleni tihkuu putkien ruostetta. Kemijoki tulvii.

Kylpyhuoneen peili on jostakin syystä vinossa. Kun suoristan sitä, näen kasvoni. Tyrmistyn. Olen nuortunut vuosia. Peilikuvallani on mustat leveäsankaiset silmälasit ja paksumaltoinen hymy.

Jukka Herva, sinäkö siellä?

76 Barry Andrewsin Disko tarjoaa vanhahtavaa kauneutta, kadonneita vireitä, odottamattomia musiikillisia yhteyksiä, vangitsevaa epätasaisuutta ja ovelaa huumoria. Kokonaisuus tuntuu luonnosmaiselta, mutta musiikin estetiikkaan ja yksittäisiin hetkiin rakastuu helposti. Ja kuten Fonalin levyjen kohdalla yleensäkin, analyyttinen kuuntelu on varmin tapa joutua pahasti eksyksiin. Vaikka levyn alkupuoli jää aavistuksen hataraksi, on albumi rikkaimpia vapaiden assosiaatioiden lähteitä aikoihin.

Beach Housen musiikki kukkii myös veden äärellä.

Aika rannalla on pysähtynyt.

Kun kuulin Beach Housea ensimmäisen kerran, tunsin korkeintaan varovaista kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Tuolloin en olisi kuunaan uskonut orkesterin muuttuvan kokonaisen tyylisuunnan soihdunkantajaksi, aikakauden ääneksi ja lähtökohdaksi, jonka kautta muiden musiikkia arvotetaan.

Niin kuitenkin kävi.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen albumiin, josta kaikki kohdallani alkoi, vuonna 2008 ilmestyneeseen Devotioniin. Olen kuunnellut levyn läpi monissa valaistuksissa, monissa mielentiloissa, järjellä ja tunteella. Toistot eivät ole kuitenkaan tehneet minua sen jälkiviisaammaksi. Levyn tunnelma on lämmin ja lauluissa outoa taikaa, mutta siitä jää toistuvasti perin vähän käteen.

Mikään ei vihjaa siitä, että levyn uumenissa heräilee uusi tuuli.

Kyse taitaa siis olla kasvutarinasta, jossa Beach Housen maineen kulmakivi on vasta Devotionia seurannut Teen Dream (2010). Tuolla albumilla usvayössä leijailleet palaset löysivät toisensa kuin kohtalon johdattamana. Radikaalia tyylillistä muutosta ei tapahtunut, sävellyksiinkin tuli vain vähän lisää, mutta jokin osui kohdalleen. Yhtäkkiä Victoria Legrandin ja Alex Scallyn maailma oli helppo jakaa, laulujen pintaan saattoi kasvaa kiinni.

Levyyn rakastui moni.

Niinpä Beach House joutuu vastaamaan neljännellä pitkäsoitollaan suuriin odotuksiin. Tietoisuus siitä on tuskin kahlinnut tai velvoittanut yhtyettä, mutta kaksikko ei ole liioin tehnyt pesäeroa aiempaan. Bloom soi juuri niin kuin sen voi odottaa soivan. Levy on kuin aamuyön sävyissä väreilevä vesipeili, jonka uumeniin lankeaa juuri silloin kun sen tyyneen pintaan alkaa luottaa.

Tyylilajinsa standardit edellisellä levyllä määritettyään Beach House tuntuu kirjoittavan Bloomilla dream-popin essentiaalista oppikirjaa. Niin täydellinen ja harkittu albumi on. Sen kauneus on haaveilevaa ja irtiotot vähäisiä. Virttyneet ja tampatut kosketinmatot, pehmeät sähkörumpukompit ja kuulaat lauluraidat piirtävät jo syntyjään nostalgisoitunutta ajankuvaa vakaalla otteella. Näistä lähtökohdista yhtye jalostaa himmeän naivistisia helmiä, joiden syvässä tummuudessa hohkaa päivän jäänteenä hellä lämpö.

Levyn maailma on samanaikaisesti tuttu ja tuttavallinen, mutta myös itsetietoisen etäinen. Tämä jännite on pop-taidetta parhaimmillaan.

Beach Housen taika perustuu kykyyn saada pienestä hetkestä mahdollisimman paljon irti. Raukeat tunnelmat peittävät alleen kaleidoskoopin tavoin aukeavan mielikuvaston, jossa muistojen auer sekoittuu unien omituisiin jatkumoihin. Sävelet ovat lauhkeita ja musiikin historiasta tyylitajuisesti poimitut viittaukset uppoavat kokonaisuuteen lähes huomaamatta.

Tunnelmanhallinta on Bloomilla hienovaraista, mutta tehokasta. Vaikka jokainen kappale luottaa samankaltaisiin hitaisiin siirtymiin, samoavat ne myös omissa mielenmaisemissaan. Avausraita Myth kasvattaa lohdullisen melodiansa lähes uhkaavan suureksi, Lazuli työntää kuulijan keskelle hedonistista hattarapilveä, The Hoursissa vivahtaa haavoitettu sielu, New Year tulvii petollista toiveikkuutta, ja niin edelleen. Siellä täällä tuntuu kukkivan myös vaivihkainen huumori.

Täysin oma lukunsa, ja yhtyeen ehdoton valtti, on Legrandin lauluääni. Kenties juuri tulkinnan kypsyminen välinpitämättömästä kohtalokkaaksi on saanut Beach Housen paketin toimimaan. Legrand ei tunnu käyttävän laulamiseen juuri lainkaan voimaa, mutta silti hänen äänensä kantaa, säkenöi ja välittää. Monin paikoin hän tuo mieleen jopa Grace Slickin ja Neko Casen kaltaiset vahvat tulkitsijat. Uhmakkaimmillaankin hän osaa kuitenkin käpertyä sohvan nurkassa nieleksiväksi loukkauksen ruumiillistumaksi.

Todellista sydäntään Legrand ei tunnu paljastavan missään vaiheessa. Pikemminkin hän on eräänlainen kameleontti, joka saa värinsä taustalla soivan kappaleen tunnelmista. Laulajattaren kyky välittää monta tunnetta yhdellä äänenpainolla on mestarillinen. Se on olennaisin elementti läheisyyden ja torjunnan välisessä köydenvedossa, jossa oiotaan  Beach Housen elämänlankaa.

Koko levyn tueksi mallikelpoinen toteutus ei kuitenkaan tällä kertaa riitä. Vaikka Beach House rakentaa kappaleiden sisälle hienoja kaaria, tuntuu lähes tunnin mittainen kollaasi särmättömältä. Mikrotasolla yksilölliset ja oivaltavat laulut muodostavat varsin homogeenisen makrotason – siitäkin huolimatta, että albumi on alusta loppuun huolella ja hartaudella tehty alansa valio.

Ongelma ulottuu oikeastaan jokaiseen yhtyeen lumovoiman takaavista nyansseista. Beach Housen musiikki perustuu pikemminkin tietyn teeman syventämiseen kuin leventämiseen. Kun teema on kappaleesta toiseen samanhenkinen, kuluu ideavarasto väistämättä loppuun levymitassa. Yksittäisinä poimintoina lähes kaikki kappaleet kuulostavat hyviltä, mutta koko levy ei tahdo jysähtää sydämen pohjaan millään.

On vaikea sanoa, perustuuko loppumetreillä iskevä uuvahdus kappalemateriaalin vai oman otteen herpaantumiseen. Joka tapauksessa Bloomin loppumetreiltä ja toistokerroilta ovat löydettävissä ne pidäkkeet, jotka estivät Devotionia aikoinaan kasvamasta nimensä veroiseksi. Pidemmän päälle äänimaailman toisteisuus tuntuu syövän jopa Legrandin äänen viehätysvoimaa. Kun päätöskappale Irene jatkuu pitkänä hiljaisuutena, tuntuu täysin toisarvoiselta, päättyykö joutoaika piiloraitaan vai ei.

Tässä vaiheessa Beach House on jo sanottavansa sanonut.

Loppujen lopuksi Bloom tuntuu mallintavan nimeään. Sen kauneus on ilmeistä, mutta lumoavuudessaan hieman yllätyksetöntä ja särmätöntä. Nuppuvaiheen salaperäisyys on kadonnut ja nautinnosta on tullut pinnallisempaa. Kun kukan on nähnyt kerran, ei jännitettävää enää ole. Se hehkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes aikanaan lakastuu.

75

En vaadi Beach Houselta muutosta. Kaksikko tuntee selvästi ilmaisunsa ytimen ja valjastaa muotokielensä palvelemaan sitä rikkumattomasti. Samalla on kuitenkin vaikea sanoa, mihin orkesterin kasvutarina voi jatkua. Teen Dreamin jälkeen Bloom tuntuu asemien vakiinnuttamiselta pikemminkin kuin uusien valtaamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Pimeän tullessa on hyvä tarttua ystävää kädestä.

 Kent ei pelkää pimeyttä, mutta ei liioin tavoittele enää sen sydäntä.

Edellisen kerran Kent ilmoitti palaavansa perusasioiden pariin vuonna 2005. Tuolloin yhtye reagoi ylituotetuksi kokemaansa Vapen och ammunition -menestyslevyynsä (2002) Du och jag dödenillä, syvällä ja kumealla levyllisellä skandinaavisen kitararockin muotoon pakattua Depeche Modea. Paluun retoriikalle irvaillen albumi vei kuitenkin kohti uutta. Isolan (1997) ja Hagnesta Hillin (1999) viipyilevän melankolian sijasta se avasi Kentin kuljettavaksi pimeyden sydämeen vievän polun, jota vartioi armeijallinen 1980-luvun vahanukkeja.

Matkan varrella yhä koneellisemmaksi käynyt ilmaisu saavutti kliimaksinsa vaikuttavalla, lähes ohjelmallisen kolkolla Röd-albumilla (2009). Niinpä Kent on jälleen palaamassa lähtöpisteeseen. Viime joulukuussa yhtye kertoi sulkeutuneensa ranskalaiseen studioon ottaakseen kaiken irti yhtyesoiton taiasta. Lähestymistavan muutos on epäilemättä ollut henkisesti tärkeä, mutta musiikillisesti sitä tuskin huomaa. Pidäkkeettömän bändisoinnin ja kevyen konepohjan välillä tasapainoileva uutukainen muistuttaa ennen kaikkea edeltäjäänsä, Rödin ylijäämäkappaleiden varaan spontaanisti koottua En plats i solenia (2010).

Jag är inte rädd för mörkret esittelee itsensä läpikotaisin tuntevan yhtyeen, jonka musiikissa mukavuudenhaluisuus on yksi tinkimättömyyden osa. Levy etenee  mollisointujen vietävänä kerraten syntyjä syviä. Se ei kuitenkaan raavi, provosoi tai metsästä kadonnutta nuoruutta. Sen sijaan albumi muistuttaa aiheellisesti, että aikansa musiikki-ilmastosta lähes täydellisesti eristäytynyt Kent työskentelee helppotajuisimmillaankin ensisijaisesti omista lähtökohdistaan käsin.

Levyn juoni käy selväksi jo avausraidalla 999. Juhlavasti tamppaavan marssikompin päälle punoutuu jämäkkä pianokuvio, ja laulu kuulostaa agitoinnilta silloinkin kun se pysyttelee minä-muodossa. Kappaleen nyansseja vaanien toistavat kitarat muistuttavat kaikista niistä Kent-klassikoista, joiden rinnalle mahtipontisen charmantti 999 itsensä kiilaa.

Laulu ruotii monitasoisesti pinnallistumisen ja ulkopuolisuuden tematiikkaa, yhtä Kentin viime vuosien mieliaiheista. Kun Joakim Berg laulaa kaikkien ihanteiden kumpuavan ruusunpunaiselta 80-luvulta, hän ripittää sekä itseään, sukupolveaan että koko ruotsalaista yhteiskuntaa. Synteesi on alistuneisuudessaankin juhlava:

“Dom 999 saker jag aldrig skulle göra
Dom vägs upp av 999 värre saker jag gjort”

Ensiluokkaista käyntikorttia seuraa tasalaatuinen joukko vaivihkaa mieleen painuvia melodiapätkiä, tunnelmallisesti maalailevia säkeistöjä sekä sanomaansa painostaen toistavia kertosäkeitä. Kent pudottelee virheettömiä sävelkulkuja hyvällä osumatarkkuudella ja kylvää äänimaailman täyteen koukkuja ja koristeita. Levy harhauttaa kuuntelemaan pintatasoaan, mutta paljastaa varsinaisen luonteensa vasta kärsivälliselle ja huolelliselle kuuntelijalle.

Kärsivällisyys palkitaan, vaikka albumi ei tuo lähtökohtaisesti mitään uutta Kentin katalogiin. Esimerkiksi tummasti diskoava Petroleum ja viipyilevän pahaenteinen Jag ser dig ovat vakuuttavia ja alati kasvavia osoituksia yhtyeen osaamisesta. Myös päätösraita Hänsyn riemastuttaa herättäessään odottamatta henkiin Goldfrappin Felt Mountain -debyytin (2000). Kent-balladien uljaaseen jatkumoon liitetään pienimuotoisella kerronnallaan koskettava Ruta 1.

Vähintään kädenlämpöisen kehun voi osoittaa joka raidalle New Radicalsin hengessä hekumoivaa Färger på nattenia lukuun ottamatta. Vaikuttavan sävellystyön ja  vapautuneen soitannan ilmaisuvoimaa nakertaa kuitenkin sovitusten yksioikoisuus. Kaikki virheiden juonteet on kiillotettu huolellisesti pois ja kappaleiden kaavamaiset rytmipohjat tuntuvat täyteen ahdetuilta. Niinpä albumin yhtenäisyys perustuu pohjimmiltaan kontrastien puutteeseen, vaikka pienen ja suuren välistä eroa koetetaan alleviivata joka raidalla. Levyn kylkiäisenä Soundcloudissa julkaistu Ett år utan sommar -bonus osoittaa kouriintuntuvasti, miten paljon huokoisammin Jag är inte rädd för mörkret voisi hengittää.

Levyn suurin ongelma onkin sieltä täältä välittyvä tahattoman varmistelun maku, joka estää kappaleita kasvamasta täyteen mittaansa. Kent on niin syvällä musiikillisessa konseptissaan, että töin tuskin uskaltaa katsoa sen ulkopuolelle. Niinpä Jag är inte rädd för mörkret piirtyy kuin vahingossa todistusaineistoksi niille havainnoille, joita Berg elämästään ja ajastaan tekee. Näiden havaintojen varassa rakentuu kuva vanhenemisen kaventamasta elämänpiiristä, jonka rajat muuttuvat hiljalleen karikatyrisoiviksi kahleiksi:

”Jag reser gerna ensam
det har kommit med åren.
Man blir så trött av allt prat
av att tolka språken.
Det stavas R.Ä.D.S.L.A.
Jag är rädd för allt, beredd på allt”
(Beredd på allt)

Sanottavaa Kentillä kuitenkin on – päiväkirjamaisista elämäntarinoista ilmastonmuutokseen – ja sanojen kautta aukeaa myös Jag är inte rädd för mörkretin syvin taso. Bergin vuolaat tekstitulvat määrittävät jokaista laulua, ja niiden keskellä melodiat tuntuvat monesti pikemmin velvollisuuksilta kuin lähtökohdilta. Runoilija on upeassa iskussa, ja sävykkäät kuvaelmat kannustavat häntä vivahteikkaisiin tulkintoihin.

Tekstit ovat ennen kaikkea tunne- ja tilannefragmentteja, joista huokuvat alakuloinen yksinäisyys ja tarve muodostaa uusi suhde menneisyyteen. Laulujen perspektiivi kertoo ajan kuluvan, mutta vanheneminen ei kuulu ahavoitumisena, vaan vaikeasti käsitteellistyvänä katumuksena. Berg tunnustaa kerta toisensa jälkeen heikkoutensa ja myöntää hylänneensä periaatteensa. Muita hän varoittaa tekemästä samoin. Sanojen ydinkysymys piinaa laulusta toiseen: tätäkö todella halusimme?

”Du har din stolthet,
sätt hårt mot hårt.
Säg aldrig ja när du menar nej.
Jag sa alltid ja,
se vad det blev av mig.”
(Isis & Bast)

Jag är inte rädd för mörkret ei ole kuitenkaan lannistunut levy. Pikemminkin se huokuu rutiineista kumpuavaa elinvoimaa. 2000-lukulaisen Kent-kappaleen mallikaavaan naulattuina Bergin rujotkin kuvaelmat kuulostavat kauniilta ja lohdullisilta. Lopulta levyn pohjimmaiseksi teemaksi alkaa hahmottua toivo:

”Vi drömmer igen äntligen.
Vi drömmer igen,
du och jag.”
(Ruta 1)

Sanoma tekee mieli tulkita Kentin oman kehityskulun kautta. Parikymmenvuotiaanakin yhtyeellä riittää sekä intohimoa että malttia pyrkiä tekemään syvällistä pop-taidetta, jonka vetovoima perustuu uskallukseen miellyttää ja haastaa samaan aikaan. Vaikka yhtyesoiton ilosanoma välittyy tanakan tuotannon alta vain reunahuomautuksina, valaa Jag är inte rädd för mörkret roppakaupalla uskoa Kentin tulevaisuuteen. Niin kauan kun yhtye on olemassa ensisijaisesti musiikkinsa kautta ja musiikkiaan varten, sen kannattaa kulkea eteenpäin, unelmoiden, pimeää pelkäämättä.

