Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

Mihin Kendrick Lamar meni joulupukkia piiloon?

– Kinkun taa.

Yleisö poistui räppiluennolta kyyneleitään kuivaten.

Powerpoint-esitys huipentui suunnattomaan Drake-diaan.

Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

Mitä Sean Lennon sanoi lapsena pitkän automatkan jälkeen?

– Yoko, ollaan perillä.

Miksi sinkkuja Eric Clapton -faneja harmittaa kesällä?

– Jos ei heilaa helluntaina, ei Laylaa koko kesänä.

Brittiläinen soulmies, joka ei ole lainkaan niin miellyttävä kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää?

– Michael Kivamuka.

Ultra Bra -biisi, jossa lauletaan saksalaiseksi Napakymppi-kilpailijaksi tekeytyvästä naisesta?

– Nainen, joka elää vapaan Herr A:n elämää.

Tutkijat hämmästyivät – avaruudesta löytyi megatähti.

– Se oli Lady Gagarin.

Yksityisyrittäjä Billy Idol maksoi vain puolet lakisääteisestä eläkevakuutuksestaan.

– Se oli Rebel YEL.

Mitä Gwen Stefani vastasi, kun häneltä tivattiin, fanittaako hän kiisteltyä ranskalaiskirjailijaa?

– I ain’t no Houellebecq girl.

Cheekin suosikkijuures?

– Maairtisokka.

Mitä Irwin Goodman tokaisi, kun heräsi railakkaan yön jälkeen piirretyn hevosen kainalosta?

– Sait multa, Horseman.

Artesaanioluista innostunut kotimainen rap-artisti?

– Aleface.

Alternative-musiikkiin siirtynyt amerikkalainen kitarasankari?

– Steve Vaihtoehto.

Millä selvitetään shokkirokkareiden kestävyys?

– Cooperin testillä.

Jari Sillanpään puhtoinen imago osoittautui saduksi. Mitä jäi jäljelle?

– Linna.

Mikä on Suomen pienin jyrsijä?

– Atomirotta.

Miksi Olli Lindholm antoi potkut Jay Lewisille ja Daffy Terävälle?

– Kaksikko vaati Yö-työlisää.

Miksi Elastinen muutti Ruotsiin?

– Hän kuuli, ettei kukaan voi olla profeetta omalla maallaan.

Suomalaisräppäri ja Ola Salo ryhtyivät yhteistyöhön.

– Paperi-Arkin ensimmäinen albumi ilmestyy keväällä.

Meteorologi tuohtui huonoa säätä mananneille:

”Syy ei ole Kelis!”

Muut lapset saivat koulussa Eri Keeperiä.

Tommi jäi Liimatta ja David Gluetta.

Kuva: Teemu Kivikangas.

Ennen menestystään Bruce Springsteen toimi uima-altaiden putsaajana.

Ne olivat Pomon ”kloori days”.

Burial. Ehkä.

”my names will bevan, im from south london…”

”Holdin’ you
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Lovin’ you
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Couldn’t be alone
Kissin’ you”

Elokuussa 2008 Burialin Myspace-sivulle ilmestyi viesti, joka ainakin hetkeksi pysäytti ”dubstepin Banksyn” henkilöllisyyden ympärillä pyörineen huhumyllyn.

Kiinnostus vanhan koulun junglesta ja UK garagesta inspiraationsa ammentanutta Burialia kohtaan oli kasvanut huippuunsa viimeistään, kun vuoden 2008 Mercury-palkintoehdokkaat julkistettiin. Pian Burialin vuotta aikaisemmin julkaistusta Untrue-albumista povattiin voittajasuosikkia yli Radioheadin In Rainbowsin, Robert Plant & Alison Kraussin Raising Sandin ja voiton lopulta napanneen Elbow’n The Seldom Seen Kidin.

Spekuloinnin käydessä kiivaimmillaan oltiin tyhjiötä nimeltä Burial täyttämässä muun muassa sellaisilla nimillä kuin Kode9, The Bug, Aphex Twin ja jopa Fatboy Slim.

Kun totuus lopulta tuli ilmi, oli paljastus melkoinen antikliimaksi. Burial olikin joku Will Bevan -niminen nevahööd-jannu etelä-Lontoosta, joka halusi vain tehdä biisejä ja pelata pleikkaria rauhassa.

Vaikka Burial lopulta kertoi maailmalle nimensä, ei hän oikeastaan paljastanut itsestään juuri mitään. Mitä merkitsee nimi Will Bevan, jos kukaan ei tiedä kuka Will Bevan on?

Etäisyys, jonka Burial jättää persoonansa ja yleisön väliin pitäytymällä visusti omissa oloissaan, on myös läsnä hänen musiikissaan. Se on kuin sankka sumuvalli lähettäjän ja vastaanottajan välissä, joka estää saamasta kunnollista otetta tekijän tarkoitusperistä.

Archangelilla tämä epämääräisyys manifestoituu selkeimmin lyriikoiden kohdalla. Kotoaan kauas eksyneiden vokaalisamplejen viesti on kuultu lukemattomilla eri tavoilla, ”couldn’t be alonesta” ”good at being aloneen” ja ”let it be aloneen”. Virallista tulkintaa ei kai ole.

Archangel on tunnelmaltaan aavemaisen haikea kappale, jossa kaikuvat vihlova lontoolainen tihkusade ja tyhjyyttään kumisevat tehdashallit. Kaiken alla jauhaa napakka ja rönsyilevä UK garage -poljento, vaimean tehdaskoneen lailla hurisevan basson kannatellessa reverb-ämpärissä liotettua jousimattoa.

