Basic Channel eli Mark Ernestus ja Moritz von Oswald.

Jamaikalaisen dub-estetiikan eurooppalaisin ilmentymä oli 25 vuotta sitten Berliinissä syntynyt Basic Channel. Levymerkin vaikutus sen jälkeen tulleeseen musiikkiin on suhteettoman suuri verrattuna siihen kuinka vähän siitä nykyään puhutaan.

Moderni musiikki säteili ulos läpi tilan ja ajan jamaikalaisista studioista – dubina. Dub on musiikille mitä demarit Suomelle; se sai agendansa läpi niin ylivoimaisesti, ettei kukaan enää erota sitä elämän taustakohinasta. Ja Lee ”Scratch” Perry on nykyään iältään ja kognitiiviselta maadoitukseltaan sillä tasolla, että voisi pitää Kimmo Kiljusen eläkeratkaisuja skarppeina. Omasta mielestäni meidän äänimaisemamme on tosin enemmän velkaa King Tubbyna paremmin tunnetulle Osbourne Ruddockille.

Dubin estetiikka ja äänimaailma lokalisoitiin popin suurvaltoihin Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan monilla eri tavoilla, esimerkiksi punk-sinkkujen b-puolina ja suorina viittauksina tai sitten epäsuoremmin konemusiikin taipumuksena minimalismiin.

Melkein kaikista musiikkivirtauksista syntyy myös leimallisia versioita Amerikan ja Englannin ulkopuolella, kuten Manner-Euroopassa. Minulle esimerkiksi Peter Brötzmann edustaa jollain tapaa jazzin eurooppalaisinta ilmentymää.

Jamaikalaisen estetiikan eurooppalaisin ilmentymä oli 25 vuotta sitten Berliinissä syntynyt Basic Channel. Levymerkin vaikutus sen jälkeen tulleeseen musiikkiin on suhteettoman suuri verrattuna siihen kuinka vähän siitä nykyään puhutaan.

Ja se oli muutenkin jollain tapaa heijastuma tulevaisuudesta. Tai ainakin siihen on kiva lukea kaikenlaista…

Tekoäly on nyt uusi musta – Basic Channelin julkaisut näyttivät ja kuulostivat siltä, että niillä soivat koneet, joille joku uuden ajan Prometheus oli antanut tulen – eli tietoisuuden kipinän.

Basic Channel -sarja syntyi heti Berliinin muurin sortumisen jälkeen, hetkenä jolloin julistettiin historian loppua ja liberaalin, kapitalistisen demokratian lopullista voittoa muista aatesuunnista. Tämä uusi maailmanjärjestys tai -konsensus tietysti hajosi seuraavien vuosien aikana.

Vuosina 1993–1994 Basic Channelin julkaisut kävivät läpi oman hajoamisprosessinsa, sekä musiikillisesti että visuaalisesti: Lyotin ja Phylyps Trakin terävistä rytmeistä ja selkeistä ääriviivoista siirryttiin viimeisten julkaisujen laveerattuihin soundeihin ja suttuisiin kirjaimiin.

Kaikkein selvimmin Basic Channelista paistaa läpi ajatus, ettei mikään ole ikinä valmista ja kaikki on aina epävarmaa. Tämä on filosofiana puhdasta dubia, loputonta todellisuuden versiointia, ja ajatuksena leimallisemmin meidän aikaamme kuin vuosia 1993 ja 1994.

Hyvää 25-vuotispäivää, Mark Ernestus ja Moritz von Oswald. Maailma taisi saada teidät kiinni sittenkin.

Soittolista: Basic Channel 25 vuotta!

Kultapojat kasarilta matkalla lasarettiin.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

EDIT. Stryper lisätty juttuun 24.5.2018.

1980-luvun loppupuoliskolla, ennen grungen ja vaihtoehtorockin nostattamaa autenttisuuden ja rosoisuuden aaltoa, suuret levy-yhtiöt olivat valmiita signaamaan mitä tahansa, mikä haisi hiuslakalle, käytti tiukkoja spandex-housuja ja soitti voimaballadeja. Muutaman vuoden ajan maailma kuului tukkaheavyn jumalille.

Glam metal -buumi nostatti jokaista Mötley Crüeta, Def Leppardia, Poisonia ja Guns N’ Rosesia kohden silmiemme eteen muutaman lähes maailmanlaajuisesti breikanneen b-, c- ja d-divisioonan hard rock -bändin – sekä niitä jotka unohdettiin hyvin pian breikkaamisensa jälkeen. Jos luit 1980-luvulla Hollywoodin glam rock -skeneä esitellyttä Hit Parader -lehteä tai katsoit MTV:n Headbanger’s Ballia, tiedät aivan hyvin, mistä puhumme.

Vaikka tukkaheavy unohtui nopeasti (joku voisi jopa sanoa, että se haluttiin unohtaa nopeasti), moni aikakauden yhtye on tehnyt pitkän uran musiikilla. Guns N’ Roses on vastikään palannut alkuperäisempään kokoonpanoon kuin aikoihin, Vince Neil soittaa Mötley Crüe -hittejä maailman festareilla, Michael Monroesta on tullut Suomessa koko perheen tv-maskotti ja Ruotsissa järjestettävä Sweden Rock roudaa vuosittain jos jonkinlaisia kehäraakkeja kansan eteen ihmeteltäviksi.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

Yhtyeet on laitettu järjestykseen elintoimintojen ylläpitoasteen perusteella. Elintoimintojen ylläpitoasteeseen vaikuttavat esiintymiset kahdella tunnetulla geriatria-hevifestarilla, levyttäminen muinaisten hard rock -bändien pelastamiseen erikoistuneelle Frontiers Recordsille sekä tietenkin alkuperäisten tai kultakauden jäsenien määrä nykykokoonpanossa.

#15 Armored Saint

Mikä: Vuonna 1982 perustettu, debyyttialbuminsa March of the Saintin 1984 julkaissut amerikkalainen heavy metal -yhtye, jonka ulosannissa oli klassista metallia enemmän kuin tukkaa. Bändi ei ollut ikinä aivan american metalia, power metalia, speedia tai thrashia vaan aina enemmänkin jonkinlainen heavy metalin amerikkalainen perimmäinen ilmentymä ilman täsmennyksiä.

Mistä muistetaan: Svengaava bändi loihti ritarikantisille levyilleen tarttuvia melodioita Can U Deliverin ja Saturday Night Specialin tapaan mutta ei kohtuullisesta videoidensa MTV-rotaatiosta huolimatta koskaan murtautunut suureen globaaliin suosioon. Metallica kosiskeli useampiakin yhtyeen jäseniä – laulaja John Bushia jo varhain ja basisti Joey Veraa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen. Armored Saintin uran ensivaiheen viimeiseksi jääneen, kitaristi Dave Prichardin kuolemaan johtaneen leukemian jälkeen julkaistun Symbol of Salvationin jälkeen yhtye kuitenkin hajosi ja laulaja Bush siirtyi Anthraxin riveihin.

Mitä sitten: Bushin siirryttyä Anthraxiin basisti Joey Vera liittyi Fates Warningiin. Hän soitti myös Chroma Keyssa ja Lizzy Bordenissa, teki soololevyn A Thousand Faces (1994) ja siirtyi tuottajaksi. Armored Saint teki paluun 1999 Anthraxin ollessa tyhjäkäynnillä ja julkaisi Relevation-albumin 2000 ja kokoelman Nod to the Old School 2001. Armored Saint kuitenkin jäi telakalle Anthraxin aktivoituessa – Vera myös toimi Anthraxin basistina 2004–2005.

Mitä nyt: Kun Bushin pesti Anthraxissa loppui 2005, Armored Saint jatkoi vakavammin toimintaansa julkaisten päteviä albumeja (La Raza, 2010. ja Win Hands Down, 2015) sekä nasakan livelevyn Carpe Noctum (2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 5/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 20 %

#13 (jaettu) Winger

Mikä: Winger syntyi, kun Alice Cooperin bändissä soittanut basisti-laulaja-komistus Kip Winger ja kosketinsoittaja Paul Taylor alkoivat säveltää Cooperin kiertueiden luppohetkinä. Mukaan tulivat lukemattomissa studiosessioissa marinoituneeet virtuoosikitaristi Reb Beach sekä mm. Dixie Dregsin rumpupallilla ”häärinyt” Rod Morgenstein. Newyorkilaisbändi julkaisi nimettömän debyyttilevynsä glam metal -huuman keskellä vuonna 1988. Sen singleistä nousivat Billboardin Hot 100 -listalle Seventeen ja Headed for A Heartbreak, ja levy myi platinaa. Samoin teki vuonna 1990 kakkoslevy In the Heart of the Young, jolta muistetaan iki-ihana voimaballadi Miles Away. Kolmannella levyllään Pull (1993) yhtye yritti muuttua ajankohtaisemmaksi raskaammalla ja progressiivisemmalla soundilla sekä kantaaottavammilla teksteillä, mutta albumi nousi hädin tuskin sadan kärkeen Yhdysvalloissa. Vuonna 1994 Winger laittoi pillit pussiin.

Mistä muistetaan: Miles Away, Kip Wingerin rintakarvat, MTV:n Beavis & Buttheadin naapurin Stewartin Winger-paita, Metallican Lars Ulrich heittämässä tikkaa Kip Wingerin julistetta kohti Nothing Else Mattersin videolla, Fred Durst namedroppaamassa Wingerin Korn-yhtyeen All in the Family -biisissä.

Mitä sitten: Hajoamisen jälkeen Kip Winger on tehnyt neljä melko vähän noteerattua sooloalbumia, laulanut Alan Parsons Projectin kanssa sekä säveltänyt nykyklassista musiikkia ainakin kahteen balettiin. Näistä jälkimmäisen levytys C.F. Kip Winger: Conversations with Nijinsky oli ehdolla Best Classical Contemporary Composition -sarjassa vuoden 2017 Grammy-gaalassa. Reb Beach soitti mm. Dokkenissa, Alice Cooperin kiertuebändissä, superbändi The Mobissa (jossa on mm. Night Rangerin ja King’s X:n jäseniä) sekä vakiojäsenenä Whitesnakessa. Myös Wingerin muut soittajat päätyivät takaisin sessio- ja kiertuemuusikoiksi.

Mitä nyt: Vuonna 2001 Winger palasi vuoden studioon alkuperäiskokoonpanollaan äänittämään yhden uuden kappaleen. Seuraavana vuonna yhtye oli jo comeback-kiertueella Poisonin kanssa. Paluulevy IV ilmestyi 2006, minkä jälkeen yhtye on julkaissut albumit Karma (2009) ja Better Days Comin (2014).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2010)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (kaksi albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#13 (jaettu) Nelson

Mikä: 1950- ja 60-luvun suuren nuoriso-idolin Ricky Nelsonin kaksospojat Gunnar ja Matthew (s. 1967) opiskelivat biisinkirjoitusta, kasvattivat upeat vaaleina lainehtivat letit ja loppu oli historiaa. No, ainakin sen lyhyen hetken vuonna 1990, kun enkelinääniset veljekset nousivat After the Rain -debyytillään Billboardin albumilistan sijalle 17. Levy myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta ja vietti 64 viikkoa listalla. Single (I Can’t Live Without Your) Love and Affection nousi Hot 100 -listan ykköseksi ja myös levyn nimibiisi oli top 10 -hitti.

Mitä sitten: Suuren suosion jälkeinen krapula oli sitäkin suurempi: Nelsonit olivat 300 keikan mittaisesta rundistaan huolimatta vararikossa. Levy-yhtiö Geffen hyllytti veljesten uudet biisit ja kakkoslevy Because They Can ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1995 – ja armottomasti liian myöhään. Mitä Nelson-miehet sitten tekivät, sen tietää vain Jah yksin. Luultavasti häntäkään ei asia kiinnosta.

Mistä muistetaan: Hiukset, kuuluisa faija.

Mitä nyt: No, jos rehellisiä ollaan, Nelson jatkoi levyjen julkaisemista läpi 1990-luvun ja tälläkin vuosituhannella niitä on ilmestynyt pari kappaletta. Lisäksi veljeksillä on isänsä musiikkia soittava tribuuttibändi sekä – tietysti – joulumusiikkia soittava Christmas with the Nelsons -projekti. Gunnarilla tai Matthew’lla ei kummallakaan ole enää pitkiä blondeja kutreja. 

Photo taken in Los Angeles on 04/27/15.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI

Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %

#12 Enuff Z’Nuff

Mikä: Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff on 1980-luvulla aloittaneista hiuslakkabändeistä se powerpopein, mutta bändi julkaisikin debyyttinsä vasta vuonna 1989. Sävellyksinä bändin biisit debyytin ja toisen albumin aikoihin kuulostavat siltä, että ne sopisivat ihan hyvin esteettisesti 1990-lukulaisten Matthew Sweetin tai Model Rocketsin levyille. Cheap Trickin ja The Beatlesin vaikutus kuuluu selvänä. Bändille levy-yhtiön päätös markkinoida orkesteria glam metalina power popin sijaan oli pettymys. Enuff Z’Nuff ja Strength ovat molemmat hyviä levyjä.

Mistä muistetaan: Naurettavasta, mitä ilmeisimmin levy-yhtiön suunnittelemasta imagosta, joka näkyy vahvana New Thingin videolla. Musiikin ja visuaalinen välinen epäsuhta ja jännite on upea.

Mitä sitten: Enuff Z’Nuff on julkaissut levyjä ja kiertänyt kaikki nämä vuodet, vaihtelevilla, vaihtelevissa määrin alkuperäisjäseniä sisältävillä kokoonpanoilla, tehnyt tositelevisiota VH1:lle ja julkaissut syystä tai toisesta uusia levyjä, vaikka ihmiset todennäköisesti käyvät keikoilla vanhojen biisien takia.

Mitä nyt: Lisää samaa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 45 %

#9 (jaettu) Tesla

Mikä: Ennen nimen nappaamista keksijä Nikola Teslalta City Kidd -nimellä toiminut amerikkalainen, ulosanniltaan perus-puudeleita aidompi hard rock -yhtye. Laulaja Jeff Keithin rouheasta äänestä ja yleisesti juurevasta ilmaisustaan huolimatta Tesla leimattiin yleisesti aikansa tukkarockareiden joukkoon. Toki 1980-luvulla aloittaneella yhtyeellä oli hiukset pörhöllään, mutta yhtye otti asiakseen julistaa levyjensä kansipapereissa, että ei käyttänyt ”koneita” albumin äänityksessä.

Mistä muistetaan: Yhtyeen juurevuus manifestoitui rehdisti tehdyllä Five Man Acoustical Jam -levyllä (1990), jolla se esitteli sittemmin hyvinkin suosituksi tulleen unplugged-formaatin: omaa materiaalia sähköittä ja välittömän tunnelmallisesti livenä esitettynä. Tuolla levyllä yhtye ripsauttelee vapautuneeseen sävyyn kahden ensimmäisen levynsä materiaalia, mutta coveroi myös CCR:ää, Grateful Deadia, The Rolling Stonesia, The Beatlesia ja Five Man Electrical Bandia. Useimmille Tesla lienee tuttu Last Action Hero -elokuvan soundtrackilta, jolla se esitti elokuvan nimikkokappaleen.

Mitä sitten: Neljännen levynsä (Bust a Nut, 1994) jälkeen kopla lopetti yhteisen taipaleensa. Vuosikymmenen lopun jäsenet lähinnä puuhastelivat pikkubändeissä.

Mitä nyt: Tesla palasi alkuperäsikokoonpanollaan kuvioihin 2000-luvun alussa, mutta aiemminkin huumeongelmista kärsinyt kitaristi Tommy Skeotch joutui jättämään aineidenkäyttönsä takia yhtyeen vuonna 2006. Toisella kierroksellaan Tesla on julkaissut useampiakin levyjä, mukaan lukien cover-kokoelman Real to Reel (2007) ja verevän liveluennan vuoden 1986 Mechanical Resonance -debyyttilevystään (Mechanical Resonance Live, 2016).

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Warrant

Mikä: Parikymppisten kalifornialaiskollien perustama yhtye nousi Los Angelesin glam metal -piirien puheenaiheeksi vuonna 1989 Dirty Rotten Filthy Stinking Rich -debyytillään, jonka mehukkainta antia olivat voimaballadit: USA:n listakakkoseksi noussut Heaven ja sijalle 20 noussut Sometimes She Cries. Suosiota tuskin jarrutti myöskään se, että laulaja Jani Lane oli käytännössä 1980-lukuisen Playboy-bunnyn miespuolinen vastine. Kakkoslevy Cherry Pie (1990) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä), että sen nimikappale ja ensisingle oli levy-yhtiön mieliksi tehty umpiseksistinen plagiaatti Def Leppardin Pour Some Sugar On Mestä.

Mitä sitten: 1990-luvun edetessä Warrantin suosio laski samaa käyrää, kun grungen suosio nousi, mistä seurasi klassisesti potkut major-yhtiöltä, soolourat, tyylimuutokset (kyllä, myös Warrant soitti grungea 1990-luvulla) – ja ennen kaikkea ovienpaukkumiset. Vaikka Warrantin ”past members” -lista Wikipediassa käsittää kaikkiaan 23 soittajaa, yhtye ei ole missään välissä virallisesti hajonnut. Jani Lane lähti vetämään yhtyeestä useampaan otteeseen, mutta lopullisesti ja riitojen säestämänä vuonna 2004. Nykyään mukana olevista alkuperäisjäsenistä kitaristi Joey Allen ehti olla välissä 10 vuotta Microsoftilla töissä. Jani Lane kuoli alkoholimyrkytykseen 47-vuotiaana vuonna 2011.

Mistä muistetaan: Slovareista, Jani Lanen koiranpennunkatseesta, Jani Lanen ex-vaimosta Bobbi Brownista.

Mitä nyt: Warrant kiertää edelleen kokoonpanolla, jossa ovat mukana kaikki 1980-luvun lopun menestyskokoonpanon jäsenet Jani Lanea lukuun ottamatta. Laulajana on toiminut vuodesta 2008 Robert Mason. Yhtye julkaisi vuonna 2017 kymmenennen albuminsa Louder Harder Faster vanhojen hard rock-bändien pelastamiseen omistautuneen Frontiers Recordsin kautta. Levy on yhtyeen itsensä mielestä ”truly one of our best records to date”.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (soittaa siellä tänä vuonna!)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5 (KAIKKI ELOSSA OLEVAT)

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#9 (jaettu) Loverboy

Mikä: Tarinan mukaan perustaja Paul Deanin unesta nimensä saanut, vuonna 1979 perustettu kanadalainen rock-bändi, joka julkaisi eponyymin debyyttinsä vuonna 1980. Loverboy on hieno sekoitus areenahakuista hard rockia, AOR:ää ja uuden aallon synasoundeja. Levy myi miljoonia, kuten samalta pohjalta tehdyt Get Lucky (1981) ja Keep It Up (1983). Vuonna 1985 julkaistu Lovin’ Every Minute of It oli paljon heikompi levy ja viimeinen megahitti bändille. Bändi hajosi vuonna 1988 parin huonosti myyneen turauksen jälkeen. Loverboy kiersi huippuvuosinaan Pohjois-Amerikan megalatoja Cheap Trickin, ZZ Topin, Def Leppardin ja Journeyn kaltaisten bändien kanssa.

Mistä muistetaan: 1980-luvun videohiteistä Hot Girls In Love, Queen of the Broken Hearts, Lovin’ Every Minute of It ja This Could Be the Night. Bändi teki myös Yhdysvaltain vuoden 1984 olympiajoukkueen teemabiisin Nothing’s Gonna Stop You Now, jota ei löydy yhdeltäkään bändin albumilta tai kokoelmalta.

Mitä sitten: Loverboy palasi yhteen jo 1990-luvulla ja on siitä lähtien soittanut keikkoja sekä julkaissut lähes Scorpions-sfäärejä hätyyttelevän määrän kokoelmia vanhasta tuotannostaan. Vuonna 2007 Loverboy julkaisi ensimmäisen uuden levynsä sitten vuoden 1987 Wildsiden. Sitä on seurannut kaksi muuta uutta ”rieskaa” vuosina 2012 ja 2014.

Mitä nyt: Loverboy kerää eläkerahastoonsa rahaa samalla tavalla kuin muutkin oman genrensä suuruudet 1980-luvulta: soittamalla nostalgiaan keskittyvillä kiertueilla ja festareilla ja tekemällä yhteistyötä eilisen suuruuksiin keskittyvien levy-yhtiöiden kanssa. Hard rockin saralla Frontiers Records on suosittu valinta levy-yhtiöksi ja jokainen vetyperoksidia ja äänensärkijöitä yhdistellyt bändi saattoi soittaa vuoden 2017 Rockingham-festivaaleilla. Bändi on selvästi b-sarjaa eikä operoi yhtä rahakkaalla nostalgian tasolla kuin aiemmin mainitut, vanhat kiertuekumppanit.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %

#7 (jaettu) Stryper

Mikä: Roxx Regime -nimisenä vuonna 1983 perustettu, uudella nimellään avoimesti kristillistä sanomaa julistava amerikkalainen hard rock -yhtye, jonka ytimenä ovat Sweet-veljekset Matthew (laulu, kitara) ja Robert (rummut) sekä soolokitaristi Oz Fox. Foxia ennen Roxx Regimessä kitaraa soittivat mm. C.C DeVille (Poison) ja Doug Aldritch (mm. Dio ja Whitesnake).

Mistä muistetaan: Ikonisesta logostaan, jonka väritys jatkui keltamustaraidallisissa ampiais-spandexeissa. Yhtyeen muistetaan myös heitelleen Raamattuja yleisöön keikoillaan. Rumpali Robert Sweetin tapa soittaa aina sivuttain yleisöön nähden on myös jonkinlainen erikoisuus – mies haluaa rumpalin sijaan itseään tituleerattavan ”visuaaliseksi ajanpitäjäksi”.

Stryperin ansioiksi voidaan lukea – söpöläis-lookin lisäksi – erinomaisen runsaat ja tarttuvat melodiat sekä jykevät riffit sekä uljaat kitarasoolot. Yhtyeen levyillä on aina todella juustoisia slovareita ja varsin pontevasti runttaavia metallibiisejä. Suurimmalta osin bändi velloo näiden välimaastossa veivaten tanakkaa ja melodisesti räväkkää, mutta hyvin melodista kevytheavya.

Bändin kirkasotsainen kristillisyys on ilahduttavan hohdokasta, vaikkase  todellakin iskee kasvoille jokaisessa kappaleessa. Ison kirjan namedroppaus on peruskuvio: rockaamisen ilo paljastuu Makes Me Wanna Sing -kappaleen kertsissä Jeesuksen ansioksi. Myös perinteisesti ”sinulle” kohdennetut äärimmäisen siirappiset hiturit – joista yhtye todellakin tunnetaan – on kohdistettu korkeammille voimille, vaikka pöyhötukkainen bändärinaaras voisikin tulkita sanat tyystin toisin.

Stryper julkaisi viisi varsin oivallista levyä ennen kuin hajosi grunge-aikojen äärellä julkaisemansa maallisemman ja keltamustaraidattoman Against the Law -levyn (1990) jälkeen vuonna 1992. Kahdella viimeisellä levyllä basisti Tim Gaines ei soittanut, vaikka yhtyeessä vielä olikin.

Mitä sitten: Stryperin loputtua Matthew Sweet julkaisi muutamia soololevyjä ja työskenteli appiukkonsa karpalonkasvastus- ja maatilamatkailuyrityksessä Maple Parkissa. Vuosina 2007–2011 hän myös lauloi AOR-yhtye Bostonissa.

Mitä nyt: Stryper kokosi alkuperäiset rivinsä 2000-luvun taitteessa ja julkaisi livelevyn 7 Weeks: Live in America (2003). Murder by Pride -levystä (2009) lähtien yhtye on julkaissut uutta ja vanhaa materiaalia ahkerasti. Stryper on myös mennyt musiikillisesti alati napakampaan suuntaan ja kuulostaa keväällä 2018 julkaistun God Damn Evil -levyn avaavalla Take It to The Cross -biisillä aivan Judas Priestiltä. Tim Gaines potkittiin bändistä 2017. Tämän sotkun selvittelyn aikana Matthew Sweet tekaisi levyllisen hard rockia Dokken- ja Lynch Mob -mies George Lynchin kanssa 2017 nimellä Sweet & Lynch.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 50 %

#7 (jaettu)BulletBoys

Mikä: Kalifornian vara-Van Halen, jonka hedonistisesti pumppaavat ensilevyt ovat esimerkillistä bilerockia. Rattissa ja King Cobrassa kannuksensa ansainneen laulaja-kitaristi Marq Torienin luotsaama kopla jauhaa edelleen, vaikka pitikin 1990-luvulla sapattia parin heikommin menestyneen levyn (Za-Za, 1993 ja Acid Monkey, 1995) jälkeen.

Mistä muistetaan: Marq Torien meni hyvästä David Lee Roth -koulukunnan rock-kukosta kultaisine kutreineen ja liehakoivine asenteineen. BulletBoysia tuskin muuten muistetaan juuri muusta kuin parin ensilevynsä hyvästä hard rock -boogiesta ja railakkaasta meiningistä. Parilla ensimmäisellä levyllään (Bulletboys, 1988 ja Freakshow, 1990) yhtye kuitenkin sanoi oleellisimman sanottavansa julistaen vankasti groovaavan ja jykevästi riffittelevän, hedonismilta käryävän hard rockin ilosanomaa. Kummallakin levyllä yhtye älysi ottaa vipua touhuunsa cover-kappaleista: debyyttiä buustasi oivasti tulkittu Tom Waits -laina Hang on St. Christopher ja Freakshow’ta O’Jaysin For the Love of Money. Omista biiseistä Smooth Up In Ya lienee tunnetuin.

Mitä sitten: Za-Za-albumin jälkeen kaikki paitsi Torien jättivät yhtyeen, mutta bändi ei biografiansa mukaan missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut vaan jatkoi kiertämistä ja levyttämistä – tosin ilmeisen pienimuotoisesti. Wikipedian mittavassa jäsenlistauksessa on vuoden 1993 kokoonpanossa kuriositeettina myös huilisti. Vuodet 2007–2008 Kix McRae -niminen hahmo soitti keytaria, kitaran lailla kaulassa roikoteltavaa kosketinsoitinta.

Mitä nyt: Ryhmä palasi ”supertähtikokoonpanoonsa” (eli osittaiseen alkuperäiskokoonpanoon) jo 1990-luvun lopulla. Mukana hääräsivät Guns N’ Roses-kytkyiset Steven Adler ja DJ Ashba. Paluunsa jälkeen yhtye on pysytellyt aktiivisena lukemattomista miehistönvaihdoksista huolimatta (tai niiden ansiosta). Yhtye myös yritti elvyttää uransa alkuaikojen menestysreseptiä levyttämällä liudan cover-ralleja Rocked & Ripped -levylle (2011) tulkiten mm. Bon Jovia, Mötley Crüeta ja Acceptia. BulletBoys julkaisi yhdeksännen albuminsa From Out of the Skiesin keväällä 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4

Elintoimintojen elvytysprosentti: 50 %

#6 Night Ranger

Mikä: San Franciscossa vuonna 1979 perustettu yhtye, jonka kosketinvetoisen stadionrock-soundin, harmonisten hittikertosäkeiden ja virtuoosimaisten kitarasoolojen yhdistelmä myi 1980-luvulla miljoonia levyjä ja täytti areenoita USA:ssa. Vuonna 1982 Ranger – joka pian nimettiin uudelleen Night Rangeriksi – julkaisi debyyttialbuminsa Dawn Patrol, joka rysäytti yhtyeen nopeasti rock-asemien suosikiksi. Bändin ensimmäisillä, miljoonamyynteihin yltäneillä albumeilla (Dawn Patrol, Midnight Madness, Seven Wishes) oli yhteensä kahdeksan Hot 100 -listalle noussutta singleä, joista tunnetumpia ovat ”Broadway-henkisiksikin” kutsutut voimaballadit Sentimental Street ja Sister Christian. Solistin tehtävät jakoi naapurinpojan näköinen basisti Jack Blades ja, öhöm, Will Ferrellin näköinen rumpali Kelly Keagy, joka laulaa yhtyeen AOR-henkisimmät palat, kuten epävirallisen tunnuslaulun Sister Christianin. Erilaisten sisäisten skismojen sekä suosion laskun lannistamana Night Ranger ripusti soittopelinsä narikkaan 1989.

Mitä sitten: Jack Blades perusti Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen ”kepittäjän” Tommy Shaw’n kanssa menestyksekkään superbändi Damn Yankeesin. Night Rangerin nimi nousi kuitenkin parrasvaloihin vain kaksi vuotta alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen, kun 1991 Kelly Keagy ja Brad Gillis palkkasivat laulajaksi Three Dog Night -miehen Gary Moonin. Tämä kokoonpano sinnitteli vuoteen 1996 asti, kunnes Night Ranger kokosi alkuperäisen miehistönsä jälleen kasaan.

Mistä muistetaan: Sister Christianista (sekä kappaleen soimisesta Boogie Nights -elokuvan kuumottavassa huumediilauskohdassa), lukemattomista 1980-luvun elokuvien soundtrackien vähemmän suosituista biiseistä, kitaralehtien kansissa poseeraavista Brad Gillisista ja Jeff Watsonista, pommikoneista levynkansissa ja videoissa.

Mitä nyt: Night Ranger on julkaissut vuoden 1997 paluunsa jälkeen kuusi studioalbumia, joista viimeisin Don’t Let Up ilmestyi 2017. Livealbumeja on samassa ajassa kertynyt vyön alle vaikuttavat kahdeksan kappaletta. Tällä hetkellä yhtyeessä on kolme alkuperäisjäsentä (Kelly Keagy, Jack Blades, Brad Gillis). Jeff Watson sai kenkää vuonna 2007 ja kosketinsoittaja Alan Fitzgerald lähti lopullisesti vuonna 2003.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2012)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 56 %

#5 TNT

Mikä: Norjalainen, Ronni Le Tekrøn luotsaama bändi, jonka laulajina on eponyymin, norjaksi lauletun debyytin (1982) jälkeen aina ollut ei-norjalaisia. Uran ensimmäisen vaiheen loppuun saakka bändin laulajana toimi amerikkalainen Tony Harnell. TNT:n suurieleistä, kovaa ja korkealta laulettua hard rockia on kuvailtu ”Def Leppardiksi spiidissä”.

Mistä muistetaan: Bändin alkuaikojen videohittejä olivat Seven Seas (1984) ja 10 000 Lovers (In One) (1986), joiden turvin yhtyeestä tuli varsin suosittu kansainvälisestikin. Harnellin neljän oktaavin ääniala ei varmasti jäänyt huomaamatta keneltäkään.

Mitä sitten: Rumpali Dieel Dahl erosi yhtyeestä menestyksekkään kolmoslevyn Tell No Talesin jälkeen, ja Intuition-albumin (1989) jälkimainingeissa tämän seuraaja Kenneth Odiin poistui kuvioista. TNT kuitenkin allekirjoitti muhkean levydiilin suurtekoja odottaneen Atlantic Recordin kanssa ja julkaisi vähälle huomiolle jääneen Realized Fantasiesin ja livelevy Three Nights In Tokyon vuonna 1992 ennen kuin laittoi pillit pussiin. Taukoa kesti muutaman vuoden, ja bändi aktivoitui Le Tekrøn ja Harnellin ydinryhmällä 1996. Myös Dahl liittyi uudelleen yhtyeeseen 2000. Harnell jätti bändin 2006, jolloin hänen paikalleen tuli englantilaisen Shy-yhtyeen Tony Mills. Harnell palasi laulajaksi 2013. Tällä välin yhtye julkaisi seitsemän studioalbumia.

Mitä nyt: Vuonna 2017 TNT:n laulajaksi päätyi espanjalainen Baol Bardot Bulsara. TNT:n kolmastoista albumi XIII julkaistaan kesäkuussa 2018.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 60 %

#4 Vixen

Mikä: Minnesotalainen Jan Kuehnemund perusti Vixenin esiasteen jo 12 vuoden herkässä iässä vuonna 1973. Kuitenkin vasta 1980-luvun  ”klassisen” kokoonpanonsa myötä siitä tuli ensimmäinen suursuosioon noussut naismuusikoista koostunut hard rock -bändi. Toki 1970-luvun jälkipuoliskolla pioneeri The Runaways niitti kulttimainetta ja brittibändi Girlschool oli noussut pinnalle kotimaassaan muutaman vuoden myöhemmin. Vuonna 1985 Los Angelesiin muuttaneen Vixenin nimetön debyyttilevy ilmestyi glam-metallin viimeisenä tulikuumana vuonna 1988 ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 41. Yhtye näytti vähintään yhtä glamoröösiltä kuin mieskollegansa, ja kappaleet olivat ammattilaistekoa. Albumin ensisinglen Edge of a Broken Heartin kirjoittivat hittiartisti Richard Marx (joka oli myös albumin apulaistuottaja) sekä uuden aallon bändin The Tubesin Fee Waybill. Tartttuva ensihitti nousi sijalle 26. ja sitä seurannut Cryin’ sijalle 22. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt, sävellyksien puolesta omavaraisempi Rev It Up ei menestynyt yhtä hyvin (vaikka siltäkin louhittiin kaksi Hot 100 -hittiä), ja EMI tiputti Vixenin listoiltaan. Vuonna 1991 yhtye hajosi – saisimmeko fanfaarit – musiikillisiin erimielisyyksiin.