Vain sillä lailla voi löytää uusia polkuja.

80 Olisi erikoista odottaa minkään yhtyeen kymmenenneltä albumilta musiikillista vallankumousta. Niinpä Kentillekin suo oikeuden vakuuttaa osaamisensa ydinelementeillä. Yhtye on siinä iässä, jossa intohimo näkyy pikemminkin huolellisuutena kuin kaaoksena. Sille, joka tämän hyväksyy, Jag är inte rädd för mörkret on enemmän kuin pelkkä mukiinmenevä pop-levy.

Video ei ole enää saatavilla

Evan Dando ei ilahtunut kuvaajan ”goo-goo-go-choo”-tervehdyksestä.

Onneen ei tunnetusti ole oikotietä, mutta hittilistojen kärkeen voi karauttaa myös lainahevosella. Otimme tarkasteluun 15 tapausta, joissa paikkaa parrasvaloissa on tavoiteltu jo ennestään kovin tutuilla sävelillä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

1. The Lemonheads: Mrs. Robinson

Mitä: 1990-luvun alun vaihtoehtoehtorockin söpöliinit tarttuivat Simon & Garfunkelin klassikkoon.

Miksi: Itseään vielä Lemonheadsiksi ilman artikkelia kutsunut yhtye oli päässyt suurelle levy-yhtiölle ja kiinni isompiin rahoihin ja yleisöihin. Puitteilla oli kuitenkin hintansa ja kun yhtyettä pyydettiin levyttämään Mrs. Robinson osana Miehuuskoe-elokuvan vhs-version markkinointikampanjaa, ei yhtyeen auttanut kuin suostua.

Millä seurauksilla: Version suosio yllätti kaikki. Mrs. Robinson muodostui pikkuhitiksi ja laitettiin jopa Wayne’s World 2:n soundtrackille. Yhtyeen vastalauseista huolimatta cover lisättiin myös It’s a Shame About Ray -levyn myöhempiin painoksiin.

Miten pärjää alkuperäiselle: Yhtye ei itse ollut kappaleesta innossaan ja Evan Dando määritteli sen jopa huonoimmaksi levyttämäkseen lauluksi, jonka lisääminen It’s a Shame About Ray -levylle tuhosi kokonaisuuden. Tämä on hieman yllättävää, sillä itse asiassa yhtye suoriutuu laulusta mainiosti. Hitaampaan originaaliin verrattuna Lemonheadsin versiossa on raikasta vimmaa.

Entäpä sitten: Mrs. Robinson antoi Lemonheadsille mukavan myötätuulen seuraavalle levylleen Come on Feel the Lemonheads. Levy ei kuitenkaan ollut odotetunlainen hitti ja Dando alkoi sekoilla huumeiden kanssa. Mrs. Robinson on yhä yhtyeen tunnetuin levytys. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

2. The Byrds: Mr. Tambourine Man

Mitä: The Byrds käsitteli Bob Dylanin Mr Tambourine Manin ja julkaisi sen debyyttisinglenään huhtikuussa 1965.

Miksi: Oli kätilöitävä ilmiö nimeltä folkrock. Se tapahtui naittamalla The Beatlesin heleä Rickenbacker-soundi nuoren Dylanin vertauskuvia vilisevään tarinankerrontaan.

Millä seurauksilla: The Byrdsin debyyttisinkku ampaisi Britannian ja Yhdysvaltain sinkkulistojen paalupaikalle ja raivasi polun suurmenestykselle. Välillisenä vaikutuksena folkrock dominoi yhä tänäkin päivänä Radio Suomen viikonloppuja. Ihan hyviä saavutuksia siihen nähden, että The Byrdsin ainoa kunnolla soittotaitoinen jäsen Mr Tambourine Manin julkaisun aikaan oli Roger McGuinn, jonka 12-kielinen tarjoaa biisin introssa palan taivasta – muutoin levytys on maineikkaan The Wrecking Crew -sessioporukan musisoima. Koko sopimus Columbian (joka sattui myös olemaan Dylanin levy-yhtiö) kanssa olisi jäänyt luultavasti solmimatta ilman suositusta Miles Davisilta.

Miten pärjää alkuperäiselle: The Byrds korjasi alkuperäisteoksesta pari avaintekijää: pätkäisi keston puoleen ja heivasi kamalan huuliharpun laulua rumentamasta. Cover on myös originaalia huomattavasti pirteämpi. Siinä missä vanhan känisijän saarna tamburiinimiehestä kuunnellaan jalat ristissä istuen, voi The Byrdsin stoorin tahdissa tanssahdella, kuten Dylankin ihastuneena totesi lainaversion kuultuaan.

Entäpä sitten: The Byrds avasi uransa lainalaululla ja harrasti covertouhuja estoitta myöhemminkin, mutta onnistunut Dylan-versio takasi heti kättelyssä laajan kuulijapohjan bändille, jonka oma tuotanto ansaitsi paljon korvapareja. (J-PR)

Video ei ole enää saatavilla

3. Van Halen: You Really Got Me

Mitä: Tukkametallin esi-isät versioivat The Kinksiä.

Miksi: 1970-luvun lopussa The Kinks oli hämmentävän suosittu. The Jam levytti David Wattsin ja Pretenders Stop Your Sobbingin. Komein covereista oli kuitenkin aloittelevan Van Halenin energinen tulkinta You Really Got Mesta.

Millä seurauksilla: Lainakappale auttoi yhtyettä saamaan radiosoittoa. Yhtyeen iloksi coveri soitettiin usein yhdessä sitä edeltävän Eruption-instrumentaalin kanssa.

Miten pärjää alkuperäiselle: Van Halenin versiossa on vissiä energiaa, mutta kopio on kuitenkin aina kopio. The Kinksin Dave Davies on julkisesti paheksunut lainaa julistaen, että Van Halen olisi jäänyt pennittömäksi ilman heidän kappalettaan.

Entäpä sitten: Daven sanoja sopii kuitenkin epäillä. Van Halen ei jäänyt lainahitin ihmeeksi vaan päätyi kiintotähdeksi kasarihevin kaanoniin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

4. Problems?: Katupoikien laulu

Mitä: Problems? tarttuu George de Godzinskyn klassiseen iskelmään.

Miksi: Koska sähköisesti ja nopeasti soitettu iskelmä iskee silloinkin, kun uusi sovitus ivaa sen alkuperäistä sovinnaisuutta. Ja koska Problemsin Tumppi Varonen on sielultaan täysverinen kivikaupunkiromantikko.

Millä seurauksilla: George de Godzinskyn sävelmä ylitti sukupolvirajat ja kappaleen nostalginen kuvasto tarjosi Problemsille jotakuinkin täydellisen identiteetin. Vuonna 1995 Tumppi Varonen versioi kappaleen akustisesti myös Pelle Miljoona & Rockersin Landella-levylle (sic). Viime vuosina Problemsin tulkintaa on aseteltu kohtalaisella menestyksellä Jokereiden tunnussäveleksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Lähes täydellisesti. Kappaleen liki 20 levytetystä versiosta juuri Problemsin tulkinnassa kaikuu aito katujen nuotti.

Entäpä sitten: Laulu poiki Problemsille tärkeän pikkuhitin aikana, jona yhtyeet olivat lyhytikäisiä ja kokoonpanot väljiä. Vaikka Problems vaipui nopeasti Varosen muille kiireille ja soittopesteille alisteiseksi yleisotsikoksi, pysyvät kadut, poikamaisuus ja rock edelleen yhtyeen kolmiyhteisenä lähtökohtana. Viriili osoitus tästä on Problemsin viimevuotinen livelevy Suora lähetys. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

5. Roxy Music: Jealous Guy

Mitä: Keikariyhtye kunnioitti John Lennonin muistoa.

Miksi: John Lennon murha sai Roxy Musicin ottamaan Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa kunnianosoituksena. Kappaleesta tuli niin suosittu, että keväällä 1981 yhtye julkaisi versiostaan singlen.

Millä seurauksin: Single osui järkyttyneiden musiikinystävien hermoon ja nosti Roxy Musicin ainoan kerran brittilistan ykkössijalle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Roxy Music epäonnistui harvoin, mutta nyt ei voi mitään. Sinänsä sulava kasaritulkinta ei mitenkään pärjää Lennonin alastomalle rehellisyydelle.

Entäpä sitten: Singlen voi ajatella auttaneen yhtyettä keräämään voimansa vielä komealle Avalon-albumille. Muuten Jealous Guy jäi yhtyeen diskografiaan kuriositeetiksi, josta yleensä vaietaan kohteliaasti. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

6. Los Lobos: La Bamba

Mitä: Meksikolaisamerikkalaiset juurimuusikot versioivat Richie Valensin postuumin mestariteoksen.

Miksi: Tilaustyönä. Yhtye levytti La Bamban ja muutamia muita Valensin kappaleita 17-vuotiaana kuolleen rockarin elokuvasta kertoneeseen elokuvaan, nimeltään tietysti La Bamba.

Millä seurauksilla: Elokuvasta tuli hitti ja Los Lobosin tunnari nousi listaykköseksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Vaikka La Bamba on versioitu kymmeniä kertoja, mikään ei pärjää Valensin alkuperäiselle. Ei Los Lobosin tulkinta silti huono ole, joskin akustisesta outrosta voi olla monta mieltä.

Entäpä sitten: Kappale teki Los Lobosista tunnetun. Listamenestys ei kuitenkaan ollut ykköstekijä yhtyeelle, joka seurasi suurinta hittiään espanjankielisellä levyllä uusia ja perinteisiä meksikolaisia kappaleita. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

7. Fugees: Killing Me Softly

Mitä: Rapsoul-kollektiivi tarttui Roberta Flackin helmeen.

Miksi: Olisi houkuttelevaa ajatella, että joka paikasta vaikutteita napannutta Wyclef Jeania olisi houkuttanut tekstin metaulottuvuus: toki toisen laulajan kuuntelusta kertova laulu on itsessään kuin tekstimuotoinen sample. Todellisuudessa yhtye olisi kuitenkin halunnut lainata kappaleesta vain melodian ja tehdä omat sanat otsakkeella Killing Them Softly. Kun tähän ei kuitenkaan suostuttu, joten yhtye päätti tehdä tavallisen coverin.

Millä seurauksilla: Killing Me Softlysta tuli listakakkonen ja Fugeesin uran suurin hitti. Itse asiassa levy-yhtiön täytyi ”tappaa” single lopettamalla sen valmistus, jotta markkinoille saatiin tilaa seuraavalle Ready or Not -lohkaisulle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Fugeesin versiossa ei ole Flackin herkkyyttä, mutta toisaalta sen äänimaailma, jossa samplataan ainakin A Tribe Called Questia, on kiinnostavampi. Sovitaan, että tasapeli.

Entäpä sitten: Fugeesin levy myi kuin häkä, mutta yhtye päätti pitää taukoa ennen jatkoa. Tauon päättymistä odotellaan edelleen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

8. Robbie Willliams: Freedom

Mitä: Syttyvä poptähti julistaa vapauttaan George Michaelin sanoin ja sävelin.

Miksi: Robbie Williams halusi juhlistaa eroaan Take Thatista tällä nopealla julkaisulla. Tahti oli niin ripeä, ettei kappaletta oltu vielä edes levytetty videota kuvattaessa, joten Williams aukoi suutaan George Michaelin originaalin tahtiin.

Millä seurauksilla: Williamsin versio nousi brittilistan kakkossijalle ja myi liki 300 000 kappaletta, mutta sen tärkein merkitys taisi silti olla vapauden julistamisessa.

Miten pärjää alkuperäiselle: No, ei Robbieta tästä muisteta.

Entäpä sitten: Alkuinnostuksen jälkeen Williams tuntui tulevan toisiin ajatuksiin. Kappale ei kelvannut debyyttilevylle Life Thru a Lens ja se käytännössä unohdettiin herran diskografiasta ennen sen laittamista kokoelmalle vuonna 2010, liki 15 vuotta julkaisunsa jälkeen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

9. HIM: Wicked Game

Mitä: Aloittevat rakkausmetallistit tulkitsevat Chris Isaakia.

Miksi: Wicked Game kuului HIMin uraan ensimmäisestä julkaisusta, vuoden 1996 EP:stä 666 Ways to Love: Prologuesta alkaen. Joku voi ajatella yhtyeen yksinkertaisesti pitäneen laulusta. Kyynisempi sanoisi, että yhtyeellä oli taitoa ja tyyliä, mutta hitti puuttui, joten se lainattiin.

Millä seurauksilla: HIMin kolmantena singlenä julkaistu Wicked Game ei noussut listoille mutta auttoi yhtyettä nousemaan Suomen tunnetuimmaksi metalliyhtyeeksi. Kappaleen teho selvästi ymmärrettiin: HIM levytti Wicked Gamen uudemman kerran lisäraidaksi Razorblade Romancen saksalaiselle ja brittiläisille versioille.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ville Valo ei yllä Chris Isaakin falsettiin eikä yhtyeen junttaava tulkinta saa otetta kappaleen nyansseista. Valo onkin muistellut yhtyeen opetelleen kappaleen huonolaatuiselta kasettikopiolta, mikä kuuluu mutkien vetämisenä suoriksi ja pieninä virheinä sanoituksessa.

Entäpä sitten: Yhtyeen noustua tunnetuksi se alkoi kirjoittaa omat hittinsä. Wicked Game päätyi vielä 1997–2004 hittikokoelmalle, mutta on kokolailla unohtunut osa yhtyeen perintöä. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

10. Limp Bizkit: Behind Blue Eyes

Mitä: Fred Durst nyyhkii itsesääliään The Whon tahtiin.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että vuoden 2003 Results May Vary -levylle saataisiin varmasti edes yksi kunnon listahitti, kuka tietää? Limp Bizkitin ensimmäiseltä täysin Fred Durst -johtoiselta, kovin sanoin kritisoidulta albumilta ei noussut suuriksi kansainvälisiksi hiteiksi muita biisejä.

Millä seurauksilla: Sinkku menestyi mukavasti ympäri maailmaa, myi kultaa Yhdysvalloissa ja platinaa Australiassa. Biisi päätyi myös mukaan kauhuraina Gothikaan, minkä seurauksena Fred Durst ohjasi biisille Gothika-henkisen musiikkivideon ja laittoi itsensä imuttelemaan elokuvan kaunotartähti Halle Berrya. Kätevää.

Miten pärjää alkuperäiselle: Se aito ja vaikuttava ”kukaan ei tiedä miltä suru näiden silmien takana tuntuu” -lataus, jonka Pete Townshend onnistui alkuperäiseen kappaleeseen kirjoittamaan ja Roger Daltrey tulkitsemaan, jäi Limp Bizkitin versiossa kolkoksi ja teennäiseksi. Videon paidaton Durst kielaroimassa Halle Berrya etäännytti tunnetta entisestään. C-osan speak & spell -syntetisaattorihöpinä oli mukavan omaperäinen lisä alkuperäiseen ja mahdollisesti koskettavinta, mitä biisillä oli tarjota.

Entäpä sitten: Bändi jatkoi uraansa tutun tyylinsä parissa. Ennen Results May Varya eronnut kitaristi ja bändin toinen primusmoottori Wes Borland palasi poppooseen vuoden 2005 The Unquestionable Truth (Part 1) -levylle. Levyn jälkeen bändi jäi tauolle ja Durst siirtyi työskentelemään indie-elokuvaohjaajana ja tuottajana. Vuonna 2011 Limp Bizkit teki paluun Gold Cobra -levyllä, joka ei kuitenkaan myynyt kultavuosien tapaan. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

11. Scissor Sisters: Comfortably Numb

Mitä: Disco otti saksiotteen Pink Floydista.

Miksi: Koska homodiskossa synkeinkin masennus ja vieraantuneisuus on muunneltavissa värikylläiseksi camp-juhlaksi alkuperäisen sanoman kuitenkaan kärsimättä.

Millä seurauksilla: Ennakkoluuloton ja räävitön ajatus tarttua Pink Floydin klassikkoon vei Scissor Sistersin kertaheitolla Brittien singlelistan kärkikymmenikköön.

Miten pärjää alkuperäiselle: Erinomaisesti. Scissor Sisters ei yritäkään toistaa alkuperäisversion vaanien keinuvaa dynamiikkaa, vaan ruuvaa kappaleen täysin uuteen uskoon. Puritaaneja vauhti voi hirvittää, mutta tavallaan maanisen diskokompin yhdistäminen kolkonkouraiseviin sanoihin suorastaan alleviivaa kappaleen sanomaa.

Entäpä sitten: Scissor Sisters olisi oletettavasti löytänyt tiensä ironiantajuisten ja elämänjanoisten hipsterihileiden sydämiin omallakin materiaalillaan. Comfortably Numb varmisti yhtyeelle kuitenkin maksimaalisen huomion ja myöhempää menestystä täydellisesti ruokkineen maineen. Tästä huomiosta ja maineesta yhtye on pitänyt enemmän tai vähemmän tiukasti kiinni jo neljän levyn ajan. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

12. Alien Ant Farm: Smooth Criminal

Mitä: Pomppumetalliyhtye ratsasti listakärkeen Michael Jacksonin hitillä.