2000-luvun pophelmeksi Archangelin kuitenkin nostaa sen ylivoimaisen tarttuva vokaalikoukku. Burial vääntää Ray J:n One Wish -kappaleesta poimimansa R&B-sametin solmuille ja rakentaa siitä oman ensiluokkaisen sitkeän korvamatonsa.

Se kaivautuu syvälle pääkoppaan ja jää sinne kummittelemaan, kuuli lyriikat sitten miten päin tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Burialilta äänestettiin myös kappaletta Distant Lights.

Muse, seuraavan kerran Vermossa?

Koppoti koppoti koppoti koppoti.

”Come ride with me through the veins of history
I’ll show you a god who falls asleep on the job”

Neljä ratsastajaa kylpee kalsean auringon viimeisissä säteissä etäisen kaasupallon vajotessa jonnekin Cydonia Collesin kukkuloiden taa. Kaukaa kantautuu kumeana ratsujen ääniä ja laserpyssyjen viiltävää tulitusta. Punainen hiekka pöllähtää kavioiden kuopiessa kuivaa marsperää.

Pian ilmoille kajahtaa merkki. Sähkökitaran rouhea, alaspäinen jurnahdus lähettää nelikon villiin laukkaan. Syntetisaattori ryhtyy puskemaan rytmikästä arpeggiota ja kun neuroottisesti pörisevä kuusikielinen palaa esittelemään majesteetillisen melodiansa, näkyy ratsastajista enää pölypilvi kaukana punaisen planeetan pinnalla.

Knights of Cydonia ei ole erityisen hienovarainen luomiensa mielikuvien kanssa. Kun kerran hevosilla päästellään menemään, niin ratsastamiseen myös viitataan lähes joka käänteessä, aina kappaleen nimestä sen spagettiwestern-henkiseen introon, ratsaille kutsuvaan lyriikkaan ja uljaaseen laukkakomppiin asti.

Mutta hienovaraisuudesta viis! Kuka sellaista kaipaa? Knights of Cydonia on iso kappale, eikä isojen tarvitse piperrellä nyansseilla. Kyseessä on mahtipontinen rockeepos, joka hakee inspiraationsa Ennio Morriconen preeriankatkuisista länkkärisoundtrackeista, Queenin teatraalisesta rokkipöyhkeilystä, 1950–60-lukujen scifi-äänimaisemista ja mariachi-trumpettien ylpeän surumielisestä soinnista.

Kappaleelle niin leimallisen ratsastuskompin sekä sisuuntuneen pörriäisen lailla surisevan kitarasoundin esikuvat löytyvät muuten Matthew Bellamyn perhepiiristä – Muse-keulakuva on kertonut lainanneensa tietoisesti isänsä The Tornados -yhtyeen vuoden 1962 kansainväliseltä listaykköseltä, joka sai nimensä samana vuonna kiertoradalle laukaistulta Telstar-viestintäsatelliitilta.

Knights of Cydonia on myös osoitus siitä, että eeppisyydellä ja monimutkaisuudella – ainakaan rakenteellisella sellaisella – ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sanoivat progepetterit asiasta mitä tahansa.

Kyse onkin lopulta melko yksinkertaisesta biisistä. Sen ensimmäinen puolisko nojaa käytännössä yhteen melodiaan, jota kierrätetään kitaran eri rekistereissä, höystetään trumpetin soittamalla vastamelodialla, ja lopulta kaapataan laulua kuljettamaan. Kappaleen puolivälissä intro tekee paluun välisoittona johtaen Matthew Bellamy -kloonikuoron harmonisoimaan ”No one’s gonna take me alive” -uhoveisuuseen ja siitä jälleen vapauttavaan voimariffiin, jolla biisi ajetaan päätökseen.

Simppeliä, kun sen osaa.

Kaikessa komeudessaan Knights of Cydonia oli täydellinen päätös loistavalle Black Holes and Revelations -albumille, joka nosti Musen lopullisesti keskisuurten rockbändien karsinasta stadionsarjaan.

Siinä oli myös aistittavissa jo hitunen jos toinenkin sitä suuruudenhulluutta, joka sai Bellamyn säveltämään The Resistancelle (2009) kolmiosaisen ”sinfonian” ja jonka ajamana bändin viimeisin tuotos The 2nd Law (2012) näyttäytyi monelle yhtyeen lopullisena heittäytymisenä kaikkivoipaisuuden harhan syleilyyn.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Muselta äänestettiin myös kappaleita New Born ja Time Is Running Out.

Aki Rissanen on soittanut lukemattomissa projekteissa, kuten Warpissa, White Light Quartetissa ja Thalassassa.

Jazz ja elokuva ovat aikalaisia. Molemmat aloittivat taipaleensa 1800–1900-lukujen taitteessa ja kehittyivät merkittäviksi taidemuodoiksi myrskyisällä 1900-luvulla. Vähemmän yllättävästi niiden polut ovat myös ristenneet useaan eri otteeseen.

Jazz on valkokankaalla säestänyt niin film noir -hämyilyä, sensuelleja rakkauden leimahduksia kuin hengenvaarallisia takaa-ajojakin. Välillä jazzmuusikot ovat heittäytyneet elokuvasäveltäjiksi (Duke Ellington ja Otto Premingerin Erään murhan anatomia, Gato Barbieri ja Bernardo Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa, Sonny Rollins ja Lewis Gilbertin Alfie) ja välillä taas elokuvasäveltäjät ovat iskeneet jazzvaihteen silmään (Henry Mancini ja Orson Wellesin Pahan kosketus, Elmer Bernstein ja Otto Premingerin Kultainen käsivarsi, Bernard Herrmann ja Martin Scorsesen Taksikuski).

Nuorgam pyysi keskiviikkona kotimaiseen Amorandom-animaatioelokuvaan perustuvan audiovisuaalisen keikkasettinsä esittävää pianisti Aki Rissasta pistämään omat jazzilliset soundtrack-suosikkinsa järjestykseen.