Mistä muistetaan: Teini-ikäisten poikien päiväunista, Edge of a Broken Heartista, esiintymisestä omana itsenään upeassa Decline of the Western Civilization II – The Metal Years -dokumenttielokuvassa (1988), esiintymisestä Diaper Rash -nimellä Hardbodies-elokuvassa (1985), ”naarasketuiksi” kutsumisesta.

Mitä sitten: Vuonna 1997 Vixen teki reunionin rumpali Roxy Petruccin ja laulaja Janet Gardnerin sekä kahden uuden tyypin kanssa, julkaisten jopa albumin – mutta ilman perustajajäsen Jan Kuehnemundia. Seuraava paluu tapahtui Kuehnemundin kanssa, mutta loppui riitoihin jo kesken ensimmäisen kiertueen, jolloin Kuehnemund muina naisina palkkasi uudet soittajat alkuperäisten tilalle. Vuonna 2004 Vixen esiintyi tunnetuimmalla jengillään VH1-kanavan ohjelmassa Bands Reunited, muttei kuitenkaan palannut ”oikeasti” yhteen – Petrucci, Gardner ja basisti Share Pedersen perustivat JanetShareRoxyGina-bändin laulaja Britt Lightningin kanssa ja Kuehnemund jatkoi uuden Vixen-kokoonpanonsa kanssa. Vuonna 2011 Kuehnemund oli viimein valmis comebackiin, mutta vain päiviä ennen asian julkistusta hänen todettiin sairastavan syöpää. Kuehnemund kuoli 51-vuotiaana vuonna 2013.

Mitä nyt: Perustajajäsenen kuoltua muut Vixen-jäsenet ilmoittivat JanetShareRoxyGina-yhtyeensä vaihtavan nimekseen Vixenin, ”Kuehnemundin muistoa kunnioittaakseen”. Tänä kesänä Vixen esiintyy muun muassa Nummirockissa Suomessa.

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KAHDESTI (2005 ja tänä vuonna)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 68 %

#3 April Wine

Mikä: Onko Kanada divaritason hard rockille mitä Brasilia jalkapallolle? Ehkä. April Wine perustettiin vuonna 1971 ja se löysi tiensä platinakantaan vuonna 1975 levyllä Stand Back. Tätä loistavaa levyä seurasi vuosikausia surkeaa rokkaamisen yritystä, kunnes vuonna 1980 bändi julkaisi Harder… Fasterin ja seuraavana vuonna Nature of the Beastin. Molemmat levyt ovat lajinsa klassikoita.

Mistä muistetaan: Juuri kukaan ei muista bändiä. Levyihin törmää kuitenkin suomalaisilla kirppareilla, ja kolme yllä mainittua kannattaa ostaa.

Mitä sitten: April Wine meni tauolle 1980-luvun lopulla. Primus motor Myles Goodwin julkaisi soololevyn, mutta bändi aktivoitui taas 1990-luvulla ja on julkaissut tasaisen huonoja levyjä kaikki nämä vuodet. Saldo on parinkymmenen tienoilla.

Mitä nyt: April Wine kiertää säännöllisesti Kanadassa ja soittaa festivaaleilla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Emme ole varmoja onko bändi soittanut Rockinghamissa.

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: KYLLÄ

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4

Elintoimintojen ylläpitoaste: 70 %

#1 (jaettu) Quiet Riot

Mikä: Yksi 1980-luvun isoimmista glam metal -bändeistä perustettiin jo vuonna 1973 Los Angelesissa –vuosikymmen ennen buumin varsinaista alkua. Yhtyeen perustajiin kuului vain 25-vuotiaana menehtynyt kitaristilegenda, parhaiten Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Randy Rhoads, joka teki Quiet Riotin riveissä kaksi nimetöntä albumia vuosina 1977 ja 1979 – kumpikin niistä ainoastaan Japanissa julkaistuja ja siksi äärimmäisen harvinaisia sekä ilmeisen kehnoja ”lättyjä”. Rhoads lähti kuitenkin Quiet Riotista Osbournen bändiin ja aika pian tuonpuoleiseen. Vuonna 1982 Quiet Riot löysi uuden kokoonpanon: laulaja Kevin DuBrow, Rhoadsin entinen Ozzy-bändikaveri, basisti Rudy Sarzo, rumpali Frankie Banali ja kitaristi Carlos Cavazo. Läpimurto tuli viimein: major-debyytti Metal Health (1983) nousi kaikkien aikojen ensimmäisenä heavylevynä Billboardin albumilistan kärkisijalle ja albumin ensisingle, Slade-coveri Cum on Feel the Noize kiipesi Hot 100 -listan sijalle viisi. Suosio lähti kuitenkin laskuun jo pahaenteisesti nimetyllä Condition Critical -seuraajalla (1984) – siitäkin huolimatta, että myös tällä levyllä yritettiin saada hitti Slade-biisillä (Mama Weer All Crazy Now) ratsastaen. Haastettuaan riitaa suunnilleen koko Hollywoodin glam rock -skenen kanssa Quiet Riotin ainoa alkuperäisjäsen DuBrow sai kenkää omasta bändistään vuonna 1987.

Mitä sitten: Vuonna 1988 Quiet Riot teki jämämies Paul Shortinon kanssa Led Zeppeliniä blatantisti apinoivan pop-heavy-albumin (tuollainen oli suurta muotia siihen aikaan!), kunnes Kevin DuBrow keskeytti moisen pelleilyn voitettuaan oikeuden bändin nimen käyttöön. Hän kokosi uuden Quiet Riot -nimisen bändin ja alkoi tehdä albumia nimeltä Terrified. Se ilmestyi lopulta vuonna 1993, jolloin mukaan oli saatu kultakauden soittajat Cavazo ja Banali. Kokoonpano pysytteli (jotakuinkin) kasassa vuodet 1993–2007, julkaisten viisi albumia, jotka kiinnostivat todennäköisesti mm. kiviä. Bändin taru loppui kuitenkin traagisesti, kun Kevin DuBrow kuoli vuonna 2007 kokaiinin yliannostukseen kotonaan Las Vegasissa. Frankie Banali ilmoitti, että yhtye ei tule enää palaamaan.

Mitä nyt: No eipä vissiin juu. Vuonna 2010 Quiet Riot palasi lavoille kokoonpanolla, jossa ei ollut Banalin lisäksi juuri ketään mistään yhteydestä tunnettua ihmistä ja jossa on ovi laulanut kuin Persujen eduskuntaryhmässä aikoinaan. Quiet Riotissa on ”viihtynyt” mm. viisi eri laulajaa kuluvan vuosikymmenen aikana.

Mistä muistetaan: Kevin DuBrow’n egosta, raidallisista spandex-housuista, Slade-covereista, kykenemättömyydestä nimetä albumeja järkevästi (bändi on julkaissut mm. levyt nimeltä Quiet Riot, Quiet Riot II, QR III, QR sekä Quiet Riot 10).

Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2007)

Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (yksi albumi)

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 %

#1 (jaettu) Great White

Mikä: Vuonna 1981 tähän nimeen päätynyt tunkkainen ja turpea hardrock-bändi, jonka ytimen muodostivat kitaristi Mark Kendall ja laulaja Jack Russell. Vuonna 1987 bändi julkaisi ensimmäisen hittilevynsä Once Bitten… ja sitä seurasi vuonna 1989 …Twice Shy. 1980- ja 1990-lukujen vaihde Headbanger’s Balleineen ja heavy-lehtineen oli Great Whiten kulta-aikaa, mutta kuten niin moni muukin aikansa hiuspehko-rockari, Great Whitekin koki nöyryyttävän alamäen 1990-luvun aikana. Orkesteri sinnitteli vuoteen 2000.

Mistä muistetaan: 1980-luvun lopun MTV:lle kiusallisen ihottuman lailla pesiintyneestä Ian Hunter -coverista Once Bitten Twice Shy.

Mitä sitten: Uudella vuosituhannella Great White on saanut huomiota lähinnä vuoden 2003 Rhode Islandin traagisen yökerhotulipalon takia. Tulipalossa kuoli 100 ihmistä, mukaan lukien bändin kitaristi Ty Longley. Sittemmin Great White on viettänyt aikaa lakituvassa ja päätynyt jatkamaan elämää kahtena eri versiona (Great White ja Jack Russell’s Great White) lisenssointisopimuksen seurauksena. Seuraavaksi ehkä franchising-liiketoimintaan?

Mitä nyt: Great White on julkaissut 2000-luvulla neljä levyä. Jack Russell’s Great White julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2017. Molemmat versiot konsertoivat, tekevät kulta-aikojen biiseistään akustisia versioita tai rahastavat jollain muulla tavalla ja kiertävät festareita, joiden pääesiintyjä on esimerkiksi Mick Jones (of Foreigner). Wikipediassa on erillinen List of Great White Members -sivu!

Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ

Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI

Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ

Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana:1/5

Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 % (laskelmaan käytettiin Jack Russell’s Great Whitea, koska hän on on alkuperäinen laulaja)

Weather Report fuusiojazzaa laatikon sisä- ja ulkopuolelta: Joe Zawinul (vas.), José Rossy, Omar Hakim, Victor Bailey, Wayne Shorter.

Fuusiojazz on ilman muuta ansainnut lähes kaiken niskaansa saamansa paskan. Mutta kuten kaikista meistä, myös fuusiojazzista löytyy neroutta. Kuten Weather Report.

Fuusiojazz on juuri niin hirveää musiikkia kuin sanotaan. Mutta kuten kaikesta, meistä pahimmistakin, myös fuusiojazzista löytyy neroutta: Miles Davis 1960-luvun lopulta vuoteen 1975, Mahavishnu Orchestra paikoitellen, Herbie Hancock aika usein ja termin määritelmästä riippuen muutama muu.

Ja tietenkin se suurin ja kaunein: Wayne Shorterin ja Joe Zawinulin, kahden Milesin eri bändien alumnin, perustama Weather Report.

Weather Report aloitti taipaleensa kollektiiviseen improvisaatioon nojaavana avantgarde-projektina ja päätyi soittamaan parin eri tyylin popjazzia. Heavy Weather on yhä yksi kaikkien aikojen myydyimpiä jazz-levyjä.

Matkalle mahtuu kaikkea neroudesta mielenkiintoisiin epäonnistumisiin ja ajoittain hyvinkin radikaaleja muutoksia levystä levyyn. Harva bändi on onnistunut tekemään näin mittavan tuotannon vakiintumatta missään vaiheessa. Jokainen levy oli etappi matkalla jonnekin muualle sekä esteettisesti että miehistön osalta.

Ja harvan bändin uran lopusta löytyy yhtä herkullinen takavasemmalta tuleva jatkoaikavoitto! 1980-luku teki pahat sounditepposet monelle jazz-artistille, mutta jotenkin Zawinul klaarasi homman ja onnistui tekemään ajattomalta kuulostavia ja samalla uskomattoman 1980-lukulaisia levyjä. Esimerkiksi Miles Davis epäonnistui tässä täysin.

Weather Reportin vaikutukseen törmää kaikkialla. Tai ainakin tykkään ajatella niin. Väitän, että aika moni etnorytmejä musiikkiinsa sekoittava artisti on jotain velkaa Zawinulille – ainakin Bill Laswell suurimman osan 1990-luvun urastaan ja tuotannoistaan. Bändin viimeisiä levyjä kuunnellessa on helppo kuvitella Flying Lotus fiilistelemään ehkä vanhempiensa levyhyllystä kaivamaa Domino Theorya.

Tämä on opas bändin studiolevyihin. Bändin kokoonpanot olivat aina räjähdysherkkiä, ja monilla levyillä oli porukkaa, joka viihtyi muonavahvuudessa vain muutaman biisin ajan tai oli vain sessiohommissa, joten levyn nimen alle on koetettu koostaa levyn teon aikoihin eniten toiminnassa ollut versio bändistä.

Fuusiovuosien konsensusklassikot, jotka löydät varmasti jostain listakirjastakin

Nämä levyt ovat hyvä paikka aloittaa, jos (fuusio)jazz kiinnostaa. Jossain määrin kanonisoituja, varsinkin Heavy Weather, mutta usein myös enemmän hämyjazzin puolelle meneviä, kuten Sweetnighter ja Mysterious Traveler.

Heavy Weather (1977)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Alex Acuña, Manolo Badrena

Napakymppi. Täydellinen myrsky. Siitä mikä on oma lempilevy ja itselle läheisin Weather Reportin tuotannosta voi olla montaa mieltä, mutta objektiivisesti katsottuna Heavy Weatherillä palaset nyt vain loksahtivat paikalleen. Levy oli ilmiö, ja bändi kuulostaa ideaalilta versiolta sen hetkisestä itsestään. Zawinulille Jaco Pastorius oli uusi aisapari, kovin vaihtelevalla innolla projektiin suhtautuvan Shorterin tilalle. Pastorius myös nosti basson aivan uudelle taajuuskaistalle bändissä – alarekisteristä kolmanneksi solistiseksi soittimeksi.

Usean levyn ajan jatkunut kollektiivisen improvisoinnin roolin pieneneminen jatkui Heavy Weatherillä. Levy on huolellisesti syntetisaattorien rikkaiden tekstuurien varaan rakennettu Zawinulin kokonaisvisio ja ehkä jonkinlainen fuusiojazzin platoninen ideaali. Tästä eteenpäin genre ainakin alkoi kuulostaa vaikealta. Tämä voi tehdä siitä vaikeasti lähestyttävän eikä se vaikuttavuudestaan huolimatta taida olla juuri kenenkään fanin lempilevy bändin tuotannosta – ei edes Zawinulin.

Video ei ole enää saatavilla

Sweetnighter (1973)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Bändin kokoonpanossa on sama kuin edeltävällä I Sing the Body Electricillä (1972), mutta kaikki on muuttunut. Sweetnighter ei hae vaikutteita free jazzista vaan grooveista ja atmosfääreistä. Raidat lepäävät useimmiten yhden soinnun varassa ja voima löytyy toistosta. Zawinul laajentaa palettiaan Fender Rhodesista Arpiin ja efekteihin. ja Shorter on muuttanut otettaan hienolla tavalla laulavampaan tai huutavampaan suuntaan.

Mutta Vitousin, Gráváttin ja Romaon rytmiryhmä tekee tämän levyn. Tässä soi yksi jazzin historian kovimpia rytmisektioita. Välillä bändi päästää itsensä liian helpolla sävellyspuolella, mutta ajon määrä pelastaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mysterious Traveler (1974)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Ishmael Wilburn, Dom Um Romão

Bändi on transitiossa. Mysterious Travelerilla rumpali ja basisti ovat enimmäkseen vaihtuneet ja groove suoristunut. Alphonso Johnson on soittajana jämäkämpi ja vähemmän improvisoiva kuin Vitous.

Edellisellä levyllä alkanut muutos saatetaan loppuun. Zawinulin rooli kasvaa ja syntetisaattorit soivat selvemmin, Shorter soittaa vähemmän ja enemmän maustaen, paitsi yhdellä vahvimmista raidoista eli Cucumber Slumberilla. Groovet ovat yhtä väkeviä kuin edellisellä levyllä, mutta riffit ja melodiat tiukempia. American Tango jopa itkettävän koskettava.

Vahvin levy sitten debyytin ja yksi bändin parhaita, mutta kuin eri bändin soittama. Ja niinhän se aika pitkälle onkin. 1970-luvulla kolme vuotta oli pitkä aika.

Video ei ole enää saatavilla

Syntetisaattoreita ja afrikkalaisia rytmejä – näiden pariin palaan vuodesta toiseen

Zawinul oli todella nälkäinen uuden teknologian hyödyntäjänä. Hän teki sen hienosti, täysin omalla soundillaan ja otteellaan. 1980-luvussa oli hienoa tapa, jolla teknologia ja afrikkalainen musiikki löysivät toisensa Felan, Manu Dibangon ja monien muiden afrikkalaisten tähtien levyillä, mutta myös Yhdysvalloissa asuvan itävaltalaisen Zawinulin käsissä.

Procession (1983)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Shorterin ja Zawinulin piti kasata bändi uudelta pohjalta vuoden 1982–1983 tienoilla. Pastorius oli jauhotetulla lavalla tanssimisensa tanssinut sekä pseudopsykedeeliset kaikulaitetötöilynsä tehnyt ja lähtenyt soolouralle.

Luulisi, että viimeistään tässä vaiheessa pääjehut lopettaisivat tai ainakin alkaisivat tehdä jotain epätoivoista paskaa, mutta ei… Uusi rytmisektio piristi menoa sen verran, että bändi teki parhaan levynsä moneen vuoteen. Bändin viimeisiä vuosia voi jollain subjektiivisilla mittareilla pitää jopa sen parhaina.

Monella tapaa Procession on bändin tasapainoisin sekoitus poppia, jazzia ja maailmanmusiikkivaikutteita. Levyn kohokota on Manhattan Transferin laulama Where the Moon Goes. Viimeisillä levyillä äänien rooli korostuu, usein sanattomana, mutta tärkeänä elementtinä.

Video ei ole enää saatavilla

Sporting Life (1985)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, Mino Cinélu

Sporting Lifella Zawinul luotsaa bändin yhä syvemmälle Afrikan ja Lähi-idän rytmien maailmaan. Weather Reportissa sattumat sen kuin vähenevät. Tämä on samalla tavalla arkkitehtonista ja tekstuureilla pelaavaa jazzia kuin Duke Ellington, mutta orkesterin sijaan tehot otetaan irti syntetisaattoreista.

Tällä levyllä Zawinul otti käyttöönsä uuden MIDI-teknologian, joka mahdollisti eri koneiden synkkaamisen keskenään. Ja rytmit tulevat tosiaan läntisestä ja pohjoisesta Afrikasta suoremmin kuin Ellingtonin kohdalla. Improvisaatio ei ole enää millään muotoa asian ytimessä vaan biisit ja tunnelmat.

Weather Reportin viimeisissä vuosissa on jotain samaa kuin Celluloid Recordsin julkaisemissa 1980-luvun afrolevyissä. Hakimin ja Baileyn rytmisektio tekee tälläkin levyllä ilmiömäistä duunia.

Video ei ole enää saatavilla

Armotonta funk-tykitystä á la mode

Weather Report onnistui saamaan funkiinsa samanlaista muskelia ja teräväpiirtoa kuin Earth, Wind & Fire parhaimmillaan. Tässä ei ole mitään rentoa. Tämä on tykittelyä.

Tale Spinnin’ (1975)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Leon ”Ndugu” Chancler, Alyrio Lima

Weather Reportilla oli Spinal Tap -ongelma: he eivät tahtoneet löytää sitä oikeaa rumpalia. Chancler on perinteisempi funk-jyrä Grávátt, joten soundissa ja bändin otteessa on hienovarainen, mutta selkeä muutos. Jämäkkyys lisääntyy ja jotain mystisyydestä ja seikkailullisuudesta häviää, mutta nämä ovat valintoja. Zawinulin syna-arsenaali kasvaa ja se kuuluu, Shorter ottaa taas suurempaa roolia ja bändi imee yhä enemmän vaikutteita eri etnisistä musiikeista, lähinnä Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta.

Video ei ole enää saatavilla

Black Market (1976)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Chester Thompson, Alex Acuña

Black Marketin äänittämisen aikana Weather Report koki suurimman muutoksen sitten syntymänsä: se törmäsi Jaco Pastoriukseen. Pastorius on mukana parilla raidalla, mutta suurimman osan ajasta bassoa soitti vielä Johnson.

Pienen hetken Johnson-Thompson-Acuña-kolmikko oli täysin pitelemätön. Basson pian muuttuvasta roolista kuulee etiäisiä Cannon Ballilla ja Barbary Coastilla. Se on framilla, se on aggressiivinen, se dominoi. Muutos Johnsonin ekonomisesta funk-soitosta on valtava, läpi koko bändin säteilevä.

Kaikista Weather Reportin transitiolevyistä tämä lienee ”transitiivisin”. Tale Spinnin’ ja Black Market veivät Weather Reportia vahvasti kohti musiikin sen hetkistä valtavirtaa. Näinä vuosina bändi soitti muun muassa Earth, Wind & Firen kanssa. Omalla tavallaan Black Market on turboahdettu r&b-levy.

Video ei ole enää saatavilla

Domino Theory (1984)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Domino Theory on hyvin samanlainen levy kuin Procession muttei aivan yhtä vahva. Funk kuuluu tällä levyllä suorimpana ja selvimpänä sitten Tale Spinninin, heti levyn avaavan, Carl Andersonin laulaman pop-kappaleen Can’t Be Donen jälkeen. Victor Baileyn peukuttelu on nöyrintä groove-soittoa sitten Alphonso Johnsonin vuosien.

Upeinta Weather Reportissa on, että jokaiselta levyltä löytyy hienoa kamaa, jota kuunnellessa ajattelee vain, että ”mitä nyt taas”. Kuten tämän levyn nimibiisi.

Video ei ole enää saatavilla

Määritellyissä raameissa tapahtuvaa kollektiivista improvisaatiota, suvereenisti

Kun löysin nämä levyt teininä, luulin niiden olevan freejazzia. Eivät ne ole – lähellekään – mutta ne kyllä perustuvat hyvin pitkälle kollektiiviseen improvisaatioon. Se vain tapahtuu määritellyissä raameissa. Rakastan tätä lähestymistä, jossa kukaan ei sooloile tai kaikki sooloilevat. Riippuu perspektiivistä.

Weather Report (1971)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Alphonse Mouzon, Airto Moreira

Fuusiojazzin rasittavin juttu on yleensä soolot. Weather Reportissa kukaan ei alkuaikoina soittanut sooloja. Tai sitten kaikki soittivat. Miten sen nyt ottaa.

Ensimmäinen levy kilisee, kohisee, särisee. Ideoita tulee ja menee, ja niistä siirrytään eteenpäin tai sivulle. Aina kohti jotain uutta. Soitto on jännittynyttä, sillä tämä olikin käytännössä asianomaisten ekat treffit: keskustelua, jossa kaikki mitä toinen sanoo, on kiinnostavaa.

Biisit ovat myös yllättävän lyhyitä. Se lisää levyn voimaa. Levyn avainraita on Seventh Arrow, jossa kolmea melodiaa yhdistellään aina uusilla tavoilla, keskustellen.

Video ei ole enää saatavilla

PS. Koko Beat Clubin live (1971) löytyy YouTubesta ja on pakollista katsottavaa.

I Sing the Body Electric (1972)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Kun ostin tämän levyn joskus lukion alkuvuosina, tämä tuntui omaan korvaan täysin vapaalta soitolta. Nyt monessa free-keitossa ryvenneenä setämiehenä ymmärtää kuinka kaukana tämä on anarkiasta, joksi sitä luulin.

Tällä levyllä on menetetty osa ensimmäisen levyn toisiinsa tutustumisesta syntyneestä viehätysvoimsta eikä sitä ole vielä korvattu energialla, joten bändin abstraktiot eivät aina kanna, mutta ei tätä voi millään ilveellä heikoksi esitykseksi sanoa. Hienoin hetki on Moors, jolla vierailee Ralph Towner.

Video ei ole enää saatavilla

Ongelmallisia kokonaisuuksia, joilla on todella upeita hetkiä

Näiltä levyiltä löytyy joitain Weather Reportin hienoimpia hetkiä, lähinnä Zawinulin synteisaattoreilla tekemiä juttuja. On kuitenkin pakko myöntää, että ne ovat jollain tapaa muotopuolia tai vaikeita, vaikka joinain päivinä rakastankin niitä palavasti.

Mr. Gone (1978)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius

Mr. Gone on käytännössä Zawinulin ja Pastoriuksen duo-levy, jolla Shorter kävi välillä puhaltamassa ja rumpuja soittivat sessiojyrät Peter Erskine, Steve Gadd ja Tony Williams.

Levy sai ilmestyessään yhden tähden Downbeat-lehdessä, mistä nousi paskamyrsky. Heavy Weatherin seuraajaan ladattiin paljon odotuksia, ja uusi levy ei ilmeisesti kaikkien mielestä niitä täyttänyt.

Minusta Mr. Gone on aliarvostettu. Levyn aloituskaksikon – ja varsinkin River Peoplen – olisi toivonut synnyttävän kokonaisen musagenren. Tapa, jolla levy nojaa bändin puutteen vuoksi syntetisaattoreihin on todella hieno. Vähän perverssi, mutta hieno. Levyä kritisoitiin ylituotetuksi, mutta minusta se on vahvuus. Levyn vahvin materiaali on bändin kovinta kamaa koskaan, mutta heikoin aika yhdentekevää.

Video ei ole enää saatavilla

Weather Report (1982)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

Tälläkin levyllä päällimmäinen ajatus on, että olisivatpa he jatkaneet vielä synteettisemmille poluille. Levyn kiinnostavimmat hetket ovat N.Y.C:n väliosan abstrakti synatekstuuri ja estetikaltaan aika lähelle elektronista musiikkia päätyvät Dara Factor One ja Dara Factor Two. Myös balladi Speechless on hienolla tavalla muovinen.

Bändin toinen eponyymi levy on vahva suoritus. Miami Vice -sarja alkoi vasta pari vuotta myöhemmin, mutta jos pitäisi kuvitella miltä jazz kuulostaa Michael Mannin luomassa, hypertyylitellyssä maailmassa…

Video ei ole enää saatavilla

Hyviä hetkiä, mutta ei vaivan arvoista

Älä mene sinne. Siellä on Carlos. Ja muutakin tilutusta.

Night Passage (1980)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

250-henkisen studioyleisön edessä äänitetty Night Passage on aika vähälle huomiolle jäänyt levy bändin tuotannossa. Se on osittainen paluu juurille, mutta ehkä enemmän Zawinulin ja Shorterin juurille ennen Weather Reportia kuin bändin paluu kollektiiviseen improvisaatioon tiukan strukturoidusta pop-jazzistaan.

Levy on kuin 1950- tai 1960-lukulaista muotokieltä 1980-lukulaisilla soundeilla. Bändi soittaa uskomattoman hyvin, mutta biisimateriaali ei nouse suorituksen tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

This Is This (1986)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Peter Erskine, Victor Bailey, Mino Cinélu

Carlos Santana on yleensä aina kauneusvirhe. Yhdistettynä aika keskinkertaiseen biisimateriaaliin tuo omassa Coltrane-harhassaan elävä kitaristi tekee tästä ajoittain äärimmäisen haastavan levyn. Carlos tuntuu levittävän mussutusenergiaansa niihinkin biiseihin, joilla ei soita.

Muutama vahva raita löytyy, mutta ei tarpeeksi monta, että kannattaisi käyttää tähän levyyn aikaa, jonka voisi käyttää johonkin toiseen Weather Report -levyyn. Jos olet korvamerkinnyt aikaa vaikka Return to Foreverille tai jollekin Stanley Clarken sooloista (ensimmäistä lukuun ottamatta!), käytä se aika mieluummin tähän.

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

Ihmisen rajapinta toisen luo on kuin integraatioprojekti helvetistä. Purkkakoodia syntyy ajatuksen nopeudella.

”No, I don’t like you
I just thought you were cool enough to kick it”

Ihmisen elämä on sotkuista ja sotkuisimmillaan se on silloin, kun koetamme luoda yhteyttä toiseen ihmiseen. Se tuo esiin kaikki epävarmuutemme, ja pään sisäinen monologi muuttuu torikokoukseksi, jossa kaikki eri impulssimme – hyvät ja huonot, rehelliset ja valheelliset – yrittävät huutaa toisiaan suohon.

Olemme itsevarmoja ja samalla sielumme huutaa hyväksyntää, validaatiota. Uskottelemme itsellemme olevamme epätoivoisesti rakastuneita ja koetamme kertoa itsellemme, ettemme oikeasti välitä. Emme oikeasti edes tykkää toisesta, mutta ajattelemme häntä koko ajan. Emme oikeasti edes halua olla toisen kanssa, mutta haluamme hänen ajattelevan meitä jatkuvasti.

Frank Oceanin Thinkin Bout You kertoo tästä sotkusta ja siitä hetkestä, kun kiihkeimmin selitämme asioita parhain päin, itsellemme ja sille toiselle, joka sai sotkun aikaan tai pakotti meidät sotkemaan paikat. Syy ei ole koskaan meidän.

Kappale on samanlainen paradoksi kuin tuo tilanne: minimalistinen rumpukonetausta pitää homman huomattavan tiukasti kasassa, mutta Frankin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Jousissyna tuo äänikuvaan imelän itsepetoksen tuoksua. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä. On vaikea sanoa mikä on aitoa.

Sanoitus on hyvin puheenomainen, täytesanoineen päivineen, ja kaikki ajattelun ristiriitaisuudet on kirjoitettu ja laulettu auki. Kertoja haluaa niin paljon, on himossaan niin alaston, eikä näe tätä hetkeä pidemmälle.

Ja kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään suhtautunut toisiin ihmisiin utilitäärisesti, keinona hiljentää se huuto edes hetkeksi.

Mutta harva meistä osaa tehdä ristiriitaisimmista impulsseistaan näin kaunista musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

”FKA Twigsin minimalistinen ja abstrakti funk on niin rakastettavaa ja upottavaa, samaan aikaan kulmikasta ja kodikasta.”

FKA Twigs on aikamme Sade – kaunis, saavuttamaton ja oman tilansa herra. 2010-luvulla 6. käskyä on rikottu toistaiseksi kauneiten tässä biisissä.

”I know it hurts, you know I’d put you first
I can fuck you better than her”

FKA Twigs manifestoitui musiikin maailmaan valmiina taiteilijana, jolla on todella tunnistettava tyylinsä. Se on harvinaista. Laulutyyli oli valmiiksi oma, perkussiivinen olematta tai edes muistuttamatta räppiä. Soundi oli ensimmäisistä lyönneistä lähtien peloton ekonomisuudessaan.

Two Weeks on poikkeuksellisen suorasukainen biisi. Siinä ei kierrellä eikä kaarrella tai ilmaista asioita näppärin vertauskuvin. Se ei ole runollinen, ja vaikka sen substanssi on omalla tavallaan hyvin romanttinen, ilmaisu on kaukana siitä.

Two Weeks heittäytyy, usein lähes tyhjän päälle. Twigsin minimalistinen ja abstrakti funk on niin rakastettavaa ja upottavaa, samaan aikaan kulmikasta ja kodikasta – kuin kubistiset mjukisbyxorit. Kutsuva kuin täyttyvä kylpyammeellinen lämmintä mutaa. Se kasvaa suureksi kuin huomaamatta, kun laulu siirtyy C-osasta alkaen perkussiivisesta elementistä yhä korkealentoisemmaksi.

Two Weeks elää epätodellisessa ja monomaanisessa tilassa, kuin unen ja valveen rajamailla, mutta ehkä se on enemmän panetusta, halua.

Se, mistä suorasukaisesti puhutaan, on 6. käskyä vastaan rikkominen. Kertoja haluaa toisen puolisoa. Heittäytymistä on sekin, kun kerrotaan toiselle ihmiselle rehellisesti mitä halutaan.

Sovituksessa on hieno draaman kaari varovaisesta ja hillitystä alusta aina maanisempaan otteeseen. Kun on kerran alkanut kertoa toiselle, varatulle ihmiselle, miten paljon paremmin häntä panisi kuin hänen nykyinen puolisonsa, on luonnollista ottaa koko ajan lisää kierroksia.

Ajatus on kuin huume.

”Higher than a motherfucker
dreaming of you as my lover”

Video ei ole enää saatavilla

”Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus.”

Singularity muistuttaa huomattavissa määrin viiden vuoden takaista Immunitya – osittain improvisoituja biisejä, jotka etsivät paikkaansa janalla brutaalihkon tamppauksen ja herkän, älyllisen pianomaalailun välillä.

Jon Hopkinsin äänipaletti on todennäköisesti rikkaampi kuin kenenkään muun konemuusikon juuri nyt. Kihinät ovat pinnaltaan diffuuseja ja rikkaita ja sisältävät miljoonia pisteitä. Bassot ovat elastisia ja pingottuneita, yllättävän pitkällä jo matkallaan basariksi. Vaikea erottaa usein. Matalia keskitaajuuksia kansoittavat rutinat ovat ihanan sahalaitaisia, kolmioaallot arpeggioina rauhoittavia, melodiaa soittava pianot liikuttavan kärsiviä.

Hopkinsin äänimaailma on pelkkää terävää kulmaa ja selkeätä ääriviivaa, mutta onnistuu säilyttämään jotain pehmeää ja epämääräistä itsessään – silloinkin kun koko paketti ajetaan seinään masteriin vedetyllä säröllä.

Kukaan ei ole koskaan juossut seinään yhtä sensuellisti kuin Jon Hopkins. Tai en tiedä? Juoksiko Mihail Baryshnikov koskaan seinään?