Miksi: Virallisen selityksen mukaan muurahaisfarmarit soittivat kappaleen riffiä soundchekeissa, fanit kuulivat sen ja vaativat livevetoa, josta tuli suosittu. Epävirallisesti voisi epäillä, että yhtye halusi huomiota debyyttilevylleen Anthology.

Millä seurauksilla: Juuri niillä kuin sopi toivoa: kappaleesta tuli iso hitti ja toi yhtyeen kansanväliseen valokeilaan. Kappale päätyi myös American Pie 2 -elokuvaan säestämään kohtausta, jossa yksi päähenkilöistä liimaa kätensä nivusiinsa. Mikä olikin aika sopiva paikka tälle tuotokselle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ei pärjää. Tempon nopeutus vielä menisi, mutta laulutaidotonta mölisijää ei pitäisi päästää versiomaan Michael Jacksonin osuuksia. Oma lukunsa on kappaleen video, jossa yhtye kunnioittaa hittinsä tekijää matalamielisellä vittuilulla.

Entäpä sitten: Hämmentävää kyllä Alien Ant Farm ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi vaan porskuttaa edelleen, tosin pieneneville yleisöille. Nykyään yhtye soittaa Smooth Criminalia ”kunnianosoituksena” edesmenneelle Jacksonille. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

13. Kelly Osbourne: Papa Don’t Preach

Mitä: Music Televisionin reality-tytär yrittää olla Madonna.

Miksi: Miksipäs ei, maailmanmaine ja mammona Kelly Osbournella oli jo hallussa. The Osbournes –tv-sarja keräsi biisin julkaisun aikaan vuonna 2002 miljoonien katsojalukuja ympäri maailmaa, joten rämäpää tytär päätti debytoida laulajana, kun rauta kävi kuumana.

Millä seurauksilla: Biisi oli Kellyn ponnistuslauta lyhyehköksi jääneelle laulajanuralle. Sinkun jälkeen Kelly julkaisi kohtuullisesti myyneen debyyttinsa Shut Upin vuonna 2002 ja enemmän elektronisen new wave -popin suuntaan kumartelevan Sleeping in the Nothing -albumin vuonna 2005. Papa Don’t Preachin lisäksi Kellyn suurimpia hittejä oli Ozzy-isän kanssa vuonna 2003 levytetty uudelleenversionti tämän vanhasta Changes-kappaleesta.

Miten pärjää alkuperäiselle: Madonnan vuonna 1986 julkaisema Papa Don’t Preach sai aikoinaan sekä pop-kriitikot että fanit polvilleen ja nousi Billboard-listan ykköseksi. Vaikka kyseessä on ”vain” pop-kappale, Madonna onnistui tekemään biisin aiheesta yhteiskunnallisen – biisi herätti teiniraskaudesta kertovalla arkaluontoisella aiheellaan äänekkäät pro-life/pro-choice -keskustelut Yhdysvalloissa. Kellyn versio ei saanut aikaiseksi samanlaista haloota, vaikka omalle aikakaudelleen uskollinen pop-punk-cover onnistuikin myymään ihan mukavasti, ja oli toki oiva älä saarnaa -silmänisku isukille.

Entäpä sitten: Pitkällä tähtäimellä ei paljoakaan, lyhyellä tähtäimellä sai nuoren naisen kokeilemaan hetkellisesti laulajanuraa. Vuoden 2005 jälkeen Kelly ei ole musiikkibisneksessä pyörinyt eikä ole indikoinut musiikin pariin palaavansa. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

14. Denigrate: Mombasa

Mitä: Tuusulaisrokkarit kuokkivat Taiskan lomakohteessa.

Miksi: Niin, miksi tosiaan?

Millä seurauksilla: Menolippu Mombasaan -elokuvan tunnuslaulu lennätti tuntematonta tuusulalaista Denigratea Suomen tähtitaivaalla yhden syyskesän ajan. Sitten tuli talvi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Jos Taiskan kireänkuulaasti tulkitsema ”alkuperäiskäännös” jakaakin mielipiteitä, on se myös kiistatta kotimaisen iskelmän klassikko. Denigraten tulkinnassa soi puolestaan lähinnä kiusallinen ja halpa muistuma niistä vuosista, jolloin tuore myytti Suomesta metallimusiikin luvattuna maana tuotti pakahduttavan määrän yksitotisia, yksitoikkoisia ja yksinkertaisia junttariffejä.

Entäpä sitten: Menolippu Mombasaan tarkoitti Denigratelle meno-paluulippua maineeseen ja takaisin. Kun yhtye purkitti vuonna 2003 englanninkielisen debyyttipitkäsoittonsa, oli Mombasa muodostunut jo taakaksi. Levy myi kehnosti, ja Denigrate jäi ihmisten mieliin sillä ainoalla kappaleellaan, jolla ei todennäköisesti ollut yhtyeen jäsenille mitään merkitystä. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

15. The Ataris: Boys of Summer

Mitä: 2000-luvun poppunkkarit yrittävät ymmärtää Don Henleytä ja vanhempiensa sukupolvea.

Miksi: Hyvä kysymys. Ehkä bändin johtohahmo Kris Roe todella luuli babyboomernostalgian taipuvan punkiksi.

Millä seurauksilla: Boys of Summer oli ilmeisesti tarkoitettu albumiraidaksi, mutta siitä tehtiin yhtyeen harmiksi single radioasemien innostuttua. Coverista tuli yhtyeen ainoa tunnettu kappale.

Miten pärjää alkuperäiselle: Idean tasolla AOR-raidan muuttaminen punk-kaahailuksi on hauska, mutta toteutus on pidemmän päälle yhtä nokkela kuin deadhead-tarran korvaamine Black Flag -tarralla sanoituksessa.

Entä sitten: The Atarisista ei sittemmin ole paljon kuultu. Yhtye on yhä kasassa, mutta kuudennen levyn julkaisu on venynyt venymistään. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

The Lemonheads Tavastialla sunnuntaina 6.5.2012 ja Tampereen Klubilla maanantaina 7.5.2012. Showtime kello 21. Liput 26,50-28 €.

Nyt tämäkin on nähty. Great Lake Swimmersin Tony Dekker aidossa äänitysstudiossa.

Great Lake Swimmersin viides studioalbumi on sen ensimmäinen studioalbumi.

Kuva iskeytyi mieleeni muinoin kuunnellessani Great Lake Swimmersin Ongiara-levyä (2007). Siinä avautui rajaton erämaamaisema terävine kuusenlatvoineen, hailakanvihreänä viivana kumpuilevine taivaanrantoineen ja lähes luonnottoman sinisine taivaineen. Matalalla metsän yllä kaarteli kaksi piekanaa.

Kuvassa näkyi vain luontoa, mutta silti se oli leimallisesti kulttuurin tuote. Sitä katsoi ihminen, kallion tai mielikuvaston laelle kiivennyt vaeltaja. Luontoa katsoessaan hän näki oman tapansa katsoa ja merkityksellistää sitä. Luonnon ylväys, vertauskuvallisuus, runsauden romantisointi, kaikki kumpusivat katsojasta itsestään.

Tällä tematiikalla Great Lake Swimmers leikkii mielellään. Vaikka yhtyeen eksistentiaalinen pohdinta on läpeensä ihmisperäistä, soi erämaan äärevyys jokaisessa äänessä, jonka yhtyeen keulahahmo Tony Dekker loihtii kuparisesta kurkustaan. Kuva on konkreettinen, mutta sen sisältö metaforinen. Se symboloi paluuta, pakoa, elämänkaarta, ykseyttä. Merkityksetön se ei ole koskaan.

Maisema on valmiina odottamassa myös yhtyeen viidettä levyä. Mutta kun musiikki lähtee soimaan, sen eteen lasketaan verho. Ongiaran animistisen hurmoksen sijasta Dekker uppoaa entistä syvemmälle ihmiseen ja itseensä. Levyn avainajatus kiteytyy jo sen nimeen; kesyttämätön luonto on kaikkialla, tosiasiallisesti ja allegorisesti. Ihminen, tuo henkistynyt eläin, kantaa sitä mukanaan läpi aikojen, aikakausien, historiansa, saadakseen sen kautta yhteyden itseensä.

”There’s a new wild feeling dancing in the air /
There’s a new wild everyhere”

Levyn nimi kaikuu myös musiikissa. Vaikka Great Lake Swimmers on osannut aiemminkin irrota surumielisen folk-rockinsa rungosta, lentää se nyt entistä useamman tuulen vietävänä, entistä useampaan suuntaan. New Wild Everywhere on yhtyeen runsain ja puhtain albumi, jossa omistautuneisuus tuodaan esille pikemmin huolellisuuden kuin hartauden keinoin. Sen villeys on ensisijaisesti kesytettyä luovuutta. Vaeltajan ruutupaita on vaihtunut pikkutakkiin, mutta parta on yhä ajamatta.

Levyn olemusta on helppo selittää niillä olosuhteilla, joissa albumia on äänitetty. New Wild Everywhere on Great Lake Swimmersin ensimmäinen studioalbumi sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä missä yhtye on aiemmin taltioinut musiikkiaan linnanraunioissa, kirkoissa ja viljasiiloissa, se on työskennellyt tällä kertaa pääasiassa Toronton Revolutionary Recordingin tiloissa. Tilan vaikutusta yhtyeen sointiin ei tee mieli liioitella, mutta taustatarina on myös liian herkullinen sivuutettavaksi. Niin selvästi levy eroaa tunnusomaisuudessaankin yhtyeen aiemmista.

Kirkas musiikillinen ilme korostaa albumin roolia bändilevynä. Aiemmilla äänitteillään Great Lake Swimmers on ollut lähinnä Dekkerin sooloprojekti, jota on täydennetty mukaan sattuneilla muusikoilla. Nyt miehen taustalla on pitkäaikainen kiertuekokoonpano, joka pursuaa ammattitaitoa ja kykyä puhaltaa yhteen hiileen. Bändisoiton hersyvä kameleonttimaisuus punoo riemastuttavia sielunsiteitä Iron & Winen viimeisimpiin tuotoksiin. Great Lake Swimmersin ote on vielä aavistuksen konservatiivisempi, mutta vanha karsina natisee jo liitoksistaan.

Kehityksen jarruna voi olla enää Dekkerin musiikillisen mielikuvituksen mahdollinen rajallisuus.

New Wild Everywhere etenee pikemminkin kappaleiden kuin yleistunnelman ehdoilla. Laulujen sovitukset ovat pikkutarkkoja ja keskittyneitä, Dekkerin upea lauluääni on puolestaan laskettu yhdeksi olennaiseksi instrumentiksi muiden joukkoon. Entistä sulavampi ja pedantimpi lähestymistapa johtaa nautintoon yhtäällä, mutta hieman kuluneeseen ilmaisuun toisaalla. Esimerkiksi levyn ennakkomaistiainen Easy Come, Easy Go on onnistuneesta kliimaksistaan huolimatta pahaisen kaavamainen toisinto Tom Pettyn ja kumppanien jo kauan sitten läpikoluamasta country ’n’ rollista.

Orkesterin kasvaneen liikkumasäteen eduista julistavat musiikilliset ääripäät, jotka ovat myös albumin kiinnostavinta antia. Levyn nimikkoraidalla orkesteri pauhaa ja julistaa My Morning Jacketin massiivisten historiatutkielmien hengessä vaipuakseen vain hetken kuluttua syvään mietteliäisyyteen. Udunomainen The Knife vie yhtyeen lähelle The Nationalin varjoisaa urbanismia, vaikka Dekkerin ääni on yhtä kaukana Matt Berningerin muminasta kuin Yukonin taiga Toronton esikaupunkialueilta.

Levyn pakahduttavimmat hetket koetaan puolestaan siellä, missä uudenlaista rohkeutta kerännyt soitto kohtaa Dekkerin perinteiset vahvuudet säveltäjänä ja tulkitsijana. Hylätyllä metroasemalla äänitetty The Great Exhale on juuri sellainen rikkumaton ja koskettava muotovalio, josta Great Lake Swimmers on antanut lupauksia jo vuosien ajan.

Heikoimmillaan Great Lake Swimmers on käpertyessään rutiiniosaamisensa ympärille. Varsinkin levyn jälkimmäisellä puoliskolla Dekker pudottelee kuin ulkomuistista pikkukauniita balladeja, joita on imelletty tyylitajuisesti jousilla ja taustalauluilla. Aiemmilla levyillä nämä laulut ovat muodostaneet luotettavan ytimen, josta albumien varsinaiset helmetkin ovat jalostuneet. Nyt perusosaamisen esittely tuntuu kuitenkin lähes itsepäiseltä turvallisuushakuisuudelta tilanteessa, jossa yhtyeellä alkaa olla potentiaalia vaikka mihin.

Tyylillisen paletin monimuotoistuminen asettaa musiikille haasteen, johon Dekker ei vielä täysin osaa vastata. New Wild Everywhere osoittautuukin vielä hieman liian varovaiseksi ja luovuuttaan kahlitsevaksi levyksi ollakseen todellinen edistysaskel. Upeasti esitettynä se voittaa kuitenkin puolelleen. Vetovoiman viimeinen tae on luonnollisesti Dekkerin ääni. Miehen hartaassa tulkinnassa soi sellainen rehellisyys ja nöyryys, joka korvaa helposti hienoiset puutteet karismassa ja omaperäisyydessä. Onpa laulujen esityshistoria tai sovitus millainen hyvänsä, niiden syntypaikka on helppo paikantaa syvälle Dekkerin sydämeen.

Jossakin tuon sydämen uumenissa on edelleen myös se maisema, jota musiikki sävyillään piirtää. Ylevä erämaa, jonka reunalle voi paeta ja palata, mutta jonka ydin jää aina saavuttamatta, koska se on ollut alkujaankin pelkkää unelmaa.

77 Tony Dekker on tavoitellut haavemaailmaansa kauneuden keinoin jo viiden levyn ajan. Jälki on ollut valtaosin erinomaista, paikoin ylittämätöntä. Mutta olisiko hänen seuraavaksi aika lähestyä toiviomaitaan villin ja primitiivisen kautta? Yhtyeen nykyiseen osaamiseen yhdistettynä jälki voisi olla tyrmäävää.

Video ei ole enää saatavilla

Niko Valkeapää tuntee tummat sävyt, mutta osaa leikkiä myös valolla. Kuva: Knut Aaserud.

Enontekiöläissyntyinen Niko Valkeapää on noussut kuin varkain yhdeksi saamenkielisen folkin johtotähdistä. Hän on tehnyt yhteistyössä norjalaisen Georg Buljon kanssa kolme modernia, syvämietteistä ja melodista albumia, joiden tunnelmat ovat vahvoja ja viipyileviä kuin pohjoinen valo. Pääsiäisenä diskografia kasvaa neljännellä levyllä, jonka julkaisemista Valkeapää juhlistaa esiintymällä kotipaikkansa Koutokeinon pääsiäisfestivaaleilla.

Video ei ole enää saatavilla

Miten kuvailisit omaa musiikkiasi?

”Siitä on käytetty nimitystä Ođđa Bárru, joka kuvastaa uuden aallon saamelaista musiikkia. Luonnehtisin sitä elektroakustiseksi singer-songwriter-musiikiksi, johon on haettu vaikutteita eri suunnista.”

Entä tulevaa levyäsi?

”Lainaan surutta lehdistötiedotetta: ’Valkeapää ja hänen pitkäaikainen tuottajansa ja säveltäjänsä Georg Buljo kääntävät meditatiiviset tunnelmat melankoliaksi ja kaihomielisyydeksi. Upea annos americanaa tundran mausteilla höystettynä.’ Levy on akustinen ja lämmin, ja mukana on bluesinkin sävyjä. Esimakua saa esimerkiksi tuoreelta musiikkivideoltani, joka on kaikkien aikojen ensimmäinen videoni.”

Video ei ole enää saatavilla

Niko Valkeapää, nyt myös kuvan kanssa

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Varmaan se, että olen aina kuunnellut ja tehnyt musiikkia. Ja ennen kaikkea laulanut. Musiikki on ollut koko ajan mukana elämässäni, ja sen takia olen kai jäänyt koukkuun siihen.”

Mikä syntyy ensimmäisenä: sanat, sävel vai tunnelma?

”Se saattaa vähän vaihdella. Tulevan levyni kappaleissa on menty pääasiassa tunnelman ehdoilla. Ehkä tunnelma tulee loppujen lopuksi aina ensimmäisenä.”

Voisitko kuvitella tekeväsi musiikkia muualla kuin pohjoisessa?