#1 Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud), Louis Malle, 1958

”Ensimmäisen paikan vie itseoikeutetusti film noir -klassikko Hissillä mestauslavalle, johon soundtrackin sävelsi ja esitti itse Miles Davis. Äärimmäisen jännittävä käsikirjoitus ja tunnelmallinen musiikki loivat mestariteoksen, jossa kuvan ja musiikin tiivis suhde oli elokuvan historiassa uuraauurtavaa.

Milesin musiikki luo elokuvaan aivan uniikin tunnelman. Mua viehättää esimerkiksi miten hienosti Milesin trumpetti myötäilee Jeanne Moreaun tunnetiloja, ja rumpali Kenny Clark luo intensiivisellä rumpusoolollaan poliisikuulustelukohtaukseen oikean energian.”

Video ei ole enää saatavilla

#2Laukaus pimeässä (A Shot in the Dark), Blake Edwards, 1964

”Henry Mancini sävelsi svengaavaa jazzia Pink Panther -sarjan tiivistunnelmaiseen salapoliisitarinaan. Listani kakkossijan leffa sai ehkä siksi, että olen päätynyt soittamaan elokuvan tunnusmelodian haitarilla (kyllä) UMO Jazz Orchestran kanssa monisatapäiselle yleisölle.”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Rosemaryn painajainen (Rosemary’s Baby), Roman Polanski, 1968

”Krzysztof Komeda, puolalainen jazzpianisti ja elokuvasäveltäjä, teki musiikin tähän kauhuklassikkoon. Ei heikkohermoisille – tyttökaverini ahdistui leffasta pariksi päiväksi! Jos mun pitäisi säveltää mahdollisimman masentava tuutulaulu, niin Rosemary’s Babyn tunnusmelodia on ylittämätön esimerkki. Komedan musiikkia on viime aikoina levyttänyt ansiokkaasti muun muassa pianisti Leszek Możdżer.”

Video ei ole enää saatavilla

Aki Rissanen Trio: Amorandom, Mopo ja We Jazz Talk Show Andorrassa ja Dubrovnikissa 5.6.

Video ei ole enää saatavilla

Art Blakey -fiilis on vain kolmenkymmenen askeleen päässä.

Vuoden 2011 marraskuussa UNESCO julisti huhtikuun 30. päivän kansainväliseksi jazzpäiväksi. Nuorgam juhlistaa vappuaaton kanssa käsi kädessä kulkevaa merkkipäivää esittelemällä yhden mahdollisen reitin päivänsankarin luo.

Keskivertosuomalainen kasvaa ympäristössä, jossa jazzia ei varsinaisesti imetä äidinmaidossa. Valtavirran musiikkitarjontaan verrattuna tyystin vieraalla logiikalla pelaava musiikki aukenee harvoille kuin taikaiskusta. Jazziin hurahtaminen tuppaa olemaan pitkä ja suurimmaksi osaksi tiedostamaton prosessi.

Reittejä jazzin lämpimään syleilyyn on kuitenkin loputtomasti. Joku etsii alkuperää räppilevyillä kuulemilleen sampleille ja jää sille tielleen. Toinen löytää jazzista yhtymäkohtia diggailemaansa progeen ja kolmas koukkaa apajille lattarimusan kautta. Polkuja on tasan niin monta, kuin on jazzin pariin ajautuneita kuuntelijoita.

Tässä esitetty polku on omani. Se mutkittelee läpi 1990-luvun acid jazzin, vanhan funkin ja soulin, 2000-luvun alkupuolen ”nu jazzin” ja 1970-luvun fuusion saapuakseen pisteeseen, jossa heitetään suosiolla hyvästit beat-kompille ja sähköbassolle ja otetaan riemuiten vastaan jazzin satavuotias ilosanoma.

NRGM Jazz Day

1. The James Taylor Quartet – Love Will Keep Us Together
2. Jamiroquai – Blow Your Mind
3. Gil Scott-Heron – Lady Day and John Coltrane
4. Tower Of Power – What Is Hip?
5. Earth, Wind & Fire – In The Stone
6. Stevie Wonder – Sir Duke
7. Kool & The Gang – Summer Madness (live)
8. Steely Dan – Deacon Blues
9. Frank Zappa – Little Umbrellas
10. Jaga Jazzist – Kitty Wu
11. St Germain – Latin Note
12. Nuspirit Helsinki – Honest
13. Chick Corea – You’re Everything
14. Jazzanova – Love And You And I
15. Herbie Hancock – Watermelon Man
16. Billy Cobham – Spectrum
17. Weather Report – Birdland
18. Quincy Jones and His Orchestra – Robot Portrait
19. Thad Jones – Us
20. The Cannonball Adderley Quintet – Walk Tall
21. Duke Ellington – Limbo Jazz
22. Jaco Pastorius – Donna Lee
23. John Coltrane – Giant Steps
24. Charles Mingus – Boogie Stop Shuffle
25. Sonny Rollins – You Don’t Know What Love Is
26. Miles Davis – So What
27. The Bill Evans Trio – Waltz for Debby (take 2)
28. Esbjörn Svensson Trio – Strange Place For Snow
29. Jason Moran – Crepuscule With Nellie
30. Art Blakey & The Jazz Messengers – Pensativa (Rudy Van Gelder Edition)

Kuuntele soittolista tästä. Kansainvälisen jazzpäivän verkkosivut.

Jokaisella pääkaupungilla on oma Kallionsa, Dalindèo tietää.

Dalindèo maalailee kolmannella albumillaan värikkäitä kuvia pääkaupunkimme 11. kaupunginosasta.

