Hiski Salomaa kuvassa keskellä.

Eräs tarina siitä, miten yllättäväkin yhtye voi olla kovin kovin tärkeä.

Palasin heinäkuussa 2003 takaisin Suomeen Englannin Cambridgesta, jossa olin ollut pari–kolme kuukautta työharjoittelussa eräässä käännösfirmassa. Lentokentällä vastassa olivat lööpit, joissa luki:

”SUOSIKKIYHTYEEN LAULAJA KUOLLUT”

Laukkuja raahatessa mietin hiljaa mielessäin, että kenestäköhän on kyse. Ei se voi olla kukaan megatähti, koska nimeä ei mainittu… mitähän noita nyt olisi… Vastassa ollut äitikään ei osannut sanoa, että kuka se on.

Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Heikki ”Hiski” Salomaa (17.8.1959–2.7.2003), yksi Lapinlahden Lintujen perustajajäsenistä. Tieto iski minuun todella kovaa. Pakotin kavereita kotibileissä kuuntelemaan hänen laulamiaan kappaleita, minkä lisäksi päädyin kirjoittamaan nekrologin Rumba-lehteen.

Hiski oli aina ollut suosikkityyppini Lapinlahden Linnuista. Hän oli mainio näyttelijä, minkä lisäksi hänen karheansuloinen lauluäänensä oli todella persoonallinen. Myös kirjoittajana ja sanoittajana Hiski kunnostautui – hän oli Lappareiden levytettyjen kappaleiden suhteen toiseksi ahkerin laulutekstien tekijä, kunnes kuolo tuli ja hänet vei.

Tähän väliin on syytä muistuttaa, että Lapinlahden Linnut ei missään nimessä ole pelkkä huumoriretkue. Vaikka virne edellä mennäänkin, materiaalista välittyy aito huoli maailmasta ja sen epäkohdista. Yhtye on aina ollut pienen ihmisen puolella sortovaltaa vastaan. Jos useita kappaleita oikein pysähtyy kuuntelemaan ja funtsimaan, niistä löytää syvällistäkin sisältöä.

Hiskin kuolema oli yllätys kaikille. Sydänlihaksen laajentumisen aiheuttama sairauskohtaus vei pois nerokkaan artistin, jolla olisi varmasti ollut vielä paljon sanottavaa. Esimerkiksi postuumisti julkaistu novellikokoelma Pienet tarinat sen todistaa.

Hiskin kuolemasta tulee heinäkuussa 15 vuotta. Tutustu alla oleviin videolinkkeihin, ne toivottavasti välittävät edes murto-osan Salomaan hienoudesta.

#1 Älä viskaa mua pihalle – ”Luulin että se olet sinä”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sä teet mut hulluksi – ”Sä olet hallitsematon voimavara”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Fantastista – ”Kerrassaan hieno juttu”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Aimon virsi – ”Painallus sivulle ja pakki”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Vihtaasi on kustu – ”Miksi en ottanut heti kakkupalaa”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rakas, ukulele soi – ”Se oli väärinkäsitystä”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Viheltävä Ville & Pekka Petomaani – ”Osaisinpa olla myönteisempi mies”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Ihmistä kiusataan – ”Kaikki alkoi leikkikoulusta”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Laulu Lapinlahden Linnuille

Ystävät ja toverit! Kuunnelkaa ja katsokaa Lapinlahden Lintuja. Jos ette minua usko, niin uskokaa Kynsiä: ”…siinä samassa samaistuin Salomaan Hiskiin”.

Video ei ole enää saatavilla

Takapuolella voi tehdä vaikka mitä. Siitä voi myös kirjoittaa lauluja, kuten 30-vuotisjuhlavuottaan viettävä vaasalainen Klamydia on tehnyt läpi uransa.

Takapuoli on hyödyllinen asia. Sen kautta voi ulostaa, päästää ilmoja pihalle, annostella lääkkeitä ja mitata lämpötilan (omansa). Siellä voi salakuljettaa huumeita ja sinne voi laittaa vaikkapa peniksen. Siitä voi myös kirjoittaa lauluja, kuten vaasalainen pers(e/u)punkbändi Klamydia on tehnyt läpi uransa.

Klamydian suhde takapuoleen on intiimi, ellei jopa pakkomielteinen. Perse vilahtelee bändin sanoituksissa niin tiuhaan ja niin monin lempinimin – ”kakkendaaliluukku” ja ”aromipesä” vain muutamia mainitaksemme – että Nuorgamin tutkivat journalistit Mervi Vuorela (teksti) ja Antti Koivumäki (kappaleiden seulonta) päättivät kahlata läpi Klamydian tuotannon ja listata sieltä löytyvät perseviittaukset.

#1 Perseeseen (Kipsi, 1996)

Klamydian kiinnostus kakkospesään tehdään harvinaisen selväksi kappaleessa nimeltä Perseeseen, joka on suomennettu cover saksalaisen Die Lokalmatadoren kappaleesta In Den Arsch. Laulu palvoo aihepiiriään niin syvästi, että on uhrannut sille kokonaisen kertosäkeen. Se menee näin:

”Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen”

Ensimmäisessä säkeistössä kappaleen kertoja – kutsukaamme häntä vaikka Veskuksi – lähtee ruotsinlaivalle viihtymään. Siellä häneen iskee silmänsä Staffan-niminen ruotsalaismies, joka vie Veskun saunaan ja panee häntä perseeseen. Biisi ei kerro mitään, mitä emme jo tietäisi: siis että kaikki ruotsalaiset ovat homoja ja kiinnostuneita kaljalavan kanssa hyttiinsä linnoittautuneista homofobisista suomalaismiehistä. Mutta se kertoo, että Vesku ei vastusta persepanoa.

Saunasession jälkeen Veskulla on ”katkeruus, krapula ja perse kipeä”. Koettelemukset eivät kuitenkaan ole vielä ohi! Satamassa Vesku joutuu – tai pääsee – tullimiehen syyniin. Hän vie kumihanskansa Veskun…

”Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen, perseeseen
Perseeseen, perseeseen”

Perseeseen-single nousi Suomessa listaykköseksi ja myi platinaan oikeuttavat 15 000 kappaletta. Mitä se kertoo meistä?

#2 Satanismia (Klamysutra, 1996)

Satanismia-biisi kertoo – tai on kertovinaan – siitä, kuinka Vesku kuuntelee kotona Kissin saatanallisinta levyä Crazy Nightsia (1987) ja sekoaa. Saatanalliset säkeet kantautuvat myös talon alakertaan, jossa asustelee nähtävästi transsukupuolinen Mari-Markku Kakkalaari.

Biisi antaa nimensä ja ensimmäisten säkeidensä perusteella olettaa, että Klamydialla olisi tällä kertaa mielessään jotain muuta kuin perse. Ehkä Anton LaVey? Okkultismi?

Mutta ei. Sieltä se kakkalaari taas tulee:

”Kakkalaarin neiti lopullisesti sekoaa
Se tunkee pingismailan pyllyynsä
Ja leikkii majavaa”

Jää epäselväksi, miksi Kakkalaarin neiti tunkee pingismailan pyllyynsä ja leikki majavaa. Johtuuko se pimeiden voimien kanssa leikkimisestä? Jos johtuu, miksi pimeät voimat haluavat pingismailan penetroituvan perseeseen? Onko Klamydian jäsenillä tästä omakohtaista kokemusta?

Myös koiran intiimialue menee laulussa sekaisin: ”Se kusee jukkapalmun kumoon ja torttua vääntää.”

Näin toimii satanismi, lapset.

Satanismia-biisin myötä Klamydia asemoi itsensä kovimpien black metal -puristien leiriin. Yhdyntäleikit hoidetaan ainoastaan kakkospesän kautta, koska se jos mikä on anti-life.