”Kyllä ehdottomasti. Esimerkiksi edellisen levyn (Birrat birra, 2008) kappale Oaidnaletne on sävelletty Rio de Janeirossa. Teksti syntyi siitä kontrastista, jonka koin ollessani kahdessa erilaisessa paikassa lyhyen ajan sisällä. Olin ollut muutamaan viikkoa aikaisemmin Jakutskissa Venäjällä 40 asteen pakkasessa ja sitten yhtäkkiä aivan toisella puolella maailmaa 30 asteen helteessä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Kevät, kauneus ja iloiset, mielenkiintoiset ihmiset.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Oi, todella vaikea sanoa mikä se mahtaisi olla. Mahtaisiko olla joku sellainen, johon olen tarttunut jo varhain? Olisiko vaikka The Beatlesin Let It Be?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

“Hehe… Jaa-a… Ehkäpä Van Morrisonin I Wanna Go Homea (Sloop John B).”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Viimeisin artisti, jota olen kuunnellut ’juuri nyt’, on ollut The Rasmus.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Olisikohan ollut Rammsteinin EP Mein Land?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Adjágas on saamelainen yhtye, joka sekoittaa mukavasti perinteistä joikua ja nykyistä populaarimusiikkia. Ja tietenkin suosittelen omaa musiikkiani kaikille.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Jaa. Taidan olla aika kaikkiruokainen musiikin suhteen. On varmaan jokin tyyli, jota en ymmärrä täysin tai pysty kuuntelemaan, mutta enpä keksi mikä se voisi olla.”

Mikä on tärkein soitin musiikissasi?

”Pohjimmiltaan kaikki rakentuu kitaran ja laulun varaan. Kaikki muut tulevat sitten siinä ohessa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mies ja kitara – myös Niko Valkeapään musiikin perusasetelma

Teet tiivistä yhteistyötä Mari Boinenkin levyiltä tutun Georg Buljon kanssa. Millainen on työnjakonne?

”Työjakomme on pääasiassa sellainen, että Georg hoitaa musiikkipuolen ja minä kirjoitan sanat. Mutta välillä olen säveltänyt itsekin, joko yksin tai Georgin kanssa.”

Millaiset yhteydet sinulla on suomalaiseen musiikkimaailmaan?

”Yhteydet voisivat olla paremmat ja toivoisin niiden olevan paremmat. Varmasti yhteyksien heikkouteen on vaikuttanut se, että olen asunut jo pitkään Norjan puolella. Täältä katsottuna esimerkiksi Helsinki on hieman ’syrjässä’.”

Onko saamelaisuus mielestäsi mielekäs kategoria musiikille?

”Mikä ettei, mutta ei se minusta ole mitenkään itseisarvo. Omaan musiikkiini saamelaisuus kyllä vaikuttaa kielestä alkaen.”

Korostetaanko saamelaisuutta liikaa, kun puhutaan sinusta artistina?

”En ole kokenut, että saamelaisuuteeni tartuttaisiin liikaa kiinni. Kirjoitukset ovat kohdistuneet enemmän musiikkiini.”

Millainen on mielestäsi saamelaismusiikin nykytila?

”Minusta se on hyvä. Onneksi saamelaisia artisteja alkaa olla melkein joka lähtöön unohtamatta perinteisen saamelaismusiikin tekijöitä ja esittäjiä.”

Milloin Lappi on parhaimmillaan?

”Kyllä se on parhaimmillaan aina. Se riippuu vähän siitä, millaisin silmin katsoo. Kevät on tietenkin hienoa aikaa, mutta kesässäkin on omat hyvät puolensa. Ja syksyssä. Talvella on puolestaan aikaa kirjoitella.”

Toivebiisi?

”Francoise Hardyn Il n’y a pas d’amour heureux.”

Video ei ole enää saatavilla

Niko Valkeapään neljäs levy Gusto julkaistaan 7. huhtikuuta. Julkaisun kunniaksi Valkeapää esiintyy Karasjoen ja Koutokeinon pääsiäisfestivaaleilla 6. ja 7. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Piiloviisas synnintunnustus kertoo hetkestä, johon päättyi paitsi kostea ilta myös kultainen nuoruus.

Nypyköiden debyyttialbumi Kanuunaralli (1991) lienee edelleen yhtyeen tunnetuin julkaisu, syystäkin. Levy on riemukas kokonaisuus, jolla polkkalapikas piiskaa maata, viina virtaa ja hymyhuuliset iskulauseet muodostavat käsittämättömiä kokonaisuuksia.

Hulvattomassa euforisuudessaan Kanuunaralli kertoo kuitenkin vain valikoidun katkelman heinolalaisretkueen historiasta. Niinhän monumenteilla on tapana. Levy summaa lähtemättömästi yhtyeen nousukiidon, älyttömyyden, humaltumisen ja itsestään tapahtuvien asioiden laineilla ratsastamisen – ja näistähän Nypykät ennen kaikkea muistetaan – mutta toisen, vähintään yhtä tärkeän tarinan levy piilottaa nauravan naamansa taakse.

Tämä toinen tarina kertoo ristiriidoista, kasvusta, vakavoitumisesta, työksi kangistuvasta riemusta. Siinä komedia muuttuu draamaksi. Kertomus hajoaa palasiksi; yhdeksitoista elämänuraksi, kahdeksi yhtyeeksi ja tahattoman karkeiksi sanoiksi, joita sanotaan silloin kun elämä on vielä liian suuri ja henkilökohtainen hallittavaksi.

Jossakin tarinan uumenissa kaikuu sävel, joka kuuluu Nypyköiden kauneimpiin: Lainattu seteli, singlelohkaisu vuodelta 1994. Sävelen suloisuuteen sekoittuu ripaus katkeruutta, jonka juuret sanoitukset paikallistavat menneisyyteen. Orkesterin ilo ei ole enää yksiselitteistä, sillä siihen liittyy luopuminen. Muistoja ei voi ohittaa, eikä niiden läsnä ollessa kehtaa julistaa. On siis aika esittää kysymyksiä.

”Mihin joutui se lainattu seteli, jonka lainasi nuorempi veli /
mihin naurava naamasi katosi, mihin hukkasit hilpeytesi”

Laulaako Nypykät näillä riveillä itselleen?

Markku Lindström ja Tuomas Rosberg ‒ he lainasivat meille setelin.

”Minkä takia suussa narskuu näin?”

Vuonna 1993 Nypyköiden kosketinsoittaja Markku Lindström vaelsi Guildfordin katuja. Surreyn yliopiston kielikurssilainen nautti kiireettömästä arjestaan. Autuas vapaus toi miehen huulille huolettoman hyräelmän. Kun säe oli pyörinyt suussa muutaman kerran, Lindströmille tuli kiire. Hän tajusi maistelevansa melodiaa, joka piti vangita heti.

”Lainattu seteli syntyi kertaheitolla, matkalla pubiin. Kappaleen intro pamahti mieleen sattumalta. Monestihan melodioita tulee ja menee. Jos niitä ei heti ota talteen, ne tuppaavat unohtumaan. Niinpä poikkesin paikalliseen musiikkiliikkeeseen tapailemaan sointuja ensimmäisellä eteen osuneella syntikalla.”

”Aika pian alkoivat hahmottua myös säkeistö ja chorus. Rakentelin biisiä ja tein lapulle muistiinpanoja. Puuhaa häiritsi yli-innokas myyjä, joka halusi esitellä minulle kaikki soittimen toiminnot. Kokeilinpahan sitten biisiä saman tien monilla soundeilla. Myyjä ei tainnut käsittää, että yritin tehdä luovaa työtä.”

”Jonkun ajan päästä poistuin liikkeestä esitteen, muistiinpanojen ja valmiin kappaleen kanssa. Aika iskelmällinen veto verrattuna aikaisempaan tuotantoon, mutta olin alusta asti tyytyväinen biisin eheyteen.”

Uusi musiikillinen suunta tuntui perustellulta. Kanuunarallin jälkeen Nypyköiden ura oli kääntynyt tasaiseen laskuun ja yhtyeen kakkosalbumi Elämä on sumfaraa (1992) näytti lahoavan kauppojen hyllyihin. Myös tunnelmat yhtyeen sisällä olivat kärjistyneet. Jos Kanuunaralli oli syntynyt innostuneessa nosteessa, sen seuraaja oli purkitettu vailla yksimielisyyttä yhtyeen suunnasta.

Eripuran turhauttamana Nypyköiden päänikkari Markku Palmunen oli lähtenyt orkesterista ja poiminut muita vanaveteensä yksi kerrallaan. Jäljellä oli enää orkesterin toinen keulahahmo Tuomas Rosberg sekä uskollinen rytmiryhmä koskettimilla ja kitaralla höystettynä. Vaikka jakojäännös oli suoraa jatkoa Nypyköiden ensimmäiselle kokoonpanolle, etsi orkesteri itselleen uutta identiteettiä ja oikeutta olla olemassa. Lainattu seteli tarjosi sille suunnan.

”Alun perin Nypyköiden oli tarkoitus palata studioon alkuvuodesta 1993. Homma meni kuitenkin puihin, kun levy-yhtiömme Poko ei uskonut orkesterin uuteen tuotantoon. Palmusen biisit alkoivat olla pohtivampia ja ilmassa oli muutenkin muutosta. Vanhat hankaukset muuttuivat avohaavoiksi ja alkuperäinen Nypykkä-kokoonpano murentui.”

”Jäljelle jääneet muusikot halusivat tietenkin näyttää, että pienelläkin porukalla saadaan kuranttia kampetta pihalle. Nypykät II levytti pääsiäisenä 1994 singlen Lainattu seteli / Sua odoteltiin jo. Se sinetöi musiikillisen muutoksemme. Olimme matkalla Radio Suomeen päin. Polkka ja punk jäivät syrjemmälle lähes luonnostaan.”

Lainatun setelin ilmestymisen aikoihin markkinoille pyrki myös Palmusen uusi orkesteri, Huojuva talo. Elokuussa 1994 yhtye julkaisi esikoislevynsä, joka huokui kaihoisaa romantiikkaa ja kulkuriestetiikkaa. Huojuva talo oli leimallisesti oma yhtyeensä, mutta Nypyköiden vanha virne kummitteli sen uumenissa kuin velvollisuudesta.

Niinpä yleisön huomiosta kilpaili yhtäkkiä kaksi vakavoitunutta Nypykkä-johdannaista orkesteria, joilla kummallakin oli tukku hyviä lauluja, mutta myös yhteinen ongelma: Keitä heidän uusi suuntansa enää kiinnosti? Maaperä oli otollista vastakkainasetteluille.

”Rosbergin ja Palmusen välillä oli tuolloin kilvoittelua, kuten oli terveellä tavalla jo Nypyköiden aikaan. Ja kyllähän miesten välit kärsivät yhtyeen kahtiajaosta. Palmunen oli esimerkiksi katkera siitä, että Nypykät jatkoi kulkuaan. Hän oli luullut yhtyeen hajoavan hänen lähtöönsä. Mitään suuren suurta konfliktia en orkestereiden välillä muista kuitenkaan olleen. Soittajia kulki bändistä toiseen aika sujuvasti.”

”Jonkinlainen juopa oli kuitenkin syntynyt, ja siihen Lainatun setelin voi ajatella ottavan kantaa. Sellaista riemun jälkeistä aikaahan siinä maalaillaan, perisuomalaiseen uhoon liittyvällä alakuloisella huumorilla höystettynä.”

"Tynkä-Nypykät" Makasiineilla 1990-luvun puolivälissä. Polkan pyörteissä Ville Vilén, Tuomas Rosberg ja Pepe Pullinen.

”Senkö takia, ettei jälkeesi ruoho kasva ikinä?”

”Hyvä ystävä, emme nää enää /
yhä ylempää lokki yltää katselemaan elämää /
äiti-Venäjä kyllä huolehti untuvikosta /
piti hyvänä käenpoikaa”

Huolimattomasti kuunneltuna Lainatun setelin sanoitusta voi erehtyä luulemaan nopeasti roiskaistuksi krapulaiseksi tunnontuskaksi, joka unohtuu päivän kääntyessä taas illaksi. Laulun pohjalla on kuitenkin mietteliäs kertomus, jonka vertauskuvallisuus tarjoaa sopivasti tulkinnanvaraa ja yleistysmahdollisuuksia.

Ehyenä ja moniulotteisena draamana Lainattu seteli onkin ensiluokkainen osoitus paitsi Nypyköiden melodiatajusta myös Rosbergin luovasta sanavirrasta. Laulun lyriikat lavastavat näytelmänomaisia tuokiokuvia, joiden pintaan kirjoittajan omat tuntemukset viiltävät huomaamattomia mutta olennaisia naarmuja. Henkilökohtaisuus ulottuu rivien välistä Rosbergin tulkintaan ja tekee kappaleesta odottamattomalla tavalla koskettavan. Lindström kertoo yhä hämmästelevänsä sitä, miten hyvin sanat sulautuivat sävelten luomaan kaareen.

”Lainatun setelin lyriikat kolahtivat hienosti. Tuomas pääsi kappaleen sisään paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Niinpä studiossa koettiin herkkiä hetkiä. Esimerkiksi äänittäjämme Tuomo Valtonen liikuttui laulusta niin paljon, että päästi kappaleen ensimmäisen puolivillaisen version läpi. Myöhemmin jouduimme toki nauhoittamaan kaiken uudestaan.”

”Tuomas on lyriikoissaan aika monikerroksinen. Ilmiselvien asioiden takana on juttuja, joista ulkopuolisen voi olla joskus vaikea ottaa kiinni. Ehkä teksteistä on parempi kysyä häneltä itseltään.”

Ehkä tosiaan – ovathan miehen sanoitukset käsitelleet muun muassa maankohoamista Keski-Pohjanmaalla ja siirtotyöläisten homoeroottista pääsiäisenviettoa Pariisissa.

Rosberg muistelee Lainatun setelin sanojen syntyneen tilanteessa, jossa oli kiire tehdä yhtyeelle uusia kappaleita. Uuden luominen oli kuitenkin haastavaa, sillä Nypyköiden musiikki perustui tuohon aikaan idean tai inspiraation odotteluun. Rosberg joutuikin hakemaan innoitusta ravintolarallista. Tekstiä syntyi tarjoilijalta pyydetyille muistilapuille.

”Lainatun setelin ensimmäinen katkelma on tajunnanvirtaa. Kirjoitin pienelle paperinpalalle mikroskooppisin kirjaimin säkeitä kuten: ’Mihin hävisi se nuorempi veli, jolta katosi käsiin uskottu seteli / Sä etsit salasanat, sulle mikään ei oo mitäänsanomatonta / Viulu, hanuri, hyvää sahtia ja perunoita.’ Tai: ’Kerran vielä telmimään, vaikka emme ole ennallamme / Istukaamme aloillamme / Venäjä on veikkosen kultamaa / Kaikki mikä on takana on historiaa’. Myöhemmin mitoitin aihion valmiiseen melodiaan. Eipä kuitenkaan syntynyt mitallista runoa, vaan Tuomari Nurmion tekstien tapaan vellova kokonaisuus.”

”Laulu on tehty muistelusta, haikeudesta ja koiranhännäntupsukoista. Tarinassa eteenpäin pääseminen vaatii hyvästien jättämistä. Tuolloin elämässäni oli mullistuksia. Mielessäni olivat Palmusen ystävyyden katkeaminen ja suru ensimmäisen tyttöystävän jälkeen. Kaipasin myös sanoilla leikkimistä. Heinolassa sitä harrastettiin.”

”Lainattu seteli on tuon ajan avainteos. Ilmassa oli loppumisen tuntua. Jatkaminen olisi ollut mahdotonta, ellei surua olisi ylitetty. Lainattu seteli ei ole kuitenkaan tarina orkesterin jakaantumisesta tai tiettyyn ystävään pettymisestä. Laulun sisältö on tunne, kaipuu ja hyvästely. Tarina tulee kaupan päälle.”

”Laulu kertoo myös alkoholin vaaroista. Nousuhumalan uho tehdään naurettavaksi, mutta yhdessä haikean melodian kanssa vaikutelma on surullinen. Asetelma on kuin antiikin draamassa: hybris valtaa sankarin ja kuulija tietää kuinka käy. Yleisellä tasolla voin sanoa, että ystävään pettynyt on perin juurin pettynyt. Pidän laulua kuitenkin toiveikkaana, sillä lopussa lennetään elämään. Niin sitä tehtiin, vaikka itkien ja kirkuen pantiin vastaan.”

Kansikuvan tarina Tuomas Rosbergia mukaillen. ”Nuoruuteen liittyy elämän pelkoa. Uhka, depressio, Muumi-tarinoiden Mörkö. Pelon hahmo on ilmeetön, parrakas jättiläinen Monte.”

”Salasanoja, hyvää seuraa”

Jos Lainatun setelin sanat katsovat alakuloisina taaksepäin, kaikuu myös musiikissa hyvästely. Kappaleen hilpeänhaikea soitanta kuulostaa kauniilta kumarrukselta orkesterin menneisyydelle tilanteessa, jossa kutistunut kokoonpano opetteli jo uutta. Musiikillinen muutos tuntuu yhtä merkitykselliseltä kuin sanoitusten viesti. Lainatulla setelillä Nypykät soi sofistikoituneemmin ja huokoisemmin kuin koskaan aiemmin. Lindström muistaa rauhallisemman soinnin olleen suoraa seurausta olosuhteista.

”Pienemmällä orkesterilla sovittaminen oli helpompaa. Siksi maltoimme keskittyä siihen. Alkuaikojen Nypyköissä päällimmäisenä oli aina soittamisen riemu. Kaikki soittivat ja kovaa soittivatkin – ja hyvä niin! Uusien kappaleiden kohdalla oivalsimme, että vähemmän soittamalla saamme ilmavampaa kampetta ulos.”