Singularity matkana vie meitä huoneesta toiseen, ei aina musiikin mukana. Tai kaiken musiikin. Usein musiikki tai osat siitä tuntuvat tulevan seinän takaa. Taajuuksia häviää. Informaation määrää kasvaa ja kutistuu. Joskus voisi vannoa kuulevansa tärisevät seinät ja helisevät ikkunat. Tarpeessa piiloutua kauemmaksi äänikuvaan on jotain ujoa ja hiukan itsetietoista.

Yksi konemusiikin historian banaaleimpia hetkiä oli Faithless julistamassa, että jumala on DJ ja klubi on hänen kirkkonsa, mutta kuten niin monessa banaliteetissa, siinä on suuremman totuuden siemen.

Konemusiikki on usein kasvanut ja kehittynyt, löytänyt seuraavan maailmaa muuttavan tasonsa vähemmistökulttuureissa – seksuaalisissa, sukupuolisissa ja rodullisissa.

Niin on afroamerikkalainenkin kirkko.

Musiikkihistorioitsija Anthony Heilbut kirjoittaa esseessään The Children in Their Secret Closet homoseksuaalisten miesten suuresta merkityksestä afroamerikkalaisessa gospelissa sekä kirkollisesta kulttuurista ponnistavien mustien homoseksuaalien merkityksestä afroamerikkalaiselle tarinalle, laulaja James Clevelandistä kirjailija ja ihmisoikeustaitelija James Baldwiniin.

Nykyinen homofobinen kirkko on pettänyt tämän osan seurakunnastaan. Heilbutin kirjoittaa siitä, miten homot ovat aikoinaan tanssineet kirkossa saman ekstaattisen, transsendentaalisen vapautuksen tunteen pauloissa kuin myöhempinä aikoina klubeissa.

Rituaaleja tai hartauksia siis molemmat, ja molemmissa musiikki vie tavoiteltuun tilaan.

Tätä tunnetta tuskin kukaan tavoittaa Jon Hopkinsin musiikissa. Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus. Kaikki istuvat penkeissään, omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Singularity ei tarjoa vapautusta. Vapautuksen sijaan saamme välillä lunastuksen, kuten Feel First Lifen kuoron kurottaessa kohti korkeuksia. Lunastus tapahtuu aina raukeudessa, ei koskaan euforiassa. Eli se edeltää lankeemusta, hetkeä jolloin aivokemiamme syöksee meidät itse rakentamaamme helvettiin – mutta tämän levyn tarina loppuu ennen sitä hetkeä.

80 Minun teknoni talossa on monta huonetta ja Jon Hopkins valmisteli meille asuinsijan useassa niistä, osan musiikista jäädessä välillä edelliseen. Ja kaikissa niissä käyttäydymme moitteettomasti, jopa skandinaavisen pidättyväisesti.

Video ei ole enää saatavilla

”No badda text me in a crisis”

Work on suurin hitti terapiasta sitten Tears for Fearsin primal scream -terapiaa käsittelevän, vuonna 1985 julkaistun megahitin Shoutin. Se on kuin puolen vuoden pariterapiaprosessi tiivistettynä muutamaan säkeeseen. Toiseen mennessä olemme jo pisteessä, jossa kertojakin myöntää käytöksessään olevan parantamisen varaa, mutta ongelman painopiste on toisessa osapuolessa.

Olen pitkään elätellyt teoriaa, jossa romanttisten komedioiden kaikki hahmot ovat oikeasti miehiä, paitsi toista pääosaa näyttelevän naispuolinen paras kaveri. Se hahmo on yleensä oikeasti nainen.

Muut ilmentävät miehisyyden eri puolia, ideaalista siihen, mikä tilanne oikeasti on. Se sopisi Hollywoodin luonteeseen, koska siellä on aina helpompi saada rahoitus tarinoille miehistä. Vastoin yhteiskunnallisia stereotyyppejä, ehkä miehet ovat niitä ailahtelevaisia draamakuninkaita, jotka haluavat aina jotain enemmän?

Kaarina Hazardin ja Leea Klemolan käsikirjoittama tv-sarja Myrskyn jälkeen lähti pitkälti samasta ajatuksesta ja onnistui luomaan aika järkeenkäyvän skenaarion, koska siinä ei loppujen lopuksi liioiteltu kovin paljoa.

Emme ole se stoalaisen rationaalisuuden linnake, joksi itseämme kollektiivisesti luulemme. Miehinen hysteria on jatkuvasti kasvava kulttuurinen voima, varsinkin räpin saralla.

Work on laulu miehelle, joka potee kriisiä toisensa perään ja pitää puolisoaan itsestäänselvyytenä. Drake on täydellinen aisapari emoiluun. Kukapa meistä ei haluaisi Draken kanssa pariterapiaan? Sillä olisi vähintäänkin sairaan kova viihdearvo eikä homma menisi niin överiksi kuin vastaavaa vaikka Yung Leanin tai Lil Peepin kanssa yrittäessä.

Draken räpissä mennään välillä metsään tavoilla, joista on varmasti saatu aikaan huutomatsi terapeutin toimistossa. Miksi se, että valitsee parinsa, vaikka tällä olisi kaksoissisko, on muka romanttinen kohteliaisuus? Räppi sisältää myös viitteen siihen, miten kaikki tunteet on tullut vuodatettua, englanniksi spill-verbi… ehkä läikyttäminen on tarkempi ilmaisu? Siinä toinen osapuoli voi saada päälleen ämpärin hysteriavitaminoitua ja hiilihapotettua emootiovettä. Hyvää iholle?

Mutta älä ala tekstailemaan, kun sulla on kriisi päällä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosauruskin tahtoo tanssia – tai ainakin tulla kuulluksi.

Kun dinosaurus lähti diskoon, siinä rytisi relevanssi ja paukkuivat peilipallot!

Jos soitit 1970-luvun puolenvälin jälkeen bändissä, joka oli ansainnut legendaarisen statuksensa jo 1960-luvulla tai 1970-luvun alussa, disko saattoi näyttäytyä hiukan samanlaisena kuin maata lähestyvä meteoriitti aikoinaan dinosaurukselle. Vaihtoehtoja oli kaksi: joko käyt taisteluun yhteisessä rintamassa luupäisten, hattunauhan hieltä haisevien rockistien ja satulanhaistelijoiden kanssa ja suuntaat chicagolaiselle stadionille hihkumaan diskolevyrovion äärelle, erilaisuuden pelon rikkaassa subtekstissä kylpien; tai liityt etenevään, vielä toistaiseksi hedonismin ilosanomaa levittävään diskokolonnaan.

Monet valitsivat edellisen. Ei heistä sen enempää. Mikään ei ole vähemmän kiinnostavaa kuin rockin aitoudesta määkivä analfabeetti ja bashibasuukki.

Nyt keskitymme jälkimmäisiin.

Monet stadionluokan tai muulla tasolla operoivat klassikkobändit lähtivät perehtymään diskon ja funkin estetiikkaan vetääkseen siitä rullatun setelin läpi vaikutteita musiikkiinsa. Objektiivisesti katsottuna tulokset olivat ehkä vaihtelevia, mutta viehättävyysmittarilla kaikki menevät reippaasti ja ihanasti punaiselle:

● pyrkimys sensuaalisuuteen synnytti upealla tavalla perverssin tuloksen (Eagles)
● artisti solahti tanssilattialle kuin kala veteen (Rod Stewart)
● kosketuspinta jäi rehellisestä yrityksestä huolimatta hiukan ulkokohtaiseksi ja ”akateemiseksi” (Pete Townshend)
● lopputulos kuulosti hienolla tavalla jonkun ulkopuolisen päälleliimaamalta elementiltä (The Hollies)
● artisti sisäisti tyylin osaksi omaa soundiaan (The Rolling Stones)
● disko ja funk olivat täysin luonteva osa bändin kehityskulkua (Roxy Music)
● homma meni hienoksi mussutukseksi (kaikki mihin liittyi Paul McCartney)

Listan koostamiseen osallistui mystinen Musid. Kiitos teille!

Lähdetään diskoon etsimään relevanssia!

1. The Who – Eminence Front
2. Eagles – The Disco Strangler
3. Rod Stewart – Passion
4. The Hollies – Draggin’ My Heels
5. The Rolling Stones – Miss You
6. Grateful Dead – Shakedown Street
7. The Clash – The Magnificent Dance
8. Richard T. Bear – Sunshine Hotel
9. The Kinks – (Wish I Could Fly Like) Superman
10. Edgar Winter – Above and Beyond
11. Wings – Goodnight Tonigh
12. Blondie – Heart of Glass
13. Roxy Music – Love Is the Drug
14. The Rolling Stones – Undercover (Of the Night)
15. Paul McCartney – Coming Up
16. Chicago – Street Player
17. Bad Company – Untie the Knot

Mötkö on suuri. Mötkö on kaunis. Mötkö on oikeamielinen. Kuva: Arttu Rantakärkkä / Wikimedia Commons.

1980-luvun mötkösoundin isot hiuspehkot, leveät olkatoppaukset ja valtavat yleisömeret loivat hyvät edellytykset sosiaalisen vastuun toteuttamiselle. Tai sellaisen teeskentelylle.

Perinnetietojen mukaan 1970-luvulla pilvi muuttui kokaiiniksi ja viimeistään 1980-luvulla maailmanparannus veristen räkäklönttien omasta nenästä kaiveluksi. Mutta itsekeskeisyyden hyvään yöhön ei menty sovinnolla, vaan kirkasotsaisesti valtavaa basaripoljinta potkien ja avaruuteen saakka kuuluvaa kaiutettua virveliä olan takaa hakaten, 20 000 ihmisen laulaessa eeppisen kertosäkeen mukana…

1980-luvun big music oli viimeinen yritys säilyttää kovaa vauhtia teollistuvassa taiteenlajissa jokin omaatuntoa, henkisyyttä ja vastuullisuutta etäisesti muistuttava ulottuvuus. Onneksi oli ylitarjontaa Yhdysvaltojen tukemista, kehitysmaita väkivaltaisesti hallitsevista operettikenraaleista sekä Neuvostoliiton kanssa käytävistä proxy-sodista, joista kirjoittaa aina silloin kuin kyllästyi epämääräisten metaforien viljelyyn.

Reilun kaupan tuotteita ostava kuluttaja uskoo, että ne on tuotettu eettisesti ja tuottajille on maksettu asiaankuuluva korvaus. Reilun kaupan rockin kohdalla tuottajat saivat tosiaan asiaankuuluvan korvauksen. Ja vähän vaivanpalkkaa päälle. Eettisyydestä on sitten vaikea mennä sanomaan.

Vaikka uskoisin taiteilijan vilpittömiin tarkoitusperiin tämän kömpelöissä yrityksissä vaikuttaa yhteiskuntaan politiikan tai hengellisyyden kautta, hän oli silti osa koneistoa, joka oli mitä oli, ajassa, joka oli mitä oli.

Arveluttavaa menoa, mutta tuotti hienoa musiikkia.

Big music oli usein paradoksien laulua, ainakin parhaimmillaan: kirkasotsaista maailmanparannusta yksityiskoneissa ja stadioneilla; aitouden tavoittelua soundeilla, joissa haisi raha; maanläheisyyttä valtavilla, kymmeniä metrejä korkeilla lavoilla; hölynpölyn laulamista äärimmäisellä vilpittömyydellä; henkisen yhteyden hakemista maailmankaikkeuteen äärimmäisen vieraantuneisuuden tilassa.

Jumalauta mikä mötkö.

#1 Waterboys – The Whole of the Moon

Tautivektori lähtee tästä. U2, Simple Minds ja monet muut saivat tartunnan. Skotlantilais-irlantilainen folkrock-yhtye viehättyi kerrostalokorttelin kokoisista Phil Collins -rumpusoundeista ja loppu on historiaa. Kaiutettu ja noise gatella kuristetu virveli olikin mystinen pakanallisuuden ylistys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Simple Minds – Alive and Kicking

Simple Mindsin Jim Kerr syntyi vuonna 1959, neljä vuotta virallisten baby boomer -vuosien loputtua, mutta hän toimikoon avatarina tuon suuren sukupolven viimeiselle darralle. Skotlantilainen bändi kulki sen verran hienon ja pitkän tien Kraftwerkin, motorikin ja ranskalaisen kirjallisuuden lumoissa eurooppalaisissa metropoleissa taivastelevista skottipunkkareista Amnesty International -rockin kruununjalokiveksi. Jokin tähän kiteytyy.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Alarm – Rain in the Summertime

Walesilainen The Alarm oli ainoa bändeistä, joka olisi voinut soluttautua aikansa ruotsalaisten heavy-bändien hyväntekeväisyyslevyn sessioihin jäämättä kiinni. The Alarmin musiikissa kuuluu muita enemmän The Clashin vaikutus, mutta ei tämä ole punkia nähnytkään – varsinkaan myöhempinä vuosinaan. Mötkösoundin juhlaa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Call – I Still Believe (Great Design)

The Call on tämän mötkösoundikatsauksen kenties vähiten yksityiskoneissa aikaa viettänyt bändi. Sanfranciscolainen orkesteri jäi ikuiseksi lupaukseksi. Bändi toi hyvesignalointiinsa kristillisen vireen ja tuli näin lisänneeksi sakeaan keitokseen yhden, harvinaisen puhuttelevan patetian tason.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Hooters – All You Zombies

Amerikkalainen The Hooters avasi Live Aidin Philadelphian-konsertin. Bändi yhdisteli AOR:ää, folkia ja takakireää reggaeta upealla tavalla naurettavaksi kokonaisuudeksi. Jos The Call oli kulttibänditason versio kristillisesti virittäytyneestä maailmanparannusmötköstä, oli The Hooters astetta sliipatumpi luenta samasta. Bändin lauluntekijäkaksikon kynistä syntyivät myös muun muassa Cyndi Lauperin Time After Time ja Joan Osbournen One of Us.

Video ei ole enää saatavilla

#6 INXS – Need You Tonight

INXS oli hedonistinen mötkö. Siinä oli ripaus – mutta vain ripaus – diskon paheellisuutta. Bändinä se teki jotenkin kokonaisen uran sillä ”tatsilla”, jolla The Rolling Stones soitti parhaat diskomörssärinsä, kuten Miss Youn. Eli kuulosti helvetin hyvältä! Bändi ei koskaan täysin antautunut new waven muoville vaan piti yhden jalan pubin oven välissä, silloinkin kun virveli kasvoi sietämättömän isoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Big Country – In a Big Country

Skotlantilainen Big Country osasi yhden tempun: tehdä suureellisia festarikertsejä ja soittaa biisiin suuren määrän kitaraa soundilla ja melodioilla, jotka antoivat kriitikoille mahdollisuuden käyttää säkkipillivertauksia. Sen maanläheinen kelttiläisyys ja country- sekä kilttikitarat verhottiin AOR-brokadiin aina kun mahdollista.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World

Jumalauta mikä terapiamötkö! Tears for Fears kääntyi sisäänpäin ja löysi sisältään saatanan ison kaikukammion, josta purkaa elämän prosenttipelin suhdannetraumoja tavalla, joka kattoi kalliit rumpusoundit sekä duon terapiakulut ja jätti vielä vähän sukanvarteenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Midnight Oil – Beds Are Burning

Reilun kaupan rockin implisiittisten lupausten täyttyminen oli aina lähimpänä Midnight Oilissa. Se lauloi globaaleista ongelmista tavalla, joka juurtui lokaaleihin australialaisiin ongelmiin, eli astetta luontevammin. Laulaja Peter Garrett päätyi Australian parlamenttiin toteamaan poliitikon liikkumavaran rajallisuuden. Bändin soundipaletti oli astetta monipuolisempi ja dynamiikan taju hiukan parempi kuin monilla muilla tässä mainituilla bändeillä – punkin läpi suodatettu dub kuuluu erityisen vahvana – mutta se iso halonhakkausvirveli kakkosella ja nelosella kyllä raikaa. Mötkö!

Video ei ole enää saatavilla

#10 In Tua Nua – Seven into the Sea

Mötkösoundin globaalin hyväntahdon lähettilään Bonon löytämä, soundiansa perinnesoittimilla maustava kelttirockbändi teki uransa aikana yhden kovan biisin, mutta se onkin sitten oikea arkkityyppi. Siihen on hyvä lopettaa.

Video ei ole enää saatavilla

Soittolista: Jumalauta miten mötkö estetiikka!

Aah!

Dire Straitsin Money For Nothing -video otetaan aina ensimmäisenä esiin, kun puhutaan tietokoneanimiotujen videoiden alkuajoista. Mutta ei se ollut ainoa. Kultaisilla 1980- ja 1990-luvuilla ei outo laakso ollut mahdollinen, ja kaikki polygonimaakarit tekivät into pinkeänä palikoista ihmisiä.

Se oli hienoa aikaa se.

#1 ART OF NOISE – PARANOIMIA (1986)

Video ei ole enää saatavilla

Max Headroom oli brittiläinen, George Stonen luoma ”keinoäly”, joka näsäviisasteli tiensä ihmisten sydämiin mm. Music Televisionilla silloin, kun kanavalla vielä näytettiin musiikkivideoita (tämä on nykyään lakisääteinen lisäys aina kyseisestä kanavasta puhuttaessa). Tässä videossa pioneeribotti kohtaa yhden elektronisen musiikin komeimmista uranuurtajista.

#2 DEF LEPPARD – LET’S GET ROCKED (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Def Leppardilta muistetaan usein vain levyt Hysteria ja Pyromania, mutta myös Adrenalize myi lukemattomia rekkalastillisia. Levyltä irroitetun Let’s Get Rocked -sinkun ohjasi Steve Barron, joka muistetaan tämän artikkelin otsikossa ja ingressissä mainitusta musiikkivideosta. Niin, videon päähenkilö Flynn pohjautuu bändin laulajan Joe Elliottin mukaan Bart Simpsoniin.

#3 PETER GABRIEL – STEAM (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Peter Gabriel teki pioneerityötä animoitujen musiikkivideoiden parissa jo 1980-luvun puolessa välissä – kaikkihan muistavat Sledgehammerin ja Big Timen tajunnanräjäyttävät stop motion -animaatiovideot. 1990-luvulle tultaessa tämä yhtä maailman harvinaisinta ihmislajia eli tyylitajuisia progressiivisia rockmuusikkoja edustava renessanssimies julkaisi hienon CGI:tä hyödyntävän videon.

#4 U.S.U.R.A. – OPEN YOUR MIND (1992)

Video ei ole enää saatavilla

1990-luvun tietokoneanimaatiovideoista tämä on varmasti tullut eniten vuosikymmenellä herkässä iässä olleiden uniin. Listan videoista tälle on ajan hammas ollut armollisin. Ehkä näissä puhtaan teknouskovaisissa linjoissa on jotain retroa ja siistiä, vähän niin kuin monissa muissakin menneiden idealismien ilmentymissä.

#5 THE PRODIGY – ONE LOVE (1993)

Video ei ole enää saatavilla

One Love oli Music For The Jilted Generation -klassikkolevyn eka sinkku. En ole varma ilmensikö video sittemmin elektronisen musiikin visualisoinnissa aikamoisen hegemonisen aseman saavuttanutta estetiikkaa vai loiko video sen… Mutta fläsäriä pukkaa. Videon teki Hyperbolic Systems. Tuosta nimestä pukkaa lisää fläsäriä. Nyt on pakko lopettaa.

#6 DANCE NATION – TRUE CONVICTION (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Samaa tarkkaan valikoiduista elektronisen musiikin tapahtumista tuttua estetiikkaa löytyy myös kotimaisen eurodancea ja ravea ydistelevän Dance Nationin videolta. Projektin hiipumisen jälkeen Markus ”Captain” Kaarlonen on tehnyt hommia ainakin Aikakoneen ja Poets of the Fallin riveissä. Dance Nationin Wikipedia-sivuilta löytyy yksi lempilauseitani internetistä: ”Ryhmän syntetisaattoreilla toteutettu musiikki oli usein instrumentaalista, mutta joissakin kappaleissa kuultiin myös laulua.” Ei lisättävää.

#7 PET SHOP BOYS – GO WEST (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boysin versio Village People -klassikosta on hykerryttävä: neuvostoliittolaista sosialistista realismia sekoitetaan surutta Leni Riefenstahlin voimisteluvideoita referoivaan kuvastoon ja itse bändin univormut näyttävät siltä kuin Devo olisi päästetty suunnittelemaan paraativaatteet Kuolemantähden työntekijöille. Ja sitten on ne rantapallot…

#8 PET SHOP BOYS – LIBERATION (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Maailman parhaalta elektronisen musiikin duolta löytyy toinenkin aika varhainen esimerkki videosta, jossa lähes kaikki kuvamatsku on generoitu tietokoneella. Vain Neil Tennantin naamaa nähdään livenä. Harmi sinänsä, sillä polygoni-Neil olisi varmasti ollut myös hieno ilmestys lähikuvassa. Esteettisesti video on upea yhdistelmä Liberacen Las Vegasia ja varhaista demoskene-animaatiota.

#9 SNAP! – WELCOME TO TOMORROW (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Jos on yksi asia, jonka Snap! osasi 1990-luvulla, se oli yleisöä halolla päähän lyömisen jalo taito. Biisi kertoo tulevaisuudesta, eli videohan on tehtävä tietokoneella. Rahaakin lienee palanit, sillä eiväthän CGI-kuvat näytä ratkaisevasti huonommilta kuin ne, joilla George Lucas samoihin aikoihin raiskasi uudellenjulkaistut Tähtien Sodat IV–VI.

BONUS!

Artikkeli tehtiin sen verran nopeasti julkaisuikkunan vuoksi, että tekijöille sattui muutama unohdus. Sen lisäksi jengiltä sieltä täältä on tullut sen verran hienoja ehdotuksia, että pakko täydentää ennen kuin saitti menee pakettiin. Eli CGI-videoiden alkutaipaleen hienoimpien hetkien bonusrundi.

MICK JAGGER – HARD WOMAN (1985)

Video ei ole enää saatavilla

KRAFTWERK – MUSIQUE NON STOP (1986)

Video ei ole enää saatavilla

DEAD CAN DANCE – CARNIVAL IS OVER (1993)

Video ei ole enää saatavilla

DANCE 2 TRANCE – WARRIOR (1994)

Video ei ole enää saatavilla

SVEN VÄTH – HARLEQUIN: THE BEAUTY AND THE BEAST (1994)

Video ei ole enää saatavilla

LAIBACH – FINAL COUNTDOWN (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Javier Bardem, omiaan esittämään toisen maailmansodan partisaanin veristä ja epätoivontäyteistä arkipäivää.

Maailma on pullollaan biisejä, joista saisi elokuvan. Tässä kaksikymmentä.

#1 Kendrick Lamarr – The Art of Peer Pressure

Lamarrin Good Kid, M.A.A.D City on konseptialbumi nuoresta miehestä, joka on lapsuuden ystäviensä kanssa ajautumassa mukaan jengitoimintaan. Tämä kappale kuvaa ratkaisevaa iltaa, jolloin pojat astuvat rajan yli väkivaltarikosten piiriin.

Pääosa: Michael B. Jordan

#2 Bruce Springsteen – The Hitter

Nyrkeillään itsensä pula-aikana elättänyt mies muistelee lannistuneena menneitä.

Pääosa: Michael Rooker

#3 Steely Dan – Don’t Take Me Alive

Kirjanpitäjän poika on pulassa ajauduttuaan törmäyskurssille isänsä kanssa Oregonissa. Tilanne on eskaloitunut piiritykseksi, jossa piiritetyllä on laatikollinen dynamiittia.

Pääosa: Bryan Cranston

#4 The Coup – Me and Jesus the Pimp in a ’79 Granada Last Night

Jesus-nimisen sutenöörin ja hänen poikansa suhde on ristiriitainen, varsinkin kun pojan äiti tekee isälle töitä. Sutenöörin ikääntyminen hankaloittaa tilannetta. Oidipaalinen draama.

Pääosa: Luis Guzman ja Gael Garcia Bernal

#5 Camper Van Beethoven – Jack Ruby

Yhden John F. Kennedyn salamurhan liepeillä toimineen hahmon muotokuva kaikessa karuudessaan.

Pääosa: Philip Seymour Hoffman

#6 Risto – Nina, olen palasina

Kertoja yrittää saada elämänsä hallintaan matkustamalla Tampereelta Riksuun ahdistelemaan ex-tyttöystävää. Paperinkeräyslaatikossa tehty ruusu tulkitaan kriitikoiden toimesta Citizen Kane -viittaukseksi.

Pääosa: Tommi Eronen.

#7 Slick Rick – Children’s Story

Teini-ikäinen häirikkö päätyy rikoksen polulle tässä kokoillan animaatioelokuvassa, joka ei todellakaan sovi koko perheelle.

Pääosa: Justin Timberlake ja Slick Rick

#8 Ghostface Killah & Raekwon – The Hilton

Kaverukset joutuvat väijytykseen Hilton-hotellissa asuessaan. Toinen liukastuu suihkussa saippuaan ja kaatuu pyssynsä päälle. Toisen mielestä se on ”dope”. Komediaa ja actionia.

Pääosa: Paul Newman ja Robert Redford

#9 Leonard Cohen – The Partisan

Toisen maailmansodan partisaanin veristä ja epätoivontäyteistä arkipäivää.

Pääosa: Javier Bardem

#10 Outkast – Spottieottiedopalicious

Katutason huumediileri yrittää laittaa elämäänsä järjestykseen orastavan isyyden kynnyksellä. Ei ole helppoa saada duunia kun virtsa on ”pilvistä”.

Pääosa: Ludacris

#11 Immortal Technique – Dance with the Devil

Metafyysinen trilleri, jonka keskiössä on sielunsa Paholaiselle myynyt Billy Jacobs. Loppuhuipennus on kuin suoraan Mozartin Don Giovannista, mutta raaempi.

Pääosa: Idris Elba

#12 New Order – Love Vigilantes

Kummitus- ja rakkaustarina, jossa sodasta palaava sotilas haluaa nähdä perheensä, mutta onkin oikeasti kuollut.

Pääosa: Antti Litja

#13 Richard Thompson – 1952 Vincent Black Lightning

Rikosaallon voimalla kaahaava road movie, jossa parin saattaa alussa yhteen nimen moottoripyörä.

Pääosat: Steve McQueen ja Faye Dunaway.

#14 UGK – Pocket Full of Stones

Tarina huumeimperiumin rakentamisesta. Eikä se edes romahda elokuvan lopussa. Virkistävän vähissä ovat moraaliset opetukset.

Pääosa: Wesley Snipes

#15 Kauko Röyhkä & Narttu – Kanavaan hukkunut

Kohtauksia erään parisuhteen hajoamisesta, jonka taustalla kummittelee kylässä tehty murha.

Pääosat: Tommi Korpela ja Susanna Mikkonen

#16 Eminem – Stan (feat. Dido)

Häiriintynyt fani stalkkaa lempiartistiaan ja koettaa saada tähän yhteyden. Epäonnistuessaan napsahtaa kohtalokkain seurauksin.

Pääosat: Eminem ja Kris Kristofferson

#17 Ice Cube – It Was A Good Day

Yksi päivä Los Angelesin Leopold Bloomin elämässä. Kaikki meni ihan sairaan hyvin.

Pääosa: Ice Cube

#18 Potter’s Field – Tom Waits

Juoppo vasikka kertoo Bronxissa tapahtuneista rikoksista viinalasillista vastaan. Happopäinen, väkivallan ja korruption läpisyömä film noir. Hyvä ei lopussa voita.

Pääosa: Brad Dourif ja Lance Henriksen

#19 Digital Underground – Freaks of the Industry

Tämä on pornoelokuva. Tarvitseeko se juonen?

Pääosa: jokainen voi netistä katsoa itselleen mieluiset esittäjät

#20 Biz Markie – Just a Friend

Klassinen college-komedia, jossa tyttöystävä pettää. Vierailevalla poikafrendillä voisi olla vaikka röökiaski t-paidan hihaan käärittynä, ellei Suomi pian kieltäisi moista.

Pääosa: Seth Rogen.

Maailmanlopun script pitching sessio

1. Kendrick Lamar – The Art of Peer Pressure
2. Bruce Springsteen – The Hitter
3. Steely Dan – Don’t Take Me Alive
4. The Coup – Me And Jesus The Pimp In A ’79 Granada Last Night
5. Camper Van Beethoven – Jack Ruby
6. Risto – Nina, olen palasina
7. Slick Rick – Children’s Story
8. Ghostface Killah – The Hilton (feat. Raekwon)
9. Leonard Cohen – The Partisan
10. OutKast – SpottieOttieDopaliscious
11. Immortal Technique – Dance With the Devil
12. New Order – Love Vigilantes
13. Richard Thompson – 1952 Vincent Black Lightning
14. UGK – Pocket Full Of Stones
15. Kauko Röyhkä ja Narttu – Kanavaan hukkunut
16. Eminem – Stan
17. Ice Cube – It Was A Good Day
18. Tom Waits – Potter’s Field
19. Digital Underground – Freaks Of The Industry
20. Biz Markie – Just a Friend

Kuuntele soittolista tästä.

Se söi tähtisädetikun!

Eka kohtaaminen Riston kanssa oli tajunnanräjäyttävä. En muista mitä olin oikeasti katsomassa Kipsarissa, mutta kaikki paitsi raivoisa tulkinta tulevasta pikkuhitistä Diskopallo pyyhkiytyi muistista. Siitä lähtien suhde Ristoon on ollut nousujohteinen.

Risto Ylihärsilä tekee toinen toistaan hienompia ja vittumaisen herkkiä biisi/video -pareja yhdessä Fonalin Sami Sänpäkkilän kanssa. Konsertit ovat säilyttäneet särmänsä ja kasvaneet eeppisiin mittoihin. Seikkailunhalua riittää. Siitä todistaa tämä uusi levykin.

Nuorgam tarjoaa nyt mahdollisuuden ennakkokuunnella Riston 29.11. julkaistavan uuden levyn.

Tältä kuulostaa ylihärsiläläinen sci-fi. Tällä avaruusasemalla soi jouhikko ja miehistöä ahdistaa. Avaruudessakin ne tarvittavat adapterit ovat aina hukassa, kierimässä tähtipölyn seassa kiinni juuttuneen laatikon pohjalla. Eikä avaruudessa kukaan kuulee kun sanot ”Perkele!”.

Ennakkokuuntelu on päättynyt.

Jos pidit levystä, tue kotimaista indielevy-yhtiötoimintaa täällä.

Tämä laulu on suomalainen road movie sekä Leader of the Pack. Gösta oli kovempi jätkä kuin Dennis Hopper tai George ”Shadow” Morton.

”Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän
Turha on äitien sankaripoikia neuvoa
Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään
Maalissa juhlitaan voittajapoikaamme Teuvoa”

Tulen pohjoissavolaisesta suvusta, jossa tarinan mukaan opitaan ajamaan ennen kuin kävelemään. Suurin osa äitini sisarkatraasta harrasti moottoriurheilua kahdella tai neljällä renkaalla. Lapsuuden tarinoissa pyörivät äidin ja setien kanssa hengaamassa Teuvo Länsivuori, Keke Rosberg, Giacomo Agostini, Jarno Saarinen ja monet muut, jotka lienen unohtanut. Vanhin poika kuoli moottoripyöräonnettomuudessa.

Kaikki tämä näkyy joskus vahvasti suvun ajokulttuurissa, mutta varsinainen villitys kesti yhden sukupolven eikä kukaan serkuskatraasta ole lähtenyt alalle, ei prätkällä eikä autolla. Eli sitä bensankatkuisinta tarttumapintaa ei ole, mutta biisin maailma on sellainen, jonka liepeillä on tullut vietettyä aikaa.

Tätä kappaletta kuunnellessa tulevat mieleen Valkeisten hiekkatiet. Niissä on mutkia ja mäkiä. Ne on kuin tehty lujaa ajettaviksi, vuosien toistuvan käytön tuomalla liialla itsevarmuudella. Joku on varmasti vetänyt jokaisen niistä mutkista suoriksi viimeisen 60 vuoden aikana.

”Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie
siinä Anglia katolleen kääntyi
Vielä vinossa liikennemerkkikin lie
joka ohjausvirheestä vääntyi
Etupenkiltä lasin läpi lennettyäni
olin pyörinyt piennarta pitkin
Ojan pohjalla hampaita sylkiessäni
minä oksensin verta ja itkin”

Mieleen tulee myös lapsuudesta Dar es Salaamin Msasani Peninsulan valtaväylä Toure Drive, jossa on yhdessä kohtaa 90 asteen mutka. Sitä sanottiin 1980-luvulla Pukkilan suoraksi, koska eräs Darissa asunut Pukkila (en muista enää etunimeä) oli ajanut sen suoraksi. Jos olette käyneet kaupungissa, Pukkilan suoran kohdalla on nykyään Sea Cliff Hotel. Silloin siinä oli roskavalli, jonka yli Pukkila ajoi Land Roverinsa – katolleen.