#3 Ookko tehny lenkkiä (Pyörällä ilman penkkiä)? (Punktsipum, 2002)

Fetissejä on monenlaisia. Yksi tykkää piiskaamisesta, toinen jaloista, kolmas kumiasuista. Klamydia saa kickinsä siitä, kun takapuoli ”lupsahtaa” penkittömän polkupyörän tankoon.

”Ookko tehny lenkkiä pyörällä iliman penkkiä?
Tanko kun kakkaluukkuun lupsahtaa
Ookko tehny lenkkiä pyörällä iliman penkkiä?
Saattaa vinkee virne naamallesi tupsahtaa”

Tekstin esittämään kysymykseen on kovin vaikea vastata kyllä. Biisin kertoja – kutsukaamme häntä jälleen vaikka Veskuksi – puhuu sen sijaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mitä enemmän pyöräilijöitä tekstiin ilmaantuu, sitä enemmän Vesku kiihottuu nähdessään ”fillaristien köörin peräröörejä”. Ja mitä pidemmälle biisi etenee, sitä lähemmäs orgasmia Vesku pääsee.

”Fillari on hieno mesta
Varsinkin jos puuttuu lesta
Kun hinkkaa runkkaa lujaa sutkuttaa
Se kurkunpäässä pian kutkuttaa”

#4 Kerran kesässä feat. Petri Nygård (Mun mielestä, 2012)

Suomen kesään kuuluu monia asioita, kuten hukkumiskuolemat, rattijuopumukset ja se, että joku tekee aina väkisin ahdistavan kesäbiisin. Vuonna 2012 sen tekivät Klamydia ja Petri Nygård. Mielessään heillä oli tietysti perse.

”Edes kerran kesässä pitää käydä kakkospesässä
Hei, hei, hei!
Kun talvella panee pakkanen, niin miksen kesällä minäkin
Edes kerran kesässä pitää käydä…”

Siis hetkinen, eikä pidä!

Biisi ei kerro, miksi Veskun ja Petrin on välttämättä päästävä kakkospesään. Se ei myöskään selitä, miksi he paneskelevat vain kesäisin eivätkä talvisin. Ovatko he asunnottomia?

Kappaleen musiikkivideossa Vesku ja Petri heiluttelevat kameralle V-käsimerkkejä. Ilmeisesti ne symboloivat tätä nykyä ”kakkospesää”. Pojilla on niin hauskaa, että jää epäselväksi, mihin he tarvitsevat videossa esiintyvää Lola Odusogaa.

#5 Paras perse (Of the Universe) (Loputon luokkaretki, 2011)

Otsikointi on jäätävä – eikä jäätävyys siihen jää. Heti biisin alussa Vesku sohaisee ”ruttunaamoja ja lankkuja”, sillä heillä ei ole samanlaisia ”kankkuja” kuin Veskun unelmadaamilla. Nuo kankut saavat ”urpot ja tumpelot” venäyttämään niskansa ja autokuskit ajamaan päin seinää.

Ei kuulosta kauhean normaalilta. Tapaileeko Vesku avaruusolentoa?

”On selän alla nuo kaksi kaverusta
kun niihin uppoo ei oo mieli musta, beibi”

Tämäkään ei kuulosta kauhean normaalilta. Perseeseen uppoaminen vaatisi valtavan perseen, ainakin jos sisään pyrkii täysikasvuinen mies. On tietysti mahdollista, että biisissä yritetään päästä takaisin kohtuun. Tie sinne olisi tosin helpommin löydettävissä vaginan kautta.

Biisin kuluessa ei jää epäselväksi, etteikö laulun kohteena oleva perse todellakin olisi aivan fantastinen. Suomen kieli ei ole riittänyt, vaan vaikutelmaa on pitänyt korostaa toisella kotimaisella ja jopa englannilla.

”Sulla on taatusti paras perse
of the koko hela fucking universe”

18 vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Masturbaatio ilman käsiä -levyllä (1993) Klamydia oli toista mieltä. Silloin paras perse oli missi Nina Autiolla.

”Omaat sellaisen peffan ja pärstäkertoimen
Että sinusta silmiäni irti saa mä en
Ei pärjää edes Marilyni tai Johanna Raunio
Kun esiin sipsuttaa
Peräpeiliään keikuttaa Nina Autio”

#6 Svedunautti mustalla aukolla (Klamydia, 2007)

Ehtikö joku jo unohtaa, että kaikki ruotsalaiset ovat homoja? Ei hätää, Klamydia muistuttaa meitä siitä jälleen!

Tällä kertaa laulun kohteena on ”svedunautti” Anders Störviks. Hän murjottaa yksin avaruusasemalla, koska hänellä on koti-ikävä ja ”pyllyykään ei oo aikoihin nähny kuin peilistä”. Avaruusaseman nimi on – tietysti – Analfabio.

Nyt alkaa jo vähän väsyttää… Herää kysymys, onko Klamydian laulunkirjoittaja Vesku Jokinen jämähtänyt anaalivaiheeseen? Se on noin 1–2-vuotiaan lapsen kehityksessä tapahtuva vaihe, jonka aikana lapsi alkaa tutkiskella peräaukkoaan ja sen toimintaa sekä tiedostaa alueen erogeeniset mahdollisuudet. Wikipedian – ja Sigmund Freudin – mukaan lapsi hakee silloin selvyyttä ”vanhempiensa tahdon, oman tahtonsa ja hallitsemattomien impulssiensa välillä”.

Klamydian teksteissä on kieltämättä paljon hallitsemattomia impulsseja. Vesku ei yksinkertaisesti voi pitää kynäänsä erossa perseistä ja persepanoista.

”Tähtisumussa kuin juhlahumussa Anders sukkulallaan kiitää
huutaa Falleraa se niin naurattaa, suoraan mustaan aukkoon liitää
[– –] ’Va helvete, fy fan’
Ruottalainen toitottaa, kuin mustan aukon kurimus
Sukkulaa syvempään imuttaa
Ei taida enää nähdä himmaa, apuun kirkuu lujaa mammaa”

Jos asiasta haluaa jotain positiivista löytää, niin Vesku näyttäisi päässeen yli anaalivaihetta edeltävästä oraalivaiheesta. Silloin äidin rinta on lapsen suosituin mielenkiinnon kohde.

#7 Vaatteet pois (…ja pylly tänne) (Klamytologia, 1998)

Sieltä se taas tulee, heti otsikossa. Tarina ei tosin kerro, onko kyse naisen vai miehen pyllystä.

”Ota vaatteet pois joku hullu huus
Vaatteet pois, oli heitä kuus”

Kuusi pyllyä…? Eikö vähempi olisi riittänyt? Panokset ovat selvästi kovenemaan päin. Mitäpä muuta proletaarilla olisi menetettävänä kuin… tekstiilikahleensa.

”Vapautus tekstiilien kahleista
Niin nihkeistä, niin ahdistavista
Karvainen setä hullun kiilto silmissään
Avokämmenellä äityy läiskimään”

Kuulostaapa todella miellyttävältä. Näihin persekesteihin on pakko päästä ensi kesänä.

#8 Klamydia on perseestä (XXV, 2013)

Kas, Klamydia on tehnyt itseironisen biisin – ja kertoo siinä olevansa perseestä. Yllättyneitä vertauksen käytöstä ovat:

1.)
2.)
3.)

Tosifaneille Klamydialla on tarjota intiimimpiäkin yksityiskohtia. Bändi ei ole vain perseestä, vaan ”vitun syvältä” sieltä, eikä ”haise hyvältä”.

”Ja aina vaan tulee samaa sontaa
Paikoillensa juuttunut
Mikään ei oo muuttunut
Junttibändi joita onneks ei oo montaa
Aiheet on aivan sairaita
Tai sit ne laulaa vaan pillusta ja viinasta”

Siis heeeeeetkinen. Pillusta? PILLUSTA? Missä täällä pillusta lauletaan?!