”Olimme helpottuneita, kun huomasimme että voimme jatkaa musiikin tekemistä pienelläkin kokoonpanolla. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joten emme halunneet tai osanneetkaan lopettaa. Uusia biisejä alkoi tulla pikkuhiljaa ja ne katsottiin tarpeeksi hyviksi. Meillä oli mielestämme vielä annettavaa.”

Vaikka Nypyköiden musiikillinen osaaminen tuntui kasvavan, yhtyeen huippuvuodet olivat takanapäin. Niinpä orkesteri palasi samanlaiseksi pienyrittäjäksi, jollainen se oli ollut uransa alussa viitisen vuotta aiemmin. Lainattu seteli purkitettiin vailla levy-yhtiön tukea ja julkaistiin 500 kappaleen omakustanteena.

”Singlemuoto oli käytännön sanelema juttu. Me oltiin vastikään koettu aika kova rakennemuutos: henkilökuntaa lähti kävelemään niin, ettei kukaan uskonut bändin edes jatkavan. Sitä ennen olimme menettäneet levy-yhtiön ja keikkamyyjän. Perse kesti singlen paremmin kuin kokonaisen pitkäsoiton kustantamisen.”

”Kun laulu oli julkaistu, olin todella tyytyväinen. Samalla odotukset olivat aika hillityt, koska kaikki tehtiin niin paljon pienemmällä koneistolla. Lainattu seteli ja sen äänitys kuvaavat hyvin orkesterin senhetkistä tilannetta.”

Lainatun setelin aloittama aikakausi jäi lopulta lyhyeksi. Vaikka laulu sai kohtalaisesti radioaikaa, se ei enää siivittänyt Nypyköitä uuteen nosteeseen. Orkesteri harjoitteli ja keikkaili pienimuotoisesti ja epäsäännöllisesti. Parin vuoden ja yhden EP:n jälkeen liekki hiipui kokonaan. Ihmiset valitsivat suuntansa, lähtivät kulkemaan, eikä kukaan muistanut kutsua seuraavia treenejä koolle. Nypykät ei varsinaisesti hajonnut, mutta yhtyetoiminnan loppuminen oli hyvin ilmeistä kaikille osapuolille.

Tarinaan kirjoitettiin kuitenkin vielä eheyttävä jälkiluku 2000-luvun alussa. Tuolloin Nypyköiden perkussionisti Velkki Mykrä organisoi orkesterin suurkokoonpanon paluukonsertin. Yhtye tähditti vuoden 2001 Heinolassa jyrää -tapahtumaa ja esiintyminen taltioitiin jälkipolville. Livekalaksi ristittyä tallennetta juhlittiin marraskuussa 2001, jolloin Nypykät soitti viimeisen täysimittaisen keikkansa. Tuo oli myös Lainatun setelin viimeinen julkinen esitys.

Lopullisen sinetin Nypyköiden toiminta sai saman vuoden itsenäisyyspäivänä, kun yhtye esitti osaamistaan suomalaisen musiikin 1990-lukua muistelleessa PopFinlandia II -konsertissa. Tapahtuman luonne alleviivasi vääjäämätöntä johtopäätöstä: Nypykät oli muuttunut nostalgiaksi. Nyt yhtye saattoi hajota virallisesti, rauhassa ja kaikkien tuella. Hyvä seura ja salasanat olivat palanneet takaisin. Suhtautuminen nuoruuteen muuttui lempeäksi, vaikka nuoruudesta irrottautuminen olikin kirpaissut.

”Muistikuvani Livekalan julkaisukeikasta ovat huuhtoutuneet jonnekin. Lainattu seteli ei siis jäänyt erityisesti mieleen. Mutta oli hienoa summata ura soittamalla kaikki nuo laulut vielä kerran.”

”Kun nykyään ajattelee, niin olimmehan me onnekkaita, että saimme tehdä nuorena tuota hommaa. Enää en edes jaksaisi keikkailla aktiivisesti. Silloin tällöin on toki mukava käydä vähän rimpauttamassa, että tuntuma säilyy.

”Livekala oli tarpeellinen projekti. Saimme vähän tehdä vanhaa juttua hieman viisastuneena. Se oli jotakuinkin täydellinen loppukaneetti koko orkesterin tarinaan.”

Aivan kuin veli olisi saanut setelinsä lopulta takaisin.

Veljeskunta kasassa, velat kuitattuina. Nypykät vuonna 2001.

MARKKU LINDSTRÖM

Syntynyt Heinolassa vuonna 1969.

Nypyköiden kosketinsoittaja ja hanuristi vuosina 1989–1995. Soittanut myös Nypykkä-johdannaisessa Akka-orkesterissa, Hannuantero&Krakovassa, Mighty Shadessa ja Voi Veljet -yhtyeessä. Satunnaisia vierailuja muuallakin, esimerkiksi Markku Palmusen Tupakan ystävät -orkesterin debyyttialbumilla (2010).

Toiminut viimeiset 15 vuotta IT-alalla.

Suuri marginaalimusiikin ystävä. Suosittelee kaikille aiheesta kiinnostuneille VeePee Lehdon Pommikoneita Vietnamin yllä, Robinin Olympianäyttöä ja Alpo Myllerin Enon discoa.

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1994? ”Populaarimusiikkia 1960–1990-luvuilta. Soittimessa pyörivät R.E.M., The Smiths ja sen semmoiset. Takana väijyivät The Beatles, Procol Harum ja muut kaltaisensa. Aika laajalla skaalalla mentiin jo silloin. Progressiivinen musiikki alkoi kiinnostaa ja vanha suomalainen iskelmä on aina ollut perversioni.”

Kuvaile Lainattua seteliä viidellä sanalla: ”Juhlien jälkeistä haikeutta, voimatonta uhoa.”

Toivebiisi: “Genesiksen One for the Vine. Kerrassaan upea biisi Tony Banksin kynästä. Yhteen kymmenminuuttiseen on saatu tanakasti sisältöä. Monet jaksavat kiistellä, kumpi oli kovempi laulaja, Peter Gabriel vai Phil Collins – ihan suotta. Mielestäni paras jakso Genesiksen tuotannossa oli, kun sekä Banks että Steve Hackett olivat kehissä.”

Video ei ole enää saatavilla

 TUOMAS ROSBERG

Syntynyt Limingassa vuonna 1969.

Nypyköiden laulusolisti. Sanoittaja. Oli kirjoittamassa opiskelijanäytelmiä 1990-luvulla. Kiinnostunut siitä, mitä C. M. Bellman halusi kertoa, ja harrastaa nykyisin suomentamista. Laulaa Hämeenlinnan Mieskuorossa.

Lääketieteen lisensiaatti.

Mitä ajattelit vuonna 1994: ”Katso sisimmäisellä silmällä. Kuuntele keskimmäisellä korvalla. Saat sanat äänettömällä äänellä.”

Kuvaile Lainattua seteliä viidellä sanalla: ”Hiukan rypistyneenäkin vaihtoarvo on tallella.”

Toivebiisi: ”Tis the Last Rose of Summer (Sarah Mooren esittämänä). Thomas Moore kirjoitti runon vuonna 1805. Klassikko. Soitto-oppilaat sahaavat sitä viulutunnillaan ja opettajansa irkkupubissa. Kolahtaa yhtä hyvin taiteilijoille kuin hississä matkustaville”

Video ei ole enää saatavilla

Ihmeellisiä heijastumia.

Monet suomalaiset kuuntelijat ovat uskoakseni löytäneet The Amazingin Dungenin kautta. Mitkä ovat tärkeimpiä tuttuja elementtejä, joita he voivat tunnistaa musiikistanne?

Reine: ”Musiikillisesti yhtäläisyyksiä on loppujen lopuksi aika vähän. Dungen on käytännössä yhden miehen projekti, jossa The Amazingiakin tahdittanut rumpali Johan Holmgard ja minä soitamme. Myös The Amazing on huomattavissa määrin nokkamiehensä yhtye, sillä Christoffer kirjoittaa kaikki laulut, mutta lauluja äänitettäessä me muutkin vaikutamme sovituksiin. The Amazing on varsin avoin ja vapaa, mutta joskus myös aika tiukkarajainen kuvaelma Christofferin mausta ja ideoista.

Christoffer: ”Ainoa asia, joka yhdistää The Amazingia ja Dungenia on Reine Fisken ja Johan Holmegardin soitto. Nämä ovat kaksi aivan eri bändiä. The Amazing soittaa minun laulujani, ja soittajakaartissa sattuu olemaan kaksi kaveria, jotka soittavat monen muun bändin ohella Dungenissa.”

Ärsyttävätkö haastattelut, jotka alkavat kysymyksellä Dungenista?

Reine: ”Ehkä hieman, sillä kuten totesin, The Amazingilla ei ole musiikillisesti mitään tekemistä Dungenin kanssa. Olen saanut Dungenin myötä ylleni hieman sädekehää ja iloitsen siitä, että The Amazingkin saa siitä nyt osansa. Mutta se voi myös johtaa huomion vääriin asioihin. Se, että soitan Dungenissa, ei tee musiikistamme samanlaista. Joskus tunnelma voi olla samankaltainen, mutta yhtyeet kuvaavat silti eri maisemia, ulottuvuuksia, tunnelmia ja sen sellaisia.”

Christoffer: ”Oikeastaan en juuri välitä asiasta. Toivottavasti kuulette, että tämä on jotakin erilaista. The Amazing ei ole sivuprojekti, vaan yhdessä soittavien ihmisten summa, jonka osa Reine on.”

Americanasta ja folkista ammentava musiikki tuntuu olevan Ruotsissa varsin suosittua tällä hetkellä. Miksi?

Christoffer: ”Minulla ei ole aavistustakaan. En kuuntele sen kaltaista musiikkia. En ainakaan usko kuuntelevani. Luulenpa, että jokainen tyyli palaa takaisin ja muuttuu muodikkaaksi tämän tästä. Mutta samapa tuo. Soundimme on ennen kaikkea tulosta siitä, miltä kuulostamme soittaessamme yhdessä.”

Reine: ”En tunne kovinkaan monta yhtyettä, mutta luulen että folk-rockista on tullut jonkinlainen maailmanlaajuinen ”palataan juurille” -trendi. Itse odotan edelleen, että pehmorock palaa takaisin…”

Mistä ja milloin tiedätte, että jostakin lauluaihiosta on tulossa käyttökelpoinen kappale The Amazingille?

Christoffer: ”Luulen, että jokainen tuo soitollaan oman panoksensa musiikkiin. Siksi se kuulostaakin hyvältä. Minulla on kyllä käsitys siitä, miltä haluan kappaleiden kuulostavan, ja koetan metsästää tuota visiota samalla kun laulut kehittyvät. Yleensä en yritä selittää muille mitään, annan heidän vain soittaa. Sen jälkeen tehtäväni on saada laulut valmiiksi ja mahdollisesti prosessoida joitakin soundeja. Oletkin varmaan huomannut, että emme pelkää efektejä, kuten nauhakaikuja.”

Reine: ”Se riippuu laulusta, jonka Christoffer esittelee. Yleensä niistä kuulee aika helposti, mitä kaikkea ne kestävät. Kyse on tietenkin myös inspiraatiosta. Jos onnistumme inspiroimaan toisiamme ja vaihtamaan näkemyksiämme, lauluista tulee usein aika hyviä. Joskus myös alkoholijuomien nauttiminen auttaa.”

Kuinka paljon muuntelette kappaleitanne lavalla?

Christoffer: ”Emme ole oikeastaan soittaneet kovinkaan paljon livenä, mutta haluaisin livesoittomme olevan vapaampaa kuin nykyisin. Nyt soitamme kappaleita aikalailla sellaisina kuin ne ovat, vaikka versiot ovat toki pidempiä ja improvisoimme hieman enemmän. Äänittäessä saamme kappaleet kohdilleen nimenomaan improvisoimalla. Se on aika vapaa ja avomielinen prosessi.”

Reine: ”Jotkut kappaleet vaativat tiettyjä instrumentteja tiettyjä soundeja varten, ja niitä voi olla vaikea toteuttaa keikkatilanteessa. Myös jotkut laulusovitukset ovat käsittääkseni aika vaikeita. Ei ole kuitenkaan mitään järkeä yrittää toteuttaa jotakin laulua tai levyä lavalla sellaisena kuin se on nauhoitettu. Keikka on keikka. Joskus jotkut kappaleet puhkeavat jamitteluksi, mutta sekin voi olla pidemmän päälle tylsää.”

Miltä Gentle Stream kuulostaa nyt, muutamaa kuukautta ilmestymisensä jälkeen?

Christoffer: ”Mielestäni se kuulostaa edelleen hyvältä. Yleensä kyllästyn levyihini sen jälkeen kun ne on julkaistu, enkä ole kuunnellut Gentle Streamiakaan vähään aikaan. Käytän aikaani jo uuden levyn tekemiseen.”

Reine: ”Saapa nähdä, minne seuraava kappalerypäs vie meidät… Pidän todella tuosta levystä. Olisimme tietenkin voineet tehdä pieniä asioita toisin ja työstää joitakin lauluja hieman lisää, mutta olen tyytyväinen siihen että levy saatiin ulos. Varsinkin kun ihmiset tuntuvat pitävän tekemisistämme.”

Millainen yhtye antaa laululleen nimen International Hair?

Reine: ”Ehkäpä joku ”ei-niin-ihmeellinen-yhtye”. Kysy Christofferilta. Tuo nimi taitaa tulla jostakin kirjasta, jota hän luki.”

Christoffer: ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Mutta se on hieno nimi. Ja me kaikki seisomme sen takana. On mielestäni todella epäkiinnostavaa kirjoittaa itsestäänselvää lyriikkaa tai antaa lauluille yksiselitteisiä nimiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Hiusten kieli on kansainvälinen.

Voidaanko musiikkinne tulkita kaipaukseksi toiseen aikaan tai paikkaan?

Christoffer: ”Voit halutessasi tulkita niin. En koskaan ajattele tuota.”

Reine: ”Musiikki on minulle eskapismin väline. Poimin vaikutteita ja annan niiden virrata lävitseni. Se muovaa minua ihmisenä ja muusikkona. Soitossani ei ole niinkään kyse siitä, että yrittäisin tehdä jotakin ennenkuulumatonta, vaan siitä että yritän tehdä omia versioitani. Kuuntelen sitä mikä on ympärilläni ja olen samalla erilläni siitä mitä juuri nyt tapahtuu.”

Minkä laulun saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

Reine: ”Niitä on aika monta, joten minun on vaikea valita yhtä.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Christoffer: ”Tänään vastaukseni voisi olla The Curen Plainsong. Fantastinen ja mahtipontinen laulu.”

Reine: ”Ehkäpä jotakin Talk Talkin Spirit of Edeniltä tai Laughing Stockilta. Tuo musiikki vaikutti minuun aikoinaan hyvin erityisellä tavalla. Se edusti kaikkea sitä tuhoa ja pimeyttä, joka ympäröi minut noihin aikoihin, mutta samalla siinä oli vähintään yhtä paljon valoa.”

Video ei ole enää saatavilla

Tämä musiikki puhuttelee puhuttelee Reine Fiskea.

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

Reine: ”Vaikea sanoa, varsinkin kun kuuntelen yleensä enemmän musiikkia kuin pelkkiä sanoituksia. Yhdistelmä on tietenkin aina tärkeä, mutta se merkitsee aina eri asioita eri ihmisille. Englanninkielisessä folk-musiikissa on kyllä paljon todella koskettavia sanoituksia.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

Christoffer: ”Sellaista ei tule koskaan tapahtumaan.”

Reine: ”En ole totta puhuen koskaan laulanut karaokea. Olen vain katsonut muita. Luulen, että valintani riippuisi seurasta ja alkoholin määrästä. Ehkäpä laulaisin What’s Now Is Nown, jonka Jake Holmes kirjoitti Frank Sinatralle vuonna 1970.”

Video ei ole enää saatavilla

Hommatkaapa tämä laulu nopeasti Ruotsin-laivan karaokeen. Ehkä Reine hairahtaa jo paluumatkalla.

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

Christoffer: ”Varmaankin jotakin Riden tai My Bloody Valentinen tapaista.”

Reine: ”DJ:llä tuskin olisi kuitenkaan niitä lauluja, joita toivoisin.”

Video ei ole enää saatavilla

Musiikkia juhlatunnelmaan.

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

Reine: ”Hyvällä tavalla Sandy Dennyn ääni, huonolla tavalla kaikki huolellisesti auto-tunetettu.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

Reine: ”The Jimi Hendix Experiencen tai Terje Rypdal’s Odysseyn. Ja John Coltrane Quartetin.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

Reine: ”Vaikea kysymys. Olen suuri Fleet Foxesin musiikin ystävä. Ja Radioheadin.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

Reine: ”Sekä että, tietenkin. Kyse on aina laulun tunnelmasta. Jos viesti on selkeä ja tunnelma oikea, mikä tahansa voi olla ällistyttävää. Henkilökohtaisesti olen innostunut soundeista ja siitä, miten niillä voi leikkiä, mutta jos laulun tunnelma ei ole oikea, soundikikkailu muuttuu aika tylsäksi. Joy Division osasi rakentaa lauluja vain soundin varaan. Tähän kysymykseen voisi vastata niin monesta näkökulmasta.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Reine: ”Jazzin kuunteleminen, lukeminen ja sisäisen rauhan kaipaaminen.”

