Nothing Else Mattersin myyttisen soolon soittaa poikkeuksellisesti Metallican laulaja ja komppikitaristi James Hetfield.

Internet on täynnä tulkintoja Metallican Nothing Else Mattersin kitarasoolosta. Miksi puolen minuutin soolo on lumonnut maailman ja miksi joku on käyttänyt 12 vuotta elämästään sen seuraamiseen?

Minulla on harrastus, josta en juuri puhu rajatun ystäväpiirini ulkopuolella. En niinkään siksi, että harrastukseni varsinaisesti nolottaisi minua. Ennemminkin kyse on siitä, että se on todella haastava selittää toiselle ihmiselle niin, etten näyttäytyisi joko suunnattoman pitkästyttävänä tai vain yksinkertaisesti omituisena.

Harrastukseni voi summata yhdellä virkkeellä näin: Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.

Siis tätä:

Video ei ole enää saatavilla

Jotta tästä arveluttavan oloisesta toiminnasta saisi edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista, täytyy sukeltaa tämän noin 30 sekuntia kestävän soolon ytimeen ja sen esittämiseen liittyviin erityispiirteisiin. Mutta ensiksi hieman historiaa.

Metallica nauhoitti ”Mustaksi albumiksi” kutsutulle Metallicalle päätyneen voimaballadin 30. toukokuuta 1991. Singlenäkin julkaistu rakkaudentunnustus kiipesi listoille ympäri maailmaa ja hiipi hiljalleen yhdeksi Metallican suosituimmista kappaleista. Siitä on tehty kymmeniä cover-versioita, mutta omaa elämäänsä kappale alkoi elää vasta helmikuussa 2005. Silloin nimittäin avattiin maailman toiseksi suosituin verkkopalvelu YouTube, jonne on siitä alkaen ladattu viikoittain parhaimmillaan jopa kymmeniä fanitulkintoja kappaleen tunteikkaasta kitarasoolosta.

Jos vakioksi oletetaan vaikkapa viisikin tulkintaa viikossa, 12 vuodessa videoita on kertynyt reilusti yli 3 000. Todellinen määrä on todennäköisesti suurempi.

Tässä muutamia artikkelin kirjoitushetkellä tuoreimpia latauksia:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Nothing Else Matters ei hallitse vuosittain musiikkimedioissa julkaistavia äänestyslistoja maailman parhaista kitarasooloista eivätkä kitaristit puhu siitä samanlainen maaninen kiilto silmissään kuin esimerkiksi Stairway to Heavenin vastaavasta. Silti se on tietääkseni ainoa kitarasoolo, joka saa osakseen tällaista lähes päivittäistä palvontaa ja tributointia. Miksi?

Nothing Else Mattersin kitarasoolon soittaa poikkeuksellisesti pääasiassa komppikitaristina tunnettu James Hetfield. Juuri tästä syystä se ei sisällä Metallican kitarasooloille tunnusomaista ns. tiluttamista tai muitakaan kikkailun muotoja. Se on mitaltaan lyhyehkö, tunteellinen ja teknisesti sopivan haastava myös aloittelijan kotona yritettäväksi. Ennen kaikkea nämä seikat tekevät siitä YouTube-ystävällisen. Se on suhteellisen helppo, mutta se toisaalta sisältää paljon teknisiä nyansseja, joiden hallitsemiseen ei jokainen makuuhuonekitaristi pysty. Täydellinen suoritus toisensa perään olisi tylsää katsottavaa, ja tasovaihteluista kumpuaakin loputtoman videovirran kiinnostavuus.

Moni tulkitsijoista on selvästi niin nuori, ettei ole vielä syntynytkään Metallican ilmestymisen aikoihin. Toisaalta yrittäjien joukossa on huomattavan paljon myös taatusti yli 50-vuotiaita. Nothing Else Matters ja sen soolo ylittävät sujuvasti sähkökitaramusiikista kiinnostuneiden sukupolvirajat.

Hiljaiset kasvottomat miehet

Nothing Else Mattersin soolon versioiminen on pääasiassa hiljaisten miesten laji, naisia on joukossa noin yksi sataa miestä kohden. Suorittajat ovat useimmiten vaitonaisia eivätkä välttämättä näytä naamaansa. Jos näyttävät, kasvot ovat useimmiten ilmeettömät tai niitä hallitsee klassinen “paska haisee”-tyyppinen kitarasooloilme. Klassinen rajaus on kuitenkin haarovälin seudulta rintaan, eli ilmeet jäävät usein kuva-alueen ulkopuolelle.