#9 Persealasti (Rujoa taidetta, 2009)

Mitä tarkoittaa persealasti? Ilmeisesti samaa kuin alasti, mutta koska kyse on Klamydian biisistä, perse-etuliite on ollut pakko mahduttaa mukaan otsikkoon.

Tällä kertaa Vesku seikkailee helvetissä. Hän tanssii ”persealasti” Luciferin kanssa ja vetää jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä sieniä. Ja sitten, täysin tyhjästä, ilmestyvät säkeet:

”Niin sisäsiittoista
Kun ei ole ilkeyttä moista
Kävyn pyllystä löysi hän”

Ookoo.

Kertosäkeessä biisiin ilmestyvät Luciferin lisäksi Allah ja Buddha. Perseviittausten jälkeen ”Allahin rallatus” tuntuu milteinpä raikkaalta tulokulmalta Klamydian teksteihin.

Paitsi että tietysti myös muslimit himoitsevat persettä. Vesku Jokisen, Alexi Laihon ja Tonmi Lillmanin muodostama ”huumoriyhtye” Kylähullut julkaisi vuonna 2007 ep:n nimeltä Lisää persettä rättipäille. Sen nimibiisissä lauletaan, kuinka maailmassa olisi vähemmän sotia ja itsemurhaiskuja, jos ”rättipäät” pääsisivät ”ees kerran hameen alle”.

#10 Onnesta soikeena (single, 1998)

Vuonna 1998 Klamydialta tilattiin kesäkumibiisi Suomen Punaisen Ristin, Väestöliiton ja YleX:n kesäkampanjaan, jolla pyritään ehkäisemään nuorten seksitautien leviämistä.

Klamydia tarttui haasteeseen. Mitäs luulette, mitä se kesäkumillaan teki?

”Mä tein ratkaisun aika terveellisen
Hoidin kesäkumeja paketillisen
Onnesta soikeena mä tupatarkastin sun eteisen ja peräkammarin
Sun eteisen ja peräkammarin”

*

Eiköhän tämä ala olla tässä. Listalle olisi ollut tyrkyllä vielä kappale Vaasalaiset on homeperseitä ja periaatteessa myös Pappas fitta, mutta kieltämättä on hieman hieman vaikea määritellä, miten kappaleessa lauletaan ”isän pimpistä”.

Jäämme odottamaan Klamydian seuraavaa kakkendaaliluukkua pyyhkäisevää kappaletta.

Belzebubs alkoi JP Ahosen mukaan ”eräänlaisena burnoutin ja masennuksen jälkeisenä terapiaprojektina.”

Nuorgam tavoitti muun muassa Villimpi Pohjola- ja Perkeros-sarjakuvista tutun JP Ahosen kirkon kivijalan liepeiltä kertomaan black metal -henkisestä perheestä kertovasta sarjakuvastaan.

Belzebubs on saatanallisen herkkä sarjakuva, joka kertoo black metal -henkisestä perheestä ja perheen ympärillä pyörivistä hahmoista. Strippejä on julkaistu netissä vuodesta 2016 alkaen luettavaksi satakunta, ja lisää ilmestyy viikoittain Facebookissa ja Instagramissa. Fyysiseen maailmaan on toistaiseksi pukattu vain pari vihkosta, mutta asia on muuttumassa.

Haudasta toukokuun ajaksi noussut Nuorgam tavoitti muun muassa Villimpi Pohjola– ja Perkeros-sarjakuvista tutun JP Ahosen, joka oli sattumalta raapimassa tulitikkuja läheisen kirkon vieressä. Hengenlahjoillamme, pienellä painostuksella sekä veriuhrilla saimme hänet vastaamaan muutamiin kysymyksiin tästä tuoreimmasta teoksesta, jonka on mustaakin mustemmalla mustekynällään luonut.

Mistä sait alkuajatuksen Belzebubsin tekemiseen?

”Belzebubs alkoi eräänlaisena burnoutin ja masennuksen jälkeisenä terapiaprojektina. Olin vetänyt itseni oikein huolella piippuun jo useamman vuoden ajan, ja 2014–2015 oli jo ihan käsittämätöntä tervanjuontia. Kaikki mitä tein tuntui paskalta, käsikirjoitukset hirvittävältä hutulta ja piirrosjälki väkinäiseltä, vaikka todellisuudessa tuona aikana tuli tehtyä ihan fiksujakin juttuja. Ongelma oli päänsisäinen – ja on toki vieläkin, edelleen työstän näitä asioita.

Hermoloman sijaan koin, että minun tulisi piirtää itseni ulos, joten lokakuussa 2015 päätin osallistua Inktober-haasteeseen, vaikkei aikaa todellakaan olisi ollut. Kyseisen haasteen ajatuksena oli siis tussata jonkinlainen piirros ns. analogisesti kuukauden jokaisena päivänä ja tuupata se sitten nettiin hashtagilla #inktober. Tavoitteena on petrata piirrosjälkeä, mutta itse lähdin tavoittelemaan vain rentoa toteutustyyliä, löytämään sitä piirtämisen iloa uudelleen.

Ensimmäiseen piirrokseen improvisoin pari bläkkisjäbää, ja koska niiden piirtäminen oli sen verran hupaisaa, päätin tehdä black metalista eräänlaisen löyhän teeman. Mikäli muistan oikein, ehdin tehdä parisenkymmentä strippiä tai pilakuvaa, mutta itse haaste jäi kesken.”

Ensimmäisiä Belzebubs-hommia.

”Positiivinen palaute ja hahmot kuitenkin polttelivat takaraivossa vielä keväällä 2016, joten päätin pureskella konseptia oikein ajatuksen kanssa ja vääntää siitä ensimmäisen varsinaisen nettisarjakuvani, mikä oli myöskin houkutellut jo jonkin aikaa. Samoihin aikoihin minut kutsuttiin sarjakuvafestivaaleille Italiaan, joten ideoimme Kustannusosakeyhtiö Kumioravan kanssa, että kikkailisimme stripeistä pienet opukset sekä suomeksi että englanniksi, jotta minulla olisi jotain myytävää Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja Novaran Fumettopoliksessa.

Nettisarjakuva alkoi ilmestyä syyskuussa 2016 ja on siitä lähtien pullahtanut eetteriin viikoittain. Vaikka pyrin edelleen jokseenkin improvisoituun fiilikseen, homma on lähtenyt meikäläiselle ominaiseen tyyliin hieman tangentille, eli muuttunut huomattavasti monisyisemmäksi projektiksi kuin alun perin suunnittelin. Belzebubs on kuitenkin koko ajan tuntunut positiivisessa mielessä haasteelliselta ja mielenkiintoiselta, sekä mahdollistanut paljon sellaisia asioita, joita olin haaveillut esimerkiksi Perkeroksen varalle, joten touhu ei ole vielä missään vaiheessa ollut pakkopullaa.”

Miten kuvailisit sarjakuvan päähenkilöitä ja asetelmia?

”Belzebubs on mokumenttimuotoon toteutettu strippisarja, joka seuraa tavallisen kultistiperheen arkea sekä perheenisän black metal -bändin urakehitystä. Alun perin improvisoiduista, irrallisista stripeistä lähti melko nopeasti kehittymään pidempi juonikuvio, hieman samaan tapaan kuin Villimmän Pohjolan kanssa kävi aikoinaan. Varsinaisia päähenkilöitä on vaikea nostaa esille, mutta touhua seurataan pääsääntöisesti perheen vinkkelistä. Sløthin ja Lucyferin parisuhde on ihailtavan toimiva ja kiihkeä, ja heidän suhtautumisensa poikansa Leviathanin ’kapinointiin’ on esimerkillistä.”

Esimerkki kiihkeästä parisuhteesta.

”Esikoinen, teini-ikään ennättänyt esikoinen Lilith, pyristelee paraikaa itsenäiseksi nuoreksi neidoksi, mutta tarvitsee selvästi vielä taustatukea ystävältään Blasphe Myltä. Sløthin bändi Belzebubs puolestaan etsii paraikaa uutta rumpalia. Nykyisessä kokoonpanossa soittaa kitaristi Sløthin lisäksi basisti Hubbath sekä lead-kitaristi Obesyx. Keikkaa on toistaiseksi ollut niukalti.