Mistä yhtyeestä tai artistista kaikki ovat samaa mieltä kiertuebussissanne?

Reine: ”Varmaankin Black Sabbathista.”

Christoffer: ”Toivoisin, että emme olisi samaa mieltä. On paljon terveempää, että erimielisyyksiä löytyy.”

Video ei ole enää saatavilla

Ovatkohan he samaa mieltä tästäkin?

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

Reine: ”Joskus pudottelen paljonkin nimiä ihmisille, mutta kyse on yleensä vanhemmasta musiikista. Kaikkien pitäisi kuulla ruotsalaisia jazz-muusikoita, kuten Jan Johanssonia, Börje Fredrikssonia ja Staffan Abeleen Quintetia. Samoin varhaista bob bundia, Made In Swedenia, Novemberia, Lifea, Panta Reita, Sagaa, Arbete och Fritidia…”

Video ei ole enää saatavilla

Sivistykäämme.

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

Reine: ”Aika hyvin itse asiassa. Silti maailmalla on vielä paljon sellaista, mitä minun pitää saada käsiini. Minulla on aika laaja levykokoelma. Sen aarteina pidän esimerkiksi Haikaran levyjä, erityisesti kahta ensimmäistä. Olen kuunnellut paljon skandinavista psykeä ja progea teini-iästä alkaen. Yksi suosikkialbumini sillä saralla on Kalevalan People No Names. Minulla on hyväkuntoinen originaali. Charliesin Buttocks on myös tyrmäävä. Se pitäisi löytää jostakin.”

Video ei ole enää saatavilla

Ostetaan: hyväkuntoinen originaali!

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

Reine: ”Hätkähdin kun kuulin Doorsia. Olen edelleen sitä mieltä, että bändinä he olivat jotakin ihmeellistä. Paljon kauniita lauluja. Mutta Jim Morrison saa minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi – hänen olisi pitänyt huolehtia itsestään paremmin.”

Video ei ole enää saatavilla

The Amazing ja The Casbah Tavastialla 20.3.

Haluatko lipun keikalle? Kerro mikä on sinun mahtavin keikkamuistosi? Kommentoi alle! Nopeimmille vastaajille lippu + kaverille kans! KILPAILU OHI!

Memoryhouse – Kanadan Burning Hearts?

Musiikillinen kuvakollaasi antaa arjelle kauniin pinnan.

Näin ajat muuttuvat. Viitisen vuotta sitten vaihtoehtoväki kuunteli korvat höröllä Kanadasta kantautuneita hermostuneen runsaita äänikollaaseja, joita tuottivat The Most Serene Republicin, Broken Social Scenen ja The Hidden Camerasin kaltaiset väljän yhteisölliset laumat. Nyt tämän aallon kohina kuulostaa leimallisen aikasidonnaiselta ja vain ylväin vaahtopää, The Arcade Fire, jatkaa kulkuaan kohti tuntemattomia ulapoita.

On siirrytty jälleen seesteisyyden aikaan. Säksättävän viihdekulttuurin liepeillä jalansijaa ovat saaneet väri kerrallaan tunnelmiaan maalailevat orkesterit, joiden musiikissa harkitsevat rytmit ja kohisevan kauniit äänivallit ankkuroidaan toisiinsa kuulaiden naisäänien avulla. Kun Beach House, Chairlift ja Wye Oak ovat lananneet kentän pelikuntoon, on muidenkin aika rynnistää tantereelle.

Torontolainen Memoryhouse astelee paikalle pystypäin. Yhtyeen keulakaksikko Evan Abeele ja Denise Nouvion katsahtaa luottavaisesti yleisöön, sitten toisiinsa. Lopuksi he sulkevat silmänsä, poimivat ilmasta jonkin kodittomana leijailevan soinnun ja alkavat työstää siitä pehmeäkulmaista taideteosta.

Memoryhousen sointi on kaikin puolin tuttua ja miellyttävää. Luontevaakin. Abeelen kitarat surevat ja surisevat, kosketinmatot levittäytyvät taivaan laelle ja Nouvion laulaa viehättävän kouluttamattomasti. Musiikki säteilee helppotajuista kauneutta, joka määrittyy pikemminkin haikean pienimuotoisesti kuin kirjavuudellaan pröystäillen. Vaikutteet ja rinnastukset törröttävät laulujen pinnalla tarttumakahvoina, joiden avulla yhtyettä voi kuljetella pitkin ajallista ja tyylillistä karttaa, mutta kaksikon omaa ääntä ne eivät peitä. The Slideshow Effectin lauhkea romantiikka pesiytyy oitis selkärankaan.

Esikoispitkäsoiton nimi viittaa yhtyeen historiaan. Memoryhouse syntyi aikoinaan Abeelen ja valokuvaajana toimineen Nouvionin poikkitaiteellisena projektina, joka tutkaili musiikin ja kuvien rajapintoja. Kuin muistumana varhaisvaiheestaan yhtye pyrkii edelleen rakentamaan kappaleensa visuaalisiksi kokonaisuuksiksi, jotka jäsentävät ympäristöään hitaasti vaihtuvien näkymien sarjaksi. Laulut soivat ikään kuin ne olisi kirjoitettu arjen taustamusiikiksi, hyvässä ja pahassa. Ne onnistuvat ylevöittämään ja kehystämään kuunteluhetkiä, mutta samalla ne tuntuvat antautuvan turhan nöyrästi pois seuraavan tieltä.

Albumi elää selväpiirteisyydestään. Orkesterin debyytti-EP:llä (The Years, 2010) kangastelleet kuvaelmat ovat jalostuneet tyylipuhtaaksi dream-popiksi, joka on alusta asti yleisön puolella. The Slideshow Effect aukeaa kutkuttavan helposti ja paljastaa valttikorttinsa niin avokätisesti, että uhkaa melkein pudottaa ne. Tämä on myös levyn suurin rasite. Memoryhousen määrätietoisuus jättää vain vähän tilaa kuulijan omille löydöille ja tulkinnoille.

The Slideshow Effect määrittelee reviirinsä nopeasti ja tehokkaasti. Avausraita Little Expressionless Animals asettaa yhtyeen musiikissa asuvan tragiikan rajapyykin Lown Drums and Gunsin (2007) tietämille, ripeämpi The Kids Were Wrong avaa puolestaan portit udunomaisten pop-hattaroiden kultamaahan. Tämän jälkeen kaksikko tarraa turvallisuushakuisesti kiinni osaamiseensa. Äänikuvaelmat lipuvat ohi suurien unelmien pienoismalleina, jotka tuovat tunteet esille näyttelyvitriineissä. Jos laulut olisivat yhtään heikompia, saattaisi orkesterin empatia kääntyä nopeasti mielistelyksi.

Vaikka The Slideshow Effect latistuu lopulta yksipuolisemmaksi kuin levyn alku lupaa, tallenne pursuaa vangitsevaa lumousta. Jokaista kapeakasvoisempaa kappalettaan vastaan yhtye tarjoaa jonkin poikkeuksellisen osuvan melodian, ehyen tunnelmakuvan tai herttaisen viittauksen tyylilajinsa muihin taitajiin. Lauluihin on kylvetty melodisia ja sovituksellisia koukkuja niin tiuhaan, että moni väkänen tarttuu väkisinkin kaunosielujen sydämiin. Täydellisimmin yhtyeen estetiikan kiteyttää myötätuntoinen Heirloom, jonka nosteisiin säveliin sanojen tunnelmallinen hölynpöly sekoittuu juuri oikeassa suhteessa:

”Lie on the ground before the lightning strikes /
Just don’t drown in the flood”

Vaikka levyn sointi on leimallisesti tätä päivää, pitävät myös nostalgian säikeet musiikkia kasassa. Monista aikalaisistaan poiketen Memoryhouse jättää 1960-luvun tuhannesti ryöstetyn haudan rauhaan ja uppoaa vaivihkaa 1990-lukulaisiin maisemiin. Nouvionin fraseerauksessa on etäisiä jälkiä Sarah Cracknellin arvoituksellisuudesta ja Shirley Mansonin tylynjäyhästä viileydestä, mutta maneerien puolelle hänen tulkintansa ei onneksi lipsahda. Puleeratun musiikin päällä hajamielinen, paikoin kankea laulu nousee yksipuolisuudessaankin yhtyeen kiinnostavimmaksi elementiksi.

Kaikkiaan The Slideshow Effect on Memoryhouselta lupaava esiintulo. Yhtyeen ympärillä on lihaa ja sen visio ovat selvä ja miellyttävä. Levy esittelee kuitenkin pikemmin valmista musiikkia kuin valmiin orkesterin. The Slideshow Effectilla yhtye käy koko nykyisen osaamisensa läpi perinpohjaisesti, mutta asettaa itselleen samalla vaatimuksen kehittyä. Levyn juoni käy niin selväksi, että toinen samanlainen tuskin voittaa enää puolelleen.

Onneksi lauluissa on lupaus kasvusta. Memoryhouse tuntuu etenevän hitaasti, jokaista nyanssia antaumuksellisesti maistellen ja valinnanvaran tuomasta optimismista nauttien. Tämä lienee viisasta. Juuri näin Memoryhouse voi löytää itsestään ne uudet puolet, jolla se saa musiikkinsa kestämään aikaa vastaisuudessakin.

Luulenpa yhtyeen tiedostavan tämän itsekin. Todennäköisesti The Slideshow Effect on Abeelelle ja Nouvionillekin kokoelma hetkiä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Vielä sen ei tarvitsekaan olla enempää.

74 The Slideshow Effect nostaa Memoryhousen kertaheitolla silmälläpidettävien joukkoon. Sen musiikissa asuva oikeamielisen kauneuden juonne kielii lupaavasta tulevaisuudesta, jonka yhtye voi kuitenkin vesittää rakastumalla liian syvästi debyyttinsä nyanssivarantoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Memoryhouse kantaa huolta myös lapsista.

Julkaisut:

Mörönsyötti (albumi, 2012).

Todennäköisimmin Viljami Kukkonen…

 …jatkaa valitsemallaan tiellä ihmisläheisen kiireettömyyden sanansaattajana.

Epätodennäköisimmin Viljami Kukkonen…

 …stailautuu ja brändäytyy.

Levyhyllyssä Viljami Kukkonen sijoittuu…

 …siihen nurkkaukseen, jota kohti käsi hamuaa vaistomaisesti kiireettöminä ja aurinkoisina kevättalven aamuina.

Miksi Viljami Kukkonen on hyvä?

Kukkosen lauluissa puhuttelee etenkin niiden pinnistelemätön rehellisyys ja empaattisuus. Pinnan alla loikoilee myös kiistämätön musikaalisuus, joka ei tee itseään tyrkyttämällä tykö, mutta kestää terävätkin katseet.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla:

”Avointa, Suomea, Amerikkaa.”

Ketä tai mitä ilman Mörönsyöttiä ei olisi olemassa?

”Sitä ei olisi ilman omaa julkaisuintoa ja sinnikkyyttä. Levy olisi myös jäänyt haaveeksi iIman veljeäni Paavalia ja soittohommiin juksattuja ystäviä.”

Olet maininnut, että Mörönsyötti on kirjoitettu Helsingissä ja Rautalammilla. Onko tämä olennainen tieto?

”Laulut syntyvät itseäni ja kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ihmetellessä. Pakenin muutama vuosi sitten maalle, ja tämä Rautalammilla vietetty puolivuotinen synnytti pari kivaa laulua ja vahvisti intoa saada äänite valmiiksi. Hyvä, että nämä paikat tulevat mainituksi. Niillä on vaikutuksensa paitsi biisien aiheisiin myös koko levyn tunnelmaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Rautalampi: tie, talot ja Voice.fi.

Mikä syntyy musiikkiisi ensin: sanat, sävel vai tunnelma?

”Ensin syntyy muutama rivi sanoja.”

Millaiset tilanteet, asetelmat tai hetket synnyttävät tarpeen tehdä lauluja?

”Pyörremyrskyt romanssirintamalla tai ainakin niistä haaveileminen.”

Kuinka hyvin sinut voi sanoa tuntevansa levyn perusteella?

”Tutustumisen voi aloittaa mainiosti Mörönsyötistä. Kirjoitin laulut niin suoriksi ja henkilökohtaisiksi kuin uskalsin ilman että alkoi tuntua pahalta.”

Missä kappaleessa musiikillinen näkemyksesi kiteytyy mielestäsi parhaiten?

”Levy alkaa erityisen täräkästi. Alkufanfaarin kautta Hoivaa jää nätisti iskelmällisen melodian äärelle. Kitarat soivat, banjo länkyttelee mukana ja köörit on kohdillaan. Samalla sain levylle myös napakat alkusanat.”

Kerroit lukeneesi Nuorgamin levyarvion monta kertaa läpi. Mistä lauseesta ilahduit erityisesti?

”Lauluja tehdessä jännitti se, miten pehmo saan olla, joten esimerkiksi tämä ilahdutti: ’Mörönsyötti huomauttaa silkalla olemassaolollaan, että rehellisyyden ei tarvitse olla sepelinkarkeaa jyrkkyyttä tai arkiromantiikan merkityksettömiä sanapintoja.’”

Entä mikä väittämä meni raskaimmin metsään?

”’…lämminhenkisellä avausraidalla Haikeaa…’ Tuon nimistä laulua levyltä ei löydy.” (Katsos perhana, mistähän tuo oli tullut? No, nyt nimet ovat arviossakin kohdallaan. Toim. nöyrä huom.)

Mörönsyötti tuo sanana mieleen lapsuuden rakkaimmat satukirjat. Millainen levysi olisi satuna?

”Lohdullinen ja lorumainen. Satu päättyisi kai siihen, että kyllä tässä vielä hyvin käy yksinäisellekin.”

Julkaisit levysi omakustanteena. Onko omakustanneartistin helppo saada laulunsa kuuluville?

”Ei. Ja epäilen, että se käy pian yhä hankalammaksi, kun kaikki tutut ovat jo ostaneet Mörönsyötin. Sitten pitäisi ihastuttaa uppo-oudot ja missäs hyö sitä kuulisivat, kun ajatus keikoista jännittää minua kovasti?”

Millä tavoin musiikkibisnes tulee muuttumaan seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Äh. Mitälie. Toivon tietysti, että äänitetyn musiikin alennustila ei käy aina vaan pahemmaksi. Toivottavasti ymmärrämme maksaa vähintäänkin siitä musiikista mistä pidämme.”

Tuleeko mahdollinen muutos vaikuttamaan musiikkiisi tai sen julkaisutapoihin mitenkään?

”Mörönsyötin kohdalla uskoin CD-painoksen tarpeellisuuteen mutta luopuisin kai mielelläni tuosta formaatista.”

Mikä sai sinut alkujaan kirjoittamaan musiikkia?

”Minua laulatti ja huomasin, että toisten tekemien biisien opetteleminen oli hankalaa. En nimittäin ole erityisen oppinut soittaja. Jos joku lyö kitaran käteen, en osaa taikoa tyhjästä timanttista riffiä ja soitella vaan. Minun kannattaa esitellä, laulaa ja rämpytellä joku simppeli oma laulu.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Jugurtti, pakastemarjat ja hunaja.”

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Ensimmäisiä ikiomia C-kasettejani oli Whamin Make it Big. Ja sen biiseistä Everything She Wants on yhä ihan parhainta ikinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Wham on kaikkea mitä nainen tahtoo.

Mitä kappaletta toivot DJ:ltä silloin, kun olet todella humalassa?

”Riippuu tietysti siitä, missä sitä huojutaan. Viimeksi toivoin varmaan Studio One -klassikkoa… Ehkä Johnny Osbournen Truths & Rights -biisiä. Esitän toiveeni kuitenkin hiljaa itsekseni, enkä häiritse ihmistä työssään.”

Video ei ole enää saatavilla

Meitä tämä toive ei häiritse.

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Kissin Dressed To Killia.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Vaikkapa John Grantin Queen of Denmark -biisin avaus: ‘I wanted to change the world but I could not even change my underwear.’”

Video ei ole enää saatavilla

Kuninkaallinen vilkutus tanskalaisittain.

Entä omassa musiikissasi?

“Otsa kurtussa, pala kurkussa, minä sovitan naurua kaulaan.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Lambchop.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Phil Ochsia. Ei millään tapaa kauneimpia raakkujia, mutta kuitenkin vanhoista folkkareista kiehtovimpia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kraa.

Mikä olisi mieluisin unelmakokoonpano, jossa Viljami Kukkonen olisi mukana?

”Rakkauselämäni voisi asettua jotenkin nätisti. Eli unelmakokoonpano muodostuisi sitten sen mukaan.”

Ketä muusikkoa tai musiikkialan toimijaa koet todella arvostavasi?

”Leonard Cohenia.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Lehtipuiden suhina.”

 Mitä seuraavaksi?

 ”Seuraavia lauluja.”

Anna Ternheim ja akustinen kitara. Yhdessä myös Tavastialla.

Kerrot kotisivuilla löytäneesi koiran. Mitä sille kuuluu tällä hetkellä?

”Koira voi mainiosti. Käärimme sen viltteihin yöksi ja ruokimme kunnolla joka ilta ennen showta.”