Arvioitavia kriteereitä tulkinnoissa on monia. Moni yrittäjä kapsahtaa soolon paikoin kinkkiseen rytmitykseen eli “timeen” ollen soitossaan joko edellä tai jäljessä. Soolon aloittaa ja lopettaa kielten venytys eli “bendaus”, alussa kahdella kielellä ja lopussa yhdellä. Moni muuten mallikelpoinen suoritus kaatuukin viimeisen bendin menemiseen joko yli tai ali. Yleisin vika tulkinnoissa on alkuperäisesityksen runsaan vibraton eli nuottien “vinguttamisen” puuttuminen. Suorituksen onnistuneisuudesta riippumatta moni väläyttää videon lopuksi plektrakädellään pirunsarvimerkkiä.

Tietysti myös videon yleinen tunnelma ja ulkomusiikillisuus ovat tärkeitä arvioitavia seikkoja. Ollaanko sisällä vai ulkona (lähes aina sisällä), onko valaistus riittävä (usein ei), onko tulkitsijalla yllään jonkun kovan bändin t-paita (Metallica, Megadeth, Slayer, Death, joku muu)? Korreloiko soittajan taituruus hänen käyttämänsä kitaran hintatason kanssa?

Viitseliäisyydestäni riippuen muodostan videon arvion joko numeerisesti asteikolla 1–5 tai tiiviin sanallisesti, lähinnä hyvä–huono-akselilla liikkuen. Kirjaan arvioitani harvemmin muistiin, enkä ikinä kommentoi katsomiani videoita YouTubessa, kenties siksi, etten ole halunnut paljastua koko maailmalle Nothing Else Mattersin sooloja pakkomielteenomaisesti kyyläävänä henkilönä.

Useimpia videoista leimaa sympaattinen kotikutoisuus ja nuoruuden into soittimen opiskelua kohtaan, mutta sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää. Kotona nauhoitettu webkamera-tuotos on hallitseva formaatti, mutta toisinaan vastaan tulee selkeitä ammattilaismuusikoita, jotka paitsi esittävät soolon täydellisesti, ovat myös taltioineet tulkintansa huipputason monikameratuotantona studio-olosuhteissa.

Oma lukunsa ovat tietenkin myös muilla kuin sähkökitaroilla soitetut tulkinnat. Vastaan on vuosien varrella tullut ainakin pianolla, harmoonilla, syntetisaattorilla, huilulla, bouzoukilla ja poikkihuilulla laadittuja versioita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mieltäni ilahduttavat etenkin tämänkaltaiset hyvän mielen videot:

Video ei ole enää saatavilla

En enää itse oikeastaan muista, miksi olen aloittanut tällaisen hullutuksen. En liiemmin välitä Nothing Else Mattersista kappaleena enkä ole juurikaan kuunnellut Metallicaa yläasteen jälkeen. En ole myöskään täysin varma, mitä varsinaisesti saan tästä kaikesta. Nothing Else Mattersin soolotulkintojen kyylääminen on hauskaa kaljanjuontiviihdettä yksin tai seurassa, mutta perheellisenä tilaisuuksia näiden asioiden yhdistämiselle jää vain vähän. Revin siis hetket tuoreiden videoiden seuraamiseen milloin mistäkin, usein istuessani bussissa matkalla töihin tai sieltä pois. Mitään kirjaa en arvioistani pidä, vaikka joskus olenkin leikitellyt ajatuksella aiheen ympärillä pyörivän blogin perustamisesta.

Pitkän harrastukseni varrella olen esittänyt itselleni ja tuttavilleni lukuisia kysymyksiä. Katsookohan James Hetfield koskaan näitä videoita? Tietääkö hän koko ilmiöstä? Onko maailmassa muita kaltaisiani “harrastajia”?

Kenelle näitä videoita tehdään? Useimmilla niistä on vain muutamia katsomiskertoja. Ehkä kyse on perinteeseen asettumisesta tai yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelusta. Videoiden kommenteissa korostuu makuuhuonekitaristien keskinäinen tsemppailu ja jonkinlaisen validaation hakeminen.