En ihan hirvittävästi haluaisi lähteä näitä persoonia kuitenkaan availemaan, stripit puhukoon puolestaan.”

Lilith manaa teinirakkausangsteissaan esiin demonin käyttämällä mm. pahinta mahdollista suomenkielistä mantraa… Entten tentten teelikamentten!

Belzebubs on alusta asti julkaistu englanniksi. Oliko tässä heti joku maailmanvalloitukseen viittaava ajatus kyseessä?


”Ei kyllä käynyt mielessäkään, että sarja ottaisi tuulta alleen. Naureskellen toivoin, että jos nyt 666 seuraajaa saisi Facebookissa niin sehän riittäisi. Mutta kyllä, ajatuksena oli vaihteeksi tehdä jotain suoraan mahdollisimman isolle lukijakunnalle, olinhan tahkonnut jo 15 vuotta suomeksi, pääsääntöisesti printtiin. Nettisarjakuvista mulla ei ollut mitään kokemusta, joten halusin kokeilla sitäkin puolta, tässä tapauksessa oli loogisinta tehdä stripit lontooksi.”

Stripeissä käytetty englanti on perhanan hyvää! Samoin kieli ylipäänsä kaikissa töissäsi, kuvan ja tekstin vuoropuhelu toimii erittäin hyvin. Miten ylipäänsä löydät tai kehität kaikki sanaleikit vaikkapa sitten bläkkismetalliin liittyen?

”Hei, kiitos, kiva kuulla jos toimii! Vaikea sanoa näin äkkiseltään, miten tuo oma kielenkäyttö tai dialogi on hioutunut – ehkä se oma ’ääni’ on vain löytynyt tässä vuosien varrella. Vanhoja Villimpi Pohjola -strippejä on todella tuskaista lukea ja katsella, kun niissä saattaa olla todella naseviakin ideoita, mutta toteutus on vielä sellaista räpiköintiä. Onhan se sitä vieläkin, toki. Koen, että jokaisen osa-alueen kehittämistä on oikeasti joutunut treenaamaan ja miettimään ihan helvetisti, oli sitten kyseessä joku piirtotekninen juttu, värien käyttö tai dialogi.

Belzebubs ilmestyy pääsääntöisesti neliruutuisena, joten joudun monesti tekemään kompromisseja ajoituksen ja dialogin suhteen. Villimmässä Pohjolassa on taas ihan eri tavalla tilaa hyödyntää tyhjiä ruutuja, jaksottaa vuoropuhelua jne, mutta Belzebubsissa kerronnan täytyy olla melko tiivistä.

Sanaleikit vaativat toki aikaa, mutta kyllä niitä aika helpostikin alkaa tipahdella, kun riittävästi sekoittelee erinäisiä teemaan sopivia elementtejä demoneista bläkkisbändeihin, Lovecraftin mytologiasta Danteen. Ei minulla kyllä mitään varsinaista kaavaa ole – välillä tulee hinkattua jotain sanaleikkiä tuntikausia ja sitten tipautettua se viime metreillä pois, kun se ei kerta kaikkiaan vain toimi.”

Immortalin faneille aihetta närkästyä?

Sarjakuvasta on ilmeisesti tämän vuoden aikana tulossa julkaisut ranskaksi ja espanjaksi paikallisilla markkinoilla. Entäpä englanniksi – tai suomeksi jokin isompi teos kuin Kumioravan julkaisemat vihkoset?

”Pitää paikkansa, ensimmäinen virallinen Belzebubs-kokoelma tulee tänä vuonna ranskaksi (Glénat), espanjaksi (Dibbuks), suomeksi (Kumiorava) sekä kreikaksi (Jemma Press). Englanniksi samainen 120-sivuinen tekele tulee ensi vuoden helmikuussa Top Shelf -kustantamon kautta.”

Olet ainakin Tuskan kanssa tehnyt yhteistyötä jotenkin ”belzebubsitellen”. Mitä se tarkemmin ottaen on?

”Ehdotimme Helsingin Sarjakuvafestivaalien kavereiden kanssa yhteistyötä, ja iloksemme Tuskan väki lähti heti remmiin. Käytännössä olen tehnyt heille Belzebubs-aiheisia strippejä, joita tullaan näkemään tässä touko-kesäkuun aikana heidän somekanavillaan. Festarialueelta löytyy myös Belzebubs-aiheinen näyttely kesäkuun lopussa.”

Millainen sarjakuvan vastaanotto on ollut ns. alan piireissä? Onko TRVE BLACK METAL -tyyliin kuulunut tappo- tai tuhopolttouhkauksia?

”Ei ainakaan meikäläisen korviin ole kuulunut jupinaa, mutta kyllä tästä on varmasti jengi pahoittanut mielensä molemmin puolin, niin trve-piireissä kuin uskisleireissäkin. Mun kokemuksen pohjalta koen, että Belzebubs on otettu varsin hyvin vastaan, oikeastaan yllättävänkin hyvin, ja kiitosta on tullut bläkkisbändeiltä ja ’kvltisteilta’ ihan ympäri maailmaa. Suurin osa porukasta tuntuu tajuavan jutun juonen.

Etelä-Amerikasta olen saanut pari melko häiriintynyttä yhteydenottoa… Toinen viestittelijä oli aidosti pettynyt siihen, ettei Belzebubsin takaa löytynytkään itse pääjehua, vain ihan tavallinen kuolevainen mies. Koetin lohduttaa parhaani mukaan ja kannustaa, että kyllä pelsepuupi aikanaan manifestoituu ihan muita kanavia pitkin. Tai helvetistäkö sitä tietää, onhan Facebook melko saatanasta.”

Nuorgam kiittäen kumartaa ja vapauttaa haastateltavan takaisin kirkon kivijalan ääreen.

Citius, altius, fortius.

Harvoin tulee vastaan näin vaikuttavia teoksia, oli kyse sitten sarjakuvista tai mistä tahansa muusta populaarikulttuurin ilmenemismuodosta. Yksinkertaisesti sanottuna Perkeros on nerokas.

Perkeros kertoo samannimisestä yhtyeestä, jonka musiikkityyli edustaa avantgardistista metallia. Mutta ei pelkoa! Sarjakuva-albumi toimii myös, vaikka sattuisi pitämään edustettua matematiikkamusiikkityyliä rasittavana kikkailuna ja runkkauksena, ylipäänsä hirvittävänä asiana tai kirosäkeinä, jotka saattavat ajaa sikiöasentoon nyyhkyttämään.

Jos musiikki ja bänditouhut yhtään millään tavalla kiinnostavat, kannattaa tähän opukseen tarttua. Tai vaikkeivät kiinnostaisikaan. Tässä puhutaan vuoden sarjakuvatapauksesta, sekä Suomesta että ulkomailta.

Kaikesta näkee, että teosta on kypsytelty todella huolella. Kaiken muun hienon taiteen lisäksi taustat on tehty uskomattoman tarkasti. Ainakin tamperelaiset lukijat voivat vain ihmetellä erinäisten maisemien ja tapahtumapaikkojen uskollista jäljennystä, aina Swamp Music -levykaupan henkilökuntaan ja Klubin baaritiskin takana olevaan juomalistaan asti. Ja Perkeros-yhtyeen ensimmäinen nettiarvostelukin on julkaistu kovin tutunnäköisellä sivustolla.

Ensimmäinen arvostelu.

Jos Perkeroksesta lähtee jotain negatiivista oikein hakemalla hakemaan, niin voisi sanoa, että perusjuoni on nähty jo moneen kertaan: aloitteleva yhtye hamuaa menestystä, jota ei oikein tule, eivätkä naisetkaan oikein ymmärrä, ja sitten tuleekin iso mahdollisuus ja niin edelleen… Mutta tältäkin ajattelulta viedään pohja, kun homma singahtaa mystisiin sfääreihin, jotka ovat tavallaan olleet kuitenkin koko ajan läsnä.