On mielenkiintoista verrata kahden eri kansakunnan suhdetta polttomoottoriin työkaluna, jolla saavutetaan vapauden tila. Amerikkalaisilla on loputon moottoritie, joka jatkuu ikuisuuksiin kohti uutta elämää. Polttomoottori vie tarpeeksi kauas, jotta itsensä voi keksiä uudestaan. Suomessa polttomoottorilla pyritään pakoon, mutta ei päästä. Kukaan ei koskaan pääse niin kauas, että voisi keksiä itsensä uudestaan. Silloin tällöin joku yrittää tehdä sen muuttamalla Helsinkiin, mutta yleensä kaikki menee pieleen. Ja samat mujuset ja kolehmaiset ne sieltäkin löytyvät, rappukäytävistä ja korttelibaareista.

Mutta Teuvo pääsi pakoon ja keksi itsensä uudestaan retroaktiivisesti sankarina, joka ehkä viimeisinä hetkinään mumisee hampaiden ja oksennuksen sekaan Marlon Brando -tyyliin ”I coulda been a contender.”

Jos palataan Shangri-Lasin Leader of the Packiin, niin siinäkin menehdytään liikenneonnettomudessa, ja kaipaamaan jää sosiaaliselle paineelle periksi antanut nainen. Teuvoa taisivat jäädä ikävöimään lähinnä Mujunen ja Kolehmainen. Ehkä he laulavat kappaleen lopussa, kun Teuvo karauttaa kultaista valoa hohtavalla Angliallaan taivaaseen, jossa WRC ei koskaan lopu ja suomalainen voittaa jokaisen osakilpailun vaikka Colin McRaekin siellä ajaa.

Video ei ole enää saatavilla

Lou Reed, tyyli ennen kaikkea.

Lou Reedillä ja minulla on ollut vaikeitakin vuosia, mutta kyllä hän on aina ollut yksi elämäni tärkeimpiä taiteilijoita. Joskus on pelottanut hänen kitaransoittonsa, joskus valitsemansa taustabändit, eikä se muukaan paketti aina ole kasassa ollut, mutta mitä pienistä. Mies muutti maailmaa jo uransa alussa The Velvet Undergroundin kanssa. Kuolemattomana on varaa ottaa riskejä ja hölmöillä.

Loun kuolema ei sureta. Hän eli hienon elämän ja jätti niin paljon siitä jälkeensä. Osa siitä on kiinteä osa elämämme äänimaisemaa, osa ei.

Keräsin soittolistan, jolle valitsin Reedin soolouralta niitä vähemmälle huomiolle jääneitä ja itselleni tärkeitä biisejä – klassikkoalbumien harvemmin soitettuja raitoja sekä epäonnistuneiden kokonaisuuksien valopilkkuja. Kaikilta Loun levyiltä niitä ei edes löydy.

Esimerkiksi Mistrialia en osaa vieläkään sulattaa. Enkä ehkä antaa anteeksi. Ostin sen levyn ilmestyessä kuulematta sitä lainkaan, koska olin jo vakuuttunut miehen neroudesta. Sellaiseen hölmistyneisyyden tasoon, jonka sisältäni löysin levyn soidessa, olen sittemmin harvemmin törmännyt. Kiitos tästäkin äärikokemuksesta, Lou.

Ja minusta on hienoa, että Metallican kanssa tehty Lulu jäi miehen viimeiseksi julkaisuksi. Levy on kauhea, mutta ilmentää hienosti ”mieluummin överit kuin vajarit” -suhtautumista tähän hiukan ontuvaan ja pöhöttyneeseen petoon, jota rockiksi kutsumme. Mieluummin täysillä metsään kuin…

Tämä on jäljellä 15-vuotiaana tussilla tekemästäni Lou Reed -paidasta.

#1 Perfect Day (The Raven)

The Raven on suurimmaksi osaksi yhtä toimiva kuin Metallican kanssa tehty Lulu, eli taidetta isolla T:llä mutta jotenkin tyhjää sisältä. Tai reitiltä eksynyttä sellaista. Mutta tämä uusioversio Transformer-levyn klassikkoraidasta on upea.

#2 Kicks (Coney Island Baby)

Coney Island Baby on aika vahva levy kautta linjan – kepeällä tavalla rockaava. Kicks on Louta Can-maisimmillaan ja improvisoidun oloinen lauluraita kuulostaa aika vahvasti Damo Suzukilta.

#3 Last Great American Whale (New York)

New York on mielestäni klassikko ja aika tasavahva. Tai siltä se ainakin aikoinaan tuntui 1980-luvun vaikeiden, vaikeiden vuosien jälkeen. Tämä puhuttu biisi on hienoa maagista realismia. Tuo mieleen Paul Austerin kirjan Leviathan, muutenkin kuin nimen tasolla.

#4 The Day John Kennedy Died (The Blue Mask)

The Blue Mask on yksi Loun vahvimmista levyistä ja tämä saattaa olla hänen idealistisin biisinsä. Se on kuin paras mahdollinen vastaus kysymykseen, joka misseiltä aina kysytään. Missit vastaavat ”maailmanrauha”.

#5 Make Up (Transformer)

Levy on aika puhki soitettu, mutta tämä helmi on aina jäänyt pienemmälle huomiolle.

#6 Street Hassle (Street Hassle)

Loistava minirockooppera, jossa Bruce Springsteenillä on puherooli.

#7 Home of the Brave (Legendary Hearts)

Legendary Hearts ei levynä säväytä, mutta siltä löytyy pari-kolme klassikkoa, joista tämä jollain tavalla Neil Youngin mieleen tuova sotkuinen ja laahaava balladi on koskettavin.

#8 Disco Mystic (The Bells)

Tällaista kamaa olisin halunnut kuulla Mistrialilla, 1980-luvun soundeilla, mutta ei… Tämä on huumorimusiikkia kukkeimmillaan.

#9 High in the City (New Sensations)

Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi olla raivostuttava biisi, steel-rumpuineen päivineen, mutta toisin kävi. Hauskan pirtsakka tuokiokuva New Yorkista ennen kuin Rudy Giuliani siivosi sen turisteille turvalliseksi.

#10 Ecstacy (Ecstacy)

Tämä kuulostaa ihan Sielun Veljiltä! Voisi olla balladi Suomi-Finlandilta. Traktoreita sataa aamu kuudelta, pää on ohutta lasia…

#11 Trouble With Classicists (Lou Reed & John Cale: Songs for Drella)

Metafyysinen taidehisotrian luento, joka on helppo kuvitella Andy Warholin suuhun, sekä tekstinsä että Loun lakonisen ulosannin puolesta. Kaunis kunnianosoitus selvästi rakkaalle ystävälle.

#12 Dreamin’ – Escape (Magic and Loss)

Magic and Loss oli jotenkin sotkuinen ja hukassa, mutta Dreamin’ on hienolla tavalla eleetön balladi.

#13 Sad Song (Berlin)

Kaikkien ranteet auki -levyjen äiti päättyy tähän biisiin. Jos tämä olisi valittu Trainspottingiin, ehkä tästä olisi tähtien esittämä hyväntekeväisyysversio. Biisinä vähintään yhtä kova kuin Perfect Day.

#14 Metal Machine Music, Part IV (Metal Machine Music)

Aliarvostettu ja yllättävän kuunneltava levy.

14 kätkettyä Lou Reed -helmeä

1. Lou Reed & Antony Hegarty – Perfect Day
2. Lou Reed – Kicks
3. Lou Reed – Last Great American Whale
4. Lou Reed – The Day John Kennedy Died
5. Lou Reed – Make Up
6. Lou Reed – Street Hassle
7. Lou Reed – Home Of The Brave
8. Lou Reed – Disco Mystic
9. Lou Reed – High In The City
10. Lou Reed – Ecstasy
11. Lou Reed & John Cale – Trouble With Classicists
12. Lou Reed – Dreamin’ – Escape
13. Lou Reed – Sad Song
14. Lou Reed – Metal Machine Music, Part IV

Kuuntele soittolista tästä.

Bonus!

Ruotsalainen video, jota levitetään todisteena Loun mulkkuudesta, lähinnä todistaa, että hänellä on kuiva huumorintaju. Jos haluatte nähdä mulkun, katsokaa video, jossa Henry Rollins kiusaa pikkupunkkaria.

Matkalla Calaisbamaan!

Tällä viikolla Suomessa erilaisten suomalaisista muusikoista koottujen kokoonpanojen kanssa konsertoiva Damo Suzuki tunnetaan parhaiten saksalaisen Canin solistina. Vuosina 1970–1973 hän teki Canin ydinnelikon kanssa murhaavan sarjan klassikkolevyjä: Tago Mago, Ege Bamyasi, Future Days. Suzuki erosi bändistä vuonna 1973 mennäkseen naimisiin ja alkaakseen Jehovan todistajaksi.

Can jatkoi toimintaansa Suzukin lähdettyä, mutta iso osa taikaa oli hävinnyt. Bändi lopetti toimintansa vuoden 1979 tienoilla.

Mutta mitä tapahtui Holger Czukaylle, Michael Karolille, Jaki Liebezeitille ja Irmin Schmidtille sen jälkeen?

Holger Czukay

Canin basisti, ääniefektialkemisti ja viiksekkäin jäsen julkaisi bändin hajottua soololevyjä ja teki yhteistyötä lukuisien muusikoiden kanssa, joista moniin Canin kultakaudella oli ollut merkittävä vaikutus: Jah Wobble (P.i.L.), David Sylvian (Japan), U.N.K.L.E., Eurythmics ja niin edelleen. Soolourallaan Czukay jatkoi pioneerityötään sample-pohjaisen musiikin kehittäjänä. Tyylikirjo on huima, äänikollaaseista tanssipoppiin.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Karoli

Canin hajottua kitaristi Michael Karoli perusti Outer Space -studion käytöstä poistettuun oliiviöljymyllyyn Ranskan Alpeille sekä soitti rumpuja sessiomuusikkona. Hän jatkoi Canin hajottua säännöllistä yhteistyötä Holger Czukayn kanssa eri projekteissa. Vuonna 1984 Karoli julkaisi ainoan soololevynsä englantilaisen laulajan Polly Eltesin kanssa. Vuonna 2001 hän kuoli syöpään ollessaan 53-vuotias.

Video ei ole enää saatavilla

Jaki Liebezeit

Canin hajottua bändin minimalistinen ja metronomintarkka rumpali Jaki Liebezeit sukelsi yhä syvemmälle rytmin ytimeen perustamalla erinäisiä rumpukokoonpanoja, kuten Drums off Chaosin (1982) ja Club off Chaosin (1996). Vuonna 1980 Liebezeit perusti Phantomband-yhtyeen yhdessä Canissakin soittaneen Rosko Geen kanssa. Myös Liebezeit on tehnyt Canin jälkeen paljon yhteistyötä Czukayn kanssa eri projekteissa. Lisäksi hän on esiintynyt ja levyttänyt muun muassa suomalaisen Raoul Björkenheimin, Depeche Moden, Brian Enon ja tuottaja-basisti Bill Laswellin Materialista tunnetun kitaristin Nicky Skopelitiksen kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Irmin Schmidt

Canin kosketinsoittaja Irmin Schmidt oli kapellimestari ennen liittymistään Caniin ja keskittyi Canin jälkeen säveltämään musiikkia elokuviin ja televisioon. Näitä töitä on kertynyt yli 40. Hän sävelsi Gormenghast-nimisen oopperan ja teki yhteistyötä legendaarisen saksalaisen mainossäveltäjän Bruno Spoerrin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Lisää Can-miesten myöhempiä vaiheita löytyy tältä YouTube-soittolistalta.

Damo Suzuki’s Network Suomen-kiertueella: 8.10. Turku, Dynamo, 9.10. Tampere, Klubi, 10.10. Helsinki, Korjaamo, 11.10. Jyväskylä, Höstfest, Ilokivi, ja 12.10. Pori, Validi Sekmentti, Saikku. Taustabändissä mm. Pekko Käppi, Faarao Pirttikangas, Räjäyttäjien Jukka Nousiainen ja yllekirjoittanut.

Ja lopuksi biisi, joka teki minustakin Can-fanin joskus kaukaisella 1980-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

”Sinun kuvillasi huoneen seinät peittää voisin
olet nainen jonka vuoksi öisin valvotaan
Silti elämä ei kohtele meistä ketään toisin
kasvot kauneimmatkin aina vanhenevat aikanaan”

Google on usein huomiota herättävän banaali. Kun hain tämän biisin lyriikoita netistä, tulosten yläpuolelle tulostuva mainos tarjosi treffejä sielukkaan venäläisnaisen kanssa – Soulful Russian Lady. Yhtiö on satsannut noin parikymmentä miljardia internetinfraansa, mutta silti sen algoritmit eivät osaa aavistaa mitä haen etsiessäni Anastasiaa.

Tässä on kyse paljon herkemmästä asiasta kuin jostain postimyyntimorsiamesta.

Anastasia on ehdottomasti yksi lempikappaleitani Leevi & the Leavingsin tuotannossa. Se on powerballadi ilman pullistelua eikä se isommaksi paisutettujen lajitoveriensa tavoin pyri nousemaan inhimillisen heikkouden yli vaan rypee siinä. En ollut ennen ajatellut, että lähtökohtaisesti tavoittamattoman eroottisen päiväunen synnyttämä turhautuminen ja yölliset siemensyöksyt voivat kokea metamorfoosin vahingoniloksi, mutta niin tässä tuntuu käyneen. Tämä kaunis kappale kertoo siitä ilosta, jonka ihminen kokee nähdessään enkelin syöksyvän siivet liekeissä maahan.

Ehkä joku muu kuulee tässä jotain empaattista tai jopa nostalgista.

Minä en.

Video ei ole enää saatavilla

Don’t get me wrong, he’s a nice guy, I like him just fine. But he’s a mouth breather.

Queens of the Stone Agessa on aina yhdistänyt yllätyksettömyyttä arvaamattomuuteen. Sen kipuaminen megaluokkaan oli itsessäänkin ylläri. Olihan bändin toimintatapa usein oudon modulaarinen ja biisit ajoittain vaikeaselkoisia ja huuruisia. Tämänkin voi lukea niin monella tavalla.

”I drift along the ocean
Dead lifeboats in the sun
and come undone

Pleasantly caving in
I come undone”

Minusta se kertoo huumeista, mutta ihmissuhdedraamailu tai pyristely yhteiskunnan sääntöjen ikeessä ovat varmasti yhtä valideja tulkintoja.

Queens of the Stone Age on aina parhaimmillaan ammentaessaan musikaaliestetiikasta. Sitä tämä biisi on: QOTSAa queeneimmillään, samasta kaivosta vettä kantamassa kuin Freddie Mercuryn melodiapartio. Upealla tavalla lyyrisen kitarasoolon loppu on kuin suoraan Flashistä. Kompuroiva humppakomppi sopisi torviorkesterin soitettavaksi suuren joukkokohtauksen taustalle. Jokaisen kitaralurituksen soittaisi klarinetti. Tarkoitan nyt oikeaa klarinettia, en Brian Mayn imitaatioita 1970-luvulta. Riffejä tuhlaillaan kuin dixielandissa konsanaan.

Biisi on selkeä tulevaisuuden kestosuosikki kaikissa maailman parhaat kitarabiisit -äänestyksissä hamaan tulevaisuuteen. Löydät sen korkealta Rolling Stonen äänestyksessä vuonna 2021. Sitä on julkeasti varioitu mainoksessa ja se löytyy lukuisista soittamiseen liittyvistä peleistä. Se on QOTSAn Seven Nation Army, ja tulevaisuuden musikologeille annammekin tehtäväksi selvittää, miksi se ei soi NBA:n peleissä.

Mutta se on kaikkea tuota parempi ja suurempi. Josh Homme operoi täysin eri lahjakkuuden tasolla kuin Jack White. Seven Nation Armyn maailma on jo syönyt ja kohta sylkäisee ulos. Sillä ei loppupeleissä ole edes Sandstormin staminaa. No One Knowsiin maailman hammas ei pysty.

QOTSAn jätkille muuten gas face rap-skittien integroimisesta rock-ilmaisuun. Ei ollut tarpeen. Onneksi ei ottanut tulta alleen.

Ai niin, meinasi unohtua. Tähänkin klassikkoon liittyy Giant Robot. Näin bändin toistaiseksi ainoan kerran livenä Hultsfredissä, kun olimme siellä soittamassa. Onneksi tämä bändi sekä Primal Scream, Rage Against The Machine ja Asian Dub Foundation muuttivat viikonlopun plus-merkkiseksi. Alakuloa aiheutti se, että soitimme samaan aikaan Lee ”Scratch” Perryn kanssa.

Booyaa!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Queens of the Stone Agelta äänestettiin myös kappaleita Go With the Flow ja The Lost Art of Keeping a Secret.

Viekää minimalismikin pesästä!

Tämä lähes haikumainen kappale on joko rakkauslaulu kalliin kalustekaupan mainokselle tai kurkistus sisäiseen maisemaan jossain hulluuden ja zenin rajamailla.

An empty box, an open space
A single thought leaves a trace

Tai ehkä se kertoo minimalismista yleisesti. Mutta musiikin ja tekstin muodostamana kokonaisuutena teos lähentelee joka tapauksessa slapstick-komediaa.

Lyriikka piirtää valkoista tilaa, sarvisankaisia tai raamittomia laseja käyttävän suunnittelijan tai arkkitehdin kotia, toimistoa tai henkistä ulottuvuutta japanilaisen hiekkapuutarhurin pieteetillä. Varsinainen kappale on kuitenkin alusta lähtien ylitsevuotavan pirteää poppista trancekoukulla. Ja lopussa mukaan saadaan 1700- ja 1800-lukujen pahimpiin ranskalaisten sekä saksalaisten säveltäjien pastoraali- ja metsästysteemojen ylilyönteihin viittavat vaskit ja Hollywoodin action-sektorille kurottavat jouset.

White on white, light, sublime, subliminal
The void is clean, a cell but not for a criminal

Minimalia on mahdotonta kuunnella nauramatta.

Kun Giant Robotin Domesticitystä tehtiin piraattiversio Venäjällä, digipak – jewel case -konversion yhteydessä tarvittiin lisää materiaalia vihkosen sisäaukeamalle. Kekseliäs piraatti oli kai musiikkia kuunneltuaan päättänyt, että tilanteesta selvitään skannaamalla vihkoon sohvan kuva kalusteluettelosta.

Otan sarvisankaiset lasit päästäni ja pyyhin kyyneleitä hihaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pet Shop Boysilta äänestettiin myös kappaleita Home and Dry, I Made My Excuses and Left, Love etc. sekä The Sodom and Gomorrah Show.

Provider on N*E*R*D:n paras novelli.

Provider on usein turboahdettuun meininkiin taipuvaisen projektin ilmavin ja sielukkain biisi, joka kuulostaa lähes vahingossa syntyneeltä.

”Goodbye beloved one
Do you know what I am
If you don’t see my face no more
I’m a provider girl, gotta face the streets tonight”

Oli konteksti mikä tahansa, niin yksi asia, jonka amerikkalaiset osaavat paremmin kuin kukaan muu, on novelli. Amerikkalaisen kirjallisuuden historia on täynnä toinen toistaan hienompia esimerkkejä siitä miten ihmiskohtalo tiivistetään ja miten arkipäiväisestä tehdään samalla elämää suurempaa.

Saman jenkit osaavat lyyrikkoina.

Provider menee samaan jatkumoon Steely Danin 1960-luvun alun kohtalokkaiden teinisinfonioiden ja Camper Van Beethovenin kanssa. Tässä sekoittuvat Leader of the Pack ja Steely Danin Owsley Stanleyststa kertova Kid Charlemagne. On huomionarvoista, että kovalaatuisesta LSD:stään tunnettu Owsley jäi kiinni, koska hänen ajamastaan autostaan loppui bensa.

Kirjallisuudessa se lienee lähinnä Raymond Carveria tai sitten uudemmista novellisteista Junot Diazia ja Ralph Lombregliaa. Varsinkin viimeksi mainitun novelleissa tuntuu paistavan sama aurinko kuin tässä kappaleessa. Se on jollain tavalla lohduton.

Kyseessä on pieni tarina vaihtoehdottomuudesta, huumekauppiaaksi ajautumisesta tilanteessa, jossa kertoja ei näe muuta tapaa elättää perheenalkua – neljä minuuttia päänsisäistä monologia Highway 95:ia pitkin ajettaessa.

Ehkä hän ajaa enimmäkseen valkoisesta South Gatesta vahvasti afro-amerikkalaisten ja latinojen dominoimaan Inglewoodiin. Tai toisin päin, jos autossa on jo huumeita. Alkulähde lienee todennäköisemmin Inglewoodissa ja loppumarkkina South Gatessa tai Huntington Parkissa.

Tästä kaikesta huolimatta kappale iskee selkeästi tietoisuuden ohi, eli sisältöä tulee kelattua vasta sen jälkeen, kun on jo palavasti rakastunut Pharrell Williamsin äänenväriin ja hienoon tapaan rytmittää laulumelodiaa. Biisi groove löytyy monella tapaa juuri laulumelodiasta.

Soundillisestikin Provider on monella tavalla poikkeus N*E*R*D:n tuotannossa. Se ei käy päälle, vaan hiipii. Äänimaisema on ilmavampi kuin tuotantotiimin usein maksimaalisiin ratkaisuihin taipuvissa biiseissä. Provider tuo mieleen 1970-luvulla soulin ja countryn raja-alueella tehdyt biisit.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

N*E*R*D:ltä äänestettiin myös kappaleita Am I High, Run to the Sun ja She Wants to Move.

Hel-looks soitti ja halusi…

Crazy on Danger Mousen ja Cee-Lo Greenin yhteistyön kirkkain helmi, piirun verran alle kolme minuuttia taydelliseksi hioutunutta poppia.

”Does that make me crazy?
Does that make me crazy?
Does that make me crazy?
Possibly”

Hulluudesta on tehty lauluja maailman sivu, hyviä ja huonoja, mutta hyvin harvoin todentuntuisia. Vallitseva tyyli on lainattu b-elokuvista elokuvista, eli kyseessä on usein jonkinlainen teinikauhuversio aiheesta.

Jos pois lasketaan hullaantuminen, mielenhäiriöt aiheena miellyttävät räppäreitä, hevareita ja punkkareita enemmän kuin poppareita.

Kun ensi kertaa kuulin tämän biisin, se tuntui uskottavalta kuvaukselta mielen järkkymisestä, tiiviisti ilmaistuna.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Gnarls Barkleyn Cee-Lo värisytteli kesällä 2006 Provinssirockissa. (Kuva: Tomi Palsa)

On vaikea sanoa, mistä vakuuttavuuden tunne syntyy – sanoista vai siitä intensiteetistä, jolla Cee-Lo Green laulaa. Tämä on hyvin näytelty pieni draama. Laulu voi ihan hyvin kertoa myös rakkaudesta, tai ehkä jopa Cee-Lon ja Danger Mousena tunnetun Brian Burtonin yhteistyöstä.

But maybe I’m crazy
Maybe you’re crazy
Maybe we’re crazy
Probably

Tai taiteellisesta työstä yleisesti.

Mutta oma ensimmäinen reaktioni oli ”hulluus”, joka sellaisena kuin se laulussa esiintyy on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita, joka voi vapauttaa kypsän ihmisen aikuisuuden taakasta muutenkin kuin hetkellisesti.

Musiikillisesti kyseessä on täysosuma. Se morriconelaisia kielisoittimia hiphop-biittiin ja loistavaa soul-laulua taustalla hurisevaan efektoituun kuoroon, joka tuo mieleen Aphex Twinin Windowlickerin. Se ei kuulosta ajattomalta, vaan nimenomaan sekä eiliseltä ja tältä päivältä. Musiikki vie heti mennessään. Se hurmaa kaikki lapsenlapsista isovanhempiin ja vasta myöhemmin paljastaa melankolisen, ehkä jopa synkän sydämensä.

Tämä oli huima kokemus vuonna 2006 ja on sitä yhä. Kestää toistuvaa soittoa kuin Ave Maria konsanaan.

Ja tietenkin videossa käytetään Rorschachin mustetahroja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Gnarls Barkleylta äänestettiin myös kappaletta Who’s Gonna Save My Soul.

Video ei ole enää saatavilla

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

Dragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

This Nation’s Saving Grace (1985)

Joskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

The Unutterable (2000)

K-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Fall Heads Roll (2005)

2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

Yksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Perverted by Language (1983)

Tämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Video ei ole enää saatavilla

The Frenz Experiment (1988)

Tämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Bend Sinister (1986)

Kahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

I Am Kurious Oranj (1988)

Ensimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Grotesque (After the Gramme) (1980)

Oma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Light User Syndrome (1996)

Brix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Your Future Our Clutter (2010)

Viime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Marshall Suite (1999)

Marshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

Jäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Live at the Witch Trials (1979)

Koska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Extricate (1990)

Hit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

Beggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Shift-Work (1991)

Jotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Slates (1981)

Slatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Wax Solvent (2008)

Mark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Middle Class Revolt (1994)

The Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Code: Selfish (1992)

Craig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Ersatz GB (2011)

Ersatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

Re-Mit (2013)

The Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

Hex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Levitate (1997)

Levitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Are You Are Missing Winner (2001)

Itsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Infotainment Scan (1993)

The Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

Itsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Cerebral Caustic (1995)

Itsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Video ei ole enää saatavilla

Näin voitetaan palkinto UNESCOlta!

Helsingin Balkan Fever-klubille saapuva Bjonko Stosic & Copenhagen Chalgija tuo kaupunkiin kosmopoliittista ja urbaania musiikkia, jonka juuret ovat Makedonian maaseudulla. Helsingin-keikka on osa lämmittelyä heinäkuun Makedonian -iertuetta varten, jonne bändi lähtee Helsingissä asuvista rovaniemeläisistä koostuvan Jaakko Laitinen & Väärä Rahan kanssa.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Take My Breath Away… Rakastuin siihen Top Gunin ansiosta!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Turkkilais-makedonialaista kappaletta nimeltään Chifte Chifte Pajtonlari. Se muistuttaa minua makedonialaisesta isoäidistäni!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Minä ymmärrän kaikkea. Jokainen tekee omat tulkintansa.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Jotain balkanilaista… Mutta näin ei ole ikinä käynyt eikä tule käymäänkään.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Bitola moj roden kraj kertoo kaupungistäni Makedoniassa. Siitä olen ylpein.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Isäni kannusti minua tässä hommassa, koska hän näki minussa potentiaalia.”

Miten päädyit soittamaan juuri kansanmusiikkia etkä poppia?

”Minua inspiroivat muusikot Balkanin alueella. Aloitin soittamisen jo 6-vuotiaana! 15-vuotiaana minulla oli jo ensimmäinen bändi Skandinaviassa, 1990-luvulla. Halusin kertoa ihmisille, että Balkanin alue on paljon muutakin kuin silloin käynnissä ollut sota.”

Jos et soittaisi balkanilaista musiikkia, mitä tyyliä haluaisit kokeilla?

”Indierockia.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Lakimies.”

Mistä suomalaisesta artistista pidät eniten?

”Jaakko Laitinen & Väärä Raha!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä soitinta haluaisit oppia soittamaan?

”Busukia!”

Video ei ole enää saatavilla

Bjonko Stosic & Copenhagen Chalgija Balkan Fever-klubilla Eerikinkadun Dubrovnikissa lauantaina 15.6.

Mark Knopfler on soittanut viimeiset 20 vuotta pienimuotoista musiikkia, jonka esittäminen onnistuu ilman hikinauhaa.

Sunnuntaina 9. kesäkuuta Helsingin Hartwall-areenalla konsertoiva Mark Knopfler on tehnyt tukun lauluja, jotka kaikki tuntevat: Sultans of Swing, Money for Nothing, Walk of Life, Romeo and Juliet ja monet muut. Dire Straitsin jälkeisen soolouran pointtina on ollut siirtyä pienempiin ympyröihin ja tehdä juurevampaa musiikkia. Samanlaisia maailmanvalloittajia kuin edellä mainitut ei Knopflerin soololevyiltä ole siis löytynyt, mutta vastapainoksi hänen soolokappaleensa ovat parhaimmillaan iholle tulevia, intiimejä kokemuksia.

Tähän artikkeliin olemme valinneet kymmenen kiinnostavaa, mutta vähemmälle huomiolle ja radiosoitolle jäänyttä helmeä sekä Dire Straitsin että Knopflerin omasta tuotannosta. Arttu Tolonen pureutui ensimmäiseen, Juuso Räsänen jälkimmäiseen teemaan.

Dire Straits Top 5

#5 Iron Hand

On Every Street -levyltä löytyvä Iron Hand antaa jo uumoilla Knopflerin tarvetta iskeä piste Dire Straitsille ja palata tekemään musiikkia pienimuotoisemmissa ympyröissä. Tässä tehdään folkmusiikista isoa naittamalla se synapadeihin, mutta syntetisaattori ei koskaan pääse niskan päälle.

Kappale käsittelee brittiläisten poliisien ja lakkoilevien kaivosmiesten yhteenottoa, joka järkytti kaikkia kuningatarta myöten raakuudellaan, mutta teemaa ei alleviivata liikaa. Lopussa konflikti sidotaan osaksi pidempää historiallista jatkumoa, joka tekee kappaleesta protestilauluksi kohtalaisen ajattoman.

Thatcheria ei mainita nimeltä, ja Rautarouvaa sivuavista, englantilaisten tekemistä biiseistä tämä on suhtautumiseltaan kenties neutraalein. Tai ainakin vähiten väkivaltainen.

”Oh the iron will and iron hand
In England’s green and pleasant land
No music for the shameful scene
That night they said it had even shocked the Queen

Well alas we’ve seen it all before
Knights in armor, days of yore
The same old fears and the same old crimes
We haven’t changed since ancient times”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Where Do You Think You’re Going

Tämän melko heikolla Communique-levyllä olevan laulun teksti on yksi Knopflerin pelottavimmista, koruttomimmista ja alastomimmista. Kertoja on manipulatiivinen mies, jonka puoliso on jättämässä. Pelottelu ei enää auta eikä ylpeä mies voi halustaan huolimatta anella naista jäämään. Viimeinen rivi alleviivaa sitä, miten uhkaava tilanne oikeasti on.

”Where do you think you’re going?
Don’t you know it’s dark outside?
Where do you think you’re going?
Wish I didn’t care about my pride?
And now I’m sick of jocking
You know I like you to be free
Where do you think you’re going?
I think you better go with me, girl”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Lions

Dire Straitsin debyytin päättävä Lions on postikortti, sanoilla piirretty kuva yhdestä hetkestä englantilaisen teollisuuskaupungin aukion laidalla – ei kuitenkaan Trafalgarin, koska sen leijonat ovat pronssia. Ilta hämärtyy ja elämä on siirtymässä sisätiloihin. Töistä lähtijät odottavat asemalla junaa.

Kappaleessa on ripaus Dylania ilman kryptisyyttä, hyppysellinen Springsteeniä ilman paisuttelua ja hiukan vähemmän rento ote kuin Direllä usein. Myös sanoitus on kiinnostava juuri sen äärimäisen tiukan fokuksen vuoksi. Knopflerilla on usein taipumusta rönsyilyyn, mytologisointiin ja laajahkoihin kaariin. Tässä tosiaan puhutaan joistain minuuteista.

Knopflerin onnistuu kuitenkin piirtää kuva maallistuneesta ja poliittisesti apaattisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät omaa elämäänsä toisistaan eristyksissä, toista kaivaten.

”Church bell clinging on trying to get a crowd for Evensong
Nobody cares to depend to depend upon the chime it plays
They’re all in the station praying for trains
Congregation late again”

* *

”Her evening paper is horror torn
But there’s hope later for Capricorns
Her lucky stars give her just enough to get her home
Then she’s reading about a swing to the right
But she’s thinking about a stranger in the night”

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Man’s Too Strong

Tässä kappaleessa kiteytyy suuria osia 1980-luvusta, vuosikymmenestä jolloin tuntui, että ihmisoikeusrikkomukset olivat jollain tavalla jatkuvasti läsnä. Kuten myös niin sanotusti vahvat miehet, jotka johtivat kansakuntia armeijoidensa avulla. Ehkä tämä johtui omlla kohdallani osittain itäisessä Afrikassa kasvamisesta. Suomeen muutettuamme Amnesty International oli osa elämää.

The Man’s Too Strong on malliesimerkki siitä miten tehdään ajaton poliittinen teksti. Se tulee kestämään isältä pojalle eikä aika tee siitä naurettavaa, kuten eksplisiittisesti johonkin määrättyyn henkilöön tai tapahtumaan sidotut tekstit. Se toimii yhtä hienosti kuin Marvin Gayen What’s Going On. Ja se voisi kertoa kenestä tahansa raakaa karismaa uhkuneesta sotarikollisesta, joka loppujen lopuksi hävisi sotansa – Oliver Cromwell, Adolf Hitler, Idi Amin, Augusto Pinochet…

Ehkä kaikilla heillä oli historiassaan joku, jota he eivät onnistuneet murtamaan kaikesta vallastaan huolimatta.