Tuumasta toimeen

Jottei tämä juttu jäisi pelkäksi ilmiön havainnoinniksi ja mutusteluksi, päätin, että on viimein korkea aika asettua itsekin osaksi virtaa ja ladata oma tulkintani linjoille. Autenttisuutta tavoitellakseni taltioin esitykseni webkameralla vastavaloon käyttäen luonnollisesti klassista yläreidestä kaulaan -rajausta.

Mainittakoon, että soolon pitkällinen kuunteleminen ja ajoittainen tapaileminen eivät valmista tositilanteeseen juuri millään tavalla. Kun rec-nappula on pohjassa, paine on yhtäkkiä valtava. Katsookohan tätä kukaan? Entä jos tämän näkee todella moni? Samalla ajatukseni liikkuivat koskemaan koko artikkelia ja sen julkaisemista. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lukea jostain näin henkilökohtaisesta mutta samalla äärimmäisen banaalista harrastuksesta?

Paineiden kasautuessa ja kysymysten riivatessa mieltä soolo meni koko ajan huonommin ja huonommin. Reilu tusina ottoa myöhemmin turhauduin niin pahasti, että päätin jättää koko homman sikseen. Kapsahdin pikkuvirheisiin; ajoitus oli kyllä päällisin puolin kunnossa, mutta jostain sekaan eksyi koko ajan vääriä tai epäpuhtaita säveliä. Kuulin jo James Hetfieldin nauravan: “Ei taidakaan olla niin helppoa, eihän?”

Olin jo ripustamassa kitaraani takaisin telineeseensä, kun ajatukset viimein järjestyivät ja tajusin homman jujun: olen astumassa jäseneksi kerhoon, jonka pääsymaksu on tämä suoritus, oli se sitten miten hyvä tai huono tahansa. Tässä olen minä ja näin hyvin minä tämän osaan, ja nyt koko maailma saa halutessaan nähdä sen ja olla siitä jotain mieltä. Mieleni valtasi rauha ja sormeni asettuivat radoille, joilta löytyivät tuttuakin tutummat sävelet.

Video ei ole enää saatavilla

Olen henkilökohtaisesti melko tyytyväinen suoritukseeni. Niin suuret linjat kuin yksityiskohdatkin ovat pääosin kunnossa. Oma vibrato-tekniikkani ei aivan taivu Hetfieldin vingutteluun ja viimeisen nuottiryppään ajoituksessa on pientä heittoa, mutta parempaan en pysty. Saundikin on aika hyvä.

Videoon tein hienosti alku- ja loppuhäivytyksen, tekstiplanssit jätin pois. Oli tarkoitus väläyttää lopuksi pirunsarvia, mutta olin tulkintani onnistumisesta niin pöllämystynyt, että unohdin sen kokonaan. Muuten tyyliseikat ovat kunnossa.

Oma arvosana: 4,3/5

32-vuotias Radiopuhelimet on monelle oululaisen rockin arkkityyppi. Kuvassa Antti Annunen, J.A. Mäki ja taka-alalla Jyrki Raatikainen. (Kuva: Veera Uutinen)

Oulu on kylmä ja tuulinen rannikkokaupunki, jonka jakomielitautisessa kaupunki-identiteetissä kamppailevat ”pohjoisen pääkaupungin” kiiltävä imago ja kaukaisen pikkupaikkakunnan stigma. Kahlitseeko mielikuva musiikin tekijöitä? Onko äkkiväärästä outoilusta tullut itseisarvoista?

Äkkiväärää outoilua, pohjoista asennetta, rujoa jurottamista ja jotain omituista hanavedessä. Oululaisesta sähkökitaramusiikista on puhuttu tällaisia suuria linjoja noudattaen jo 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Terminologia soveltui hyvin kuvaamaan tuolloin pohjoisesta etelään vyöryneitä Radiopuhelimia, Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsia, Generatorsia ja muita Bad Vugum -levy-yhtiön tuotannoille ominaista soundia edustaneita. Jungle-lehti luonnehti Oulua Suomen Seattleksi.