Kallio lienee kaikista Helsingin alueista ahkerimmin romantisoitu. Pitkänsillan pohjoispuolella sijaitsevat entiset työläiskorttelit – nykyinen opiskelijoiden, hippien ja taiteilijoiden valtakunta – on nostettu jalustalle kerta toisensa jälkeen romaaneissa, elokuvissa ja lauluissa.

Kalliosta onkin sepitetty enemmän lauluja, kuin mistään muusta Helsingin kaupunginosasta. Fredi tallaili aikanaan Kolmatta linjaa takaisin ja Tuomari Nurmio raportoi itse Paavin heiluneen paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Plutonium 74 ja Pertti Kurikan Nimipäivät ovat haikailleet Kallioon ja Happoradio puolestaan sieltä pois.

Siinä missä edellä mainituissa tapauksissa kuvaa Kalliosta on rakennettu pääasiassa lyriikan kautta, operoi jazzyhtye Dalindèo puhtaasti musiikin keinoin. Tai no hyvä on, toki myös kappaleiden nimet toimivat vahvoina mielikuvien ruokkijoina – etenkin niille kuuntelijoille, jotka tuntevat reitin Karhupuistosta Piritorille ja joille Hesari ei välttämättä ole se sanomalehti.

Dalindèo polkaisee Kallio-kierroksensa käyntiin kappaleella Ota linja 8!, joka on nyökkäys Duke Ellingtonin orkesterin tunnuskappaleelle Take the ”A” Train. A-junalla pääsi Harlemiin, raitiovaunu numero 8 puolestaan kuljettaa Kallioon, tietenkin.

Viittaus yhteen jazzin kolossaalisimmista legendoista ei jää pelkäksi irralliseksi knopiksi. Duke Ellingtonin henki kulkee mukana koko kierroksen ajan. Dalindèon nokkamies, säveltäjä-kitaristi Valtteri Pöyhönen, on siitä poikkeuksellinen nykyjazzari, että hän hakee vaikutteensa reippaasti bebopin tuolta puolen, jazz-valtavirran jo yli puoli vuosisataa sitten hylkäämästä swingistä. Tämä kuului erityisen vahvasti Ricky Tick Big Bandin muutaman vuoden takaisella debyytillä, mutta myös Dalindèon Kalliolla swing ja ellingtoniaaninen eksotismi sarjakuvamaisine sointimaailmoineen ovat väkevästi läsnä.

Big bandille säveltäminen tuntuu jättäneen jälkensä myös Dalindèon sointiin – brasilialaisesta musiikista alun perin ammentanut sekstetti on kypsynyt vuosien varrella pieneksi suureksi orkesteriksi. Orkestraalisuutta alleviivaa Pöyhösen tapa asettaa puhaltimet vastakkain kitaran ja toisinaan mukana ujeltavan sahan kanssa. Nämä ”sektiot” kommentoivat ja täydentävät toisiaan usein herkullisella tavalla. Dalindèo kuulostaakin paikoin reilusti kokoaan suuremmalta.

Heti avausraidasta lähtien on selvää, ettei swing ole suinkaan ainoa musiikkityyli, joka Dalindèon Kalliossa raikaa. Pöyhösen kitaransoitossa on enemmän Dick Dalea ja Esa Pulliaista kuin vaikkapa Grant Greenia tai Wes Montgomerya. Levyn soundimaailmassa on aimo annos surfia ja rautalankaa aina rosoisia saksofonisooloja ja ride-symbaalin kihinää myöten.

Vaikutteiden kirjo ei toki lopu tähän. Pitkänsillan parempi puoli tarjoilee hengästyttävää Balkan-humppaa ja Musta kissa kehrää kohtalokasta retro-iskelmää saksofonisti Pope Puolitaipaleen johdolla. Levyllä vieraileva Antti Sarpila tuo klarinetteineen mukaan myös aavistuksen klezmeriä.

Merkitsevin ainesosa Dalindèon sopassa on kuitenkin kotimaista laatua. Kallio saattaa tuoksahtaa eksoottiselta sekamelskalta, mutta pinnan alla sykkii suomalainen iskelmäsydän. Esimerkiksi Kallion Rytmi kuulostaa alkuun jamaikalaisen skan ja Mulatu Astatken ethio-jazzin lehtolapselta. Kitaran ja sahan kuljettama alakuloinen melodia kuitenkin katkoo siivet kaukokaipuulta – nyt ei olla Addis Abebassa ja Kingstoniinkin on matkaa.

Tässä piilee Kallion hienous. Se vilisee vaikutteita ympäri maailman, mutta sitoo ne yhteen kotimaisen iskelmän melankolisella tunnelmalla. Männävuosien romanttinen tanssilavamusiikki on enemmän kuin yksi tyylikeino muiden joukossa. Se antaa koko levylle tunnistettavan, kaurismäkeläisen pohjavireen, jonka päälle annostellaan eksoottisempia mausteita tarpeen mukaan. Vaikka nämä toisinaan jopa dominoivat pintatasolla, eivät ne missään kohtaa peitä alta huokuvaa tunnelmaa.

Valtteri Pöyhönen mainitsee levyn tiedotteessa, että jokaisella pääkaupungilla on oma Kallionsa: Pariisissa se on Belleville ja Berliinissä Neukölln. Dalindèon uutukainen ei kuitenkaan voisi kertoa kuin yhdestä tietystä Kalliosta, yhdessä tietyssä pääkaupungissa.

90 Taidolla ja tunteella sävelletty ja vastustamattomalla tyylillä svengaava Kallio on tähän mennessä parasta Dalindèoa mitä levylle on tarttunut. Mielikuvamatka Helsingin värikkäimmille kulmille syvenee joka kuuntelukerralla.

Video ei ole enää saatavilla

Timo Lassy rakastaa saksipiippuaan.

Saksofonisti teki jazzlevyn.