”Well, the sun rose on the courtyard
And we all did hear him say
’You always was a Judas,
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I gave ’em to your wife’
Oh father, please help me
For I have done wrong
The man’s too big
The man’s too strong”

Timanttien antaminen kertojan vaimolle on aina ollut hiukan mystinen osa kappaletta. Asia avautuu paremmin liveversiossa, jossa Knopfler laulaa:

”You always was a Judas
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I laid down with your wife”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Telegraph Road

Telegraph Road löytyy aika monen Dire Straits -fanin suosikkibiisien listalta, mutta suurelle yleisölle se on tuntemattomampi, kiitos 14-minuutin kestonsa, jonka vuoksi sitä ei soiteta radiossa. Se on silti ilman muuta yksi yhtyeen parhaista kappaleista, ellei paras.

Jos Lions on kuin postikortti, Telegraph Road on kuin James Michenerin kirjoittama tiiliskivi. Paikkana Telegraph Road löytyy Detroitin lähiöstä Michiganista, ja tekstin voi tulkita kertovan alueen tarinan jostain 1800-luvulta lähtien; kuinka se asutettiin nousuun yhdeksi maailman rikkaimmista teollisuuskaupungeista ja kuinka se talousromahduksen ja sitä seuraavan työttömyyden myötä palautui asumattomaksi, mutta tällä kertaa ihmisen synnyttämäksi erämaaksi.

Jos Lionsissa oli ripaus Springsteeniä, tässä sitä on kahmalollinen. Erona on se, ettei Telegraph Roadissa koskaan saavuteta katarsista. Painetta ei saada purettua eikä Amerikka tarjoa moottoritien muodossa myyttistä vapautusta romahtavasta arjesta.
Ja silloin, kuten nytkin, työssäkäyvä ihminen on yhtäkkiä jotenkin velkaa tulevaisuudelle tai menneisyydelle vaurauden hävittyä jonnekin jonkun etuliitteisen kriisin tai etuliitteettömän taantuman seurauksena.

”I used to like to go to work, but they shut it down
I’ve got a right to go to work, but there’s no work here to be found
Yes, and they say we’re gonna have to pay what’s owed
We’re gonna have to reap from some seed that’s been sowed
And the birds up on the wires and the telegraph poles
They can always fly away from this rain and this cold
You can hear them singing out their telegraph code
All the way down the telegraph road”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Top 5

#5 Wag the Dog

Mark Knopfler on tehnyt urallaan runsaasti elokuvamusiikkia ja säveltänyt vaikuttavat scoret muun muassa elokuviin Local Hero – kylän sankari (1983) ja Prinsessan ryöstö (1987).

Ohjaaja Barry Levinson tilasi Mark Knopflerilta musiikin poliittiseen mediasatiiriinsa Wag the Dog – häntä heiluttaa koiraa (1997), jossa Washingtonin likapyykin erikoismies (Robert De Niro) ja Hollywood-tuottaja (Dustin Hoffman) junailevat kuvitteellisen sodan kääntääkseen huomion pois presidentin seksiskandaalista. Knopfler vastaa elokuvassa paitsi nimikkobiisistä ja scoresta myös elokuvan tapahtumiin keskeisesti liittyvästä laulusta Good Ol’ Shoe, jonka elokuvassa esittää Willie Nelson.

Wag The Dog -kappale on listalle nostamisen arvoinen, sillä se jatkaa Knopflerin uraa merkittävänä musiikillisena satiirikkona, myös jokaiselta Dire Straitsin levyltä löytyy vähintään yksi piikittelybiisi, jopa Money For Nothing on puhdasta kuittailua.

Wag the Dog -elokuvaan Knopflerin hirtehiset näkökulmat sopivat erityisen hyvin, musiikillisesti letkeän tarttuva ja sanoituksiltaan naivistinen, mutta terävä nimikkokappale kiteyttää koko elokuvan teeman yhdessä säkeistössä:

”So make him sit, make him stay
Come to heel, go play, roll him over, lie still
Make him go kill, attaboy
Wag that dog”

Wag The Dog on myös siitä poikkeuksellinen, että vaikka se kuuluu Knopflerin vähemmän tunnustettuun soolouraan ja sävellettiin ei kovinkaan tunnettuun elokuvaan, sen kuulee silloin tällöin myös kaupallisilta radiokanavilta. Ohessa Wag The Dogin karmaisevan huono musiikkivideo, kappaletta ei löydy netistä sellaisenaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Slow Train Coming

Mark Knopflerin sooloura ei suinkaan alkanut vasta Dire Straitsin hajottua, vaan jo 1970-luvun puolella soolokitaristina. Bob Dylan teki musiikkipiireille jopa sähköiseksi siirtymistä pahemmat juudakset, tuli uskoon ja pyöräytti tulikivenkatkuisen gospel-levyn Slow Train(Coming, jolle vasta yhden levyn kyhännyt Dire Straits -kitaristi kutsuttiin mukaan soittamaan. Joku oli ehdottanut Knopfleria Dylanille, joka oli todennut, että ”hyvä, hän imitoi minua paremmin kuin kukaan muu”. Knopflerin vanavedessä levytyksiin osallistui myös Dire Straits -rumpali Pick Withers.

Tuloksena oli yksi poikkeuksellisimmista levytyksistä rokin historiassa – uudestisyntynyt saarnaaja-Bob lyyrii apokalypsia ja yhdistää mustaa musiikkia vihaiseen protestirokkiin kokonaisuuden saadessa viilentävää tukea Knopflerin lakoniselta kitaralta. Dogmaattinen faktahan on, että Slow Train Comingilla ei ole yhtään edes keskinkertaista kappaletta, annetaan nimikkobiisin todistaa. Erityisen vakuuttavaa on myös Knopflerin akustinen näppäily pehmeässä Do Right To Me Baby (Do Unto Others) -kappaleessa.

Kuuntele kappale tästä.

#3 Darling Pretty

Dire Straits esiintyi viimeisen kerran vuonna 1999 basisti John Illsleyn häissä, vaikka yhtye olikin käytännössä hajonnut jo 90-luvun alkupuolella On Every Street -kiertueen jälkeen. Mark Knopfler on kieltäytynyt kaikista yrityksistä laittaa yhtye uudestaan pystyyn.
– Voisin tehdä sen ainoastaan hyväntekeväisyyden vuoksi. Homma vain kasvoi liian isoksi.
Knopfler ei välttämättä tarkoittanut pelkkää bisnestä, vaan myös tekemäänsä musiikkia.

Parhaiten Knopflerin suunnanmuutosta kuvaa ensimmäisen soololevyn Golden Heartin ensimmäinen kappale. Darling Pretty alkaa irkkutunnelmissa, mutta muuntuu nopeasti tunnelmalliseksi melodiarokiksi. Knopfler tuottaa edelleen isoa tunnetta, mutta pitää puitteet pieninä. Ensimmäistä kertaa sitten Dire Straitsin nimikkolevyn tuntuu, että artisti itse on juuri siellä missä haluaa, niin vapautuneesti Darling Pretty soi.

Knopfler ei koskaan palannut Brothers In Armsin ja On Every Streetin isoon soundiin, vaan on pitänyt jo kohta 20 vuotta kestäneen soolouransa biisit intiimeinä. Melkein jokaiselta Knopflerin soololevyltä löytyy edelleen Darling Prettyn kaltaisia hittimäisiä kappaleita (mm. What It Is, Silvertown Blues, 5:15 am), jotka kuulostavat kuitenkin enemmän muusikon ja laulumiehen kuin tuottajanikkarin tekemiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Why Aye Man

J. Karjalaisen askeettinen repäisy Lännen-Jukan suuntaan saattoi tuntua suomalaisista radikaalilta, mutta ulkomaiset laulaja-lauluntekijät ovat elektronisen musiikin vallankumouksen jälkeen haikailleet entistä useammin rokin musiikillisten juurien perään. Myös Mark Knopfleria ovat menneen maailman asiat kiinnostaneet jo Sultans Of Swingistä lähtien. Knopfler otti selkeitä irtiottoja sekä amerikkalaisen että eurooppalaisen perinnemusiikin suuntaan jo Golden Heartilla, mutta etenkin kolmas albumi The Ragpicker’s Dream oli täynnä vaikutteita klassisen kantrin, bluegrassin ja irkkumusiikin maailmasta.

Levyn Why Aye Man -single onkin eräänlainen risteyskohta, jossa yhdistyvät parhaat puolet Dire Straitsista, Knopflerin soolourasta sekä miestä säännöllisesti inspiroivasta vahvasta roots-henkisyydestä. Myös kappaleen sanoitukset käsittelevät Knopflerin lempiteemoja – pioneerielämää ja ulkopuolisuutta.

”Olen aina kirjoittanut niistä asioista, joista olen kirjoittanut. Asiat, jotka koskettivat minua lapsena, koskettavat edelleen. Voisin edelleen kirjoittaa biisin Sultans of Swingistä, jos törmäisin heihin vasta nyt. Huomaan usein kirjoittavani työstä, tavallisista ihmisistä ja ajan patinasta. Kirjoitan lauluja matkaan lähtemisestä, koska musiikkikin on matkannut – Euroopasta Amerikkaan ja takaisin, Knopfler kommentoi The Ragpicker’s Dreamin aikaan tehdyssä haastattelussa.

Knopflerin viime vuonna ilmestyneen Privateering-tuplalevyn nimikkobiisi on kerännyt kiitosta, mutta kaikki Privateering-kappaleen elementit ovat koossa jo Why Aye Manissa, jonka pinaattiset sävyt kajahtavat ilahduttavan usein myös radioaalloilta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Rüdiger

Jos Knopflerin soolotuotannosta pitäisi valita vain yksi kappale, tehtävä olisi helppo. Golden Heartilta löytyvä Rüdiger painii omassa luokassaan. Knopfler on esittänyt kappaletta viime aikoina myös livenä, joten toiveena on, että biisi kuultaisiin myös Helsingissä.

Rüdiger kertoo saksalaisesta virkamiehestä, joka kerää pakkomielteisesti nimikirjoituksia. Kappale on ikään kuin haikean jazz-bossanovan muotoon sovitettua euro-Springsteeniä ja kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantuneisuudesta. Kappaleen pohjattoman surullinen tunnemaailma kiteyttää jotain olennaista siitä, miltä syrjäytyminen saattaa pohjimmiltaan tuntua ja se kolahtaa jokaiseen yksinäisyydestä joskus kärsineeseen ihmiseen.

Minulla on ollut kymmenisen vuotta sitten kunnia haastatella Mark Knopfleria, jolloin hän totesi kysymykseeni kappaleen alkuperästä, että Rüdigerin kaltainen hahmo kiersi hänen keikoillaan Saksassa metsästämässä nimikirjoitusta ja hän sai henkilöstä vahvan mielikuvan tarinan muodossa. Nimikirjoitusten pakonomainen metsästäminen tuntui Knopflerista niin vieraalta ajatukselta, että myös kappaleen teemat syntyivät nopeasti.

Rüdiger on varsin elokuvallinen kokonaisuus, mutta kertoo lopulta niin vähän, että laulu pakottaa kuuntelijan itse kirjoittamaan mielessään jatkoa hahmon tarinalle. Ystävälläni on ylivoimaisesti voimallisin tulkinta kappaleesta – hänen mielestään se kertoo 1940-luvun Saksassa elävästä rivibyrokraatista, joka fanittaa natsipuoluetta ja odottaa päivästä toiseen saavansa nimikirjoituksen Hitleriltä.

”Rüdiger waits at the hall in Berlin
He waits there all night
Security’s tight
They know who he is but they don’t let him in”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Helsingin Hartwall-areenalla 9.6.2013.

”Onko kukaan nähnyt harjaani ja spray-pulloani?”

1980-luvun popmetalli oli parhaimmillaan loistavaa purkkaa – aidosti elämänjanoista ja energistä musiikkia. Se kukki hetken, veti kaiken liian tappiin ja kuihtui pois pääasiassa oman naurettavuuteensa ja mahdottomuutensa johdosta. Kaikista metallin alalajeista se on parjatuin. Meikatut miehet tupeerattuine tukkineen valloittivat maailman kuin parvi spray-maalattuja heinäsirkkoja, söivät kaiken tieltään ja kuihtuivat pois kun joku pudotti niskaan tonnin grunge-DDT:tä.

Jälkeen jäi tukku riemastuttavia biisejä ja muutama pysyvästi stadionluokkaan siirtynyt sekä sitä myötä ikävä kyllä vakavoitunut bändi. Suurin näistä on Bon Jovi, joka soittaa tänään Ratinan stadionilla Tampereella.

Teemme bändin juurille kunniaa tällä 30 ilon pirskahdusta sisältävällä soittolistalla.

1. Extreme – Mutha (Don’t Wanna Go To School Today)
2. Van Halen – Panama
3. Danger Danger – Bang Bang
4. Giant – I’ll See You In My Dreams
5. Vinnie Invasions Vincent – Boyz Are Gonna Rock
6. Bon Jovi – Runaway
7. Tesla – Modern Day Cowboy
8. Heart – What About Love?
9. Dokken – Lightnin’ Strikes Again
10. Ratt – You’re In Love
11. Mötley Crüe – Kickstart My Heart
12. Kix – Red Hot
13. Bullet Boys – Smooth up In Ya
14. Smashed Gladys – Lick It Into Shape
15. Winger – Seventeen
16. Lita Ford – Kiss Me Deadly
17. White Lion – Wait
18. Treat – Caught In The Line Of Fire
19. Cinderella – Shake Me
20. Bang Tango – Someone Like You
21. Poison – Unskinny Bop
22. Dangerous Toys – Sport’n A Woody
23. Faster Pussycat – Bathroom Wall
24. Giuffria – Call to the Heart
25. Vixen – Edge Of A Broken Heart
26. Warrant – Big Talk
27. Skid Row – 18 And Life
28. The Cult – New York City
29. David Lee Roth – Tobacco Road
30. Whitesnake – Here I Go Again ’87

Ponnekaasujen katkua pääset haistelemaan täältä.

Gregor kuulee ääniä.

Miten käy musiikilliselta monitietäjältä rekontekstualisointi?

Rekontekstualisointi on vaikea laji, mutta onnistuessaan todella riemastuttavaa toimintaa. Kaikenlainen viivojen veto näennäisesti toisiinsa liittymättömien asioiden välillä on hieno ja tarpeellinen tehtävä taiteilijalle, muusikolle, kirjailijalle ja filosofille. Oikeastaan kaikille paitsi kiropraktikoille, kirurgeille sekä sähkö- ja putkimiehille. Siitä syntyisi rumaa jälkeä.

Yksi lempiesimerkkejäni tästä on romaniorkesteri Taraf de Haïdouksin levy Maškarada, jolla orkesteri tekee omia versioitaan muun muassa Bela Bartokin, Aram Khatsaturianin ja Manuel de Fallan teoksista. Juju on siinä, että kyseiset klassisen musiikin merkkiteokset, kuten Bartokin Ostinato tai de Fallan Danza Ritual de Fuego, ovat saaneet vahvoja vaikutteita romanimusiikista.

Noin sata vuotta sitten kansanmusiikki oli kovaa valuuttaa määrätynlaisten eurooppalaisten säveltäjien parissa – yleensä säveltäjät olivat suurten imperiumien vähemmistökansojen jäseniä: suomalaisia, unkarilaisia, tšekkejä, armenialaisia. Kyseessä oli yleensä nationalistinen projekti, vaikka romanit ovat varsin transnationalistinen ilmiö.

Usein melodiat vaelsivat kansanmusiikista klassiseen varioitavaksi kokonaisina ja helposti tunnistettavassa muodossa.

Maškaradalla romanit siis sovittavat musiikin takaisin sen alkuperäiseen kontekstiin, mutta jonkinlaisen metamorfoosin läpikäyneenä.

Spielt 20 Jahre Kompakt -levyllä säveltäjä, multi-instrumentalisti ja musiikillinen monitietäjä Gregor Schwellenbach ottaa 20 kappaletta 20 vuotta täyttävän legendaarisen teknomerkin Kompaktin katalogista ja sovittaa ne uusiksi.

Luontevin mutta silti riittämätön viitekehys on klassinen musiikki ja etenkin kamarimusiikki. Tiedän: kuulostaa paperilla aika pelottavalta. Klassisen ja kevyen musiikin suhde on usein ongelmallisimmillaan juuri silloin, kun popparit versioivat klassista tai toisin päin, mutta Schwellenbachilla on selkeästi laaja musiikillinen sivistys, joka kattaa kaiken popista nykymusiikkiin. Tilannetta auttaa myös se, että teknon sukulaisuussuhde minimalismiin on aika selkeä.

Kölniläinen Kompakt on julkaissut paljon varsin melodista materiaalia, joten Schwellenbachin ei ole ollut pakko koettaa sovittaa nihilistisimpiä paukutuksia pienelle orkesterilleen.

Tältä levyltä Jürgen Paapen, Superpitcherin, Voigt & Voigtin ja monen muun klassikot löytyvät soitettuna pianon, harpun, huilun, jousisoitinten ja kitaran eri yhdistelmillä. Toimiessaan, kuten vaikka Paapen Triumphin, Oxian Dominon eeppiseksi kasvavan luennan, jyräystä ja abstraktia pimputtelua hienosti yhdistelevän Studio 1:n Grün 4:n tai Voigt & Voigtin veikeästi aasialaisia vaikutteita korostavan Gong Audio -version kohdalla Schwellenbachin ratkaisut ovat todellisia napakymppejä.

Heikommissa kantimissa levyn kantava idea on riisuttujen biisien kohdalla. Sachiennen La Sommen arvoituksellinen ja hapuileva tunnelma ei välity, kun kappaleen verrattain yksinkertaiset kuviot sovitetaan pianolle. Schwellenbachin versio on itsessään ihan toimiva, mutta sen suhde alkuperäiseen on epäedullinen.

Kautta linjan levy on kuitenkin todella onnistunut ja varsinkin rytmisovituksissa on onnistuttu säilyttämään alkuperäisten palo ja samalla korostamaan teknon yhteyttä Philip Glassiin ja Steve Reichiin. Levyllä on runsaasti riemastuttavia oivalluksen hetkiä ja siitä paistaa läpi älykkyys ja se, että asioita on mietitty todella pitkälle.

Mietin koko ajan mitä tapahtuisi, jos joku konemuusikko tekisi tämän levyn pohjalta taas uuden koneversion…

90 Schwellenbach onnistuu vaikeassa tehtävässä. Hän sovittaa teknoklassikot klassisen musiikin muotokielelle luontevasti, kadottamatta alkuperäisteosten henkeä.

Mies, joka luuli sänkeään hatuksi

Positive Contactin biitti tuntuu tältä:

Läppien fiilis on suunnilleen näin:

Del kuulostaa usein about näin selkeältä:

… ja on varmasti uransa aikana käyttänyt suurinta osaa kaaviossa esiintyvistä sanoista.

Video ei ole enää saatavilla

Marssikaa!

SDP:n vuoden 1906 puoluekokouksesta Oulussa alkunsa saanut vappumarssiperinne ei ole ollut ihan voimissaan sitten 1980-luvun. Seurakseen se on saanut karnevalistisen dokausvapun sekä porvarien juhlat, joissa lauletaan leivosista ja ylioppilaista.

Nuorgamissa ajattelimme, ettei sellaista ongelmaa olekaan, johon Darkthrone ja M.A. Numminen eivät auttaisi.

1. Charlie Haden – Song Of The United Front
2. The Clash – Career Opportunities
3. Billy Bragg – There Is Power in a Union
4. Tennessee Ernie Ford – Sixteen Tons
5. M. A. Numminen – Työ val ei-työ?
6. Daniel Hedberg – Solidarity Forever
7. Teemu Takanen – Työväen Blues
8. Marianne Faithfull – Working Class Hero
9. Dolly Parton – 9 To 5
10. The Coup – 5 Million Ways To Kill A C.E.O.
11. Big Country – Steeltown
12. Rancid – Harry Bridges
13. Darkthrone – I Am The Working Class
14. Sham 69 – Hey Little Rich Boy
15. Sidewalk – Labor
16. Tapio Rautavaara – Laulu on iloni ja työni
17. Goran Kajfes – Solidarity (For Moki)

Kuuntele uuden vappumarssin ääniraita täältä.

Tämä takalamppu symboloi elämän kehää…

Maailmassa on kaksi balladia Cable Hoguelle. Toinen on Sam Peckinpahin elokuva ja toinen Calexicon laulu. Pintapuolisesti niillä ei ole kauheasti yhteistä.

Peckinpahin elokuvassa Cable Hogue on epäonninen kullankaivaja, joka löytää Arizonan aavikolta lähteen. Hän näkee siinä vedessä mahdollisuuden uuteen elämään, koska se sijaitsee postivaunureitin varrella ja vaunujen matkustajat sekä hevoset kaipaavat huoltoa. Avainkohtauksessa auto ajaa pitkin postivaunureittiä eikä pysähdy. Tämä tarkoittaa, että kaikki on ohi. Juoneen kuuluu vielä rakkaussotkuja ja Cable Hoguen kuolema rakkaansa omistaman auton alle, mutta oikeasti kaikki oli menetetty jo sen ensimmäisen auton ajaessa ohi.

Calexicon laulu kertoo kultakaivoksen löytäneestä kaivajasta, joka jättää erakon elämänsä skorpionien ja käärmeiden tykönä rakastuttuaan, vaikka aavistaa sen olevan kuolemaksi. Ehkä hän vaistoaa siinä jonkun mahdollisuuden. Loppujen lopuksi, hänen rakkautensa ranskalainen kohde kuiskaa ”je t’aime” ja ampuu luodin Cablen sydämeen, ensin hänet petettyään.

Loppujen lopuksi molemmat kertovat rajattomien mahdollisuuksien kuolemasta. Ne kertovat vanhaksi tulemisesta. Peckinpahin elokuvassa, niin kuin niin monessa länkkärissä sitä ennnen ja sen jälkeen, rajattomia mahdollisuuksia symboloi Amerikan länsi. Ja antisankarimme on paikalla liian myöhään. Länsi on aina kesyyntymässä ja usein moottorina on teknologia: auto, rautatie, lennätin…

Kehitys on kuolemaksi. Ja rakkaus.

Peckinpahin elokuvista The Ballad of Cable Hogue on ehkä lähimpänä jonkinlaista slapstickiä – lähempänä jopa kuin The Convoy. Usein tuntuu, että sama pätee myös Calexicon The Ballad of Cable Hogueen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Peckinpahin elokuvan traileri.

Video ei ole enää saatavilla

Faire du lèche-vitrine.

Kuuntelin yhtenä päivänä Missy Elliottin vanhoja biisejä – One Minute Man, Get Ur Freak On ja Lick Shots kuulostivat yhä nerokkailta. The Rainin kohdalla palautui elävästi mieleen tunne, jonka koin, kun kuulin biisin ensimmäisen kerran. Soundi oli kuin ulkoavaruudesta tai jostain epärealistisesta tulevaisuuden visiosta.

Aphex Twin oli vähän samanlainen kokemus, varsinkin siinä vaiheessa, kun Windowlicker päätyi aikansa popvirtaan.

Yhteen palmikoiduista käsiteltyjen ihmisäänten säikeistä koostuva biisi on samalla kaunis ja shokeeraava. Se on kuin kupruileva ja heijastava pinta. Se ei ole hetkeäkään stabiili ja joka kerta kun johonkin kohtaan tarkennat, se on taas uudella tavalla outo. Windowlicker liikkuu kuin kolibri, mutta tuntuu raskaalta. Se on valoisa ja ahdistava.

Tässä vaiheessa on vaikea erotella kuinka paljon omista Windowlickeriin iittyvistä tunteista juontaa juurensa siihen kun, näki kappaleen videon ensi kerran. Irstas rap- tai R&B-videon parodia herätti huomiota, mutta näin ajan takaa katsottuna on pakko sanoa, ettei se ole oikeastaan läheskään niin shokeerava kuin videot, joita se parodioi. Videon ohjaaja Chris Cunningham onnistuu tuottamaan rajun alkushokin, mutta minusta maailma, jossa eHow julkaisee How to become a music video girl -tutoriaalin, on huomattavasti absurdimpi kuin Cunninghamin kiehtovan groteski fantasia.

Videon vanuva suhde todellisuuteen peilaa hienosti disintergroitumisen tunnelmaa itse kappaleessa. Tältä kuulostaa ja näyttää, kun digitaalinen maailmamme lahoaa käsiin.

Tähän kaikkeen oli helppo rakastua, mutta hermostuneesti, sillä Richard D. Jamesistä tulee hahmona mieleen Disneyn Liisa ihmemaassa -animaation Veijarikissa.

Video ei ole enää saatavilla

Ei luusereita

Muistan kun kuulin tämän biisin kitarat ensimmäistä kertaa. Jokin niissä ärsytti samalla tavalla kuin 1980-luvulla aivoon ottivat tukkametallibändien balladeissa käytetyt Ovation-kitarat. Akustisen kitaran piezomikrofonin ulostulosta suoraan pöytään on aika kauhea soundi. Minua ei yleensä muovisuus haittaa enkä sähkökitaroissakaan haikaile lämpimien soundien perään. Joe Bonamassa aiheuttaa näppylöitä.

Mutta akustisen kitaran soundi, jossa ilmaa ei ole käytetty välittäjäaineena on todella vaikeata kuunneltavaa. Se elää ohuella kaistalla, jotenkin inhottavan vapaana ylä-äänisarjoista, jotka tekevät vaikka omalla tavallaan ohuesta Andy Gill -tyylisestä kitaroinnista niin hienon asian. No Scrubsin kitarat kuulostavat huonoilta sampleilta. Mutta eivät tarpeeksi huonoilta.

Tämä on vain yksi No Scrubsin hiukan rasittavista yksityiskohdista: Chillin äänialansa rajoilla vetämä laulusuoritus, tuskallisen pinnalliset lyriikat, Hype Williams -video… Kaikki nämä asiat ovat oireellisia meidän fin-de-sièclellemme, joka oli huomattavasti vähemmän radikaali kuin edellinen.

Sitten on niitä toimivia: hieno biitti, jäätävät synat, puhelinsoundilla vedetyt taustalaulut, joissa on maltettu olla käyttämättä Timbalandin rasittavaa tsikatsika-äännettä vaikka imitointi on oireellista…

Ja kaikki nämä yksityiskohdat yhdessä tekevät biisistä vastaansanomattoman.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Sporty Thievz teki tinakorvaisen vastineen TLC:n biisille.

Video ei ole enää saatavilla

Tällä pääsee Punavuoresta Meilahteen

Kaksi biisiä leimaavat tätä vuotta yli muiden, ainakin minun päässäni. Toinen on Armand Van Heldenin upea Flowerz ja toinen Stardustin Music Sounds Better With You. Oli hieno hetki tanssimusiikissa. Daft Punkin Homework oli julkaistu edellisenä vuonna ja sekä Da Funk että Around the World soivat yhä silloin vielä musiikkivideoita esittäneellä MTV:llä.

Mitä tulee tuon hetken soundin ilmentämiseen, Music Sounds Better With You hipoo täydellisyyttä. Jos piirretään viiva Flowerzin sielukkuudesta Around the Worldin konerakkautta sykkivään sydämeen, Music Sounds Better With Youssa loistavat molempien ääripäiden parhaat puolet. Filsuhousea parhaimmillaan.

Tästä tulee aina mieleen kesäyö Dianan puistossa, sOdan tai Kerman sulkemisajan jälkeen. Matka jatkui Mechelininkadun huoltikselle, joka oli auki 24 h. Silloin se ei vielä ollut ABC. Siitä oli hyvä kävellä Mechelininkatua Runeberginkadulle ja edelleen Topeliuksenkadulle kunnes tuli Mannerheimintielle. Ja kotiin.

Video ei ole enää saatavilla

Baxter Stockman – möykkää herkällä otteella.

Baxter Stockman perustettiin vuonna 2006 soittamaan kovaäänistä, väkivaltaista ja riipivää noiserockia. Bändin keikat ovat saaneet osakseen ansaitun haltioitunutta huomiota ja se on kotonaan niin raskaampaan rockiin kuin puhtaaseen noiseenkin keskittyvissä iltamissa. Baxter Stockman on löytänyt näiden asioiden leikkauspisteen. Levylläkin vierailee Pentti Dassum noise-projekti Umpion lipun alla.

Nuorgam tarjoaa Baxter Stockmanin 28. maaliskuuta julkaistavan levyn ennakkokuuntelun. Levyn julkaisee Jussi Lehtisalon pyörittämä Ektro Records ja vinyylin julkaisuun osallistuu Kult of Nihilow.

Kysymyksiin vastasi rumpali Max.

Millä tavalla Baxter Stockman -bändi tuhoaisi viemärirotat ja Teinimutanttikilpikonnat?

”Meillä ei ole kaimamme tapaan tällaisia tuhoamispyrkimyksiä. Sitä paitsi eikös TNMT-tuotantopuoli ole hoitanut ton kilpikonnien tuhoamisen aika tehokkaasti, sen verran ankeen näköisiä nää viime vuosien animaatiot ovat olleet.”

Oliko sinulla lemppari-Turtlea? Miksi pidit juuri siitä?

”Michelangelo oli hauska jätkä ja NUNTSAT siisti ase.”

Kuka voittaisi tappelun kylän raitilla: Baxter Stockman, FUN, Big Black vai Melvins?

”Tappeluun ei tällaisessa kohtaamisessa olisi syytä ryhtyä. Muistaakseni FUNin Riku mainosti jotain meidän yhteistä Lepiskeikkaa, että ’FUN: kuin Jesus Lizard mutta huonompi. Baxter Stockman: kuin Rapeman mutta huonompi.’ Etten sanoisi osuvasti!”

Jos ette olisi hullu kärpässilmäinen tiedemies, joka elää katakombeissa, mitä Baxter Stockman tekisi?

”Mitä kärpäset tykkäävät tehdä? Kävellä ruoalla? Varmaan sitä sitten.”

Baxter Stockmanista lähtee aika valtava ääni, mutta teillä tuntuu olevan selvä pyrkimys askeettisuuteen ja jopa levottomuutta herättävään minimalismiin. Mitä esikuvia teillä on ollut tämän suhteen? Ovatko siihen vaikuttaneet myös ulkomusiikilliset tekijät?

”Oikeastaan meillä on vain pyrkimys tehdä hyviä biisejä. Askeettisuus tai minimalismi eivät ole mitään maaleja mitä kohti pyritään, vaan työkaluja joita käyttämällä syntyy toisinaan jotain kiinnostavaa. Jos kappaletta kantamaan riittää yksi ääni, niin mitäs sitä toista sinne laittamaan.”

Jim Morrison: nero vai pölvästi?

”Jim Morrison oli laulaja siinä yhdessä vanhassa bändissä, mistä en koskaan niin kovasti välittänyt. Se leffa, jossa Val Kilmer esittää sitä, tulee vissiin kerran viikossa telkkarista?”

Levyn ennakkokuuntelu päättynyt.

Baxter Stockman keikoilla:

28.3. Punter-levynjulkaisukeikka, Bar Loose, Helsinki. Mukana Fleshpress ja Mother Susurrus.
29.3. TäysinVääräOsoite, Turku. Mukana Throat, Hebosagil ja Sokea Piste.
30.3. Lepakkomies, Helsinki. Mukana Throat, Hebosagil ja Sokea Piste.

Hymy kuin Lauri Tähkällä

Rappia hip hopista.  Jotenkin tuntuu, että vuosituhannen vaihteen tienoilla podettiin sitä miten rapillä on poikkeuksellisen paska kausi menossa. Kuten aina. Rap rakastaa itsensä viiltelyä. Ehkä silloin tietää olevansa elossa? Ehkä se kiihdyttää endorfiinin tuotantoa?

Mos Def ja Talib Kweli halusivat väkivallattomamman hip hopin. Tämä kappale oli osa Biggien ja Tupacin jälkimaininkeja. Se kuuluu osassa lyriikoita, siellä täällä: viitteitä muraaleihin, siihen kuinka MC:nä oleminen on vaarallista.

He saivat mitä halusivat.

Hip hop on huomattavasti vähemmän väkivaltainen kuin tuolloin, mutta Mos Defin ja Talib Kwelin aika taisi mennä. Talib jäi ikuiseksi lupaukseksi sekä kulttisankariksi, joka tekee epätasaisen levyn toisen perään. Mosin huomio alkoi harhailla yhden nerokkaan levyn jälkeen kohti Hollywoodia, Tupacin jalanjäljissä. The Ecstatic on mielestäni hyvä, mutta luulen viehätyksen johtuvan suurelta osin oman fanittamiseni intensiivisyydestä.

Myös levy-yhtiö Rawkus jäi enimmäkseen jonkinlaiseksi alaviitteeksi. Se on ehkä loppujen lopuksi hyvä juttu, koska firma julkaisi enimmäkseen aika veretöntä materiaalia.

Black Star oli yksi poikkeuksista. Tätä flow:ta kuunnellessa voisi alkaa narisemaan siitä miten rapilla on poikkeuksellisen paska kausi menossa, mutta sitten muistaa Kendrick Lamarrin, Killer Miken ja monet muut. Eikä näin vanhana enää jaksaa. Nykyään en edes tiedä uskonko sen kultaisen ajan olemassaoloon. Eihän tämäkään biisi oikein kuulu siihen, ainakaan virallisen historiankirjoituksen mukaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jos noilla kengillä juoksee, tulee rakkuloita!