”Luonnonlait, ne ovat pelkkää musiikkia, koko universumi on vain äänen värähtelyä.”

Perkeroksen rumpalina on nimittäin Karhu eli karhu, ihan oikea eläin. JP Ahosen muiden töiden tapaan jonkinlainen seuraava level toimii siis luontevasti osana arkipäivää.

Tekniikan ihmeiden, kuten ATK-sähköpostin, avulla Nuorgam tavoitti Perkeroksen tekijäkaksikon JP Ahosen sekä KP Alareen ja sai heidät vastailemaan rakkauslastaan koskeviin kysymyksiin.

KP ja JP. (Kuva: Marjaana Malkamäki)

Mitä haluatte Nuorgamin lukijoille kertoa itsestänne?

JP Ahonen: Olen sarjakuvantekijä ja kuvittaja JP Ahonen, ja teen Perkeroksen lisäksi Aamulehdessä ilmestyvää Villimpi Pohjola -strippisarjaa sekä Journalisti-lehden Puskaradio-ajankohtaissatiiria. KP:n olen tuntenut ihan ala-asteelta lähtien, ja meillä on takana pitkä yhteinen ”laitoshistoria”. Opiskelimme molemmat myös graafista suunnittelua Lapin yliopistossa. Itse selvisin taiteen kandiksi asti, mutta sitten veivät työt mennessään. Gradu on… no… tekemistä vaille valmis.

KP Alare: Olen Tampereelta helsinkiläistynyt graafinen suunnittelija ja kuvittaja, jonka kauluslaattoja koristaa tuo JP:n kovasti ihailema taiteen maisterin natsa. Teini-iässä minulla oli Jacksonin Kelly-mallinen kitara, jolla soitin heviä.

Miten Perkeroksen hedelmöitys, raskausaika ja synnytys sujuivat?

JP: Kipinä bändisarjakuvan tekemiseen syttyi joskus 2006, kun olin jollain keikalla KP:n kanssa. Idea heitettiin ilmoille puoliksi vitsinä, mutta se jäi kytemään. Alkuun listailimme kaikenlaisia random-ajatuksia kohtauksista, hahmoista ja muusta, joiden pohjalta aloimme pallotella jotain konkreettisempaa kasaan sähköpostitse. Asuimme jo tuolloin eri kaupungeissa, joten proggis kypsyi hitaasti, omalla painollaan. Vuosien saatossa tarina alkoi muovautua Spinal Tap -henkisestä parodiasta kunnianhimoisemmaksi projektiksi, ja ennen pitkää tavoitteenamme olikin tehdä sarjakuva, joka avautuisi hiljalleen kuin moniulotteinen konseptialbumi.

Työskentely on ollut mutkatonta ja lunkia. Työstimme alkuun kirjallisen kässärin pallottelemalla sähköpostitse pelkkää tekstitiedostoa. Aina kun toinen jäi jumiin, tiedoston sai tuupattua toiselle jatkettavaksi. Usein saatoin listata KP:lle ranskalaisin viivoin, tahattoman kryptisestikin, mitä kohtauksessa tulisi tapahtua tai käydä ilmi, jotta se komppaisi kokonaisuutta. Joka kerta ällistyin siitä, miten hyvin KP pystyi nyrjäyttämään asiat takaisin raiteilleen meikäläisen aivopierujen pohjalta. Kaikkia ideoita ei toki otettu käyttöön tai toteutettu sellaisenaan, vaan kuvio muokkautui ja muovautui vielä kuluneenkin vuoden puolella yllättävän paljon. Koko ajan mentiin tarinan ehdoilla.

KP: Jotenkin noin se meni. Jälkikäteen muisteltuna prosessi tuntuu niin pitkältä ja monivaiheiselta, etten vieläkään ihan käsitä, miten toimiva paketti kaikesta lopulta puristui. Alkuvaiheesta mieleeni on jäänyt elävästi hetki JP:n visiitistä Rovaniemelle samoihin aikoihin, kun tuskailin gradun aloittamisen kanssa. Aivoni olivat nyrjähtäneet täysin tieteelliseen asentoon, kunnes yhtäkkiä havahduin istuvani vanhan kaverin kanssa saunassa suunnittelemassa hevibändiä, jossa rumpalina on karhu. Se oli sangen virkistävää.

Ideoiden pallottelu oli helppoa, koska tunnemme toisemme mielenliikkeet aika hyvin. Tietyllä tavalla Perkeros on kuin lopputulos kaikista niistä sketsiohjelmista, lautapeleistä, sarjakuvista, biiseistä ja muista hengentuotteista, joita teimme yhdessä lapsina. Käsikirjoittaessa näin koko ajan mielessäni kohtaukset JP:n piirtäminä, mutta jo ensimmäisistä luonnoksista tajusin, että se mitä JP saa aikaan on aina noin 250 prosenttia siistimpää kuin osasin kuvitella.

Kato beibi tarkkaan, tästä lähtee rock ’n’ roll.

Perkeroksen uudeksi laulajaksi päätyvä Aydin esittää koesoitossa treenikämpällä Pain of Salvationin kappaleen ! (Foreword). Miten ja miksi päädyitte juuri tähän?

KP: ! (Foreword) sopii kohtaukseen täydellisesti, myös sanojen puolesta. Tikahduin hihitykseen, kun näin JP:n luonnoksen, jossa Akseli (yhtyeen kitaristi ja biisintekijä – toim. huom.) yhtäkkiä jatkoi laulua: ”Aim not öfreid, aim not öfreid of juu!”

JP: Tätä pohdittiin pitkään. Tarvitsimme kohtaukseen biisin, joka esittelisi Aydinin ääniskaalaa mahdollisimman laajasti, sekä toimisi myös itsenäisesti sanoitustensa tiimoilta. Kappaleen soundi on sopivan riisuttu, ja laulu monipuolista karjuntoineen ja pienine persialaisvaikutteineen. Lisäksi kohtaus saatiin tosiaan jatkumaan melko sulavasti liittämällä Akseli kuoroon kertosäkeen kohdalla.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut se, ettei lukijan tarvitse tuntea biisejä tai Perkeroksessa namedroppailtuja bändejä entuudestaan – saati välttämättä olla musadiggari lainkaan. Oikeastaan parempikin, että lukija fiilistelee nimenomaan omaa päänsisäistä soittolistaansa kirjan kanssa, ei meidän perversioita.

Video ei ole enää saatavilla

Oliko esittäytymiskappaleeksi muita vahvoja ehdokkaita?

KP: Kun JP kertoi visiostaan, jossa Aydinin laulu herättää henkiin persialaisen maton kuviot, tuli ensimmäisenä mieleeni Iron Maidenin Alexander the Great. Onpa muuten ihana musiikkivideo! (Jonkun fanin rakkaudella tekemä. – toim. huom.)

Video ei ole enää saatavilla

JP: Haha, joo. Olihan näitä erinäisiä vaihtoehtoja: Led Zeppelinin Immigrant Song, Protest the Heron Hair-Trigger… Kaikkia en varmaan edes muistakaan.

Tarinassa varsin tärkeään rooliin nousee kilpaileva yhtye Diablotus, joka nimestä huolimatta edustaa ilmeisesti aivan eri genreä kuin Perkeros. Olisiko tämä sitä hipsterimusaa, johon Akseli suhtautuu huomattavan nuivasti?