Suomalainen jazz on onnistunut viimeisen vuosikymmenen aikana karistamaan yltään musiikinlajiin vuosien varrella tarrautuneita ikäviä mielikuvia. Kuinkahan monelle tulee enää sanasta jazz mieleen Kirjurinluodolla firman piikkiin ördäilevät bisnesmiehet tai toisaalta pienten piirien elitistinen piperrys? No ehkä joillekin, mutta yhä useammin jazz koetaan musiikkina, jota on ihan luonteva diggailla rinta rinnan vaikkapa viikon hypetetyimmän indie-tapauksen kanssa.

Nykyään tuntuukin olevan pienoinen synti karsinoida musiikkeja, eikä aidan rakentamista jazzin ympärille välttämättä katsella hyvällä. Joissain porukoissa, etenkin Atlantin tuolla puolen, haluttaisiin jopa luopua koko nelikirjaimisesta kirosanasta. Jenkeissä tähän liittyy kysymyksiä rodusta ja vallasta, mutta ei mennä nyt niihin. Ymmärrettävistä syistä myös Suomen jazzpiireissä halutaan usein korostaa eri musiikkien yhtäläisyyksiä erojen sijaan ja musiikin leimaaminen j-sanalla ei välttämättä näitä pyrkimyksiä edistä.

Saksofonisti Timo Lassyn kolmas soololevy In With Lassy on kuitenkin nimenomaan jazzlevy. Se on perinnetietoinen niin soundimaailmaltaan, konseptiltaan kuin rakenteeltaan ja pelaa pääosin jazzmusiikin vuosisataisen tradition muokkaamalla pelikentällä. Levyn kappaleissa toistuu 1940-luvulta asti pienyhtyejazzia dominoinut rakenne, jossa ensin kuullaan biisin teema, sen jälkeen soittajat improvisoivat vuoroillaan ja lopuksi homma pistetään pakettiin soittamalla teema uudestaan. Ei turhaa kikkailua tai kunnianhimoisia kokeiluja, vaan silkkaa konstailematonta jaskaa.

In With Lassyn biisimateriaali on kauttaaltaan vahvaa. Rumpali Teppo Mäkysen mukaan ristitty Teddy The Sweeper agenttijatsailee menemään 1960-lukulaisella viileydellä ja Where’s The Man? kumartaa syvään Ray-sedän suuntaan rehevällä R&B-vatkauksellaan. It Could Be Betterin saksofonin ja kontrabasson liidaama teema on yksinkertaisesti herkullinen. Sävellyksellisesti ja rakenteellisesti moderneinta otetta levyllä edustaa Mäkysen kynäilemä Creole Stew, vaikka jazzin syntysijoille viittaavan nimen perusteella saattaisi ehkä toisin päätellä. Se on kuitenkin ainoa levyn kappaleista, jonka olisi vaikea kuvitella tuuttaavan savuisen harlemilaiskuppilan jukeboksista puoli vuosisataa takaperin.

Mutta se sävellyksistä. Jazz on nimittäin soittajien musiikkia. Sävellykset toimivat lähtötelineinä, joista ponnistetaan eteenpäin. Ne ovat viitekehyksiä, joiden sisällä muusikot antavat itsestään sen mitä annettavissa on. Timo Lassy Bandin soittajat ovat hioneet yhteissointiaan viiden vuoden takaisesta The Soul & Jazz of Timo Lassy -debyytistä lähtien ja sen kuulee. Kaiken alla puksuttaa Mäkysen, lyömäsoittaja Abdissa ”Mamba” Assefan ja basisti Antti Lötjösen kuljettama svengi, joka ei tyydy vain kutittelemaan kuuloelimiä. Yritä vaikka kuunnella Shootin’ Dice tuntematta rytmiryhmän nakuttamaa pulssia jossain syvällä ytimessäsi.

Merkittävä osa In With Lassyn rhythm & bluesiin ja sielukkaaseen jazziin kallellaan olevasta tunnelmasta on peräisin pianisti Georgios Kontrafourisilta, jonka Wurlitzer-sähköpianon soundi kantaa kaikuja muun muassa Ray Charlesista ja Cannonball Adderleyn 1960-luvun kvintetistä. Kontrafourisin ilmaisussa on enemmän kuin muutama hyppysellinen bluesia ja siniset sävelet putoilevatkin mieheltä varsin maukkaasti esimerkiksi sellaisilla kappaleilla kuin Creole Stew, Touch Red ja It Could Be Better. Instrumenttivalinta tuo myös virkistävää vaihtelua Fender Rhodesin suvereenisti hallitsemaan sähköpianomaisemaan.

Levyllä suurimman soolovastuun kantaa itseoikeutetusti saksofonisti Timo Lassy. Yksi kliseisimmistä metaforista improvisoimiselle jazz-kontekstissa lienee tarinankerronta. Kuten useimmissa kliseissä, tässäkin on vinha perä. Lassy on soittajana juuri tarinankertojatyyppi, joka rakentaa sooloihinsa pitkiä kaaria pistämättömällä tyylitajulla. Timo-sedän tarinointiin on myös vaivatonta hypätä kyytiin, vaikka kokisikin improvisoidun soolon vieraaksi musiikillisen ilmaisun muodoksi. Nimenomaan tässä Lassy on aina ollut lyömätön. Jazzin ilosanoman levittäminen laajalle yleisölle turvautumatta halpoihin sirkustemppuihin on taitolaji.