Äänitit tuoreen albumisi The Night Visitorin Nashvillessa. Mikä on paikan merkitys musiikissasi?

”Ihmiset ja paikat vaikuttavat todella paljon musiikkiini. Ne luovat tietyn mielentilan ja antavat inspiraation – ja tietenkin ihmiset myös soittavat musiikin. En olisi voinut tehdä tätä levyä missään muualla. Levyn luonne on sille päätyneiden ihmisten ansiota.”

Onko muusikon aina matkattava taaksepäin ajassa löytääkseen juurensa?

”Jokainen oppii menneisyydestä. Keksinnöt ovat vain uusia variaatioita ja yhdistelmiä kaikesta siitä, mitä tiedämme ja osaamme jo valmiiksi. Ainakin useimmiten.”

Merkitseekö The Night Visitor sinulle askelta kohti jotakin vierasta, vai onko levy kiinteä osa samaa jatkumoa kuin aiemmat julkaisusi?

”Se on ilman muuta uusi askel ja eteenpäin vievän tien alku. Levy opetti minulle paljon vapautumisesta – siitä että voin antaa asioiden mennä ja nauttia luovasta prosessista. Musiikin tekeminen ei ole koskaan ollut hauskempaa.”

Kuinka löysit yhteistyökumppanisi The Night Visitorille?

”Sattuman ja aiempien levytysteni kautta. Tapasin levyn tuottaneen Matt Sweeneyn, kun työstin Björn Yttlingin kanssa edellistä levyäni (Leaving on a Mayday, 2008). Mattin kautta tutustuin puolestani Will Oldhamiin ja Dave Fergusoniin, ja Daven kautta tapasin todella huikeita soittajia Nashvillessa. Näin se yleensä menee. Ei ole alkua tai loppua, asiat vain kehittyvät.”

Video ei ole enää saatavilla

Will Oldhamin ääntä voi kuulla muun muassa Bow Your Head -kappaleella.

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”En voi kertoa sitä. Sitten toive ei ehkä toteutuisikaan. Se on kuin kirous.”

Olet kertonut, että sinulla oli vaikeuksia kirjoittaa lauluja edellisen levysi jälkeen. Mikä aiheutti tukoksen ja miten pääsit sen yli?

”Keikkailin todella intensiivisesti Leaving on a Maydayn jälkeen – ja oikeastaan myös kuuden vuoden ajan ennen sitä. Palasin lopulta kotikaupunkiini New Yorkiin upotakseni suoraan seuraavan levyn kirjoitusprosessiin, mutta en saanut itsestäni mitään irti. Tarvitsin aikaa tavoittaakseni itseni. Musiikki on ollut minulle aina luonnollista seurausta kokemuksistani ja tunteistani. Nyt olin kuitenkin kuivunut. Minun piti siis elää hieman, tehdä jotakin muuta. Juhlia, kävellä, juosta, nähdä kavereita, maalata seiniä… Muutaman kuukauden päästä ajatukseni lähtivät taas virtaamaan ja tarve tehdä musiikkia palasi. Se palaa aina.”

Miten The Night Visitor on otettu vastaan?

”Ihmiset ovat suhtautuneet siihen hyvin lämpimästi. Luulen tavoittaneeni uutta yleisöä tällä levyllä.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Jan Johanssonin Visa från Utanmyraa. Kasvoin hänen pianonsoittonsa tahdissa. Tai ehkä sittenkin David Bowien Putting out Fire with Gasolinea. Bowie oli ensimmäinen idolini.”

Video ei ole enää saatavilla

Jan Johansson ja musiikkia Ruotsista.

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Voi itku, tämä on vaikea kysymys. Mieleeni tulee oikeastaan kaksi lainausta. The Smithsin ‘if a ten ton truck, kills the both of us, to die by your side, well the pleasure and the privilege is mine’ (There Is a Light that Never Goes Out) ja Nick Caven ‘I’m known to be quite handsome, in a certain angle and a certain light’ (O’Malleys Bar). Samastun Caven tekstiin täydellisesti.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Europen Final Countdownin.”

Video ei ole enää saatavilla

Tuulikoneet käyntiin, nyt nimittäin lähtee! 3… 2… 1…

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Jotakin Michael Jacksonilta tai Princelta.”

Minkä laulun saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

“The Curen Lovesong.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos Anna Ternheim lukee tätä haastattelua, hän kokee olonsa nyt nostalgiseksi.

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Lauluni ovat lapsiani. Ihania, vähemmän ihania, vaikeita, rauhallisia, epämukavia, äänekkäitä tai hiljaisia. Rakastan niitä kaikkia niiden vaatimalla tavalla.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Väärät tulkinnat eivät oikeastaan ärsytä minua. En välitä niistä. Musiikkia ei voi kuitenkaan kuvailla täydellisesti ja ihmiset pitävät eri asioista. Musiikki koetaan niin monin tavoin.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Aamiainen, juokseminen ja huumaava, hurmaava rakkaus.”

Arvostan kykyäsi kirjoittaa suoraviivaisia, mutta samalla herkkiä ja tunteikkaita sanoituksia kuulostamatta pateettiselta tai teennäiseltä. Mikä on salaisuutesi?

”Kiitos, tuo oli todella mukavasti sanottu. Minä vain kirjoitan niin kuin kirjoitan. Tiedän, milloin sanojen paino tuntuu oikealta.”

Millainen suhde sinulla on ääneesi?

”Olemme hyvin läheisiä. Ja tulemme vuosi vuodelta läheisemmiksi.”

YouTubesta löytyy muutamiakin videoita, joilla esität hyvin intiimejä ja luovia versioita lauluistasi. Kuinka paljon sinulla on tapana muunnella ja versioida kappaleitasi lavalla?

”Olen hyvin uskoton levyversioille. Muuttelen niitä keikoilla jatkuvasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Uskoton Anna, uskolliset ystävät ja uskomaton versio.

Näin sinut viimeksi lämmittelemässä Kentiä vuonna 2005. Kuinka paljon olet muuttunut esiintyjänä sen jälkeen?

”Olen nykyisin paljon rennompi ja vapautuneempi. Kentin lämmittely oli kauhistuttavaa: yleisössä oli 20 000 ihmistä, enkä ollut lainkaan tottunut olemaan lavalla. Osasin tuskin soittaa pianoa ja lauloin äänellä, jonka tiesin voivan pettää minut hetkenä minä hyvänsä. Silti olen edelleen sama ihminen. Olen vain oppinut ottamaan hieman tilaa itselleni.”

Millainen keikka on luvassa Tavastialla?

”Älkää odottako mitään, niin tulette saamaan upean illan.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Enpä järin hyvin.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ei sillä ole väliä. Kuole nuorena ja kauniina, niin sinua rakastetaan ikuisesti.”

Anna Ternheim Tavastialla 7.3.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Ternheim rohkaisee olemaan odottamatta keikalta mitään, on hyvä muistaa että mitä pidempi odotus, sitä sitä suloisemmalta suukko maistuu.

Maaliskuussa itätuuli puhaltaa kuitenkin navakasti, kun venäjärockin kärkinimiin kuuluvat DDT ja Zemfira saapuvat konsertoimaan entiseen suurruhtinaskuntaan. Lisäksi kuun puolivälissä järjestetään perinteinen Tusovkarock-festivaali, joka on tarjonnut suomalaisyleisölle maistiaisia venäläisestä musiikkimaailmasta jo runsaan vuosikymmenen ajan.

Ainutlaatuisen Venäjä-kuukauden kunniaksi Nuorgam luo laajan katsauksen venäläiseen rockiin. Kaksiosaisessa juttusarjassa esitellään 20 tutustumisen arvoista artistia, jotka voivat paitsi lihottaa yleissivistystä myös tarjota matkalipun maailmaan, josta ei ole paluuta. Yhtyeet on valittu ehdottoman subjektiivisesti ja lista on kaikkea muuta kuin kattava. Juuri sen vuoksi se onkin syytä ottaa vakavasti.

Sarjan toisessa osassa perehdytään Neuvostoliiton hajottua syntyneisiin yhtyeisiin.

Vuonna 1989 tällainen logo olisi tulkittu joko utopiaksi tai rienaukseksi.

Prologi: Muutoksen tuulet

Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 aloitti monessa mielessä uuden aikakauden. Herkimmin uuteen aikaan takertuivat ne, joille lännen kultamaiden avautuminen merkitsi eniten; sukupolvi, josta oli tulossa uuden Venäjän ensimmäinen aidosti kosmopoliittinen ikäryhmä. Rajojen madalluttua nuoriso imi länsituulta keuhkoihinsa täysin rinnoin nauttien vapaudesta, jonka vanavedessä vaaninutta epävarmuutta juuri kukaan ei tohtinut huomata.

Muutos heijastui luonnollisesti myös musiikkimaailmaan. Monet venäläiset yhtyeet ottivat askeleen länteen koettaakseen onneaan siellä missä rock oli jo kauan sitten kaupallistunut osaksi populaarikulttuurin valtavirtaa. Samaan aikaan aiemmin salassa kuunnellut ulkomaiset yhtyeet saapuivat yksi toisensa jälkeen Moskovaan osoittamaan ajankohtaisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Niiden vaikutteita imettiin valtaisalla innolla. Aivan kuin orpopoika olisi yhtäkkiä saanut vanhempansa takaisin.

Kun venäläinen rock-kulttuuri oli käynyt hetken aikaa opintomatkoillaan, se alkoi luoda itselleen uusia muotoja, jotka olivat tällä kertaa tarkkoja kopioita globaaleista standardeista ja totunnaisuuksista. Kasvava bisnes synnytti liepeilleen kimalletta ja suureellisuutta: Venäjä rynnisti innolla Euroviisujen kaltaisiin kansainvälisiin – ja propaganda-arvojen lisäksi taloudellisesti tuottaviin – hankkeisiin, ja televisioruutuihin ilmestyi MTV Russian kaltaisia ylikansallisia toimijoita.

Venäläinen rock onkin kulkenut 1990- ja 2000-luvuilla kahteen suuntaan. Samalla kun ”uusi aika” on tehnyt vanhoista konkareista tunnustettuja kansansuosikkeja ja nostanut heidän rinnalleen t.A.T.u.:n ja Dima Bilanin kaltaisia kansainväliset mitat täyttäviä supertähtiä, itse musiikki on muuttanut muotoaan. Sen kulmat ovat pyöristyneet ja jäljelle on jäänyt vain se, mikä miellyttää mahdollisimman laajaa ihmisjoukkoa. Omaperäisyyden katoaminen tuntuu väistämättä tappiolta. Vanhan ”valtavirtaviivaistuminen” voi olla kuitenkin myös uuden vastakulttuurin siemen. Ehkä juuri tällä hetkellä jossakin Moskovan, Ufan, Pietarin, Vladivostokin, Omskin, Vorkutan, Krasnojarskin, Tsherepovetsin ja Jaroslavlin kellareissa mallintuu soinnuiksi koko se pettymys, johon Venäjän uustotalitarisoituminen, taloudellinen epätasa-arvo, tyhjiksi jääneet lupaukset ja edellisen sukupolven hylkäämä kapina ovat ajaneet.

Ajassa liikkuvia värähdyksiä kannattaakin seurata edelleen. Jospa Venäjältä tulisi jonakin päivänä toistamiseen jotain sellaista, josta laiskanpulskeassa lännessä ei ole osattu vuosikymmeniin unelmoidakaan.

Bi-2

Mikä: Bi-2:n ei periaatteessa pitäisi tulla esitellyksi ”modernina venäläisrockina”, sillä yhtye on perustettu alun perin jo 1980-luvun loppupuolella Minskissä Valko-Venäjällä. Käytännössä Aleksandr ”Shura” Umanin ja Igor ”Ljova” Bortnikin johtama orkesteri on kuitenkin saavuttanut maineensa yhtenä Venäjän suosituimmista nykybändeistä. Juutalaiset juuret omaava kaksikko muutti ensin Minskistä 1990-luvun alussa Israeliin ja sieltä Australiaan, kunnes lopulta vuonna 1999 yhtyeen kappaleet alkoivat yllättäen soida radiossa Venäjällä ja läpimurto oli valmis. Shura ja Ljova ”palasivat” Venäjälle ja ryhtyivät vuolemaan menestyslevyjä toisensa perään. Musiikillisesti orkesteri kuluttaa melko kuuliaisesti venäläisen rockin keskikaistaa. Hengenheimolaistensa Spleanin, Okean Elzin ja Tantsy Minusin tapaan Bi-2 poimii kuitenkin valtavirran katvealueilta riittävästi vivahteita pelastautuakseen banaaliuden sudenkuopasta. Mainittakoon myös kuriositeetti melkoisesta musiikilleen omistautumisesta: joidenkin lähteiden mukaan Shura on vaihtanut viralliseksi sukunimekseen Bi-II, joka seisoo jopa miehen passissa.

Siis mikä: Venäjän Snow Patrol.

Paitsi että: Ei niinkään musiikillisten kuin eetoksellisten yhtäläisyyksien ansiosta. Bi-2 on samalla tavoin radiosoittoon muotovalettua ja teinityttöihin vetoavaa sentimentaalista kitararockia, joka kuitenkin sisältää riittävästi sielukkuutta ja sävykkyyttä välttyäkseen kriitikoiden ja hipstereiden totaalityrmäykseltä.

Mistä liikkeelle: Menestysalbumit Bi-2 (2000) ja Mjau kiss mi (2001) antavat kattavan kuvan yhtyeen peruskonseptista. Miellyttävän vivahteikas Luna-park (2009) sen sijaan antaa ymmärtää, että yhtyeellä olisi nykyisellään potentiaalia haasteellisempaankin ilmaisuun.

Video ei ole enää saatavilla

Jokainen aikakausi tarvitsee oman Bowiensa.

Nogu Svelo!

Mikä: Nogu Svelo!:n nimi on käännettävissä parahdukseksi, jolla valitetaan jalkakramppia. Tämän parempaa kielikuvaa ei yhtyeen nyrjähtäneesti nilkuttavalle musiikille voi kuvitella. Orkesterin taiteessa lastenlaulut, pateettinen kansanmusiikki, ronski rock ja äkkiväärä progressiivisuus yhdistyvät toisiinsa lähtemättömällä tavalla. Kokeellisen Moscow Rock Laboratory -organisaation pintaan nostama yhtye on ehtinyt luoda riemukkaan musiikkinsa ohella muun muassa oman kielensä, jolla se esitti yhden läpimurtokappaleistaan Haru Mamburun (1993). Vaikka yhtyeen rytmikkään musiikin päälle on kasautunut vuosi vuodelta melodisempia elementtejä – ja vaikka vokalisti Maxim Pokrovsky on opetellut laulamaan omintakeisesti nytkähtelevän puhevirtansa ohella – toimii yhtyeen moottorina edelleen sen poukkoileva poljento, joka potkii rikki viimeisiäkin musiikkimaailman karsinoista.

Siis mikä: Venäjän YUP.

Paitsi että: Jarkko Martikaisen sijasta lauluosuudet hoitaa Martti Servo, toisinaan Freeman.

Mistä liikkeelle: Nogu Svelo!:n omituinen maailma olisi periaatteessa tarkoituksenmukaisinta ottaa vastaan kuuntelemalla sen levyjä täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä, alhot ja huiput sietäen. Tasalaatuisimman oikotien yhtyeen musiikkiin tarjonnee kuitenkin hulvaton, mahtipontinen ja riipaiseva V temnote (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Laulu ja eräs tulkinta siitä.

Tequilajazzz

Mikä: Ahkerasti Suomessakin keikkaillut pietarilaisyhtye Tequilajazzz henkilöityy laulaja-basisti Jevgeni Fjodoroviin ja rumpali Aleksandr Voronoviin. Karismaattisen kaljupään ja pönäkän rytmitaiteilijan virtuositeetti soittimiensa hallinnassa luovat turvallisen pohjan orkesterin progressiiviselle rockille, johon yhtye on sanojensa mukaan ottanut vaikutteita Pixiesiltä ja Sonic Youthilta. 1990-luvun alussa perustetun orkesterin jäsenillä oli kirjava menneisyys erilaisten musiikkityylien parissa ja Tequilajazzzin tavoitteeksi asetettiin hardcoren ja jazzin yhteensovittaminen. Jazzista keitokseen noukittiin hämmentävät tahtilajit ja ennakkoluuloton seikkailumieli, mutta hc-mausteet jäivät lopulta melko maltilliselle käytölle. Yhtyeen musiikkia leimaa bassokuvioiden pohjalle rakentuva mustanpuhuva tunnelma, joka saattaa kuitenkin koska tahansa kuljettaa kuulijan enemmän tai vähemmän hienostuneesti jonnekin aivan toisaalle. Useimmat kappaleet suhtautuvat pinnallisiin tutustumisyrityksiin varautuneesti ja paljastavat todellisen luonteensa vasta kärsivälliselle kuuntelijalle. Yhtye ilmoitti yllättäen pari vuotta sitten, että Fjodorovin ja Voronovin yhteistyö, ja sen myötä Tequilajazzzin taru, ovat tällä erää päättyneet. Fjodorov jatkaa musiikintekoa uuden Zorge-kokoonpanonsa kanssa, Voronovin tuore projekti kulkee nimellä KOD.