KP: Kyllä. Diablotukseen haettiin piirteitä, jotka ärsyttävät Akselin lähes fasistisia käsityksiä hyvästä ja ”vakavasti otettavasta” musiikista. Diablotuksen musiikissa on söpöt sanoitukset, yksinkertaiset tarttuvat melodiat, ja biisien tahdissa voi tanssia – eli toisin sanottuna bändin tyyli on täysin muuta kuin mitä Akseli haluaa Perkeroksen edustavan. Lisäksi Diablotus näyttää hyvältä, sen musiikki uppoaa suurelle yleisölle, ja bändin brändi on kaikin puolin täydellinen, mistä Akseli on kateellinen. Diablotuksen musiikki lienee jonkinlainen yhdistelmä ns. runotyttömusiikkia, elektropoppia ja indierockia.

JP: Joo, komppaan. Sen lisäksi, että Diablotuksella on paketti komeasti kasassa, trio yhdistelee rohkeasti erilaisia elementtejä Nintendo-soundeista klassiseen musiikkiin, mikä riepoo Akselia suunnattomasti. Ironisesti Diablotus onnistuu olemaan avantgardistisempi ja kokeellisempi kuin Perkeros. Suoranaista vastinetta bändille ei kuitenkaan löydy, tai ainakaan mulla ollut mielessä.

KP: Ei, mutta Reginasta Akseli ei ainakaan tykkää, joten sen kunniaksi:

Video ei ole enää saatavilla

Uskallatteko nimetä jonkin Akselin mainitsemaa ”manserocktakatukkaurpoutta” edustavan yhtyeen?

KP: En nyt lähtisi mitään yksittäisiä nimiä heittelemään, mutta veikkaan Akselin viittaavan johonkin tämänkaltaiseen toimintaan:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Uhh! Eiköhän nuo kaikki manserockin kultakauden ihanuudet kelpaa.

Nuorison suosimaan Doris-yökerhoon sijoittuvassa kohtauksessa Akseli saadaan vastahakoisesti revittyä tanssilattialle, kun soimaan pärähtää Pure Reason Revolutionin Blitzkrieg. Onko tämä todella parasta mahdollista tanssimusiikkia?

JP: Ei varmasti, mutta sillä on oma symboliikkansa (tätäkin voi halutessaan lähteä tutkimaan innokkaammin, jos kiinnostaa *vink vink*). Akseli saattaa olla jäätävä kitaravirtuoosi, taitaa mahdottomia tahtilajeja luonnostaan ja säveltää kaunista ja monimuotoista musiikkia, mutta on tanssimisen suhteen täysin kuutamolla.

Video ei ole enää saatavilla

KP: Parasta tanssimusiikkia on Agents Topi Sorsakoskella varustettuna tai esimerkiksi tämä biisi:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Peukutan! Ja jos oikein tanssitaan, niin silloin pitää laittaa 1970-luvun groovea, missä haisee lempeä ruoho, tunkkainen pulisonki-hiki ja kerrassaan hurmoksellinen kiima. Tulipa vielä mieleen, että tätäkin sydämentahdistimet nyrjäyttävää kappaletta Akseli olisi kenties voinut lähteä sätkimään:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Meininki olisi varmaankin muistuttanut epilepsiakohtausta.

Mitä itse saattaisitte juhlatuulella ollessanne dj:ltä toivoa?

KP: Tällä hetkellä varmasti Judas Priestiä, koska kuten JP (Judas-Priestkö sun oikea nimi muuten on?) tietää, mulla on tällä hetkellä meneillään Judas Priest -kausi.

Judas-Priest: Hahaha! Joo, vanhempani miettivät ensin Motörheadia, mutta se ei mennyt maistraatissa läpi.

KP: Viimeisenä ”hitaana” toivoisin ehdottomasti King Crimsonin Starlessia. Suoraan sanottuna se on kipale, jossa on kaikki, mitä voi toivoa. Kaunis herkkä melodia, johon kontrastina seuraa vähän rujompaa meininkiä, uskomaton instrumentaalikikkailuosio ja loppukliimaksina mahtipontinen paluu alun teemaan karvat nostattavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Kysymyksestä tuli nyt äkkiseltään mieleen se kerta, kun napattiin Mr. Bunglen California-levy mukaan Cafe Tivoliin ja pyydettiin dj:tä soittamaan Ars Moriendi. Dj ei tuntenut kappaletta ennestään, mutta kaikkien yllätykseksi kuitenkin luukutti sen kesken kuumimman nostatuksen. Tanssilattia tyhjeni kuin salamaniskusta, ja jäimme taideopiskelijain kesken vetelemään huuruisia ja teatraalisia koreografioitamme. Virhearviostaan selvästi tuohtunut dj kielsi meitä lähestymästä norsunluutorniaan sen koommin.

Video ei ole enää saatavilla

Treenikämpän seinällä komeilee Opeth-juliste, joka innostuu jopa kommentoimaan tapahtumia. Mikä kappale yhtyeen tuotannosta olisi ummikolle hyvä aloituskohta?

JP: No, Ghost of Perdition voisi olla sopivan helposti lähestyttävä kappale. Biisi kulkee upeasti osiosta toiseen, kuin sulavasti etenevä tarina. Samassa biisissä on räjähtävyyttä, Åkerlundin pehmeää örinää, Opethille ominaisia kauniita akustisia sovituksia, sekä komeita puhtaita vokaaliosuuksia. Itse asiassa kuuntelin Ghost Reveries -albumia ihan helvetillisesti koko 2005 syksyn, ja sen vaikutteet kuuluvat – t-tai siis näkyvät – Perkeroksessa aika vahvastikin.

KP: Mietin samaa biisiä. Siinä tosiaan rankemmat osuudet vuorottelevat harvinaisen mukavasti melodisten ja puhtaasti laulettujen pätkien kanssa. Opeth esittelee tässä kipaleessa kattavasti kaikki puolensa eikä se ole kyseisen levyn jälkeen enää yltänyt läheskään yhtä laadukkaalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Julisteissa, paidoissa sun muissa vilahtelee rutosti muitakin bändejä, kuten Porcupine Tree, Rush, Tool… Mitä näistä haluaisitte nostaa esiin?

KP: Toolin musiikissa on parhaimmillaan sellaisia hypnoottisia perkerosmaisia taikavoimia. Jo pieninä annoksina nautittuna se vaivuttaa transsiin, ja alkaa tapahtua outoja asioita.

JP: Todellakin, Tool edustaa osaltaan sitä mihin pyrimme konseptimme kanssa: Perkeros on näennäisen helppoa viihdettä, mutta pintaa raaputtamalla löytää symbolismia, allegorioita, viittauksia ja paljon enemmän. Tool-viittaukset ovat aika räikeästikin esillä, lähinnä myös kannustamaan lukijoita käyttämään viitseliäisyyttään ja omia aivojaan – aivan kuin Toolin musiikin kanssa.

Perkerosta ei varmaan olisi myöskään ilman Porcupine Treetä, jonka monipuolisesta tuotannosta olen ammentanut inspiraatiota lukuisia kertoja. Myös PT:n musiikin avulla pääsee toisinaan melkoisille tripeille, etenkin jos kuuntelee bändin alkutuotantoa. PT on myös harvinaislaatuinen bändi siinä suhteessa, että tuotannosta löytää aina uusia lemppareita ajan saatossa. Nyt olen fiilistellyt Nil Recurring -levyä pitkästä aikaa.

Video ei ole enää saatavilla

KP: Kyllä, allekirjoitan. 2000-luvun vaihteen kieppeillä bändi teki mielestäni parhaat levynsä, joita ilman Perkerostakaan ei ehkä olisi ikinä syntynyt.

Kun Perkeroksen työstäminen oli kuumimmillaan kuuntelin Meshuggahin Bleed-levyä imurointimusiikkina. Näen ja kuulen edelleen Tomas Haaken tilalla rummuissa Karhun. Ja taustalla pörisee imuri, imien kitaansa söpöjä karvapalloja ja napanukkia.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Mmm… napanukkaa.