In With Lassyyn on vaikea suhtautua kiveen hakattuna taideteoksena. Tällainen lähestymistapa sopii ehkä viimeistä virveliniskua ja kitaranhelähdystä myöten sävellettyihin pop-albumeihin, mutta In With Lassy ei ole sellainen. Levylle on tallentunut kappaleista yhdet mahdolliset versiot. Ovatko nämä sitten juuri ne definitiiviset? Mahdoton sanoa. Kappaleet ovat vasta lähtökuopissaan, valmiina toimimaan esikuvina aina uusille tulkinnoille ja variaatioille. Tässä vaiheessa voidaan kuitenkin todeta, että lähtöalusta on erinomaisessa kunnossa – all systems are go.

86 Lassy onnistuu uusimmallaan ylläpitämään tasapainon tarttuvien teemojen ja improvisoitujen soolojen välillä. Tähän kun ynnätään musiikin tanssittavuus ja fyysisellä tasolla iskevä svengi, syntyy lopputulos, jota voivat diggailla yhtä lailla kaltaiseni jatsipetterit kuin lajiin vähemmän vihkiytyneet kuulijat – ilman, että suuhun jäisi kompromissin kitkerä maku.

Video ei ole enää saatavilla

Play us some jazz, you Moran!

Yhdysvaltalainen Jason Moran on yksi tämän hetken suitsutetuimmista nimistä jazzympyröissä. Flow’ssa sekä soolona että The Bandwagon -yhtyeensä kanssa esiintyvä pianisti jakaisi mielellään lavan suomalaisen MC:n kanssa.

Mikä oli ensimmäinen jazzkappale, josta muistat pitäneesi?

“Se oli luultavasti Lee Morganin The Sidewinder. Kuulin sen noin kaksitoistavuotiaana ja pidin erityisesti sen groovesta. En tiennyt vielä tuolloin jazzista mitään. Oikeastaan en edes tiennyt, että kappale oli jazzia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Kyllä sen täytyy olla Thelonius Monkin ‘Round Midnight, soolopianoversio. Se sai minut haluamaan jazzpianistiksi. ‘Round Midnight oli eräänlainen portti uraani. Musiikillisesti siinä on erityisen hienoa se, kuinka Monk jatkaa teeman kehittelyä soolonsa aikana. Lisäksi kappaleen rytmi on todella mekaaninen, mutta samalla inhimmillinen. Monk oli kuin hyvä rumpuohjelmoija.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

“Opettajani Jaki Byardin. Hänet murhattiin kotonaan vuonna 1999. Hän oli 75-vuotias. Olin studiossa äänittämässä ja paikalla ollut valokuvaaja antoi minulle Jakin kuvan ja sanoi olevansa pahoillaan. En ymmärtänyt lainkaan mitä hän tarkoitti, kunnes hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Joku oli murtautunut Jakin asuntoon ja ampunut hänet. Hän oli musiikillinen isähahmoni, henkilökohtaisin suhteeni vanhempaan muusikkoon. Se oli älytön shokki. Tiedäthän kuinka kung fu -elokuvissa mestari saa surmansa ja hänen oppilaansa lähtee kostamaan? Minä olen tuo oppilas kostoretkellä.“

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

“Niitä on kaksi. Olisi ollut mieletöntä nähdä Duke Ellingtonin big band 1920-30-lukujen vaihteessa esiintymässä tanssijoineen kaikkineen Cotton Clubilla Harlemissa. Toinen on John Coltranen klassinen kvartetti 1960-luvulla Village Vanguardissa tai vastaavalla pienellä klubilla. Haluaisin kokea miltä tuntui kuulla livenä se soundi ja tuntea ne vibat mitkä siitä bändistä välittyivät. Keikkojen jälkeen haluaisin palata nykyhetkeen ja äkkiä, sillä nuo eivät olleet erityisen hyviä aikoja mustille amerikkalaisille.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Ei mikään. En voi valita yhtä artistia. Musiikki on musiikkia ja sen voima riippuu suureksi osaksi kuulijoista. Sitä paitsi jokainen artisti on riippuvainen yhteistyökumppaneistaan, kanssamuusikoistaan, tuottajistaan, yleisöstään ja niin edelleen. Yleisössä on voima.”

Triosi The Bandwagon on soittanut yhdessä yli kymmenen vuotta, Tämä on hatunnoston arvoinen saavutus nykyjazzissa. Mikä on salaisuutenne?

“Salaisuus on olla työskentelemättä liikaa ja viettämättä liikaa aikaa tien päällä. Me annamme toisillemme tilaa. Sitten kun taas on aika palata yhteen, jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Lisäksi luotan bändini jäseniin musiikillisesti. Annan heille mahdollisimman suuren vapauden ilmaista itseään ilman rajoituksia. “

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

“Luulen että se oli yhdistelmä Monkin vaikutusta ja vanhempieni tapaa kuunnella jazzia. Siitä välittyi suuri kunnioitus musiikkia kohtaan. Kasvoin kodissa, jossa lasten haluttiin tutustuvan kulttuuriin. Vanhempani todella luottivat visiooni ja tukivat minua pyrkimyksissäni.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“En tiedä. Nuorena olin todella kiinnostunut matelijoista. Jossain vaiheessa tuumin, että minusta voisi tulla herpetologi, joten ehkä työskentelisin eläintarhassa liskojen parissa.“

Sinulle myönnettiin vuonna 2010 arvovaltainen MacArthur Fellowship, lempinimeltään “genius grant”. Kuka on mielestäsi suurin musiikillinen nero kautta aikain?

“Bach! Joo, Bach. Hänen tuotantonsa laajuus ja musiikkinsa vaikutus hakee vertaistaan. Osittain tietenkin sen takia, että hänen musiikkinsa on ollut olemassa niin kauan. Voimme toivoa, että sama tapahtuu vaikkapa Michael Jacksonille, mutta vielä on aivan liian aikaista sanoa. Tai ehkäpä Duke Ellingtonille. Hänen musiikkinsa on ollut olemassa jo 90 vuotta ja kestänyt aikaa hyvin, joten ehkäpä. Mutta kukaan ei voi kiistää Johann Sebastian Bachin vaikutusta.”