Näistä lähtökohdista alkoi rakentua narratiivi, jota musiikkimediat, levy-yhtiöt ja musiikin ystävät toisintavat yhä tänäkin päivänä puhuessaan oululaisista bändeistä. On totta, että oululaista musiikkia yhdistää tietynlainen omaleimaisuus, mutta 2020-luvulle tultaessa on jo kysyttävä, onko mielikuva aikansa elänyt, ja ennen kaikkea, kahlitseeko mielikuva musiikin tekijöitä. Onko äkkiväärästä outoilusta tullut itseisarvoista?

”Diskurssi on se, että Oulussa on helvetin kylmä, se on eristyksissä eikä bändeillä ole muuta tekemistä kuin ryypätä treenikämpillä itsensä omituisiksi”, luonnehtii Juho Sarkkinen, joka on seurannut oululaista rock-elämää aitiopaikalta parikymmentä vuotta soittajana, kuluttajana ja Levykauppa Äxän tiskin takaa.

Sarkkisen yhtyeitä ovat muiden muassa Hindu Gods of Love, Madonnas, Troutmen, Rockmans, Uskovaiset ja viimeisimpänä rhythm & blues -trio Money & Gravy.

Video ei ole enää saatavilla

”Ja onhan siinä toki totuuspohjaakin: Oulusta on fyysisesti pitkä matka esimerkiksi Helsinkiin, mutta henkisesti matka on vielä pidempi. Tässä kohtaa globalisaatio ei vielä ole saavuttanut Suomea, heimoajattelu elää täällä edelleen”, hän jatkaa.

Ajatus heimoajattelusta soveltuukin Ouluun erinomaisen hyvin. Harvassa suomalaisessa kaupungissa muusikoiden välille on päässyt syntymään yhtä tiivistä yhteisöä.

Pohjoisen identiteetin merkitys on kiinnostanut akateemisestikin. Oululainen etnomusikologi Mikko Heikkinen tutki gradussaan, kuinka paikallisuus määrittää toimijuutta ja toimijuus paikallisuutta. Hänen mukaansa paikallisuuden kokemuksen merkitys korostuu erityisesti puheessa paikallisen ruohonjuuritason toimijuuden oikeutuksista merkittävyyteen globaalissa maailmassa.

Äkkivääryydestä jauhaminen kyllästyttää monia paikallisia muusikoita, jotka haluaisivat musiikin pärjäävän enemmän omillaan, ilman historian painolastia. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin Tuomas Kumpulainen totesi haastattelupyyntöä esittäessäni ja juttuideaa selostaessani lakonisesti ”voi vittu” ja kertoi kohteliaasti, ettei usko hänellä olevan annettavaa keskusteluun.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi leimattiin itsetarkoituksellisen omituiseksi yhtyeeksi, vaikka ulkoisten seikkojen alla piileskeli yksinkertaisesti loistavaa popmusiikkia. (Kuva: Veera Uutinen)

Oulu on kylmä ja tuulinen rannikkokaupunki, jonka jakomielitautisessa kaupunki-identiteetissä kamppailevat ”pohjoisen pääkaupungin” kiiltävä imago ja kaukaisen pikkupaikkakunnan stigma. Näkyvimmin näitä piirteitä oulurockin vanhempi valtionpäämies, Suomen ensimmäinen kansainvälisestikin tunnustettu erikoismusiikkiyhtye Radiopuhelimet on käsitellyt tuotannossaan jo 32 vuotta iskien samalla tahattomasti leimansa kaikkia sitä seuranneisiin bändeihin.

”Äkkivääryyden konsepti on elänyt kauan. Siihen tuntuu liittyvän ajatus jostain oululaisesta mystiikasta. Antropologiassa puhutaan orientalismista, jossa itämaita mystifioidaan tarinoissa ja luodaan tietynlaista esitystapaa osin tahattomastikin. Tätä voi hyvin soveltaa Ouluun ja oululaisesta musiikista puhumiseen”, Sarkkinen pohtii.

”Näihin ’erikoismusaa’ soittaviin bändeihin on varmasti vaikuttanut tämä kaupunkikuva. Pieni kaupunki, keskustan harmaat kerrostalot, merituuli. Dystooppiset tehtaan piiput horisontissa työntävät ilmaan sakeaa kananmunamaista paskan hajua. Pakostakin se kai tarttuu täällä tehtävään taiteeseen”, sanoo muun muassa Siisteissä Jätkissä, Turhuudessa, Revulsionissa ja Pahassa Menossa soittava Aleksi Huhta.