The Miseducation of Lauryn Hill ilmestyi vuonna 1998. D’Angelon Voodoo noin kaksi vuotta myöhemmin. Näiden levyjen myötä kummastakin tuli kummallinen yhdistelmä My Bloody Valentinea ja J.D. Salingeriä. D’Angelo protestilihoi. Lauryn Hillin lapsen isyydestä syntyi huhumylly. Ja asiaan liittyi ”spiritual advisor”. Musiikin maailmassa homma menee heti ihan uudelle sekoilun tasolle, kun kuvioon astuu ”spiritual advisor”. Varmaan kaikissa muissakin maailmoissa.

Kumpikaan ei ole vielä saanut mitään järkevää aikaiseksi näiden kahden levyn jälkeen. D’Angelon uuden pitäisi olla valmis, mutta kuten My Bloody Valentinen kohdalla, kannattaa uskoa vasta, kun viimeisen biisin viimeisen nuotin viimeinen kaiku on kuollut korvakäytävääsi.

D’Angeloa en ole koskaan nähnyt elävänä. Lauryn Hillin näin Kirjurinluodossa. Isolle screenille heijastui kuvia elämään kyllästyneestä, ilonsa tyhjiin vuotaneesta silmäparista. Hill oli pukeutunut kesäiseen valkoiseen ja Porissa satoi. Keikka oli paska, jopa jotenkin nihilistinen. Raha oli toiminnan ainoa motivaattori ja lavan eskadroonaa vaivasi raskas marssiväsymys.

Tulin surulliseksi.

Mikään tuosta ei kyllä merkitse mitään Everything Is Everythingiä kuunnellessa. Tämä on gospelia sanan parhaassa merkityksessä, ylistyslaulu elämän kiertokululle, orchestra hit -iskujen tahdittama lohdutuksen sana.

”Roll with cherubims to Nassau Coliseum
Now hear this mixture
Where hip hop meets scripture
Develop a negative into a positive picture”

Ja musiikkivideo edustaa lajia parhaimmillaan. Hienoon oivallukseen perustuva, hyvin tehty ja kekseliäs kuvateos.

Video ei ole enää saatavilla

Fitz harjoittelee Suomessa oloa.

Irlantilainen DJ Fitz soittaa psykedeelistä musiikkia planeettamme jokaisesta kolkasta, Suomesta Turkkiin ja Japanista Cabo Verdelle. DJ Fitz and his Dalston Whores pyörittää DOODcast-nimistä podcastia, jossa esitellään näiden patologisten kirpparikönyyjien metsasysretkien makeimpia hedelmiä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

The Beatles – Money Can’t Buy Me Love. Äitini soiti sitä keittiössä usein aamuisin, kun olin syömässä aamiaista ja valmistatumassa lähtemään kouluun. Se on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Rakastin sitä laulua.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

Olen aina ollut kiinnostuneempi rytmistä kuin lyriikoista, mutta Loven  A House Is Not a Motel by vuodelta 1968 on tosi hieno.

By the time that I’m through singing
The bells from the schools of walls will be ringing
More confusions, blood transfusions
The news today will be the movies for tomorrow
And the water’s turned to blood, and if
You don’t think so
Go turn on your tub
And it it’s mixed with mud
You’ll see it turn to gray
And you can call my name
I hear you call my name

Osuu ja uppoaa: ”the news today will be the movies for tomorrow”… Tiedän ettei se ole järin syvällistä, mutta yhdistettynä kovaan biisiin, se toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

Ostin Joao Cirilon Po D’terran. Se on 1980-luvun caboverdeläistä tanssimusiikkia. Sairaan hyvä!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

En usko siihen.

Mikä on noloin omistamasi levy?

Minulla on läjäpäin huonoja levyjä 1990-luvulta. Ei niitä voi edes luetella. Tai muistaa.

WMItä soitinta haluaisit oppia soittamaan?

BASSOA.

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

Istun lautalla Istanbulissa, matkalla Bosporinsalmen yli, juon herkullista turkkilaista mustaa teetä ja kuulokkeissani soi Erkin Koray.

Fitzin sivuilta löytyvä bio kertoo seuraavaa:

DJ Fitz knows more about music than you do. It’s cool dude. No big deal. If a Turkish disco diva, a Nigerian record producer, and a Brazilian cabaret dancer all got together circa 1976, Fitz would be playing their party. And he’ll play yours, too.

Oletko koskaan tavannut turkkilaista diskodiivaa? Jos kyllä, missä tilanteessa?

Olen tavannut turkkilaisia laulajia, tanssijoita ja muita vastaavia, mutten tiedä olivatko he diivoja.

Mikä oli elämäsi paras kirpparilöyty? 

Löysin New Yorkissa joskus 1990-luvulla Erkin Korayn Elektronik Turkulerin ja hinta oli 50 senttiä. Yksi parhaista levyistä koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Onko setissäsi yhtään suomalaisia biisejä? Jos on, mikä niistä saa parhaiten tanssilattian liekkeihin? 

Soitin aikoinaan muutamaankin eri kappaletta Jukka Tolosen ensimmäiseltä soololta, mutta silloin kyseessä oli aina hiukan kokeellisempi setti, ei bailut. Bileissä soitan joskus Tasavallan Presidentin Milky Way Mosesin, koska se sopii hyvin esimerkiksi 1970-luvun jamaikalaisen soulin sekaan.

Video ei ole enää saatavilla

Missä ajassa + paikassa olisit halunnut elää?

Olisin halunnut elää 1970-luvulla, koska silloin tehtiin mielestäni inspiroivinta musiikkia. Ihan sama missä: Afrikassa, Euroopassa, Turkissa, Brasiliassa…

Video ei ole enää saatavilla

DJ Fitz esiintyy Foodstock-festivaaleilla lauantaina 2.3. säestämässä. Kaksipäiväisen festivaalin muihin esiintyjiin lukeutuvat mm. Michael Rother + Camera, Moonface, Sean Nicholas Savage, kotimainen Kiki Pau ja Kaiku DJ:t. Lisätietoja saa Foodstockin Facebook-sivuilta.

Ei ollut musiikkitelevisiota eikä äiti muistanut sanoa ettei ruoalla saa leikkiä

Camera on berliiniläinen bändi, joka soittaa krautrockia. Bändi keikkailee sekä itsenäisesti että 1970-luvun saksalaisen kokeellisen musiikin suurmiesten kuten Michael Rotherin ja Mobiuksen kanssa. Camera herätti aluksi huomiota intensiivisillä ja improvisoiduilla keikoilla, joita bändi heitti guerrilla-hengessä ympäri kaupunkia, mm. U- ja S-bahn -asemilla. Yhtye julkaisu viime vuoden loppupuolella kehutun debyyttilevyn Radiate.

Helsinkiin bändi saapuu ensi viikonloppuna säestämään Michael Rotheria, joka soittaa  NEU!n ja Harmonian musiikkia Foodstock-festivaaleilla.

Cameran Franz (F), Michael (M) ja Timm (T) vastasivat kysymyksiimme.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

F: En muista mikä oli ensimmäinen, mutta eniten olen elämässäni pitänyt The Primitivesin kappaletta Crash. Kannattaa kuunnella. Todella upea biisi.

M: Nirvanan Lithium. Sen kertosäe on YEAH! kertaa 1000. Se se on. YEAH!

T: Michael Jacksonin Black or White.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

F:

Give it away Give it away Give it away now

M:

YEAH!

T:

No no, no no no no, no no no no, no no there´s no limit.

Se on niin optimistinen!

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

F: Marketa Irglovan, sillä hänellä on upea ääni.

M: Kevin Shieldsin. Hän on todella makee tyyppi!.

T: Valitsen Herbert Grönemeyerin. Se olisi mukava kokemus.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

F: Päätös syntyi musiikkia tehdessä, keikkoja soittaessa ja nuoruudesta nauttiessani kotikaupungissani. Raha ratkaiseen oeltko ”muusikko” vai muusikko.

M: En ole päättänyt. Se on hieno unelma!

T: Ei ollut päätöstä. Niin vain kävi. En usko, että töllaisia asioita voi päättää, koska asioita joita rakastaa ei funtsita sillä tavalla.

Minkä levyn ostit viimeksi?

F: Ostin läjän kirpparilta ja joukossa oli Frank Zappan Overnite Sensation.

M: Sonic Youth. Tykkään todella paljon!

T: John Frusciante – The Empyrean. Ajaton.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

F: Syd Barrett – If it´s in you

M: House of Painin Jump Around. Aaaaaaaah siitä on niin kauan!

T: Eddie Vedderin Long Nights, joka liittyy minulle tärkeään henkilöön.

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

F: Neil Youngin versio Blowing in the Windistä vuoden 1991 WELD-kiertueelta.

M: Se video, jossa on huutosakki ja savua. Se mies joka pesi lattiaa oli aika erikoinen.

T: Meillä ei ollut musiikkitelevisiota.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

F: ?

M: Mikä se on?

T: En ole ikinä kuullutkaan.

Mikä on noloin omistamasi levy?

F: Hoidin homman vuosia sitten.

M: Märchen Der Gebrüder Grimm.

T: Oli minulla joskus 2 Unlimited -tyylistä kamaa kokoelmassani, mutta siitä on kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä soitinta haluaisit oppia soittamaan?

F:Olisin mielelläni parempi oppimaan.

M: En tykkää opettelusta.

T: Haluaisin osata soittaa selloa.

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

F: Olemalla tekemättä mitään.

M: Tykkään laskemisesta.

T: Internet.

Miten törmäsit ensimmäistä kertaa bändeihin kuten NEU!, Harmonia, Cluster, La Düsseldorf, jne.?

F: Vuosia sitten sain ystävältä Michael Rother-lp:n ja kuuntelin sitä aika usein yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa.

M: Sonic Youth puhui NEU!:sta haastatteluissaan. Sen muistan, mutten tainnut tehdä mitään asian eteen…

T: Kuulin siitä kun minulle kerrottin meidän musiikkimme kuulostavan krautrockilta.

Halusitteko heti tehdä sen tyylistä musiikkia vai tapahtuiko se ajan myötä? 

F: Brasilialainen ystävämme Michel J. Collet kertoi meille, että meidän pitäisi kuunnella saksalaista motorik-musiikkia.

M: Hmmm, se tapahtui vahingossa. .

T: Kaikki kävi aika luontevasti, meille parhain päin.

Miten päädyitte soittamaan yhdessä?

F: Soittelimme kaikki siellä täällä…

M: Tutuistuimme toisiimme jossain ja päätimme jammailla treenikämpällä. Kuten kaikki maailman bändit. Emme osanneet tehdä biisejä yhdessä, joten päätimme kokeilla jotain muuta. Ken tietää miksi? Se oli siistimpää.

T: Äänittelin kotona aika paljon ja sitten soittelin jätkien kanssa treenikämpällä aj sitten päätimme treenata kadulla… En soittanut missään bändissä ennen Cameraa.

Camera on Foodstock-festivaaleilla lauantaina 2.3. säestämässä Michael Rotheria. Kaksipäiväisen festivaalin muihin esiintyjiin lukeutuvat mm. Moonface, Sean Nicholas Savage, kotimainen Kiki Pau ja DJ Fitz. Lisätietoja saa Foodstockin Facebook-sivuilta.

”Käytkö täällä usein?”

Kaikista Daft Punkin lukuisista klassikoista Around the World on aina tuntunut läheisimmältä. Siinä toteutuu yhdenlainen utopia. Kun vielä jaksoin aktiivisesti kahlata divarilaareja, tuuppasin ostamaan kaikki määrätyn vuosikerran tuntemattomat levyt, jotka haiskahtavat edes hiukan diskolle. Artisti saattoi olla amerikkalainen, italialainen, englantilainen tai saksalainen. Tai neuvostoliittolainen.

Syy tähän oli sen täydellisen c-osan metsästys. Se oli yleensä tokan kertsin jälkeen olevan perkkabreikin jälkeinen osa. Instrumentaali. Sen pohjalla hakkaa tasabassari. Sointuja on yksi tai kaksi ja etukeno hirveä. Sitä ei ole juuri kukaan koskaan kuullut, koska yleensä kierrätetään niitä samoja vanhoja diskobreikkejä ja tuntemattomalla, mutta maailman tiukimmalla breikillä saa aika tanssilattia-apokalypsin. Teoriassa, Utopiassa.

Minulla on kovalevylle muutama giga tällaisilta levyiltä poimittuja neljän, kahdeksan tai kuudentoista tahdin luuppeja, jotka ovat kaikki ihan hyviä. On konejyystöä ja latinoperkkoja. Wah-kitaraa ja jazz-kiippareita. Mutta yhdellekään ei ole vielä löytynyt käyttöä, koska sen oli aina tarkoitus olla täydellistä.

Alla Pugatsova pääsi aika lähelle, mutta ei tarpeeksi.

Daft Punk loihti sen tyhjästä, kuulostaen samaan aikaan tulevaisuudelta, nykyisyydeltä ja menneisyydeltä. Around the World sai yhtenä iltana Club Bundolossa ranskalaisen tytön kyyneliin.

Video ei ole enää saatavilla

Hei, mä löysin sen breikin eka!

Endtroducingia kuunnellessa tuli usein olo kuin salakuuntelisi jonkun muun valveunta, sitä hetkeä nukkumisen ja unien maailman säälittä tieltään pyyhkäisevän heräämisen välillä. Tämä tunne korostui kahdessa kappaleessa, joista kumpikin nojasi vahvasti 1970-luvun eurooppalaiseen musiikkiin sen ajan amerikkalaisen soulin tai funkin sijaan.

Midnight in a Perfect World lainasi tietenkin Pekka Pohjolan kappaletta The Madness Subsides.

Organ Donor nojaa Giorgio Moroderin Tearsiin. Molemmat kappaleet ovat uneliaita tavalla, joka tuntui vallankumoukselliselta siinä kontekstissa, jossa DJ Shadow, eli Josh Davis, levareitaan pyöritteli, eli hurjaa vauhtia valtavirtaistuva hip hop -kulttuuri.

Mielleyhtymät veivät alueille, joita ei usein siihen aikaan räpissä vastaan tullut: proge, 1960- ja 1970-lukujen italialainen pehmoporno sekä muut eksploitaatioelokuvien soundtrackit…  

Muistan, että DJ Shadowia tituleerattiin milloin samplerin, milloin levarin Jimi Hendrixiksi. En ole varma onko vertauksessa mitään järkeä vai pitäisikö tässä kohtaa jalkauttaa joku soinismi, johon kuuluvat puutarhan antimet.

Organ Donor on etupäässä tunnelmapala ja nerokas osoitus siitä kuinka paljon voi tehdä vähällä: haitsu, snare, basari rummuissa, bassosyna, levari, maksimissaan puolen tusinaa erilaista urkuriffiä, joita soittamalla tai soittamatta jättämällä luodaan sävellys.

Se ilmentää myös heikkoutta, joka liittyy sekä sen ilmestymisaikaan että siihen ihmistyyppiin, jota Shadow niin hienosti edusti. Kappaleen puhesamplet ovat sen nimestä huolimatta irtonaisia eikä niiden puuttuminen heikentäisi esitystä millään tavalla. Mutta jos on viettänyt nuoruutensa kirpparien ja levykauppojen kellareissa hometta hengittäen, on tullut ostettua lukuisia puhelevyjä pohjalta ”tästä vois löytyä joku hyvä sämple”…

Niistä puhesämpleistä meni maku viimeistään vuosituhanne vaihteessa. Annoin kaikki omani pois. Sinne menivät vinyylille painetut kielikurssit, saksankieliset auskultaationeuvoja lääkäreille tarjoavat levyt sekä Herman Hessen äänikirjat, Todor Zhivkovin puhe Bulgarian 1300-vuotisjuhlan kunniaksi… Ja monet muut.

Hal Lindseyn The 1980s: Countdown to Armageddonista en kyllä aio luopua.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jos haluat tyhmentää itseäsi 27 minuutin ajan, niin nauti tästä Amerikan Jouko Pihosta. ”Yesterday’s prophecies, today’s headlines!”

Video ei ole enää saatavilla

Fennesz pistää Shania Twainia soimaan Spotifysta.

Christian Fennesz on itävaltalainen kitaristi ja konemuusikko, joka ansaitsi kannuksensa Wienin teknopiireissä 1990-luvun alussa. Vuosien saatossa hänen ilmaisunsa on muuttunut abstraktimmaksi ja hän on tehnyt muutamankin 2000-lukulaisen konemusiikin klassikon, kuten Endless Summer (2001) ja Black Sea (2008).

Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Ryuichi Sakamoton ja Yellow Magic Orchestran, Jim O’Rourken, Mika Vainion ja David Sylvianin kanssa. Keskiviikkona 6.2. hän luo äänimaailmansa Helsingin Kuudennelle linjalle.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Neil Youngin On the Beachiä. Se on yhden oton äänitys. Laulussa on taianomaisia hetkiä. Kitarasoolo on aivan uskomaton.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Blood suckers hide beneath my bed
And black fumes of skin so gently bled
I slept with a cat on my breast
Slowing my heart stealing my breath
At sunrise the monkeys will fly
And leave me with pennies in my eyes”
(Sparklehorse – Eyepennies)

”Miksi? Koska Mark Linkous. Hän oli nero.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Miles Davis, Paul McCartney, Thurston Moore, Tony Allen. Ja minä tuottaisin.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Endless Summer ja Rivers of Sand. Sointukulut…”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”David Bowien Life on Marsin. Hän oli – ja ehkä on yhä – coolein ja älykkäin popotähti.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Onko se hyvä?

”Brian Enon uusimman levy. Hyvyydestä en ole vielä varma…”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon?

”A-han Hunting High and Low. Rakastan sitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”En mitään.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Niitä on paljon… Shania Twain? Coldplay?”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Brian Enon Another Green World. Hienosti tuotettu levy, joka on vaikuttanut musiikkiini vahvasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Tajusin 18-vuotiaana, ettei mikään muu toimisi. Musiikin ajattelin toimivan edes jotenkin.”

Mikä soitin on vaikuttanut eniten siihen mitä etsit omassa taiteessasi? Mitkä kyseisen soittimen soittajista ovat olleet merkittävimpiä?

”Kyllä se on kitara. Eniten minuun ovat vaikuttaneet Wes Montgomery, George Harrison, Jimi Hendrix, Lee & Thurston ja Roland S. Howard.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Haluaisin osata soittaa pianoa paremmin.”

Haluaisitko soittaa sitä perinteisellä tavalla vai etsiä uusia, radikaaleja tapoja soittaa sitä?

”Haluaisin soittaa ihan perinteistä pianoa.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En. Olen aina ollut hyvin avoin kitschimmästä puolestani.”

Mikä on ikimuistettavin keikkasi?

”Kun soitin kitaraa Yellow Magic Orchestran kanssa Los Angelesin Hollywood Bowlissa. Se oli upea keikka.”

Kenen elokuvaohjaajan elokuvassa haluaisit musiikkiasi käytettävän? MIstä elokuva kertoisi?

”Haluaisin musiikkiani Jean-Luc Godardin ohjaamaan rakkaustarinaan tai Ridley Scottin tieteiselokuvaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Bruce Lee, Deep Purple ja Roxy Music.”

Jim Morrison – Nero vai pölvästi?

”Kadonnut sielu. Kuka tahansa, joka kuolee Pariisissa, on kadonut sielu.”

Video ei ole enää saatavilla

Fennesz keskiviikkona 6. helmikuuta Kuudennella linjalla Helsingissä. Ovet aukeavat kello 20 ja illan avaa Tomutonttu. Liput 22 euroa plus toimituskulut.

OG Ikonen ja Liigalaiska kuulevat ääniä.

Arttu Tolonen pohtii räpin ja live-soiton ristiriitaista suhdetta.

Live-soitannan ja räpin yhteiselo on asia, joka on mietityttänyt minua vahvasti sekä kuulijana että musiikin tekijänä jo vuosikymmenien ajan. Suhteeni siihen on ristiriitainen, ja tämä ristiriitaisuus koskee myös omia tekemisiäni.

Mitä lähempänä liikutaan puhtaan hiphopin muotokieltä, sitä vaikeammaksi homma käy. Näin Giant Robotin heterogeenisempi ja juuristaan etäännytetty ilmaisu toimi oikein hienosti ja Giant Räbätin levylläkin saavutettiin hienoja voittoja. Mutta ne parhaat hetket olivat niitä, joissa livesoittamisen, sämplejen ja editoinnin väliset rajat olivat jo aika vaikeasti määriteltävissä.

Jo valmiiksi vaikea suhde muuttuu todella kompleksiseksi, kun aletaan puhua keikoista. Kun joku sanoo, että ”oikeilla” soittimilla vedettynä räppikeikat olisivat jotenkin potentiaalisesti kovempia tai saisivat luotua jotenkin ekstaattisemman ilmapiirin, karvani nousevat pystyyn. Kaanonsetien höpinää. Läppäri ja MPC ovat soittimia siinä missä mitkä tahansa muutkin, ja joskus ne ovat tarkoitukseen sopivampia. Joskus kielisoittajat sun muut peelot vaan sotkevat paikkoja.

Huolimatta siitä, että räppi ei välttämättä soittimia tarvitse eivätkä soittimet räppiä, yhdistelmässä on joku potentiaali, johon tulee aina palattua. Ja niitä hienoja hetkiä on livesoitannassakin ihan tarpeeksi. Jotenkin ne pettymykset ovat kuitenkin aina maistuneet erityisen karvailta tässä kontekstissa.

Olen nyt elänyt tämän Vitun kova ääni -levyn kanssa aika helvetin monta kuukautta ja antanut sen muhia omissa neurooseissani ja muistoissani niistä hetkistä, jolloin ei tullut annettua ihan kaikkea; kun ei vaan saanut järkättyä tarpeeksi monia treenejä ja ajatteli, että asenteella (ja Jallulla) saa senkin sitten klaarattua. Ei aina saanut.

Viime aikoina Suomessa julkaistuista levyistä, joilla yhdistellään räppiä ja bändisoittoa, tämä on paras. Tällä levyllä on harha-askelia ja haksahduksia, mutta ymmärrän niistä jokaisen. Muutaman niistä harha-askelista olen ottanut itsekin. Tällä levyllä on myös upeita onnistumisen hetkiä, joista jotkut ovat sellaisia joihin ei ole omissa jutuissa ei kollektiivi ole uskaltanut lähteä. Tällä levyllä kuulee tämän saran suomalaista ja kansainvälistä historiaa aika kattavasti. Mieleen tulevat aika ajoin esimerkiksi Rage Against The Machine, Giant Robot, Asa ja Tulenkantajat, mutta kyllä Vitun kovalla äänellä on selkeä oma soundi.

Sen soundin selkärangan muodostavat rumpali Lassi Ylönen ja basisti Olli Puolakka, jotka soittavat tarpeeksi eleettömästi. Välillä tulee olo, että Tomi Kososen kosketinsoittimet ja Tero Holopaisen kitarat voisivat sekoilla hiukan enemmänkin. Pohja kuitenkin pitäisi.

Kakkosnelosfunkkaamisen lisäksi orkesteri kykenee todella luontevaan rauhalliseen soitantaan. Pink Floyd tulee hetkittäin mieleen. Se tulee mieleen myös tunnelmasta toiseen lipuvissa hienoissa siirtymissä, kuten Tauotta tauol -biisin muuttuessa kappaleeksi Vääjäämättä. Viimeksi mainittu on todella elokuvallinen trippi ja ehkä levyn huippukohta. Sen kaari on upea. Tässä on juuri sitä soittamisen meininkiä, jonka takia itsekin palaa tälle tontille kerta toisensa jälkeen. Sen nautinnon aistii jokaisen soittajan osista. Bonusraita on piilotettu samaan viimeiseen indeksiin. Nimetön dubi on myös yksi levyn huippukohtia.

Kohtaan ongelmia levyn suhteen juuri niissä kohdissa, jotka ovat olleet vaikeimpia oman soittamisen kohdalla. Rokkaaminen on räppikeikkojen kohdalla tuntunut aina ongelmalliselta. Rokkaaminen sellaisena kuin se ymmärretään jonkinlaisessa pentatonisessa rock-jatkumossa. Siinä on tullut aina sellainen tunne, että joku juttu jää saavuttamatta. Se keksipurkki oli vielä ylemmällä hyllyllä. Niin myös tässä. Saa mitä saa on levyn heikoin esitys. Reippaammista paloista Ulottuvuuksista viis on kyllä todella vahva, mutta siinä ei taas koeteta ”rokata”.

Nautin myös kovasti – varsinkin lyyrisesti – levyn virtaan ripotelluista abstrakteista hetkistä, kuten alkusoitoista kappaleille Kuuroi ja Sienestä sekä levyn käyntiin polkaisevasta Se kuulee jotain äänii -kappaleesta. Niihin hiipii jostain pikkaisen Kirsi Kunnasta. Varsinkin Sienestä alkusoittoon.

Lyyrisesti levy on leikkisämmän sorttinen, enemmän sisäavaruudessa seikkailua kuin uhoa, ja puhaltaa välillä hienosti eloa kuluneisiin aiheisiin, kuten sadepäivänä tapahtuvaan, toimettomuuden inspiroimaan kirjoitteluun.

Bertrand Russell ylisti toimettomuutta. Niin tekee myös Kuuroi. Tämä seiniin tuijottelu on monella tasolla läsnä läpi levyn. Siksi Liigalaiska ja OG Ikonen ovat kokonaisuudessa miehiä paikallaan; sopivan jämäköitä vokalisteja, jotka eivät pelästy tai häkelly bändin vanutetuimpiakaan hetkiä ja joiden sanojen pyörittely ei karkaa käsistä, vaikka välillä on vaikea pysyä kärryillä siitä mistä puhutaan, kun ajatukset on kuin tuhka tuulelle siis suurelle alueelle levinneitä hiukkasii, piuhat kii, niin mones paikas tuskin muistaa niit kukaan.

Silloin voi vain nauttia äänestä perkussiosoittimena.

78 Viime aikoina Suomessa julkaistuista levyistä, joilla yhdistellään räppiä ja bändisoittoa, tämä on paras. Tässä on monta harha-askelta ja haksahdusta, mutta ymmärrän niistä jokaisen.

Video ei ole enää saatavilla

Candlebox ennakoi kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen.

Miten päädyimme Nirvanasta Nickelbackiin? Kuinka yksi viime vuosikymmenten raikkaimmista rockmusiikin ilmiöistä, grunge, vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?

Nuorgam ylpeänä esittää: 15 olennaista postgrunge-maanvaivaa. Ne ovat lauluja, jotka jokainen on joskus kuullut; jotka hallitsivat ilmestyessään radioaaltoja kaikkialla maailmassa, mutta joiden esittäjät ovat muutamaa lukuun ottamatta vaipuneet historian hämäriin.

Jutun kirjoittamiseen ovat osallistuneet Joni Kling, Arttu Tolonen, Gaius Turunen ja Kimmo Vanhatalo.

#1 Better Than Ezra – Good (1993)

MIKÄ?
Rajatapaus Louisianasta. Goodin sisältävä Deluxe-albumi ilmestyi indieteitse vielä itse grungen ”aikaan”, mutta alkoi menestyä Elektran julkaistua sen uudestaan vuonna 1995. Better Than Ezra on pitänyt tahallaan nimensä alkuperän arvoituksena; tosin epäiltävä on, onko viime vuosina kukaan siitä enää kysellytkään. Bändiä pidetään kyseenalaisen kunnioitettavana postgrungen tienraivaajana, mutta tämä meriitti saavutettiin kyllä pre-grungen ehdoilla. Good on silkkaa radiota varten kemiallisesti pestyä Pixiesiä bassosoundeineen ja vain lievästi venkuroivine laulumelodioineen. Muilla singleillään Ezra imitoi esimerkiksi R.E.M.:iä (In the Blood). Bändi, joka kuulosti hyvältä vain silloin, kun et vielä ollut kuullut lähdemateriaalia. Kuka sellaista enää tarvitsee? Silloin viistoistavuotisna tämä oli kyllä tykki ralli…

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Yhteensä seitsemän studioalbumia ja kohtuullinen kulttiura. Koska Ezran debyyttialbumi ilmestyi jo 1990, voidaan bändiä pitää grungen selviytyjinä. Jos tuijottelee jenkkien myyntilistoja, vaikuttaisi kaikki rockjohdannainen uhanalaiselta, mutta aina löytynee pikkukaupunkeja, joissa eletään ikuista ysäriä. Ezran kaltaiset bändit ovat niiden sheriffejä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Candlebox – Far Behind (1994)

MIKÄ?
Candlebox oli jopa pliisuuteen tottuneiden Pearl Jam -fanien mielestä kauheata mussutusta ja sen kolmas single käytännössä power-balladi uudelle ajalle. Monet luulivat tuon myyttisen pedon kuolleen 1980-luvun lopussa. Candlebox raapii tynnyrin pohjalta jokaisen tarjolla olevan kliseen, alun kuohitun Temple of the Dogin mieleen tuovista kitaroista laulajan sietämättömään alapurentalaulantaan. Sanassa ’flying’ ei oikeasti ole h-äännettä eikä sanassa ’maybe’ 27 tavua. Kitarasoolo kierrättää jokaisen Slashista Mike McCreadyyn kulkevalla janalle sijoittuvan classic rock -kliseen. Far Behind kirjoitettiin muuten tribuuttina Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille, aivan kuten koko Temple of the Dog -levy. Sääli. Sen lisäksi, että Far Behind on itsessään rasittavaa äänisaastetta, se myös ennakoi niitä kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen noin kolme vuotta myöhemmin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Candlebox ei Far Behindin jälkeen enää onnistunut tekemään hittejä. Olisi ehkä aiheellista tutkia pidemmällä aikavälillä, mikä prosentti power-balladeilla pankin räjäyttäneistä yhtyeistä kykenee pidemmän uran ylläpitämiseen. Bändi hajosi vuonna 2000, mutta kasasi itsensä uudestaan vuonna 2006 ja on taas työn touhussa. Ei niin, että ketään Keski-Lännen ja eri puolilla maailmaa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien ulkopuolella kiinnostaisi. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Toadies – Possum Kingdom (1994)

MIKÄ?
Jo 1980-luvun lopulta toimineen Toadiesin lyhyt kakku parrasvaloissa oli Heatseekers-listan ykköseksi kivunneelta Rubberneck-albumilta irrotettu murharalli, joka todisti jälleen kerran alternativen turhautuneesta misogyniasta häiritsevän kepeästi pomppubassotellen: Vaden Todd Lewis on kalju kitaristi, joka kaipaa Possum-järvelle viedäkseen tyttöystävän vajan taakse.

2002

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Levy-yhtiö ei suostunut edes julkaisemaan Rubberneckille äänitettyä seuraajalevyä ja Toadies painui unholaan. Houstonin Buzzfestin vakiokiinnityksenä soittaneen bändin voi nähdä tiettynä osana jatkumoa, jossa Alien Ant Farmin ja Limp Bizkitin tyyppiset nimet lopulta korvasivat post-grunge-yhtyeet junttifestarien vetonauloina. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dishwalla – Counting Blue Cars (1995)

MIKÄ?
Postgrunge vakiinnutti Yhdysvalloissa myös Adult Alternative -radioasemat, jotka pitävät hittejä elossa soittamalla niitä ainakin vuoden putkeen. Counting Blue Cars on mitäänsanomattominta mössöä, jota tämä aikuisuuden ja vaihtoehtoisen välissä tasapainottelu voi aiheuttaa. Vakavaa ja ainakin metafyysistä kun piti oleman, niin laitettiin Jumala sanoitukseen ja vieläpä naispuolinen sellainen, koska 1990-luvulla joku saattoi pitää ideaa omaperäisenä. Radioasemat soittivat Dishwallan hitistä vieläpä akustista versiota, jonka sääkanavakitarointi sinetöi tämän Bushin ja Francis Goyan välisen avioliiton. Dishwalla itse lienee ärtynyt biisin menestyksestä, koska bändihän oli muilla biiseillään jokseenkin vihaisempi. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet AA-asemien hitaasti muuttuvaan postgrunge-äänitapettiin. Jos Jenkkilässä autoillessasi radiosi jämähtää tällaiselle kanavalle, saatat erehtyä luulemaan, että Hootie and the Blowfish on yhtä iso kuin ennenkin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Kolme studioalbumia lisää ja julkaisuhiljaisuus vuodesta 2005 eteenpäin. Esiintyminen Siskoni on noita -sarjassa taisi olla uran näkyvin hetki Counting Blue Carsin jälkeen. Ja siinäkin noitakolmikon sähläykset ja dialogi peittävät bändin soiton. Enempää ei tarvinne sanoa.