Siis mikä: Venäjän Tool, aina kuulapäävokalistista lähtien. Toisaalta yhtyeen ltavassa lähestyä musiikkia on myös kosmisia tarttumapintoja Radioheadiin.

Paitsi että: Synkeästä yleissävystä huolimatta Tequilajazzz ei pelkää duurisointuja tai kepeitä irtiottoja yksituumaisesta angstista. Ja Fjodorovin matalaääninen – usein hämmästyttävästi Kauko Röyhkää muistuttava – tulkinta on melkoisen kaukana Thom Yorken pateettisesta vaikeroinnista.

Mistä liikkeelle: Yhtye löysi lopullisesti tyylinsä läpimurtolevyllään Tshelluloid (1998) ja jalosti sen ehdottomaan kliimaksiinsa albumilla Vyshe Oseni (2002). Seuraavan levyn, Zhurnal Zhivogon (2009), tekeminen kesti lopulta seitsemän vuotta. Levy jäi yhtyeen viimeiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Pierluigi Collina bändin perusti.

Splean

Mikä: Vuonna 1994 debytoinut pietarilaisorkesteri on erinomainen esimerkki siitä yhtyesukupolvesta, jonka musiikki on ollut alusta alkaen tunnustettua ja hyväksyttyä. Retkueen musiikissa kuuluu erinomaisesti 1980-luvulla vaikuttaneiden edelläkävijöiden ääni, mutta samalla tuo ääni on muovautunut lähes riskittömäksi ja ammattitaitoiseksi listamateriaaliksi, jossa leikkisyys ja satunnainen äkkivääryys ovat mukana melkeinpä  velvollisuudesta. Yhtyettä onkin helppo pitää niin harmittomana, että sen depressioon viittaava nimi tuntuu päälle liimatulta. Tylsä Splean ei ole kuitenkaan. Sen mahdollinen naivismi ilmenee ennen kaikkea lukuisina lapsekkaina koukkuina, jotka tekevät musiikista paitsi tarttuvaa myös kestävää. Varsinkin kulta-aikoinaan vuosituhannen vaihteen tietämillä orkesteri tuuppasi markkinoille monta riemastuttavaa ja tyylivaliota levyä, jotka upposivat maanlaajuiseen yleisöön kuin lusikka smetanaan. Ja mikä tärkeintä, valoisan ilmaisun kupeessa on ollut aina jonkinlainen pahaenteinen vihjaus siitä, että leveinkin hymy voi peittää taakseen kohtalokkaasti haudutetun ahdistuksen.

Siis mikä: Venäjän Ash.

Paitsi että: Yhtyeen pinnallisuus ärsyttää vain harvoin. Siksi se on onnistunut uusiutumaan ja pysymään pinnalla senkin jälkeen kuin ulsterilaisverrokit ovat ankkuroituneet jonnekin vuosikymmennostalgian tauspuolelle.

Mistä liikkeelle: Yhtyeen diskografia on varsin kirjava ja levyjen laatu vaihtelee oivallisesta tasapaksuun. Niinpä kaikenkattavaa kuvaa ei voi yhden levyn perusteella saada. Musiikillisesti orkesteri lienee ollut lähimpänä huippuaan vuonna 1999 ilmestyneellä Altavistalla, jolla se höysti polveilevia kappaleitaan esimerkiksi kokonaisuuteen saumattomasti istuneilla Jethro Tull -huiluilla.

Video ei ole enää saatavilla

Arvatkaapas, mikä soi päässänne illalla.

Deadushki

Mikä: Deadushkin voimakaksikko, venäläisen rockin veteraanit Viktor Sologub ja Aleksei Rahov soittivat 1980-luvulla ska-bändissä Strannye igri, jonka jälkeen herrat ovat vaikuttaneet muun muassa AVIA:ssa ja maineikkaassa NOM:issa. Vuonna 1995 he päättivät perustaa yhtyeen, jonka musiikissa yhdistyisi venäläinen lauluperimä, nykyaikainen elektroninen äänimaailma ja rehvakkaat sähkökitarat. Nimeksi valikoitui beatlesiaaninen sanaleikki, jonka voi ymmärtää esimerkiksi ”kuolleiksi vaareiksi” (dedushka tarkoittaa suomeksi isoisää tai vaaria). Ahkerasti Suomessakin vierailleen Deadushkin musiikillinen habitus pohjaa koneistettuun äänimaisemaan, jonka pääelementit on poimittu ambientin maalailevuudesta ja breakbeatin rytmikonventioista. Oman leimansa antavat Rahovin jämäkät ja kappalerakenteita jaksottavat kitarariffit sekä Sologubin ohuella äänellään tulkitsemat lauluosuudet. Yhtye on saanut vetoapua monelta venäjärockin suurmieheltä, sillä kakkosalbumillaan kaksikko saatteli Akvariumin kappaleita elektronisen metamorfoosin läpi itsensä Boris Grebenshtshikovin avustamana ja seuraavalla levyllä he lyöttäytyivät yhteen Nautilus Pompiliuksen Slava Butusovin kanssa. Viime vuodet Deadushki on pitänyt sapattia julkaisurintamalla.

Siis mikä: Venäjän Nine Inch Nails.

Paitsi että: Trent Reznorin edustaessa teollisen muotoilun voimaa Deadushkin design on maanläheisempää käsityöläisyyttä. Deadushkin soidessa ei myöskään tarvitse piilottaa kaikkia talon veitsiä perheen angstisimmilta.

Mistä liikkeelle: Vaikka Deadushki on tehnyt yhteistyötä niin brittituottaja Greg Brimsonin kuin venäläisten rocklegendojenkin kanssa, yhtyeen albumeista ehein kokonaisuus on omin voimin tehty PoR.no (2001).

Video ei ole enää saatavilla

Saisiko olla hetki turpiinvetoa ja tunteettomuutta pahaenteisyydellä höystettynä?

Pilot

Mikä: Pietarilainen Pilot on yksi Venäjän suurimmista nykybändeistä, jota ei tule sekoittaa samannimiseen 1970-luvulla vaikuttaneeseen Bay City Rollers -johdannaiseen. Vuonna 1997 perustettu Pilot aloitti diskografiansa rakentamisen traditionaalisen venäjärockin hengessä, mutta vuosituhannen vaihduttua folk-kitarat vaihtuivat säröisempään ilmaisuun. Vaikka yhtyeen tuotanto sittemmin on pohjautunut pääasiassa raskaisiin riffeihin ja laulaja Ilja ”Tshjert” Knabengofin aggressiiviseen ulosantiin, Pilotin leimaaminen metalliksi olisi liioittelua. Lähempi sukulaisuussuhde löytyy pikemminkin grungeen ja stoner rockiin, paikoitellen jopa punkiin ja industrialiin. Rankkaa rypistystä hetkittäin pehmentävät viulut tuovat musiikkiin sävyjä slaavilaisesta folkista, ja ajoittainen puhelaulu palauttaa mieleen – hui kauhistus! – pomppumetallin. Viimeisimmillä studioalbumeilla taustalle on maalailtu yhä enemmän myös elektronista äänimaailmaa. Edellä lueteltua musiikkityylien kirjoa katsoessa on hämmästyttävää, että lähes kaikki Pilotin sävellykset kuulostavat hyvin yksitotisilta. Yhtye osoitti kuitenkin vuoden 2006 Tusovkarockissa, että livetilanteessa kappalemateriaalin tasapaksuuskaan ei haittaa, kun taustalle ladataan murhaava volyymitaso ja intensiivisen tyly ulosanti.

Siis mikä: Venäjän CMX.

Paitsi että: Pilot on tuplasti parempi, sillä sen kosminen progemetalliooppera on kaksiosainen: 1+1=1 (2008) ja Sodruzhestvo (2009). Toisaalta Pilotin sanoituksissa vilisee myyttisiä taruhahmoja, kuten basiliskeja, lohikäärmeitä, sfinksejä ja jediritareita, mihin A.W. Yrjänän teksteissä ei kuunaan sorruttaisi.

Mistä liikkeelle: Kevyemmästä tuotannosta hiotuin kokonaisuus lienee Nashe nebo (2002) ja samana vuonna julkaistiin myös ensimmäinen raisummalla soundilla varustettu albumi Dzhokonda (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Pilot, tuo Venäjän CMX, joka ei ole koskaan ilmoittanut lopettavansa keikkailua.

Zemfira

Mikä: Keulakuvansa nimeä kantava ufalaisyhtye, jota voi käytännössä pitää tähtensä sooloprojektina. Zemfira Ramazanova on kiistatta Venäjän tunnetuin ja suosituin naispuolinen rock-tähti, jonka suurimmat hitit ovat ruumiillinen osa venäläistä 2000-luvun folklorea. Ramazanova on sekä musiikillisesti että imagoltaan kiinnostava yhdistelmä Venäjä-rockin ylisukupolvisen ahdistuksen parissa varttunutta tunnekimppua sekä suvereenia mediapersoonaa ja tyyli-ikonia. Nainen löi läpi vuosituhannen vaihteessa kahdella ensimmäisellä albumillaan, joilla hän kanavoi uusperspektiivittömyyden ja elämänkiihkon välisen ristiriidan Spidin ja Do svidanian kaltaisiksi megaluokan hiteiksi. Uran intensiiviset alkumetrit polttivat artistin nopeasti loppuun, ja kolmannella levyllään hän ryhtyi höystämään kepeäntuskaisaa rockiaan synkkäsävyisillä äänimaailmoilla ja raskaammalla poljennolla. Nyttemmin Ramazanova tuntuu päässeen sinuiksi demoniensa ja julkikuvansa kanssa. Hänen musiikkinsa on päivittynyt elegantisti ja sydäntä riipivän kohtalokkuuden rinnalle on isketty runollisen kamarirockin sofistikoitunut leima.

Siis mikä: Venäjän Suzanne Vega.

Paitsi että: Miten niin paitsi että?

Mistä liikkeelle: Zemfiran menestyksen ja maineen kivijalat muodostavat kaksi ensimmäistä levyä, Zemfira (1998) ja Prosti menja moja ljubov (2000), joilta löytyy tukku yhtyeen ikimuistoisimpia ja iskevimpiä kappaleita. Kokonaisuutena syvin ja sykähdyttävin albumi on kuitenkin ahdistunut kolmoslevy 14 nedel tishiny (2002), jonka myötä Zemfiran levyjen äänimaailma alkoi monipuolistua ja tunnelma synkentyä.

Video ei ole enää saatavilla

Ja näin saamme huomata, että Lady Gagakin on venäläinen keksintö.

386DX

Mikä: Venäläisen undergroundin viihdyttävimpiin viritelmiin lukeutuva 386DX on moskovalaislähtöisen multimediataiteilija Aleksei Shulginin elektrotaideteos. Vuonna 1998 käynnistetty projekti on Shulginin sanoin ”maailman ensimmäinen cyberpunkrockbändi”. Konsepti perustuu vanhanaikaisen tietokoneen manipulointiin Windowsin versiolla 3.1 ja Intel 386 -prosessorilla. Tällä metodilla Shulgin tuottaa MIDI-käsiteltyjä mukaelmia kuuluisista populaarimusiikkikappaleista. Lopputuloksen kruunaavat puhesyntetisaattorilla tulkitut ”lauluosuudet”. Käytännössä 386DX kuulostaa siltä kuin Stephen Hawking pelaisi SingStaria Commodore 64:llä. Shulgin on vienyt projektinsa myös tien päälle ja esittänyt uudelleentulkintojaan ”livenä” eri puolilla maailmaa, muun muassa Pohjoisesplanadilla vuonna 2002. Kappalerepertuaariin sisältyy venäläisistä ikivihreistä esimerkiksi Kinoa, DDT:tä ja Nautilus Pompiliusta, ulkomaisista klassikoista muun muassa The Clashia, Metallicaa, The Doorsia ja Nirvanaa.

Siis mikä: Konseptiltaan Venäjän Moog Cookbook ja äänikuvastoltaan itänaapurin Huoratron.

Paitsi että: 386DX on verrokkejaan yksipuolisempi ja vitsi vanhenee nopeampaan tahtiin. Moog Cookbookia jaksaa kokonaisen levyllisen kerrallaan, Shulginin tuotoksia keskimäärin kaksi kappaletta.

Mistä liikkeelle: 386DX on julkaissut vain kaksi pitkäsoittoa, joista toinen keskittyy venäläisiin klassikoihin (Legenda russkogo roka, 2002) ja toinen ulkomaisiin hitteihin (The Best of 386DX, 2001). Levyjen saatavuus on perin huono, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee verkosta lataaminen. Alkuun pääsee yhtyeen omilta sivuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Oletteko koskaan oivaltaneet, että The Mamas & The Papas voisi kuulostaa myös tältä?

Deti Picasso

Mikä: Moskovassa päämajaansa pitävän armenialais-venäläisen Deti Picasson (suomeksi ”Picasson lapset”) voimakaksikon muodostavat armenialaiset Arutjunjuanin sisarukset Karen (nimestään huolimatta mies) ja Gaija (nainen). Kollektiivin musiikki on modernia, polveilevaa ja progressiivista folkrockia, joka pyrkii melko onnistuneesti pakenemaan kaikenlaisia määrittelyjä. Välillä yhtye tarjoilee sellon pehmentämää seesteistä haaveilua, välillä särökitaralla raastettua klaustrofobista kiihkoa. Pysyvänä elementtinä musiikissa kulkevat armenialaisten kansansävelmien melodiakulut, jotka lienevät länsimaisille musiikinkuluttajille parhaiten tuttuja ”ulkoarmenialaisen” System of a Downin tuotannosta. Kaiken ytimessä on kuitenkin Gaijan laulutulkinta, joka vaihtelee Beth Gibbonsin hauraudesta PJ Harveyn vastaansanomattomuuteen. Yhtye esiintyi vuoden 2007 Tusovkarockissa ja teki intensiivisyydellään lähtemättömän vaikutuksen. Karen osoittautui kunnioitettavan pedaalikokoelman omaavaksi kitaravelhoksi ja Gaijan hypnoottinen lavakarisma oli vuoroin hurmaavaa, vuoroin selkäpiitä karmivaa.

Siis mikä: Armenialais-venäläinen Hedningarna.

Paitsi että: Yhtään Trä-albumin (1994) tasoista pitkäsoittoa ei Deti Picasson katalogiin sisälly, sillä yhtye ei ole studiossa onnistunut toisintamaan live-inkarnaationsa intensiteettiä.

Mistä liikkeelle: Yhtyeen levyt ovat keskenään hyvin erilaisia ja kumartavat eri musiikkiperinteille. Esimerkiksi Ethnic Experiments (2004) edustaa armenialaiseen kansanlauluperimään tiukemmin kiinnittyvää tuotantoa ja Glubina (2006) on käypä todiste orkesterin progressiivisemmasta ilmaisusta.

Video ei ole enää saatavilla

Deti Picasso ja kamera rummun sisällä.

Devotshki ne hotjat (Girls Don’t Want)

Mikä: Koko Venäjän mittakaavassa tämä riemukas pietarilaistrio on vain kuriositeetti. Samalla se on kuitenkin raikas osoitus siitä että tyyliuskollisuuteensa tukahtunut 2000-lukukin tuo esille omaehtoisia artisteja, jotka eivät kopioi mitään sellaisenaan vaan pikemmin tulkitsevat ja soveltavat niitä taitojensa puitteissa. Lisäksi ainoastaan naisista koostuvat itsenäiset rock-yhtyeet ovat Venäjällä edelleen sen verran harvinaisia, että Devotshki ne hotjat tuntuu niiltäkin osin virkistävältä poikkeukselta. Vuonna 2006 perustetun yhtyeen jäsenillä ei ollut juurikaan musiikillista taustaa, kun he ryhtyivät laatimaan yksinkertaisia mutta tarttuvia kolmisointukoosteitaan ryyppäämisestä, tanssimisesta ja rock ’n’ rollista. Siksi tai siitä huolimatta orkesterin jälki onkin vastaansanomatonta. Tunnustuksellisen kaksikieliseksi esittäytyvä retkue edustaa uutta aikaa myös sikäli, että se nousi alkujaan pinnalle nettisuosion kautta. Orkesterin riemukkaan asenteen kiteytti vuoden 2008 Tusovkan keikka, jota kolmikko jatkoi niin pitkään kuin yleisöllä riitti intoa, vaikka kappaleet ja taidot loppuivat kauan ennen finaalia.

Siis mikä: Venäjän Pintandwefall.

Paitsi että: Venäläistrio esiintyy ilman zorro-naamareita ja laulaa Playstationista X-boxin sijasta.

Mistä liikkeelle: Devotshki ne hotjat on julkaissut lyhyen uransa aikana vasta yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton. Niiden jälkeen triosta on kuulunut vain satunnaisia kuiskauksia. Kahdesta julkaisuista kannattaa poimia kuunteluun ensin vuonna 2007 ilmestynyt Po Klubtsam -EP, joka tiivistää turhia kaunistelematta neljään kappaleeseensa kaiken sen, mistä yhtyeessä on kyse.

Video ei ole enää saatavilla

Playstastion vai X-box, kas siinäpä pulma!

Zemfira The Circuksessa 2.3., DDT The Circuksessa 30.3. ja Tampere-talolla 1.4., Tusovkarock 16.–17.3. Kulttuuriareena Gloriassa.