Video ei ole enää saatavilla

Henkinen ja fyysinen eristäytyneisyys ovat omiaan synnyttämään me vastaan muut -ajattelua, jonka pohjalta paikkakuntaan sidottu yhteisö syntyy ikään kuin huomaamatta.
Oulussa rock-orientoituneet ihmiset ovat löytäneet toisensa poikkeuksellisen hyvin. Kaupunki on pieni, joten oikeat ihmiset ovat vääjäämättäkin sattuneet samoihin iltamiin kerta toisensa jälkeen.

”Esimerkiksi Ruotomieli on ollut paikallisesti ihan helvetin vaikuttava bändi kahdellakin tapaa. Ensinnäkin ’Ruotiksen’ musiikki avasi silmiä: se ei ole suorinta mahdollista rockia, vaan sisältää kaikenlaisia proge- ja garage-elementtejä. Toisekseen se oli ensimmäinen ’oikea’ rockbändi, jota moni pääsi livenä todistamaan Oulussa. Ruotomieli keikkaili todella aktiivisesti pitkin ja poikin maakuntaa, ja keikkoja kävivät katsomassa usein samat tyypit”, Sarkkinen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Etäisyys etelästä näkyy myös DIY-kulttuurin omaehtoisena kukoistamisena. Kun valtakunnan tason toimijat ovat kaukana, on pakko luoda omat jakelukanavat, muotokieli ja paikallinen keikkakulttuuri. 2000-luvun oulurockin nousuun merkittävänä syynä oli poikkeuksellisen runsas keikkapaikkojen määrä, joka on sittemmin valtakunnallista trendiä noudattaen lähtenyt laskuun.

”Oulussa oli varsinkin aiemmin suhteellisen helppoa päästä keikalle, nykyään ainoat matalan kynnyksen paikat hakea keikoille taitavat olla Tukikohta ja Ykän Pub”, Kantamus-yhtyeen laulusolisti ja kitaristi, aiemmin Mustasuossa musisoinut A. Hannula kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Oma lukunsa on Oulun yli 2000-luvun alkupuolelta alkaen pyyhkinyt toinen noiserock-aalto, jonka etulinjassa operoivat Hebosagil, Viisikko ja Vene. Bad Vugum -bändien tapaan nämäkin yhtyeet onnistuivat ponnistamaan kansallisille markkinoille tekemättä juurikaan kompromisseja.

Runsaasti yhdessä keikkaillut ja julkaissut bändikolmikko onnistui vaikuttamaan siihen, miten metelimusiikkia voi tehdä ja esittää. Ilmiön varjopuoleksi voidaan mieltää se, että mielikuva oululaisuudesta äkkivääryydestä voimistui entisestään muualla Suomessa. Mielikuvaa rakensi samaan aikaan myös pop-estetiikalla leikitellyt teatraalinen Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, jonka kiero huumori ja sellaiset julkaisut kuin Ruuvimeisseli perseessä veivät yhtyeen aina suurille festarilavoille saakka.

”Se bändi oli helppo käsittää etenkin ulkomusiikillisten seikkojen vuoksi hassutteluksi, vaikka itse musiikki oli ja on todella taitavasti sävellettyä popmusiikkia”, Sarkkinen toteaa.

”Musiikkimedioiden tapa käsitellä oululaista rockmusiikkia on aika surkuhupaisa. Meitäkin on lukemattomia kertoja verrattu Radiopuhelimiin, vaikka emme ole missään kehityksemme vaiheessa muistuttaneet heitä musiikillisesti tai henkisesti. Välillä on jopa tuntunut, ettei musiikkia ole oikeasti kuunneltu”, Hebosagilin kitaristi Antti Karjalainen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Huhta kertoo, että Siistien Jätkien ensimmäisellä Helsingin-keikalla paikalliset tulivat kertomaan, kuinka yhtye kuulosti monilta vanhoilta Oulu-bändeiltä, joista bändin jäsenet eivät olleet koskaan kuulleetkaan.

”Oululaisuus on yhtä aikaa sekä myyntivaltti että riippakivi: jotkut saattavat kiinnostua musiikista enemmän sen alkuperän vuoksi, mutta samalla se tuntuu värittävän monien tapaa vastaanottaa sitä. Vähän samantapainen juttu kuin Alice in Chainsin niputtaminen grunge-porukkaan, kun sattuivat olemaan kotoisin Seattlesta”, Antti Karjalainen kertoo.