KP: Samoihin aikoihin törmäsin The Swordiin. Voisiko olla sopivampaa taustamusiikkia sille, että tekee sarjakuvaa hevibändistä? No, Perkerokseen liian suoraviivaista, liian vähän kikkailua. Ja Akselin mielestä tämä olisi varmasti tuomittavaa hipsteriheviä!

Video ei ole enää saatavilla

KP: Mutta todennäköisesti eniten kuuntelemani levy Perkeroksen pähkäilyn taustalla oli Midlaken The Courage of Others. Huomaamattani se soi usein monta kertaa ympäri yön tunteina ja aiheutti hyviä viboja.

JP: Perkeroksen kässäröintivaiheessa tuli kuunneltua todella paljon kaikkea mahdollista instrumentaalia post-rockista jazziin. Dialogia on monesti hankala kirjoittaa, jos laulu ja sanoitukset ottavat vallan. Long Distance Callingin Avoid the Light oli kovassa huudatuksessa.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Samoin Miles Davis, etenkin siinä vaiheessa, kun kässärissä oli vielä kohtaus Kervisen (Perkeroksen basisti, vanha hippi – toim. huom.) entisestä elämästä Montmartren paheellisissa jazz-kapakoissa. Kyllä, kässäri on elänyt aika paljon, hehheh.

KP: Totta, tuntuu että laulu voi häiritä, kun paiskii hommia tosissaan. Ain laulain työtäs älä tee. Itsekin tuli noita niin sanottuja post-rock-orkestereita kahlattua läpi yhtä aikaa Perkeroksen kanssa. GY!BE, Tortoise, God Is An Astronaut, Trans Am… Mutta eipä ole kotimaisen voittanutta, Magyar Posse on ollut mulle tärkeä yhtye. Harmi, ettei bändiä enää ole.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikin mystisestä luonteesta puhuttaessa taustalla soi Robert Johnsonin Hellhound On My Trail. Oliko tämä itsestään selvä valinta vai oliko tälle muita vaihtoehtoja?

JP: Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Robert Johnson oli itse asiassa suuremmassakin roolissa, mutta nyt jätimme Johnsonin vain viittaukseksi symboliarvonsa takia.

KP: Jep, meidän piti pysyä tarkkana, ettei tarina eksynyt täysin kliseisille urille, tyyliin ”myyn sieluni vanhalle vihtahousulle tullakseni ansiokkaaksi muusikoksi”. Vaikka sellaisestahan ”Perkkiksessäkin” on tavallaan kyse.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä olisi lopuksi hyvä kappale? Eli kun opus on luettu loppuun, niin mikä voisi soida niin sanotusti lopputekstien aikana?

JP: Hassua sinänsä, mulla ei ole mitään visiota, mikä biisi tuossa voisi soida, jokainen saa jälleen fiilistellä siihen ihan mitä itse tykkää. Nyt kun kysyt, siinä voisi soida joku räjähtävästi lähtevä kappale, kuten juuri Toolin Parabola. Riippuu niin siitä, millaiset fiilikset lukijalle jää kirjasta.

KP: Kuulen päässäni John Mellencampin Save Some Time to Dreamin. Himputin hyvä biisi, josta tulee himputin hyvä mieli. Sopisi varmaan monenkin elokuvan loppumusiikiksi. Menee aika ohi Perkeroksen genrestä, mutta sanat ainakin sopivat, nehän on kuin kirjoitettu Akselille.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Tämä ei todellakaan ole ehdotus viimeiseksi biisiksi, mutta haluan jakaa sen kanssanne joka tapauksessa tähän haastiksen päätteeksi. Kiitos Nuorgamille hienosta työstä ja hyvistä jutuista! Jäämme kaipaamaan.

KP: Tosiaan, Opeth ei tee enää hyviä levyjä, en omista enää Jacksonin Kelly-kitaraa, Magyar Possea ei enää ole, ja kohta Nuorgamkin on historiaa. Oi voi. Tässä ei voi kuin lainata tänään lukemaani iltasatukirjaa (Itkonen, Pikkujämsä: Krokotiili hikoaa): ”Kesä tulee kevään jälkeen, kesän jälkeen syys. Mikä pysyy ikuisesti? Aito ystävyys.” Kaunis kiitos!

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam kiittää ja mainitsee vielä lopuksi, että neuvottelut Perkeroksen ulkomaanjulkaisuista ovat parhaillaan käynnissä. Pelissä on tiemmä useampia maita ja kieliä. Parasta mahdollista onnea maailmanvalloitukseen!

Dieter ja Boris, nuo sveitsiläiset herrasmiehet.

Se oli siis 1980-luvun loppuvuosia, kun sain ensikosketukseni Yellon musiikkiin. Olimme sukulaisten kesämökillä, ja tietenkin ulkona satoi kaatamalla. Mökin nurkalla aggregaatti huusi hoosiannaa ja pumppasi virtaa muun muassa pieneen televisioon, jonka rakeisella ruudulla sattui pyörimään jokin ulkomaalainen musiikkialan palkintogaala.

Sitä tämä 11–12-vuotias pojankloppi siinä sitten tuijotti silmät ristissä. Oikeastaan ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta jotain tekemistä oli oltava.

Sitten lavalle kapusi kaksi viiksekästä pukumiestä, joille ojennettiin palkinto. Seuraavaksi ruutuun jympsähti pyörimään Yellon The Race -video, jonka aikana välillä näytettiin kuvaa myös lavalta. Nuo kaksi viiksivallua ottivat tanssiaskeleita ja myhäilivät. Hämmennyin hieman. Ehkä myös tiesin olevani jonkin suuren äärellä.

Muutamaa vuotta myöhemmin sain lukiokaverilta lainaan Space Adventure Cobra -animaatioleffan, jonka länsimaisesta soundtrackista vastasi Yello. Itse animaatiosta en muista mitään, mutta viimeistään tuolloin hullaannuin täysin Yellon musiikkiin. Enkä ole siltä tieltä livennyt vieläkään.

Aidon fanipojun tavoin olen ihmeissäni siitä, että juuri The Race on niitä Yellon tunnetuimpia kappaleita (Oh Yeahin ohella). Eihän se ole millään muotoa yhtyeen paras biisi! Hyvä kuitenkin, että tämän sveitsiläisen duon charmia tihkuva, juuri sopivalla ripauksella huumoria maustettu musiikki kelpaa edes välillä suurellekin yleisölle. Miami Vice -sarjassakin on Yellon musiikki soinut, ajatella.

Monien muiden Yellon videoiden tapaan tämäkin on vokalisti Dieter Meierin ohjaamaa hönttiä kollaasitaidetta. Videolla ratin takana heiluu parivaljakon musiikkivastaava Boris Blank.

Dieter ja Boris muodostavat melkoisen kiinnostavan parin: Meier on miljonääriperheen vesa, joka on muun muassa edustanut Sveitsiä golfin maajoukkueessa. Blank puolestaan on entinen rekkakuski, jolta puuttuu toinen silmä lapsuuden räjähdeleikkien takia.

Onneksi he kuitenkin löysivät toisensa ja ovat jaksaneet tehdä musiikkia jo yli 30 vuoden ajan.

http://vimeo.com/30499259

Bonus!

Flag-levyllä oli myös parempia kappaleita, kuten tämä Of Course I’m Lying.

Video ei ole enää saatavilla

Siellä se on lattialla, läpiluetun näköisenä.

Viime viikolla erään avustajamme mukaan tarttui Nuorgamin kyläkaupan kattavalta sarjakuvaosastolta uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi Parempaa elämää (Arktinen Banaani 2011). Nautinnollista lukukokemusta paransi entisestään eräs yllättävä havainto: albumin takakannessa olevan äänitysstudion lattialla lojuu NRGM-niminen lehti sulassa sovussa muiden musiikkilehtien kanssa!