Paitsi tietenkin se, että Dishwalla on ikuistettu myös Anal Cuntin kappaleeseen You Went to See Dishwalla and Everclear (You’re Gay). (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Everclear – Santa Monica (1995)

MIKÄ?
Everclear henkilöityi aina Art Alexakikseen, joka tasapainotteli alusta lähtien sillä hiuksenhienolla, häilyvällä ja tulkinnanvaraisella rajalla, joka erottaa positiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen häikäilemättömästä itsepromootiosta. Alexakisin kohdalla oli myös aina vaikea sanoa harrastiko hän taiteessaan enemmän demoniensa manaamista vai niiden raakaa hyväksikäyttöä. Uran alkuvuosien lausunnot ja huippuvuosien aikainen asema vaihtoehtorockin luotettavimpana mielipideautomaattina ja semijulkkiksena tekee taustatarinan ja taiteen erottamisesta mahdotonta. Näin ollen tämäkin kappale täytyy tulkita aina sen prisman läpi, että Alexakis oli yksinhuoltajan kasvatti, joka haksahti kokaiiniin, mutta päätti kammeta itsensä kuiville veljensä ja tyttöystävänsä kuoleman jälkeen. Oli hänellä itselläänkin yksi läheltä piti -tilanne. Nyt kun olen tuon sanonut, on vaikea keksiä itse bändistä mitään sanottavaa. Näin minulle kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995 ja nyt taas. Everclear kuuluu selkeästi postgrungen siihen laitaan, joka kumartaa power popin ja punkin suuntaan. Santa Monica on aika näppärä poppis. Se on harvinainen hyve tässä turpean ja itsetyytyväisen hardrockin dominoimassa genressä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Everclear ja Art Alexakis onnistuivat ylläpitämään kulttisuosiota, mutta tippuivat Capitolilta takaisin indien ihmeelliseen maailmaan ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella bändi alkoi aktiivisesti elää sekä omassa että toisten menneisyydessä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spacehog – In the Meantime (1995)

MIKÄ?
Grungen jälkeisinä vuosina menestyksen kultamaille pääsi myös kummallisuuksia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä vaihtoehtorockjättien kanssa. Tällainen tapaus oli alun perin Leedsistä Englannista tulleista, mutta New Yorkissa tavanneista musikanteista koostuva Spacehog, jonka pääasiallinen innoittaja oli grungen sijaan 1970-luvun glamrock, erityisesti wanha kunnon David Bowie, jonka laulutyyliä basisti Royston Langdon matki varsin uskollisesti. Yhtyeen debyyttisingle In the Meantime valloitti radion ja MTV:n vuosien 1995 ja 1996 taitteessa, ja albumi Resident Alien myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kevyitä ysärikonesoundeja, Bowieta, Beatlesin I Am the Walrusia ja voimapoppia yhdistelevä In the Meantime on woo-hoo-lauluineen varsin maukas, joskin pöhkö poptäsmäisku. Spacehog ei kuitenkaan oikein löytänyt paikkaansa popmaailmassa, vaan operoi jossain brittipopin ja postgrungen välimaastossa. Lopulta In the Meantime jäi sen ainoaksi hitiksi, ja Spacehog muistetaan nykyään lähinnä klassisena yhden hitin ihmeenä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spacehogin toinen levy The Chinese Album ei menestynyt edeltäjänsä tavoin, ja vuonna 2001 julkaistu The Hogyssey -albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. Spacehogin hajoamisen jälkeen sen perustan muodostaneet Langdonin veljekset Royston ja Antony ovat pysyneet jonkinlaisessa puolijulkkisasemassa. Antony nähtiin vuonna 2010 sekoilemassa Joaquin Phoenix -”mukamentissa” I’m Still Here, ja Royston tuli puolestaan tunnetuksi Liv Tylerin aviomiehenä (pari erosi vuonna 2008). Spacehogin paluuta on viritelty pitkään. Tässä kuussa kuultiin viimein ensimmäinen näyte Glad to Know jo vuodesta 2011 julkaisuaan odottaneelta yhtyeen comeback-levyltä As It Is on Earth. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sponge – Molly (Sixteen Candles Down the Drain) (1995)

MIKÄ?
Detroitilainen Sponge vaikutti aina perusbaarirockyhtyeeltä, joka onnistui onnellisten sattumusten kautta pääsemään mukaan alternative-junaan. Se nähtiin aikanaan kolmannen polven jäljittelijänä, joka kopioi Pearl Jamin sijaan Stone Temple Pilotsia, mutta todellisuudessa Sponge kuitenkin muistutti grungea enemmän perinteistä amerikkalaista sydänmaan rockia, jossa oli mukana aimo annos U2:n mahtipontisuutta, hiukan R.E.M.:iä ja jopa ripaus vaihtoehtokantria (tai ainakin Gin Blossomsin juurevaa voimapoppia). Kasarinäyttelijä Molly Ringwaldin ja tämän tähdittämän Sixteen Candles -elokuvan (Synttärit, 1984) mukaan nimetty Molly (Sixteen Candles Down the Drain) onkin oikeastaan kantrikappale, johon on ympätty mukaan ajanmukaiset särökitarat. Sitä ei olisi mahdoton kuvitella hiukan kevennettynä vaikkapa R.E.M.:in esittämäksi.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spongen debyyttilevy Rotting Piñata jäi yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi hittilevyksi. Sen toinen albumi Wax Ecstatic oli rankemmin rokkaava kokonaisuus, jonka piti alun perin olla memphisläisen drag queenin kuolemasta kertova konseptilevy. Kappaleet kuolleista drag queeneista tai Venäjän keisari Nikolai II:n Anastasia-tyttären mysteeristä eivät kiinnostaneet maksavaa yleisöä, ja Spongen kunnian päivät olivat nopeasti ohi. Nykyään 1990-luvun Sponge-kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Vinnie Dombroski, joka kiertää yhtyeensä kanssa epäilemättä soittamassa niissä samoissa baareissa, joista se nousi nauttimaan 15 minuutista kuuluisuuttaan vuonna 1995. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Primitive Radio Gods – Standing Outside a Broken Phone Booth with Money in My Hand (1996)

MIKÄ?
Primitive Radio Godsin hittiainokaisen formulaan kuuluivat B.B. King -sample, puoskarihopahtava jenkkibaggy ja Lou Reedin Walk on the Sidelle kosolti velkaa oleva epäilyttävä päiväkävelyletkeily kaihoisaksi heterohempeilyksi muutettuna. Näistä aineksista koottiin myös kappaleen sisältänyt ihan kelpo Rocket-pitkäsoitto.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Pohjimmiltaan Primitive Radio Gods oli kuitenkin raskas kitarabändi ja edelleen kasassa olevan yhtyeen myöhemmillä julkaisuilla tämä aspekti kuuluu mukavasti vihlovana ujeltamisena. Esimerkiksi vuoden 2003 Still Electric on yllättävän vahva näyttö aggressiivisesta kuusikielisten käytöstä ja Mellotron On! -kokoelma bändin shoegazehtavista psykedeliavivahteista. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Seven Mary Three – Cumbersome (1996)

MIKÄ?
Jos postgrungen mielikuvituksettominta laitaa edustava Seven Mary Three olisi perustettu 1970-luvulla, se olisi epäilemättä veivannut kasvotonta boogie-rockia Foghatin tai Bachman-Turner Overdriven lämppärinä. Koska elettiin 1990-lukua, se ymppäsi 1970-lukulaiseen rockiinsa grungemaisen raskaat kitarat ja nousi listoille hitillään Cumbersome alkuvuodesta 1996. Keksinkertaisuuttaan Seven Mary Three ei kuitenkaan onnistunut särön alle piilottamaan. Yhtyeen soundi pullisteli turpeasti kopioiden Stone Temple Pilotsin puisevimpia hetkiä, ja laulaja Jason Rossin sanoitukset naamioivat aikakaudelle tyypillisesti epämääräisyyden syvällisyydeksi luettelemalla vastakohtia, kuten: “She calls me Goliath and I wear the David mask” tai “Too heavy too light, too black or too white, too wrong or too right”. Toisin sanoen Seven Mary Three kuulosti juuri siltä, mitä olikin – kaukaa popmusiikin keskusten ulkopuolelta (tarkemmin sanottuna Williamsburgista, Virginiasta) tulleelta yhtyeeltä, joka osasi kopioida edeltäjiensä soundin, muttei ymmärtänyt sen underground-juuria. Näin se oli varhainen esimerkki Creedin ja Nickelbackin edustamasta kaupallisesta postgrunge-soundista. Cumbersome tarkoittaa vaivalloista ja kömpelöä, ja sellainen oli sekä tämä Seven Mary Threen isoin hitti että koko yhtyekin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Ainakaan Seven Mary Threetä ei voi haukkua luovuttajaksi – yhtye on keikkaillut ja julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja sitten 1990-luvun, vaikka kaupallista menestystä ei ole juuri tullut. Sen vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän pitkäsoiton Day and Nightdrivingin singlen Last Kissin perusteella Seven Mary Three kuulostaa yhä yhtä auttamattoman tylsältä kuin vuonna 1996. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Verve Pipe – The Freshmen (1996)

MIKÄ?
Kirjoita The Verve Pipen Googlen kuvahakuun. Jos sinulla ei ollut 1990-luvulla peroksidivaalennettuja hiuslatvoja, olit kenties niitä, jotka menivät kertarytinällä alas ja blondasivat koko kuontalon – bändin ensimmäisen albuminkin nimi oli I’ve Suffered a Head Injury. Yhdistämällä rockhenkisen pukeutumisen urheiluvaatteisiin ja Airwalk-kenkiin olit Verve Pipen joukoissa. Parhaat asiat elämässä nimittäin ovat luonteeltaan amfibisia. Aivan kuten Verve Pipen balladit, jotka uppoavat pohjaan sekä maalla että vedessä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Vuonna 2009 yhtye julkaisi koko perheelle suunnatun levyn The Family Album. En keksi tätä omasta päästäni. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Days of the New – Touch, Peel and Stand (1997)

MIKÄ?
Useimpien postgrunge-yhtyeiden soundi perustui jonkun tietyn artistin tuotantoon, mutta alun perin Charlestownista, Indianasta tullut Days of the New meni askeleen pidemmälle – sen soundi perustui pitkälti Alice in Chainsin MTV Unplugged -levyyn ja kahteen akustiseen EP:seen (Sap ja Jar of Flies). Kun mukaan heitettiin vielä ripaus The Doorsia, lopputuloksena oli grungehtavan synkeä, mutta samalla jazzahtavasti groovaileva ja akustisen kepeä (sekä valitettavan tylsä) soundi, joka kelpasi sekä MTV:tä tuijottavalle nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Epämääräistä itsetuhoisuutta ja hiukan kyseenalaista seksuaalista uhkaa yhdistelevä Touch, Peel and Stand on yhtyeen isoin hitti ja tunnetuin kappale, joka notkui Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -listan kärjessä vuonna 1997 tuohon aikaan ennätykselliset 16 viikkoa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Alkuperäisen Days of the New -kokoonpanon taipale päättyi nopeasti. Sen jäsenet tappelivat keskenään, ja laulaja-kitaristi Travis Meeks erotti koko muun yhtyeen jo bändin vuonna 1999 ilmestyneen toiseen (nimettömään) levyyn mennessä. Days of the New on ilmeisesti periaatteessa yhä olemassa, mutta vuonna 2001 julkaistun kolmannen (taas nimettömän) levynsä jälkeen se ei ole julkaissut mitään. Meeks on lupaillut neljättä Days of the New -levyä jo vuosia, mutta muun muassa huumeisiin liittyvät ongelmat ovat hidastaneet epäilemättä koko maailman kieli pitkällä odotteleman albumin valmistumista.

HAUSKA FAKTA!
Pussycat Dollsin pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut Nicole Scherzinger teki musiikillisen debyyttinsä Days of the New’n toisen levyn taustalaulajana. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Marcy Playground – Sex & Candy (1997)

MIKÄ?
Nirvanaisen laiskahti venyttelevää Marcy Playgroundin singleä ei voinut olla kuulematta alkuvuodesta 1998, kun kappale vietti ennätykselliset viisitoista viikkoa Modern Rock -listan ykkösenä. Vielä enemmän yhtyeen luulisi ammentaneen Morphinen musiikista, jossa uhkaavat ja synkeät sävyt tulivat puetuiksi haikeisiin melodioihin. Vaarallisesti nimetty kappale etenee laiskasti kuin siirappi ja sopi hyvin myös poppiradioiden soittolistoille.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Fastballin The Way pompautti kappaleen lopulta listoilta ja Marcy Playground katosi takakujille. John Wozniak antaa edelleen yhtyeelle tekohengitystä ja keikkailee sellaisten supernimien kuin Lit, Sugar Ray ja Everclear kanssa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#13 Silverchair – Freak (1997)

MIKÄ?
1990-luvulla jokainen oli friikki, creeppi tai luuseri. Perässä varttui myös X:n jälkeinen grungejuniorien sukupolvi, joka oli ollut liian nuori kuulemaan Nirvanaa. Heille Silverchairin ja Bushin hiilipaperikloonit Cobainin maneereista menivät täydestä. Australialaisyhtye nauttikin lopulta enemmän menestystä kuin suurin osa grungen jalanjäljissä tarponeesta varttialternativesta, mistä kunnia kuuluu ihan onnistuneille biiseille. Omaperäisyydestä bändiä ei ole koskaan voinut syyttää.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Silverchairin myöhemmät albumit ovat Yhdysvalloissa hädin tuskin mahtuneet sadan myydyimmän joukkoon, mutta kotimaassaan Australiassa yhtye on edelleen kova nimi. Pelkkä aussimyynti ei silti selitä Silverchairin olemassaoloa. On olemassa postgrunge-reliikkien kasti, jota tietyt kuluttajasegmentit pitävät edelleen hengissä, ja joka 1990-luvulla tuotti toinen toistaan degeneroituneempia kopioita itsestään. Stone Temple Pilotsin, Creedin ja Nickelbackin jälkeen seurasi Backstreet Boys ja silloin tervejärkiset meistä luovuttivat. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Third Eye Blind – Semi-Charmed Life (1997)

MIKÄ?
Third Eye Blind on listallamme poikkeus, koska debyyttialbumilta irtosi postgrungen ilmastossa peräti kolme isohkoa pophittiä. Semi-Charmed Life oli näistä isoin, metamfetamiinin käytöstä ja suihinotosta lallatteleva punkpoppis, joka pääsi radiosoittoon vain parin sanan sensuroinnilla. Ei, en minäkään aikanaan kuunnellut näitä sanoja. Lauluntekijä Stephan Jenkins sanoi tavoitteenaan olleen sanfranciscomaisen version tekeminen Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta. Näin kaukaa kierosti katsoen biisiä pitäisi kai vihata, kuten Counting Blue Carsiakin, mutta jotain hellyttävää Jenkinsin lähderehellisyydessä on, Semi-Charmedin tarttuvuudesta puhumattakaan. Kuuntelisin huomennakin, mutta en Jenkkilässä, sillä siellä biisi lienee jokaisten kotibileiden riesa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Oikeastihan tässä jutussa olevista bändeistä monikaan ei hajonnut, vaan tauollakin olleet palasivat takaisin. Aina löytyy Jenkkilästä jokin pikkunurkkaus, jossa vanhan radiohitin soittamalla saa sivutuloja. Third Eye Blind on kuitenkin pärjännyt monia muita kaupallisesti paremmin: neljäs studioalbumi Ursa Major (2009) käväisi jopa Billboardin kolmosena. Stephan Jenkins ilmoitti silti viime kuussa, että seuraava levy tulee olemaan bändin viimeinen. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#15 Semisonic – Closing Time (1998)

MIKÄ?
Antropologian ja Monty Pythonin opintojaan auliisti ilmaisussaan viljelevän Trip Shakespearen raunioille perustettu, Minneapolisista ponnistava Semisonic toi postgrungen äänimaisemaan tujauksen näsäviisauteen taipuvaista ja korkeakoulutettua amerikkalaista collegerockia; pienen sellaisen lähinnä tuotanto- ja soittopuolella. Closing Time on sydänverellä kirjoitettu ja täyttäisi nykyisetkin, Vain elämää -sarjan puitteissa määritellyt aitouden vaatimukset. Laulaja Dan Wilson teki sen tuloaan tekevälle lapselleen. Biisi yhdistää thirtysomething-henkisen fiilistelyn ja Seneca nuoremman musiikkiin, jota vanheneva mies soittaa kuunneltuaan nuorena Pixiesiä ja seattlelaisia kitarankurittajia. Julkaisuvuonaan Grammy-ehdokkuudenkin saanut Closing Time dominoi keskitien rockia soittavia radioasemia vuonna 1998 ja soi varmasti FM-aalloilla päivittäin tänäkin päivänä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Closing Time oli Semisonicin ison hitti. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen levynsä, mutta suosio varsinkin Yhdysvalloissa oli mennyttä. Dan Wilson lähti soolouralle, mutta löysi suuren suosion lauluntekijänä. Hän on tehnyt biisejä muun muassa Dixie Chicksille, Jason Mrazille ja Adelelle. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä listalta puuttuu? Local H:n Bound for the Floor? Collective Soulin Shine? Our Lady Peacen Superman’s Dead? Tonicin If You Could Only See? K’s Choicen Not An Addict? Fuelin Shimmer? Mikä oli oma postgrunge-suosikkisi – ja -inhokkisi? Kerro se jutun kommenteissa!

Maolainen istumalihasvallankumous

Kun istun tässä perseelläni sohvassa vuonna 2013, on pakko sanoa, ettei mieleen tule kovin montaa rap-metallia oksettavampaa ilmiötä; ilmiötä, joka olisi tuottanut maailmaan vähemmän musiikillista hyvää. Ja rap metal myös täytti Evan Seinfeldin pään piripintaan kusella, siinä missä aiemmin siellä oli ehkä vielä tilaa hapelle. Joskus herään öisin ja mietin, että millaisessa maailmassa Public Enemyn ainoa perintö on ehkä tämä…

Ja sitten on se poliittinen puoli. Kalliisti koulutettu keskiluokan kersa liimailee kitaraansa maolaisen kokaiinia salakuljettavan ja talonpoikia lahtaavan terroristiorganisaation tarroja. Niihin aikoihin, kun Rage Against The Machine oli pinnalla, kävin usein Two Bells Tavern -nimisessä baarissa. Sen miesten vessan seinässä oli graffitteja, kuten ”HEITÄ HOMO VOLTTI”. Oikeasti! Ja ”DO NOT SPEAK OF REVOLUTION UNTIL YOU ARE READY TO EAT RATS”.

Rottien syömisestä en tiedä, mutten usko, että Morello oli missään vaiheessa valmis käymään läpi sitä prosessia, joka on maolainen kulttuurivallankumous. Ja kyllä, luin itsekin Noam Chomskya ja Howard Zinniä kritiikittömästi silloin, 20 vuotta sitten, mutta haluaisin kovasti uskoa, etten ollut missään vaiheessa samoilla bonustasoilla kuin Tom Morello…

On siis jonkinasteinen mysteeri, että rakastan joitain Rage Against The Machinen kappaleita näinkin paljon. Tämä vain on yksi niitä bändejä, jotka parhaimmillaan jyräävät omalla suvereeniudellaan kaikki heidän tielleen asettamasi esteet. Ei voi mitään. Ihan turha edes yrittää. Bulls On Parade on kuin My Sharona rastapäisille vaihtoehtonuorille.

Voin jopa antaa miehistölle anteeksi Audioslaven…

http://www.dailymotion.com/video/x21p15_rage-against-the-machine-bulls-on-p_music#.UP8OHYlevXg

Utopistinen autokolari blurrasi käteni

Frank William Miller Junior postasi yksi päivä uutisen, josta kävi ilmi, että Nasin ja Kelisin yhteinen tytär on nyt collegessa. En useinkaan mieti ikääni saatikka tunne itseäni jotenkin vanhaksi, paitsi ehkä positiivisella ja kiitollisella tavalla, mutta tuo pisti miettimään. Nasin ja Kelisin tytär on collegessa…

Nuorena miehenä Nasir kirjoitti tämän tekstin, jossa hän ainakin yrittää määritellä oman utopiansa, mutta konsepti ei mielestäni toimi. Nasin utopia ei vaikuta järin eheältä konstruktilta. Tai ainakin se on hyvin subjektiivinen utopia ja siksi ehkä realistisempi kuin monet esimerkiksi 1900-lukua ravistelleet utopistiset pyrkimykset.

If coke was cooked without the garbage we’d all have the top dollars

Jos Nas voisi myydä kovalla hinnalla kokaiinia, jota ei ole leikattu millään, asiakkaiksi vaaditaan ihmisiä joiden elämä todennäköisesti muuttuu jossain vaiheessa dystopian omaiseksi rahoittaakseen Nasin utopian.

No rubbers, go in raw

Kaikki ne raskaudelle tai taudeille altistuvat naiset eivät pääsisi osalliseksi utopiasta.

Myös epäjohdonmukaisuuksia löytyy.

Imagine everybody flashing, fashion
Designer clothes, lacing your clique up with diamond Roles

Jos kaikilla on styleimmät kledjut ja korut, joku muu tapa erottautua nousee varmasti esiin. Tämä on ankara noidankehä.

Brand new whips to crash then we laugh in the iller path

MItä järkeä on toivoa, että voi ajaa kolareita uusilla autoilla?

I’d open every cell in Attica send ’em to Africa

Tätäkin on omalla tavallaan kokeiltu. Amerikkalaiset karkoittivat aikoinaan mm. kaivosalueiden työläisaktivisteja kommunisteina Neuvostoliittoon. Se ei toiminut. Ja vapautettujen orjien perustama Liberiakaan ei taida enää olla kovin funktionaalinen valtio.

Ja niin edespäin. Hetkellisesti, määrättyyn pisteeseen saakka ja yksilö- tai possetasolla tämä utopia on varmasti myös toteutunut ajoittain. Nasin tekstissä on paljon viitteitä hikan nihilistiseen anarkiaan ainakin siltä osin ettei lainvalvontaa ole. Reaalimaailmassa tämän sortin utopioilla on taipumus kaatua juuri lainvalvontaan.

Aika hankala reunaehto.

If I Ruled the Worldin utopiassa on kaiken kaikkiaan enemmän Tony Montanaa kuin Sir Thomas Morea ja myös se saa minut tuntemaan itseni vanhaksi positiivisella ja kiitollisella tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Death Hawks ja Siinai suuntaavat sisäavaruuteen. Molemmat luottavat toistoon ja vahvoihin atmosfääreihin yleisöä fantastisille matkoilleen vokotellessaan. Molempiin orkestereihin on vaikuttanut 1970-luvun Saksan kosmische-alkuräjähdys. Death Hawks lisää kosmiseen soppaan boogieta, bluesia sekä psykedeelisen rockin tummempaa ja raskaampaa laitaa. Siinaihin taas ovat lisäksi vaikuttaneet monet krautrockin jälkeiset liikkeet, kuten ambient-musiikki, shoegaze ja ah-niin-eurooppalaiset syntetisaattorivelhot.

Karrikoiden ja epätarkasti voisi sanoa, että Saksan lisäksi Death Hawksin orientaatio on rapakon taakse ja Siinain taas Englantiin.

Death Hawks

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Death Hawks kasattiin vuoden 2010 keväällä vain sovittamaan ja äänittämään laulaja Teemu Markkulan tekemiä kappaleita, mutta se muuttui nopeasti oikeaksi bändiksi. Orkesterin intensiiviset ja psykedeelisesti maalailevat sekä junnaavaan krautin ja boogien läpi syömät livekeikat synnyttivät tervettä hypeä Death Hawksin ympärille varsin aikaisessa vaiheessa. Bändi päätyi tamperelaisen GAEA Recordsin hellään huomaan.

Miksi se kiinnostaa?

Death Hawks on ajaton bändi. Sen viitteet, tai ainakin ne itsestään selvimmät, löytyvät erilaisista perinteistä bluesista psykedeeliseen musiikkiin, varhaiseen heavyyn ja krautrockiin, mutta soundia ei suurin surminkaan voi sanoa retroksi. Globaalissa undergroundissa on runsaudenpula samoja viitteitä viljelevistä bändeistä, mutta hyvin harva niistä pystyy nousemaan diggailunsa yläpuolelle ja tekemään historiasta omansa, kuten Primal Scream parhaimmillaan. Paperilla Death Hawks vaikuttaa uuvuttavan tutulta, mutta kuuntelukokemuksena se on jotain uutta. Ja Death Hawksilla on oikeasti biisejä.

Kautta linjan ylistävät arviot debyyttilevylle ja maine tajunnanräjäyttävänä livebändinä ovat lietsoneet kiinnostusta bändiin Suomen rajojen ulkopuolella. Kotimarkkinoilla Death Hawks saavutti oman tyylinsä saturaatiopisteen jotakuinkin heti.

Kokoonpano:

Teemu Markkula (laulu, kitara)
Tenho Mattila (kosketinsoittimet, saksofoni)
Miikka Heikkinen (rummut, perkussiot)
Riku Pirttiniemi (basso)

Julkaisut:

Death & Decay (GAEA Records, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…tumma, juureva, kosminen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…Neu!:n 2:sta ja Deep Purplen In Rockia päällekkäin.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…mahdollisuus nähdä 1970-luvun Black Sabbath soittamassa 1960-luvun Howlin’ Wolfin taustabändinä düsseldorfilaisessa kapakassa.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi Queens of the Stone Age, jossa yhdistyvät samalla tavalla muusikkous, avaruus ja mystisyys. Lisäksi Death Hawks toisi iltaan bluesia.

Kahden vuoden päästä…
…Death Hawks on kysytty vieras kansainvälisillä vaihtoehtofestareilla ympäri Eurooppaa, Roadburnista Primaveraan, koska se vetoaa yhtä lailla erilaisiin raskaamman musiikin niche-faneihin kuin yleisempään indie-yleisöön. Matkoillaan bändi imee sisäänsä vaikutteita kaikkialta maailmasta, kuin hindulaisuus muiden jumalia, muokaten ne itsensä näköisiksi osana osmoosiprosessia.

Siinai

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Siinai syntyi ilman ennakkoon määriteltyä agendaa vuonna 2009, avoimin mielin tapahtuneen yhdessä soittamisen tuloksena. Musiikki haki uomansa kuin vesi, ja sen vahvimmat vaikutteet löytyivät 1970-luvun Keski-Euroopasta, krautrockin junnauksen sekä eeppisten ja synteettisten äänimaisemien maailmasta. Levy-yhtiö Splendour Records löytyi Norjasta ja ensilevy julkaistiin ympäri maailman.

Miksi se kiinnostaa?

Siinain musiikki palkitsee kuuntelijan, joka jaksaa nähdä vaivaa. Sen voi nähdä marginaalisena, mutta oikeasti sen sisällä sykkii sydän, jonka tahdissa areenallinen ihmisiä voi vajota transsiin. Siinaista lähtee valtava, yhtenäinen ääni, jossa kukaan ei missään vaiheessa astu toisen varpaille. Keikoilla bändi tarjoaa parhaimmillaan ruumiista irtaantumisen tunteen.

Bändin debyyttilevy sai ylistäviä arvioita ja Moonfacen kanssa tehty kiertue kattoi laajalti Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikkaa. Palaute on ollut haltioitunutta kautta linjan.

Kokoonpano:

Risto Joensuu (kitara)
Saku Kämäräinen (kosketinsoittimet)
Markus Joensuu (rummut)
Matti Ahopelto (basso)

Julkaisut:

Olympic Games (Splendour Records, 2011)
With Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…junnaava, synteettinen, mahtipontinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…Circlen Meroniaa, mutta he suhitelevat sen päälle syntetisaattorilla.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…mahdollisuus päästä soittamaan Vangeliksen vuoden 1991 Eureka-keikalle Rotterdamiin, omalle proomulle maestron viereen.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi The National, koska kuten Moonface-kollaboraatio todistaa, Siinai on loistava yhteistyökumppani. Jossain vaiheessa kiertuetta The Nationalin kitaristi Bryce Dessner, joka soittaa kokeellisempaakin musiikkia esimerkiksi Bang On A Canin riveissä, tulisi varmasti soittamaan Siinain kanssa, mikä olisi alku uudelle hienolle projektille.

Kahden vuoden päästä…
…Siinai on julkaissut oman kakkoslevynsä, joka on saanut maailman indie-kansan polvilleen. Bändi virittelee yhteistyöprojektia Bryce Dessnerin ja Jóhann Jóhannssonin kanssa.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Muutaman handclapin tähden.

Return of the Mack on upea raita, joka tasapainoilee munakarvan päässä totaalisesta ällöttävyydestä. Pieni väärä liike ja mies olisi oman aikansa Chris Brown. Return of the Mack on kostofantasia, mutta aika kesy sellainen. Tai ainakin monitulkintainen. Todennäköisesti kuitenkin aika perussettiä, jossa oma menestyminen riittää kostoksi, mutta tässä post-Chris Brown -todellisuudessa, jossa elämme, ei voi olla epäilemättä.

Mutta se ei ole tärkeintä.

Tärkeintä on se, että Return of the Mack tuli tänne planeetalta, joka on rakennettu kokonaan handclapeistä. Siellä on tornitalon kokoisia handclappeja ja niitä laitettiin kahdeksan tähän yhteen raitaan ennen kuin se lähetettiin handclapeistä tehdyllä avaruusaluksella maahan seismisesti järisyttämään 1990-lukulaisia tanssilattioita. Se putoaa jokaisella kakkoselle ja neloselle kuin norsu trampoliinilla. Basso kuulostaa trampoliinilla pomppivalta norsulta niinä ilmalennon hetkinä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Lähdemateriaali.

Video ei ole enää saatavilla

Jarvis Cocker on westsidejäbä.

Kun vihdoin kuulin Pulpia joskus 1997–1998, Common People räjäytti tajunnan. Varsinkaan 1990-luvulla ei oikein osannut odottaa Jarvis Cockerin tasoisen tekstittäjän tulevan kuin tyhjästä.

Laulu pistää miettimään.

Yliopistossa Wisconsinissa olin koko lukukauden yrittänyt saada erästä tyttöä lähtemään ulos kanssani. Tulimme hyvin juttuun ja keskustelimme niistä näistä, mutta treffejä ei irronnut. Lukukausi oli aika pitkälle ohi kun hän soitti minulle ja kertoi, että autostaan oli rengas puhjennut. Se oli tutun 7-11-kaupan parkkiksella. Tulisinko vaihtamaan? Varmistin, että omassa autossa oli kaikki tarvittavat työkalut ja lähdin mahdollisimman nopeasti matkaan.

Saavuin parkkipaikalle ja vaihdoin renkaan. Neiti pyysi minua seuraamaan hänen autoaan veljensä talolle ja odottamaan kun hän parkkeeraa auton. Se oli veljen. Hän parkkeerasi auton ja kävelee pari sementtistä porrasta ylös kuistille ja sisään veljensä taloon. Istuin autossa ja mietin mitä tehdä, kun hän tuli ulos repun kanssa, avasi oikeanpuoleisen etuoven, heitti repun sisään ja ilmoitti ykskantaan tulevansa luokseni yöksi.

I want to sleep with common people,
Like you.

Well what else could I do
I said ”I’ll see what I can do.”

Hän oli Beaver Damistä, ja minä olin itäisessä Afrikassa kasvanut suomalainen. Luokkaeroista ei voi puhua, mutta ehkä olin jollain toisella tavalla tarpeeksi vieras. Hän oli myös lukukauden ensimmäisen puoliskon ajan luullut minua homoksi ja erästä milwaukeelaista punkkaria poikaystäväkseni. Myöhemmin hän kirjoitti minulle ilkikurisia kirjeitä, joissa väitti epäilleensä minua vakoojaksi.

Mietin tämän episodin kohdalla aina niitä tilanteita, joissa on valmis luopumaan kontrollista ja antautua muka hyväksikäytetyksi.

Pari vuotta myöhemmin asuin jo Seattlessa ja samoissa bändiympyröissä pyöri nuori ja sairaan kova kitaristi. Jotakuinkin kaikki olivat enemmän tai vähemmän persaukisia ja duuneissa, joita siinä vaiheessa elämää tehdään vain sen verran kuin on pakko, jotta vuokran saa maksettua. Kyseistä kitaristia ei pukeutumisen tai yleisen käytöksen puolesta erottanut jengistä mitenkään, ja kyllä hänkin puhui persaukisuudesta ja vetosi ajoittain rahapulaan määrätyissä tilanteissa, mutta kukaan ei tiennyt mitä hän teki töikseen.

Kävi ilmi, että hänen sukunsa omisti merkittäviä määriä Georgia Pacific -korporaatiosta. Talo, jossa hän asui oli omistusasunto ja säätiö maksoi ”palkkaa” joka kuukausi.

Are you sure you want to live like common people,
You want to see whatever common people see,
You want to sleep with common people,
You want to sleep with common people,
Like me.

But she didn’t understand,
She just smiled and held my hand.
Rent a flat above a shop,
Cut your hair and get a job.
Smoke some fags and play some pool,
Pretend you never went to school.
But still you’ll never get it right,
’Cause when you’re laid in bed at night,
Watching roaches climb the wall,
If you called your Dad he could stop it all.

Mietin turismin eri tasoja häntä ajatellessani ja sitä olinko itse merkittävästi vähemmän turisti. Jonkin verran toki, mutta tarpeeksi? En tiedä. Todennäköisesti naureskelin tilanteelle piirun liian innokkaasti totuuden paljastuttua.