”Ei minua haittaa, että Kantamus niputetaan Oulu-bändiksi. Lähetin tuossa keväällä Tarinoita suosta -levyn masterin ennakkokuunteluun kaverille, joka oli juuri muuttanut Tampereelle. Sieltä tuli viesti: ’JESSS. IHANAA. TÄLTÄ KUULOSTAA OULU.’ Kyllä siitä tuli tosi hyvä olo”, A. Hannula kertoo.

Kantamus-yhtyeen A. Hannula (vas.) kertoo tärkeimmiksi oululaisiksi vaikuttajikseen Veneen, Turhuuden, Hebosagilin ja varsinkin Viisikon. (Kuva: Mikko Rajakangas)

Haastateltavien puheessa korostuu yhteisöllisyys ja tietynlainen kyläjuhlamaisuus, joka nostaa päätään aina säännöllisen epäsäännöllisesti.

”Kai se on lopulta väärin puhua oululaisesta asenteesta – ehkä asenne tulee tavasta, jolla ihmiset vaikuttavat täällä keskenään ja käyvät toistensa keikoilla kenties enemmän kuin muualla. Skenehajontaa on varmasti ainakin vähemmän kuin suuremmissa kaupungeissa. Folk, punk, metalli ja kaikki muut ovat täällä ihan samaa skeneä. Oulussa kaikki tuntevat toisensa, tai vähintäänkin tunnistavat kadulla. Vene on sama, vaikka pyrkimykset olisivatkin erilaiset”, Juho Sarkkinen summaa.

Bonus!

Jotta tämä juttu ei menisi liiaksi yleisen tason mutusteluksi ja historian vatvomiseksi, on hyvä ottaa loppuun konkreettinen katsaus nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Radiopuhelimien Jyrki Mäki ja THJKB:n Tuomas Kumpulainen laativat pyynnöstä omat parasta oulurockia juuri nyt -listansa.

Jyrki Mäen Oulu Top 5

#1 Nuoret Marttyyrit

”Ensin häiritsi nuoriröyhkämäisyys, että onko esikuva liian silmiin- ja korviinpistävä. Mutta: bändi on sittemmin vakuuttanut omalla ilmaisullaan ja on kehittynyt koko ajan. Tämä trio on aina innostava kokea keikalla: harvinaisen kiinteää ja sulavaa yhteissoittoa; tarkkaa, mutta vailla puristusta.”

#2 Havut

”Pienimuotoista, mutta välttää söpöilyn. Ei vain ajatuksia, vaan myös tunnelmia herättäviä viisuja. ’Ensin katoaa sanat, sitten ihmiset.’ Odotan lisää.”

#3 Vene

”Bändi, joka on liikkeessä räimesuolla, onnistuneen lennokkaasti.”

#4 Dimi

”Dimi on musiikin monitaituri, jonka intensiivinen musa toimii sekä soolona että bändinsä kera.”

#5 2–7 Miehen Trio?

”Reipas sekoitus kantria, hilipiliä, kansanmusaa, äkkiväärää remellystä, ehkä välillä vakaviakin sävyjä.”

Tuomas Kumpulaisen Oulu Top 5

#1 Traumaxol

”Oikein kivaa äkkiväärää outoilua.”

#2 Taukki

”Täysillä turpaan.”

#3 Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi

”Kivoja kaljanjuontikavereita.”

#4 Hebosagil

”Eppu Normaali ja Kike Elomaa samassa paketissa.”

#5 Tyhjä pää

”Tekee mieli tehdä remontti tai kaksi.”

Kirjoittaja on tamperelaistunut oululainen. Kanta-Oulun juomavesi valmistetaan Oulujoen pintavedestä. Osassa kaupunkia siihen lisätään 2–3 % alkaloitua pohjavettä, ja tietyillä alueilla vesi on pohjavettä. (Lähde: http://www.oulunvesi.fi/usein-kysytyt-kysymykset)

Hebosagilin koliseva jyystö on löytänyt yleisönsä hyvin Oulun ulkopuolellakin. (Kuva: Veera Uutinen)