Video ei ole enää saatavilla

Useat kriitikot ja journalistit ovat nimenneet sinut jazzin tulevaisuudeksi. Miltä jazzin tulevaisuus sinusta näyttää?

“En tiedä. Ihmiset aina jauhavat siitä. Tulevaisuus muuttuu jatkuvasti. Kukaan ei tiedä mitä seuraavat trendit tulevat olemaan. Toisaalta nämä hommat tuntuvat pyörivän parinkymmenen vuoden sykleissä, vähän niin kuin muodissa. Esimerkiksi New Yorkissa jengi pukeutuu kuin elettäisiin 1980-lukua. Sama ilmiö on olemassa jazzissakin. Joitain vuosia sitten tuntui, että nuoret soittajat katsoivat todella vahvasti taaksepäin ja ammensivat perinteisemmästä soundista. Tämän hetken trendi tuntuu olevan, että vähän oudomminkin soittavat tyypit saavat enemmän ja enemmän esiintymismahdollisuuksia, mikä taas kertoo siitä, että musiikin monimutkaisuuskin voi olla markkinoitavissa. Se on hieno juttu!”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“Georgia Ann Muldrowin Seedsin. Sen on tuottanut Madlib. Näin Muldrowin esiintymässä Brooklynissa vähän aikaa sitten ja tajusin, ettei minulla vielä ole hänen uutta levyään. Siispä ostin sen.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

“En! Mielestäni tässä ei ole mitään viileää! Musahifistely on pahimman luokan nörttitouhua. Siitä tulee ennemmin mieleen kemistit vaahtoamassa keskenään jostain alkuaineista ja yhdisteistä, kuin mikään lähimainkaan viileä.“

Olet tehnyt mielenkiintoisia multimediaprojekteja, kuten uudelleentulkintasi Thelonius Monkin legendaarisesta Town Hall -konsertista. Milloin pelkkä musiikki ei riitä?

“En usko, että musiikki on koskaan yksin. Musiikin esittäjä tuo siihen mukaan omat juttunsa ja samoin tekevät kuulijat. Kun kuuntelee mitä tahansa bändiä vaikkapa Flow’ssa, kyse ei ole pelkästään musiikista. Silloinkin kun kuuntelen Bachia tuon kuulijana omat juttuni siihen mukaan. Erilaisiin musiikillisiin muotoihin liittyy myös paljon ulkomusiikillisia aineksia. Ajatellaan vaikka oopperaa tai Ellingtonin bändiä show-meininkeineen ja tanssijoineen. Joskus tarinan kertomiseksi on luontevaa lisätä mukaan muutakin.”

Olet suuri taiteen ystävä. Mikä mielestäsi nostaa tietyn musiikin taiteen kategoriaan? Vai pitäisikö taide/viihde erottelua edes tehdä?

“Ikävä kyllä maailma vain toimii niin. Ihmiset tykkäävät luokitella asioita. Tiedemiehet määrittelevät tiettyjen kasvien kuuluvan tiettyihin perheisiin ja niin edelleen. Ja kaikki tämä on tietenkin meidän ihmisen rakentamaa. Joku tiikeri ei välitä paskan vertaa mihin lokeroon se kuuluu. Toki joillekin ihmisille musiikilliset erottelut ovat hyödyllisiä. Tärkeintä on se, että kuulee ja ymmärtää, mikä tekee kahdesta eri musiikista erilaiset. Flow’n tyyliset tapahtumat, joissa ei kuulla vain samanlaista musiikkia päivästä toiseen, ovat mielestäni erittäin hieno juttu.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

“En niin hyvin, että osaisin nimetä varsinaisia suosikkeja. Viimeksi kun olimme Suomessa kuulin todella hyvää kamaa sellaiselta kitaristilta kuin Kalle Kalima. Mutta olen vielä noviisi mitä suomalaiseen musiikkiin tulee. Olisi mahtavaa jos vaikka joku paikallinen MC nousisi Flow’ssa lavalle The Bandwagonin kanssa.”

http://soundcloud.com/kalle-kalima/kalle-kalima-k-18-eraserhead

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

“En aio sanoa kuka, sillä ihmiset, jotka ovat päässeet tiettyyn asemaan ovat yleensä työskennelleet rankasti sen eteen. Mietitäänpä… Ehkä koko taiteen käsite on yliarvostettu. Ja tähän sisältyy siis kaikki kulttuuri. Se eristää taiteen vain tietyn kansanosan saavutettaville. Museot ja konserttisalit ovat upeita paikkoja, mutta ne voivat toimia myös esteinä.”

”Amerikkalaisena minusta myös tuntuu, että esimerkiksi Skandinaviassa taide on paljon paremmin integroituna yhteiskuntaan. Esimerkiksi Suomessa kaikki tietävät kuka Alvar Aalto oli. Amerikassa ollaan ennemmin ylpeitä vaikkapa koripallojoukkueista, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Se ei vaan ehkä samalla lailla rohkaise ihmisiä ajattelemaan. Meillä on Yhdysvalloissa pitkä matka kuljettavana, mitä tulee taiteen ja kulttuurin integroimiseen yhteiskuntaan luontevalla tavalla.”