Jarvisin kreikattaressa yhdistyvät nämä kaksi hahmoa menneisyydestäni.

Vaikka minä olin köyhempi kuin kitarasankarimme, en minäkään ollut oikeasti köyhä, koska jos asiat olisivat jossain vaiheessa menneet perseelleen, olisin aina voinut soittaa vanhemmilleni ja saada apua. Jarvis Cocker oli kreikattaren tavatessaan oppilas St. Martin’s Collegessa, joten jos hän oli työväenluokan sankari, niin jonkinasteinen luokkapako oli käynnissä. Kyseisellä taidekoululla oli maine paikkana josta sai rahalla mukavan ja helpon oppiarvon jostain taideaineesta. Ja sitten Lontooseen media-alalle töihin…

Kertojan epäluotettavuus ja se miten helppo hänen asemansa luokkasoturina on tunnetun historian valossa kyseenalaistaa lisää yhden ironian tason jo valmiiksi hienoon tekstiin ja pistää miettimään luokkaturismin tasoja.

En minä loppujen lopuksi voinut tietää yhtään sen enempää kuin seattleläinen kitarasankarimmekaan siitä, millaista on jos ainoa paikka, johon voit palata asioiden mennessä pieleen on vararikon partaalla joka satokauden päättyessä horjuva maatila pohjoisessa Idahossa. Ojasta allikkoon tai allikosta ojaan.

Tämä kappale on hieno muistutus siitä miten helppoa on teeskennellä ymmärtävänsä ihmisiä, joiden elämä on rankempaa kuin meidän, vaikka oikeasti emme pystyisi siihen. Usein teeskentelemme pystyvämme ja näyttelemme sujuvasti myötätuntoa, mutta se voi olla jopa tarkoituksenhakuista. Ja ”everybody hates a tourist” on tärkeä huomio.

Tämän kappaleen kertoja ainakin käyttää omaa historiaansa lyömäaseena. Lyömäase koostuu miljoonista stereotypiaan palmikoiduista yksilöistä: rahan elämän kirkkaana palavaa kipinää himmentävältä vaikutukselta säästynyt uuden ajan ”jalo villi”, joka ei kuitenkaan hallitse omaa elämäänsä.

You will never understand
How it feels to live your life
With no meaning or control
And with nowhere left to go.
You are amazed that they exist
And they burn so bright,
Whilst you can only wonder why.
Rent a flat above a shop
Cut your hair and get a job
Smoke some fags and play some pool
Pretend you never went to school,
But still you’ll never get it right
’Cause when you’re laid in bed at night
And watching roaches climb the wall,
If you called your dad he could stop it all
Yeah

Laulussa ei kerrota mitä lopulta tapahtui, mutta luulen ettei Jarvisilla ollut tahtoa, tai edes halua, torjua kreikattaren lähentelyjä. Korostettua luokkatietoisuutta tihkuva purkautuminen teki tehtävänsä.

Kaikki tämä puettuna sävellykseen ja sovitukseen joka voi draaman kaareltaan kuvata joko koko illan tai sitten sen toivottavasti päättävän panemisen kulkua.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Billy Joel saman problematiikan äärellä, hiukan eri kantilta, vuonna 1983.

Video ei ole enää saatavilla

”Se on kuin rakastelisi kaunista naista…”, Shantel ajatteli.

Shantel on yksi Balkan-mausteisen popin kovimpia nimiä Keski- ja Itä-Euroopassa. Hän ravaa ympäri mannerta dj-keikoilla ja lähtee joskus myös tien päälle isomman orkesterin, Bucovina Club Orkestarin, kanssa.

Kymmenisen vuotta sitten tämä techno-dj:n uraa tehnyt mies innostui musiikista, jota hänen isoäitinsä kuunteli, ja alkoi tutustua juuriinsa Romanian Bukovinan alueella. Tämän ja Fanfare Ciocarlian tapaisten bändien innoittamana Shantel alkoi soittaa ja ennen pitkää myös itse tehdä tanssittavilla konebiiteillä höystettyä Balkan-musiikkia.

Nuorgam jututti lauantaina Helsingin Circuksessa esiintyvää muusikkoa.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Taisi olla The Policen Message in a Bottle. Muista 12-vuotispäiväni. Isä oli palannut kotiin Japanin-matkalta ja toi minulle upouuden Sony Walkmanin. Sisällä oli The Policen Regatta de Blanc -kasetti. Rakastin koko levyä. Mahtava sekoitus suoraa rockia pienellä reggae-väännöllä. Paljon kaikuja ja kitarassa delaytä. Stewart Copeland soitti rumpuja upeasti, ja sitten Stingin ääni…”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Björkin Venus as a Boy on koskettava. Kuuntelen sitä usein, aina uudelleen ja uudelleen. Talvin Singhin intialaistyylinen jousisovitus. Erilaisten elementtien yhdistelmä toimii: islantilainen laulaja ja hänen seksikkään arktinen korostuksensa, taustalle biittiä Lontoon undergroundista ja sitten vähän orgaanisia ja akustisia mausteita. Aivan mahtavaa. Tehtäisiinpä nykyäänkin näin ennakkoluulotonta musiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I guess this is our last goodbye
and you don`t care so I won`t cry
but you`ll be sorry when I’m dead
and all this guilt will be on your head
I guess you’d call it suicide
but I’m too full to swallow my pride”

(The Police – Can`t Stand Losing You)

”Tämä on kuin kaikkien maailman kapinoivien ja mellakoivien teinien kansallislaulu. Tämä kokemus on tuttu kaikille. Rakastut ensimmäistä kertaa elämässäsi, ja sitten paska lentää tuulettimeen. Muistan teinivuoteni hyvin. Se oli kuin trippi sydämeni pohjaan.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Olen kontrollifriikki! En ole ikinä ollut humalassa. Ehkä olen tylsä, en tiedä. En edes tiedä miten lähestyisin dj:tä pyytäkseni jotain kappaletta. Minusta se on yksi säälittävimpiä asioita, joita voi tehdä. Jos dj on paska, vaihdan klubia.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Jeesuksen. Minä ja Jeesus voisimme tehdä kivan punk-levyn. En ole lainkaan uskonnollinen, mutta minusta olisi hauska ravistella uskonnollisia dogmia, kirkkoja sun muita.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Olisi mahtavaa nähdä The Beatles uransa alkuaikoina, joskus 1961 tai 1962 tienoilla, kun he soittivat pitkiä iltoja Hampurissa. Rakastan Eddie Cochrania ja Gene Vincentiä, joiden biisejä he soittivat, muiden muassa. Aivan mahtavaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Taideopiskelijana olin kateellinen dj:lle, koska tytöt tykkäsivät heistä. Oma taidetaustani tuntui typerältä. Olin persaukinen, joten aloin soittaa rumpuja parin opiskelukaverin bändissä. Olin The Local Wankers -nimisessä bändissä, ja aika pian minulla olikin jo hyvännäköinen tyttöystävä.”

Mikä laulu tuo sinulle aina nostalgisen olon? Miksi?

”Rakastan Serge Gainsbourgin musiikkia, kuten Je t’aime… moi non plus. Muistuttaa minua Pariisista, ja se ranskalainen tyyli oli niin seksikäs! Nyt Ranskasta on tullut ketjuhotelli. Tyyli, romantiikka… Ne ovat historiaa. Se on niin masentavaa. Ranskalaiset rakensivat seksikkäimmät autot, kuten Renault 4 ja Renault 16 sekä Cïtroen D2, mutta nyt kaikki samaa muovista, Kiinassa tehtyä paskaa. Masentavaa. Missä on nouvelle vague? Francois Truffaut? Tykkään Jaques Dutroncista, ja BB oli paras. Seksikäs ja jalo, mutta jalat maassa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu tyypistä, mutta yleisesti ottaen minusta kaikkien tulisi kuunnella The Ramonesia. Rocket to Russia on todella mahtava levy. Jos se ei esimerkiksi kosketa potentiaalista deittiä, paras etsiä joku muu…”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Rakastan Bad Ass Brass Bandiä, he ovat mahtavia tyyppejä. Heidän pitäisi edustaa Suomea Euroviisuissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Heavy metal ja jazz kuulostavat minusta aina oudolta. Kovin maskuliinista, mutta ei mitään muuta. Soittajat ovat kuin runkkareita. He naivat soittimiaan kauniin naisen sijaan. Ehkä se kuulostaa sovinistiselta, mutta minä pidän ajatuksesta, että naisia voi houkutella puoleensa musiikin avulla. Jazz ja heavy metal ovat antiseptistä ja antiseksikästä musiikkia.”

Mitä soitinta haluaisit oppia soittamaan?

”En välitä soittimista, vaikka lavalla näyttääkin paremmalta, jos on hieno kitara tai jotain kaulassa. Käsille tekemistä. Ajatuksena pidän siitä, että osaisin laulaa hyvin. Äänen tulisi olla tärkein soitin. Coolia? Tarvitaan vain kaksi levaria ja mikrofoni.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Koko elämäni on ajan hukkakäyttöä. Ajan tuhlaaminen on osa elämän perusolemusta. Se on ylellisyyttä. Kaikilla on jotain käynnissä: projekteja, suhteita, perhe. Kauheaa! Minä teen asioita vain rahasta. Voisin olla tekemättä mitään aivan yhtä helposti. En aio tulla kiireiseksi. Voisin istuttaa oliivipuita ja odottaa 25 vuotta, että ne tuottavat ensimmäiset oliivinsa ja öljynsä.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Lee ’Scratch’ Perry and Dub Syndicaten Time Boom X De Devil Dead. Se levy on kuin LSD-trippi. Dubahtava reggae-tuotanto kohtaa avaruuden valloittajat. Rakastan soundia, rakastan sanoituksia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulan?

”Wolfgang Amadeus Mozartin Don Giovanni. Mozart oli kova jätkä. Mikä tarina! Hänellä oli jatkuvasti joku juttu käynnissä. Hän oli konventionaalisen moraalin vastakohta. Inhoan moraalia. Minulle Don Giovanni kaikkine heikkouksineen ja vikoineen on hieno ihmisyyden symboli. Pidän siitä. Se on maanläheistä ja viisasta. Hän on rakastaja, rakastunut omaan elämäänsä. Mahtava metafora!”

Video ei ole enää saatavilla

Millaista vihollista vastaan Disko Partizanit taistelisivat?

”Disko Partizanit eivät taistele. He penetroivat valtavirtaa jollain täysin erilaisella meiningillä. Anarkialla ja romanssilla. Taistelen musiikillani kuin sissi. En käytä asetta. Kitarani ja ääneni ovat aseeni. Niiden avulla tunkeudun zeitgeistiin!”

Oletko käynyt Bukovinassa? Millaista siellä oli?

”Olen käynyt useaan kertaan, sillä puolet suvustani on sieltä suunnalta. Se paikka on tuhottu, kiitos stalisnismin, nationalismin ja muiden ennakkoluuloisten, antipluralististen elementtien, joille näyttää riittävän suosiota itäisessä Euroopassa. Katsokaa mitä tapahtuu Romaniassa tai Unkarissa. Ukrainassa tai Venäjällä. Diktatuureja. Näillä mailla ei ole mitään tekemistä yhtenäisen Euroopan pluralistisen vision kanssa. Se on painajaismaista. Unkarissa on ihmisiä, jotka haluavat tappaa minut, koska olen esittänyt kriittisiä kommentteja Viktor Orbánista, Unkarin presidentistä. Hän on paskiainen. Inhoan kaikkien niiden mulkkujen asennetta.”

Mistä saat inspiraation Shantelin hahmoa varten?

”Inspiraatio nousee primitiivisistä rituaaleista, ehkä vessassa tai aamupuurolla, jonkun yksinkertaisen askareen parissa. En inspiroidu katsoessani kuuluisia ihmisiä tai neroja. Inspiraatio iskee aina silloin, kun et ole varautunut… Se on taikaa. Ja joskus inspiraatio häviää.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hän oli aikanaan hieno kapinallinen, amerikkalaisten painajainen ja yksi Yhdysvaltain historian tehokkaimpia provokatööreja. Eurooppaan muutettuaan hän oli vain juoppo ja narkkari, ei enää nero. Ei hän ollut nero. Emmekä tarvitse enää sankareita!”

Shantel & Club Bucovina Orkestar esiintyy Balkan Fever -klubilla Helsingin Circuksessa lauantaina 8.12.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Cash ei usko Jussi Raittisen varoituksia.

Eurooppalainen country on joskus aika vaikea yhtälö. Country-musiikilla on vankka suosio joillain alueilla, kuten Iso-Britanniassa ja Irlannissa sekä Norjassa, mutta laadulla tai edes kiinnostavuudella ei niillä syntyvää musiikkia ole pilattu.

Paitsi se yksi norjalainen country-biisi, jossa lauletaan siitä miten joku näki elämänsä ensimmäistä kertaa mustan miehen jonkun länsirannikon kylän rautatieaseman raitilla. Se oli kiinnostava.

Suomessa on aina ollut mainittuihin alueisiin verrattuna aika hiljaista country-rintamalla. Kukaan ei ole tullut countrylla suosituksi. Monet jo valmiiksi suositut artistit ovat kylläkin välillä levyttäneet countrya: Kari Tapio, Tapio Rautavaara, Jussi Raittinen, Rauli Badding Somerjoki…

Hank Williamsin, Johnny Cashin ja Willie Nelsonin muodostamasta countryn Isä, Poika ja Pyhä (piipun) Henki -kolminaisuudesta eniten suomennoksia on tehty Johnny Cashin kappaleista. Cashin klassikoiden sanoituksia on lokalisoitu luovasti ja välillä jopa onnistuneesti.

#1 Inkeri Ketola – Tyttö kehräsi (I Walk the Line)

”Näin tyttö ootti aina hartaammin
ja kehräämöstä syntyi tehdaskin
on töissä miestä, naista tuhansin
ja tyttönen, hän kehrää vain.”

Alun perin: Johnny Cash kirjoitti kappaleen rakkauden ja uskollisuuden tunnustuksena tuoreelle puolisolleen. Tarkoitus oli sanoa, että vaikka tien päällä houkutus kolkuttaa jatkuvasti pukuhuoneen oveen, ei Johnny aio sille ovea avata. Kappale oli Cashin ensimmäinen ykköshitti ja myi miljoonia.

Suomeksi: Kappaleen käänsi Sauvo Puhtila, joka tunnetaan paremmin Saukkina. Tarina käsittelee yhä miehen ja naisen suhdetta, mutta nyt siihen on saatu ympättyä mukaan Finlaysonin tai vastaavan yrityksen syntyhistoria. Mies lähti laivalla maailmalle, ehkä Michiganiin kaivoksille tai jotain, ja nainen jäi kehräten odottamaan. Aikaa kului ja lankaa syntyi niin paljon, että oli pakko hankkia pääomaa ja perustaa tehdas. Niin helppoa se on, kun sen osaa. Mies tuli takaisin ja sai töitä rakkaansa vapriikista. Pisteet kotiin sovittajille pienestä ja naiivista melodianpätkästä, jota suomalaisessa versiossa viljellään. Kyllä Cash hämmästyisi.

Inkeri Ketolan ura laulajana oli lyhyt. Se kesti vuodesta 1959 vuoteen 1962. Hän lopetti ammattimaisen laulamisen epilepsian vuoksi, mutta aika puoliammattilaistasolla se oli siihenkin saakka ollut, koska 1960-luvun alussa ei juuri kukaan vielä tienannut elantoaan iskelmää laulamalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Esa Niemitalo – Kivi on kylmä sisältä (Wreck of the Old 97)

”Kun kerroin niille, että aioin mennä heti duuniin
ja muuttaa elämäni täydelleen
ne ajoi pois ja paperini paiskasivat uuniin
en saanut jäädä edes eteiseen”

Alun perin: Yksi 1920-luvun varhaiscountryn suurimpia hittejä, jonka Cash levytti esikoisalbumillaan. Helvetillistä vauhtia posottavan junakuskin tarina pohjautuu Virginiassa vuonna 1903 tapahtuneeseen onnettomuuteen ja pitää sisällään graafisen yksityiskohdan: ”Scalded to death by the steam”.

Suomeksi: Esa Niemitalosta piti hienon baritoniäänensä takia tulla ”Tapio Rautavaara jr.”, mutta monipuolinen työmies muutti 1970-luvulla Ruotsiin. Siellä alkoi sivu-ura kantrimuusikkona. Nämä levyt tehtiin omakustanteina aina yhdellä otolla soitettuja biisejä ja kotona liimailtuja kansia myöten. Kakkosalbumille Elämän korttipeli käännettiin Johnny Cashia kaksikin kappaletta: Wreck ja Folsom Prison Blues.

Wreckin käännöksessäkin on hirveän hikiset paikat, kun juuri linnasta vapautunut kundi astelee sosiaalitoimiston ovesta sisään. Alkuperäisen sanat kokonaan hylkäävä, Cashin syrjäytyneitä kunnioittavaa eetosta tavoitteleva versio on onnistunut. Tuolloin vielä merimiehenä sanoitustöidensä ohella työskennellyt Aappo I. Piippo kirjoittaa sossuahdistuksen ja mielivaltaiset virkamieskäytännöt esille vahvasti. Musiikillisesti versio toimii myös hyvin, vaikkei Cashin At San Quentin -ajan bändin mielipuolista livetikkausta edes tavoitella.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jarno Sarjanen – Kiven sisällä (San Quentin)

”Kai kiven sisään ainiaaksi jään
Mut vankila vain hauska paikka ois
Mies kaipaisi ei enää mihinkään
Jos Hämeenlinnaan vielä päästä vois”

Alun perin: Yksi legendaarisimmista konserttihetkistä, San Quentinin vangeille ensiesitetty vankilahalveksunta. Kyseisellä At San Quentin -livelevyllä sympatiat Cashin ja vankiyleisön välillä kuuluvat niin vahvasti, että Cash olisi varmasti voinut saada aikaan mellakan niin halutessaan. Fiksu mies kun oli, niin tyytyi esittämään biisin kahdesti peräkkäin.

Suomeksi: Junnu Vainion melko tuoreen käännöksen levytti ensin Tapio Rautavaara. Tuskatta se ei syntynyt; lopputulos oli monen lauluoton ja nauhanleikkauksien yhdistelmä. Pääasiassa omiin kappaleisiinsa keskittynyt Jarno Sarjanen, ensimmäinen varsinainen kantritähtemme, versioi käännöksen JP-Musiikin vankilaulukokoelmakasetille vuonna 1981. JP-Musiikki yhdisti mielellään Sarjasen ja Cashin jatkossakin: vuonna 1983 julkaistiin hieman häikäilemätön Country Aces -LP, jonka sisällöstä oli puolet Cashin, puolet Sarjasen esityksiä.

At San Quentin -coverin lähtökohta oli kovin mahdollinen, mutta Sarjanen jos joku pääsi Cashin taajuudelle: mies osasi laulaa vahvasti myös niistä elämänurista, joista hänellä ei ollut kokemusta. Ongelmina ovatkin JP-Musiikin halpisstandardeja noudattava, pieteetillä Rautavaaran versiosta sellaisenaan kopioitu sovitus ja Vainion vankilaluetteloksi muuttuva sanoitus. Cashin sappea ei Suomessa olisi kuitenkaan uskallettu levyttää sellaisenaan, joten Vainion huumorimauste on ymmärrettävä vaihtoehto. Lopun punchline saattaa mennä joiltain nykykuulijoilta ohi, sillä Hämeenlinnan naisvankilan viimeinen jäänne, ainoastaan naisten käytössä ollut sellirakennus, purettiin vuonna 1976.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jussi Raittinen – Syöpäsairaala (Folsom Prison Blues)

”Muistan pienenä mä kerran neuvon äidiltä näin saan
’Oma rakas pieni kulta, älä ryhdy polttamaan!’
Mutta huvin vuoksi kerran mä tartuin tupakkaan
Siitä sain mä keuhkosyövän, en tule koskaan toipumaan”

Alun perin: Cash kirjoitti kappaleen palvellessaan Yhdysvaltain ilmavoimissa Länsi-Saksassa. Soltuille oli näytetty valistamistarkoituksessa elokuva Inside the Walls of Folsom Prison. Biisi on yksi vahvimmin Cashin taiteilijanuraa määrittävistä biiseistä, ei vähiten kuolemattoman ”I shot a man in Reno just to watch him die” -heiton ansiosta.

Suomeksi: Cashin kappale sai ehkä alkunsa valistuksesta, mutta lopputulos ei kuulostanut kukkahattuiselta asennekasvatukselta. Sen puolen hoiti kotiin Cashin tietämättä Raittinen tällä tupakan ja äidin neuvojen huomiotta jättämisen vaaroista kertovalla laululla. 1970-luvun Suomessa ei olisi uskallettukaan julkaista sosiopaatin tarinaa sellaisenaan, vaan laulun kertojasta piti tehdä pimeätä pelkäävä rassukka, joka ei edes naista meinannut saada tai uskaltanut lähteä kavereiden kanssa kaupungille. Ja sitten poltti röökin ja kuoli siihen! Tekstin käänsi videossa steel-kitaraa soittava Roy Rabb.

Cashin kertoja ei tunnu katuvan muuta kuin kiinnijäämistään, mutta Raittisen käännöksen päähenkilö katuu syntymäänsäkin. Kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti lokalisoitu 1950-luvun oikeistolaisista Yhdysvalloista 1970-luvun vasemmistolaiseen Suomeen. Jenkki-outlaw:sta tuli suomalainen peräkammarinpoika.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rauli Badding Somerjoki – Kun ei, niin ei (The Ways of a Woman in Love)

”Nyt vihdoinkin sen käsitin
mä sinut menetin
en pääse mokkasiineihin
sen toisen kaverin”

Alun perin: The Ways of a Woman in Love ei ole Cashin oma kappale, vaan sen takana ovat itsekin Sunille samoihin aikoihin sinkkuja tehnyt Bill Justis ja myöhemmin samettisesta laulutyylistään tunnetuksi tullut countrypolitan-suuruus Charlie Rich. Cashin versio meni listakakkoseksi vuonna 1958. Se oli yksi Cashin noin puolesta tusinasta hitistä sinä vuonna. Aiheesta on olemassa Charlie Richin hieman soulahtahva, jopa jatsahtavakin versio, mutta Cashin on se, joka tunnetaan ja joka inspiroi Rautavaaraa tekemään käännöksen, jota Somerjoki tässä versioi. Funkki pois ja Tennesee Threen klassinen boom-chicka-boom tilalle.

Suomeksi: Rautavaaran käännös on aika suora. Kyse on rakkaansa menettäneestä miehestä, mutta suomalaisessa versiossa kuvaan lisätään luokkakamppailu. Kun kertoja käy iltaisin stalkkaamassa eksäänsä tämän kotona, talon edessä on hieno auto. Kertojan auto on ikäloppu romu. Mysteeriksi jää, miksi kalliin auton omistaja käyttää mokkasiineja. Somerjoen sinkun julkaisun aikoihin hienolla autolla ajavalla jupilla olisi ollut jalassa Sebagon ”dokkarit”, mutta ehkä mokkasiinit olivat kova juttu 1960-luvun alussa, kun Rautavaara sorvasi tekstiä.

Kun ei niin ei oli Somerjoen viimeisiä julkaisuja. Se ilmestyi loppusyksystä 1986 ja Somerjoki kuoli 14.1.1987. Uuden lp-levyn tekeminen jäi kesken.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tapio Rautavaara – Yölinjalla (I Walk the Line)

”On mutka pimeässä aina arvoitus
ja linjan pelastaa vain vaaran aavistus
ja öinen kiitotie niin usein liukas lie
kun ajan vain yölinjallain”

Suomeksi: Yölinjalla oli pitkään merkitty kokonaan Rautavaaran nimiin ja kappaleen Wikipedia-sivulta löytyy yhä tällainen maininta:

”Edelleenkin esiintyy näkemystä, että Cashin ja Rautavaaran laulut eivät ole sama sävellys. Rautavaaran kappale poikkeaa alkuperäisestä sekä melodialtaan että rytmiikaltaan: sen voisi sanoa olevan variaatio (ei käännösversio) Cashin kappaleesta. I Walk The Linessa ja Yölinjassa on samat säestyssoinnut, eikä säestyssoinnuilla ole tekijänoikeudellista suojaa.”

Aika epätoivoista. Korjatut tekijätiedot olivat voimassa vuodesta 1962 vuoteen 2008, jolloin Kulkurin taival -boksi julkaistiin.

Yölinjalla oli alun perin Rautavaaran levyttämän Kun ei niin ei -sinkun b-puoli, mutta siitä tuli a-puolta isompi hitti. Rautavaaran sanoituksella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen rakkauslaulun kanssa, vaan se rakentaa romanttista rekkamiesmyyttiä perinteisimmällä mahdollisella tavalla, countryn kautta.

Hauska yksityiskohta Rautavaaran vuonna 1962 levyttämässä versiossa on, että hän aloittaa jokaisen säkeen hymisemällä. Johnny Cash teki saman saadakseen kiinni säkeiden modulaatioista. Rautavaara levytti kappaleen toisen kerran vuonna 1965, ilman hyminöitä.

Video ei ole enää saatavilla

Hei, vedä mua sormesta!

Laurel & Hardy. Butch Cassidy & The Sundance Kid. Tony Montana & Manny Ribera. Eric B. & Rakim. Mahatma Gandhi & Jawaharlal Nehru. Daniel Russo & Kesuke Miyagi. James Carville & Alex Stephanopolous. Hunter S. Thompson & Ralph Steadman. Raekwon the Chef & Ghostface Killah.

Toisiaan erilaisuudessan täydentävät parit ovat hieno asia.

Raekwonin soolodebyytti Only Built 4 Cuban Linx on yksi hienoimpia Wu-Tang Clanin piiristä syntyneitä teoksia ja Criminology yksi sen ehdottomia huippukohtia. Biisi on karu. Sen säkeitä säestää äärimmäisen niukka ja pahaenteiseksi hidastettu sample The Sweet Inspirationsin kappaleesta Why Marry. Jankkaava kello takoo itsensä tajuntaan kuin Philip Glass -ostinato. Jos Kolme seppää alkaisivat yhtäkkiä kesken jouluostosten ruuhkakliimaksin takoa sitä alasintaan, se soundi olisi tässä.

Biisi alkaa de rigueur Arpinaama-lainalla, josta siirrytään hekuttamaan yhden kaikkien aikojen pahimman, 300 miljoonaa levyä myyneen pimp daddyn rahantekokykyjä. Kyseessähän on Julio Iglesias, ylellisen elämän avatari jo vuodesta 1968. Arpinaamaan palataan vielä Ghostfacen värssyssä, jossa hän heittelee porukkaa lentokoneesta. Elokuvan kohtaus, jossa vasikka nakataan helikopterista, on aika yleinen lyyrinen referenssi.

Ghostfacen osuudessa isketään korviin häkellyttävä määrä informaatiota 18 rivissä, mutta kiinnostavin kama taitaa olla hengellisyyteen ja tieteeseen liittyvää. Värssy vilisee viitteitä tieteeseen sellaisena kuin sen voi ymmärtää Wu-Tangin maailmassa, jossa käsite science pitää sisällään kaikkea verbaaliakrobatiasta kung-fu-taitoihin, uuden maailman muslimi-ideologioihin ja kristinuskoon. Kyseessä on uskomaton synergistinen keitos.

”Call me dough snatcher, just the brother for the rapture
I handglide, holding on strong, hard to capture”

Ghostface tienaa hullun paljon rahaa lyriikoillaan, mutta onnistuu myös tuomaan valoa kansalle.

”Dealing in my cipher I revolve around sciences”

Kaiken perustana on tieteellinen koodi, jota Ghostface levittää kuulijoilleen. Se on todennäköisesti amerikkalainen 5%-aate. Clarence 13X perusti myös Nation of Gods and Earths-nimellä tunnetun Five-Percent Nationin erottuaan oppiriitojen vuoksi Elijah Muhammadin johtamasta Nation of Islamista. Clarence oli aikoinaan yksi Malcolm X:n oppilaita. Nimi tulee teoriasta, jonka mukaan 15% maailman asujaimistosta tietää totuuden elämästä ja käyttää tätä tietoa sortaakseen 85% ihmisistä. 5% tehtävä on valaista sokkoina valetavat massat ja tehdä näin vallankumous. Liikkeen mukaan mustat ovat maailman alkuperäiset asuttajat ja ovat täten sivillisaation isiä (Gods) ja äitejä (Earths). Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että liike on nimennyt uudestaan alueita joissa se on vahvasti läsnä: Harlem = Mecca, Brooklyn = Medina, Deteroit = D-Mecca, New Jersey = New Jerusalem, Chicago = C-Median, Queens = the Desert, Connecticut = New Heaven (eikös 50 Cent muuttanut tänne jossain vaiheessa?), Dallas = the Sudan, jne.

”You adapt like a flashback chain reaction”

Lopuksi vielä tähdennetään, ettet todennäköisesti edes tajua kaikkea mitä hän on ilmoille heittänyt, mutta myöhemmin koet uskomattoman heureka!-elämyksen, joka saattaa muuttaa tapaasi ajatella. Läppä on sukua Bomb The Bassin Bug Powder Dustin ”hear me now, but you’ll probably catch my vibe later” -heitolle. Tai Saturday Night Liven Hans und Franz -sketsille: ”Hear me now und believe me later.”

Raekwonin värssy on tavanomaisempaa settiä, jossa puhutaan asevalinnoista (AK voittaa Macin), vaatteista (Polo by Ralph Lauren, Tommy Hilfiger), rahasta, huumeiden myymisestä, oman ja possen räppilaiffin myyttisistä Avalonin usvista (vunna 1991 julkaistu Ron G-mixtape), ruohon polttamisesta (shotgun-tyyliin)…

”Fuck rap, hip hop put me on top”

Siinä lienee hengellisin hetki. Rap on musiikkia, hip hop on elämä.

Raekwon ja Ghost toimivat parina juuri erojensa ansiosta. Rae on rento, Ghostilla päällä pysyvä etukeno. Mies on muutenkin hiukan bipolaarinen ulosanniltaan, kuten myöhemmin ilmestyneet megatonnin verran raakaa emootiota sisältävät fiilistelyt lapsuuden maisemista todistivat. Rae vetää takuuvarmasti klassista räppijuttua, Ghost pakkaa jokaisen rivin täyteen viitteitä ja leijuu itsemytologisoinnin seitsemännessä taivaassa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Hans und Franz vauhdissa.

http://vimeo.com/7595897

Ruger Hauer ja kauhean monta dvd:tä.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Arttu Tolonen.

Éva Polgár and Sándor Vály: Mondrian Variations – Piano and Samplerworks

Suomessa asuvan monitoimitaiteilija Sándor Vályn ja Teksasin suunnalla vaikuttavan pianisti Éva Polgárin toinen kuuluisien taiteilijoiden maalausten tiimoilta keskittyy Piet Mondrianiin. Parilla on selkeä metodi, joilla kuva-aiheet muutetaan musiikiksi ja se on paketissa hauskasti dokumentoitu. Käsitemusiikissa on aina se riski, että hieno idea tuottaa musiikkia, joka ei nouse sen käsitteen tasolle kiinnostavuudessa, mutta Polgárin ja Vályn levy on täynnä hyvää musiikkia, ja sen draaman kaari on myös kokonaisuutena todella toimiva, sekä musiikkina että Mondrianin maalaustaiteen kehityksen ilmentäjänä.

Video ei ole enää saatavilla

Hexvessel: No Holier Temple

Hexvesselin levy kolahti suorilta käsin. Ensimmäisenä siinä viehättävät melodiat. Tuntuu, että ne on sävelletty vanhaan tyyliin, eli melodia ensin ja sitten kaikki muu siihen alle. Nykyään varsinkin kitaravetoisessa musiikissa lähdetään yleensä liikkeelle aivan muualta. Myös musiikin raskaus tulee aivan muualta kuin tasapaksusti möyryävistä kitaroista. Se mahdollistaa kansanmusiikkivaikutteiden ottamisen mukaan ilman sitä joskus kornia karnevaalifiilistä, joka siitä seuraa. Hexvesselin tahtiin ei pääkallotuoppeja nostella.

Video ei ole enää saatavilla

Ruger Hauer: Erectus

Kolmikon yhteistyö Kalifornia-Keken kanssa ottaa tällä levyllä tulta alleen. Tummasävyiset lyriikat saavat tuekseen taustoja, jotka imevät vaikutteita todella laajalta skaalalta muuttumatta pastissiksi tai sillisalaatiksi. Tai itsetarkoituksellisen eklektisiksi. Tämä ei ole oikeastaan hiphop-levy millään perinteisellä mittarilla vaan nurkkavaltaa jotain omaa aluetta itselleen, vähän kuin Underworld aikoinaan. Hieno, toistuvaa fiilistelyä leikiten kestävä teos.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Radiopuhelimet: Pian pian

Svartin uusi vinyylipainos aiheesta kuulostaa alkuperäistä paremmalta. Nautinto kuunnella ja hypistellä alkuperäispainoksesta saatua setelitukkoa. Tarpeeksi pienellä denominaatiolla siitä saa jopa money clipin täytettä!

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.