Kramppeja ja nyrjähdyksiähän on 1990-luvun alusta asti ilmestynyt Pauli Kallion käsikirjoittama ja useiden erinomaisten taiteilijoiden vuorollaan kuvittama sarjakuva, jota voi täysin syystä kutsua jopa Suomen parhaaksi. Päähenkilöiden arkisen elämän kuvauksessa viljellään siinä määrin viittauksia musiikkiin, että hyvin suuri osa Nuorgaminkin lukijakunnasta osaa epäilemättä samaistua esimerkiksi levynkeräilijä-Eskoon tai kitaristi-Ristoon.

Kun kyläkokous oli kutsuttu koolle, sarjakuvalehden NRGM-mainintaa ihmetelty, rintaa riittävästi röyhistelty ja henkseleitä paukuteltu, oli syytä ottaa yhteys alkuperäiseen K&N-taiteilija Christer Nuutiseen, joka on jälleen palannut kantamaan piirrosvastuuta. Kysymykset esitti Arttu Tolonen.

Christer Nuutinen, miten NRGM päätyi sarjakuvaan paperiversiona?

”Piirsin NRGM:n painotuotteeksi lähinnä taiteellisista syistä, koska kyseisessä kuvassa oli luontevampaa laittaa se lehtenä muiden klassikoiden joukkoon kuin piirtää tietokonetta kuvaan. Lisäksi minua miellytti ajatusleikki vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa kyseinen lehti ilmestyisi paperisena.”

Luetko Nuorgamia säännöllisesti?

”Seuraan NRGM:n artikkeleita usein, esimerkiksi 2000-luvun uusista musiikillisista neroista kertova sarja oli erittäin kiinnostava.”

Millainen printti-NRGM mielestäsi olisi?

”Kaupallisen NRGM:n näkisin luontevimmin sähköisenä julkaisuna, joko tilauspohjaisena iPad- tai vastaavana julkaisuna tai Sound On Sound -lehden tyyppisenä sisäänlogattavana sivustona. Mitä printtiin tulee, niin esimerkiksi noista NRGM:n klassikkobiisiartikkeleista voisi julkaista omia kirjojaan, joissa olisi jutuista laajennetut versiot.”

Nuorgam kiittää kunnianosoituksesta. Jos printti-Nuorgam joskus ilmestyy, saa Christer Nuutinen sen käteensä ensimmäisten joukossa!

Tähän kuvateksti.

Mikäli yhtye haluaa olla tosi underground, niin ei kannata julkaista maaliskuussa 1980 singleä, joka menee suoraan listaykköseksi ja viettää siellä kolme viikkoa. Näin kävi brittiläiselle The Jamille, mutta minkäs teet, jos osaa tehdä nerokkaan kappaleen, jonka sanoma iskee adamantiumkynsien lailla kylmän sodan keskellä elävien, hallitukseensa pettyneiden ja ydintuhoa pelkäävien kansalaisten sielujen ytimeen.

Paul Wellerin kirjoittama Going Underground ottaa vahvasti kantaa siihen, mihin brittihallitus puntansa törsää. Samaan aikaan syy vallitsevasta tilasta vyörytetään myös äänestäjille, sillä hehän ovat pääministerinsä ja muut jäykkäylähuuliset tyypit valinneet.

”You choose your leaders and place your trust
As their lies put you down and their promises bust
You’ll see kidney machine replaced by rockets and guns”

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? No, bunkkerin rakentaminen ja maan alle painuminen on aina hyvä ratkaisu. Siellä eivät sienipilvet niin pelota.

”And the public wants what the public gets
But I don’t get what this society wants
I’m going underground”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Jam on aikaisemminkin ollut maan alla kappaleessaan Down in the Tube Station at Midnight. Urbaanit pelot ja ihmisten ikävyys ovat jälleen nerokkaassa käsittelyssä. Kannattaa huomioida etenkin Bruce Foxtonin bassotulitus, joka toimii monien Jamin kappaleiden selkärankana.

Video ei ole enää saatavilla

Moi. Olen Steve.

Buzzcocks on vuonna 1976 perustettu nerokas punk-yhtye STOP Buzzcocks esiintyy Ilosaarirockissa lauantaina 16.7. STOP Nuorgam haastatteli Buzzocksin perustajajäsentä kitaristi Steve Diggleä STOP Steve Diggle on monisanainen herrasmies STOP

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Baba O’Riley, The Who.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Brown Sugar, The Rolling Stones.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Steve Diggle and the Revolution of Sound. Air Conditioning CD.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Joe Strummerin.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”The Beatles, Strawberry Fields (sic).”

Video ei ole enää saatavilla

Miten musiikkibisnes tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mitä jää jäljelle?

”Ihmisiä hallitaan liikaa heidän kuulemansa musiikin suhteen.”

Mitä elokuvia todennäköisimmin katselette kiertuebussissa?

”Modernit elokuvat ovat roskaa.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”’How does it feel to be on your own like a rolling stone’. Bob Dylan, Like a Rolling Stone.”

Vinyyli, cd vai MP3?

”Vinyyli.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Sekä että.”

Buzzcocks Ilosaarirockissa 16.7.

Video ei ole enää saatavilla

Alun pianointro vihjaa mahdolliseen slovariin sisältäen silti lupauksen riehakkaasta meiningistä. Eikä lupausta petetä, vaan kuulija viedään rakettimatkalle kohti autuutta. Mahtavat stemmalaulut eivät voi olla tempaamatta mukaansa.

”Don’t stop me now /
I’m having such a good time /
I’m having a ball”

Video ei tee oikeutta kappaleelle. Vastustamattoman nostattava tunnelma olisi vaatinut taakseen jotain Queenin monien klassikkovideoiden tapaista yltiöpäistä panostusta.

Periaatteessa kyseessä on  tylsähkö ”bändi lavalla” -tyyppinen video. Freddie Mercurylla (vielä ilman viiksiä) toki on yllään mustaa syntistä nahkaa sekä takissa että housuissa. Tätä sitten tasapainottaa mukavasti basisti John Deaconin – usein täysin syyttä suotta yhtyeen aliarvostetuimman jäsenen – jopa anopille esiteltäväksi kelpaava slipoveri. Toisaalta taas näin video ei vie huomiota itse kappaleelta, joka on siis Queenin paras.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lisäksi vielä huumoripitoinen linkki, josta voi opetella tanssiliikkeet ja näin tehdä vaikutuksen joko samaan tai vastakkaiseen sukupuoleen:

Video ei ole enää saatavilla

”Texas is an outrage when your husband is dead /
Texas is an outrage when they pick up his head”

Misfitsin toinen singlejulkaisu sisälsi neljä huippukappaletta. Bullet-seiskatuumaiselle oli mahdutettu myös kappaleet We Are 138, Attitude ja Hollywood Babylon. Vähän yli puolentoista minuutin mittainen nimiraita sisältää muun muassa vastustamattoman ”Ride Johnny ride” -hoilotuksen.

Singlen kansikuvan perusteella ei liene mikään yllätys, että kappale käsittelee presidentti John F. Kennedyn salamurhaa ja siihen liittyviä salaliittoteorioita. Texas on siis syypää, eikä Jackie-O voi kuin alistua systeemin valtaan. Voi rähmä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Q: Mikä indieyhtye on ottanut nimenstä Misfitsin Bullet-kappaleen sanoituksesta?

A: Texas Is the Reason.

Video ei ole enää saatavilla

Kahden jättibändin yhteislevytykseen oli syynä rahan kerääminen hurrikaani Katrinan uhreille New Orleansiin. The Saints Are Comingin sanoituksissa käsitellään ilmeisen vaikeaa isäsuhdetta ja käytetään paljon säähän liittyvää sanastoa:

”A drowning sorrow floods the deepest grief
 /
How long now”

Kappalevalintaa ei varmasti vaikeuttanut sekään, että New Orleansin amerikkalaisen jalkapallon joukkue on nimeltään Saints.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Green Dayn ja U2:n versio, joka saattaa aiheuttaa omahyväisyydelle yliherkissä katsojissa esimerkiksi ihottumaa.

Video ei ole enää saatavilla