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

“Katselemalla surkeita tv-sarjoja. Yksi suosikeistani on tosi-tv-ohjelma Love & Hip Hop Atlanta. Se on todella huono! Rakastan tällaisia sarjoja ja haaskaan tunteja töllöttäen niitä.“

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

“Vinyyli, ehdottomasti. Se on osa lapsuuttani. Ensimmäinen ostamani levy oli DJ Jazzy Jeff and The Fresh Princen älppäri. Minulla oli pitkään kaikki LP:ni varastossa, mutta hiljattain kaivoin ne esiin. Vinyylien kuuntelemisessa on oma erityinen viehätyksensä, se on eräänlainen ajanviete. Lisäksi ne kuulostavat hemmetin hyvältä. Esimerkiksi hip hop ei ikinä kuulosta mp3:lta yhtä rikkaalta kuin vinyyliltä.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

“Nero, koska kaikki nerot ovat pölvästejä. Ihan sama kenestä tykkäät, kaikki ne ovat hulluja! Ehkä Morrison oli kuitenkin enemmän nero kuin pölvästi.”

Jason Moran esiintyy Flow Festivalilla lauantaina 11.8. ja sunnuntaina 12.8.

Video ei ole enää saatavilla

Prumm prumm prumm prym präm präm pröpöpöp.

Mopo rälläilee esikoisellaan tuhatta ja sataa pitkin pölyisiä mökkiteitä, mutta muistaa onneksi myös välillä hidastaa ihailemaan maisemia.

Muistatko vielä, kuinka natiaisena kasasit olohuoneen lattialle juuri ne oikeat padat ja kattilat ja paiskoit menemään kuin paraskin eetuvesala? Tai ehkäpä instrumenttisi oli kitara, ja kuritit epävireistä perintö-Landolaa rääkyen samalla viimeisimmän hittisi lyriikkaa ”englanniksi”. Oleellista oli, että meteliä syntyi ja meininki oli hirmuinen. Isot ihmiset eivät toiminnan hienoutta aina ymmärtäneet, sillä soittotaidolla oli tapana laahata hyvän matkaa soittoinnon perässä.

Helsinkiläistrio Mopolta löytyy taitoa, mutta sorminäppäryyden sijaan tätä soliferia ajaa lapsenomainen ja pidättelemätön soittamisen riemu. Siis juuri se sama, joka sai sinutkin aikoinaan kattiloita läimimään.

Saksofonisti Linda Fredrikssonin, kontrabasisti Eero Tikkasen ja rumpali Eeti Niemisen remujazzpoppoo päristelee ja kolistelee sellaisella energialla, että soittamisen iloa ei voi olla aistimatta. Trio myös rikastuttaa sointimaailmaansa tuon tuostakin kaiken maailman pilleillä, kilistimillä ja kalistimilla. Siis kaikella mistä lähtee kunnon meteli.

Levyn avaava Mokkula asettaa tunnelman: Hieman yli minuutin mittainen rypistys istuisi vähintään yhtä hyvin Pikku kakkoseen, kuin jazzklubin lavalle. Sitä kuunnellessa päähän putkahtelee välähdyksenomaisia kuvia sokerihumalaisesta kakaralaumasta pomppimassa ympäriinsä ja törmäilemässä toisiinsa hysteerisesti käkättäen. Ja tuon reilun minuutin ajan sitä toivoisi voivansa itsekin osallistua.

Mopon ote on mukavan rosoinen, eikä bändin musiikista käytetty punkjazz-määritelmä ammu kovinkaan paljoa ohi. Esimerkiksi pöljää foniriffiä toisteleva Pappatunturi on silkkaa punkia. Jazzista muistuttaa lähinnä soitinvalikoima. Meikän kissa puolestaan svengaa röyhkeän itsevarmasti tuoden ennemmin mieleen Fritz the Catin kuin Pekka Töpöhännän.

Jos lapsenomainen into ja punkahtava energia määrittävät Mopon esikoista, niin on sillä juuret myös syvällä suomalaisessa musiikkimaisemassa. Metsärukkasen lattarivaikutteetkin tuntuvat  melankolisuudessaan suodattuneen 1950-lukulaisen Suomi-iskelmän läpi. Samaan tapaan Hullun valssi ei ole hienostuneesti svengaavaa jazzvalssailua à la Bill Evans Trio, vaan ronskilla otteella vedelty um-pah-pah-renkutus, jossa maistuu kesäilta ja käsistä lähteneet lavatanssit. Mopo ei voisi olla Moped.

Vapaa improvisoiminen tuntuu varsin luonnolliselta päätepisteeltä Mopon kaahailulle ja koheltamiselle, mutta Jee!:llä kuultava free-räimintä jättää kuitenkin hieman kylmäksi. Vaikea Mopoa on vapaille vesille seilaamisesta moittia, sillä tuntuisi oudolta ratkaisulta olla viemättä anarkistista mekkaloimista loogiseen päätökseensä. Silti en voi sille mitään, että esimerkiksi Vesiklosetti saa minut hamuilemaan soittimeni skippausnappulaa. Vapaammat äänet eivät onnistu nappaamaan mukaansa samaan tapaan, kuin selkeämpiä polkuja kulkevat kappaleet. Tässä epäilemättä korostuu improvisoidun musiikin hetkessä elävä luonne. Soittajien keskinäisestä kommunikoimisesta syntyvää energiaa on pirullisen vaikea vangita äänitteelle.

Kaiken päristelyn ja rälläilyn jälkeen syvimmän jäljen tajuntaan jättää lopulta eräs levyn rauhallisemmista hetkistä. Huumaavan kaunis ja haikeatunnelmainen Jäähyväislaulu jää pyörimään pääkoppaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kuin mielipuolinen keuhkoaminen on jo vaiennut.

78 Jee! on riemastuttavan energinen levy, joka yllättää positiivisesti herkillä hetkillään, mutta toisinaan haukotuttaa pidemmillä free-osuuksillaan. Vaikka Jee! on levykokonaisuutena varsin toimiva, jättää se silti ilmaan ajatuksen, että täyden Mopo-kokemuksen saadakseen lienee parasta hakeutua trion kanssa samaan tilaan ihan fyysisesti.

Video ei ole enää saatavilla